Teinidiscossa islamilaisessa valtiossa

Teos: Kamila Shamsie: Ystävistä parhain (Gummerus, 2023)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Zahra ja Maryam ovat 14-vuotiaat ystävykset Pakistanin Karachissa, jotka käyvät samaa eliittikoulua. He ovat tunteneet toisensa päiväkodista saakka, ja kokevat siteensä korvaamattomaksi, vaikka tulevaisuudensuunnitelmat eroavatkin suuresti.

Zahra tulee kodista, jossa vanhemmat ovat itse luoneet kovalla työllä puitteensa. Hänen isänsä on krikettiin keskittyvä radiojuontaja, joka näkee pelissä mahdollisuuden kansalliseen uudelleenrakennukseen. Maryam taas tulee rikkaasta tehtailijasuvusta, jossa kaikki vauraus on perittyä. Isoisä kaavailee Maryamista tehtaan seuraavaa johtajaa, koska tämän isästä ei ole niin vaativaan tehtävään.

Tytöt ovat monella tapaa varhaiskypsiä teinejä, jotka pääsevät tanssimaan hitaita itseään vanhempien poikien kanssa kotibileissä. Maryam on myös lahjonut autokuskinsa antamaan tämän ajaa perheen autoa vanhemmilta salaa. Kummankin perheessä suositaan länsimaista muotia, musiikkia ja elokuvia, ja vanhempien tapa kasvattaa tyttäriään on salliva.

Romaani alkaa vuodesta 1988, kun maan pitkäaikainen diktaattori Zia ul-Haq kuolee lento-onnettomuudessa, ja pääministeriksi valitaan demokraattisilla vaaleilla Benazir Bhutto. Pakistanissa alkaa uusi optimismin kausi varsinkin nuorille naisille, jotka kokevat pystyvänsä ensi kertaa elämässään vaikuttaa tulevaisuutensa suuntaan.

Kolmenkymmenen vuoden päästä ystävykset elävät toisistaan erillään Britanniassa. ”Teknologian tsaaritar” Maryam on tehnyt uraa IT-alalla, ja tunnetaan nuorten startup-yrittäjien bisnesenkelinä. Zahra on maahanmuuttoon keskittyvä juristi, ja on eronnut yksinhuoltaja. Poliittiset erimielisyydet ovat erottaneet ystävykset, mutta voisiko rakkaus George Michaeliin ja koti-ikävä tuoda heidät yhteen taas?

Minulle tämä romaani oli heittäen tämän vuoden parhaita lukukokemuksia, ei pelkästään kirjailijan kanssa jaetun 80-luvun nostalgian vuoksi. Tässä oli sopiva määrä poliittista historiaa, yhteiskunnallisuutta, feminismiä ja puhtaan yksityistä ystävyyden kuvausta. Ja vaikka kirjassa kuvataan köyhän maan etuoikeutettujen piirejä, Shamsie osaa kertoa siitä laajemmasta perspektiivistä.

Laaja perspektiivi ulottuu myös muille mantereille, aina Nigeriaan saakka, ja romaanin nykyisyydessä päästään tutustumaan muun muassa Britannian hirviömäisten säilöönottokeskusten todellisuuteen.

Kotimaassaan Pakistanissa Shamsie tunnetaan muun muassa pioneerikirjailija Attia Hosainin (1913-1998) sukulaisena, eli hän tulee merkittävästä kulttuurisuvusta. Britanniaan hän on muuttanut vuonna 2007, mutta side kotimaahan tuntuu hänen tuotannossaan edelleen vahvana ja elinvoimaisena. Suosittelen hänen romaaneistaan myös varhaista tuotantoa, jota ei ole suomennettu.

Raivokkaasti eriarvoisuudesta

Teos: Ayobani Adebayo: Onnenkauppaa ( Atena, 2023)

Suomennos: Terhi Kuusisto

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Eniola on toista kymmentä käyvä poika, joka joutuu ompelijan oppipojaksi, koska tämän vanhemmilla ei ole enää varaa koulumaksuihin. Isä on niin velkaantunut, että hän kehtaa liikkua ulkona vain öisin. Ompelimon omistaa Karo-täti, joka kuvittelee olevansa maailmanluokan muotisuunnittelija. Suku elää provinssikaupungissa lounaisessa Nigeriassa, jossa valtaosa kuuluu yoruba-heimoon.

Wuraola on nuori lääkärinalku, joka tekee pitkää päivää sairaalan amanuenssina. Lääkiksen viimeisiin tentteihin lukeminen takkuaa työn ohessa. Kovin suurta menestystä nuori nainen ei myöskään kohtaa romantiikkarintamalla. Paineet naimisiinmenosta ennen kolmenkympin rajapyykkiä ahdistavat häntä suuresti. Naisen äidille tyttären avioliitto on tärkeämpi edistysaskel kuin mikään uraan liittyvä menestys.

Romaanissa vietetään Wuraolan äidin 50-vuotisjuhlia näyttävän mauttomasti. Köyhässä maassa lihanpalojen määrää lasketaan perhejuhlissa, ja lihaa kätketään vähemmän arvokkaita vierailta. Osa vieraista tulee paikalle muovipussien kanssa, koska tuliaisia on vietävä nälkäisille perheenjäsenille.

