Malilaisen kätilön työpäivistä

Teos: Kris Holloway: Monique and the Mango Rains (Waveland Press, 2007)

Olen nyt tehnyt parhaani Afrikan maiden kaunokirjallisuuksien etsimisessä, mutta maahaasteessani on jäljellä maita, joista on vaikea löytää luettavaa kielillä, joita ymmärrän. Listalla on jäljellä kymmenisen teosta, jotka löydän muualta kuin internetistä, mutta loppujen maiden suhteen joudun improvisoimaan joko a) lukemalla muista genreistä kuin alun perin ajattelin tai b) lukemalla ranskaksi teoksia, joita hädin tuskin ymmärrän.

Mali on yksi niistä maista, joista en löytänyt oman maan kirjailijan teosta englanniksi, mutta jatkan ulkomaalaisten matkakertomuksilla, joita lukee mielellään varsinkin, jos niissä kuvataan muutakin kuin länsimaalaisen kokemaa kulttuurishokkia. Kris Hollowayn Monique and the Mango Rains on teos, jossa paikallisten ihmisten toimijuus on keskiössä, eikä niinkään länsimaalaisen sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin. Se kertoo amerikkalaisen Krisin, Peace Corps-vapaaehtoisen, ja malilaisen Monique-kätilön ystävyydestä ja yhteistyöstä kahden vuoden palveluksen aikana vuosina 1989-91 ja sen jälkeen Moniquen kuolemaan saakka, eli vuoteen 1998.

Kris on Maliin lähtiessään 22-vuotias yliopisto-opiskelija, ja Monique on 24-vuotias kyläkätilö ja kahden lapsen äiti. Kansakoulun jälkeen Monique ei ole opiskellut muodollisesti, mutta on harjoitellut lapsenpäästöä kahden vuoden ajan kätilön apulaisena ja käynyt puolen vuoden terveystyöntekijän koulutuksen. Hän on muuttanut Namposselan kylään läheisestä Koutialan kaupungista miehen perässä, ja asuu appivanhempiensa luona. Työ kylän kätilönä ja terveydenhoitajana on kokopäiväistä ja raskasta, mutta hän saa palkkaa vain n. 23 dollarin edestä kuussa ja siitäkin suurimman osan kahmii appiukko.

Ystävyys kahden naisen välillä syntyy luontevasti, sillä Monique on ilmoittautunut Peace Corps-tulokkaan emännäksi. Naispuoliselle vapaaehtoiselle ei oikein ole muuta työtä tarjottavanakaan kuin avustaminen klinikalla. Kahden vuoden aikana Kris alkaa seurustella toisen Peace Corps-tyypin Johnin kanssa, ja jossain vaiheessa John muuttaa maan toiselta puolelta asumaan Krisin kanssa Namposselaan. John saa tehtäväkseen synnytyshuoneen uudelleenrakennuksen, johon on saatu hyvät apurahat, mutta työvoimaa on vaikea saada ruokapalkalla. Miehet haluaisivat ainakin kaljaa, mutta kaljapäissä työnteko ei etene toivotulla tavalla. Projekti kestää ikuisuuden, mutta uuden klinikan avajaisia päästään juhlimaan paria kuukautta ennen parin poislähtöä.

Holloway kertoo vaikeista synnytyksistä, äitien ja vauvojen kuolemista, lasten aliravitsemuksesta ja työstä tyttöjen ympärileikkauksen lopettamiseksi. Noina aikoina naiset alkavat kuulla ehkäisykeinoista, ja moni haluaa kokeilla pillereitä miehiltään salaa. Osa perheistä on moniavioisia muslimikulttuurin niin salliessa, kun taas kristityt miehet käyvät muuten vieraissa ja tartuttavat sukupuolitauteja vaimoihinsa. HIV ei ole edennyt Malissa epidemiaksi saakka, mutta sekin on yleistä varsinkin rajaseuduilla. Monique, hänen perheensä ja hänen miehensä perhe sattuvat olemaan katolisia kristittyjä, joita tuolla alueella on jopa 10 % väestöstä.

