Tulevien menestyjien varhaiskasvatuksesta

IMG_1228Tampereen Nekalassa, suuren teollisuusalueen reunalla, sijaitsee yksi kaupungin omaleimaisimmista teattereista. Legioonateatteri on kutsunut puoleensa kirjavan kaartin nuoria aikuisia jo kahdenkymmenenneljän vuoden ajan; viimeiset kahdeksan vuotta Nekalasta käsin.

 

Pelko pois, Rosemarie! (ohjaus: Timo Seppälä) on teatterin viimeisin pajatoiminnan produktio, jossa näytelmä valmistetaan alkutekijöistä vajaassa neljässä kuussa. Nuorista näyttelijöistä osa on toiminnassa mukana ensi kertaa, osa jo kokeneempia teatterilaisia. Periaatteena on, että kaikki lavalle haluavat pääsevät niin tekemään, ja että nuorten kokemusten omakohtaisuus näkyy esityksessä.

IMG_1426

Tänä keväänä työryhmä valitsi teemakseen pelot, joita lähdettiin käsittelemään omakohtaisten muistojen ja improvisaatioharjoitusten kautta. Moni myös toi harjoituksiin itse kirjoittamiaan tekstejä, joista osa päätyi näytelmään sellaisinaan.

Näytelmän keskiössä on työelämä ja sen kiristyvät paineet, keskiluokkaisten, vielä työelämässä tai sen reunamilla sinnittelevien ihmisten pelot huomisesta. Työtön yh-äiti (Jenny Kolehmainen) investoi vähäiset perintörahansa laittaakseen tyttärensä (Kirsi Paananen) tulevien johtajien päiväkotiin, ja maksaa päivittäiset menot pikavipeillä. Päiväkodin uusi täti Rosemarie (Heidi Rauhanen) pelkää mustekaloja ja ehkä myös karskisti flirttailevaa pomoaan Ursulaa (Reetta Eerola). Läheisen yläasteen koulussa pelätään yt-neuvotteluja, seksuaalikasvatuksen tunteja ja virpomiskriittisiä vanhempia, kuten Terttu Riemurinkiä (Miia Kuivasniemi). Kaikkiin tulevaisuudella pelottelu ei kuitenkaan tehoa, ei ainakaan polvenkorkuiseen oman tiensä etsijään hippi-Minskuun (Minerva Vaara) eikä puutyönopettaja Antsaan (Antti Matikainen) , jonka varastossa on aina piilossa kuuluisaa korvalääkettä.

IMG_1418Näytelmä tuntuu aidosti yhteisölliseltä ja kollektiiviselta siksi, että siinä ei ole selkeitä päärooleja. Koko työryhmä on lavalla suurimman osan ajasta, ja moni vaihtaa roolia lennosta. Musiikin rooli on keskeinen ja joka biisi kannattelee tekstiä. Koskettavin laulujen kavalkadista on Jetro Sukkelan säveltämä ja sanoittama päätösbiisi ”Nuku pikkuinen”, kun taas nimikkobiisi kuljettaa kuulijansa hilpeästi suoraan Natsi-Saksan propagandistisille elokuvastudioille.

Valta ja valtasuhteet ovat vahvasti läsnä kohtauksissa, joista osan eksplisiittisenä tarkoituksena on saada yleisö kokemaan puistatusta tai myötähäpeää. Valtaa räikeästi käyttävät henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole yksiuloitteisia karikatyyreja, vaan haavoittuvaisia ja paikoitellen itsekritiikkiin kykeneviä. Kiusaaja rakastuu kiusattavaansa, ja kovanaamainen valtion kilpailukykykonsultti Pipiläkin (Heidi Ahonen) lankeaa vanhaan suolaan koulun jumppasalissa kaiken kansan nähden.

Näytelmän harjoituksissa valta-asetelmia kokeiltiin ja käännettiin päälaelleen menetelmin, jotka muistuttivat minua boasilaisesta sorrettujen teatterista. Työryhmän omakohtaiset kokemukset esimerkiksi yläkoulun tarkkiksen (lue: erityisluokka) arjesta näkyvät lavalla havaintojen ja elekielen tarkkuudessa.

