Laivanvarustajien jalanjäljillä

rachel cuskTeos: Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S, 2018)

Käännös: Kaisa Kattelus

Mistä sain: E-kirjastosta

Rachel Cusk on kirjailija, johon törmäsin siinä vaiheessa, kun reissasin intohimoisesti Italiassa. Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, matkakirjan The Last Supper (2009), jossa vietetään huoletonta perhe-elämää muun muassa Toscanassa. Kirja ei jäänyt mieleeni teeman vuoksi, vaan tyylillisesti. Koin, että Cusk sai varsin mitättömistä aineksista aikaan valloittavan matkakirjan.

Nyt Cusk on löydetty Suomessa, ja hänen romaaninsa Ääriviivat on ilmeisesti ensimmäinen suomennos, ja romaanitrilogian aloitus. Ymmärtääkseni Cusk nauttii angloamerikkalaisessa maailmassa jonkun asteen kulttikirjailijan asemasta, ja hän tuntuu olevan varsinkin kirjailijoiden suosikkikirjailija. Viimeksi luin pohdintoja hänen tuotannostaan Pauliina Vanhatalon esseeteoksessa, ja nyt suomennos pomppasi pöydälleni samalta kustantajalta.

Ensimmäisenä kirjasta tulee mieleen, että se todella on kirjoitettu toisille kirjailijoille – tai ainakin sellaisiksi aikoville. Kirjan kertoja, Faye, on keski-ikäinen eronnut kirjailija, joka matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittajakoulussa. Kurssin opiskelijat ovat kreikkalaisia, joista valtaosa kirjoittaa englantia vieraana kielenä. Kurssille osallistuu kymmenen henkilöä, joista kaikkien motivaatio ei tule selväksi. Yksi kurssilaisista suivaantuu Fayen opetustyyliin jo ensi sessiossa, eikä palaa tunneille uudestaan.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin muiden kuin kurssilaisten havainnoinnissa. Faye on käynyt Ateenassa aiemminkin ja hänellä on siellä monia ystäviä. Tämän lisäksi hän hengailee lentokoneessa tutustumansa vierustoverimiehen kanssa, jota kutsutaan vain vierustoveriksi. Tämä ateenalainen kolmesti eronnut laivanvarustamon perijä on omien sanojensa mukaan ”kävelevä katastrofi” ihmissuhteissa, eikä Faye tunne häneen minkäänlaista vetoa. Tästä huolimatta hän suostuu lähteä miehen kanssa veneilemään kahdesti ja toimimaan tämän ilmaisena terapeuttina.

Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se luottamus, jota Faye kokee suhteessa uusiin tuttavuuksiinsa. Matkailijatyyppinä hän on heittäytyjä, eikä hän pelkää ainakaan henkensä tai koskemattomuutensa puolesta. Vanhoja ystäviäkin hän havainnoi samalla intensiteetillä kuin tuota uutta vierustoveriaan.

Kirjaa voisi käyttää luovan kirjoittamisen oppaana ainakin havainnoinnin näkökulmasta. Faye vaikuttaa sen tyyppiseltä kirjailijalta, joka ammentaa kaiken materiaalinsa lähiympäristöstään ja kuulemistaan keskusteluista. Kirjan lauserakenteet ovat puhdasta tajunnanvirtaa ja lauseet megapitkiä. Cusk haluaa näyttää varsinkin vapaan assosiaation voiman.

Pidin kyllä Kreikan tuokiokuvista, ruokakuvauksista ja vahvasta paikallisuuden tunnusta. Kreikkalaiset todella pääsevät kirjassa ääneen, kun taas Faye itse jää ohuemmaksi tarkkailijahahmoksi. Saamme tietää, että hänellä on kouluikäisiä lapsia, jotka pommittavat häntä viesteillä käytännön ongelmista, että hänellä on rahahuolia ja vaikeuksia saada lainantakausta, ja että hän ottaa opetuskeikkoja ulkomailla elättääkseen perhettään.

Romaanina teos jää fragmentaariseksi ja miltei juonettomaksi. Cusk esittelee valtavan gallerian henkilöitä, joilla suurimmalla osalla ei ole yhteyttä toisiinsa. Kirjoittajakurssin tyypit varsinkin jäävät ohuiksi, ja opetustilanteissa ruoditaan myös epäonnistumista ja kohtaamattomuutta.

Lukukokemuksena Ääriviivat oli omintakeinen, mutta myös hämmentävä. Välillä koin Fayen äänen kertojana jopa liian tunteettomaksi tai kliiniseksi, tai hän tuntui henkilöltä, jolla havainnointivaihde jää kroonisesti päälle niin, ettei hän lopulta ehdi nauttia matkoistaan tai ruotia omia tunteitaan, joita matkat herättävät.

Suosittelen kirjaa himolukijoille ja niille, jotka paraikaa kirjoittavat omaa fiktiivistä tekstiä. Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla kommentteja kirjasta myös niiltä, jotka lukevat vähemmän tai suosivat perinteisempää kerrontaa. Valtavaksi kassamagneetiksi tämä suomennettu teos ei varmasti tule nousemaan, mutta Cuskin jo olemassaolevia faneja käännös varmasti lämmittää suuresti.

