Kommunistinen manifesti iskukeinona

Rooney 2Teos: Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Otava, 2020)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Onneksi Ellibs oli suosiollinen vielä viime viikolla, ja sain varattua joitain kevään ”kuumia” uutuuksia, kuten Sally Rooneyn (s. 1991) toisen romaanin, jota olen jo odotellut kuin kissa kuumaa puuroa. Harmittaa myös, etten ole saanut hänen kirjojaan käsiin englanniksi, koska minulla on ikävä Irlannin aksentteja.

Normaaleja ihmisiä ei ole jatko-osa hänen esikoisteokselleen Keskusteluja ystävien kesken (2019), mutta teosten elämismaailmoissa on paljon samaa. Teoksen päähenkilöt ovat länsirannikon Carricklean maalaispitäjästä kotoisin olevat nuoret aikuiset Marianne ja Connell, jotka ovat tutustuneet toisiinsa myös koululuokan ulkopuolella. Connellin yksinhuoltajaäiti Lorraine on Mariannen perheen siivooja, ja pojalla on ollut tapana hengailla äidin työpaikalla jo lapsena.

Lukion viimeisellä luokalla kaksikko kiinnostuu toisistaan seksuaalisesti, mutta päättävät pitää suhteensa salaisena. Salarakkauteen on monia syitä, mutta päällimmäisenä on Mariannen mielenterveys, ja juorut hänen oletetusta hulluudestaan. Tyttö ei ole koskaan varsinaisesti kuulunut kylän tiiviiseen yhteisöön, sillä hänen asianajajavanhempansa erottuvat muista varallisuutensa ja korkean koulutuksensa vuoksi. Perhe elää eristäytynyttä elämäänsä kartanossa, jonne vain harvoilla on pääsy. Kirjan nykyisyydessä Mariannen isä on kuollut, äiti ja veli ovat henkisesti etäisiä ja veli käyttäytyy väkivaltaisesti siskoaan kohtaan.

Tähtioppilaat pääsevät molemmat kuin heittäen opiskelemaan Dublinin parempaan opinahjoon, Trinity Collegeen, jossa Marianne aloittaa kirjaimellisesti uuden elämän. Hänellä on suvun perintökaksio hyvällä alueella, ja hän ui sisään yliopiston parempiin piireihin vaivatta. Ruman ankanpoikasen tarinaa on sovellettu hienovaraisesti, vaikkakin Mariannelle itselleen suurin ongelma elämässä ei ole ulkomuoto. Connell taas kokee jäävänsä eliittiyliopistossa syrjään, eikä hänellä ole noissa piireissä mitään muuta ”valuuttaa” kuin laaja lukeneisuus. Ensimmäistä kertaa elämässään hän kokee, millaista on tulla sosiaalisesti syrjityksi muun muassa junttimaisen pukeutumisen vuoksi.

Romaani kertoo sosiaalisen hyväksynnän etsimisestä eri elämäntilanteissa ja luokka-asemissa. Kotipuolessa jopa teiniäitiys voi olla omanlaistaan sosiaalista valuuttaa, kun taas Dublinin eteläosan kortteleissa suosituksi tullaan, jos osataan puhua Gazan tilanteesta oikein äänenpainoin, ja ehkä siteerataan Marxia sängyssä. Marx-teema tuli esiin nostalgisella tavalla myös Rooneyn esikoisteoksessa, joten jään odottamaan, onko tämä hänellä tietoinen ele, joka sirotellaan joka teokseen. Dublinin snobeista kaikki eivät pröystäile rahoillaan tai trendivaatteillaan, mutta työpaikkojen saanti tuntuu mahdottomalta ilman oikeanlaisia verkostoja.

Molemmilla päähenkilöillä on haasteita mielenterveytensä kanssa, ja kaksikon epämääräinen suhdekin on ajaa ainakin Connellin hulluuden partaalle. Toisaalta hän pystyy tarjoamaan Mariannelle turvapaikan epävakaalta perheeltään, ja joulunvietto Lorrainen luona tarjoaa hänelle ikkunan paikalliseen ”normaaliuteen”, johon kuuluu suvun läheisyys ja kotikutoisuus. Tarinan aika-akseli on neljä vuotta, jonka aikana nuoret ehtivät melkein valmistua yliopistosta. Lorraine on 35-vuotias pojan lähtiessä opiskelemaan, hän on saanut poikansa nuorena ja jäänyt kotikyläänsä siivoamaan, mutta se ei tarkoita, etteikö hän osaisi lajitella biojätteitä oikeaoppisesti tai muodostaa mielipidettä intifadasta.

