Tavallisen stalkkerin muotokuva

Teos: Olli Jalonen: Stalkervuodet (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Kaikki alkaa sylttytehtaalta, Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitokselta vuonna 1974. Tarinan kertoja on vuonna 1954 syntynyt opiskelija, jota kyseinen oppiaine ei paljoa kiinnosta, mutta hän päätyy ilmaisen viinan juhliin, joiden kautta tulee erikoinen työtarjous. Miestä pyydetään mukaan keräämään aineistoa salaiseen tutkimukseen, jossa kohteena on hänen ikäluokkansa nuorten aikuiset.

Kohorttitutkimuksen asetelma on kerrassaan kummallinen, eikä mies saa tietää toimeksiantajastakaan ennen kuin on liian myöhäistä. Rahaa hankkeesta saa kuitenkin helpolla, eivätkä tehtävät ole liian vaativia. Hänet on lähetetty stalkkaamaan omia vanhoja koulukavereitaan Hämeenlinnan suunnasta, joista osa opiskelee Tampereella. Kaikki tutkittavat eivät ole opiskelijoita, eikä miehellä ole kovin kiinnostavaa raportoitavaa kotipuolen duunareista.

Miehen elämä muuttuu, kun hän muuttaa Helsinkiin ja päätyy hanttihommiin Indonesian lähetystöön. Työ on monotonisen puuduttavaa, mutta sen ohessa hän alkaa tutustua tuon maan varsinaisiin oloihin, toisinajattelijoihin ja vankileireihin. Tietoa sotilasdiktatuurin harjoittamasta väkivallasta tihkuu varsinkin Lontoon kautta.

Miehen erikoiset toimenkuvat tekevät hänestä ikuisen syrjästäkatsojan omassa elämässään. Naissuhteet jäävät lyhyiksi, ja ystävyydet jäävät pinnallisiksi, ovathan suuri osa niistä stalkkaamisen tulosta. Suhde leski-isään Hämeenlinnassa on ainoa pysyvyys tämän ajelehtijan elämässä. Isän talon remontointi on sanatonta terapiaa muuttuvassa maailmassa.

Teos kattaa myös kertojan elämänvaiheita stalkkerin uran jälkeen. Tarinan alkupuolella luin tätä korkean luokan kylmän sodan jännärinä, mutta 1980-luvulle siirtyessä romaani muutti muotoaan laajemmaksi ja valitettavasti myös jaarittelevaksi ajankuvaksi. Varsinkin kertojan työuran läpikäynti Indonesian lähetystön pestin jälkeen tuntui puuduttavalta. Tiedän, että jään tämän mielipiteeni kanssa paitsioon, sillä kirjaa on jo hehkutettu syksyn kirjatapauksena sen julkaisun viikolla. Uskallan tosin kertoa tästä pitkästymisestä siksi, että olen vuosien varrella ollut suuresti vaikuttunut Jalosen tuotannosta.

Jalonen on monipuolinen kirjailija, ja hän osaa vaihtaa genreä ilmiömäisesti. Tässä oli jotain yhteistä hänen aiempien isyysaiheisten teostensa kanssa, mutta sen pääasiallinen genre on globaali trilleri.

Nimettömän kertojahahmon vakuuttavuus piilee hänen tavallisuudessaan, eli hän on tyyppi, joka ajautuu monenmoisiin tehtäviin vain työttömyyden uhkaa vältellessään. Moni hänen ikätovereistaan menestyy ja menee elämässä eteenpäin, mutta hänen osansa on vaatimattomampi. Vaatimatonta on jopa hänen kiinni jäämisensä stalkkerin hommista.

Kirjassa käydään läpi maamme historiaa monesta näkökulmasta, ei pelkästään kylmän sodan vakoilun. Journalismilla ja taloushistorialla on lähes yhtä suuri rooli kerronnassa kuin stalkkaamisella. Ehkä itselleni juuri nyt se taloushistorian osuus oli liikaa, eli ihan kaikkien stalkkerin ex-koulukavereiden urakehitykset eivät minua kiinnostaneet. Tampereen yliopiston marxilaisista ryhmistä olisin taas voinut lukea kokonaisen kirjasarjan.

Inkeriläisäidin sensuroitu elämä

Teos: Reijo Rautajoki: Inkeriläinen äitini.Pelon täyttämä elämä (Into, 2022)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Sainkin jo odottaa tätä syksyn hittikirjaa, jota olen kuikuillut yhdessä Anna Soudakovan uuden romaanin rinnalla. Reijo Rautajoki on tamperelainen historiantutkija, joka on eläkkeelle jäätyään omistautunut Inkerinmaan lähihistorian aihepiirille. Hänen äitinsä oli yksi niistä inkeriläispakolaisista, jotka jäivät Suomeen toisen maailmansodan aikana.

