Teos: Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa (Crime Time, 2023)
Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen
Komisario Koskis-sarjan 28. osa julkaistiin viime viikolla, ja hotkaisin sen ennen pääsiäistä parissa päivässä. Sen nimi muistutti minua vähän Perussuomalaisten sloganista. Ja koska persut voittivat vaaleissa ja minua v-tutti kuin pientä eläintä, niin suhtauduin kirjan nimeenkin vähän penseästi. Sen kuitenkin tiedän, ettei Koskis-sarjassa puhuta paljoa politiikkaa muuten kuin identiteettipolitiikan tasolla (tasolla kannanotot fillarointiin, ratikkaan, ruokavalioon ja muihin kuluttamiseen liittyviin valintoihin). Luulen, että tästä sarjasta voi nauttia kuka tahansa katsomatta puoluekantaan, joten annettakoon Seppo Jokiselle tämä nimeäminen anteeksi.
Teos alkaa komeasti omilta nykyisiltä nurkiltani, Rantaperkiöstä, jossa sijaitsee moni käytettyjen autojen liike. Siinä seikkaillaan myös aivan oman taloni nurkilla, Rantaperkiön kentän kupeessa, joten pääsin tarinaan sisään varsin jouhevasti. Yksi tarinan päähenkilöistä on eläköitynyt autokauppias Rauli Rantavaakko, joka on aikanaan ollut Koskisen inttikaveri. Raulilla on kolme poikaa, jotka pyörittävät isoisän aloittamaa perheyritystä kolmessa eri pisteessä Pirkanmaalla.
Raulin isä tekee kuolemaa hoitokodilla, ja ennen kuolemaa hän haluaa tunnustaa aviottoman lapsen isyyden. Perintökuvioihin saapuu mutkia, joista varsinkin Raulin pojat ovat varsin pahoillaan. Pojilla on keskenään riitoja, ja varsinkin Ikaalisissa sijaitsevalla toimipisteellä menee huonosti. Koskinen päätyy konsultoimaan Raulia elämän kriisin keskellä, koska he ovat vanhoja armeijakavereita. Näin tehdessään hän kuitenkin melkein saa taas varoituksen virkavirheestä, koska hän ei tunnetusti osaa aina erottaa työaikaa vapaa-ajasta.
Teoksessa etsitään palkkamurhaajaa, ja henkilöä, jolla on varaa hoitaa tappaminen paatuneita rikollisia rekrytoimalla. Autokauppoihin liittyy koronakriisin aikana monenmoista uutta kansainvälistä kytköstä, ja varastettuja autoja tuodaan maahan nyt enemmän Saksasta kuin Itä-Euroopasta. Hämäräbisneksissä pyörii monia Koskiselle aiemmin tuttuja naamoja.
Yksityiselämän puolella Koskinen on eronnut kollegastaan Ulla Lundelinista, myynyt talonsa Nekalan Sirppitiellä ja joutunut muuttamaan väliaikaisesti POLAMK: in opiskelija-asuntolaan. Ulla Lundelin on valinnut isoäitiyden ja palannut Hämeenlinnaan, jossa Koskinen ei voi kuvitella asuvansa. Eniten pidin kirjassa Ullan autistisen lapsenlapsen Lulu Ulpukan räppinumerosta, joka toi teokseen hieman maagista poljentaa.
Teos ei ollut Koskis-sarjan dynaamisin osa, mutta täyttä tykitystä ei voida odottaa jokaiselta osalta sarjassa, joka on jatkunut 1990-luvulta saakka. Sarja varmasti vetoaa moniin autenttisella kodikkuudellaan, ja sen pitkäaikaiset fanit voivat sen kautta peilata omaa ikääntymistään. Itselleni sarja on tarjonnut ikkunan dekkarin kirjoittamisen menetelmiin, joista Jokisen menetelmä tuntuu kiehtovan eksoottiselta.
Kolme vuotta sitten vietin kesää Jyväskylässä, ja onnistuin tuona aikana keräämään tänne kasan poistokirjoja pahan päivän varalle. Kokoelmistani löytyi muun muassa ranskalaisen Gregoire Delacourtin Onnen koukkuja, joka kertoo Arresin pikkukaupungissa sijaitsevasta käsityöliikkeestä ja sen uudesta noususta someaikana.
47-vuotias Jocelyne on onnistunut saamaan liikkeeseensä uusia asiakkaita pitämänsä käsityöblogin kautta, ja on alkanut myydä tuotteitaan verkkokaupan kautta. Ristipistotyöpakkauksia tilataan hänen kaupastaan Moskovasta saakka, ja blogin fanit ovat muodostaneet hauraan yhteisön, jossa keskustellaan laveasti muustakin kuin ristipistoista.
Jocelynen liikkeen naapurissa toimivat nelikymppiset kampaajakaksoset Daniele ja Francoise, jotka yllyttävät Jocelynen Eurojackpotin pelaamiseen. Voitto osuu hänen kohdalleen ensi pelikerralla, ja sen piilottaminen lähipiiriltä vaatii kekseliäisyyttä. Käytyään paikallisen Veikkauksen tarjoaman psykologin vastaanotolla Jocelyne ei ole varma, kannattaako 17 miljoonan euron shekkiä lunastaa lainkaan.
Tämä on mahdollisesti tyhjäpäisin ja ohuin chicklit-teos, jonka olen lukenut vuosiin. Käytin tähän aikaa korkeintaan tunnin, ja lukaisin kirjan ainoastaan siksi, että sen käsityöteema kiinnosti kirjallisuuden ulkopuolisista syistä. Teos ei kuitenkaan käsittele intohimoista käsitöihin hurahtamista, vaan sellaisen henkilön elämänkaarta, joka on lähes sattumalta päätynyt pitämään pikku putiikkia henkensä pitimiksi. ”Pikku putiikki”-aiheisia viihdekirjoja olenkin onnistunut lukemaan sen verran useita, että tuntuu, että kiintiöni saattaa olla sen suhteen täynnä loppuelämäksi.
