Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.

Mainokset

Oodi Tampereen ruokakulttuurille


Teos: Kati Tervo: Punainen pata (WSOY, 2019)

Viime aikoina kiinnostukseni kulinaristiseen kirjallisuuteen on huomattavasti vähentynyt, johtuen ehkä siitä, että vähävaraisena rikkaat ruokakuvaukset joskus vituttavat. En ole hankkinut ruokakirjoja vuosiin, ja viime muutossa heivasin suurimman osan keräilemistäni keittokirjoista kierrätykseen. Nyt pärjäilen ehkä kymmenellä teoksella, joista eniten olen konsultoinut Kotiruokaa.

Kati Tervon Punainen patakiinnosti, ja olin aivan otettu sen konstailemattomasta tyylistä. Kirjassa käydään läpi yksi ruokavuosi, eli se on oodi kausituotteille. Ja enemmän kuin oodi kotikaupungilleen Helsingille se on oodi tamperelaiselle ruokakulttuurille. Koska lopulta tiedän tamperelaisesta ruokakulttuurista aika vähän, Kati Tervo onnistui laajentamaan ymmärrystäni lähiruoan merkityksellisyydestä. Kauppahallin herkut ja Teiskon seurakunnan myyjäisten kakkutarjonta pääsivät aivan uudella tavalla maailmankartalle. Samoin Tammelan torilla aikanaan myyty lanttusose, josta parhaat lanttuloorat valmistetaan.

Kati Tervo on siis opiskellut Tampereella, ja hänellä on sukujuuria Teiskossa päin. Hänen tuotantoonsa tutustuneet tietävät myös, että hänellä on sukujuuria Saksassa, ja sekin näkyy teoksessa suurena rakkautena kaaliruokiin. Saksalaisen hapankaalin salaisuus on kuminansiemenet, jotka vähentävät ilmavaivoja. Minulle vähiten tuttuja kirjassa esiteltyjä ruokia olivat baijerilaiset turvaruoat, vaikkakin jonkun tyyppisiä kuminasämpylöitä saa jo Lidlin paistopisteestä.

Teoksessa on sopiva määrä reseptejä, jotka sopivat monelle tulotasolle. Ainakaan elitismistä en voi Tervoa syyttää, tässähän nimenomaan ylistetään maalaisia makuja ja perusruokaa. Tervo ei pidä liiasta hifistelystä, ja kukat kuuluvat hänen mielestään maljakoihin, ei ruokiin. Hyvä näin – itse olen kerran yrittänyt kesäkeittiössäni laajentaa osaamistani muun muassa voikukkiin, ja sain kyllä syödä kaikki luomukseni ihan itse.

Luin tämän kirjan kirjaston e-kirjana, mutta ottaisin tämän mielelläni supistettuun keittokirjakokoelmaani ihan paperisena. Eniten nautin matkakuvauksista, ja niissäkin juuri konstailemattomuudesta.

Kirjan resepteissä ei ole sipulia, koska Tervo on allerginen sille. Sen sijaan niissä eksperimentoidaan fenkolin kanssa, jota monet käyttävät sipulin korvikkeena. Itse löysin fenkolin viime vuosikymmenellä, enkä yleensä käytä sitä kuin marokkolaisissa uunijuureksissa. Marokkolaisuutta Tervokin tuo kehiin tagine-padan kautta, joka minullakin on olemassa kulinaristivuosilta. Sen tarina on niin uskomaton, että se voisi kelvata novelliksi. Pitäisi elvyttää tagine-kulttuuri taas henkiin, vaikka mausteiden yliannostuksen aika alkaa olla itselläni jo ohi.

Kirjassa on lempeää huumoria, ja eniten pidin muistoista 70-80-luvuilta, jolloin moni ruokalaji oli vielä suomalaisille eksoottinen. Kati käy kiinalaisessa ravintolassa jo 70-luvulla, mutta itse muistan maistaneeni kiinalaista ruokaa ensimmäisen kerran ehkä vuonna 1990. Vieläkään täällä sisämaassa sushin syöminen ei ole kaikille itsestäänselvyys, vaikka Tampereellakin sushipaikkoja on varmasti jo yli kymmenen.

