Egonilla on hirvittävästi asiaa

Teos: Hanna Weselius: Sateenkaariportaat (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Tutkaillessani vuoden 2016 lukemistoja huomaan, että Hanna Weseliuksen esikoisromaani Alma! on tehnyt minuun vaikutuksen, vaikka en tänä päivänä ihan sen kaikkea sisältöä muistanut. Hänen toisesta teoksestaan Sateenkaariportaat olen jo ehtinyt nähdä arvioita, vaikka se on julkaistu vasta reilu pari viikkoa sitten. Niiden pohjalta minua arvelutti tarttua teokseen, jossa olisi poikkeuksellisen nihkeä, epämiellyttävä, vätysmäinen päähenkilö nimeltä Egon.

Egonista tiedämme, että hän on saanut nimensä saksalaisesta schlagerista, josta myös Harmony Sisters teki aikanaan version. Mies on syntynyt vuonna 1963, ja hänen äitinsä, Sortavalan evakko, vuonna 1933. Tarinan aikana äiti vetää viimeisiään kotihoidon varassa Vuosaaressa, ja Egon kokee velvollisuudekseen vierailla tämän luona viikottain, vaikka kaksikon välit eivät ole erityisen lämpimät. Yksinhuoltajaäiti on ollut pojan lapsuudessa villi vasemmistoradikaali, ja edelleen hän muistelee Chilen tapahtumia vuonna 1973.

Egonilla on virka yliopistolla, mukava asunto kantakaupungilla ja tarpeeksi rahaa pitää yllä jatkuvaa seitinohutta humalatilaa, jossa hän havainnoi maailmaa kyynisenä ja turtuneena. Hänellä on salaisia sympatioita äärioikeistoa kohtaan, ja hän kokee naisvihaa niin kollegoitaan, opiskelijoitaan kuin satunnaisia koirankusettajia kohtaan. Yhden naispuolisen kollegan kanssa hänellä on poikkeuksellinen yhteistyösopimus, jota ystävyydeksikin voisi kutsua. Tämän vuoksi hän päätyy usein kusettamaan kollegan koiraa, ja tekemään pisteliäitä havaintoja koirapuistojen naisista.

Romaanissa Egon tekee konferenssimatkan Budapestiin, jossa tunnelmat ovat kireät. Hän on tottunut pitämään vartin mittaisia mitäänsanomattomia työryhmäesityksiä, joita ei ehdi juomisharrastukseltaan pahemmin valmistella. Konferenssiin osallistuu vihaisia paikallisia tutkijoita, jotka ainoastaan haluavat tietää, miksi ulkomaiset osallistujat eivät huomioi maan yliopistojen kriisiä fasismin kourissa. Egon on tilanteesta tyypillisen välinpitämätön, mutta kaupungin keskustassa tulee kuvatuksi paikallisena Orbanin hallituksen vastustajana.

Egonin ura mediatutkijana ei ole koskaan ollut nousujohteinen, mutta on hänellä teräviäkin havaintoja viraalisesti leviävistä uutiskuvista ja niiden tuotannon mielivaltaisuudesta. Yksi hänen vihatuista vanhoista ystävistään on Hans, joka on kriisialueilla viihtynyt tähtitoimittaja, kymmeniä ikonisia skuuppikuvia tehtaillut kukko. Egonin katkeruus purkautuu kirkkaimmin Hansin ottamia kuvia analysoidessaan.

Paljasjalkaisena helsinkiläisenä Egon harrastaa kännisiä monologeja kaupungin historiasta, ja on fiksoitunut sen kolmeen jätekukkulaan. Teoksen nimi viittaa Malminkartanon portaiden yhteisötaideprojektiin, jossa värikkäiksi maalatut portaat tulivat äärioikeiston sabotaasin kohteeksi. Vaikka Egon pitää kaupungin rahoittamia suvaitsevaisuusprojekteja lähtökohtaisesti naurettavina, hän jää seuraamaan tapauksen uutisointia ja vieraileekin paikalla todeten oman rapakuntonsa rapautuneen entisestään.

Muutenkin kirjassa pohditaan paljon värien symboliikkaa, varsinkin Karjalan sinisen eri sävyillä maalattuja ikkunanpokia, ja rakennuskulttuurin eroja rajan kahdella puolella. Miksi evakot eivät tuoneet perinnettään rajan läntiselle puolelle?

