900 viestin uskollisuudesta

valimatkojaMarin on ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelija, ja ainoa tyyppi kampuksella, joka ei aio matkustaa kotiin jouluksi. Kampuksen puutarhuri pitää nuorta naista silmällä, vaikka olisi epätodennäköistä, että tämä umpimielinen tyttö saisi aikaan katastrofiset bileet pyhien aikana. Yhtäkkiä hänen yksinäisyyteensä tupsahtaa Mabel, ystävä siitä menneisyydestä, jonka hän on halunnut unohtaa. Ystävä 900 vastaamattoman viestin ja 5000 kilomerin takaa, peräänantamaton ja määrätietoinen.

Tällainen asetelma on amerikkalaisen Nina LaCourin nuorten aikuisten romaanissa Välimatkoja (Karisto, 2018, suom. Leena Ojalatva). Kirjaa on markkinoitu varsinkin LGTB-teemaisena, mutta tuo kategoria ei vielä riitä kuvaamaan moniulotteista tarinaa. Teos kertoo pitkälti nuorten aikuisten yksinäisyydestä, opiskelijaelämän taloudellisista haasteista, ja surutyöstä tilanteessa, jossa edesmennyt läheinen osoittautuu eri ihmiseksi, miksi sureva on hänet alun perin mieltänyt.

Varsinkin yksinäisyyden teema on universaali ja koskettava. Vaikka meillä Suomessa korkeakouluopiskelu on periaatteessa mahdollista myös vähävaraisten kotien vesoille, on meilläkin varmasti nuoria aikuisia, joilla ei ole mitään paikkaa, jonne palata lomien ajaksi. Opiskelija-asuntoloiden pimeitä tetrisseiniä valaisee aina jokunen huone, josta ei poistuta. Nina LaCour osaa sanoittaa tuon yksinäisyyden niin, että sydän on pakahtua.

Teos toimii pitkälti takaumien kautta, ja siinä eletään kahdessa rinnakkaisessa todellisuudessa New Yorkin osavaltion maaseudun ja San Franciscon välillä. San Franciscoon kuuluu irlantilaissyntyisen vaarin ränsistynyt vuokrapuutalo, jossa välimatkat huoneiden välillä ovat miellyttävän väljät. Marin ei ole koskaan käynyt isoisänsä huoneessa, vaan kaksikko elää toistensa yksityisyyttä kunnioittavaa rinnakkaiseloa. Marinin äiti on kuollut tämän ollessa pieni, ja talon läheinen, surffareiden suosima Ocean Beach on paikka, jossa varhaiset muistot aktivoituvat silloinkin, kun Marin ei haluaisi muistaa.

LaCour jättää äidin ja isoisän tarinasta paljon lukijan itse kuviteltavaksi, mikä on onnistunut ratkaisu siksi, että kirja on jo sellaisenaan tarpeeksi surullinen. Surullinen, muttei toivoton. Vaikeassa tilanteessaan Marin lopettaa myös romaanien lukemisen, koska kokee lempikirjojensa vain muistuttavan häntä hänen oman elämänsä fiktioista. Kirjalliset viitteet ovat tässä teoksessa kuitenkin komeita, ja 900 viestin vastaamattomuus vertautuu esimerkiksi Marquezin sadan vuoden yksinäisyyteen. Myös Jane Austenin hahmot, varsinkin ”hullu nainen ullakolla”, eli rouva Rochester, saavat romaanissa uusia tulkintoja.

Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille aikuisille, jotka ihmettelevät young adult-genren nousua kirjallisilla markkinoilla. Itse luen YA-kirjoja aina silloin, kun bongaan niitä e-kirjastosta, mutta välillä niiden kapea-alaisuus nyppii. Tai tuntuu, että YA on syntynyt genrenä yhteiskuntaan, jossa nuoruus elämänvaiheena pitenee siksikin, ettei yhteiskunta anna nuorten aikuistua taloudellis-tuotannollisista syistä. Tässä kirjassa oli perspektiiviä jakaa kaikenikäisille lukijoille, ja varsinkin isovanhemman ja lapsenlapsen suhde nousi ikimuistoisella tavalla keskiöön.

Luin tämän kirjan ilolla odottaessa maailman pelottavimman presidentin saapumista maaperällemme, ja huokaisen helpotuksesta huomatessani, että ainakin vaihtoehtoisissa kirjankustantamoissa Yhdysvalloissa on edelleen sananvapaus. Välimatkoja edustaa varmasti täysverisesti Donald Trumpin vastustajien tunneilmastoa ja asennemaailmaa. Tässä blogissa olen valitettavasti myös arvioinut muutamia tuoreita amerikkalaisia romaaneja, joista on välittynyt se historiattomuus ja epäyhteiskunnallisuus, joka tuota yhteiskuntaa paraikaa riivaa. Tässä kirjassa oli ainakin yhteiskunnallista tarttumapintaa, vaikka se ei ollutkaan leimallisesti poliittinen teos. Se puhuu kaikkien sellaisten nuorten puolesta, joilla ei ole säästötiliä monen vuoden college-opintojen varalle, ja nuorten, joiden on rakennettava elämäänsä ja identiteettiään miltei tyhjän päälle.

