1930-luvun Paulo Coelho?

Teos: Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu (Gummerus, 1957, alk.1930)

Suomennos: Kai Kaila

Noin kuukauden päivät olen tavannut tätä jokaisen angstisen lukiolaisälykön hittikirjaa, jota en todellakaan lukenut lukiolaisena. Kirjahan on varsin valloittava, aistivoimainen ja helposti avautuva, mutta kuuluu tämän vuoden kirjamatkallani lähes toivottomiin tapauksiin. Juuri nyt Saksa ja keskiaika eivät kiinnosta minua piirunkaan vertaa.

Kirja kuvaa kahden nuoren miehen, munkkikokelas Narkissoksen, ja hänen oppilaansa Kultasuun kohtaamista ja kehittyvää ystävyyttä saksalaisessa luostarimiljöössä. Isä lähettää äidittömän Kultasuun luostariin, koska ei oikein osaa huolehtia pojastaan ja toivoo tälle vakaata uraa kirkon piirissä. Kultasuu on kuitenkin liian levoton omistaakseen nuoruutensa uskonelämälle, ja hän päättää lähteä etsimään itseään maailmalle kulkurina.

Oikeastaan Kultasuun matkakertomus pitäisi kirjoittaa uudelleen tämän päivän teinien kielellä, ja jos ymmärrän oikein, Anja Kaurasen Kultasuu (1985) oli oman aikansa uudelleentulkinta tästä klassikosta. Itse en taas voinut olla löytämättä Hessen sokraattisista dialogeista ja ylevistä henkisistä osuuksia joitain yhtymäkohtia Paulo Coelhon tuotantoon, varsinkin teoksiin Alkemisti ja The Pilgrimage. Onko Hesse sitten ollut omana aikanaan samanlainen populaari kassamagneetti kuin Coelho, sitä en tiedä.

Mutta joo, kovasti Kultasuu kaataa muijia pennittömänä, kodittomana kulkurina Saksanmaalla, ja monet muijat antavat hänelle piparin lisäksi ruokaa. Mutta harva haluaa ottaa Kultasuun pidemmäksi aikaa elätiksi, ja oikeastaan yksi hänen eksistentiaalisista ongelmistaan on se, miksi oikein kukaan mimmi ei halua tavata häntä uudelleen kuuman yhden illan jutun jälkeen. Välillä Kultasuu haluaisi kokeilla seukkaamista, mutta ehkä hänen maineensa on kiirinyt liian pitkälle, eikä tuosta maineesta ole helppo irtaantua.

Toinen vakavampi ulottuvuus romaanissa liittyy juutalaisuuteen, ja luulen, että Hesse yritti sanoa paljon tiivistetyssä muodossa keskiaikametaforan kautta omasta nykyisyydestään. Eli Kultasuu sattuu paikalle, kun juutalaisia kortteleita poltetaan ruttoepidemian aikana, eikä kuitenkaan tee mitään. Hän myös yrittää auttaa nuorta Rebekkaa, jonka isä on kuollut ruttoon, mutta Rebekka ehtii itsekin kuolla heidän pakomatkansa aikana. Johtuiko ruton nopea leviäminen juutalaiskortteleissa sitten ahtaista asuinoloista, mene ja tiedä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka 1930-luvun lukijat suhtautuivat tähän teokseen, ja joutuiko se SS:n kirjarovioihin.

Olen vähän kateellinen kaikille niille, jotka pystyivät nuoruudessaan ammentamaan viisautta tällaisista klassikkoteoksista. Itse pysyin kunnolla hereillä vain niissä kohdissa, joissa Kultasuu ryhtyy varsinaiseen taiteen tekemiseen melko varttuneena taiteen opiskelijana. Eli tajusin kirjan sisällöstä syvemmin noin kymmenen prosenttia. Varsinainen kulkurielämän kuvaus vertautuu minun päässäni coelhomaisiin kaupallistuneisiin sitaatteihin, mutta toistaiseksi olen silti onnistunut viihtymään enemmän jopa Coelho matkaoppaanani.

BBC:n satakielen salattu elämä

Teos: Anita Brookner: Brief Lives (Penguin,1992)

Anita Brooknerin teoksia löytyy arkistoistani koko ajan lisää, ja luulen, että olen jo luopunut osasta niistä. Päädyin lukemaan kaikki viisi, ja ehkä myös kirjoitan nyt putkeen niistä kaikista.

Brief Lives on kronikka epätodennäköisestä ja hankalasta ystävyydestä kahden naisen välillä, joiden yhteinen kiinnostuksen kohde on musiikki. Fay ja Julia ovat tutustuneet, koska heidän miehensä ovat työskennelleet samassa lakifirmassa. Fay on jäänyt leskeksi jo alle viisikymppisenä, kun taas Julian mies kuolee noin kuusikymppisenä. Heidän ystävyytensä jatkuu miesten kuoltua, mutta siinä on ohdakkeisia vaiheita.

Julia on Fayta reilut kymmenen vuotta vanhempi diiva, joka sairastaa nivelreumaa ja on pitkälti toimintakyvytön. Hänellä on palveluksessaan taloudenhoitaja ja pukija. Jep jep, pukija vielä 1980-luvulla. Pukijarouva on Juliaakin vanhempi instituutio, joka voisi jo jäädä eläkkeelle, mutta ei saa katkaistua työsuhdettaan emäntänsä tarvitsevuuden vuoksi. Taloudenhoitaja taas onnistuu lähtemään päästyään naimisiin yli 40-vuotiaana ja ryhdyttyään katolisen kirkon lähettilääksi. Tämä on Julialle suurempi kriisi kuin hän myöntää. Palveluskunnan vetäytyminen aiheuttaa hänessä elämänhalun hiipumista.

