Vapaamatkustajana keksipurkissa

Teos: Ruth Hogan: Kadonneiden tavaroiden vartija (Bazar, 2020)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Ruth Hogan (s. 1961) on äskettäin kaksi romaania julkaissut brittikirjailija, jonka esikoisteos Kadonneiden tavaroiden vartija kuuluu Bazarin ensi kevään uutuuksiin. Sain kunnian toimia kirjan ennakkopainoksen lukijana, ja teosta saa arvioida jo ennen sen varsinaista julkaisua – suomenkielisen version julkaisupäivä on 16.1.2020.

Teoksen päähenkilö Anthony Peardew on 68-vuotias kirjailija ja leski jo neljänkymmenen vuoden takaa, joka asuu yksin ruusuntuoksuisessa huvilassaan Etelä-Englannissa, jossain maaseudulla Brightonin lähettyvillä. Huvilan nimi on Padua, ja siellä nautiskellaan teetä pellavaliinan koristamilta tarjottimilta. Kirjoittamisen ohella Anthony omistautuu keräämään löytötavaroita, joihin hän merkitsee uskollisesti löytöpaikan ja ajankohdan. Hän muun muassa pelastaa juniin unohtuneita keksipurkkeja, ja poimii kaduilta palapelin paloja ja hiuspompuloita. Miehen lukittu työhuone on täynnä surumielisiä jäänteitä ja tarinoita – aarteita, joista suurimmalla osalla ei ole rahallista arvoa, mutta tavarat hoitavat miehen särkynyttä sydäntä.

Miehen pois mentyä taloudenhoitaja Laura perii huvilan ja saa tehtäväkseen yhyttää esineet niiden omistajiensa kanssa pitkän eron jälkeen. Laura itse kokee epäonnistumista elämässään mentyään naimisiin 17-vuotiaana ja hukaten parikymmentä vuotta elämästään lapsettomaan avioliittoon uskottoman autonrassaajamiehen kanssa. Keski-iän kynnyksellä hänellä ei ole monia uramahdollisuuksia, mutta haave oman romaanin julkaisemisesta pitää häntä henkitoreissa.

Kumppanin tavarataivaan penkomiseen Laura saa rotvallin reunalta, sillä nurkilla on pitkään pyörinyt kehitysvammainen Päivänpaiste-tyttö, joka on seurannut talon tapahtumia ”sillä silmällä”. Päivänpaisteella ja Anthonylla on ollut keskusteluyhteys, mutta Anthony ei uskaltanut kutsua tyttöä kotiinsa ihanalle teekupposelle, koska pelkäsi mahdollisia hyväksikäyttöepäilyksiä. Laura taas opettaa tyttöä tarjoilemaan vieraille kunnollista raksamiehen teetä, ja Päivänpaiste avaa naiselle ilmiömäisiä selvännäkijän kykyjään.

Teoksen takaumat sijoittuvat lontoolaiseen pienkustantamoon, jossa Anthonyn novellikokoelma oli maannut vuosikausia hyljättynä. Kustantamon omistaja Pommikone ja hänen avustajansa Eunice elävät platonisessa symbioosissa työkavereina, ja heitä vaivaa omistajan sisko Portia, joka on päättänyt alkaa kirjailijaksi kyhäämällä post-ironisia tulkintoja klassikkoteoksista. Kirjassa aikamatkaillaan välähdyksenomaisesti vuodesta 1973, jolloin Anthony jäi leskeksi, aina nykypäivään, jolloin mysteerio kuolleen kustantajan kadonneista tuhkista alkaa avautua yliluonnollisten vinkkien kautta.

Tunnelmien tasolla teos oli ihastuttava kooste romanssia ja arkirealismia, höystettynä lempeällä huumorilla. Sen parasta antia ovat dialogit, joissa väärinymmärretyt sivistyssanat luovat tahatonta komiikkaa. Pidin varsinkin Lauran ja Päivänpaisteen ystävyyden kehityksestä, ja kehitysvammaisen nuoren sanaleikeistä, jotka välittyivät hyvin myös suomennettuina. Vastaavasti Portian romaaniviritelmien synopsikset olivat ilkikurisen herkullisia, ja rivien välistä pystyi kaivamaan piikkejä kustannusmaailman nykypäivän realiteeteille. Myös Paduan huvilan ruusutarhan rakastetuissa valioyksilöissä on piikkejä, eikä romaanissa ainakaan syyllistytä liialliseen aistilliseen hehkuttamiseen tai yltiöhedonistiseen estetiikkaan.

