Hääreissulla Connemarassa

Teos: Lucy Foley: Kutsuvieraat (Otava, 2021)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Jules ja Will ovat menestynyt lontoolainen pariskunta, jotka eivät ole vitkailleet hääsuunnitelmissaan löydettyään toisensa yli kolmikymppisinä. Jules on merkittävä someinfluensseri ja yrittäjä, Will TV-juontaja, jonka elämää tuntuu vielä keski-iän kynnykselläkin jäsentävän kouluaika kalliissa Trewellyanin sisäoppilaitoksessa.

Kun häitä aletaan suunnitella, Julesilla on jo ammattinsa takia ohjakset käsissä paikan ja rekvisiitan suhteen, mutta sosiaalisesti homma keskittyy Willin poikakoulun kaveripiiriin. Miesten hyväveliverkosto on toiminut tiiviisti kaikki vuodet, ja pariskunnan luokkaerokin on asia, joka nousee pinnalle jo ennen maagista päivää.

Tarina keskittyy hääviikonloppuun pienellä saarella Connemaran maakunnassa, Irlannissa, mutta se pelaa paljon takaumilla. Se on melkein Agatha Christie-tyylinen ”whodunnit”-draama, jossa murhaan mahdolliset syylliset on eristetty hevon kuuseen, ja jossa he joutuvat kuulusteluihin ryhmää ennen kuin pääsevät saarelta pois. Juonessa on jonkun verran samankaltaisuutta Foleyn aiemman teoksen Jahti kanssa, jossa myös rikkaat nuoret aikuiset viettivät viikonloppua synkässä retriitissä Skotlannissa. Mutta toki hääteema erottaa teoksia toisistaan, ja joillakuilla, kuten itselläni, on tämäntyyppisiin miljöihin liittyvä fetissi, joten valitsin kirjan lähinnä tapahtumapaikan takia.

Tarinaan mahtuu jonkun verran paikallista connemaralaista folklorea, ja myös ruokalista ilahdutti runsaine kalasoppineen. Tyypilliseen brittityyliin kirjassa kuitenkin käytetään päihteitä suuremmalla antaumuksella kuin harrastetaan kulinarismia tai seksiä, ja hääpaikan omistajat osasivat ennustaa kunnon bakkanaalit, kun saivat tietää vieraiden yläluokkaisesta taustasta.

Kirja ilahdutti minua enemmän lifestyle-näkökulmasta kuin dekkarina/trillerinä, sillä nämä hääyrittämisen kuviot ovat Brittein saarilla niin eri levelillä kuin Suomessa. Toki poikakoulun käyneiden kaverusten salaisuudet ja kieroutuneet suhteet kiinnostivat myös, ja oli tässä paikoitellen ihan hehkeää luontokuvaustakin.

Juonesta en paljasta muuta kuin sen, että lähes kaikilla keskeisillä hahmoilla olisi ollut hyvä syy saada uhri hengiltä. Kirjan hahmoista ei oikein kukaan ollut erityisen sympaattinen, joten jäin ihmettelemään sitä, että tarina silti tehnosi ja jäin taas odottamaan uutta kirjaa Foleylta.

Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, ettei se ole poliisivetoinen ja siinä, että sen ainekset olivat lopulta aika simppelit. Minulle tämä on juuri sopivaa aivot narikkaan-viihdettä, ei liian imelää tai tunteisiin vetoavaa, kuten osa tämän genren teoksista ovat. Lukija voi siis itse päättää, onko tämä dekkari vai psykologinen trilleri, itse luin tätä kelpona perinteisenä dekkarina, jossa oli melkein klassiset jännitteet ja asetelma.

Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Sophiatownin baarielämää

Teos: Nadine Gordimer: Vieraat toisilleen (Otava, 1991, alk. 1958)

Suomennos: Leena Reijonen

Minulla on hämärä muistikuva Nadine Gordimerin Nobel-voitosta vuonna 1991, mutta en olisi silloin hankkinut itselleni kirjaa, jossa oli noin ruma kansi. Kustantajilla oli tuolloin kiire suomentaa vähemmän tunnettuja nobelisteja kirjamarkkinoille, ja tämäkin teos on hyvä todiste markkinalogiikasta.