Kirjan pääteema liittyy avioliittoon, ja siinä esiintyvään petokseen. Hahmojen rouheassa työväenluokkaisuudessa on paljon samaa Katherine Pancolin romaanien tyyppien kanssa, mutta Jocelynen ja hänen miehensä saaga tuntui omaan makuuni liian arkiselta ja realistiselta. Kirjassa toki ehditään matkustaa Brysseliin, Nizzaan ja Lontooseen noin sadassa sivussa, mutta mitään kovin ihmeellistä en ammentanut matkojen kuvauksesta.
On ehkä ajan haaskausta kirjoittaa blogitekstiä ulkomaisesta viihdekirjasta, joka ei tehnyt suurta vaikutusta. Minua on kuitenkin kiinnostanut keräillä käsitöiden harrastamisesta kertovaa kaunokirjallisuutta, ja tämäkin teos on muistomerkki omalta ajaltaan, jolloin harrasteaiheinen bloggaaminen oli trendikäs uusi ilmiö. Saatan joku päivä tehdä koostetta tästä genrestä. Silti verrattuna tämän teoksen sisältöön kotimainen käsityöaiheinen chicklit-kirja on tuntunut aarreaitalta.
Ehkä kirjan näkökulma on tuntunut raikkaalta vuonna 2012, jolloin romaani julkaistiin Ranskassa. Täytyy myös muistaa, että ranskalainen käsitys hyvästä, kepeästä viihdekirjasta voi erota hurjasti omastani, ja että viime vuosina olen harrastanut ranskalaista chicklitiä varsin vähän.
Teos: Colleen Hoover: Se päättyy meihin (WSOY, 2023)
Suomennos: Sirpa Parviainen
Äänikirjan lukija: Usva Kärnä
Amerikkalaisen Colleen Hooverin (s.1979) teosta Se päättyy meihin on markkinoitu sosiaalisessa mediassa niin aggressiivisesti, että ehdin jo muodostaa torjuntavaiheen koko teosta kohtaan. Kirjasta muun muassa kerrotaan, että ”viimeisiä sivuja ei voi lukea kyyneleitä vuodattamatta.”
En pidä markkinoinnista, jossa kyyneleet vuodatetaan puolestani jo ennen kuin olen tarttunut kirjaan. Joten lähdin lukemaan teosta aidosti vastakarvaan.
Teos sijoittuu Yhdysvaltain itärannikolle, Mainen osavaltioon ja Bostonin kaupunkiin. Bostonissa asuu 23-vuotias Lily Bloom, joka on kotoisin pieneltä paikkakunnalta Mainesta ja on muuttanut suurkaupunkiin tekemään bisneksiä. Lilyn isä on ollut Plethoran kaupungin pormestari, ja hän on juuri kuollut. Nuoren naisen äidillä, tuoreella leskellä, on aikeita muuttaa tyttärensä perässä Bostoniin, ja Lily on asiasta hyvin ahdistunut.
Lily on juuri järjestänyt spektaakkelin isänsä hautajaisissa, ja hänellä on synkkiä ajatuksia tilaisuuden jälkeen. Töiden jälkeen hän vetäytyy murehtimaan liikerakennuksen katolle, jolta moni on pudonnut tai heittäytynyt alas. Tuolla katolla hän kohtaa Rylen, nuoren miehen, joka opiskelee viimeistä vuotta neurokirurgiaa, ja harrastaa pilven polttamista työvuorojen välissä.
Ryle on sellainen hottis, jollaista Lily ei ole kuvitellut tapaavansa. Mutta Lilyn elämässä kummittelee myös Atlas, opiskelukaveri, joka oli päätynyt kodittomaksi ja jota Lily oli yrittänyt auttaa vaikeassa tilanteessa. Lilyn elämään ampaisee myös toisen nurkan takaa Alisa, joka innostuu naisen bisnesideasta välittömästi, ja lupaa tulla auttamaan tätä kukkakaupan perustamisessa. Naiset ystävystyvät nopeasti, ja kaiken kukkuraksi Alisa osoittautuu hottis-Rylen siskoksi.
Juonellisesti kirjassa on jo ensimmäisten kappaleiden aikana melko paljon uskomattomia sattumuksia. Lilyn elämänpiiri tuntui aluksi liian turvalliselta ja etuoikeutetulta, mutta hänen kiinnostuksessaan puutarhanhoitoon ja kukkiin oli jotain raikasta. Eli innostuin eniten Lily Bloomin bisnesideasta, hieman goottilaishenkisen kukkakaupan perustamisesta. Tässä juonen käänteessä oli jopa taiteellista potentiaalia, enhän ole koskaan omin silmin nähnyt steampunk-ruusuja. Ja onhan Lily Bloom vähän liiankin uskomaton nimi tulevalle kukkakauppiaalle.
Vaikka Lily tulee keskiluokkaisesta perheestä, hänen elämäänsä varjostaa vanhempien myrskyisä liitto. Lilyn isä Andrew on ollut todellinen kotityranni, ja väkivaltainen vaimoaan kohtaan. Äiti Jenny on sinnitellyt toksisessa suhteessa, ja Lily on joutunut raa’an väkivallan todistajaksi. Ainoan lapsen ainoa purkautumiskanava on ollut kirjeiden kirjoittaminen Ellen de Generesille päiväkirjan muodossa. Lukija voi tutustua Lilyn lapsuuteen ja nuoruuteen noiden kirjeiden muodossa.
Kirjan alkumetreillä koin lukevani YA-genreen kuuluvaa teosta, mutta sitten päätin jättää genren määrittelyn muille lukijoille. Nuoren aikuisen maailma on kirjassa suht kypsä, koska Lily on 23-vuotiaana jo valmis maisteri, uraohjus markkinointifirmassa ja tuleva yrittäjä. Neurokirurgiin rakastuminenkin sopii hyvin nousujohteiseen elämänsuunnitelmaan. Mutta ei teos kuitenkaan kerro ”vanhasta rahasta” eikä eliitin elämäntavoista. Kirjan nuoret aikuiset tulevat lopulta aika vaatimattomista olosuhteista, mutta ovat onnistuneet itse menestymään ja vaurastumaan.
