Viikko alkaa riemukkaasti Raisa Omaheimon tuoreella esseeteoksella Ratkaisuja läskeille. Omaheimo on helsinkiläinen kirjailija, kolumnisti ja dramaturgi, joka tunnetaan myös lavatuotannoista lihavuuden teemasta.
Eihän tämä ole ensimmäinen osittain omakohtainen aktivistipuheenvuoro tästä aiheesta, mutta se onnistuu tiivistämään läskiaktivismin uusimmat tuulet. Itse olen seurannut lihavuusaktivismin ja -tutkimuksen rantautumista Suomeen 1990-luvun lopulta saakka, mutta en ole koskaan toiminut sen ytimessä.
Aihe olisi kuitenkin ollut itsellenikin ajankohtainen jo pitkään. Olen kokenut monia kirjassa läpikäytyjä kohtauksia, joista kammottavin itselle on ollut se lentokoneen turvavyö, joka ei mahdu ympärille täyteen ahdetussa koneessa. Ehkä itse olen edelleen toivonut, ettei ruumiini koko vaikuttaisi esimerkiksi työnhaussa, ja näin ollen en ole halunnut profiloitua lihavuusilmiön asiantuntijana, mutta näinä päivinä alan ajatella toisin.
”Itseä vihatessa ei ole aikaa huomata sortavia rakenteita.” Tämähän huomautus voi viitata johonkin muuhun ulkonäön piirteeseen kuin painoon, mutta perimmiltään Omaheimo viittaa kapitalistiseen järjestelmään, joka rahastaa ihmisiä häikäilemättömästi ulkonäköpaineilla.
Muotiin, ulkonäköön ja medioihin liittyvät ilmiöt, joista kirjassa kerrotaan, olivat minulle jo tuttuja, mutta sain kirjasta arvokkaita vinkkejä kohtaamisiin terveydenhuollossa. Liiasta punnitsemisesta tai BMI-indeksin kyttäämisestä saa kieltäytyä, ja asennevammaisen ammattilaisen käytöksestä saa valittaa. Eniten jäi ihmetyttämään lihavuusleikkauksien tuputtaminen ihmisille, koska kyseessä todella on äärimmäinen interventio ihmiskehoon, jolla on ikäviä sosiaalisia vaikutuksia.
Tämä oli lopulta ilkikurisen positiivinen teos, johon kansikuvakin viittaa. Ratkaisuja läskeille on löydettävissä, jos niitä halutaan löytää. Maailma voi muuttua jo piirun verran paremmaksi, jos terasseilla olisi fiksumpia tuoleja, tai jos vaatekaupoissa koot vastaisivat asiakkaiden todellisia tarpeita. Mutta ratkaisuissa päästään vasta todella eteenpäin silloin, kun isokokoisten ihmisten ei tarvitse päivittäin stressata jonkun omaa mukavuutta haittaavan esteen vuoksi.
Olen parin vuoden ajan luvannut kirjoittaa arvion Vappu Kannaksen Rosa Clay-romaanista, mutta tämä on venynyt. Ensimmäinen lukukerta oli minulle suuri elämys, joka sai minut katsomaan varsinkin Tampereen historiaa uudella tavalla. Ja kun siinä seikkailtiin myös Sortavalassa, tuossa haaveideni kaihoisassa kaupungissa, niin tämä lukukokemus oli minulle kerralla melkein liikaa.
Mutta tämä ei ole erityisen kaihoisa teos. Toki romaanin nuori Rosa, joka on revitty juuriltaan Ambomaalta, kaipaa jonnekin, mutta hänen historiansa on niin hankala, ettei hän oikein voi kaivata kotikyläänsä tai biologisia vanhempiaan. Hän on brittiläisen kauppiaan ja ambomaalaisen mustan palvelijanaisen ”laiton lapsi”, jonka suomalainen lähettiläspariskunta pelastaa kristinuskon valoon.
Olen tiennyt Rosa Clayn elämäntarinasta paljonkin ennen kirjan lukemista, mutta tämä ei haitannut tarinaan uppoutumista. Enemmän kuin Suomen-vaiheet minua on kiinnostanut Rosan myöhempi elämä Yhdysvalloissa. Sielläkin hän vaikutti suomalaisten yhteisössä, mutta hänen mahdollisuutensa vaikuttaa elämänsä suuntaan olivat siellä laajemmat kuin ne olisivat olleet Suomessa.
Tämä romaani keskittyy Rosan nuoruuden vuosiin Suomessa ja takaumien kautta lapsuuteen Ambomaalla. Tarina alkaa siitä, kun Rosa on 19-vuotiaana lähdössä opiskelemaan opettajaksi Sortavalan seminaariin. Rosan ottovanhemmat ovat päättäneet, että tytölle on saatava kunnollinen ammatti. Tytön oppimiskyvyssä ei ole mitään vikaa, mutta silti suomalaiset ovat tottuneet katsomaan Rosaa arvioivasti. Hänen elämänsä kriisi liittyy siihen, ettei hän tunnu löytävän mistään pakopaikkaa noista katseista. Joko hän on salaa ihmissyöntiä harjoittava pakana tai lapsenomainen alkuasukas, jonka kalloa on mitattava. Rosan ottovanhemmilla on kyllä hyvää tahtoa tyttären suhteen, mutta suhde ottoäitiin on silti kireä. Ottoisä on jo tässä vaiheessa kuollut, ja leskirouva on palannut yksin lastensa kanssa Suomeen selviytymään.
Teoksen vanhempien tiukka luterilainen maailmankuva on aukoton, ja paljon pahaa tehdään Jeesuksen nimissä. Suomalaisten historia Ambomaassa on todella pitkä ja kivinen, eikä sitä kaikkea voi ottaa kerralla vastaan ilman häpeän kokemusta. Tämä ei tosin ole ensimmäinen lukemani teos Ambomaasta, ja muistaakseni Lauri Mäkisen dekkarissa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015) maailmankuvien yhteentörmäyksiä kuvattiin vielä armottomammin.