Sekoitan muutenkin Nadine Gordimerin ja toisen nobelistin Doris Lessingin teoksia toisiinsa, mutta Lessingin Etelä-Afrikkaan sijoittuvaa varhaistuotantoa olen lukenut enemmän kuin Gordimeria.

Tässä teoksessa nuori lontoolainen Toby Hood matkustaa ensimmäistä kertaa Afrikkaan sukunsa sponsoroimana. Toby on päässyt töihin setänsä kirjakustantamoon, ja hänen on määrä toimia Johannesburgissa kustantamon edustajana. 1950-luvulla rotuerottelulait ovat tiukempia kuin ennen, ja maan poliittinen ilmapiiri on kireä. Toby itse ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut politiikasta, sillä hän on kasvanut kiihkeiden vasemmistoaktivistien kodissa.

Jo laivamatka paljastaa Tobylle paljon eteläisen Afrikan tavoista. Laivalla Toby tutustuu äitiin ja tyttäreen, jotka seilaavat Italian ja Rhodesian väliä. Turgellien perheen isä painaa farmillaan kovasti duunia, jotta vaimo ja tytär voisivat sivistyä Italian kulttuurikaupungeissa. Rouva Stella Turgell vihaa Afrikkaa, mutta aviovelvollisuudet pakottavat häntä kärvistelemään Rhodesiassa muutaman kuun vuodessa. Mombasan satama on viimeistään se paikka, jossa eurooppalaisen sivistyksen teeskentely on karistettava harteiltaan.

Toby saa Johannesburgissa ystäviä lähes kaikista etnisistä ryhmittymistä. Hänen ihastuksensa Cecil Rowe on brittiläistä sukua, mutta maahanmuutosta on kulunut niin kauan, ettei Cecil osaa kaivata emämaahan. Cecil on impulsiivinen, muotia seuraava eronnut yksinhuoltaja, joka harrastaa jo geeniperimänsä vuoksi hevosurheilua. Toby rakastuu naiseen, mutta tietää, ettei pystyisi koskaan tarjoamaan tälle tarpeeksi leveää elämää. Samaan aikaan hän viettää aikaa toisen eronneen naisen, buuritaustaisen oikeusavustaja Anna Louwin kanssa, joka on sitä naistyyppiä, joka kelpaisi miniäksi tämän äidille.

Annan kautta Toby tutustuu Sophiatownin mustan ghetton taiteilijoihin, ja erityinen ystävyys kasvaa Tobyn ja Stevenin välille. Steven on entinen journalisti, joka on siirtynyt vakuutusmyyjäksi, sillä tämä työ sallii paremmin boheemin baarielämän. Juhlia tämä porukka ainakin osaa, vaikka kaikki ystävykset eivät rotulakien vuoksi aina pääse samoihin baareihin. Toby joutuu vaikeuksiin myös paikallisen isännöitsijän kanssa, joka ei sallisi kaffirien tuomista asuntoon, elleivät nämä kuulu palvelusväkeen.

Metsästys ja ratsastus ovat lontoolaiselle nuorelle perin vieraita harrastuksia, mutta hän tulee ylipuhutuksi mukaan monen päivän mittaiselle helmikananmetsästysretkelle, jossa orjantappurat ja muut piikkikasvit osoittavat mahtinsa. Valitettavasti Steven kuolee tahollaan auto-onnettomuudessa Tobyn retken aikana, ja ystävän hautajaisista tulee glamoröösimpi tapahtuma kuin miehen koko elämästä. Stevenin kuolema lähentää Tobyn välejä toisen mustan älykön Samin kanssa, jonka syntymättömän lapsen kummiksi häntä pyydetään.

Tämä on loppujen lopuksi varsin elämäniloinen teos, vaikka se kertookin rotuerottelun ja rasismin rankasta historiasta. Verrattuna viime viikolla lukemaani Iris Murdochin 1960-luvun nuorisokuvaukseen tämän teoksen 50-lukulaiset nuoret vaikuttavat villiltä ja vapailta, ja varsinkin seksuaalisiin suhteisiin liittyy vähän moralismia.