Romaanissa on siis myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, ja Carricklean meininki kutsui minua mukaansa jopa enemmän kuin Dublinin. Tämän lisäksi teoksessa seikkaillaan Itä-Euroopassa, Italiassa ja Ruotsissa, jonne Marianne päätyy opiskelijavaihtoon ja menettää nettipornoneitsyytensä. Yliopistolla Connellia kiusataan maalaisuudesta ja siitä, voiko Sligon maakunnasta kotoisin oleva saada lomaa viljelyksestä yhden interrailin verran. Maaseudun ja kaupungin välinen elämäntapaero on leveä, eikä kaikki selity luokkaeroilla, eli jollain tapaa myös yläluokkainen, vauras Marianne säilyttää maalaisen identiteettinsä.

Rooneyn tyyli on petollisen jouhevaa ja jutustelevaa, ja olen lukenut molemmat romaanit häneltä aivan liian ahmien. Moni nyanssi on jäänyt huomaamatta, ja tämän vuoksi odotan vielä teosten lukemista toiseen kertaan englanniksi. Kirjojen tarjoama seura on minulle intiimiä ja kodikasta, ja herättää minussa nostalgisia muistoja 1990-luvulta, jolloin itse toikkaroin Dublinissa nuorena aikuisena. Pelkästään young adult-genreen en kuitenkaan teoksia rajaisi, ja tiedän, että hänen lukijakuntansa ei rajoitu pelkästään nuoriin yliopisto-opiskelijoihin.

Corona-oluttakin teoksessa kulutetaan, mutta päihteiden rooli oli hieman maltillisempi tässä kakkosromaanissa kuin esikoisessa. Ainakaan päähenkilöiden ongelmat eivät johdu päihteistä, vaikka he välillä niitä yrittävät niihin hukuttaa. Oli myös kiinnostavaa lukea irlantilaisen opiskelijaterveydenhuollon tilanteesta mielenterveysongelmien kartoituksessa. Hyvin samansuuntaiselta kuulosti kuin Suomessa. Varsinkin ongelmien yleisyys, ja myös nuorten valitettavat itsemurhat.

 

Kuolinsiivoojan bucket lististä

Mäkinen Ei saaTeos: Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto, 2020)

Heidi Mäkinen hurmasi minut muutama vuosi sitten esikoisromaanillaan Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja toisen romaaninkin nimi pitää sisällään kieltolauseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjasarja, vaan teokset ovat itsenäisiä. Niitä kuitenkin yhdistää se, että päähenkilöt ovat eri-ikäisiä, ja kohtaavat erilaisista taustoistaan huolimatta. Luonnehtisin teoksia älykkääksi chick litiksi, jossa painopiste on naisten arkisissa näkökulmissa ja ystävyyksissä.

Ei saa elvyttää kertoo toki vanhenevan ihmisen hoitotahdosta, ja tahtojen taisteluista, kun äidin ja tyttären näkemykset hyvästä vanhenemisesta ovat ristiriidassa keskenään. Romaanin päähenkilö, Helsingin Bulevardilla asuva hammaslääketieteen emeritaprofessori Auri Aarto on kasikymppinen työn sankari, jolle eläkkeelle jääminen on merkinnyt lähinnä elämästä luopumista. Hänen terveytensä rapistuu kuten keskivertoseniorikansalaisen, eikä hän ole erityisen kiinnostunut kuntonsa keinotekoisesta kohentamisesta tai uusimmista apuvälineistä. Rollaattorin hän on ristinyt Leopardiksi, mutta kotiaan hän ei haluaisi sisustaa geriatriseksi osastoksi tyttären toiveiden mukaan.

Tekla on hänen ainoa lapsensa, kiireinen, työuupumuksen kanssa kamppaileva terveyskeskuslääkäri, jonka koko elämä tuoksuu käsidesiltä. Hänelläkin on vain yksi tytär, parikymppinen Inka, joka on jo lentänyt pesästä. Auri tulee paremmin toimeen lapsenlapsensa kanssa kuin tyttärensä, vaikka tälläkään ei ole tarpeeksi aikaa ryhtyä isoäidin seuraneidiksi. Vaikka Auri on itsepäisen itsellinen, ei hän kuitenkaan viihdy erakkona kotonaan. Tiedeura on jättänyt hänen elämäänsä tyhjiön, eikä miesvainaan kirjahyllystäkään löydy päiviin sisältöä.

