Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

Mainokset

Pala Walesia Tuomiokirkonkadulla

LlewellynTeos: Carola Sandbacka: Ellen Llewellyn (Kirjapaja, 1996)

Käännös: Kaarina Ripatti

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Viime viikolla olin lähdössä suomenruotsalaisille diakoniapäiville, ja siihen hässäkkään löytyi jo jonkun aikaa metsästämäni antikvariaattien aarre, Carola Sandbackan Ellen Llewellyn, joka jokseenkin täydellisesti soveltui tunnelmiin. Tämä teos oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996, ja minulla on mielikuva asiasta, koska pidin tuolloin kirjan nimeä erityisen houkuttavana.

Ellen Llewellyn on upea teos Tampereen historiasta, toki suomenruotsalaisesta näkökulmasta, mutta tarinaan mahtuu myös suomenkielisiä hahmoja (tietysti palveluskuntaa). Sen päähenkilö on walesilaista sukua oleva pikkutyttö, joka lähetetään 1800-luvun lopussa Tukholmasta Tampereelle asumaan siellä hyvissä naimisissa olevan isosiskonsa luo. Llewellynit ovat kuparitukkaisia kelttiläisiä käsityöläisiä, ja Ellenin äiti on Tukholmassa mainetta luonut ompelijatar, mutta uskoo tyttärensä menestyvän paremmin naapurimaan pikkukaupungissa. Suku ei enää puhu englantia eikä kymriä, mutta joillekin lapsista annetaan walesilaisia nimiä, kuten Dafydd.

Ainoa asia, jonka tiedän Sandbackasta, on että hän asui jo kirjaa kirjoittaessaan Walesissa. Teos on todella paljon kiinnostavampi, kun suomenruotsalaiseen soppaan sekoitetaan ripaus kelttiläistä eksotiikkaa. ”Llewellyniläisyyteen” liitetään suvun suullisessa perimässä toki suureleisyyttä, ehkä myös huikentelevaisuutta, mutta he ovat myös taipuvaisia masentuneisuuteen ja synkkämielisyyteen.

Ellenin lisäksi toinen romaanin keskeinen hahmo on hänen serkkunsa Elvira, jonka kanssa hän kasvaa sisarussuhteessa. Elvirasta tulee kuuluisa laulajatar, joka kiertää Eurooppaa ja oppii suuren maailman tapoja. Hän uhraa sovinnaiset perhehaaveet taiteelleen, kun taas Ellen pokaa Elviralle ajatellun liikemiessulhasen Leopold Cohnbergin ja saa viisi lasta. Leopold ei kuitenkaan menesty odotetusti, vaan perheen rahahuolet tulevat koko suvun yhteisiksi huoliksi, ja perheen kotia Tuomiokirkonkadulla joudutaan pelastamaan konkurssilta useaan otteeseen. Heillä on myös hulppea huvila Pyhäjärvellä ja meijeri Ruovedellä, jonne Ellen leskeksi jäätyään joutuu siirtymään pysyvästi.

Historiallisena romaanina Ellen Llewellyn on loistelias: se kartoittaa Tampereen historiaa aina 1800-luvun lopusta jonnekin 1960-luvun alkuun, jolloin on jo tavallista, että ruotsinkielisen porvarisperheen tyttö saattaa käydä treffeillä Ilveksessä jääkiekkoa pelaavan tuiki tavallisen Markon kanssa. Kieli- ja säätyerojen murtuminen kestää kuitenkin pitkään, ja tässä pienessä yhteisössä niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Vanha kirkko ja seurakunta ovat merkittäviä yhteisön pilareita, ja naimakauppoja usein puuhaillaan niinkin jännittävissä tilaisuuksissa kuin seurakunnan syysmyyjäisissä. Kirkkoherrojen vaihdokset aiheuttavat myrskyjä vesilasissa, mutta vielä enemmän kohinaa syntyy rouvien pukeutumistyyleistä.

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka juonellisesti kirja on aika ennalta-arvattava ja kesy. Kirjassa mennään naimisiin, tehdään lapsia ja kuollaan useita kertoja. Hahmoissa voisi olla enemmän psykologista syvyyttä, mutta miljöön kuvaus paikkaa tätä ohuutta. Tampereen kadut, sukujen omistamat putiikit, kauppahalli ja Kalevankankaan hautausmaa todella heräävät eloon teoksen sivuilla, ja varsinkin muodin näkökulmasta teos on runsas aarreaitta. Kun Elvira palaa Wienistä potemaan särkynyttä sydäntään Tampereelle, hänen kanariankeltaiset pukunsa talvisaikaan todella kohauttavat Hämeenkadulla.

