Aikuinen, viisitoistakesäinen ja rakkaus

Teos: Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014)

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Jostain syystä en syttynyt sveitsiläisen nuoren komeetan Joel Dickerin esikoisteoksesta sen julkaisuvuonna, vaikka kuulin siitä kehuja monelta taholta. Itse asiassa en edes tiennyt, että teos sijoittuu Yhdysvaltojen itärannikolle, ja alkaa olla jo ”historiallinen” lähestymistavaltaan, jos 1970-luku mahtuu historiallisen romaanin kategoriaan. Nyt viime viikonloppuna koukutuin Dickerin teoksista niin, että kuuntelin häneltä kaksi suurta eeposta putkeen.

Aloitin tuoreimmasta, mutta kerron nyt ensin tästä esikoisesta, sillä sen maailma tuntui tutummalta ja juoni piirun verran helpommalta, vaikka molemmissa teoksissa koukutus perustui huikeaan juonen pyöritykseen ja ennalta-arvaamattomiin käänteisiin. Molemmat teokset ovat dekkareita, joissa kuitenkin ihmissuhteet ja päähenkilöiden urakehitys vie yli puolet huomiosta.

Tässä teoksessa tuntematon omakustannekirjailija ja entinen lukion äidinkielen opettaja Harry Quebert matkustaa vuonna 1975 New Hampshireen, Auroran merenrantakaupunkiin, ja vuokraa sieltä talon aikomuksenaan saavuttaa siellä asuessa kirjallinen läpimurto. Harry on 34-vuotias yksineläjä, joka pienessä kaupungissa pääsee pian paikallisten naisten suosioon, sillä Aurorassa kuka tahansa New Yorkista saapuva kulttuuripersoona on Suuri Tapaus. Harrylle Suuren Kirjailijan rooli lankeaa vaivatta, mutta muuten hän on emotionaalisesti hankala tapaus, joka etsii enemmän muusaa kuin elämänkumppania.

Ja omaksikin kauhukseen hän iskee silmänsä 15-vuotiaaseen pastorin tyttäreen Nolaan, joka on nuoresta iästään huolimatta jo viettelevä Nainen, jolla kuitenkin on viattoman pikkutytönkin piirteitä. Orastava suhde kehittyy salaisena, sillä se ei kestäisi päivänvaloa edes platonisena ystävyytenä. Harrylla on pakkomielle Nolasta, eikä hän voi kuvitella kirjoittavansa mistään muusta kuin kielletystä rakkaudesta.

Kun Nola sitten katoaa elokuisena iltana, ja samalla hänen auttajansa, Deborah-muori, joka on soittanut Nolan takaa-ajosta hätäkeskukseen, tulee ammutuksi, Harryn elämä kääntyy entistä erakoituneempaan suuntaan. 1990-luvun lopussa hän ystävystyy yliopisto-opettajana Marcus Goldmanin, nuoren opiskelijansa kanssa, joka osoittaa hyvin samansuuntaisia piirteitä kuin Harry nuorena. Harrysta tulee Marcusin kirjoittamisen mentori, ja Marcus onnistuu menestysromaanin kirjoittamisessa nuorempana kuin Harry itse.

Kirjan rikosjuoni on hurja, eikä sitä kannata googlailla etukäteen liikaa. Siinä on ripaus Twin Peaksia, mutta enemmän löysin siitä hengenheimolaisuutta mm. John Irvingin, Paul Austerin ja Elizabeth Stroutin teosten kanssa. Stroutin Olive Kitteridge-teosten maailma sijoittuu Mainen osavaltioon, jossa liikutaan myös tässä, kun salarakkaat etsivät turvallista treffipaikkaa. Tuntui, että Dicker on päässyt Uuden Englannin osavaltioiden mentaliteetin ytimeen lähes yhtä autenttiselta tavalla kuin Strout.

Kirjan traagisimmat sävyt liittyvät nuorten tyttöjen hyväksikäytön kollektiiviseen hyväksyntään, ja mielenterveyden horjumiseen, jossa ei aina osata arvata perimmäisiä juurisyitä. Teos on myös mestarillinen tutkielma epävakaasta persoonallisuudesta, jonka merkit saattavat olla joillain näkyvissä jo suht nuoressa iässä.

Tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että nautin kirjan ilmapiiristä siitä huolimatta, että niin moni sen henkilöistä teki tietoisesti tai tiedostamatta muille pahaa. Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhteen käsittely oli tässä mielestäni sopivan historiallista siitä näkökulmasta, että käsitykset sopivasta seurustelusta ovat olleet eri vuosikymmeninä (ja – satoina) erilaisia. Harry Quebertistä ei tehdä tässä hyväksikäyttäjäroistoa, mutta hän saa maksaa kovan hinnan suhteesta, ja 33 vuoden jälkeen tällainen suhde muuttuu myös oikeuden silmissä entistä epäilyttävämmäksi.

Molemmat lukemani romaanit olivat myös tutkielmia maallisesta menestyksestä, ja molemmissa oli ainakin yksi kirjailijapäähenkilö. Koska itse olen lukenut niin monia romaaneja romaanin kirjoittamisesta, niin tuo Dickerin uudempi teos, joka sijoittuu sveitsiläisen pankkimaailman, oli minulle yllättävämpi elämys – siksi, etten yleensä syty Sveitsistä kirjallisena miljöönä, enkä sijoitusneuvojista romaanihenkilöinä. Mutta molemmat olivat vangitsevia tarinoita, jotka auttoivat minua melko jännittävässä elämäntilanteessa.