Mäkinen kuvaa tarkkanäköisesti ihmistyyppiä, jonka elämänsisältö on aina ollut suppea ja jonka tunneilmaisu on piinallisen pidättyväistä. Tällaisia henkilöitä on paljon akateemisessa maailmassa, eikä heille kaikille ole luvassa auvoisia eläkepäiviä, vaikka rahaa matkailuun ja harrastamiseen riittäisi loppuelämäksi. Myös romaanin Auri on harvinaisen fakkiutunut tapoineen ja mielipiteineen, eivätkä tyypilliset eläkeläisten harrastukset houkuttele häntä.

Teoksen monotonisen arjen rikkoo nuori siivooja Natalia, joka joutuu vanhan rouvan uskotuksi ja päihdetrokariksi sattuman kaupalla. Natalian elämän tavoitteet ovat varsin erilaisia kuin Aurin läheisten naisten. Luokkaero on teoksen toinen suuri teema, ja Mäkisellä on myös syvällinen tuntuma vähemmän koulutettujen nuorten aikuisten arvomaailmaan. Natalia haluaa miehen ja perheen, ja hänen unelmansa on pitää ystävilleen alusvaatekutsuja omakotitalossa. Hänen poikaystävänsä on muodollisesti pätevä, mutta sitoutumisessa on haasteita. Siinä missä Auri ei ole koskaan panostanut parisuhteeseen, Natalialle miehen pitäminen tyytyväisenä on kaikki kaikessa.

Mäkinen osaa tasapainoilla kuolemanvakavan ja viihteellisen rekisterin välillä taidokkaasti. Vaikka kirjassa kirjoitetaan bucket listejä ja tehdään kuolinsiivousta, siihen mahtuu tahallista ja tahatonta arjen komiikkaa. Huumori kirjassa on asteen kuivempaa kuin esimerkiksi Minna Lindgrenin vanhuusaiheisissa romaaneissa. Pidin varsinkin siitä, että nuorten aikuisten elämismaailma tuodaan vanhan naisen luopumistarinan rinnalle.

Sukupolvien kohtaamisesta tuli päällimmäisenä mieleen, että romaanin nuorilla tuskin tulisi koskaan olemaan yhtä mutkatonta elämäntarinaa kerrottavanaan kuolinvuoteella kuin Aurilla, ja tuskin heillä tulee olemaan niin materiaalisesti runsasta vanhuuttakaan.

Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

 

Toisineläjän tunnustuksia

Hiltunen IsoPekka Hiltunen: Iso (WSOY, 2013)

Iso on romaani, johon olen ennen tätä lukukertaa tarttunut ainakin kahdesti, mutta jostain syystä en saanut sitä luettua loppuun aiemmin. Pekka Hiltunen on minulle muuten tuttu kirjailija, jolta olen lukenut kaksi dekkaria ja toisen Suomeen sijoittuvan romaanin. Hiltusella on vetävä kirjoitustyyli, jossa juonen pyörittelyllä on keskeinen osuus. Myös Isossa sattuu ja tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, vaikka romaanin teema on myös asiapitoisesti järeä.

Romaanin päähenkilö on 37-vuotias akateeminen työtön Anni, jonka elämä on sijoittunut Kangasalle, Tampereelle ja Helsinkiin. Hän nimeää itsensä ”toisineläjäksi”, jonka kokemusta ei leimaa pelkästään lihavuus, vaan myös vääränlaiset mielipiteet normiyhteiskunnan valtavirrassa. Pikkukaupungin tytöllä on vakaat perheolot, hän on ainoa lapsi perheessä, jossa ei ole ollut työttömyyttä eikä puutetta. Hän on kahden tutkinnon maisteri, jolla on ollut vain lyhyitä työsuhteita prekaareilla aloilla. Viimeksi hän on ollut töissä kahvilassa sandwich artistina, mutta saanut potkut johtuen väärästä ”työotteestaan”. Työelämä on täynnä eufemismeja, joilla peitetään vääränlaisten ihmisten syrjintä. Suurimmalle osalle työnantajista Annin iso koko asiakaspalvelussa on ongelma.