Kirjaa kuunnellessani tutkin kirjailijan profiilia ja päädyin myös googlailemaan teoksen saamia arvioita. Kyseessä on siis Hooverin suurin menestysteos, se on julkaistu vuonnna 2016, ja viime vuonna Hoover on julkaissut tähän jatko-osan, It Starts With Us. Hoover on todella tuottelias kirjailija, joka on saanut aikaan 23 teosta kymmenessä vuodessa. Suurin osa Hooverin kirjoista on kategorisoitu YA-genreen, mutta tämä sarja on enemmän ”romance”-osastoa. Teos on saanut Yhdysvalloissa paljon kritiikkiä siitä, että se romantisoi liikaa vaarallisen poikaystävän hahmoa, ja käsittelee parisuhdeväkivallan teemaa liian erotisoivalla tavalla.
Jokainen lukija voi itse pohtia, onko tuossa kritiikissä perää. Itse olen kyllä lukenut huomattavasti heppoisempiakin teoksia aiheesta, varsinkin dekkarigenren sisältä. Itseäni ehkä rasitti eniten se, että teoksen nuorten käsitykset menestyksestä olivat todella normatiivisia. Mutta kansainvälisen bestsellerin kirjoittamisen näkökulmasta teoksessa on elementtejä, jotka tekevät kirjasta koukuttavan.
Luin juuri ennen tätä kirjan Länsi-Saharasta. Se ei ollut romaani, vaan matkakirja/omaelämäkerta, ja siinäkin oli nuori nainen, joka harrasti paljon kotoilua ja lifestyle-asioita, kuten tämän romaanin Lily. Eli myös taiwanilaisen Sanmaon teoksessa oli viihteellisiä elementtejä. Mutta koska se kertoi minulle hyvin vieraasta kulttuurista, jouduin ponnistelemaan paljon ymmärtääkseni kirjan kontekstia. Tuo teos on ollut myös bestseller Aasiassa, mutta täällä Euroopassa lähes 50 vuoden viiveellä tästä viihdekirjasta tulee todennäköisesti kirjanörttien kulttiteos.
Colleen Hoover taas on kirjailija, jonka teokset avautuvat kaikille niille, jotka ovat joskus seuranneet Ellen de Generesin talkshow’ta (itse tiedän, kuka Ellen on, mutta en ollut tuon ohjelman fani). Luulisin, että teos koukuttaa siksikin, että se on helppolukuinen. Lukijan ei tarvitse työstää vaikeita kultturiin, politiikkaan tai historiaan liittyviä yksityiskohtia, vaan hän voi keskittyä pelkästään päähenkilöiden yksityisiin huoliin ja ilon aiheisiin. Toki Atlasin kodittomuus ja kodittomien auttamisen teema on poliittinen/yhteiskunnnallinen, mutta sen käsittelyssä ei mennä kovin syvälle.
Suurin protestini kirjaa kohtaan kohdistui kirosanojen suureen määrään, ja tämän ”pilkutuksen” mielikuvituksettomaan käyttöön. Tämä todella latisti lukukokemusta, koska ilmaisussa oli enemmän toistoa kuin variaatiota.
Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka kokevat lukujumia, ja joiden syystä tai toisesta on juuri nyt vaikea mahduttaa lukemista elämäänsä. Tämä kirja voi palauttaa lukemisen ilon niillekin, jotka kokevat liikaa stressiä matkustaakseen mielessään Saharan aavikolle sisällissodan keskelle.
Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja viimeinen kesävieras (Tammi, 2004)
Reissullani Jyväskylään olen lukenut rinnakkain kahta Markku Ropposen Kuhala-romaania, sarjan kolmatta ja kahdettakymmenettä osaa. Haddington Housea on kulunut, ja molemmissa osissa tätä melankolista yksityisetsivää jäyti rakkauden kaipuu.
Kolmannessa osassa Kuhala löytää kaksi raatoa, toisen Puulaveden mökkimiljööstä ja toisen Vaajakosken työläismuseon sängystä. Molemmat vainajat ovat olleet paikallisia yrittäjiä, yksi kultaseppä ja toinen rakennusurakoitsija. Kuhala on saanut toimeksiannon molemman miehen läheisiltä. Heidän ympärillään on pyörinyt venäläisiä naisia, joista toinen, Petroskoista kotoisin oleva Svetlana elättää itsensä seksityöllä. Nadja taas on toiminut liian pitkään kultasepän apulaisena.
Valitettavasti Svetlana pahoinpidellään Jyväskylän yössä sen näköiseksi, ettei seksityö enää onnistu, ja hän aikoo palata takaisin Venäjälle. Hän onnistuu ylipuhumaan Kuhalan autokuskiksi, ja hommaamaan miehen rajan yli ilman ennakkoon hankittua viisumia. Kuhalaa Petroskoi masentaa jo ensi silmäyksellä, eikä Ervard Gyllingin muisto inspiroi jäämään kaupunkiin pidemmäksi aikaa kuin on välttämättä tarpeen. Kuhalan vuokraama Mersu kuitenkin varastetaan, ja ”Marinoitu maksa”-klubin reitit osoittautuvat kohtalokkaiksi.
Petroskoi-osuus kirjassa kiehtoi erityisesti, vaikka se oli pikainen pyrähdys kaupungin rosoiselle puolelle. Muutamat muutkin yksityiskohdat, kuten kultasepän hulttiopojan lahjatavaraliikkeen anti naurattivat. Kaupassa myytiin monenmoista eroottista krääsää, kuten strippaava nunna-leluja. Teoksessa käytiin läpi suomalaisen pk-yrittäjyyden nuhjuisempia puolia.
Yksityiselämän puolella Kuhala tekee kaikkensa saadakseen rikoskomisario Annukan takaisin elämäänsä. Välillä tämä vaatii irtiottoa erikoisiin lemmenpesiin, kuten toijalalaiseen matkustajakoti Desdemonaan. Ylipäänsä Kuhalan kyydissä pääsee usein jumalanhylkäämiin majapaikkoihin, jollaiset ovat tämän sarjan ehdoton suola.
Viihdyin tämän osan parissa paremmin kuin joidenkin myöhempien osien. Välillä tämä sarjan on puuduttanut minua, ja välillä olen kokenut Ropposen veijarihenkisen sanailun liialliseksi. Silti sarja saa minussa aikaan nostalgista tunnistamisen riemua. Löydän sarjan kautta aina jonkun uuden kuvakulman synnyinkaupunkini arkeen, jota en ole tullut ennen ajatelleeksi.