Heikoimmat lenkit kirjassa liittyivät kuitenkin kadonneiden tavaroiden omistajien tarinoihin, sillä nämä pätkät olivat kovin irrallisia, eivätkä niiden hahmot nousseet edes kunnollisiksi sivuhenkilöiksi. Vaikka kirjailijan yksityisen löytötavaratoimiston (tai pikemminkin museon) teema on mielikuvituksellinen, minun täytyy tunnustaa, etten osannut eläytyä teoksen lyhyisiin, kursiivilla painettuihin sivupolkuihin. Niillä koettiin traagisia kohtaloita, mutta kerronnallisesti ne jäivät liian vaisuiksi.

Kirja varmasti ilahduttaa kaikkia meitä, joilla on pöytälaatikossa julkaisemattomia romaaneja, ja ylipäänsä henkilöitä, joiden haavemaailmat liittyvät kirjojen kustantamiseen. Se on kirjojen suurkuluttajien unelmakirja, jossa lähes kaikilla avainhenkilöillä on edessään tai takanaan ura kirjojen parissa.

Teoksella saattaa olla jopa paremmat markkinat Britannian ulkopuolella kuin kotimaassaan, sillä siinä viljellään tiettyjä brittiestetiikan kliseitä, jotka ihastuttavat ehkä enemmän meitä, jotka emme asu luuposliiniteesettien ympäröimänä. Kurkkuvoileivilläkin on roolinsa tarinassa, ja kukapa voisi vastustaa keskiluokkaistuneen lähipubin artesaaniversioita perinteisistä rasvapommiaterioista?

Kiitos kustantajalle varhaisesta joululahjasta, joka saapui kirjan nimikkosuklaan kera varusteltuna. Teoksen seurassa voisi viettää leppoisan kello viiden ”high tea”-session, mitä en itse tehnyt, mutta seuraavan Hoganin teoksen kanssa lupaan mennä kunnon teehuoneelle nautiskelemaan. Hänen toinen romaaninsa (The Wisdom of Sally Red Shoes) julkaistaan suomeksi myös ensi vuonna.

Pilkunnusaajan paratiisissa

Anni Saastamoinen: Sirkka (Kosmos, 2019)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

Anni Saastamoinen on minulle uusi tuttavuus, kirjailija ja toimittaja, joka tuli ennen Sirkkaa tunnetuksi Depressiopäiväkirjoista, projektista, joka kehittyi podcasteista autofiktioksi. Tätä käsissä olevaa teosta on luonnehdittu naispuoliseksi Mielensäpahoittajaksi, vaikka kyseessä on nuorempi, kaupunkilainen hahmo.

Sirkka on syntynyt sivustaseuraajaksi, jonka pedantti luonne saa hänet tarkkailemaan kanssaihmisiään piikikkäästi. Hän on opiskellut yliopistossa, mutta käy yhdentekevässä toimistotyössä paikassa, jossa kollegat syövät A-luokan nakkeja näyttöpäätteillään. Hän edelleen suree eroaan Saulin kanssa, elämän rakkauden, joka harrasti sukkien silitystä. Onnea oli se, kun pariskunta sai kirjansa hyllytettyä aakkosjärjestykseen silkassa sovussa ja yhteisymmärryksessä. Yhdessä saattoi paheksua niitä luopioita, joiden mielestä kirjojen värikoodaus on esteettisesti kiehtova idea.

Sirkan paras ystävä Natalia puhuu rempseästi tilapäisistä hoidoistaan ja tuo kaksikon tapaamiseen aina reilusti viiniä. Kyllä Sirkkakin voi välillä ostaa olutta, mutta naapureiden jatkuva juhliminen saa aikaan hanakoita muistiinpanoja äänihaittojen lokikirjaan. Jos alakerran nuoriso on bailannut kolmesti samassa kuussa, Sirkka muistaa heitä paimenkirjeellä. Havainnot naisen kerrostalokyttäämisestä olivat kieltämättä hieman kulahtaneita.

Kauppojen ilmoitustauluista Saastamoinen saa enemmän irti kuin kerrostalon pesuhuoneen aggressiivis-passiivisesta viestinvaihdosta. Eräänä päivänä hän huomaa lähikauppansa aulassa ilmoituksen hoitokotiin muuttavan Tyynen kissasta, joka etsii uutta kotia. Kissan hankkiminen arveluttaa siksi, että Sirkka on kuullut, että kissa saattaa raadella emäntänsä kaupunkiasunnossa, jos tämä kuolee, eikä kukaan tule kissaa pelastamaan. Tuleeko Sirkasta sitten ikuinen vanhapiika ja hullu kissanainen, jos hän pelastaa vanhuksen rakkaan elämänkumppanin Laitisen?