Julkisten koulujen ja sairaaloiden surkeaa tilaa on turha vertailla keskenään. Kummissakin on käynyt vakava aivovuoto, eikä sairaaloissa ole resursseja hoitaa kuin satunnaisia onnekkaita. Valtion koulun opettajista vain harva jaksaa näyttää naamaansa työpaikalla. Kouluissa nuorisojengeillä on ylivalta, ja he onnistuvat koko ajan rekrytoimaan uusia kandidaatteja riveihinsä.

Eniolan ja Wuraolan tiet polveutuvat varsin irvokkaalla tavalla, vaikka he elävät täysin erillisissä maailmoissa. Rikkaan Wuraolan tulevaisuus ei sekään vaikuta kovin ruusuiselta, jos hän aikoo jäädä lääkäriksi kotikaupunkiinsa. Kihlaus poliitikon pojan, kuuman radiojuontaja Kunlen kanssa tuntuu aluksi unelmien täyttymykseltä, mutta mies osoittautuu väkivaltaiseksi psykopaatiksi.

En ole pitkiin aikoihin lukenut romaania, joka olisi ollut näin täynnä yhteiskunnallisia epäkohtia. Päähenkilöiden tilanteet tuntuivat jopa liian raskailta yhteen romaaniin, mutta jäin miettimään sen arkisia kuvioita. Eniolan perhettä kuvattiin jonkin sortin pudokkeina, eli hänen vanhemmillaan oli joskus ollut keskiluokkainen elämäntapa, ja isällä opettajan homma yksityiskoulussa. Isän työttömäksi jäämisen tragedia oli valtava, ja erityistä häpeää tuotti raha-asioista avautuminen entisille kollegoille. Tässä perheen äiti joutuu maksamaan lasten koulumaksuja osamaksulla, ja käymään koululla kasvotusten hoitamassa näitä maksatuksia.

Pojan perheessä päädytään epätyypilliseen ratkaisuun, eli koulumaksut maksetaan vain nuoremmalle tyttärelle, ja 16-vuotias poika siirretään ilmaiseen valtion kouluun huonon koulumenestyksen vuoksi. Eniola kokee raivoa molempia vanhempiaan kohtaan, ja raivo purkautuu varsin kyseenalaisella tavalla.

Romaanin rankka realismi voi olla joillekin lukijoille liikaa, mutta kirja tarjoaa arvokkaan ikkunan Afrikan väkirikkaimman valtion politiikkaan, instituutioihin ja nuorison elinoloihin. Sitä voi lukea myös omanlaisenaan dokumenttina useamman ammattiryhmän työoloista. Lopulta rehellisintä työtä kirjassa tehtiin tuossa maantien varren ompelimossa, jonka omistajakin tuntui välittävän palkollisistaan.

En saanut romaanista tarpeekseni yhdellä äänikirjan kuuntelukerralla, vaan luultavasti palaan sen maailmaan paremmalla ajalla. Tämä on sen tyyppinen teos, joka sopii hyvin mm.lukupiireihin, koska se herättää halua keskustella yhteiskunnallisista kysymyksistä. Siinä kuvatut instituutioiden alasajon prosessit ovat äärimmäisiä, mutta tällainen kehitys voi joku päivä tapahtua Euroopassakin, ellemme pidä kouluistamme ja sairaaloistamme huolta.

Keltaisen kirjaston katsaus

Teos: Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta (Tammi, 2020)

Suomennos: Koko Hubara ja Astrid Swan

Olen mahdollisesti lukenut Toni Morrisonin Toiseuden synnyn ohimennen englanniksi viime vuosikymmenellä jo ennen kuin se suomennettiin. Kyseessä on kompakti kuuden esseen kokoelma, jonka aiheeseen jo perehtynyt lukija voi selättää vaikka kirjaston aulassa kauppareissulla (kuten tein toissapäivänä). Morrisonin romaanit taas vaativat paljon tilaa ja aikaa, enkä ole vieläkään tähän ikään mennessä lukenut niitä kaikkia.

Kyseessä on Keltaisen kirjaston 513. teos, ja laskelmieni mukaan olen lukenut tätä kirjastoa läpi reilut 60 teosta. Osa näistä on tullut luettua englanniksi osana opintoja yli 30 vuotta sitten. En siis ole ollut Keltaisen kirjaston suurkuluttaja, mutta mielelläni omistaisin näitä teoksia fyysisinä objekteina.

Morrisonin esseet avautuvat parhaiten niille lukijoille, jotka ovat lukeneet hänen muuta tuotantoaan. Tekstit ovat kuuluneet Harvardin yliopistossa v.2016 pidettyyn luentosarjaan, ja niissä käydään läpi iso kakku Pohjois-Amerikan historiaa orjakaupasta tähän päivään. Esipuheen on kirjoittanut Ta-Nehisi Coates (kirjailija, jonka teokset ovat jääneet minulta kesken), ja jälkisanat suomentajat Koko Hubara ja Astrid Swan (molempien teokset ovat hyvinkin tuttuja minulle).

Morrison oli uransa aikana kiinnostunut Yhdysvaltain eri osavaltioiden tilanteesta orjakaupan kieltämisen tai sen legitimaation suhteen. Hän varttui Ohiossa, mutta hänen isomumminsa oli tehnyt uraa kätilönä Michiganissa. Äärimmäisen kiinnostavia paikkakuntia olivat Oklahoman osavaltion vapautettujen mustien pikkukaupungit joita oli 1900-luvun alkupuolella vielä olemassa viitisenkymmentä. Näihin muutti väkeä uudisraivaajiksi muista osavaltioista. Romaanissaan Paratiisi Morrison kuvaa fiktiivistä Rubyn kaupunkia, jossa esiintyy mustien utopistista ajattelua.

