Sisäisten huippujen valloittajat

Teos: Paolo Cognetti: Without Ever Reaching the Summit (2020)

Äänikirjan lukija: Jacques Roy

Nyt on vuorossa aidosti erilainen Himalajan-matkakirja, jossa ei ole ”päätä eikä häntää”, ja siksi se onkin valloittava. Olen lukenut Paolo Cognettilta aiemman teoksen Italian vuorista, sekin oli hieno elämys, ja osasin sen pohjalta odottaa tältäkin kirjalta filosofista otetta.

Teoksessa Paolo lähtee Nepaliin 40-vuotispäivänsä kunniaksi kahden kaverinsa kanssa. Nicola on Paolon tuore taidemaalariystävä kaupungista, ja Remigio vanhempi ystävä siitä vuoristokylästä, jossa hän itsekin asui vuosia. Miehet ovat hyvin eri tyyppisiä, mutta Paolo luottaa varsinkin Remigion vuoristotuntemukseen. Reissun tarkoituksena ei ole valloittaa Everestiä, mutta miehillä on suunnitelmia jonkun vuoren valloituksesta. Paolo itse tosin huomaa, että häntä kiinnostaa enemmän paikallisten ihmisten elämäntapa kuin länsimaisten vuorikiipeilijöiden heimo.

Matkan pääasiallinen kohde on Dolpo, kaukainen vuorikylä, jossa on edelleen jälkiä tiibetiläisestä kulttuurista. Cognettin matkan inspiraationa on amerikkalaisen Peter Mathiessenin klassikkoteos The Snow Leopard (1979), joka kertoo mystisen eläimen jäljitysyrityksistä ja tuon ajan ekologisesta aktivismista. Tuota kirjaa metsästän itsekin, joten innostuin Cognettin kirjasta erityisesti siksi, että matkat, joita tehdään jonkun kirjan hengessä ovat aina kiehtovia.

Kirjan kolmikosta Paolo itse on fyysisesti ”heikko lenkki” siitä huolimatta, että hän on viettänyt vuosia Italian vuorilla. Hänen vatsansa oireilee pahasti yli 3 km korkeudessa, ja siksi kaverit saavat tehdä pidemmät vaellukset ilman synttärisankaria.

Paolo on käynyt Nepalissa kerran aiemminkin, mutta edellinen reissu keskittyi pääkaupunki Katmandun ympäristöön. Dolpossa harva paikallinen osaa englantia, mutta kommunikaatio muulikuskien kanssa onnistuu myös suklaapatukkoja jakamalla. Vaikka turismia tuonne alueelle on harrastettu jo vuosikymmeniä, paikallisia edelleen hämmentää se, miksi länsimaiset maksavat maltaita vain kävelläkseen erämaassa ja nukkuakseen kosteissa teltoissa.

Ehkä suurin ero vuoriturismissa Nepalin ja Pakistanin välillä on näiden maiden päihdepolitiikassa. Pakistaniin on vaikea salakuljettaa alkoholia, kun taas Nepalissa baarielämä on vilkasta ja alkoholismi vaivaa paikallisiakin. Alkoholia käytetään myös runsaasti buddhalaisisaa rukousrituaaleissa tienvarsien pyhäköissä. Huumeita on saatavilla molemmassa maassa, mutta dullaa poltetaan taatusti avoimemmin Nepalissa kuin Pakistanissa. Pakistan siis sopii kohteena parhaiten terveyshenkisille ”streittareille”, kun taas Nepal saattaa houkutella hipimpää väkeä. Paolo kuljettaa vuorille erityisen arvokasta skottiviskiä, ja nauttii elämänsä drinkin katajanmarjojen ja vuoripurojen veden kanssa.

Kuuntelin tätä alle 3 tunnin mittaista tarinaa lähes kolme kierrosta, enkä osaa tuottaa siitä kelpoa juonireferaattia. Kieli on kaunista, poeettista ja tarkan kuvailevaa, ja tunnelmakuvat vahvan cinemaattisia. Tätä voi lukea pienissä paloissa, pysähdellen, ihmetellen, hengitellen. Kirjasta voi jokainen löytää itseä kiinnostavan tason, onpa se maisemien, paikallisen elämäntavan tai henkisyyden kuvaus. Matkakuvauksena tarina on sopivan vaatimaton ja realistinen, se kertoo reissusta, jonne lähdettiin melko vähäisin valmisteluin ja varustein. Näinkin voi matkustaa, kaikkien Himalajan retkien ei tarvitse olla kuolemanvakavia valloituksia. Ehkä itsekin haluaisin lähteä Himalajalle vain muutaman viikon varoituksella, kevyin pakaasein.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan ”Pieni kirja”.

Uudenkuun pölyä hiuksissa

Teos: Pelle Miljoona: Shiva-kuu (LIKE, 2021)

Äänikirjan lukija: Antti Jaakola

Intian-kirjakierroksella on hyvä myös selvittää, millaisia teoksia suomalaiset ovat aikaansaaneet maasta. Tämä selvitystyö ei ole kovinkaan työläs, mutta kyllä näitä tuntuu ilmaantuvan muutama vuodessa eri genreistä. Enimmäkseen olen tainnut lukea suomalaisia matkakirjoja Intiasta, enkä suoralta kädeltä muista monenkaan niistä nimiä. Pelle Miljoonan tuorein romaani Shiva-kuu on myös osittain matkakirja, jossa päähenkilö matkustaa Goalle ensimmäistä kertaa elämässään etsimään sinne karannutta veljeään.