Bloggaamiseni tulee varmasti syksyn aikana vähenemään, vaikka lukeminen on ollut minulle elintärkeä järjissä pysymisen keino myös silloin, kun en ole ehtinyt raportoida lukemisesta. Tuntuu myös siltä, että mieluummin lukisin yhden Dickerin tiiliskiven kuukaudessa kuin suuremman määrän kepeämpää viihdekirjallisuutta.

Italialaiset järkäleet, osa 1

Teos: Pascal Mercier: Sanojen paino (Tammi, 2021)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tulipa taas korkattua edes yksi Keltaisen kirjaston teos tänä vuonna. Tähän Pascal Mercierin uusimpaan romaaniin suhtauduin varauksella, koska lueskelin hänen hittikirjaansa Yöjuna Lissaboniin viitisen vuotta saamatta sitä loppuun. Miksi näin kävi, sitä en osaa tarkkaan määritellä, sillä tuossa romaanissa oli melkein kaikki elementit, joita romaanissa arvostan. Plus tietty kaupunki, jota rakastan. Pelkäsin, että tämän laajemman ja vielä eeppisemmän kirjan kanssa kävisi samoin, mutta teos olikin varsin koukuttava. Samaan aikaan luin myös paperikirjana Paolo Giordanon teosta Jopa taivas on meidän. Molemmat teokset ovat Italiaan sijoittuvia tiiliskiviä, ja paljon niissä on yhteistäkin, jopa yhteistä ajankuvaa, vaikka Mercierin romaanissa aika-akseli on pidempi.

Teos sijoittuu enimmäkseen Britanniaan ja Italiaan, Lontooseen, Oxfordiin ja Triesteen. Trieste on minulle kaupunki, jonka nimen muistan lähinnä siitä, että James Joyce oli siellä joskus maanpaossa. Se on myös monikielinen ja – kulttuurinen solmukohta, joka on pitkään ollut itäeurooppalaisten, varsinkin balkanilaisten tukikohta. Ja myös Mercier muistaa ujuttaa teokseensa hieman Joycea ja vähän enemmän Itä-Eurooppaa.

Tarinan kertoja on 61-vuotias leskimies Simon Leyland, joka on viime ajat johtanut kustantamoa Triestessä. Kustantamo on kuulunut hänen edesmenneen vaimonsa Livian suvulle, mutta saatuaan ikäviä uutisia lääkäriltään Leyland päättää myydä firmansa eteenpäin. Hänen aikuisia lapsiaan eivät kirjabisnekset kiinnosta, joten hänen on aika tehdä päätös loppuelämän sisällöstään.

Leyland on perinyt talon Hampstead Heathissa, Lontoon esikaupungissa, ja hän on päättänyt muuttaa sinne tekemään kuolemaa. Talo on kuulunut hänen lempisukulaiselleen, Warren-sedälle, joka on maailmanmiehenä kolunnut koko Lähi-Idän ja iskenyt monia musliminaisia. Sedältä Leyland peri kiinnostuksen eksoottisiin kieliin, ja opittuaan arabian aakkoset ennen kouluikää hän päätyi opetella kaikki Välimeren alueen kielet.

Leylandin suku on akateemisen yläluokkainen, mutta hän päättää tutkia kieliä ilman yliopistosivistystä. Hän karkaa lukiolaisena Oxfordista Lontooseen, ja opiskelee maltaa ja albaniaa toimiessaan nuhjuisen hotellin yöportieerina.

Italiasta tulee kuitenkin miehen kohtalo, mutta albanian taidosta tulee hänen yksi tulonlähteensä Triestessä. Siellä tarvitaan albanian tulkkia paikallisessa vankilassa, jonne tulee albaanikriminellien invaasio 1990-luvulla. Vankilassa hän kohtaa myös ”matkakumppaninsa” venäläisen Andrein, joka suhtautuu kieliin samalla vakavuudella kuin Leyland. Mies on itsetuhoinen, mutta häntä pitää sellissään elossa käännöstyöt baskin kielestä. Onhan Andrei puoleksi baski, sillä hänen äitinsä pakeni Espanjan sisällissotaa Neuvostoliittoon.

Andrein auttamisesta tulee Leylandille tärkeä tehtävä, ja ystävyys syvenee entisestään Livian ennenaikaisen kuoleman jälkeen. Vankilasta päästyään Andrei alkaa kääntää venäläisiä emigranttikirjailijoita, mutta hän kärsii monista fobioista ja kylmän sodan aiheuttamista vainoharhoista. Miehen varsinainen identiteettikin on Simonille epäselvä: välillä hän epäilee Andreita Stasin vakoojaksi, välillä siksi kunnioitettavaksi erakoksi, joka on onnistunut kääntämään venäjäksi Finnegan’ s Waken.

Myös sairaaladraaman ystäville romaani tarjoaa yllätyksiä, ja kirjassa pohditaan myös avustetun kuoleman eettisiä kysymyksiä. Teoksen maailma on aidon paneuropppalainen, ja lähes kaikki keskeiset henkilöt ovat kansalliselta identiteetiltään häilyviä ja monikielisiä.

Paikoitellen kyllästyin kustannus-ja käännösmaailman sisäpiiriä syvääluotaavissa osioissa, mutta tällöin romaani sai toimia taustamusiikkina parvekepuuhastelulle. Koen myös helpotusta, että saan pian junailla mielessäni tästä läpikotaisin kirjantuoksuisesta maailmasta väljemmille vesille Apuliaan, jossa uskovaiset teinit hommaavat itseään ansiokkaasti vaikeuksiin.