Morrison viittaa esseissään useampaan Keltaisen kirjaston valkoiseen kirjailijaan, joilla oli 1900-luvun aikana työn alla Afrikka-teema. Olen itse lukenut ainakin Hemingwayn, Conradin, Blixenin ja Saul Bellow’n teoksia, eli käytännössä puolet Afrikan mantereen kulttuureja toiseuttavasta kaanonista.

Kiinnostavin Morrisonin käsittelemä romaani on Camara Layen The Radiance of the King, jossa Afrikkaan eksyneen valkoisen miehen eksotisoivaa katsetta karnivalisoidaan perinpohjaisesti mustan kirjailijan toimesta. Laye (1928-1980) oli guinealainen ranskaksi kirjoittava kirjailija, jota tunnetaan huonosti ranskankielisen maailman ulkopuolella. Itse satuin lukemaan tämän romaanin englanninnoksen muutama vuosi sitten kirjahaasteeseen, ja pidin siitä paljonkin, vaikka sen käännös tuntui jäykähköltä.

Kun pohditaan, millaisia rasismia vastustavia perusteoksia voisi jakaa mm. suomalaisille nykypäättäjille, tämä esseekokoelma voisi olla yksi vaihtoehto, mutta sen ymmärtäminen vaatii lukijaltaan perustason kirjallista sivistystä ja empatiaa, jota muun muassa istuvalla valtionvarainministerillä, entisellä tohtoriopiskelijalla, ei ole. Sellaista sivistystä ei myöskään ole eräällä impivaaralaisella historioitsijalla, joka käy eduskunnan pöntössä turauttamassa n-sanaa. Kirjaa voisin suositella vaikka lukiolaisille, mutta nykyhallituksen ministerit eivät pysty sisäistämään maailmankuulun nobelistin sanomaa, koska hänen käyttämänsä käsitteet eivät kuulu heidän maailmankuvaansa.

Morrison ei edes näissä esseissä käytä montaa kertaa sanaa rasismi, vaan hän puhuu laajemmalla tasolla toiseuttamisen mekanismeista:

”Miksi haluaisimme tutustua muukalaiseen, kun on paljon helpompaa vieraannuttaa toinen? Miksi haluaisimme kuroa umpeen etäisyyden, kun voimme sulkea portin?”

Hänen sanansa ovat kirkkaan loogisia, ja toimivia yli kulttuurirajojen. Ei ole olemassa sellaista Impivaaraa, jossa kerran suljettua porttia ei voisi yrittää avata uudelleen.

Alttaritaulun pitkästä muistista

Teos: Samuel Björk: Saari kaukana kaikesta ( Otava, 2023)

Suomennos: Päivi Kivelä

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Norjalainen Hitran saari on kaukana kaikesta, mutta siellä on silti kaikkea, mitä ihminen arjessaan kaipaa. Se on paikka, jossa poliisi Mia Kruger on ollut joskus toipumassa kriisistä, ja sinne Mia palaa sanottuaan itsensä irti poliisivoimista.

Saarella lapset ja nuoret eivät kuitenkaan saa kasvaa täysin turvassa. Tarina alkaa 8-vuotiaan Jonathanin katoamisesta kuusi vuotta ennen nykypäivää, ja etenee 16-vuotiaan Jessican kuolemaan nuorten huumehuuruisten naamiaisbileiden iltana. Samaan aikaan paikallisessa seurakunnassa havaitaan symbolista ilkivaltaa: alttaritaululle ilmaantuu kuolleita lintuja kuin pedon merkkeinä.

Jessican kuolema aloittaa saarella suuren rikostutkinnan, johon liittyy muitakin epäilyksiä kuin nuoriin kohdistuva bilehuumekauppa. Nuori nainen oli myynyt itseään paikallisille miehille, ja hän oli pitänyt tarkkaa kirjaa pokistaan. Samaan aikaan saarella vietetään kalatehtailijamiljardöörin pojan häitä, ja myös tämän suvun bisneksissä on paljon hämärää. Hitran kaukainen sijainti on jo pitkään houkutellut puoleensa monenmoisia salakuljettajia ja lainsuojattomia.

Tämä teos tuntui kerronnaltaan hitaammalta kuin sarjan aiemmat osat, johtuen ehkä kontekstin pienuudesta. Henkilöitä kirjaan mahtui kuitenkin runsaasti, eli kuvattu saaristolaiselämä ei tuntunut liian sisäänpäinkääntyneeltä. Jännitys kirjassa oli enemmän psykologista kuin aiemmissa osissa, joissa on kuvattu raakaa lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tässäkin lapsinäkökulma oli vahva, mutta perspektiivi oli jokseenkin muuttunut.

Tämä on kirjasarja, johon on aina helppo palata, vaikka viime kohtaamisesta olisi jo vuosia. Mian ja Holgerin työtoveruus ja ystävyys tuntuu jo instituutiolta, ja siihen voi lukija luottaa, vaikka muu maailma velloisi petollisena ympärillä. Koin myös, että tässä osassa poliisien henkilökohtaista elämää avattiin juuri sopivasti – heidän kriiseilynsä ei ottanut pääosaa rikosjuonelta.