Tämän kirjan punaisessa hengessä julkaisen kuvan Etelä-Savosta, Kangasniemen ”Selliltä”, joka edustaa suomalaisten huoltoasemien parhaimmistoa. Olen käynyt usealla ”Sellillä” ja niiden buffetlounastarjonta on todella kirjavaa. Kangasniemellä anti on monipuolista ja aidosti ehtoisaa, kun taas jossain syrjemmillä seuduilla ruoka saattaa jopa loppua kesken. Arvostan silti kaikkia huoltoasemia, joilla on mahdollisuus innovoida ruokalajeja itse. Päivän pannut ja padat kunniaan, luulen, että myös Tervo saattaisi arvostaa punaisten tienvarsikabinettien kursailematonta tunnelmaa.

Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Kaunokirjallisessa Nekalassa

Teos: Metti Löfberg: Nervosa. (Torni, 2017)

Kaksi nuorta, tyttö ja poika tapaavat Doris-yökerhon tupakkakopissa Tampereen yössä. Toisella on vaikea syömishäiriö; toinen elättää itseään huumekaupoilla ja viettää puolet ajastaan toisessa todellisuudessa. Molemmat ovat jo melkein kolmikymppisiä, mutta elämä junnaa paikoillaan pakkomielteiden tai riippuvuuden vuoksi.

Tällaisia ovat Kati ja Jalmari Metti Löfbergin romaanissa Nervosa. Kyseessä on aikalaiskuvaus tamperelaisesta nuorisosta, aikuisteineistä, joista toinen asuu Ilmarinkadulla Tammelassa, toinen Riihitiellä Nekalassa. Sattumoisin teos kuuluu minulla niihin, joita voin ahmia ”sieluni silmin”, koska olen asunut molemmissa kaupunginosissa, ja jopa Ilmarinkadulla. Nekalan tapahtumapaikka on myös tuttu, koska eräs läheiseni asuu kuvatuissa taloissa. Itse asun vajaan kilometrin päässä osoitteesta. Nekalassa asuu paljon nuoria, joilla on ongelmia huumeiden kanssa. Siksi teos tuntuu äärimmäisen realistiselta, paikoitellen jopa liiallisesti.

Teos kuuluu young adult-genreen, ja kertoo kipeästä kohtaamisesta, jossa kumpikin tahtoo toiselle hyvää, mutta on liian rikki sitoutumaan parisuhteeseen. Jalmari luulee Katin olevan ihmissuhdepelejä pelaava hienostotyttö, ja häntä hävettää varsinkin myöntää naiselle, ettei pahemmin lue kirjoja. Katin kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta ovat rajalliset, koska oman kehon jatkuva tarkkailu vie häneltä kaikki voimavarat. Jalmarin luona hän kuitenkin uskaltaa kokeilla elämää tavallisena naisena, joka suutelee, rakastelee ja juo maitokahvia. Miehessä hän myös arvostaa sitä, ettei tämä kutsu häntä monen lajin illallisille, koska ulkona syöminen on hänelle lähestulkoon mahdotonta.

Kirjan tapahtumat ovat tiiviit, aika-akseli on noin kuukauden mittainen, ja siinä ehtii tapahtua paljon surullista. Toisaalta varsinkin Katin elämässä se merkitsee suurta irtiottoa normaalista arjesta, kun taas Jalmari liikkuu syvemmälle addiktion suohon. Molemmat nuoret ovat sympaattisia, ja vaikeuksista huolimatta hahmot ovat kehityskelpoisia. Huumekaupan kuvauksessa kirjaan hiipii jopa pieni dekkarin juonne, vaikka siinä ei varsinaisesti ratkaista rikoksia.

Parasta kirjassa on totaalinen imelyyden puute, ja urbaanin nuorison kuvauksena teos myös yllätti epäkaupallisuudellaan. Jos kirjaa vertaa vaikka Sisko Savonlahden helsinkiläiskuvaukseen, jossa näiden nuorten masentunut ikätoveri lusii työttömyyden ikeessä, tämän kirjan nuoret eivät juhli kuluttamistaan, eivätkä myöskään kärsi kulutusjuhliin osallistumattomuudestaan. Rahaa henkilöillä palaa vain päihteisiin, eikä Katilla palaisi niihinkään, elleivät kaverit olisi raahaamassa häntä baareihin. Syömishäiriön kontekstissa rahan kuluttamattomuus tai pieni hiilijalanjälki eivät toki ole suuria hyveitä, mutta tämän tyyppisiä vaihtoehtoteoksia tarvitaan.