Tom ja Jan ovat noin kolmikymppiset kaksoset, jotka ovat joutuneet toisistaan erilleen jo vauvoina. He ovat syntyneet Saimaan saaressa hippikommuunissa laittomassa kotisynnytyksessä. Poikien äiti on kuollut synnytykseen, ja isä joutunut vankilaan kuolemantuottamuksesta. Tom on elänyt isoäitinsä hoivissa Helsingissä, eikä ole edes tiennyt veljen olemassaolosta ennen kuin tämä ehdottaa tapaamista kalliolaisessa kuppilassa.

Jan on levottoman isänsä kasvattama, hän puhuu susirajan murretta ja itäisenä immeisenä elää Pietarissa boheemeissa musiikkipiireissä. Tom on veljen vierailusta vaikuttunut, mutta huomaa pian, että sen tarkoitus oli vain varastaa veljen passi uutta identiteettiä varten. Veli katoaa Intiaan, Pietarin miliisit etsivät häntä turhaan. Takana on monenlaista diilausta, salakuljetusta ja rahanpesua.

Intiassa Tom saa tietää, että veli on kuollut jo pari vuotta aiemmin. Veljen varjo aiheuttaa Tomille vaikeuksia vielä kuoleman jälkeen, mutta hän tutustuu myös kiinnostaviin tyyppeihin, jotka muistelevat tätä karismaattista multipersoonaa. Paikallinen rockhenkinen poliisi Patel alkaakin ystäväksi, ja Tom pääsee katsomaan virkavallan maailmaan sisältä päin.

Teos on osittain dekkari, osittain Intian nykykulttuurin kuvausta, ja löytyy siitä ripaus henkistä etsintääkin. Olen lukenut jonkun Pelle Miljoonan aiemmankin kirjan, ja tottunut hänen viljelemäänsä stadin slangiin, mutta pidin tässä kielellistä ratkaisua vähän epäuskottavana, kun slangi tuli nuoremman miehen suusta. Kun en ole tavannut nuorempia ihmisiä, jotka viljelevät slangia näin kokonaisvaltaisesti.

Pidin kirjassa eri uskonnollisten yhteisöjen esittelystä, sillä en tiennyt paljoa varsinkaan Goan portugalilaistaustaisista katolisista suvuista. Janin tapauksen lisäksi tässä selvitetään uskontoryhmien välisiä kaihnauksia, joihin liittyy tyttöjen ympärileikkausten vastustus ja penisten irti leikkaaminen jihadisteilta.

Ehkä tähän vain n. 100-sivuisen tarinaan oli ympätty vähän liikaakin toiminnallisuutta, mutta tapahtumien puutteesta ei kirjailijaa voida syyttää. Ymmärsin, että Pelle Miljoona kirjoitti teoksen viime vuonna jäätyään Goalle mottiin koronatoimien takia. Koronatodellisuus hiipii myös romaaniin sen loppuosassa, mutta suurin osa tapahtumista keskittyy vuosiin ennen koronaa.

Kyllä tässä teoksessa päästään jo pintaa syvemmälle intialaiseen arkeen, vaikka se sijoittuu länsimaisten turistien suosimaan ikoniseen turistikeskukseen. Voidaan toki väittää, että Goa on oma todellisuutensa, jonka arkeen vaikuttavat sinne rantautuneet, hieman elämästä eksyneet länsimaiset hahmot. Kaikki tällaiset hahmot eivät ole rikollisia tai narkkareita, mutta huumeet värittävät tätä todellisuutta.

Olisin mielelläni lukenut lisää varsinkin tuosta poikien varhaislapsuuden episodista, joka olisi minulle riittänyt jo erilliseksi romaaniksi. Mutta romaani sellaisenaan oli sopiva, kepeämpi tuttavuus, jossa oli hyvää mystiikkaa ja toiveikkuutta uuden vuoden alkuun. Kirjasta sai myös ripauksen uudenkuun pölyä hiuksiin tulevia koettelemuksia varten.

Voiko joulua koskaan olla liikaa?

Teos: Sophie Kinsella: Himoshoppaajan joulu (WSOY, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Ensimmäinen adventti kului mukavasti vanhan ystäväni Becky Brandonin (os. Plumwood) kanssa Britannian maaseudun ja Lontoon Shortagen trendikaupunginosan väliä. Beckyn perheessä Minnie-tytär on jo aloittanut koulun, ja rouva käy töissä taidegallerian lahjatavarakaupassa. Hänen paras ystävänsä Suze asuu nurkilla, ja lapset ovat samalla luokalla. Jännitystä elämään tuo maalaiskylään vastikään muuttanut rockmuusikko Greg, joka osoittautuu Beckyn yliopiston aikaiseksi poikaystäväksi. Becky ei voi vastustaa eksänsä seuraa, vaikka hän ei suunnittele Luke-aviomiehen pettämistä. Miehet on siis esiteltävä toisilleen, ja kaiken kukkuraksi tulee Gregin tyttöystävä, joka ei edusta miehensä kanssa samaa maailmaa. Kuinka Greg voi seurustella mimmin kanssa, joka ei edes pukeudu pääkallokuvioisiin sukkiksiin, eikä vaivaudu mukaan miehensä keikoille?

Vielä enemmän stressiä aiheuttavat Beckyn vanhemmat, jotka ovat hetken mielijohteesta muuttaneet Lontooseen ja tehneet Beckyn lapsuudenkodista Airbnb-asunnon. Tämä tarkoittaa sitä, ettei suvun perinteistä joulua järjestetä. Jos Becky haluaa perinnejoulun, hänen on tällä kertaa järjestettävä se itse. Vanhempia kiinnostaa enemmän vegaaninen ruokavalio kuin kalkkunan paistaminen. Beckyn sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei suju helposti, sillä vanhempien uusi, nuorekas elämäntapa tuntuu hänestä feikiltä.