Anni ajautuu työelämästä kuntoutujan rooliin, ja viettää aikaansa terapiaryhmässä, johon hän ei suurine mielipiteineen mahdu. Saatuaan potkut ryhmästä ja erottuaan varteenotettavasta poikaystävästä hän päättää muuttaa takaisin Tampereelle, kaupunkiin, jossa hän on joskus ollut onnellinen. Romaanin juoni alkaa tästä muutosta, joka sysää Annin elämässä monia muutoksia. Anni palaa vanhan vuokraemäntänsä, Huivitädin omistamaan yksiöön Armonkalliolla, ja naiset ystävystyvät huolimatta suuresta ikäerosta. Myös Huivitädillä eli Kertulla on ulkonäköön liittyviä rajoitteita ja paineita, ja hän on pitkästä aikaa ensimmäinen ihminen, joka osaa nähdä ihmisen läskien alla. Kertun Tampereen murre oli virkistävää luettavaa muuten vähän liiankin yleiskielisen ja virtaviivaisen ilmaisun keskellä.

Ilman tarinaa ylisukupolvisesta ystävyydestä romaani olisi sortunut liialliseen sosiologiseen saarnaamiseen, ja sillä hilkulla se kiikuttelee edelleen. Nyt kolmannella kerralla luin sen antaumuksella, koska pystyin samastumaan Anniin vahvemmin kuin seitsemän vuotta sitten. Olin silloinkin lihava ja työtön, mutten uskonut työttömyyteni johtuvan lihavuudesta. Myös seitsemän vuoden aikana kokemusasiantuntijoiden rooli on yhteiskunnassamme vahvistunut, mihin liittyy negatiivisia ja positiivisia lieveilmiöitä. Itse en ole pätevöitynyt lihavuuden kokemusasiantuntijaksi, mutta minulla on vastaavia kokemuksia köyhyydestä julkisuudessa puhumisesta kuin Annilla lihavuudesta. Köyhyyden terapiaryhmiä tai köyhyysleikkauksia ei ole vielä keksitty, mutta ehkä niiden aika tulee tällä vuosikymmenellä.

Tamperelaisen kaupunkikulttuurin kuvauksena Iso on loistelias, ja Hiltunen saa ympättyä Annin tarinaan myös kappaleen vapaussotaa ja Minna Canthin henkeä. Hengailin myös eilen kirjaa loppuun saattaessani Metso-kirjastossa, jossa Anni oli onnistuneesti töissä pari vuotta, ja kävelin ohi Minna Canthin patsaan, jonka kupeessa naiset tilittivät toisilleen elämänsä vaiheita. Toki pidin myös Helsinki-kuvauksista, varsinkin Lapinlahden sairaalan hylätyistä osastoista, jonne Anni eksyi tarinan viimeisellä tiedostamismatkallaan.

Romaanissa on paljon tietoa ja viittauksia olemassa oleviin tutkimuksiin, mikä tekee siitä myös lähteen lihavuudesta, syömishäiriöistä ja painon kulttuurisista merkityksistä kiinnostuneille. Tämäkin oli kiinnostavaa, mutta olisin kustannustoimittajan roolissa saattanut kyseenalaistaa sen runsasta määrää. Osa näistä keskusteluista oli minulle tuttuja jo ennen kirjaan tartuttuani, mutta sain romaanista uutta tietoa lihavuusleikkauksista, joihin olen suhtautunut aiemmin kritiikittömämmin kuin tämän lukukokemuksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli vapauttava, holistinen ja emotionaalisesti tyydyttävä. Eniten suosittelisin teosta Annin hahmoa nuoremmille, painon kanssa kamppaileville lukijoille; jotenkin luin tätä young adult-teemaisena kirjana, vaikka sen hahmojen, myös kanssalihavien, ikähaitari oli ilahduttavan laaja.

Tämän jälkeen lukisin mielelläni Virpi Hämeen-Anttilan tuoreen teoksen Paino, ja vertailisin näkökulmia myös ajallisesta perspektiivistä.

 

 

 

Hyperseksuaalisuuden muotokuva

smartTeos: Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020)

Suomennos: Kristiina Vaara

Posti toi jo tammikuussa ennakkokappaleen brittiläisen Kate Daviesin esikoisromaanista Syvään päähän. Koska teos oli erittäin vetävästi kirjoitettu, lukaisin sen parilta istumalta heti sen saatuani, mutta päätin viivyttää arviotani lähemmäksi teoksen suomenkielisen version julkaisupäivää (2.3.2020). Kirja tuli minulle yllätyksenä, mutta yllätys oli mieluisa, vaikka en kuulu sen ensisijaiseen kohderyhmään.