PS: Tämä on blogini 1000. postaus, huomasin ”merkkipäivän” vasta jälkijättöisesti. Tätä blogia olen pitänyt keväästä 2012 saakka, eivätkä aivan kaikki postaukseni ole kirjoista. Taatusti olen kuuden vuoden aikana lukenut yli 1000 kirjaa, mutta onneksi en ole ehtinyt julkaista mielipidettäni aivan jokaisesta. Onnea blogilleni, joka siirtynee piakkoin ”muistojen arkkuun” ilmaisen tallennustilan loppuessa.

Mainokset

Kuka tekisi seniorinsuojeluilmoituksen?

vihainen leskiMinna Lindgrenin Ehtoolehto-näytelmä hurmaa paraikaa massoja Pyynikin kesäteatterilla, ja saatan itsekin harkita lippuun investointia, vaikka oikeasti varaa ulkoiluun ei nyt ole. Olen Ehtoolehto-trilogiasta lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta sarja on jäänyt mieleeni puhuttelevana huumoripläjäyksenä. Se kuuluu myös harvoihin teoksiin, joista olen keskustellut aivan tuntemattomien kanssa turuilla ja toreilla – asunhan ihan asiallisen palvelukodin naapurissa, ja tapaan virkeitä seniorikansalaisia lähes päivittäin.

Tänään tartuin sitten Lindgrenin uusimpaan teokseen, Vihaiseen leskeen (Teos, 2018). Olen lukenut siitä joitain kanssabloggareiden arvioita, ja huomannut, että se on kerännyt vaihtelevampia reaktioita. Ja kuten nimestäkin arvata saattaa, Vihainen leski ei ole pelkästään humoristinen teos. Tai sen huumorin sävy on hieman erilaista kuin sarjassa, jossa päähenkilöt ovat pääasiallisesti yli 90-vuotiaita.

Minä kyllä pidin aivan valtavasti romaanin kaikista seniorihahmoista. Päähenkilö Ullis Rauskio on vastikään jäänyt leskeksi 74-vuotiaana; eläkevuosien alkuaika on mennyt aivoinfarktista toipuvan alkoholistimiehen omaishoitajana, eikä hänellä ole lainkaan ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ullis on tehnyt kovasti työtä hammaslääkärinä, kasvattanut kaksi lasta suurella pieteetillä ja maksanut espoolaisen rivitaloidyllin lainaa pois. Suhde lapsiin on kompleksinen, eikä hän varsinkaan pidä heidän uudesta tekopirteästä asenteestaan miehen kuoltua.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Kai murtuvista käsityksistä vanhenemisesta, sillä tämän päivän seitsemänkymppiset ovat aivan eri porukkaa kuin samanikäiset kohtalotoverinsa pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Maan elintaso ja koulutustaso ovat nousseet dramaattisesti yhden sukupolven aikana, ja tämän päivän seiskakymppiset eivät välttämättä miellä itseään lainkaan vanhuksiksi, eikä edes senioreiksi. Vaikka fyysisiä vaivoja ilmenee suuremmalla osalla, he elävät maailmassa, jossa kulutuskansalaisuus ja uudet kehonmuokkaamisteknologiat lupaavat ikuisen nuoruuden illuusiota.

Ulliksen viha on raivokasta vapaustaistelua, johon kuuluu pidäkkeetön kiroileminen ja tuurijuoppous.  Uudet, vanhat somesta löytyneet ystävät Hellu ja Pike ovat jo ennen Ullista harrastaneet päiväkännejä S-etukorttikuoharin voimin, ja Piken juominen alkaa olla jo riskirajat ylittävää. Ullis tosin ei voi ymmärtää keski-ikäisten lastensa äkillistä huolta äidin sosiaalisesta elämästä, kun muistaa, kuinka kiltisti hän itse suhtautui näiden teinikännien örvellykseen. Raivo siis kohdistuu ensisijaisesti lapsiin, ja minusta teos kuvaakin oivallisesti irtiottoa kliseisestä äitiydestä ja mummoudesta.

Kirjassa oli paljon lifestyle-tyyppisiä pikku havaintoja, joista en ole ollut tietoinen, kuten hopeapornosta (japanilainen keksintö?). Gudrun Sjödenin värikkäät muotiluomukset toki tunnen (koska itsekin kuulun jo kulttuuritätiosastolle), mutta en tunnista muita eläkeläishippien muotibrändejä. Lähipiiriini ei kuulu Ruska-astioista orgasmeja saavia kolmikymppisiä hipstereitä, mutta alkaa jo harmittaa, että olen roudannut monia perintöastioita kirppikselle tai hyväntekeväisyyskeräykseen.

Vihainen leski ei saavuta aivan samaa yhteiskunnallisen terävyyden tasoa kuin Ehtoolehto-sarja. Tämä on pienempi tarina, joka keskittyy enemmän yksityiselämään kuin yhteiskuntaan. Toki myös Ullis saa kokea karmivan tutustumisvisiitin palvelutalo Finaaliin, mutta holhoavat lapset eivät onnistu ylipuhumaan häntä hoivapaketin kannattavuudesta.

