Noitasiskojen matka Princetoniin

Krassi Zourkova: Wildalone (HarperCollins, 2015)

Äänikirjan lukija: Barrie Kreinik

Maahaasteeni Balkan-osuudessa olen ollut aidosti hukassa, sillä tuon maailman kolkan kaunokirjallisuutta käännetään aika vähän suomeksi. Olen kyllä löytänyt teoksia lähes joka Balkanin maasta (ehkä en Montenegrosta?), mutta niiden saatavuus on haasteellista. Albanian olen jo kuitannut omasta hyllystäni löytämällä teoksella, mutta monen muun maan suhteen pää lyö tyhjää. Sattumoisin törmäsin nyt bulgarialaistaustaisen, Yhdysvalloissa vaikuttavan Krassi Zourkovan romaaniin Wildalone, jonka kuuntelin BookBeatissa (jossa on yllättävän hyvin englanninkielistä kirjallisuutta).

Wildalone on kiinnostava yhdistelmä young adult-genreä ja fantasiaa, mutta tiukka genren määrittely ei tee teokselle kunniaa. Se on yhdellä tasolla perinteinen nuoren naisen kasvutarina, mutta siinä on myös historiallisen romaanin siemeniä. Se toimii myös kahden kulttuurin erojen analyysina, ja on oiva kertomus Balkanin maiden siirtolaisuudesta ja aivovuodosta. Erityisen paljon pidän romaanin nimestä, joka on kekseliäs ja monimerkityksinen käännös bulgariankielisestä alkuperäiskäsitteestä.

Romaanissa nuori Theadora matkustaa Amerikkaan opiskellakseen musiikkia Princetonin yliopistossa. Jo ensimmäisellä viikolla hänet ylipuhutaan paikkaamaan peruttua pianokonserttia, ja nuoren naisen akateeminen ura on muutenkin nousujohteinen. Häntä ohjataan keskittymään opinnoissaan pelkästään musiikkiin, vaikka hän haluaisi oppia uusia aineita, kuten kreikkalaista taidetta.

Kotona Bulgariassa hänellä on isoisoisältä peritty piano, jota kukaan ei ole soittanut sataan vuoteen. Perheen kodissa on myös huone, jonne Thea ei ole koskaan saanut mennä. Tytön vanhat vanhemmat eivät olisi halunneet päästä ainoaa lastaan toiselle mantereelle, mutta Thea on tehnyt kovasti töitä saadakseen stipendinsä eliittiyliopistoon. Perheessä on paljon salaisuuksia, joita Thean äiti ja isoäiti varjelevat lahjakkaalta lapseltaan.

Thean perheessä on vaiettu muun muassa vanhemman siskon olemassaolosta, joka on kuollut ennen Thean syntymää. Siskon hauta löytyy kaukaisesta kaupungista Turkin rajalta, jolla sukulaiset eivät enää vieraile. Elsa-siskolla on ollut pakkomielle noituuteen liittyvästä folkloresta, ja myös hän on aikanaan opiskellut Princetonissa. Siskon varjo piinaa Theaa, ja hän myös pelkää siskon kohtalon, nuorena kuolemisen, tarttuvan häneen itseensä.

Kirjan nimi viittaa bulgarialaiseen folkloreen ja sen naishahmoihin, metsissä asuviin Samodivi-noitiin. Tarinassa matkataan 1700-luvulle, jolloin puuseppämunkki Rafael sokeutuu nähtyään tällaisen noidan ja tultuaan sen viettelemäksi. Kristinuskon ja pakanauskon vuoropuhelu on kiehtovaa, koska kirjailijan mukaan se ei ole koskaan tyrehtynyt Bulgariassa.

Kirjassa on vähän samanlainen tunnelma kuin Donna Tarttin The Secret History:ssa. Aina en lämpene amerikkalaisille college-tarinoille, mutta tässä oli aidosti omaperäisiä näkökulmia opiskelijaelämään. Toki tässä myös tehdään stereotyyppisiä asioita kuten bailataan opiskelijaklubien ilmaisilla kaljahanoilla, mutta sen vahva eurooppalainen korostus nostaa tarinan toiselle tasolle. Eniten pidin bulgarialaisen perhe-elämän kuvauksista, varsinkin eksentrisen isoäidin Baba Maran hahmosta.

Äänikirjan lukijalla oli vahva itäeurooppalainen korostus, ja paikoitellen hänen luentansa kuulosti hieman Boratilta. Koska kyseessä ei ole huumorikirja, vahva aksentti hieman ärsytti. Toisaalta teoksessa on vahva itäeurooppalainen potku myös kielellisesti, mikä toi siihen lisämausteita.

Maahaaste on nyt kohdassa 59/196: Bulgaria.