Vaikka kylän elämään mahtuu paljon surua ja murhetta, kirja on kirjoitettu valoisasti, huumorintajuisesti ja ihanan Moniquen muistoa syvästi kunnioittaen. Luulen, että Holloway on saanut motivaation kirjoittaa kirjansa vasta ystävänsä kuoleman jälkeen. Peace Corps-tarinat ovat Yhdysvalloissa kovin yleisiä, eivätkä ne kaikki ylitä julkaisukynnystä. Tässä tarinassa poikkeuksellista on ystävyyden kehittyminen vapaaehtoistyön jälkeen ja sen täydellinen vastavuoroisuus. Moniquen poismeno on Krisille suuri menetys, sillä he jakoivat myös äitiyden iloja ja suruja kirjeitse ja äänikasettien välityksellä valtameren ylitse. On ironista, että taitava kätilö kuolee synnytykseen, ja järkytyksestä toivuttuaan Kris matkustaa Maliin kuullakseen, mitkä asiat lopulta johtuivat nuoren naisen dramaattiseen kuolemaan.

Malilaisen kätilön työpäiviin mahtuu myös muiden kyläläisten terveydestä huolehtimista, lääkkeiden jakoa ja rokotuksia, sekä valistusta monista aiheista. Jossain vaiheessa kylän naiset päättävät perustaa yhteisen kasvimaan pelkästään vauvojen ruokien kasvattamista varten, ja tämäkin projekti vaatii viikoittaisia työtunteja. Koska kylässä ei ole sähköä, kaikkia lääkkeitä ja rokotteita ei voi säilyttää klinikalla, vaan Monique joutuu hakemaan niitä kaupungista mopedillaan. Mopedi on paikallisen sairaalan omaisuutta ja tarkoitettu työkäyttöön, mutta Moniquen mies omii sen heti sen saapuessa, ja Monique joutuu anomaan mieheltään lupaa sen käyttämiseen joka kerta, kun hän on lähdössä jonnekin.

Kirjaa lukiessa otti monta kertaa päästä Francois-aviomiehen käytös, mutta pian kävi ilmi, että liitto oli järjestetty, eikä kummallakaan puolisolla ollut suuria odotuksia sen suhteen. Miehellä oli koko ajan sutinaa muualla, mutta myös Moniquella oli kaupungissa ”vanha ystävä”, mikä on epätavallista tuossa kulttuurissa. Miehen matalampi koulutus ja status kyläyhteisössä johtaa heikkoon itsetuntoon, kun vaimo on melkein julkkis. Julkkis hän on siksi, ettei läheskään joka kylässä ole kätilöä, eikä varsinkaan sellaista, joka jaksaa kampanjoida naisten oikeuksien puolesta. Kun Monique vielä pääsee matkustamaan USA:an, kuilu pariskunnan välillä syvenee.

Persoonana Monique osoittautuu yllättävän moderniksi ja itsepäiseksi, kun otetaan huomioon maan naisten yleinen asema ja ajankohta. Kovin paljon hän ei edes salaa normista poikkeavaa käytöstään, eikä hänen miehensä suku voi ohjailla häntä muissa kuin raha-asioissa. Käydessään omien vanhempiensa luona kaupungissa hän tapailee Pascalia heidän luonaan, eikä kellään ole siihenkään mitään sanomista. Erota hän ei uskalla siksi, että pelkää lasten menettämistä. Holloway ei myöskään paljasta ystävänsä synkimpiä salaisuuksia kirjassaan, vaan Monique keskustelee näistä ongelmista kylän naisten kanssa julkisesti. Myös muiden naisten avio-ongelmat tuntuvat olevan julkista riistaa, ja varsinkin väkivaltaan puututaan kollektiivisesti.

Vaikka tarinan tapahtumista on jo 30 vuotta aikaa, teos ei tunnu vanhentuneelta. Malissa kehitys on kehittynyt, ja maata pidetään tuon alueen demokratian mallimaana. Sain kirjan välityksellä malilaisesta kulttuurista varsin positiivisen kuvan, sillä siinä ei ainakaan kuvata suuria jännitteitä muslimien ja kristittyjen välillä. Uskonto ei määrittele kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan kirjan kyläläiset kokevat olevansa minianka-heimolaisia ja malilaisia ensin, ja sitten jonkun uskonnon harjoittajia.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 88/196: Mali.

Mainokset

Mausterannikon runoudesta

Teos: M.G. Vassanji: The Magic of Saida. (Doubleday Canada, 2012)

M.G. Vassanji (s. 1950) on itäafrikkalaistaustainen kanadalaiskirjailija, jonka monet teokset sijoittuvat joko Keniaan tai Tansaniaan. Tulin tietoiseksi hänen tuotannostaan Kanadan-vaihtovuoteni aikana, ja muistan lukeneeni yhtä hänen romaaneistaan ymmärtämättä siitä paljoa, koska se oli täynnä minulle vieraita historiallisia koordinaatteja.

