Vimmainen paluu muistamattomuuteen

Teos: Susanna Hast: Ruumis/huoneet (S&S, 2022)

Äänikirjan lukija: Susanna Hast

Paluu kaksitoistavuotiaan ruumiiseen. Paluu kaikkeen, jonka kasvava nuori nainen on tahtonut unohtaa, jotta voisi elää. Paluu pohjoisen kotiin ja huoneisiin, joissa muistikuvat pettävät.

Nuori Susanna on muuttanut Ruotsista Suomen Lappiin vaippaikäisenä. Vanhemmat ovat eronneet, äiti on töissä pienen paikkakunnan mielisairaalassa. Susannalla on kaksi vanhempaa veljeä. Isää tavataan hänen kaupunkiasunnollaan viikonloppuisin, hän elää velkavankeudessa, eikä hänen kannata käydä töissä.

Pahan kierre alkaa vuonna 1993. Vuosi ei muutenkaan ole kovin lupaava maan historiassa. Vuonna 1994 tyttö kokee tulleensa pelkäksi ruumiiksi. Naiseksi kasvaminen ahdistaa. Rivitalon huoneissa tapahtuu väkivaltaisia rikoksia, joita ei koskaan tutkita. Tytön kasvettua aikuiseksi rikokset ovat jo vanhentuneet, mutta neljänkympin ikää lähestyttäessä hän kokee pakottavaa tarvetta ryhtyä rikostutkijaksi.

Kirjan Susanna on rikosten uhri, hän on tullut seksuaalisesti hyväksikäytetyksi. Tekijät ovat kuuluneet paikallisiin poikaporukoihin, Susanna on hakeutunut heidän seuraansa, ja palannut heidän luokseen senkin jälkeen, kun väkivaltaa on jo tehty. Trauman keskeinen osa liittyy syyllisyyteen, jota hän on kokenut tapahtumista.

Hoitamattomalla traumalla on laaja-alaisia vaikutuksia Susannan aikuiselämään, varsinkin opiskeluaikoina. Hänestä tulee tunnollinen opiskelija, joka suoriutuu hyvin kirjatenteistä, mutta jättää paljon elämättä ja kokematta epämääräisten pelkojensa vuoksi. Hän tekee väitöskirjan, perustaa perheen, asuu vuosia Ranskassa. Monessa suhteessa hänestä tulee menestyjä, mutta tämä ei ulossulje tarvetta terapiaan ja tarvetta tulla sinuiksi menneisyyden kanssa.

Ruumis/huoneet ei kirjoitustyyliltään tai rakenteeltaan muistuta dekkaria, mutta rikosromaani se taatusti on, vaikkakin poikkeuksellinen sellainen. Hastin kieli koostuu lyhyistä lauseista, tyyli on äärimmäisen toteavaa. Suuremman osan matkaa teksti tuntuu enemmän esseeltä kuin autofiktiolta, sillä Hast viittaa niin moniin ulkopuolisiin lähteisiin ja vertaa kokemaansa muun maailman vastaaviin tapauksiin.

Kirjailija onkin taustaltaan kansainvälisen politiikan tutkija. Tutkimuksellinen ote on teoksessa vahva, ja jäinkin pohtimaan, kuinka ei-akateeminen lukija vastaanottaa tämän tarinan. Hastin kirjoitustyyli ei ole erityisen vaikeaselkoista, tämän tyyppisistä kehollisista muistoista on aiemmin kirjoitettu paljon kryptisempiä tekstejä. Jos kirja aiheuttaa jollekulle päänvaivaa, se luultavasti johtuu siitä, että teksti kulkee tuntemiemme genremäärittelyjen rajapinnoilla.

Tunnistin itse kirjan akateemisista viitteistä yli puolet, populaarikulttuurin viitteistä vähemmän (kirjassa viitataan muun muassa tv-sarjoihin, joita en ole nähnyt). En ole koskaan ollut varsinaisesti seksuaalisen väkivallan tutkija, mutta sukupuolentutkimuksessa alan kirjallisuutta luettiin muuten laajalti. Itse olisin pärjännyt tämän tarinan kanssa vähemmilläkin teoreettisilla viitteillä. Nuoremmille lukijoille, jotka eivät vielä tunne alan keskusteluja, tämä teos voi taas olla hyvä johdatus aiheeseen, ja ikkuna kohti uusia lukemistoja.

Runoilija saavuttaa aikuisuuden

Teos: Tove Ditlevsen: Aikuisuus (S&S, 2022)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Pari vuotta sitten olen nähtävästi lukenut Tove Ditlevsenin (1918-1976) teoksen Lapsuus, ja hyppään nyt suoraan tämän kuuluisan tanskalaisrunoilijan aikuisuuteen, eli omaelämäkerrallisen trilogian kolmanteen osaan.

Ditlevsen eli kiihkeän ja intensiivisen taiteilijaelämän, johon kuului neljä avioliittoa. Tämä tarina alkaa runoilijan ensimmäisestä avioerosta vuonna 1942. Nuorena Tove oli ollut naimisissa itseään 30 vuotta vanhemman kirjallisuuskriitikko Viggo F:n kanssa, ja liitto oli ollut jotakuinkin platoninen. Viggo F. ei jaksanut Toven ja ystävien kosteita juhlia, ja näin ollen Tove joutui muuttamaan asuntolaan ja keksimään keinoja elättää itseään ilman miestä.

1940-luvulla Tove myy runojaan kaikkiin maan lehtiin, ja häntä pidetään kirjallisen maailman nuorena komeettana siinä missä joitakuita mieskollegoita. Hän hyppää avioliitosta toiseen vauhdikkaasti. Toisen miehensä Ebben kanssa hän tulee nopeasti raskaaksi, ja Heele-tyttären maailmaantulo on onnellinen tapahtuma. Hän ei kuitenkaan halua lisää lapsia, ja päätyy pian Heelen syntymän jälkeen tekemään abortin tavalla, josta lukeminen teki heikkoa.

Teoksen unohtumattomin teema on nuoren äidin huumeriippuvuus, ja hänen kolmannen miehensä rooli riippuvuuden mahdollistajana. Kolmas aviomies Carl oli ammatiltaan lääkäri, jolla oli mahdollisuus kirjoittaa vaimolleen reseptejä. Samaan aikaan hän sai miehen kanssa toisen lapsen, ja otti hoitoonsa miehen vasta syntyneen lehtolapsen. Käytännössä lapsikatrasta hoiti maalta tullut topakka lastenhoitaja Kabe, joka jäi pitkäksi aikaa yksin vastuussa perheestä talon rouvan ollessa huumevieroituksessa ja isännän mielisairaalassa.