Toiseuteen liittyvien pelkojen käsittelyssä operoidaan monilla tasoilla. Etniseen toiseuteen liittyvä kielenkäyttö on lempeämpää ja humoristisempaa kuin mitä se on de facto Rajat kiinni-mielenosoituksissa – harkitusti, sillä näytelmä käsittelee pelkoa, ei vihaa tai vihapuhetta. Sukupuolivähemmistöjen asemaa kommentoidaan päiväkoti-ikäisten käsiteuniversumista käsin, jolloin vapaussotalarppaaja Saijan (Saija Saarinen) isää pilkataan ”tissiliivitransuksi”. Seksististä vallankäyttöä kommentoidaan eniten, ja paikoitellen siihen liittyvät stereotypiat saattavat toistaa itseään. Seksismillä aikaansaatu nauru on helppoa, sillä sen oletetaan kuuluvan menneeseen maailmaan, vaikka ympäröivässä todellisuudessamme perinteisten sukupuoliroolien kannattajat valtaavat alaa. Päiväkotikohtausten kävelyharjoitukset, joissa poikia pyydetään kävelemään alfaurosmaisesti, eivät minulle edusta sen absurdimpaa tulevaisuutta kuin sateenkaaritarhat, joissa lapsista ei puhuta sukupuolitetuin termein.

Esityksen korkea energiataso, dialogin karnevalistisuus ja näyttelijöiden liikunnallinen taitavuus antavat kuvan työskentelyn ammatillisuudesta. Vaikka Legioonateatteri kutsuu itseään harrastelijateatteriksi, lavalla nähty jälki tuntuu kauttaaltaan ammattimaiselta, ottaen huomioon varsinkin sen, että osa näyttelijöistä kykenee siirtymään roolista toiseen, bändistä lavalle ja risteilemään ristiriitaistenkin hahmojen ja tunnetilojen välillä.

Neljän kuukauden oppimisprosessina osallistuminen tällaiseen työpajaan on huikea lahja nuorelle ihmiselle, joka vielä etsii omaa polkuaan.

Kirjoittaja toimi Legioonateatterissa sosiaaliohjauksen työharjoittelussa maalis-toukokuussa 2017 ja osallistui harjoituksiin työryhmän avustajana. 

Nekalan kutsumattomat vieraat

IMG_1425On ilo ja kunnia arvioida Virpi Aaltosen esikoisromaani ja Kouvolan XX dekkaripäivien voittaja noin sadan metrin päästä sen keskeiseltä tapahtumapaikalta. Nekala (2016, Kouvolan kaupunki) voitti dekkaripäivien pienoisromaanikilpailun ja tuli julkaistuksi päivien toimesta. Tänne Nekalaan saakka viesti voitosta ei olisi kiirinyt, ellen olisi bongannut teosta tänään paikallisesta kirjastosta lumisadetta paossa.

Nekala sijoittuu eritoten lähiön kerrostalokeskittymään, jonka keskellä on pieni K-market ja oli joskus myös leipomo. Kolmikymppinen Maria on muuttanut puutaloon pahojen kulmien lähistöön kiperää eroa pakoon, eikä ole varma kotiutumisestaan nurkille, jossa asuu poikkeuksellisen paljon puliukkoja ja mt-kuntoutujia. Hänen elämänsä on jämähtänyt työn, lähikaupan ja kodin triangeliin, ja vaikka hän välillä yrittää käydä joogakursseilla ja big band-keikoilla soittamassa, hän potee kroonista yksinäisyyttä karuilla hoodeillaan.

Marian kesä liikkuu kohti outoja sattumuksia ja absurdia huumoria, kun hänen reviirilleen muuttaa koditon Saabissa nukkuva ”tumma prinssi”. Samalla hän törmää Gunvaldiin, tukholmalaiseen poliisiin, joka on tullut viettämään kesälomaa Nekalaan Havannan sijaan. Gunvaldin selitykset lomanvietosta Iidesjärven lintutornin kieppeillä kuulostavat epäilyttäviltä, mutta mies onnistuu kutsumaan itsensä naisen luo kahville epäsuomalaiseen tapaan kauppareissulta.

Autossa asuminen nekalalaisella parkkipaikalla tuskin on tavaton näky paikallisille, mutta lähikaupan myyjät ottavat haisevan asiakkaansa erityissyyniin. Eräs myyjistä muistaa miehen käyneen veljensä luona lomalla Ruotsista käsin vuosikymmeniä sitten. Nekalalainen pitkä muisti ja yhteisöllisyys yllättävät. Aaltonen maalaa lähiön raittia leveällä sudilla, johon tarttuvat historialliset sattumat. Lähiössä on tapahtuma-aikoina vain kaksi baaria, Rysä ja Kaivo (Katiska ja Railo), mutta siirtolapuutarhan asukit muistavat kauimmas menneisyyteen. Lähiöön parhaiten sointuvaa taustamusiikkia on Olavi Virta, vaikka myös Kake Randelinia kuunnellaan automankasta.