Kyllähän tässä kuvattu nuoren naisen yksinäisyys on paikoitellen sydäntä muljauttavaa, mutta onneksi hänen elämäänsä mahtui täällä joitain valoisiakin vaiheita. Itse opiskelu seminaarissa ei ollut täynnä hankaluuksia, ja Tampereella opettajanhuoneessa oli välillä aivan tavallista.
Sortavalan seminaarissa Rosan kyvyt tulevat huomatuiksi, ja hän saa ensimmäisen läheisen ystävänsä huonetoveri Saimasta. Rosa on hyvä voimistelussa, mutta vielä lahjakkaampi musikaalisesti. Seminaarin sekakuorossa hän pääsee pian solistiksi ja kuoronjohtajan tehtäviin. Kirjassa vieraillaan myös kansallismielisillä laulujuhlilla, jotka ovat kai olleet tuon ajan festareita.
Kirjassa kuvattava rasismi tuskin tulee valistuneelle lukijalle yllätyksenä, ei kuvataanpa sitä kristillisestä, koulutuksellisesta tai valtiollisesta näkökulmasta. Toisaalta moni Rosan opiskelutoveri ja kollega pystyy kohtaamaan hänet vertaisenaan, ja pääsemään eroon eksotisoivista silmälaseista. Katseen politiikalla on suuri merkitys tarinassa, mutta vaikka nämä osiot ovat vaikuttavia, juuri näissä osioissa koin, että oman aikamme akateeminen teorisointi on vaikuttanut kerronnan tapaan himpun verran liikaa.
Romaani näyttää saaneen melko ristiriitaisia arvioita, mutta ainakaan itse en osaa ehdottaa, kuinka tarinaa olisi voinut juonen tasolla syventää tai parantaa ottaen huomioon sen, kuinka vähän oikeasta Rosasta tarinan takana oli saatavilla lähdemateriaalia. Oma kriittinen havaintoni liittyi ainoastaan siihen, että kirjailijan akateeminen tausta ja oman aikamme trendikkäiden teorioiden tuntemus puski paikoitellen läpi, ja sai Rosan tutkailemaan maailmaa tavoilla, jotka eivät ehkä olisi olleet tuon ajan seminaarin kasvatille mahdollisia. Mutta jos tarina olisi kerrottu ikääntyneen Rosa Lembergin, Yhdysvalloissa jännittävän aktivistin uran tehneen naisen näkökulmasta, silloin tietyt kirjassa esiintyneet ”rotuun” ja valtaan liittyvät pohdinnat olisivat tuntuneet uskottavammilta.
PS: Kuuntelin teoksen kummallakin kerralla äänikirjana. En tiedä, olenko toisella kerralla nukahdellut välissä, mutta en löytänyt niitä kirjailijan ”välispiikkejä”, joissa hän pohti omaa suhdettaan Rosan tarinaan. Voisiko kyseessä olla uusi, toimitettu versio? Aion ottaa asiasta selvää.
PS2: Ehkä kirjaa ei ole jälkeenpäin muutettu, vaan muistin sen rakenteen väärin. Pitkät loppusanat jättivät vähän pöllämystyneen olon, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta ne eivät häiritse, ellei niitä lue jostain syystä ennen itse tarinaa.
Päivän kirjaksi valikoitui kesäinen tunnelmapala kolttasaamelaisten mailta. Katri Rauanjoki on minulle jo tuttu kirjailija, jonka aiemmistakin kirjoista löytyy arviot tästä blogista. Olin erityisen vaikuttunut hänen edellisestä teoksestaan Lenin-setä ei asu enää täällä (2019), joka sijoittuu Huippuvuorille ja käsittelee sen neuvostoaikaisen tutkimusaseman historiaa ja nykypäivää. Arktisissa tunnelmissa jatketaan myös uusimmassa romaanissa, joka vie lukijansa koilliseen Lappiin, kolmen maan rajaseudulle.
Teoksessa ei ole selkeää juonta, vaan se on kudelma yhteisön nykytilanteesta, jossa eri-ikäiset henkilöt etsivät identiteettiään ja suhdettaan pohjoiseen ekosysteemiin. Teos kuvaa yhden kesän luonnonkiertoa Lapissa ja maailmalla. Osa henkilöistä saa elantonsa kolttasaamelaisuuden artikuloinnista maailmalla, osa etsii citysaamelaisuuden olomuotoa Helsingissä, ja osa ottaa vastaan couch surfing-vieraita esi-isiensä mailla. Perinnekäsityökerhossa väännetään edelleen yhteisön piilevästä homofobiasta, mummoja kärrätään vasten tahtoa terveyskeskukseen lepäämään, jotta heidän kodeissa pääsisi siivoamaan. Nasti-mummolle tulee puhelinmyyjän narraamaana Glorian ruoka ja viini, vaikka paikallisen supermarketin anti tuntuu etelän turisteille räätälöidyltä. Paikallinen tsasouna on nimetty Pyhän Georgio Voittajan mukaan, eli tuon saman Yrjänän, joka nyt lietsoo vihamielisyyttä venäläispatrioottien hihanauhoissa.
Larissa-tädillä on näyttely New Yorkin MoMassa, ja tämän veljenpoika, tutkija-Vesa yrittää käydä sitä katsomassa mahdollisimman coolisti. Nuoret akateemiset vitsailevat ”neljännen maailman ongelmista”, jotka johtuvat alkuperäiskansojen valtiottomasta tilasta. Kolttasaamelaisten tilanne jopa muiden saamelaisten parissa on häilyvä, koska kaikki eivät pidä heidän uudelleenasutusta muiden saamelaisten maille oikeutettuna. Ryssittely kuuluu edelleen tämän pienen vähemmistön arkikokemuksiin varsinkin silloin, kun he uskaltavat käyttää julkisesti kansanpukujaan.
