Jäätelökakun syvin olemus

smartTeos: Marja Kangas: Miestä näkyvissä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Biorytmit ja tähdet näyttävät olevan sillä mallilla, että kepeää chicklitiä kuluu enemmän kuin kylmää juotavaa. Tilannetta avittaa sekin, etten ole ylikuumentuneessa asunnossani nukkunut moneen päivään kokonaisia öitä. Kiukkuisena ja väsyneenä pää jaksaa vain viihteellisempää kamaa, ja eilen tähän hätään saapui vasta julkaistu esikoisteos, Marja Kankaan Miestä näkyvissä.

Teos voitti viime vuonna Prisman ja WSOY:n yhteisen Tarinan viemää-kirjoituskilpailun, johon itsekin osallistuin leipäjonoaiheisella kässärilläni. Toki tunnen kateellisuutta kirjailijalle tästä suorituksesta, se on inhimillistä, koska kyseessä oli varsin merkittävä rahapalkinto ja kustannussopimus. Kisassa etsittiin vetävää tarinaa, joka myisi myös Prisman käytävillä. No, täytyy myöntää, että kapitalismikriittinen pläjäykseni ei ollut sitä laatua, joka lisäisi asiakkaiden ostohaluja Prismassa. Tämä kirja taas luultavasti tekee niin, sillä sen teema, äkillinen avioero, on omiaan lisäämään länsimaisen, keskiluokkaisen ihmisen lohtushoppailua.

Kyseessä ei ole aivan tyylipuhdas shopping and fucking-teos, jonka kuningattaria ovat olleet mm. Jackie Collins ja Sophie Kinsella. Tässä teoksessa naidaan tai fantasioidaan naimisesta enemmän kuin shoppaillaan, mutta näyttelijäksi romaanin päähenkilö Sirkku Pirinen kuuluu eittämättä porvarilliseen siipeen.

Sirkku on neljääkymppiä lähestyvä Turun kaupunginteatteriin kiinnitetty näyttelijä, joka on naimisissa merikapteeni Jalon kanssa. Pariskunnan yhteinen arki on ajautunut vähäiseen kommunikaatioon ja suorittavaan seksiin, ei vähiten siksi, että lapsenteon yritys ottaa voimille. Anoppi Varpu on Sirkun elämässä mukana melkein enemmän kuin Jalo, ja kulttuuritädin jatkuvat kutsut sushille tai proseccolle ovat koomisia. Muutenkin teoksessa eletään kepeiden ihmisten kuohuviinivyöhykkeellä, jopa siihen pisteeseen saakka, että teos olisi voinut toimia jonkun kuoharibrändin mainoksena.

Jalo jättää Sirkun yhtä kepeästi kuin on tämän elämään tullutkin. On aika vaihtaa nuorempaan ja kuohkeampaan, naiseen, jonka nimi muistuttaa jäätelökakkua. Katkeruutta lisää se, että Vanessa on ruotsalainen. Sirkku ja anoppi yrittävät saada miestä pariterapiaan, mutta liitossa ei ole enää mitään pelastettavaa. Kuvaukset terapiassa käynnistä olivat kirjan parasta antia, ja muistuttivat minua äskettäin näkemästäni islantilaisesta tv-sarjasta Isäviikonloput, jossa jätetty nainen on itse pariterapeutti.

Ammatilliset pohdinnat ovat romaanissa myös viihdyttäviä, ja lukija pääsee vertailemaan erilaisten draamamenetelmien etuja toisiinsa verrattuna. Sirkun tunne-elämää luonnehtii korostunut fyysisyys ja raivokkuus, mikä ilmenee erotilanteessa väkivaltaisia purkauksia ja omaisuuden tuhovimmana.

Kyseessä on vetävä tarina, johon on helppo samastua, olipa sinkku, eronnut, karannut, tai onnellisesti naimisissa. Myös Sirkun läheisimmät ystävät olisivat kiinnostavia hahmoja, jos tulisivat välillä ulos kuohuviinikuplastaan. Turku toimintaympäristönä esiintyy eurooppalaisten kulttuuriammattilaisten fiksuna temmellyskenttänä, jossa ei pahemmin kohdata omaan sosiaaliluokkaan kuulumattomia ihmisiä. Teoksen historiattomuus ja yhteiskunnallisen analyysin vähäisyys tekevät siitä helppolukuisen, mutta omasta näkökulmastani myös helposti unohdettavan. Tähän verrattuna esimerkiksi Noora Vallinheimon Perno Mega City oli älyllinen teos, jonka kontekstualisointi teollisuuskaupungin lähihistoriaan tuntui rikkaalta ja loisteliaalta.

En olisi lähestynyt teosta sen nimen enkä kansikuvan perusteella, vaan motiivinani oli nähdä, millainen teos tulee valituksi tuhansien toiveikkaiden käsisten pinosta. Varmasti tämä romaani voi toimia lohtuteoksena vasta eronneille, varsinkin jätetyille, ja voin kuvitella sen määrän sipsejä, suklaata ja siideriä, mitä Prisman ostoskärryihin mahtuu teosta hankittaessa. Kohderyhmällä ei välttämättä ole varaa kuohariin, ainakaan montaa kertaa viikossa.

Kaikenlaiselle kirjallisuudelle on oma hetkensä, eikä Miestä näkyvissä edusta heikointa lukemaani naisviihdettä. Myös Sirkku oppii tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan parisuhdekeskeisen heteronormatiivisen matriisin reunoilla ja ulkopuolella. Mutta kirjan maailma ei kutsunut minua maagisesti puoleensa, ehkä siksi, että omat kokemukseni parisuhteista ja eroista ovat olleet erilaisia, ja jokaista parisuhdetta ja eroa on leimannut taloudellinen katastrofi, josta tämä teos kertoo siistin, miltei tuskattoman version.

Kummien naisihmisten valokeilassa

Teos: Sirpa Kähkönen: Muistoruoho (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ilmassa on ollut kirjapuutostautia, ja kaiken kukkuraksi se antiikkinen läppäri, jolla olen kirjoittanut blogiani, levisi toissapäivänä. Tänään oli taas palattava suoratoistopalveluiden maailmaan, koska pää ei enää kestänyt ilman sellaisia kirjoja, joita olen oikeasti halunnut lukea.

Viimeisen viikon ajan olen palaillut erääseen kirjoitusprojektiini, joka liittyy Laatokan Karjalaan. Ja samaan syssyyn oli luettava Sirpa Kähkösen Muistoruoho, joka myös osittain sijoittuu Sortavalaan.

