Festina lente kyläkoululla

IMG_1817Maallemuuttofantasiat ovat suosittu teema suomalaisessa (nais)viihdekirjallisuudessa, jota chicklit:iksikin kutsutaan. Erityisen paljon tätä genreä suosii Karisto-kustantamo, ja tässäkin blogissa sen viimeaikaisia tuotoksia on ruodittu, toivon mukaan rakentavassa hengessä.

Amanda Vaara on uusi nimi chicklit:in kentällä, vaikka pseudonymin taustalla vaikuttaa kirjallisuuden moniottelija Niina Hakalahti. Hakalahden tuotantoon mahtuu sekä aikuisten – että lastenkirjoja, ja tätä edellinen teos Lumilinna (2016) tuntui kaikista vähiten viihteelliseltä. Teos on mielestäni jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, vaikka siinä käsitellään varsin ajankohtaisia monikulttuurisen identiteetin teemoja.

Pientä fiksausta vailla (Karisto, 2017) kertoo vasta eronneesta downshiftaajasta Venlasta, joka pitää samannimistä blogia uudesta elämästään kyläkoulun omistajana ja airbnb-majatalon pitäjänä. Edellisessä elämässään hän on ollut kiireinen kiinteistönvälittäjä, ja hänen kiinnostuksensa asuntoihin ja asumiseen leimaa myös kirjoitustyyliä. Venlalla on kaksi kouluikäistä lasta, joiden isä paheksuu uutta elämäntapaa voimallisesti. Perhe-elämän jännitteet ovat kasvussa, eikä varsinkaan kolmetoistavuotias Eedla-tytär ole kiitollinen periferiaan muutosta.

Romantiikkarintama ei ainakaan ole tässä teoksessa liian siirappista, vaikka rastapäinen komistus Jörn vaikuttaakin alussa liian täydelliseltä. Kolmikymppisten eronneiden ja karanneiden parisuhdemarkkinoita lähestytään lempeän ironisesti. Erikoista on, että teoksessa kaikki suhdeviritelmät alkavat ”luomuisesti” live-tapaamisista.

Minusta kiinnostavin ulottuvuus kirjassa oli naapuruus, ja varsinkin lähimmän naapuritalon asukkien kohtalo kosketti. Ylipäänsä kartanotyylisten luksustalojen omistajien mielenmaisema alkoi kiinnostaa. Järvenrantatonttien paljuidylleihin mahtuu usein paljon ylimitoitettuja haaveita ja tuskaa. Samoin toinen naapuri, eläkkeellä oleva kuviksen opettaja Ilona oli herkullinen hahmo kanankasvatushankkeineen.

Olen lukenut viime aikoina useammankin kaunokirjallisen teoksen, jonka päähenkilö on bloggaaja – me bloggarit siis olemme harvinaisen seksikkäitä kaunokirjallisesti. Vähän samantyyppisiä viboja oli tässä ja Eva Frantzin tuoreessa dekkarissa Sininen huvila, ainakin elämäntapavalintojen saralla. Toisin kuin muissa lukemissani bloggaamista käsittelevissä teoksissa, tässä se ei ole päähenkilön suurin intohimo, vaan pikemminkin keino markkinoida yritystä. Useinhan vastaavissa kuvauksissa käsitellään blogimaailman narsismia tai bloggaajan hukassa olevaa todellisuudentajua. Venla on bloggaajana varsin mielikuvitukseton ja käyttää latteahkoa arkikieltä – hän on myös lukihäiriöinen, joten kirjoittaminen ei ole hänelle ensisijainen keino ilmaista itseään.

Villa Venla vaikutti majatalolta, jonne mielelläni majoittuisin, ja jonka luomuisia tarjoamisia kokeilisin – varsinkin voikukkapestoa. Jos kirjalta olisi saanut ”tilata” jotain lisää, niin olisin ”tilannut” himpun verran lisää paikallista ja historiallista ulottuvuutta. Paikkakunnan nimeämistä en kaivannut: lukija hoksaa, että majatalo sijaitsee jossain Tampereelta länteen sijoittuvassa pikkukaupungissa. Koulurakennus olisi ehkä ansainnut pientä historiallista fiksausta, jolloin sen henki olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa.

PS: Hakalahden omaan kanankasvatusfilosofiaan voi tutustua Yle Areenassa, radio-ohjelmassa Kuusi kuvaa, joka on vallan mainio kirjailijaportretti: https://areena.yle.fi/1-4220625

Mainokset

Romunkerääjän vaimon kujanjuoksu

IMG_1802Onko kellään havaintoa Kerttu-Kaarina Suosalmesta (1921-2001)? Itse muistan muutama vuosi sitten lukeneeni pätkän teosta Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), pitänyt tyylistä ja unohtanut tekijän. Nyt eteeni ponnahti toinen teos Jeesuksen pieni soturi (Gummerus, 1976), jonka nimi oli niin järeä ja kansikuva positiivisen 70-lukulainen, että se oli pakko pelastaa.

