Lappu luukulle ”pienissä puodeissa”!

IMG_1687Länsimaiseen viihdekirjallisuuteen on päässyt muhimaan omituinen virus, nimittäin pakkomielle nimetä teoksia ”pieniksi puodeiksi”. On ollut suklaapuotia, kirjapuotia, lankapuotia ja jopa potenssipuotia. Puotiromantiikka vetoaa kai kaikkiin, joiden sisäinen yrittäjyys on vahva ja joiden oma haave puodin perustamisesta on syystä tai toisesta hyytynyt.

Onneksi coffee shop on suomeksi kahvila, ja brittienglannissakin se on perinteisesti ollut vaan tylsä cafe. Me eurooppalaiset olemme tottuneet mieltämään coffee shop:in aivan muunlaiseksi instituutioksi kuin se, missä kaadetaan eksoottisia siirappeja kuumaan maitovaahtoon. Siitä huolimatta nähdessäni kierrätyskorissa teoksen nimeltä The Little Coffee Shop of Kabul (Sphere, 2011) teos lähtee mukaani. Ei imelän maitokahvin eikä yrittäjyyden vuoksi, vaan siksi, että luen mielelläni Euroopan ulkopuolelle sijoittuvia chicklit-teoksia.

Deborah Rodriquez on amerikkalainen kampaaja ja aktivisti, jonka teokset ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Hän lähti Afganistaniin avustustöihin vuonna 2001 ja perusti pian kauneuskoulun, jossa tarkoituksena oli rohkaista naisia pienyrittäjyyteen. Tämän jälkeen hän toimi kahvilan pitäjänä. Hän joutui lähtemään maasta v. 2007, jonka jälkeen hän on jatkanut tulevien kampaajien ja kosmetologien kouluttamista Meksikossa. Pieni vilkaisu kirjailijan elämäkertatietoihin osoittaa, että hänen oma tarinansa saattaa olla jopa värikkäämpi kuin romaanien hahmojen.

En ole uskollisesti seurannut kaikkea Afganistaniin sijoittuvaa kirjallista tuotantoa. Hyvin vähän sieltä kai tulee maassa edelleen asuvien afgaanien omaa tekstiä; kirjailijat ovat joko pitkään länsimaissa asuneita siirtolaisia tai ekspatriaatteja. Moni varmaan muistaa viime vuosikymmenen kohukeissin, kun Åsne Seierstad ryösti Kabulin kuuluisan kirjakauppiaan tarinan. Tuo teos ei ollut ”pieni puoti”-tyyppistä chicklitiä, vaan dokumentaarinen matkakirja, joka lopulta asetti kirjoittajansa varsin kyseenalaiseen valoon. Suomalaisista ekspatriaateista jotkut saattavat tunnistaa Pia Heikkilän, joka räväytti muutama vuosi sitten esikoisteoksellaan Operaatio Lipstick. Tuo teos aiheutti minussa hämmennystä enemmän kuin mikään viihdekirja aikoihin, ja olen edelleen valmis kategorisoimaan sen vahvaksi kandidaatiksi huonon kirjallisuuden festareiden palkintojenjaossa.

The Little Coffee Shop of Kabul ei ole päätä huimaavaa kaunokirjallisuutta, mutta siinä nousee edukseen kirjoittajan kokemuksen rintaääni. Naisasian edistäminen on pontevaa; eshoppailu ja seksuaalisuus jäävät sivuteemoiksi, koska kumpikaan harrastus ei ole päähenkilöille turvallista.

Kahvilan pitäjä Sunny on tullut Kabuliin miehensä Tommyn työn perässä. Pariskunnan elämä kotona Arkansasissa on ollut niukkaa, mutta ekspatriaatteina heitä kohdellaan kuin aatelisia. Tommy jättää pian rauhanturvaajan työn ja siirtyy salaiseen tiedustelupalveluun, mikä käytännössä tarkoittaa, että Sunny on ”elävän leski”. Hän laittaa kaiken energiansa kahvilan pitämiseen, mutta sen menestystä varjostaa kiristyvä turvallisuustilanne.