Mainokset

Kun rasismi taipuu viihteeksi

IMG_1907Kävin toissapäivänä rasismia vastustavassa mielenosoituksessa ja eilen luin loppuun amerikkalaisen viihdekirjan, jonka aiheena oli kielletty mustan ja valkoisen nuoren rakkaus 1930-luvulla. Julie Kiblerin Matkalla kotiin (Gummerus, 2013, suom. Riie Heikkilä) on ollut iso hitti Yhdysvalloissa, mutta jäänyt täällä melko vähälle huomiolle.

Romaani on hyvin perinteinen rakkaustarina, jolla ilmeisesti on todellisuuspohjaa. Siinä yli 90-vuotias Isabelle matkustaa salaperäisiin hautajaisiin Ohion Cincinnatiin yhdessä ”adoptoidun” ystävä-tyttärensä Dorrien kanssa. Alun perin Dorrie on ollut Isabellen kampaaja, mutta vanhan rouvan voimien vähetessä suhde on muuttunut ystävyydeksi. Dorrie itse on kolmen teinin yksinhuoltaja, joka pelkää mummoksi tuloa 36-vuotiaana.

Kirjassa tehdään matkaa hitaasti monessa osavaltiossa pysähtyen, ja kaikkialla Dorrieta epäillään valkoisen mummon ryöstämisestä. Palvelu hotelleissa ja ravintoloissa on legendaarisen huonoa, kun asiakkaina ovat kaksi eri väristä ja -ikäistä ystävää. Dorrie ei ilmeisesti ole myöskään koskaan yöpynyt samassa huoneessa valkoisen ihmisen kanssa aiemmin. Tämä kertoo jo syvään juurtuneesta rotuerottelusta, tai sen henkisestä perinnöstä maassa, joka kuvittelee olevansa demokraattinen. Road tripinä teos on siis silmiä avaava, ja kertoo myös paljon tienvarsien ”kurjien kuppiloiden” tasosta.

Minusta tässä kirjassa oli juonen suhteen ainesta, eli juonellisesti se oli paljon uskottavampi kuin vaikka viimeksi lukemani brittikirja Tulilapsi. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämissä on ollut tavallisia murheita. Romaanissa liikutaan Teksasin, Kentuckyn ja Ohion vähemmän hohdokkailla paikkakunnilla. Isabelle tulee alun perin hyväosaisesta lääkäriperheestä, mutta hylkää sen ideologisista syistä. Isabellen vanhemmat ovat aikansa lapsia, rotuerotteluun kasvatettuja ja sen arvomaailmassa rypeviä.

Kirjassa on kuitenkin paljon tiivistämisen varaa, ja joku sen rakenteessa tökkii. En tässäkään heti arvannut loppuratkaisua, mutta viimeisen kolmanneksen aikana se kävi ilmeiseksi. Luin kirjaa paikoitellen kursorisesti, eikä varsinkaan Dorrien somekäyttäytyminen kiinnostanut paljoakaan. Kiblerin ”pointtina” kahden aikatason kuljettamisessa on kai osoittaa varsinkin nuorille lukijoille 1930-luvun ja 2010-luvun nuorten ongelmien samankaltaisuus, mutta tämä oli tehty liian pedagogiseen tyyliin.

Minusta se, että tällaisia rotu-, kulttuuri-, tai poliittisia rajoja rikkovia viihteellisiä rakkaustarinoita kirjoitetaan, ei ole ongelma. Rasismia vastaan voidaan taistella myös kevyemmän viihteen keinoin, koska kaikki eivät ole kykeneviä ymmärtämään Toni Morrisonin syvää symboliikkaa. Ongelmana tässä kyseisessä romaanissa oli se, että siinä varsinkin musta rakastettu Robert nostettiin lähes ylimaallisen sankarin asemaan. Ja tämän kautta rakkaustarina vesittyi henkilöpalvonnaksi. Jopa Titanicin sankari Jack on nyansoidumpi hahmo kuin moitteeton ja nuhteeton Robert Prewitt.

Suomen historiassa vastaavaa draamaa on tuottanut saksalaisten sotalasten kohtalo, ja samantyyppisiä juonellisia ratkaisuja löytyy myös heistä kertovissa romaaneissa. Myös valkoinen on osannut sortaa valkoista, ja kiinnostavaa on, kuinka näiden löytölasten tarinoissa usein hoivaavaksi osapuoleksi jää se köyhempi osapuoli. Tai jos rikkaampi ottaa ei-toivotun rakkauden hedelmän hoidettavakseen, tuosta lapsesta halutaan häivyttää ”väärän” vanhempansa tausta.

Tätä kirjaa lukiessani koin, että kuuluin väärään ikäryhmään – että teos on todella suunnattu lukioikäisille, niin paljon siinä selitetään rotuerottelun historiaa. Hassua, että nämä young adult-vibat tulivat teoksesta, jonka toinen kertoja on yli 90-vuotias. Tarinana ystävyydestä teos varmaan tavoittaa kaikenikäisiä lukijoita, mutta rakkaustarinan kohdeyleisönä toimisi parhaiten ne, jotka vasta haaveilevat ensi rakkaudesta.