Kirja on alun perin julkaistu vuonna 1971, joten Ditlevsen on saanut ajallista välimatkaa tähän rankkaan aiheeseen. Vaikka olen lukenut monia kuvauksia huumeriippuvaisten henkilöiden perhe-elämästä, tämä teos kosketti aivan erityisesti siksi, että siinä elettiin vakavan ongelman kanssa aikana, jona ongelma ei varsinaisesti ollut tunnistettavissa. 1940-luvun Tanskassa toki oli jo narkomaaneja, mutta Ditlevsen ei mahtunut tuon ajan narkomaanin roolimalliin. Lisäksi lääkärimiehen rooli portinvartijana ja vallankäyttäjänä oli hänen tapauksessaan äärimmäinen: miehen sanaan vaimonsa terveydestä uskottiin, ja hän sai määrätä tälle huumaavia aineita fiktiivisiin korvakipuihin vuosikausia ilman, että kukaan puuttui asiaan.

Ditlevsen kamppaili lääke- ja alkoholiriippuvuuden kanssa läpi elämänsä, mutta onnistui löytämään siihen tukea neljännestä aviomiehestään Victorista, ja elämään tämän kanssa suht tasapainoista perhe-elämää. Aikuisuus loppuu tämän liiton alkuaikoihin, 1950-luvun alkuvuosiin. Tiiviissä teoksessa käydään läpi varsinainen parisuhteiden maratoni, ja lisääntymiseen liittyvä kujanjuoksu, jossa nainen kamppailee oman kehonsa itsemääräämisoikeuden kanssa.

Tämä oli hätkähdyttävä teos, joka ei helpolla unohdu. Jäin itse pohtimaan Ditlevsenin tuotteliaisuutta kirjailijana, ja kykyä kirjoittaa myös riippuvuuden syvimmässä alhossa. Riippuvuus eristi häntä sosiaalisesti, mutta silti hän onnistui lähteä tapaamaan Evelyn Waughia illanviettoon, josta mustasukkainen Carl haki puolisonsa pois piikin antamisen verukkeella.

Teos antoi myös välähdyksen tuon ajan vieroitushoitoon, ja vieroitusoireiden kanssa elämiseen. Ditlevsenin tapauksessa oireet ovat olleet harvinaisen rankkoja, ja hän koki nopeassa ajassa fyysistä vanhenemista. Psykiatrista hoitoa hän tarvitsi tämän jälkeen useaan otteeseen, mutta ilmeisesti kirjoittaminen on ollut hänelle se voima, jonka kautta hän pääsi palaamaan ajoittain tolkulliseen elämään.

Yllätysvierailu traumalandiaan

Teos: Molly ja Rolf Börjlind: Pimeys välillämme (S&S, 2022)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Elina Keinonen

Emmie on 25-vuotias nuori nainen, joka pitää paljain jaloin kulkemisesta ja maalitahroista farkkujen lahkeissa. Hän saattaa antaa itsestään vapaan kulkurin vaikutelman, mutta tosiasiassa hänellä on paljon pakko-oireita ja fobioita. Vuosikausiin hän ei ole voinut hyvin, ja parantuakseen hänen on ollut pakko ottaa välimatkaa vanhemmistaan.

Neljän vuoden radiohiljaisuuden jälkeen hän tekee yllätysiskun sukunsa mökille Tukholman saaristoon, missä hän uskoo perheen viettävän pikkuveli Oliverin synttäreitä. Oliver on vasta teini, kun taas perhe on menettänyt keskimmäisen lapsensa Robinin traagisissa oloissa samalla mökillä kahdeksantoista vuotta aiemmin. Perhe hylkäsi mökin tämän jälkeen, eikä Emmie ole käynyt siellä sitten lapsuutensa.

Emmien vanhemmat ovat muuttuneet paljon keski-iässä. Äiti on ripustautunut nuorimpaan lapseensa, ja haluaa selvästi unohtaa menneen tragedian. Isä taas on yrittänyt raitistua, mutta osoittaa taas uhkaavia merkkejä paluusta kosteaan elämään. Emme ei oikein ymmärrä, millä pariskunta elää, sillä kumpikaan ei sillä hetkellä käy palkkatöissä. Äiti on joskus ollut kuuluisa valokuvaaja ja isä sotajournalisti, mutta nyt he toimivat vain satunnaisesti freelancereina. Äidillä on ilmeisesti edelleen käytössä perintörahaa, ja myös saaristomökki kuuluu hänelle.

Perillä ilmapiiri on harvinaisen kalsea, eikä Emmie tiedä, onko hän tervetullut jäämään edes yhdeksi yöksi. Äiti kohtelee häntä kuin tunkeilijaa, mutta isällä on tarve uskoutua tyttärelleen. Paikan päällä Emmien valtaa tarve ottaa selvää kadonneen veljensä kohtalosta, sillä hän ei usko varsinkaan äitinsä versioon tapahtumista. Hukkuiko hän todella, ja miksi pojan ruumista ei koskaan löydetty? Voisiko hän ehkä olla jopa elossa toisaalla?

Tämä on intensiivinen lyhyiden lauseiden trilleri, joka kuvaa Tukholman saaristoa tyypillisimmillään. Epäilykset kohdistuvat myös mökkinaapureihin, joihin mahtuu varsin hurjia hahmoja. Naapuriluodon taiteilija Lundberg on maalannut perheen lapsia puolialastomina jo parikymmentä vuotta. Nurkilla pyörii myös erakoitunut poikamies Svärd, joka käyttäytyy uhkaavasti Emmietä kohtaan.

Kyseessä ei ollut huonoin lukemani Tukholman saaristoon sijoittuva trilleri/dekkari, mutta koin kirjan maailman jotenkin höttöiseksi. Jatkoin lukemista siksi, että isähahmon tarinointi juttukeikoista kolmanteen maailmaan tarjosi ylimääräisen tulokulman tähän perhedraamaan. Muuten kuvaisin teosta sanalla ”lagom”, mikä ei taida olla kovin imarteleva adjektiivi, kun arvioidaan dekkareita.

