Kuinka tiikeri säilyttää raitansa

IMG_1804Suurelle osalle maamme lukioikäisistä keskeinen siirtymäriitti kohti aikuisuutta ei enää ole interrail-reissu tai kielimatka Britanniaan, vaan kotimaiset festarit. Teini-ikäisiä kullanmuruja päästetään matkustamaan ulkomaille yksin tai kaveriporukassa entistä harvemmin, mikä johtuu niin taloustilanteen kiristymisestä kuin terrorismin pelosta, milloin mistäkin syystä. Siksi oli virkistävää lukea nuoresta miehestä, joka matkusti yksin viime vuosikymmenellä Kiinaan kung fu-koulun oppilaaksi 18-vuotiaana.

Joonas Tolvasen Soturimunkin oppipoika. Aikani Kung fu-temppelissä (Atena, 2017) on matkakirja, treenikirja ja humoristinen kertomus ystävyydestä ja kulttuurisuhteista. Tolvanen on tehnyt reilun kymmenen vuoden aikana Kiinaan pidempiä treenireissuja, joiden yhteinen kesto mitataan jo vuosissa. Kungfu-treenaamisen keskellä mies on opiskellut lääkäriksi. Määrätietoisuus ja elämän suunnittelu näkyy myös tekstissä: rehevän tilannekomiikan lisäksi tekstissä ei ole turhia rönsyjä.

Mitä kirjasta voi saada irti, jos ei ole koskaan harrastanut itämaisia kamppailulajeja? No, paljonkin. Tolvanen esittelee kungfu-filosofiaa ja eri koulukuntien eroja, ja näyttää alaan liittyvän koulutusteollisuuden. Varsinkin Dengfengin kaupungissa on kungfu-koulujen jättikampuksia, joilla asuu varsin nuoria oppilaita kaukana vanhemmistaan. Teoksen kuvaliitteet kertovat kaunistelematta koulujen oloista. 18-vuotias Joonas on varmasti ollut eksoottinen jättiläinen, ja kampuksella asuminen ikkuna maailmaan, joka turisteilta jää näkemättä.

Teos avaa Shaolin-koulukunnan filosofiaa ja kungfu-harjoitusten arkea kansantajuisesti ja perusteellisesti. Nuorella Joonaksella on treeniuransa aikana kaksi mestaria, ensimmäinen suuressa kungfu-koulussa ja toinen yksityisopettajana. Yksityisen harjoittelun metodi osoittautuu hänelle hedelmällisemmäksi, sillä jotkut kouluihin liittyvät metodit tuntuvat länsimaisesta oppilaasta käsittämättömiltä.

Teoksesta on vaikea kirjoittaa tekemättä juonispoilauksia. Ylipäänsä se avautuu kuin kunnon b-luokan kungfu-kohellusleffa, ja kohtaamisiin taistelusalin ulkopuolella liittyy lähes aina alastomuutta ja suorasukaisia seksuaalisia oletuksia. Nuori Joonas saa myös kiinalaisen tyttöystävän, jolla tosin on muitakin kosijoita. Han Ying Ying ei osaa englantia, eikä hänellä ole kännykkää eikä tietokonetta. Siksi kaukorakkaus ei varsinaisesti toteudu, mutta Joonas tapaa nuorta naista matkoillaan aina uudessa tilanteessa. Lopulta Han Ying Ying pääsee naimisiin ja perustaa haaveilemansa ravintolan, jossa tarjotaan myös Joonaksen lempiruokaa, paistettua riisiä. Myös hänen tyttärensä nimi Lanfen (”orkidean tuoksu”) viittaa ovelalla tavalla Suomeen, vaikka Joonas ei todellakaan ole lapsen biologinen isä.