Nekala on yksi humoristisimmista dekkareista, joita olen koskaan lukenut, ja sen teemat lähentelevät enemmän psykologista jännitystä ja kauhua kuin perinteistä rikosten ratkaisua. Marian asunnon parvekkeella käy uhkaavia lintuja, pääseepä pöllökin asuntoon sisään saakka vartioimaan sen emännän turvaa tiukan paikan tullen. Enkelikoriste menee mystisesti rikki ja jääkaapista katoaa siideriä. Jos Maria joutuu asuntonsa ikkunasta seuraamaan jatkuvaa ilmaista Kaurismäen leffaa, joutuu hän omassa elämässään vielä absurdimpien tapahtumien todistajaksi ja panttivangiksi.

Vaikka teos sijoittuu lähes kokonaan Nekalaan, on se jollain tasolla herkullinen kommentaari ruotsinsuomalaisuudesta ja naapurimaiden suhteista. Poliisi-Gunvaldin suomen kielen taito on yllättävää, ottaen huomioon, että hän on poiminut kielen vain alamaailman hahmoja kuuntelemalla. Mieleltään järkkyvän potentiaalisen paluumuuttaja-Jannen mielenmaisema on kuitenkin teoksen ”pihvi”.

Valitettavasti en ole tänään kuvaustuulella, sillä olisin halunnut kuvittaa arvioni autenttisella kuvamateriaalilla. Romaanin fiktiivinen Nekala ei kuitenkaan ole tismalleen oma Nekalani, vaikka asioinkin kuvatussa pikkukaupassa harva se päivä. Oma Nekalani on hipimpi, vaihtoehtoisempi ja keskiluokkaisempi. Jos itse alkaisin kirjoittaa näistä kulmista, ykköspäihteenä toimisi mieluummin ruoho kuin Pirkka-olut, ja anarkistiset tarranliimaajat saattaisivat piilotella ISIS-kytköksestä epäiltyä paperitonta ullakollaan hamppuviljelmien keskellä. Myös kirjassa mainituista lestadiolaisista saisi enemmänkin irti, onhan alueella kaksi rauhanyhdistystä ja valtavia puutaloja valtaville perheille.

Välillä olen ollut kyllästynyt paikallismaisemaan vahvasti juurtuneisiin dekkareihin; esimerkiksi Markku Ropposen Kuhala-sarjan suhteen olen jo luovuttanut, vaikka muuten luen mielelläni Jyväskylä-aiheista kirjallisuutta. Virpi Aaltosen tamperelaiskuvaus tuntui astetta raikkaammalta kuin esimerkiksi Seppo Jokisen, johtuen juuri poliisityön vähäisestä läsnäolosta juonen kehittelyssä. Toivon taitavalle esikoiskirjailijalle suotuisia kirjoitustuulia ja tälle teokselle laajempaa levitystä.

Iltatähden eeppinen matka

IMG_1415Vuokramökki Teiskon Kämmenniemessä marraskuussa. Yli yhdeksänkymppisten vanhempien saattohoito ja isän vanha salkku, jossa sukusalaisuuksia. Isän iltatähteään kaipaava ääni C-kaseteilla. Halu jättää jälkeläisille muisto, edes hatara jälki.

Helena Sinervon Armonranta on autofiktiivinen romaani, joka osittain pohjautuu hänen sukunsa tarinaan. Se ei juhli Suomen satavuotista taivalta, mutta ajoittuu melko täsmällisesti sille akselille. Tapahtumat alkavat 1910-luvun alusta, kun nuori opettajatar Maria Stiina rakastuu Jämsänkosken tehtaan varjossa Kalle Iivariin, tamperelaiseen tulevaan jääkäriin ja insinööriin. Maria Stiina tulee raskaaksi, Kalle Iivari häipyy Saksaan jääkärikouluun ja kehittyy ulkomailla palvellessaan varsinaiseksi elostelijaksi. Maria Stiina erotetaan opettajan toimestaan, ja langennut nainen joutuu palaamaan kotikonnuilleen Raumaan elättämään lehtolastaan viinatrokarina.

