Bwana Daudin sielunmessu

Teos: Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Tammi, 2019)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Zimbabwelainen Petina Gappah tuli minulle viime vuosikymmenellä tutuksi realistisista novelleistaan, joissa hän käsitteli kotimaansa nykykulttuuria ja – politiikkaa runollisen raadollisin keinoin. Olenkin otettu, että reilussa vuosikymmenessä hän on laajentanut tuotantoaan historiallisiin romaaneihin ja päässyt täällä kaukaisessa Suomessa Keltaisen kirjaston tekijänaisten kerhoon.

Pimeydestä nousee valo on Gappah’n toinen romaani, joka kertoo löytöretkeilijä David Livingstonen (1813-1873) kuolemasta ja hänen palveluskuntansa toimista ruumiin toimittajina Britannian emämaahan. Huomasin romaanin julkaisun jo viime vuonna, mutta aihe ei automaattisesti inspiroinut. Tai tuntuu, että afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa on niin paljon omaan aikaamme liittyviä tarinoita, että 1800-luku tuntuu sen sisällä todella kaukaiselta ajalta.

Mutta nyt olen keräillyt uusimpia afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia romaaneja, joita en ole vielä lukenut. Gappah’n maailmaan oli helppo heittäytyä siksi, että tiesin hänet jo etukäteen valloittavaksi kertojaksi.

Romaanissa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, lukutaidoton kokki Halima Zanzibarin saarelta, ja nuori vapautettu orja Jacob, joka on ottanut Jeesuksen sydämeensä ja tullut valituksi Livingstonen porukoihin lähetyskoulussa Intian Bombayssa. Brittien kauppakomppania muodostaa kätevän kapitalistisen verkoston Intianmeren yli, jossa Zanzibar on yksi solmukohta Intian ja Afrikan välillä.

Halima on kiireinen papupata, lörpöttelijä, jolle kristinusko ja islam edustavat melko yhdentekeviä voimia. Livingstonelle hän on ollut kuitenkin ehdoton luottotyöntekijä, joka on onnistunut pitämään hampaatonta, raihnaista ukkoa elossa loihtimalla tälle ruokia, jotka sopivat huonokuntoiselle vanhukselle. Hän on yhden muslimisotilaan epäkunniallinen ”reissunainen”, mutta hän himoitsee toista, jonka liehittelyt eivät jää muilta huomaamatta.

Livingstonen saattueessa on paljon naisia ja lapsia, mikä harmittaa saarnaaja-Jacobia. Naiset ja lapset hidastavat porukan tahtia, ja aiheuttavat turhia houkutuksia telttojen porteilla öisin. Jacobin tehtävänä olisi tehdä tovereistaan yksiavioisia Herran palvelijoita, mutta hän ei ole sanomansa kanssa erityisen suosittu. Jopa Livingstone osoittautuu harmilliseksi kulttuurirelativistiksi, joka sallii lihalliset suhteet ja ryyppäämisen.

Jacobin saarnaajan positio on kirkasotsainen, mutta pahassa paikassa hänkin sortuu Haliman apukokin katalaan viettelykseen. Ruumissaattueen loppumatka meneekin tämän yhtymisen seurauksien kanssa kamppailemiseen, eli sielunvihollisen kohtaamiseen. Ja vaikka Jacob onnistuu kastamaan muutamia retkeläisiään Zambezin rannoilla, tämä ei automaattisesti johda heissä parannukseen.

Uskonnon näkökulma on tarinassa keskeinen alkaen romaanin nimestä. Gappah seuraa Jacobia tämän nuoruuden Intiaan, jossa hän taistelee paikastaan auringossa anglikaanien pitämässä poikakoulussa. Jacobin kutsumus on vahvempi kuin hänen kohtalontoveriensa, ja hän pääsee vielä saattamaan bwanaa Lontooseen saakka, jossa hänet siunataan Westminster Abbeyssä.

Pidin kuitenkin enemmän Haliman kertojan äänestä, jossa oli enemmän arkirealismia ja juurevuutta. Omanilaisen sulttaanin hovin keittiön salat periytyvät Halimalle tämän äidiltä, ja hän onnistuu soveltamaan niitä myös syvällä viidakossa, jossa kaikki eivät tunne hänen mausteitaan ja aisteja huumaavia maitoteesekoituksiaan.