Annoin nyt kirjailijalle uuden mahdollisuuden, koska intialaisten historia itäisessä Afrikassa kiinnostaa minua. Kenian ja Tansanian rannikko on pitkään ollut kulttuurien sulatusuuni. Tunnetuimpia intialaistaustaisia hahmoja oli Zanzibarin saarelta ponnistanut Freddy Mercury; tämän populaation diaspora maailmalla on ollut mittavaa, ja erityisen paljon heitä asuu Pohjois-Amerikassa.

Romaanissaan The Magic of Saida eläkeikää lähestyvä lääkäri Kamal Punja matkustaa Edmontonista Tansaniaan etsimään kauan kadoksissa ollutta lapsuuden ystäväänsä, naapurintyttö Saidaa. Saida on kuuluisan muslimirunoilija Mzee Omarin tyttärentytär, jonka kanssa mies kasvoi rinnatusten noin 12-vuotiaaksi saakka. Kamal sai oppia arabian kielessä tältä kulmakunnan bardilta, joka kaikkien kauhuksi hirttäytyi mangopuuhun vanhoilla päivillään. Mzee Omar oli paikallisen muslimiyhteisön kävelevä museo, jonka resitaatiot loivat yhteisöön jatkuvuutta vuosikymmenten ajan. Miehen kuolema oli traaginen isku yhteisölle, ja lopetti yhden ajanjakson Kilwan uneliaassa rannikkokaupungissa.

Nuori Kamal oli tuntemisensa viime ajat ihastunut Saidaan, vaikka ei osannut haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Saida kuului ylhäisempään muslimisukuun, jonka juuret olivat Arabian niemimaalla; Kamal itse on gujaratilaisen hindun ja afrikkalaisen muslimin sekarotuinen avioton lapsi, jonka isä pakeni takaisin Intiaan pojan ollessa aivan pieni. Kirjassa poika kipuilee identiteettinsä kanssa, eikä koskaan saa tarkempia tietoja isänsä olinpaikasta. 12-vuotiaana hän tulee äitinsäkin hylkäämäksi, ja lähetetään asumaan epämääräisen sedän luo Dar es Salaamiin, joka ei suostu paljastamaan isän salaisuuksia. Opiskeltuaan lääkäriksi Ugandassa hän pääsee muuttamaan Kanadaan, jossa uusi elämä ja identiteetti aukeavat hänelle.

Teoksen keskeinen kertomus – ystävyys Saidan kanssa ja hänen etsimisensä – on kyllä kiehtova, mutta valitettavasti Vassanji ymppää tähän satojen vuosien historialliset taakat ja opettaa historiaa pitkäpiimäisen pedagogisesti. Tämä toki sopii Kamalin henkilöhahmoon, sillä mies on pikkutarkka sukututkija, johon myös aasialaistaustainen vaimo kotona on kyllästynyt. Saidan etsiminen on hänen oma salaisuutensa, josta hän ei voi avautua perheelleen. Pakkomielle ottaa vanhenevaa miestä jo terveyden päälle, mutta hän ei suostu palaamaan Kanadaan edes vaikean ruokamyrkytyksen jälkeen.

Parhaimmillaan romaanissa on melkein elenaferrantemaista magiaa, kun Kamal kelaa muistojaan laiskoista rantapäivistä ja retkistä kotikaupungin läheiseen saaristoon. Suvantovaiheissa jouduin skippaamaan pitkiä osioita, sillä muistelmat saksalaisten siirtomaavallasta olivat nälkävuoden mittaisia, ja mielestäni aukeavat vain lukijoille, jotka ovat kasvaneet Itä-Afrikassa. Koin, että romaaniin oli ympätty kahden teoksen ainekset, ja se toinen teos oli puisevasti kirjoitettu.

Vassanjin tyyli on muutenkin viipyilevää, mutta aikatasojen vaihtelut ovat nopeita. Lukukokemus on erittäin fragmentaarinen, ja kymmenten ihmiskohtaloiden hetteikössä Saidan etsimisestä tulee takkuista hakuammuntaa. Herkkä ja traaginen rakkaustarina uhkaa jäädä kirjaston pölykerrosten ja siirtomaa-arkistojen varjoon.