Romaanin suuret teemat liittyvät lisääntymiseen ja isättömyyteen. Entisaikojen isyydentunnustamisdraamoja verrataan tämän päivän sateenkaariperheiden hedelmöityshoitoihin. Romaanin päähenkilöt, naispari Helena ja Heta, ovat yrittäneet lasta jo pitkään, mutta Helena on alkanut väsyä projektiin. Heta jatkaa hoitoja kertomatta puolisolleen viimeisistä yrityksistä, sillä suurella runoilijattarella on muita kiireitä. Elämän alku ja sen loppu ovat pariskunnalla ajankohtaisia asioita, ja he päätyvät kohtaamaan molemmat automatkalla Tampereen suuntaan, kun Helenan isä tekee kuolemaa.

Armonranta on historiallinen järkäle, joka vaatii lukijalta kärsivällisyyttä varsinkin miespuolisten hahmojen vuolaan tunnustuksellisuuden suhteen. Kalle Iivarin sotapäiväkirja voisi olla erillinen romaani, ja hänen saksaan vivahtava suomensa on työlästä luettavaa. Hänen poikansa Raffen C-kasettitunnustukset taas ovat vahvaa Rauman murretta, mikä tuntuu omituiselta ottaen huomioon, että juuristaan huolimatta tämä teräsvaari on elänyt valtaosan elämästään Tampereella. Molempien miesten henkinen keskeneräisyys tulee lukijalle hyvin selväksi, mutta Raffella on lopulta ollut hyvin vähän kosketuspintaa isänsä elämään. Viinatrokarin yksinäinen poika turvautuu perinteiseen perhemalliin, uskolliseen emäntäänsä ja rajattomaan lisääntymiseen. Viiden pojan jälkeen perheeseen syntyy iltatähti Helena, aikana, jolloin kansalla alkaa olla jo jotain tietoa ehkäisystä.

Viihdyin romaanin nykyisyydessä, 2000- ja 2010-luvuilla paremmin kuin sen moninaisissa menneisyyksissä. Pidin paljon  naisparin keskinäisistä tunnelmista, dialogeista ja yhteispelistä. Olisin voinut viettää pidemmänkin loman Armonrannassa, jossa lopulta käydään vain pyörähtämässä yhden yön verran. Kuolevaa isää hyvästellään lyyrisesti, mutta dementiaan kadonnutta äitiä ei kuvailla paljoakaan vanhana naisena. Ongelmana romaanissa on, että monet hahmot esiintyvät tarinassa vain varjoina. Ehkä henkilöhahmoja on liikaa, tai romaanin rakenne on liian pirstaleinen.

Romaani ulottuu aivan tähän päivään, jolloin naisparin tyttölapsi on jo koululainen ja kovasti kiinnostunut Helenan sukutaustasta. Naiset ovat eronneet ja asuvat molemmat Berliinissä eri osoitteissa. Yhteishuoltajuus toimii metrolinjalla, ja pitkillä matkoilla äidillä ja tyttärellä on aikaa vatvoa menneitä jaetulla salakielellä. Alakouluikäisen lapsen loputon kiinnostus Tampereen tapahtumiin tuntui minusta hieman koomiselta, vaikka varmasti tuollaisia historiaorientoituneita lapsia on olemassa, jossain. Helenan tapa luennoida tyttärelleen Saksan ja Suomen natsimenneisyydestä ja sen jatkumosta on myös varsin raskasta. Paluu Suomeen ei pahemmin houkuta, sillä maan nykytila on mitä on, synkempi kuin Saksassa.

Sateenkaariperheen arki asettuu romaanin pitkään jatkumoon todella luontevasti, eikä sitä politisoida tai alleviivata liikaa. Järeämmäksi teemoiksi nousevat Helenan iltatähteys, sisarusten isot ikäerot ja kokemusten eriaikaisuus. Tampereen työväenluokkaista arkea kuvataan myös herkullisesti, ja siinä esiintyy jopa päätalomaista poljentaa. Anteeksianto kiivaalle, äkkipikaiselle, saidalle ja uskottomalle isälle vaatii voimia, mutta on myös välttämätöntä. Oman ja läheisten keskeneräisyyden tunnustaminen lähenee jo hengellisyyttä, vaikka uskonto tai uskonnollisuus eivät näyttele suurta roolia naisparin arjessa.