Eniten pidin lopun ylisukupolvisesta toiviomatkasta rajantakaiseen Karjalaan, jonne Egon saa kaveriksi aikuisen poikansa. Suhde lämpenee matkan aikana piirun verran, vaikka poika lähtee mieluummin iltaisin omille retkilleen. Reissu on eläkeläisvoittoinen ryhmämatka, jonka joka pysäyksellä voi ostaa vodkaa ja kylmää Baltikaa. Egon repii huumoria itseään vanhemmista turistinaisista, joilla on Valamon vierailua varten erityisen siveät huivit. Reissun aikana hän kuitenkin saapuu jonkun tason itsereflektioon juomisestaan, ja osoittaa mikroskooppisia raitistumisen merkkejä.

Egon-hahmon viehätys on siinä, että lukija voi sen kautta peilata oman sielunsa syövereitä, harhoja ja pikkumaisuuksia. En kokenut hahmoa lainkaan ahdistavana, yliammuttuna tai erityisen karskina. Epäonnistuneen tutkijan hahmoon saatoin samastua, ja vuosien varrella olen myös kohdannut sinkkumiehiä, joiden suhde naisiin on Egonin kaltainen. Nousevan fasismin siementen kanssa flirttailijana Egon on peräkammarin poika, jolla ei riitä puhtia radikalisoitumiseen. Hänen kasvattamallaan nuorella miehellä taas on avaimenperässä Suur-Suomen kartta.

Tämä romaani eteni jouhevammin kuin mosaiikkimainen, usealle mantereelle ulottuva Alma!, ja sen kokeilevat elementit ovat ymmärrettäviä niillekin, joilla ei ole taustaa postmodernin kirjallisuuden tutkimuksessa. Alkoholistin aivoitusten kuvauksena teos on oivaltava, sillä se tuo esiin akateemisten kaappijuoppojen ylemmyydentuntoisen maailman. Tähän maailmaan kuuluvat konserttien väliajoilla kaksin käsin vedetyt piccolo-kuohuviinipullot, joiden ostaja teeskentelee hankkivansa toisen seuralaiselle.

Itselleni teos avautuikin tarkkanäköisenä kuvauksena urbaanista yksinäisyydestä, ja heteromiehen piilevästä ”incel” – asenteesta, johon hän on ajautunut puoliksi huomaamattaan. Ehkä Egonilla on silti toivoa, ja toivoa on myös kaikilla lukijoilla, joita Egonin loputon sisäisen puheen virta ahdistaa.

Puutarhurin talon magiaa

Teos: Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma Kustannus, 2020)

Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäellä, suurten historiallisten punatiilikolossien keskellä, sijaitsee Puutarhurin talo, keltainen puupytinki, joka joskus oli innokkaiden hortonomien virka-asunto. Nyt siellä järjestetään mm. tutkijaseminaareja, ja siellä ideoitaan esittää myös Stella Julmala, Elina Jokisen esikoisromaanin päähenkilö.

Stella on yhteiskuntatieteiden maisteri, kolmen pojan äiti ja Antin aviovaimo. Antti ja Stella ovat uskova pariskunta, joilla on tien päässä omakotitalo, omenapuita ja kasvihuoneen rakennusprojekti kesken. Antille kolme lasta riittäisi, mutta Stella kokee lapsen kantamisen tehtävänä, johon hänet on luotu. Stellan sukutausta on vanhoillislestadiolainen, mutta tämän Krista-äiti on hylännyt juurensa ja alkanut feministiksi ja maailmanparantajaksi.

Stellan mielenterveys on rakoillut jo ennen neljättä raskautta, mutta tuona kesänä, jolloin hänen kuuluisi valita tutkijakoulun paikan ja ihmistaimen maailmaan saattamisen välillä, hänen pakkinsa sekoaa lopullisesti. Antti reagoi tilanteeseen aggressiivisesti vaatien omaa miettimisaikaa. Yliopiston kollegoiden maailmat tuntuvat liian etäisiltä, sillä tuntuu, etteivät nämä joudu tekemään elämissään suurempia valintoja kuin valinnat eri kasvipohjaisten maitotuotteiden välillä.