Olen lukenut hänen Kuopio-saagastaan melkein joka osan, väärässä järjestyksessä. Lukeminen kuitenkin sijoittui ruuhkavuosiin, ja muistijälkeni varsinkin sarjan sivuhenkilöistä oli jo tätä viimeistä osaa aloittaessani hatara.

Romaanin pääasialliset tapahtumat sijoittuvat Kuopioon kesällä 1972, jolloin Anna Tuomen lapsenlapsi Hilla on kahdeksanvuotias. Anna-mummi on taannoin jäänyt leskeksi ja suruaika ottaa koville. Häntä tukevat pitkäaikaiset ystävät Helvi ja Ida. Ida on myös Hillan ”pikkumummi”, sillä naisten lapset ovat menneet naimisiin keskenään. Poliittisesti Ida ja Anna ovat kuuluneet eri leireihin, mutta vanhemmiten Anna on alkanut ottaa välimatkaa miehensä kommunistisista piireistä.

Tutkin teosta arviossani nyt enimmäkseen evakkonäkökulmasta, sillä opin siitä enemmän kuin sen toisesta teemasta, 1970-luvun rauhanaatteesta ja pioneerileiristä. Tämä on minulle tuttua tematiikkaa, vaikka en ole itse ollut pioneeri ja kuulun muutenkin eri sukupolveen kuin Kähkönen. Pinskuleirin kuvaus 8-vuotiaan maailmanparantajan näkökulmasta oli toki optimistisen valloittavaa, mutta en silti osannut täysin samastua Hillan kertojan ääneen. Ehkä siksi, että olin itse saman ikäisenä jo kyynisempi ja liian moniin mukavuuksiin tottunut. Omat muistikuvani kesäleireistä ovat olleet täynnä marinaa ja odotusta kotiin pääsystä.

Romaanin Sortavala-osuudet taas tuovat tämän saagan elämismaailman jotain uutta. Siinä palataan Idan ja hänen Siiri-ystävänsä nuoruuteen Sortavalassa 1920-30-luvuilla, jossa he suunnittelevat matkailubisnesten pyörittämistä jo lukioikäisinä. Nuorten naisten kapina liittyy itsellisyyden korostamiseen, mutta jossain vaiheessa Ida tulee raskaaksi haluamatta ottaa lapsen isää puolisokseen. Siiri tukee ystäväänsä yksinhuoltajuudessa sen verran, mitä voi, mutta jatkosodan päättyessä kaksikko eroaa.

Sodan aikana Siiri ja Ida palaavat vapaaehtoisina lottina Sortavalaan siivoamaan kaupunkia puna-armeijan jäljiltä. Kaupungin Seurahuone on symbolinen näyttämö, jonka kunniasta taistellaan. Paikan peseminen sirpeistä ja vasaroista ottaa voimille. Siivoaminen jää naisilla ihon alle isänmaallisena työnä, vaikka muuten he eivät halua joutua kenenkään kaksilahkeisen sopankeittäjiksi.

Ida päätyy Kuopioon ja kokee uudessa kaupungissa yksinäisyyttä, koska hän ei voi jakaa evakkomuistojaan paikallisten ihmisten kanssa. Työpaikalla ravintolassa hänelle nauretaan, sillä kukaan ei voi ymmärtää, miksi aurinko paistoi aina Laatokan rannoilla. Karjalaisia pidetään mytomaaneina, ja heidän heimoaatteessaan on jotain epäilyttävää.

Lempihahmoni romaanissa oli rosoinen Siiri, joka muuttaa Helsingistä Kuopioon asuakseen ystävänsä kanssa vanhoilla päivillä. Siirin elämässä on ollut rappiokausia, ja hän on pitkään joutunut hoitamaan omia traumojaan AA-kokouksissa. Feministiset tiedostamispiiritkin ovat kuuluneet aikaansa seuraavan Siirin elämään.

Onko Idan ja Siirin suhde sitten pelkkää ystävyyttä, vai naisten välistä eroottisuutta, siitä lukija voi tehdä omat tulkintansa. Kähkönen jättää tämän ystävyyssuhteen jatkon tahdikkaalla tavalla avoimeksi. Naisten välinen solidaarisuus, eli sellaiset ystävyydet, joissa miesten iskeminen yhdessä ei ole kokoontumisten päätarkoitus, on teoksen ehdoton pääsanoma.

Muuten Muistoruoho kiilaa tämän vuoden lukemistoissani kotimaisten kirjojen kärkikastiin, mutta paikoitellen Hillan lapsinäkökulma tuntui vähän liiankin idealistiselta tai aukottoman idylliseltä. Ainoaa rosoa tähän idylliin toivat vanhempien riidat ja kaiut kosteista aikuisten juhlista, jotka kyllä sinänsä kuulostivat tyypilliseltä 70-lukulaiselta vasemmistoradikaalien touhuilulta. Ainoan lapsen kiinnittyminen isovanhempiin taas tuntui tällaisessa tilanteessa loogiselta, koska heidän maailmassaan lapsia kuului suojella alkoholin käytön näkemiseltä.

Kovin montaa uudempaa romaania, jossa Sortavala olisi keskeinen tapahtumispaikka, en ole onnistunut löytämään, kun taas Viipurista on kirjoitettu viime aikoinakin valtavasti. Sortavalan lisäksi kirjassa seikkaillaan muun muassa Salmen pitäjän Mantsinsaaressa, joka on kerrassaan mainio kaihon kohde.

PS: Lisään kuvat blogijuttuihini, kun pääsen taas oikealle koneelle.

 

 

 

 

Kyseenalaista keskitysleirikirjallisuutta

Cilkan tarinaTeos: Heather Morris: Cilkan tarina (Aula & co, 2020)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vappuaatto meni jokseenkin alavireisissä tunnelmissa, joten päädyin kuuntelemaan teosta, josta minulla oli jo alkajaiseksi epäilyttävä fiilis. Luin sujuvasti viime vuonna uusiseelantilaisen Heather Morrisin bestsellerin Auschwitzin tatuoija (2019), mutta en vakuuttunut tästä tunteisiin vetoavasta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain laskelmoivan kaupallista, vaikka sen paikkaa nuorison valistajana natsiaatteen karmeudesta voidaan myös puolustaa.

Tässä romaanissa oli sivuhenkilönä slovakialainen nuori juutalaisnainen Cilka, joka toimi kahden SS-upseerin seksileluna 16-vuotiaasta alkaen. Cecilia Klein (1926-2004) oli yksi Auschwitz-Birkenaun eloonjääneistä, jonka tarinasta Morris kiinnostui aloittaessaan kirjansa hahmottelua, mutta ei koskaan ehtinyt tavata naista itseään, joka eli suurimman osan elämästään kotimaassaan valtion viraston kirjanpitäjänä. Nuorena Klein tosiaan oli joutunut sekä Auschwitziin ja tämän jälkeen Komin tasavaltaan Vorkutan surullisenkuuluisalle työleirille, yhdelle pahimmista Stalinin vankileirien saaristossa. Laskujeni mukaan hänen reissunsa leireillä kesti n. 13 vuotta.