Tuntuu, että olisin jäävi lopulta arvioimaan teosta, koska luin sitä niin vahvasti paikallisuuden ja tuttujen ”hoodien” kautta. Mutta ei teos ole sillä tavalla nurkkakuntainen, että paikkojen kuvaus muodostuisi jonkunlaiseksi fetissiksi, kuten sakeimmissa paikkakuntadekkareissa usein käy.

Tämä oli nyt toinen lukemani teos, joka keskittyy vahvasti Nekalan kaupunginosaan, ensimmäinen oli Virpi Aaltosen dekkari Nekala (2016). Minulle saa vinkata muistakin, sillä mentaalisella tasolla kerään näitä. Koska itsekin kirjoitan, ei koskaan tiedä, milloin itse ammennan inspiraation lähialueen tyypeistä, mutta toistaiseksi inspiraatio on aina löytynyt hajuraon päästä omiin ”hoodeihin”. Nekalankulman K-market tosin voisi jo alkaa kerätä sulkia hattuunsa ja profiloitua kaunokirjallisena kauppana, sillä molemmissa teoksissa asioitiin siellä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjassa käsitellään mielenterveyden ongelmia.”

Sakenevan retoriikan aikakausista

Sakean veren vuosiTeos: Markus Leikola 2018. Sakean veren vuosi. (Into, 2018)

Olen nyt lukenut useamman kansalaissota-aiheisen romaanin siksi, että muita uutuuskirjoja on ollut huonommin saatavilla e-kirjoina viikonloppuisin, kun olen ollut jumissa kotona. Vaihtoehtoina nämä ja skandidekkarit raaimmasta päästä ovat tasavahvoja vaihtoehtoja.

Sakean veren vuosi seuraa vuoden 1918 tapahtumia uskollisesti kuukausi kuukaudelta molemman leirin todistajien näkökulmista. Romaanin keskiössä on Helsinki, mutta siinä liikutaan myös rintamilla Vaasassa, Tampereella ja muualla Hämeessä. Keskeisiä henkilöitä ovat Svinhufvud-suvun nuoret sisarukset Erik ja Hedvig, ja Pitkänsillan takana asuva tehdastyöläinen Aliina, jonka juuret ovat maalla. Henkilöiden polut kohtaavat raa’an irvokkaissa merkeissä, eikä mahdollisuutta rauhan dialogiin tarjota.

Hedvig palvoo jääkäriveljeään Erikiä, ja kirjoittaa tälle rintamalle uskoutumiskirjeitä vilkkaasta rakkauselämästään. Hedvig radikalisoituu ja muuttaa kielenkäyttöään kohti vihapuhetta jouduttuaan punaisten sotilaiden ahdisteltavaksi tai raiskaamaksi omassa kodissaan. Hänellä olisi kotimaisia sulhasia Ekbergin kahvilan nurkat täynnä, mutta hän rakastuu saksalaiseen upseeriin Wilhelmiin, jolla on Suomessa bisneksiä niin tyttörintamalla kuin elintarvikkeiden trokaamisessa. Wilhelmin sukupuolitautitilanne ei huolestuta Hedvigiä, vaikka häntä siitä varoitetaan. Ehkä Saksassa on jo tarjolla ylivertaiset kuppalääkkeet, tai Hedvig uskoo puhtaan rakkautensa parantavan kaiken.

Aliina tulee äitinsä houkuttelemana lähteneeksi sodan keskellä työväentalon tansseihin, joissa hän tapaa Unton, lapsensa tulevan isän. Raskaus on vasta alkuvaiheessa, kun hän joutuu Suomenlinnan vankileirille, jossa raskaana olevia ei pahemmin armahdeta. Raskasta työtä tehdään särpimenä pelkkä murikanpala aamulla, silli illalla. Unton kohtalosta kukaan ei pihahda hänelle sanaakaan, vaikka isä käy tytärtään tapaamassa leirillä ja yrittää ajaa tämän asiaa valtiorikosoikeudessa.

Kirjaa lukiessa aloin kiinnostua sen pienistä, suht epäolennaisista yksityiskohdista, kuten Latviassa sijaitsevasta Libaun (Liepajan) kaupungista, jossa suomalaisia jääkäreitä koulutettiin 1910-luvulla. Leikola tarjoaa ohuen kuvauksen tästä vaiheesta, ja jääkäreiden monimutkaisista reiteistä kohti isänmaan pelastusta. Mieleni karkasi lukemisen aikana paljon pidemmälle noita reittejä, ja päädyin muutenkin kartoittamaan (taas kerran) suomalaisten omituista kiinnostusta Latvian rannikkoon esimerkiksi suomensukuisten kansojen pelastajina 1920-30-luvuilla.