Tarina on myös sukutarina, jossa eletään vahvasti vuotta 1972 Pohjanmaalla. Tuolloin kotoa lähtöä tekevä Krista yrittää pelastaa vanhempansa veloista, alkoholismilta ja kaikkialla muhivalta masennukselta. Saarnaaja-isoisä Armaassa pesii hulluuden siemen, jonka tuhoilta perhe ei voi suojautua. Isoäiti Maaria on Karjalan evakko, joka rakastaa kauneutta, varsinkin puutarhaansa ja sen havainnointia huvimajasta käsin.

Stella on saanut tavata isoäitiään 7-vuotiaaksi saakka äidiltään salaa. Stellan isä Jussi on järjestänyt nämä sukuloinnit omalla lomallaan tyttären kanssa. Jo 15-vuotiaana Jyväskylässä Stella valitsee lestadiolaisen poikaystävän, ja tätä kautta lähenee Julmalan suvun saagaa. Uskonelämän valitseminen on myös kapinaa äitiä vastaan, joka on tietoisesti yrittää kasvattaa tyttärestään uskonnottoman, tiedostavan feministin.

Tämä on jo toinen lukemani Jyväskylään sijoittuva lestadiolaisuudesta kertova romaani; Essi Ihosen Ainoa taivas oli ensimmäinen. Romaanin historiallinen puoli taas muistutti minua asetelmaltaan Nina Wähän teoksesta Perintö, sillä molemmissa oli evakkouden historiaa, saarnasmiehiä ja hulluutta. Jokisen sukutarina on kompaktimpi ja fokusoidumpi, tai sillä on eri funktio romaanin kokonaisuuden suhteen.

Koin todella vahvaa samastumista päähenkilöön, ja muutenkin teos hiipi runollisella otteellaan ihon alle. Ihan kevyimmästä päästä teos ei ole, koin tämän jopa rankemmaksi kuin tuon mainitsemani Perinnön, jossa hulluuden perimää oli jakamassa suurempi määrä sukua ja kyläläisiä.

Uskonnon rooli on teoksessa kiinnostava: nuori pariskunta elää vahvasti henkilökohtaista uskoaan, mutta Jokinen ei tässä korosta lestadiolaisuuden yhteisöllisyyttä. Toki sitä löytyy pohjalaisesta ”juurikylästä”, mutta kaupungissa asuva akateeminen perhe on etääntynyt siitä. En myöskään saanut vaikutelmaa, että Stella Julmalan vakava mielenhäiriö olisi johtunut uskonnollisesta painostuksesta tai että hänen uupumuksensa olisi johtunut lapsiluvusta. Näin ollen teos muodostaa vaihtoehtoisen kertomuksen äitiydestä herätysliikkeen sisällä, tai pikemminkin sen reunamilla.

Jokinen on julkaissut viime vuonna myös luovan kirjoittamisen oppaan nimeltä Säröjen kauneus, ja hän toimii kirjoittajakoulutuksen lehtorina Jyväskylän yliopistossa. Tuo opas alkoi kiinnostaa erityisesti julkaisujen ”kaksoisstrategian” vuoksi, ja uskon, että tulen saamaan siitä enemmän irti luettuani romaanin ensin.

HELMET-haasteessa kirja sopii hyvin kohtaan 15: ”Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi.”

Lempeän uskon salakuljettajat

Teos: Markus Falk: Profeetan soturit (Otava, 2018)

Olen ollut tietoinen Hämeen-Anttiloiden dekkarihankkeesta jo jonkun aikaa, mutta ajatellut, ettei teos ehkä olisi minun heiniäni. Markus Falkin peitenimellä kirjoitettu jännitysromaani Profeetan soturit on varmasti yritys erottautua pariskunnan muusta, varsin laajasta kirjallisesta tuotannosta, varsinkin, kun Virpi Hämeen-Anttila on julkaissut varsin suositun dekkarisarjan omalla nimellään. Mistään salanimestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan ehkä kyseessä on kustantajan markkinointikikka.  