Ja huh, tulihan tässä suht täsmällinen aikamatka varhaislapsuuteeni, vaikka oma kokemukseni on ollut varsin erilainen kuin tässä kuvattu. Vanhan ajan kunnon baarit muistuivat mieleeni, ja alkoi tehdä mieli rasvaista munkkia ja muna-anjovisleipää. Kaikkialla poltetaan posket lommoilla ja viinaa tuodaan kyläpaikkaan kasseittain, vaikka kyseessä olisi kirjastovirkailijoiden päivätreffit. Tietysti fiktiossa on lupa liioitella, mutta varmasti päällimmäinen muisto teoksesta tulee olemaan yltiöpäinen alkoholinkäyttö, milloin vaan, missä vaan. Tosin usein talouksissa, joissa on baarikaappi ja jääpaloja.

Suosalmea on pidetty keskiluokan tuntojen kuvaajana, hänen poliittista taustaansa en osaa arvata. Vasemmistolaisuuden siemeniä teoksissa kai on, mutta mitään ohjelmallista politiikkaa hän ei tee. Monissa 70-luvun kotimaisissa teoksissa poliittinen kantaaottavuus on paljon helpommin havaittavaa.  Jeesuksen pienessä soturissa päähenkilöt tulevat vaatimattomista lähtökohdista, eivätkä ainakaan edusta yhtä, yhdenmukaista keskiluokkaa. Ihmiset, joilla on rahaa, elävät paisuneita kulutusjuhliaan, joissa hankintoja tehdään enemmän naapureiden ja sukulaisten kademielen nostattamiseksi kuin omien mieltymysten mukaan. Muiden kotien arviointi on kansallinen pakkomielle, ja joillekin ainoa tyydytyksen lähde.

Päähenkilöt ovat aviopari Elisa ja Mauri, jotka ovat molemmat eri tavalla toistaitoisia ja onnettomia. Elisa on käynyt jopa yliopistossa lukemassa kirjojen hyllytystä, kun taas Mauri on laajentanut romupihaansa nuorukaisesta saakka. Mauri kuuluu siihen miestyyppiin, jolla ei nykykielellä ilmaistuna olisi ”työelämävalmiuksia”, ”alaistaitoja” tai ”joustavuutta”. Romudiilerinä Mauri ostaa enemmän kuin myy, ja erityisenä paheena hänellä on holtiton ja harkitsematon maakauppa. Hän tissuttelee tasaiseen tahtiin työpäivinä, hakkaa vaimoaan ja lapsiaan ja siirtyy sen jälkeen baareihin hurmaamaan pikkupimuja bisnesvisioillaan. Naisista tärkein hänelle on kuitenkin ”villiminkki”-Riitta, lapsuudenystävä, joka on myös yrittäjä, ja jonka kanssa Mauri viettää enemmän aikaa kosteilla reissuillaan kuin vaimonsa kanssa kotona. Elisa on jäänyt Maurin takia kotirouvaksi, mutta ei kykene toimimaan tämän business-enkelinä. Liitto natisee liitoksistaan, ja aikuistuvien lasten ongelmat kasaavat niskaan lisää paineita.

Romaani sijoittuu Lahden suunnalle, mutta paikallisuus ei ole tässä ehdoton koukku. Suosalmi kirjoittaa äärimmäisen korrektia kirjakieltä, mikä saattaa olla omanlaisensa kannanotto. Minua aika ajoin rasitti täydellisten lauseiden pakkomielle, jota ilmenee myös erittäin rosoisen Maurin ulosannissa. Aikalaisarvioiden mukaan Suosalmi oli tätä romaania varten kehittänyt tyyliään, ja varsin tyylikästä taideproosaa tämä onkin. Itseni on nykyisin vaikeaa lukea tekstiä, jonka yleinen tyylikeino on puolen sivun mittainen lause. Tässä romaanissa sitä harrastetaan vielä maltillisesti, mutta teksti on paikoitellen ahdistavaa päänsisäistä jöötiä.

Teoksen nimi viittaa Elisan omaan lapsuuteen ja äkilliseen kiinnostukseen helluntailaisuudesta, josta toivoo löytävänsä lohtua vaikeaan tilanteeseensa. Helluntailaisuuden kuvaus onkin teoksen kohokohtia, sillä siinä naisten asema liikkeessä nousee esiin. Tomera seurakunnan ydinhenkilö Martta saa tehtäväkseen varoittaa pastori-Leeviä nuorten tyttöjen viettelemisestä tämän vaimon läsnäollessa, ja siinä diplomatian perussäännöt unohtuvat. Raamatullisia vertauksia teoksessa on joitakin, mutta uskonnollisuus ei lopulta nouse pääteemaksi. Lukijalle jää epäselväksi, tuleeko Elisa lopulta uskoon, eli helluntaiseikkailu jää muusta juonesta irralliseksi.