Teos: Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Otava, 2008)
Suomennos: Jaakko Kankaanpää
Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo
Alexander McCall Smith kuuluu varmasti aikamme tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja kun otetaan huomioon miehen breikkaaminen tunnettuna kirjailijana suht myöhäisessä iässä, tämä lisää myös jonkinlaista myyttisyyttä kirjailijapersoonaan.
Ikuisuussarjaa Botswanan naisten yksityisetsivätoimistosta olen seurannut hajanaisesti, enkä osaa edelleenkään varmasti mainita, kuinka monta osaa olen lukenut. Sarjan alkuosan teoksia ostin omalla rahalla, sitten löysin niitä kierrätyskorista, ja nyt huomaan, että niitä, myös vanhempia osia, on saatavilla myös äänikirjoina.
Onni ja siniset kengät on sarjan seitsemäs osa, jossa eletään etsivätoimiston tavallista arkea Gaboronessa. Pääetsivä Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi on kihlautunut huonekalukauppias Radiputin kanssa, mutta ilmassa on pelkoa kihlauksen purkautumisesta siksi, että morsian tunnustautuu avoimesti feministiksi. Tähän Mma Ramotswe suhtautuu sovittelevasti, sillä hän tietää, että vähäpuheinen huonekalukauppias ei tulisi ilmaisemaan omaa kantaansa naisten vapautumisesta, mutta se saattaisi olla eron syy.
Kutsun kaksikkoa tästedes Preciousiksi ja Graceksi, vaikka he eivät usein käytä etunimiään kirjassa. Preciousia alkaa vaivata ulkomaailman suhtautuminen ”perinteiseen ruumiinmuotoon”, ja kun jo eräs asiakas ottaa hänen verenpaineensa puheeksi, hän tietää, että asialle olisi ehkä tehtävä jotain. Maassa ilmenee ristiriitaisia lihavuusdiskursseja, ja myös suhde ruokaan on muuttumassa. Pääkaupunki Gaboronessa syödään paljon kakkuja, donitseja ja muuta leipomotuotteita, joita ei ehkä maalla tunneta, ja maalla taas rakastetaan tuhteja, ylisuolaisia lihamuhennoksua, joita maalta kotoisin oleva Grace kokkaa mielellään perheelleen.
Kirjassa ratkaistaan kahta työelämään liittyvää tapausta, joissa asiakkaina ovat nuoret alaisnaiset. Keittiöapulainen Poppy on saanut tarpeekseen pomostaan, pääkokista, joka varastaa lihaa valtion oppilaitokselta ruokkiakseen laiskaa aviomiestään. Tässä keississä seikkaillaan luonnonpuistoalueella, ja kohdataan yliluonnollisia voimia.
Toisessa tapauksessa sairaanhoitaja Boitelu on saanut uuden työpaikan yksityislääkärin asemalta, mutta hän on vakuuttunut siitä, että hänen pomonsa huijaa potilaitaan merkitsemällä näille liian korkeita verenpainelukemia ja näin saaden myydyksi heille kallista huijauslääkettä. Voiko Boitelu sitten saada asiansa julki, ja onko maan oikeusjärjestelmä kykenevä tuomaan oikeuden näille huijatuille potilaille?
Kirjan nimen sinisiin kenkiin liittyy toki huumoria, kun korkokenkiin addiktoitunut Grace hankkii siniset unelmakengät, joissa käveleminen on tuskaa. Precious tietää, minkä malliset kengät sopivat paikallisille naisille, mutta pidättäytyy kommentoimasta kollegansa kivuliaita kenkävalintoja. Tästä tulikin mieleeni kysyä, kuinka pienelle prosentille maailman naisista sirot, eurooppalaistyyliset korkokengät oikeasti sopivat. Sekin on feministisen kysymys, jota Precious omalla tavallaan kysyy, vaikka ei haluaisi nimetä kysymystään feministiseksi.
Jos kohtaan tätä antifeminististä läppää vielä seuraavassakin sarjan osassa, niin silloin pidän sarjaa itseään toistavana. Muutenkin koen, että tämä leppoisa sarja säilyttää charminsa vain, jos osia ei lue liian tiiviiseen tahtiin. Minulle kirjat ovat liian hitaita, mutta kiinnostuksen Botswanaan ne ovat herättäneet.
Evie Flynn on 32-vuotias toimistoalan silpputyöläinen, joka pitää itseään sukunsa mustana lampaana siksi, ettei hän ole siskojensa lailla onnistunut menemään naimisiin, hankkimaan lapsia ja asuntolainaa. Evien nuoruuden synteihin mahtuu myös muutama persoonallisempi taiteilijapoikaystävä, mutta kun Evie onnistuu nappaamaan kumppanikseen säästämiseen intohimoisesti orientoituvan Matthew’n, häntä aletaan jo pitää lähes yhteiskuntakelpoisena.
Flynnin perhepiirin murheet ovat pitkään olleet pieniä, ja arvomaailma on vakaan keskiluokkainen. Kun Evien äidin sisko Jo kuolee auto-onnettomuudessa, tämä on suistaa koko perhepiirin raiteiltaan. Ja kun käy ilmi, että Jo-täti on testamentannut Cornwallin rantakahvilansa juuri Evielle, se herättää suurta sisarkateutta. Huolimatta siitä, etteivät Evien paikalleen jämähtäneet äitylisiskot todellakaan haluaisi kahvilaa vastuulleen.
Järkevästi ajattelevalle lähipiirille, miesystävä Matthew mukaanlukien, kahvila on vain potentiaalinen konkurssipesä, tai myyntikohde, joka pitäisi nopeasti realisoida alta pois. Eviellä on paikkaan vahvempi tunneside, sillä hän on viettänyt rantakylässä monia nuoruuden kesiä myös ilman vanhempiaan. Hän on ollut kesätöissä kahvilassa, ja viettänyt elämänsä kuumimman rakkauden kesän paikallisen surffarin, Ryanin kanssa. Ja nyt kolmikymppisenä konttorirottana Oxfordissa hän suhtautuu Carrawen Bayn kylään kuumana paikkana, jossa hiekka kaikissa ruumiin poukamissa enteilee jo tulevaa hekumaa.
Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset kaupungit eivät ole erityisen hohdokkaita asuinpaikkoja niille, jotka eivät kuulu akateemiseen eliittiin. Diamond näyttää lyhyesti mutta terävästi Oxfordin ei-akateemisia kasvoja, mutta romaani keskittyy Cornwallin kyläyhteisön dynamiikkaan. Carrawen Bayssa turismi on maltillista, mutta ahneet rakennuttajat etsivät jatkuvasti uusia kohteita hankkeilleen. Paikallinen väestö suhtautuu muutoksiin vihamielisen konservatiivisesti. Moni toki saa suuren osan tuloistaan turismista, mutta he haluaisivat turismin olevan oikeanlaista – pienimuotoista ja helposti hallittavaa.
Chicklit-kirjoissa yleinen juonenkäänne on, että päähenkilö perii huonosti menestyvän yrityksen, ja valtavalla tahdonvoimallaan muokkaa siitä yhteisöllisen keskuksen. Tällainen juoni oli myös äskettäin lukemassani Frida Skybäckin teoksessa Kirjakauppa Thamesin varrella. Se oli tätä tarinaa astetta dramaattisempi siksi, ettei kirjakaupan perijätär tuntenut perinnön antajaansa, joka myös oli biologinen täti. Skybäckin kirjassa juonen pyöritys oli vinhaa, kun taas tässä kirjassa lopulta tärkeämpää on paikallinen ilmapiiri.
Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Skybäckin kirjasta siksi, että se esitteli minulle sellaista osaa Britanniaa, jossa en ole käynyt ja siksi, että teoksen perintökuvio oli astetta maltillisempi. Samalla se oli ”täydellisenä lomalukemistona” teos, joka ei haastanut minua millään saralla. Kirjan hahmoissa oli sopivaa variaatioita, mutta hahmoihin ei edes mahtunut mamuja tai homoja. Yhteiskunnalliset teemat, jos niitä voisi sormella osoittaa, ovat hyvin pliisuja, sillä tämä kirjassa esitetty yhteisöllisyyden haaste esiintyi lähinnä täti-ihmisten juoruiluna ja viininjuontina. Politiikkaa kirjassa ei puhuta lainkaan, eikä edes Brexitiä ole tapahtunut tai ole tapahtumassa.
Teoksessa eniten arvelutti lontoolaisen kodittoman nuoren, Phoeben, tarina. Toki kotoaan karanneen teinin hahmo oli juoneen sopiva, mutta jopa tämä koditon hahmo jää varsin harmittomaksi ja viihteelliseksi. Diamond ei halua aiheuttaa pahaa mieltä lukijalleen minkään käsitellyn teeman kautta.
Brittiläisen chicklitin kartalta on viime aikoina löytynyt teoksia, joissa kunnallispolitiikka on keskeinen teema, joista Beth O’Learyn Vaihtokauppa (WSOY, 2021) on tuore, suomennettu esimerkki. Mutta ehkä genren sisällä on arkielämän teokset ja lomalukemisto erikseen liputettuina.
Kirjaa googlatessani huomasin, että se on julkaistu Britanniassa jo vuonna 2011 (eli siksikään Brexitiä ei mainita), ja sitä pidetään jo lomalukemistojen kestoklassikkona. Kirja aloittaa sarjan, jossa yhteisön elämää seurataan eri vuodenaikoina, myös turistisesongin ulkopuolella.
En tiedä, miksi lopulta pidin tämän kahvilan meiningistä, kun kirjassa mainittu lukupiirikään ei ehtinyt tarinan aikana kokoontua. Teoksen päähenkilöt eivät suuresti välittäneet kulttuurista, vaikka yhdet taidenäyttelyn avajaiset kahvilassa pidettiin. Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, että se tarjoaa jokaiselle lukijalle jotakin – yhteisöllisyyttä, erotiikkaa tai ”kuppilat kuntoon” – kertomuksen. Itseäni taisi tällä kertaa kiinnostaa eniten ”kuppilat kuntoon” – aspekti, ja uusien työntekijöiden rekrytoinnin haasteet.
Teos: Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella (WSOY, 2021)
Suomennos: Annamari Typpö
Äänikirjan lukija: Sanna Majuri
Charlotte on kolmekymppinen ruotsalainen yrittäjä ja tuore leski Skoonesta, jonka mies Alex on kuollut yllättäen onnettomuudessa. Hänen kosmetiikkabrändillään menee hyvin, mutta työstä on tullut naiselle ainoa pakopaikka surusta ja elämän tyhjyydestä. Kotimaassaan hän työllistää ihmisiä, ja vastuun ottaminen kuuluu hänen habitukseensa olennaisella tavalla.
Kun Charlotte sitten saa postia lontoolaiselta asianajajalta suurehkosta perinnöstä, edessä on monia yllätyksiä. Lontoossa on asunut koko Charlotten elinajan Sarah-täti, joka on pitänyt siellä kirjakauppaa. Myös Sarah on työllistänyt ihmisiä, ja vastuu näistä palkollisista asettuu nyt Charlotten harteille. Hänen tarkoituksenaan ei ole jäädä Lontooseen kirjakauppaa pitämään, mutta Sarah’n pitkäaikaisella palkollisella Martiniquella on hänelle jotain kerrottavaa. Muuttaako tämä naisen elämän lopullisesti, ja löytyykö Lontoosta uusi alku hänelle samalla tavalla kuin tälle mystiselle tädille 1980-luvulla?
Ruotsalaisen Frida Skybäckin (s. 1982) teos on selkeästi kirjoitettu kansainväliselle yleisölle, ja se puhuttelee varsinkin lukijoita, jotka ovat olleet nuoria 80-luvulla. Charlotten syntymävuosi on 1984, ja silloin Ruotsin ja Englannin väliä reissattiin vielä ahkerasti laivoilla. Muuta ajankuvaa kirjaan luo varsinkin IRA-terrorismista johtuva lainsäädäntö ja irlantilaisiin kohdistuva profilointi, jossa tehtiin usein ikäviä ylilyöntejä. Viitteitä populaarikulttuuriin on sopivasti, itse olen lukenut niin paljon kasarinostalgisia teoksia, että arvostin sitä, ettei Skybäck tehnyt kirjastaan loputonta jukeboksia.
