Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Käsityöläisyyden ylistys

imageBitch litistä takaisin chick litiin. Taannoin, kun suuri osa kansasta katsoi täysin rinnoin jääkiekon mm-finaalia, minä kuuntelin peliä lukemalla samalla Tuija Lehtisen romaania Nappikaupan naiset (Otava, 2009). Lehtisen nuortenkirjoja olen lukenut useamman kuin aikuisten, ja aikuisten kirjoissa olen usein arvostanut enemmän näkökulmaa kuin kirjoitustyyliä. Nappikaupan naiset kiinnosti minua siksi, että rakastan kaikkea vaatteiden tuunaamiseen liittyvää tilpehööriä, vaikka en osaa kunnolla ommella nappeja. Lisäksi olin juuri mukana tuottamassa kädentaitojen workshoppia. Puolustan uusavuttomien asemaa elinikäisinä oppijoina sillä saralla.

Teoksessa päähenkilönä on nuori yrittäjä Saskia Soikkeli, joka on päätynyt asumaan pikkukaupunkiin miesystävänsä perässä. Arttu ei kuitenkaan ole sitoutuvaa tyyppiä, pariskunta asuukin erillään ja yhteiset kynttiläillalliset usein kaatuvat miehen säälittäviin ohareihin. Saskian ja Artun ravintola sinnittelee, mutta paikalle luultavasti tarvittaisiin Jyrki Sukula kuria palauttamaan. Saskia saa Artun business-taitamattomuudesta tarpeekseen, ja erottuaan tästä hän eroaa myös firmasta.

Rohkea nainen löytää itsensä uudelta alalta, kauppa-apulaisena nappikaupasta. Hänen toimenkuvaansa kuuluu nappien myymisen lisäksi vanhan Ebban auttaminen lonkkaleikkauspotilaana. Ebban sisar Sylvia toimii vielä nappikaupan johtajattarena, vaikka on jo reippaasti eläkeikäinen. Vanhat neidit ovat jääneet elämään lapsuutensa kotiin, eikä kumpikaan aikanaan päässyt toteuttamaan haaveitaan. Heidän isänsä ja veljensä sitoivat heidät perheyritykseen, mikä ei koskaan ollut rahasampo.

Teoksessa on hurmaava menneen maailman tunnelma. Vanhan mukulakadun kivijalkaliikkeiden yrittäjät ovat kaikki itsepäisiä vanhuksia, jotka tuntevat toisensa omituisuudet ja pitävät yhtä. Antikvariaatin Heimo on neitejäkin oudompi lintu, joka on kasvanut kiinni Reino-tossuihinsa. Kadun yrittäjänaiset taas kokoontuvat säännöllisesti nappikaupan takahuoneeseen leivoksille ja tokaijille. Vanhusnäkökulma toimii tässä mahtavana profiilin nostattajana, sillä Saskian miesseikkailut ovat stereotyyppisen latteita.

Lehtinen on tuottelias ja omassa genressään lahjakas kirjailija, joka kuitenkaan ei mielestäni kirjoita kovinkaan puhuttelevasti teostensa pääteemasta, heteroseksuaalisesta rakkaudesta. Tässäkin kirjassa viljellään rakkausrintamalla tylsiä kliseitä. Uusi rakastaja on ”seksipeto”, joku toinen on ”namupala” ja aina on uusi mies kierroksessa. Toisaalta kirjailija osaa käyttää vaikeampaakin sanastoa. Tähän tunnelmaan sopi erinomaisesti verbi ”armastella”, joten miksi Lehtinen ei kehitä sanastoaan? Kirja olisi toiminut aivan mahtavasti, vaikka Saskia Soikkelilla olisi tarinan aikana ollut seksuaalielämässään täysin kuiva kausi.

Saskian hollantilaisesta sukutaustasta olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Ollakseen uinuvan pikkukaupungin kuvaus päähenkilöiden elämä on melko menevää, kansainvälisin tuulahduksin. Vanhusten elämäntapojen kuvauksessa oli samanlaista kepeyttä ja nokkeluutta kuin Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjassa.