Jäin kirjan luettuani hengästyneeksi, ja koin, että sen selättäminen kolmessa päivässä oli liian pikainen luenta. Monien murteiden ja aksenttien vuoksi teos voisi toimia hyvinkin äänikirjana, mikä mahdollistaisi myös hitaamman omaksumisen. Kuuntelisin tätä mielelläni juuri automatkalla, sillä Armonrantaan on yllättävän pitkä matka Kallion auvoisasta hipster-arjesta.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 1: ”Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.” Se sopisi myös kotipaikkakuntaa käsitteleväksi teokseksi, mutta en ole vielä päättänyt, onko kotipaikkakuntani Tampere tai Jyväskylä. Minulla ei ole enää haasteessa montaa rastia jäljellä, ja jokusen voi jättää syksylle.

Rakkautta kolmoslinjan päissä

IMG_1377Kyllä Tampere on erotiikan mekka. Ja Hervanta halun keskittymä, jos Heli Heinoa on uskominen. Heino on kirjoittanut teoksen Venuksen vuosi (Atena, 2017), jossa keski-ikäinen, vaihdevuosia lähestyvä Liina rikkoo seitsemän vuoden selibaatin viriilin yksinhuoltajaisä Leon kanssa. Leo on työtön ja vähävarainen, Liina työelämässä ja vähän miestään rikkaampi. Parisuhde kehkeytyy linjalla 3, Hervannan ja Lielahden välillä, ja kehittyy yhteiseen autoliittoon.

Teos on fiktiota, vaikka kirjailija on haastatteluissa kertonut sen pohjautuvan 92% todellisuuteen, ja hänen reaalimaailman kumppaninsa on antanut kirjoittamiselle siunauksensa. Jos rehellisiä ollaan, en antaisi teokselle kovinkaan montaa tähteä kaunokirjallisena tuotoksena. Teos tuntuu niin omaelämäkerralliselta, ettei pyrkimys fiktiivisyyteen vakuuta. Ja se kertoo rehellisesti ja lähes eksklusiivisesti panemisesta. Parisuhteen rakentuminen ja Liinan raskas menneisyys väkivaltaisessa avioliitossa ovat heppoiset kulissit. Kirja keskittyy siihen, kuinka estoista kärsivä nainen voi vapautua seksuaalisesti vielä siinäkin vaiheessa, kun keho alkaa hidastaa halujen puhkeamista tai niiden ilmaisua. Viesti on hyvä ja tarpeellinen, mutta kaunokirjallisessa teoksessa ei ole yhtään kiinnostavaa, että päähenkilö saa orgasmin lähes aina.

Seksuaalisuuden kuvauksena teos on mikroskooppisen yksityiskohtainen. Pariskunnan pimpukan ja peniksen anatomiat tulevat lukijalle läheiseksi. Makuuhuoneen lakanapyykistä tulee jo rasite. Paljon rahaa palaa erilaisiin apteekin intiimituotteisiin, kun raju seksi rasittaa vaihdevuosista kärsivän naisen limakalvoja. Liina avautuu runsaista menkoistaan, intiimivaivoistaan ja virstankarkailuistaan uudelle rakastajalleen välillä vaivaannuttavan avoimesti, ja huomaa, että muuten seikkailunhaluisella miehelläkin on rajoja, jotka tulevat vastaan, kun puhutaan seksistä. Leo on suhteen alkuvaiheessa jopa ärsyttävän oloinen, kaikkitietävä seksiguru, joka kokee roolinsa Liinan vapauttajana keskeisenä, jopa tärkeämpänä kuin poikaystävänä olemisen. Oikeastaan teos olisi ollut paljon antoisampi, jos Adoniksena olisi toiminut äitinsä luona asuva, kuntouttavassa työtoiminnassa linnunpönttöjä väsäävä Pena.

Pidin kirjassa enemmän ulkomaailmaan liittyvästä toiminnasta kuin orgasmien virran hehkuttamisesta. Kuvatut ”hoodit” olivat enimmäkseen tuttuja, tyypit kävivät hyvissä etnisissä ravintoloissa (kuten Borneo ja Bengol Curry) ja heidän musiikkimakunsa oli sopivan eklektinen, Pekko Käpistä Rammsteiniin. Tuli vahva olo, että ylipäänsä aistillisen elämäntavan oppiminen olisi tärkeää, ja että kirjan pariskunta oli hyvällä tiellä aistiensa avaamisessa.

Pariskunnan eräretki Norjaan alkaa painostavissa tunnelmissa, eikä viisikymppisten teltassa nukkuminen nostata lempeä maagisesti, vaikka ennen tätä olisi rohjettu ostaa anaalitappeja pornokaupasta. Kai teoksen perusjännite on rohkeuden ja turvallisuushakuisuuden välillä, ja myös sen tunnustamisessa itselleen, ettei kaikkea tarvitse kokeilla.