Profeetan soturit on dekkarigenren sisällä enemmän jännitysromaani kuin poliisivetoinen rikosromaani. Siinä liikutaan vahvasti akateemisessa maailmassa ja yritetään pitää hallussa vanhaa käsikirjoitusta, jonka uskotaan sisältävän Koraanin kadotetun Suuren rauhan suuran. Sitä pidetään teologisena aikapommina siksi, että se pitää sisällään lempeämmän käsityksen suhteesta muihin uskontoihin. Teoksen asetelma onkin kutkuttava, ja maailmanpoliittisesti jopa riskialtis: en tiedä, olisinko uskaltanut lähestyä kirjailijana aihetta edes kepeän viihdekirjan muodossa. 

Päähenkilöt, suomalainen Tuomas Pyy ja italialainen Carla Conti ovat nuoria tutkijoita, jotka kohtaavat seminaarissa Beirutissa. Carla on onnistunut saamaan käsiinsä harvinaisen, mahdollisesti Profeetan itse saneleman käsikirjoituksen, ja jostain syystä hän päättää luottaa Tuomakseen enemmän kuin brittikollegoihinsa, kun on aika saada teksti ulos maasta. 

Romaani on suht helppolukuinen ottaen huomioon, että siinä käydään läpi Lähi-Idän historiaa noin tuhannenviidensadan vuoden ajalta. Juoni on lineaarinen ja sen toiminnallisuus pitää sisällään jopa jamesbondmaisia piirteitä. Erityisen sankarillista hahmoa ei henkilögalleriasta nouse, mutta omassa marginaalissaan machoileva Tuomas yrittää parhaansa suojella klassisen kaunista tohtori-signorinaa maailman myrskyissä. Kirjassa seikkaillaan Libanonin lisäksi Saksassa, Suomessa (Helsingin lisäksi mökillä Asikkalassa, mikä luo kirjaan koomisia piirteitä) ja Lontoossa. 

Psykologisesta näkökulmasta henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta olisin voinut tutustua lähemmin Karim-nimiseen agenttiin, jossa oli ainesta enemmän kuin eurooppalaisissa tutkijahahmoissa. Varsinaiset terroristihahmot olivat kirjassa melkein statisteja, ja siksi terrorismijuoni jäi ontuvaksi. Pitkät historialliset taustoituspätkät lukujen välissä toki syvensivät kertomusta, mutta en ole varma, jaksavatko kaikki lukijat niitä omaksua. Olisin ehkä itse saanut kirjasta paremman otteen, jos olisin lukenut sen jälkisanat ensimmäisenä. 

Sukellus Lähi-Itään olisi voinut olla syvempikin, mutta tässä huomio ei ollut paikallisessa kulttuurissa niin paljon kuin islamin globaalissa historiassa. Kulttuurisena kertomuksena esimerkiksi Mari Pyyn tuore Egyptiin sijoittuva dekkari Minä katoan oli huomattavasti laajempi, ja kirjan juonikin oli jännittävämpi. Tosin uskon, että Pyyn lukijat saattaisivat pitää myös Falkista. 

Maahaasteessa olen siis rastilla 11/196: Libanon

Kirjoittajakoulun kirous

IMG_1586Jippii, vihdoin ruotsalainen dekkari minun makuuni! Mattias Edvardsson vie lukijansa kultaiselle 90-luvulle Lundin yliopistoon, jossa harvojen ja valittujen kirjoittajakoulu aloittaa joka syksy. Romaani Melkein tosi tarina (LIKE 2017, suom. Tiina Ohinmaa) seuraa neljän nuoren kirjoittajalupauksen polkuja unelmatehtaasta maailmalle, kohti vääjäämättömiä elämän pettymyksiä, kun kustannussopimusta ei syntynytkään.

Kirjassa murhataan keski-ikäinen kulttikirjailija Leo Stark, jonka elitistiseen hoviin pääsee kirjoittajakoulusta aina muutama. Leo ja kirjoittajakoulun nuori opettaja, postmodernismin prinsessa Li Karpe elävät symbioottisessa suhteessa, jossa venytetään sovinnaisuuden rajoja. Leo tarvitsee aina uuden nuoren muusan jokaista romaania varten, ja tosiasiassa muusat päätyvät teosten haamukirjoittajiksi. Viini virtaa ja monen ruokalajin illallisia järjestetään, mutta lopulta kukaan sisäpiiriin kuuluvista ei pysy lojaalina tälle oudolle pariskunnalle.