Nappien kulttuurihistoriaa tässä käsitellään suvereenin kiehtovasti. Kukapa tietää, että ennen vanhaan oli jopa nappimessuja, joilta haettiin erikoisia aarteita? Liikeidean nuorentamisesta opin myös paljon uutta.

Kastanjapuun kahtiajako

imageKarin Alvtegen on yksi niistä ruotsalaisista dekkaristeista, jotka ovat olleet odotuslistallani, mutta joiden tuotantoon en ole toistaiseksi ehtinyt tutustua. Nyt sain käsiini teoksen Todennäköinen tarina (WSOY 2012, suom. Laura Jänisniemi), joka ei olekaan dekkari, vaan perusromaani. Kirjan kansi oli sen verran ankea, että se pidätti lukuhalujani muutaman viikon, mutta sitten huomasin pystyväni kuittaamaan tällä Helmet-haasteesta kohdan 15, ”ruma kansi”.

Kansi tosin on teoksen juonta kuvaava, sillä siinä riidellään perintötontista, jolla kasvaa Norrlannin korkeuksilla harvinainen kastanjapuu. Oman kappaleeni kansiversio oli paljon tummempi ja masentavampi kuin tämä netistä imuroimani versio. Kuvahan olisi ilman likaisia sävyjä jopa kaunis, mutta tällaisenaan se viittaa vain kaamosmasennukseen.  Ja vaikka juonessa liikutaankin syvissä vesissä, ei kerronta ole aivan niin synkkää kuin kansi antaa olettaa ja tapahtumatkin liittyvät kevääseen.

Päähenkilöt Helena ja Anders ovat molemmat keski-iän kriisissä rimpuilevia hahmoja, jotka löytävät toisensa sattumalta norrlantilaisessa hotellissa. Anders on juuri päässyt sairaalasta dramaattisen yliajon jälkeen eikä hänellä ole ketään, keneltä pyytää apua huonoon vointiinsa. Hän on ajanut Tukholmasta pohjoiseen tehdäkseen kauppaa myyttisestä Lucy-kitarasta, jolla Beatlesit joskus soittivat. Hän on it-alan ja osakekauppojen kautta rikastunut yksinäinen miljonääri, joka ei mielellään avaudu kalliista keräilyharrastuksistaan. Kauppojen epäonnistuttua hän ajautuu Helenan pitämälle hotellille kuin haaksirikkoutunut, ja vasten kaikkia odotuksia jää paikalle ruokapalkkaiseksi remonttimieheksi. Helena sinnittelee väsyneen liikeideansa kanssa tietoisena siitä, että sillä konseptilla ei yritystä kauan pyöritetä. Tunnelma on jokseenkin samaa luokkaa kuin Gordon Ramsayn ohjelmissa, vaikka sisustuksen mauttomuuksilla ei mässäillä. Pariskunta ei löydä toisiaan saumattomasti, eikä kyseessä ole erityisen romanttinen kertomus, vaan pääpaino on molempien menneisyyksissä, sukuhistoriassa ja lapsuuden ja nuoruuden muistoissa.

Tarina on hyvin rajattu, arkinen ja koossa pysyvä. Kiinnostavia jännitteitä tarinaan luovat oudot naapurit, homofobinen ja rasistinen adressien levittäjä Anna-Karin ja erakoitunut Verner, joka näkee ihmiset synesteettisissä väreissä. Verner onkin teoksen yllätyksellisin hahmo, taiteilija ja tietäjä, jonka näyt saavat kyläläiset hermostumaan. Ylipäänsä Norrlannin ihmisten jäyhyys ja muutosvastarinta tuntuvat suomalaisesta lukijasta varsin kotoisilta teemoilta.

Alvtegenin kieli on nopealukuista, omaan makuuni ripauksen liiankin selkeää. Teoksesta välittyi kyllä vahva paikallisuuden tuntu henkilöhahmojen kautta, mutta olisin voinut lukea enemmänkin paikallisesta historiasta ja tavoista. Maaseudun ja kaupungin erojen käsittely ei varsinaisesti tuonut uutta informaatiota, sillä tämän tyyppisiä eskapistisia tarinoita on viime aikoina noussut kuin sieniä sateella. Varsinkaan tukholmalaisista Alvtegen ei onnistunut kertomaan mitään uutta.

