Nurmilinnun herääminen

IMG_1344Mietin äskettäin Ian McEwania lukiessani, olisinko lukenut muuta sikiön tai syntymättömän lapsen näkökulmasta kirjoitettua romaania. Sellainen tulikin pian eteeni, Terhi Kuusiston Hiekkamandalan (LIKE, 2017) muodossa, tosin tarina on asetelmaltaan erilainen, lempeämpi, ja kertojana on olomuotoaan muuttava syntymättömän lapsen sielu.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen taidekeraamikoksi opiskeleva Irene, joka harrastaa intohimoisesti joogaa ja jolla on ollut haasteita mielenterveytensä kanssa. Talous on kriisissä yhdentenätoista opiskeluvuotena, ja asioihin ryhtyminen tuottaa vaikeuksia joka päivä. Tyyppinä Irene on introvertti; periaatteessa parhaan ystävän Annan seura riittää hänelle arjessa. Kun hän tapaa joogakoululla itseään nuoremman, avoimesti flirttailevan Omin, hänen elämänsä muuttaa suuntaa. Parisuhteen harjoittelu käynnistyy vakavasti, mutta Om myös pelästyy kumppaninsa pesänrakennusviettiä.

”Poika tapaa tytön”-kertomuksena teos ei ole erityisen mieleenpainuva, vaikka kohtaamista kuvataankin runollisesti. Odotin teoksen kasvavan kahden kulttuurin välisen suhteen kuvaukseksi, johon liittyisi hankala intialainen anoppi, mutta Om osoittautuukin suomalaisen äidin lehtolapseksi, jolla mahdollisesti on intialainen isä. Lapsen nimeäminen joogamantran mukaan kertoo paljon äidistä, samoin pikkusiskon nimi Illusia.

Ella-äidin hahmoon mahtuu traagisuutta ja koomisuutta. Hänelläkin on rankka mielenterveystausta, mutta on selättänyt sairautensa joogaamalla ja itämaisiin filosofioihin tukeutumalla. Lastensuojeluun perheessä viitataan ”ystävällisinä vieraina”, joiden päätehtävänä on vuosien varrella ollut tarkkailla äidin lääkekaapin sisältöä. Pitääkseen lapsensa Ellan on täytynyt karkottaa hipit elämästään joksikin aikaa, mutta Hämeessä sijaitsevaan kommuuniin on muutettu heti, kun siihen on tullut siunaus. Ellan tapa jakaa pöytänsä antimia on liikuttava, volgasienen lahjoittaminen lähestyy tahatonta komiikkaa. Minua jopa yökötti hänen keittiönsä, hyvällä tavalla.

Irenen kolmenkympin kriisi ja siihen liittyvä vauvakuume on ennalta-arvattavaa, mutta sen ilmeneminen poikkeuksellisen vahvaa. Hän matkustaa Intiaan huomatessaan tulleensa raskaaksi, mutta saa matkan aikana keskenmenon Dharamsalan luostarissa. Palattuaan matkalta hän omistautuu parhaan ystävänsä Annan raskaudelle ja kerää tämän pieneen yksiöön museollisen vintage-vaatteita ja lastenkirjoja. Om huomaa varoitusmerkit ja vie naisen äitinsä hoitoon maalle. Kahden naisen yhteiselon ja kasvun dokumenttina teos on ilahduttava ja hoitava.

Teos herättää myös kysymyksiä verisiteistä ja valituista sukulaisuussuhteista. Irenen suhde omaan äitiinsä ei ole helppo, vaikka äiti käykin siivoamassa tyttärensä kämppää ja maksaa tämän laskuja pyytämättä. Äiti omaa välisuomalaiset, perinteiset arvot eikä pysty järjellä ymmärtämään tyttärensä vetelehtivää elämäntapaa. Kahden äitihahmon välille ei kuitenkaan synny kilpailuasetelmaa, vaan Irenelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua uudelleen hämäläisiin sukujuuriinsa isoäidin hautajaisten ympärillä. Samalla hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan nuorena kuolleesta isästään. Äidin jäyhyys ja arkijärkevyys juontavat  juurensa yksinhuoltajuuuteen liittyvästä historiallisesta leimasta.