Psykologista syvyyttä kirjan hahmoissa on vaikka moneen romaaniin jaettavaksi, mutta juoni on ennalta-arvattava. Jaksoin lukea kirjan siksi, että jäin vertailemaan 70-luvun ja tämän päivän elinkeinomahdollisuuksia. Kyllä näinä päivinä Maurit ja Elisat olisivat molemmat pitkäaikaistyöttömiä kuntouttavan työtoiminnan pajalaisia, joilla ei olisi edes sitä horjuvaa tönöä jätemaalla. Tuolloin taas yrittäjissä saattoi hyvinkin olla iso osa sosiaalisesti sopeutumatonta ainesta, jotka pystyivät rakentamaan tuottamattomia, mutta suuruudenhulluja valtakuntiaan pitkäänkin, koska perintäkoneisto oli tehottomampi (ainakin näin luulen).

Kirja on moniulotteinen, mutta kielellisesti raskassoutuinen. Olisin pitänyt siitä enemmän, jos siinä olisi ollut ripaus lisää huumoria, ja jos alkoholismin ja perheväkivallan teemat olisivat laajenneet muuksikin kuin inhorealistiseksi revittelyksi. Tavoissamme puhua näistä asioista on tapahtunut muutoksia 40 vuoden aikana, enkä ainakaan kokenut kaipaavani tämän kirjan maailmaan, jossa naisen menestystä edelleen mitattiin sillä, kuinka hyvin hän luo puitteet miehensä urakiidolle. Ainakin joissain piireissä.

Suosalmi oli aikanaan varsin arvostettu kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa monipuoliselta, mutta nykyään se on aika lailla unohdettu. Olen blogissani aika ajoin yrittänyt nostaa näitä randomilla kaivamiani kierrätyskorien helmiä, ja tämä on viimeaikaisten löytöjeni parhaimmistoa.

 

 

 

 

Lappu luukulle ”pienissä puodeissa”!

IMG_1687Länsimaiseen viihdekirjallisuuteen on päässyt muhimaan omituinen virus, nimittäin pakkomielle nimetä teoksia ”pieniksi puodeiksi”. On ollut suklaapuotia, kirjapuotia, lankapuotia ja jopa potenssipuotia. Puotiromantiikka vetoaa kai kaikkiin, joiden sisäinen yrittäjyys on vahva ja joiden oma haave puodin perustamisesta on syystä tai toisesta hyytynyt.

Onneksi coffee shop on suomeksi kahvila, ja brittienglannissakin se on perinteisesti ollut vaan tylsä cafe. Me eurooppalaiset olemme tottuneet mieltämään coffee shop:in aivan muunlaiseksi instituutioksi kuin se, missä kaadetaan eksoottisia siirappeja kuumaan maitovaahtoon. Siitä huolimatta nähdessäni kierrätyskorissa teoksen nimeltä The Little Coffee Shop of Kabul (Sphere, 2011) teos lähtee mukaani. Ei imelän maitokahvin eikä yrittäjyyden vuoksi, vaan siksi, että luen mielelläni Euroopan ulkopuolelle sijoittuvia chicklit-teoksia.

Deborah Rodriquez on amerikkalainen kampaaja ja aktivisti, jonka teokset ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Hän lähti Afganistaniin avustustöihin vuonna 2001 ja perusti pian kauneuskoulun, jossa tarkoituksena oli rohkaista naisia pienyrittäjyyteen. Tämän jälkeen hän toimi kahvilan pitäjänä. Hän joutui lähtemään maasta v. 2007, jonka jälkeen hän on jatkanut tulevien kampaajien ja kosmetologien kouluttamista Meksikossa. Pieni vilkaisu kirjailijan elämäkertatietoihin osoittaa, että hänen oma tarinansa saattaa olla jopa värikkäämpi kuin romaanien hahmojen.

En ole uskollisesti seurannut kaikkea Afganistaniin sijoittuvaa kirjallista tuotantoa. Hyvin vähän sieltä kai tulee maassa edelleen asuvien afgaanien omaa tekstiä; kirjailijat ovat joko pitkään länsimaissa asuneita siirtolaisia tai ekspatriaatteja. Moni varmaan muistaa viime vuosikymmenen kohukeissin, kun Åsne Seierstad ryösti Kabulin kuuluisan kirjakauppiaan tarinan. Tuo teos ei ollut ”pieni puoti”-tyyppistä chicklitiä, vaan dokumentaarinen matkakirja, joka lopulta asetti kirjoittajansa varsin kyseenalaiseen valoon. Suomalaisista ekspatriaateista jotkut saattavat tunnistaa Pia Heikkilän, joka räväytti muutama vuosi sitten esikoisteoksellaan Operaatio Lipstick. Tuo teos aiheutti minussa hämmennystä enemmän kuin mikään viihdekirja aikoihin, ja olen edelleen valmis kategorisoimaan sen vahvaksi kandidaatiksi huonon kirjallisuuden festareiden palkintojenjaossa.