Tuonen Tytti, uskottuni

Teos: Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa.Väärässä olemisen historia (Siltala, 2023)

Onnistuin pitkästä aikaa lukemaan e-kirjan puhelimen ruudulta, jee! Sirpa Kähkösen 36 uurnaa on tulossa äänikirjana vasta ensi kuun lopussa, enkä malttanut odottaa sen saapumista. Teos oli sen verran vaativaa tekstiä, että mieluummin olisin lukenut sen painotuotteena, mutta nykyisessä asuinpaikassani ei ole kirjakauppaa.

36 uurnaa on kokeilevaa autofiktiota, ja kertoo kirjailijan äitisuhteesta vuosi tämän kuoleman jälkeen. Riitta-äiti lähti tuonilmaisiin koronakriisin loppuvaiheessa Kuopiossa, ja Sirpalle lankesi suvun haudanhaltijan rooli. Hänelle oli seurakunnassa kerrottu, että sukuhautaan mahtuisi 36 uurnaa.

Kirja on kuvitteellinen kohtaaminen kuolevan äidin, tyttären ja Tuonelan Tytin välillä. Siinä äiti on tullut tyttärensä luo käymään viimeistä kertaa, ja istuu keltaisessa nojatuolissa kuulemassa tyttärensä huolia. Viimeisellä ehtoollisella juodaan tiikerinverta, eli mustaviinimarjamehua ja syödään pullaelttaa.

Teoksen äiti on rikkinäinen sielu, joka on kärsinyt niin suvun raskaasta henkisestä perimästä kuin lievästä aivovammasta, jonka hän sai nuorena tyttönä junaonnettomuudessa. Hänellä on satunnaisia raivokohtauksia, ja varsinkin alkoholin vaikutuksen alaisena hän on holtiton. Lapset eivät säästy hänen pahapäisyydeltään, eikä kodin ilmapiiri ole koskaan erityisen turvallinen.

Riitta saa esikoisensa Sirpan 23-vuotiaana, mikä ei 60-luvulla ole erityisen nuori ensisynnyttäjän ikä. Hän on kauppakoulun käynyt konttoristi, joka jättää vauvan äitinsä hoitoon lyhyen äitiysloman jälkeen. Sirpa kasvaa kahdessa kodissa, mummolassa ja vanhempiensa luona. Suvun yhteys on tiivis, ja isoisä Lassin tarinointi Tammisaaren vankileiriltä kuuluu perittyyn mytologiaan.

Mummi Anna Heleena tuntuu saavan oman äänen vasta Lassin kuoltua. Hän on muuttanut Kuopioon Kaavilta, ja hänen sukutaustastaan tiedetään paljon vähemmän kuin Kuopiossa vaikuttaneista Tuomaisista. Mummi ilmaisee itseään paremmin käsitöidensä kautta kuin tarinoimalla. Vasta keski-iässä Sirpa alkaa arvostaa suvun naisten jättämiä pitsisiä galakseja.

Omat vanhempani syntyivät heti sodan jälkeen, kun taas teoksen Riitta syntyi jatkosodan aikana vuonna 1941. Vaikka 40-lukulaisia voidaan pitää yhtenä ikäluokkana, sodan aikana syntyneiden lapsuus on silti ollut erilaista kuin sen jälkeen syntyneiden. Riitta kasvaa niukoissa oloissa, ja oppii jo varhain puolustamaan itseään pihapiirissään nakkelemalla poikia jäisillä lantuilla.

Kähkönen poraa syvälle äitinsä lapsuuden ja nuoruuden fyysisiin kokemuksiin. Riitta on hieman poikamainen vahvarakenteinen tyttö, joka tunnetaan raisuista otteistaan. Hän on tottunut ”panemaan matalaksi” niin esineitä kuin kanssaihmisiä. Päiväkirjoissa hän tuo esiin herkempää puoltaan, ja niistä kuvastuu hienosti 1950-luvun nuorten ikäpolvikokemus. Voidaanko jopa sanoa, että kyseessä olivat ensimmäiset teinit?

Hurjia juttuja liittyi niin äidin toipumiseen päävammasta kuin hänen käyttämäänsä laihdutuslääke Miraprontiin. Tuon amfetamiinipohjaisen lääkkeen käyttö on ollut ilmeisen yleistä nuorten naisten keskuudessa 1960-luvulla. Ja Twiggyn kaltaiseksi muuttumisen on muutenkin täytynyt olla työläistä romuluisilla savolaisgeeneillä.

Kirja tarjoaa nostalgiaa niin muodin ja popmusiikin ystäville kuin innokkaille sukututkijoille ja niille, joita kommunismin henkinen perintö kiinnostaa. Varmasti ne lukijat, jotka ovat käyneet läpi Kuopio-sarjan, saavat kirjasta enemmän irti kuin ne, jotka eivät ole siihen tutustuneet. Itse olen lukenut sarjaa väärässä järjestyksessä, joten kaikki sen vaiheet eivät enää ole tuoreessa muistissani.

Kähkönen viittaa vain minimaalisesti omiin terapiakäynteihinsä, mutta luin kirjaa sellaisen henkilön aikaansaannoksena, joka on terapian kautta löytänyt tasapainoisen tavan kertoa muun muassa omista väkivallan kokemuksistaan. Teos ei pyri shokeeraamaan, vaan se pikemminkin näyttää 1960-luvulla syntyneiden lasten elinoloja rehellisen arkisella tasolla. Kokeilevan kielenkäytön kautta karuihin kokemuksiinkin löytyy toinen ulottuvuus, verbaalisen magian maailma, verraton pakopaikka.

