Pitkä matka peijaisiin

taiye-selasi-portr_2521212bGhanalais-nigerialaisen Taiye Selasin  Ghana Must Go (2013) on hämmentävä esikoisromaani: sen kypsyys ja syvä viisaus antavat vaikutelman pitkän kirjailijanuran luoneesta tekijästä. Romaanin nimi on jo omanlaisensa arvoitus: miksi Ghanan pitää poistua? Mikä ghanalaisuudessa mättää? Häpeävätkö romaanin päähenkilöt etnistä taustaansa? Onko Ghanassa luurankoja kaapissa tai koiria haudattuna?

Selasi vie lukijansa pitkälle matkalle Yhdysvaltojen, Nigerian ja Ghanan välillä. Matka kestää yli neljäkymmentä vuotta 60-luvun lopulta näihin päiviin saakka. Tarinan keskiössä on Bostonin alueella asuva Sain nelilapsinen perhe, jonka kirurgi-isä Kweku on jättänyt silloin, kun isää olisi tarvittu eniten. Sain perheessä äiti Fola on hoitanut arjen pyörityksen perinteiseen malliin unohtaen oman uransa, keskittyen aviomiehensä unelmaan. Huippukirurgin tulot ovat riittäneet talouden pyörittämiseen siihen päivään saakka, kun Kweku saa potkut sairaalasta tekaistuun virkavirheeseen viitaten. Kweku ei uskalla kertoa kokemastaan vääryydestä vaimolleen, vaan teeskentelee töissä käyvää kuukausitolkulla. Lopulta Kweku pakenee Ghanaan jättäen vaimonsa vastuuseen lasten kasvavista menoista, mukaan lukien collegemaksut neljälle. Fola ottaa avioeron ja selviää kaikesta hammasta purren.

Ghanassa Kweku ottaa viidenkympin villityksessä toisen vaimon, nuoren kouluttamattoman Aman, jonka pääasiallinen tehtävä on lämmittää miehen sänkyä. Uusi avioliitto on täysin erilainen kuin ensimmäinen. Nuori vaimo on vähään tyytyväinen eikä riitele koskaan. Vanhoilla päivillään Kweku keskittyy ekologisen puutalon rakennuttamiseen ja muihin elämän pieniin iloihin. Jossain taka-alalla kalvaa kuitenkin ikävä ensimmäistä vaimoa ja aikuisia lapsia.

Tarina lähtee liikkeelle Kwekun kuolemasta ja avautuu spiraalinomaisesti. Tässä liikutaan kohti isän hautajaisia ja yritetään paikata dysfunktionaalisen perheen haavoja pienin elein. Kerroksellisuus ja tajunnanvirta vaativat lukijalta keskittymistä – tätä ei lueta yhdeltä istumalta, vaan mielellään hitaasti pureskellen. Itselleni suurin ahaa-elämys oli kerrontatekniikassa: se on samaan aikaan ilmavaa ja tiivistä. Ihailen Selasin tapaa kuljettaa useampaa aikakerrosta samanaikaisesti mukana. Muistaminen ja unohtaminen ovat dialogissa keskenään.

Temaattisesti Selasi ottaa kantaa sukupuolten väliseen työnjakoon ja myyttiin moniavioisesta afrikkalaisesta miehestä. Kwekun hahmo on riittävän monisärmäinen kaatamaan stereotypioita. Mies ei ole kroonisesti uskoton hamesankari, vaan pikemminkin vetäytyvä nörtti, jolle yhdenkin naisen pyörittäminen on joskus liikaa. Hänen todellinen intohimonsa ja lahjakkuutensa liittyy arkkitehtuuriin ja taiteisiin, mutta on valinnut lääketieteen miellyttääkseen sukuaan. Avioliitto Folan kanssa ei ole alun perin onneton, mutta pariskunta ajautuu elämään rinnakkaisia elämiä lasten kasvaessa. Aikuiset lapset ovat yrittäneet vuosikausia mieltää isänsä todellisena paskiaisena, mutta hautajaismatkan aikana he joutuvat tutustumaan isäänsä ja tämän kotimaahan uudelleen.

Teoksen kaikki henkilöt ovat monisärmäisiä – jokaisesta jää vahva muistijälki. Oma lempihahmoni on äiti-Fola, joka lasten vartuttua muuttaa suutuspäissään Ghanaan kertomatta kenellekään uudesta osoitteestaan. Kwekukaan ei tiedä, että hänen eksänsä pitää kukkakauppaa samassa kaupungissa hänen kanssaan. Nigerialaisella Folalla ei ole muuta yhteyttä naapurimaahan kuin puolighanalaiset lapset. Hän elää steriiliä länsimaisen oloista elämää yksin isossa talossa palveluskuntansa kanssa. Accrassa on tyyntä ja rauhallista verrattuna Lagosin hälyyn ja kaaokseen. Selasi maalaa potrettia kaupungista, joka tuntuu melkein hipsteriltä ja ehdottomasti vierailun arvoiselta.

Kirjan nimen arvoituskin aukeaa loppumetreillä. Se viittaa konkreettisiin historiallisiin tapahtumiin 1980-luvulla yhtä lailla kuin perheenjäsenten vaihteleviin tunnetiloihin. Ghanan postkoloniaali historia on näyttämönä tapahtumille, mutta Selasi operoi historiallisilla faktoilla säästeliäästi. Nigerian ja Ghanan naapuruussuhteista käydään vääntöä, johon lukija voi halutessaan keskittyä. Romaani kuitenkin aukeaa niillekin, jotka eivät Länsi-Afrikan lähihistoriasta paljoa tiedä.