Nuori Reijo kasvoi Tampereella kodissa, joka oli vahvasti neuvostovastainen. Äiti Elsa toimi alakoulun opettajana Takahuhdissa, eikä työn arjessaan opettanut joka päivä historiaa. Isä Eero oli historian opettaja, joka käytti luokkahuoneessa termiä ”ryssä”. Reijo taas kuului sukupolveen, jolle oli ominaista omaksua vasemmistolaisia aatteita ja ihailla Neuvostoliittoa. Hän aloitti historian opiskelun Tampereen yliopistossa vuonna 1967, mutta ei mennyt mukaan taistolaisten opiskelijaliikkeeseen. Hänet varmasti muistetaan toisinajattelijana, vaikka ei tunnu olleen yhtä kiihkeä asiassaan kuin isänsä.

Vaikka Elsan asema oli turvattu johtuen avioliitostaan suomalaisen miehen kanssa, hän eli pelon täyttämää elämää. Hänen inkeriläinen isänsä Ville oli paennut Ruotsiin, ja asui Ludvikassa. Moni Suomeen paennut oli jatkanut matkaa Ruotsiin, jossa ei ollut samanlaista karkotuksen uhkaa kuin Suomessa. Suomi oli sitoutunut palauttamaan inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon. Olen itsekin tavannut henkilöitä, jotka olivat käyneet Suomessa sodan aikana lapsina tai nuorina, ja tulleet palautetuiksi rajan taa.

Tämä on uudella tavalla ajankohtainen teos Venäjän hyökkäyssodan aikana, sillä tässäkin kerrotaan vanhan Venäjän armeijan liikkekannallepanon haasteista. Inkeriläisillä oli vastarintaa armeijaan liittymisen suhteen muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Sama vastarinta jatkui myös toisessa maailmansodassa, ja myös Elsan suvussa keksittiin keinoja välttää rintamalle joutuminen.

Kirjassa liikutaan erityisesti Spankovan Sääskelän kylässä, joka oli Elsan suvun kotikylä. Dobbelmann oli yksi suvun nimistä, koska yksi esi-isistä oli hollantilaista alkuperää. Sääskelän naapuripitäjä oli Hatsina, ja perheellä oli tapana käydä Hatsinan kirkossa. Rautajoki on reissannut paikan päällä tutkimassa kylien inkeriläisyyden jäänteitä. Hän on myös käynyt Ruotsissa etsimässä sinne päätyneitä sukulaisiaan.

Uutta tietoa minulle tarjosi varsinkin kirjan loppuosa, jossa kerrotaan toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta. Näitä voisi pitää sensuurin tai aktiivisen unohtamisen vuosina, jolloin valtio pyrki deletoimaan inkeriläiset historiastaan. Myös melko viattoman oloista kirjallisuutta kiellettiin, kuten Antti Hämäläisen kuvateos Kadonnutta Inkeriä, joka sattuu löytymään hyllystäni. Kiinnostavaa oli myös lukea Hämäläisen roolista Inkerin kansan vaiheiden dokumentoijana, sillä hän teki valtavan työn sotavuosina tallentaessaan muun muassa kylien evakuoinnin.

Itsellä äänikirjan kuuntelu onnistui, koska olen jo opiskellut Inkerinmaan historiaan liittyviä asioita ainakin kymmenen vuoden ajan. Jos tämä olisi ensimmäinen lukemani teos aiheesta, valitsisin mieluummin painetun teoksen. Teoksessa on painavaa yleisen historian analyysia, joka saattaa vaatia hitaampaa lähestymistapaa.

Kokonaisuutena teos on runsas ja seikkaperäinen. Paikoitellen koin, että yleisen historian osuuksia oli liikaa, mutta kertaus voi olla lukijaystävällinen teko. Arvostin varsinkin sitä, että Rautajoki kertoo rehellisesti oman perheensä haasteista, eli ei ainakaan maalaa vanhemmistaan liian idyllistä kuvaa. Kirsikkana kakun päällä teos tarjoaa myös hienoja tunnelmakuvia tamperelaisesta elämänmenosta monelta vuosikymmeneltä.

Rosa Clay toisella kierroksella

Teos: Vappu Kannas: Rosa Clay (S&S, 2020)

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Olen parin vuoden ajan luvannut kirjoittaa arvion Vappu Kannaksen Rosa Clay-romaanista, mutta tämä on venynyt. Ensimmäinen lukukerta oli minulle suuri elämys, joka sai minut katsomaan varsinkin Tampereen historiaa uudella tavalla. Ja kun siinä seikkailtiin myös Sortavalassa, tuossa haaveideni kaihoisassa kaupungissa, niin tämä lukukokemus oli minulle kerralla melkein liikaa.