Vaikka teos on kepeä nuoruuden kuvaus, siihen mahtuu koko eteläafrikkalaisen yhteiskunnan kirjo. Oli kiinnostavaa lukea myös intialaisista hahmoista, vaikka he jäävät sivuhenkilöiden rooliin. Intialaisten kulttuurien muuntuvat tulkinnat toisella mantereella ovat teema, joka on pitkään kiinnostanut minua. Kirja on todellinen runsaudensarvi, jolla on paljon annettavaa niin urbaanin sykkeen kuin luontokuvauksen ystäville. Teos voi myös herättää matkakuumetta, vaikka menneiden aikojen valtamerilaivojen joutilasta dekadenssia emme voikaan taikoa takaisin.

1920-luvun tuhokapitalismista

Teos: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2020)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ensimmäinen maailmansota on minulle historiallisen fiktion ystävänä edelleen vähemmän tallattu polku, mutta välillä päädyn lukemaan siitä melkein vahingossa. Tämä Pierre Lemaitren historiallinen trilogia olikin minulle jo ennalta tuttu, sillä luin pari vuotta sitten sen kakkososan, Tulen varjot. Tuo tarina sijoittui 1920-30-lukujen vaihteeseen ja silloiseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Myös se kertoi Pariisissa asuvasta Pericourtin suvusta, ja molemmissa romaanissa yksi avainhenkilöistä on mahtisuvun perijätär Madeleine.

Tässä tarinassa nuori Albert Maillard tulee haudatuksi elävältä Sommen taisteluissa. Hänet kaivaa esiin Edouard Pericourt, Madeleinen veli ja suvun musta lammas. Edouard on ollut taideopiskelija ennen sotaa, ja hänen yhteytensä Marcel-isään, teollisuuspohattaan, on ollut katkolla johtuen siitä, ettei isä hyväksy tämän taiteellisia taipumuksia ja naismaista käytöstä. Pelastusoperaatiossa Edouardiin iskee kranaatti, joka tuhoaa miehen kasvot. Sotasairaalassa hän kieltäytyy ottamasta kasvoproteesia ja hyväksyy kohtalonsa hirviömäisenä kasvopuolena.

Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia ystävästään, joka ei aio palata sukunsa luo. Kaksikko elää köyhää ja ankeaa elämää vuokramurjussa, kunnes Edouard keksii loistavan tienaamisen mahdollisuuden. Sodan jälkeen maa kaipaa muistomerkkejä, mutta Edouard alkaa myydä niitä vain paperilla. Hän painattaa hienot esitteet, joita lähetetään kunnan isille ympäri maata. Tilauksia alkaa tulla runsaasti, mutta kaksikolla ei ole aikomusta toimittaa tuotteita. Sen sijaan he suunnittelevat maastapakoa, ja leveää elämää Etelä-Amerikassa hyväuskoisten hölmöjen rahoilla.

Tarinan varsinainen pahis on miesten komppanian komentaja luutnantti Pradelle, joka on ymmärtänyt sodanaikaisen tuhokapitalismin lait jo ennen kaksikkoa. Hän onnistuu haalimaan valtavan määrän armeijan irtaimistoa edelleen myyntiin, ja hänellä on myös kyseenalainen hautausbisnes, jossa vainajia ei kuljeteta kunniallisella tavalla. Kun Madeleine Pericourt tulee Normandiaan etsimään oletetusti kuolleen veljensä joukkohautaan, iskee Pradelle tähän kuin sika limppuun. Häitä vietetään pikaisesti, mutta Pradelle saa pettyä, kun morsiamen suku asettaa tälle avioehdon.