Sandbacka aloittaa jokaisen kappaleensa sitaatilla, joista osa on tarkoituksella anakronistisia. Sitaattien kokoelma on riemunkirjava kooste ohjeita naisten niksikirjoista, englantilaisen kirjallisuuden klassikoista, suomenruotsalaisesta runoudesta ja mahtuu mukaan myös Hectorin laululyriikkaa täysin hassussa kontekstissa. Minulla oli sitaatteja lukiessa omaa kivaa, ja huomasin kyllä kirjailijan halun kansainvälistää luomaansa maakunnallista, paikoitellen jopa tunkkaista, porvarisdraamaa. Teos ei ehkä ole saanut sille kuuluvaa mainetta ja kunniaa siksi, että se sijoittuu Tampereelle. Menestyneissä Tampere-romaaneissa on yleensä enemmän työväenluokkaisuutta, ja voi olla, että joidenkin lukijoiden on vaikea samastua näihin suomenruotsalaisiin hahmoihin. Epäilen, että jos teos olisi sijoittunut Turkuun tai Helsinkiin, vastaavaa historiallista hämmennystä ei ehkä olisi syntynyt.

Romaanissa eletään sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan aikaa. Kansalaissota kääntyy suomenruotsalaisten suussa koodinimeksi ”Tampereen tapahtumat”, eikä heillä ole suurta roolia sodassa, vaikka heidät automaattisesti valkoisiksi niputetaan. Perheissä ei haluta ottaa vahvaa kantaa, mutta surraan sitä tapaa, jolla sodan voittaneet hoitavat jälkipyykin. Suomenruotsalaisten aiemmissa kauppasuhteissa side Venäjään oli vahva, ja perheillä oli venäjänkielisiä kontakteja ja myös ystäviä. He ovat sotaa edeltävinä aikoina eniten huolissaan venäläisten asiakkaiden menetyksestä, eivätkä varsinkaan halua itärajaa kiinni. Perheen venäläinen pianonsoiton opettaja herra Nikolajeff on kuitenkin sen verran komea ja puoleensavetävä, että Frida-rouva katsoo parhaaksi lähteä esiliinaksi tyttärensä soittotunneille. Perheeseen ei ehkä haluta venäläistä vävyä, tai äiti on muuten vaan huolissaan tyttärensä maineesta.

On varmasti hyvä valinta, ettei Sandbacka rakentanut sukuromaanistaan suurta sotaromaania. Tämä on vahvasti naisvetoinen teos, jossa kirkkoherrojen vaihdokset saattavat olla suurempia kiinnostuksen kohteita kuin presidentinvaalit. Muodin, liike-elämän, seurakuntaelämän ja musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi puutarhanhoitoon ja säilömiseen, joissa Ellen Llewellyn on suvun esikuva ja mestari. Ruovedellä kasvatetaan erikoisia yrttejä, lääkitään vaivoja monimutkaisilla rohdoksilla ja pidetään huolta, että mehupullojen etiketit ovat suorassa.

Kirjassa kuvataan Tampereen porvarillista kaupunkielämää niin tarkasti, että sen perusteella voisi luoda ”Ellen Llewellyn”-kaupunkikävelyn. Ymmärtääkseni tämä mystinen kelttiläinen hahmo on puhtaasti fiktiivinen, mutta romaanin kannessa on silti aito sukuvalokuva. Anders Carpelanin luoma kansikuva on myös kutsuva, ja houkuttelee lukijoita edelleen yli 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. En olisi ehkä lukenut teosta sen julkaisuvuonna, vaan se saapui elämääni juuri nyt sopivaan aikaan.

Toivoisin tästä kirjasta uutta painosta, ja uskoisin sille löytyvän uusia lukijoita tänään, kun Tamperekin on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut ja moniarvoistunut. Monokulttuurinen se ei ollut sata vuotta sitten, eikä se ole sitä taaskaan. Kaupunkikuvauksena teos on yksi parhaita lukemiani, ja innosti minua todella katsomaan kotikaupunkini nurkkia uusin silmin.