Onneksi Becky keksii työpaikallaan uuden markkinointitaikasanan sprygge, kun hygge on niin last season. Hän jopa yrittää esittää sitä nykynorjan sanakirjaan, mutta ehdotus ei mene läpi. On myös aika keskustella siitä, onko Lucia-neidon esittäminen kulttuurista omimista. Beckylle tuottaa paljon päänvaivaa eettisen kuluttamisen uudet normit ja nettishoppailu. Talo maalla on muuttumassa postin takahuoneeksi, sillä rouva Brandon harrastaa kiihkeästi pakettien palauttamista.

Viimeksi luin tästä sarjasta sen osan, missä Becky saa tietää aikuisesta siskostaan Jessistä. Jess on edelleen kuvioissa, ja on mennyt naimisiin Beckyn Tom-veljen kanssa. Ilmeisesti nämä eivät ole verisukulaisia, mutta järjestely on silti hieman vaivaannuttava. Lapseton pariskunta työskentelee geologeina Chilessä, mutta saapuvat sopivasti joulun viettoon suvun pariin. Jessin kanssa shoppailu onnistuu vain ruokahävikkimyymälöissä, mutta tilannetajuinen, diplomaattinen Becky on sopeutunut tähänkin.

Teos on yhtä harmitonta hupaa kuin sarjan edelliset osat. Tarina kyllä nauratti ihan ääneen monessakin kohtaa, mutta en jaksanut keskittyä siihen kuin lyhyinä intervalleina. Muutenkaan kirjasarjojen erityiset jouluosat eivät ole lukulistani kärjessä tänäkään vuonna. Jos joulutunnelmaa etsin, löydän sen ehkä suurimmalla todennäköisyydellä vanhoista kotimaisista tyttökirjoista – niistä, joissa joulupuu koristetaan omenoilla ja joissa niukat lahjat on kääritty sanomalehteen.

Nelinpeliä emotionaalisella tenniskentällä

Teos: Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet (Otava, 2021)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Alice on kansainvälisesti menestynyt kolmikymppinen irlantilaiskirjailija, joka on äskettäin muuttanut maalle vanhaan pappilaan kärsittyään vakavasta mielenterveyden järkkymisestä Dublinissa. Hän on palaamassa pikkuhiljaa kirjailijan normiarkeen, johon kuuluu paljon puhujakeikkoja ulkomailla. Matkustaminen Euroopan metropoleihin on hänelle helpompaa kuin ystävien tapaaminen kotimaassa, mutta muutettuaan tuntemattomalle seudulle Länsi-Irlantiin hän uskaltautuu käyttämään Tinderiä.

Eileen taas on Alicen uskottu, opiskelukaveri ja entinen kämppis, joka toimittaa Dublinissa kirjallisuuslehteä ja sinnittelee minimaalisilla tuloilla. Opiskeluaikoina hän oli huomattavasti suositumpi ja menestyneempi tapaus kuin introvertti Alice, mutta opintomenestys ei taannut hänelle lupaavaa uraa. Viimeiset ajat Alice ja Eileen ovat olleet yhteydessä lähinnä sähköpostin välityksellä, ja kirjeet ovat olleet syvällisiä. Silti ystävyydessä on jännitteitä, ja jälleennäkemistä suunnitellaan pidemmän kaavan kautta.

Sally Rooney sijoittaa romaanin tapahtumat aikaan juuri ennen koronakriisiä ja sen alkuaikaan. Pandemian käsittely ei ole romaanissa keskiössä, mutta se vaikuttaa kirjan henkilöiden sosiaalisiin suhteisiin. Teoksen kaikilla avainhenkilöillä on haasteita tunneilmaisussa, etäisyyden ja läheisyyden sääntelyssä ja parisuhteiden solmimisessa. Myös kirjan keskeiset miehet, Felix ja Simon, ovat hankalia tapauksia, joilla riittäisi ottajia, mutta he suhtautuvat naisiin jotenkin kylmäkiskoisesti.

Uskonnon rooli on romaanissa yllättävän suuri, sillä vasemmistolainen poliitikko-Simon harjoittaa katolista uskoaan avoimesti. Simon on Alicen lailla kansainvälisesti suuntautunut toimija, joka elää elämäänsä pitkälti hotellihuoneissa. Hän on Eileenin toveri lapsuudesta, naapuruston vanhempi poika, johon Eileen oli salaa pihkassa jo teininä. Valitettavasti Simon on keskittynyt pokaamaan koko ajan nuorempia mimmejä, ja Eileen kokee olevansa liian vanha treffikumppani miehelle, joka on tätä viisi vuotta vanhempi.

Simonin kirkossa käyminen herättää huomiota kaveripiirissä, ja hänen hengellisestä elämästään juoruillaan paljon selän takana. Sekä Eileen että Alice yrittävät ymmärtää Simonin maailmankuvaa, vaikka kumpikaan ei ole kasvanut uskontoa harjoittavassa kodissa. Alice tosin on turvautunut Raamatun lukuun mielisairaalassa ollessaan, mutta hänelle Raamattu on kuitenkin enemmän kokoelma tarinoita kuin pyhä kirja. Eileen taas päätyy Simonin kanssa jumalanpalvelukseen, ja kokee helpotusta siitä, ettei mies tunnu muuttuvan radikaalisti Jumalan huoneeseen astuessaan.

Kirjassa vietetään pitkiä päiviä somessa, tulkitaan menneitä viestiketjuja äärimmäisellä antaumuksella, ja vastaillaan öisiin känniviesteihin reaaliajassa. Erakoituneella Alicella varsinkin on hämmentävän vilkasta some-elämää, ja some kuluttaa koko nelikon voimavaroja enemmän kuin reaalimaailman kohtaamiset. Hieman puuduin joissain intensiivisissä someosioissa, vaikka ne tuntuivat kirjan juonen kannalta olennaisilta.