Kirjan nykyisyydessä eli vuonna 2008 toimittaja Zackarias Levin saa potkut ja joutuu muuttamaan Tukholmasta äitinsä hoiviin Skånen maaseudulle. Parantaakseen kuralla olevaa talouttaan Zack päättää kirjoittaa kansaa kosiskelevan romaanin kirjailijamurhasta, varsinkin sen oletetusta tekijästä Adrianista, Zackin kurssikaverista, joka on vapautunut kahdeksan vuoden tuomiostaan. Zackin teorian mukaan Adrian on syytön, ja Adrianin syyttömyys luo myös ottavat puitteet bestsellerille. Saadakseen käsikirjoituksensa valmiiksi Zackin on otettava yhteyttä menneisyyden haamuihin – ryhmään, joka hajosi järkyttävissä merkeissä.

Kirja puhutteli minua henkilökohtaisesti, sillä olisin hakenut yliopiston luovan kirjoittamisen ohjelmaan nuorena, jos sellaisia olisi aikanani ollut. Nuorten valittujen omnipotenssifantasioilla ilotellaan tässä niin, että rikostapaus jää välillä sivujuoneksi.  Kukaan nuorista lupauksista ei saa julkaistua romaanejaan, mutta Fredrik päätyy töihin pienkustantamoon. Bettyn kohtalo ylilihavana sairaseläkeläisenä on rankin, sillä hän on uhrannut terveytensä Adrianin pelastamiselle. Opettaja-Lin lukemistoon kuuluu uudessa elämässä vain Elle Interiör.

Kirjassa oli samansuuntaiset vibat kuin Donna Tarttin teoksessa Jumalat juhlivat öisin, vaikka hahmot ovat maanläheisempiä. Zackin äiti on herkullinen hahmo, jolla on kyky palauttaa poikansa ja tämän ystävänsä takaisin maan pinnalle. Äiti muun muassa yrittää parittaa poikaansa Q8-bensiksen kassan Malinin kanssa, joka on tuore yksinhuoltaja. Äidin kommentit feminismistä ja tukholmalaisista homoista ovat pitelemättömiä. Kuitenkin suvun naiset kokevat voimaantumista Obaman virkaanastujaisissa, ja mummokin on oppinut käyttämään termiä ”afroamerikkalainen” ilman tyttärenpojan opastusta.

Arvostin kirjaa perusromaanina enemmän kuin dekkarina. Sain tästä paljon lukuvinkkejä ja musiikillisia flashbackeja. Hyllyssäni pölyyntyvät Houellebecqin ja Cormac McCarthyn teokset huhuilevat, ja Björn Afzeliuksen kootut vievät nostalgiselle aikamatkalle. Vaikka kirjan konteksti on älyllinen, jopa snobbaileva, Edvardssonin teksti on vetävää, jopa viihteellistä. Viihteellisyys ei ole ongelma, koska henkilöhahmot ovat omaperäisiä ja skarppeja.

Teoksen nimi avaa kysymyksiä omaelämäkerrallisuuden etiikasta. Usein ihmiset päätyvät kirjoittamaan ”paljastuskirjoja” taloudellisessa pattitilanteessa tai muun kriisin keskellä, kun eivät näe muuta mahdollisuutta selviytyä.  Melkein tosi tarina pitää aina sisällään taiteellisen vapauden, liioittelun ja mutkien suoristamisen. Tällainen kirjoittaminen on aina mahdollisesti tuhoisaa ja traagista, varsinkin, jos se vaikuttaa viattomiin sivullisiin. Tämän kirjan sivulliset ovat lopulta aika tavallisia nuoria, eikä heidän syntilistallaan ole muuta kuin bilettäminen ja tutustuminen luonnevikaiseen kirjailijaan, jolla oli kyky manipuloida vaikka katukivetystä.

Kirjan kansi on mielestäni erityisen onnistunut. Olin hetken aikaa tuijottavani torille laskeutunutta ufoa, mutta kyseessä on kai tuiki tavallinen suihkulähde Lundissa. Minua tämä skoonelaistarina puhutteli enemmän kuin kaikki Wallanderit, vaikka niillekin olen lämmennyt jälkijättöisesti vasta äskettäin.