Natalia ja Sirkan äiti Aili ovat juurevia sivuhenkilöitä, jotka haastavat pedantin naisen tottumuksia ja neurooseja. Äiti on karjalaistaustainen taidemaalari, joka ei ole onnistunut siirtämään tyttärelleen elämänfilosofiaansa. Sirkan painajainen ryhmäliikunnan lisäksi olisi päätyä lähiöpubiin laulamaan karaokea silittämättömissä alusvaatteissa. Haaveena hänellä taas oli ura kirjastovirkailijana, mutta tajuttuaan, kuinka paljon työ pitää sisällään ihmiskontakteja, hän valitsi työn numeroiden parissa konttorissa.

Tähän pieneen romaaniin mahtuu paljon teräviä havaintoja ajastamme ja kaupunkilaisten sinkkuelämästä. Storytel-palvelu oli kategorisoinut teoksen chicklitiksi, mutta itse en löytänyt siitä sitä kepeää viihteellisyyttä, joka yleensä noita teoksia yhdistää. Toki Sirkalla on kommentoitavaa Bridget Jonesin maneereista, eikä hän osaa suhtautua Marie Kondon pirskahtelun käsitteeseen ilman pisteliästä ironiaa. Huumoria teokseen mahtuu ruhtinaallisesti, mutta se on narisevan kuivaa. Parasta kirjassa oli se, että Sirkka pystyy suvereenisti puolustamaan erakkouteen taipuvaista elämäntapaansa, eikä suurimman osan ajasta koe sitä lainkaan ongelmallisena. Teokseen mahtuu myös reipas annos perisuomalaista angstia, pidättyväisyyttä ja jäyhyyttä, mikä kristallisoituu Sirkan ja hänen työkaverinsa, nakkimies-Sepon yksitavuisesta kommunikaatiossa.

Äänikirjana Sirkka oli juuri sopivan mittainen, ja sopivan kuivakkaasti luettu. Suosittelen teosta kaikille, jotka ovat kyllästyneet (nais)viihdekirjallisuuden angloamerikkalaiseen kohkaamiseen. Tässä kirjassa oli sopivan verkkainen poljenta, ja kiltin ihmisen vastarinnan kuvauksena teos yllättää hiljaisella viisaudellaan.

Nuori aikuinen Kalliossa, vol. ziljoona

Maija Kauhanen: Eliitti (Otava, 2019)

Inkku on nuori nainen, joka on päässyt jo teininä tylsästä radanvarren kehyskunnastaan Helsinkiin opiskelemaan eliittilukioon. Hänen lapsuudenystävänsä Karla on kuitenkin päässyt pidemmälle, mallikokelaaksi Pariisiin, ja poseeraa nykyään naistenlehden kansissa kertoen, kuinka ei aio koskaan palata Suomeen ainakaan asumaan.

Alle kolmikymppisenä Inkku asuu Helsingin itäisessä lähiössä metrolinjan päässä, varastaa luomuteepaketteja Itiksen Stockasta ei pelkästään johtuen köyhyydestä, vaan jo periaatteellisista syistä, ja käy viikoittain terapiassa kelaamassa muistojaan koulukiusaamisesta. Kallio on hänen haaveidensa maa, jossa hänellä ei kuitenkaan ole varaa asua. Siellä hän käy tapaamassa lukioaikaista ystäväänsä Ilmoa, joka on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta ja kirjoittaa filosofian väitöskirjaa vanhempiensa omistamassa yksiössä. Ilmo, Inkku ja Karla ovat jo vuosia eläneet erikoisessa, turbulentissa triangelissa, jossa ystävyys ja seksuaalisuus kietoutuvat epämääräisesti toisiinsa.

Tällainen perusasetelma on Maija Kauhasen (s. 1985) esikoisromaanissa Eliitti. Se irvailee niin niille nuorille, joiden kohtalona on pyrkiä aina ”ytimeen” ja niille, joiden osaksi jää väsätä nostalgista keskivertoräppiä paikkakunnista, joissa on neljä kebabpizzeriaa. Se kertoo koulukiusaamisesta, sen eri varianteista ja nuorten aikuisten erilaisista mekanismeista toipua kiusaamisen jättämistä muistoista. Ja ennen kaikkea se kertoo yhteiskunnasta, jossa menestynyt, päämäärätietoinen aikuistuminen alkaa olla katoava luonnonvara kaikkialla.