Antiminssien laskostaminen – opas edistyneille

paastoTeos: Marko Annala: Paasto (LIKE, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Kirjoittaminen uskoontulosta ja jäsenyydestä uskonnollisessa yhteisöissä on noussut Suomessa muoti-ilmiöksi, ja minua hengellisyyteen tai henkisyyteen liittyvät romaanit kiinnostavat erityisesti. Olen myös itse kirjoittanut romaanin vapaiden suuntien hengellisestä yhteisöstä, jota ei ole vieläkään julkaistu. Minulla ei ole vapaa suunta-taustaa, en siis kirjoita omista kokemuksistani. Ortodoksisuus taas kuuluu omakohtaisiin kokemuksiini, mutta siitä en ole koskaan kirjoittanut mitään.

Ymmärtääkseni Marko Annala on aikuisena ortodoksin uskon löytänyt kirjailija, mutta hänen romaaninsa päähenkilö Matias ei muistuta Markoa. Paasto kertoo keski-ikäisen Matiaksen uskonkriisistä, ja siihen liittyvästä etääntymisestä hänen vaimostaan Marikasta, joka ilmeisesti ei ole ortodoksi, vaan toisen sortin harras uskova. Matias on ortodoksisen kulttuurin tutkija, joka erikoistuu kirkkotekstiileihin; Marika on opettaja, joka tekee lähetystyötä kehitysmaissa. Usko Jeesukseen on alun perin ollut heidän liittonsa perusta; he eivät ole valinneet toisiaan fyysisen viehättävyyden tai muun vastaavan hömpötyksen vuoksi.

Matias tutkii antiminssejä (kirkollisia pellavaliinoja) antaumuksella, mutta päätyy luopumaan urastaan. Erään keväisen paaston aikana hänen elämässään tapahtuu parissa kuukaudessa suuria: hän ottaa loparit, perustaa yrityksen, melkein pettää vaimoaan ja hänen rakastettu mummonsa Tyyne kuolee lähes satavuotiaana. Vaikka hän eroaa kirkosta, hänen rippi-isänsä Herman ei luovu hänestä, vaan jatkaa miehen lempeää opastamista kuten ennenkin.

Tampereen lisäksi kirjassa liikutaan Kuopiossa (ortodoksisen kulttuurin kehdossa) ja Kihniöllä, jossa Matias on viettänyt lapsuutensa. Hämäläisen maalaiselämän kuvaus on pikanttia ja juurevaa, samoin kuopiolaisen baarielämän. Lempihahmoni kaikista oli syöpää sairastavan Tessan rääväsuinen äiti, jonka elämä on mennyt raiteiltaan perheen muutettua umpikierojen savolaisten keskelle. Tämä hahmo esiintyy vain yhdellä sivulla, mutta sain hänestä suuret kicksit.

Olen lukenut valtavasti ortodoksisesta uskosta, myös romaaneja, mutta Marko Annala onnistui silti opettamaan minulle aiheesta jotain uutta. Kirja suorastaan pursuaa muinaisten askeetikkojen viisauksia, mutta se kertoo myös tämän päivän ortodoksisesta tapakulttuurista. Esimerkiksi naisten rajoittuneisuudesta pyhien liinojen viikkaajana en ole aiemmin kuullut. Omituisuuksiakin Annala onnistuu kuvaamaan lempeällä huumorilla, joka ei pilkkaa eikä eksotisoi ortodoksista yhteisöä.

Olen kirjoittanut romaanin, jonka tapahtumapaikka sijaitsee parin korttelin päässä tämän kirjan keskeisistä ”hoodeista”, ja siksikin teos kolahti.  Erityisen täpinöissäni olin Matiaksen antikvariaatin perustamista vanhaan apteekkiin Pirkankadulla, koska uusia antikvariaatteja ei Tampereella ole perustettu vuosiin. Ylipäänsä Matiaksen olemus, hänen lutuinen epäkäytännöllisyytensä, herätti minussa suurta ihastusta. Fiktion maailmassa on mahdollista, että liike alkaa vielä menestyä kohtuullisesti, ja että asiakkaat osaavat tulla hakemaan hengellistä kirjallisuutta lauantaisin, kun Marika-vaimo on työvuorossa.