 

Vittumaisten keijujen parantava voima

onnellisetKuluneena kesänä olen vieraillut mielessäni nuoruuteni Irlannissa voimallisesti. Olen kirjoittanut matkakirjaa, jossa Irlannin osuus saattaa olla merkittävin. Olen vieraillut kelttiläisillä keijukaiskentillä, mutta myös Dublinin pahimmilla asuinalueilla, kuten Ballymunissa ja Darndalessa. Kirjoittaminen on avannut uusia ikkunoita ymmärrykseeni maan historiasta: kun nuorempana olin enimmäkseen kiinnostunut poliittisesta historiasta, nyt oleen lueskellut sosiaalihistoriaa ja oppinut paljon varsinkin Dublinin slummien rakentamisen (epä)logiikasta.

Rankkaa kamaa, mutta käydessäni läpi muistiinpanojani naureskelen hirtehisesti. Kaikki, mistä luen, olen jokseenkin nähnyt sieluni silmin. Dublin oli 1990-luvun alkupuolella todella köyhä ja rosoinen kaupunki, ja se hurmasi minut täysin arvaamattomuudellaan. Oli erikoista asua pääkaupungissa, jossa milloin tahansa nurkan takaa sinut saattoi yllättää villi poni.

Tähän väliin tuli teos, joka minun oli pakko lukea, sillä sen markkinoinnin välittämät ihanuuskertoimet lilluivat jossain 11+: ssa. Ranskalaisen Agnes Martin Lugandin teoksen alkuasetelmasta löytyy suunnilleen kaikki ne elementit, joista olen haaveillut ja joita olen myös kokenut: Pariisi, rakkaustarina, Irlannin peräkylät ja kirjakahvila. Oman elämäni kirjakahvila tosin oli Irlannissa ja iso rakkaustarina sijoittui Pariisiin, mutta kirjan palikat miellyttävät minua silti suunnattomasti.

Teoksen nimi on Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (Bazar, 2018, suom. Kirsi Tanner). Nimikin tuntuu niin täydelliseltä, että oksat pois. Kirjan taustasta tiedämme, että Lugand yritti pitkään saada teosta julkaistua, kyllästyi bumerangeihin, ja julkaisi sen netissä omakustanteena. Kirja sai ranskalaisten kirjabloggareiden parissa niin suuren suosion, että se lopulta löysi tiensä kaupalliseen kustantamoon. Ja koska itse olen wannabe-kirjailija, jolla myös on Irlantiin liittyvä pakkomielle, en ole kuullut yhtä kannustavaa tarinaa.

Kirjassa pariisilainen leskeksi jäänyt kolmikymppinen Diane lähtee suremaan kohtaloaan Mulrannyn tuppukylään, jonka hän on valinnut kartalta sokkoarvonnalla. Dianen suru on musertavaa, koska aviomies Colinin lisäksi auto-onnettomuudessa kuoli viisivuotias Clara-tytär. Colin on rakastanut Irlantia sydämestään, mutta ei ole saanut vaimoaan mukaan tumman oluen arvostusmatkoille elinaikanaan. Juuri siksi Diane päättää leskeksi jäätyään matkustaa Irlantiin, joka tuntuu sopivalta elävien haudalta.

Odotukseni teoksen suhteen olivat valtavat, ja Pariisin lupaavan alkuasetelman jälkeen sain pettyä monta kertaa. Viihdyin hyvin Dianen parhaan ystävän Felixin elämismaailmassa, sillä hän jatkoi kirjakahvilan pitämistä Dianen syöksyttyä murheiden laaksoon. Sen sijaan kaikki se, mikä kirjassa tapahtuu Irlannissa, tuntuu lähinnä selitykseltä aiemmin tapahtuneelle. Kirjan rakkaustarina ei ole kummoinen. Arrogantti valokuvaaja-Edward on karikatyyri irlantilaisesta umpimielisestä miehestä, ja sen päälle on liimattu ilmiselvää viktoriaanista romantiikkaa.

Irlannin suhteen teos jää helppojen turistikliseiden varaan – niin helppojen, etten voi kuvitella tämän nousevan suureksi hitiksi Irlannin kirjanarkkinoilla. Mainitaan Guinness, katolinen kirkko, kahvin ja viinin heikko laatu, naispuolisen populaation puheliaisuus ja Aransaaret, mutta jopa Irlannissa käymätön lukija voi kuvitella rikkaamman todellisuuden näiden kliseiden ulkopuolella. Diane siis käy Irlannissa kylässä, ja löytää tilapäisen laastarisuhteen, mutta jäin odottamaan paljon lisää niin romanssilta kuin Irlanti-kuvaukselta.