Teoksen kertoja on 26-vuotias Julia, joka työskentelee sosiaaliministeriön asiakaspalvelussa ja on haudannut aiemmat haaveensa tanssijan urasta. Hän asuu Lontoossa hyvän ystävänsä Alicen ja tämän miesystävän Daven kanssa kimppakämpässä kuunnellen vaivaantuneena pariskunnan seksiä ohuen seinän takaa. Sellaiset illat, kun hän saa kaikessa rauhassa katsoa kotonaan Arvostele mun illallista pariskunnan poissaollessa, ovat mannaa hänen introvertille sielulleen. Omissa seurustelusuhteissaan Julia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle, ja viime aikoina satunnaiset baari-iltojen jälkeiset panot ovat riittäneet hänelle romanttisella rintamalla.

Mutta Julia ei ole tavannut elämänsä naista vielä. Hän on yrittänyt parhaansa heteronormatiivisessa maailmassa, ja kyllästynyt miehiin seksikumppaneina. Eräässä itälontoolaisessa galleriassa hän törmää käsitetaiteilija Samiin, eikä mikään entinen tunnu tämän jälkeen samalta. Sam elää villiä ja vapaata elämää huumeiden ja SM-klubien maailmoissa, kun taas Julian oma arki on turvallisen porvarillista kotoilua. Sateenkaarispektrumilla Julia tulee heitetyksi suoraan ”syvään päähän” kokeilemaan juttuja, joista hän ei ole kuullut ja joihin hän ei ole henkisesti valmis.

Kirjassa seikkaillaan sellaisissa paikoissa, jonne itse en todennäköisesti tässä elämässä päädy, ja siksi lukeminen oli antoisaa. Kuitenkin Samin tilanne on haastava ja sielua rikki repivä, ja kuvastaa hyvin nuoren ihmisen elämää sellaisessa hedonistisessa maailmassa, missä kaikki, mikä ei ole rikollista (ja vähän rikollinenkin eli huumeet) on sallittua. Julian päiväminä ja yöminä ovat herkullisessa ristiriidassa keskenään, ja yöminän elämään liittyy myös itsetuhoisuutta. Seksuaalisuuden kuvaus tässä teoksessa on yksi ronskeimmista lukemistani, mutta onneksi sen vastapainoksi tarjotaan myös yhteiskunnallista analyysia ja historiallista syvyyttä. Julian ystävyys Eric-nimisen sotaveteraanin, joka kirjoittaa asiakaspalautteita ministeriöön, oli yksi teoksen valopilkuista, jonka tasapainottaa muuten tajuntaa räjäyttävää tarinaa.

Tyylillisesti teos muistuttaa minua juuri nyt tv:ssä pyörivästä sarjasta Fleabag, joka naurattaa minua myös kovasti. Tämä on sen tyyppistä lesbofiktiota, jota heterokin lukee kepeästi, ja sen viihdyttävyys piilee siinä, että se kertoo laajempaakin tarinaa brittiläisestä nykykulttuurista. Kirjaa lukiessani tunsin välillä itseni perin konservatiiviseksi nurkkapatriootiksi, mutta tunne ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä.

 

Välipalan merkitys 97-vuotiaan elämässä

EhtoolehtoTeos: Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)

Äänikirjan lukija: Elina Latva

Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjaa olen lukenut viiveellä, ja nyt sain trilogian viimeisen osan käsiini viisi vuotta sen julkaisun jälkeen. Monella tavalla Lindgren on ollut edelläkävijä, profeetta tai ennustajaeukko, sillä hänen kuvaamansa vanhushuoltoon liittyvät ilmiöt ovat manifestoituneet jollain tasolla kymmenissä palvelukodeissa ympäri Suomea.

Kolmannessa osassa Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja toverit ovat palanneet asumaan Munkkivuoren palvelukotiin remontista johtuvan evakkokauden jälkeen. Laitos on valittu digitalisoituneen hoivan pilottiprojektiksi, eikä siellä enää ole töissä kuin yksi konsultti, käyttöpäällikkö-lähituki Jerry Siilinpää. Tämän lisäksi Ehtoolehtoon pääsee sisään joukko Herätys Nyt-liikkeen vapaaehtoisia, jotka pitävät asukkaille rukouspiiriä. Yksi vapaaehtoisista, Rukoilija-Sirkka ilmaantuu naisten tielle aina, kun he ovat pulmatilanteissa kaupungilla, ja osa vanhuksista nielevät liikkeen hurmoksellisen sanoman. Kuitenkin Pertillä, liikkeen johtajalla, on enemmän euronkuvat kuin pelastussanoma mielessä, ja kaiken kukkuraksi he yrittävät eheyttää Taunoa ja Oivaa, miesparia, jotka ovat saaneet kokea liikaa kovia elämänsä varrella.