Tämä on nuoren ihmisen kirjoittama hassu, vähän idealistinenkin kuvaus vieraasta kulttuurista, joka tulee tutummaksi, mutta jonka sisälle sukeltaminen on kirjailijalta edelleen vaiheessa. Ainakaan tässä ei yritetä liikaa miellyttää paikallisia, vaan kohtaamiset ovat paikoitellen rosoisia siksi, ettei kummallakaan osapuolella ole tietoa tai ymmärrystä toisen taustasta. Fenlan on tavalliselle kiinalaiselle epämääräinen abstraktio, ja sen vuoksi Joonas joutuu kungfu-piireissä välillä edustamaan amerikkalaista. Kulttuurisen omimisen näkökulmasta tämäkin teos voi herättää kiivasta keskustelua, tosin en nähnyt Tolvasen harrastuksen ainakaan tämän kuvauksen perusteella loukkaavan kiinalaisia.

Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille nuorille, jotka lukevat vähän tai joiden lukuharrastus on jumissa. Tolvasen vauhdikkaan, noloja tilanteita pursuavan tekstin kanssa pääsee helpolla kauas, ja filosofiaakin tulee  rivien välissä sopivasti. Tiikerin olemusta lukija pääsee miettimään monesta suunnasta, ja kukin meistä voi pohtia, voiko kesytetty tiikeri säilyttää raitansa.

 

 

Mainokset

Raidallinen kirjeenvaihtokaveri

IMG_1794Nadja Sumanen teki sen taas. Luin viime vuonna hänen esikoisromaaninsa Rambon (Otava, 2015), joka voitti Finlandia Juniorin, ja olin keski-ikäisenä äiti-ihmisenä ja köyhyyden asiantuntijana syvästi vaikuttunut. Odotukset toista romaania kohtaan olivat kieltämättä korkealla, ja aihekin jopa hieman pelotti, mutta tartuin teokseen heti sen bongattuani.

Terveisin Seepra (Otava, 2017) kertoo yläasteikäisistä tytöistä, jotka aloittavat perinteisen kirjeenvaihdon, tai sähköpostien kirjoittamisen toisiaan aiemmin tuntematta nettipalvelun välityksellä. Tämä antiikkinen kommunikaation muotohan on läpikotaisin tuttu kaikille meille keski-ikäisille, ainakin maalla kasvaneille, joilla ei välttämättä ollut muuta tekemistä kuin nysvätä neidonkammareissamme sydänverisiä kirjeitä.

Teoksen päähenkilö on helsinkiläinen Iris, ja Runotyttö on  hänen uskottunsa, jonka varsinainen henkilöllisyys ei koskaan paljastu. Iriksen perhe on hyvin toimeentuleva ja perinteisen porvarillinen. Isä on takonut rahaa vakuutusyhtiössä niin, että äiti on voinut jo kauan aikaa sitten heittäytyä bloggariksi. Äidin kakkublogiura on vaihtunut fitness-bloggaajaksi, ja saanut koko ajan neuroottisempia piirteitä. Isoveli on ollut pitkään suljetussa päihdekuntoutuksessa, ja Iris viiltelee itseään.

Teoksen alkuasetelma oli sen verran järeä, että sydän pamppaillen tartuin lukuhaasteeseen. Pelkäsin viiltelyteemaa, sillä ilmiötä seuranneena en ollut varma, haluanko lukea siitä nuortenromaanissa. Varmasti olen lukenutkin siitä monessakin teoksessa, mutta tässä aihetta korostettiin jo takaliepeessä. Aihe on vaikea, koska siitä kirjoittaminen voi pahimmassa tapauksessa lisätä nuorten kiinnostusta itsetuhoisuuteen. Onneksi tässä päähenkilö löytää itse keinoja päästä eroon ongelmastaan.

Tässä siis seurataan nuoren naisen ysiluokan kulkua, ja yhden perheen tavallista arkea, johon liittyy paljon dysfunktionaalisuutta. Vaikka Iriksen vanhemmat sinnittelevät edelleen vaikeassa liitossaan, se ei välttämättä ole ollut nuorten paras kasvualusta. Hänen isäsuhteensa tosin kasvaa, ja hän löytää isän inspiroimana valokuvauksen. Tavalliseen arkeen löytyy jostain puskasta virolainen siivooja Teele, jonka hahmo tuntui melkein maagis-realistiselta, niin sielukas tämä yksinäinen entinen muusikko oli. Pidin varsinkin viron kielen käytöstä romaanissa, ja hänen erityisestä mieltymyksestään leivonnaisiin, mikä oli erilaista kuin äidin pinnallinen kakkubloggaaminen.