Kirjailija itse identifioituu Lapissa kasvaneeksi ”pohjoiseksi ihmiseksi”, mutta tästä huolimatta kolttasaamelaisuus ja ortodoksi usko olivat hänelle vieraita ilmiöitä ennen tätä kirjoitusprojektia. Varsin vakuuttavasti hän on päässyt henkilöidensä ihon alle – ihmisten, jotka elävät globaalissa maailmassa yhtä lailla kuin muutkin maamme kansalaiset, ja joiden mielenkiinto ei rajoitu pelkästään omaan kulttuuriin ja etnisyyteen. Frozen-elokuvan esitys inarinsaameksi on iso juttu myös kolttasaamelaisille lapsille, mutta omalla kielellä katsotaan Muumi-piirrettyjä.
Jäin itse kirjaa kuunnellessa matkustelemaan tiettyjä pohjoiseen luontoon liittyviä sanoja, kuten jurmu, muotka ja lompolo, joiden merkitys selveni jotenkuten, mutta joita en edelleenkään käyttäisi aktiivisesti arjessani. Tunturijokiin liittyvä sanaston omaksuminen vaatii oikeastaan näiden muodostelmien havainnoinnin omin silmin.
Tämä oli ensimmäinen lukemani teos koltista, joten en voi verrata tätä mihinkään aiempaan lukemaani. Viime vuonna lukemani Niillas Holmbergin Halla helle oli järeämpi esitys laajemmasta saamelaisesta nykykulttuurista, jossa oli osittain samoja teemoja, varsinkin kuvataiteisiin ja käsitöihin liittyviä. Tuo teos vaatii lukijaltaan isompaa panostusta, ja se on myös juonellisesti kunnianhimoinen. Tämä romaani johdattaa lukijansa samojen ilmiöiden äärelle melkein vaivihkaa, eikä lukijalta vaadita suuria pohjatietoja kolttasaamelaisesta kulttuurista. Mielestäni onkin hienoa, että nykyään löytyy kepeämpiä ja raskaampia fiktiivisiä teoksia maamme etnisistä vähemmistöistä.
Teos: Maggie O’Farrell: Käsi jota kerran pitelin (S&S, 2021)
Suomennos: Maija Kauhanen
Äänikirjan lukija: Hanna Saari
Viikonloppuna kuuntelin äänikirjoja rehellisesti sanottuna toisella korvalla, ja Maggie O’Farrellin hidastempoinen, laaja lukuromaani sopi tällaiseen moodiin. Vaikutelmani kirjasta jäivät hatariksi, mutta kerron silti, mitä siitä jäi käteen – jo siksi, että yksi sen päähenkilöistä oli suomalainen. Minua kiinnosti, kuinka irlantilais-brittiläinen kirjailija onnistui suomalaisen hahmon rakentamisessa, ja kuinka hän kuvasi suomalaista kulttuuria.
Teoksen Elina Vilkuna on kolmikymppinen kuvataiteilija, joka on ehtinyt kiertää maailmaa ennen asettumista Lontooseen. Hänen miesystävänsä Ted on elokuvien leikkaaja varsin menestyneessä tuotantoyhtiössä. Pariskunta asuu Hampstead Heathissa, ja ovat juuri saaneet ensimmäisen lapsensa. Vanhemmuudessa on kuitenkin monenmoisia haasteita, eikä Ted ole varma, pärjääkö Elina yksin kotona vauvan kanssa vaikean synnytyksen jälkimainingeissa. Tuntuu, että molemmilla on kirjaimellisesti pää hajoamassa.
Romaanissa pyöritetään rinnakkain kahta tarinaa, joista toinen sijoittuu 1950-60-luvuille. Hieman epäselväksi jäi, mikä oli sen nykyisyys, mutta teos on ilmestynyt jo vuonna 2010. Henkilöiden välisistä suhteista ja ikäerosta päätellen kyseessä voisi olla 00-luvun alkupuoli tai 90-luvun loppu. Siinä eletään aikaa, jossa informaatioteknologiaa kyllä käytetään, mutta se ei dominoi ihmisten arkea.
1950-60-lukujen ajankuvassa on paljon hurmaavaa. Siellä siis kohtaavat nuori Lexie Sinclair ja häntä hieman vanhempi Innes Kent, joka on lontoolaisen kulttuurilehden omistaja ja päätoimittaja. Innes rakastuu Lexieen päiväkävelyllä Devonissa, jossa Lexie on toipumassa vanhempiensa luona saatuaan potkut Cambridgen yliopistosta. Valitettavasti Innes on naimisissa, mutta asuu erilleen perheestään Lontoon Sohossa. Lexie pääsee töihin Innesin lehteen, ja soluttautuu sitä kautta kaupungin taidepiireihin. Rakkaus on raivokasta, ja jättää jäljensä Sohon poikamiesboksin pintoihin, mutta Lexien kohtalo on tulla itsenäiseksi lehtinaiseksi, jota vaivaa paha työnarkomania.
Suomikuva onnistuu teoksessa hienosti. Sain vaikutelman, että kirjailija on joko viettänyt aikaa Suomessa tai hänellä on paljon suomalaisia ystäviä. Kirjan Elina kaipaa sukunsa mökille Nauvoon, mutta yhteys siellä lomailevaan äitiin ja veljeen on viilenemässä. Hänellä on huikeita muistoja lapsuudesta, jossa vietettiin pitkiä aikoja pulkkamäessä ja järvien jäillä tähtikuvioita tuijotellen. Ted on Elinan lapsuudelle jopa kateellinen, koska häntä hoitivat alati vaihtuvat au pairit, ja luontosuhde rajoittui eläintarhavierailuihin, joiden aikana isä aina vilkuili kelloa. Oman poikansa kanssa hän haluaisi toimia toisin, mutta löytyykö tähän miehen mallia?