Rolf Börjlind kirjoittaa enimmäkseen dekkareita vaimonsa kanssa, mutta tässä kirjailijapari on hänen tyttärensä. Olen varma, että Molly Börjlindistä kuullaan vielä, ja varmasti hän ehtii kehittyä kirjailijana. Tässä teoksessa hän osoittaa kykynsä luoda vetävää tekstiä, mutta jäin kaipaamaan tarinaan lisää substanssia.

Ompeluseurojen kirjavasta historiasta

Teos: Karin Erlandsson: Sininen lanka (S&S, 2022)

Äänikirjan lukija: Jenni Sainio

Eilen minuun iski kunnon virkkoosi, ja sen keskellä ehdin kuunnella kolme äänikirjaa. Lyhyin niistä oli suomenruotsalaisen Karin Erlandssonin Sininen lanka, joka taitaa olla ensimmäinen lukemani käsityöaiheinen tietokirja. Ei siis ohjekirja, vaan tietokirja eurooppalaisen neulomisen historiasta.

Aihe kiinnostaa minua valtavasti, mutta mieluummin tutustuisin siihen matkailemalla kuin aiheesta lukemalla. Tämä teos oli kuitenkin varsin valloittava johdanto aiheeseen , jossa kirjailija käy läpi omaa suhdettaan käsitöihin historian valossa.

Erlandsson on kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta, mutta on muuttanut aikuisena Ahvenanmaalle. Hän ihmettelee sitä, miksi Ahvenanmaalla on niin vähän perinneneuleita suhteessa Pohjanmaahan, ja varsinkin suhteessa moniin muihin Pohjanmeren saariin. Nykyään Ahvenanmaalla neulotaan paljon, ja siellä on myynnissä paikallisesti tuotettuja lankoja, mutta siellä ei ole aktiivisesti tallennettu vanhoja käsityöperinteitä. Yksi selitys tälle on saarten suhteellisen vauras maatalous verrattuna moniin muihin saariin. Esimerkiksi Gotlannissa lampaiden pitäminen on kuulunut osana normaaliin arkeen, mutta Ahvenanmaalla on pidetty enemmän lehmiä kuin lampaita. Näin ollen siellä ei ole välttämättä oltu omavaraisia lankojen suhteen, ja näin käsityöläisyys on kehittynyt hitaammin kuin lähialueilla.

Erlandsson innostui neulomisesta jo ala-asteella, ja hän on neulonut koko ikänsä. Hän neuloo samalla intensiteetillä kuin kirjoittaa kirjojaan, ja näkee luomisprosesseissa paljon yhteistä. Hän ei pidä ohjeiden noudattamisesta, vaan suunnittelee mieluummin omat neulemallinsa. Hän on neulonut kastemekot omille lapsilleen, ja tätä nykyä hän neuloo upeita fantasianeuleita siskonsa pienelle tyttärelle. Hän osallistuu mielellään yhteisöllisiin neuleprojekteihin, ja on mukana paikallisessa ompeluseurassa.

Kirjassa Erlandsson muistuttaa lukijoitaan käsitöiden teon poliittiuudesta: kaikki ompeluseuroissa käynti ei ole ollut kautta aikain viatonta ajanhukkaa, vaan siihen on liittynyt kirjavia motiiveja. Myös feministisessä liikkeessä on herätty käsitöille, vaikkakin niiden mahdolliseen vastakulttuuriseen voimaan on suhtauduttu ristiriitaisesti. 1970-luvun Tanskassa feministinen neulominen olo suurinta huutoa, kun taas monessa muussa maassa naiset on haluttu vapauttaa käsitöistä.

Toinen kiinnostava uudempi ilmiö on craftivism, joka tarkoittaa käsityöaktivismia julkisissa tiloissa. Käsitöillä voidaan ottaa kantaa moniin poliittisiin epäkohtiin, ja niitä voidaan laittaa esille samalla tavalla kuin kantaaottavaa taidetta. Minulla sattuu olemaan myös tästä aiheesta tuore, viime vuonna julkaistu kirjanen, jonka on kustantanut KSL.

Näinä päivinä voidaan väittää, ettei käsitöiden tekeminen ole taloudellista, eikä sen vuoksi välttämätöntä edes köyhimpien perheiden toimeentulolle. Emme suurella todennäköisyydellä ole palaamassa aikaan, jossa perheen vaatetus tapahtuisi kodin nurkissa rukin, kangaspuiden tai edes ompelukoneen äärellä. Käsin neulotut vaatteet ovat trendikkäitä tietyissä piireissä, mutta niitä ilmankin pärjätään. Vastaavaa luomisen riemua ihminen voi löytää myös kierrättämällä ja vanhoja vaatteita tuunaamalla.

Itse jäin pohtimaan enemmänkin käsitöiden tekemisen luokkasidonnaisuutta. Erlandsson viittaa siihen, kuinka neulominen oli kautta aikain tasa-arvoisempi laji kuin vaikka virkkaaminen tai koruompelu, jotka ovat olleet ylempien luokkien harrastuksia. Näinä päivinä käsitöiden tekemisen täytyy olla tiettyyn pisteeseen saakka mahdollista kaikille, mutta lankojen hankkiminen varsinkin maaseudun kivoista pikku tilapuodeista on varsin keskiluokkainen harrastus. Toisaalta lankoja voi hankkia kirpputoreilta, ja niitä voi ”tehdä” muun muassa vanhoja neuleita purkamalla.

Itse en lähtisi koskaan purkamaan suurtöistä perinnekirjoneuletta, mutta mikä tahansa nurkkiin unohdettu yksivärinen tekele on mahdollisuus. Olen myös löytänyt valloittavia jämälankakokoelmia kirppiksiltä, mutta 1980-luvun unohdetut mohairpallot eivät ole saaneet käsissäni uusia ihmeitä aikaan. Langoissa on valtavasti potentiaalia, mutta niissä on myös epäekologisia, iholla epämukavia ja joka suhteessa kestämättömiä vaihtoehtoja.

Tämä lyhyehkö kirja on varsinainen aarreaitta, joka tarjoaa polkuja muuhun vastaavaan kirjallisuuteen. Itseä jäi eniten kiinnostamaan arkeologia, eli perinneneuleiden löytäminen muinaishaudoista. En tiedä, haluaisinko osallistua tällaiseen projektiin livenä, mutta se herätti ainakin valtavaa matkakuumetta kohteisiin, joissa tällaisia löytöjä on tehty

Onko läskillä tulevaisuuden toivoa?