Tämä oli astetta rankempi ja surumielisempi teos kuin Rambo, vaikka Rambon lähtökohdat olivat potentiaalisesti hankalammat. Ehkä tämä on myös suunnattu hieman vanhemmille nuorille, vaikka teoksen kypsyys tekee siitä myös oivan aikuisten romaanin. Minä ainakin tirautin tämän parissa parikin kertaa terapeuttiset itkut, ja koin kirjan lukemisen puhdistavaksi. Teoksen ratkaisut saattavat tuntua hieman idealistisilta, jos tätä lukee analyyttisemmin, mutta on tässä myös pontevaa yhteiskuntakritiikkiä, eikä kaikkia ongelmia ratkaista vain matkustamalla perhelomalle pohjoiseen.

Luen muutaman nuortenkirjan vuodessa, enkä seuraa erityisesti alan kehitystä, joten en osaa sijoittaa tätä muun viimeaikaisen tuotannon virtaan. Yksi kaikkien aikojen suosikkilasten/nuortenkirjailijani on brittiläinen Jacqueline Wilson, joka on myös kirjoittanut paljon perheiden päihde- ja mielenterveysongelmista. Tämä teos tuntui astetta kaunokirjallisemmalta kuin Wilsonin tuotanto, mutta koen, että sillä on yhtä lailla potentiaalia menestykseen myös ulkomailla.

Assistentin loistava menneisyys

IMG_1753Joskus kirjat vaikuttavat kantensa puolesta kuivakkaammilta kuin mitä ovat. Marjo Heiskasen Mustia koskettimia (Siltala, 2017) vatvoin pitkään, kunnes tohdin teoksen avata. Siihen kannusti äskettäinen positiivinen kokemus Ben Kallandin esikoisromaanin kanssa, jossa klassisella musiikilla oli myös suuri rooli.

Muistan, että joskus 2000-luvun alussa olin kovasti inspiroitunut ”musikaalisista romaaneista”, ja kaikkien aikojen suosikkini on ollut Vikram Sethin An Equal Music. Myöhemmin olen laiskistunut varsinkin klassisen musiikin suhteen, ja olen kokenut musiikkiterminologiaa pursuavat tekstit raskaina.

Mustat koskettimet liikkuu vahvasti ymmärrettävyyden rajapinnoilla. Teoksen tunnelmat ovat intensiiviset, ja henkilöiden väliset jännitteet ovat piinaavan kutkuttavat. Heiskanen on seikkaperäinen työprosessien kuvaaja, ja kirjoitustyyliä dominoivat pitkät kappaleet. Jos yksi tekstiosuus venyy yli sivun mittaiseksi proosassa, silloin alan lukijana miettiä, millainen tehokeino se on. Itse pidän pitkiä kappaleita raskaana ”jöötinä”, varsinkin, jos kuvataan jotain teknistä tai ulkoista tapahtumista.

Teoksen päähenkilöt ovat loisteliaan vakavia, intohimoisia oman polkunsa kulkijoita. Muusikkojen trio kuihtuu duoksi traagisten tapahtumien jälkeen, ja Lauran ja Seren yhteistyötä varjostaa Lauran raskaus. Muusikkojen palkattu assistentti Sari joutuu jatkuvasti nielemään pettymystään oman muusikon uransa katkeamisesta, ja uuden tyyppisen ammatillisuuden rakentaminen ottaa koville. Tuli mieleen, että tässä varmasti kuvataan huikean etuoikeutettua eliittiä, sillä kokoonpanon matkustaminen ei vaikuta edulliselta. Ei varsinkaan siksi, että Sere kärsii lentopelosta ja he junailevat halki Eurooppaa.

Teoksen terävimmät havainnot liittyvät suomalaisen taidemaailman lisääntyvään paineeseen tuottaa ”hyvinvointitaidetta”. Olen itsekin ollut aihetta käsittelevissä seminaareissa, ja suhtaudun ilmiöön kovin ristiriitaisesti. Ammatistaan ylpeä Sere Metsätsalo on palvelutalojen residenssitaiteilijahankkeista kauhuissaan, eikä suotta.