Koulukavereiden kirjaprojektista

Teos: Minna Ala-Heikkilä: Kaikki se viha, kaikki se rakkaus (Tammi, 2023)

Äänikirjan lukija: Pertti Huuskonen

True crime on genre, josta luulin jo saaneeni yliannostuksen, enkä ole vähään aikaan kertonut havainnoistani sen uusimmista helmistä täällä. Nyt kerron jotain kohtaamisestani Pauli Joonan elämäkerran kanssa, jonka on kirjoittanut hänen koulukaverinsa, toimittaja Minna Ala-Heikkilä.

Olen kuullut jotain Joonan rikoshistoriasta paikallislehdistä, vaikka hän ei ole ns. julkkisrikollinen. Hänet tunnetaan uskoon tulleena henkilönä, joka on puhunut paljon kokemuksistaan hengellisissä piireissä. Hän on kotoisin Vammalasta, ja vaikuttaa nykyään Nokialla. Teoksessa seikkaillaan myös Tampereella, Turussa ja Jyväskylän seudulla, ja monella muulla paikkakunnalla, jossa Joona istui tuomioitaan.

Kirjan kirjoittamisen motiivina on selvästi tarjota julkisuuteen se tavallisen rikollisen tarina, johon harvoin liittyy mitään hohdokasta tai ihailtavaa. Pauli Joona kasvoi epävakaassa perheessä, jossa arkea tahditti isän päihderiippuvuus. Hän on joutunut tekemisiin alkoholin kanssa jo 5-vuotiaana, ja oli teini-ikään tultaessa täysi addikti. Poika joutui koulukotiin 13-vuotiaana, ja on elänyt puolet elämästään valtion laitoksissa.

Koukutuin tarinaan siksi, että siinä kuvataan muun muassa pahamaineista Pernasaaren koulukotia Laukaassa, Jyväskylän lähellä. Tästä paikasta olen kuullut jo lapsena, ja se tuntui aidosti pelottavalta mestalta. Joonalle tämä kokemus ei kuitenkaan ollut karmea, vaan ajoittain hän koki helpotusta sinne päätymisestä, koska laitos tarjosi hänen elämäänsä ensi kertaa turvallisen rutiinin. 1980-luvulla koulukodin nuoret saivat käydä Jyväskylän riennoissa suht vapaasti, joten hänen elämään mahtui myös normaaleja nuorten harrastuksia kuten discoilua ja laskettelua. Pidin varsinkin 1980-luvun ajan hengen kuvauksesta.

Teoksen suurin draama liittyy vuoteen 2008, jolloin Joona jätti pakkaseen heitteille pahoinpitelemänsä poliisimiehen, ja päätyi elinkautiseen rangaistukseen törkeästä kuolemantuottamuksesta. Tämän jälkeen häntä kohdeltiin vaarallisena rikollisena, mutta teko sai hänet myös muuttamaan elämänsä suuntaa. Uskoontulon kertomus onkin tässä teoksessa aito, vähemmän imelä ja toivoa tuottava.

Kirja on myös erikoinen rakkaustarina, sillä vapauduttuaan vankilasta viisikymppisenä Joona löysi elämänsä rakkauden vapaakirkollisen Via Dia-järjestön kirpputorilta Tampereelta. Vaimo Elina on myös osallistunut kirjaprojektiin.

Ehkä kirjan parasta antia oli kuitenkin tarina Paulin ja Minnan ystävyydestä, koska en ole aiemmin vastaavasta kuullut. Se on aidosti sydäntä lämmittävä. Minna ja hänen perheensä toimi vuosikausia Paulin tukihenkilöinä jo ennen kuin idea kirjan kirjoittamisesta muodostui. Näin ollen teoksen siivet kattavat kaksikon elämästä valtaosan, ja tämä tekee myös lukukokemuksesta syvääluotaavan.

Sivilisaation loppu on uusi alku

Teos: Paolo Giordano: Tasmania (Aula&co, 2023)

Suomennos: Leena Taavitsainen-Petäjä

Äänikirjan lukija: Mikko Toiviainen

Ilmastonmuutoksesta on viime aikoina ilmestynyt laaja skaala sanataidetta, josta valtaosa on pitkästyttänyt minua suuresti. Italialainen Paolo Giordano taas kuuluu niihin luottokertojiin, joiden kautta saatan edes hetkellisesti kiinnostua luonnontieteellisesti suuntautuneesta kaunokirjallisuudesta.

Tasmania ei nimestään huolimatta sijoitu Australiaan, vaan Roomaan ja Pariisiin. Siinä on vajaa nelikymppinen kertojamies, joka on naimisissa itseään hieman vanhemman Lorenzan kanssa. Mies on joskus ollut fyysikko, mutta on myöhemmin päätynyt toimittajaksi. Hän on ollut onnekas, koska saa edelleen keikkoja Corriere della sera-lehteen.

Romaani alkaa Pariisista, jonne mies on mennyt tekemään juttua ilmastomuutoskonferenssista. Kaupungissa on lähes sotatila terroristi-iskujen jälkeisessä maailmassa. Muutenkin intellektuellien piireissä keskustellaan maailmanlopun ja sivilisaation lopun välisistä eroista. Miestä itseään työllistää tietokirjahanke, joka liittyy Hiroshiman pommituksen jälkipolvien vaiheisiin. Muutenkin hänen piireissään muodikasta on tieteen popularisointi, ja sillä alalla menestyksen huippu on päästä jenkkien TedTalk-luennoitsijaksi.