Teos: Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (S&S,2022)

Äänikirjan lukija: Raisa Omaheimo

Viikko alkaa riemukkaasti Raisa Omaheimon tuoreella esseeteoksella Ratkaisuja läskeille. Omaheimo on helsinkiläinen kirjailija, kolumnisti ja dramaturgi, joka tunnetaan myös lavatuotannoista lihavuuden teemasta.

Eihän tämä ole ensimmäinen osittain omakohtainen aktivistipuheenvuoro tästä aiheesta, mutta se onnistuu tiivistämään läskiaktivismin uusimmat tuulet. Itse olen seurannut lihavuusaktivismin ja -tutkimuksen rantautumista Suomeen 1990-luvun lopulta saakka, mutta en ole koskaan toiminut sen ytimessä.

Aihe olisi kuitenkin ollut itsellenikin ajankohtainen jo pitkään. Olen kokenut monia kirjassa läpikäytyjä kohtauksia, joista kammottavin itselle on ollut se lentokoneen turvavyö, joka ei mahdu ympärille täyteen ahdetussa koneessa. Ehkä itse olen edelleen toivonut, ettei ruumiini koko vaikuttaisi esimerkiksi työnhaussa, ja näin ollen en ole halunnut profiloitua lihavuusilmiön asiantuntijana, mutta näinä päivinä alan ajatella toisin.

”Itseä vihatessa ei ole aikaa huomata sortavia rakenteita.” Tämähän huomautus voi viitata johonkin muuhun ulkonäön piirteeseen kuin painoon, mutta perimmiltään Omaheimo viittaa kapitalistiseen järjestelmään, joka rahastaa ihmisiä häikäilemättömästi ulkonäköpaineilla.

Muotiin, ulkonäköön ja medioihin liittyvät ilmiöt, joista kirjassa kerrotaan, olivat minulle jo tuttuja, mutta sain kirjasta arvokkaita vinkkejä kohtaamisiin terveydenhuollossa. Liiasta punnitsemisesta tai BMI-indeksin kyttäämisestä saa kieltäytyä, ja asennevammaisen ammattilaisen käytöksestä saa valittaa. Eniten jäi ihmetyttämään lihavuusleikkauksien tuputtaminen ihmisille, koska kyseessä todella on äärimmäinen interventio ihmiskehoon, jolla on ikäviä sosiaalisia vaikutuksia.

Tämä oli lopulta ilkikurisen positiivinen teos, johon kansikuvakin viittaa. Ratkaisuja läskeille on löydettävissä, jos niitä halutaan löytää. Maailma voi muuttua jo piirun verran paremmaksi, jos terasseilla olisi fiksumpia tuoleja, tai jos vaatekaupoissa koot vastaisivat asiakkaiden todellisia tarpeita. Mutta ratkaisuissa päästään vasta todella eteenpäin silloin, kun isokokoisten ihmisten ei tarvitse päivittäin stressata jonkun omaa mukavuutta haittaavan esteen vuoksi.

Rosa Clay toisella kierroksella

Teos: Vappu Kannas: Rosa Clay (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Olen parin vuoden ajan luvannut kirjoittaa arvion Vappu Kannaksen Rosa Clay-romaanista, mutta tämä on venynyt. Ensimmäinen lukukerta oli minulle suuri elämys, joka sai minut katsomaan varsinkin Tampereen historiaa uudella tavalla. Ja kun siinä seikkailtiin myös Sortavalassa, tuossa haaveideni kaihoisassa kaupungissa, niin tämä lukukokemus oli minulle kerralla melkein liikaa.

Mutta tämä ei ole erityisen kaihoisa teos. Toki romaanin nuori Rosa, joka on revitty juuriltaan Ambomaalta, kaipaa jonnekin, mutta hänen historiansa on niin hankala, ettei hän oikein voi kaivata kotikyläänsä tai biologisia vanhempiaan. Hän on brittiläisen kauppiaan ja ambomaalaisen mustan palvelijanaisen ”laiton lapsi”, jonka suomalainen lähettiläspariskunta pelastaa kristinuskon valoon.

Olen tiennyt Rosa Clayn elämäntarinasta paljonkin ennen kirjan lukemista, mutta tämä ei haitannut tarinaan uppoutumista. Enemmän kuin Suomen-vaiheet minua on kiinnostanut Rosan myöhempi elämä Yhdysvalloissa. Sielläkin hän vaikutti suomalaisten yhteisössä, mutta hänen mahdollisuutensa vaikuttaa elämänsä suuntaan olivat siellä laajemmat kuin ne olisivat olleet Suomessa.

Tämä romaani keskittyy Rosan nuoruuden vuosiin Suomessa ja takaumien kautta lapsuuteen Ambomaalla. Tarina alkaa siitä, kun Rosa on 19-vuotiaana lähdössä opiskelemaan opettajaksi Sortavalan seminaariin. Rosan ottovanhemmat ovat päättäneet, että tytölle on saatava kunnollinen ammatti. Tytön oppimiskyvyssä ei ole mitään vikaa, mutta silti suomalaiset ovat tottuneet katsomaan Rosaa arvioivasti. Hänen elämänsä kriisi liittyy siihen, ettei hän tunnu löytävän mistään pakopaikkaa noista katseista. Joko hän on salaa ihmissyöntiä harjoittava pakana tai lapsenomainen alkuasukas, jonka kalloa on mitattava. Rosan ottovanhemmilla on kyllä hyvää tahtoa tyttären suhteen, mutta suhde ottoäitiin on silti kireä. Ottoisä on jo tässä vaiheessa kuollut, ja leskirouva on palannut yksin lastensa kanssa Suomeen selviytymään.

Teoksen vanhempien tiukka luterilainen maailmankuva on aukoton, ja paljon pahaa tehdään Jeesuksen nimissä. Suomalaisten historia Ambomaassa on todella pitkä ja kivinen, eikä sitä kaikkea voi ottaa kerralla vastaan ilman häpeän kokemusta. Tämä ei tosin ole ensimmäinen lukemani teos Ambomaasta, ja muistaakseni Lauri Mäkisen dekkarissa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015) maailmankuvien yhteentörmäyksiä kuvattiin vielä armottomammin.

Kyllähän tässä kuvattu nuoren naisen yksinäisyys on paikoitellen sydäntä muljauttavaa, mutta onneksi hänen elämäänsä mahtui täällä joitain valoisiakin vaiheita. Itse opiskelu seminaarissa ei ollut täynnä hankaluuksia, ja Tampereella opettajanhuoneessa oli välillä aivan tavallista.