Paasto oli minulle vähintään yhtä vahva lukukokemus kuin Tito Collianderin Ristisaatto, jota olen pitänyt parhaana lukemanani teoksena ortodoksisesta uskosta. Toki se, että lähes kaikki romaanin hahmot, ovat vahvauskoisia ihmisiä, luo teokseen hieman naiivin ilmapiirin, mutta ainakaan mitään taantuneita lapsiaikuisia nämä henkilöt eivät ole. Usko ei ole poistanut heidän persoonistaan kaikkea särmää, vaan he kipuilevat aika lailla samojen kysymysten äärellä kuin myös ei-uskovat.

Jos etsit sielua ruokkivaa ja hoitavaa lukukokemusta, Paasto on oivallinen valinta. Kirjan sallivassa ilmapiirissä (mitä ortodoksisuus parhaimmillaan on) on lukijan myös turvallista pohdiskella omaa uskonelämäänsä tai uskonnottomuuttaan.

Kiinnostavaa myös on, kuinka erilaisia teoksia Värityskirja ja Paasto ovat. Annala tuntuu monipuoliselta kirjailjalta, jolla taatusti on vielä monia löytämättömiä ulottuvuuksia taskuissaan. Värityskirjan löysin aivan sattumalta, enkä edelleenkään kuuntele Kotiteollisuutta enkä Mokomaa. Pidän molemmista teoksista tasavahvasti, mutta koin, että Paasto oli enemmän minua varten kirjoitettu.

Quatro stagione, Hervanta style

20180929_135102My blog has been dreadfully silent about poetry and drama, though I am passionate about both. For some years now, all my energies have been focused on prose, and in this blog I have shied away from poetic analyses. I take poetry far too seriously, and cannot say something quick or half-baked about it. It takes me weeks or months to produce a poetry review.

The same goes with drama: I’d love to become a professional drama critic, and I feel I haven’t studied the field enough to publicly express my opinions on plays. I have no  academic pretensions with fictional prose – it is the only genre I feel uninhibited and comfortable in, which means that I can write silly, sloppy or half-baked reviews on novels, feeling no shame.

My friend Khaya Ronkainen is a Tampere-based poet and writer of prose, with whom I have been exchanging ideas about writing for some years now. Her first poetry collection, Seasons Defined (QuillInInk Press, 2018), has been in my hands for some weeks, and I have read earlier versions of the collection, too. Khaya is a classical lover of verse, who finds her inspiration mainly from nature, from the wilderness and the deep countryside in the northern parts of Finland. However, some of her work is also inspired by the suburban woods of Hervanta, where birdsong is mixed with traffic noise from the motorways.

Khaya’s vision of poetry is deeply ecological, to the extent that society and culture almost disappear. The only cultural reference in this collection is Christmas, which she likes celebrating in the midst of snow. Her themes are universal, yet Nordic, almost arctic. As a South African writer, her immersion in the Nordic nature is a strong sign of integration.

But we don’t speak of dull stuff like integration in Khaya’s poetic universe: we speak of mallards, hoppers, finches, crooners, and swallows. In her universe, there are very few man-made categories or boundaries, and interestingly, the poems also seem to be free of ethnicity or gender. Surely, there are shamelessly romantic bits, but love is not expressed in mundane, everyday language.

My favourite poems in the collection are the autumn ones, because I admire Ronkainen’s ability to find beauty in the most depressing Nordic season.

Be done, your mood swings leave much to be desired

Rain, sunshine, fog and snow compete for a lead role

Out with the dark! Give way to the magic of snow (”Autumn”)

And moving on to our dreaded month of death (”November”), she takes it with a grammatical precision:

Was is not yesterday I dusted fragile cobwebs

From a heart impelling emotions to the edge?

Words modified to avoid redundant adverbs

For spring replaced a grudge with a pledge

This is perhaps the only poem in the collection where the writer seems to stay indoors; the poetic narrative mainly lingers on hiking paths, where people don’t mind each others’ smell of sweat. The tent symbolizes the last bit of civilization, around which also mosquitoes hold festivals.

Quatro stagione, Four Seasons, is a famous pizza, hotel chain and also hotel elevator music, which I must have at least heard in Japan. To think of Antonio Vivaldi’s most worn out composition makes me giggle inwards, but a serious poet like Khaya Ronkainen can embrace this theme and create something unique and magical around it.