Ehtoolehdossa ruokahuollon hoitaa 3D-tulostimella varusteltu kone, joka muovaa hävikkivihanneksista asiakkaan valitseman muotoisia kakkaraisia. Kone myös värjää kakkuset asiakkaan toiveen mukaisesti. Naiset eivät pysty syömään näitä luomuksia joka päivä, vaan herkuttelevat itse ostamillaan verilätyillä ja maksalaatikoilla omissa huoneissaan. Kauppareissuille ja pankkiautomaattivisiitteihin mahtuu monenlaisia kommelluksia, ja paljon symboliikkaa liittyy Katajanokan arkkitehtuuriin, kuten Enso-Gutzeitin pääkonttoriin ja Uspenskin katedraaliin.

Ruokaan liittyy myös arkisia havaintoja entisajan ja nykyajan tuotteista. Eräässä kokoontumisessa vanhukset päätyvät syömään mystistä Party Mixiä, jota he luulevat terveellisiksi luomuvälipaloiksi. Pakkaus osoittautuukin kissanruoaksi, joka on paketoitu lähes identtiseen pussiin kuin vegaaniherkut. Muutenkin tämän päivän terveysintoilu ja ruokateollisuuden pyrkimys syöttää kansalaisille loputtomia välipaloja nousee pilkan kohteeksi.

Romaani on selkeästi vakavampi ja traagisempi kuin sarjan aiemmat osat, ja sen huumori mustenee sitä mukaan, kun sähkökatkot ja robottien toimintahäiriöt rokottavat asukasmäärää. Otin itse kuvauksen herätysliikkeen hengellisestä painostuksesta (jopa väkivallasta) vähän liiankin henkilökohtaisesti, koska olen itsekin yrittänyt kirjoittaa aiheesta, tosin eri näkökulmasta. Teknouskontoon liittyvät pohdinnat olivat paikoitellen myös karnevalistisia, ja laittavat kenen tahansa pohtimaan ihmisarvoisen hoivan tai saattohoidon merkitystä.

Trilogia toimi mielestäni paremmin, kun osia ei lukenut tiheään tahtiin peräkkäin. Irman ”döden, döden, döden”-läppä tuntui taas raikkaalta, kun viime kohtaamisesta on useampi vuosi aikaa. Eniten pidin trilogian keskimmäisestä osasta, Ehtoolehdon pakolaisista (2014), jossa vanhusten jengi muutti kimppakämppään Hakaniemeen ja opetteli elämän panemista risaiseksi. Tosin saagan osat ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa, ja uskon, että suurin osa faneista on lukenut kaikki osat. Itseäni kiinnostaisi myös lukea sarjan englanninnokset nähdäkseni, kuinka tietyt suomikeskeiset havainnot kääntyvät globaaliin kuvastoon.

Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda itselleen venäläinen sielu

Teos: Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. (Atena, 2019) 

Suomennos: Heli Naski

 

Viv Groskop (s. 1973) on brittitoimittaja, näyttelijä ja standupkoomikko, joka opiskeli nuoruudessaan intohimoisesti venäjää ja asui joitain aikoja Pietarissa ja muuallakin Venäjällä. Pisimmät oleskelut sijoittuivat 1990-luvun alkupuolelle, jolloin maassa elettiin kriittistä murroskautta ja koettiin myös nälkää ja puutetta. Tähän kauteen sattui aikoja, jolloin hän olisi halunnut venäläistyä kokonaan, jättää opintonsa ja alkaa odessalaisen muusikkopoikaystävänsä muusaksi. Kirjassaan Älä heittäydy junan alle hän käy läpi näitä kokemuksia suhteessa lukemiinsa venäläisen kirjallisuuden klassikoihin rennon rämäpäisellä otteella.

Olen todella nuiva elämäntapaoppaiden lukija, mutta tämä teos hurmasi minut synkistelevällä otteellaan jo alkumetreiltä. Olen lukenut hänen käsittelemistään yhdestätoista teoksesta vain kolme, ja viimeisestä lukemasta (Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan) on jo yli viisitoista vuotta. Anna Kareninan ja Ivan Denisovitsin päivän olen lukenut lukioikäisenä.