Albert ja Pradelle ovat luontaisia vihamiehiä, jotka kohtaavat muun muassa sotaoikeudessa. Albertin kostonhimo Pradellea kohtaan on valtava, mutta hän myös pelkää miestä tietäen, mihin tämä on kykenevä. Sodan jälkeen Albert tulee kutsutuksi Pericourteille muistelemaan Edouardin viimeisiä päiviä. Miehen piilottelu käy välillä kokopäivätyöstä, varsinkin, kun Albert joutuu toimittamaan ystävälleen huumeita kivun lievitykseen. Pian Edouard onkin tuhoon tuomittu narkomaani, jonka heroiinikoukku on pelottavaa seurattavaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Tulen varjoista, vaikka molemmissa oli melodraamaa vähän liikaakin. Ymmärsin loppusanoista, että osassa kirjan hahmoista on todellisuuspohjaa, ja että Lemaitre on tutkinut enemmänkin 1920-luvun taloushistoriaa. Jotenkin teoksen huijareissa tuntui olevan paljon yhteistä esimerkiksi koronakriisin aikaisten maskihuijareiden kanssa. Aina löytyy tyyppejä, jotka ehtivät paikalle ennen muita esimerkiksi kuppaamaan valtion rahoja omaan piikkiin, kuten kävi viime vuonna Huoltovarmuuskeskuksen alihankkijoiden keississä. Ihmisen ahneus tuntuu vakiolta, vaikka huijaamisen keinot muuttuisivat.

Luultavasti päädyn lukemaan jossain vaiheessa myös trilogian päätösosan, joka sijoittuu vuoteen 1940. Siinä keskiössä on Louise-niminen nuori nainen, joka on tässä tarinassa vielä lapsi ja Edouardin ystävä. Ilmeisesti Louise tulee saamaan osan huijatuista muistomerkkirahoista, ja sitä kautta nousemaan köyhyydestä.

Äänikirjana lähes 20 tunnin mittainen urakka on minulle yleensä liikaa, mutta tämä teos eteni todella jouhevasti, sillä kirjan juoni on vauhdikas ja vaiheikas. Ihailen Lemaitrea monipuolisena kertojana, enkä ole vielä toistaiseksi joutunut pettymään hänen seurassaan.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Kovan onnen kampaamossa

Leslie Pearse: Stolen (Penguin, 2010)

On aika kurkata lukemattomien painettujen kirjojen kasaan. Tällä hetkellä niitä on residenssissäni vain kymmeniä, joista uudempia löytöjä ehkä vain muutama. Tällä kertaa arpa osui kierrätyskirjaan, jonka olen napannut vain siksi, että takakannessa mainitaan Brighton – tuo riemukas, syntinen ja trendikäs rannikkokaupunki, jossa olen viihtynyt teininä.

Lesley Pearse on minulle uppo-outo kirjailijanimi, ja löytämäni teoksen kannet viittasivat kepeään viihteeseen. Kirja pääsi kuitenkin yllättämään, eli vietin sen parissa intensiivisiä hetkiä. Kyseessä on ihan kelpo dekkari, mutta sen voi luokitella myös psykologiseksi trilleriksi, tosin kovin toiminnalliseksi sellaiseksi. Minua tämä kirja jännitti enemmän kuin viimeksi lukemani Harriet Tycen teos, joten taisin koukuttua kunnolla.

Kirjassa seurataan kahden alle kolmikymppisen kampaajanaisen ystävyyttä muutaman vuoden ajan. Dale ja Lotte ovat olleet pitkään kämppiksiä luksusristeilyaluksella, jolla he ovat palvelleet rikkaita vanhempia rouvia. Elämä laivalla on ollut railakasta, mutta kaikelle on aikansa. Naiset ovat oppineet ulkoa Etelä-Amerikan ja Karibian alueen satamat, niiden baarit ja kliseisimmät turistikohteet, mutta työ ei lupaa suurta ammatillista tai palkkakehitystä.

Teoksessa Englannin kanaalista löytyy muistinsa menettänyt nuori nainen, joka on äskettäin synnyttänyt lapsen. Lehtijuttujen pohjalta Dalella on syytä epäillä, että nainen voisi olla Lotte. Englantiin palattuaan Lotte ei ole yli vuoteen antanut kuulla pihaustakaan itsestään. Tilanne hämmentää siksikin, että Dale työskentelee nyt Brightonin lähistöllä, josta Lotte on kotoisin ja jonne hänen oli tarkoitus palata reissun jälkeen.