Uskoisin, että teos sopii parhaiten omaa erokriisiä tai uusperhekuvioita käsitteleville teinien vanhemmille. Päällimmäiseksi kysymykseksi nousi maisemanvaihdon kannattavuus parisuhdekriisin keskellä – monilla kun maallemuutto voi toimia yrityksenä pelastaa kuihtuva suhde siinä toivossa, että virikkeettömässä ympäristössä löytyisi enemmän laatuaikaa. Minulle tämä ei ollut juuri nyt täsmäteos, mutta olen edelleen kiinnostunut lukemaan Alvtegenin dekkareita. joissa taatusti on samansuuntaista humanismia ja ihmistuntemusta kuin tässä romaanissa.

Vaimon pöydältä putoavat murut

HildaBirminghamin yliopiston Afrikka-hyllyilltä löysin omaelämäkerrallisen aarteen, Hilda Ogben (s.1921) muistelmateoksen The Crumbs Off The Wife’s Table (Spectrum Books, Ibadan: 2001). Juutalainen Ogbe pakeni toisen maailmansodan aikana äitinsä kanssa Hampurista Britanniaan; isä ja osa sisaruksista kuolivat keskitysleirillä. Sodanaikaisessa internaatissa Manin saarella Ogbe tutustui tulevaan aviomieheensä Tommy Ogbeen, joka oli tullut Nigerian siirtomaasta Britanniaan lukemaan lakia. 1940-luvulla afrikkalaisten ja eurooppalaisten seurustelusuhteet ja avioliitot olivat hyvin harvinaisia, mutta Hilda ja Tommy eivät antaneet periksi. He seurustelivat pitkään, tutustuivat toisiinsa ajan kanssa ja punnitsivat yhteiselonsa kannattavuutta kuin aikuiset ihmiset. Naimisiin menoa tosin varjosti Tommyn ensimmäinen avioliitto kotimaassaan, mutta koska perinteistä liittoa ei oltu rekisteröity minnekään, se ei estänyt Tommyn samanaikaista toista liittoa Euroopassa. Pahaenteisesti Tommy kertoi Hildalle jo seurusteluvaiheessa: ”You know, we Nigerians always have a girlfriend in the corner somewhere, but they only get the crumbs that fall off the wife’s table.” Rakastunut nainen ei uskonut, mitä tuleman pitää, vaan uskoi pystyvänsä kasvattamaan miehestään uskollisen kumppanin.

Hildan ja Tommyn avioliiton alkuvaihe kuulostaa rohkean idylliseltä: ensimmäisen lapsen synnyttyä Tommy jäi koti-isäksi ja Hilda kävi töissä perhettä elättämässä. Tommy oli kätevä sekä lapsenhoidossa että keittiöhommissa. Rakkaudella Hilda muistaa töistä paluun riemua: oli kuin hän olisi palannut kylmästä sateesta lämpimään Afrikkaan. Tommy halusi kodissa olevan trooppinen ilmasto, joten hän lämmitti asuntoa kerosiinipulloilla. Herkulliset afrikkalaisen ruoan tuoksut valtasivat lontoolaisen asunnon.  Samalla kumpikin tiesivät muuton Afrikkaan olevan vain ajan kysymys.

Teos ei ole dokumentti äärimmäisestä rasismista, vaan rehellinen dokumentti outoudesta ja erilaisuuteen tottumisesta. Lontoon metrossa Hilda ja Tommy törmäävät ei vähempään kuin silloiseen pääministeri Attleehen, joka luulee Hildan olevan ministerikollegansa Crippsin kuuluisa tytär Peggy. Pääministeri tulee puhuttelemaan Hildaa Peggynä ja Hilda joutuu korjaamaan erehdyksen. Peggyn avioliittoa ghanalaisen herra Appiah’n kanssa oli ruodittu The Daily Mirrorissa ylenpalttisesti. Hilda ja Tommy eivät ole julkkiksia, mutta huomiota he saavat Lontoon kaduilla kuin julkkikset. Valokuvat tyylikkäästä nuorestaparista kertovat omaa tarinaansa.