Viktoria-aukion rakastavaiset

Teos: Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (S&S, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Nuri ja Afra Ibrahim ovat syyrialainen aviopari, joka on kokenut menetyksistä raskaimman, oman pojan kuoleman kotikaupunkinsa Aleppon pommituksessa. He ovat tehneet raskaan matkan Euroopan halki ihmissalakuljettajien avustuksella, ja odottavat turvapaikkapäätöstä jossain Etelä-Englannissa, yksityisessä majatalossa. Paikka on karu, vaikka sen pitäjä, iäkäs entinen kirjanpitäjänainen yrittää ymmärtää pakolaisasukkaiden huolia ja keittää näille loputtomia kupposia teetä. Ympäröivässä betonipuutarhassa kasvaa vain yksi puu, jonka alla aviomies Nuri käy purkamassa huoliaan silloin, kun sokean ja masentuneen vaimon huoltaminen käy liian raskaaksi.

Aleppossa Nuri oli mehiläistarhuri, ja Afrasta oli tulossa jopa kuuluisa taidemaalari. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden elämän valintoja kaikki sukulaiset eivät ole ymmärtäneet. Nurin serkku Mustafa on puhunut tämän ympäri mehiläisbisneksiin, ja Mustafa on aiheeseen vielä enemmän vihkiytynyt kuin Nuri itse. Myös idea Britanniaan muuttamisesta on tullut Mustafalta: hän lähetti oman perheensä sinne jo sodan alkuvaiheessa, mutta ei itse voinut jättää rakkaita mehiläisiään. Kun elämä kaupungissa sitten osoittautui mahdottomaksi, miehen pakomatkasta tuli paljon hankalampi kuin muun perheen.

Kirjassa seurataan Ibrahimin pariskunnan ja Mustafan erillisiä pakomatkoja monessa eri maassa. Ibrahimeille Kreikka osoittautuu vaikeimmaksi rastiksi, ja molemmilla on vakavia itsetuhoisia ajatuksia Ateenassa, jossa he joutuvat majoittumaan taivasalla ja tulevat huumediilerien kiristämiksi. Kaupungin Victoria-aukio on paikka, jossa epätoivoisimmat pakolaiset kohtaavat ja diilaisivat vaikka mummoaan, jos voisivat. Matkan aikana Nuri on tehnyt asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja hänen masennuksensa johtuu pitkälti tämän pimeän puolen kanssa elämisestä.

Christy Lefteri oli Kreikassa vapaaehtoistyössä pakolaisten keskuudessa vuosina 2016-7, ja tämä tarina on syntynyt noista tuhansista kohtaamisista. Mehiläistarhurien hahmoille on olemassa reaalimaailman esikuvia, vaikka tarina onkin fiktionaalinen. Kirjassa näkyy kirjailijan omakohtainen sitoutuminen aiheeseen ja avustustyöhön, jossa on omat sudenkuoppansa.

Olen itse seurannut viime vuosien keskusteluja ja dokumentteja pakolaisten viimeaikaisista reiteistä ja haasteista sen verran paljon, ettei romaanin matkakertomus antanut minulle paljoa uutta. Sen sijaan tarinan henkinen ja psykologinen puoli oli raakuudessaan ja todenmukaisuudessaan syvällinen ja uusia näkökulmia avaava. Teos kuvaa avioliittoa, jossa kaksi syvästi traumatisoitunutta puolisoa yrittävät vain selviytyä hengissä tilanteessa, joka edelleen aiheuttaa päivittäistä stressiä, vaikka he nyt asuvatkin ”turvassa” katto päänsä päällä.

Sosiaalityöntekijä Lucy Fisherin hahmo jäi varsinkin kummittelemaan mieleeni. Tämä nuori nainen oli hermostunut ja osittain kovin epäammattimainen, eivätkä Ibrahimit tienneet, voiko kehenkään viranomaiseen luottaa.

Lefteri kuvaa hienosti sitä tilannetta, jossa aviopuolisosta tulee melkein omaishoitaja, ja jossa liiallinen fyysinen intiimiys vie suhteesta viimeisenkin eroottisen latauksen. Afralla on kuitenkin toivoa saada näkökyky takaisin, ja ehkä jonain päivänä hän tervehtyy rakkaan maalaustyönsä kautta.

Oli myös kiinnostavaa lukea tämän pariskunnan hengellisestä elämästä, sillä olisin olettanut heidän olleen taiteilijapiireihin kuuluvina vakaumuksellisia ateisteja. Islamista tulee vaikeuksien kautta kuitenkin salainen voimavara, mutta senkin ilmaisemisesta tulee mahdollinen este turvapaikan saamiseksi.

Tämä on sellainen teos, josta on kai mahdotonta selviytyä kuivin silmin. Oli tässä kuitenkin paljon muutakin sisältöä kuin nyyhkyosastoa, ja varsinkin ne mehiläisten hoitoon liittyvät pohdinnat olivat iloa tuottavia. Ateenasta Mustafa kirjoittaa liikekumppanilleen, että ”eurooppalainen mehiläinen ei voi hyvin”. Toisaalta näky Yorkshiren nummien kanervamättäistä sai miehen jaksamaan pahimmissakin paikoissa.

Paikoitellen romaani oli hieman sekava, mutta ymmärsin, että sekavuus johtui yrityksestä kertoa turvapaikan hakemisen paineista ja loogisen tarinan kertomisen vaikeuksista.