Seren nimi herätti minussa outoja mielleyhtymiä, koska viimeksi tapasin tuon nimisen henkilön Anni Swanin Iris rukassa. Siinäkin oli ulkomailla viihtyvä viulisti, ja Sere oli aito metsäläinen. Jotain metsäläisyyttä on myös tämän romaanin Seressä, ainakin tunneilmaisun tasolla. Vaikka hän osaa shoppailla leninkikankaita Lontoon Liberty’s-liikkeessä, hän kokee ahdistusta yläluokkaisten brittien kohteliaisuuden keskellä.

Kirjassa ollaan enimmäkseen tien päällä, keikoilla ja kilpailuissa, Suomessa ja maailmalla. Varsinkin Suomen maakuntiin kohdistuvien matkojen kuvaus on herkullista.  Savo on lopulta Serelle kotoisa toimintaympäristö, ja hän tuntee myös pimeät ”kamarimusiikkitiet” kuin omat taskunsa. Maakuntien musiikkiopistojen rooli identiteetin muokkaajana on merkittävä, vaikka Sere suhtautuukin välillä alentuvasti niissä toimiviin paikallisiin kulttuuripersooniin. Pahinta myrkkyä lienee paikallisten kilpailujen juryssä toimiminen, kun kunnallispolitiikassa ryvettyneet kellokkaat ottavat toisistaan mittaa varsin epämusikaalisin keinoin.

”Maailma on vähemmän pelottava kun sen soittaa” on ollut Seren voimaslogan pitkään, mutta keski-iän kynnyksellä hän alkaa huomata, että hänen soittamisestaan on kadonnut ilo. Sarin havainnot esinaisensa arjesta ovat vielä piikikkäämpiä kuin diivan harrastama itseruoskinta. Kaksikon työtoveruus on mutkikasta siksikin, että Sere on nuoruudessaan kadehtinut Saria ja tämän lyhyttä, komeetanomaista uraa.

Voiko lahjakkaalla muusikolla olla muunlaista tulevaisuutta kuin musiikkiin liittyvää, tuntuvat molemmat naiset pohtivan, eikä kummankaan valinnat ole helppoja. Oikeastaan mieleeni tätä teosta lukiessani tulivat myös ne irakilaiset muusikot, joita Migri kehottaa palaamaan kotimaahansa ja hankkimaan muun ammatin.  Onko musiikki välttämätön elinehto, ja voiko musiikki jopa ehkäistä itsemurhia?

Teoksessa oli suvantovaiheita, jotka luin kursorisesti, enkä häpeä sitä tunnustaa. Vaikka itse en ole muusikko, koin saavani teoksesta jotain ammatillista vahvistusta varsinkin itsensä työllistämisen näkökulmasta. Kyllä tätä luki mieluummin kuin suurinta osaa ns. luovuusoppaista, eli suosittelen teosta kaikille niille, jotka tuskailevat jonkun luovan prosessin keskellä. Teos tarjoaa vertaistukea ilman turhaa positiivisuuspuhetta tai ratkaisukeskeistä psyykkaamista. Sellaisenaan se varmasti ylittää yhden romaanin perustehtävän, sanataiteen luomisen. Korkean luokan sanataidettakin se oli, mutta taidepoliittinen taso tuntui kiehtovimmalta.

Westön tuoreesta väripaletista

IMG_1735Kjell Westön Den svavelgula himlen oli minulla työn alla ruotsiksi viime kuussa, mutta en päässyt siinä pitkälle.

Uusi yritys suomeksi Rikinkeltaista taivasta (Otava, 2017, suom. Laura Beck) lähti liikkeelle jouhevammin, ja minua alkaa jo huolestuttaa ruotsin taitoni sammuminen. Minusta tuntuu, ettei Westö kirjoita erityisen vaikeaa ruotsia, tai ainakin hän kirjoittaa asioista ja ilmiöistä, jotka ovat minulle tuttuja – ihmissuhteista, mielenterveydestä, matkoista, musiikista. Tällaisista asioista kokisin edelleen olevan kykenevä tuottamaan ruotsia.