Kirjassa pohditaan Elinan ja tämän pojan tulevaa kieli-identiteettiä, ja siinä kiroillaan paljon suomeksi. Suomalaisuus ei kuitenkaan esiinny eksoottisena kulttuurina, vaan melko luontevana elementtinä lontoolaisessa arjessa. Jos ja kun Elinalla on kitkaa miehensä perheen kanssa, se ei ainakaan johdu kulttuurieroista.
Kirjan juonesta ei kannata tietää liikaa etukäteen. Aloin ensin lukea tätä psykologisena trillerinä, mutta teos on enemmän hienovarainen ihmissuhdedraama, jossa mielenterveyden voimavaroilla on suuri rooli kerronnassa.
En ole pitkiin aikoihin lukenut näin hidastempoista romaania, jossa keskitytään mikroskooppiseen arkeen. Mutta vauva-arjen kuvaus on varmasti taitavaa, ja tässä peilataan kiinnostavalla tavalla Lexien ja Elinan valintoja lisääntymisen ja uran suhteen.
Jos olisin lukenut teoksen ”rauhan aikana” tai sen julkaisuvuotena, olisin luultavasti nauttinut sen hitaasta temmosta enemmän, ja hehkuttanut sen maagista tunnelmaa. Nyt se jää mielikuviini kertomuksena lontoolaisen luovan luokan elämäntavasta, joka saattaa olla Brexitin jälkeen vielä vaikeammin saavutettavissa. Aika ei ole purrut teoksen charmiin lainkaan, ja varsinkin, kun siinä ei shoppailla tai kuluteta viihdekulttuurin ohimeneviä tuotteita, se tavoittaa hyvin lukijansa käännösviiveestä huolimatta.
Miriam Toews on kanadalainen kirjailija ja dokumentaristi, jonka juuret ovat Manitobassa mennoniittayhteisössä. Hän on julkaissut monia romaaneja, joissa on mennoniittataustaisia hahmoja, mutta teoksessa Naiset puhuvat on vankka totuuspohja, vaikka sekin on fiktionaalisesti toteutettu.
Teos kertoo Boliviassa sijaitsevasta mennoniittojen yhteisöstä, jossa oli vakavia naisiin ja lapsiin kohdistuvia seksuaalirikoksia vuosina 2005-9, ja myöhemminkin 2010-luvulla. Mennoniittojen maailmanlaajuinen diaspora on kiinnostava ilmiö, sillä yhteisöt ovat onnistuneet säilyttämään 1600-lukulaista elämäntapaansa muutettuaan ensin Saksasta ja Hollannista Ukrainaan, ja 1900-luvun alkupuolella sieltä Pohjois-Amerikkaan. Tässä kirjassa kuvattu yhteisö on lähtenyt Kanadan Manitobasta Boliviaan 1950-60-luvuilla. Nyt Boliviassa asuu n. 60 000 mennoniittaa, joiden merkitys maanviljelijöinä on suuri Andien vuoristovaltiossa.
Romaanin päähenkilöt edustavat kahta perhekuntaa, Loeweneitä ja Frieseneitä. Näiden perheiden naiset ovat saaneet tarpeekseen miesten öisistä hyökkäyksistä taloihinsa. Kahdeksan yhteisön eri-ikäistä miestä, joista osa on naisten sukulaisia, on pidätetty seksuaalisesta väkivallasta, ja vapaana olevat miehet yrittävät myydä karjaa kerätäkseen varoja vangittujen takuusummia varten.
Yhteisössä on perinteisesti hoidettu lainvalvonta omavoimaisesti, mutta heinäparvelle kokoontuvat naiset eivät enää luota piispa Petersin ja tämän uskottujen miesten harkintakykyyn. Ona-niminen nuori nainen on tullut raskaaksi ”kutsumattoman vieraan” käynnistä, ja Neitjen äiti on hirttänyt itsensä sen jälkeen, kun Neitje raiskattiin. Ona pyytää lapsuuden ystäväänsä August Eppiä toimimaan kirjurina öisissä kokouksissa, joissa tarkoituksena on päättää, lähtisivätkö naiset pois vai jäisivätkö yhteisöön.
August Epp on tarinan kertoja, ja mies, jota pidetään ”puolimiehenä”. Hän kuuluu perheeseen, joka suljettiin yhteisöstä ulos jo Augustin ollessa teini. August on asunut ”maailmassa” perheensä kanssa, aina Englannissa saakka, jossa August pääsi opiskelemaan yliopistoon, mutta joutui myös vankilaan kansalaistottelemattomuuden vuoksi.
Naiset kohtelevat Augustia eri lailla kuin yhteisön muuta miehiä. He eivät aina muista peittää päätään kirjurinsa seurassa, ja käyttäytyvät muutenkin varsin vapaamielisesti hänen seurassaan. Kapinallisin kaikista on naimaton Salome, Neitjen kasvattiäiti, jolla uskotaan olevan ”salainen elämä”. Salome polttaa tupakkaa, kiroilee ja puhuu manifestin kirjoittamisesta. Naiset ovat kuitenkin lukutaidottomia, mikä tekee heidän asemansa hankalan myös uskovina. Perustuuhan heidän koko Raamatun tuntemuksensa pelkästään miesten tulkintoihin kirjasta.
Tämä on hurja teos, joka kuvaa uskollisesti suljetun yhteisön miesten ja naisten maailmankuvaa kolmen polven näkökulmasta. Vaikka pääteema on raskas ja vakava, mukaan mahtuu myös juurevaa huumoria ja kipakkaa draamaa. Osalla naisista on terävä sarkasmin taju, ja esifeministisiä piirteitä. Kaikki eivät ehkä enää halua tulla miesten kosiskelluksi niin, että rakkautta osoitetaan lehmänkikkareita heittämällä. Omaa tilaa onnistutaan raivaamaan kekseliäin tekosyin, sillä yhteisössä on aina vaativia tilkkutäkkiprojekteja käynnissä.