We are opposite types of poets, Khaya and I – my poetry, when I still used to write it, mainly drew inspiration from those suburban pizza-kebab places, where the only memory of nature is a kitchy hologram ”painting” of fountains from Kurdistan. From this perspective, it is relaxing to go on a verbal hike with Khaya Ronkainen, because in her universe there is no bad art or screaming flashlights.

Seasons Defined is the first poetry collection I have got as a physical object for years. The story about poetry publishing in Finland is a sad one, as only parody (like Antti Holma’s Christmas songs) or poetry written in strong local dialect (like Heli Laaksonen) seem to sell. To publish poetry in English in Finland through a mainstream publishing company would be a nearly impossible task. But Khaya Ronkainen did not give up – she decided to start a publishing company in her living room.

Seasons Defined also tells a story of micro-entrepreneurship – if we, writers in English, get together and seriously wish to come out with our work in a small country, we have to become more business-savvy. I would love to see Seasons Defined being read by foreign tourists in our numerous nature retreats – this is a collection that has to be read at its original source.

More information about the collection, and how to order it online, can be found from Khaya’s blog: http://www.khayaronkainen.com

Uraohjausta kohti työelämää

OssiNyman-RöyhkeysKauan tätä on odotettu, mutta eilen tein sen: luin Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys (Siltala, 2017)  röyhkeästi kirjakaupassa. Teos maksoi Suomalaisessa kirjakaupassa suolaiset 38 euroa, joten en usko kovin monen työttömän tai muun pienituloisen sitä ostavan. Kirjastossa jono teokseen on pitkä. Akateemisesta kirjakaupasta teosta ei löytynyt joulun alla (se oli siis loppuunmyyty), kun suunnittelin ensimmäistä attentaattiani. Akateemisessa on paremmat tuolit tähän tarkoitukseen, kun taas Suomalaisessa on kahviautomaatti. Koskaan aiemmin en ole salalukenut kokonaista kirjaa, joten olen vähän ylpeä suorituksestani.

Olin saanut jostain käsityksen, että teos olisi asenteeltaan ylimielinen, mutta sitä se ei ollut lainkaan. Teos puhutti kansaa joulun alla yllättävissä paikoissa, ja niin kovin moni tuntui tietävän siitä kaiken, vaikka eivät olleet kirjaa nähneetkään. Omat odotukseni kirjasta olivat jotain aivan muuta kuin mitä sitten luin. Odotin raivokasta oksennusta, tai ainakin vahvaa sosiaalipoliittista kannanottoa. Oma suhteeni työttömyyteen on niin erilainen kuin Nymanin, ja huomaan edustavani jotain poliittista äärilaitaa (anarkokommunismia?). Kirja silti kosketti minua henkilökohtaisesti syvältä, koska olen lusinut tuon saman Tampereen te-toimiston järjestämän Uraohjausta kohti työelämää- pellekurssin, josta kirjassa kirjoitetaan. Blogissanikin on siitä jälki, ja harkitsin myös silloin fiktiivisen tuotteen kirjoittamista kokemuksistani, mutta aika ei ollut siihen vielä kypsä.

Jos omalla uraohjauskurssillani olisi ollut romaanin sivuhenkilö Marko, olisin varmaan kosinut häntä siinä luokkahuoneessa. Marko edustaa kirjassa ”ideologista työttömyyttä” paljon vahvemmin kuin Nymanin alter ego. Romaanin kertoja on enemmän haaveileva elämäntaiteilija kuin poliittinen aktivisti. Hän potee syyllisyyttä viiden euron Bruce Springsteen-julisteen ostamisesta KELA:n rahoilla. Hänestä se on jotenkin syntisempää kuin saman rahan investointi vaikka kaljatuoppiin. Bruce-faniuden lisäksi mies on kovasti mieltynyt kanapizzaan. Parasta kanapizzaa saa tietysti Turusta, kun taas Tampereella hän syö mieluummin itse kokkaamansa pastasalaattia.

Romaanissaan Nyman onnistuu näyttämään pitkäaikaistyöttömän elämän pienet ilot ja murheet aivan suvereenisti. Kertoja seurustelee Pariisissa työkeikalla olevan naisen kanssa, ja pelkää tämän löytävän metropolista paremman miehen. Samalla hän saattaa olla vähän ihastunut työllisyyskurssin Annaan, mutta ei tee naista kohtaan aloitetta. Kurssihan kestää vain kaksi viikkoa, joten sen aikana ei ehdi solmia syvällisiä ystävyyksiä. Olin vaikuttunut siitä, kuinka Nyman osasi punoa näin syvällisen juonen aika mitättömästä elämänkokemuksesta. Itse sain ko. kurssilta yhden ystävän, mutta en edes muista muiden kurssilaisten nimiä. Ja oma tuotokseni aiheesta olisi nimenomaan ollut ”oksennus”.