Hiekkamandala on arkinen, tarkkapiirtoinen ja yksityinen kertomus ystävyydestä ja elämäntavasta. Sukupolviromaanina se ei räjäytä pankkia, mutta uskon sen tavoittavan muunkinlaisia lukijoita kuin Kalliossa asuvia luovan luokan pätkätyöläisiä. Erityisesti se sopii henkisistä asioista kiinnostuneille ja lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Koin, että syntymättömän lapsen hybridinen kertojanääni voi hoitaa myös keskenmenon tai abortin kokeneita – hindulaiset ja buddhalaiset juonteet tuovat uutta perspektiiviä lisääntymiskysymyksiin.

Kaipasin teokseen hieman lisää yhteiskunnallisuutta. Maailmantuskainen paasaaminen olisi tuhonnut teoksen runollisen tunnelman, mutta nyt Irenen elämäntilanteesta jäi edelleen olo, että se olisi ollut pelkästään itse aiheutettu. Tämän lisäksi kirjan aihioista jäi todella kutkuttamaan Omin hippiperheen asema lastensuojelun asiakkaana. Olisin voinut lukea Omin lapsuudenmuistoista erillisenkin teoksen, sillä hänen näkökulmansa oli minusta raikkain.

Itse valetuille nenänhuuhtelukannuille bisnesideana saa kai nauraa. Nauru kirjassa ei ollut ilkeää, vaan potentiaalisesti itseironista. Tästä jäi sopivan patsulintuoksuinen fiilis kellumaan aamun ruuhkabussiin – kutkuttamaan ja/tai ärsyttämään, riippuen vastaanottajan reseptoreista.

 

Berliinin muuri murtuu Nykissä

IMG_1342Lupasin itselleni lukea Katherine Pancolia pitkien pyhien kevennyksenä. Tämäntyyppiset aikeet usein lässähtävät, sillä jos asenne teosta kohtaan on ”viihteellinen”, tulee mieleen, olisiko siihen varattu aika ollut paremmin käytetty vaikka liinavaatekaapin konmarittamisessa. Kääk. Nihkeä lukuasentoni ei nyt johdu kirjailijasta itsestään, vaan siitä, että olen ollut liian monta päivää kotona ja ympärilläni on tapahtunut liian vähän.

Katherine Pancolin Suudelkaa minua on julkaistu Ranskassa vuonna 2003. Suomeksi se on julkaistu Bazarin toimesta vuonna 2016 Lotta Toivasen kääntämänä. Olen lukenut Pancolilta aiemmin kuuluisan eläintrilogian, mutta Mimmit-trilogia on jäänyt kesken ensimmäiseen osaan. Suudelkaa minua on teos ajalta, jolloin Pancol oli tunnettu kirjailija lähinnä ranskankielisessä maailmassa, mutta teoksen keskipisteenä on New York. Kirjallisena kokonaisuutena se on hallitumpi kuin myöhemmät menestysromaanit, ja sävy on astetta synkempi ja vakavampi.

Teoksen avainhahmot kuoriutuvat auki hitaasti, eikä heidän keskinäisistä suhteistaan ota ensimmäisen kolmanneksen aikana selvää. Kertoja on keski-ikäinen masentunut naiskirjailija Angela, joka on vetäytynyt yksityiseen lepokotiin Ranskan maaseudulle keräämään voimiaan. Hänen elämässään on kaksi Louisea, nuori sairaanhoitaja, joka on lukenut tämän koko tuotannon, ja jo kuollut filmitähti, mykkäelokuvien myyttinen Louise Brooks (1906-1985), joka tunnettiin parhaiten kapinallisen Lulun roolistaan elokuvassa Pandoran lipas (1928). Angelalla on ollut nuorempana yhteys kuolemaa tekevään Louiseen, jota hän on pitänyt uskottunaan varsinkin miesasioissa. Henkinen suhde Louiseen on jatkunut tämän kuoltua, sillä Angela tunnistaa filmitähden elämässa yhtymäkohtia oman elämänsä käänteisiin.