Luin äskettäin Katriina Ranteen romaanin Brasilian ideologisesta suomalaisyhteisöstä, jonka aika-akseli oli lähes sata vuotta. Tässä tarinassa taas kuvataan muutaman vuoden aikaisia tapahtumia, mutta itse ”parlamentti” saa vain kaksi päivää aikaa päättää tulevaisuudestaan. Ranteen romaani tuntui jopa leppoisalta verrattuna tähän tarinaan, mutta se ei kertonutkaan uskonnon ympärille kehkeytyneestä yhteisöstä. Kuitenkin yhteisöjen elämäntavoissa oli jotain yhteistä, vaikka Brasilian suomalaiset eivät vastustaneet kaikkea teknologista kehitystä samalla tavalla kuin mennoniitat.
Itse olen perehtynyt pinnallisesti näihin Amerikan outoihin uskonyhteisöihin, joten en lähtenyt lukemaan tätä teosta täysin puskasta. Silti googlailin jonkun verran taustoja juuri tästä Boliviaan muutosta. Tämä raiskauksien aalto on ollut medioiden huomiossa myös Euroopassa, sen verran erikoinen keissi on ollut. En osaa sanoa, millaisena tarina avautuu niille, jotka kuulevat mennoniitoista ensi kertaa kirjaan tarttuessaan. Teksti on kyllä vetävää ja aistivoimaista, mutta lukijan voi olla tarpeen taustoittaa asioita, jotta tämän yhteisön historia jotenkin avautuisi.
Tämä saattoi olla tämän lukuvuoteni erikoisin fiktiivinen teos, jossa todella matkustettiin itselleni kaukaiseen mielenmaisemaan. Olen aiemmin lukenut joitain kirjoja amish-yhteisöistä, mutta löysin tarinasta myös joitain yhteyksiä lukemiini kirjoihin ortodoksijuutalaisista. Tuntuu, että myös tässä puhutun plautdietschin ja jiddishin välillä voisi olla jotain yhteistä.
Koen, että tarinalla olisi vahva elokuvallinen potentiaali, vaikka toteutus ei olekaan helpoin mahdollinen. Tässä on niin monia maailmoja, historiallisia kerroksia ja karun kaunista maisemaa, johon päähenkilöt eivät kuitenkaan kokonaan ”kuulu”, vaikka ovat syntyneet maassa. Jo tuota outoa kieltä olisi kiinnostavaa kuulla puhuttuna ennen kuin se katoaa.
Tänään eteeni osui kaksi lyhyehköä pohjoismaista teosta, jotka kuuntelin putkeen ja joilla on joku yhteys toisiinsa, vaikka ovat eri aikakausilta ja eri maista. Niistä ensimmäinen, Tove Ditlevsenin (1917-1976) omaelämäkerrallisen Lapsuus kuuluu tanskalaisen kirjallisuuden kaanoniin, ja kertoo työväenluokkaisen tytön kasvusta 1920-30-luvuilla Kööpenhaminan Vesterbrossa. Toinen, jonka esittelen erikseen toisessa postauksessani, on Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut, jossa kertojan lapsuus sijoittunee jonnekin 1950-luvun loppuun ja 1960-luvulle.
Minun ehkä pitäisi tietää jotain muistakin tanskalaisista naiskirjallisuuden klassikoista kuin Karen Blixenistä, kun olen maassa asunut, mutta tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä maan kirjallisuushistoriaan. Ditlevsenin elämäntarina on minulle siis vieras, ja nytkin tiedän siitä vain sen, mitä Wikipedia kertoi. Kirjailijalla on ollut rankkoja vaiheita, ja hän päätyi itsemurhaan 58-vuotiaana. Hänen laajaan tuotantoonsa mahtuu kirjallisuutta monessa genressä, mutta runoilijan ura oli hänen kutsumuksensa nuoruudessa.
Teoksessa seurataan Toven perhe-elämää ja koulunkäyntiä tilanteessa, jossa työväenluokkaista tyttöjä jo kannustetaan opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Elämä Vesterbrossa on niukkaa, mutta perheillä on pyrkimystä päästä elämässä eteenpäin. Tovella on ns. ehjä perhe, ja joitain sukulaisia, joilla vaurastuminen on tapahtunut nopeammin kuin Toven puolikuurolla isällä, joka kärsii välillä työttömyydestä. Tästä huolimatta Toven perhe ei kuulu naapuruston köyhimpiin, ja erityisenä ylpeyden aiheena on pysyminen köyhäinavun ulkopuolella.
Tanskassa köyhät lapset voivat hakea leipomoista ilmaisia jämäviinereitä, mutta ovela Tove oppii pyytämään kermaleivoksia. Välillä perheessä ei ole muuta syötävää kuin nämä eltaantuneet kaloripommit. Perheen rahatilanne paranee, kun isoveli Edvin alkaa myös tienata, mutta tämä vain odottaa täysikäistymistä ja muuttoa pois vanhempien ikeen alta. Vanhempien roolijako on perinteisen patriarkaalinen, ja Toven äidille tuntuu olevan ylpeyden aiheena se, ettei hänen tarvitse tienata.
Toven verbaalinen lahjakkuus huomataan jo varhaisessa vaiheessa, mutta tämän isälle puheet tyttären lukioon laittamisesta ovat lähes pyhäinhäväistystä siitä huolimatta, että tyttö on kasvanut ahmien läpi isänsä kirjaston. Modernia ajattelua perheessä taas edustaa se, että vanhemmat eroavat kirkosta ja laittavat tyttärensä kurssille, joka johtaa siviilikonfirmaatioon. Tällaisesta vaihtoehtoisesta siirtymäriitistä ei varmaan vielä osattu unelmoida 1930-luvun Suomessa, ja muutenkin kirjaa lukiessa oli kiinnostavaa vertailla elintaso- ja mentaliteettieroja.