Feministisestä näkökulmasta tämä romaani taisi olla lukemistani viidestä haastavin. Eli tässä päästään kotirouvuuden ideologian syvimpään ytimeen. Fay on nuorena ollut nouseva laulajatähti BBC:n radio-ohjelmissa, ja jotkut vielä muistavat hänen äänensä. Mutta naimisiin mentyään hän ei ole pitänyt sopivana jatkaa julkista uraa.

Fayn avioliitto itsekeskeisen ja urasuuntautuneen Owenin kanssa ei ole koskaan ollut intohimoinen, mutta leskeksi jäätyään hän tulee huomion kohteeksi yllättäviltä tahoilta. Parin vuoden ajan hänelle riittää, että hän odottelee naimisissa olevan rakastajansa kuumia visiittejä uudessa, steriilissä asunnossaan. Jossain vaiheessa hän päätyy kuitenkin koordinoimaan vanhusten ruokapalvelua vapaaehtoisena. Ja hän palaa jopa BBC:hen, ei enää laulamaan, mutta lukemaan jotain tuon ajan äänikirjojen kaltaisia.

Oikeastaan hän kehittelee itselleen näitä kiireitä vältelläkseen Juliaa. Ja lopulta hän löytää sopivan tavan olla yhteydessä tämän kanssa: hän pistäytyy kerran viikossa tämän luona toimittamassa kirjoja. Usein Julialle riittääkin, että Fay huikkaa hänelle jotain ovelta. Mutta myös hänen palveluskunnallaan on tarvetta uskoutua jollekulle Julian oikuista, joten Fayn elämä edelleen pyörii Julian ympärillä.

Kirjan juonessa oli joitain yllätyksiä, joten tämä oli koukuttavaa luettavaa. Juutalaisuuden teema ei tässä romaanissa ollut paljoa esillä, ja toinen maailmansota, eli Fayn nuoruusvuodet, esiintyvät aikana, jolloin isänmaallisuutta ilmaistiin muun muassa radiota kuuntelemalla. Mutta enimmäkseen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1970-80-luvuille, eli aikakauteen, jona brittiyhteiskunta kävi läpi suuria muutoksia.

Ehkä Brooknerin romaanien hahmoja yhdistävä piirre onkin jonkinlainen myöhäisherännäisyys tai jälkijättöisyys. En kutsuisi tämänkään romaanin naishahmoja arkkikonservatiiveiksi: he eivät käy kirkossa, he ovat lapsettomia ja toisinaan he käyttävät runsaasti alkoholia. Mutta he ovat löytäneet keinon päästä helpolla elämässä patriarkaalista järjestelmää tukien.

Olen nyt oppinut lukemaan näitä romaaneja arvottamatta niitä liikaa sen feministisen luennan kautta, joka minuun on muuten tarttunut juuri Brittein saarilla. Nämä teokset ovat raikkaalla tavalla outoja, ja niiden välille muodostuu jännittäviä yhteyksiä, jos teoksia lukee useamman peräkanaa.

Juutalaisten sotalasten nelinpeli

Teos: Anita Brookner: Latecomers (Jonathan Cape, 1988)

Kolmas Anita Brooknerilta lukemani teos oli ehkä tästä setistä syvällisin. Latecomers kertoo kahdesta toisen maailmansodan aikana Saksasta Britanniaan pelastetusta sotalapsesta, joiden kohtalot yhtenevät elämänmittaiseksi ystävyydeksi ja liikekumpanuudeksi.

Hartmann ja Fibich, molemmat Thomasiksi kutsuttuja, ovat tutustuneet toisiinsa surreylaisessa sisäoppilaitoksessa. Munchenilaisella Hartmannilla on Lontoossa asuva Marie-täti huoltajanaan, mutta berliiniläisellä Fibichillä ei ole elämässä jäljellä ketään. Näin ollen on luontevaa, että koulusta valmistuttuaan myös hän tulee asumaan hyväsydämisen Marien katon alle. Marie on Hampstead Heathin taiteilijakylässä viihtyvä boheemi taidemaalarin vaimo, joka osaa kuunnella nuoria, mutta ei laittaa ruokaa.

Molemmat miehet löytävät vaimot lähipiiristä. Hartmann menee naimisiin ranskalaisen Yvette-sihteerinsä kanssa, ja Fibich ottaa puolisokseen Christinen, joka myös on ollut Marie-tädin suojatti. Vaimojen etninen tausta ei tule täysin selväksi, mutta Yvette saattaa myös olla puoliksi juutalainen. Kaikissa näissä lukemissani kirjoissa oli henkilöitä, joilla oli vahva side Ranskaan, ja joku läheinen eläkkeellä tai hoitokodissa Rivieralla.

Romaanin pariskunnat elävät jonkinlaisessa symbioosissa toistensa kanssa. Miehet ovat onnistuneet takaamaan mukavan keskiluokkaisen elämän Lontoossa myymällä onnittelukortteja; rouvien ei tarvitse vaivata itseään töissä käymällä. Välillä Christinestä tuntuu, että hänen osakseen on langennut Yvetten hovilakeijan rooli. Tuhlailevan Yvetten ostosretket Sloane Squaren italialaisiin putiikkeihin ovat uuvuttavia, mutta ei Christinellä ole muita ystäviä, joiden kanssa käydä trendikkäillä salaattilounailla.