Sukelsinpa sitten Rabellien suvun syliin. Teoksessa on nimetön kertoja, joka tulee alemmasta keskiluokasta. Hänen isänsä on töissä kodinkoneliikkeessä ja äiti kirkkoherranvirastossa. Suku on Pohjanmaalta ja Kirkkonummelta, syvästi uskonnollista molemmissa päissä, ja sukulaisilla on tapana aloittaa lauseensa ”juu ei”. Tämä nuori mies saa vuokramökkinsä kupeesta ystävän, Alex Rabellin, joka edustaa tsaarin armeijan upseerien sukua ja vanhaa rahaa.

Kertoja, Alex ja tämän sisko Stella kasvavat yhdessä Ramsvikin kartanon eeppisinä kesinä, syövät isoisän metsästämiä riistapaisteja ja soutavat alaikäisinä kyläkauppaan kaljan ostoon. Suvun huoletonta idylliä varjostaa lasten isän mielisairaus, joka on vakavaa laatua.  Alex antaa vuosikaudet kertojan ymmärtää, että isä-Jakob on kiireinen liikeasioillaan New Yorkissa, mutta tosiasiassa hän on Lapinlahden suljetulla osastolla.

Helsinkiläisen suomenruotsalaisen eliitin äärimmäinen sisäsiittoisuus korostuu teoksessa koomisuuteen saakka. Joistain hahmoista tulee jopa mieleen Antti Holman sketsihahmo Gun-Britt Härdell, joka neuvoo työttömiä pääsemään köyhyysongelmastaan säätiönsä palvelevassa puhelimessa. Rapujuhlilla varmaan jokainen huomaa panneensa ainakin kolmea entistä luokkakaveria Tredje Svenskanista, eikä näihin juhliin tuoda lähiötyttöjä kuin käymään kerran. Lempilauseeni tuli Alexilta, joka kipuili perintökartanon myynnin suhteen: ”Te, jotka tulette nousevista luokista ette ymmärrä tätä.”

Teoksessa kerrataan todella paljon maailman ja Suomen tapahtumia vuodesta 1969 saakka. Ajan henki on aistillista ja pistämätöntä, mutta havainnot tuntuvat paikoitellen liian ulkoisilta. Toisaalta ne rakentavat samastumispintaa niillekin lukijoille, jotka eivät suomenruotsalaiseen eliittiin kuulu tai sitä tunne.

Pidin kirjassa erityisesti kahdesta osiosta: nuoruudesta kartanossa ja Sandrinen ja Amirin tarinasta. Koin, että välissä olevia episodeja olisi voinut jotenkin tiivistää. Varsinkin 90-luvun tapahtumat olivat puuduttavia ja toistivat itseään. Todellinen avainkertomus liittyi miesten rilluttelureissuun Portugaliin, jonka seuraamusten pohdinta oli varsin kiinnostavaa.

Minusta silti tuntuu, että kirja tulee menestymään, koska se tarjoaa jotain monen ikäisille lukijoille. Avainhenkilöitä nuoremmat varmasti kokevat samastumista teoksen loppuosissa. Westöllä on vahva ote myös parikymppisten nuorten elämismaailmaan, ja jotkut havainnot heistä saivat minut nauramaan ääneen. Itsekään en tiennyt, mikä on ”MILF” vasta kuin viime keväänä, jolloin nuoriso kehui nettipalstoilla Jussi Halla-ahon petettyä vaimoa sellaiseksi.

Rikinkeltainen taivas tuntui vanhan ajan kyläkaupalta, jossa on tarjolla kaikkea: lyhyttavaraa, sekatavaraa, metrilakua, kumisaappaita, siivilöitä ja pussin sulkijoita. Kirjassa kerrataan jo edesmenneiden vaarien sotatraumoja, säilötään Mannerheimin kirjettä, menestytään Suomi Areenalla, tullaan näyttävästi ulos kaapista viisikymppisenä ja otetaan kantaa vahvasti Välimeren pakolaiskriisiin. Homot ja mamut eivät tunnu pakollisilta sivuhenkilöiltä, vaan heillä on merkittävä rooli kertojan omanatuntona.