Naiset tutustuvat toisiinsa uudelleen sairaalassa, jossa Lotte yrittää vaivalloisesti palauttaa kadotettua minuuttaan pienistä sirpaleista. Sairaalan kirjoihin hänellä ei ole kirjattu lähiomaisia, mutta brightonilainen homopari Simon ja Clark lupaavat huolehtia hänestä kotonaan, jossa hän on asunut aiemminkin kämppiksenä.

Lotten tarina on poikkeuksellisen karu jo lapsuudesta saakka, vaikka tämän vanhemmat ovat edelleen elossa ja naimisissa keskenään. Hän on legendaarinen kovan onnen nainen, jolle sattuu ja tapahtuu, vaikka luonteeltaan hän on pidättyväinen huolehtija. Toisaalta häntä on helppo manipuloida, sillä johtuen lapsuudenkodin laiminlyönneistä hän edelleen etsii turvallista äiti- tai isähahmoa, johon ripustautua.

Viimeiseltä risteilyltä Lotten rikkinäiseen elämään löytyy pakettiratkaisu, josta hän ei voi kieltäytyä. Ystävät epäilevät Lotten langenneen uskonnolliseen kulttiin, mutta totuus on jotain vielä kummallisempaa.

Kirjassa on kolme aikatasoa, elämä risteilyaluksella, Lotten kauhujen raskaus ja muistinmenetyksen jälkeinen elämä. Oikeastaan kaikista olisi voinut saada aikaan erillisen teoksen. Sivuhenkilöissä on valtavasti potentiaalia, joka jää osittain käyttämättä, sillä fokus kuitenkin on eeppisessä pakodraamassa. Lotten kaappaajien tausta selviää vasta aivan loppumetreillä, ja siinä oli aihetta useampaan trilleriin.

Vaikka teos oli kieleltään kovin arkinen, ja rakenteeltaan poukkoileva, en ainakaan kategorisoisi tätä kepeäksi chicklit-hömpäksi. Kauneusalan ulkonäkökeskeinen maailmakin jää juonen pyörityksen varjoon, mutta sairaalaelämää tässä eletään antaumuksella. Teos tuo monipuolisesti eri esiin eri ammattikuntien arkea, mutta dekkarina teos ei ole erityisen poliisikeskeinen.

Pearsen teokset herättävät ihastusta Daily Mail-lehden arvioissa, mikä ei mielestäni ole suuri meriitti. Olen kuitenkin lukenut paljon heppoisempaa viihdettä fiinimmässä paketissa, mistä ei ole jäänyt mitään käteen. Tästä teoksesta jäi käteen aito kauhun kokemus, joka jättänee syvän muistijäljen. Ainakin niin syvän, että olen valmis antamaan Lesley Pearselle uuden mahdollisuuden, jopa itse hankitun painoksen muodossa.

Ehkä kokemuksellinen ero tämän teoksen ja juuri lukemani Tycen teoksen välillä on kerronnan tavassa ja kielessä. Pearsen teoksessa on edelleen vuonna 2010 aitoja juntteja, jotka eivät häpeä avata tuntojaan homoparin kohtaamisesta Brightonin kupeessa (kaupungin, joka suunnilleen on homokulttuurin mekka) . Tycen teosten maailmassa homofobiaa olisi ilmaistu mikroaggression tai pienten kasvolihasten nytkähdysten tasolla. Pearsen teoksen työväenluokkaiset henkilöt eivät ole tyhmiä, mutta elämän valintoja tehdessään he etenevät palkkapussi edellä, tai puhtaan hedonistisesta näkökulmasta. Tycen romaanissa suurin osa hahmoista myös eli tuossa minä minä-maailmassa, mutta sen päähenkilö oli kykenevä osittain irrottautumaan siitä, ja näin tuomaan myös sen laajempia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia näkyviksi.