The Little Coffee Shop of Kabul ei ole päätä huimaavaa kaunokirjallisuutta, mutta siinä nousee edukseen kirjoittajan kokemuksen rintaääni. Naisasian edistäminen on pontevaa; eshoppailu ja seksuaalisuus jäävät sivuteemoiksi, koska kumpikaan harrastus ei ole päähenkilöille turvallista.

Kahvilan pitäjä Sunny on tullut Kabuliin miehensä Tommyn työn perässä. Pariskunnan elämä kotona Arkansasissa on ollut niukkaa, mutta ekspatriaatteina heitä kohdellaan kuin aatelisia. Tommy jättää pian rauhanturvaajan työn ja siirtyy salaiseen tiedustelupalveluun, mikä käytännössä tarkoittaa, että Sunny on ”elävän leski”. Hän laittaa kaiken energiansa kahvilan pitämiseen, mutta sen menestystä varjostaa kiristyvä turvallisuustilanne.

Sunnyn keskeinen suojatti on Bashir, hazaramies, jonka hän on kouluttanut baristaksi ja turvamieheksi. Monet afgaaniasiakkaat osoittavat halveksuntaa Bashiria kohtaan aina, kun voivat, sillä heidän mielestään ei ole sopivaa, että hazara on päässyt niin rahakkaaseen ja näkyvään työhön. Pian Sunny saa huollettavakseen toisen, synkkää kohtaloaan karkuun päässeen nuoren naisen Yazminan, joka on leski ja raskaana. Yazmina on myyty maalta Nuristanista pääkaupungin avioliittomarkkinoille, mutta hänet on heitetty kadulle, kun raskaus on ilmentynyt välittäjälle. Yazmina on hyvin tietämätön tilastaan ja peloissaan, varsinkin kun häntä pidetään yleisesti prostituoituna, onhan hän nuori, kaunis, naimaton ja ilman sukulaismiestä suojelijanaan.

Naapurin mummo Halajan käyttää burqansa alla farkkuhametta 70-luvulta. Hän polttaa kuin korsteeni ja on kahvilassa vastuussa ”teetarjoilusta”, johon ainakin ei-muslimit ovat oikeutettuja pitkien työpäivien jälkeen. Halajanin liberaalia maailmankuvaa varjostaa luku- ja kirjoitustaidottomuus, ja se vaikeuttaa myös hänen orastavaa onneaan deittimarkkinoilla, onhan hän kirjeenvaihtosuhteessa erään kapinallisen räätälin kanssa. Halajanin poika Ahmet toimii kahvilan väen autokuskina, ja on äitiään konservatiivisempi tapaus. Pojan ahkera rukoileminen herättää huolta mahdollisesta radikalisoitumisesta, mutta se on myös kapinaa äidin sukupolven länsimaistunutta arvomaailmaa vastaan.

Teoksen muilla länsimaisilla naisilla ei tunnu olevan tervettä itsesuojeluvaistoa, vaan heitä ajaa sokea rakkaus tai idealismi kohteisiin, joissa he ovat täysin suojaamattomia.

Kirja on aika opettavainen, siinä on myös liitteenä kysymyksiä kirjakerhoille ja ruokaohjeita. Chicklit-teoksena se loistaa kulttuurintuntemuksellaan ja yhteisöllisyydellään. Vaikka sen kieli on arkipäiväistä, se ei ole tyypillistä aivot narikkaan-viihdettä. Lukija voi esimerkiksi pohtia sen valossa Afganistanin tämänhetkistä turvallisuustilannetta ja pakkopalautusten oikeutusta. Tässä kuvataan Kabulin tilannetta noin kymmenen vuotta sitten – onko tilanne kenties huonontunut sen jälkeen ja millainen on hazara-vähemmistön tilanne nyt?

Kaikista lukemistani ”pieni puoti”-aiheisista teoksista tämä on ehdottomasti paras. Ei vielä kovin järeä meriitti kaunokirjalliselle teokselle, mutta kaikki, jotka tuntevat vertauskohtia, voivat sijoittaa antamani viisi puotitähteä kuvittelemalleen kartalle.

Kun Mirja Pyykkö ei kuuntele

IMG_1541Kuulun siihen klassiseen koulukuntaan, joka uskoo, ettei onnellisista perheistä voi saada aikaan hyvää kirjallisuutta. Addiktiot, mielenhäiriöt ja kommunikaatio-ongelmat kuuluvat mielestäni kirjallisuuden peruskauraan, ja mitä vähemmän ongelmia psykologisoidaan, sitä parempi. Kirjallisuuslandiassa ei ole onnistuneita terapiasuhteita, koska jos terapia onnistuu, kirjallisuutta ei tarvita. Näistä lähtökohdista yritän itsekin kirjoittaa, ja tunnistan samanhenkisyyden nopeasti.

Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä (Atena, 2016) oli minulla jo toista kertaa työn alla juhannusreissulla. Ensimmäisellä lukukerralla teos ei auennut, ja nyt toisella kerralla luin sitä hieman vaativissa oloissa. Kirja olisi ansainnut hiljaisemman ajan ja tilan. Kolmanteen lukukertaan en nyt veny, joten perustan arvioni jokseenkin hataraan muistitietoon.