Sen sijaan Pariisin kirjakahvilan arkeen ihastuin ja uppoduin, vaikka sitä kuvattiin vain muutaman sivun verran. Kirjalle on tulossa jatkoa ensi vuonna, ja ilmeisesti se sijoittuu enemmän Ranskaan kuin Irlantiin. Pidin kirjassa Lugandin kirjoitustyylistä ja tarinan laajemmasta kaaresta, joten saatan antaa Dianen seikkailuille uuden mahdollisuuden kakkososan muodossa.

Teosta suosittelen nuorille aikuisille, varsinkin niille, joilla on edelleen virtaa bilettää, ketjupolttajille, pubientusiasteille, ja kaikille heteronaisille, joilla on parhaana ystävänä homostailisti. Tämä ei ollut juuri minun kirjani, mutta chicklit-teollisuuden sisällä löysin siitä monia positiivisia elementtejä, kuten juuri tuon bilettämisen ja tietynlaisen anarkistisen elämänasenteen.

Kuumaa huumaa Brexitin aikakautena

WalshRosie Walsh (s.1980) on brittiläisen chicklitin tuore lupaus, jonka esikoisteos Hän lupasi soittaa (Otava, 2018, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) lupaa hieman enemmän suomenkielisenä versiona kuin The Man Who Didn’t Call. Tartuin kirjaan randomilla, lukematta kunnolla edes kansitekstiä, ja pääsin kirjan imuun vaivattomasti ahmien sen yhdessä illassa.

Yritän nyt kirjoittaa teoksesta jotain paljastamatta sen juonta. Teoksen perusasetelmaan kuuluu eronnut keski-ikää lähestyvä Sarah, joka on omistautunut työlleen Los Angelesissa. Hänellä on tapana käydä joka vuosi kuukauden lomalla vanhempiensa luona Englannissa, ja viimeisellä reissullaan hän kohtaa Eddien, joka kääntää viikossa naisen elämän päälaelleen. Mutta Eddie ei soita, vaikka on luvannut soittaa, eikä Sarah pääse eroon pakkomielteestään jäljittää miestä.

Tällaisenaan asetelma on melko tyypillinen ja arkinen, ja lähes joka lukija pystyy samastumaan tilanteeseen, sillä kukapa ei olisi kohdannut tyyppiä, joka fantastisten treffien jälkeen teki oharit. Teos kyllä kehittyy erikoisempaan suuntaan, ja juoni pysyi ainakin tämän lukijan päässä loppuun saakka ennalta-arvaamattomana. Listaan ensin asioita, joihin teoksessa viehätyin ja jotka pitivät minut otteessaan:

*Ystävyyden dynamiikka rakkaustarinan keskellä: Molemmilla päähenkilöillä oli todella juurevia ystäviä, joiden elämistä sai lukea lähes yhtä paljon kuin päähenkilöiden. Varsinkin yhteiset koulumuistot ja koulukiusaaminen nousivat keskeisiksi teemoiksi, sillä kirjassa tehdään vierailu kauhujen yläasteelle.

*Sarah’n työuran kuvaus: Rakastan klovneriaa, ja olin myyty sairaalaklovnien työn kuvauksesta, johon mahtui myös aimo annos tämän suht uuden ammatin historiaa. Sinänsä tämä teema oli hieman erillinen muusta tapahtumisesta, mutta kuvasi Sarah’n sisäistä maailmaa ja surutyötä erinomaisesti.

*Luontosuhde ja Cotswoldsin paikallisen elämän kuvaus: En ole koskaan käynyt tässä osassa Britanniaa, ja vaikka paikalliseen elämään mahtui myös tunkkaista sisäsiittoisuutta, Walsh todella osasi rakentaa romanssilleen juurevat puitteet. Eddien navetta asuinpaikkana oli maaginen, ja henkilöiden side lapsuutensa maisemaan koskettava. Lintukirjojen lukeminen pääsi oikeuksiinsa, ja luulen, että juuri tämä ulottuvuus viehättää suomalaisia lukijoita.

*Mielenterveyden ja surutyön risteyskohdat: Teos on vahvasti mielenterveyspainotteinen, sillä päähenkilöillä ja Eddien äidillä on kaikilla ollut pitkä historia ”lanttumaakarilla” käymisessä. Pojan ja äidin omaishoitokuviot tuntuivat uskottavilta, ja kirja tarjosi myös ikkunan Britannian mielenterveyspalveluihin. Jäin miettimään surutyön, traumaattisten kokemusten ja ”oikeiden” mielenterveysongelmien suhdetta.

Lukukokemus ei kuitenkaan ollut pelkkää suitsutusta. Kirjan juoni todella piti minua otteessaan, mutta jossain vaiheessa sen melodramaattisuus alkoi jo huvittaa. Kalifornian nykyisyyteen sijoittuvat osiot menivät reippaasti amerikkalaisen saippuaoopperan puolelle, ja sekin, että Sarah laitettiin asumaan kaikista maailman kaupungeista juuri Losiin, tuntui lähinnä kaupalliselta strategialta.