Huomasin, että suomalaisissa arvioissa tätä teosta on verrattu Olli Jalosen Taivaanpalloon, ja vertaus tuntuikin varsin osuvalta. Ehkä Jalosen valitsema näkökulma ja ajanjakso on vielä haasteellisempi ja eksoottisempi; Livingstonesta on kirjoitettu paljon ennen tätä romaania, ja samoja lähteitä on käytetty ties minkälaisiin projekteihin. Minulla ei romaania lukiessa herännyt minkäänlaista intressiä faktantarkistukseen, mutta Gappah’n valittu näkökulma lähestyy ”fakta-fiktiota”. Jalosen romaani taas tuntuu aidosti keksityltä, mutta kasvavan, juuriltaan revityn nuoren miehen näkökulmissa oli paljon yhteistä.

Pystyin lukemaan tämän teoksen päivässä, mutta suosittelen sille hitaampaa tahtia. Jo kirjassa kuvatun fyysisen matkanteon rasitus tuntuu lukijassakin luissa. Huolellinen lukija voi matkan varrella pysähtyä taustoittamaan moniakin vaiheita, ja tähän kirjailija antaa yllättävän tarkkoja koordinaatteja.

Vaikka Anna Saksmanin lukijan työ on ilmiömäistä (hän on jaksanut ottaa selvää vaikeiden paikallisten nimien oikeasta ääntämyksestä bantukielillä), teos saattaa avautua paremmin painettuna kirjana. Itsekään en kirjaa kuunneltuani kehtaa toistaa ”kuullun ymmärrystäni” seurueen jäsenten nimien litteroijana. Juonellisesti  äänikirja ei osoittautunut vaikeaksi, ja koska teos on puhtaasti juonivetoinen ja enimmäkseen ajallisesti lineaarinen, se tarjoaa mukaansatempaavia hetkiä myös kuunneltuna.

Fyysisesti kirjassa liikutaan pitkä matka nykyisiltä Victorian putouksilta, Sambian ja Zimbabwen rajalta Bagamoyon kaupunkiin nykyisessä Tansaniassa, joka oli merkittävä orjakaupan satama. Romaanin henkilöistä myös mustat palvelijat oppivat piirtämään karttoja, ja suivaantuvat, kun Livingstonen valkoiset seuraajat vievät heiltä heille rakkaaksi tulleet työvälineet.

Tämä teos ei aivan suoraan viittaa Black Lives Matter-keskusteluihin, vaikka siinäkin rodulle annetaan merkityksiä. Teoksen maailmassa britit suhtautuvat mustiin palvelijoihinsa huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin arabit, jotka korostavat eroaan mustasta väestöstä islaminuskon välityksellä. Arabien harjoittama orjakauppa siis jatkuu tarinassa, vaikka brittien valtaamilla alueilla se on kiellettyä. Rotukeskusteluissa Gappah vetoaa dialogiin, ja tuo esille osuvasti myös mustien väestönosien kauhunsekaisia uskomuksia valkoisen ihon alkuperästä.

Tämän romaanin innoittamana päätynen kesän aikana vielä palaamaan Jalosen Taivaanpallon jatko-osaan Merenpeitto, jonka tiedän olevan ”iso kakku”. Gappah’n 1800-luku taas ei ollut minulle niin vieras maailma kuin Jalosen 1600-luku, koska olen lukenut jo etukäteen (enimmäkseen tietokirjallisuutta) Afrikan sisämaiden valloituksesta.

 

 

 

 

Rhodesian veteraanit kertovat

Fuller CatAlexandra Fuller (s.1969) tuli tunnetuksi vuonna 2001 esikoisteoksellaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight. Tämä lapsuuden muistelma on kulkenut henkisessä repussani yli vuosikymmenen, ja olenkin pitkään listannut sen afrikkalaisen kirjallisuuden hittiteosteni kärkisijoille. En tee nykyään tällaisia listoja muusta kuin afrikkalaisesta kirjallisuudesta. Paperisina niteinä kerään vain ja ainoastaan afrikkalaista kirjallisuutta, ja sitäkin enimmäkseen kierrätyskorien ja poistomyyntien kautta.

Fuller on valkoihoisen brittitaustaisen rhodesialaisperheen kasvatti, joka kasvoi sotilaan tyttärenä sisällissotien varjossa. Nuoremmat lukijat eivät välttämättä muista, että Rhodesia oli nykyinen Zimbabwe – maa, joka 70-luvulla taisteli itsenäisyydestään kylmän sodan puristuksissa ja josta itsenäisyyden saavuttua suurin osa valkoisesta väestöstä muutti muualle. Itse muistan termin Zimbabwe-Rhodesia 70-luvun lopun uutisista – virallisesti maata kutsuttiin tällä nimellä vuoden 1979 loppupuolella puolen vuoden ajan.  Nykyisen maan nimi Zimbabwe merkitsee shonan kielellä ”kivistä taloa”.