Kaikilta dekkareilta/trillereistä ei kuitenkaan aina vaadita yhteiskunnallista terävyyttä, jos perustehtävä, jännityksen tai kauhun luominen, on saavutettu.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 37: ”Kirjan henkilön työ on tärkeä tarinassa”.

Morsiusneidon kiitollisuushaaste

Teos: Lindsey Kelk: Ikuinen morsiusneito (HarperCollins Nordic, 2019)

Suomennos: Virpi Kuusela

Äänikirjan lukija: Maija Rissanen

Vuosi 2021 alkakoon höttöisesti chicklit-hömpällä, sillä olen lukemistoineni Piki-kirjaston varassa, ja sen tarjonta näin loman aikana on hyvin niukkaa. Brittiläinen Lindsey Kelk (s. 1980) on tuottelias romanttisen fiktion kirjailija, joka asuu tätä nykyä Los Angelesissa. En luultavasti olisi tohtinut lukea hänen teoksiaan englanniksi, sillä hänen suosituimmilla teoksillaan on niinkin latteat nimet kuin I Heart London ja I Heart New York.

Ikuinen morsiusneito kertoo kolmikymppisestä lontoolaisesta Maddiesta, joka joutuu rikkaan amerikkalaisen ystävänsä kaasoksi. Häitä on suunniteltu liian pitkään, ja hemmoteltu Lauren onnistuu aina sluibaamaan vaativammista tehtävistä. Kavereilla herää epäilys, onko tämä koskaan tehnyt muuta työtä kuin somepäivittämistä. Samaan aikaan Maddie etenee urallaan tarjoilijasta tapahtumatuottajaksi, ja saa monia työtarjouksia Laurenin rikkaiden ystävien parissa.

Maddien oma ihmissuhdehistoria on rosoinen, ja hän uskottelee itselleen, että mutkattomat seksisuhteet riittävät hänelle. Laurenin kihlajaisista hän pokaa rikkaan asianajajan Willin, jonka kanssa tapailu Maddien asunnolla on käytännöllistä ja salaperäistä. Miehen selitykset työkiireistä ja erikoisista asuinjärjestelyistä alkavat kuitenkin rasittaa Maddieta, ja pian totuus miehen todellisesta statuksesta paljastuu. Samaan aikaan häntä kosiskelee kiltti ja kunnollinen Tom, johon hän tutustuu järjestäessään tämän äidin synttäreitä.

Kirjassa järjestellään monenlaisia juhlia, ja sen lukeminen tuntui yhtä rentouttavalta kuin Liv-kanavan katsominen ankarassa miesflunssassa. Nyt tosin en ollut sairaana, ja olin joulun pyhinä nauttinut kunnon kiintiön juuri tämän henkistä tositeeveetä. Ylipäänsä juhlasuunnittelijan duuni tuntuu suomalaisesta näkökulmasta eksoottiselta, mutta ei tässä ainakaan ihannoida tuota ammattia, eikä luksuskaason osaakaan.

Kirjan hulvattomin narratiivi liittyy ”puuhakirjaan”, jonka Maddie on saanut täytettäväksi kaason ihanasta matkasta kohti satuhäitä. Siinä on myös mukana kiitollisuushaaste, joka tuntuu Maddien stressaavassa tilanteessa absurdilta. Ylipäänsä teos käsittelee ystävyyssuhteita, joissa molemminpuoliset odotukset ovat menneet pahasti metsään. Laurenilla ja tämän vanhemmilla on kovin eriskummallisia pyyntöjä morsiusneidoille, alkaen heidän fotogeenisyydestään ja edustavuudestaan hääkuvissa. Tällaisten pyyntöjen esittäminen sopii huonosti brittikulttuuriin, kun taas ökyrikkaiden (ja vähemmän sivistyneiden) amerikkalaisten parissa on normaalia olettaa, että häävalokuvia varten laihdutetaan ja värjätään hiukset morsiamen toiveiden mukaan.