En ole lukenut Westön suurimpia menestysteoksia, vaan ne pienemmät ja tiiviimmät, joista pidin kuin hullu puurosta, varsinkin tätä edeltävästä teoksesta Kangastus 38. On tietysti hienoa, että Westöstä on moneksi, ja tiedän jo, kuinka tämä teos tulee jakamaan vesiä maamme lukupiireissä. Itse luin teoksen sujuvasti parissa päivässä, mutta puuduin välillä pitkiin kappaleisiin, toistoon ja monisanaisuuteen. Ehkä luin teoksen loppuun siksi, että se oli Westöltä  – jos teos olisi ollut tuntemattoman tekijän esikoinen, se olisi saattanut jäädä kesken. Koin kuitenkin, että se parani huomattavasti loppua kohti, ja että viimeinen viidennes oli jo huikeaa sanataidetta.

Kirjan nimi on hieno, ja pidän myös kansikuvasta, joka kuvastaa tekstin moninaisuutta. Jos itse kirjoittaisin väriaiheisen teoksen, sen nimeksi tulisi Hernekeiton värinen talo, mutta siitä joskus toiste lisää. Värien runsaus ei tässä itseäni haitannut, vaikka paikoitellen teksti tuntui myös sairastavan adjektiivitautia. Hajuttomuudesta ja mauttomuudesta ei ainakaan tätä kirjaa voi kukaan syyttää. Eikä vähäeleisyydestä.

 

Norsu, hiiri ja Goljatti

IMG_1727”Julistan itseni demilitarisoiduksi alueeksi. Minun mieleni ja ruumiini alueella ei saa syyllistyä sotatoimiin.” 

Näin kuvaa tuntojaan poliittisista ja terveydellisistä syistä synnyinmaataan hyvästelevä Katri Vala Asko Jaakonahon tuoreessa romaanissa Valon juhla (Otava, 2017). Teos keskittyy pitkälti Valan ja Olavi Paavolaisen ystävyyteen, joka jatkui heidän keski-iässään siitä huolimatta, että poliittisesti he olivat ajautuneet kauas toisistaan.

Romaanit, joissa päähenkilöt ovat historiallisia kuuluisuuksia, ovat aina haastavia siksi, että niissä kirjailija ei voi ottaa kovin suuria vapauksia. Olen lukenut viime aikoina monia varsinkin suomalaisista naistaiteilijoista ja -poliitikoista kertovia teoksia, ja pohtinut fiktion ja elämäkerrallisen tekstin suhdetta. Jaakonahon teoksessa ovat varmasti historialliset faktat täysin kohdallaan, ja ajan henkeen liittyvät pikku detaljit tarkkaan tutkittuja. Tässä eletään pula-aikaa, jolloin Stockmanninkin näyteikkunassa on ”ajankohtaisia lanttuja”.

Katri Valan taiteilijan ura aistivoimaisesta Tulenkantajasta Söörnäisten työläisrunoilijaksi on tarina kamppailusta yksilöllisen onnen ja suurempien poliittisten päämäärien välillä. Olavi Paavolaisessa taas kiinnostavaa kaappihomouden lisäksi on hänen poliittinen opportunisminsa. Paavolainen pääsi ennen toisen maailmansodan syttymistä kunniavieraaksi sekä Neuvostoliittoon että natsi-Saksaan, ja huolimatta lyhytaikaisesta fasismin kanssa flirttailustaan hänellä oli myös hyvät suhteen Suomen kommunistiseen eliittiin, kuten Hella Wuolijoen piireihin.

Tässä teoksessa korostuu enemmän Valan yksityiselämä, terveys, rooli äitinä ja vaimona kuin ura taiteilijana.  Valan elämänkumppani Armas Heikel oli radikaalimpi kommunisti kuin vaimonsa, ja toisen maailmansodan aikana he elivät tukalassa tilanteessa niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Teoksessa eletään pientä, köyhää ja kuluttavaa arkea Espoon Leppävaarassa. Perhe käytännössä elää Katrin veljen Ruotsin-paketeilla, sillä he ovat Valpon tarkkailussa ja Armaan työmahdollisuudet ovat minimaaliset. Perhe-elämää rasittavat myös Katrin äitisuhde, ja huoltovastuu äidistä.