Fuller on julkaissut kirjallisen uransa aikana neljä omaelämäkerrallista teosta ja yhden elämäkerran henkilöstä, jota hän ei tuntenut. Scribbling the Cat (2004, Picador) on omanlaisensa jatko-osa lapsuuden muistelmalle, vaikka sitä voisi luonnehtia myös matkakirjana ja poliittisena muistelmana. Ensimmäisessä osassa Alexandran elämää seurataan 22 vuoden ikään, jolloin hän menee naimisiin amerikkalaisen safariyrittäjän kanssa lähinnä irtautuakseen vanhemmistaan. Tässä teoksessa Alexandra on muuttanut miehensä kanssa Wyomingiin, Yhdysvaltoihin ja saanut kaksi lasta, mutta amerikkalainen elämäntapa tuntuu hänestä silti vieraalta. Toimittajan töitä hän tekee osittain siksi, että työ antaa hänelle tekosyyn palata Afrikkaan. Ymmärrettävistä syistä hänen journalisminsa aiheena on sisällissotien jäljet eteläisen Afrikan yhteiskunnissa. Omalla tavallaan myös kertoja on tässä teoksessa sotaveteraani itse, eli sodan traumoihin palataan aikuisen näkökulmasta.

Alexandra palaa vanhempiensa luo ilman miestään ja lapsiaan kolmelle juttukeikalle, joiden aikana kirjan idea muokkautuu. Vanhemmat asuvat Sambian ja Zimbabwen raja-alueella Solen laaksossa, köyhällä maaseudulla, jossa tuntuu asuvan vain epätoivoisia, syvästi alkoholisoituneita sieluja. Vanhemmat elättävät itseään viljelemällä kaloja rakentamassaan tekoaltaassa. Alueella asuu myös kourallinen muita Rhodesian valkoisia pakolaisia, tosin niin kaukana toisistaan, että valkoisten kasvojen näkeminen on jo tapaus. Paikallisessa baarissa juoruillaan banaaniviljelijästä nimeltä K, joka on jättänyt väkivaltaisen ja viinanhuuruisen elämänsä ja tullut uskoon. Tarinankertojana Alexandraa alkaa kutkuttaa K:n tarina jo ennen kuin on tavannut miehen.

Matkaa sisällissotien miinareiteille pohjustetaan tässä puolen kirjan verran. Lopulta K. suostuu ajamaan vieraansa Zimbabwen kautta Mosambikiin, vaikka reitti ei ole millään muotoa turvallinen. Sambia esiintyy teoksessa suht normaalina maana, kun taas Zimbabwessa ja Mosambikissa tuntuvat olevan voimassa jatkuvat poikkeussäännnöt ja -lait. Rajojen ylitys ulkomaan rekkareilla ja valkoisella iholla varustettuna on oma taitolajinsa ja tulee kalliiksi jopa alueella syntyneille. Matkan pääkohteeksi nousee Mosambik, jonka traumaattista postkoloniaalia historiaa Fuller käy läpi ansiokkaasti. Noin kolmekymmentä vuotta kestänyt sota vaati Mosambikissa noin miljoona uhria, joista lapsisotilaiden ja prostituution pakotettujen tyttöjen kohtalot olivat kenties traagisimpia.

Alexandra alias Bobo lunastaa K.n luottamuksen siihen pisteeseen asti, että tämä kertoo hänelle karmeimmista tappokokemuksistaan. Onneksi kauhua kuitenkin säännöstellään niin, ettei teksti muutu sietämättömän raskaaksi. Ilman draamaa reissu ei tietenkään suju, ja välillä K. epäilee kirjailijaa säälimättömästä hyväksikäytöstä. Matkan kauimpana kohteena Mosambikissa on saari, jolla asuu K:n armeijakaveri, jota Mapengaksi kutsutaan. Teoksen nimi viittaa kesytettyyn leijonaan, jota Mapenga pitää elinkumppaninaan vaimon puutteessa. ”Scribbling” tarkoittaa paikallisella murteella tappamista, ja vaikka tässä ei leijonia metsästetä, metaforisella tasolla kirjassa tehty odysseia viittaa yhtä suureen (ja surulliseen) voittoon kuin ison kissan tappaminen.

Mapenga osaa valottaa valkoisten sotaveteraanien henkistä tilaa tarkemmin kuin K., tai omalla tavallaan hän piirtää K:lle kolmannet kasvot. Siinä missä K. on löytänyt väliaikaisen pelastuksen karismaattisesta kristinuskosta, Mapenga vannoo ADHD-lääkkeisiin. Hänen mukaansa kaikkien palkkasotureiden perimmäisenä motiivina liittyä armeijaan on usein diagnosoimattoman ADHD:n aiheuttama levottomuus. Kiinnostavalla tavalla tässä kurotaan myös umpeen noin neljänkymmenen vuoden aikaisia käsityksiä mielenterveydestä ja neurologisista poikkeamista. Palkkasotureille on tarjottu aikanaan terapiaa pääkaupunkien isoissa sairaaloissa, mutta minkälaista terapiaa?