Jacobo Novelli on yksi tällainen professori, joka tekee nousujohteista uraa ilmastomuutoksen popularisoijana Pariisissa. Kertoja ystävystyy Novellin kanssa, ja pääsee viettämään lomaa tämän huvilalle Sardiniaan. Pian Novelli kuitenkin mokaa maan perusteellisesti puhumalla paskaa TedTalkissa naisista tiedemaailmassa. Miehestä tulee yhdessä yössä persona non grata, ja kertoja joutuu punnitsemaan ystävyytensä kestävyyttä keskellä julkista katastrofia.

Lapsettomuus on myös yksi romaanin pääteemoista, sillä kertoja ja Lorenza yrittävät vuosikausia saada jälkikasvua epäsuotuisissa oloissa. Lorenzalla on jo melkein aikuinen poika, jonka isäpuoleksi kertoja on päätynyt nuoressa iässä. Vaimon päätettyä lopettaa lapsettomuushoidot liitto ajautuu seksittömään vaiheeseen, ja pariskunta killuu eron partaalla. Heidän katolinen vihkipappinsa yrittää auttaa, mutta ei ole kovin uskottava neuvoja. Pappi itse tavoittelee nuoren opiskelijatytön suosiota, ja on jo monesti rikkonut selibaattivalansa.

Kirjan nimi viittaa maahan, jossa kaikki uudet tulokkaat voivat saada uuden mahdollisuuden. Nimi viittaa myös Nick Caven muusikon uraan, sillä Cave piti ensimmäisen keikkansa Tasmaniassa sen jälkeen, kun oli toipunut poikansa traagisesta kuolemasta.

Kuuntelin kirjan sujuvasti yhdessä päivässä, vaikka se on temaattisesti painava. Keskityin enemmän ihmissuhdekuvioihin kuin tiedeulottuvuuteen, mutta pysyin tieteessäkin hyvin kärryillä. Ystävyyden teema kiinnosti minua enemmän kuin kertojan ja Lorenzan avioliitto, ja välillä miehen äärimmäinen lojaalisuus ystäviä kohtaan toi myös haasteita tuohon liittoon.

Olen tainnut lukea kaikki Giordanolta suomennetut teokset ja voin sanoa olevani hänen faninsa. Kovin montaa italialaista nykykirjailijaa en tunne, joten siksikin hänen teoksensa ovat olleet tärkeä ikkuna maahan. Tässä teoksessa päästiin matkustamaan moneen maahan, ja ironista kyllä lentämään mantereiden välillä aikana, jolloin lentämisestä tuli synti tiedostavissa piireissä.

Alati vaihtuvista nimilätkäihmisistä

Teos: Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi (Karisto, 2021)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Anni ja Juho ovat Helsingin Käpylässä asuva keskiluokkainen pariskunta, jotka ovat eläneet boheemin kulturellia elämää omassa kuplassaan siihen saakka, kun heistä tuli vanhempia. Varsinkin Juho on kultalusikka suussa kasvanut kulttuurisuvun kasvatti, joka ui kuin kala vedessä päivälliskutsujen maailmassa. Hänen suvussaan vaalitaan perinteitä, ja sukulaisia tavataan lähinnä jäykkien rituaalien puitteissa.

Pariskunta saa esikoisensa ja ainokaisensa suht vakiintuneessa elämänvaiheessa. Johannes on vaativa, itkuherkkä vauva, josta tulee haasteellinen lapsi päiväkodissa ja suoranainen ongelmatapaus koulussa. Hänellä on väkivaltaisia taipumuksia, ja pian alati vaihtuvat nimilätkäihmiset valloittavat perheen arjen. Pojan hoitoon ja viranomaiskäynteihin liittyvä arkisto paisuu mahdottomaksi, eikä oikeaa diagnoosia ole löydettävissä. ADHD-tapaukseksi poika on liian järjestelmällinen, erityisherkkyyttä ei vielä tuossa vaiheessa tunnisteta diagnoosina. Teini-ikäisenä poika ajautuu ”huonoon seuraan”, mutta ei ala käyttää päihteitä tuossa porukassa. Tavallaan hän on outo lintu myös huumeita käyttävien pikkurikollisten piireissä.

Hakalahti kuvaa oivallisesti niitä yhteentörmäyksiä ja ennakkoluuloja, joita koituu siitä, kun tiettyyn asemaan fiksoituneet ihmiset joutuvat epämukavuusalueelle. Perheen saagassa se alue sijaitsee Kontulassa, jonne Johannes muuttaa heti täysin saavutettuaan. Levoton poika päätyy sinne alivuokralaiseksi kämppiksenään tyyppi, joka on kiristänyt tätä taloudellisesti. Poika päätyy pikavippikierteeseen, ja hankkii näillä rahoilla itselleen auton, vaikka ei omista ajokorttia.

Oman lapsen aikaansaama sosiaalinen häpeä on teoksen keskeinen teema, ja sen ytimeen tämä teos porautuu vimmaisesti. Johanneksen käytös suvun kokoontumisissa on pitkään ollut haasteellista, ja pariskunta on oppinut välttämään liian vaikeita tilanteita. Varsinkin Annin anoppi suhtautuu Johannekseen kuin mätään omenaan. Heidän maailmassaan nuoret menestyvät ja pääsevät elämässä eteenpäin. Kuinka he voisivat kertoa lähipiirilleen poikansa kuulumisista rehellisesti?