Kukaan Groskopin käsittelemistä kirjailijoista ei kuitenkaan ole minulle uppo-outo; kaikkien teoksia on tullut tavattua jossain formaatissa. Luulen, että lähes jokaisella vähänkin kouluja käyneellä keski-ikäisellä tai sitä vanhemmalla suomalaisella on jonkunlainen suhde venäläiseen kirjallisuuteen, vaikka ei olisi naapurimaassa käynytkään. (Itseäni nuorempien lukumuistoista en tiedä, mutta oletukseni on, ettei venäläistä kirjallisuutta suosita äidinkielen opetusohjelmassa enää yhtä paljon kuin vaikka 1980-luvulla.)

Groskop luki klassikkojaan eri elämänvaiheissa, alkukielellä ja englanninnoksina. Käännösten välillä on eroja, ja teos tarjoaa myös välineitä oikeanlaisen käännöksen löytämiseen. Itse en ole pystynyt lukemaan Dostojevskiä englanniksi, vaikka olen joskus hänen teoksiaan hankkinut halpoina Wordsworth-pokkareina. Venäläinen teos englanniksi tuntuu liian suurelta kulttuuriselta hypyltä. Näin jään suomennosten varaan, enkä itse asiassa törmää niihin kovinkaan usein edes kierrätyshyllyjen välissä.

Groskopin suosikeista minua alkoi eniten innostaa Tsehov, jonka Kolme sisarta kuvastaa mainiosti omaa elämänasennettani. ”Älä jauha koko ajan Moskovasta” on hyvä ohje provinssikaupunkiin jämähtäneelle puolierakolle, joka ei yleensä osaa arvostaa lähiympäristöään. Voidaan myös pohtia, voiko samaan tarinaan tunkea kvassia ja shampanjaa. Groskop pitää kvassia ällöttävänä fermentoituna juomana, jota hän ei sijoita Venäjä-elämystensä kärkeen. Kirjassa on muitakin kiinnostavia havaintoja ruoasta ja juomasta, niin kirjoista kuin elävästä elämästä poimittuina.

Myös Groskopin oma sukutarina on kiinnostava, sillä siihen liittyy niin pettymyksiä kuin valaistumista. Hän alkoi kiinnostua juuristaan kolmikymppisenä, ja toivoi löytävänsä venäläisen ensi-isän tai -äidin. Tarina kertoo myös brittien ohuesta historiallisesta muistista, sillä naisen ensi-isän emigraatiosta ei lopulta ollut montaa polvea aikaa.

Jotain yhteistä löysin Groskopin ja Ville Haapasalon muistelmista, vaikka Haapasalon ura on ollut huomattavasti enemmän kiinnittynyt Venäjään. Huumori on samansuuntaista, vaikka Groskopin kiinnostus venäläiseen kulttuuriin on akateemisempaa.

Luin kirjan parilla istumalla ahmien, mutta suosittelen taukojen pitämistä kappaleiden välillä. Teos tuntuu sellaiselta, joka olisi hauska omistaa, johon haluaisin tehdä reunahuomautuksia ja joka toimisi loistavasti oppaana Pietarin-reissulla. Täällä Tampereella kirjaan oli pitkä jono kirjastossa, mikä myös kertoo sen suuresta suosiosta.

Jos tämä teos ei onnistu houkuttelemaan uusia lukijoita venäläisten klassikkojen pariin, niin sitten ei mikään. Itse ajattelin kirjaa lukiessani eniten intialaisia ystäviäni, jotka ovat sivistäneet minua venäläisestä kirjallisuudesta enemmän kuin kukaan suomalainen. Tämä siksi, että Intiassa venäläistä kirjallisuutta oli maiden ystävyyssuhteen vuoksi tarjolla kaikkialla halvalla, ja näin monet saivat runsaasti näitä Moskovassa painettuja niteitä myös koteihin. Luultavasti tästäkin on kirjoitettu vereviä muistelmia. Sellaisen haluaisin myös lukea.

PS: Kuva tulossa, kun saan nettiyhteyden asuntooni.