Alicen ja Felixin yhteisellä Rooman-matkalla somen rooli tuntui säälittävän keskeiseltä, eikä matkaa voisi luonnehtia romanttiseksi edes teoriassa. Se, että Alice pyysi tuoreen Tinder-kumppaninsa mukaan työmatkalle tarjoutuen maksaa kaikki kulut, oli maaseudun duunarikundille ehkä kuitenkin liikaa. Felix siis keskittyi matkalla somettamaan kotipuoleen mm. kimppakämpän asukkien WhatsApp-ryhmässä.

Ovatko nämä orastavat parisuhteet sitten lainkaan kehityskelpoisia, vai pitäisikö näiden kaikkien hahmojen vielä etsiä itseään ja hioa pahimpia kulmiaan, jotta voisivat jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa, siinä riittääkin pohdittavaa. Parhaimmillaan tämä romaani kertoo onnellisuuden etsinnästä, ja oikeudesta etsiä onnea myös silloin, kun on Prozac-lääkitykseen sopeutuminen käynnissä.

Olen lukenut kaikki Rooneyn teokset, ja laatu tuntuu tasavahvalta niiden välillä. Toki näissä kirjoissa on keskenään hyvin samantyyppisiä hahmoja, ja toistoa myös teemojen suhteen, mutta annan tämän Rooneylle anteeksi, koska hän onnistuu ymppäämään yhteiskunnallisesti merkittäviä kysymyksiä ovelalla tavalla keskelle ihmissuhdetykitystä. Eli hänen kirjojaan lukemalla voi oppia salaa ja rivien välistä Irlannin lähihistoriasta, vaikka luulisi lukevansa tarinaa someriippuvaisista nuorista aikuisista.

Aikuinen, viisitoistakesäinen ja rakkaus

Teos: Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014)

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Jostain syystä en syttynyt sveitsiläisen nuoren komeetan Joel Dickerin esikoisteoksesta sen julkaisuvuonna, vaikka kuulin siitä kehuja monelta taholta. Itse asiassa en edes tiennyt, että teos sijoittuu Yhdysvaltojen itärannikolle, ja alkaa olla jo ”historiallinen” lähestymistavaltaan, jos 1970-luku mahtuu historiallisen romaanin kategoriaan. Nyt viime viikonloppuna koukutuin Dickerin teoksista niin, että kuuntelin häneltä kaksi suurta eeposta putkeen.

Aloitin tuoreimmasta, mutta kerron nyt ensin tästä esikoisesta, sillä sen maailma tuntui tutummalta ja juoni piirun verran helpommalta, vaikka molemmissa teoksissa koukutus perustui huikeaan juonen pyöritykseen ja ennalta-arvaamattomiin käänteisiin. Molemmat teokset ovat dekkareita, joissa kuitenkin ihmissuhteet ja päähenkilöiden urakehitys vie yli puolet huomiosta.

Tässä teoksessa tuntematon omakustannekirjailija ja entinen lukion äidinkielen opettaja Harry Quebert matkustaa vuonna 1975 New Hampshireen, Auroran merenrantakaupunkiin, ja vuokraa sieltä talon aikomuksenaan saavuttaa siellä asuessa kirjallinen läpimurto. Harry on 34-vuotias yksineläjä, joka pienessä kaupungissa pääsee pian paikallisten naisten suosioon, sillä Aurorassa kuka tahansa New Yorkista saapuva kulttuuripersoona on Suuri Tapaus. Harrylle Suuren Kirjailijan rooli lankeaa vaivatta, mutta muuten hän on emotionaalisesti hankala tapaus, joka etsii enemmän muusaa kuin elämänkumppania.

Ja omaksikin kauhukseen hän iskee silmänsä 15-vuotiaaseen pastorin tyttäreen Nolaan, joka on nuoresta iästään huolimatta jo viettelevä Nainen, jolla kuitenkin on viattoman pikkutytönkin piirteitä. Orastava suhde kehittyy salaisena, sillä se ei kestäisi päivänvaloa edes platonisena ystävyytenä. Harrylla on pakkomielle Nolasta, eikä hän voi kuvitella kirjoittavansa mistään muusta kuin kielletystä rakkaudesta.

Kun Nola sitten katoaa elokuisena iltana, ja samalla hänen auttajansa, Deborah-muori, joka on soittanut Nolan takaa-ajosta hätäkeskukseen, tulee ammutuksi, Harryn elämä kääntyy entistä erakoituneempaan suuntaan. 1990-luvun lopussa hän ystävystyy yliopisto-opettajana Marcus Goldmanin, nuoren opiskelijansa kanssa, joka osoittaa hyvin samansuuntaisia piirteitä kuin Harry nuorena. Harrysta tulee Marcusin kirjoittamisen mentori, ja Marcus onnistuu menestysromaanin kirjoittamisessa nuorempana kuin Harry itse.

Kirjan rikosjuoni on hurja, eikä sitä kannata googlailla etukäteen liikaa. Siinä on ripaus Twin Peaksia, mutta enemmän löysin siitä hengenheimolaisuutta mm. John Irvingin, Paul Austerin ja Elizabeth Stroutin teosten kanssa. Stroutin Olive Kitteridge-teosten maailma sijoittuu Mainen osavaltioon, jossa liikutaan myös tässä, kun salarakkaat etsivät turvallista treffipaikkaa. Tuntui, että Dicker on päässyt Uuden Englannin osavaltioiden mentaliteetin ytimeen lähes yhtä autenttiselta tavalla kuin Strout.