En yleensä pidä teoksista, joissa seikkaillaan useassa suurkaupungissa, ja tässä Lontoo-Los Angeles-kuvio tuntui aivan liian ilmiselvältä ja nousujohteiselta. Toki Lontoossa ja Losissa löytyy miljoonia potentiaalisia lukijoita tämän kaltaiselle teokselle, mutta tällainen asetelma tarjoaa helpointa mahdollista viihdettä laiskalle lukijalle. Onneksi teokseen mahtui myös maalaiselämää ja brittirealismia, ja varsinkin omaishoidon teema tasoitti sen maanista nousukiitoa.

Löysin tästä teoksesta eniten yhteisiä viboja ruotsalaisen Lina Bengtsdotterin dekkari/trilleri Annabellen kanssa, jossa myös seikkaillaan teiniangstin keskellä tuppukylässä ja jossa päähenkilön äidillä on vakavia mielenterveysongelmia. Lukemistani tämän genren brittikirjailijoista (otokseni on rajallinen) teos muistutti ehkä eniten Jojo Moyesin tyylistä, tosin Moyes on tarinankertojana maanläheisempi.

Jotenkin teos jäi mielessäni kuvaamaan Britannian nykytilaa ja Brexit-draamaa, vaikka sen sankarit eivät aistivoimaisen kiihkonsa keskellä muistaneet edes kysyä, kumpaa linjaa he kannattavat. Tässä maailmalla uraa tehnyt konferenssien keynote-puhuja palaa maahan, ja kotikaupunkiin, jossa ihmisillä on paljon pienempiä, arkisempia huolia, eikä toimeentulokaan ole hääppöistä. Koulun vessassa juoruilevat entiset kiusaajat eivät ole pahemmin poistuneet kotinurkiltaan, ja varsinkin heidän maailmankuvansa on varsin suppea. Paluumuuttajan saagana teos onkin uskottavampi kuin rakkausmelodraamana.

No time like Cathy Kelly time

20180720_054740Solahdin fiksummasta parisuhdefiktiosta suoraan hömpän hetteikköön, ja kaivoin lukemattomien kirjojeni arkistosta ensimmäisen Cathy Kelly-teokseni, Lessons in Heartbreak (HarperCollins, 2008). Jo kirjan takakannessa on kohderyhmää ohjaava slogan: ”Every woman needs her Cathy Kelly time”. Myös romaanin etukannessa ja takalehdillä kannustetaan nauttimaan teos ilmeisesti pakettiin kuuluneen Galaxy-suklaalevyn kanssa. Kirjoja ja suklaata en yhdistettynä nautintona vastusta, mutta syy, miksi en ole koskaan aiemmin langennut Kellyyn, on teosten markkinoinnin yksiulotteisuus. On noloa, että mitään kaunokirjallista teosta markkinoidaan oletusarvoisesti vain toiselle sukupuolelle. Naisille, kunnon naisille? Onko lukijan oletettua sukupuolta alleviivattava? Eikö se jollain tapaa rajaa kirjan arvoa?

Irlantilaisista bestseller-naisviihdekirjailijoista minulle tuttuja ovat Maeve Binchy ja Marian Keyes; Cecelia Ahernia ja Cathy Kellyä en ainakaan muista lukeneeni. Keyesin ja Binchyn tuotannoissa olen lähinnä arvostanut sitä, että ne eivät ole olleet yltiöromanttisia ja että niissä kuitenkin korostuu tavallinen irlantilainen arkielämä. Cathy Kellyn teokset ovat jo kansikuvista ja nimistä saakka tuntuneet kliseisemmiltä, niin suomeksi kuin englanniksi.

Lessons in Heartbreak oli kuitenkin vetävämpi teos kuin mitä oletin. Kirjan nimi on kammottava, se ainakin minun korvissani viittaa moraaliseen opetukseen, kun on menty rakastumaan väärään henkilöön. Kirja ei kuitenkaan ollut läheskään niin konservatiivinen ja perinteisiä perhearvoja puolustava kuin mitä siltä odotin. Eikä edes sisällöltään toivottoman kaupallinen. Kirjassa oli kunnon juoni ja (voih ja huoh) ”sydäntä lämmittäviä” naishahmoja kolmesta eri sukupolvesta. Ja parasta oli se, etteivät kaikki olleet sukua keskenään. Osa naisista oli lapsettomia, eikä kellään ollut valtavaa katolista perhettä ympärillään. Kaikki naiset olivat tietoisia homoista, lesboista ja feminismistä. Maailma oli käynyt kylässä Tamarinissä, joka fiktionaalisena merenrantakylänä tuntui kutsuvalta. Kirjassa ei ollut kliseistä tuppukyläromantiikkaa, eli kännisiä peräkammarin poikia ja traktorilla kylän keskustaan bilettämään tulevia teinejä.