Olen ennen blogini aloittamista lukenut parempiakin tansanialaisteoksia muun muassa Sophia Mustafalta ja Elieshi Lemalta. Voin kai onnitella kuitenkin itseäni siitä, että tunnen jo ainakin kaksi intialais-itäafrikkalaista kertojaa. Kulttuurisesti heidän maailmansa on kiehtova, sillä monissa suvuissa on monikielisyyden lisäksi myös moniuskonnollisuutta, kuten tämäkin romaani oivallisesti osoitti.

Maahaaste etenee tällä postauksella kohtaan 85/196: Tansania.

I guess it rains down in Namibia

Teos: Peter Orner: The Second Coming of Mavala Shikongo (Little, Brown and Co., 2006)

Maaseutumatkailu eteläisessä Afrikassa kantaa hedelmää, ja nyt on Namibian vuoro. Kyseisestä maasta minulla on hyllyssäni monta tietokirjaa ja tieteellisempää opusta, mutta en ole jaksanut lukea niitä loppuun. Mielessäni kummittelee yksi suomalainen romaani, Lauri Mäkisen historiallinen dekkari, Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015), joka teki vaikutuksen ajankuvallaan. Mutta yhtään namibialaisen kirjoittamaa romaania en ole lukenut, enkä sellaista tähän hätään löytänyt.

Lukemani kirja on amerikkalaisen maassa asuneen kirjailijan esikoisromaani. Se vie lukijansa Namibian sydänmaille, mahdollisimman autenttiseen maastoon, jossa kukaan ei haluaisi asua. Namibiassa oli ainakin 1990-luvun alussa, johon tämä teos sijoittuu, maailman pienin väestöntiheys, ja syrjäkylissä tämä merkitsee valtavia välimatkoja. Kirja kuvaa Goas Farm-nimisen siirtokunnan katolista poikakoulua, jonne nuori amerikkalainen Larry matkaa vapaaehtoistöihin. Hän ei tarkalleen tiedä, minne on menossa ja mitä työ pitäisi sisällään, ja kauhukseen hän sukeltaa suoraan syvään päähän. Hänelle annetaan englannin ja historian opetus ja seiskaluokan luokanvalvojan tehtävä, vaikka hän ei ole aiemmin opettanut mitään kenellekään. Hänen äidinkielen kieliopin taju on puutteellinen, ja hän usein nolaa itsensä fiksumpien oppilaiden edessä selittäessään futuuriperfektiä.

Tuohon aikaan koulua järisyttää uusimman naisopettajan, Mavala Shikongon katoaminen vain kolmen viikon pestin jälkeen. Mavala on jättänyt korkokengän jälkensä koulun jokaiseen sinkkumieheen, ja hänen ympärillään leijuu mystiikkaa siksikin, että hän on entinen sotilas, vapaustaistelija, joka on palvellut Angolassa sissinä. Tämän lisäksi hän on rehtorin vaimon sisko, mikä herättää muissa työntekijöissä liiallista juoruilun halua. Rehtorin Mavala on kietonut pikkurillinsä ympärille, eikä kukaan tiedä hänen koulutuksestaan alalle.

Lyhyen poissaolon jälkeen Mavala palaa duuniinsa vauva kainalossaan. Pienokainen on jo vuoden ikäinen, joten hän ei ole synnyttänyt isätöntä lastaan poissaollessaan. Hän ei suostu kertomaan kenellekään lapsen alkuperästä, vaan palkkaa opettaja Obadiahin Antoinette-vaimon hoitamaan lasta koulupäivien ajaksi. Antoinette ei kehtaa kieltäytyä, vaikka hänellä riittäisi muutakin työtä koulupoikien hostellin paimentajana. Mavalan asema opettajana on paluun jälkeen vaakalaudalla siksi, ettei aviotonta äitiä pidetä hyvänä roolimallina katolisessa koulussa edes pojille.

Larry toki rakastuu Mavalaan, ja Mavala kokee ulkomaalaisen seuran vapauttavana. Pari tapaa salaa siesta-aikaan farmin hautausmaalla, jonne on enimmäkseen haudattu buurien vortrekkereitä. Viikonloppuisin he ryyppäävät, polttavat ja rakastelevat Grietan haudalla, jonka he usein peittävät pöytäliinalla pitäen hautaa pöytänään. Jos vauva on mukana, hän saattaa välillä nukkua koko session läpi Mavalan autossa.