Teoksen kielenkäytöstä voidaan olla montaa mieltä. Ulliksen runsas kiroilu voi hyvin kuvastaa ”toisen teini-iän” kapinavaihetta, mutta itse koin voimasanojen runsauden vesittävän kerrontaa. Vähempi olisi ehkä ollut enempi, strategisesti sijoitettuna.

Teoksen näkökulmissa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani toisen vanhuusaiheisen teoksen, Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin (2018) kanssa, jonka päähenkilö Aino Ritari edusti vielä eksentrisempää mummohahmoa. Molemmissa ainakin käsiteltiin seniori-iän seksuaalisuutta reippain ottein. Uskoisin, että molemmat teokset ovat vedenjakajia, eli ne saattavat ihastuttaa tai vihastuttaa.  Minua molemmat kyllä naurattivat, mutta romaanitaiteen näkökulmasta molemmissa tuntui juuri kielellinen ulottuvuus hieman ontuvan.

Me olemme täällä korjaamassa historiaa

poika raidallisessaKirjapuutostaudissa kaiken voi lukea, niin viikinkiaiheista fantasiaa kuin ylitunteellista lastenkirjallisuutta. Irlantilainen kirjailija John Boyne on ollut minulla työn alla sen jälkeen, kun luin hänen hieman hämmentävän aikuisten romaaninsa Romanovien viimeisistä päivistä, Tarkoin vartioidun talon (2011), jossa Suomikin esiintyy strategisena läpikulkumaana. Luin myös joku aika sitten hänen uudemman natsiteemaisen teoksensa Poika vuoren huipulla (2017), joka sijoittuu Hitlerin Kotkanpesään. Olin jo tuolloin tietoinen hänen aiemman teoksensa, Poika raidallisessa pyjamassa (alk. 2006. Bazar, 2009, suom. Laura Beck), maailmanmenestyksestä ja filmatisoinnista, ja luulen, että kirjaa on lukenut taloudessani ainakin tyttäreni. Kirjan aihepiiri tuntui tutulta, ja olen varmasti lukenut monia siihen liittyviä keskusteluja.

Aivan varmasti Poika raidallisessa pyjamassa on hyvä ja vaikuttava kirja, ja sopii varmasti kohderyhmälle, alakoululaisille, myös pojille, joista osaa aina natsiteema kiinnostaa. Teoksen ystäväparilla, Brunolla ja Shmuelilla on sama syntymäpäivä, he ovat yhdeksänvuotiaita, ja he kohtaavat Auschwitzissä piikkilanka-aidalla (ja pari kertaa sen ulkopuolella) noin vuoden ajan. Shmuel osaa Brunon kieltä, kun taas Bruno ei edes tiedä muuttaneensa Puolaan. Shmuel on Krakovasta, Bruno on Berliinistä, mutta vain Brunolla on henkistä varaa koti-ikävään.

Brunon perhe heitetään Auschwitziin vuonna 1943, vaikka siellä ei muita lapsiperheitä asukaan. ”Hilleri” katsoo tärkeäksi, että leirin komentajan perhe on siellä kokonaisena edustamassa uuden valtakunnan arvoja. Lapset eivät käy koulua, vaan heille on palkattu paikallinen kotiopettaja herra Liszt, joka haluaa kitkeä Brunosta kiinnostuksen kaunokirjallisuuteen. Varsinkaan amerikkalaisia poikakirjoja, kuten Aarresaarta, ei hyväksytä. Olennaista on oppia historiaa, maantiedettä ja yhteiskuntaoppia, joiden kautta turha haaveilu karsitaan. Brunon isän selitys asumiseen keskellä puolalaista peltoa on: ”me olemme täällä korjaamassa historiaa”.

Onneksi kirjassa valotetaan myös tavallista berliiniläistä arkea, myös aikoja ennen natsien valtaan astumista. Perhe ei ole natsiaatteessaan yhdestä puusta veistetty, vaan isän vanhemmat häpeävät poikaansa. Isoäidillä on irlantilaista sukutaustaa ja hän on aikanaan ollut kuuluisa laulaja. Ilon ja onnen aikoja on ollut aiemmin, kun lapset ovat saaneet tehdä pikku näytelmiä mummolassa, ja mummon kätköistä on löytynyt maagisia rooliasuja. Uutena aikana ei ole tilaa tällaiselle leikittelylle, ei mielikuvitukselle.

Nämä teokset pojista natsi-Saksan syövereissä ovat paralleeleja tarinoita, joista Poika vuoren huipulla on kompleksisempi ja tarkoitettu ehkä hieman vanhemmille lukijoille. Tämä on hyvin simppeli ja universaali lastenkirja, jossa toiseen kansanryhmään kohdistuva kiihotus ja sorto pyritään esittämään mahdollisimman helpolla kielellä. Bruno siis edustaa tynnyrissä kasvatettua lasta, joka ei ole kovan kurin ja suojatun kasvuympäristön vuoksi päässyt paljon näkemään maailmaa omin silmin. Bruno vaikuttaa jopa ikäisekseen naiivilta, ja perheen dynamiikassa hän jää jatkuvasti altavastaajan rooliin.