Kirjan traagisimmat sävyt liittyvät nuorten tyttöjen hyväksikäytön kollektiiviseen hyväksyntään, ja mielenterveyden horjumiseen, jossa ei aina osata arvata perimmäisiä juurisyitä. Teos on myös mestarillinen tutkielma epävakaasta persoonallisuudesta, jonka merkit saattavat olla joillain näkyvissä jo suht nuoressa iässä.

Tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että nautin kirjan ilmapiiristä siitä huolimatta, että niin moni sen henkilöistä teki tietoisesti tai tiedostamatta muille pahaa. Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhteen käsittely oli tässä mielestäni sopivan historiallista siitä näkökulmasta, että käsitykset sopivasta seurustelusta ovat olleet eri vuosikymmeninä (ja – satoina) erilaisia. Harry Quebertistä ei tehdä tässä hyväksikäyttäjäroistoa, mutta hän saa maksaa kovan hinnan suhteesta, ja 33 vuoden jälkeen tällainen suhde muuttuu myös oikeuden silmissä entistä epäilyttävämmäksi.

Molemmat lukemani romaanit olivat myös tutkielmia maallisesta menestyksestä, ja molemmissa oli ainakin yksi kirjailijapäähenkilö. Koska itse olen lukenut niin monia romaaneja romaanin kirjoittamisesta, niin tuo Dickerin uudempi teos, joka sijoittuu sveitsiläisen pankkimaailman, oli minulle yllättävämpi elämys – siksi, etten yleensä syty Sveitsistä kirjallisena miljöönä, enkä sijoitusneuvojista romaanihenkilöinä. Mutta molemmat olivat vangitsevia tarinoita, jotka auttoivat minua melko jännittävässä elämäntilanteessa.

Bloggaamiseni tulee varmasti syksyn aikana vähenemään, vaikka lukeminen on ollut minulle elintärkeä järjissä pysymisen keino myös silloin, kun en ole ehtinyt raportoida lukemisesta. Tuntuu myös siltä, että mieluummin lukisin yhden Dickerin tiiliskiven kuukaudessa kuin suuremman määrän kepeämpää viihdekirjallisuutta.

Italialaiset järkäleet, osa 1

Teos: Pascal Mercier: Sanojen paino (Tammi, 2021)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tulipa taas korkattua edes yksi Keltaisen kirjaston teos tänä vuonna. Tähän Pascal Mercierin uusimpaan romaaniin suhtauduin varauksella, koska lueskelin hänen hittikirjaansa Yöjuna Lissaboniin viitisen vuotta saamatta sitä loppuun. Miksi näin kävi, sitä en osaa tarkkaan määritellä, sillä tuossa romaanissa oli melkein kaikki elementit, joita romaanissa arvostan. Plus tietty kaupunki, jota rakastan. Pelkäsin, että tämän laajemman ja vielä eeppisemmän kirjan kanssa kävisi samoin, mutta teos olikin varsin koukuttava. Samaan aikaan luin myös paperikirjana Paolo Giordanon teosta Jopa taivas on meidän. Molemmat teokset ovat Italiaan sijoittuvia tiiliskiviä, ja paljon niissä on yhteistäkin, jopa yhteistä ajankuvaa, vaikka Mercierin romaanissa aika-akseli on pidempi.

Teos sijoittuu enimmäkseen Britanniaan ja Italiaan, Lontooseen, Oxfordiin ja Triesteen. Trieste on minulle kaupunki, jonka nimen muistan lähinnä siitä, että James Joyce oli siellä joskus maanpaossa. Se on myös monikielinen ja – kulttuurinen solmukohta, joka on pitkään ollut itäeurooppalaisten, varsinkin balkanilaisten tukikohta. Ja myös Mercier muistaa ujuttaa teokseensa hieman Joycea ja vähän enemmän Itä-Eurooppaa.

Tarinan kertoja on 61-vuotias leskimies Simon Leyland, joka on viime ajat johtanut kustantamoa Triestessä. Kustantamo on kuulunut hänen edesmenneen vaimonsa Livian suvulle, mutta saatuaan ikäviä uutisia lääkäriltään Leyland päättää myydä firmansa eteenpäin. Hänen aikuisia lapsiaan eivät kirjabisnekset kiinnosta, joten hänen on aika tehdä päätös loppuelämän sisällöstään.

Leyland on perinyt talon Hampstead Heathissa, Lontoon esikaupungissa, ja hän on päättänyt muuttaa sinne tekemään kuolemaa. Talo on kuulunut hänen lempisukulaiselleen, Warren-sedälle, joka on maailmanmiehenä kolunnut koko Lähi-Idän ja iskenyt monia musliminaisia. Sedältä Leyland peri kiinnostuksen eksoottisiin kieliin, ja opittuaan arabian aakkoset ennen kouluikää hän päätyi opetella kaikki Välimeren alueen kielet.

Leylandin suku on akateemisen yläluokkainen, mutta hän päättää tutkia kieliä ilman yliopistosivistystä. Hän karkaa lukiolaisena Oxfordista Lontooseen, ja opiskelee maltaa ja albaniaa toimiessaan nuhjuisen hotellin yöportieerina.

Italiasta tulee kuitenkin miehen kohtalo, mutta albanian taidosta tulee hänen yksi tulonlähteensä Triestessä. Siellä tarvitaan albanian tulkkia paikallisessa vankilassa, jonne tulee albaanikriminellien invaasio 1990-luvulla. Vankilassa hän kohtaa myös ”matkakumppaninsa” venäläisen Andrein, joka suhtautuu kieliin samalla vakavuudella kuin Leyland. Mies on itsetuhoinen, mutta häntä pitää sellissään elossa käännöstyöt baskin kielestä. Onhan Andrei puoleksi baski, sillä hänen äitinsä pakeni Espanjan sisällissotaa Neuvostoliittoon.