Vaikka kirjassa on monia jopa kulahtaneita elementtejä, sen sukuun ja perheeseen liittyvä juoni oli lopulta ihan kekseliäs, ja uskottavakin. En tällä kertaa ollut niin haltioissani teoksen kirjakauppavirityksestä, kun olen saanut viime vuosina olla pelastamassa jo liian montaa viehättävää divaria tai kirjakauppaa. Lukija voi muistella tätä seuratessaan mm. Notting Hill-leffaa, ja ranskalaisen Agnes-Marie Lugandin teosta Onnelliset ihmiset lukevat kirjoja ja juovat kahvia, jossa kirjakauppa oli Pariisissa, mutta jossa myös rakastutaan irlantilaiseen. Britit itse ovat myös kirjoittaneet paljon erikoisista kirjakaupoista ympäri maata, joissa yhtä lailla päähenkilöä odottaa uskomaton elämänmuutos.
Kaikesta saa haaveilla, jopa kirjakaupasta Lontoossa, jossa kirjallisen illan tähtivieraaksi voi hyvinkin tulla J. K. Rowling tai John Green. Ja kukapa ei haluaisi periä lontoolaista kirjakauppaa, jonka ohessa on pari asuntoa – vaikka kirjassa nimenomaan kuvataan yrittämisen haasteita maailman metropolissa, niin harvapa tällaista mahdollisuutta jättäisi kokeilematta.
Vakavammalla tasolla kirjassa käsitellään hankalia sisarussuhteita, joissa puntit eivät asetu tasan. Charlotten äidillä ja tädillä on muutakin käihnää kuin taistelu kuumasta irkkumiehestä, ja teoksen nykyisyydessä kirjakaupan työntekijä Martinique on joutunut miljonäärisiskonsa lasten ilmaiseksi autonkuljettajaksi. Sivuhenkilöissä ainakin riitti hyvää variaatiota, ja tässä koettiin paljon arkisempiakin haasteita kuin kadonneen isän metsästystä ja mahdollisia terrorismiepäilyjä.
Kuolleen tädin kollikissa Tennyson ainakin oli onnistunut henkilöhahmo, eli onnistuneen chicklit-pläjäyksen kaavaan kuuluu tarjota elämyksiä niin romanssin, unelmaduunien kuin lemmikkien ystäville.
Teos: Marian Keyes: Aikuiset ihmiset (Tammi, 2021)
Suomennos: Lea Peuronpuro
Äänikirjan lukija: Kati Tamminen
Parin viime päivän aikana tutustuin Caseyn veljeksiin ja heidän toimeliaisiin vaimoihinsa Irlannin Dublinissa, monessa maaseutukohteessa ja ulkomaan reissuilla. Suvun kokoava voima on Jessie Parnell, joka on naimisissa Johnny Caseyn kanssa ja samalla tämän työnantaja. Jessie on perustanut etnisiin herkkuihin keskittyvän ruokaimperiuminsa jo vuonna 1998, ja hän on jonkinlainen julkkis irlantilaisen ruokatapojen uudistajana.
Varakas Jessie on varsin antelias lähipiirilleen, ja kirjassa lähestytään naisen viisikymppisiä. Aviomies Johnny ei halua tuhlata juhliin yhtä paljon kuin vaimonsa, ja hän varaa synttäreitä varten murhamysteeriseikkailun Pohjois-Irlannissa. Juhlat eivät onnistu minkään suunnitelman mukaan, ja ne kulminoituvat veljen vaimon Caran sairauskohtaukseen bulimisen ahmimisen seurauksena.
Eipä kirjan yhdelläkään pariskunnalla mene kovin ruusuisesti, paitsi ehkä veljesten vanhemmilla, jotka viettävät kultahäitään toisiaan palvoen. Anoppi Rose on yhtä ilkeä kaikille kolmelle miniälleen, mutta luonnollisista syistä Jessie on virallinen inhokki, koska hän tienaa eniten rahaa. Kirjan maailmassa negatiiviset tunteet eivät liity perinteisiin irkkuteemoihin, kuten uskontoon ja perinteisiin perhearvoihin, vaan jopa vanhukset ovat aika moderneja arvomaailmaltaan. Vihan ja kyräilyn syyt ovat tässä yksityisempiä, mutta pahinta nurkkakuntaista tunkkaa en kirjasta havainnut.
Tämä on todella runsas ja moniuloitteinen sukutarina, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Teemoihin mahtuu yrittäjyyden, aviokriisien ja syömishäiriön lisäksi mm. turvapaikanhakijoiden ahdinkoa ja teatterin lavastustaidetta, ja irlantilaisen yhteiskunnan muutosta käsitellään 90-luvulta tähän päivään. Kirjan hahmoista suurimmalla osalla on yliopisto-opintoja taustalla, mutta varsinkin ruokaimperiumissa työskentelevät sukulaiset eivät pahemmin harrasta kulttuuria. Tästä huolimatta on tyypillistä, että he viljelevät puheessa suht teräviä termejä, kuten kognitiivinen dissonanssi. Minua tämä ilahduttaa, kun olen tottunut kotimaisessa chicklitiä, ja myös paikoitellen dekkareissa, todella latteaan, arkiseen kieleen.
Sen sijaan kirjassa ärsytti eri tuotemerkkien runsas viljely. Kirjan henkilöt eivät lopulta ole vauraudestaan huolimatta merkkivaatesnobeja, vaan pikemminkin tuntui, että Keyes saisi sponsorointia mm. Cadburyn ja Haribon karkkitehtailta. Tämäkin selittyy sillä, että Caran suklaan ahmimista kuvataan todella yksityiskohtaisesti. Toki kirjaan mahtuu maanista rahan kuluttamista, mutta suuruudenhullu Jessie preferoi matkoihin ja juhliin sijoittamista mieluummin kuin omaan ulkomuotoon keskittymistä.