Teos ei ole helpointa luettavaa kielellisesti, sillä keskusteluja käydään pitkälti paikallisten valkoisten erikoisella sekakielellä, jossa on vaikutteita afrikaansista, zulusta ja shonasta. Lukija joutuu konsultoimaan liitteenä olevaa sanalistaa tiiviiseen tahtiin. Itse kyllä pidin teoksesta juuri kielellisen sekamelskan vuoksi, joka on myös tyylikysymys.

Jos pidät Henning Mankellin Afrikka-aiheisista romaaneista, pidät todennäköisesti myös Fullerin kirjoista. Fullerin näkökulma Afrikassa asuvan valkoisen kansanosan elämäntapaan ja poliittiseen tilanteeseen on ymmärtäväinen ja samalla säälimätön. Hänen oma kohtalonsa siirtolaisena Amerikassa ei tunnu helpolta, ja hänen kirjojensa jännitteet johtuvat pitkälti koti-ikävästä ja sopeutumattomuudesta länsimaiseen elämäntapaan. Ihailen hänen teoksissaan eniten kykyä kirjoittaa kipeistä yksityisistä kriiseistä humoristisesti ja älyllisen etäännyttävästi. Kirjoitustyylissä on paljon yhteistä kahden muun ihailemani naispuolisen omaelämäkerturin, Sara Sulerin ja Joan Didionin, kanssa. Jään siis innolla odottamaan myös hänen myöhempiä muistelmateoksiaan, joista yksi (Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness) keskittyy Fullerin äidin henkiseen perimään ja viimeisin (Leaving Before the Rains Come) avioeroon.

 

Maista, joiden laulua kukaan ei laula

BulawayoZimbabwelaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, suom. 2013, Gummerus) on rankka retki lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa köyhyys ja omilla pärjäämisen periaate jyräävät humanismin kuusi nolla. Tässä on nimeämätön zimbabwelainen kaupunki, jossa on hökkelikylä nimeltä Paratiisi ja rikkaidenranta Budapest. Uutta ostoskeskusta rakentavat kiinalaiset, sitä lapset kutsuvat Shanghaiksi. Uusia nimiä etsitään niin paikoille kuin ihmisillekin.

Paratiisin asukkaista kaikki eivät aina ole olleet köyhiä ja kouluttamattomia, vaan maan talouskriisi ja poliittinen eristäytyminen ovat tehneet keskiluokkaisistakin perheistä epätoivoisia. Paratiisissa odotetaan avustusrekkoja, jotka tuovat kylän lapsille ironisilla teksteillä varustettuja t-paitoja. Paikallinen koulu on lakkautettu, sillä kaikki sen opettajat ovat muuttaneet maasta. Lapsilla on päivät aikaa tehdä kepposia University of Cornell-t-paidoissa. Lempileikkinä heillä on maaleikki, jossa maailman maat pannaan kolmeen tai neljään eri kastiin. Zimbabwe kuuluu sinne mappi ö:hön yhdessä Somalian, Irakin ja Afganistanin kanssa.

Tarinan kertoja on yksitoistavuotias Kulta, joka vaikuttaa koulua käymättömyyden vuoksi ikäistään lapsellisemmalta. Kulta tarkkailee naapuruston puuhia säälimättömän tarkkanäköisesti, mutta lapsen kielellä kerrottuna seksuaalinen hyväksikäyttö ja uskonnollinen fanatismi pehmenevät asteen verran. Kulta hengaa kaikki päivät lapsijengissä, josta Chipo on raskaana. Raskaus haittaa hänen leikkejään – hän ei enää kykene kiipeilemään puissa kuten ennen. Kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijät ottavat tytöstä kuvia häpeilemättä, esimerkkinä maan degeneraatiosta. Kun Kulta näkee evankelisessa kaatokokouksessa profeetta Ilmestykset Bitchington Mborron hierovan naispuolisen kielilläpuhujan pimppiä koko kongregaation läsnäollessa, hän yhtäkkiä yhdistää Chipon kertoman ja kaatokokouksen irstauden: Chipo on kertonut, että hänen isoisänsä käy hänen päälleen samalla lailla kuin Profeetta aina, kun isoäiti on ulkona.