Sortavalan seminaarissa Rosan kyvyt tulevat huomatuiksi, ja hän saa ensimmäisen läheisen ystävänsä huonetoveri Saimasta. Rosa on hyvä voimistelussa, mutta vielä lahjakkaampi musikaalisesti. Seminaarin sekakuorossa hän pääsee pian solistiksi ja kuoronjohtajan tehtäviin. Kirjassa vieraillaan myös kansallismielisillä laulujuhlilla, jotka ovat kai olleet tuon ajan festareita.

Kirjassa kuvattava rasismi tuskin tulee valistuneelle lukijalle yllätyksenä, ei kuvataanpa sitä kristillisestä, koulutuksellisesta tai valtiollisesta näkökulmasta. Toisaalta moni Rosan opiskelutoveri ja kollega pystyy kohtaamaan hänet vertaisenaan, ja pääsemään eroon eksotisoivista silmälaseista. Katseen politiikalla on suuri merkitys tarinassa, mutta vaikka nämä osiot ovat vaikuttavia, juuri näissä osioissa koin, että oman aikamme akateeminen teorisointi on vaikuttanut kerronnan tapaan himpun verran liikaa.

Romaani näyttää saaneen melko ristiriitaisia arvioita, mutta ainakaan itse en osaa ehdottaa, kuinka tarinaa olisi voinut juonen tasolla syventää tai parantaa ottaen huomioon sen, kuinka vähän oikeasta Rosasta tarinan takana oli saatavilla lähdemateriaalia. Oma kriittinen havaintoni liittyi ainoastaan siihen, että kirjailijan akateeminen tausta ja oman aikamme trendikkäiden teorioiden tuntemus puski paikoitellen läpi, ja sai Rosan tutkailemaan maailmaa tavoilla, jotka eivät ehkä olisi olleet tuon ajan seminaarin kasvatille mahdollisia. Mutta jos tarina olisi kerrottu ikääntyneen Rosa Lembergin, Yhdysvalloissa jännittävän aktivistin uran tehneen naisen näkökulmasta, silloin tietyt kirjassa esiintyneet ”rotuun” ja valtaan liittyvät pohdinnat olisivat tuntuneet uskottavammilta.

PS: Kuuntelin teoksen kummallakin kerralla äänikirjana. En tiedä, olenko toisella kerralla nukahdellut välissä, mutta en löytänyt niitä kirjailijan ”välispiikkejä”, joissa hän pohti omaa suhdettaan Rosan tarinaan. Voisiko kyseessä olla uusi, toimitettu versio? Aion ottaa asiasta selvää.

PS2: Ehkä kirjaa ei ole jälkeenpäin muutettu, vaan muistin sen rakenteen väärin. Pitkät loppusanat jättivät vähän pöllämystyneen olon, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta ne eivät häiritse, ellei niitä lue jostain syystä ennen itse tarinaa.

Vain neljännen maailman ongelmia

Teos: Katri Rauanjoki: Kesämerkit (S&S, 2022)

Äänikirjan lukija: Tauno Ljetoff

Päivän kirjaksi valikoitui kesäinen tunnelmapala kolttasaamelaisten mailta. Katri Rauanjoki on minulle jo tuttu kirjailija, jonka aiemmistakin kirjoista löytyy arviot tästä blogista. Olin erityisen vaikuttunut hänen edellisestä teoksestaan Lenin-setä ei asu enää täällä (2019), joka sijoittuu Huippuvuorille ja käsittelee sen neuvostoaikaisen tutkimusaseman historiaa ja nykypäivää. Arktisissa tunnelmissa jatketaan myös uusimmassa romaanissa, joka vie lukijansa koilliseen Lappiin, kolmen maan rajaseudulle.

Teoksessa ei ole selkeää juonta, vaan se on kudelma yhteisön nykytilanteesta, jossa eri-ikäiset henkilöt etsivät identiteettiään ja suhdettaan pohjoiseen ekosysteemiin. Teos kuvaa yhden kesän luonnonkiertoa Lapissa ja maailmalla. Osa henkilöistä saa elantonsa kolttasaamelaisuuden artikuloinnista maailmalla, osa etsii citysaamelaisuuden olomuotoa Helsingissä, ja osa ottaa vastaan couch surfing-vieraita esi-isiensä mailla. Perinnekäsityökerhossa väännetään edelleen yhteisön piilevästä homofobiasta, mummoja kärrätään vasten tahtoa terveyskeskukseen lepäämään, jotta heidän kodeissa pääsisi siivoamaan. Nasti-mummolle tulee puhelinmyyjän narraamaana Glorian ruoka ja viini, vaikka paikallisen supermarketin anti tuntuu etelän turisteille räätälöidyltä. Paikallinen tsasouna on nimetty Pyhän Georgio Voittajan mukaan, eli tuon saman Yrjänän, joka nyt lietsoo vihamielisyyttä venäläispatrioottien hihanauhoissa.

Larissa-tädillä on näyttely New Yorkin MoMassa, ja tämän veljenpoika, tutkija-Vesa yrittää käydä sitä katsomassa mahdollisimman coolisti. Nuoret akateemiset vitsailevat ”neljännen maailman ongelmista”, jotka johtuvat alkuperäiskansojen valtiottomasta tilasta. Kolttasaamelaisten tilanne jopa muiden saamelaisten parissa on häilyvä, koska kaikki eivät pidä heidän uudelleenasutusta muiden saamelaisten maille oikeutettuna. Ryssittely kuuluu edelleen tämän pienen vähemmistön arkikokemuksiin varsinkin silloin, kun he uskaltavat käyttää julkisesti kansanpukujaan.

Kirjailija itse identifioituu Lapissa kasvaneeksi ”pohjoiseksi ihmiseksi”, mutta tästä huolimatta kolttasaamelaisuus ja ortodoksi usko olivat hänelle vieraita ilmiöitä ennen tätä kirjoitusprojektia. Varsin vakuuttavasti hän on päässyt henkilöidensä ihon alle – ihmisten, jotka elävät globaalissa maailmassa yhtä lailla kuin muutkin maamme kansalaiset, ja joiden mielenkiinto ei rajoitu pelkästään omaan kulttuuriin ja etnisyyteen. Frozen-elokuvan esitys inarinsaameksi on iso juttu myös kolttasaamelaisille lapsille, mutta omalla kielellä katsotaan Muumi-piirrettyjä.