Hartmann ja Fibich pitävät lapsena kokemiaan traumoja visusti vakan alla. Rikkinäinen lapsuus näkyy kuitenkin heidän avioliitoissaan ja vanhemmuuden tyylissä. Varsinkin Fibichille Toto-pojan isänä oleminen tuottaa vaikeuksia, koska poika on täysin eri muotista valettu kuin isänsä. Toto on komea, urheilullinen, fyysinen ja suurieleinen, ja suunnittelee uraa viihdeteollisuudessa. Fibich taas on vetäytyvä, hermostunut, neuroottinen ja sisätiloissa viihtyvä teoreetikko.

Minua kosketti kirjassa varsinkin kuvaus noin kuusikymppisen Fibichin yksinäisestä toivioretkestä Berliiniin 80-luvulla. Brookner kertoo tästä matkasta tyypilliseen lakoniseen tyyliinsä. Fibichillä on korkeat odotukset matkansa suhteen. Ehkä hän salaa toivoo kohtaavansa jonkun äitinsä kaltaisen hahmon, vaikka onkin saanut jo teininä Punaiselta Ristiltä viestin vanhempiensa kuolemasta. Mutta Fibich viettää viikon lähinnä kahvia juoden ja haahuillen Kempinski-hotellin terassilla. Hänellä on oletus, että vanha koti olisi ollut silloisen Itä-Berliinin puolella, mutta sinne päädyttyään hän pelkää sairastuvansa kommunistisessa maassa ja joutuvansa kommunistien sairaalaan, eikä näin ollen osaa etsiä jälkiä menneisyydestään.

Eniten minua kiinnostaa Brooknerin kirjoissa hänen kirjoitustyylinsä. Olen lukenut suuren määrän uudempia romaaneja varsinkin juutalaisuudesta, joissa lähestymistapa toiseen maailmansotaan ja holokaustiin on ollut paljon tunteellisempi ja viihteellisempi. Aloin jopa hykerrellä kuvitellessani skenaariota, että Brookner olisi kirjoittanut arvion esimerkiksi australialaisen Heather Morrisin bestsellereistä. Mutta onneksi ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa kirjoittaa juutalaisista toisessa maailmansodassa, on vain erilaisia genrejä ja näkökulmia.

Glasgow’n sosiaalisin erakko

Teos: Claire Alexander: Meredith, yksin (Otava, 2022)

Suomennos: Oona Nyström

Äänikirjan lukija: Armi Toivanen

Meredith Maggs on 40-vuotias kaupallinen sisällöntuottaja Glasgow’sta, turhien ja turhauttavien mainostekstien tuottaja. Hän ei ole poistunut kodistaan kohta neljään vuoteen. Ruoan hänelle toimittaa Tescon lähetti, liikuntaa hän harrastaa olohuoneessaan. Viime aikoina hänen luonaan on käynyt vain Sadie, paras ja ainoa ystävä kouluvuosilta. Hänen äitinsä ja siskonsa asuvat lähistöllä, mutta välit sukuun ovat katkenneet. Sitten Meredithin ovea kolkuttaa Tom, paikallisen ystäväpalvelun vapaaehtoinen. Onko hänen pakko tutustua uuteen ihmiseen?

Meredith, yksin kuvaa seikkaperäisesti sosiaalisen eristäytymisen teemaa, ja kartoittaa Meredithin elämän vaiheita kerroksittain. Mikä on saanut hänet hylkäämään ”maailman”, ja miksi niin monella on huoli hänen hyvinvoinnistaan? Ja jos hän selviytyy elämästään taloudellisesti, pitäisikö muiden puuttua hänen erakkoelämäänsä?

Kuuntelin tämän teoksen sujuvasti vuorokaudessa, mutta jostain syystä aihe alkoi ahdistaa minua, vaikka kirja on kirjoitettu ilmavasti chicklit-tyyliin. Tässä muutkin kuin päähenkilö ovat kokeneet seksuaalista väkivaltaa, ja oireilevat eri tavoilla. Oikeastaan tämäkään ei ollut ahdistuksen syy, vaan kirja kuvaa harvinaisen kalseaa äitisuhdetta, eikä Meredithin sisko Fionakaan varsinaisesti inspiroi hahmona. Mutta Glasgow tunnetaan rankkana mestana, ja Alexander kuvaa sen työväenluokkaisia kortteleita, joista harva haaveilee pois pääsystä.

Olihan tässä joitain huvittaviakin kohtauksia tai mielikuvia. Perheen naisten teenjuonti talon rappusilla tuntui kolhon kotoisalta, ja on tässä joitain juureva pubikohtauksiakin. Puolet kirjasta keskittyy Meredithin tavalliseen arkeen, ja niihin harvoihin sosiaalisiin kohtaamisiin, joita hänen on pakko käydä läpi kuukauden aikana. Mukaan sekaantuu myös kaupungin sosiaalitoimi, ja nuokin sossun hahmot (jotka vaihtuivat vähintään yhtä usein kuin Tampereella) olivat koomisia.

Muistelisin, että Gail Honeymanin Eleanor Oliphantille kuuluu ihan hyvää kertoi myös sosiaalisesta eristäytymisestä, tosin ei yhtä äärimmäisessä muodossa kuin tässä kirjassa. Mutta toki olen lukenut suomalaisesta erakkoudesta tarinoita, joissa elämä oli vielä paljon yksinäisempää kuin tässä kirjassa. Tavallaan Meredith onkin sosiaalinen erakko, joka välillä hyväksyy elämäntapansa, välillä kärsii siitä kovasti ja etsii apua ongelmiinsa.