Tämä teos komppaa hyvin noita äskettäin lukemiani Victoria Hislopin Kreikka-aiheisia kirjoja, joissa käsiteltiin maan pidempää pakolaisuuden historiaa. Victoria-aukio oli merkittävä paikka ainakin yhdessä niistä, ja maan nykyolojen kuvauksessa oli paljon yhteistä kokemuspohjaa.

Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.

Kuppilat kuntoon Cornwallissa

Teos: Lucy Diamond: Rantakahvila (Otava, 2021)

Suomennos: Eeva Parviainen

Äänikirjan lukija: Maija Lang

Evie Flynn on 32-vuotias toimistoalan silpputyöläinen, joka pitää itseään sukunsa mustana lampaana siksi, ettei hän ole siskojensa lailla onnistunut menemään naimisiin, hankkimaan lapsia ja asuntolainaa. Evien nuoruuden synteihin mahtuu myös muutama persoonallisempi taiteilijapoikaystävä, mutta kun Evie onnistuu nappaamaan kumppanikseen säästämiseen intohimoisesti orientoituvan Matthew’n, häntä aletaan jo pitää lähes yhteiskuntakelpoisena.

Flynnin perhepiirin murheet ovat pitkään olleet pieniä, ja arvomaailma on vakaan keskiluokkainen. Kun Evien äidin sisko Jo kuolee auto-onnettomuudessa, tämä on suistaa koko perhepiirin raiteiltaan. Ja kun käy ilmi, että Jo-täti on testamentannut Cornwallin rantakahvilansa juuri Evielle, se herättää suurta sisarkateutta. Huolimatta siitä, etteivät Evien paikalleen jämähtäneet äitylisiskot todellakaan haluaisi kahvilaa vastuulleen.

Järkevästi ajattelevalle lähipiirille, miesystävä Matthew mukaanlukien, kahvila on vain potentiaalinen konkurssipesä, tai myyntikohde, joka pitäisi nopeasti realisoida alta pois. Eviellä on paikkaan vahvempi tunneside, sillä hän on viettänyt rantakylässä monia nuoruuden kesiä myös ilman vanhempiaan. Hän on ollut kesätöissä kahvilassa, ja viettänyt elämänsä kuumimman rakkauden kesän paikallisen surffarin, Ryanin kanssa. Ja nyt kolmikymppisenä konttorirottana Oxfordissa hän suhtautuu Carrawen Bayn kylään kuumana paikkana, jossa hiekka kaikissa ruumiin poukamissa enteilee jo tulevaa hekumaa.

Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset kaupungit eivät ole erityisen hohdokkaita asuinpaikkoja niille, jotka eivät kuulu akateemiseen eliittiin. Diamond näyttää lyhyesti mutta terävästi Oxfordin ei-akateemisia kasvoja, mutta romaani keskittyy Cornwallin kyläyhteisön dynamiikkaan. Carrawen Bayssa turismi on maltillista, mutta ahneet rakennuttajat etsivät jatkuvasti uusia kohteita hankkeilleen. Paikallinen väestö suhtautuu muutoksiin vihamielisen konservatiivisesti. Moni toki saa suuren osan tuloistaan turismista, mutta he haluaisivat turismin olevan oikeanlaista – pienimuotoista ja helposti hallittavaa.

Chicklit-kirjoissa yleinen juonenkäänne on, että päähenkilö perii huonosti menestyvän yrityksen, ja valtavalla tahdonvoimallaan muokkaa siitä yhteisöllisen keskuksen. Tällainen juoni oli myös äskettäin lukemassani Frida Skybäckin teoksessa Kirjakauppa Thamesin varrella. Se oli tätä tarinaa astetta dramaattisempi siksi, ettei kirjakaupan perijätär tuntenut perinnön antajaansa, joka myös oli biologinen täti. Skybäckin kirjassa juonen pyöritys oli vinhaa, kun taas tässä kirjassa lopulta tärkeämpää on paikallinen ilmapiiri.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Skybäckin kirjasta siksi, että se esitteli minulle sellaista osaa Britanniaa, jossa en ole käynyt ja siksi, että teoksen perintökuvio oli astetta maltillisempi. Samalla se oli ”täydellisenä lomalukemistona” teos, joka ei haastanut minua millään saralla. Kirjan hahmoissa oli sopivaa variaatioita, mutta hahmoihin ei edes mahtunut mamuja tai homoja. Yhteiskunnalliset teemat, jos niitä voisi sormella osoittaa, ovat hyvin pliisuja, sillä tämä kirjassa esitetty yhteisöllisyyden haaste esiintyi lähinnä täti-ihmisten juoruiluna ja viininjuontina. Politiikkaa kirjassa ei puhuta lainkaan, eikä edes Brexitiä ole tapahtunut tai ole tapahtumassa.

Teoksessa eniten arvelutti lontoolaisen kodittoman nuoren, Phoeben, tarina. Toki kotoaan karanneen teinin hahmo oli juoneen sopiva, mutta jopa tämä koditon hahmo jää varsin harmittomaksi ja viihteelliseksi. Diamond ei halua aiheuttaa pahaa mieltä lukijalleen minkään käsitellyn teeman kautta.

Brittiläisen chicklitin kartalta on viime aikoina löytynyt teoksia, joissa kunnallispolitiikka on keskeinen teema, joista Beth O’Learyn Vaihtokauppa (WSOY, 2021) on tuore, suomennettu esimerkki. Mutta ehkä genren sisällä on arkielämän teokset ja lomalukemisto erikseen liputettuina.