Morris kertoo ottaneensa teoksessaan taiteilijan vapauden luoda fiktiota. Cilkan tarina ei siis ole pelkästään Cilkan, vaan hän on yhdistänyt tähän hahmoon useiden juutalaisnaisten kokemuksia. Tämän tyyppinen kirjoittaminen on tavallista ei pelkästään historiallisissa romaaneissa, vaan myös tietyntyyppisessä (usein etnografisessa) tutkimuskirjallisuudessa, jossa itse ilmiö on tärkeämpi tuoda esille kuin informanttien henkilöllisyys. Heather Morris taas pohjaa teoksensa Lale Sokolovin (1916-2006), Australiaan päätyneen juutalaisliikemiehen kertomuksiin Auschwitzistä.

Romaanin alkukappaleet koostuvat lähes kokonaan seksuaalisen väkivallan kokemuksista, jotka jatkuvat Vorkutassa samalla brutaaliudella kuin natsien käsissä. Toisaalta neukkulan leirillä hyväksikäyttäjät ovat luottovankeja, joista osa on myös juutalaisia. Joillain naisvangeista, kuten Cilkalla ja hänen läheisimmällä ystävällä Josiella on ns. vakipanoja, ja näin he säästyvät jatkuvista yöllisistä vierailuista parakkien nurkissa. Josie kehittää tunteita sitä luottovankia kohtaan, joka on hänet alun perin raiskannut, mutta Cilka ymmärtää olla kiintymättä mieheen, joka välillä toimii suojelijana, välillä silkkana hyväksikäyttäjänä.

Koska leirillä harrastetaan seksiä, siellä myös synnytetään tiuhaan, kuolleita, kuolemansairaita, mutta myös eloon jääneitä lapsia, jotka joutuvat orpokoteihin kaksivuotiaina. Cilka päätyy lyhyen sairaanhoitajan ”uran” jälkeen kätilöksi improvisoituun synnytyssairaalaan. Välillä hoitajat ja kätilöt joutuvat rangaistuksena pelättyyn ”Monttuun”, varsinkin jos jäävät kiinni lääkkeiden varastamisesta osastojen varastoista.

Näinä korona-aikoina varsinkin leirin kenttäsairaalan olojen seuraaminen oli rankkaa, koska sairaala siirtää jatkuvasti henkilöstöään tuottavuuden nimissä. Osalla lääkäreistä on selkeä tulosvastuu kuolleisuustilastojen ylläpidossa, ja hyvä hoitaja saa aikaan vähintään muutaman kuolinajan merkinnän työvuoron aikana. Päätöksiä elämän pitkittämisestä lääketieteen keinoin tehdään täysin summittaisesti, vaikka osalla hoitohenkilökunnasta on korkeakin koulutus.

Vaikeinta oli ymmärtää Morrisin logiikkaa hahmojen nimeämisessä. Moni ongelma olisi vältetty, jos hän olisi antanut kaikille hahmoille fiktionaalisen nimen. Cilka on Cilka, mutta hänen leiriltä löytämänsä tuleva aviomies Ivan on Aleksandr. Tsekkiläisen Ivan Kovachin Yhdysvalloissa asuva poika oli erityisen pahoillaan isänsä hahmon epätarkkuudesta, ja on haastanut Morrisin ja tämän kustantamon oikeuteen historian vääristelemisestä. Toinen asia, josta perikunta oli erityisen pahoillaan, oli tarinointi Cilkan lääkevarkauksista – he nimittäin kokevat, ettei tämä hyvin pedantti ja oikeudentuntoinen nainen olisi voinut elää moisista teoista kumpuavan syyllisyyden kanssa.

Toki teoksessa on myös kiistämättömiä vahvuuksia. Koen Morrisin tarinankertojan äänen vahvaksi ja sopivan koruttomaksi. Kaunokirjallisena teoksena se nousee pelkän viihdekirjan statuksen yläpuolelle, ja harvinaisen karmivaa ja toivon mukaan opettavaista on tutkia niitä hierarkioita, joita tämän tyyppisissä ääriolosuhteissa syntyy alisteisessa asemassa olevien vankien välille. Kuinka aina osa porukasta onnistuu sumplimaan itselleen etuoikeuksia, se on inhimillistä, mutta samalla raivostuttavaa.

Vastaavia kirjallisia oikeusjuttuja on ollut viime aikoina myös Suomessa, eikä noissa keisseissä ole käsitelty jotain niin suurta asiaa kuin holokaustia tai Gulagia. Jään uteliaana seuraamaan keissin etenemistä, sillä tavallaan myös tämä negatiivinen julkisuus voi lisätä Morrisin romaanien myynnin kasvua. Toistaiseksi kirjailija ja alkuperäinen kustantamo, St. Martin’s Press, ovat pidättäytyneet keissin kommentoinnista julkisesti.

 

 

 

Vuoden tärkeimmässä työkokouksessa

OmenalaaksoMikael Bergstrand: Omenalaakson guru (Bazar, 2017)

Suomennos: Sanna Manninen

Ruotsalaisen Mikael Bergstrandin (s. 1960) Intia-trilogian osia olen lukenut jokaista hieman viiveellä, ja tällä viikolla oli Omenalaakson gurun vuoro. Tämä sarja kertoo keski-ikäisestä työttömäksi jäävästä toimittajasta Göran Borgista, joka on asunut Intiassa ja jonka viha-rakkaussuhde tuohon maahan on muuttanut miestä suuresti. Olenkin luonnehtinut teoksia ”man litiksi”, mutta epäilen silti, että näillä kepeillä viihdekirjoilla saattaa olla enemmän nais- kuin mieslukijoita.

Kolmannessa osassa Göranin ja Yogendra Singh Thakurin ystävyys syvenee, kun Göran matkustaa Yogin ja Lakshmin häihin Tamil Nadun maaseudulle. Yogi on Delhissä asuva yrittäjä, joka on perustanut Lakshmin kanssa teeplantaasin Darjeelingiin.  Myös Göran on tässä bisneksessä osakas, vaikka ei ole vielä rikastunut sijoituksellaan.