Omassa lapsuudessani natseista ei paljoa kerrottu koulussa ennen historian opetuksen alkua 5. luokalla, mutta silloin populaarikulttuurissa oli vallalla aika rankkojakin esityksiä keskitysleireistä. Muistan nähneeni Polttouhrit- sarjaa jo alle kouluikäisenä, ja Sophien valinta-elokuvankin aika nuorena. Jos olisin saanut tämän kirjan käsiini noin kymmenvuotiaana, olisin saattanut kokea sen liian ”helppona” tai ”lällynä”. Varmasti jos tätä teosta käytetään kouluissa opetusvälineenä, olennaista on, millaisia keskusteluja sen ympärille kehkeytyy luokkahuoneissa. Tämä teos ei anna lukijalleen paljoa uutta tietoa natsi-Saksasta, vaan se pohjautuu ainoastaan tunteelliseen samastumiseen.

Ehkä tämä on se kertomus, jonka valveutunut vanhempi voi huoletta antaa herkemmällekin lapselle. Toki tässä on holokaustin kauheutta, mutta sitä ei näytetä suoraan, vaan siihen enemmän vihjataan. Koska en ole lapsi nyky-yhteiskunnassa, en pysty arvioimaan sen vaikuttavuutta tai sopivuutta heidän näkökulmastaan. Tosin koen, että näinä päivinä varoittavat kertomukset ovat suuremmassa tarpeessa kuin omassa lapsuudessani.

Vastarintaliikkeen enkelit

IMG_1847Hyvää lukuvuotta 2018 kaikille blogini vierailijoille ja ystäville! Uusi vuosi alkaa perinteisesti HELMET-haasteen parissa, johon osallistun jo kolmatta kertaa. Haasteessa näyttää olevan kinkkisiäkin kohtia, joiden täyttämiseen varmasti tulee kulumaan aikaa. Jos aiempiin merkkeihin on luottamista, muistan haasteen parhaiten tammikuusta ja alan palata siihen joskus syksyllä. Muistuttaisin vielä sen leikkimielisyydestä ja stressittömyydestä: jokaista kohtaa ei kannata ottaa henkilökohtaisena ristiretkenä, ja jos haaste jää kesken, se tuskin kaataa kenenkään maailmaa.

Aloitan haasteen kohdasta 33: Selviytymistarina. Luin riipivän tarinan ystävyydestä toisen maailmansodan aikana, Elizabeth Weinin romaanin Code Name Verity (Electric Monkey, 2012). Se kertoo vapaaehtoisista naislentäjistä, jotka palvelivat Britannian ilmavoimissa melko heppoisella koulutuksella. Usein naiset toimivat päätyössään radiovälittäjinä, ja tuurasivat mieslentäjiä tiukan paikan tullen.

Tietämättä mitään kirjan taustoista pohdin sitä lukiessani, oliko se tarkoitettu nuorille vai aikuisille, ja postausta kirjoittaessani selvisi, että kyseessä oli tosiaan nuortenkirja. Se selittää osaa valintoja, vaikka mikään ei estä lukemasta tätä aikuisten romaanina. Päähenkilöt ovat parikymppisiä naisia, jotka ikäänsä nähden ovat joutuneet kokemaan niin kovia, että jotkut aikuisuuden siirtymäriitit tuntuvat heistä lapsellisilta. En sanoisi, että kirjan maailmankuva on naiivi, mutta sotaan liittyviä yksityiskohtia alleviivataan paikoitellen hieman liian pedagogisesti.

Kirjan ystävykset, Maddie ja Queenie, eivät ehkä olisi ystävystyneet rauhan aikaan. Queenie on Maria Stuartin sukuun kuuluva aatelinen leidi, jonka juuret ovat osittain Ranskassa, osittain Skotlannin ylämailla, ja ennen ilmavoimiin liittymistä hän on ehtinyt opiskella saksaa Oxfordissa hetken verran. Maddie taas on keskiluokkaisen juutalaissuvun kasvatti Pohjois-Englannista, Penniinien maaseudulta, jolla ei ole ollut varaa opiskella pakollisen koulunkäynnin jälkeen. Sen sijaan hänen rakkautensa ovat suuret koneet, ja hän on lentoharrastuksessaan ystäväänsä huomattavasti pidemmällä.

Queenien kielitaito tekee hänestä arvokkaan vastarintaliikkeen vakoojan, mutta sellaisena hän ehtii toimia vain hetken verran. Naiset päätyvät fiktionaaliseen Ormaien kylään Normandiassa, jossa sijaitsee myös natsien tilapäinen vankila. Entistä kaupunginhotellia kutsutaan teurastajien huvilaksi. Suurimman osan tarinasta kertoo Queenie natsien pakottamana ”tiedonantona”. Pysyäkseen hengissä hänen on joka päivä kirjoitettava työstään Britannian ilmavoimissa ja paljastettava sille strategisia kohteita.