Selasia lukiessa mieleeni pompahti kaksi samantyyppistä kertojaa, intialainen Kiran Desai (erityisesti teos The Inheritance of Loss) ja irlantilainen Anne Enright (erityisesti teos The Gathering). Kaikilla daameilla on taito rakentaa ikimuistoista jälkeä melko pienistä aineksista. Selasien hautajaiskeikalla yllättivät raikkaus, tuoreus ja elämänilo. Suosittelisin teosta erityisesti niille, jotka ovat äskeittäin menettäneet läheisen. Tämä teos nimittäin voi auttaa suruprosessissa yllättävällä tavalla.

Mainokset

Maista, joiden laulua kukaan ei laula

BulawayoZimbabwelaisen NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet (We Need New Names, suom. 2013, Gummerus) on rankka retki lapsuuteen ja nuoruuteen, jossa köyhyys ja omilla pärjäämisen periaate jyräävät humanismin kuusi nolla. Tässä on nimeämätön zimbabwelainen kaupunki, jossa on hökkelikylä nimeltä Paratiisi ja rikkaidenranta Budapest. Uutta ostoskeskusta rakentavat kiinalaiset, sitä lapset kutsuvat Shanghaiksi. Uusia nimiä etsitään niin paikoille kuin ihmisillekin.

Paratiisin asukkaista kaikki eivät aina ole olleet köyhiä ja kouluttamattomia, vaan maan talouskriisi ja poliittinen eristäytyminen ovat tehneet keskiluokkaisistakin perheistä epätoivoisia. Paratiisissa odotetaan avustusrekkoja, jotka tuovat kylän lapsille ironisilla teksteillä varustettuja t-paitoja. Paikallinen koulu on lakkautettu, sillä kaikki sen opettajat ovat muuttaneet maasta. Lapsilla on päivät aikaa tehdä kepposia University of Cornell-t-paidoissa. Lempileikkinä heillä on maaleikki, jossa maailman maat pannaan kolmeen tai neljään eri kastiin. Zimbabwe kuuluu sinne mappi ö:hön yhdessä Somalian, Irakin ja Afganistanin kanssa.

Tarinan kertoja on yksitoistavuotias Kulta, joka vaikuttaa koulua käymättömyyden vuoksi ikäistään lapsellisemmalta. Kulta tarkkailee naapuruston puuhia säälimättömän tarkkanäköisesti, mutta lapsen kielellä kerrottuna seksuaalinen hyväksikäyttö ja uskonnollinen fanatismi pehmenevät asteen verran. Kulta hengaa kaikki päivät lapsijengissä, josta Chipo on raskaana. Raskaus haittaa hänen leikkejään – hän ei enää kykene kiipeilemään puissa kuten ennen. Kansainvälisten avustusjärjestöjen työntekijät ottavat tytöstä kuvia häpeilemättä, esimerkkinä maan degeneraatiosta. Kun Kulta näkee evankelisessa kaatokokouksessa profeetta Ilmestykset Bitchington Mborron hierovan naispuolisen kielilläpuhujan pimppiä koko kongregaation läsnäollessa, hän yhtäkkiä yhdistää Chipon kertoman ja kaatokokouksen irstauden: Chipo on kertonut, että hänen isoisänsä käy hänen päälleen samalla lailla kuin Profeetta aina, kun isoäiti on ulkona.

Bulawayon tapa kertoa lasten arjesta on nerokkaan ravisteleva. Kulta-kertojassa on sopiva määrä naiiviutta ja analyyttisuutta: yksitoistavuotias tyttö kykenee arvioimaan maansa henkistä tilaa uskottavammin kuin aikuinen kertoja. Hän panee halki, pinoon ja poikki niin irstaat pastorit, ahneet henkiparantajat, Mugaben uskolliset kannattajat kuin kylän juoppolallit. Paratiisin aikuisilla ei ole paljoa muuta odotettavaa kuin avustusrekan saapuminen ja pään täyteen vetäminen ÄitiRakkauden salakapakassa. Lapsilla kuitenkin on vielä toivoa jostain paremmasta.

Jos koko romaani olisi seurannut pelkästään Paratiisin arkea, se olisi saattanut olla liian toivoton kenenkään luettavaksi. Kulta pääsee lähtemään vierailuviisumilla Fostalina-tätinsä matkaan Detroitiin, jossa hänelle aukeaa uusi elämä. Fostalina ja hänen ghanalainen miehensä kohtelevat tyttöä säällisesti ja tukevat koulunkäynnissä. Hänestä tulee melkein tavallinen amerikkalainen teini, joka viihtyy ostareilla ja klubeilla. Säästöjä tytön college-opintoja varten ei kuitenkaan ole, joten hän joutuu säästämään itse työskentelemällä supermarketissa ja kotisiivoojana. Paperittomien maahanmuuttajien mielentilan kuvaus on tässä ilmiömäistä – luin paria lukua ääneen hykerrellen, niin osuvasti Bulawayo osasi tiivistää heidän unelmansa ja pelkonsa. Amerikka-osio oli selkeästi koomisempi ja toi alkuosan kauheuksille hyvän kaikupohjan.

En ole vielä lukenut Chimamanda Ngozi Adichien Americanah:ia, mutta olettaisin Bulawayon romaanilla olevan yhtymäkohtia sen kanssa. Bulawayon kirjoitustyyli on kuitenkin astetta ilkeämpi kuin Adichien. Suomalaisista kertojista mieleen tulivat Elina Hirvonen ja Markus Nummi. Hirvittävän kiinnostavaa olisi lukea tätä ja Karkkipäivää rinnakkain: heitteillejätettyjen lasten tilanteessa kun on samaa, olipa kyseessä köyhä kehitysmaa tai ns. hyvinvointivaltio. Karkkipäivä tosin taisi olla emotionaalisesti vielä raskaampi luettava, mutta molemmissa romaaneissa kielellinen innovaatio pelasti tekstin ja lukijan.