Louisen omaa elämää varjostaa vaikea suhde tsekkiläiseen Mathiakseen, itseriittoiseen liikemieheen, joka on pyörittänyt tätä pelinappulana elämässään jo vuosikausia. New Yorkissa hän asuu ranskalaisen maisemasuunnittelija Virgilen kanssa, joka vaikuttaa homolta, mutta ilmaisee silti sitoutumisen halua parhaaseen ystäväänsä. Aiemmin Mathias, Angela ja Virgile ovat myös eläneet kämppiksinä ja periaatteessa jakaneet koko arkensa. Louisen maailma järkkyy, kun hän pitkän eron jälkeen bongaa ex-rakastajansa kuuluisassa Cosmic Cafessa.

Berliinin muuri murtuu uudelleen New Yorkissa, kun Mathias pääsee vihdoin avautumaan asemastaan länsimaisten naisten etnisenä ”toisena”. Vaikka Mathias ei ulkonäöltään erotu keskivertojenkkikomistuksesta, naiset Ranskassa ja Yhdysvalloissa ovat pitäneet häntä säälittävänä itämaskottina, jolta ei voi odottaa samoja käytöstapoja kuin muilta. Mathias on tottunut käyttämään hyväkseen naisten alentuvaa sääliä seksuaalisissa peleissä. Angelakin on kokenut häpeää Mathiaksen huonosta pukeutumisesta ja tyylitajun puutteesta, mutta ei ole tunnustanut asiaa itselleen. Liian lyhyet punaiset nailonshortsit nousevat epätasapainoisen suhteen symboliksi.

Ihmissuhdevääntö lähenee teoksessa antiikkista tragediaa aina henkilöiden nimeämisestä saakka. Vergilestä tulee antiikin Rooman Virgilio, jonka leppoisan kuoren alle mahtuu kipeä historia puhevammaisena hylkiönä ja huonosti toteutunutta vihanhallintaa. Angelan oma haluille antautuminen ja aistillisuuden palvonta monistaa ranskalaisuuden stereotypioita, ja hänen katseensa muiden kulttuurien naisia kohtaan on avoimen etnosentrinen. Tuntuu, että hän kokee ylemmyyttä omasta kulttuuristaan, kun hän tarkkailee työn uuvuttamia meksikolaisia, iranilaisia ja nepalilaisia kanssasisariaan, jotka hänen mukaansa eivät ole päässeet osaksi rajoja rikkovasta seksuaalisesta halusta. Teoksessa kuitenkin on iso kasa maahanmuuttajataustaisia sivuhenkilöitä, jotka ovat muutakin kuin statisteja.

Kirja ei ole tyypillistä chicklitiä siinä mielessä, että varsinkin 1900-luvun alkupuolen elokuvahistoria nousee merkittäväksi juonenkäänteeksi. Louisen vuodet Euroopassa tuovat kertomukseen vastavuoroisuutta ja dialogisuutta. Naispuolisten elokuvanäyttelijöiden alisteinen asema ja ennenaikainen vanheneminen herättää feminististä raivoa. Epätodennäköisen ystävyyden kuvauksena teos ilahduttaa ja yllättää. Angelan vierailut keuhkoahtaumasta kärsivän tähden luo muuttavat hänen elämänsä suuntaa, ja luovat taistelutahtoa myöhemmissä surun ja menetyksen alhoissa.

Pancol on kirjoittanut rakkauskirjeitään Pariisille, Lontoolle ja New Yorkille niin kiihkeästi, että mielelläni lukisin häneltä teoksia, joissa urbaanilla romantiikalla ei olisi mitään sijaa. Vaikka itse en edes ole käynyt New Yorkissa, tämän romaanin nurkat tuntuivat jo valmiiksi loppuun kulutetuilta. Henkilöhahmoissa onneksi oli enemmän särmää, joten kulissien aiheuttama ärsytys laantuu heidän kyydissään.

Teos tarjoaa myös kiinnostavia lukuvinkkejä, kuten afroamerikkalaisen Chester Himesin (1909-1984) teoksen The End of the Primitive (1955), joka kuvaa kriittisesti valkoisten ja mustien jännittyneitä seksuaalisuhteita newyorkilaisessa kaupunkitilassa. Himes kuului samaan Ranskassa asuneeseen ekspatriaattipiiriin kuin James Baldwin ja saattaa olla tunnetumpi toisessa kotimaassaan kuin Yhdysvalloissa.