Kirjaa googlatessani huomasin, että se on julkaistu Britanniassa jo vuonna 2011 (eli siksikään Brexitiä ei mainita), ja sitä pidetään jo lomalukemistojen kestoklassikkona. Kirja aloittaa sarjan, jossa yhteisön elämää seurataan eri vuodenaikoina, myös turistisesongin ulkopuolella.

En tiedä, miksi lopulta pidin tämän kahvilan meiningistä, kun kirjassa mainittu lukupiirikään ei ehtinyt tarinan aikana kokoontua. Teoksen päähenkilöt eivät suuresti välittäneet kulttuurista, vaikka yhdet taidenäyttelyn avajaiset kahvilassa pidettiin. Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, että se tarjoaa jokaiselle lukijalle jotakin – yhteisöllisyyttä, erotiikkaa tai ”kuppilat kuntoon” – kertomuksen. Itseäni taisi tällä kertaa kiinnostaa eniten ”kuppilat kuntoon” – aspekti, ja uusien työntekijöiden rekrytoinnin haasteet.

Hääreissulla Connemarassa

Teos: Lucy Foley: Kutsuvieraat (Otava, 2021)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Jules ja Will ovat menestynyt lontoolainen pariskunta, jotka eivät ole vitkailleet hääsuunnitelmissaan löydettyään toisensa yli kolmikymppisinä. Jules on merkittävä someinfluensseri ja yrittäjä, Will TV-juontaja, jonka elämää tuntuu vielä keski-iän kynnykselläkin jäsentävän kouluaika kalliissa Trewellyanin sisäoppilaitoksessa.

Kun häitä aletaan suunnitella, Julesilla on jo ammattinsa takia ohjakset käsissä paikan ja rekvisiitan suhteen, mutta sosiaalisesti homma keskittyy Willin poikakoulun kaveripiiriin. Miesten hyväveliverkosto on toiminut tiiviisti kaikki vuodet, ja pariskunnan luokkaerokin on asia, joka nousee pinnalle jo ennen maagista päivää.

Tarina keskittyy hääviikonloppuun pienellä saarella Connemaran maakunnassa, Irlannissa, mutta se pelaa paljon takaumilla. Se on melkein Agatha Christie-tyylinen ”whodunnit”-draama, jossa murhaan mahdolliset syylliset on eristetty hevon kuuseen, ja jossa he joutuvat kuulusteluihin ryhmää ennen kuin pääsevät saarelta pois. Juonessa on jonkun verran samankaltaisuutta Foleyn aiemman teoksen Jahti kanssa, jossa myös rikkaat nuoret aikuiset viettivät viikonloppua synkässä retriitissä Skotlannissa. Mutta toki hääteema erottaa teoksia toisistaan, ja joillakuilla, kuten itselläni, on tämäntyyppisiin miljöihin liittyvä fetissi, joten valitsin kirjan lähinnä tapahtumapaikan takia.

Tarinaan mahtuu jonkun verran paikallista connemaralaista folklorea, ja myös ruokalista ilahdutti runsaine kalasoppineen. Tyypilliseen brittityyliin kirjassa kuitenkin käytetään päihteitä suuremmalla antaumuksella kuin harrastetaan kulinarismia tai seksiä, ja hääpaikan omistajat osasivat ennustaa kunnon bakkanaalit, kun saivat tietää vieraiden yläluokkaisesta taustasta.

Kirja ilahdutti minua enemmän lifestyle-näkökulmasta kuin dekkarina/trillerinä, sillä nämä hääyrittämisen kuviot ovat Brittein saarilla niin eri levelillä kuin Suomessa. Toki poikakoulun käyneiden kaverusten salaisuudet ja kieroutuneet suhteet kiinnostivat myös, ja oli tässä paikoitellen ihan hehkeää luontokuvaustakin.

Juonesta en paljasta muuta kuin sen, että lähes kaikilla keskeisillä hahmoilla olisi ollut hyvä syy saada uhri hengiltä. Kirjan hahmoista ei oikein kukaan ollut erityisen sympaattinen, joten jäin ihmettelemään sitä, että tarina silti tehnosi ja jäin taas odottamaan uutta kirjaa Foleylta.

Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, ettei se ole poliisivetoinen ja siinä, että sen ainekset olivat lopulta aika simppelit. Minulle tämä on juuri sopivaa aivot narikkaan-viihdettä, ei liian imelää tai tunteisiin vetoavaa, kuten osa tämän genren teoksista ovat. Lukija voi siis itse päättää, onko tämä dekkari vai psykologinen trilleri, itse luin tätä kelpona perinteisenä dekkarina, jossa oli melkein klassiset jännitteet ja asetelma.

Uusi tulkinta äidinrakkaudesta

Teos: Koko Hubara: Bechi (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Susan Mahadura

Muutama päivä sitten palasin BookBeatin maailmaan, ja tämän kunniaksi äänikirjoja on kulunut n. 18 h vuorokaudessa. En luultavasti jaksa blogata kaikesta kuulemastani, mutta aloitetaan nyt viimeisimmästä rastista. Koko Hubaran esikoisromaani Bechi on teos, jota olen kovasti odottanut, sen verran riemastuttava hänen esseeteoksensa Ruskeat tytöt oli. Kiinnostus jemeninjuutalaiseen kulttuuriin heräsi jo noita esseitä lukiessa, ja nyt aiheeseen päästään sukeltamaan syvemmälle.