Hildi capsulesKertomus Hildan 56 vuoden mittaisesta suhteesta Tommyyn ja viitisenkymmenen vuoden mittaisesta asumisesta Nigeriassa on kirjoitettu analyyttisesti ja samalla sydänverellä. Jo avioliiton alkuvuosina Hilda tiesi, että Tommylla on jatkuvasti ”tyttöjä nurkan takana”. Tämän lisäksi miehellä on taipumusta uhkapelaamiseen, minkä vuoksi ahkeran Hildan on työskenneltävä tuplapäivää. Alkuaikoina Hilda katsoi miehensä puuhia sormien läpi, mutta tyttöystävien muututtua vaativammiksi ja kalliimmaksi ylläpitää Hilda päätti muuttaa omaan taloonsa kauas Ogasta ja tämän jalkavaimoista. Yhteisistä lapsista huolimatta Hilda piti mykkäkoulua ukkonsa kanssa pienen ikuisuuden keskittyen omaan uraansa ja yritystoimintaansa. Hän aloitti 1950-luvulla vaatimattomasti vaateompelijana ja jäätelötehtailijana, mutta siirtyi vanhemmiten korubusinekseen, jolla rikastui huomattavasti. Samalla hän erikoistui perinteiseen yrttilääketieteeseen ja astrologiaan. Yrttiparantajana Hilda keksi keinon lievittää anemiaa, mikä johti hänen omien Hildi-kapseleiden myyntiin ja kunniatohtorin arvon saamiseen Benin Cityn yliopistossa. Hildan tarina on sympaattinen kertomus yrittäjyydestä ja kovasta työstä.

Tommy ja Hilda ystävystyvät uudelleen vanhuusiässä Tommyn jäätyä yksinhuoltajaisäksi viimeisen jalkavaimon karattua Italiaan. Tommy haluaa olla pienistä lapsistaan pääasiallisessa vastuussa, vaikka palveluskuntaa on tarjolla. Uusia vaimoehdokkaita pyörii nurkissa, mutta Tommylla ei enää riitä energiaa kaikille onnenonkijoille. Näin Hilda tiivistää pitkän suhteensa: ”I was disappointed that this man of great intelligence and many interests in his youth was not developing himself further. He was content with the three G’s: Girlfriend, Golf and Garden.”

Hildan tapa kirjoittaa avioliitostaan ei kuitenkaan ole skandaalinkäryinen, vaikka Tommyn uskottomuudesta olisi voinut saada aikaan ilkeänkin paljastusteoksen. Ehkä Ogbe pyrkii varoittamaan tulevia nigerialaisten ulkomaalaisia vaimoja siitä mitä tuleman pitää, vaikka rakkauden kohde olisi näinkin fiksu ja filmaattinen tapaus kuin Tommy. Moniavioisuuden hyväksyminen kun ei yleensä ole helppoa eurooppalaisille.

Hilda with eldersTeoksessa on muitakin kiinnostavia juonteita kuin avioliitto. Toisen maailmansodan aikaisen Britannian henkisestä tilasta Ogbe kirjoittaa elävästi, mutta sopivan etäännyttävästi. Saksanjuutalaisesta identiteetistäkin on hyviä pohdintoja: hän pitää luonnollisena omaa nuoruuden kiinnostustaan afrikkalaisiin opiskelijoihin, sillä molemmat hän ja Tommyn kaltaiset elivät yhteiskunnan reunoilla valtaväestön tunnistamatta heidän kieltään tai tapojaan. Nigeriassa ulkopuolisuuden tunne ei yllättävää kyllä ollut hänelle yhtä kaikenkattavaa kun Britanniassa – Tommyn suku otti valkoisen vaimon vastaan avosylin. Hildaa ei pakotettu muuttumaan afrikkalaiseksi, vaan lähipiiri otti vastaan valkoisen naisen tuomat uudistukset uteliain mielin. Vanhemmilla päivillä Hilda meni mukaan nigerialaisten ulkomaalaisten vaimojen klubin (Nigerviwes) toimintaan, josta hän raportoi myös huumorimielellä. Hänen mukaansa ei ole kolkkaa maailmassa, jonne nigerialaiset miesopiskelijat eivät olisi löytäneet ja naineet siellä paikallisia.