Sunnyn keskeinen suojatti on Bashir, hazaramies, jonka hän on kouluttanut baristaksi ja turvamieheksi. Monet afgaaniasiakkaat osoittavat halveksuntaa Bashiria kohtaan aina, kun voivat, sillä heidän mielestään ei ole sopivaa, että hazara on päässyt niin rahakkaaseen ja näkyvään työhön. Pian Sunny saa huollettavakseen toisen, synkkää kohtaloaan karkuun päässeen nuoren naisen Yazminan, joka on leski ja raskaana. Yazmina on myyty maalta Nuristanista pääkaupungin avioliittomarkkinoille, mutta hänet on heitetty kadulle, kun raskaus on ilmentynyt välittäjälle. Yazmina on hyvin tietämätön tilastaan ja peloissaan, varsinkin kun häntä pidetään yleisesti prostituoituna, onhan hän nuori, kaunis, naimaton ja ilman sukulaismiestä suojelijanaan.

Naapurin mummo Halajan käyttää burqansa alla farkkuhametta 70-luvulta. Hän polttaa kuin korsteeni ja on kahvilassa vastuussa ”teetarjoilusta”, johon ainakin ei-muslimit ovat oikeutettuja pitkien työpäivien jälkeen. Halajanin liberaalia maailmankuvaa varjostaa luku- ja kirjoitustaidottomuus, ja se vaikeuttaa myös hänen orastavaa onneaan deittimarkkinoilla, onhan hän kirjeenvaihtosuhteessa erään kapinallisen räätälin kanssa. Halajanin poika Ahmet toimii kahvilan väen autokuskina, ja on äitiään konservatiivisempi tapaus. Pojan ahkera rukoileminen herättää huolta mahdollisesta radikalisoitumisesta, mutta se on myös kapinaa äidin sukupolven länsimaistunutta arvomaailmaa vastaan.

Teoksen muilla länsimaisilla naisilla ei tunnu olevan tervettä itsesuojeluvaistoa, vaan heitä ajaa sokea rakkaus tai idealismi kohteisiin, joissa he ovat täysin suojaamattomia.

Kirja on aika opettavainen, siinä on myös liitteenä kysymyksiä kirjakerhoille ja ruokaohjeita. Chicklit-teoksena se loistaa kulttuurintuntemuksellaan ja yhteisöllisyydellään. Vaikka sen kieli on arkipäiväistä, se ei ole tyypillistä aivot narikkaan-viihdettä. Lukija voi esimerkiksi pohtia sen valossa Afganistanin tämänhetkistä turvallisuustilannetta ja pakkopalautusten oikeutusta. Tässä kuvataan Kabulin tilannetta noin kymmenen vuotta sitten – onko tilanne kenties huonontunut sen jälkeen ja millainen on hazara-vähemmistön tilanne nyt?

Kaikista lukemistani ”pieni puoti”-aiheisista teoksista tämä on ehdottomasti paras. Ei vielä kovin järeä meriitti kaunokirjalliselle teokselle, mutta kaikki, jotka tuntevat vertauskohtia, voivat sijoittaa antamani viisi puotitähteä kuvittelemalleen kartalle.

Mainokset

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

IMG_1676Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Petoksia lattebaarivyöhykkeellä

IMG_1650Nyt alkaa olla aika lopetella holtiton lukeminen, mutta kerta kiellon jälkeen: sarjassamme turhat lomalukemistot. Tänään mökillä kärsin itikka-allergiasta ja seuranani oli valikoima parempaa ja huonompaa viihdettä. Päädyin keskelle lontoolaista pettämisdraamaa, jossa turhilla ihmisillä oli liikaa aikaa stalkata toistensa salasuhteita.

Jane Fallon on kirjailijanuransa rinnalla tv-tuottaja, eikä siksi ole yllättävää, että teos    Strictly Between Us sijoittuu lontoolaiseen mediamaailmaan. Osa sen päähenkilöistä työskentelee lifestyle-kanavien tuotannossa. Neljääkymppiä lähestyvä Tamsin on onnistunut hankkimaan omalla työllään asunnon Belsize Parkissa, mutta yksikään hänen suhteistaan ei ole saavuttanut minkäänmuotoista vakiintumisen merkkiä. Tamsin elää epäterveessä symbioosissa parhaan ystävänsä Michellen ja tämän miehen Patrickin kanssa. Kilpailevan tv-yhtiön leivissä olevalla Patrickillä on naistenmiehen maine työpiireissä, vaikka hän esittääkin kunnon aviomiestä vapaa-ajallaan. Tamsin alkaa olla miehen alfaurosmenoon kypsä varsinkin, kun heidän kahdenkeskinen tuntemisensa on lipsumassa kielletylle alueelle.