Pidin teoksessa eniten kaksikon nuoruusmuistoista, varsinkin Terijokeen ja Karjalan kannakseen liittyvistä episodeista, vaikkakin Katri koki olevansa jonkunlainen poikakerhon pikku maskotti. Olavi Paavolaisen orientalistiset fantasiat, teatraalisuus ja dandyismi esiintyvät piristeruiskeena tarinassa, jossa muuten eletään puutteessa vainojen keskellä.

Teos ei herättänyt minussa suurta tunteen paloa muussa kuin Mauri-pojan sotalapseksi lähettämisen kohdalla. Katrille pojasta luopuminen oli vaikea paikka kuten kelle tahansa äidille, vaikka hän pääseekin seuraamaan poikaansa Ruotsiin samana vuonna. Hän joutuu kuitenkin parantolaan ja näkee lastaan vain vierailuilla. Ruotsalainen edistyneempi lääketiedekään ei pystynyt Katria pelastamaan.

Jaakonahon kieli on soljuvaa ja virtaviivaista, ehkä vähän liiankin sujuvaa. Olen lukenut häneltä myös hänen esikoisteoksensa Onnemme tiellä (2012) joka kertoi Lapuan liikkeen muilutuksista savolaisten näkökulmasta. Se oli huomattavasti rosoisempi ja monisyisempi teos, joka ehkä ei ole saanut tarpeeksi huomiota, koska sen hahmot olivat tavallista kansaa. Tässä näkökulmatekniikka on tarkempaa ja kohtaukset hyvin leikattuja, mutta jäin kaipaamaan jotain kirjailijan omaa tulkintaa tai väliintuloa. Toisin sanoen en osannut lukea rivien välistä, miksi teos on kirjoitettu. Teoksen sävy jäi vähän liian neutraaliksi, vaisuksi ja etäiseksi.

Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa aueta eri tavalla Valan uskollisimmille faneille tai itseäni hieman vanhemmille lukijoille. Ylipäätään Jaakonahon teoksista huokuu ”vanhan sielun” henki, ja yllättävää varsinkin esikoisromaanin suhteen oli havaita kirjailijan nuori ikä. Nyt Jaakonaho ei enää ole aivan nuori komeetta, mutta tyylillisesti teosten välillä on tapahtunut keventymistä ja nuortumista.

 

 

Syvää ekologiaa Dolomiiteillä

IMG_1714Välillä on terveellistä lukea elämäntyyleistä ja harrastuksista, joihin itse ei kykene. Kuten vuoristokiipeilystä, meditaatiosta ja luomuviljelystä. Ja valloittamattomista vuorenhuipuista.

Italialainen Paolo Cognetti kertoo romaanissaan Kahdeksan vuorta (Bazar, 2017, suom. Lotta Toivanen) milanolaisesta perheestä, jonka kaikki lomat kuluvat Dolomiiteillä, Italian Alpeilla, vuoristokylässä nimeltä Grana. Perheen pojan Pietron ollessa 11-vuotias kylästä tulee heidän pysyvä tukikohtansa, ja he oppivat tuntemaan kylän neljäätoista asukasta. Pietro ystävystyy ikätoverinsa, paikallisen paimenpojan Brunon kanssa, jonka umpimielinen suku on aina asunut kylässä.

Pietro viettää kylässä nuoruutensa kesät, mutta katoaa maailmalle tekemään dokumenttielokuvia vajaaksi viideksitoista vuodeksi. Isänsä kuoltua hän päättää palata tämän lempimaisemiin, jonne tällä oli suunnitteilla oman talon rakennus. Hän kohtaa Brunon uudelleen, ja kaksikko jatkaa taloprojektia vuoren rinteessä, jonne ei pääse autolla. Bruno leiriytyy kesäksi rinteeseen ja Pietro raahaa laakson kylästä rakennustarvikkeita muulin selässä rakennusmestarin apumiehenä. Talon valmistuttua Pietro päättää omistaa sen yhdessä vähäpuheisen lapsuudenystävänsä kanssa.