Harrastan pitkiä lainauksia harvoin, mutta nyt oli pakko: ”Kun kuolemme, lapsemme eivät osaa surra meitä oikein. He eivät menetä järkeään murheesta, eivät kaada maahan olutta eikä tupakkaa, eivät laula ääniään käheiksi. He eivät pane mukejamme eikä lautasiamme haudoillemme, eivät saata meitä mpkapuun oksa kädessä. Me lähdemme vainajien maahan alasti, ilman niitä tavaroita, joita tarvitsisimme, jotta pääsisimme esi-isiemme linnaan. Koska emme saavu niin kuin meidän kuuluisi, henget eivät riennä meitä vastaan, ja niinpä me odotamme odottamasta päästyämmekin ikiajoiksi ilmaan jääneinä kuten niiden maiden liput, joista kukaan ei laula.” (s.250)

Vaikka Zimbabwen laulua harva laulaa, tässä blogissa käydään jatkuvaa Zimbabwe-Nigeria-maaottelua Afrikan kaunokirjallisen ykkösmaan tittelistä. Tällä hetkellä Zimbabwe on matsissa pisteen edellä.

Elegia siniselle Niilille

lyrics_alley-aboulela_leila-15193923-frntTämä on vastaus äskettäin saaneeni kohtaamishaasteeseen: minua pyydettiin kirjoittamaan jostain kaunokirjallisesta teoksesta, jonka kohtaaminen on ollut poikkeuksellisen merkityksekäs tai jonka lukeminen on johtanut uusiin kohtaamisiin. Tarkoituksena on laittaa haaste eteenpäin 3-6 blogiystävällenne. Kiitos sinulle, Marika Oksa: http://oksanhyllylta.blogspot.fi/2014/05/haastevastaus-kohtaamisia-kirjassa.html. Koska olen blogistina jälkijättöinen ja autismiin taipuvainen, ei minulla ole varsinaisia blogikavereita, joiden juttuja vastavuoroisesti kommentoisin. Yritän oppia paremmille tavoille. Laittaisin haasteen Johannalle, Annelle, Pihille Naiselle ja Kirjavalaalle – haaste löytyy blogienne uusimman päivityksen kommenttiosiossa.

Valitsin kirjailijan, jonka kolmannen teoksen pelastin juuri muumioitumiselta sänkyni alta. Teos oli maannut siellä kolmisen vuotta unohdettuna.

Kyseessä on sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan Lyrics Alley (Weidenfield & Nicholson, 2010). Aboulelan ensimmäinen romaani The Translator oli silmienavaaja minulle – ihastuin Aboulelan tapaan kuvata islamin arkea ja erityisesti islamin harjoittamista pohjoisessa kohteessa, Skotlannissa, hyvin erilaisessa kulttuurisessa kontekstissa kuin sudanilaisen päähenkilön ”juurilla”. Romaani oli klassinen rakkaustarina, jossa henkilöt kuitenkin rikkoivat monia rajoja ja joutuivat ylittämään itsensä. Sudanilaisen naisen skottirakastettu kääntyy tässä islamiin vapaasta tahdostaan. Pidin teoksessa islamiin ja sukupuoleen liittyvien ennakko-oletusten kaatamisesta ja yrityksestä vastata kysymykseen, millaista on olla uskovainen muslimi, kosmopoliitti ja suvaitsevainen muita kulttuureja kohtaan.

Ihastuin romaaniin niin paljon, että otin kirjailijaan yhteyttä hänen kustantajansa kautta ja yllätyksekseni sain vastauksen suoraan häneltä itseltään. Jatkoimme satunnaista mailivaihtoa ainakin vuoden päivät vaihtaen enimmäkseen kuulumisia arkisista asioista kuten lasten sopeutumisesta asumaan diasporassa (asuin itse tuolloin Kanadassa). Aboulelan historia on varsin liikkuva, silloinkin hän jakoi elämäänsä ainakin kolmen maan ja mantereen välillä. Kohtaaminen kirjailijan kanssa oli minulle merkittävä, sillä kohtasin syvällisesti uskonnollisen henkilön, joka ei kuitenkaan antanut hengellisen elämänsä muodostaa muureja muun maailman kanssa. Haaveenani oli ja on edelleen järjestää seminaari, jossa hän olisi yksi pääpuhujista.

Jostain syystä en päässyt kolmannen romaanin maailmaan sisälle yhtä helposti kuin kahden ensimmäisen. Tämä johtui aukoista sivistyksessäni: koska en tiedä Sudanin historiasta oikeastaan mitään, en pystynyt automaattisesti siirtymään romaanin kontekstiin, 1950-luvun alun itsenäistyvään valtioon. Ja koska Sudan on paikka, josta nykyään kuullaan lähinnä ikäviä uutisia, sen menneen maailman paremmat uutiset jäävät helposti nykyisten varjoon. Jos romaania kuitenkin lähestyy puhtaasti yksilöpsykologisesta näkökulmasta, tutkien siinä esiintyviä perhesuhteita, sen maailmaan on helpompi sukeltaa. Historiallisia ja poliittisia aukkoja voi sitten paikata oman jaksamisen mukaan. Muistuttaisin kuitenkin, että romaani on merkittävä Sudanin itsenäistymisen postkoloniaali dokumentti ja sitä kuuluisi lukea samalla vakavuudella kuin vaikka Salman Rushdien Keskiyön lapsia (1980). Kriitikot ovat verranneet Aboulelan teoksia Naquib Mahfouzin Kairo-trilogiaan (1956-7) ja itselleni tuli myös mieleen feministiteoreetikko Leila Ahmedin loistava omaelämäkerta A Border Passage (1999).