Suosittelen teosta erityisesti etnografian ystäville ja niille, jotka kamppailevat kahden kulttuurin suhteissa tai liitoissa. Uskoisin, että viisaus monikulttuuristen suhteiden kentällä kasvaa vain pitkästä elämänkokemuksesta. Tämä kertomus oli harvinaisen realistinen ja anteeksiantava. Hilda Ogbe on elänyt Nigeriassa rikkaan ja merkityksekkään elämän huolimatta ukkonsa edesottamuksista.

 

 

Tampere jaksaa aina yllättää

SAM_1332Teatteriryhmän naiset hehkuttivat taannoin kokemuksillaan ”Saulin kaupasta”, joka sijaitsee teollisuusalueella Hervannan perukoilla, autottoman ihmisen näkökulmasta keskellä ei-mitään. He kertoivat värikkään kauppiaan ällöseksistisestä huumorista, myymälän sotkuista ja nurkissa pyörivistä susikoirista. En ole koskaan 9 vuoden kaupungissa asumisen aikana moisesta liikkeestä kuullutkaan, joten päätin heti laajentaa tajuntaani. Ajattelin, että jos jonkun oudon joululahjan bongaisin.

Kuulen etukäteen, että kauppias on periaatteessa maahanmuuttomyönteinen – että hän palkkaa mielellään työteliäitä maahanmuuttajia, jotka eivät ole kiinnostuneita yhteiskunnan tukien nostamisesta. Maksetaanko työllistäminen yrittäjän omasta pussista vaiko työvoimatoimiston sponsoroimina harjoitteluina, sen haluaisin tietää.

SAM_1331Kaupan sijainti ja kulkuyhteydet piti tarkistaa netistä. Eläkeläislinja 6:lla pääsikin maisemareittiä kivenheiton päähän. Hepolamminkadulle päästyäni kyselen nuorilta ohikulkijoilta oikeaa kulkusuuntaa, he eivät ole koskaan ko. liikkeestä kuulleetkaan. Haahuiluni lumisateessa palkitaan, lopulta bongaan aaltopeltisen hallin kyljestä kyltin ”Sauli City tavaratalo.”

Pihapiirissä on kauppa, leipomo-kahvila ja nähtävästi kiinni oleva kirpputorihalli, plus kauppiaan oma asumus. Päätän uskaltaa heti sisään tavarataloon. Hallissa on vain kourallinen asiakkaita, joista suurin osa hengailee kassalla parantamassa maailmaa. Tämä vaikuttaakin olevan kylänukkojen hengailupaikka, juurevampi kuin vaikka ostoskeskus Duon käytävät.

SAM_1334Kierrän melkein kaikki ahtaat hyllynvälit etsien aarrettani. Myynnissä on lähinnä pilkkihaalareita, ajoliivejä, työrukkasia, erittäin rumia mammatyylisiä alushousuja, koiranluita ja Millennium-nalleja (jotka vaikuttavat olevan varaston tuoreemmasta päästä). Lopulta mukaani tarttuu eltaantunut italialainen hautakynttilä (2,40), jonka komeaan Vapahtajan naamaan miellyn. Hurja hinta, sillä Italiasta näitä samoja saa alle eurolla. Mutta ilman tuliaista en voi lähteä kaiken tämän vaivannäön jälkeen.

Kahvilan puolella on kauppaa apeampaa. Parhaimpaan joulusesonkiaikaan vitriinissä makaa kolme joulutorttua. Olen pakotettu syömään niistä yhden. Susikoira käy tekemässä tuttavuutta pidemmän kaavan kautta. Kumma kyllä, en pelkää sitä, se on hyväntahtoinen hössöttäjä. Se käy myös nuuhkimassa kärryihin jätettyjä lounassalaatteja. Kauppias komentaa thaimaalaista myyjää: ”Pane nuo salaatit pienempään astiaan huomiseksi. Ymmärrätkö sinä mitä sanon?”.

Koiralla on karvanlähtöaika. Loppua tarinaa en tahdo tietää. Enkä ymmärtää.