Kirja on lähes täydellinen lajityyppinsä edustaja, ja huoh, Piki-kirjastossa näkyi olevan muitakin Kelkin tuotoksia saatavilla. Juuri nyt en ole tähän tuotantoon koukuttumassa, mutta arvostin silti henkilöhahmojen tervettä itseironiaa kaiken hömpötyksen ja sokerikuorrutuksen keskellä.

Tämän vuoden HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 7: ”Kirjassa on kaveriporukka”.

Ylämaan ylhäisessä yksinäisyydessä

Teos: Lucy Foley: Jahti (Otava, 2020)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Yhdeksän kolmikymppistä ystävystä Oxfordin yliopiston ajoilta ja yhden pariskunnan vauva matkustavat yhdessä luksusretriittiin Skotlannin Ylämaahan viettämään uuttavuotta. Valmistelut reissua varten on aloitettu jo vuotta sitten, ja juhlaillallisen menyyn suunnittelu on lähes rakettitiedettä. Laadukasta alkoholia on roudattu paikalle tuhansien puntien arvosta. Voisiko siis mikään mennä pieleen näin täydellisessä suunnitelmassa?

Teoksessa on monta kertojaa, mutta ehkä keskeisin avainhenkilö on lontoolainen yritysjuristi Katie, joka on porukan ainoa sinkku. Hänen on tehnyt mieli perua reissu, mutta ei ole halunnut tuottaa pettymystä Emmalle, joka on nähnyt paljon vaivaa matkan järjestäjänä. Hän on porukan hiljainen tarkkailija, joka jää helposti muiden naisten varjoon.

Erityistä kränää aiheuttaa bilehile-Miranda, joka käyttäytyy kuin koko maailman tehtävänä olisi palvella häntä. Hän tuo juhliin huumeita, vaikka tietää, että amerikkalainen Bo, Nickin homokumppani, kamppailee oman riippuvuutensa kanssa. Tällä kertaa monella seurueesta alkaa tuntua, että Mirandan valtapelit ovat menossa liian pitkälle.

Jo alkumetreillä lukija saa tietää, että yksi seurueesta kuolee, mutta uhrista puhutaan anonyymisti ”vieraana”. Murhajutun tutkimus viivästyy, sillä poliisi ei pääse paikalle lumimyrskyn vuoksi. Seurue jää synkkään lomaparatiisiin mottiin, ja resortin työntekijöillä, Dougilla ja Heatherilla on suuri vastuu seurueen paimentajina. Tämän lisäksi heillä on seksuaalisesti estoton islantilaispariskunta perään katsottavina.

Tyypillistä brittitrillereille on runsas alkoholin käyttö, ja riehakas örvellys humalatilassa. Siitä näkökulmasta tämä teos ei poikkea valtavirrasta, ja se kertoo myös yhteiskunnan arvomaailmasta. En usko, että suomalaisten humalahakuinen juominen olisi vähäisempää kuin brittien, mutta lukemissani suomalaisissa dekkareissa ja trillereissä ei juoda yhtä rempseästi.

Kirjaa lukiessani muistelin Ruth Waren teosta Synkän metsän siimeksessä, joka sijoittui Newcastlen takametsiin ja jossa asetelma oli samansuuntainen. Siihen verrattuna tämä teos oli jännittävämpi ja monimutkaisempi, eli olin havaitsevinani jopa genren sisäistä kehitystä.

Jaksoin kuunnella äänikirjan meditatiivisesti vuorokauden sisällä, kun usein tämän genren kirjat jäävät minulla junnaamaan tai kesken. Tunnelmien rakentaminen oli ilmiömäistä, vaikka en usko muistavani teoksesta paljoa kuukauden tai vuoden päästä. Sen sijaan teos herätti taas kiinnostusta Skotlannin turismiin, ja varsinkin riistavalvoja-Dougin hahmo oli aika hottis.

Kentuckyn kiertävässä kirjastossa

Teos: Jojo Moyes: Tähtien antaja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Heli Naski

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Baileyville on tunkkainen, sisäänpäinkääntynyt kaivosyhteisö Yhdysvaltain Itä-Kentuckyssa, jossa rotuerottelun pykäliä noudatetaan kirjaimellisesti. Vuonna 1937 seudulla eletään kurjuuden ja sairauden keskellä, mutta edistykselliset voimat ovat keksineet liikkuvan kirjastopalvelun syrjäseutujen köyhille.