Jäin itse kirjaa kuunnellessa matkustelemaan tiettyjä pohjoiseen luontoon liittyviä sanoja, kuten jurmu, muotka ja lompolo, joiden merkitys selveni jotenkuten, mutta joita en edelleenkään käyttäisi aktiivisesti arjessani. Tunturijokiin liittyvä sanaston omaksuminen vaatii oikeastaan näiden muodostelmien havainnoinnin omin silmin.

Tämä oli ensimmäinen lukemani teos koltista, joten en voi verrata tätä mihinkään aiempaan lukemaani. Viime vuonna lukemani Niillas Holmbergin Halla helle oli järeämpi esitys laajemmasta saamelaisesta nykykulttuurista, jossa oli osittain samoja teemoja, varsinkin kuvataiteisiin ja käsitöihin liittyviä. Tuo teos vaatii lukijaltaan isompaa panostusta, ja se on myös juonellisesti kunnianhimoinen. Tämä romaani johdattaa lukijansa samojen ilmiöiden äärelle melkein vaivihkaa, eikä lukijalta vaadita suuria pohjatietoja kolttasaamelaisesta kulttuurista. Mielestäni onkin hienoa, että nykyään löytyy kepeämpiä ja raskaampia fiktiivisiä teoksia maamme etnisistä vähemmistöistä.

Taiteilijat elämän ristiaallokossa

Teos: Maggie O’Farrell: Käsi jota kerran pitelin (S&S, 2021)

Suomennos: Maija Kauhanen

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Viikonloppuna kuuntelin äänikirjoja rehellisesti sanottuna toisella korvalla, ja Maggie O’Farrellin hidastempoinen, laaja lukuromaani sopi tällaiseen moodiin. Vaikutelmani kirjasta jäivät hatariksi, mutta kerron silti, mitä siitä jäi käteen – jo siksi, että yksi sen päähenkilöistä oli suomalainen. Minua kiinnosti, kuinka irlantilais-brittiläinen kirjailija onnistui suomalaisen hahmon rakentamisessa, ja kuinka hän kuvasi suomalaista kulttuuria.

Teoksen Elina Vilkuna on kolmikymppinen kuvataiteilija, joka on ehtinyt kiertää maailmaa ennen asettumista Lontooseen. Hänen miesystävänsä Ted on elokuvien leikkaaja varsin menestyneessä tuotantoyhtiössä. Pariskunta asuu Hampstead Heathissa, ja ovat juuri saaneet ensimmäisen lapsensa. Vanhemmuudessa on kuitenkin monenmoisia haasteita, eikä Ted ole varma, pärjääkö Elina yksin kotona vauvan kanssa vaikean synnytyksen jälkimainingeissa. Tuntuu, että molemmilla on kirjaimellisesti pää hajoamassa.

Romaanissa pyöritetään rinnakkain kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu 1950-60-luvuille. Hieman epäselväksi jäi, mikä oli sen nykyisyys, mutta teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Henkilöiden välisistä suhteista ja ikäerosta päätellen kyseessä voisi olla 00-luvun alkupuoli tai 90-luvun loppu. Siinä eletään aikaa, jossa informaatioteknologiaa kyllä käytetään, mutta se ei dominoi ihmisten arkea.

1950-60-lukujen ajankuvassa on paljon hurmaavaa. Siellä siis kohtaavat nuori Lexie Sinclair ja häntä hieman vanhempi Innes Kent, joka on lontoolaisen kulttuurilehden omistaja ja päätoimittaja. Innes rakastuu Lexieen päiväkävelyllä Devonissa, jossa Lexie on toipumassa vanhempiensa luona saatuaan potkut Cambridgen yliopistosta. Valitettavasti Innes on naimisissa, mutta asuu erilleen perheestään Lontoon Sohossa. Lexie pääsee töihin Innesin lehteen, ja soluttautuu sitä kautta kaupungin taidepiireihin. Rakkaus on raivokasta, ja jättää jäljensä Sohon poikamiesboksin pintoihin, mutta Lexien kohtalo on tulla itsenäiseksi lehtinaiseksi, jota vaivaa paha työnarkomania.

Suomikuva onnistuu teoksessa hienosti. Sain vaikutelman, että kirjailija on joko viettänyt aikaa Suomessa tai hänellä on paljon suomalaisia ystäviä. Kirjan Elina kaipaa sukunsa mökille Nauvoon, mutta yhteys siellä lomailevaan äitiin ja veljeen on viilenemässä. Hänellä on huikeita muistoja lapsuudesta, jossa vietettiin pitkiä aikoja pulkkamäessä ja järvien jäillä tähtikuvioita tuijotellen. Ted on Elinan lapsuudelle jopa kateellinen, koska häntä hoitivat alati vaihtuvat au pairit, ja luontosuhde rajoittui eläintarhavierailuihin, joiden aikana isä aina vilkuili kelloa. Oman poikansa kanssa hän haluaisi toimia toisin, mutta löytyykö tähän miehen mallia?

Kirjassa pohditaan Elinan ja tämän pojan tulevaa kieli-identiteettiä, ja siinä kiroillaan paljon suomeksi. Suomalaisuus ei kuitenkaan esiinny eksoottisena kulttuurina, vaan melko luontevana elementtinä lontoolaisessa arjessa. Jos ja kun Elinalla on kitkaa miehensä perheen kanssa, se ei ainakaan johdu kulttuurieroista.

Kirjan juonesta ei kannata tietää liikaa etukäteen. Aloin ensin lukea tätä psykologisena trillerinä, mutta teos on enemmän hienovarainen ihmissuhdedraama, jossa mielenterveyden voimavaroilla on suuri rooli kerronnassa.

En ole pitkiin aikoihin lukenut näin hidastempoista romaania, jossa keskitytään mikroskooppiseen arkeen. Mutta vauva-arjen kuvaus on varmasti taitavaa, ja tässä peilataan kiinnostavalla tavalla Lexien ja Elinan valintoja lisääntymisen ja uran suhteen.

Jos olisin lukenut teoksen ”rauhan aikana” tai sen julkaisuvuotena, olisin luultavasti nauttinut sen hitaasta temmosta enemmän, ja hehkuttanut sen maagista tunnelmaa. Nyt se jää mielikuviini kertomuksena lontoolaisen luovan luokan elämäntavasta, joka saattaa olla Brexitin jälkeen vielä vaikeammin saavutettavissa. Aika ei ole purrut teoksen charmiin lainkaan, ja varsinkin, kun siinä ei shoppailla tai kuluteta viihdekulttuurin ohimeneviä tuotteita, se tavoittaa hyvin lukijansa käännösviiveestä huolimatta.