Olen lukenut huomattavasti tunkkaisempaa ja konservatiivisempaa kuraa suomalaisen chicklitin kentiltä, mutta säästän nyt nimien mainitsemisen. Suomalainen maalaisromantiikka on usein absoluuttisen heteronormatiivista, ja urbaanimpi chicklit keskittyy usein täysin kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tämä lukemani Kellyn teos taas keskittyi puhtaasti ihmissuhteisiin, ja ehkä vielä enemmän naisten välisiin ystävyyksiin kuin romansseihin miesten kanssa. Siinä oli myös varsin hurmaava historiallinen sivujuoni, joka liittyi paikalliseen herraskartanoon 1930-luvulla ja Lontoon sotasairaalaan 1940-luvulla.

Kirjassa mallimamma Izzy palaa New Yorkista kotikyläänsä hyvästelemään kuolevaa isoäitiään Lilyä. Australialainen Jody on muuttanut kylään paikallisen miehen perässä, ja keskittää energiansa paikallishistorian tutkimiseen. Lily olisi ollut hänen paras informanttinsa, mutta hän makaa sairaalassa koomassa, eikä voi kertoa salaisuuksiaan. Izzyn täti ja Lilyn miniä Anneliese on toipumassa shokkierosta, kun hänen aviomiehensä on vaihtanut hänet hänen parhaaseen ystäväänsä. Lopulta kaikkien huomio keskittyy Lilyyn ja hänen elämänsä suureen salaisuuteen, tarinoihin, jotka uhkaavat jäädä kertomattomiksi.

Kelly kirjoittaa helppoa englantia, ja siksi maisemat ovat aina ”breathtakingly beautiful”. Sanasto teoksessa on suppeaa ja arkista, mutta toisaalta ehkä juuri kielen helppous on tehnyt hänestä kansainvälisen bestsellerin. Juonen punojana ja henkilöhahmojen rakentajana hän on chicklit-genren rajat huomioon ottaen kekseliäs ja monipuolinen. Kirjan tunnelmista tuli hieman mieleen äskettäin lukemani ruotsalaisteos, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja, jossa myös isoäiti ja lapsenlapsi kommunikoivat keskenään Atlantin yli.

Hauskaa kirjassa oli se, että siinä matkustetaan Irlannin, Lontoon ja New Yorkin lisäksi myös muuanne, kuten Uuteen Meksikoon mallitoimiston suuriin kuvauksiin. Yllättävää kyllä, pidin Izzyn työelämän kuvauksesta ja newyorkilaisesta menosta tässä kirjassa paljonkin, kun teos ei kokonaan keskittynyt muotiin ja pintaan. Izzyn huoli nuorten, anorektisten ja huumeita käyttävien mallien jaksamisesta tuntui aidolta, ja amerikkalaisia kauneusihanteita kritisoitiin rankalla kädellä.

Positiivinen luentani saattaa osittain johtua helteen pehmentämistä aivoistani, mutta uskaltaisin tämän ensi kosketuksen jälkeen jopa lukea toisen Kellyn teoksen. Annoin kirjalle Goodreadsissa vain kaksi tähteä, mutta oikea arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Kaksi tähteä teos saa kielellisistä syistä, kun taas sisällön suhteen olisin voinut lämmetä jopa yli kolmeen tähteen.

Viihdekirjoissa ahdistavinta on seurata tuotteliaita kirjailijoita, jotka vetävät samalla sapluunalla vuosikymmenestä toiseen, eivätkä tunnu koskaan kehittyvän. Kehityksellä tarkoitan kielellistä ja tyylillistä uudistumista, teemojen vaihtelua, ehkä myös kykyä vaihtaa näkökulmaa kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Tästä näkökulmasta kukaan edellämainituista irlantilaisista kirjailijoista ei ole ollut toivoton, mutta latteaa kieltä suren aina. Kun nyt kuitenkin puhutaan maasta, joka on synnyttänyt James Joycen, ja jonka muun kaunokirjallisen tuotannon taso on varsin korkea.

Kreetalainen katoamistemppu

20180718_072901Ulkona oli +32 astetta lämmintä tänään. Istuin puiston penkillä vesigallonan kanssa ja kuvittelin olevani Kreikassa. Matkalukemisena oli uusiseelantilaisen Charlotte Randallin romaani The Crocus Hour (Penguin, 2008), joka kertoo muun muassa elämästä kreetalaisessa pikkukylässä 70-80-lukujen vaihteessa. Kirjassa uusiseelantilainen varhaiseläkeläinen Henry matkaa joka vuosi Kreetalle etsimään kadonnutta tytärtään Sallya. Siis kyseessä on varhainen – ja hyvin älyllinen – versio tositeeveeohjelmasta Kadonneiden jäljillä.

Kirjan kertoja on nimetön nuorehko brittimies, reppureissaaja, joka jää Henryn tarinoinnin vangiksi ja päätyy jakamaan hänen kanssaan saman huoneen kuukaudeksi vuonna 1981. Sally on ollut kateissa kolmisen vuotta, ja mies on myös jäänyt äskettäin leskeksi. Saarella hän enimmäkseen kuluttaa aikaansa tupakoiden kahviloissa, meditoiden rukoushelmiensä kanssa ja jos saa sopivaa seuraa, nautiskellen ouzoa ja retsinaa. Harvat jaksavat hänen pitkiä monologejaan kauaa, ja itse saarelaiset pitävät häntä järkensä menettäneenä.