Luulisin, että kirja puhuttelee suuria yleisöjä covidin jälkeisessä todellisuudessa, jossa moni on tottunut hoitamaan arkisia askareitaan netissä, ja esimerkiksi tilaamaan ruokaa kotiovelle. Tällainen eristäytyminen kaupunkioloissa kuitenkin vaatii kohtuuhyvän toimentulon, eli Meredith onnistui eristäytymään, koska hänellä oli omistusasunto ja etätyö. Köyhimmistä köyhimmillä on syrjäytymistä, mutta heidän jos keiden on pakko kohdata kutsumattomia vieraita ja muita ammattiauttajia, vaikka eivät haluaisi.

Lukisin mielelläni version tästä samasta aiheesta suomalaisessa kontekstissa. Suomalaisessa kirjallisuudessa tosin riittää metsäläisiä erakkohahmoja, mutta urbaani erakkous on ilmiö, joka kiinnostaa minua erityisesti.

Turvapaikkana Pikku-Britannia

Teos: Carys Davies: The Mission Station (Simon and Schuster, 2022)

Äänikirjan lukija: Raj Ghatak

Hilary Byrd on lontoolainen keski-ikäinen kirjastonhoitaja, joka on kokenut äskettäin hermoromahduksen, ja päättänyt lähteä toipumaan ulkomaille sen sijaan, että jäisi naimattoman siskonsa hoidokiksi ehkä loppuelämäkseen. Hänen säästönsä riittävät elämiseen jossain matalamman elintason maassa, ja näin ollen hän päätyy etsimään väliaikaista kotia eteläisestä Intiasta.

Ooty on vuoristokylä jossain kaakkois-Intiassa, ja sen sydämessä sijaitsee protestanttien lähetysasema. Hilary vaikuttuu kylän toimivuudesta väliaikaisena turvapaikkana, koska siellä tuntuu olevan kaikkea, mitä hän tarvitsee. Ilmasto on tarpeeksi viileä, botanisessa puutarhassa kasvaa tuttuja, kotoisia kasveja, kuten raparperia, ja paikallinen kirjastokin on viktoriaaniselta ajalta. Ja mikä parasta, lähetysasemalla on tyhjä bungalow vuokrattavana, sillä yksi lähettiläistä on joutunut lähtemään Kanadaan hoitamaan paperiasioitaan.

Lähetysaseman Padre on jo vanha mies, jonka voimat eivät enää riitä kaikkeen, mitä hän haluaisi tehdä. Vaimonsa kuoleman jälkeen hänen talouttaan on tullut hoitamaan nuori Priscilla, joka on lievästi liikuntavammainen ja näin ollut koko ikänsä kristillisen avun tarpeessa. Hilarylla on nolo tunne, että Padre yrittää naittaa nuorta naista hänelle, jotta pääsisi itse eroon huoltovastuustaan. Mutta onko Priscilla itse kiinnostunut itseään vanhemmasta brittimiehestä, joka ei varsinaisesti ole mikään unelmien sulho? Miehestä, joka pystyy tarjoamaan tälle vain kömpelöä kielitunteja ullakolta kaivettujen ikiaikaisten ja lapsellisten Ladybird-kirjojen parissa?

Toisaalla Priscillaa kosiskelee paikallinen cowboy Ravi, mies, joka on omistautunut Johnny Cashille ja rivitanssille. Ne tunteet, jotka Hilaryssa heräävät kolmiodraaman keskellä, ovat hitaita ja kömpelöitä, mutta ehkä suurempia kui mitä hän on saanut kokea aikoihin kotimaassaan.

Kuulin tästä kirjasta jo talvella, kun etsin systemaatisemmin Hill Station-aiheista kirjallisuutta. Teosta on luonnehdittu E. M. Forster-henkiseksi imperialismin kritiikiksi, jossa brittien ja intialaisten suhteita vaivaa loputon väärinymmärrys. Mutta jos näin kirjaa tulkitaan, kyseessä on kuitenkin tämän päivän todellisuutta kuvaava teos, jossa keskeinen poliittinen jännite liittyy kasvavaan hindunationalismiin, jonka silmissä kaikki kristinuskoon liittyvä on epäilyttävää.

Teos on vähäeleinen ikuisen sivustaseuraajan rooliin heitetyn henkilön odysseia, jossa huumori on kuivahkoa toteavaa huvittuneisuutta. Pidin kyllä kovasti kylän tunnelmista, ja jokseenkin viksahtaneista henkilöhahmoista, mutta ehkä olen nyt omassa mielessäni fakkiutunut pohjoisen Intian maisemiin niin, että nämä etelämpiin maisemiin sijoittuvat tarinat eivät yhtä lailla kolahda. Toisaalta jäin ihailemaan Daviesin kertojan taitoja koloniaalisen historian jäänteiden kuvaajana.

Isiä saattamassa Italiassa

Teos: Lucy Fricke: Tyttäret (Huippu, 2020)

Suomennos: Anne Kilpi

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Martha ja Betty ovat nelikymppiset ystävykset Berliinistä, jotka päättävät matkustaa yhdessä Italiaan. Molemmilla on elämässä surua ja masennusta, ja Marthan isä Kurt on kuoleman kielissä. Hän haluaa kuolla Lago Maggiorella, majatalossa, jota pitää hänen nuoruudenrakastettunsa Francesca. Saatettuaan Kurtin tuohon iltaruskon pensionaattiin naiset päättävät selvittää Bettyn italialaisen isäpuolen Erneston kohtaloa. Betty tietää, että Ernesto on kuollut ja haudattu kotikyläänsä Bellagraan, eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta kunnolla surra tätä poismenoa.