Kirja avautuu helpommin seksi- tai elämäntaito-oppaana kuin romaanina. Se onnistunee herättämään monia karhunemoja pitkästä talviunestaan, ja miksei teos voisi puhutella miehiäkin – varsinkin sellaisia, joita hiivatulehdukset kiehtovat. Pitänee varmaan lukea myös tamperelaisen psykologi Minna Marshin tuore teos Intohimo (Gummerus, 2017), jossa puhutaan vastaavan avoimesti pornosta ja itsetyydytyksestä.

 

 

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Voiko körttikahleista vapautua?

img_1151Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Winter Wonderland

img_1010Bloginpidon alkuaikoina reissasin vielä maailmalla, mutta matkajuttuni eivät koskaan saaneet suurta lukijakuntaa, johtuen surkeista kuvankäsittelytaidoistani. Sen sijaan kaikkien aikojen luetuin tekstini on kämäinen päivitys hervantalaisesta Sauli City-tavaratalosta, joka viihdyttää edelleen kymmeniä lukijoita viikossa. Tampere ilmeisesti kiinnostaa eksoottisena matkakohteena.

img_1033Joulua meillä päin vietetään antaumuksella. Nyt on jouluihmisellä kriisi päällä, koska Nekalan Löytöliiteri on lopettamassa. Löytöliiterin musisoivat tontut ovat ilahduttaneet kaupunkilaisia kesät talvet, mutta itse sain suuremmat kicksit aulan seimestä (ks. ylhäällä). Mitä koskaan et ole tiennyt tarvitsevasi, sen takuulla olisit löytänyt tästä parakista. Viime käynnilläni koin voimaantumista pukin housutyynyjen äärellä.

ilmoitusLoppuunmyynnissä tulee käytyä vielä joulun jälkeenkin, jolloin aleprosentit kohoavat ja me nekalalaiset taistelemme verissä päin noin kymmenestätuhannesta puutarhalyhdystä. Konkurssi on valitettava käänne sosiaalisessa elämässämme, sillä minne muualle menisimme pilaamaan parisuhteitamme kuin Liiterin legendaariseen kahvilaan, jossa naiset jopa tulevat notkumaan vieraisiin pöytiin?

img_1029Joulutoriin on tänä vuonna panostettu niin huikeasti, että taatusti saksalaiset kadehtisivat. Vilukissana en kuitenkaan ole jäänyt telttaglögille, vaan olen viettänyt pikkujouluja suosiolla sisätiloissa. Aleksanterinkadun ”Pikku kiinalaisessa” eli Nguyen Cao su-ravintolassa on myös jouluinen tunnelma läpi vuoden, samoin Satakunnankadun Bar Alanyan takaloosissa, joka myös miellyttää meitä lyhtyihmisiä.

img_0996Pikkujoulujen ammattilaisille vinkkaan kuitenkin Laukontorilla sijaitsevaa Hopealinjan terassia. Kun laittaa karvacrocsit jalkaan ja siemailee Cuba Libreä reelingillä, ei tykimpää tunnelmaa voi tästä kylästä löytyä!

Talvijärveni on aina ollut Nässy, koska sen rannalla on Kansankylpylä ja sen laiturilta aukeavat maan zeniläisemmät tunnelmat. Nässyssä on myös enemmän hurjuutta ja ehdottomuutta, kun taas Pyhäjärvi on uimakoululaisten lempeä pulikointiallas. Tampereen olemukseen kuuluvat jyrkät kahtiajaot, ja siksi järvikysymyksenkin voi politisoida. Jos minulta kysytte, niin Ilves, itäpuoli ja Nässy.

img_1004Viime viikolla päädyin silti meditoimaan Frozen-leffan tunnelmiin Hatanpään Arboretumiin, jota en tähän mennessä ole osannut lainkaan arvostaa. Pyhäjärvi oli juuri jäätymässä ja niemen nokassa pystyi kuulemaan huikeaa ritinää ja poksahtelua. Harmi, että kartanon kahvila on auki vain kesällä, sillä kirkkaana talvipäivänä kaakao noissa maisemissa olisi ollut täyttymys. Ehkä ensi kerralla menen chillaamaan pissatautia uhmaten sen terassille oman termarini kanssa.