Bulawayon tapa kertoa lasten arjesta on nerokkaan ravisteleva. Kulta-kertojassa on sopiva määrä naiiviutta ja analyyttisuutta: yksitoistavuotias tyttö kykenee arvioimaan maansa henkistä tilaa uskottavammin kuin aikuinen kertoja. Hän panee halki, pinoon ja poikki niin irstaat pastorit, ahneet henkiparantajat, Mugaben uskolliset kannattajat kuin kylän juoppolallit. Paratiisin aikuisilla ei ole paljoa muuta odotettavaa kuin avustusrekan saapuminen ja pään täyteen vetäminen ÄitiRakkauden salakapakassa. Lapsilla kuitenkin on vielä toivoa jostain paremmasta.

Jos koko romaani olisi seurannut pelkästään Paratiisin arkea, se olisi saattanut olla liian toivoton kenenkään luettavaksi. Kulta pääsee lähtemään vierailuviisumilla Fostalina-tätinsä matkaan Detroitiin, jossa hänelle aukeaa uusi elämä. Fostalina ja hänen ghanalainen miehensä kohtelevat tyttöä säällisesti ja tukevat koulunkäynnissä. Hänestä tulee melkein tavallinen amerikkalainen teini, joka viihtyy ostareilla ja klubeilla. Säästöjä tytön college-opintoja varten ei kuitenkaan ole, joten hän joutuu säästämään itse työskentelemällä supermarketissa ja kotisiivoojana. Paperittomien maahanmuuttajien mielentilan kuvaus on tässä ilmiömäistä – luin paria lukua ääneen hykerrellen, niin osuvasti Bulawayo osasi tiivistää heidän unelmansa ja pelkonsa. Amerikka-osio oli selkeästi koomisempi ja toi alkuosan kauheuksille hyvän kaikupohjan.

En ole vielä lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Americanah:ia, mutta olettaisin Bulawayon romaanilla olevan yhtymäkohtia sen kanssa. Bulawayon kirjoitustyyli on kuitenkin astetta ilkeämpi kuin Adichien. Suomalaisista kertojista mieleen tulivat Elina Hirvonen ja Markus Nummi. Hirvittävän kiinnostavaa olisi lukea tätä ja Karkkipäivää rinnakkain: heitteillejätettyjen lasten tilanteessa kun on samaa, olipa kyseessä köyhä kehitysmaa tai ns. hyvinvointivaltio. Karkkipäivä tosin taisi olla emotionaalisesti vielä raskaampi luettava, mutta molemmissa romaaneissa kielellinen innovaatio pelasti tekstin ja lukijan.

Harrastan pitkiä lainauksia harvoin, mutta nyt oli pakko: ”Kun kuolemme, lapsemme eivät osaa surra meitä oikein. He eivät menetä järkeään murheesta, eivät kaada maahan olutta eikä tupakkaa, eivät laula ääniään käheiksi. He eivät pane mukejamme eikä lautasiamme haudoillemme, eivät saata meitä mpkapuun oksa kädessä. Me lähdemme vainajien maahan alasti, ilman niitä tavaroita, joita tarvitsisimme, jotta pääsisimme esi-isiemme linnaan. Koska emme saavu niin kuin meidän kuuluisi, henget eivät riennä meitä vastaan, ja niinpä me odotamme odottamasta päästyämmekin ikiajoiksi ilmaan jääneinä kuten niiden maiden liput, joista kukaan ei laula.” (s.250)

Vaikka Zimbabwen laulua harva laulaa, tässä blogissa käydään jatkuvaa Zimbabwe-Nigeria-maaottelua Afrikan kaunokirjallisen ykkösmaan tittelistä. Tällä hetkellä Zimbabwe on matsissa pisteen edellä.

Renaissance Concert, 22.2.2014, Tampere

Renaissance Concert photoRakkaat blogini lukijat: olette lämpimästi tervetulleita kuuntelemaan hyvää afrikkalaista musiikkia ja tanssimaan Tullikamarin Klubille ensi viikon lauantaina 22.2. klo 21 alkaen.

Konsertin aloittaa senegalilaisvetoinen Mama Africa-tanssiryhmä, jonka jälkeen esiintyy illan pääartisti, zimbabwelainen Hilton Marowa Gondwana-bändinsä kanssa. Gondwana on kuin suurperhe, jonka muusikot tulevat jopa yhdeksästä eri maasta ja kolmelta mantereelta. Laulussa Hiltonia avustavat Kazumi Tanaka, Dineo Bodibe, Sofy Vastamaa ja Daddy Ous. Illan päättää DJ L-JahGun Selector illan teemaan sopivilla levyjameilla. Liput ovat 6 e.