Tamsinilla ote lipsuu vähän kaikkialla: töissä hän yrittää kalastella henkilökohtaisen assistenttinsa Bean suosiota seikkaperäisillä avautumisillaan. Bea on silti Tamsinin alainen, joka tekee pomolleen harmittomia pikku källejä tämän selän takana harva se päivä. Kun Tamsin lähettää Bean Birminghamiin leikkimään hunaja-ansaa gaalatilaisuuteen, johon petollinen Patrick osallistuu, Bea tietää sopivuuden rajan tulleen ylitetyksi.

Teos avautuu sisäsiittoisena neliödraamana, jossa yhteiskunnalla tai muulla ulkoisella maailmalla tuskin on sijaa. Teoksen jännitys rakentuu valheiden verkostolle, kiristämiselle ja pakkomielteille. Michellen ja Tamsinin ystävyys on ainoa suhde, jossa on jotain syvyyttä, kun taas petollisen Patrickin taustoista lukija ei    saa tietää paljoa. Bean kiinnostus Patrickiin on alussa ammatillista, eli hän toivoo vihdoin nousevansa koiran roolistaan reittä pitkin.

Ainoa vähän kiinnostava ulottuvuus teoksessa on prekaarin työelämän kuvaus. Kaikki henkilöt pelkäävät huolella rakennetun selustansa murtuvan, eikä työpaikan kosteissakaan illanvietoissa ole hauskaa. Bea suostuu tapaamaan pomoaan vapaa-ajalla lähinnä ylennyksen toivossa, ja Tamsinin sosiaalinen tilannetaju on legendaarisen heikko. Hän on niitä tavoilleen uskollisia koiranaisia, joille uusiin ihmisiin tutustuminen on aidosti haasteellista. Toisaalta hän on se tyyppi, jota pyydetään kaasoksi ja kummiksi, sillä yleensä hän on lojaali ja myös maksukykyinen.

Kun nyt miettii takavuosien menestyksekkäitä chicklit-teoksia, niissä yleensä on ollut joku humoristiseen liioitteluun liittyvä piirre. Bridget Jones ja Becky Plumwood ovat nolojen tilanteiden naisia, joiden ylilyönteihin on helppo samastua. Tässä kirjassa on outo moralistinen vire, joka saa polyamorian vaikuttamaan suht raikkaalta ja järkeenkäyvältä vaihtoehdolta. Itse en ainakaan säälinyt ketään Patrickin hoitoa enkä kokenut kostonhimoa miestä kohtaan, joka on pettämisen ammattilainen.

Vaikka teos kuvaa lontoolaisten menestyjien maailmaa, teoksen asetelma on mielestäni junttimainen. Hahmojen elämänpiiri on suppea, eikä heitä kiinnosta muu kuin oma napansa. Ja vaikka tässä kokkaillaan meribassia ja kotitekoista pestoa, aisti-ilotkin jäävät suppeiksi. Suunnilleen ainoa kulttuurinen viite liittyy Silta-sarjan katsomiseen, tosin Bea ehtii myös siivoamaan Twilight-romaanit hyllystään ennen Patrickin vierailua kimppakämpässä. Tämä teos on kirjoitettu helpoimmalla mahdollisella arkikielellä niille, jotka lukevat yhden pakollisen lomakirjan vuodessa. Ja kun kannessa komeilee vielä Daily Mailin suositus laatusanalla ”nail-biting”, lukija tietää, mitä on odotettavissa.

Ei jatkoon. Mieluummin katson tv:stä niitä matalaotsaisia lifestyle-ohjelmia kuin luen muka-kaunokirjallista tekstiä niiden epätoivoisista tuottajista.