 

 

 

 

Nälkäisiä tutkijoita etsitään

pinnittalvi450Sosiaalisessa mediassa käytiin eilen kiinnostavaa keskustelua Tampereen yliopiston kansainvälistymisstrategiasta. Yliopisto on paraikaa rekrytoimassa ulkomaisia tutkijoita, ja vararehtori Pertti Haapala oli erityisesti painottanut, että kandidaattien kuuluisi olla ”young and hungry”. Nälän metafora nauratti ja hämmensi monia entisiä kollegojani, ja erityisesti siitä sirkuksesta karanneena olin termistä äimän käkenä. Tiedonnälkää tässä kai ajettiin takaa, mutta nälkä on monilla tutkijoilla konkreettisesti kylässä. Ja eritoten jos ollaan rekrytoimassa kolmannen maailman tutkijoita, sanavalinta muuttuu makaaberiksi.

Tutkijat kommentoivat, että tuskinpa yliopiston johto oli Jussi Valtosen Finlandia-opusta lukenut. Kommentin siivittämänä kiinnostuin automaattisesti teoksesta He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Kävin eilen aloittamassa sitä Akateemisen Kirjakaupan sohvalla, ja ensimmäiset 50 sivua olivat niin syvä lukukokemus, että ehkä teos pitää hankkia omaksi. Jo siksi, ettei tuota kirjaa voi lukea yhdeltä istumalta, vaan siitä riittää aineksia useampaan maailmanmenon ruotimissessioon. Siksi myös huudahdan jo ensi vaikutelmiani, ja suunnittelen tekeväni romaanista sarja-arvion.

Tapasin siis Joen, Ivy League-tasoisen  neurotieteilijän, joka saapuu Suomeen 1990-luvun alkupuolella naisen perässä suvun varoituksia kuulematta. Joen juutalaisessa suvussa kaikki ovat akateemisia menestyjiä, eikä heille maailmaa oikeastaan ole olemassa Harvardin, Stanfordin, Yalen, MIT:in ja UCLA:n ulkopuolella. Saamme kuulla, että Joe kärsii Harvardin syndroomasta, eli kroonisesta tyytymättömyydestä, joka johtuu siitä, ettei hänen akateeminen uransa etene odotetusti.

Joe yrittää alkuvaiheessa kaupitella Suomea amerikkalaiselle lähipiirilleen vähän kuten kiinteistövälittäjät. Suku ja ystävät näkevät kuitenkin bluffin läpi. Kun Joe kertoo heille Helsingin yliopiston innovatiivisuusstrategiasta ja verkostoista, he toteavat, ettei Stanfordin ole koskaan tarvinnut leveillä verkostoillaan. Tässä palaamme Tampereen yliopiston käyttämään kieleen vuonna 2015. Onko mikään muuttunut, vai onko menestysstrateginen kielenkäyttö vielä lisääntynyt? Kertooko se epätoivosta?

Teos tuntuu poikkeuksellisen kotoisalta akateemisuuden ja ajanjakson valinnan vuoksi. Itse olen arviolta päähenkilöitä muutaman vuoden nuorempi; tässä aloitellaan väitöskirjojen tekoa 1990-luvun alussa, aikana, jolloin sähköpostin kirjoittaminen oli vasta nörttien puuhaa ja jolloin suomalaisilla yliopistoilla oli aitoja suojatyöpaikkoja. Joe ihmettelee laitoksilla pesiviä peseytymättömiä hampuuseja, jotka eivät puhu kollegoilleen ja kantavat omaisuuttaan muovikasseissa. Suomalaisen yliopistomaailman epäsosiaalisuutta ruoditaan armottomasti.

Joen vaimo Alina häiriintyy miehensä kannettavan tietokoneen käytöstä kotioloissa. Hän kiittää onneaan, ettei mies ole vielä hankkinut matkapuhelinta, joka hävettäisi häntä. Pariskunta tarkkailee toisiaan pirullisen tarkasti. Alinan mustasukkaisuus liikkuu vainoharhan puolelle. Vaikka alussa kulttuurierot tuntuvat pikanteilla, liitto lopulta kaatuu kulttuurisiin väärinymmärryksiin. Joe ei sopeudu sosialistiseen Suomeen, jossa työnteko on liian leppoisaa. Hän tekee töitä koko hereilläoloaikansa ja hänen elämänsä tuntuu keskittyvän tieteellisten lehtien antamaan arvostukseen. Tämä publish or perish-mentaliteetti rantautui Suomeen vasta 2000-luvulla. Murahtaen kommunikoiville muovikassimiehille tuskin enää on tilaa siirtotehokkaissa toimistohotelleissa.