Kun pelkän ammattikoulun käynyt mies sitten pääsee Helsingissä kirjoittajakouluun, jossa opettavat muun muassa Finlandia-palkinnon saaneet kirjailijat, se muuttaa työttömyyden suunnan totaalisesti. Tiedän Nymanista sen, että hän opiskeli luovaa kirjoittamista myös Tampereella samassa ”koulussa” kuin itsekin opiskelin, mutta vasta Helsingin kurssi muokkasi hänestä kirjailijan. Teos on siis myös kunnianosoitus luovan kirjoittamisen opetukselle.

Harmittaa, että missasin Nymanin viime viikon keikan Tampereen Tulenkantajat-kirjakaupassa. Johtuen köyhyydestäni minulla oli silloin rahaton viikko, enkä jaksanut kävellä lumimyrskyssä keskustaan ja takaisin vain Ossin takia. Päällimmäisenä ajatuksena teoksesta nousi kysymys, onko Tampere sitten jollain tapaa suomalaisen työttömyyden pääkaupunki. Mitä täällä on vesijohtovedessä? Itsekin tiedän, että omat uraohjaukselliset mahdollisuuteni kohti työelämää olisivat paremmat jopa synnyinkaupungissani Jyväskylässä, jonka työttömyysprosentti on samaa luokkaa kuin Tampereen, mutta jossa myös minulla on niin sanottua verkostoa. Ja täällä edelleen jumitan, koska olen kai kaupunkiini juurtunut.

Kolmen kaupungin kuvaus oli herkullista, ja käytiin kirjassa myös Rovaniemellä kylässä. Olisin ehkä halunnut lukea kertojan lapsuudesta ja nuoruudesta vähän lisää. Työttömyyden periytyvyyteen (eli siihen kuuluisaan ”ylisukupolviseen huono-osaisuuteen”) tässä nyt vain viitataan, mutta tällä tyylillä aiheesta voisi saada aikaan kokonaisen teoksen.

Minusta Röyhkeys on ensisijaisesti hyvän mielen teos, jossa ei märehditä syvissä sosiaalipoliittisissa ongelmissa. Kirjaa lukiessani verenpaineeni madaltui ja koin Ossin kanssa Brucen keikan pitissä, että maailma on oikeastaan aika siisti paikka. Siisti, olipa ihmisellä duunia tai ei. Jos itse joskus päädyn uraohjaajaksi kohti työelämää, aloitan kurssini muutamalla sitaatilla tästä teoksesta.

Näin tekemällä saan luultavasti potkut ensi kättelyssä. Mutta ei hätää, pääsenhän taas sitten uudelle työllisyyskurssille.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 22: Viittauksia populaarikulttuuriin.

 

Kansan keskusmuisti, mielten apteekki

IMG_1852Pari vuotta sitten haastoin itseni lukemaan Kalle Päätaloa,    josta näkyy jälkiä tässäkin blogissa. En lukenut kuin kaksi kierrätyskorista löytämääni teosta, jotka eivät olleet hänen sarjojensa huipputeoksia. Sen sijaan olen jo pitkään halunnut lukea teoksen Kunnan jauhot (1973), joka ilmeisesti on edelleenkin pätevä sosiaalipoliittinen analyysi köyhyydestä.

Joululomalla tuli nähtyä myös elokuva Päätalo (2008), joka keskittyy kirjailijan uran alkuvaiheeseen ja sekavuuteen naissuhteissa. Se ei ole saanut ylistäviä arvioita Päätaloa paremmin tuntevien parissa, eikä Ritva Ylönen (joka on myös Päätalo-aiheesta väitellyt) joutunut käyttämään ensi-iltaan varaamiaan nenäliinoja.

Ritva Ylönen on siis kirjallisuustieteen tohtori, vapaa tutkija ja tietokirjailija, jonka tuoreeseen teokseen Kalle Päätalo -kirjailijan elämä (SKS, 2017) tutustuin silkasta uteliaisuudesta. Heräsi kysymys, onko mahdollista löytää mitään uutta kerrottavaa kirjailijasta, joka on vuodattanut koko elämänsä kymmeniin autofiktiivisiin romaaneihin. Jos joku on lukenut miehen koko tuotannon, voiko hän enää saada mitään uutta irti ”virallisesta” elämäkerrasta?