Kirjaa lukiessani koin kaikki avainhenkilöt sympaattisiksi, ja nautin niistä osuuksista, joissa seikkailtiin Suomen ulkopuolella. Ympäryskuntaosuudet ja myös sen Kallion linjoilla dokaamisen koin valitettavasti kovin kuluneiksi episodeiksi siitä huolimatta, että ne takuulla tarjoavat samastumispintaa varsinkin tuon ikäluokan lukijoille. Romaanissa pyritään tuomaan esiin suuria yhteiskunnallisia teemoja, varsinkin nuorten aikuisten mielenterveyteen liittyviä kysymyksiä, postmodernin fragmentaariseen tyyliin.

1990-luvun lapsuusmuistot ja lamavuosien ajankuva oli uskollisen yksityiskohtaisesti dokumentoitu, ja siihen pystyin eläytymään paremmin kuin 00-luvun kerrontaan, joka omasta näkökulmastani on vielä liian lähellä, jotta sen mytologinen historiallistaminen kiinnostaisi. Naomi Kleinin maailmantuskaiset teokset puhuttelevat taas uusia eliittilukiolaisia, niitä samoja, jotka löytävät kikherneen uusia käyttötapoja Voima-lehdestä. Tämä ”vaihtoehtokulttuuri”, johon Inkku on sitoutunut, alkaa jo olla valtavirtakulttuuria, eikä hiivatulehduksen hoito-ohjeiden jako makrobioottisin menetelmin kuulosta ainakaan omasta perspektiivistäni kovinkaan radikaalilta tai kapinalliselta.

Kiinnostavin juonenkäänne omasta näkökulmastani oli Karlan isän joutuminen vankilaan kunnan rahojen kavaltaneena virkamiehenä. Tämä tarina valitettavasti jäi kesken, tai esiintyi vain esimerkkinä 1990-luvun epätoivoisesta ajan hengestä.

Tämän teoksen ja Sisko Savonlahden (s. 1982) esikoisromaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu välillä on kiinnostava temaattinen yhteys, mutta Savonlahden kyydissä pääsin syvemmälle mielenterveysproblematiikan ”ytimeen”, tai koin tuon romaanin päähenkilön lähestyttävämmäksi myös vanhemman tätilukijan näkökulmasta. Kauhasen romaanissa taas milleniaalit tarjosivat vertaistukea toisille milleniaaleille. Silmäni alkoivat uhkaavasti lupsahtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun päästiin Jokelan koulusurmiin, vaikka tuon aiheen käsittelyn olettaisin olevan romaanin painavin yhteiskunnallinen osuus. Jään innolla odottamaan toisenlaisia tulkintoja teoksesta, varsinkin sellaisilta lukijoilta, jotka eivät koe olevansa young adult-genren suurkuluttajia.

Wunderkind ja maailmanvalloitus

Teos: Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa (Otava, 2019)

Kun näin e-kirjastossa Sanna Tahvanaisen (s. 1975) romaanin kannen, epäilin sen pitävän sisällään höttöistä chicklitiä, jossa joku suomalainen matkustaa New Yorkiin onnea onkimaan. Tahvanainen on minulle uusi tuttavuus kirjailijana, vaikka hän on jo ehtinyt julkaista paljon äidinkielellään ruotsiksi. Hän on kotoisin Dragsfjärdistä, asuu Helsingissä ja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 19-vuotiaana.

Onnen onkimisesta romaani toki kertoo, mutta sen päähenkilönä on kaikkien runotyttöjen ikoni, Sylvia Plath (1932-1963). Teos sijoittuu kesäkuuhun 1953, jolloin 20-vuotias Sylvia matkustaa Bostonista New Yorkiin valloittamaan maailman Mademoiselle-lehden kesätoimittajana. Hän on saanut homman voitettuaan lehden novellikilpailun; hänen kanssaan on yhdeksäntoista muuta valittua ”tip top”-tyttöä, jotka kaikki asuvat samassa kerroksessa Barbizonin naistenhotellissa.

Sylvia tulee köyhistä oloista, ja pelkää, että köyhyys loistaa huolella valittujen asujenkin läpi. Hommaa varten on ollut pakko investoida asukokonaisuuksiin, sillä kesätoimittajilta vaaditaan moitteetonta pukeutumista. Ajan tyyliin hieno nainen käyttää hattuja ja hansikkaita myös kesähelteillä. Ja kyllä Sylvia välittää muodista, vaikka hatun käyttäminen ahdistaa. Runoilijana hänellä on tarkka värisilmä, ja lohenpunaisen ja avokadon yhdistelmä on tuon kesän hitti.