 

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Polttareissa ystävyys punnitaan

IMG_1572Mitä tehdä, kun sinut kutsutaan sellaisen ystävän polttareihin, jota et ole nähnyt kymmeneen vuoteen ja jonka kanssa on erottu ikävissä tunnelmissa? Velvoittaako lapsuudenystävyys? Voiko kutsusta kieltäytyä? Mikä polttareiden perimmäinen merkitys on?

Brittiläinen Ruth Ware vie teoksessaan Synkän metsän siimeksessä (Otava, 2017, suom. Oona Nyström) sekalaisen seurueen juhlimaan ystävänsä Claren naimisiinmenoa mökille korpeen. Kuten arvata saattaa, mökkeily ei ole tutuinta puuhaa varsinkaan lontoolaisille, jotka eivät ole tottuneet erämaan pimeyteen marraskuussa. Tässä loma-asunto sijaitsee Newcastlen lähistöllä paikassa, jonne ei aina pääse autolla. Metsässä voi tavata kettuja, pöllöjä ja päästäisiä, jotka ovat ystävällisempiä kuin mökkinaapurit, joista jonkun epäillään sytyttäneen tontin alkuperäisen rakennuksen tuleen.

Kirja kertoo menestyneistä pari-kolmekymppisistä, joiden hauskanpito ei enää ole täysin spontaania. Kauhu rakentuu sosiaaliselle piinalle, kun osa porukasta tapaa toisensa ensimmäistä kertaa, eikä yhteistä jaettavaa välttämättä löydy. Kaaso Flo on porukasta ainoa, joka ei ole työelämässä; hänen epäillään olevan mielenterveyskuntoutuja. Varsinkaan hän ei osaa rentoutua, vaan pitää kiinni vaivaannuttavasta ohjelmasta, johon kuuluu paljon tutustumisleikkejä ja jopa spiritismiä. Morsianta ei kaason mukaan saisi pettää edes muita aikaisemmalla nukkumaanmenolla, sillä hän on ”ansainnut” kaikkien aikojen bileet.

Kirjan kertoja on 26-vuotias Leonora, dekkarikirjailija, joka jo melkein elättää itsensä teoksillaan. Hän kärsii valikoivasta muistista suhteessa nuoruuteensa ja muistinmenetyksestä suhteessa kauhujen viikonloppuun. Claren seurassa hän huomaa taantuvansa siksi änkyttäväksi ekaluokkalaiseksi, jonka luokan kuningatar ”pelasti” piireihin. Clare on aina ollut huomion jakamaton keskipiste, se tyttö, jolle annettiin kaikkien koulunäytelmien pääroolit. Leonoraa tosin helpottaa kuulla, etteivät kaikki muutkaan polttarivieraat tiedä, miksi ovat paikalla.

Minua asetelma ja juoni koukuttivat, ja olihan brittien mökkitouhuilu huvittavaakin, vaikka uusavuttomuus ei ollut varsinaisena teemana. Kännisekoilukin oli lopulta aika pliisua, vaikka kiintiöhomo-Tomilla oli tarjottavana kokaiinia tequilashottien piristeeksi. Henkilöhahmoissa oli ennalta-arvattavaa mustavalkoisuutta, mutta sen voi antaa anteeksi, jos etenee juoni ja toiminta edellä.

Kirjassa viljellään puhekieltä ja pohjoisen murretta, ja kirjoitusteknisesti teos tuntui viihteelliseltä. Trilleriksi ja dekkariksi se on suht virtaviivaista ja helppoa luettavaa, joka vetoaa enemmän tunteisiin kuin älyyn. Uskon, että varsinkin nuoremmille lukijoille se tarjoaa helpon samastumispinnan, sillä moni meistä on joutunut tahtomattaan bileisiin, joissa kaikki eivät haluaisi olla.

Olisin pitänyt teoksesta enemmän puhtaan psykologisena jännityksenä tai jopa chikclit-teoksena kuin murhadraamana. Toisaalta arvostin melko suppeaa tapahtumisen horisonttia, suljetun tilan kauhua, josta tuli mieleen Agatha Christien parhaat. Kaverikutsujen asetelmasta tuli jopa mieleen aikuisten Viisikko, varsinkin, kun kuuden hengen seurueesta yksi äänesti jaloillaan jo ensimmäisenä aamuna.

