Pirjo Hassinen ei pystynyt jättämään populismin tutkimistaan yhteen romaaniin, vaan Popula (Otava, 2012) synnytti Kalmarin (Otava, 2016). Kyseessä ei ole varsinainen jatko-osa aiemmalle teokselle, sillä päähenkilöt uudessa romaanissa ovat vaihtuneet. Edelleen teos ruotii Popula-puolueen perustajan Jukka Kalmarin persoonaa, mutta tällä kertaa sukelletaan Kalmarin nuoruuteen Laukaassa ja Jyväskylässä suvun salaisuuksien kautta.
Teoksen varsinaiset päähenkilöt ovat entinen aviopari Katja ja Kaius, jotka edelleen tuntevat ainakin älyllistä vetoa toisiinsa, vaikka Katja onkin löytänyt rinnalleen seksuaalisesti kyvykkäämmän ”paistimiehen”, Arton. Katja on vuorotteluvapaalla virastaan sosiaali- ja terveysvirastosta, ja hänellä on hyvää aikaa tavata myös eksäänsä osittain mieheltään salassa. Kaius on tätinsä perintörahoilla elelevä vapaaherra, melkoinen vässykkä, joka ei häpeä pukeutua collegehousuihin ja puvuntakkiin. Hän ei ole koskaan saanut graduaan valmiiksi, ja gradunteon peitenimellä Katja pystyykin varaamaan aikaa salaisiin tapaamisiin eksänsä kanssa, joissa tapahtuu aivan muuta.
Kaius on löytänyt sukunsa jäämistöstä pinkan Hämähäkkimies-lehtiä, joiden välistä on löytynyt nimellä varustettu nuoruuden päiväkirja. Kirjoittaja on kukas muu kuin Jukka Kalmari, ja hengentuotos paljastaa melkoisia ”jytkyjä” miehen mielenmaisemista ajalta, jolloin hän jo haaveili poliittisesta johtajuudesta. Hyvää kirjassa (kuten Populassakin) on, ettei puoluejohtajan biografia noudata millään muotoa Timo Soinin elämänkulkua. Kalmari on ollut nuorena jupahtava kusipää, Tuhatkunnan kantapeikkoja, jonka asema Jyväskylän lyseon lukiossa on ollut kukkopojan röyhkeää ylivaltaa. Nuoren miehen kasvava kansallismielisyys liittyy suvun salaisuuteen, Tukholmassa asuvaan mädättäjätätiin ja hänen moniväriseen lapsilaumaansa. Jyväskylä-episodeihin oli helppo samastua entisenä jyväskyläläisenä, vaikka en muistakaan yhtä tiukkoja ”Lacoste-katseita” omasta lukiostani. Kasari-ilmapiirin kuvaus on osuvaa, ja herättää ristiriitaisiakin muistoja.
Kaius ja Katja päättävät kirjoittaa paljastuskirjan Kalmarista, ja saavat kolmanneksi pyöräksi ”ammattikirjoittajaksi” freelancer-toimittaja Marken, joka muistutti kovasti viimeksi lukemani Mediahuora-romaanin päähenkilöä Mariaa. Tunnelmallisesti näissä kahdessa romaanissa oli paljon samaa – ahdistus oli päällimmäinen tunnetila, jossa itse molempia kirjoja luin. Marken kautta ilmapiiri seksualisoituu ja sähköistyy, mutta kumpikaan existä ei tarkalleen tiedä, millaiset jauhot toimittajalla on pussissaan. Kirjaa kirjoittaessaan Marke onnistuu myymään lehdistölle myös mummonsa muinaisen hyväksikäyttötarinan, ja hänen feministinen tietoisuutensa kasvaa. Samalla hän tosin kosiskelee avoimesti naimisissa olevaa naisvihaista bloggaria Myrkyttäjää (jonka hahmosta bongasin erään jyväskyläläisen akateemisen naisvihaajan historian laitokselta). Kolmikon yhteistyö on välillä dynaamista, mutta kukaan ei ole täysin kartalla omista poliittisista motiiveistaan olla mukana projektissa.
Teoksessa vellotaan mielestäni liian pitkällisesti Katjan ja Kaiuksen menneen liiton pohjamudissa. Seksuaalisuuden kuvaus on Hassiselle tyypillisen makaaberia, minkä jo tunnistaa omanlaisenaan tavaramerkkinä. Asiallisen virkanaisen Katjan elämästä paljastuu yllättävä huolto-ulottuvuus sisko Sariin, jotka vähän väliä pelastetaan häädöiltä huumehelvetin keskellä. Sarin tarina tuntuu pääjuonesta irrallisena, mutta kiinnostavana lisänä, jos kirjaa ajattelee nyky-yhteiskunnan peilinä. Sarin hauras luottamus yksisarvisterapioihin vakavan riippuvuuden keskellä on riipivää luettavaa. Teoksen monipuoliset henkilöhahmot ovat omalla tavallaan romaanin pelastus, sillä ne takaavat, ettei katse kohdistu pelkästään Jukka Kalmariin. Henkilöiden omissa historioissa on esiintynyt samanmoisia vääristyneitä valtasuhteita, hyväksikäyttöä ja sortoa kuin Kalmarinkin. Kalmari on syyllistynyt johonkin kammottavaan nuorena, mutta yksi nuoruuden hairahdus on lopulta pieni ohari suhteessa siihen, millaista tuhoa miehen perustama puolue on kollektiivina saanut aikaan valtakunnallisesti.