Romaanissa on useampi päähenkilö, mutta ehdottomasti kiinnostavin heistä on nuori mies nimeltä Nur. Nur on halunnut lapsesta saakka runoilijaksi, mutta suvun miehet ovat repineet hänen tekeleinään mokomana ajanhaaskauksena, sillä pojasta on tarkoitus kasvattaa suvun kauppaimperiumin jatkaja. Nuria ollaan lähettämässä opiskelemaan Cambridgeen, kun kohtalon käsi puuttuu asiaan ja tekee pojasta neliraajahalvautuneen katalan sukellusonnettomuuden jäljiltä. Onnettomuuden jälkeen Nurilla ei ole muuta lohtua kuin sepittää surullisia rakkauslauluja entiselle kihlatulleen Sorayalle. Onnekseen laulut löydetään ja niitä aletaan soittaa paikallisessa radiossa. Iskelmätähdet ja muut runoilijat alkavat pitää salonkia Nurin luona. Maailma tulee Nurin luo ja hän löytää vammastaan huolimatta uusia ilon aiheita ja merkityksiä elämälleen.

Tässä käsitellään myös moniavioisuutta ja tyttöjen ympärileikkauksia suorasukaisin ottein. Sudanilaisen laajennetun perheen arki tuntuu kieltämättä tunkkaiselta ja suurmiehen kahden eri ikäpolveen kuuluvan vaimon passiivis-aggressiivinen sota päätyy lopulta nuoremman antautumiseen ja maastamuuttoon. Aboulela vertaa myös ansiokkaasti kahden naapurimaan, Egyptin ja Sudanin, elintasoeroa, valtasuhteita  ja rodullisia hierarkioita. Egyptiläisille sudanilaiset ovat pitkään edustaneet barbaarista mustaa Afrikkaa, ja sudanilaisen kanssa naimisiin menneen Nabilah’in käkkärätukkaisia lapsia sorsitaan Kairon paremmissa piireissä.

Elämäniloisimmat jaksot tapahtuvat Alexandriassa, josta perheen patriarkka Mahmoud on tyypillisen pohattamaiseen tapaansa hankkinut loma-asunnon jälkeläisilleen. Itse hän kuitenkin majailee mieluummin hotellissa, jonka kreikkalainen omistajatar pitää hänen whiskylasinsa täynnä ja huolehtii muistakin lihan iloista. Kuvaukset 1950-luvun Alexandrian rantaelämästä, yökerhoista ja elokuvissa käynnistä ovat herkullisia kertoen erityisesti naisten identiteettiristiriidoista perinteisen naisen mallin ja modernismin ristipaineissa. Halu kokeilla uimapukua tai tupakanpolttoa on monilla kapinallisuuden huipentuma, mutta samalla tytöt ovat tietoisia asemastaan avioliittomarkkinoilla.

Hassuin anekdootti (joka sai juonessa yllättävän ison tilan) liittyi Soraya-tytön silmälaseihin.  Soraya saa koulusta noottia, että jos hän ei saa näköään tarkistettua, hän saattaa jäädä tehtävistä jälkeen, eihän hän näe lainkaan taululle. Soraya on muuten luokan huippuoppilaita ja hänelle suositellaan lääketieteen opintoja Khartoumin yliopistossa. Hänen isänsä raivostuu opettajien julkeudesta, sillä miehen mielestä lasit rumentavat tytön tehden hänestä miehen näköisen eli naimakelvottoman. Soraya onnistuu kuitenkin Alexandrian lomalla ostattamaan lasit viinaanmenevällä serkullaan, jolla on tapana lahjoa sukulaisia pysymään vaiti hänen ryyppyreissuistaan. Tytön palattua kotiin isä löytää lasit ja rikkoo ne suutuspäissään. Vastaavia myrskyjä vesilasissa nousee muistakin pikkuasioista.

Tarina pohjautuu osittain Aboulelan sukutarinaan, erityisesti hänen runoilijasetänsä henkiseen perimään. Teos kertoo vähemmän islamista kuin kaksi ensimmäistä romaania ja enemmän sudanilaisesta nationalismista, miesten ja naisten erilaisista rooleista kansakunnan rakentajina. Romaani taatusti puhuttelee myös sukututkijoita esimerkkinä siitä, kuinka loisteliasta fiktiivistä jälkeä voidaan saada, kun pidetään sydän sekä äly yhtä läsnäolevina.

 

Lintubongarin sisäinen maailma

lintumiesSeikkailuni pienkustanteiden maailmaan jatkuu vielä toisella rastilla. Kierrätyskorista mukaan lähti Raine Mäkisen romaani Lintumies ja miljonäärin tytär (Edico, 2008). Mäkinen on tehnyt elämäntyönsä kemistinä ja työterveyden parissa, mutta kirjoittanut tasaiseen tahtiin vuodesta 1970 saakka, voittaen jopa J.H.Erkon palkinnon esikoisromaanillaan vuonna 1974. Käsissäni oleva romaani on Mäkisen kuudes; tuotantoon mahtuu myös aforismeja ja näytelmiä.

Valitsin kirjan, koska lintubongareiden sielunelämä on minulle varsin vieras ilmiö, eikä heitä romaanihenkilöinä paljon esiinny. Päähenkilö Mika on jo kolmeakymmentä lähentelevä biologian ikuinen opiskelija ja peräkammarin poika, joka elää ilman syyllisyydentuntoa isänsä elättinä jossain läntisellä Uudellamaalla, Turun ja Porintien liittymässä, lähellä Lohjaa. Se luonto, johon Mika on kiintynyt, on moottoriteiden häiritsemää ja pian sitä uhkaa uusi aluevaltaus, naapurin ökyrikkaan Jarmon suunnittelema golfkenttä, joka veisi linnuilta pesimisalueita hehtaaritolkulla. Maaseudun rauha on muutenkin uhattu naapuruston välisillä kärhämillä.