Molemman naisen tarina on miltei aukoton sankaritarina, vaikka Queenie tietää päiviensä olevan lasketut. Romantiikkaa teokseen mahtuu hyvin vähän, ja tunnelmat ovat alusta saakka synkät. Naisten palveluksen alkuaikojen muistoihin toki mahtuu säkenöiviä hetkiä. Brittinaisten vapaaehtoinen maanpuolustus esiintyy tässä astetta reippaammalta ja ennakkoluulottomalta toiminnalta kuin suomalainen Lotta-meininki – tosin kyse on fiktiosta, ja kirjailija itse päätesanoissaan kertoo ottaneensa vapauksia toiminnan kuvauksen suhteen.

Lentämisen teknistä kuvausta teoksessa on runsaasti, eikä se voi kiinnostaa kaikkia. Sekin selittynee kirjailijan taustalla: Wein on ammatiltaan lentäjä, ja hän lähti kirjoittamaan teosta ajatuskokeena. Hän halusi tietää, millaisia mahdollisuuksia hän olisi saanut, jos hän olisi ollut nuori nainen toisen maailmansodan aikana. Naisten fiktiivinen lento Englannin kanaalin yli vuonna 1943 kuvataan tässäkin luvattomana seikkailuna. Noina aikoina naislentäjillä ei ollut lupaa ylittää oman maan ilmatilaa; vasta Normandian valloituksen jälkeen he pääsivät lentämään Ranskaan.

Pidin kirjan tunnelmista ja jalat maassa-asenteesta, mutta koin, että kirjoitusteknisesti tästä jäi puuttumaan joku taso. Olisin ehkä halunnut lukea kuulustelija-vanginvartija Anna Engelin tarinan, sillä hän nousee romaanin aikana suuremmaksi hahmoksi kuin alussa annetaan ymmärtää. Anna Engel ei ole brittinaisia paljoa vanhempi, mutta hän on käynyt opiskelemassa Chicagossa saakka. Siitä huolimatta hän saa SS-joukoissa vain kämäisen vartijan homman, eikä lainkaan kunnioitusta. (Esimerkiksi irlantilainen John Boyne on onnistunut lastenkirjoissaan uskottavasti tuomaan natsinäkökulmaa teoksiinsa ilman, että teos kääntyisi natsien sympatisoinniksi – tässäkin on yritystä siihen suuntaan, mutta ei riittävästi.)

Jupinoista huolimatta teos jäänee mieleeni, ja voisin hyvin joskus lukea myös tämän jatko-osan, Rose Under Fire, joka käsittelee toisten lentäjänaisten kohtaloita samassa sodassa. Teos sopii hyvin toiminnallisten kirjojen ystäville, ja niille, jotka pitävät teknisistä yksityiskohdista (myös nuorille miehille).

 

 

 

Alice Munron kaima kävi täällä

MoriartyLiane Moriartyn teokset ovat vihdoin valloittaneet kotini. Ensimmäinen lukemani Moriarty (Hyvä aviomies) saapui e-kirjana, mutta sen jälkeen tuli neljä paperikirjaa, jotka ovat jo odottaneet tovin avaamista (kiitos Lauralle lahjoituksesta!).

Lähestyn pinoa random-järjestyksessä, ja ensimmäisenä avautuu The Last Anniversary (Penguin, 2005). Teos kiinnostaa, koska se vaikuttaa historiallisemmalta kuin muut Moriartyn teokset, ja siinä liikutaan hurmaavalla pikku saarella Sydneyn kupeessa.

Teos käsittelee Munron löytölapsen mysteeriota, eli tarinaa vauvasta, joka jätettiin kahden viikon ikäisenä kotiinsa Scribbly Gumin saarelle 1930-luvun laman aikaan. Alice Munro on mehukkaasti vauvan äidin nimi, mikä varmasti kutkuttaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä.

Teoksen nykyisyydessä toinen vauvan löytäjistä, Connie-täti, kuolee ja testamenttaa talonsa Sophielle, joka ei ole tälle lainkaan sukua, vaan Munro-vauvan lapsenlapsen ex-tyttöystävä. Sophie on neljänkympin kriisiä poteva ikisinkku, jolla on ainoana lapsena epäterveen symbioottinen suhde vanhempiinsa. Vaikka talon vastaanottaminen merkitsee raivokasta perintöriitaa Munrojen jälkeläisten kanssa, Sophie päättää seurata mystisen haltiakummin hänelle suunnittelemaa polkua.

Kirjan juoni iskee kuin häkä kaikkiin meihin, jotka emme ole elämässä saavuttaneet yhteiskunnan käsikirjoituksen mukaisia etappeja. Kukapa ei olisi haaveillut äkillisestä perinnöstä, varsinkin, jos siihen liittyisi idyllinen maisemaikkuna? Ja vaikka tässä moriartymaiseen tapaan viihdytään aamiaismurojen ja Tupperware-astioiden arkimaailmassa, niin arki jossain, missä kookaburra-lintu päivystää terassilla, kuulostaa vallan houkuttelevalta.