Hassinen analysoi äärioikeiston viimeaikaista radikalisoitumista säälimättömän tarkasti, ja luultavasti toimii taas tulevaisuuteen katsovana meedionakin. Katjan sattuminen keskelle väkivaltaista poliittista mellakkaa ja pamputetuksi joutuminen (ja siitä johtuva alle pissaaminen) päätyy välittömästi YouTubeen, ja naista aletaan kutsua sosiaalisissa medioissa ”Tena-ladyksi”. Kansakunnan umpioitumisesta ja pierunhajuisuudesta Hassisella on varsin vihaista sanottavaa:
”Tavallisia suomalaisia he olivatkin, heissä oli vain se ruma, itsekäs, vieraista elämäntavoista ja muusta maailmasta piittaamaton ja ymmärtämätön karvapallero noussut pintaan. Että vitut ulkomaailmalle…onko se muka meidän vika, kun maailman tukka on tulessa? Vaikka maapallo oli liikahtanut sijoiltaan kansojen pakkautuessa toistensa syliin, sotia ja kuolemaa pakoon, mitä se meitä liikutti. RAJAT KIINNE!”
Hassinen on myöntänyt haastatteluissa, että Kalmari on hänen ensimmäinen terapiakirjansa. Terapeuttisuus näkyykin kielen tasolla kärkevinä sananvalintoina ja asia edellä menemisenä. Tyylillisesti kieli ei ole yhtä huoliteltua eikä eleganttia kuin Hassisen aiemmissa teoksissa. En luonnehtisi teosta kuitenkaan väliteokseksi, koska moni lukijoistakin kamppailee vastaavien raivon tunteiden kanssa ja kaipaa tunteilleen peiliä. Jos kellä tahansa lukijoista on kokenut masokistista riippuvuutta vihamedioiden seuraamiseen, tämä teos voi auttaa siitä erottautumisesta. Tämä voi olla se tarvittava yliannostus, joka auttaa huomaamaan, että muutakin elämänsisältöä on olemassa kuin vihan lietsonta.
Kirjoittaessani tätä arviota seurasin samalla toiselta ruudulta livestreamausta Suomi Ensin-ryhmän varsin hapokkaasta mielenosoituksesta Savon sydämestä Siilinjärveltä, jossa oli käynnissä kunnon rähinät ”rajakkien” ja ”suvakkien” välillä. Pienen paikkakunnan torille ei olisi millään mahtunut kahta megafoneihin huutavaa kakofonista porukkaa, vaan tunnelma oli käsinkosketeltavan polarisoitunut. Jotenkin tuntuu, ettei tämä vihamielinen kahtiajako edes poistuisi, jos valtaosa uusista maahantulijoista karkotettaisiin, eli taistelu ei enää johdukaan pelkästään suhteesta monikulttuurisuuteen. Kyseessä on laajempi ideologinen kahtiajako, joka liittyy keskusteluun kulttuurimarxismista. Onko sellaista todella havaittavissa, ja kuka sellaiseksi tunnustautuu? Kenen totalitarismi on mädännäisempää kuin toisen?
Kalmarissa maahanmuuttajat jäävät statistin rooliin samalla tavalla kuin tänään Siilinjärven torilla. Kirjassa on vain Tukholmassa asuvia kahden kulttuurin serkkuja, jotka häpeävät sukulaisuuttaan äidin kotimaan puoluejohtajaan. Tämä ei tuntunut puutteelta, sillä Hassinen osoittaa tässä myös rasismia vastustavien toimijoiden taustojen moninaisuuden. Katja, Kaius ja Marke eivät kukaan näytä tuntevan henkilökohtaisesti maahanmuutajia, vaan pyörivät kaikki kolme pienissä piireissään ja kuplissaan. He ovat tavallisia arjen ahertajia, ”nobodyja”, joiden poliittiset intohimot eivät riitä kovinkaan radikaaliin toimintaan. Varsinkin Katjalla ja Kaiuksella harkintakyky lopulta jäädyttää sen projektin, jonka kautta he olisivat tulleet julkkiksiksi edes yhdeksi päiväksi.
Kirja jäi mukavasti muhimaan takaraivoon uusien kysymysten muodossa, ja saatan palata siihen uudestaan, jos en ole vieläkään päässyt eroon vihamedia-addiktiostani. Kirja ei ehkä sytytä suomalaisen lukijakunnan valtavirtaa, sillä se ei ole mukava isänpäivä-, äitienpäivä- eikä joululahjateos, jolla leppoisasti tapetaan pitkät pyhät. Politiikka-addiktit luultavasti saavat kirjasta sytykettä myös kaunokirjallisuuden ulkopuolisiin hankkeisiinsa. Kirja voi raivostuttaa, ahdistaa, etoa tai jurppia, mutta tuskin se jättää lukijoitaan täysin kylmäksi. Lukekaa se omalla riskillä. Ottakaa se mukaanne turuille ja toreille, kun kohtaatte niitä, joita ette millään haluaisi ymmärtää.
Anun ihmeelliset matkat 