Teos pyrkii jäljittämään viimeisiä havaintoja Sallystä saarelaisten ja tämän matkakumppanin Janen silmin. Saaren poliisi on valmis uskomaan, että nuori nainen on karannut maailman ääriin paikallisen rantaleijonan kanssa, eikä tapaukseen liity rikosta. Janekaan ei usko, että Sally olisi kuollut, mutta hän on lopen kyllästynyt Henryn pakkomielteiseen tapaan toistaa samaa vanhaa tarinaa. Jollain tasolla Jane kuitenkin kokee läheisyyttä ystävänsä isän kanssa, ja miehen vanhetessa hän päätyy jopa asumaan tämän kanssa Uudessa-Seelannissa.

Kirjan kertoja jatkaa yhteydenpitoa niin Henryn kuin Janen kanssa yli kahdenkymmenen vuoden ajan, ja romaani on kolmikon yhteinen ja erillinen matkakertomus. Puolet tapahtumista sijoittuu Uuden Seelannin maaseudulle, ja huikeista maisemista huolimatta minun on tunnustettava, etten täysin päässyt kiinni näistä hyvin syvällisistä ekologisista ja mytologisista pohdinnoista. Kreetan kertomusta oli helpompi seurata, koska olen käynyt saarella ja muistan melko hyvin tarinat minolaisesta kulttuurista. Kirjassa laitetaan rinnakkain toisilleen melko vastakkaiset maisemat ja elämäntavat, ja pohditaan niukkuuden ja runsauden estetiikkaa – ja myös uskonnon aiheuttamia mentaliteettieroja (ortodoksius vs. presybyteeri protestantismi)..

Romaania voi lukea myös matkakertomuksena, koska siinä ollaan lähes koko ajan tien päällä. Randallin kerronta on aistillista, ja sen kautta saa kosketuksen varsinkin puutarhanhoitoon, yrttien kasvatukseen ja kreikkalaiseen keittiöön. Kiinnostavalla tavalla se myös kuvaa Kreikan varhaista turismia, ja paikallisten suhtautumista varsinkin nuoriin naisturisteihin, joilla on otsaa tulla kansoittamaan rantoja ilman isien. veljien ja aviomiesten suojaa. Siinä kuvataan myös tuon ajan hippien kiinnostusta kreetalaisiin luoliin, ja Kreikkaa välietappina kuuluisalla ”hippikaravaanilla”, joka ulottui eteläisestä Euroopasta Iranin, Afganistanin ja Pakistanin kautta Intiaan.

Ongelmana kirjan ymmärtämisessä ei ollut kieli, vaan kerrontatekniikka: kirjan nimetön kertoja lopulta paljastaa kovin vähän itsestään, ja hänen anonymiteettinsä vuoksi tarinointi käy paikoitellen abstraktiksi. Välillä hän virittelee suhdetta Janeen, mutta henkilöiden platoninen kolmiodraama estää romanssin nuorten osapuolten välillä. Mieskertoja tuntuu täydelliseltä kuuntelijalta, ja epäitsekkäältä ”vastaanottajasolulta” vahvojen ja mieleltään horjuvien ystäviensä seurassa.

Uusiseelantilainen kirjallisuus on minulle vieras territorio; en muista lukeneeni kuin Janet Framea, joka tosin on melko edustava alkupiste. Randallin teos ei tunnu yhtään vähemmän kirjallisesti kunnianhimoiselta esitykseltä kuin Framen tuotanto, mutta Uuden Seelannin kulttuurin kuvaajana hän oli vaikeammin ymmärrettävä kuin Frame. Molempien teoksiin mahtuu ainakin hulluutta, feminististä kritiikkiä ja upeaa luontokuvausta.

Off topic, vaikutti, että tämä jo repaleinen löytökirja on myös ollut jonkun innokkaan reissaajan repussa tai sitä on luettu innokkaasti jonkun meren rannalla. Ehkä joku reissaaja onkin tuonut sen juuri Kreetalta, eli se on saanut paahtua itse kohteessa. Tänään se paahtui Norrköpingin puistossa, Tampereen Nekalassa, ja on lähdössä pian seuraavalle lukijalleen. Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka ovat olleet turisteina Kreikassa 70-80-luvuilla, sillä teos voi aktivoittaa hauskojakin muistoja.

900 viestin uskollisuudesta

valimatkojaMarin on ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija, ja ainoa tyyppi kampuksella, joka ei aio matkustaa kotiin jouluksi. Kampuksen puutarhuri pitää nuorta naista silmällä, vaikka olisi epätodennäköistä, että tämä umpimielinen tyttö saisi aikaan katastrofiset bileet pyhien aikana. Yhtäkkiä hänen yksinäisyyteensä tupsahtaa Mabel, ystävä siitä menneisyydestä, jonka hän on halunnut unohtaa. Ystävä 900 vastaamattoman viestin ja 5000 kilomerin takaa, peräänantamaton ja määrätietoinen.