Mika ei oikein kuulu mihinkään yhteisöön, ei opiskelijaporukoihin eikä lintubongareiden kerhoon. Ihmisten kanssa kommunikointi ei ole hänen lajinsa, mieluummin hän olisi telkkä, koskelo tai kuningaskalastaja. Mikan hahmosta tulee mieleen aspergerin syndrooma klassisessa muodossa. Juonessa viitataan myös pojan lääkityksessä olevaan sairauteen, jonka sairaanhoitajaäiti on lapsuudesta saakka salannut isältä ja koko suvulta (ilmeisesti epilepsiaan). Tässä ei kuitenkaan diagnosoida neurologisia tai mielialahäiriöitä, joita monella tuntuu riittävän vaikka muille jakaa.

Kuten arvata saattaa, romaani on harvinaisen outo. Mikalla on suhde naapurin Hetaan, miljonäärin tyttäreen, jonka ei myöskään tarvitse opiskella tai käydä töissä. Heta käy metsäretkilläkin mustassa pitkässä hameessaan, joka on liimaantunut hänen päälleen kuin toinen iho. Hän on mahdollisesti goottityttö, mutta kuusikymppisen kirjailijan sanavarastoon ei kuulu gotiikka, joten alakulttuuri jää nimeämättä. Heta harrastaa vapaamielisesti pilvenpolttoa kartanollaan ja on opettanut pahaa tapaa myös äidilleen vapaaherrattarelle, jonka päätoiminen duuni on sisustuslehtien lukeminen. Hahmoissa on komiikkaa ja jopa särmää, mutta nuorison kuvaajana Mäkinen on auttamattoman pappamainen eikä ole tehnyt tarpeeksi taustatöitä uppoutuakseen nykynuorten maailmaan.

Mika ja Heta ovat molemmat ”erilaisia nuoria”, sosiaalisesti rajoittuneita ja estyneitä. Näkökulman valinta tuntuu sopivan vinksahtaneelta, mutta kuvauksessa on jotain kökköä. Kielenkäyttö on naivistista – strategia, mikä kyllä sopii mainstream-todellisuudesta syrjäytyneitä kuvaamaan, mutta kirjailija olisi silti saanut syventyä eri henkilöiden erilaisiin tapoihin olla naiivi (esim. Hetan päiväkirja ei ollut uskottava viktoriaanisessa sievistelyssään). Ongelmana oli myös seurata kertojien vaihtelua. Välillä tässä puhuu myös ulkopuolinen kaikkitietävä kertoja, joka selittää tapahtumia liikaa ylhäältä päin. Näkökulmatekniikassa on hiomisen varaa.

Nuorenparin ainoan seksikuvauksen aikana vaivaannuin loputtomiin, mutta luulen senkin olleen itsetarkoituksellista. Nykymenon kuvaajana Mäkinen on puritanistinen – jopa miljonäärin sivusuhteet on kuvattu harvinaisen ”nätisti”. Tässä seksi kuvataan ensisijaisesti reproduktiomuotona naaraiden ja koiraiden välillä. Sosiaalisesta sukupuolesta kirjailija ei pahemmin perusta – sopii kysyä, onko käsitteestä kuullutkaan.

Luonnonsuojeluaiheiseksi teokseksi tässä puhutaan liikaa taloista ja autoista. Miljonääri-Jarmon tiluksia mittaillaan ikävystymiseen saakka ja niitä verrataan naapurin ekofilosofi- Torstin luomuperintötilaan ja Mikan perheen lahoon vuokramökkiin. Onhan reviiritaistelu perisuomalainen tapa, mutta kirjallisuudessa on myös lupa tiivistää ja oikoa.

Teoksesta jäänyt varsinainen lisäarvo liittyi huomioihin luontosuhteesta. Minua nauratti miljonäärin perheen suhde kartanonsa tonttiin ja ympäröivään luontoon. Luonnon muuttaminen helppokulkuiseksi puuhamaaksi kun on muodikasta vaatimattomammissakin piireissä. Villin luonnon pelko saattaa olla yleisempää cityihmisten parissa kuin luulemmekaan. Ainakin itse tunnustan kuuluvani tähän heimoon, mutta teen aktiivista työtä päästäkseni peloistani eroon.

Luin teoksen loppuun huumorimielessä. Teos ei kuitenkaan ollut täysin toivoton – toivottomia teoksia en saata loppuun enkä vaivaudu arvioimaan blogissani. Mielenkiintoinen aihe, toteutukselta odotin enemmän.

 

Maailman ympäri rakkaan kanssa

mt_kanchenjungaKun on aikansa postittanut isojen kustantajien uutuuskirjoista ja paljon kiitosta saaneista bestsellereistä, on hyvä katsoa aidan toiselle puolelle ja lukea pienten kustantajien vähemmän tunnettuja nimiä ja jopa omakustanteita. Tämä ei ole tietoista politiikkaa, vaan usein nämä sivupolut ovat ”löydettyä” kirjallisuutta, kierrätyskorien löytöjä, joiden uskon fatalistisesti asettuneen tielleni poimittavaksi pois kuleksimasta.

Walesissa asuvan tanskalais-intialaisen kirjailija Leela Duttin teoksista sain paperimainoksen eräässä tilaisuudessa Tampereella. Mahdollisesti kirjailija on tuttavan tuttava. Mainos innosti ja kosketti. Koska myös aihepiirit tuntuivat hämmentävän tutuilta, tilasin hänen viimeisimmän romaaninsa  Only a Signal Shown (2012) Kindleen Amazonin kautta.