Romaanissa alkoholistiperheen aikuinen tytär Saana joutuu kohtaamaan menneisyytensä isän hautajaisia ja perunkirjoitusta järjestellessä. Saanan äiti on karannut ulkomaille, veli on julistettu kadonneeksi jo aikoja sitten ja isä on kuollut massiiviseen aivoverenvuotoon, todennäköisesti ryyppäämällä. Äiti palaa esittämään kunnon lesken roolia hautajaisiin, ja kaksikko joutuu avaamaan menneisyyden suljettuja kaappeja.

Alkoholismin lisäksi teos kertoo herkullisella tavalla yrittäjyydestä. Saanan perhe menestyy omassa mittakaavassaan kohtuuhyvin, sillä isä on omaperäinen ja lahjakas autokauppias. Teoksessa eletään 80-90-lukuja, ja autokauppa käy vielä lamankin aikaan. Saana oppii tutkimaan ihmisiä automerkkien kautta, ja huolimatta perheen kiivaasta oikeistolaisuudesta hautajaisiin halutaan kutsua isän tuntema ladapappi. Lasinen lapsuus merkitsee Saanalle jouluna rikottuja Ultima Thule-laseja, joita saa aina uusia. Samoin hän pääsee laskettelemaan ja ratsastustunneille, ja pianorahatkin hankitaan Vermon ravireissulla. Isän käytöksessä on aimo annos maanisuutta myös selvin päin, mutta ilman tätä luonteenpiirrettä autokaupat eivät luultavasti olisi sujuneet.

Veljen katoaminen on perheen todellinen tragedia, jonka käsittely vaatii Saanalta enemmän voimia kuin lapsuusmuistot. Toivo siitä, että veli palaisi terveenä Muukalaislegioonasta, on elänyt maagisen ajattelun kautta vuosikausia. Kylillä pyörii myös huhuja, että veli olisi paennut pesemään isänsä likaisia bisnesrahoja Sveitsiin. Kuvattu kylä on ymmärtääkseni Kerava, ja Pohjalainen sukeltaakin radanvartiseen pikkusieluisuuteen pistävästi. Koulun jumppasalissa pidettyjen yrittäjäjuhlien meininki on yhtä tunkkaista kuin paikallisen kesäteatterin, jossa isä pelkää joutuvansa istumaan demarin viereen.

Teoksessa oli jotain samaa äsken lukemani Riina Paasosen esikoisromaanin (Kaikki minkä menetimme) kanssa. Molemmissa teoksissa perhe on tukehtumassa sisäisiin outouksiinsa, eikä apua ole saatavilla, koska sitä ei haluta tai osata pyytää. Kummassakaan teoksessa ongelmia ei selitetä puhki tämän päivän terapiakielellä, vaan ne näytetään sellaisinaan, raakoina, perheen sisäisen puheen kautta. Molemmissa perhe sinnittelee koossa tappiin saakka, kunnes joku karkaa tai katoaa, sillä muuta keinoa ongelmien käsittelyyn ei tunneta. Paasosen kirjassa perheen isän terapiakaluksi nousi supikoira, kun taas tässä suvun tyhjillään olleen kesämökin ovat vallanneet kärpät.

Minulla oli ongelmia kirjan rakenteen kanssa, vaikka viihdyin sen tunnelmissa erinomaisesti. Pohjalainen on taloudellinen kertoja, joka jättää lukijalle ison vastuun lankojen yhteen punojana. Olisin ehkä voinut seurata vehkeiden käyttöä hieman pidemmänkin reissun vertan. Saanan kasvutarina jäi lopulta hajanaiseksi kollaasiksi, ja varsinkaan hänen myöhempiä seurustelukuvioitaan lappilaisen miehen kanssa en täysin tajunnut. Naisen päätyminen opiskelemaan kirjallisuutta on myös mehevä mysteerio, kun hänen lähipiirissään arvostetaan lähinnä Himoshoppaajia ja Torey Haydenia (mistä mieleeni tulee, että voisin joskus aloittaa blogissani Haydenin revival-session).

Esikoisromaaniksi Käyttövehkeitä on aidon omaperäinen, kypsä ja loppuun saakka hiottu. Ihailin eniten kirjailijan kykyä kaivaa erikoisia nyansseja melko virikkeettömästä lähiympäristöstä – vaikka perheen sisäinen maailma oli sinänsä vahva, kirjan miljöö tuntui haasteelliselta. Toivon kirjan tavoittavan moninaisia lukijoita, myös niitä, jotka eivät ole kasvaneet etelän radan varressa ja joilla ei ole lasista lapsuutta. Kirja ei kosiskele yleisöjä helpolla samastumispinnalla, vaan nimenomaan kaunokirjallisilla keinoillaan. Kiinnostavaa jälkeä voi saada aikaan, kun Mirja Pyykkö ei ole kuuloetäisyydellä.