Romaanin ilahduttavana sivujuonteena toimii taidehistoria, sillä Anni toimii sen alan tutkijana ja on muutenkin pyörinyt taidepiireissä. Annin väkivaltaan taipuvainen ex-poikaystävä myös kummittelee taustalla, ja hänen Tyko Salliseen liittyvä väitöskirjansa saa paljon moitteita naisvihan ohittamisesta. Päädyin jopa ihailemaan teoksessa mainittuja maalauksia, mikä on minulle harvinaista näinä aikoina. Helene Schjerfbeckin Ovi on hieno maalaus, joka kuvastaa monia ihmismielen mysteerioita. Pidin myös kansikuvasta ja kaleidoskoopin vertauskuvasta. Kaipaan myös aikoihin, jolloin kaleidoskooppi oli monen lapsen ainutlaatuinen leluaarre.

Sijoituksen lyhyt historia

Teos: Maria Peura: Esikoinen (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Maria Peura on monille tuttu kirjailija tummanpuhuvista lappilaisaiheistaan. Itse en muista, olenko lukenut hänen teoksiaan 00-luvun alun ruuhkavuosina. Jostain syystä olen monesti sekoittanut hänet Kreetta Onkeliin, saman ikäluokan kirjailijaan, joka Peuran lailla debytoi traumaattisen lapsuuden teemaisella romaanilla.

Luin nyt Peuran uusimman teoksen Esikoinen, joka on autofiktiivinen teos kokemuksista oman lapsen sijaishuollosta, ja siihen johtaneista prosesseista. Painotus teoksessa on kuitenkin fiktiolla, ja lupa Peuran aikuiselta pojalta on saatu tarinan kertomiseen. Kyseessä on äidin versio tapahtumista, ja tarinassa on toivoa, koska siinä poika jää henkiin ja kasvaa yhteiskunnan tuottavaksi jäseneksi.

Romaanin kertoja on saanut poikansa vaikeissa oloissa. Lapsen isä on ollut mukana kuvioissa syntymän aikaan, mutta hänen läsnäolonsa on ollut enemmän haitallista kuin rakentavaa. Pariskunta on tavannut etelässä, mutta muuttanut Lappiin lasta synnyttämään. Kertoja on hyvin kiintynyt lapsuutensa jokimaisemaan, vaikka sielläkin on tapahtunut paljon synkkää. Suvulla on siellä kesätalo, jonne kertoja pakenee mielellään kirjoittamaan, välillä myös talvisaikaan.

Kertojan vanhemmat ovat korostetun keskiluokkaisia ja sivistyneitä, mutta äiti on ollut masentunut läpi hänen lapsuutensa. Äiti uhkailee Mariaa itsemurhalla, jos tämä ryhtyy kirjoittamaan suvun salaisuuksista. Teoksen nykyisyydessä äiti on edelleen elossa, mutta alkava muistisairaus on jo häivyttänyt hänen persoonaansa.

Peura painottaa tarinassa esikoispojan odotuksen ja syntymän vaikeita oloja. Lapsi saa kokea potkuja isänsä toimesta jo sikiövaiheessa, mikä varmasti vaikuttaa tulevaan kasvuun ja kehitykseen jollain tasolla. Poika osoittautuu vaativaksi kasvatettavaksi jo varhaisessa vaiheessa, ja erityisen vaikeaa on se, kun häntä ei enää kutsuta lasten synttäreille väkivallan pelon vuoksi.

Kirjan äiti harjoittaa radikaalia avoimuutta kertoessaan perheensä kuulumisista, mutta pojan saavuttua teini-ikään hän alkaa pohtia tämän strategian kannattavuutta. Ehkä koskettavinta itselleni olikin kuvaus siitä, kuinka kirjan äitihahmo yritti vuosikausia saada hyväksyntää lapsensa kouluyhteisössä, vaikka hänen poikansa ulossuljettiin niin paljosta sosiaalisesta tapahtumisesta.

Romaanin äiti on vastuullinen vanhempi, joka itse lähestyy sosiaaliviranomaisia toive sijoituksesta mielessään, koska ei enää koe pärjäävänsä lapsensa kanssa omin avuin kotona. Kuitenkin hänet valtaa tämän päätöksen jälkeen valtava tyhjyys ja suru, eikä sijaishuolto pysty hänen poikaansa paljon paremmin auttamaan. Hatkamatkoja tulee liikaa, ja äidin huoli karanneesta nuoresta on vielä suurempi kuin se oli pojan vielä asuessa kotona.

Teoksen vastaanotto häiriintyi minulla siksi, että olin ennen kirjaan tarttumista jo lukenut monta naistenlehden juttua Peurasta ja hänen perheestään, enkä tässä arviossa osaa osoittaa, mitä ammensin itse kirjasta ja mikä oli ulkopuolista informaatiota. Esimerkiksi lapsen isän kulttuurinen tausta jätettiin kirjassa tietoisesti hieman hämärään, mutta tiesin siitä enemmän muista lähteistä.

Teos on kaunokirjallisesti tasokas, kuten varmasti kaikki muutkin Peuran teokset ovat. Uskon, että se voi kiinnostaa myös sellaisia lukijoita, jotka eivät kaipaa vertaistukea tai joilla ei ole omakohtaista kokemusta lastensuojelusta. Koska teoksen aikaikkuna ulottuu menneisyyteen, noin vuosikymmenen taakse, se ei myöskään pyri shokeeraamaan kuvauksena lastensuojelun palveluiden tilasta. Ajallinen välimatka on tehnyt tehtävänsä, ja lopputuloksena on vaikuttava ja puhutteleva romaani.