Bettyä vaivaa masennus ja Marthaa lapsettomuus. Tilannetta mutkistaa se, että Bettyn lääkkeet loppuvat matkan aikana, eikä reseptien uusiminen ulkomailla ole helppoa. Jossain vaiheessa naisten polut erkaantuivat, ja Betty päätyy seikkailemaan yksin Kreikan saaristoon pahimman talouskriisin aikana. Hänen elämäänsä tulee eksentrinen pensionaattiin pitäjä Yannis, joka osaa pitää huolta yksin matkustavista naisista.

Tässä kirjassa on ripaus Thelman ja Louisen lainsuojattomuutta, vaikka päähenkilöt eivät varsinaisesti syyllisty rikoksiin. Kirjassa omintakeista on se, että tämän naiskaksikon elämänhistoriaa raotetaan vain minimaalisesti. Heillä ei tunnu olevan ammatteja tai opintojen historiaa, ja Saksaan jääneet ihmissuhteetkin tuntuvat kovin etäisiltä.

Naisten matkakertomuksen mahtuu juonellisia yllätyksiä, eikä se ainakaan sorru tyypillisiin romanttisiin Välimeri-kliseisiin. Mutta en päässyt kovin syvälle näiden hahmojen ihon alle, ja koin kerronnan paikoitellen hieman laiskaksi tai epätarkaksi. Kyseessä oli aivan kelpo kesäkirja, joka selvästi yrittää olla vakavampaa kirjallisuutta kuin chicklit-pläjäykset, mutta kaipasin tähän tarinaan lisää eksotiikkaa ja mausteita. Tässä oli poliittista analyysia, luokkasuhteiden läpikäymistä, ja terapeuttisia pohdintoja, mutta en täysin löytänyt romaanista tarinankerronnan magiaa.

Salaisuus omenapuun alla

Teos: Elina Annola: Kunnes kukkivat puut (Bazar, 2022)

Äänikirjan lukija: Sari Haapamäki

Mitä tehdä, kun sydäntä kalvavat syöpä- ja taloushuolet, vaikka samalla tuntuu, ettei elämä ole vielä kunnolla alkanut? Miltä tuntuu jäädä ystäväpiirissä aina ulkokaarelle, kun muut ottavat riskejä ja heittäytyvät kohti tuntematonta? Muuttuisiko elämä, jos joku aamu unohtaisi ottaa kollageenijauheen mustikkamehulla ja monivitamiinitabletin?

Tällaisia kysymyksiä kelaa reilu kolmikymppinen Emilia, Helsingissä asuva alakoulun englanninopettaja Elina Annolan esikoisromaanissa Kunnes kukkivat puut. Emilia on elänyt koko aikuisikänsä pääkaupunkiseudulla, ja vihdoin saanut vakituisen viran elämää vakauttamaan. Juuret hänellä ovat Pohjanmaan järviseudulla, sukutilan omenapuun juurella, mutta reissut kotipuoleen ovat pitkään tuntuneet velvollisuuksilta. Kun Emilia vihdoin kokee elävänsä elämänsä kesää, hän saa kutsun Auri-tädin hautajaisiin. Aurin, jonka elämä on aina ollut mysteerio siskontytölle. Tädin, joka suljettiin laitokseen jo nelikymppisenä, eikä koskaan voinut toteuttaa yhtään unelmistaan.

Kirja keskittyy yhteen kesälomaan ja sen jälkeiseen työhönpaluun. Kouluelämästä teos kertoo suht vähän, sillä Emilian kipupisteet sijoittuvat lähes kokonaan yksityiselämän puolelle. Työelämästä kuitenkin muistuttaa paras ystävä ja opettajakollega Minna, joka on juuri selättänyt rintasyövän ja toimii pontevasti kokemusasiantuntijana.

Ja juuri Minnan sairaus triggeröi Emiliassa kuolemanpelon. Koko kesä kuluu yksityislääkäreillä ramppaamiseen, eikä keneltäkään löydy vastausta Emilian mieltä kalvaviin kysymyksiin. Opettajan palkka ei riitä näihin kuluihin, kun samalla pitää elää huoletonta hipsterielämää Kallion baareissa. Emilian kaveripiirissä kuohuviini virtaa, eikä kavereilla tunnu olevan vastaavia rahahuolia. Ja kaiken kruunuksi hän on juuri ehtinyt vaihtaa miestä, ja uusi miesystävä Jere pyytää hänet kumppaniksi yhteiseen remonttilainaan.

Välillä tämän kaveripiirin keskusteluja seuratessa tuntui, että nämä keski-ikää lähestyvät tyypit elivät kuin ikiteinit, vaikka osalla heistä oli ns. oikeita ongelmia. Kovin eksentrisiä tai originellejä nämä Kallion hipsterit eivät kuitenkaan olleet, vaan heidän individualismin ilmaisunsa olivat rasittavan samansuuntaisia. Monille päivän sisällöksi riitti chiavanukkaan ja mimosan kuvaaminen Instagramiin kuumassa brunssipaikassa. Jereä ja Emiliaa toivat selkeästi yhteen kiinnostus sisustukseen ja arkkitehtuuriin, ja tämä puoli tarinasta oli hyvinkin uskottava. Pidin myös välähdyksistä potilaiden vertaistuen kanaviin, sillä en muista lukeneeni niistä paljon kaunokirjallisuudessa (yleensä romaaneissa vieraillaan korkeintaan raskaus- tai vauva-aiheisilla foorumeilla).