Teoksen Intia-osuus on kieltämättä turistipainotteinen, koska siinä matkataan hääparin kolmantena pyöränä Maduraissa, Varanasissa ja Agrassa ikonisissa kohteissa. Varsinainen draaman kaari sijoittuu kuitenkin Ruotsiin, Göranin äidin uuden miehen tiluksille, Skoonen Omenalaaksoon, jonne Yogi tulee vierailulle kahdesti. Huhut intialaisen gurun saapumisesta tilalle jakavat paikallista yhteisöä, joista osa haltioituu uutisesta ja tekee kaikkensa päästä miestä lähemmäksi, ja osa syventää rasistista retoriikkaansa.

Jos kirjasta on löydettävä vakavampi twisti, se liittyy työttömyyteen ja työllisyyspolitiikkaan, joka ei tunnu kovin paljon hehkeämmältä kuin Ruotsin itäisen naapurimaan tilanne. Häihin Göran Borg lähtee viime tipassa, vaikka on valehdellut ystävilleen ”tärkeästä työtapaamisesta”, joka estäisi hänet pääsemästä paikalle. Tosiasiassa tapaaminen on vain viikoittainen sessio työvalmentajan luona, joka hänkin tarinan aikana sairastuu työuupumukseen. Tämän vuoksi Göran vapautetaan hetkellisesti velvollisuudesta osallistua tähän tärkeään työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen. Miehen ammatillinen ylpeys on jo tuhoutunut, eikä hän suorastaan kadehdi niitä ikätovereita, jotka vielä sinnittelevät digitalisoituvien medioiden kilpailevassa työilmapiirissä.

Muuten teosten huumori liittyy kulttuurieroihin, ja on helppolukuista, paikoitellen jopa alkeellista. Enemmän pidin ystäväkaksikon uskonnollisista pohdinnoista, sillä varsinkin Yogin havainnot kristinuskon luonteesta ovat hassunhauskoja. Omenalaaksossa Raamatun luomiskertomus alkaa askarruttaa Yogia, eikä hän voi ymmärtää, miksi Eevan alastomuus jaksaa harmittaa kristittyjen ainoaa jumalaa niin vimmatusti.

Yogin intialaisen katseen kautta ruotsalaisen kulttuurin omituisuudet kirkastuvat, ja pääsemme tutkimaan muun muassa Österlenin syrjäseutujen tieosuuskuntien riitoja. Evert-nimisen syrjäytyneen maanviljelijän hahmo on uskottava, mutta hieman yliammuttu. ”Hyvän mielen” sisältöä tarinaan luovat varsinkin pikkukylän naapuruston kohtaamiset, ja ihmeet, joita Yogi-guru saa näissä toisiaan kyräilevissä kylähulluissa aikaan. Yhteisöllisyyden käsittely olisi saattanut rasittaa minua normaaliaikoina liian idealistisena tai naiivina, mutta juuri nyt tarina eteni jouhevasti.

Vaikka pidän kirjojen huumorista, en olisi jaksanut lukea näitä teoksia putkeen. En edes muista, luinko ensimmäistä osaa, Delhin kauneimpia käsiä kirjana loppuun vai olenko vain nähnyt sen elokuvana. Uskon, että teokset aukeavat mainiosti itsellisinä, mutta silti suosittelen sarjan osien lukemista oikeassa järjestyksessä.

 

 

 

Kiintymyksen sateenvarjoista

Sitten alkoi sadeTeos: Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Jotenkin tänä karanteeniaikana tuore kotimainen kirjallisuus on tuntunut harvinaisen tunkkaiselta, ja iloa ja turvaa on löytynyt enemmän maamme rajojen ulkopuolelle sijoittuvasta proosasta. Jokunen uudehko teos jää nyt myös raportoimatta, koska en enää muista pari-kolme viikkoa sitten lukemaani tarpeeksi tarkkaan siitä arvion kirjoittaakseni. Opettelen nyt valikoivuutta ja armollisuutta itselle, ja myös uudenlaisia lukuasentoja.

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade tuntui alkumetreiltä saakka teokselta, johon pystyin suhtautumaan myös kriisiajan uutisvirran aiheuttaman ahdistuksen keskellä. Olen lukenut häneltä aiemmin pari lupaavaa sukuromaania, joissa karjalaisuudella on ollut oma roolinsa. Tässä uusimmassa teoksessa ei pohdita evakkouden jättämiä haavoja, mutta sukupolvien välinen kommunikaatio on siinäkin keskiössä. Teos tapahtuu samaan aikaan kahdessa kohteessa, jossain Etelä-Suomessa ja Kanariansaarilla. Varsinkin Teneriffan narratiivi inspiroi minua intiimissä karuudessaan.

Romaanissa kaksi vanhempaa rouvaa, ystävykset Paula ja Eeva, ovat mystisesti kadottaneet toisensa. Paula on eläkeaikoja lähestyvä terapeutti, joka edelleen ottaa vastaan asiakkaita, vaikka omassa elämäntilanteessakin on säädettävää. Hahmona hän on suutarin lapsi ilman kenkiä, ei nyt kuitenkaan valelääkäri, mutta ammatillisesti jokseenkin epävakuuttava. Eeva on jo eläkkeellä ja viettää vapaaherrattaren elämää Teneriffalla seuranaan nuori nigerialainen nainen Ozo, turvapaikanhakija, joka on karannut vastaanottokeskuksesta. Ozo on raskaana, ja pakoilee lapsen pikkurikollista isää, jonka läsnäolo on kaksikon keskinäistä rauhaa uhkaava. Eeva on ottanut surullisen tytön asumaan luokseen, ja Ozo haluaa toimia tämän taloudenhoitajana vastineena saamastaan suojasta ja ruoasta.

Suomen päässä Paula piilottelee avaamattomia kirjeitä Eevalta laadukkaiden nykyromaaniensa sivujen väliin. Omassa nykyisyydessään hän märehtii tyttärensä tuoretta avioeroa, ja kaipaa ex-vävyään Kasperia, jota hän ei enää saa nähdä. Vaikka hän on itsekin eronnut, hän ei täysin hyväksy tyttären perheen uutta tilannetta, jossa molemmilla puolisoilla on uudet nyksät. Ikävässään hän on myös taipuvainen kyttäämään kiikareilla uuden naapurinsa Sonjan perhe-elämää, tämän aikuisten poikien menemisiä ja tulemisia.

Ozon kertojan ääni muistutti minua yhdestä kaikkien aikojen suosikkiteoksistani, Henning Mankellin teoksesta Nimeltään Tea-Bag, jossa saavutettiin myös turvattoman karkulaisen autenttinen ääni. Jotain yhteistä teoksessa oli myös Elina Hirvosen romaanin Kauimpana kuolemasta, joka sijoittuu Sambiaan. Ozo on kouluja käynyt, älykäs nuori, joka ei kuitenkaan ole ennen maksettua Saharan aavikon läpikulkua koskaan poistunut kotimaastaan, ja hänen havaintonsa maailmasta ovat siksi hieman nurkkakuntaisia. Monessa mielessä hänen arjen selviytymistaitonsa ovat kuitenkin edistyneemmät kuin Eeva-rouvan, ja Ozo on raskaudentilastaan huolimatta joutunut usein juopottelevan vanhuksen paimeneksi vieraassa maassa.