Harjoittelukuukausi on omanlaisensa kapitalistinen partioleiri, jolla oikean vaikutelman antaminen on tärkeämpää kuin lehden toimittamisen taito. Sylvia ei edes pääse haluamalleen kirjallisuustoimittajan paikalle, istumaan ihailemansa Carson McCullersin siskon rinnalle, joka on lehden kulttuuritoimittaja. Työ on äärimmäisen ulkonäkökeskeistä, ja tyttöjen on oltava valmiita kuvaussessioihin minä hetkenä hyvänsä. Vaikka työhön liittyy myös luksusetuja, kuten kauneushoitoja Elizabeth Ardenin hoitolassa, kuvaus sen reunaehdoista on paikoitellen ahdistavaa luettavaa.

Kirsikoita lumessa on Sylvian lempihuulipunasävy, mutta kirsikka-metaforaa käytetään myös neitsyyden säilyttämisestä. Monikaan lehden tyttöporukasta ei enää ole neitsyt, ja seksuaalisten kokemusten kartuttaminen on yhtä tärkeää cv:ssä kuin yliopistojen eliittiklubien jäsenyys. Sylvialla on tapana merkitä kalenteriinsa seksuaaliset valloitukset mustalla, ja myös pisteyttää miesten kyvyt.

Monella harjoittelijalla on kaipuu ”vanhaan maailmaan”, ja ne, jotka ovat päässeet lomailemaan Ranskassa tai Italiassa, saavat arvostusta osakseen. Sylvia on tietoinen oman sukunsa juurista Saksassa ja Itävallassa, mutta hänellä ei ollut varaa lähteä lukion pyöräretkelle Ranskan maaseudulle. Eurooppa-haaveisiin liittyy paljon sellaisia pinttyneitä kliseitä, joita amerikkalaisissa leffoissa ja romaaneissa kierrätetään. Sylvialla suurimmat haaveet liittyvät Britanniaan, mutta moni uusista ystävistä ei tiedä, kuka on Dylan Thomas.

Kauheita kankkuspäiviä tähän unelmien kuukauteen mahtuu monia, ja Alka-Seltzerin sihinä rauhoittaa runoilijanalun hermoja. Töihin on pakko joskus mennä suoraan rakastajan luota, jazzklubin jatkoilta. Lehden toimituksessa on joka päivä cocktail-tunti kello 15, sillä tiimin vetäjä Betsy Talbott Blackwell ei luultavasti pärjäisi ilman päivittäistä vodka-annostaan.

Teokseen mahtuu vakavampaakin ajankuvaa, sillä tuona kesänä McCarthyn hallitus teloittaa vakoilusta tuomitun Rosenbergin juutalaisen pariskunnan. Kommunisminvastaisuus saa brutaaleja muotoja, ja myös osa tyttöporukasta on sitä mieltä, että teloittaminen on oikeutettua. Sylvialla taas on sutinaa ainakin yhden venäläistaustaisen diplomaatin ja yhden virolaisen mansikanpoimijan kanssa, jonka nimi on Ilo Pill.

En oikeastaan kuulu Plath-fanikerhoon, vaikka toki olen hänen tuotantoonsa ja elämäntarinaansa tutustunut. Voin hyvin kuvitella, että Tahvanaiselle tämän kirjan kirjoittaminen on ollut merkittävä askel, ja takana täytyy olla intohimoinen suhde kirjailijan tuotantoon. On myös hieno valinta, että romaanin aika-askeli on näin rajallinen. Plathin myöhemmistä vaiheista kun on jo olemassa tarpeeksi fiktiivisiä kuvauksia.

Tästä teoksesta sain samanlaisia viboja kuin Riitta Jalosen romaanista Kirkkaus, joka kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Molemmissa näkyy kirjailijan rakkaus päähenkilöä kohtaan, ja halu kulkea uskollisesti hänen vanavedessään. Pidin molemmista teoksista tasavahvasti, mutta molemmista paistoi tietyntyyppinen ”fanifiktion” tunnelma, joka ei ole millään tavalla negatiivista, jos oletetaan, että myös lukijat ovat ensisijaisesti faneja.

Sillä tavalla teos on lukijaystävällinen, että siitä voi nauttia, vaikka lukija ei olisi runotyttö sydämestään tai vaikka Plathin tarinakaan ei olisi täysin tuttu. Aihepiiri osuu chicklit-kirjallisuuden ytimeen, mutta valittu näkökulma pyrkii myös poistumaan tuosta genrestä. Vaatteilla ja meikeillä on suuri rooli kerronnassa, mutta onneksi Sylvialla on syvästi kokevana taiteilijasieluna kykyä nähdä myös unelmien kaupungin rosoisempia puolia.