Aiemmin päivällä kokoontuu samassa paikassa klo 13 uusi perustettava AFCA ry (Africa and Finland Cultural Association) ensimmäiseen vuosikokoukseensa. AFCA ry:n tarkoitus on edistää afrikkalaisten ja suomalaisten kulttuurivaihtoa ja tukea maahanmuuttajia taide- ja kulttuurisaroille integraatiossa. Tilaisuuteen on vapaa pääsy kaikille aiheesta kiinnostuneille, sillä yhdistys etsii uusia jäseniä.

Tampereella toimii jo monia afrikkalaisen tanssin, musiikin ja kulttuurivaihdon yhdistyksiä ja ryhmiä. Kuinka AFCA sitten erottautuu muista? Toimintamme keskiössä ovat ”uudemmat” kulttuurimuodot – emme opeta perinteistä tanssia tai rummutusta. Keskitymme modernimpaan musiikkiin ja sydäntämme lähellä ovat myös elokuvat, teatteri, kuvataiteet, muoti ja design. Pyrimme tuomaan yhteen afrikkalaisia maahanmuuttajia yli kulttuuri-, kieli-, kansallisten ja uskonnollisten rajojen. Yhdistyksemme piirissä toimii myös suomalaisia, muita eurooppalaisia ja aasialaisia kulttuureista kiinnostuneita ihmisiä. Tarkoituksenamme on järjestää keikkoja, konsertteja ja pienimuotoisia festivaaleja, tulevaisuudessa mahdollisesti myös keskustelutilaisuuksia, seminaareja ja taideworkshoppeja lapsille ja aikuisille.

Tukka hyvin Hararessa

HarareZimbabwelaisen Tendai Huchun esikoisromaani The Hairdresser of Harare (2010) tuntui alussa tyypilliseltä ”hyvän olon Afrikka”-romaanilta, joita olen jo lukenut ainakin skotlantilaisen Alexander McCall Smithin Mama Ramotswe-sarjan muodossa. Hyllyssäni on myös Gaile Parkinin Ruandan sodan jälkeiseen uudelleenrakennustilaan sijoittuva Baking Cakes in Kigali (2009), jossa myös esitetään neuvokas naisyrittäjä ja yhteisön sielu työn touhussa. ”Hyvän olon” kirjojen kirjailijat tuntuvat olevan pääsääntöisesti valkoihoisia entisiä tai nykyisiä ekspatriaatteja, jotka tuntevat hyvin länsimaiden kirjalliset markkinat. Nämä teokset eivät ole kauttaaltaan huonoja, niistä ei vaan jää vahvaa muistijälkeä.

Huchun kirjan hankin, koska luen vakavissani zimbabwelaista kaunokirjallisuutta. Tässä blogissa olen jo arvioinut ainakin Pettina Gappah’in riemastuttavat novellit; ennen blogin aloittamista tuttavuuksiini ovat kuuluneet Tsitsi Dangarembga, Yvonne Vera, Alexandra Fuller, Irene Sabatini ja Brian Chikwava. Hararen kampaajista kertova teos ei luvannut poliittista kauhua, silmitöntä väkivaltaa tai globaalin köyhyyden syväanalyysia, mutta vaikutti tarpeeksi juurevalta tulla otetuksi vakavammin kuin pelkkänä harmittomana viihteenä.

Viihteellisyys ilmenee Huchun kerronnassa kielen tasolla – tämä ei ole sillä tavalla tiivistä kaunokirjallista proosaa kuin esimerkiksi viimeksi arvioimani kongolainen Broken Glass. Huchu kirjoittaa arkisesti ja suoraviivaisesti käyttämättä monimutkaisia kielikuvia. Välillä kuvittelin lukevani pedagogisesti suuntautuvaa nuorisokirjaa, välillä taas sosiologista raporttia luokkaerojen kehityksestä. Zimbabwen nykytilanteesta Huchu osaa kertoa tavalla, jonka Afrikan diktatuureista, korruptiosta ja talouskehityksestä mitään tietämätönkin voi helposti ymmärtää.

Asetelma on seuraava: Hararen parhaaksi kutsutussa kampaamossa (kauneusalan yrityksiä ei ylipäänsä tässä miljoonakaupungissa ole montaa) työskentelevä yksinhuoltajaäiti Vimbai saa työkaverikseen itseään nuoremman ja trendikkäämmän Dumin, nuoren miehen, joka osaa kädenkäänteessä tehdä tavallisista naisista filmitähden näköisiä. Paikan silmäätekevät asiakkaat huomaavat Dumin taidot ja Vimbai jää kateellisena ”lehdelle soittamaan”. Kahden kampaajan välinen kilpailuasetelma hiertää koko työpaikan suhteita. Dumin astuttua ruotuun kampaamon asiakasluku  moninkertaistuu ja yritystä laajennetaan. 90% työttömyyden kanssa kamppailevassa Zimbabwessa kampaajanuoret kuuluvat jonkinlaiseen taloudelliseen eliittiin, eikä kellään ole varaa leikkiä työpaikan kustannuksella. Vimbaillakaan ei ole varaa maksaa sähkölaskujaan, ellei keksi keinoa jakaa asumiskustannuksia. Kohtalon oikusta uudeksi asuinkumppaniksi päätyy juuri asuntonsa menettänyt Dumi, jonka perhetausta on mystinen ja jonka tuhlaileva elämäntapa herättää Vimbaissa epäileviä kysymyksiä.