Kirja kertoo myös koomisella tavalla turismista, sillä saaren asukkaat elävät kirjaimellisesti Munro Baby Mystery-teemapuistossa. Suvun naisten tehtävänä on ollut leipoa joka päivä kotimuseoon tiikerikakku, kukin omaa reseptiään noudattaen. Tiikerikakku kertoo Munrojen lähdön äkillisyydestä, eihän moni muista leipoa kakkua, jos suunnittelee lapsen hylkäämistä ja katoamista. Kakun lisäksi museo tarjoaa täydellistä Devonshiren teetä ja valmiiksi pakattuja piknik-koreja laiskaa rantapäivää varten. Saarella vierailee varsinkin koululaisryhmiä ja tätikerhoja, joiden tyypillinen nimi on ”Shirleyt”. Urbaania nuorisoa saari ei houkuttele, eikä moni Munrojenkaan jälkeläisistä ole oikeasti kiinnostunut elämästä historiallisessa maisemassa.

Vaikka kirjan konteksti tihkuu nostalgiaa ja vanhanajan romantiikkaa, laajemmalla tasolla teos kertoo enemmän äitiydestä ja ystävyydestä kuin romansseista. Urbaanien uraihmisten perheenperustamiskiireet ovat omanlaisensa henkinen ansa, eikä onni aina kukoista pastellinhuuruisissa vauvaidylleissä. Saako nelikymppinen nainen sitten etsiä onneaan historiallisista romansseista ja Tia Maria-liköörin juomisesta vaahtokylvyssä? Onko se hukkaan heitettyä elämää, ja onko kaikkien jatkettava sukuaan? Entä suvut, jotka valitsemme – sukulaissielut?

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä, vaikka kieltämättä tässä viljeltiin enemmän Australia-kliseitä. Esimerkiksi Sydneyn asemaa maailman gay-pääkaupunkina käsiteltiin heterosinkkunaisten näkökulmasta.  Jos nyt jotain valoterapiaa kaunokirjallisuudesta etsii, niin tässä on täsmälääkettä puutostautisille – sopivan positiivista ja elämäniloista, mutta ei kuitenkaan aivotonta hömppää. Ja edelleen kiitän Moriartya tietyntyyppisestä epäkaupallisuudesta – hänen hahmonsa eivät ainakaan ole trendipellejä tai materian orjia. Eikä heidän maailmankuvansa ole rasittavan ulkonäkökeskeinen.

Kun Emily Dickinson addiktoituu kimchiin

JaanLuoksesiKorealaisen Kyung-sook Shinin (s. 1963) ensimmäinen suomennettu teos Pidä huolta äidistä (Into, 2015) on ollut suosittu teos, ja kirjailija on käynyt Suomessa sitä markkinoimassa kääntäjänsä seurassa. Pidin teosta viime vuoden vahvimpana lukukokemuksena, koska se yllätti niin totaalisesti kieleltään ja näkökulman valinnaltaan.
Siksi uusi suomennettu teos Jään luoksesi (Into, 2017, suom. Taru Salminen) innosti, kuumotti ja jopa arvelutti, koska pelkäsin sen jäävän edeltäjänsä varjoon. Teoksen jälkisanoista voi myös lukea kirjailijan matkoista Suomeen ja kiinnostuksesta meidän kulttuuriimme. Myös se, että Taru Salminen pystyy suomentamaan teoksia suoraan alkukielestä, tekee minuun suuren vaikutuksen. Kirja kisaakin tänä vuonna käännöskirjallisuuden Jarl Helleman-palkinnosta.

Blogissani olen kiinnittänyt liian vähän huomiota kääntäjiin ja käännöksiin – johtuen laiskuudesta. Voisin kai itsekin toimia englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjänä, ja yleensä kiinnitän huomiota hätäisiin käännöksiin, tai kulttuurisiin väärinymmärryksiin silloin, kun kääntäjä ei selvästikään tunne teoksen paikallista kontekstia. Näistä en yleensä raportoi, vaan totean, että teos olisi ollut parempi lukea alkukielellä.

Yleensä käännöskukkasia olen löytänyt vain englannista käännetyistä postkoloniaaleista romaaneista, tyyliin eteläaasialaisista ja länsiafrikkalaisista – maiden, joiden kielenkäyttöön olen itse hyvin kotoutunut. Näihinkin usein vaikuttaa eniten kustannusmaailman kiivas tahti. Ja varmasti kaikki kääntäjät saavat töitä, joiden konteksteista he eivät ole yhtä innoissaan kuin toisista – erikoisiin murteisiin on tutustuttava nojatuolista käsin, eikä kaikkiin ongelmiin voi kilauttaa kaverilta apua.

Käännöksiä on helppo dissata, mutta niiden onnistuneisuudesta ei aina muisteta antaa palautetta. No, sanottakoon, että Kyung-sook Shinin teosten suomennokset toimivat ilmiömäisesti. Tosin minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä arvioida niitä, muuten kuin kielen sujuvuuden näkökulmasta.