Laituriromantiikkaa mittatilauksesta

IMG_1531Ah, ihanaa! Vasta pari päivää sitten kartoitin Suomen edelleen toiminnassa olevat lossit, ja sitten päädyinkin lukemaan romaania, jossa päänäyttämönä on itäsuomalainen lossikahvila. Kahvila, jonka kupeessa voi kuulla huru-ukkojen laulavan Suhmuran Santraa – biisiä, joka on myös pyörinyt mielessäni.

Kirsi Pehkonen on kuopiolainen opettaja, joka on julkaissut enimmäkseen lasten/nuortenkirjallisuutta päivätyönsä ohella. Sydämenasioita Jylhäsalmella (Karisto, 2017) on hänen uuden aikuisten kirjasarjansa aloitusteos, jonka nimestä voi jo päätellä jotain sisällöstä. Maalaisromantiikka on oma genrensä, joka toivon mukaan haastaa kulutuskeskeisen chicklitin. Ylipäänsä romanttista viihdekirjallisuutta arvioidessa on pidettävä mielessä, että sen lukijoilla on luultavasti eri odotukset tekstin laadusta kuin ns. taideproosan. Monilla meistä on ollut elämässä vaiheita, jolloin lukeminen on merkinnyt pään nollaamista jollain sellaisella, josta ei tule paha mieli.

Romaanin päähenkilö Riina on vastavalmistunut luokanopettaja, jonka avopuoliso on vaihtanut tämän taekwondo-Roosaan. Kilpailu auki olevista opettajanpaikoista on karua, eikä Riinalla ole muuta tekemistä kesäksi kuin lähteä sukulaisnaisen pitämään lossikahvilaan apulaiseksi. Lapsuuden huolettomien kesien tunnelma auttaa kuitenkin naista selviytymään erokriisistään, ja pianhan kylän supliikkimiehet alkavat pörrätä näpsäkän neidon ympärillä. Kierrokset lisääntyvät, kun Sirkka-täti loukkaa raajansa ja Riinalle jää kahvilan taloudellinen vastuu.

Ymmärrän, että teoksen tarkoituksena on antaa esimakua tulevasta. Kirjassa on letkeä tunnelma, taitavaa paikalliselämän kuvausta, arkirealismia ja huumoria, kaikkea sopivasti. Sivumäärä on kompakti, eikä turhia rönsyjä ole. Pehkosen ammatillisuus kirjoittajana näkyy kerronnan taloudellisuudessa. Savolaisuuden hän tuntee kuin omat taskunsa, mutta annostelee murrepuhetta ja etnisiä kliseitä lopulta maltillisesti. Tyypeillä tässä on muutakin tekemistä ja ajateltavaa kuin performoida savolaisuutta ärsyttävän yliampuvasti (savolaisuus kun on, ainakin omasta mielestäni, maamme performatiivisin etnisyys, alkaen puhelinmyyjien koulutuksesta). Fiktiivinen Jylhäsalmi ei ole epätoivoinen takahikiä, vaan ilmeisen vauras maalaispitäjä, joka saa paljon lisätuloja turismista.

Valitettavasti en saanut teoksen juonesta paljoakaan irti. Tai juoni oli lyöty lukkoon jo nimestä ja takakannen tekstistä saakka. Osasin arvata, että Riinalla käy flaksi. Ja Riina tyyppinä oli hyvin tasapaksu nainen, jonka käsitys hyvästä elämästä (tässä kerronnan vaiheessa) muistutti sisustustaulun aforismia. Riina ehti erottuaan lukioaikaisesta sweetheartistaan olla tässä tarinassa sinkkuna noin kahden kuukauden ajan, minkä jälkeen hän oli jo menossa emännäksi kartanotyyliseen omakotitaloon. Taloon, jota varmaan sisustetaan hillityin skandinaavisin värein.

Toivon, että sarjan tulevissa osissa henkilöhahmoihin kasvaa psykologista syvyyttä, rosoja ja jännitteitä. Olen myös lukenut Tuija Lehtiseltä ja Veera Vaahteralta vastaavia maalaisromanttisia kertomuksia, eikä niissäkään ole tapahtunut paljoa. Naisten prekaariin asemaan työmarkkinoilla  kaikki kolme kertojaa reagoivat omalla tavallaan, mutta tässä nuori Riina ei ehtinyt vielä kauaa etsiä polkuaan. Lossikahvilan yrittäjyyskuviot olivat tässä kiinnostavampia kuin turvallisuushakuinen romanssi. Olisin myös arvostanut, jos lossimiljöön historiaa olisi avattu muutenkin kuin parin vanhan valokuvan kautta.