Tällainen asetelma on amerikkalaisen Nina LaCourin nuorten aikuisten romaanissa Välimatkoja (Karisto, 2018, suom. Leena Ojalatva). Kirjaa on markkinoitu varsinkin LGTB-teemaisena, mutta tuo kategoria ei vielä riitä kuvaamaan moniulotteista tarinaa. Teos kertoo pitkälti nuorten aikuisten yksinäisyydestä, opiskelijaelämän taloudellisista haasteista, ja surutyöstä tilanteessa, jossa edesmennyt läheinen osoittautuu eri ihmiseksi, miksi sureva on hänet alun perin mieltänyt.

Varsinkin yksinäisyyden teema on universaali ja koskettava. Vaikka meillä Suomessa korkeakouluopiskelu on periaatteessa mahdollista myös vähävaraisten kotien vesoille, on meilläkin varmasti nuoria aikuisia, joilla ei ole mitään paikkaa, jonne palata lomien ajaksi. Opiskelija-asuntoloiden pimeitä tetrisseiniä valaisee aina jokunen huone, josta ei poistuta. Nina LaCour osaa sanoittaa tuon yksinäisyyden niin, että sydän on pakahtua.

Teos toimii pitkälti takaumien kautta, ja siinä eletään kahdessa rinnakkaisessa todellisuudessa New Yorkin osavaltion maaseudun ja San Franciscon välillä. San Franciscoon kuuluu irlantilaissyntyisen vaarin ränsistynyt vuokrapuutalo, jossa välimatkat huoneiden välillä ovat miellyttävän väljät. Marin ei ole koskaan käynyt isoisänsä huoneessa, vaan kaksikko elää toistensa yksityisyyttä kunnioittavaa rinnakkaiseloa. Marinin äiti on kuollut tämän ollessa pieni, ja talon läheinen, surffareiden suosima Ocean Beach on paikka, jossa varhaiset muistot aktivoituvat silloinkin, kun Marin ei haluaisi muistaa.

LaCour jättää äidin ja isoisän tarinasta paljon lukijan itse kuviteltavaksi, mikä on onnistunut ratkaisu siksi, että kirja on jo sellaisenaan tarpeeksi surullinen. Surullinen, muttei toivoton. Vaikeassa tilanteessaan Marin lopettaa myös romaanien lukemisen, koska kokee lempikirjojensa vain muistuttavan häntä hänen oman elämänsä fiktioista. Kirjalliset viitteet ovat tässä teoksessa kuitenkin komeita, ja 900 viestin vastaamattomuus vertautuu esimerkiksi Marquezin sadan vuoden yksinäisyyteen. Myös Jane Austenin hahmot, varsinkin ”hullu nainen ullakolla”, eli rouva Rochester, saavat romaanissa uusia tulkintoja.

Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille aikuisille, jotka ihmettelevät young adult-genren nousua kirjallisilla markkinoilla. Itse luen YA-kirjoja aina silloin, kun bongaan niitä e-kirjastosta, mutta välillä niiden kapea-alaisuus nyppii. Tai tuntuu, että YA on syntynyt genrenä yhteiskuntaan, jossa nuoruus elämänvaiheena pitenee siksikin, ettei yhteiskunta anna nuorten aikuistua taloudellis-tuotannollisista syistä. Tässä kirjassa oli perspektiiviä jakaa kaikenikäisille lukijoille, ja varsinkin isovanhemman ja lapsenlapsen suhde nousi ikimuistoisella tavalla keskiöön.

Luin tämän kirjan ilolla odottaessa maailman pelottavimman presidentin saapumista maaperällemme, ja huokaisen helpotuksesta huomatessani, että ainakin vaihtoehtoisissa kirjankustantamoissa Yhdysvalloissa on edelleen sananvapaus. Välimatkoja edustaa varmasti täysverisesti Donald Trumpin vastustajien tunneilmastoa ja asennemaailmaa. Tässä blogissa olen valitettavasti myös arvioinut muutamia tuoreita amerikkalaisia romaaneja, joista on välittynyt se historiattomuus ja epäyhteiskunnallisuus, joka tuota yhteiskuntaa paraikaa riivaa. Tässä kirjassa oli ainakin yhteiskunnallista tarttumapintaa, vaikka se ei ollutkaan leimallisesti poliittinen teos. Se puhuu kaikkien sellaisten nuorten puolesta, joilla ei ole säästötiliä monen vuoden college-opintojen varalle, ja nuorten, joiden on rakennettava elämäänsä ja identiteettiään miltei tyhjän päälle.

PS: Tämä on blogini 1000. postaus, huomasin ”merkkipäivän” vasta jälkijättöisesti. Tätä blogia olen pitänyt keväästä 2012 saakka, eivätkä aivan kaikki postaukseni ole kirjoista. Taatusti olen kuuden vuoden aikana lukenut yli 1000 kirjaa, mutta onneksi en ole ehtinyt julkaista mielipidettäni aivan jokaisesta. Onnea blogilleni, joka siirtynee piakkoin ”muistojen arkkuun” ilmaisen tallennustilan loppuessa.