Tuoreimmista brittitrillereistä, jotka ovat saaneet suuren suosion myös Suomessa, olen lukenut monia. Jostain syystä minuun ovat vedonneet enemmän teokset, joissa rikokset eivät kohdistu lapsiin. Synkän metsän siimeksessä ei ollut aivan niin piinaava kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa (edelleen ykkössuosikkini tämän genren sisällä), mutta toisaalta siinä lähdettiin pois suur-Lontoon mukavuusalueelta. Aion ehdottomasti seurata Ruth Waren tuotantoa, ja lukisin teoksia mieluummin englanniksi. Käännöksessä tuskin oli mitään häikkää, mutta tuntui, että tässä oli sen tyyppistä huumoria, joka ei luontevasti käänny vieraalle kielelle.

Antaisin kirjan lahjaksi häähullujen uhreille, ja kaikille niille, jotka ovat joskus jääneet kutsumatta häihin köyhyyden tai parittomuuden vuoksi, tai vaikka siksi, että heillä on lapsia. Briteillähän hääpönötys on perinteikkäämpää kuin meillä, ja siksi he osaavat myös nauraa sille statuksen tavoittelulle, josta koko hömpötyksessä usein on perimmiltään kyse.

Missien vapautusliikkestä, päivää

IMG_1571Kirjoja on tullut arvottua Ellibsistä ilman hakukriteereitä koko kesän ajan. Lukeminen alkaa kyllästyttää, ja rahattoman kesän viettäjänä olen vihdoin siinä pisteessä, että joko alan takoa omaa romaania apinanraivolla tai lähden kuukaudeksi metsään keräilemään elantoa talven varalle. Muita menovaihtoehtoja ei nyt ole.

Kesän hassuin, huumorintajuisin ja varmaan kantaaottavin lukemani teos taitaa olla amerikkalaisen Julie Murphyn nuortenkirja Dumplin (Otava, 2016, suom. Pirkko Pitkänen). Kuten jo kannesta ja nimestä arvata saattaa, teos kertoo lihavuudesta ja elämästä lihavana nuorena yhteiskunnassa, joka on vakavasti ulkonäkökeskeinen. Fat-shaming on tullut suomalaisissa keskusteluissa käsitteeksi vasta viimeisen parin vuoden aikana, mutta en osaa arvata, millaista tukea saavat pienillä paikkakunnilla kasvavat isokokoiset nuoret. Vaikka kirja sijoittuu Teksasiin ja esittelee varsin lumoavasti paikallista junttikulttuuria, sen sanoma taitaa olla suoraan sovellettavissa suomalaisiin peräkyliin.

Clover City on paikkakunta, josta kaikki kynnelle kykenevät nuoret pyrkivät pois heti high schoolin jälkeen. Tyhmemmille ja köyhimmille ainoa poispääsykanava saattaa olla urheilustipendi, ja muut jäävät pankolle makaamaan, ryyppäämään, lisääntymään ja käymään kirkossa. Päähenkilö Willin alias Willowdeanin äiti ja sisko ovat olleet tällaisia luusereita, vaikka äiti on tullut valituksi Miss Teen Blue Bonnetiksi juuri ennen Willin syntymää vuonna 1997. Tarinan äiti on laskelmieni mukaan syntynyt 80-luvun alussa ja tuntui asenteiltaan ja maailmankatsomukseltaan hirvittävän vanhalta. Äidin isosisko Lucy on juuri kuollut  lihavuuden aikaansaamaan sydänkohtaukseen 36-vuotiaana. Viimeiset elinvuotensa Lucy vietti enimmäkseen neljän seinän sisällä vakavasti sairaana.

Kirjassa siis puhutaan perintötekijöistä, geneettisistä ja sosiaalisista. Myös Willin äiti oli teininä lihava, mutta päätti laihduttaa missikisoja varten. Äidin aikuinen identiteetti on rakentunut missi-instituution ympärille, mutta siitä huolimatta hän tienaa elantonsa lähihoitajana vanhainkodissa. Tyttären lihavuus on kolaus äidin itsetuntoon, ja hän pyrkiikin pitämään TV:n laihdutusohjelmia päällä aina, kun tytär on kotona. Äiti kuitenkin tarkoittaa hyvää, mutta kaksikon suhde alkaa olla vakavasti kariutumassa, kun Will päättää ilmoittautua mukaan missikisoihin huumorimielessä.