Uskon, että sarjan henkilöhahmot ovat kehityskelpoisia, ja että lupsakastakin kylästä alkaa löytyä raflaavampia juonenkäänteitä, kun siellä ollaan oleskeltu pidempään. Esimerkiksi paikallisten pitkäaikaistyöttömien aktivointikeskuksen aamupiiristä marraskuussa saisi näpsäkkää draamaa aikaan. Aion lukea jatko-osan tälle ensi kesänä ja katsoa, kehittyykö kylä turistikuplasta aidoksi yhteisöksi ongelmineen, huolineen ja murheineen.

Romaani voi olla täyden kympin kirja jollekulle, joka ei ehdi mökkilaiturillaan lukemaan kuin yhden teoksen kesässä, tai jollekin, jonka suhde kirjoihin on hiipunut. Teksti on hyvin selkeää ja helppolukuista tinkimättä tunnelmallisuudesta, eli se varmasti voisi innostaa esimerkiksi maahanmuuttajaa, joka haluaa tutustua suomalaiseen kulttuuriin.

Käsityöläisyyden ylistys

imageBitch litistä takaisin chick litiin. Taannoin, kun suuri osa kansasta katsoi täysin rinnoin jääkiekon mm-finaalia, minä kuuntelin peliä lukemalla samalla Tuija Lehtisen romaania Nappikaupan naiset (Otava, 2009). Lehtisen nuortenkirjoja olen lukenut useamman kuin aikuisten, ja aikuisten kirjoissa olen usein arvostanut enemmän näkökulmaa kuin kirjoitustyyliä. Nappikaupan naiset kiinnosti minua siksi, että rakastan kaikkea vaatteiden tuunaamiseen liittyvää tilpehööriä, vaikka en osaa kunnolla ommella nappeja. Lisäksi olin juuri mukana tuottamassa kädentaitojen workshoppia. Puolustan uusavuttomien asemaa elinikäisinä oppijoina sillä saralla.

Teoksessa päähenkilönä on nuori yrittäjä Saskia Soikkeli, joka on päätynyt asumaan pikkukaupunkiin miesystävänsä perässä. Arttu ei kuitenkaan ole sitoutuvaa tyyppiä, pariskunta asuukin erillään ja yhteiset kynttiläillalliset usein kaatuvat miehen säälittäviin ohareihin. Saskian ja Artun ravintola sinnittelee, mutta paikalle luultavasti tarvittaisiin Jyrki Sukula kuria palauttamaan. Saskia saa Artun business-taitamattomuudesta tarpeekseen, ja erottuaan tästä hän eroaa myös firmasta.

Rohkea nainen löytää itsensä uudelta alalta, kauppa-apulaisena nappikaupasta. Hänen toimenkuvaansa kuuluu nappien myymisen lisäksi vanhan Ebban auttaminen lonkkaleikkauspotilaana. Ebban sisar Sylvia toimii vielä nappikaupan johtajattarena, vaikka on jo reippaasti eläkeikäinen. Vanhat neidit ovat jääneet elämään lapsuutensa kotiin, eikä kumpikaan aikanaan päässyt toteuttamaan haaveitaan. Heidän isänsä ja veljensä sitoivat heidät perheyritykseen, mikä ei koskaan ollut rahasampo.

Teoksessa on hurmaava menneen maailman tunnelma. Vanhan mukulakadun kivijalkaliikkeiden yrittäjät ovat kaikki itsepäisiä vanhuksia, jotka tuntevat toisensa omituisuudet ja pitävät yhtä. Antikvariaatin Heimo on neitejäkin oudompi lintu, joka on kasvanut kiinni Reino-tossuihinsa. Kadun yrittäjänaiset taas kokoontuvat säännöllisesti nappikaupan takahuoneeseen leivoksille ja tokaijille. Vanhusnäkökulma toimii tässä mahtavana profiilin nostattajana, sillä Saskian miesseikkailut ovat stereotyyppisen latteita.

Lehtinen on tuottelias ja omassa genressään lahjakas kirjailija, joka kuitenkaan ei mielestäni kirjoita kovinkaan puhuttelevasti teostensa pääteemasta, heteroseksuaalisesta rakkaudesta. Tässäkin kirjassa viljellään rakkausrintamalla tylsiä kliseitä. Uusi rakastaja on ”seksipeto”, joku toinen on ”namupala” ja aina on uusi mies kierroksessa. Toisaalta kirjailija osaa käyttää vaikeampaakin sanastoa. Tähän tunnelmaan sopi erinomaisesti verbi ”armastella”, joten miksi Lehtinen ei kehitä sanastoaan? Kirja olisi toiminut aivan mahtavasti, vaikka Saskia Soikkelilla olisi tarinan aikana ollut seksuaalielämässään täysin kuiva kausi.

Saskian hollantilaisesta sukutaustasta olisin lukenut mielelläni enemmänkin. Ollakseen uinuvan pikkukaupungin kuvaus päähenkilöiden elämä on melko menevää, kansainvälisin tuulahduksin. Vanhusten elämäntapojen kuvauksessa oli samanlaista kepeyttä ja nokkeluutta kuin Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjassa.