Alice on tullut kylään nuorena morsiamena Englannista, hänen miehensä Bennett on paikallinen ”kultapoika”, baseball-tähti ja töissä kaivosyhtymän johdossa. Lapsettomuus vaivaa nuortaparia, eivätkä petipuuhat onnistu siksikään, että appiukko kyylää paperinohuen seinän takaa. Alice on turhautunut, ja löytää tiensä paikalliseen kirjastoon, josta hänen uusi elämänsä ratsastavana kirjalähettinä alkaa.

Jojo Moyes tunnetaan kekseliäistä nykyajan Britanniaan sijoittuvista ihmissuhdesaagoistaan, mutta uusin romaani on yllättävä aluevaltaus. Teoksen taustalla on todellisuuspohjaa, sillä Kentuckyssa todella oli vastaava kirjastohanke vuosina 1935-43. Ilmeisesti kirjailija on viime aikoina reissannut noilla hoodeilla, ja jättänyt palan sieluaan rancheille ja derby-otteluihin.

Kirja kuvaa kirjastovirkailijoiden ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä tilanteessa, jossa naisten työssäkäyntiin, opiskeluun ja lukuharrastukseen liittyy syviä ennakkoluuloja. Porukan johtohahmo Margerie on jonkun sortin ”badass”, joka onnistuu rekrytoimaan kirjastoon jopa mustan naisen, Miss Rosen. Rose on porukasta ainoa, jolla on alan koulutusta, mutta hän on aiemmin palvellut vain mustien kirjastoissa. Rose käy töissä iltaisin sulkemisajan jälkeen, jotta rikkomus ei paljastuisi. Usein häntä kuskataan kotiin autolla, sillä kylän keskustan räyhämeininki voi helposti eskaloitua rotuväkivallaksi.

Kirjastossa on saatavilla myös ”tiskin alaista” kirjallisuutta mm. seksuaalisuuden ja perhesuunnitteluun liittyen. Alicen on vaikea ottaa tällainen teos haltuunsa, vaikka hän kaipaa tietoa arasta aiheesta. Ylipäänsä painotuotteisiin liittyvä sensuuri on kattavaa: opettajat lukevat etukäteen joka sarjakuvalehden ennen kuin uskaltavat antaa niitä lapsille.

Reissuillaan Alice ja kumppanit kohtaavat äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös vieraanvaraisuutta ja aitoa oppimisen halua. Vaikeinta on niissä talouksissa, joissa perheenpää on sairastunut tai vammaantunut kaivostöissä, ja joissa alaikäiset ovat vastuussa huushollin pyörityksestä.

Mitä Alice sitten näkee ja kokee ulkomaalaisena tulokkaana? Kuinka hän tulee kohdatuksi yhteisössä, jossa harva on käynyt missään oman osavaltion ulkopuolella? Onko hänellä paikkaa tässä yhteisössä vaimon roolin ulkopuolella?

Teos on todella jännittävä ja mukaansatempaava, ja juoni pitää otteessaan lopun oikeusdraamaan saakka. Innostuin tästä teoksesta enemmän kuin syksyllä lukemastani Elizabeth Gilbertin Naisten kaupungista, joka myös oli inspiroiva tarina naishistorian näkökulmasta. Vastaavasti etelävaltioihin sijoittuva, yhden naisen köyhyydestä kertova Celia Owensin Suon villi laulu taas jäi minulta kesken puuduttavana runoelmana, ja siihen verrattuna tämä romaani on mestariteos.

Mestariteokseksi uskallan kirjaa tituleerata siksi, ettei se ole imelä tai kaupallisesti suuntautunut, ja siksi, että siinä on aimo annos autenttisen oloista sosiaalihistoriaa. Eli vaikka kirjaa lähestyisi kepeänä viihteenä, sen parissa luultavasti oppii jotain uutta.

Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.