Kiinnostavaa oli myös kuvaus saksalaisten asennemaailmasta ja varustetasosta pohjoiseen maahan rantautuessa. Joukoilla oli mukana muun muassa omat lehmät sotilaiden ruokkimiseksi, ja varsinkin alkoholilla ja säilykkeillä voitiin tehdä voitokasta kauppaa sodan runtelemassa maassa. Ideologinen aseveljeys oli tämän porukan intresseissä häntäpäässä. Maasta piti ottaa kaikki hyöty irti, ja ylemmille upseereille hyöty irtosi kauppasuhteiden muodossa. Kaikille valkoisille saksalaisten läsnäolo maassa ei kuitenkaan ollut ongelmatonta, ja myös Erikin ja Hedvigin välit tulehtuvat saksalaiskysymyksen vuoksi.

Positiivista tässä teoksessa oli sen tiivis, taloudellinen muoto. Luettuna teksti yltää jo hyvän draaman tasolle, ja voisin kuvitella tekstiä esitettävän lavalla. Lyhyet, enimmäkseen alle sivun mittaiset kappaleet jättävät tilaa lukijan omille pohdinnoille. Leikola ei selitä pahuuksia ja julmuuksia liikaa, eikä romantisoi tai demonisoi henkilöitään.

Jos siis etsit yhtä tapahtumien tasolla kattavaa teosta vuodesta 1918, tämä voisi olla vahva vaihtoehto siksi, että siinä yksityinen ja valtiollinen limittyvät taidokkaasti. Toisaalta henkilöhahmot jäävät psykologisesti ohuiksi, eikä juonessa ole kovin yllättäviä käänteitä.  Epookkisten lukuromaanien ystäviä tämä teos ei lämmitä, mutta se varmasti aukeaa niille, jotka arvostavat kaunokirjallisia ansioita ja kokeilevaa kerrontaa.

Itse pidin kirjasta muodon tasolla, se sai sieluni vaeltelemaan rivien välissä ja muualla, mutta sydän jäi viileäksi. Kohdassa, jossa valkoiset keksivät sanan ”maahantunkeutuja” hymähtelin kaikkitietävästi, koska hahmojen puhe tuntui lähes identtiseltä tämän päivän ”rajakkien” retoriikan kanssa. Vastaavia oivalluksen momentteja olisi voinut olla enemmänkin. Sakean veren vuosi jätti oloni hieman aneemiseksi.

Milloin vihan DNA-ketju katkeaa?

Heinonen SatakieliTeos: Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Atena, 2018)

Kirjailija Heikki Puharila on istunut työhuoneessaan Helsingin Lauttasaaressa kansalaissota-aiheisen romaaninsa parissa liian pitkään. Seinät ovat kaatumassa päälle, ja mies osoittaa vahvoja sekoamisen merkkejä. Heikki on naimisissa fysioterapeutti-Marjon kanssa, joka ei tunnista kirjallisuuden nobelisteista kuin F. E. Sillanpään. Pariskunta on elänyt toisistaan varovaisen etäällä jo vuosia, eikä Heikillä ole romaanien aihioiden ulkopuolella muuta pakopaikkaa kuin Nokian kumisaappaaseen piilotettu kossupullo. Samaan aikaan, kun Heikki kirjoittaa sotaromaaniaan, Pariisissa koetaan terrorismin kauhua kahteen otteeseen. Myös Heikin ainoa tytär Sanna asuu Pariisissa paperittoman syyrialaisen miesystävänsä kanssa.

Tällainen nykyisyysasetelma on Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Kyseessä on jyväskyläläisen kirjailijan kolmas teos; aiemmat kaksi ovat käsitelleet keski-iän kriisejä ja seksuaalista identiteettiä nykypäivän näkökulmasta. Ennen kirjan aloittamista olin jo vannonut itselleni, että pidän vuoden 1918 satavuotismuisteloissa taukoa ainakin kirjojen saralla. Arvioni kritiikki selittynee osittain myös sillä, että minulla on kansalaissota-aiheisissa teoksissa kiintiö täynnä.