Andrein auttamisesta tulee Leylandille tärkeä tehtävä, ja ystävyys syvenee entisestään Livian ennenaikaisen kuoleman jälkeen. Vankilasta päästyään Andrei alkaa kääntää venäläisiä emigranttikirjailijoita, mutta hän kärsii monista fobioista ja kylmän sodan aiheuttamista vainoharhoista. Miehen varsinainen identiteettikin on Simonille epäselvä: välillä hän epäilee Andreita Stasin vakoojaksi, välillä siksi kunnioitettavaksi erakoksi, joka on onnistunut kääntämään venäjäksi Finnegan’ s Waken.

Myös sairaaladraaman ystäville romaani tarjoaa yllätyksiä, ja kirjassa pohditaan myös avustetun kuoleman eettisiä kysymyksiä. Teoksen maailma on aidon paneuropppalainen, ja lähes kaikki keskeiset henkilöt ovat kansalliselta identiteetiltään häilyviä ja monikielisiä.

Paikoitellen kyllästyin kustannus-ja käännösmaailman sisäpiiriä syvääluotaavissa osioissa, mutta tällöin romaani sai toimia taustamusiikkina parvekepuuhastelulle. Koen myös helpotusta, että saan pian junailla mielessäni tästä läpikotaisin kirjantuoksuisesta maailmasta väljemmille vesille Apuliaan, jossa uskovaiset teinit hommaavat itseään ansiokkaasti vaikeuksiin.

Viktoria-aukion rakastavaiset

Teos: Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (S&S, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Nuri ja Afra Ibrahim ovat syyrialainen aviopari, joka on kokenut menetyksistä raskaimman, oman pojan kuoleman kotikaupunkinsa Aleppon pommituksessa. He ovat tehneet raskaan matkan Euroopan halki ihmissalakuljettajien avustuksella, ja odottavat turvapaikkapäätöstä jossain Etelä-Englannissa, yksityisessä majatalossa. Paikka on karu, vaikka sen pitäjä, iäkäs entinen kirjanpitäjänainen yrittää ymmärtää pakolaisasukkaiden huolia ja keittää näille loputtomia kupposia teetä. Ympäröivässä betonipuutarhassa kasvaa vain yksi puu, jonka alla aviomies Nuri käy purkamassa huoliaan silloin, kun sokean ja masentuneen vaimon huoltaminen käy liian raskaaksi.

Aleppossa Nuri oli mehiläistarhuri, ja Afrasta oli tulossa jopa kuuluisa taidemaalari. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden elämän valintoja kaikki sukulaiset eivät ole ymmärtäneet. Nurin serkku Mustafa on puhunut tämän ympäri mehiläisbisneksiin, ja Mustafa on aiheeseen vielä enemmän vihkiytynyt kuin Nuri itse. Myös idea Britanniaan muuttamisesta on tullut Mustafalta: hän lähetti oman perheensä sinne jo sodan alkuvaiheessa, mutta ei itse voinut jättää rakkaita mehiläisiään. Kun elämä kaupungissa sitten osoittautui mahdottomaksi, miehen pakomatkasta tuli paljon hankalampi kuin muun perheen.

Kirjassa seurataan Ibrahimin pariskunnan ja Mustafan erillisiä pakomatkoja monessa eri maassa. Ibrahimeille Kreikka osoittautuu vaikeimmaksi rastiksi, ja molemmilla on vakavia itsetuhoisia ajatuksia Ateenassa, jossa he joutuvat majoittumaan taivasalla ja tulevat huumediilerien kiristämiksi. Kaupungin Victoria-aukio on paikka, jossa epätoivoisimmat pakolaiset kohtaavat ja diilaisivat vaikka mummoaan, jos voisivat. Matkan aikana Nuri on tehnyt asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja hänen masennuksensa johtuu pitkälti tämän pimeän puolen kanssa elämisestä.

Christy Lefteri oli Kreikassa vapaaehtoistyössä pakolaisten keskuudessa vuosina 2016-7, ja tämä tarina on syntynyt noista tuhansista kohtaamisista. Mehiläistarhurien hahmoille on olemassa reaalimaailman esikuvia, vaikka tarina onkin fiktionaalinen. Kirjassa näkyy kirjailijan omakohtainen sitoutuminen aiheeseen ja avustustyöhön, jossa on omat sudenkuoppansa.

Olen itse seurannut viime vuosien keskusteluja ja dokumentteja pakolaisten viimeaikaisista reiteistä ja haasteista sen verran paljon, ettei romaanin matkakertomus antanut minulle paljoa uutta. Sen sijaan tarinan henkinen ja psykologinen puoli oli raakuudessaan ja todenmukaisuudessaan syvällinen ja uusia näkökulmia avaava. Teos kuvaa avioliittoa, jossa kaksi syvästi traumatisoitunutta puolisoa yrittävät vain selviytyä hengissä tilanteessa, joka edelleen aiheuttaa päivittäistä stressiä, vaikka he nyt asuvatkin ”turvassa” katto päänsä päällä.

Sosiaalityöntekijä Lucy Fisherin hahmo jäi varsinkin kummittelemaan mieleeni. Tämä nuori nainen oli hermostunut ja osittain kovin epäammattimainen, eivätkä Ibrahimit tienneet, voiko kehenkään viranomaiseen luottaa.

Lefteri kuvaa hienosti sitä tilannetta, jossa aviopuolisosta tulee melkein omaishoitaja, ja jossa liiallinen fyysinen intiimiys vie suhteesta viimeisenkin eroottisen latauksen. Afralla on kuitenkin toivoa saada näkökyky takaisin, ja ehkä jonain päivänä hän tervehtyy rakkaan maalaustyönsä kautta.