Kaunokirjallisessa Nekalassa

Teos: Metti Löfberg: Nervosa. (Torni, 2017)

Kaksi nuorta, tyttö ja poika tapaavat Doris-yökerhon tupakkakopissa Tampereen yössä. Toisella on vaikea syömishäiriö; toinen elättää itseään huumekaupoilla ja viettää puolet ajastaan toisessa todellisuudessa. Molemmat ovat jo melkein kolmikymppisiä, mutta elämä junnaa paikoillaan pakkomielteiden tai riippuvuuden vuoksi.

Tällaisia ovat Kati ja Jalmari Metti Löfbergin romaanissa Nervosa. Kyseessä on aikalaiskuvaus tamperelaisesta nuorisosta, aikuisteineistä, joista toinen asuu Ilmarinkadulla Tammelassa, toinen Riihitiellä Nekalassa. Sattumoisin teos kuuluu minulla niihin, joita voin ahmia ”sieluni silmin”, koska olen asunut molemmissa kaupunginosissa, ja jopa Ilmarinkadulla. Nekalan tapahtumapaikka on myös tuttu, koska eräs läheiseni asuu kuvatuissa taloissa. Itse asun vajaan kilometrin päässä osoitteesta. Nekalassa asuu paljon nuoria, joilla on ongelmia huumeiden kanssa. Siksi teos tuntuu äärimmäisen realistiselta, paikoitellen jopa liiallisesti.

Teos kuuluu young adult-genreen, ja kertoo kipeästä kohtaamisesta, jossa kumpikin tahtoo toiselle hyvää, mutta on liian rikki sitoutumaan parisuhteeseen. Jalmari luulee Katin olevan ihmissuhdepelejä pelaava hienostotyttö, ja häntä hävettää varsinkin myöntää naiselle, ettei pahemmin lue kirjoja. Katin kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta ovat rajalliset, koska oman kehon jatkuva tarkkailu vie häneltä kaikki voimavarat. Jalmarin luona hän kuitenkin uskaltaa kokeilla elämää tavallisena naisena, joka suutelee, rakastelee ja juo maitokahvia. Miehessä hän myös arvostaa sitä, ettei tämä kutsu häntä monen lajin illallisille, koska ulkona syöminen on hänelle lähestulkoon mahdotonta.

Kirjan tapahtumat ovat tiiviit, aika-akseli on noin kuukauden mittainen, ja siinä ehtii tapahtua paljon surullista. Toisaalta varsinkin Katin elämässä se merkitsee suurta irtiottoa normaalista arjesta, kun taas Jalmari liikkuu syvemmälle addiktion suohon. Molemmat nuoret ovat sympaattisia, ja vaikeuksista huolimatta hahmot ovat kehityskelpoisia. Huumekaupan kuvauksessa kirjaan hiipii jopa pieni dekkarin juonne, vaikka siinä ei varsinaisesti ratkaista rikoksia.

Parasta kirjassa on totaalinen imelyyden puute, ja urbaanin nuorison kuvauksena teos myös yllätti epäkaupallisuudellaan. Jos kirjaa vertaa vaikka Sisko Savonlahden helsinkiläiskuvaukseen, jossa näiden nuorten masentunut ikätoveri lusii työttömyyden ikeessä, tämän kirjan nuoret eivät juhli kuluttamistaan, eivätkä myöskään kärsi kulutusjuhliin osallistumattomuudestaan. Rahaa henkilöillä palaa vain päihteisiin, eikä Katilla palaisi niihinkään, elleivät kaverit olisi raahaamassa häntä baareihin. Syömishäiriön kontekstissa rahan kuluttamattomuus tai pieni hiilijalanjälki eivät toki ole suuria hyveitä, mutta tämän tyyppisiä vaihtoehtoteoksia tarvitaan.

Tuntuu, että olisin jäävi lopulta arvioimaan teosta, koska luin sitä niin vahvasti paikallisuuden ja tuttujen ”hoodien” kautta. Mutta ei teos ole sillä tavalla nurkkakuntainen, että paikkojen kuvaus muodostuisi jonkunlaiseksi fetissiksi, kuten sakeimmissa paikkakuntadekkareissa usein käy.

Tämä oli nyt toinen lukemani teos, joka keskittyy vahvasti Nekalan kaupunginosaan, ensimmäinen oli Virpi Aaltosen dekkari Nekala (2016). Minulle saa vinkata muistakin, sillä mentaalisella tasolla kerään näitä. Koska itsekin kirjoitan, ei koskaan tiedä, milloin itse ammennan inspiraation lähialueen tyypeistä, mutta toistaiseksi inspiraatio on aina löytynyt hajuraon päästä omiin ”hoodeihin”. Nekalankulman K-market tosin voisi jo alkaa kerätä sulkia hattuunsa ja profiloitua kaunokirjallisena kauppana, sillä molemmissa teoksissa asioitiin siellä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjassa käsitellään mielenterveyden ongelmia.”