Kirjan tenho pilee siinä, että se tarjoaa eri ikäisille ja – taustaisille lukijalle jonkun hahmon, johon samastua. Itse pidin eniten lavastaja-Nellistä, joka onnistui naimaan Caseyn veljeksistä ilkeimmän. Toisaalta koin, että kirjassa oli liikaa ryhmätoimintaa, ja että näistä kohtauksista olisi voinut rankata puolet pois ilman, että juoni olisi kärsinyt paljoa. Mutta tuskinpa Keyesin kaltaisen kassamagneetin tarvitsee editoida kirjojaan paljoakaan: runsaus on hänen tavaramerkkinsä, ja lukija tietää kirjaan tarttuessaan, mitä on odotettavissa.
Ehkä sitten kuitenkin pidän irlantilaisista naisviihdekirjailijoista eniten edesmenneestä Maeve Binchystä, jonka hahmogalleriaan mahtui enemmän köyhiä, maalaisia ja työläisiä. Mutta Keyes kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin, varsinkin dialogin ja yhteiskunnallisen analyysin taitajana.
Viimeksi olen lukenut Hauhon pitäjästä Kanta-Hämeessä Taija Tuomisen hurjista romaaneista Tiikerihai ja Kuningaskobra. Nämä teokset eivät herättäneet automaattista tarvetta vierailla paikan päällä, mutta tutustuminen kirjojen välityksellä jatkukoon. Eilen löysin Hanne Dahlin Hauho-dekkarisarjan, ja ryhdyin avaamaan sen solmuja, vaikka kansikuva on tökerö, eikä Saga Egmont-kustantajakaan ole toistaiseksi ollut laadun tae.
Sarja sijoittuu Hellevi Hovi-nimiseen lomayritykseen, jota pyörittävät keski-ikäiset naiset, Hellevi ja Kirsti. Hellevi on yksin asuva leski, ja Kirsillä asuu vielä lapset kotona. Ilona on hänen neuvokas, välivuotta pitävä aikuinen tyttärensä, joka on myös työssä firmassa, vaikka hänen pitäisi keskittyä oikiksen pääsykokeisiin. Jossain lähistöllä sijaitsee Pub Kalavelka, joka on usein näyttämönä öisille hämäräpuuhille.
Firman konttoristi Hinni on muuttanut takaisin Hauholle Tampereelta. Hän on Hellevin serkun lapsi, mutta sukuyhteys on ollut heikko, ja Hinni on äidin kuoltua tuuliajolla ja yksin maailmassa. Hellevi kokee velvollisuudekseen työllistää tämän epätasapainoisen sukulaisen, mutta Hinni jatkaa törmäilyään ja alkaa seurustella entisen linnakundi Petjan kanssa. Pariskunnan öinen riitely häiritsee lomakylän rauhaa.
Hauholla kaikki tietävät toistensa asiat, ja paikallinen S-Market on todellinen tietotoimisto. Kun sitten Hellevin kuolleen miehen sisko Irmeli palaa Ruotsista maaomaisuuttaan perimään, nousee fiilis, ettei kaikki ole kuin pitää. Irmeli ja tämän miesystävä Reima ovat hankalia vätyksiä, jotka odottavat ilmaista kortteeria, mutta eivät tee mitään auttaakseen emäntäänsä.
Teoksessa kuolee nuori nainen, ja tämän itsemurhaviesti tuntuu tekaistulta. Konstaapeli Markus onnistuu pokaamaan nuoren Ilonan, mutta heidän romanssinsa on kovin rikospainotteinen. Ilonan osuus murhan ratkaisijana on keskeinen, ja hänellä voisi olla hyvät chanssit myös poliisikoulun pääsykokeissa.
En taaskaan aloittanut kirjasarjaa sen ensimmäisestä osasta, mutta hyvin pääsin mukaan juoneen. Kuka olisi uskonut on sarjan toinen osa. Osia näyttäisi olevan (ainakin äänikirjoina) seitsemän. Ajallisesti sarja on alkanut 2010-luvun alkupuolelta.
Meininki kirjassa menee cozy crime-osastolle, sillä erinäisten henkilöiden mökkeilyä kuvataan siinä pitkällisesti. Romansseilla ja suhdesotkuilla on aika suuri rooli kerronnassa. Tämä ei minua haitannut, sillä tykkäsin henkilöhahmoista ja heidän muutakin elämää kuin rikoksiin liittyvää oli kiinnostavaa seurata. Ehkä kuitenkaan kuvattu kantahämäläinen maaseutu ei saa sydäntäni sykkimään erityisellä tavalla, mutta sarjassa on silti potentiaalia.
Yksi asia äänikirjatoteutuksessa ärsytti, ja se olisi varmaan ärsyttänyt myös painetussa kirjassa. Hellevi on hahmoista ainoa, joka puhuu paikallista murretta, mutta hän tekee niin kovin rajallisesti. Hän siis liudentaa D-kirjaimen älläksi, mutta ei käytä muuten kovin maalaista sanastoa. Äänikirjan lukija ei osaa murretta lainkaan, ja lukee tekstiä kovin helsinkiläisesti tai yleiskielellä. Puheessa ei siis ole hämäläistä nuottia. Näin Hellevin repliikit tuntuvat todella epäautenttisilta. Minusta myös tuntuu, että tämä olisi tuntunut teennäiseltä paperilta luettuna, ja se saattaa olla minulle jopa syy, miksi en jatka sarjan seuraamista.
Kirjasarjaa voin silti suositella kepeänä lomalukemisena, ja pidin tästä enemmän kuin joistain maalaisromanttisista ikuisuussarjoista (vrt. esim. Katajamäki, Jylhäsalmi, joihin olen tutustunut), joissa ei murhata ihmisiä. Sarja luultavasti innoittaa hieman varttuneempia lukijoita, vaikka onhan tässä myös nuorempia avainhahmoja.
Teos: Antti Heikkinen: Einari. Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämä. (WSOY, 2020)
Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen
En ennen eilistä tiennyt, millainen firma on Ponsse, enkä muista koskaan lukeneeni iltapäivälehdistä vieremäläisestä miljonääristä Einari Vidgrenistä (1943-2010), jonka tuoreen elämäkerran juuri kuuntelin letkeällä Ylä-Savon murteella. En olisi myöskään ryhtynyt teokseen, ellen olisi tykästynyt Antti Heikkisen romaanitaiteeseen. Heikkiseltä en ole lukenut hänen muita elämäkertojaan, mutta romaaneista on tarttunut muun muassa omituisia verbejä. Myös tässä viimeisessä teoksessa murrepuhe on runsasta, ja varsinkin kuunneltuna se valtaa lukijan mielen.