Lähteenmäen teoksia on verrattu mm. Eeva Joenpellon ihmiskuvauksiin, mutta itse olen lukenut useamman Lähteenmäen kuin Joenpellon teoksen, joten en osaa kompata tuota havaintoa.  Psykologista silmää hänellä on useammalle kirjailijalle jakaa, ja teoksessa on myös hienoinen dekkarin siemen. Jännitys oli kuitenkin tähän muutenkin hermostuttavaan aikaan sopivaa. Jotain yhteistä tässä teoksessa on myös vastikään tv:ssä pyörineen Paratiisi-sarjan kanssa, vaikka vanhat naiset eivät tässä ole välittömän vaaran alaisia, elävät vain hieman holtittomasti.

Tänä vuonna lukemistani kotimaisista uutuusromaaneista Sitten alkoi sade on toistaiseksi vaikuttavin, ja veikkaan sille Finlandia-ehdokkuutta. Jossain vaiheessa aion lukea myös Olli Jalosen uusimman, mutta siihen joudun varaamaan kokonaisen kuukauden ja varautumaan siihen, etten taas lue mitään viikkoihin sen jälkeen.

Kommunistinen manifesti iskukeinona

Rooney 2Teos: Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Otava, 2020)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Onneksi Ellibs oli suosiollinen vielä viime viikolla, ja sain varattua joitain kevään ”kuumia” uutuuksia, kuten Sally Rooneyn (s. 1991) toisen romaanin, jota olen jo odotellut kuin kissa kuumaa puuroa. Harmittaa myös, etten ole saanut hänen kirjojaan käsiin englanniksi, koska minulla on ikävä Irlannin aksentteja.

Normaaleja ihmisiä ei ole jatko-osa hänen esikoisteokselleen Keskusteluja ystävien kesken (2019), mutta teosten elämismaailmoissa on paljon samaa. Teoksen päähenkilöt ovat länsirannikon Carricklean maalaispitäjästä kotoisin olevat nuoret aikuiset Marianne ja Connell, jotka ovat tutustuneet toisiinsa myös koululuokan ulkopuolella. Connellin yksinhuoltajaäiti Lorraine on Mariannen perheen siivooja, ja pojalla on ollut tapana hengailla äidin työpaikalla jo lapsena.

Lukion viimeisellä luokalla kaksikko kiinnostuu toisistaan seksuaalisesti, mutta päättävät pitää suhteensa salaisena. Salarakkauteen on monia syitä, mutta päällimmäisenä on Mariannen mielenterveys, ja juorut hänen oletetusta hulluudestaan. Tyttö ei ole koskaan varsinaisesti kuulunut kylän tiiviiseen yhteisöön, sillä hänen asianajajavanhempansa erottuvat muista varallisuutensa ja korkean koulutuksensa vuoksi. Perhe elää eristäytynyttä elämäänsä kartanossa, jonne vain harvoilla on pääsy. Kirjan nykyisyydessä Mariannen isä on kuollut, äiti ja veli ovat henkisesti etäisiä ja veli käyttäytyy väkivaltaisesti siskoaan kohtaan.

Tähtioppilaat pääsevät molemmat kuin heittäen opiskelemaan Dublinin parempaan opinahjoon, Trinity Collegeen, jossa Marianne aloittaa kirjaimellisesti uuden elämän. Hänellä on suvun perintökaksio hyvällä alueella, ja hän ui sisään yliopiston parempiin piireihin vaivatta. Ruman ankanpoikasen tarinaa on sovellettu hienovaraisesti, vaikkakin Mariannelle itselleen suurin ongelma elämässä ei ole ulkomuoto. Connell taas kokee jäävänsä eliittiyliopistossa syrjään, eikä hänellä ole noissa piireissä mitään muuta ”valuuttaa” kuin laaja lukeneisuus. Ensimmäistä kertaa elämässään hän kokee, millaista on tulla sosiaalisesti syrjityksi muun muassa junttimaisen pukeutumisen vuoksi.

Romaani kertoo sosiaalisen hyväksynnän etsimisestä eri elämäntilanteissa ja luokka-asemissa. Kotipuolessa jopa teiniäitiys voi olla omanlaistaan sosiaalista valuuttaa, kun taas Dublinin eteläosan kortteleissa suosituksi tullaan, jos osataan puhua Gazan tilanteesta oikein äänenpainoin, ja ehkä siteerataan Marxia sängyssä. Marx-teema tuli esiin nostalgisella tavalla myös Rooneyn esikoisteoksessa, joten jään odottamaan, onko tämä hänellä tietoinen ele, joka sirotellaan joka teokseen. Dublinin snobeista kaikki eivät pröystäile rahoillaan tai trendivaatteillaan, mutta työpaikkojen saanti tuntuu mahdottomalta ilman oikeanlaisia verkostoja.

Molemmilla päähenkilöillä on haasteita mielenterveytensä kanssa, ja kaksikon epämääräinen suhdekin on ajaa ainakin Connellin hulluuden partaalle. Toisaalta hän pystyy tarjoamaan Mariannelle turvapaikan epävakaalta perheeltään, ja joulunvietto Lorrainen luona tarjoaa hänelle ikkunan paikalliseen ”normaaliuteen”, johon kuuluu suvun läheisyys ja kotikutoisuus. Tarinan aika-akseli on neljä vuotta, jonka aikana nuoret ehtivät melkein valmistua yliopistosta. Lorraine on 35-vuotias pojan lähtiessä opiskelemaan, hän on saanut poikansa nuorena ja jäänyt kotikyläänsä siivoamaan, mutta se ei tarkoita, etteikö hän osaisi lajitella biojätteitä oikeaoppisesti tai muodostaa mielipidettä intifadasta.

Romaanissa on siis myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, ja Carricklean meininki kutsui minua mukaansa jopa enemmän kuin Dublinin. Tämän lisäksi teoksessa seikkaillaan Itä-Euroopassa, Italiassa ja Ruotsissa, jonne Marianne päätyy opiskelijavaihtoon ja menettää nettipornoneitsyytensä. Yliopistolla Connellia kiusataan maalaisuudesta ja siitä, voiko Sligon maakunnasta kotoisin oleva saada lomaa viljelyksestä yhden interrailin verran. Maaseudun ja kaupungin välinen elämäntapaero on leveä, eikä kaikki selity luokkaeroilla, eli jollain tapaa myös yläluokkainen, vauras Marianne säilyttää maalaisen identiteettinsä.