Teos on vahvan feministisen teemansa lisäksi herkullinen yhteisöllinen kudos, joka kertoo teksasilaisesta kansanperinteestä siinä missä yhdistyselämästä. Isoäitien jääteereseptit ovat sukujen tärkeitä salaisuuksia, ja koulujen tanssiaisten jättiläisruusukkeet merkittävää käsityöperinnettä. Naisten kunnia-asia on kyky syödä grilliruokia sotkematta, mutta kulttuurin tuoreimmassa updeittauksessa on sallittua käydä seuraamassa drag queenien Dolly Parton-imitaatioita homoklubilla alaikäisenä.

Teos on hyvin toiminnallinen ja monisanainen, ja dialogin runsauden vuoksi tuntui välillä, että seuraisi saippuaoopperaa. Kuitenkin henkilöhahmojen elävyys nosti teoksen tavanomaisen arjen yläpuolelle. Tai ainakin se, mikä on teksasilaisessa peräkylässä tavallista, saattaa näyttäytyä täällä eksoottiselta. En tiedä, kehtaisiko paikallinen teinipoika kertoa deitilleen, että tämän äitipuoli elättää itseään erotiikkatuotekutsujen pitäjänä.

Teos varmasti puhuttelee niin äitejä kuin tyttäriä, ja siinä on ajattelemisen aihetta myös niille, jotka eivät koskaan ole olleet ylipainoisia. Luen kirjaa aikana, jolloin lihavia ihmisiä salakuvataan ilman heidän suostumustaan sosiaaliseen mediaan, ja aikana, jolloin keskustellaan, pitäisikö ylipainosta sakottaa eri palveluissa. Itse en ollut reippaasti ylipainoinen nuorena, mutta koin jo silloin (varsinkin naisten keskinäisen) liikakiloista kommentoinnin ahdistavana. Tämän päivän ylipainoisilla nuorilla saattaa olla enemmän työkaluja luoda itselleen positiivista minäkuvaa,  mutta toisaalta varsinkin työmarkkinoilla lihavuusrasismi rehottaa villinä.

Dumplin oli siinäkin mielessä erilainen nuortenkirja, ettei siinä esiintynyt vakavia mielenterveyden ongelmia tai päihteiden liikakäyttöä. Perheissä oli kaikenlaista hässäkkää, mutta nuoret eivät jääneet yksin ongelmineen. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvän mielen romaani, joka pyrkii ratkaisemaan ongelmia, ei vellomaan niissä. Positiivisuuden vuoksi voin suositella teosta myös nuoremmille lukijoille kuin lukioikäisille, jotka ovat teoksen keskeinen kohderyhmä.

 

Levottomien siskojen odysseia

IMG_1569Onnellinen perhe vetäytyy kesäksi huvilalle saareen, jossa lomailee muita vastaavia porvarillisia perheitä ja buddhalaisia munkkeja. Kuistilla otetaan vastaan mökkinaapureita ja juodaan maltillisesti viiniä. Keskustellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa.

Tyttäriä on neljä, vanhin täyttää viisitoista ja nuorin on vasta yksivuotias. Esikoinen Aliisa on juuri löytänyt Nirvanan musiikin Kurt Cobainin kuoltua. Toinen teini, Ada, on kateellinen itseään kauniimmalle isosiskolle, joka on tottunut keräämään katseita kaikkialla, minne menee.

Aino Kiven romaanissa Maailman kaunein tyttö (Into, 2016) rikotaan myyttejä onnellisista perheistä, käsitellään sisarussuhteita, teinikapinaa ja nuorten mielenterveysongelmia raikkaalla ja moniäänisellä tavalla. Aika-akseli alkaa myyttisestä kesästä 1994 ja päätyy nykyaikaan.