Rakkaussuhdetta hulvattomampaa meininkiä Larrylla on Obadiah-kollegan vanhassa Datsunissa, joka ei enää toimi, mutta jota mies käyttää miesluolanaan. Kaikki koulun opettajat ovat älykköjä omalla laillaan, ja siksi myös hylkiöitä. Monella on liian vasemmistolainen tausta menestykseen uudessa itsenäisessä valtiossa, eikä heidän työnsä jumalan selän takana auta heitä liikkumaan edes toiseen periferiaan. Opettajissa ja muussa henkilökunnassa on myös suomalaisia nimiä, Toivoja ja Vilhoja, joten kirjan matkassa tuli kotoisa tunnelma. Tykkäsin jokaisesta henkilöhahmosta, vaikka heitä kieltämättä oli liikaa.

Jos viimeksi lukemani Malawiin sijoittuva teos oli kulttuuria selittävä ja vähän liikaakin kunnioittava, tässä romaanissa eletään maan itsenäisyyden alkuaikaa todeksi, lihassa ja veressä, iloitellen ja rienaten ihan kaikkia tyyppejä. Teoksissa oli yhteistä se, että ne kuvaavat työyhteisöä, johon länsimainen ummikko tulee tuntematta paikallista kulttuuria paljoa. Vertaamalla näitä teoksia voin väittää, että nuorella opettaja-Larryllä meni kirkkaasti paremmin tämä ulkomaankokemus kuin Malawissa työskenneellä lääkäri-Henryllä.

Enemmän kuin rakastumisesta kirja kertoo pyyteettömästä ystävyydestä. Kirjan namibialaiset hahmot eivät pyri käyttämään hyväksi nuorta Larrya, vaan ottavat hänet osaksi yhteisöään sellaisena kuin hän on. Kun Larryn äiti lähettää koululle pianon rahtina, kaikilla on itkussa ja naurussa pitelemistä, sillä soitin on saanut valtameren ylittäessään kovaa kohtelua, eikä se enää kelpaa kuin grillibileiden polttopuiksi. Mavala Shikondo itkee, sillä hän on kärsinyt jo liian kauan kirkon epäsointisten urkujen soittajana.

Kirjassa puhutaan jo vuonna 1991 (tai sen julkaisuvuonna 2006) ilmastonmuutoksesta, mikä näkyy kuivien kausien tiukentumisena ja jokien kuivumisena. Koulun arjessa on aikoja, jolloin asuntoloiden vesi katkeaa päiviksi tai viikoiksi, ja haju luokkahuoneissa on sietämätön. Kuivuustarinat ovat tämän maan kansanperinnettä, ja spontaanit sadetanssit ovat aitoja mielenilmauksia jopa katolisessa universumissa, jossa vähäpukeisuus tai alastomuus on yleensä tuomittua.

Tämä teos oli älyllinen hyvän mielen kirja, joka pursuaa historiallisia koordinaatteja ja poliittista vastarintaa. Se vaatii lukijalta enemmän perehtyneisyyttä Afrikan poliittiseen historiaan kuin leppoisat Mma Ramotswe-teokset, mutta lukija saa vastalahjana Zorbas-brandyä ja grillattua seepranlihaa Whitney Houston-karaoken tahtiin, eikä tällaista makujen sinfoniaa kukaan järkevä olento haluaisi missata.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 77/196: Namibia, ja olen riemuissani siitä, että löysin Open Libraryn, joka selvästi tarjoaa parempaa luettavaa kuin Metso-kirjasto.

Pienen maan suurilla hautausmailla

Teos: Lucie Wilk: Strenght of Bone. (Biblioasis, 2013)

Matkailen maahaasteessa nyt loogisesti naapurimaista toisiin, ja Sambiasta on lyhyt matka Malawiin. Malawi on maa, josta tiedän hyvin vähän, oikeastaan vain sen, että maan HIV/AIDS-kuolleisuus on ollut yksi maailman korkeimpia. Maassa vallitsi kolmenkymmenen vuoden ajan diktatuurin kaltainen tila, kun presidentti Hastings Banda johti yksipuoluejärjestelmää vuoteen 1994 saakka. Tästä luin juuri Alexandra Fullerin teoksesta, jossa kirjailijan vanhemmat muuttivat maahan suoraan presidentin palkollisiksi.