Only a Signal Shown on romaani, joka ehkä profiloituisi paremmin matkakirjana. Tässä seurataan Eleanor-nimisen matkakirjailijan kolmisenkymmenvuotista taivalta entisen poikaystävänsä, TV:stä tutun sankariarkeologin Alecin ystävänä ja on/off-rakastajana. Pari erosi nuorena Eleanorin annettua rukkaset Alecin kosinnalle, mutta kohtaavat jälleen Alecin mentyä lohdutuspalkintona naimisiin oman kylän tytön kanssa. Alecin perhe on kuitenkin kovin dysfunktionaalinen vaimon vakavan mielenterveysongelman vuoksi. Alecin matkustellessa ja vaimon oltua pitkiä jaksoja mielisairaalassa lapsia hoitavat pysyvämmin isovanhemmat.

Molempia yhdistää rakkaus matkustamiseen ja erikoisten näkökulmien etsintä maailman ihmeisiin. Rakastetut tapaavat ainakin kuudessa eri maassa ennen kuin saavat toisensa. Hienoin kuvauksista on reissu Intian Darjeelingiin katsomaan Kachenjungan vuorta. Jaksoinkin rämpiä läpi tylsemmätkin osiot Himalajan auringonnousun valossa, sillä en tiedä mitään niin huikeaa kuin ajatus junamatkasta Darjeelingiin. Tässä reissataan Intian, Nigerian, Lesothon ja Grand Canyonin lisäksi myös kaikissa Pohjoismaissa, Suomi mukaanlukien, Venäjällä ja Italiassa, joka on Eleanorin toinen kotimaa.

Romaanissa on paljon lupaavia aineksia: se on tyypillinen 1950-luvulla syntyneiden sukupolvitarina, jossa verrataan omien vanhempien sotakokemuksia 1970-luvun vapaaseen rakkauteen. Eniten tässä verrataan britti- ja italialaisia perhekulttuureja, tosin samaan soppaan sekoitetaan vielä tanskalaiset vaikutteet. Rakastavaisten laajennettuun perheeseen kuuluu vielä intialaisia ja afrikkalaisia. Monikulttuurisuuden kuvaus on luontevaa. Meininki on hyvin kosmopoliittia ja liikkuvaista, mutta kirjailija ei missään vaiheessa juonta analysoi kaiken matkustamisen merkitystä eikä tuo esille esimerkiksi taloudellisia rajoitteita. Päähenkilöt pitävät itsestäänselvänä, että salainen tapaaminen toisella puolella maailmaa järjestyy jollain tapaa lyhyelläkin varoitusajalla.

Päähenkilö Eleanor ei ole tyypillinen romanttinen sankaritar, vaan uhrautuva altavastaaja. Vaikka hän menestyy urallaan, hän on häiritsevällä tavalla tarrautunut Aleciin – huolimatta siitä, että hän yrittää suhteita myös muiden hankalien miesten kanssa. Kuvattavan suhteen epämääräisyys ei sinänsä haittaa – tarvitsemmehan me muunkinlaisia tarinoita kuin yksinkertaisia boy meets girl-saagoja, mutta olisin kaivannut kerrontaan enemmän itseironiaa ja huumoria. Eleanorista tulee Alecin vanhemmille ja lapsille jonkunlainen kunniatäti, eli hän lunastaa paikkansa suvussa kärsivällisyydellä ja hyvillä teoilla. Alecin isän Normanin koettelemukset sota-ajan Italiassa on koskettava juonenkäänne. Sukupolvien välinen dialogi tuntuukin tässä uskottavammalta teemalta kuin itse romanssi.

Teos tuntuu täyteen lastatulta laivalta – vähemmillä aineksilla olisi saanut aikaan vakuuttavamman juonen. En tiedä, onko kirja omakustanne vai jonkun pienen kustantamon tuotos – joka tapauksessa siinä on paljon kotikutoisia ainesosia. Jotenkin tuntuu, että romaani olisi kirjoitettu mittatilaustyönä kirjailijan lähipiirille muistoksi yhteisistä matkoista. Duttin biografian mukaan romaanissa on jonkun verran omaelämäkerrallisia aineksia, mutta itse rakkaustarina on sepitetty.

Arkielämässään Walesissa Leela Dutt on aktiivinen kveekari ja aktivisti kodittomien puolesta. Osa hänen tuotannostaan käsittelee lähemmin uskoon liittyviä teemoja. Jos vielä luen toisen teoksen häneltä, se tulee olemaan Kingfisher Blue (1996), kokoelma kveekareiden kertomia tarinoita uskostaan ja elämästään.

 

Ikuisen kaupungin tosizombiet

villa_sibyllan_kirous-vala_vera-26839642-75816626-frntVera Valan Rooma-aiheisia dekkareita on mainostettu paljon sosiaalisessa mediassa, ja vaikka Italia-faniksi lukeudunkin, olen suhtautunut niiden saamaan suitsutukseen varauksella. Italiassa on tullut lomailtua useamman kerran viime vuosina, mutta ikuista kaupunkia olen toistaiseksi katsonut vain junan ikkunasta interrail-reissulla v. 1991. Rooma on ollut matkustuslistallani pitkään, mutta minulla on turistimassojen fobia enkä siis ainakaan haluaisi sinne huippusesonkeina. Loka-marraskuu voisi olla paras ajankohta minulle, mutta nyt huomaan Ryanairin lopettaneen Rooman-vuoron, joten köyhä joutunee taas äänestämään kukkarollaan. Onneksi siis on Vera Vala – ennustankin pidempää ystävyyttä hänen monisärmäisten teostensa äärellä. Joskus lukemalla pääsee moniaistisesti paikan päälle. Näin kävi tässä kyydissä.