Pohjanmaan sukutarinasta olisin voinut lukea pidemmänkin version. Siinä viivytään varsinkin vuodessa 1971, jolloin Auri-täti tuli virallisesti hulluksi ja joutui ensimmäistä kertaa Törnävän mielisairaalaan. Kyläyhteisön asenneilmapiiri ei ainakaan auttanut Auria parantumaan, ja ehkä tämän vuoksi Emilian omat reissut kotipuoleen eivät herättäneet haaveita paluumuutosta.

Kolmikymppisten helsinkiläisten mielenterveysongelmista on kirjoitettu viime aikoina paljon kirjoja. Parhaiten itselläni on jäänyt mieleen Sisko Savonlahden Ehkä ensi kesänä kaikki on toisin, jossa päähenkilö eli syvemmän syrjäytymisriskin äärellä. Tämän romaanin Emilia kuului vahvemmin akateemisesti koulutettuihin onnistujiin, mutta hänen mielensä järkkyy nopeasti. Elämänhallinta on hänellä edelleen ulkoisesti hanskassa, mutta sisäisesti maailma on pirstoutumassa.

Uskoisin, että kirja puhuttelee parhaiten juuri siinä kuvattavaa ikäluokkaa ja kohderyhmää. Itselläni tuli jossain vaiheessa torjunta päälle, tai koin kirjailijan tyylin olevan itseään toistavaa. Toisaalta tyylillisesti se kuvasi hyvinkin ahdistushäiriöisen mielen toimintaa, eli Emilian rutiinit ja turvatoimet tulivat toiston kautta tutuiksi. Ylipäänsä kirja tuntuu temaattisesti tärkeältä, eli se sopii hyvin niille, jotka arvostavat romaaneissa vahvaa teemaa. Chicklit-kirjaksi romaani venyy siksi, että siinä kuvaillaan urbaanin kuluttavan luokan tyylejä ja makutottumuksia, mutta samalla siitä löytyy painavampaakin sanomaa.

Itselläni on lukijana juuri nyt niin vahva poliittinen vaihe päällä Ukrainan sodan vuoksi, että innostun enemmän teoksista, joissa ihmisten kohtalot kietoutuvat enemmän maailmanpolitiikkaan ja historiaan. Toki olen lukenut muutakin, mutta huomaan, että suhtaudun kriittisemmin kirjoihin, joissa kuvataan ns. normaaleja huolia rauhan oloissa. Tässä romaanissa kuvatut huolet eivät olleet mitättömiä, eikä teos ollut mitenkään liian kepeä, mutta juuri nyt ei ollut optimaalinen hetki minun lukuhistoriassani haltioitua Kallion hipsteribaareista.

Surutyötä pandemian aikaan

Teos: Merete Mazzarella: Violetti hetki (Tammi, 2022)

Suomennos: Raija Rintamäki

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Martin Schreck (1947-2021) oli suomalainen homojen oikeuksien puolustaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka oli nuorena miehenä mukana perustamassa SETA:a. Hän oli myös Merete Mazzarellan pikkuveli, joka eli omalla tahollaan hiljaisempaa elämää kuin akateemisesti menestynyt siskonsa. Kun Martin kuoli Tanskassa pandemia-aallon keskellä, sisko Merete ei päässyt hyvästelemään veljeään matkustusrajoitusten vuoksi. Kirjan kirjoittaminen veljestä tuntui luontevalta tavalta prosessoida tätä elämänmittaista ihmissuhdetta.

Luin jo ennen kirjaan tarttumista kritiikkiä LGTB-piireistä Mazzarellan lähestymistavasta, eli monien mielestä hän ei ole tässä teoksessa perehtynyt tarpeeksi syvällisesti suomalaisten homojen historiaan. Merete oli tietoinen veljensä homoudesta jo tämän nuoruudessa, mutta teema ei ollut sisarussuhteessa erityisen politisoitunut ulottuvuus. Kirjassa Mazzarella kuitenkin kysyy itseltään, pitikö hän omaa elämäänsä jotenkin tärkeämpänä kuin veljensä.

Martin Schreck muutti Suomesta äitinsä kotimaahan Tanskaan vuonna 1976, ja asui siellä loppuelämänsä. Toki hän vietti välillä aikaa Suomessa, mutta elämän tärkeät koordinaatit olivat Kööpenhaminassa. Hän kävi töissä maan postilaitoksessa, toimi siellä teknisissä asiantuntijatehtävissä, eikä koskaan puhunut töistään edes parhaille ystäville. Työ ei ollut miehen elämän keskeinen ankkuri, mutta se mahdollisti matkustelevan elämäntavan. Myöhemmässä iässä hän alkoi viihtyä Thaimaassa, jossa hänellä oli myös miessuhteita. Suhteissa oli taloudellista tukitoimintaa, vaikka Martin ei halunnut olla näiden miesten ”setäsponsori”.