Strenght of Bone on kanadalaisen Lucie Wilkin esikoisromaani, joka sijoittuu Malawin toiseksi suurimpaan kaupunkiin Blantyreen. Kertomus alkaa vuodesta 1995, kun maa on siirtynyt takaisin demokratiaan. Siinä päähenkilö, kanadalainen Henry matkustaa kirurgin hommiin paikalliseen sairaalaan, osittain tuoretta eroa ja lapsen kuolemaa pakoon. Henryllä on sellaisia edistyksellisiä ajatuksia sairaalan pyörittämisestä, jotka eivät miellytä paikallisia kollegoita, eikä kaikkia potilaitakaan. Miksi kalliisti koulutettu lääkäri alkaa kesken kaiken maalata potilashuoneita okrankeltaiseksi? Leikkiikö hän sisustussuunnittelijaa, kun ihmisiä samalla kuolee ympärillä kuin kirppuja? Henryn mukaan kauniit värit piristävät potilaita, mutta työkaverit pitävät tätä resurssien hukkaamisena. Ja vaikka hän onnistuu saamaan sairaalalle lisää sponsoreita, lisää lääkkeitä ja muita varusteita, hän silti kärsii luottamuspulasta.

Sinkkumiesten tilanne epidemian riivaamassa maassa on tunkkainen. Naisseuraa löytyisi baareista vaikka millä mitalla, mutta tartuntariski taltuttaa seikkailunhalua. Henryn australialainen kollega Ellison on kotoutunut Malawiin ja yrittää saada tätä rentoutumaan vapaa-aikana. Kaksikko käy maaseudun klinikkatarkastusten yhteydessä retkeilemässä Mularje-vuorella, jota paikalliset pitävät noiduttuna.

Puolet romaanista sijoittuu Iris-nimisen sairaanhoitajan kotikylään, joka on yksi sairaalan ”outreach”-pisteistä. Henry tahtoo tutustua paikalliseen elämään, ja jää Irisin sukulaisten luo majailemaan. Irisillä on kylässä meneillään suurempi identiteettikriisi, ja hän jo polttaa sairaanhoitajan asunsa iltanuotiolla tarkoituksenaan hylätä koko ammatin. Länsimaisen koulutuksen taakka eristää hänet sukulaisista, ja hänen on vaikea heittäytyä kylän poukkoilevaan rytmiin. Myös Henry kokee kylässä yliluonnollisia viboja, ja lähtee henkien riivaamana vaeltamaan Mularjelle ilman ruokaa ja varusteita.

Koska kuolema vaanii ihmisiä kaikkialla, jo nuorilla on selkeät suunnitelmat omasta poismenostaan, hautajaisista ja hautapaikasta. Kaupunkien hautausmaat ovat kauhun paikkoja monille, ja niillä on epidemian huippuaikoina aivan liian vähän tilaa. Toive tulla haudatuksi kotikylään esi-isien joukkoon toki on yleinen afrikkalainen ilmiö, mutta romaani kertoo maasta, jossa kaupunkien köyhät eivät pysty valitsemaan lepopaikkaansa.

Kirjassa ollaan kyllä Malawissa ja tutustutaan varsinkin maaseudun elämään olan takaa, mutta koin, että Wilk pyrkii selittämään asioita aivan liikaa länsimaiselle lukijalle. Lääketieteellistä jargonia on myös liikaa, ja potilaiden virta sairaalan työkuvauksissa ei antanut mahdollisuutta tutustua henkilöhahmoihin kuin pinnallisesti. Tuntui myös, ettei Henryllä, Ellisonilla ja Irisillä ollut muuta sisältöä elämässään kuin työ, ja tämän vuoksi he jäivät yksiuloitteiseksi hahmoiksi. Välillä tuntui, että olisin seurannut Grayn anatomiaa kirjallisessa muodossa kehitysmaan kontekstiin transplantoituna.

Kirja näyttää saaneen varsin positiivisia arvioita Pohjois-Amerikassa, joten ehkä teos ei vain puhutellut minua.

Maahaasteessa teos kuittaa kohdan 79: Malawi.

Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.

Toinen keikkani Napoliin

Teos: Elena Ferrante Uuden nimen tarina. (WSOY, 2017)

Käännös: Helinä Kangas

Elena Ferranten hittikirjoista raportoiminen näin muutaman vuoden viiveellä ei taida olla kiinnostavaa kuin itselleni, mutta olen nyt ajatellut saattaa tämän suositun sarjan loppuun tämän vuoden aikana. En tiedä, miksi en jatkanut sarjan lukemista aloitusosan jälkeen – ehkä kaikki siihen liittyvä hypetys ärsytti. Olin lukenut kirjoista niin monia blogiarvioita, että tuntui jo, että olin itsekin lukenut teokset. Nyt palaan Uuden nimen tarinaan tuoreemmilla silmillä kahden vuoden tauon jälkeen. Muistaakseni olen aloittanut teoksen lukemisen tuolloin, mutta luovuttanut puuduttavan sivumäärän vuoksi.