Valan kolmas dekkari, Villa Sibyllan kirous, on toukokuun tarjouskirja ElisaKirjan dekkariklubissa. Aloitin siis puolisuomalaisen Arianna-yksityisetsivän seikkailuihin tutustumisen väärässä järjestyksessä, mutten usko sen haittaavan. Arianna kuuluu maineikkaaseen roomalaiseen Lupi di Bellisin sukuun, jonka aatelistaustan osa lähipiiristä edelleen ottaa huomioon. Nuorta etsivää kutsutaankin contessaksi, kreivittäreksi. Italialaisten tasavaltalainen muisti on valikoiva ja lyhyt.

Dekkarin alkuosa tuntui elitistiseltä, mutta innostuin tekstistä todella siinä vaiheessa, kun Arianna poistui de Curtisin perheen turvakameravyöhykkeeltä ”ihmisten ilmoille” kansan pariin. Rooman eri asuinalueiden tunnelmat välittyivät tässä ilmiömäisesti. Vala on tehnyt huolellista taustatyötä Rooman sosiaalisen historian ja arkkitehtuurin suhteen. Erityisesti perinteisten työväenluokkaisten alueiden arkea oli kiinnostavaa seurata. Garbatellan kaupunginosa perittyine vuokra-asuntoineen ja niissä vanhempiensa nurkissa asuvine yli kolmikymppisine mammoneineen pääsi erityisesti maailmankartalleni Valan ikuistamana. Tämä siirtolapuutarha- ja uusbarokkista palazzo-tyyliä sekoittava kombinaatio pitäisi kyllä nähdä livenä.

Tässä liikutaan Rooman kerman leikkikentillä, pankkiirien ja huippujuristien sisäsiittoisissa piireissä. Juoni sivuaa erikoista mithralaiskulttia, rahanpesua, mafiaa ja lehdistön vapautta. Kaikki naispäähenkilöt, Arianna itse mukaanlukien, kärsivät  menneisyyden varjoista ja kutsumattomien vieraiden ahdistelusta.  Villa Sibylla on paikka, jossa naisten päätyminen mielenterveysongelmiin ja itsemurhiksi lavastettuihin kuolemiin on kuin käsikirjoitettu kohtalo. Ennen menestyneistä uraohjuksista tulee zombeja, joiden itseluottamus murenee murenemistaan.

Ariannan suhde istuvaan ulkoministeriin Bartolomeoon tuntui kököltä tai päälleliimatulta ratkaisulta. Joku pienempikin kiho olisi riittänyt. Onneksi se ei kuitenkaan ollut juonen kannalta ratkaisevassa osassa.

Italialle uskollisena Vala jakaa avokätisesti ruokainspiraatiota. Tässä harrastetaan runsaita uunipastaruokia ja myös erikoisempia kasvisruokia, kuten friteerattuja kesäkurpitsankukkia. Ariannalla on lämmin suhde lapsuudenkotinsa taloudenhoitajan kanssa, sillä hänen suomalainen taidemaalariäitinsä ei ymmärrä kokkaamisesta tuon taivaallista. Kotiin palattuaan onkin normaalia, että hän viettää päivän keittiössä Martan kanssa kokkaamassa ennen kuin edes tervehtii vanhempiaan. Perhe-elämä onkin tässä sopivan vinksahtanutta makuuni.

Vaikka dekkarin pääjuoni on ahdistava (ja ilman ahdistavuutta ei taida voida kirjoittaa hyvää dekkaria), siinä on runsaasti muuta historiallista ja kulttuurista sisältöä kuin misogynia ja paikoitellen hauskaa huumoriakin. Uskoisin, että moni dekkareihin vihkiytymätön lukee Valan teoksia vain saadakseen annoksen aitoa italialaisuutta. Mielestäni se on täysin riittävä ja legitiimi peruste. En voi verrata lukemaani muihin Italia-aiheisiin dekkareihin, sillä olen tainnut lukea vain yhden Donna Leonin teoksen (sen jättämättä suurempaa muistijälkeä) ja seurannut Montalbanon seikkailuja TV:stä laiskanlaisesti ihastumatta niihinkään. Loppujen lopuksi luen ja seuraan Italia-aiheista kirjallisuutta ja mediatuotantoa verrattaen vähän ottaen huomioon, kuinka hyvin maassa viihdyn.

Sen sijaan vertaan Valan tuotantoa Milja Kauniston Ranskaan sijoittuviin historiallisiin romaaneihin. Molemmissa aito rakkaus maahan ja sen ihmisiin loistavat ja uskoisin teosten puhuttelevan kaikenikäisiä ja molempaa sukupuolta edustavia lukijoita. Ei siis mitään chicklitiä eikä kevyttä hömppää, vaan informatiivista ja analyyttista meininkiä.

Varastettujen hetkien taika

cunningham-michael-tunnitMichael Cunninghamin Tunnit (1998, suom. Gummerus, 2000) olen nähnyt leffamuodossa parikin kertaa, ja ehkä siksi itse kirja on lojunut sänkyni alla pari vuotta. Kirjaa on hehkutettu reaalimaailmassa ja blogeissa vuosikausia – se on monien kestosuosikki loistavan teeman, tyylikkään toteutuksen ja ehkä myös vahvan sukupuolipoliittisen viestin vuoksi. Onko Tunnit sitten Virginia Woolfin Mrs.Dallowayn halvempi viihdeversio vai itsenäinen taideteos? Mikä siinä tarkalleen hurmaa?