Rooneyn tyyli on petollisen jouhevaa ja jutustelevaa, ja olen lukenut molemmat romaanit häneltä aivan liian ahmien. Moni nyanssi on jäänyt huomaamatta, ja tämän vuoksi odotan vielä teosten lukemista toiseen kertaan englanniksi. Kirjojen tarjoama seura on minulle intiimiä ja kodikasta, ja herättää minussa nostalgisia muistoja 1990-luvulta, jolloin itse toikkaroin Dublinissa nuorena aikuisena. Pelkästään young adult-genreen en kuitenkaan teoksia rajaisi, ja tiedän, että hänen lukijakuntansa ei rajoitu pelkästään nuoriin yliopisto-opiskelijoihin.

Corona-oluttakin teoksessa kulutetaan, mutta päihteiden rooli oli hieman maltillisempi tässä kakkosromaanissa kuin esikoisessa. Ainakaan päähenkilöiden ongelmat eivät johdu päihteistä, vaikka he välillä niitä yrittävät niihin hukuttaa. Oli myös kiinnostavaa lukea irlantilaisen opiskelijaterveydenhuollon tilanteesta mielenterveysongelmien kartoituksessa. Hyvin samansuuntaiselta kuulosti kuin Suomessa. Varsinkin ongelmien yleisyys, ja myös nuorten valitettavat itsemurhat.

 

Kuolinsiivoojan bucket lististä

Mäkinen Ei saaTeos: Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto, 2020)

Heidi Mäkinen hurmasi minut muutama vuosi sitten esikoisromaanillaan Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja toisen romaaninkin nimi pitää sisällään kieltolauseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjasarja, vaan teokset ovat itsenäisiä. Niitä kuitenkin yhdistää se, että päähenkilöt ovat eri-ikäisiä, ja kohtaavat erilaisista taustoistaan huolimatta. Luonnehtisin teoksia älykkääksi chick litiksi, jossa painopiste on naisten arkisissa näkökulmissa ja ystävyyksissä.

Ei saa elvyttää kertoo toki vanhenevan ihmisen hoitotahdosta, ja tahtojen taisteluista, kun äidin ja tyttären näkemykset hyvästä vanhenemisesta ovat ristiriidassa keskenään. Romaanin päähenkilö, Helsingin Bulevardilla asuva hammaslääketieteen emeritaprofessori Auri Aarto on kasikymppinen työn sankari, jolle eläkkeelle jääminen on merkinnyt lähinnä elämästä luopumista. Hänen terveytensä rapistuu kuten keskivertoseniorikansalaisen, eikä hän ole erityisen kiinnostunut kuntonsa keinotekoisesta kohentamisesta tai uusimmista apuvälineistä. Rollaattorin hän on ristinyt Leopardiksi, mutta kotiaan hän ei haluaisi sisustaa geriatriseksi osastoksi tyttären toiveiden mukaan.

Tekla on hänen ainoa lapsensa, kiireinen, työuupumuksen kanssa kamppaileva terveyskeskuslääkäri, jonka koko elämä tuoksuu käsidesiltä. Hänelläkin on vain yksi tytär, parikymppinen Inka, joka on jo lentänyt pesästä. Auri tulee paremmin toimeen lapsenlapsensa kanssa kuin tyttärensä, vaikka tälläkään ei ole tarpeeksi aikaa ryhtyä isoäidin seuraneidiksi. Vaikka Auri on itsepäisen itsellinen, ei hän kuitenkaan viihdy erakkona kotonaan. Tiedeura on jättänyt hänen elämäänsä tyhjiön, eikä miesvainaan kirjahyllystäkään löydy päiviin sisältöä.

Mäkinen kuvaa tarkkanäköisesti ihmistyyppiä, jonka elämänsisältö on aina ollut suppea ja jonka tunneilmaisu on piinallisen pidättyväistä. Tällaisia henkilöitä on paljon akateemisessa maailmassa, eikä heille kaikille ole luvassa auvoisia eläkepäiviä, vaikka rahaa matkailuun ja harrastamiseen riittäisi loppuelämäksi. Myös romaanin Auri on harvinaisen fakkiutunut tapoineen ja mielipiteineen, eivätkä tyypilliset eläkeläisten harrastukset houkuttele häntä.

Teoksen monotonisen arjen rikkoo nuori siivooja Natalia, joka joutuu vanhan rouvan uskotuksi ja päihdetrokariksi sattuman kaupalla. Natalian elämän tavoitteet ovat varsin erilaisia kuin Aurin läheisten naisten. Luokkaero on teoksen toinen suuri teema, ja Mäkisellä on myös syvällinen tuntuma vähemmän koulutettujen nuorten aikuisten arvomaailmaan. Natalia haluaa miehen ja perheen, ja hänen unelmansa on pitää ystävilleen alusvaatekutsuja omakotitalossa. Hänen poikaystävänsä on muodollisesti pätevä, mutta sitoutumisessa on haasteita. Siinä missä Auri ei ole koskaan panostanut parisuhteeseen, Natalialle miehen pitäminen tyytyväisenä on kaikki kaikessa.

Mäkinen osaa tasapainoilla kuolemanvakavan ja viihteellisen rekisterin välillä taidokkaasti. Vaikka kirjassa kirjoitetaan bucket listejä ja tehdään kuolinsiivousta, siihen mahtuu tahallista ja tahatonta arjen komiikkaa. Huumori kirjassa on asteen kuivempaa kuin esimerkiksi Minna Lindgrenin vanhuusaiheisissa romaaneissa. Pidin varsinkin siitä, että nuorten aikuisten elämismaailma tuodaan vanhan naisen luopumistarinan rinnalle.

Sukupolvien kohtaamisesta tuli päällimmäisenä mieleen, että romaanin nuorilla tuskin tulisi koskaan olemaan yhtä mutkatonta elämäntarinaa kerrottavanaan kuolinvuoteella kuin Aurilla, ja tuskin heillä tulee olemaan niin materiaalisesti runsasta vanhuuttakaan.

Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.

 

Toisineläjän tunnustuksia

Hiltunen IsoPekka Hiltunen: Iso (WSOY, 2013)

Iso on romaani, johon olen ennen tätä lukukertaa tarttunut ainakin kahdesti, mutta jostain syystä en saanut sitä luettua loppuun aiemmin. Pekka Hiltunen on minulle muuten tuttu kirjailija, jolta olen lukenut kaksi dekkaria ja toisen Suomeen sijoittuvan romaanin. Hiltusella on vetävä kirjoitustyyli, jossa juonen pyörittelyllä on keskeinen osuus. Myös Isossa sattuu ja tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, vaikka romaanin teema on myös asiapitoisesti järeä.