Oli myös kiinnostavaa lukea tämän pariskunnan hengellisestä elämästä, sillä olisin olettanut heidän olleen taiteilijapiireihin kuuluvina vakaumuksellisia ateisteja. Islamista tulee vaikeuksien kautta kuitenkin salainen voimavara, mutta senkin ilmaisemisesta tulee mahdollinen este turvapaikan saamiseksi.

Tämä on sellainen teos, josta on kai mahdotonta selviytyä kuivin silmin. Oli tässä kuitenkin paljon muutakin sisältöä kuin nyyhkyosastoa, ja varsinkin ne mehiläisten hoitoon liittyvät pohdinnat olivat iloa tuottavia. Ateenasta Mustafa kirjoittaa liikekumppanilleen, että ”eurooppalainen mehiläinen ei voi hyvin”. Toisaalta näky Yorkshiren nummien kanervamättäistä sai miehen jaksamaan pahimmissakin paikoissa.

Paikoitellen romaani oli hieman sekava, mutta ymmärsin, että sekavuus johtui yrityksestä kertoa turvapaikan hakemisen paineista ja loogisen tarinan kertomisen vaikeuksista.

Tämä teos komppaa hyvin noita äskettäin lukemiani Victoria Hislopin Kreikka-aiheisia kirjoja, joissa käsiteltiin maan pidempää pakolaisuuden historiaa. Victoria-aukio oli merkittävä paikka ainakin yhdessä niistä, ja maan nykyolojen kuvauksessa oli paljon yhteistä kokemuspohjaa.

Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.

Kuppilat kuntoon Cornwallissa

Teos: Lucy Diamond: Rantakahvila (Otava, 2021)

Suomennos: Eeva Parviainen

Äänikirjan lukija: Maija Lang

Evie Flynn on 32-vuotias toimistoalan silpputyöläinen, joka pitää itseään sukunsa mustana lampaana siksi, ettei hän ole siskojensa lailla onnistunut menemään naimisiin, hankkimaan lapsia ja asuntolainaa. Evien nuoruuden synteihin mahtuu myös muutama persoonallisempi taiteilijapoikaystävä, mutta kun Evie onnistuu nappaamaan kumppanikseen säästämiseen intohimoisesti orientoituvan Matthew’n, häntä aletaan jo pitää lähes yhteiskuntakelpoisena.

Flynnin perhepiirin murheet ovat pitkään olleet pieniä, ja arvomaailma on vakaan keskiluokkainen. Kun Evien äidin sisko Jo kuolee auto-onnettomuudessa, tämä on suistaa koko perhepiirin raiteiltaan. Ja kun käy ilmi, että Jo-täti on testamentannut Cornwallin rantakahvilansa juuri Evielle, se herättää suurta sisarkateutta. Huolimatta siitä, etteivät Evien paikalleen jämähtäneet äitylisiskot todellakaan haluaisi kahvilaa vastuulleen.

Järkevästi ajattelevalle lähipiirille, miesystävä Matthew mukaanlukien, kahvila on vain potentiaalinen konkurssipesä, tai myyntikohde, joka pitäisi nopeasti realisoida alta pois. Eviellä on paikkaan vahvempi tunneside, sillä hän on viettänyt rantakylässä monia nuoruuden kesiä myös ilman vanhempiaan. Hän on ollut kesätöissä kahvilassa, ja viettänyt elämänsä kuumimman rakkauden kesän paikallisen surffarin, Ryanin kanssa. Ja nyt kolmikymppisenä konttorirottana Oxfordissa hän suhtautuu Carrawen Bayn kylään kuumana paikkana, jossa hiekka kaikissa ruumiin poukamissa enteilee jo tulevaa hekumaa.

Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset kaupungit eivät ole erityisen hohdokkaita asuinpaikkoja niille, jotka eivät kuulu akateemiseen eliittiin. Diamond näyttää lyhyesti mutta terävästi Oxfordin ei-akateemisia kasvoja, mutta romaani keskittyy Cornwallin kyläyhteisön dynamiikkaan. Carrawen Bayssa turismi on maltillista, mutta ahneet rakennuttajat etsivät jatkuvasti uusia kohteita hankkeilleen. Paikallinen väestö suhtautuu muutoksiin vihamielisen konservatiivisesti. Moni toki saa suuren osan tuloistaan turismista, mutta he haluaisivat turismin olevan oikeanlaista – pienimuotoista ja helposti hallittavaa.

Chicklit-kirjoissa yleinen juonenkäänne on, että päähenkilö perii huonosti menestyvän yrityksen, ja valtavalla tahdonvoimallaan muokkaa siitä yhteisöllisen keskuksen. Tällainen juoni oli myös äskettäin lukemassani Frida Skybäckin teoksessa Kirjakauppa Thamesin varrella. Se oli tätä tarinaa astetta dramaattisempi siksi, ettei kirjakaupan perijätär tuntenut perinnön antajaansa, joka myös oli biologinen täti. Skybäckin kirjassa juonen pyöritys oli vinhaa, kun taas tässä kirjassa lopulta tärkeämpää on paikallinen ilmapiiri.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Skybäckin kirjasta siksi, että se esitteli minulle sellaista osaa Britanniaa, jossa en ole käynyt ja siksi, että teoksen perintökuvio oli astetta maltillisempi. Samalla se oli ”täydellisenä lomalukemistona” teos, joka ei haastanut minua millään saralla. Kirjan hahmoissa oli sopivaa variaatioita, mutta hahmoihin ei edes mahtunut mamuja tai homoja. Yhteiskunnalliset teemat, jos niitä voisi sormella osoittaa, ovat hyvin pliisuja, sillä tämä kirjassa esitetty yhteisöllisyyden haaste esiintyi lähinnä täti-ihmisten juoruiluna ja viininjuontina. Politiikkaa kirjassa ei puhuta lainkaan, eikä edes Brexitiä ole tapahtunut tai ole tapahtumassa.