Pidin kirjan naisten omapäisyydestä, mutta en syttynyt yleiselle asetelmalle, mahdollisesti siksi, että olen taas lukenut liikaa ja keskittymiskykyni on äärirajoilla. Ulkona ja matkoilla käyminen, vaikka sitten kaunokirjallisuuspainotteisissa kohteissa, nostaisi myös tämän blogin profiilia huomattavasti.

Oodi Intrum Justitialle

img_1171Pirkko Saision uusin romaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ei kerro perintätoimistoista, mutta viittauksia Justitiaan ja roomalaiseen oikeuteen siinä vilisee. Intrum Justitia nimenä ja symbolina kertoo paljon ajastamme, kuten Saisiokin harvinaisen karussa ja koleassa teoksessaan.

Teoksessa haahuilee Mies, kuusikymppinen asianajaja, jonka elämään ei ole pitkään aikaan mahtunut muuta kuin avioliitto nelikymppisen Kristan kanssa. Krista on itsenäinen uraohjus, jonka timmi liha ilahduttaa muuten elämäänsä kyllästynyttä miestä, ja työkiireistä huolimatta tällä on aina aikaa puristaa miehelleen aamutuoremehu.

Kun mies lukee Hesarista nuoruuden ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen, hänen elämänsä alkaa suistua raiteiltaan. Pablo on ehkä ollut hänen ainoa aito ystävänsä, vaikka miehet eivät olekaan tavanneet neljäänkymmeneen vuoteen. Miehet ovat erkaantuneet toisistaan interrail-matkalla Italiassa, mutta ainakin Pablo on ollut tietoinen ystävänsä urasta ja menestyksestä.  Pablon poika lähestyy miestä pesänjakoasiassa, vaikka tosiasiassa suvulla on edessä vain ns. negatiivista perintöä. Yllättävä kohtaaminen ja käynti Pablon kotona pääkaupunkiseudun liitosalueella saavat miehen entistä sekavampaan kuosiin.

Kirjassa on paljon mustaa huumoria, mutta itse en syttynyt kuin yhdestä kohtauksesta, jossa päähenkilö menee houreissaan turkkilaiseen ravintolaan ja saa aikaan välikohtauksen Savosta tulleiden opiskelijatyttöjen kanssa väitellessään Koljonvirran taistelusta. Miehen pikkusieluinen, nurkkapatrioottinen ja liioitellun omanarvontuntoinen elämänasenne on läpitunkevaa, mutta samalla hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi. Kaikki me varmasti olemme kohdanneet tämän luokan kusipään, ja heitä usein esiintyy alemmissakin sosiaaliluokissa. Tyypin elämänasenne oli enemmän pk-yrittäjän kuin joskus akateemista sivistystä saaneen henkilön. Kuitenkaan hahmo ei herättänyt minussa edes tuohtumusta, enkä edes jaksanut pohtia hänen todennäköistä narsismiaan. Krista-vaimokaan ei vaikuttanut tyypilliseltä narsistin uhrilta, vaan liiton puntit tuntuivat tasaisilta.

Saision kirjaksi romaanissa oli yllättävän vähän yhteiskunnallisuutta ja enemmän psykoanalyysia ja psykopatologiaa. Kotimaan tapahtumista siirrytään 70-luvun Firenzeen ja murhatapauksiin, joissa fakta ja fiktio hämärtyvät. Päähenkilön kulttuurinen lukutaito on niin heikkoa, että hänelle Pier Paolo Visconti-nimisen kulttiohjaajan tarina menee täydestä. Tietyllä tasolla romaania voi lukea myös dekkarina, vaikka oletuttuja murhia ei viedäkään poliisin käsiteltäväksi, eikä varmaa ratkaisua ole nähtävissä. Teos viittaa useaan otteeseen psykiatrian sijaiskärsijäteorioihin ja toisen ja kolmannen aallon uhreihin, mutta nämä keskustelut eivät avaudu, ellei niihin perehdy muiden lähteiden kautta. Yksityisen mielisairaalan toimintakulttuurista olisin myös lukenut mielelläni enemmän, sillä se herätti hurjia spekulaatioita sote-uudistuksen psykiatrisista vaihtoehdoista.