Yhteistä tämän autofiktiivisen teoksen ja Vigdis Hjorthin uuden romaanin välillä oli se, että molemmissa perheen isä yrittää rankalla kädellä tukahduttaa tyttärensä luovuutta. Tässä tarinassa nuori Tove ei luovu runovihoistaan, vaan piilottelee niitä perheen miehiltä, jotka pilkkaavat tytön tuherruksia. Lopulta Tove saa isoveljestään jopa tukijan, joka yrittää auttaa siskoaan löytämään julkaisukanavaa runoilleen. Isän valta ei tässä tarinassa ole yhtä murskaava kuin Hjorthin romaanissa, vaikka tässä kuvataan varhaisempia aikoja ja huomattavasti köyhempiä oloja.
Lapsuus ei varmasti ole poikkeuksellisen angstinen kasvukertomus, vaikka se kuvaa uskollisesti ja armottoman realistisesti työväenluokkaisten kortteleiden elämänmenoa, arvomaailmaa ja valtasuhteita. Yksinhuoltajien asema on kurja, ja he joutuvat muuttamaan liian usein ahdasmielisen naapuruston painostuksesta. Juopoimmat naapurit ovat usein töissä läheisessä Carlsbergin panimossa, ja usein tällaiset pariskunnat ryyppäävät yhdessä.
Jos kirjaa pitäisi verrata johonkin kotimaiseen teokseen, niin eniten teos vertautuu mielessäni Pirkko Saision Elämänmenoon (vaikka Saision tyyli on runsaampi ja rönsyilevämpi). Ditlevsen kirjoitti omaelämäkerrallisen trilogiansa vuosina 1969-71, ja Saisio kuuluisan romaaninsa vuonna 1975, eli teokset ovat melkein aikalaisia toisilleen, vaikka Ditlevsen kuvaa eri ikäluokan lapsia kuin Saisio. Ditlevsenin teoksia on viime aikoina luettu varsinkin englantia puhuvassa maailmassa, ja hänen tyyliään on verrattu mm. Deborah Levyn ja Rachel Cuskin tyyleihin. Itsekin olen lukenut näitä kahta brittikirjailijaa, ja ymmärrän vertauksen varsinkin tiivistämisen näkökulmasta.
Trilogian seuraavat osat kiinnostavat minua ehkä vielä enemmän kuin tämä lapsuusosio, sillä niissä käsitellään runoilijan aktiivista työuraa, seksualisuutta ja keski-iän huumeriippuvuutta.
Nuri ja Afra Ibrahim ovat syyrialainen aviopari, joka on kokenut menetyksistä raskaimman, oman pojan kuoleman kotikaupunkinsa Aleppon pommituksessa. He ovat tehneet raskaan matkan Euroopan halki ihmissalakuljettajien avustuksella, ja odottavat turvapaikkapäätöstä jossain Etelä-Englannissa, yksityisessä majatalossa. Paikka on karu, vaikka sen pitäjä, iäkäs entinen kirjanpitäjänainen yrittää ymmärtää pakolaisasukkaiden huolia ja keittää näille loputtomia kupposia teetä. Ympäröivässä betonipuutarhassa kasvaa vain yksi puu, jonka alla aviomies Nuri käy purkamassa huoliaan silloin, kun sokean ja masentuneen vaimon huoltaminen käy liian raskaaksi.
Aleppossa Nuri oli mehiläistarhuri, ja Afrasta oli tulossa jopa kuuluisa taidemaalari. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden elämän valintoja kaikki sukulaiset eivät ole ymmärtäneet. Nurin serkku Mustafa on puhunut tämän ympäri mehiläisbisneksiin, ja Mustafa on aiheeseen vielä enemmän vihkiytynyt kuin Nuri itse. Myös idea Britanniaan muuttamisesta on tullut Mustafalta: hän lähetti oman perheensä sinne jo sodan alkuvaiheessa, mutta ei itse voinut jättää rakkaita mehiläisiään. Kun elämä kaupungissa sitten osoittautui mahdottomaksi, miehen pakomatkasta tuli paljon hankalampi kuin muun perheen.
Kirjassa seurataan Ibrahimin pariskunnan ja Mustafan erillisiä pakomatkoja monessa eri maassa. Ibrahimeille Kreikka osoittautuu vaikeimmaksi rastiksi, ja molemmilla on vakavia itsetuhoisia ajatuksia Ateenassa, jossa he joutuvat majoittumaan taivasalla ja tulevat huumediilerien kiristämiksi. Kaupungin Victoria-aukio on paikka, jossa epätoivoisimmat pakolaiset kohtaavat ja diilaisivat vaikka mummoaan, jos voisivat. Matkan aikana Nuri on tehnyt asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja hänen masennuksensa johtuu pitkälti tämän pimeän puolen kanssa elämisestä.
Christy Lefteri oli Kreikassa vapaaehtoistyössä pakolaisten keskuudessa vuosina 2016-7, ja tämä tarina on syntynyt noista tuhansista kohtaamisista. Mehiläistarhurien hahmoille on olemassa reaalimaailman esikuvia, vaikka tarina onkin fiktionaalinen. Kirjassa näkyy kirjailijan omakohtainen sitoutuminen aiheeseen ja avustustyöhön, jossa on omat sudenkuoppansa.
Olen itse seurannut viime vuosien keskusteluja ja dokumentteja pakolaisten viimeaikaisista reiteistä ja haasteista sen verran paljon, ettei romaanin matkakertomus antanut minulle paljoa uutta. Sen sijaan tarinan henkinen ja psykologinen puoli oli raakuudessaan ja todenmukaisuudessaan syvällinen ja uusia näkökulmia avaava. Teos kuvaa avioliittoa, jossa kaksi syvästi traumatisoitunutta puolisoa yrittävät vain selviytyä hengissä tilanteessa, joka edelleen aiheuttaa päivittäistä stressiä, vaikka he nyt asuvatkin ”turvassa” katto päänsä päällä.