Valtosen lähihistoriallinen ote on analyyttista ja poliittisesti nyansoitua. Teos tuntuu operoivan katseen ja vastakatseen logiikalla, eikä juoni olisi ehkä toiminut, jos päähenkilöt olisivat olleet molemmat suomalaisia. Valtonen kartoittaa eronneen pariskunnan ja heidän aikuistuvan Samuel-poikansa polkuja intiimisti, tuhansien kilometrien fyysisestä välimatkasta huolimatta. En vielä päässyt tarinassa kauhuosastolle, vaan lähinnä tutustuin pariskunnan lyhyeeseen rakkaustarinaan.  Odotan innolla, mitä eläinkoelabroissa lopulta tapahtuu.

Ulossulkemisen pieni historia

OatesJoyce Carol Oates  (s.1938) on kertojana avautunut minulle vasta ”vanhemmilla päivillä”, ja nytkin hitaammanlaisesti. Aloitin hänen romaaniensa luvun viime vuonna kompleksisella Mudwomanilla (2012); nyt oli vuorossa I’ll Take You There (Fourth Estate, 2002), joka onnekseni avautui helpommin ja koukutti ensi kappaleesta yhden päivän lukumaratoniin. Yhteistä romaaneilla oli paljon: molemmat käsittelevät yliopistomaailmaa ja mielen horjumista, mutta aika-akseli on eri ja myös henkilöiden mentaalinen koostumus. Toiston vaaraa ei ollut pätkääkään.

Tässä romaanissa on kolme toisistaan selkeästi erottuvaa osiota, jotka upeasti tukevat toisiaan, mutta ovat silti erillisiä. Aika-akseli on 1961-5, jolloin käytiin tiukimpia taistoja mustien ja muidenkin vähemmistöjen kansalaisoikeuksien puolesta. Ensimmäisessä osiossa päähenkilö A. (jonka oikea nimi jää mysteerioksi) pääsee stipendillä opiskelemaan Syracusen yliopistoon. Ihmeen kaupasta hän myös pääsee fuksivuotenaan ”piireihin” ja lopulta asumaan glamöröösin Kappa Gamma Phi-sisaruskunnan asuntolaan. Kultaisen sororiteettipinssin rintaan pistettyään A. uskoo pyyhkivänsä pois ankean, köyhyyden ja alkoholismin tahroittaman maalaistaustansa ja aloittavan uuden elämän. Kaikki ei kuitenkaan mene eliittiklubissa kuin Strömsössä, joten A. saa vuoden sisällä potkut ja joutuu palaamaan köyhien asuntolaan. Kokemus aiheuttaa A:ssa mielen järkkymistä ja häntä jo pidetään kampuksella pelottavana kylähulluna. Toisessa osiossa A. rakastuu palavasti etiikan luennoilla itseään kymmenen vuotta vanhempaan jatko-opiskelijaan, joka ainoana salista pystyy haastamaa luennoitsijansa. Kolmannessa osassa A. löytää uudelleen isänsä, jonka uskotaan jo olevan kuolleen ja ajaa Volkswagenilla yksin mantereen läpi häntä saattohoitamaan. Kaikki kolme matkaa tuntuvat eeppisiltä, ja vaikka tässä käsitellään hyvin raskaita teemoja (rasismi, seksismi, syrjäytyminen), lopputulema on kuitenkin toiveikas.