 

 

Kohtaamisia kuunsillalla

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka 

Antti Halme

Saattohoitokoti on paikka, josta tulee harvemmin luettua fiktiota tai muutakaan dokumentääristä tekstiä. Antti Halme sijoittaa romaaninsa Saattaen vaihdettava osittain espoolaiseen Kuunsilta-nimiseen hoitolaitokseen, jossa keski-ikäinen veturinkuljettaja Tomi tekee kuolemaa. Samaan aikaan toisaalla elämää pelkäävä mainostoimiston copywriter Mika kärvistelee bosslady-vaimonsa tyrannissa, ja haaveilee turhaan lomamatkasta Reykjavikiin, koska vaimo haluaa joka vuosi samaan hotelliin Teneriffalle.

Miehet kohtaavat, koska Mika ilmoittautuu Kuunsiltaan vapaaehtoiseksi. Paikkaan on paljon hakijoita, ja haastattelu jännittää miestä enemmän kuin mikään palkkatyöhön liittyvä tehtävä. Miehen käsitykset kuolemasta muuttuvat, kun hän pääsee Tomin kanssa baarikierrokselle. Tomilla käy flaksi lähiön tatuoitujen yksinhuoltajien kanssa senkin jälkeen, kun hän kertoo naisille terminaalivaiheen sairaudestaan. Mika on miehelle salaa kateellinen, ja häpeää sitten tunnettaan, koska tuskin on mitään nolompaa kuin kuolemansairaan kadehtiminen.

Romaanin kolmas kertoja on kaappijuoppo työtön kotiäiti Minna, jolla on edelleen varaa Stockan Herkun juustoihin, sillä mies tienaa kahden edestä. Minna suree teininä kuollutta poikaansa Saulia, jonka reinkarnaatioita hän kohtaa markettien käytävillä. Veturinkuljettaja Tomilla on jotain tietoa onnettomuudesta, joka vei kahden nuoren henget. Päähenkilöiden elämät limittyvät toisiinsa, ja jokaisella on joku mörkö kohdattavanaan.

Teoksen nimi on oivaltavan ilkikurinen, ja saattohoitokodin Halloween-koristeista irtosi makaaberia huumoria. Paikoitellen vitsit olivat hieman kliseisiä, varsinkin alfaurosten pyydystysviettiin ja lihansyöntiin liittyvät. Halmeen tausta mainostoimittajana näkyy tekstissä nokkelia one-linereina, ja tavallaan pidin siitä, että romaanissa näkyi mahdollisia omaelämäkerrallisia vivahteita. Hyvin etäisesti teos muistutti minua viime vuonna lukemastani Olga Kokon teoksesta Munametsä, vaikka jälkimmäisessä oli roisimpaa huumoria. Molemmissa teoksissa yksi päähenkilöistä on turhautunut työssään mainostoimistossa, ja molemmissa seikkaillaan ainakin osittain Espoossa.

Toinen teos, jota muistelin kirjaa kuunnellessa, oli Petja Lähteen romaani Ilon kaava (2018), jossa junilla ja saattohoidolla on myös keskeinen rooli kerronnassa. Teokset muodostavat kiinnostavan lukuparin, ja uskon, että niiden lempeä huumori puree samanhenkisiin ihmisiin.

Ehkä kuitenkin kuolemaa enemmän romaani kertoo espoolaisten keskiluokkaisten perheiden suorituskeskeisestä arjesta. Vaikka Tapiolan alueen perheet ylpeilevät lastensa monipuolisilla harrastuksilla ja onnistuneilla sisustusratkaisuilla, teoksen keski-ikäisiä vanhempia riivaa henkinen tyhjyys. Sen karistamiseksi vaaditaan välillä vahvempia lääkkeitä kuin omalla kahvikoneella tehty tuplaespresso. En ainakaan olisi halunnut vaihtaa roolia teoksen ”semisti” menestyneiden hahmojen kanssa, joiden elämää silti kehystää jatkuva yt-neuvottelujen pelko.

Äänikirjana teos toimi loistavasti, koska tarina ei ollut liian rönsyilevä. Yleensäkin suosin äänikirjoissa lyhyempää formaattia, ja tämä reilu kuuden tunnin setti oli sopivan mittainen. Suosittelen teosta varsinkin ruuhkavuosiaan viettäville perheellisille, joilla ei ole aikaa lukea kuin muutamia kirjoja vuodessa. Itselleni teos oli kepeä välipala, joka tuotti empaattisia värähdyksiä, mutta sen arkinen aherrus ei välttämättä tule jättämään syvää muistijälkeä.

Saattohoidon kuvauksesta annan kirjailijalle kunniamaininnan, koska hän ei kertaakaan sortunut jeesusteluun tai muuhun ylisentimentaaliseen höttöön teemaa käsitellessään.