Vimbai ja Dumi ovat molemmat sydämellisiä ja moniulotteisia hahmoja, joihin lukijan on helppo samastua. Naiivista mustavalkoisuudesta teoksen pelastaa se, ettei siinä oikeastaan ole hyviksiä eikä pahiksia – nuorten työnantaja Mrs Khumalo ei ole ahne riistäjä, kampaamon hankalin asiakas on melko manipulatiivinen ja pahansuopa, mutta hänenkin käytöksensä selittyy vaikealla aviokriisillä, ja jopa Mugaben vaimo esitetään ihmisenä.

Länsimainen lukija saattaa pian arvata, että romaanissa käsitellään homofobiaa. Homo kampaaja kun on melko itsestäänselvä nykydraaman ja saippuaoopperoiden hahmo. Helluntaikirkossa käyvälle, miehiin pettyneelle Vimbaille kaikki avioliiton ulkopuolinen seksuaalisuus on syntiä, eikä hän olemuksellaan kutsu uusia miehiä elämäänsä. Siksi Vimbai ei osaa lukea lähipiirin antamia vinkkejä Dumin menneisyydestä – pojan äiti uskoo, että kampaajatyttö on viimein onnistunut parantamaan jälkikasvunsa kuolemansynnistä, ja tämä otetaan avosylin perheenjäseneksi, vaikka ystävät eivät seurustelekaan. Hirvittävän hyvin ei tässä käy, mutta kukaan ei silti kuole.

Toisella tasolla romaani kertoo Zimbabwen poliittisen eliitin kleptokratiasta, ostoskeskuksista, joihin tavallisella kansalla ei ole mitään asiaa, aidatuista asuinkomplekseista, joiden pihalla voi seistä useampikin Hummer-jeeppi kerralla. Se kertoo myös tämän päivän mustan ja eilispäivän valkoisen eliitin suhteesta, niistä vähäisistä valkoisista, jotka jäivät maahan asumaan vuoden 1980 vallanvaihdon jälkeen. Kampaamoyrityksen luotettavin alihankkija on valkoisten farmarien jälkeläinen Trina, joka onnistuu tuomaan Etelä-Afrikasta länsimaisia hiustuotteita sopuhintaan ja vaihtaa nämä mielellään elintarvikkeisiin, sillä rahan arvo on maassa melkein mitätön. Trinan vierailuja odotetaan, sillä usein tämä tuo naisille kaupanpäällisiksi esimerkiksi tamponeja, luksustuotteita, joita ei Zimbabwen kaupoista saa rahallakaan. Joillekin vaikutusvaltaisille asiakkaille, kuten naisministeri M:lle, valkoisen naisen näkeminen kampaamon tiloissa on kuitenkin liikaa. Paikalle kutsutaan ”sotaveteraanit” eli työtön miessakki uhittelemaan ja häätämään valkoisia pois mustan eliitin mansikkapaikoilta. Rotu- ja luokkasuhteiden kuvaajana Tendai Huchu onkin elementissään. Hän onnistuu tekemään sen huumorilla, etsien mahdollisuuksia sovintoon ja uuteen yhteisymmärrykseen.

Luulin teeman valinnasta ja kirjoitustyylistä automaattisesti, että kirjailija olisi nainen, mutta Huchu onkin nuorehko mies (s. 1982). Hän kirjoittaa meille Skotlannista käsin. Odotan häneltä uusia teoksia ja toivon, ettei Hararen kampaajista tulisi kirjasarjaa, sillä hänellä on taatusti muita, yhtä herkullisia aihepiirejä taskut täynnä.