Martinin ystäväpiirissä moni ystävä kuoli AIDS:iin 1980-90-luvuilla. Martin itse oppi omissa suhteissaan varovaisuuteen, ja hänelle romanttinen rakkaus oli aina tärkeämpää kuin seksi. Mazzarella sai tietää veljensä elämän intiimimmästä puolesta vasta kuoleman jälkeen, kun hän sai 20 kg painavan lähetyksen täynnä tämän papereita. Martin oli hamstraajaluonne, joten tämän kokoelmiin kuului myös edesmenneiden ystävien ja sukulaisten arkistoja. Rakkauselämästään Martinilla oli tapana kirjoittaa ”salakielellä” suomeksi, mikä ei ollut hänen kotikielensä missään vaiheessa elämää.

Mazzarella palaa teoksessaan myös kaksikon lapsuuteen, josta pitkä jakso kului Kiinassa, jossa heidän isänsä toimi diplomaattina. Sisarukset kävivät siellä katolista koulua ja opiskelivat englanniksi nunnien ohjauksessa. Sisarusten ymmärrys perheen yhteydestä on ollut erilainen: Merete koki perheyhteyden tiiviinä, kun taas Martin kertoi kärsineensä yksinäisyydestä ulkomaan komennuksilla. Toisaalta Martin eli pidempään vanhempiensa kanssa lähetystöelämää, kun taas Merete lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin. Näistä vaiheista on enemmän jälkiä Mazzarellan aiemmissa muistelmateoksissa.

Jossain vaiheessa tätä muuten tiivistä muistelmaa koin, että kertoja eksyi viimeaikaisten, sekavien lukemistojensa pariin, jotka eivät kaikki käsitelleet veljen lähellä olleita teemoja. Tosin olen tottunut hänen ”jutustelevaan” tyyliinsä hyvässä ja pahassa. Tässä kirjassa hän kerää kokoon sekalaisia kirjallisia havaintoja lähestyvästä kuolemasta, mihin kirjan nimikin viittaa. Mutta en nähnyt Sigmund Freudin suusyövän ja Martin-veljen kohtalon välillä automaattista yhteyttä. Mazzarella ei tosiaankaan ole uransa aikana ehtinyt perehtyä kovin syvällisesti sateenkaariasioihin, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi kirjoittaa veljestään niillä eväillä, joita hänellä on. Jonkin verran kirjasta löytyy viitteitä suomalaisten homojen sosiaalihistoriaan, mutta tämä tuntui yleistiedon tasoiselta.

Yleisemmällä tasolla teos kertoo maailmalle levinneestä suvusta ja perheestä, joka ei ole pandemian vuoksi voinut tavata toisiaan, ja maailmasta, joka luo fyysisiä esteitä kohtaamisille. Moni lukija voi varmaasti samastua etähautajaisten ja etäsurutyön teemaan. Iloa tuottivat myös tarinat Martinin tanskalaisesta lähipiiristä, ja näiden yhteydenpidosta Suomeen.

Minulle tämä oli rehellinen, lämminhenkinen ja oivaltava tarina veljen ja siskon suhteesta, enkä itse osannut pyytää Mazzarellalta lisää tietoa jostain veljen elämän ulottuvuudesta. Suhtaudun muutenkin tämäntyyppisiin teoksiin enemmän taideteoksina kuin historiikkeinä, eli koen, että surutyöstä kirjoittavalla omaisella on kaikki valta kirjoittaa omannäköisensä portretti edesmenneestä läheisestä.

Viisi kynttilää vakan alla

Teos: Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M. J. Rose: Perjantai-illan klubi (Bazar, 2022)

Suomennos: Jänis Louhivuori

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Jos olisin eilen käynyt pubivisassa ja minulta olisi kysytty, kuka oli Hilma af Klint (1862-1944), olisin vastannut että hän oli Gustav Klimtin puoliso, joka myös maalasi tauluja, mutta jäi kuuluisan miehensä varjoon. Nimet olisivat menneet autuaasti sekaisin, enkä olisi osannut sijoittaa Hilman töitä mihinkään koulukuntaan, taidesuuntaukseen enkä välttämättä edes maahan. Eli Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M. J. Rosen romaani Perjantai-illan klubi on minulle sopiva johdatus De Fem-ryhmän tuotantoon Tukholmassa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Hilma af Klintin lisäksi taiteilijaryhmässä vaikuttivat Anna Cassell, Cornelia Cederberg, Sigrid Hedman ja Mathilde Nilsson. Anna oli Hilman elämänkumppani, Cornelia ja Mathilde olivat sisaruksia, ja Sigrid oli ryhmän ainoa äiti.

Perjantai-illan klubissa naiset kokoontuivat Hilman ateljeeseen harjoittamaan henkisyyttä, ja siinä sivussa maalamaan. He olivat tutustuneet spiritismiin laajemmassa, kaupungin kulttuurieliitin suosimassa Edelweiss-piirissä, mutta kokivat tämän kerhon ilmapiirin liian aggressiivisena – muun muassa August Strindberg kävi tässä kerhossa räyhäämässä kännissä. Yhteys edesmenneisiin henkiin tuntui kuitenkin luomisen kannalta tärkeältä. Naisilla oli erilaisia perhetaustoja, mutta perjantai-illan seanssit auttoivat heitä palaamaan takaisin taiteen maailmaan.

Tarinan nykyisyydessä amerikkalaisen taidehistorioitsijat Ebun ja Blythe matkustavat Tukholmaan konferenssiin, ja kohtaavat uudelleen aiemman lyhyen seurustelun jälkeen. Millaista taikaa on näiden loistavien naisten energioiden tutkimuksessa ja voiko tämä lähentää kaksikkoa toisiinsa pitkän radiohiljaisuuden jälkeen?