Läheisyydestä, lähestymisestä ja sen kiellosta

Teos: Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi, 2019)

Sain viime kesänä vihdoin luettua Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai (2000), ja tällä viikolla postiluukkuuni kolahti Kuningaskobran arvostelukappale. Vaikka tiesin kirjan jatkavan autofiktiivisesti edellisen romaanin tummissa vesissä, lupasin itselleni, ettei tämän romaanin lukemisessa kestäisi 15 vuotta. Mutta jos Tuomisella kesti 19 vuotta kypsytellä toista romaaniaan, sen lukeminenkaan viiveellä tuskin on suuri synti.

Romaanin Taija on tällä välillä ehtinyt kasvaa aikuiseksi, toimia läänintaiteilijana ja muissa kulttuurialan asiantuntijatehtävissä, opettaa luovaa kirjoittamista ja matkustaa jännittävissä paikoissa, kuten Havaijilla ja Wounded Knee-intiaanireservaatissa. Hän on kerännyt elämänohjeita ja viisautta opettajiltaan ja ystäviltään kahdella mantereella, ja perustanut oman ei-sukulaisuuteen pohjautuvan perheensä, joka tukee häntä vaikeina aikoina.

Äiti on polttanut sukutilan, tuon kirotun mörskän, ja aiheuttanut Hauhon alueella metsäpalovaaroja useaan otteeseen. Taija toivoo, että äiti olisi jo kuollut, mutta tämä jatkaa tyttären piinaamista kekseliäästi ja sinnikkäästi. Isän hän käy hautaamassa, mutta äitiä ei peijaisiin kutsuta. Äiti ja tytär ovat tehtailleet toisilleen lähestymiskieltoja, ja välillä Taija saa puheluja sairaalasta, jonne äiti on joutunut riehuttuaan taas jossain. Päätös olla kohtaamatta äitiä kuitenkin pitää, sillä anteeksianto ei tunnu ajankohtaiselta.

Vaikka romaaniin mahtuu onneksi paljon muutakin kuin valtakunnan hankalinta äitisuhdetta, äidin hahmo silti kummittelee kaikkialla. Taija onnistuu kuitenkin pitämään hahmon turvavälin päässä, ja löytämään elämässään muita kiinnikkeitä. Onnellisuus on asia, johon ihmisen on opittava takomaan omat avaimensa, ja joskus se merkitsee joidenkin ihmissuhteiden katkaisemista. Äidin välttelyn lisäksi Taija pyrkii olemaan ottamatta kovin riippuvaisia miehiä sisäruokintaan, vaikka vepsäläinen kielitaistelija muuten voisi olla eksoottinen tuliainen itään kohdistuvista kosteista seminaareista.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, mutta harmittelin niiden sekavuutta. Varsinkaan sinne reservaattiin en lukijana kokenut kunnolla pääseväni, vaikka sitä osuutta eniten odotin. Reservaatti on toinen kirottu mörskä, eli sosiaalisia ongelmia pursuava murheiden laakso, josta kertojalla on pakkomielle. Ehkä hän yrittää korvata sinne matkustamalla Hauhoon liittyvää puutostautiaan. Itämatkailun kuvaukset olivat loisteliaita, ja niistä koin saavani eniten irti, sillä olen aina halunnut automatkalle Valamon ympäri ja vepsäläisten kyliin. Tämän lisäksi kirjassa matkaillaan EU-hankkeen puitteissa useassa maassa, ja varsinkin nämä matkakuvaukset jäävät muusta tarinoinnista irrallisiksi ja sirpaleisiksi.

Uskon, että Kuningaskobrasta tulee varsinkin kirjailijan urasta haaveilevien suosikkiteos, sillä kirjoittamisen suhteen teoksessa on kunnollinen tekemisen meininki. Tuomisen suurin mentori on ollut lukion äidinkielen opettaja Hilja Mörssäri, joka on se pelastava enkeli, joka auttaa ensimmäisen kynnyksen yli. Hiljan juuret ovat Tornionjokilaaksossa, jonne ystävykset tekevät yhteisiä retkiä vielä opettajan viimeisinä vuosina. Opettaja pitää leikekirjaa Taijan haastatteluista ja kirjojen arvioista, mutta samantyyppinen arkisto löytyy myös edesmenneeltä isältä.