Heinäparven salaisessa parlamentissa

Teos: Miriam Toews: Naiset puhuvat (S&S, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Salla Kozma

Miriam Toews on kanadalainen kirjailija ja dokumentaristi, jonka juuret ovat Manitobassa mennoniittayhteisössä. Hän on julkaissut monia romaaneja, joissa on mennoniittataustaisia hahmoja, mutta teoksessa Naiset puhuvat on vankka totuuspohja, vaikka sekin on fiktionaalisesti toteutettu.

Teos kertoo Boliviassa sijaitsevasta mennoniittojen yhteisöstä, jossa oli vakavia naisiin ja lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia vuosina 2005-9, ja myöhemminkin 2010-luvulla. Mennoniittojen maailmanlaajuinen diaspora on kiinnostava ilmiö, sillä yhteisöt ovat onnistuneet säilyttämään 1600-lukulaista elämäntapaansa muutettuaan ensin Saksasta ja Hollannista Ukrainaan, ja 1900-luvun alkupuolella sieltä Pohjois-Amerikkaan. Tässä kirjassa kuvattu yhteisö on lähtenyt Kanadan Manitobasta Boliviaan 1950-60-luvuilla. Nyt Boliviassa asuu n. 60 000 mennoniittaa, joiden merkitys maanviljelijöinä on suuri Andien vuoristovaltiossa.

Romaanin päähenkilöt edustavat kahta perhekuntaa, Loeweneitä ja Frieseneitä. Näiden perheiden naiset ovat saaneet tarpeekseen miesten öisistä hyökkäyksistä taloihinsa. Kahdeksan yhteisön eri-ikäistä miestä, joista osa on naisten sukulaisia, on pidätetty seksuaalisesta väkivallasta, ja vapaana olevat miehet yrittävät myydä karjaa kerätäkseen varoja vangittujen takuusummia varten.

Yhteisössä on perinteisesti hoidettu lainvalvonta omavoimaisesti, mutta heinäparvelle kokoontuvat naiset eivät enää luota piispa Petersin ja tämän uskottujen miesten harkintakykyyn. Ona-niminen nuori nainen on tullut raskaaksi ”kutsumattoman vieraan” käynnistä, ja Neitjen äiti on hirttänyt itsensä sen jälkeen, kun Neitje raiskattiin. Ona pyytää lapsuuden ystäväänsä August Eppiä toimimaan kirjurina öisissä kokouksissa, joissa tarkoituksena on päättää, lähtisivätkö naiset pois vai jäisivätkö yhteisöön.

August Epp on tarinan kertoja, ja mies, jota pidetään ”puolimiehenä”. Hän kuuluu perheeseen, joka suljettiin yhteisöstä ulos jo Augustin ollessa teini. August on asunut ”maailmassa” perheensä kanssa, aina Englannissa saakka, jossa August pääsi opiskelemaan yliopistoon, mutta joutui myös vankilaan kansalaistottelemattomuuden vuoksi.

Naiset kohtelevat Augustia eri lailla kuin yhteisön muuta miehiä. He eivät aina muista peittää päätään kirjurinsa seurassa, ja käyttäytyvät muutenkin varsin vapaamielisesti hänen seurassaan. Kapinallisin kaikista on naimaton Salome, Neitjen kasvattiäiti, jolla uskotaan olevan ”salainen elämä”. Salome polttaa tupakkaa, kiroilee ja puhuu manifestin kirjoittamisesta. Naiset ovat kuitenkin lukutaidottomia, mikä tekee heidän asemansa hankalan myös uskovina. Perustuuhan heidän koko Raamatun tuntemuksensa pelkästään miesten tulkintoihin kirjasta.

Tämä on hurja teos, joka kuvaa uskollisesti suljetun yhteisön miesten ja naisten maailmankuvaa kolmen polven näkökulmasta. Vaikka pääteema on raskas ja vakava, mukaan mahtuu myös juurevaa huumoria ja kipakkaa draamaa. Osalla naisista on terävä sarkasmin taju, ja esifeministisiä piirteitä. Kaikki eivät ehkä enää halua tulla miesten kosiskelluksi niin, että rakkautta osoitetaan lehmänkikkareita heittämällä. Omaa tilaa onnistutaan raivaamaan kekseliäin tekosyin, sillä yhteisössä on aina vaativia tilkkutäkkiprojekteja käynnissä.

Luin äskettäin Katriina Ranteen romaanin Brasilian ideologisesta suomalaisyhteisöstä, jonka aika-akseli oli lähes sata vuotta. Tässä tarinassa taas kuvataan muutaman vuoden aikaisia tapahtumia, mutta itse ”parlamentti” saa vain kaksi päivää aikaa päättää tulevaisuudestaan. Ranteen romaani tuntui jopa leppoisalta verrattuna tähän tarinaan, mutta se ei kertonutkaan uskonnon ympärille kehkeytyneestä yhteisöstä. Kuitenkin yhteisöjen elämäntavoissa oli jotain yhteistä, vaikka Brasilian suomalaiset eivät vastustaneet kaikkea teknologista kehitystä samalla tavalla kuin mennoniitat.

Itse olen perehtynyt pinnallisesti näihin Amerikan outoihin uskonyhteisöihin, joten en lähtenyt lukemaan tätä teosta täysin puskasta. Silti googlailin jonkun verran taustoja juuri tästä Boliviaan muutosta. Tämä raiskauksien aalto on ollut medioiden huomiossa myös Euroopassa, sen verran erikoinen keissi on ollut. En osaa sanoa, millaisena tarina avautuu niille, jotka kuulevat mennoniitoista ensi kertaa kirjaan tarttuessaan. Teksti on kyllä vetävää ja aistivoimaista, mutta lukijan voi olla tarpeen taustoittaa asioita, jotta tämän yhteisön historia jotenkin avautuisi.

Tämä saattoi olla tämän lukuvuoteni erikoisin fiktiivinen teos, jossa todella matkustettiin itselleni kaukaiseen mielenmaisemaan. Olen aiemmin lukenut joitain kirjoja amish-yhteisöistä, mutta löysin tarinasta myös joitain yhteyksiä lukemiini kirjoihin ortodoksijuutalaisista. Tuntuu, että myös tässä puhutun plautdietschin ja jiddishin välillä voisi olla jotain yhteistä.