Teoksessa Elena ja Lila ovat kuusitoistavuotiaita, ja Lila on juuri mennyt naimisiin ruokakauppias Stefanon kanssa. Rouvan status luo ystävien välille selkeän statuseron, ja Lilasta tulee tämän seuraneiti, joka kyllä myös hyötyy materiaalisesti ystävänsä uudesta vauraudesta, mutta kärsii kovin asetelmasta. Lila on niin tylsistynyt liitossaan, ettei hänellä tunnu olevan energiaa muuhun kuin ihmissuhdepelien pelaamiseen. Hän käyttää kaupan kassan rahoja kuin omiaan ja jakelee niitä myös ystävilleen, ja tilailee puhelimella tavaroita kotiinsa pidäkkeettömästi miehensä laskuun.

Elenalla eli Lenulla alkaa lukio sujua huonommin, vaikka hän on aiemmin ollut luokan tähtioppilas. Hän seurustelee bensa-aseman pitämisestä haaveilevan Antonion kanssa, mutta haaveilee tulisieluisesta Ninosta, kommunistista ja rautatieläisen pojasta, joka tähtää jo yliopistoon. Kun Lenu pääsee ystävänsä siivellä viettämään kesää loma-asuntoon Ischiaan, myös Nino on siellä oman rikkaan kaverinsa luona. Ikävä kyllä, laskelmoiva Lila tarttuu tilaisuuteen ja viettelee Ninon itselleen niinä aikoina, kun tämän aviomies Stefano on kaupungissa.

Potentiaalisen poikaystävän varastamisdraama kuulostaa kieltämättä kliseiseltä, enkä ollut kovin liekeissä koko kuviosta, jota vatvottiin puolen romaanin verran. Ystävät ovat enemmän erillään toisistaan kuin yhdessä, ja etäisyys kasvaa, kun Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Lila yrittää irtaantua väkivaltaisesta miehestään, asuu jo hetken Ninonsa kanssa köyhässä korttelissa, mutta hänet palautetaan ruotuun miehen uskollisten vasallien toimesta. Tämän jälkeen hän pakenee äitiyteen. Vaikka Stefano elää lähes julkista kaksoiselämää kauppa-apulaisensa Adan kanssa, hän rajoittaa vaimonsa liikkeitä ja valvoo niitä raivokkaasti.

Ferrante osoittaa tässä kirjassa perheväkivallan yleisyyden ja tuon ajan sallivan asennemaailman vaimonhakkaamiseen. Yhteiskunnallisista teemoista se on vahvoin, mutta luokkasuhteiden intiimi tutkiminen jatkuu myös uskollisesti. Työväenluokkaisten yliopisto-opiskelijoiden luokkahyppyyn liittyvästä angstista ja itsetunto-ongelmista olen lukenut niin paljon täällä Suomen päässä, ettei Elenan tilanne tuntunut mitenkään eksoottiselta, mutta se on positio, johon monen lukijan on helppo samastua.

Seuraavilta osilta odotan yllätyksiä ja näkökulman vaihtoa. Tässä osassa meininki valahti välillä keskitasoisen melodraaman puolelle, ja teos olisi kohentunut tiivistämisestä huomattavasti. Vaikka pitkästyin kaksikon Ischian-seikkailun aikana, pidin kuitenkin virkistävänä sitä, että teoksessa seikkailtiin muuallakin kuin Napolissa, ja tuo Ischian seutu alkoi kovasti kiinnostaa matkakohteena.

Ei sormuskäsi koko ihmistä jäykistä

Teos: Minna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija. Vuokko Hovatta

Tiedän, että Minna Rytisalon Rouva C. oli yksi viime vuoden kirjatapauksia, ja sen verran paljon se sai huomiota, että tunsin jo lukeneeni kirjan muutaman blogiarvion ja ilmaisen lukunäytteen luettuani. Minna Canth on minulle suomalaisista klassikkokirjailijoista tutuin, mutta tyypillisesti biografinen tuntemukseni rajoittuu hänen kirjailijanuransa aktiivisiin vuosiin, Kuopion salonkiin. Rytisalon romaanissa minua kiinnosti eniten Jyväskylä-kuvaus, sillä loppujen lopuksi tunnen synnyin- ja opiskelukaupunkini historiaa vain paikoitellen. En kuitenkaan kiirehtinyt kirjan hankkimisessa, koska se ei tuntunut päivänpolttavalta teokselta.