Itse en ole koskaan lukenut Mrs Dallowayta loppuun; To the Lighthouse on ainoa Woolfin romaaneista, jonka selätin ja hänen esseitään, erityisesti ikonista klassikkoa Omaa huonetta, olen lukenut antaumuksella. Kelle tahansa feministille tai naiskirjallisuuden ystävälle Woolf on kuitenkin keskeinen virstanpylväs. Pidän tajunnanvirrasta. Ongelma hänen teostensa suhteen ei ole tyylissä, vaan jonkun asteen tunkkaisessa jankkaavuudessa. Hän ei tunnu koskaan pääsevän eroon yläluokkaisesta rajoittuneisuudestaan. Kuten Cunningham osoittaa, Virginia Woolf on henkilö, jolle on tavallista lähettää sisäkkö esikaupungista Lontooseen hakemaan vain inkiväärihilloa ja oikeanlaista kiinalaista teetä vain siksi, että tämän sisko on tulossa kylään lapsikatraansa kanssa.

Tunneissa on kolme on päähenkilöä, Virginia itse vuonna 1923 kirjoittaessaan Mrs. Dalloway-romaania, kalifornialainen kotiäiti Laura vuonna 1949 ja newyorkilainen kirjailija Clarissa joskus 1990-luvun lopulla. Virginia Woolfin varjo seuraa Lauraa ja Clarissaa: Woolfin romaanit ovat Lauran ainoa henkireikä avioliitossa, jonka kulissit ovat kaatumassa päälle; Clarissaa on taas entinen rakastaja Richard kutsunut vuosikymmeniä leikillisesti Mrs. Dallowayksi. Richard on nyt kuolemassa AIDS:iin – epidemia niittää taiteilijapiirien keski-ikäisiä miehiä kulovalkean lailla. Ennen hyvästijättöä Clarissa haluaa järjestää exälleen juhlat runopalkinnon vuoksi.

Romaanissa päällimmäisenä tuntemuksena välittyi omituinen valo. Seuraamme naisia, joilla ei ole tosiaankaan mukavaa itsensä kanssa, mutta samalla he pystyvät havaitsemaan nyansoituja asioita ympäristöstään. Laura kärsii kotiäitiyden aikaansaamista rajoitteista ja oirehtii suicidaalisesti. Hän kokee Los Angelesin sykkeessä samantyyppistä klaustrofobiaa kuin Woolf koki asuessaan Richmondin esikaupunkialueella. Ainoa toivo löytyy epärationaalisilta retkiltä lähiympäristöön: seuraamme hänen angstintäytteistä iltapäiväänsä, jonka aikana hän pakenee anonyymiin hotelliin lukemaan Virginia Woolfia vain kuvitellakseen parin tunnin ajaksi olevansa joku muu. Aika, ohikiitävien hetkien hauraus ja läpikuultavuus, nousee päällimmäiseksi ihmetyksen kohteeksi kaikkien naisten tarinoissa. Taianomaisinta teoksessa on kuitenkin leikkaus. Dramaturgisen vaikutelman aikaansaaminen oikeanlaisilla väliintuloilla.

Clarissa on hahmoista vahvoin ja empaattisin. Eläydyin romaanissa eniten Clarissan ja Richardin outoon rakkaustarinaan, 60-70-lukujen nostalgiseen kaiveluun – aikoihin, jolloin vapaa rakkaus ei vielä merkinnyt kuolemantuomiota. Richard-runoilijan viimeiset elintunnit ja -hetket kuvataan tässä monumentaalisella herkkyydellä. Clarissan tarinassa keskiössä on homojen ja lesbojen vapautusliike ja feministinen aktivismi – tässä liikutaan piireissä, joissa kaikilla on joku sateenkaariperheviritys tai suhde sukupuolentutkimuksen yliopisto-opettajaan. Clarissan tarinassa fokus ei ole kuitenkaan kaapista ulostulossa, vaan saattohoidossa. Kuoleman kosketus ei lopulta kategorisoi ihmisiä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan.

Juuri tänään luin Suomi 24- keskustelupalstalta kirjailijoiksi aikovien kokemuksia kustantajista (ks ketju: http://m.suomi24.fi/node/12194746). Ketjun keskeisenä pointtina tuntui olevan katkera tilitys siitä, kuinka vain feministiset tai homouden historiaa käsittelevät teemat pääsevät isojen kustannustalojen seulan läpi. Esimerkiksi laman kourissa kärsineiden sisämaan tavisten kohtalot eivät isoja kustantajia kiinnosta. Keskustelijoiden mukaan esimerkiksi kansan syvien rivien tuntojen tallentajat Heikki Turunen tai Arto Paasilinna eivät olisi koskaan läpäisseet kustantajan seulaa tällä vuosikymmenellä.  Itse en ole koskaan osannut asettaa Paasilinnaa, Turusta ja saman ikäluokan Pirkko Saisiota eri leireihin.

Mene ja tiedä. Kun tutkin maailmankirjallisuuden historiaa, huomaan, että aika monilla ihailemillani klassikkokirjailijoilla oli ongelmia seksuaalisuutensa ilmaisun kanssa ja tämä näkyy myös tuotannossa tavalla tai toisella. Seksuaalisuus (tai seksuaalisuuteen liittyvä politisointi) on kuitenkin vain jäävuoren huippu siinä teemojen kirjossa, joista kirjailija voi valita. Jos seksuaalisten vähemmistöjen määrä yhteiskunnassa on jotain 5-10%, eikö olisi kohtuullista, että kaunokirjallisuudessa olisi ainakin tuo määrä seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja? Kysymystä voidaan laajentaa muihin vähemmistöihin.

Muodikkaan homouden dissaajat taatusti heittäisivät Tunnit roskakoppaan jo takakannen tekstin luettuaan. Ja heittäkööt. Valtaosassa tänne arvioimissa teoksissa perusasetelma keskittyy heteroseksuaalisten parien ja perheiden haasteisiin, sanoisinko jopa sen 95%. Itse en valitse kirjoja sen perusteella, ovatko henkilöhahmot homoja tai heteroita, perinteisessä parisuhteessa vaiko eronneita ja karanneita. Muutakin kaunokirjallista arvoa on oltava.