Romaani vie lukijansa moneen kansalaissodan kohteeseen, Helsinkiin, Tampereelle, Pohjanmaalle, Längelmäelle ja muualle Hämeeseen, ja tietysti Lahteen, Fellmanin pellon vankileirille. Romaanin avainhenkilöissä on punaisia ja valkoisia, mutta myös neutraaleja sivullisia, jotka saattavat auttaa molemman puolen hädänalaisia ilman poliittista motiivia. Eritoten tapahtumat keskittyvät Längelmäen Länkipohjaan, jota punaiset kutsuvat ”Tampereen lukoksi”.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Selma, entinen piika, tehdastyöläinen ja punaisten puolen sanitäärisisar, jolla on kaksi yksinäistä lasta. Selma on lähtenyt Länkipohjasta maailmalle tultuaan kartanon isännälle raskaaksi. Kordelinin kartanossa ei äpärälapsia siedetä, mutta kartanon isäntä päätyy kuitenkin tukemaan poikaansa Ilmaria rahallisesti tämän opinnoissa. Helsingissä Selma rakastuu venäläiseen matruusiin, ja saa tämän kanssa tyttären, Iida-Marian.

Luin kirjaa suurella mielenkiinnolla sodan alkuun saakka, sillä Heinonen kuvaa upeasti Helsingin tavallista arkea vuosisadan vaihteessa. Koin myös suurta samastumista Heikin ja Marjon nykytilan kanssa, tosin en osannut nähdä syytä pariskunnan etääntymiseen kahdessa erilaisessa sukuhistoriassa. Se, että teoksessa oli vahva nykyisyystaso, ja että Heikin romaaninkirjoitusprosessia seurattiin, toi kirjaan lisää elävyyttä. Se myös kevensi muuten painavaa tarinaa.

Luin kirjan kyllä sujuvasti, mutta itse taistelujen kuvauksien kohdalla en osannut eläytyä tapahtumiin. Tämä selittynee osittain sillä, etten muutenkaan lue paljoa sotakirjoja. Muistaakseni Täällä Pohjantähden alla on minulla jäänyt kesken jonnekin Näsijärven jäälle. Pystyn eläytymään pienten ihmisten yksittäisiin kohtaloihin, mutta en sodan joukkokuvauksiin.

Heinonen on varmasti tehnyt kirjaansa varten suuren määrän taustatyötä, mutta faktan ja fiktion suhde paikoitellen hämmensi. Esimerkiksi Kordelinin suvun läsnäolo kirjassa tuntui oudolta, kun se oli siirretty toiselle paikkakunnalle – toki on mahdollista, että Heinonen on ajatellut kartanon isännäksi jonkun mesenaatti-Kordelinin vähemmän sukulaisen. Aikani ei nyt riitä selvittämään, kuinka paljon kirjassa on reaalimaailman hahmoja, eikä se ole hyvän tarinan ymmärtämisen tasolla olennaista.

Kovin paljon uutta en tiedollisesti oppinut vuoden 1918 tapahtumista enää tämän teoksen kautta, mutta se johtuu siitä, että olen lukenut aiheesta varsinkin tietokirjoja (aloitin projektini jo 1990-luvulla). Kiinnostavaa kyllä oli vertailla punaisten moninaisia taustoja ja elinoloja – esimerkiksi Selman pojan, helsinkiläisen Ilmarin syyt liittyä punakaartiin ovat olleet erilaiset kuin längelmäkeläisen mäkitupalaisen. Ilmari on kasvanut asunnossa, jossa on vesiklosetti ja hän on ryypiskellyt valkoisten opiskelutovereidensa kanssa Kappelissa.

Kirjassa on kunnollinen juoni, uskottavat päähenkilöt ja tunnollinen taustoitus, eikä siitä ainakaan jäänyt puuttumaan mitään. Minun makuuni teos oli hieman liian runsas, mutta en osaa suoraan sanoa, mitä olisin siitä jättänyt pois (ehkä pohjalaisuusosiota olisi voinut karsia?). Kirja varmasti inspiroi varsinkin sellaisia lukijoita, joilla on omassa suvussa kansalaissodassa kaatuneita. Se auttaa suhteuttamaan tapahtumia ja luomaan läheisyyden lisäksi myös välimatkaa vihan DNA-ketjuun, joka kyllä voi kenellä tahansa aktivoitua, jos asioita alkaa kunnolla kaivaa. Toisaalta voidaan yhtä lailla rakentaa teorioita rauhan ja sovinnon DNA-ketjuista, joista niistäkin on historiallista todisteaineistoa.

 

 

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.