Monikulttuurinen säie on kirjassa kiinnostava, mutta jokseenkin erillinen muusta tapahtumisesta. Kurdilaisen perheenisän käynnit asianajajan toimistossa hämmentävät, sillä ensi kerralla mies suunnittelee kunniamurhaa ja toisella kerralla hän suree poikansa itsemurhaa. Miehen häpeilemättömän suora puhe rikollisista ajatuksistaan peilautuu päähenkilön hiljaiseen syyllisyydentuntoon. Täysin paatunut psykopaatti hän ei ole, mutta epävakaudessaan epäluotettava kertoja.

Tyylillisesti Saisio jatkaa itselleen tyypillisiä lyhyitä lauseita ja dialogitykitystä. Kieli on vielä pelkistyneempää kuin häneltä lukemissani aiemmissa teoksissa. Valitettavasti en haltioitunut teoksen teemasta enkä ilmapiiristä, vaikka tunnistinkin varman kaunokirjallisen laadun. Mielen hajoamisen narratiivina teos oli uskottava, rehellinen ja luultavasti suht tyypillinen epikriisi, jossa hulludella ei mässäilty, mutta oirehdintaa ei myöskään peitetty poliittisen korrektin kielen alle. Paremman tuloluokan hullujen tulevaisuus jäi pohdituttamaan.

 

Evakkouden loppumaton perimä

img_1140Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Sisäisen demarin vapauttamisesta

kelaVuonna 2008 minulla ei ollut aikaa perehtyä uusimpiin suomalaisiin romaaneihin, ja siksi Anssi Kelan Kesä Kalevi Sorsan kanssa (Teos, 2008) on jäänyt minulta noteeraamatta. Kirja aiheutti kiinnostusta siksikin, että se on julkaistu  arvostetulla kustantajalla, jonka tuotannosta en ole toistaiseksi bongannut yhtään kuraa. Ikätoverini Kela on esiintynyt sukupolveni syvimpien tunteiden tulkkina, mutta en ole toistaiseksi häntä pahemmin arvostanut. Lyriikoissa on arkisia oivalluksia, mutta myös halpaa banaaliutta, ja lauluntekijänä hän sinnittelee ranking-listallani jossain Lauri Tähkän ja Arttu Wiskarin välimaastossa. Muusikkona hän lienee molempia taitavampi. Olen huomannut, että hän soittaa kitaraa ehkä paremmin kuin laulaa. Olen myös tykännyt enemmän hänen melodioistaan kuin lyriikoistaan.

Uskaltaisin nyt väittää vahvasti, että kirjailijana hän on omaperäisempi kuin lauluntekijänä. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on ilotteleva veijaritarina, jossa keski-ikää lähestyvä Johannes kärsii epämääräisestä psykiatrisesta harhatilasta ja saa kohdata edesmenneen Kalevi Sorsan useamman kerran elämänpoliittisena neuvonantajanaan. Ensimmäistä kertaa Sorsa ilmestyy hänelle Ruttopuiston penkillä, ja siitä lähtien miehen sisäinen maailma alkaa elää omaa elämäänsä. Aiemmin Johannes on menestynyt juristina, mutta hän on samalla sosiaalisesti rajoittunut ja ihmisten parissa ilman työminän luomaa haarniskaa hänellä on tapana luoda lähinnä sekasortoa ja kaaosta. Myös Johanneksen paras ystävä Markus on Punavuoren menestyjä, mainosgraafikko, mutta myös hänen taipumuksensa joutua vaikeuksiin alamaailman kanssa on legendaarinen.

Yksi romaanin pääteemoista on koulukiusaaminen. Muistot kiusaamisesta ovat pitäneet ystävyyden lujana, ja molemmat olisivat luultavasti joutuneet jo teininä psykiatriseen hoitoon ilman toisen apua. Kaverukset ovat kasvaneet rinta rinnan Tuusulassa, jonne henkinen matka Punavuoresta on loputon, ja viettäneet kesiään Hangossa, jossa ilmapiiri on astetta vapaampi kuin Tuusulassa. Balkanilta suomalaiseen perheeseen adoptoitu Markus on koko ikänsä kärsinyt manneksi kiusaamisesta, ja on haluamattaan tarinan etninen ”toinen”. Markuksen paha olo on aina purkautunut patologiseen valehteluun, joka paikoitellen saa karnevalistisia piirteitä.