Me kanssakärsijät

Teos: Aija Salovaara: Ihan pieniä lintuja (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Pamela Tola

Viikonlopun aikana kuuntelin kolme(!) romaania suomalaisesta perhe-elämästä, joita kaikkia yhdisti jonkinlainen terapeuttinen ote. Teokset sekoittuivat muistikuvissani erikoiseksi möykyksi, ehkä lapsen muovailuvahatuotokseksi, josta on jälkikäteen vaikea erottaa selkeitä sävyjä. Yritän kuitenkin kirjoittaa lyhyesti vaikutelmani jokaisesta. Jokaisessa teoksessa päähenkilönä on keski-ikään ehtinyt äiti-ihminen, joka on joutunut kärsimään paljon lähisuhteissaan.

Aija Salovaaran (s.1979) Ihan pieniä lintuja on esikoisromaani, joka kertoo keski-ikäisen naisen isähäpeästä. Kirjan kertoja on Helsingissä asuva vaihtoehtohoitojen suurkuluttaja, joka on jäänyt koukkuun netin vertaistukiryhmiin. Hän kärsii epämääräisistä kivuista ja kroonisesta unettomuudesta, ja on myös vahvassa lääkekoukussa. Aviomies ei ole tyytyväinen naisen työtilanteeseen, mutta nainen ei selvästikään ole 100% työkuntoinen. Kaikki naisen traumat eivät johdu vaikeasta isäsuhteesta, vaan taustalla on myös hankalia ex-kumppaneita.

Kertojan isähäpeä tuntuu keskittyvän nuoren aikuisen kokemuksiin, vaikka isä on ollut viinaanmenevä koko hänen elinkaarensa ajan. Vanhemmat ovat menneet naimisiin nuorena, ja eronneet varhaisessa vaiheessa. 1990-luvulla isä on jo rapajuopon asemassa, ja tyttären lähestyttyä täysikää hän elelee milloin missäkin, asunnottomien yömajassa ja tuttavien nurkissa. Pienessä rannikkokaupungissa tytärtä hävettää näyttäytyminen juopon isän seurassa, varsinkin poikaystävien mahdollinen mielipide.

Tarinan kertoja lähtee opiskelemaan Italian Bolognaan, ja isä saapuu Riminin-lomalle tytärtä moikkaamaan. Pelko isän kuolemasta reissun päällä on oikea, mutta hän ei vielä kuole hotellihuoneeseensa. Isä lähtee kuitenkin tyttären elämästä 41-vuotiaana, ja vasta kun tytär itse saavuttaa saman iän, hän pystyy hahmottamaan paremmin elämänpolkujen erkaantumista.

Pidin kirjan Italia-osuudesta paljonkin, koska siinä päästiin parhaiten naisen muunkin elämän kuin terveyshuolien äärelle. Minua myös nauratti hänen holistinen vaihtoehtohoitojen läpikäymisen ”ura”, vaikka en ollut varma, oliko kirjailijan tarkoituksena esittää se koomisena. Vieroittuminen lääkkeistä vierottujien vertaisryhmästä oli ainakin äärimmäisen itseironista, ja voi hyvinkin kuulua monen kirjan lukijan arkeen.

Teoksen heikoimpana lenkkinä koin kertojan avioliiton ja äitiyden kuvauksen siksi, että hänen aikuisuuden perheen jäsenensä jäävät aika etäisiksi hahmoiksi. Tämä on luultavasti tietoinen tyylillinen keino, mutta en olisi välttämättä tarvinnut tarinaan koko perhettä lainkaan. Luultavasti ”pienten lintujen” tarina olisi toiminut jopa paremmin, jos kertoja olisi ollut lapseton sinkku. Tai sitten olisin mielelläni lukenut saman tarinan kahdessa osassa: yhden teoksen kertojan nuoruudesta ja toisen hänen nykyisyydestään perheenäitinä ja puolisona.

Romaanin teksti on sujuvaa ja kieli monisyistä. Riippuu täysin lukijasta, kuinka hän ottaa vastaan päähenkilön uppoutumisen terapian ja vaihtoehtohoitojen maailmaan. Olen lukenut useamman teoksen, joissa päähenkilönä oli keski-ikäinen, korkeasti koulutettu hoitoihin koukuttunut nainen, ja osassa näistä teoksista henkilön talousvaikeuksia kuvattiin räväkämmällä otteella. Tässä teoksessa ongelmana saattaa olla se, ettei kertoja elää vielä siinä kuplassa, jossa homeopatia, kaakaoseremomiat, kraniosakraalihoito ja regressioterapia ovat hänelle mahdollisia tahoja etsiä elämään helpotusta. Monilla tälle tielle lähteneillä voi olla se tilanne edessä, ettei kaakaoon ole varaa edes yksin yksiön nurkassa ilman terapiatilan ovimaksua.

Oma lopputulemani kirjasta oli, että sen vahva terapiaulottuvuus jokseenkin vesitti rouheampaa kerrontaa päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Romaani kuitenkin tarjoaa evästä monen tyyppisille lukijoille, ja tiedän ihmisiä, jotka saattavat lukea teoksen vain siksi, että siinä kuvataan TRE-tärinätekniikkaa.