Toinen, varsin koominen juonentynkä liittyy suomalaiseen taide-elämään, hallintoon ja byrokratiaan, ja suojatyöpaikkoihin, joita joskus vielä oli olemassa kovia kokeneille maakunnallisille, viinaanmeneville taiteilijasieluille. Taijaa moititaan oman pesän likaamisesta, kun hän avautuu tuon valtiorahoitteisen systeemin sudenkuopista, mutta hän kokee oman työnsä liittyvän sellaisten aiheiden löytämiseen, joista valtaosa ihmisistä kokee epämukavaksi kuulla tai kirjoittaa. Minusta tämä aspekti oli romaanissa jopa virkistävä verrattuna äidistä nähtyihin painajaisiin, ja olisin voinut lukea kokonaisen romaanin näistä vähätöisistä Libresse-virkailijoista. Yksittäispakattu kuukautissuoja kun toimii hyvänä silmähauteena kosteissa seminaareissa, varsinkin, kun ylitetään itäraja.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että sen nimenantoprosessi on niin erikoinen. Kommunikaatio lukijoiden ja muiden fanien kanssa on Tuomisen tapauksessa ollut vilkasta, sillä niin monet ovat löytäneet mörskän tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Varsinkin lastenpsykiatrit ovat kiitelleet Tuomista Tiikerihain kirjoittamisesta, koska siinä kuvatut kotiolot muistuttavat paljon niitä oloja, joista vaikeimmat pienet potilaat elämään ponnistavat. Jäänkin seuraamaan innolla kirjan vastaanottoa, koska ennustan tämän jatko-osan jakavan vesiä yhtä voimallisesti kuin aiemman teoksen.

Minulle tämä oli vahva lukuelämys, mutta jos olisin ollut kirjan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut siihen rakenteellisia muutoksia ja joidenkin rönsyjen poistamista, ja olisin myös lukenut käsikirjoituksen huolellisemmin jo yhdyssanavirheiden osastolla. Hämmentää se, kuinka suurilla kustantamoilla on varaa jättää painotuotteensa ilman oikolukijaa. Tämä on kai ikävää hiuksen halkomista, mutta marisen tästä nykyään aina, jos kyseessä on suuri, vakavarainen yritys. Pienkustantajien teoksien suhteen olen kiltimpi.

Erotiikkaa kansallispuvuissa

Teos: Leonard Cohen: The Favourite Game (McClelland and Stewart, 1963)

Luin tänään arvion uudesta dokumenttileffasta, jossa kuvataan Leonard Cohenin (1934-2016) ja hänen norjalaisen rakastettunsa Marianne Ihsenin arkea Hydran saarella Kreikassa 60-luvulla. Leonard ja Marianne poistuivat tuonilmaisiin samana vuonna lyhyen ajan sisällä toisistaan, ja olivat vielä ennen poismenoaan yhteydessä kirjeitse – asia, josta iltapäivälehdet saivat paljon klikkiotsikkoja, olihan kyse eeppisestä rakkaustarinasta, mahdollisesti Cohenin elämän onnellisimmasta.

Sitten aloin etsiä e-kirjaa Hydran taiteilijakommuunista, mitä en löytänyt (tuosta ajasta on kirjoitettu muuten paljonkin), mutta löysin Cohenin esikoisromaanin, jonka hän on kirjoittanut asuessaan tuolla saarella.

Cohenilla oli kai tarkoitus alkaa kirjailijaksi ennen nousuaan maailmanmaineeseen laulajana. Hän löysi runouden kauan ennen kuin oppi soittamaan kitaraa, ja julkaisi 60-luvulla runojen lisäksi kaksi romaania, jotka jäivät suuren maailman unohdukseen.

The Favourite Game on puoliksi omaelämäkerrallinen kasvukertomus nuoresta Lawrence Breavmanista, joka syntyy varakkaaseen juutalaisperheeseen Montréalin Westmountissa. Alue sijaitsee kukkulalla, jonne köyhät eivät jaksa kiivetä. Nuori Lawrence on tottunut maalta tuleviin kotiapulaisiin, jotka edustavat kanadalaista pioneerikansaa. Hänen äitinsä korostaa venäläistä identiteettiään Uudessa Maailmassa, ja isä sairastaa hänet pian tappavaa keuhkotautia. Suvun miehet ovat näyttämässä Larrylle oikeaa tapaa tulla juutalaisen yhteisön pilariksi, mutta nuori mies kokee tuon elämäntavan tukahduttavaksi.