De Femin tarina keskittyy varsinkin vuosiin 1906-7, jolloin Hilmalla oli työn alla mystinen temppeliprojekti. Tuolloin hän loi ihmiselämän kaaresta suurikokoisia maalauksia rantamakasiinissa, joka oli ryhmän tuolloinen tukikohta. Samaan aikaan hänen kadonnut muistikirjansa aiheutti pahennusta kaupungin baareissa, sillä niissä oli eroottisia luonnoksia Annasta. Muistikirjan takaisin saaminen oli siksikin elintärkeää, että tuollaisista kuvista olisi Ruotsissa voinut pahimmillaan joutua linnaan.

Tämäntyyppisiä teoksia vähän arvostusta saaneista naistaiteilijoista on julkaistu paljon, ja löysin heti yhteyden tämän ryhmän ja monen suomalaisen tuon ajan naistaiteilijan välillä. Ehkä kuitenkaan kukaan omista pioneereistamme ei ollut yhtä vahva pioneeri ja näkijä kuin Hilma af Klint.

Tässä teoksessa erityistä oli kollektiivisen tekemisen euforia, ja henkisen kokemisen korostuneisuus. Toki kirjassa on paljon henkilöitä suhteessa sivumäärään (eli kaikkiin ei voi tutustua kovin syvällisesti), ja varsinkin tuo nykypäivän taidehistorioitsijoiden love story jäi hieman ohueksi, mutta silti opin kirjasta paljon.

Ehkä jopa enemmän henkimaailman kanavoinnista kuin taidehistoriasta.

Vuoden nuori taiteilija ei koskaan vanhene

Teos: Pirjo Hassinen: Toisella tavalla onnellinen (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Nelikymppinen Sanna toimii aikuislukion rehtorina välisuomalaisessa provinssikaupungissa, eikä haaveile perheen perustamisesta. Hänellä on miesystävä, kryptisesti kutsuttu Y, joka asuu erillään lapsuudenkodissaan, vanhassa puutalossa kaupungin laidalla. Erilleen asuminen sopii mainiosti molemmille, kunnes Sanna sattuu keskelle ryöstön yritystä kellosepän liikkeessä keskellä päivää, ja joku hänen päässään vinksahtaa. Sannan elämän palikat vaihtavat paikkaa, ja hän joutuu arvioimaan uudelleen merkittävien ihmisten roolia sisäisessä kertomuksessaan.

Pirjo Hassinen tunnetaan monipuolisena kertojana, joka ei pelkää uusiin haasteisiin tarttumista. Hänen uusimmassa teoksessaan on ripaus dekkaria, vaikka jännitysromaaniksi sitä ei voi luonnehtia. Siinä päähenkilö haluaa korjauttaa miesystävänsä omistaman arvokellon tämän syntymäpäivän kunniaksi. Kellolla on kuitenkin kinkkinen tarina kerrottavanaan, johon rehtoriparka on itsekin sekaantunut.

Teoksessa palataan 1990-luvun laman henkiseen perimään, ja Sannan nuoruusmuistoihin, joita raskautti työttömäksi jääneen isän tekemä itsemurha. Sanna on kasvanut pienemmällä paikkakunnalla, jota lama kuritti pahemmin kuin nykyistä asuinkaupunkia. Hän on vieraantunut äidistään, mutta vierailee tämän luona väkinäisillä kohteliaisuuskäynneillä harvemmin kuin kerran vuodessa. Äiti on katkera jälkikasvulleen varsinkin koulutuksen luomasta henkisestä kuilusta. Isäkin oli muuttunut itsetuhoiseksi kuulemma siksi, että kuvitteli olevansa liian hieno ”oikeisiin töihin”.

Romaanin kiinnostavin hahmo on ”vuoden nuori taiteilija” Mia, joka on Sannan miesystävä Y:n entinen puoliso. Y ei tunnu pääsevän Mian henkisestä yliotteesta eroon, ja Mia pyörii muutenkin Sannan kaveripiirissäkuin herhiläinen. Vaikka hänen tähtensä taiteen tekijänä on jo eltaantumassa, hänen itsetuntonsa on edelleen mintissä kunnossa. Mian viimeisestä taideprojektista sain kunnon naurut, vaikka kieltämättä hahmo tuntui liian todenperäiseltä ollakseen totta. Luultavasti olen kohdannut joitakuita Mian kaltaisia, joiden taiteilijalegenda on töitä suurempi. Hahmo ei silti ollut törkeä karikatyyri, sillä hän selkeästi kykeni itsenäiseen ajatteluun, ja omien kantojen kyseenalaistamiseen. Ehkä silti kuvataide oli hänen sokea pisteensä.

Kirjassa tutkitaan onnellisuutta, ja ihmisen alttiutta masennukseen, sen perintötekijöitä ja muita altistavia tekijöitä. Viihdyin sen maailmassa erinomaisesti, ja arvostin kellotarinan omaperäisyyttä, mutta juuri nyt tässä maailmantilanteessa teoksen henkilöiden murheet ja kompleksit tuntuivat liian kepeiltä. Näin voin kuitenkin todeta lähes kaikesta viime viikkoina kuluttamastani kaunokirjallisuudesta. Hassisen tuotannosta uskallan kuitenkin iloisesti todeta, että se tarjoaa monipuolisia täkyjä erityyppisille lukijoille. En osaa itse vieläkään nimetä ehdottomia suosikkejani hänen laajasta tuotannostaan, mutta luultavasti niissä on jotenkin käsitelty kristinuskon ja erotiikan risteyskohtia.