Nappien kulttuurihistoriaa tässä käsitellään suvereenin kiehtovasti. Kukapa tietää, että ennen vanhaan oli jopa nappimessuja, joilta haettiin erikoisia aarteita? Liikeidean nuorentamisesta opin myös paljon uutta.

Kastanjapuun kahtiajako

imageKarin Alvtegen on yksi niistä ruotsalaisista dekkaristeista, jotka ovat olleet odotuslistallani, mutta joiden tuotantoon en ole toistaiseksi ehtinyt tutustua. Nyt sain käsiini teoksen Todennäköinen tarina (WSOY 2012, suom. Laura Jänisniemi), joka ei olekaan dekkari, vaan perusromaani. Kirjan kansi oli sen verran ankea, että se pidätti lukuhalujani muutaman viikon, mutta sitten huomasin pystyväni kuittaamaan tällä Helmet-haasteesta kohdan 15, ”ruma kansi”.

Kansi tosin on teoksen juonta kuvaava, sillä siinä riidellään perintötontista, jolla kasvaa Norrlannin korkeuksilla harvinainen kastanjapuu. Oman kappaleeni kansiversio oli paljon tummempi ja masentavampi kuin tämä netistä imuroimani versio. Kuvahan olisi ilman likaisia sävyjä jopa kaunis, mutta tällaisenaan se viittaa vain kaamosmasennukseen.  Ja vaikka juonessa liikutaankin syvissä vesissä, ei kerronta ole aivan niin synkkää kuin kansi antaa olettaa ja tapahtumatkin liittyvät kevääseen.

Päähenkilöt Helena ja Anders ovat molemmat keski-iän kriisissä rimpuilevia hahmoja, jotka löytävät toisensa sattumalta norrlantilaisessa hotellissa. Anders on juuri päässyt sairaalasta dramaattisen yliajon jälkeen eikä hänellä ole ketään, keneltä pyytää apua huonoon vointiinsa. Hän on ajanut Tukholmasta pohjoiseen tehdäkseen kauppaa myyttisestä Lucy-kitarasta, jolla Beatlesit joskus soittivat. Hän on it-alan ja osakekauppojen kautta rikastunut yksinäinen miljonääri, joka ei mielellään avaudu kalliista keräilyharrastuksistaan. Kauppojen epäonnistuttua hän ajautuu Helenan pitämälle hotellille kuin haaksirikkoutunut, ja vasten kaikkia odotuksia jää paikalle ruokapalkkaiseksi remonttimieheksi. Helena sinnittelee väsyneen liikeideansa kanssa tietoisena siitä, että sillä konseptilla ei yritystä kauan pyöritetä. Tunnelma on jokseenkin samaa luokkaa kuin Gordon Ramsayn ohjelmissa, vaikka sisustuksen mauttomuuksilla ei mässäillä. Pariskunta ei löydä toisiaan saumattomasti, eikä kyseessä ole erityisen romanttinen kertomus, vaan pääpaino on molempien menneisyyksissä, sukuhistoriassa ja lapsuuden ja nuoruuden muistoissa.

Tarina on hyvin rajattu, arkinen ja koossa pysyvä. Kiinnostavia jännitteitä tarinaan luovat oudot naapurit, homofobinen ja rasistinen adressien levittäjä Anna-Karin ja erakoitunut Verner, joka näkee ihmiset synesteettisissä väreissä. Verner onkin teoksen yllätyksellisin hahmo, taiteilija ja tietäjä, jonka näyt saavat kyläläiset hermostumaan. Ylipäänsä Norrlannin ihmisten jäyhyys ja muutosvastarinta tuntuvat suomalaisesta lukijasta varsin kotoisilta teemoilta.

Alvtegenin kieli on nopealukuista, omaan makuuni ripauksen liiankin selkeää. Teoksesta välittyi kyllä vahva paikallisuuden tuntu henkilöhahmojen kautta, mutta olisin voinut lukea enemmänkin paikallisesta historiasta ja tavoista. Maaseudun ja kaupungin erojen käsittely ei varsinaisesti tuonut uutta informaatiota, sillä tämän tyyppisiä eskapistisia tarinoita on viime aikoina noussut kuin sieniä sateella. Varsinkaan tukholmalaisista Alvtegen ei onnistunut kertomaan mitään uutta.

Uskoisin, että teos sopii parhaiten omaa erokriisiä tai uusperhekuvioita käsitteleville teinien vanhemmille. Päällimmäiseksi kysymykseksi nousi maisemanvaihdon kannattavuus parisuhdekriisin keskellä – monilla kun maallemuutto voi toimia yrityksenä pelastaa kuihtuva suhde siinä toivossa, että virikkeettömässä ympäristössä löytyisi enemmän laatuaikaa. Minulle tämä ei ollut juuri nyt täsmäteos, mutta olen edelleen kiinnostunut lukemaan Alvtegenin dekkareita. joissa taatusti on samansuuntaista humanismia ja ihmistuntemusta kuin tässä romaanissa.