Koen, että tarinalla olisi vahva elokuvallinen potentiaali, vaikka toteutus ei olekaan helpoin mahdollinen. Tässä on niin monia maailmoja, historiallisia kerroksia ja karun kaunista maisemaa, johon päähenkilöt eivät kuitenkaan kokonaan ”kuulu”, vaikka ovat syntyneet maassa. Jo tuota outoa kieltä olisi kiinnostavaa kuulla puhuttuna ennen kuin se katoaa.

Pohjoismaisen angstin päivä, osa 1

Teos: Tove Ditlevsen: Lapsuus (S&S, 2021)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Tänään eteeni osui kaksi lyhyehköä pohjoismaista teosta, jotka kuuntelin putkeen ja joilla on joku yhteys toisiinsa, vaikka ovat eri aikakausilta ja eri maista. Niistä ensimmäinen, Tove Ditlevsenin (1917-1976) omaelämäkerrallisen Lapsuus kuuluu tanskalaisen kirjallisuuden kaanoniin, ja kertoo työväenluokkaisen tytön kasvusta 1920-30-luvuilla Kööpenhaminan Vesterbrossa. Toinen, jonka esittelen erikseen toisessa postauksessani, on Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut, jossa kertojan lapsuus sijoittunee jonnekin 1950-luvun loppuun ja 1960-luvulle.

Minun ehkä pitäisi tietää jotain muistakin tanskalaisista naiskirjallisuuden klassikoista kuin Karen Blixenistä, kun olen maassa asunut, mutta tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä maan kirjallisuushistoriaan. Ditlevsenin elämäntarina on minulle siis vieras, ja nytkin tiedän siitä vain sen, mitä Wikipedia kertoi. Kirjailijalla on ollut rankkoja vaiheita, ja hän päätyi itsemurhaan 58-vuotiaana. Hänen laajaan tuotantoonsa mahtuu kirjallisuutta monessa genressä, mutta runoilijan ura oli hänen kutsumuksensa nuoruudessa.

Teoksessa seurataan Toven perhe-elämää ja koulunkäyntiä tilanteessa, jossa työväenluokkaista tyttöjä jo kannustetaan opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Elämä Vesterbrossa on niukkaa, mutta perheillä on pyrkimystä päästä elämässä eteenpäin. Tovella on ns. ehjä perhe, ja joitain sukulaisia, joilla vaurastuminen on tapahtunut nopeammin kuin Toven puolikuurolla isällä, joka kärsii välillä työttömyydestä. Tästä huolimatta Toven perhe ei kuulu naapuruston köyhimpiin, ja erityisenä ylpeyden aiheena on pysyminen köyhäinavun ulkopuolella.

Tanskassa köyhät lapset voivat hakea leipomoista ilmaisia jämäviinereitä, mutta ovela Tove oppii pyytämään kermaleivoksia. Välillä perheessä ei ole muuta syötävää kuin nämä eltaantuneet kaloripommit. Perheen rahatilanne paranee, kun isoveli Edvin alkaa myös tienata, mutta tämä vain odottaa täysikäistymistä ja muuttoa pois vanhempien ikeen alta. Vanhempien roolijako on perinteisen patriarkaalinen, ja Toven äidille tuntuu olevan ylpeyden aiheena se, ettei hänen tarvitse tienata.

Toven verbaalinen lahjakkuus huomataan jo varhaisessa vaiheessa, mutta tämän isälle puheet tyttären lukioon laittamisesta ovat lähes pyhäinhäväistystä siitä huolimatta, että tyttö on kasvanut ahmien läpi isänsä kirjaston. Modernia ajattelua perheessä taas edustaa se, että vanhemmat eroavat kirkosta ja laittavat tyttärensä kurssille, joka johtaa siviilikonfirmaatioon. Tällaisesta vaihtoehtoisesta siirtymäriitistä ei varmaan vielä osattu unelmoida 1930-luvun Suomessa, ja muutenkin kirjaa lukiessa oli kiinnostavaa vertailla elintaso- ja mentaliteettieroja.

Yhteistä tämän autofiktiivisen teoksen ja Vigdis Hjorthin uuden romaanin välillä oli se, että molemmissa perheen isä yrittää rankalla kädellä tukahduttaa tyttärensä luovuutta. Tässä tarinassa nuori Tove ei luovu runovihoistaan, vaan piilottelee niitä perheen miehiltä, jotka pilkkaavat tytön tuherruksia. Lopulta Tove saa isoveljestään jopa tukijan, joka yrittää auttaa siskoaan löytämään julkaisukanavaa runoilleen. Isän valta ei tässä tarinassa ole yhtä murskaava kuin Hjorthin romaanissa, vaikka tässä kuvataan varhaisempia aikoja ja huomattavasti köyhempiä oloja.

Lapsuus ei varmasti ole poikkeuksellisen angstinen kasvukertomus, vaikka se kuvaa uskollisesti ja armottoman realistisesti työväenluokkaisten kortteleiden elämänmenoa, arvomaailmaa ja valtasuhteita. Yksinhuoltajien asema on kurja, ja he joutuvat muuttamaan liian usein ahdasmielisen naapuruston painostuksesta. Juopoimmat naapurit ovat usein töissä läheisessä Carlsbergin panimossa, ja usein tällaiset pariskunnat ryyppäävät yhdessä.

Jos kirjaa pitäisi verrata johonkin kotimaiseen teokseen, niin eniten teos vertautuu mielessäni Pirkko Saision Elämänmenoon (vaikka Saision tyyli on runsaampi ja rönsyilevämpi). Ditlevsen kirjoitti omaelämäkerrallisen trilogiansa vuosina 1969-71, ja Saisio kuuluisan romaaninsa vuonna 1975, eli teokset ovat melkein aikalaisia toisilleen, vaikka Ditlevsen kuvaa eri ikäluokan lapsia kuin Saisio. Ditlevsenin teoksia on viime aikoina luettu varsinkin englantia puhuvassa maailmassa, ja hänen tyyliään on verrattu mm. Deborah Levyn ja Rachel Cuskin tyyleihin. Itsekin olen lukenut näitä kahta brittikirjailijaa, ja ymmärrän vertauksen varsinkin tiivistämisen näkökulmasta.

Trilogian seuraavat osat kiinnostavat minua ehkä vielä enemmän kuin tämä lapsuusosio, sillä niissä käsitellään runoilijan aktiivista työuraa, seksualisuutta ja keski-iän huumeriippuvuutta.