Bechi on monella tapaa perinteinenkin sukuromaani ja nuoren naisen kasvukertomus, vaikka se paikoitellen rikkoo totutun dialogin kirjoittamisen normeja. Päähenkilö Bechi on suomalaisen isän ja jemeninjuutalaisen äidin ainoa lapsi, joka on kasvanut Helsingissä. Hänen äitinsä Shoshana on tunnettu kirjailija, ja isä Hannu on tuiki tavallinen opettaja. Vanhemmat ovat eronneet Bechin ollessa pieni, ja yhteishuoltajuus on pantu sujumaan, vaikka exien välit voisivat olla paremmatkin. Kirjan nykyisyydessä Bechi kirjoittaa kirjallisuustieteen gradua, ja ilmoittaa neuroottiselle äidilleen olevansa raskaana.

Äidinrakkaus on teoksen keskeinen teema, ja sitä tutkitaan kolmen polven positioista. Bechin isoäiti Rivka on muuttanut Jemenistä Israeliin valtion ollessa lapsenkengissään, ja hän on menettänyt kaksi vauvaa teiniäitinä vaikeissa oloissa. Toinen poika on saanut nimekseen Bechi, mikä tarkoittaa huutoa. Hänet on valtio ryöstänyt synnytyslaitokselta adoptioon, eikä Rivka ole koskaan päässyt yli tästä menetyksestä. Tyttären hän saa paljon myöhemmin, jo aikuisena, ja vanhempien erotessa teini-ikäinen Shoshana joutuu kibbutsin kasvattamaksi. Shoshanalle tämä hylkääminen on ollut niin kipeä asia, että hän vannoo olevansa läsnäoleva, omistautuva äiti, kun hänen oma äitiyden aikansa koittaa.

Shoshanan tie kirjailijaksi oli minulle tämän kirjan yllätyksellisin teema, se kun ei noudata mitään minulle tuttua kaavaa. Nainen ei ollut kotimaassaan lahjakas koulussa, ja kirjailijuuden haave kiinnittyi hänellä lähinnä haaveeseen elämästä Pariisissa. Suomessa hän opettelee uuden kielen, ja luo menestyskirjojaan tällä kalpealla, vieraalla kielellä. Hänestä tulee legenda, johon varsinkin Bechin opiskelukaverit ovat kovin mieltyneitä. Äiti ei kirjailijuudellaan halua toistaa boheemielämän kliseitä, vaan on tavoiltaan kovin pedantti, jopa neuroottinen. Hän rahaa Stockan Herkusta Pellegrino-vesipulloja rytmittääkseen työviikkojaan. Sunnuntai on välipäivä äidin luomisessa, ja silloin hänelle kelpaa suodatettu hanavesi.

Sekä äiti että tytär ovat oireilleet psyykkisesti; Bechillä on ollut haasteita vihan tunteiden hallinnan kanssa jo ennen kouluikää. Äitisuhde on haastava, vaikka äiti on todella ollut läsnä ja yrittänyt antaa kaikkensa. Toisaalta äiti on myös kerran lyönyt teini-ikäistä Bechiä, kun tämä lintsasi kalliilta tanssitunneilta. Irtautuminen omistautuvan äitiyden kahleista on tyttärelle tuskallista, ja tullessaan raskaaksi äitiysmyyttien purkaminen on enemmän kuin ajankohtaista.

Kirjassa on joitain kohtia, joiden kanssa lukija joutuu pähkäilemään. Ylipitkä pizzeriakohtaus, jossa Bechi esitelmöi ystävälleen Maijalle monologinomaisesti Elisabeth Badinterin, ranskalaisen naishistorioitsijan tuotannosta, ja samaan aikaan läy läpi suht traumaattista seksuaalista kohtaamistaan lapsensa oletetun isän kanssa, oli sellainen, jossa meinasin hyytyä. Minua kyllä nauratti Badinterin kaivaminen unohduksen haudasta, sillä hän tuntui jo vähän jälkijättöiseltä 90-luvulla, jolloin itse häntä luin osana naistutkimuksen kaanonia. Itseäni kielifriikkinä inspiroi runsas jemeninjuutalaisen heprean viljely, mutta tämäkin voi joillekin nousta kynnyskysymykseksi kirjaa loppuun saattaessa.

Minua myös vähän rasitti Shoshanan yksipuolinen ja varsin pinnallinen tulkinta suomalaisesta kulttuurista, mutta niin se rasittaa Bechiäkin. Hän pitää äitiään ikuisena turistina, ja häpeää sitä, että 30 maassa asumisen vuoden jälkeen äidille edelleen puhutaan englantia Helsingin kahviloissa. Kirjan asetelmassa oli jotain samaa Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa, vaikka Hubaran suhde suomalaisuuteen on selvästi enemmän anteeksiantava. Tässä syömishäiriöstä kärsii äiti, kun Oksasella neuroottinen buliimikko oli tytär.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei se tunnu olevan autofiktiota, vaikka toki Bechin hahmossa on joitain Hubaraa muistuttavia piirteitä. Ymmärtääkseni Hubara on monilapsisen perheen lapsi, jonka isä on jemeninjuutalainen, eli ainakaan kirjan perheen asetelma ei ole lainattu hänen omasta historiastaan. Sain kirjasta muutenkin vaikutelman, että sitä on kypsytelty ajan kanssa, eikä se muutenkaan pyri miellyttämään suuria massoja. Eli vaikka teos kertoo keskeisesti äitiydestä, sitä ei ole kirjoitettu koskettavaksi äitienpäivän kassamagneetiksi, ja hyvä niin.