Romaanin päähenkilö on 37-vuotias akateeminen työtön Anni, jonka elämä on sijoittunut Kangasalle, Tampereelle ja Helsinkiin. Hän nimeää itsensä ”toisineläjäksi”, jonka kokemusta ei leimaa pelkästään lihavuus, vaan myös vääränlaiset mielipiteet normiyhteiskunnan valtavirrassa. Pikkukaupungin tytöllä on vakaat perheolot, hän on ainoa lapsi perheessä, jossa ei ole ollut työttömyyttä eikä puutetta. Hän on kahden tutkinnon maisteri, jolla on ollut vain lyhyitä työsuhteita prekaareilla aloilla. Viimeksi hän on ollut töissä kahvilassa sandwich artistina, mutta saanut potkut johtuen väärästä ”työotteestaan”. Työelämä on täynnä eufemismeja, joilla peitetään vääränlaisten ihmisten syrjintä. Suurimmalle osalle työnantajista Annin iso koko asiakaspalvelussa on ongelma.

Anni ajautuu työelämästä kuntoutujan rooliin, ja viettää aikaansa terapiaryhmässä, johon hän ei suurine mielipiteineen mahdu. Saatuaan potkut ryhmästä ja erottuaan varteenotettavasta poikaystävästä hän päättää muuttaa takaisin Tampereelle, kaupunkiin, jossa hän on joskus ollut onnellinen. Romaanin juoni alkaa tästä muutosta, joka sysää Annin elämässä monia muutoksia. Anni palaa vanhan vuokraemäntänsä, Huivitädin omistamaan yksiöön Armonkalliolla, ja naiset ystävystyvät huolimatta suuresta ikäerosta. Myös Huivitädillä eli Kertulla on ulkonäköön liittyviä rajoitteita ja paineita, ja hän on pitkästä aikaa ensimmäinen ihminen, joka osaa nähdä ihmisen läskien alla. Kertun Tampereen murre oli virkistävää luettavaa muuten vähän liiankin yleiskielisen ja virtaviivaisen ilmaisun keskellä.

Ilman tarinaa ylisukupolvisesta ystävyydestä romaani olisi sortunut liialliseen sosiologiseen saarnaamiseen, ja sillä hilkulla se kiikuttelee edelleen. Nyt kolmannella kerralla luin sen antaumuksella, koska pystyin samastumaan Anniin vahvemmin kuin seitsemän vuotta sitten. Olin silloinkin lihava ja työtön, mutten uskonut työttömyyteni johtuvan lihavuudesta. Myös seitsemän vuoden aikana kokemusasiantuntijoiden rooli on yhteiskunnassamme vahvistunut, mihin liittyy negatiivisia ja positiivisia lieveilmiöitä. Itse en ole pätevöitynyt lihavuuden kokemusasiantuntijaksi, mutta minulla on vastaavia kokemuksia köyhyydestä julkisuudessa puhumisesta kuin Annilla lihavuudesta. Köyhyyden terapiaryhmiä tai köyhyysleikkauksia ei ole vielä keksitty, mutta ehkä niiden aika tulee tällä vuosikymmenellä.

Tamperelaisen kaupunkikulttuurin kuvauksena Iso on loistelias, ja Hiltunen saa ympättyä Annin tarinaan myös kappaleen vapaussotaa ja Minna Canthin henkeä. Hengailin myös eilen kirjaa loppuun saattaessani Metso-kirjastossa, jossa Anni oli onnistuneesti töissä pari vuotta, ja kävelin ohi Minna Canthin patsaan, jonka kupeessa naiset tilittivät toisilleen elämänsä vaiheita. Toki pidin myös Helsinki-kuvauksista, varsinkin Lapinlahden sairaalan hylätyistä osastoista, jonne Anni eksyi tarinan viimeisellä tiedostamismatkallaan.

Romaanissa on paljon tietoa ja viittauksia olemassa oleviin tutkimuksiin, mikä tekee siitä myös lähteen lihavuudesta, syömishäiriöistä ja painon kulttuurisista merkityksistä kiinnostuneille. Tämäkin oli kiinnostavaa, mutta olisin kustannustoimittajan roolissa saattanut kyseenalaistaa sen runsasta määrää. Osa näistä keskusteluista oli minulle tuttuja jo ennen kirjaan tartuttuani, mutta sain romaanista uutta tietoa lihavuusleikkauksista, joihin olen suhtautunut aiemmin kritiikittömämmin kuin tämän lukukokemuksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli vapauttava, holistinen ja emotionaalisesti tyydyttävä. Eniten suosittelisin teosta Annin hahmoa nuoremmille, painon kanssa kamppaileville lukijoille; jotenkin luin tätä young adult-teemaisena kirjana, vaikka sen hahmojen, myös kanssalihavien, ikähaitari oli ilahduttavan laaja.

Tämän jälkeen lukisin mielelläni Virpi Hämeen-Anttilan tuoreen teoksen Paino, ja vertailisin näkökulmia myös ajallisesta perspektiivistä.

 

 

 

Hyperseksuaalisuuden muotokuva

smartTeos: Kate Davies: Syvään päähän (Gummerus, 2020)

Suomennos: Kristiina Vaara

Posti toi jo tammikuussa ennakkokappaleen brittiläisen Kate Daviesin esikoisromaanista Syvään päähän. Koska teos oli erittäin vetävästi kirjoitettu, lukaisin sen parilta istumalta heti sen saatuani, mutta päätin viivyttää arviotani lähemmäksi teoksen suomenkielisen version julkaisupäivää (2.3.2020). Kirja tuli minulle yllätyksenä, mutta yllätys oli mieluisa, vaikka en kuulu sen ensisijaiseen kohderyhmään.

Teoksen kertoja on 26-vuotias Julia, joka työskentelee sosiaaliministeriön asiakaspalvelussa ja on haudannut aiemmat haaveensa tanssijan urasta. Hän asuu Lontoossa hyvän ystävänsä Alicen ja tämän miesystävän Daven kanssa kimppakämpässä kuunnellen vaivaantuneena pariskunnan seksiä ohuen seinän takaa. Sellaiset illat, kun hän saa kaikessa rauhassa katsoa kotonaan Arvostele mun illallista pariskunnan poissaollessa, ovat mannaa hänen introvertille sielulleen. Omissa seurustelusuhteissaan Julia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle, ja viime aikoina satunnaiset baari-iltojen jälkeiset panot ovat riittäneet hänelle romanttisella rintamalla.