Zimbabwen tähtien kanssa

Petina Gappah’n novellikokoelma Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta (Tammi, 2009) veti kirjaimellisesti jalat altani. Olen jo pitkään seurannut Zimbabwen kirjallista elämää, ilman painavaa syytä. Mugaben valtioterrori ja pyrkimys muodostaa Afrikan Pohjois-Korea tietty kiinnostavat entistä politiikan tutkijaa, mutta eivät nämä historialliset sattumat korreloi automaattisesti kirjallisen tuotannon erinomaisuuden kanssa. Siitä asti kun luin Tsitsi Dangarembgan Nervous Conditions-romaanin, olen ennustanut, että maasta nousee kymmeniä vastaavia lupaavia nimiä. Tuli Yvonne Veran Butterfly Burn, tuli Alexandra Fullerin Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight, tuli Brian Chikwavan Harare North ja Irene Sabatinin The Girl Next Door. Mutta tämä, tämä käsissäni oleva teos oli jackpot. Nyt tiedän, että Zimbabwe on Afrikan kirjallisuuden kärkimaita. Omalla kartallani kamppailua ykkösmaan asemasta käyvät Zimbabwe ja Nigeria. Nigerian kirjallisuuteen olen tutustunut perusteellisemmin, mutta jostain syystä tielleni pomppaa aina uusi zimbabwelainen hittikirja.

Teosta ei kannata lukea ahmimalla, sillä sen monitasoisuus vaatii kypsyttelyä. Novellit valottavat Zimbabwen poliittista historiaa hyvin erilaisista vinkkeleistä, välillä päästään hullujenhuoneelle, välillä slummiin, jonka puskutraktorit särkevät, välillä ollaan ministerien vaimojen ilkeämielisillä kutsuilla, välillä tuhlaajapojan hautajaisissa. Gappah maalaa potrettia maasta, jossa on joskus ollut suurikin tolkku ja järjestys, maasta, jossa on koulutettu sosiaalityöntekijöitä ja suunniteltu eurooppalaismallista hyvinvointivaltiota. Maasta, jossa on aiemmin ostettu ruokatuotteita supermarketista, mutta inflaation räjähtäessä käsiin kansa ei enää voi ostaa mitään. Ainoa lohtu on ”jotain kivaa Lontoosta” eli Britanniassa asuvien sukulaisten lähetykset. Ministerien vaimot käyvät yksityiskoneilla ruokaostoksilla Johannesburgissa, kansa luottaa omiin palstoihinsa ja naapuriapuun. Radio tuuttaa patrioottisia viestejä nonstoppia, kansakunta elää saarrossa, naapurimaat suunnittelevat sähköaitojen rakentamista maan rajalle estääkseen pakolaisten tulva. Ennen naurettiin Sambian yksille liikennevaloille ja Botswanan ainoalle kerrostalolle, nyt zimbabwelaiset voivat nauraa vain omalle politiikan surkimukselleen ja Mugabelle, jonka palvonta ei saavuttanut mytologista hurmosta. Zimbabwen eristyneisyys muusta maailmasta ei onnistunut projektina.

Gappah kirjoittaa enimmäkseen vahvojen naisten näkökulmasta, mutta muutamassa novellissa on mieskertoja. Suomalaisen version nimeksi on valittu Tanssimestari, vaikka englanniksi teos on nimeltään An Elegy for Easterly. Ilmeisesti suomalainen kääntäjä on pitänyt eniten kokoelman karnivalistisimmasta tarinasta, kun taas Easterlyn slummista kertova novelli on järkyttävin. Mupandawanan tanssimestari-novellissa kuvataan pikkupaikkakuntaa, jossa kaikki odottavat kauden ainoaa tapahtumaa, paikan ainoassa baarissa järjestettäviä tanssikilpailua, jonka voittaja tulee saamaan ilmaiset drinksut loppuelämäkseen. Kilpailua sponsoroi valtapuolueen paikallinen edustaja, mutta huomattuaan, että kilpailun nimen alkukirjaimista MDC muodostui oppositiopuolueen akronyymi (Movement for Democratic Change) sen järjestäminen jää yhteen ja ainoaan kertaan. Noin suurta poliittista riskiä ei Zimbabwessa voi ottaa.

Kokoelman suurin plussa on huumori, mitä afrikkalaiset naiskirjailijat eivät suuremmissa määrin viljele. Jos näitä tarinoita vertaa vaikka Chimamanda Ngozi Adichien proosaan, tulee mieleen, että Adichie on kertojana todella ”mainstream” ja normatiivinen. Gappah onnistuu saamaan lukijan nauramaan todella pahoissa paikoissa, tilanteissa, joissa ei kuuluisi nauraa. Pilke silmäkulmassa jatkuu läpi teoksen, valitut näkökulmat ovat outoja ja outouttavia.

Kirjailija itse on lakinainen ja on tehnyt uraa kansainvälisissä järjestöissä Genevessä, mutta on nyt palannut päätoimiseksi kirjailijaksi Zimbabween. Tämä esikoisteos ylitti kaikki odotukseni ja odotan jo hänen esikoisromaaniaan kuin hullu puuroa.