Johanneksen ja Markuksen yhteinen kesä on railakas, onnettomuusaltis ja traaginen. Humoristisen kerronnan alla piilee syviä traumoja, joiden alle toinen heistä sortuu. Ystävyys jatkuu kuoleman jälkeenkin, sillä kavereista huolehditaan myös testamenteissa ja vakuutusjärjestelyissä. Kaveruus tässä on rosoista ja perinteisen miehekästä, mutta miehet eivät ole tyypillisiä alfauroita. Heitä kiinnostavat vielä aikuisinakin vieraiden autojen rekisterinumerot, Ritari Ässä ja Tom Selleckin viikset. Johanneksen salasuhde Kalevi Sorsan kanssa kuuluu samaan jatkumoon.

Kovin syvään poliittiseen analyysiin Kela ei taivu, mutta se ei olisi edes sopinut tyylillisesti kirjan juoneen. Sosialidemokratiaa ei ihannoida eikä dissata, mutta Sorsa edustaa Johannekselle kadotettua maailmaa, joka oli lohdullisesti järjestyksessä. Sorsa edustaa sitä periasiallista poliitikkotyyppiä, josta ei saatu aikaan skandaalia puristamallakaan, ja jolle normaali repliikki jopa poliitikkokautenaan olisi liittynyt rouvansa Irenen tekemiin kiisseleihin. Oikeastaan poliittinen teema liittyy siihen, kuinka lapset muistavat poliittiset vaikuttajat. Ilmeisesti Kela on pikku nassikkana tapittanut TV-uutisia melko intensiivisesti pystyäkseen luomaan tämän naivihkon ja huvittavan ilmestyksen osaksi avainromaaniaan.

Pidin kirjassa siitä, ettei se tunnu kertovan ainakaan yksi yhteen Kelasta itsestään. Pidin myös siitä, että kolmikymppiset menestyvät sinkut esitetään kovin haavoittuvina ja asioitaan sössivinä. Eteläisen Helsingin menestyjistä on kirjoitettu viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä tyylikkäämpiä itsetietoisia aikalaiskuvauksia, mutta tässä annetaan piutpaut ihmisen ulkokuorelle. Tämä ehkä oli teoksen vasemmistolainen ydin. Ja tämä kolahti minuun.

Juoni on hyvin toiminnallinen ja alkoholinhuuruinen, mutta alkoholi ei kuitenkaan ole miehiä ensisijaisesti motivoiva tekijä. Huumori oli kauttaaltaan sydämellistä ja kasvoi kauas eteenpäin halvoista karikatyyreistä. Johanneksen yhteiset Magnum-sarjan katselusessiot äitinsä kanssa herättivät huutonaurua ja ihastusta, samoin pohjalaisen goottisairaanhoitaja-Heidin yllättävä kirjamaku. Tunnelmat teoksessa olivat yhtä ihanasti vinksahtaneita kuin esimerkiksi Miika Nousiaisen ja Tuomas Kyrön ei-geriatrisissa romaaneissa.

Teos ei luultavasti muuta kenenkään maailmaa, mutta ilahduttaa meitä lapsenmielisiä ”pienten muurahaisten” tarkkailijoita. Mahdollisesti teoksen päähenkilöillä oli molemmilla jonkun sortin neurologinen poikkeavuus, kuten mahdollisesti itsellänikin.

Esikoisromaaniksi teos oli loppuun asti hiottu, ja erityisesti dialogin terävyys ilahdutti. Yhdeksän vuoden jälkeen julkaisusta teos ei tunnu yhtään kulahtaneelta. Ilmaisussa näkyy joku periksiantamattomuus, haluttomuus miellyttää suuria yleisöjä. Teos on taatusti kirjoitettu taiteilijan sisäisestä draivista käsin, ei bestseller-listoja kurkotellen. Kirjan markkinoinnin vaikeus varmaan on piillyt siinä, että lukijat ovat odottaneet Kelalta jotain helppoa ja pelkästään ”sydäntä lämmittävää”, mutta romaani onkin yllättävän kompleksinen psykologisesti ja herättää paljon ristiriitaisempia tunteita kuin hänen musiikkinsa.