Mutta Julia ei ole tavannut elämänsä naista vielä. Hän on yrittänyt parhaansa heteronormatiivisessa maailmassa, ja kyllästynyt miehiin seksikumppaneina. Eräässä itälontoolaisessa galleriassa hän törmää käsitetaiteilija Samiin, eikä mikään entinen tunnu tämän jälkeen samalta. Sam elää villiä ja vapaata elämää huumeiden ja SM-klubien maailmoissa, kun taas Julian oma arki on turvallisen porvarillista kotoilua. Sateenkaarispektrumilla Julia tulee heitetyksi suoraan ”syvään päähän” kokeilemaan juttuja, joista hän ei ole kuullut ja joihin hän ei ole henkisesti valmis.

Kirjassa seikkaillaan sellaisissa paikoissa, jonne itse en todennäköisesti tässä elämässä päädy, ja siksi lukeminen oli antoisaa. Kuitenkin Samin tilanne on haastava ja sielua rikki repivä, ja kuvastaa hyvin nuoren ihmisen elämää sellaisessa hedonistisessa maailmassa, missä kaikki, mikä ei ole rikollista (ja vähän rikollinenkin eli huumeet) on sallittua. Julian päiväminä ja yöminä ovat herkullisessa ristiriidassa keskenään, ja yöminän elämään liittyy myös itsetuhoisuutta. Seksuaalisuuden kuvaus tässä teoksessa on yksi ronskeimmista lukemistani, mutta onneksi sen vastapainoksi tarjotaan myös yhteiskunnallista analyysia ja historiallista syvyyttä. Julian ystävyys Eric-nimisen sotaveteraanin, joka kirjoittaa asiakaspalautteita ministeriöön, oli yksi teoksen valopilkuista, jonka tasapainottaa muuten tajuntaa räjäyttävää tarinaa.

Tyylillisesti teos muistuttaa minua juuri nyt tv:ssä pyörivästä sarjasta Fleabag, joka naurattaa minua myös kovasti. Tämä on sen tyyppistä lesbofiktiota, jota heterokin lukee kepeästi, ja sen viihdyttävyys piilee siinä, että se kertoo laajempaakin tarinaa brittiläisestä nykykulttuurista. Kirjaa lukiessani tunsin välillä itseni perin konservatiiviseksi nurkkapatriootiksi, mutta tunne ei kuitenkaan ollut epämiellyttävä.

 

Välipalan merkitys 97-vuotiaan elämässä

EhtoolehtoTeos: Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho (Teos, 2015)

Äänikirjan lukija: Elina Latva

Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjaa olen lukenut viiveellä, ja nyt sain trilogian viimeisen osan käsiini viisi vuotta sen julkaisun jälkeen. Monella tavalla Lindgren on ollut edelläkävijä, profeetta tai ennustajaeukko, sillä hänen kuvaamansa vanhushuoltoon liittyvät ilmiöt ovat manifestoituneet jollain tasolla kymmenissä palvelukodeissa ympäri Suomea.

Kolmannessa osassa Siiri, Irma, Margit, Anna-Liisa ja toverit ovat palanneet asumaan Munkkivuoren palvelukotiin remontista johtuvan evakkokauden jälkeen. Laitos on valittu digitalisoituneen hoivan pilottiprojektiksi, eikä siellä enää ole töissä kuin yksi konsultti, käyttöpäällikkö-lähituki Jerry Siilinpää. Tämän lisäksi Ehtoolehtoon pääsee sisään joukko Herätys Nyt-liikkeen vapaaehtoisia, jotka pitävät asukkaille rukouspiiriä. Yksi vapaaehtoisista, Rukoilija-Sirkka ilmaantuu naisten tielle aina, kun he ovat pulmatilanteissa kaupungilla, ja osa vanhuksista nielevät liikkeen hurmoksellisen sanoman. Kuitenkin Pertillä, liikkeen johtajalla, on enemmän euronkuvat kuin pelastussanoma mielessä, ja kaiken kukkuraksi he yrittävät eheyttää Taunoa ja Oivaa, miesparia, jotka ovat saaneet kokea liikaa kovia elämänsä varrella.

Ehtoolehdossa ruokahuollon hoitaa 3D-tulostimella varusteltu kone, joka muovaa hävikkivihanneksista asiakkaan valitseman muotoisia kakkaraisia. Kone myös värjää kakkuset asiakkaan toiveen mukaisesti. Naiset eivät pysty syömään näitä luomuksia joka päivä, vaan herkuttelevat itse ostamillaan verilätyillä ja maksalaatikoilla omissa huoneissaan. Kauppareissuille ja pankkiautomaattivisiitteihin mahtuu monenlaisia kommelluksia, ja paljon symboliikkaa liittyy Katajanokan arkkitehtuuriin, kuten Enso-Gutzeitin pääkonttoriin ja Uspenskin katedraaliin.

Ruokaan liittyy myös arkisia havaintoja entisajan ja nykyajan tuotteista. Eräässä kokoontumisessa vanhukset päätyvät syömään mystistä Party Mixiä, jota he luulevat terveellisiksi luomuvälipaloiksi. Pakkaus osoittautuukin kissanruoaksi, joka on paketoitu lähes identtiseen pussiin kuin vegaaniherkut. Muutenkin tämän päivän terveysintoilu ja ruokateollisuuden pyrkimys syöttää kansalaisille loputtomia välipaloja nousee pilkan kohteeksi.

Romaani on selkeästi vakavampi ja traagisempi kuin sarjan aiemmat osat, ja sen huumori mustenee sitä mukaan, kun sähkökatkot ja robottien toimintahäiriöt rokottavat asukasmäärää. Otin itse kuvauksen herätysliikkeen hengellisestä painostuksesta (jopa väkivallasta) vähän liiankin henkilökohtaisesti, koska olen itsekin yrittänyt kirjoittaa aiheesta, tosin eri näkökulmasta. Teknouskontoon liittyvät pohdinnat olivat paikoitellen myös karnevalistisia, ja laittavat kenen tahansa pohtimaan ihmisarvoisen hoivan tai saattohoidon merkitystä.

Trilogia toimi mielestäni paremmin, kun osia ei lukenut tiheään tahtiin peräkkäin. Irman ”döden, döden, döden”-läppä tuntui taas raikkaalta, kun viime kohtaamisesta on useampi vuosi aikaa. Eniten pidin trilogian keskimmäisestä osasta, Ehtoolehdon pakolaisista (2014), jossa vanhusten jengi muutti kimppakämppään Hakaniemeen ja opetteli elämän panemista risaiseksi. Tosin saagan osat ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa, ja uskon, että suurin osa faneista on lukenut kaikki osat. Itseäni kiinnostaisi myös lukea sarjan englanninnokset nähdäkseni, kuinka tietyt suomikeskeiset havainnot kääntyvät globaaliin kuvastoon.