Tätä teosta oli ilo kuunnella äänikirjana, sillä lukija Susan Mahadura tuntuu todella perehtyneeltä heprean ääntämykseen. Toisaalta haluaisin omistaa teoksen painettuna, sillä olen todella mieltynyt sen kansikuvaan. Oikeastaan jo odotan sen lukemista uudelleen painettuna, sillä ensi kohtaaminen meni intopinkeästi ahmiessa. Moni kulttuuri-identiteettiin liittyvä pohdinta jäi minulta vielä ohi, sillä keskityin ensi kuulemalla enemmän teoksen juoneen ja heprean jännittävään ääntämykseen.

Sophiatownin baarielämää

Teos: Nadine Gordimer: Vieraat toisilleen (Otava, 1991, alk. 1958)

Suomennos: Leena Reijonen

Minulla on hämärä muistikuva Nadine Gordimerin Nobel-voitosta vuonna 1991, mutta en olisi silloin hankkinut itselleni kirjaa, jossa oli noin ruma kansi. Kustantajilla oli tuolloin kiire suomentaa vähemmän tunnettuja nobelisteja kirjamarkkinoille, ja tämäkin teos on hyvä todiste markkinalogiikasta.

Sekoitan muutenkin Nadine Gordimerin ja toisen nobelistin Doris Lessingin teoksia toisiinsa, mutta Lessingin Etelä-Afrikkaan sijoittuvaa varhaistuotantoa olen lukenut enemmän kuin Gordimeria.

Tässä teoksessa nuori lontoolainen Toby Hood matkustaa ensimmäistä kertaa Afrikkaan sukunsa sponsoroimana. Toby on päässyt töihin setänsä kirjakustantamoon, ja hänen on määrä toimia Johannesburgissa kustantamon edustajana. 1950-luvulla rotuerottelulait ovat tiukempia kuin ennen, ja maan poliittinen ilmapiiri on kireä. Toby itse ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostunut politiikasta, sillä hän on kasvanut kiihkeiden vasemmistoaktivistien kodissa.

Jo laivamatka paljastaa Tobylle paljon eteläisen Afrikan tavoista. Laivalla Toby tutustuu äitiin ja tyttäreen, jotka seilaavat Italian ja Rhodesian väliä. Turgellien perheen isä painaa farmillaan kovasti duunia, jotta vaimo ja tytär voisivat sivistyä Italian kulttuurikaupungeissa. Rouva Stella Turgell vihaa Afrikkaa, mutta aviovelvollisuudet pakottavat häntä kärvistelemään Rhodesiassa muutaman kuun vuodessa. Mombasan satama on viimeistään se paikka, jossa eurooppalaisen sivistyksen teeskentely on karistettava harteiltaan.

Toby saa Johannesburgissa ystäviä lähes kaikista etnisistä ryhmittymistä. Hänen ihastuksensa Cecil Rowe on brittiläistä sukua, mutta maahanmuutosta on kulunut niin kauan, ettei Cecil osaa kaivata emämaahan. Cecil on impulsiivinen, muotia seuraava eronnut yksinhuoltaja, joka harrastaa jo geeniperimänsä vuoksi hevosurheilua. Toby rakastuu naiseen, mutta tietää, ettei pystyisi koskaan tarjoamaan tälle tarpeeksi leveää elämää. Samaan aikaan hän viettää aikaa toisen eronneen naisen, buuritaustaisen oikeusavustaja Anna Louwin kanssa, joka on sitä naistyyppiä, joka kelpaisi miniäksi tämän äidille.

Annan kautta Toby tutustuu Sophiatownin mustan ghetton taiteilijoihin, ja erityinen ystävyys kasvaa Tobyn ja Stevenin välille. Steven on entinen journalisti, joka on siirtynyt vakuutusmyyjäksi, sillä tämä työ sallii paremmin boheemin baarielämän. Juhlia tämä porukka ainakin osaa, vaikka kaikki ystävykset eivät rotulakien vuoksi aina pääse samoihin baareihin. Toby joutuu vaikeuksiin myös paikallisen isännöitsijän kanssa, joka ei sallisi kaffirien tuomista asuntoon, elleivät nämä kuulu palvelusväkeen.

Metsästys ja ratsastus ovat lontoolaiselle nuorelle perin vieraita harrastuksia, mutta hän tulee ylipuhutuksi mukaan monen päivän mittaiselle helmikananmetsästysretkelle, jossa orjantappurat ja muut piikkikasvit osoittavat mahtinsa. Valitettavasti Steven kuolee tahollaan auto-onnettomuudessa Tobyn retken aikana, ja ystävän hautajaisista tulee glamoröösimpi tapahtuma kuin miehen koko elämästä. Stevenin kuolema lähentää Tobyn välejä toisen mustan älykön Samin kanssa, jonka syntymättömän lapsen kummiksi häntä pyydetään.

Tämä on loppujen lopuksi varsin elämäniloinen teos, vaikka se kertookin rotuerottelun ja rasismin rankasta historiasta. Verrattuna viime viikolla lukemaani Iris Murdochin 1960-luvun nuorisokuvaukseen tämän teoksen 50-lukulaiset nuoret vaikuttavat villiltä ja vapailta, ja varsinkin seksuaalisiin suhteisiin liittyy vähän moralismia.

Vaikka teos on kepeä nuoruuden kuvaus, siihen mahtuu koko eteläafrikkalaisen yhteiskunnan kirjo. Oli kiinnostavaa lukea myös intialaisista hahmoista, vaikka he jäävät sivuhenkilöiden rooliin. Intialaisten kulttuurien muuntuvat tulkinnat toisella mantereella ovat teema, joka on pitkään kiinnostanut minua. Kirja on todellinen runsaudensarvi, jolla on paljon annettavaa niin urbaanin sykkeen kuin luontokuvauksen ystäville. Teos voi myös herättää matkakuumetta, vaikka menneiden aikojen valtamerilaivojen joutilasta dekadenssia emme voikaan taikoa takaisin.