Teoksessa eletään 1980-luvun demokratisoitumiskehitystä ja opiskelijamellakoiden aikaa Soulissa. Nuoret rakastavaiset Yeong Yun (nainen) ja Myeoung-Seo (mies) opiskelevat taideyliopistossa, ja avustavat kirjallisuuden professoria kirjoittamaan puhtaaksi luentojaan. Yeong Yun on vasta menettänyt äitinsä, ja matkat kotikaupunkiin leski-isää lohduttamaan ovat surumielisiä. Hyvin ei mene rikkaalla Mirullakaan, vaikka hänen isänsä on ostanut sisaruksille oman talon opiskeluja tukemaan. Yeong Yun asuukin aikansa Mirun talossa, jonka keskipisteenä on Emily-kissa. Kaveriporukka palvoo kissaa ja Emily Dickinsonia samalla intensiteetillä, ja muutenkin länsimaisen kirjallisuuden klassikoilla on suuri rooli juonen kehittelyssä.

Jään luoksesi on tematiikaltaan laajempi ja Korean historian kannalta merkittävämpi teos kuin Pidä huolta äidistä, ja vaatii lukijalta perehtymistä maan lähihistoriaan. Nuoria kuolee ja katoaa traagisissa ja epäilyttävissä oloissa, niin yliopistolla kuin armeijassa, ja professorit eroavat viroistaan osoittaakseen solidaarisuutta erotettuja kollegoita kohtaan. Opiskelu ei tunnu oikein kenestäkään fiksulta sijoitukselta tulevaisuuteen. Yeong Yunille kaikki olennainen tapahtuu kirjojen välityksellä, kun taas Miru elää neuroottisten ruokapäiväkirjojensa kautta. Ystävyys on kattavampi teema kuin romanttinen rakkaus, ja kuten arvata saattaa, siihen liittyy suurta surua ja myös mielenterveyden horjumista.

Eniten pidin teoksen hengellisestä ulottuvuudesta, mikä vakuutti enemmän kuin poliittinen. Emily-kissan lisäksi keskeinen myyttinen hahmo on matkalaisten suojelupyhimys Kristoforos, hän jonka uskotaan kantaneen Jeesus-vauvan virran yli valtavilla käsivarsillaan. Kumma kyllä, olin itsekin kirjoittamassa romaania (paperittomista siirtolaisista) kymmenen vuotta sitten, jossa Kristoforos oli keskiössä, mutta se jäi kesken. Kirjaa lukiessa tuli läpivalaiseva olo oman sielunelämän ja hengellisen polun suhteen. Kristinuskon leviäminen Aasiassa ja aasialaisten kristittyjen uudelleentulkinnat eurooppalaisista pyhimystaruista ovat tässä se postkoloniaali sivujuoni, joka alkoi kovasti kutkuttaa.

Teoksessa on kylpyläkohtaus, joka kauneudessaan herättää hillittömän matkakuumeen. Toki myös ruoalla on keskeinen merkitys lumon luojana, ja nämä opiskelijat syövät varmasti keskivertokorealaista opiskelijaa monipuolisemmin. Meren eläviin kulutetaan suuria summia rahaa, ja sinitaskurapujen keittämisestä lukija saa hyviä vinkkejä.

Minun täytyy lukea tämä teos uudestaan, koska ensi lukukerralla en malttanut avata muutamaa historiallista solmua, jotka olisivat auttaneet kontekstin ymmärtämisessä. Toki ystävyyden ja rakkauden kuvauksena teos on täysin ymmärrettävä niillekin, jotka eivät Korean historiaa hyvin tunne. Tässä teoksessa ei ehkä ollut niin eksoottista poljentaa kuin oli edeltäjässään – en kokenut joka sivulla, että lukisin romaania ”vieraasta kulttuurista”, vaan globaalisti jaetuista teemoista. Tässä kuvattu poliittinen epävakaus kun voisi hyvin olla suomalaista todellisuutta pian, ja koulutusjärjestelmänkin voi tehokkaasti saada murtumaan yhden hallituskauden aikana.

On noloa tunnustaa, että Kyung-sook Shin on ainoa eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut – tai viime vuosikymmenellä luin toisen naiskirjailijan englanninnoksen, mutta en edes teoksen nimeä muista. Olen jopa lukenut Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta enemmän kuin Etelä-Koreaa, mutta vastikään suomennettu Bandin Syytös (harvinainen p-korealainen kaunokirjallinen teos) jäi minulta kesken – oli liian rankkaa kamaa, sielu ei sietänyt lukea.

Kenelle erityisesti kirjaa suosittelisin? Nuorille aikuisille, niille, jotka ovat olleet nuoria 1980-luvulla, niille, jotka rakastavat runsaita kirjallisuusviitteitä romaaneissa, kissojen ystäville, kulinaristeille, älykkään romantiikan etsijöille.

Lämmin kiitos Into-kustantamolle arvostelukappaleesta. On kunniatehtävä toimia tämän teoksen suosittelijana ja kulttuurivälittäjänä. Japanilaista tai kiinalaista kirjallisuutta ei ehkä enää tarvitse samalla tavalla ¨viedä¨, mutta korealainen kirjallisuus tarvitsee saman noston kuin vietnamilainen, thaimaalainen tai mongolialainen.