Luin tämän kirjan siksi, että sen alkulehdillä siteerattiin iranilaisen Forugh Farrokhzadin runoa. Päättelin, että kirjassa on oltava joku omaperäinen näkökulma, jos kirjailija on Farrokhzadinsa lukenut. Kovin pitkälle persialaiseen maailmaan tässä ei sukelleta, mutta Farrokhzadin runoudesta tulee sisarusparven kuopuksen Alman kirjallisuuden gradun aihe. Jo pelkästään tämä detalji ilahdutti minua suuresti – onhan Farrokhzad ollut minulle jossain vaiheessa yhtä suuri kotijumalatar kuin Edith Södergran.

Sisarusten tiet ovat rosoiset ja levottomuuksia täynnä, vaikka vanhemmat ovat yrittäneet parhaansa niiden tasoittamisessa. Perheidylli onkin tässä tietoisen raivostuttava: lasten soittotunteja ja soittoharjoittelua valvotaan neuroottisesti, juhlapäivinä otetaan täydellisiä perhepotretteja, ja teinit lukevat huvilalla sujuvasti Karamazovin veljeksiä. Perhe asuu vanhassa ja tilavassa puutalossa jossain Linnanmäen kupeessa. Oikeastaan lapset ovat tukehtumassa omiin etuoikeuksiinsa, ja oireilevat psyykkisesti ehkä siksikin, että yltäkylläisyys on liiallista.

Annin ja Alman vaiheet ovat hurjimpia, Annin teini-iässä ja Alman juuri siinä graduntekovaiheessa. Annin seksuaalinen etsintä ja päihdekokeilut herättävät jo viranomaishuolta, vaikka lastensuojeluun ei ehditä. Tyttöjen ryyppääminen ja julkinen masturbaatio täydessä ratikassa tuntui jo kohtauksena epäuskottavalta, ja perheen satumaisesta varallisuudesta kertoi sekin, että Annilla oli varaa maksaa koulupudokkaan ystävänsä aikuislukiomaksut omista säästöistään. Alman suhde hirveän vanhaan ja alkoholisoituneeseen filosofian lehtoriin, samaan, joka oli aikanaan kiinnostunut tämän äidistä ja siskosta, oli myös melko kaukaa haettu sattuma. Sekoiluja oli hurja lukea, eikä teksti ainakaan tylsistyttänyt pliisuudellaan.

Skitsofreniaan sairastuneen esikoistyttären Aliisan tarina järkytti minua. Se kertoi myös hoidon historiasta, eli niinkin vähän aikaa sitten kuin 1990-luvulla vahvat lääkkeet ja pitkät sairaalajaksot ovat saattaneet vammauttaa potilasta enemmän kuin hoitaa häntä. Kuinka sitten kotona asuneen skitsofreenikon tilanne on vaikuttanut perheen arkeen, siitäkin romaani antaa vihiä. Sairaus särkee perheidyllin ja saa vanhemmat lähes sokeiksi terveiden lasten pahalle ololle.

Pidin tästä teoksesta pidäkkeettömästi, vaikka kaipasin siihen lisää yhteiskunnallisuutta. Tässähän kuitenkin eletään 90-luvun lamavuosia, jotka eivät vaikuta näiden menestyjien arkeen lainkaan. Kiven teksti on lennokasta ja jouhevaa, ja taiteellisena kokonaisuutena se pyrkii eheyteen, vaikka henkilöhahmot ovat kaikkea muuta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin Jeffrey Eugenideksen Virgin Suicides:ista ja Emma Clinen Tytöistä. Amerikkalaiset vaikutteet jäävät sisällön tasolla Kurt Cobain-fanitukseen ja viittaukseen Annin muutosta New Yorkiin, mutta silti romaanin maailma tuntui kansainväliseltä.

Kirja luultavasti puhuttelee nuoria aikuisia enemmän kuin varttuneempia lukijoita. Holtitonta seksiä (tai seksifantasioita) päihteiden vaikutuksen alaisena kirjassa on paljon, ja lähes kaikki parisuhteet ovat tuhoon tuomittuja. Yleisestä angstista huolimatta Kivi osaa myös rakentaa hyvän mielen tunnelmia, eli en jäänyt lukijana vellomaan sisarusten ongelmiin. Kirja tarjosi kai jotain viisautta ihmisen kasvusta ja itsensä hyväksynnästä, niin tuskaista kuin se prosessi monelle meistä onkin.