1920-luvun tuhokapitalismista

Teos: Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (Minerva, 2020)

Suomennos: Sirkka Aulanko

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Ensimmäinen maailmansota on minulle historiallisen fiktion ystävänä edelleen vähemmän tallattu polku, mutta välillä päädyn lukemaan siitä melkein vahingossa. Tämä Pierre Lemaitren historiallinen trilogia olikin minulle jo ennalta tuttu, sillä luin pari vuotta sitten sen kakkososan, Tulen varjot. Tuo tarina sijoittui 1920-30-lukujen vaihteeseen ja silloiseen maailmanlaajuiseen talouskriisiin. Myös se kertoi Pariisissa asuvasta Pericourtin suvusta, ja molemmissa romaanissa yksi avainhenkilöistä on mahtisuvun perijätär Madeleine.

Tässä tarinassa nuori Albert Maillard tulee haudatuksi elävältä Sommen taisteluissa. Hänet kaivaa esiin Edouard Pericourt, Madeleinen veli ja suvun musta lammas. Edouard on ollut taideopiskelija ennen sotaa, ja hänen yhteytensä Marcel-isään, teollisuuspohattaan, on ollut katkolla johtuen siitä, ettei isä hyväksy tämän taiteellisia taipumuksia ja naismaista käytöstä. Pelastusoperaatiossa Edouardiin iskee kranaatti, joka tuhoaa miehen kasvot. Sotasairaalassa hän kieltäytyy ottamasta kasvoproteesia ja hyväksyy kohtalonsa hirviömäisenä kasvopuolena.

Albert kokee velvollisuudekseen huolehtia ystävästään, joka ei aio palata sukunsa luo. Kaksikko elää köyhää ja ankeaa elämää vuokramurjussa, kunnes Edouard keksii loistavan tienaamisen mahdollisuuden. Sodan jälkeen maa kaipaa muistomerkkejä, mutta Edouard alkaa myydä niitä vain paperilla. Hän painattaa hienot esitteet, joita lähetetään kunnan isille ympäri maata. Tilauksia alkaa tulla runsaasti, mutta kaksikolla ei ole aikomusta toimittaa tuotteita. Sen sijaan he suunnittelevat maastapakoa, ja leveää elämää Etelä-Amerikassa hyväuskoisten hölmöjen rahoilla.

Tarinan varsinainen pahis on miesten komppanian komentaja luutnantti Pradelle, joka on ymmärtänyt sodanaikaisen tuhokapitalismin lait jo ennen kaksikkoa. Hän onnistuu haalimaan valtavan määrän armeijan irtaimistoa edelleen myyntiin, ja hänellä on myös kyseenalainen hautausbisnes, jossa vainajia ei kuljeteta kunniallisella tavalla. Kun Madeleine Pericourt tulee Normandiaan etsimään oletetusti kuolleen veljensä joukkohautaan, iskee Pradelle tähän kuin sika limppuun. Häitä vietetään pikaisesti, mutta Pradelle saa pettyä, kun morsiamen suku asettaa tälle avioehdon.

Albert ja Pradelle ovat luontaisia vihamiehiä, jotka kohtaavat muun muassa sotaoikeudessa. Albertin kostonhimo Pradellea kohtaan on valtava, mutta hän myös pelkää miestä tietäen, mihin tämä on kykenevä. Sodan jälkeen Albert tulee kutsutuksi Pericourteille muistelemaan Edouardin viimeisiä päiviä. Miehen piilottelu käy välillä kokopäivätyöstä, varsinkin, kun Albert joutuu toimittamaan ystävälleen huumeita kivun lievitykseen. Pian Edouard onkin tuhoon tuomittu narkomaani, jonka heroiinikoukku on pelottavaa seurattavaa.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Tulen varjoista, vaikka molemmissa oli melodraamaa vähän liikaakin. Ymmärsin loppusanoista, että osassa kirjan hahmoista on todellisuuspohjaa, ja että Lemaitre on tutkinut enemmänkin 1920-luvun taloushistoriaa. Jotenkin teoksen huijareissa tuntui olevan paljon yhteistä esimerkiksi koronakriisin aikaisten maskihuijareiden kanssa. Aina löytyy tyyppejä, jotka ehtivät paikalle ennen muita esimerkiksi kuppaamaan valtion rahoja omaan piikkiin, kuten kävi viime vuonna Huoltovarmuuskeskuksen alihankkijoiden keississä. Ihmisen ahneus tuntuu vakiolta, vaikka huijaamisen keinot muuttuisivat.

Luultavasti päädyn lukemaan jossain vaiheessa myös trilogian päätösosan, joka sijoittuu vuoteen 1940. Siinä keskiössä on Louise-niminen nuori nainen, joka on tässä tarinassa vielä lapsi ja Edouardin ystävä. Ilmeisesti Louise tulee saamaan osan huijatuista muistomerkkirahoista, ja sitä kautta nousemaan köyhyydestä.

Äänikirjana lähes 20 tunnin mittainen urakka on minulle yleensä liikaa, mutta tämä teos eteni todella jouhevasti, sillä kirjan juoni on vauhdikas ja vaiheikas. Ihailen Lemaitrea monipuolisena kertojana, enkä ole vielä toistaiseksi joutunut pettymään hänen seurassaan.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.