Sosiaalityöntekijä Lucy Fisherin hahmo jäi varsinkin kummittelemaan mieleeni. Tämä nuori nainen oli hermostunut ja osittain kovin epäammattimainen, eivätkä Ibrahimit tienneet, voiko kehenkään viranomaiseen luottaa.
Lefteri kuvaa hienosti sitä tilannetta, jossa aviopuolisosta tulee melkein omaishoitaja, ja jossa liiallinen fyysinen intiimiys vie suhteesta viimeisenkin eroottisen latauksen. Afralla on kuitenkin toivoa saada näkökyky takaisin, ja ehkä jonain päivänä hän tervehtyy rakkaan maalaustyönsä kautta.
Oli myös kiinnostavaa lukea tämän pariskunnan hengellisestä elämästä, sillä olisin olettanut heidän olleen taiteilijapiireihin kuuluvina vakaumuksellisia ateisteja. Islamista tulee vaikeuksien kautta kuitenkin salainen voimavara, mutta senkin ilmaisemisesta tulee mahdollinen este turvapaikan saamiseksi.
Tämä on sellainen teos, josta on kai mahdotonta selviytyä kuivin silmin. Oli tässä kuitenkin paljon muutakin sisältöä kuin nyyhkyosastoa, ja varsinkin ne mehiläisten hoitoon liittyvät pohdinnat olivat iloa tuottavia. Ateenasta Mustafa kirjoittaa liikekumppanilleen, että ”eurooppalainen mehiläinen ei voi hyvin”. Toisaalta näky Yorkshiren nummien kanervamättäistä sai miehen jaksamaan pahimmissakin paikoissa.
Paikoitellen romaani oli hieman sekava, mutta ymmärsin, että sekavuus johtui yrityksestä kertoa turvapaikan hakemisen paineista ja loogisen tarinan kertomisen vaikeuksista.
Tämä teos komppaa hyvin noita äskettäin lukemiani Victoria Hislopin Kreikka-aiheisia kirjoja, joissa käsiteltiin maan pidempää pakolaisuuden historiaa. Victoria-aukio oli merkittävä paikka ainakin yhdessä niistä, ja maan nykyolojen kuvauksessa oli paljon yhteistä kokemuspohjaa.
Teos: Cilla ja Rolf Börjlind: Kolmas ääni (S&S, 2017)
Suomennos: Sirkka-Liisa Sjöblom
Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo
Olivia Rivera on vastavalmistunut tukholmalainen poliisi, joka on joutunut hermolomalle työstään ennen kuin on hakenut ainuttakaan virkaa. Hänen biologiset vanhempansa on murhattu Meksikossa, ja hänet on adoptoinut pariskunta, joka salasi adoption verrattaen pitkään. Tämä on ollut mahdollista, koska adoptioäiti Maria on espanjalainen, ja muistuttaa ulkonäöllisesti enemmän Oliviaa kuin perus-svennet. Olivian palattua juurihoitomatkalta toisesta kotimaastaan hän joutuu tahtomattaan keskelle murhakeissiä äitinsä naapurustossa.
Naapurin yksinhuoltajaisä löytyy hirtettynä olohuoneestaan, ja ruumiin löytää teini-ikäinen tytär Sandra. Tyttö on jo menettänyt äitinsä Thaimaan tsunamissa, ja alkaa pian oireilla psyykkisesti. Vain Olivia saattaa ymmärtää tytön tuskaa, sillä hänkin on menettänyt paljon läheisiä. Nuoret naiset ystävystyvät, mutta ei Oliviakaan pysty tekemään ihmeitä tytön voinnin romahtaessa.
Toista keissiä lähtevät Ranskan Marseilleen ratkaisemaan entinen poliisi Tom Stilton ja tämän nuorempi ystävä Abbas. Abbas on saanut tietää, että hänen entinen rakastettunsa Samira on löytynyt paloiteltuna kuudesta eri kohteesta. Abbas ja sokea Samira ovat olleet rakastavaisia kiertävässä sirkuksessa, mutta Abbasin oli jätettävä tämä ura sen jälkeen, kun Samiran mies, veitsenheittomestari sai tietää vaimonsa uskottomuudesta. Veitsenheitto on edelleen miehen intohimo myös Ruotsissa, mutta hän on onnistunut luomaan itselleen uuden elämän kasinon croupierina Tukholmassa.
Tom Stilton taas on asunut muutaman vuoden kaduilla potkujen ja vaikean avioeron jälkeen. Nykyisyydessä hän edelleen etsii itseään työttömänä, mutta on päässyt asumaan asuntolaivaan Luna-nimisen naisen vuokralaiseksi. Hän on rosoinen hahmo, joka riitautuu helposti harvojen ystäviensäkin kanssa, mutta olisiko hänellä vielä toivoa paluusta poliisivoimiin?
Ja kuinka sitten Samiran ja Sandran isän murhat liittyvät toisiinsa?
Väkivaltaisen nettipornon ja tullin huumesotkujen lisäksi kirjassa käsitellään voittoa tuottavien yksityisten hoivakotien kriisiä, jonka kuvaus muistutti lähes yksi yhteen kotimaamme Esperi Care-keissiä. Albion-yhtymän riskisijoittaja Jean Burell oli vähän liiankin niljakas tapaus, jonka äärimmäisen taidemieltymykset myötäilivät seksuaalisia taipumuksia.
Luin tältä kaksikolta aiemman teoksen, Uinu paju pienoinen, joka tuntui todella mustavalkoiselta ja ennalta-arvattavalta tarinalta. Tämä teos taas imaisi minut mukaansa lähes maagisesti, ja olin aivan fiiliksissä varsinkin sirkusmaailman ja Marseillen maahanmuuttajalähiöiden kuvauksista. Sarja lähtee heti uuteen seurantaan, sillä myös Olivian henkilökohtainen elämä tuntui sopivan haasteelliselta makuuni. Kirjassa oli myös riittävästi yhteiskunnallisuutta ja tavallisen arjen kuvausta murhakeissien ulkopuolella. Enkä todellakaan osannut arvata Ruotsin pään murhaajaa, mikä on aina laadukkaan juonen merkki.
Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)
Suomennos: Pauliina Vanhatalo
Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen
Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.
Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.
Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.
Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.
Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.
Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.
Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.
Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.
Teos: Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S, 2021)
Suomennos: Tero Valkonen
Äänikirjan lukija: Valtteri Turunen
Little Dog on kolmannen polven vietnamilainen maahanmuuttaja Amerikan Hartfordissa, kurjistuneessa teollisuuskaupungissa, jossa ruokaturva on ongelma. Hän on muuttanut äitinsä ja isoäitinsä kanssa maahan 90-luvun alussa hyvin pienenä, kirjan nykyisyydessä hän on ehkä kolmikymppinen, mutta käy läpi kipeitä muistoja ajasta, kun hän oli parikymppinen. Romaani on kirje lukutaidottomalle äidille, joka ei ehkä halua nähdä kaikkia poikansa puolia. Poika on jo kauan ollut sinut oman homoseksuaalisuutensa kanssa, mutta vietnamilaisessa yhteisössä asiasta puhuminen on edelleen hankalaa. Kulttuuri ei ole läpensä homofobinen, sillä siellä muun muassa käytetään usein transsukupuolisia drag-artisteja elämän siirtymäriiteissä kuten hautajaisissa. Haasteita on enemmänkin tunneilmaisun eroissa kahden kulttuurin välillä.
Äidillä on ollut mielenterveyden haasteita koko Little Dogin elämän ajan, ja perhe on kärsinyt puutteesta, vaikka äiti on yrittänyt elättää heitä manikyristinä. Kynsistudion maailma on pojalle melkein toinen koti, mutta hän myös suhtautuu kriittisesti tähän liittyvään palvelukulttuurin. Äidin on käyttäydyttävä omituisella tavalla saadakseen parempia tippejä: mitä enemmän hän pyytää anteeksi olemassaoloaan, sitä parempi on päivän potti.
Yksi kirjan keskeisistä hahmoista on miehen kuollut ensirakastettu Trevor, jonka opioidiriippuvuus on alkanut salakavalasti lääkärin määräämistä kipulääkkeistä. Kaksikon yhteistä aikaa on määritellyt pyörällä tehdyt keikat diilerin luo, sillä Trevor ei enää pärjää apteekin lääkkeillä. Miehet ovat tutustuneet ollessaan hanttihommia tupakkafarmilla, ja osittain Trevor vielä uskoo, että joku päivä vielä harrastaisi ”normaalia” seksiä naisen kanssa. Yhtä lailla hän haaveilee fysioterapeutin opinnoista, mutta hän kuolee yliannostukseen 22-vuotiaana.
Little Dog tietää, ettei ole geneettisesti täysin vietnamilainen. Hänen vaaleampi-ihoista äitiään kohdellaan Amerikan kaupoissa eri tavalla kuin tummempaa poikaa. Äidin isä on ollut amerikkalainen sotilas, mutta yhteys mieheen on katkennut sodan tiimellyksessä. Jossain vaiheessa isoisä Paul ilmestyykin kuvioihin, ja vaikuttaa kaikin puolin fiksulta tyypiltä. Hän osaa edelleen puhua vietnamia, ja on kiinnostunut tyttärensä elämästä, vaikka välissä on monta hiljaista vuosikymmentä. Isoäiti Lan tekee jo kuolemaa Hartfordissa, ja yksi kirjan koskettavimpia kohtauksia on pojan ja isoisän Skype-kohtaaminen Lanin haudalla.
Vuongin tyyli on sekä poeettista että poliittista, ja poliittisen näkemyksen kertoja kokee saaneensa enemmän synnyinmaastaan kuin Yhdysvaltojen kirjallisista piireistä. Hän ammentaa paljon ironiaa arjen pienistä yksityiskohdista, kuten Wonderbreadin syömisestä ja shoppailusta Goodwill-kirppiksellä silloin, kun aletuotteet on alennettu vielä puoleen hintaan. Lasten synttäreillä ei yleensä ole kakkua, vaan kynttilät laitetaan noutopizzaan. Sekin on jo juhlavaa, jos lähikauppa on ylihintainen huoltoasema.
Tämä oli astetta vimmaisempi, ja ehkä myös vihaisempi kirja kuin vietnaminkanadalaisen Kim Thuyn Ru, vaikka molemmissa kerrotaan samasta ilmiöstä. Selvästi työn alla on kuitenkin sama lähtökulttuuri, ja samat kieleen liittyvät identiteettikysymykset. Pidin molemmista yhtä paljon, ja myös siitä, että teokset ovat sävyltään erilaisia. Täytyykin kaivaa esiin Thuyn toinen, suomennettu romaani, jota en ole vielä lukenut.
Suosittelen kirjaa luettavaksi painotuotteena, sillä Vuongin kieli on monisyinen polveilevaa, eikä romaani etene lineaarisesti. Minulla jäi muun muassa äidin lukutaidottomuus huomaamatta, vaikka kuuntelin tätä osittain toista kertaa. Luultavasti löytäisin tarinasta vielä monia huomaamattomia aspekteja kolmannella kierroksella painotuotteen parissa.
Kaiken kaikkiaan Lyhyt maallinen loistomme on liikuttava, mutta samalla yhteiskunnallisesti kantaaottava esikoisteos, joka on vahvasti älyllinen olematta kirjaviisas. Itse liikutuin eniten köyhyyden teeman käsittelystä, mutta myös homoseksuaalisuuden ja addiktion kuvaukset olivat painavia.
Anun ihmeelliset matkat 