HELMET- haasteessa teos sopii kohtaan 11: ”Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjoittama teos”. Varsinainen masterpiece tähän kategoriaan, kiitos Anssi!

Neljä ystävystä ja mustikka

sumu-600x880Anna, Egill, Vigdís ja Hrafn ovat kolmikymppisiä ystävyksiä, kaksi pariskuntaa, jotka tykkäävät retkeillä yhdessä. He lähtevät viikoksi reissuun koillis-Islannin Askja-tulivuoren maisemiin omalla jeepillään. Maisemat ovat hiekkaista erämaata, jonka jokien suistoista aukeaa Ylämaa, Islannin Lappi. Kukaan neliköstä ei ole erityisen partiohenkinen, vaikkakin ruokaan ja juomaan on satsattu vähintään Viisikko-kirjojen vakavuudella.

Steinar Bragin trilleri Sumu (LIKE 2016, suom. Tuomas Kauko) vie lukijansa syvälle Islannin sydämeen, paikkoihin, joita urbaanit kaupunkilaisetkaan eivät syvällisesti tunne. Jäätiköiden ja tulivuorten läsnäolo on silti vahvaa myös kaupunkilaisten mentaalisella kartalla, sillä näistä paikoista menestyjät kaivavat myyttejään. Islantilainen kansallismielisyys on vähintään yhtä tunkkaista kuin suomalainen, ja Itsenäisyyspuolueen kannattajien joukkoon mahtuvat upeasti myös ”elämänkoululaiset”.

Hrafn on neliköstä rosoisin hahmo, rikkaan perheen hulivilipoika, joka aloitti huumediilaamisen jo yläkoululaisena. Hrafnin täyskäännöstä narkkarista pörssikeinottelijaksi on tukenut hänen terapeuttinsa Vigdís, jonka kanssa suhde lämpeni nopeasti ammatillisesta seksuaaliseksi. Kaikilla näistä aikuisista on rankkoja nuoruusmuistoja, ja hahmoina he ovat kaikki kovin keskenkasvuisia, vaikka ovat työurillaan saavuttaneet paljon. Bragin kuvaama islantilainen kulttuuri on syvästi hedonistista ja yksilökeskeistä: oikeastaan koko Reykjavíkin kaupunki on terminaalisesti pilvessä, kännissä tai krapulassa paitsi muutamat lähiöissä kivistä voimaeläimiä askartelevat hiljaiset maahiset. Hrafn on joutunut jättämään päihteet pysyäkseen hengissä, mutta hänen nössömpi ystävänsä Egill on alkanut ryypätä ammattimaisesti vasta äskettäin.

Pidin kirjasta siksi, että Bragi tarjoaa varsinkin alkupuolella yhteiskunnallista analyysia, jota maustetaan sopivasti kansantaruilla ja -uskomuksilla. Kauhun ja toiminnan määrä nousee loppua kohti maksimaaliseksi, ja jäin miettimään, olisiko tarinan voinut kertoa vähemmin tehostein. Kertojana Bragi on silti omaperäinen, ja teos tuntuu kielellisten ansioidensa vuoksi enemmän taideproosalta kuin viihteelliseltä kauhuromaanilta. Elokuvallinen potentiaali on vahva, enkä ihmettelisi, jos tästä on jo tekeillä menestyselokuva.

Nelikko siis joutuu erämaaretkellään pahaan pinteeseen, jossa ainoa paikallinen ihmisseura eikä luonnon armoille jääminen eivät kummatkaan tarjoa pelastusta. He siis tavoittelevat kansantarujen myyttistä mustikkaa, kun edessä ja takana on tiedossa kadotus. Luontokuvaus on maagis-realistista, runollista, ahdistavan todellisuuden ja vielä painostavamman fantasian syövyttämää. Mikä näyistä on henkilöiden omia päänsisäisiä harhoja, mikä pahan kosketusta, sen voi jokainen lukija itse päättää. Kirjaimellisesti Sumu tarjoaa maiseman, johon tuskin moni lukija haluaisi jäädä jumiin ilman toimivaa GPS-paikanninta.

HELMET-haasteeseen teos sopii mm. kohtaan 5: Kirjassa liikutaan luonnossa.