Temaattinen pääpaino on rasismissa: A:n rakastettu on musta, aikuinen mies, Vernon Matheius, jonka tausta jää tarkoituksella epäselväksi. Itse tulkitsin Vernonin tulevan jostain Länsi-Afrikasta, mutta yhtä hyvin hän voisi olla karibialainen tai etelävaltiolainen- kansallisuudella ei ole tässä väliä. Orjuuden historiasta, kanssasyyllisyydestä ja identiteetin rakentumisen ongelmasta Vernon puhuu vain tiukan paikan tullen. Muuten hän  on onnistunut ohittamaan jokapäiväisen rotuongelman hautautumalla Wittgensteinin sanallisen kilven taakse. Laitoksellaan häntä on kohdeltu hyvin, hänellä on tuntuva apuraha, jolla voi jopa syödä ulkona. Filosofiset keskustelut ja kuvaus tutkimustyöstä ovat herkullisia tästäkin luopiosta, jonka filosofian opinnot jäivät kesken logiikan vaikeuden vuoksi. Tunkkaiset lehtilukusalit saavat uutta seksikkyyttä ja houkuttelevuutta, tenttiin päntätty teksti alkaa elää loisteliasta elämää.

Nuoren faninsa Vernon ristii uudelleen Anelliaksi, ja alussa hän on Anellian huomiosta kiusaantunut. Naisseuraa hän ei edes etsi, vaan tyytyy pelaamaan kahviloissa shakkia muiden nörttien kanssa. A. taas käyttäytyy miehen edessä kuin pahainen koulutyttö, ja kokee uuden tuttavuuden ainoana porttina aikuisuuteen. Oikeastaan rakastunut A. käyttää tässä vanhempaa miestä enemmän hyväkseen kuin mies, jolle seksi on vain oheistoiminto, tylsyyden karkoittaja. Suhde kehittyy epätasapainoisena, raivokkaana ja yhteiskunnan kirjoittamattomia normeja rienaten. A. joutuu puhutteluun yliopiston dekaanin luo epäsiveellisestä käytöksestään. 50-luvulla vastaavasta seurustelusta olisi saanut potkut yliopistosta, mutta 60-luvun murroskautena asianajajan ja kansalaisoikeusaktivistien mainitseminen pelastaa naisen pälkähästä.

Oates kuvaa piinallisen tarkkanäköisesti ympäröivän yhteiskunnan suhtautumisen ei pelkästään ”sekarotuisen”, vaan myös eri-ikäisen ja korkeasti koulutetun parin olemassaoloon. Katseet, puskahuutelun, nimeämisen politiikan. Heidän keskustelunsa, mieltymyksensä ja pelkkä fyysinen läsnäolo ei rasvaisissa kuppiloissa, vaan kampuksen baareissa ja joskus yläluokan ravintoloissa on se ”punainen lippu”, jota WASP-henkiset rodun puhtauden ylläpitäjät eivät voi sietää. Valitettavasti vastaavaa on havaittavissa edelleen Suomessa, varsinkin pienillä paikkakunnilla ja öiseen aikaan. Historialliset rakenteet ovat dramaattisesti erilaisia, mutta rasismin ja ulossulkemisen logiikka hämmentävän samanlaista.

Pelkkä rakkaustarinakin olisi riittänyt romaanin sisällöksi, mutta A:n vaiheet ennen ja jälkeen suhdetta taustoittavat upeasti tätä hankalaa romanssia. Varsinkin kolmas osio yllättää uudella sisällöllään, eli jännitys säilyy aivan viimeisille sivuille saakka. Pariskunnan uudelleennäkemisellekin kypsässä keski-iässä annetaan toivoa ihan kirjan nimen tasolla. ”There” on luterilainen hautausmaa Niagara Countyssa, jonne A:n saksalaistaustainen suku on haudattu. Juurien hautaamisesta ja niiden ylöskaivamisesta kai romaanissa on lopulta kyse. Oates antaa molemman osapuolen historialle yhtälaisen painon ja huomion, eli valkoisen eurooppalaistaustaisen kaukasialaisenkin historiasta tulee erityistä, merkittyä ja ”etnistä”. Tämä on se oppitunti, joka usein eurooppalaisilta monikulttuurisuuden kuvaajilta on jäänyt istumatta.

Verrattuna edelliseen Anne Tyler-lukukokemukseeni Oates kolahti nyt enemmän, eli ilmeisesti kaipaan tänä kesänä uimista synkemmissä vesissä. Oatesin tuotanto onkin niin monipuolinen ja laaja, että tässä lukuhaasteessa voi mennä vuosikymmen.