Itse jaksoin lukea teoksen melkein kokonaan, koska en tunne Päätalon koko uran vaiheita ja koska Koillismaan selkosten kulttuuri on minulle suhteellisen vierasta. Asun parin kilometrin päässä Kirvestiestä, joten tamperelaismaisemat tuntuivat läpikotaisin tutuilta. Paikkojen ja kodin merkitys oli tälle pedantille kirjailijalle keskeinen, ja itse rakentama rintamamiestalo onnistumisen symboli ei pelkästään kirjailijana, vaan myös työmiehenä, rakennusmestarina. Vaikka hän ei ehkä sataprosenttisesti kotoutunut hämäläiseen mielenmaisemaan, oli Tampereen merkitys hänen kirjailijan urallaan keskeinen. Hän kasvoi kirjailijaksi ympäristössä, jossa työväenluokkaiset kulttuuripersoonat kannustivat toisiaan. Esimerkiksi toiminta kulttuuriyhdistys Kiilassa ja myöhemmin Pirkkalaiskirjailijoissa oli uraa edistäviä voimia.

Ylönen on saanut teokseensa vetävän draivin ja toimivan rakenteen – ihan koko Päätalon elämää ei tässä käydä läpi kronologisesti, vaan Ylönen keskittyy pohdiskelemaan pitkäänkin suurempia teemoja, kuten Päätalon kirjailijan identiteetin muokkautumista, lukijoiden palautetta ja taloudellisen menestyksen merkitystä.

”Mielen apteekki” oli keskeinen lukijoiden antama kielikuva, joka toistui monessa otteessa. Sodan kokeneille sukupolville Päätalon teosten terapeuttisuus on ilmeistä, ja suosion salaisuus piilee helpossa samaistumisen mahdollisuudessa. Uskollisimmat fanit alkoivat myös seurata mestariaan vuosittaisille retkille Taivalkoskelle, eli Päätalo on lisännyt alueen matkailutuloja varsinkin kesäiseen aikaan. Faniuden näkökulmasta teos antoikin minulle eniten uutta ajateltavaa, onhan Ylönen itsekin ollut intohimoinen Päätalon lukija ennen tutkijanuralle ryhtymistään. Kuitenkin teoksessa oli saavutettu tietynlainen balanssi fanilukijan ja objektiivisemman tutkijaposition välillä.

Koska Päätalon oma tausta oli lestadiolaisuudessa, ja perheen tarinaa kuormitti erityisesti Herkko-isän horjuva mielenterveys, nämä kaksi teemaa nousivat tärkeiksi ”terapeuttisiksi” teemoiksi. Päätalo itsekin oli yhden kerran hoidossa Tampereen Hatanpään psykiatrisella osastolla itsetuhoisuuden vuoksi, ja olisi luultavasti kärsinyt vaikeammista oireista, ellei kirjoittaminen olisi pelastanut häntä elämänmittaiselta alakulolta. Kirjoja voikin tutkia siitä näkökulmasta, kuinka mielen häiriöistä aikanaan puhuttiin, ennen laaja-alaista diagnostiikan ja terapian kulttuuria. Lestadiolaisuuden analyysiä olisin voinut lukea enemmänkin, vaikka Päätalo ei enää aikuisena seuroissa käynyt ja otti välimatkaa kaikesta ”hihhuloinnista”. Tunnustuksellisuus ja vahva ripittäytymisen tarve lienevät ilmeisiä kodin peruja, jotka heijastuvat myös kirjoitustyylissä.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, lämminhenkinen, reflektiivinen ja syvääluotaava sukellus   Päätalo-tietouden maailmaan. Tämän kirjan lukemalla voi ainakin ansaita lisäpisteitä Tampereen pubivisoissa, ja luulen, että pystyn muutenkin pätemään sen antamilla näkökulmilla, kun paikallistuntemusta tarvitaan. Kirjan voi myös hyvin lukea, vaikka ei olisi koskaan ainuttakaan Päätalon teosta lukenut – ainakin siitä saa hyviä vinkkejä, mistä kukin voisi intressiensä mukaan aloittaa.

 

Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.