Teoksessa eniten arvelutti lontoolaisen kodittoman nuoren, Phoeben, tarina. Toki kotoaan karanneen teinin hahmo oli juoneen sopiva, mutta jopa tämä koditon hahmo jää varsin harmittomaksi ja viihteelliseksi. Diamond ei halua aiheuttaa pahaa mieltä lukijalleen minkään käsitellyn teeman kautta.

Brittiläisen chicklitin kartalta on viime aikoina löytynyt teoksia, joissa kunnallispolitiikka on keskeinen teema, joista Beth O’Learyn Vaihtokauppa (WSOY, 2021) on tuore, suomennettu esimerkki. Mutta ehkä genren sisällä on arkielämän teokset ja lomalukemisto erikseen liputettuina.

Kirjaa googlatessani huomasin, että se on julkaistu Britanniassa jo vuonna 2011 (eli siksikään Brexitiä ei mainita), ja sitä pidetään jo lomalukemistojen kestoklassikkona. Kirja aloittaa sarjan, jossa yhteisön elämää seurataan eri vuodenaikoina, myös turistisesongin ulkopuolella.

En tiedä, miksi lopulta pidin tämän kahvilan meiningistä, kun kirjassa mainittu lukupiirikään ei ehtinyt tarinan aikana kokoontua. Teoksen päähenkilöt eivät suuresti välittäneet kulttuurista, vaikka yhdet taidenäyttelyn avajaiset kahvilassa pidettiin. Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, että se tarjoaa jokaiselle lukijalle jotakin – yhteisöllisyyttä, erotiikkaa tai ”kuppilat kuntoon” – kertomuksen. Itseäni taisi tällä kertaa kiinnostaa eniten ”kuppilat kuntoon” – aspekti, ja uusien työntekijöiden rekrytoinnin haasteet.

Hääreissulla Connemarassa

Teos: Lucy Foley: Kutsuvieraat (Otava, 2021)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Jules ja Will ovat menestynyt lontoolainen pariskunta, jotka eivät ole vitkailleet hääsuunnitelmissaan löydettyään toisensa yli kolmikymppisinä. Jules on merkittävä someinfluensseri ja yrittäjä, Will TV-juontaja, jonka elämää tuntuu vielä keski-iän kynnykselläkin jäsentävän kouluaika kalliissa Trewellyanin sisäoppilaitoksessa.

Kun häitä aletaan suunnitella, Julesilla on jo ammattinsa takia ohjakset käsissä paikan ja rekvisiitan suhteen, mutta sosiaalisesti homma keskittyy Willin poikakoulun kaveripiiriin. Miesten hyväveliverkosto on toiminut tiiviisti kaikki vuodet, ja pariskunnan luokkaerokin on asia, joka nousee pinnalle jo ennen maagista päivää.

Tarina keskittyy hääviikonloppuun pienellä saarella Connemaran maakunnassa, Irlannissa, mutta se pelaa paljon takaumilla. Se on melkein Agatha Christie-tyylinen ”whodunnit”-draama, jossa murhaan mahdolliset syylliset on eristetty hevon kuuseen, ja jossa he joutuvat kuulusteluihin ryhmää ennen kuin pääsevät saarelta pois. Juonessa on jonkun verran samankaltaisuutta Foleyn aiemman teoksen Jahti kanssa, jossa myös rikkaat nuoret aikuiset viettivät viikonloppua synkässä retriitissä Skotlannissa. Mutta toki hääteema erottaa teoksia toisistaan, ja joillakuilla, kuten itselläni, on tämäntyyppisiin miljöihin liittyvä fetissi, joten valitsin kirjan lähinnä tapahtumapaikan takia.

Tarinaan mahtuu jonkun verran paikallista connemaralaista folklorea, ja myös ruokalista ilahdutti runsaine kalasoppineen. Tyypilliseen brittityyliin kirjassa kuitenkin käytetään päihteitä suuremmalla antaumuksella kuin harrastetaan kulinarismia tai seksiä, ja hääpaikan omistajat osasivat ennustaa kunnon bakkanaalit, kun saivat tietää vieraiden yläluokkaisesta taustasta.

Kirja ilahdutti minua enemmän lifestyle-näkökulmasta kuin dekkarina/trillerinä, sillä nämä hääyrittämisen kuviot ovat Brittein saarilla niin eri levelillä kuin Suomessa. Toki poikakoulun käyneiden kaverusten salaisuudet ja kieroutuneet suhteet kiinnostivat myös, ja oli tässä paikoitellen ihan hehkeää luontokuvaustakin.

Juonesta en paljasta muuta kuin sen, että lähes kaikilla keskeisillä hahmoilla olisi ollut hyvä syy saada uhri hengiltä. Kirjan hahmoista ei oikein kukaan ollut erityisen sympaattinen, joten jäin ihmettelemään sitä, että tarina silti tehnosi ja jäin taas odottamaan uutta kirjaa Foleylta.

Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, ettei se ole poliisivetoinen ja siinä, että sen ainekset olivat lopulta aika simppelit. Minulle tämä on juuri sopivaa aivot narikkaan-viihdettä, ei liian imelää tai tunteisiin vetoavaa, kuten osa tämän genren teoksista ovat. Lukija voi siis itse päättää, onko tämä dekkari vai psykologinen trilleri, itse luin tätä kelpona perinteisenä dekkarina, jossa oli melkein klassiset jännitteet ja asetelma.