Rytisalo on ilmeikäs, runollinen ja viipyilevä kertoja, joka rakastaa arjen pieniä yksityiskohtia. Nolottaa tunnustaa, että minulla jäi hänen esikoisteoksensa Lempi kesken liian kauniin kielen vuoksi. Kun asetuin kuuntelemaan äänikirjaa, pääsin paremmin taide-elämyksen sisälle enkä keskittynyt analysoimaan joka lausetta. Kohtasin intohimoisen, oikukkaan, välillä myös tuulella käyvän nuoren naisen, jonka vuoteessa makoilukausiin lähipiirin oli mukauduttava. Hahmoon on helppo samastua, vaikka oman aikansa naiseuden kuvastossa hän on poikkeusyksilö. Hän kuuluu myös ”nousukkaiden” säätyyn, eikä häntä seminaarin piireissä aina kohdella samalla arvokkuudella kuin kulttuurikotien vesoja.

Rytisalo kertoo jälkisanoissaan ottamistaan taiteellisista vapauksista kirjaa kirjoittaessaan. Ihailen hänen luomaansa tilaa, jossa henkinen kohtaaminen historiallisen hahmon kanssa tuli mahdolliseksi. Kukaan ei tiedä, miksi Minna alun perin keskeytti opintonsa ennen skandaalinkäryistä kihlautumistaan lehtori Canthin kanssa. Taustalla on saattanut olla myös perheen raha- ja terveyshuolet. Minnaa tarvittiin kotona, vaikka hän halusi luoda oman uran muualla. Hän jätti opintonsa kesken kahdesti, eikä toisellakaan kerralla se olisi ollut välttämätöntä, ellei hän olisi ollut raskaana.

Eniten minua kirjassa kosketti Minnan herääminen ”köyhän kansan” kysymyksiin aikaisina rouvasvuosinaan. Hän on aktiivinen rouvasyhdistyksessä, jossa hänen kampanjansa kehottaa rouvia olla käyttämättä ulkomaisia ylellisyystuotteita ei ole suuri suksee. Sen sijaan hän tekee omia retkiään kaupungin vähäosaisten kortteleihin, ja kokee elämänsä järkytyksen, kun menee viemään rotinoita oman työmiehensä Niemen taloon. Kirjassa eletään nälkävuosia ja sen jälkeistä kurjuutta, ja taulumäkeläisten torppien kätköistä löytyy inhimillisiä aikapommeja. Olin myös huomaavani Kauppa-Lopon hahmon kuikuilevan eri nimellä, viinaan menevänä lapasten kutojana, Lumppu-Kaisana.

Historiallisena romaanina teoksesta ei ainakaan mitään puutu. Ehkä tavallista enemmän siinä tutkitaan aikansa moraalikäsityksiä, jotka korostuvat opettajaseminaarin pompöösissä kontekstissa. Minnan kotipuolessa, Kuopion kauppiaspiireissä, tansseissa käynti ja sulhasen metsästys ovat toivottuja asioita, kun taas opinahjossa korostetaan kristillistä siveellisyyttä ja uhrautumista isänmaan asialle. Myös Minnan ja Flora-ystävän suhteessa tämä ristiriita korostuu: Flora ei lehtorin rouvaksi päästyään enää halua muistaa tansseissa käyntiä ja muita nuoruuden kotkotuksia. Hän rouvistuu porvarillisen käsikirjoituksen mukaan, kun taas Minna uskoo, ettei sormuskäsi voi koko ihmistä jäykistää.

Upposin kirjan maailmaan niin totaalisesti, etten ole vieläkään täysin noussut sieltä. Oli huumaavaa nauttia taloudenhoitaja Riikan täydellisistä kahvikakuista kynttilänvalossa, varsinkin, kun naisten välillä ei tuntunut olevan kilpailuasemaa keittiön johtajuudesta. Minna oli hyvä pitämään perheen tilikirjoja, mutta kakkujen oikeaoppiseen nostatukseen hänestä ei ollut. Minnan feminismiä juhliessa on siis aina muistettava, ettei hän olisi noussut asemaansa ilman muiden naisten apua. Teksteissään hän toki antaa tunnustuksen kaikille niille ahkerille käsille, jotka pitivät hänen arkista maailmaansa pystyssä.

Vuokko Hovatan sielukasta ääntä oli mukava kuunnella, ja pointseja hänelle siitä, ettei hän ainakaan sortunut ylinäyttelemiseen tulkinnassaan.