Bruno on Villimies ja ”viimeinen vuoristolainen”, joka ei suuremmin kaipaa maailmalle. Hän on välivuodet elättänyt itseään rakennusmiehenä ja muurarina, mutta kaipaa paimentolaisen elämäntapaa, joka juoksee hänen verenperinnössään. Juustojen valmistaminen on ainoa elinkeino, joka saattaisi elättää häntä ja tuoretta perhettään. Brunolle elämäntapa ei ole hipsterin märkä uni, eikä hänen sanastoonsa kuulu termi ”luomu”. Oikeastaan hän ei tunne muuta tapaa elää, vaikka on käynyt kerran kaljalla Milanossa ja toisen kerran nukkumassa yön autossaan Genovassa meren rannalla.

Kertomus miesten ystävyydestä kietoutuu yhteen Pietron suvun tarinan kanssa. Pienen perheen intohimoinen omistautuminen kiipeilyharrastukselle on kiinnostavaa, kasvavasta nuoresta myös rasittavaa. Päähenkilö on tarinassa samana vuonna syntynyt kuin itse olen, enkä tuntenut Suomessa lähipiiristäni ketään, joka olisi viettänyt kesiään vastaavassa askeesissa kuin henkilöt tässä teoksessa. Varmasti teoksessa kuvattu reipas ulkoilmamyrkytys on myös keskivertoitalialaisesta lukijasta eksoottista.

Teos on saanut kirjallisuuspalkintoja Italiassa ja käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Varmasti teos ihastuttaa myös meitä urbaanien mukavuuksien ystäviä, tai ehkä juuri meitä. Minusta tässä oli jotain upeaa ajattomuutta, ja tavallaan Granan kylä myös leijui jossain omassa tyhjiössään, paikattomuudessa. En sanoisi, että paikka vaikutti kulttuurittomalta, mutta sen syrjäisyys sai sen tuntumaan paikalta, joka olisi helposti siirrettävissä toiselle mantereelle.

Teoksen nimi viittaa Nepalin buddhalaisten munkkien viisauteen mandaloista. Pietro pääsee tässä vertailemaan Dolomiittien kansan viisauksia Annapurnan rinteiden viisauksiin, mutta valitettavasti Nepal-osio jää ohueksi. Tarinan kannalta se luo tarvittavaa välimatkaa, mutta ei ole päähenkilölle järisyttävä kokemus. Arvostin kuitenkin sitä, ettei buddhalaisesta filosofiasta tai meditaatiosta luoda mitään coelhomaisia sitaatteja. Teksti sinänsä on hyvin meditatiivista, mutta sen viisaus avautuu tekemisen kautta.

Luin tätä enemmän matkakirjana kuin romaanina, mutta tämä on fiktiivinen teos kauttaaltaan. Cognetti ei ole Pietro, hän on päähenkilöitä jonkun vuoden nuorempi ja on saanut inspiraation teokseen ystävältään kuullusta tarinasta. Italialaisen elämänmenon kuvauksena teos yllättää, sillä en ainakaan itse osannut kuvitella Pohjois-Italiaan tässä kuvattua niukkuutta. Myös tämän vuosikymmenen talouslaman seurauksia puidaan pienen ihmisen näkökulmasta rehellisesti ja monisyisesti.

Kirja on kaikessa arkisuudessaan mieleenpainuva ja onnistunut siksi, ettei siinä kuvattua ystävyyttä glorifioida ylisanoin. Siihen mahtuu surua ja menetystä, mutta tunteissa ei vellota liikaa. Vuorikiipeilystäkään ei rakenneta huikeaa sankarimytologiaa, vaan eri ihmisten fyysiset rajat tulevat vastaan realistisesti.

Oli myös kiinnostavaa kurkistaa muinaiseen historiaan, jolloin 3-4 kilometrissä on viljelty siksi, että vuorille pakeni kansaa, jotka eivät sopineet laaksojen ”sivistyksen” järjestelmään. Tiedän Italian laaksoista aika paljon, mutta Alppien historiasta kovin vähän. Tämä teos siis avasi ikkunan muinaisiin maisemiin ja outoon kieleen, jota harva enää tunnistaa tai osaa.

 

 

Elonkerjuuta ja erotiikkaa

IMG_1700Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.