Kettuja Cumbrian viinitarhassa

Teos: Katri Soikkeli: Pahat ketut. (Torni, 2018)

Nuori Alice Addison on kirjallisuuden maisteri, joka editoi työkseen pienen kustantamon romanttisia viihdekirjoja. Hän on sitä ihmistyyppiä, joka viihtyy erinomaisesti pyjama päällä sisätiloissa jutellen mieluummin kissalleen kuin ihmisille. Kun hän perii Abigail-tätinsä talon Cumbrian maaseudulta, hän tarttuu mahdollisuuteen downshiftata elämäänsä avoimin mielin.

Kirja kertoo syrjäisestä Portestonin kalastajakylästä, jossa on yksi kauppa, yksi pubi ja kakkuja leipova naisyhdistys. Uudet tulokkaat eivät yleensä selviä umpimielisestä meiningistä puolta vuotta pidempään, ja näin uskotaan käyvän myös Alicelle. Talokaan ei ole kummoisessa kunnossa, ja häntä varoitetaan sen epäonnea tuovasta hengestä. Myös Abigail-tädin kohtalo herättää epäilyksiä, ja hänen päiväkirjoissaan on pelottavia raamatullisia vertauksia muun muassa kettuihin Herran viinitarhassa. Ullakolta löytyy myös ketunhäntä, jonka alkuperä on tuntematon. 

Luin teosta young adult-romaanina, vaikka yhtä hyvin se avautuu vanhemmallekin lukijalle. Juoneen liittyy ripaus mystiikkaa, jopa fantasiaa, ja se on myös hienovaraisella tavalla jännitysromaani. Kylän universumissa on kirjavilla motiiveilla varustettuja henkilöitä, joiden kaikkien hyvään tahtoon ei ole luottaminen. Tämän lisäksi seonnut kirjailija Selina Starheart, jonka teoksia Alice editoi, tulee paikan päälle vainoamaan tätä. Myös Alicen oman suvun salaisuudet alkavat paljastua hänen mielenterveyttään uhkaavalla tavalla. 

Parasta kirjassa on tiheä tunnelmakuvaus, johon liittyy humoristisia elementtejä. Porteston on varmasti Brexit-intoilijoiden unelmamesta – paikka, jossa edelleen vannotaan hedelmäkakkujen nimeen, ja jossa ei tunneta vegaanieineksiä. Kylässä asuu vain  yksi maahanmuuttajaperhe, jonka isä Sandeep joutuu kutsumaan itseään Peteksi, koska paikalliset eivät opi vaikeita intialaisia nimiä. Meininki on osittain jämähtänyt jonnekin 1950-60-luvuille, ja teetä tarjoillaan aidoista Royal Doulton-kupeista. 

Joulukirjaksikin teos on oivallinen, sillä Alice jää sään panttivangiksi kylän lumikaaokseen ja päätyy viettämään pyhät vähäpuheisen kalastaja-Juniperin luona. Joulua valmistellaan perinteisellä kaavalla, ja riski joutua pukeutumaan rumaan jouluvillapaitaan on valtava. 

Soikkeli varmasti tuntee pohjoisen Englannin peräkylät kuin omat taskunsa, ja päästään tässä reissaamaan myös Skotlannin puolelle yhtä tunnelmallisissa merkeissä. Teoksessa on samantyyppistä vahvaa paikallista kokemista kuin vaikka Ann Cleevesin dekkareissa. 

Minua nauratti kirjassa eniten päähenkilön työnsarka, jossa on paljon kustannusalan sisäistä itseironiaa. Työn kuvauksen tasolla teosta voi lukea myös tasokkaana chicklitinä, sillä tässä nuorempi nainen ruotii itseään vanhempien naisten kirjoitus- ja lukutottumuksia. Ei ole helppoa toimia kustannustoimittajana, jos tähtikirjailijan käsikirjoituksessa esiintyy sana ”hekumallinen” kymmenen kertaa samalla sivulla. Ja kun vielä esiin pomppaa hekumallinen dekoltée, niin ollaan jo hysterian partaalla. Kirjan tarjoama romantiikka, niissä vähissä määrin kun sitä on, on sopivan vinksahtanutta, ja ehkä kattavin teema on nuoren aikuisen oikeus määritellä suhde-elämäänsä ja sosiaalisuuttaan. 

Erityispointsit annan teokselle brittimenon autenttisuudesta, ja kielellisestä monimuotoisuudesta. Tosin olisin ehkä mieluummin lukenut tämän romaanin englanniksi. Teoksen juoni oli lopulta aika arkinen, mutta se ei haitannut, sillä kylän tyyppeihin tutustuminen oli vaivan arvoista.