Doulien ja kissojen ihanuudesta

saunaihoHeidi Mäkinen on minulle takavuosilta tuttu bloggari, jonka kanssa on joskus tullut vaihdettua ajatuksiakin. Kuulin hänen kirjaprojektistaan jo jokunen vuosi sitten, ja pidin sen nimeä ihmeellisen hauskana. Nyt Ei saa mennä ulos saunaiholla (Karisto, 2016) on vihdoin julkaistu, ja tunnen suurta riemua esikoisromaanin vuoksi. Mikä upea kansi, mikä kerronnan draivi – ja kaiken lisäksi teos sijoittuu maailman napaamme Tampereelle!

Kirja luultavasti puhuttelee enemmän nais – kuin mieslukijoita, on humoristinen ja käsittelee urbaanien naisten parisuhdepulmia. Olisiko se siis chicklitiä? Mene ja tiedä. Ihan tyypilliseen chicklitin kaavaan se ei mahdu, vaikka toinen päähenkilöistä, 35-vuotias sairaanhoitaja Sini shoppaileekin häämekkoja ilman sulhasta. Sinissä on ripaus Bridget Jonesia, mikä tosin ei häiritse lainkaan, sillä hän on muuten aivan omalaatuinen tapaus. Kuoroharrastuksensa kautta hän tutustuu itseään reippaasti vanhempaan Eevaan, joka on konttoristi ja tuore leski. Eeva kuuluu siihen vähemmistöön, jolle leskeksi jääminen on suuri vapautumisen ja ilon aihe. Valitettavasti uutta onnea varjostaa rintasyöpä, mutta Eeva ei aio vielä kuolla, kun nuoruuden heilakin on jäämässä leskeksi. Sinin ja Eevan tuttavuus syvenee ystävyydeksi, kun naiset huomaavat asuvansa samassa talossa. Ystävyyden teema on kirjassa vahvempi kuin parisuhteellisuus.

Kirjan todellinen yllättäjä on Eevan kissa Kyllikki, joka ottaa kolmannen kertojan paikan. Syömishäiriöstä kärsivä, harhainen kissa on hulvaton hahmo, joka joutuu myös välillä Sinin ruokittavaksi. Kissassa on mielestäni jotain hauskaa japanilaisuutta, tai Japani-henkiseksi sen kuvittelin luettuani äskettäin Takashi Hiraiden Kissavieraan. Tai sitten kissa potee Neuvostoliitto-nostalgiaa lukien Bulgakovin teosta Saatana saapuu Moskovaan. Kissa tuntuu myös kaikkitietävältä kertojalta, mikä on varsin haasteellinen kaunokirjallinen ilmaisutapa. Outouttamisen elementti toimii tässä muuten melko arkisessa tarinassa kuin häkä. Ainakin itselleni se jäi kirjasta vahvimmin mieleen nyt, kun kirjoitan arviota jo kuukausi lukemisen jälkeen.

Tampereen Rauhaniemen kansankylpylä nousee kirjan nimeä mukaillen elämänilon pyhäköksi. Saunaiho-sanonta on taas Eevan lapsuusmuisto, savolaisen mummon sananparsi.  Kirjassa onkin jotain savolaista lupsakkuutta, eli savolainen näkökulma tamperelaisuuteen on toinen outoutuksen taso. Uskoisin myös, että nimi toimii mahtavana myyntivalttina, sillä ainakin itse tarttuisin itselleni tuntemattoman kirjailijan teokseen vain näin oudon nimen perusteella.

Teos muistuttaa myös doulien ihanuudesta. Se, joka ei tiedä doulan ”ammatista”, on jäänyt paljosta paitsi. Jos doulaksi pyydetään, ei tosiaankaan voi potea kuolemanpelkoa. Tämä teos on omiaan herättämään elämänilon juuri tällaisena harmaana talvipäivänä, kun sukkahousujen pukemisessakin voi mennä tunti-pari. Se jättää vahvan tunteen, että maailma voi olla parempi paikka kuin luulemme, vaikka Helsingin toreilla taas huudettiinkin suvakkihuoraa Suomi-neitomme kunniaksi. Heidi Mäkisen maaginen maailma on ihastuttavan kaukana kaikesta siitä moskasta, joka normiarjessani saa verenpaineeni nousemaan.