Kuinka tiikeri säilyttää raitansa

IMG_1804Suurelle osalle maamme lukioikäisistä keskeinen siirtymäriitti kohti aikuisuutta ei enää ole interrail-reissu tai kielimatka Britanniaan, vaan kotimaiset festarit. Teini-ikäisiä kullanmuruja päästetään matkustamaan ulkomaille yksin tai kaveriporukassa entistä harvemmin, mikä johtuu niin taloustilanteen kiristymisestä kuin terrorismin pelosta, milloin mistäkin syystä. Siksi oli virkistävää lukea nuoresta miehestä, joka matkusti yksin viime vuosikymmenellä Kiinaan kung fu-koulun oppilaaksi 18-vuotiaana.

Joonas Tolvasen Soturimunkin oppipoika. Aikani Kung fu-temppelissä (Atena, 2017) on matkakirja, treenikirja ja humoristinen kertomus ystävyydestä ja kulttuurisuhteista. Tolvanen on tehnyt reilun kymmenen vuoden aikana Kiinaan pidempiä treenireissuja, joiden yhteinen kesto mitataan jo vuosissa. Kungfu-treenaamisen keskellä mies on opiskellut lääkäriksi. Määrätietoisuus ja elämän suunnittelu näkyy myös tekstissä: rehevän tilannekomiikan lisäksi tekstissä ei ole turhia rönsyjä.

Mitä kirjasta voi saada irti, jos ei ole koskaan harrastanut itämaisia kamppailulajeja? No, paljonkin. Tolvanen esittelee kungfu-filosofiaa ja eri koulukuntien eroja, ja näyttää alaan liittyvän koulutusteollisuuden. Varsinkin Dengfengin kaupungissa on kungfu-koulujen jättikampuksia, joilla asuu varsin nuoria oppilaita kaukana vanhemmistaan. Teoksen kuvaliitteet kertovat kaunistelematta koulujen oloista. 18-vuotias Joonas on varmasti ollut eksoottinen jättiläinen, ja kampuksella asuminen ikkuna maailmaan, joka turisteilta jää näkemättä.

Teos avaa Shaolin-koulukunnan filosofiaa ja kungfu-harjoitusten arkea kansantajuisesti ja perusteellisesti. Nuorella Joonaksella on treeniuransa aikana kaksi mestaria, ensimmäinen suuressa kungfu-koulussa ja toinen yksityisopettajana. Yksityisen harjoittelun metodi osoittautuu hänelle hedelmällisemmäksi, sillä jotkut kouluihin liittyvät metodit tuntuvat länsimaisesta oppilaasta käsittämättömiltä.

Teoksesta on vaikea kirjoittaa tekemättä juonispoilauksia. Ylipäänsä se avautuu kuin kunnon b-luokan kungfu-kohellusleffa, ja kohtaamisiin taistelusalin ulkopuolella liittyy lähes aina alastomuutta ja suorasukaisia seksuaalisia oletuksia. Nuori Joonas saa myös kiinalaisen tyttöystävän, jolla tosin on muitakin kosijoita. Han Ying Ying ei osaa englantia, eikä hänellä ole kännykkää eikä tietokonetta. Siksi kaukorakkaus ei varsinaisesti toteudu, mutta Joonas tapaa nuorta naista matkoillaan aina uudessa tilanteessa. Lopulta Han Ying Ying pääsee naimisiin ja perustaa haaveilemansa ravintolan, jossa tarjotaan myös Joonaksen lempiruokaa, paistettua riisiä. Myös hänen tyttärensä nimi Lanfen (”orkidean tuoksu”) viittaa ovelalla tavalla Suomeen, vaikka Joonas ei todellakaan ole lapsen biologinen isä.

Tämä on nuoren ihmisen kirjoittama hassu, vähän idealistinenkin kuvaus vieraasta kulttuurista, joka tulee tutummaksi, mutta jonka sisälle sukeltaminen on kirjailijalta edelleen vaiheessa. Ainakaan tässä ei yritetä liikaa miellyttää paikallisia, vaan kohtaamiset ovat paikoitellen rosoisia siksi, ettei kummallakaan osapuolella ole tietoa tai ymmärrystä toisen taustasta. Fenlan on tavalliselle kiinalaiselle epämääräinen abstraktio, ja sen vuoksi Joonas joutuu kungfu-piireissä välillä edustamaan amerikkalaista. Kulttuurisen omimisen näkökulmasta tämäkin teos voi herättää kiivasta keskustelua, tosin en nähnyt Tolvasen harrastuksen ainakaan tämän kuvauksen perusteella loukkaavan kiinalaisia.

Suosittelen kirjaa varsinkin sellaisille nuorille, jotka lukevat vähän tai joiden lukuharrastus on jumissa. Tolvasen vauhdikkaan, noloja tilanteita pursuavan tekstin kanssa pääsee helpolla kauas, ja filosofiaakin tulee  rivien välissä sopivasti. Tiikerin olemusta lukija pääsee miettimään monesta suunnasta, ja kukin meistä voi pohtia, voiko kesytetty tiikeri säilyttää raitansa.