Larry saa ensimmäisiä seksuaalisia tuntemuksia yhdessä koulutoveri Lisan kanssa, jonka kanssa he pakenevat puistoihin leikkimään sotilasta ja huoraa. Kaksikon mielestä sotilas edustaa esimerkillistä mieheyttä, siinä missä huora esimerkillistä naiseutta. Kaupungin bordellit ovat paikkoja, jonne kunnon juutalaispojalla ei ole asiaa, mutta niiden olemassaolosta ollaan tietoisia. Ranskankielisen enemmistön naiset ovat seksuaalisesti avomielisiä, mutta kokemuksellisesti kaukana englantia puhuvista juutalaisista, jotka käyvät omaa kouluaan rikkaidenrannalla.

Larry etsii rakkautta useamman tytön ja naisen luota, ja löytää sanojen voiman heitä hurmatessaan. Ensimmäinen vakavampi suhde hänellä on kommunisti-Tamaraan, jota hän pitää rakastajattarenaan kolmen ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Parikymppisenä hän saa Montréalista tarpeekseen ja karkaa New Yorkiin, jossa hän elää naimisissa olevan Shellin kanssa. Avioliiton kaltainen yhteiselämä ei kuitenkaan sovi hänelle, ja hän palaa Kanadaan vanhoihin kuvioihin. Ehkä naissuhteita tärkeämpi ystävyys hänellä on Krantzin kanssa, lapsuudenystävän, jonka kanssa hän saa maistaa vapautta öisillä ajeluilla kaupungin ulkopuolelle jukeboxien ja neonvalojen maailmaan.

Romaanin lopun kertomus juutalaisesta lastenleiristä jää ohueksi, mutta kertoi minulle eniten juutalaisen yhteisön olemassaolon oikeutuksesta ja paineista. Larry kokee monesti olonsa kauttaaltaan eurooppalainen, varsinkin uimarannoilla, joissa hän on ainoa kalpeaihoinen olmi aurinkoa palvovien amerikkalaisten keskellä. Toki myös juutalaisten leirillä palvotaan aurinkoa, ja varsinkin ystävä-Krantz osallistuu fitness-kulttuuriin täysin purjein.

Romaani on kauttaaltaan rehellinen, konstailematon, oman aikansa portetti taiteilijasta nuorena miehenä, jota ei ole kirjoitettu ainakaan dollarinkuvat silmissä. Juutalaisen identiteetin käsittely kiinnosti minua siinä eniten, osana kanadalaista mosaiikkina. Eroottisen odysseiansa aikana Larry löytää kotiapulaisen huoneesta pornoleffan, jossa eri etniset vähemmistöt harrastavat seksiä kansallispuvuissaan. Oliko juutalaisillakin siinä osa, ja millaista on juutalainen seksi verrattuna kristilliseen synnin ja katumuksen maustamaan seksuaalisuuteen?

Vaikka romaani on paikoitellen hiomaton, siinä on lämmin, humoristinen henki, ja siitä kyllä tunnistaa Cohenin persoonan, jossa varmasti on ollut paljon muuttumatonta vuosikymmenten läpi. Seksuaalisesti utelias, mutta sitoutumiskammoinen mies haluaa tuottaa naisilleen mielihyvää, ja osaa viettelyn taidon paremmin kuin arkisen rakastamisen.

Cohenin laulujen naishahmot taitavat olla enimmäkseen omaelämäkerrallisia, ja tätä teosta lukiessani minua nauratti törmätä Heatheriin, hieman naiiviin, maalta tulleeseen kotiapulaiseen, jonka Larry houkuttelee hypnoosipotilaakseen kotitalonsa kellarissa. Kiinalaista teetä ja appelsiinejä tarjoileva Suzanne viittaa hänen lastensa äitiin, jonka kanssa suhde oli myrskyisämpi kuin Mariannen kanssa. Ja kuka onkaan ”Chelsea Hotelin” nainen – ei kukaan vähemmän kuin Janis Joplin, huh huh!

Olen mahdollisesti myös silmäillyt Cohenin toista ja viimeiseksi jäänyttä romaania Beautiful Losers (1966), mutta en muista lukemastani mitään. Kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta, ja Hydran saaren aikojen hippimeininkikin on taatusti vaikuttanut sen visioihin. Molemmat romaanit ovat saatavilla Sammakko-kustantamon julkaisemina suomeksi, mutta painokset ovat loppuunmyydyt. Oma Cohen-faniuteni lienee ollut vielä laimeaa viime vuosikymmenellä, kun en noita teoksia itselleni hankkinut.

Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.