Teoksessa on kaksi keskeistä teemaa, joista en myönnä olevani suuresti kiinnostunut: metsäteollisuuden historia ja metsäkoneiden kehittäminen. Vidgrenin perustama yritys keskittyi erikoistuneisiin metsäkoneisiin, joiden tuotanto eteni alkuvaiheessa hitaasti puhtaasti kokeiluperiaatteella. Koska Ponssen koneet olivat verrattaen kalliita, myös asiakassuhteet olivat räätälöityjä, ja koneiden kaupassa vaadittiin erityistä psykologista silmää.
Nuori Einari varttui tavallisessa pienviljelijäperheessä, jossa isä kävi osan vuodesta metsäsavotoissa. Perheessä ei ollut varaa kouluttaa kaikkia lapsia, ja Einarista ajateltiin sukutilan jatkajaa, joten hän pääsi ensimmäiselle tukkisavotalleen jo 14-vuotiaana. Metsätyömiehen identiteetti iskostuu häneen jo varhain, ja hän osoitti erityistä kiinnostusta metsäkoneisiin jo aikana, jolloin pelkkä moottorisaha oli monille liian kallis investointi. Einarin kotitilalle hankittiin pojan painostuksesta traktori jo siksi, että vanhemmat uskoivat tämän motivoivan poikaa tilan jatkamiseen. Einarista tuli jo parikymppisenä metsätöiden alihankkija, ja konehankintojensa kautta hän pystyi työllistämään ikätovereitaan.
Välillä tuntui, että kirjassa sukellettiin syvälle päätalolaiseen poljentaan; välillä taas luettiin Hankkijan kuvastoa ja vierailtiin metsäalan ammattitapahtumissa. Koko kirjan eetos on niin perinteisen patriarkaalinen, että naisten rooli jää enimmäkseen synnyttäjäksi ja muonittajaksi. Einari saa Liisa-vaimonsa kanssa neljä poikaa, joiden kasvatukseen tämä osallistuu vain marginaalisesti. Liisa on yritysvieraiden kestittäjänä kahdessa eri ökytalossa varsin onneton, kunnes pääsee nelikymppisenä opiskelemaan, perustamaan omaa yritystään ja lopulta eroamaan levottomasta miehestään.
Poikkeavaa Einarin yrittäjyyssaagassa on se, että hän onnistuu sössimään perhesuhteitaan ilman alkoholin vaikutusta. Metsäalan yrittäjämaailmassa juotiin reippaasti, mutta Einari tyytyi juomanlaskijan rooliin kosteissa juhlissa noin nelikymppiseksi saakka. Miehen vaikeuksien ei myöhemminkään voida luonnehtia johtuneen viinasta, vaan pikemminkin hän toimi alaisilleen esimerkkinä itsekurista ja työteliäisyydestä. Miehen alamäkiin tuntui vaikuttavan ylikorostunut kilpailuvietti, josta hän ei päässyt eroon vapaa-aikanakaan.
Vanhemmilla päivillään Einari hankki itselleen Bentleyn ja helikopterin täyttämään avioeron aikaansaamaa aukkoa. Nuorena hän harrasti ralliautoilua, mutta vaihtoi tämän raviharrastukseen perheen kasvaessa. Jossain vaiheessa investoinnit ravihevosiin rikastuttivat häntä enemmän kuin tuulella käyvä Ponsse. Kaiken kaikkiaan miehestä saa vaikutelman, että erilaisten ”pelien ja pensseleiden” hankkiminen oli ainoa keino tasapainottaa työroolin aikaansaamia paineita.
Heikkinen pääsee syvälle levottoman yrittäjämiehen psyykeen, ja onnistuu näyttämään menestyksen ristiriitaisuuksia ja varjopuolia. Uskon, että kirjan kirjoittamisen motiivina on ollut huoli työpaikkojen säilymisestä Vieremän kaltaisissa kunnissa, joissa ei muutenkaan ole montaa työllistäjää. Kun perinteisestä konepajasta sitten tulee kansainvälinen pörssiyritys, sen on vaikea ylläpitää perheyrityksen henkeä ja pysyä paikallisten palkollisten puolella. 2000-luvun loppupuolella irtisanotut paikalliset ponsselaiset olivat syystäkin katkeria nähdessään Bentleyn kylän raitilla, eikä Einari Vidgrenillä ollut sopivia sanoja tuon pettymyksen kohtaamiseen.
Kirja onnistui vangitsemaan mielenkiintoni, vaikka paikoitellen siinä olisi ollut tiivistämisen tarvetta. Se, etten itse niin syttynyt eri konemallien kuvauksesta, ei kuitenkaan tarkoita, että seikkaperäinen kuvaus olisi epäonnistunutta. Heikkinen palvelee kirjallaan varsinkin niitä lukijoita, joilla on taustaa metsäteollisuudessa, ja jotka muistavat Ponssen saagan paremmin kuin minä. Itselleni teos oli osittain sukellus ventovieraaseen maailmaan, vaikka savolaisuuden kuvaukset tuntuivat läheisiltä. Runsas dialogi elävöitti myös niitä tylsempiä työkuvauksia, ja paikoitellen savolaisukkojen maailmanmenon reflektointi (mm. Helsingin reissuilla) sai nauruhermot väräjämään.
Kirja näyttää saaneen positiivista huomioita blogimaailmassa ja muuallakin, eli sen lukijakunta vaikuttaa heterogeeniseltä. Uskallan itsekin suositella teosta myös niille, jotka eivät ole koskaan kaataneet puuta tai salametsästäneet hirviä. Kirjan machoilu ja sukupuoliroolien fiksoituneisuus voi myös ärsyttää, mutta päähenkilöstä ei kuitenkaan saa irstaan, härskin pomon vaikutelmaa, vaan pikemminkin vanhan ajan herrasmiehen (jonka sisällä on tukkijätkä).
Anun ihmeelliset matkat 