Mutta tämä ei ole erityisen kaihoisa teos. Toki romaanin nuori Rosa, joka on revitty juuriltaan Ambomaalta, kaipaa jonnekin, mutta hänen historiansa on niin hankala, ettei hän oikein voi kaivata kotikyläänsä tai biologisia vanhempiaan. Hän on brittiläisen kauppiaan ja ambomaalaisen mustan palvelijanaisen ”laiton lapsi”, jonka suomalainen lähettiläspariskunta pelastaa kristinuskon valoon.

Olen tiennyt Rosa Clayn elämäntarinasta paljonkin ennen kirjan lukemista, mutta tämä ei haitannut tarinaan uppoutumista. Enemmän kuin Suomen-vaiheet minua on kiinnostanut Rosan myöhempi elämä Yhdysvalloissa. Sielläkin hän vaikutti suomalaisten yhteisössä, mutta hänen mahdollisuutensa vaikuttaa elämänsä suuntaan olivat siellä laajemmat kuin ne olisivat olleet Suomessa.

Tämä romaani keskittyy Rosan nuoruuden vuosiin Suomessa ja takaumien kautta lapsuuteen Ambomaalla. Tarina alkaa siitä, kun Rosa on 19-vuotiaana lähdössä opiskelemaan opettajaksi Sortavalan seminaariin. Rosan ottovanhemmat ovat päättäneet, että tytölle on saatava kunnollinen ammatti. Tytön oppimiskyvyssä ei ole mitään vikaa, mutta silti suomalaiset ovat tottuneet katsomaan Rosaa arvioivasti. Hänen elämänsä kriisi liittyy siihen, ettei hän tunnu löytävän mistään pakopaikkaa noista katseista. Joko hän on salaa ihmissyöntiä harjoittava pakana tai lapsenomainen alkuasukas, jonka kalloa on mitattava. Rosan ottovanhemmilla on kyllä hyvää tahtoa tyttären suhteen, mutta suhde ottoäitiin on silti kireä. Ottoisä on jo tässä vaiheessa kuollut, ja leskirouva on palannut yksin lastensa kanssa Suomeen selviytymään.

Teoksen vanhempien tiukka luterilainen maailmankuva on aukoton, ja paljon pahaa tehdään Jeesuksen nimissä. Suomalaisten historia Ambomaassa on todella pitkä ja kivinen, eikä sitä kaikkea voi ottaa kerralla vastaan ilman häpeän kokemusta. Tämä ei tosin ole ensimmäinen lukemani teos Ambomaasta, ja muistaakseni Lauri Mäkisen dekkarissa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015) maailmankuvien yhteentörmäyksiä kuvattiin vielä armottomammin.

Kyllähän tässä kuvattu nuoren naisen yksinäisyys on paikoitellen sydäntä muljauttavaa, mutta onneksi hänen elämäänsä mahtui täällä joitain valoisiakin vaiheita. Itse opiskelu seminaarissa ei ollut täynnä hankaluuksia, ja Tampereella opettajanhuoneessa oli välillä aivan tavallista.

Sortavalan seminaarissa Rosan kyvyt tulevat huomatuiksi, ja hän saa ensimmäisen läheisen ystävänsä huonetoveri Saimasta. Rosa on hyvä voimistelussa, mutta vielä lahjakkaampi musikaalisesti. Seminaarin sekakuorossa hän pääsee pian solistiksi ja kuoronjohtajan tehtäviin. Kirjassa vieraillaan myös kansallismielisillä laulujuhlilla, jotka ovat kai olleet tuon ajan festareita.

Kirjassa kuvattava rasismi tuskin tulee valistuneelle lukijalle yllätyksenä, ei kuvataanpa sitä kristillisestä, koulutuksellisesta tai valtiollisesta näkökulmasta. Toisaalta moni Rosan opiskelutoveri ja kollega pystyy kohtaamaan hänet vertaisenaan, ja pääsemään eroon eksotisoivista silmälaseista. Katseen politiikalla on suuri merkitys tarinassa, mutta vaikka nämä osiot ovat vaikuttavia, juuri näissä osioissa koin, että oman aikamme akateeminen teorisointi on vaikuttanut kerronnan tapaan himpun verran liikaa.

Romaani näyttää saaneen melko ristiriitaisia arvioita, mutta ainakaan itse en osaa ehdottaa, kuinka tarinaa olisi voinut juonen tasolla syventää tai parantaa ottaen huomioon sen, kuinka vähän oikeasta Rosasta tarinan takana oli saatavilla lähdemateriaalia. Oma kriittinen havaintoni liittyi ainoastaan siihen, että kirjailijan akateeminen tausta ja oman aikamme trendikkäiden teorioiden tuntemus puski paikoitellen läpi, ja sai Rosan tutkailemaan maailmaa tavoilla, jotka eivät ehkä olisi olleet tuon ajan seminaarin kasvatille mahdollisia. Mutta jos tarina olisi kerrottu ikääntyneen Rosa Lembergin, Yhdysvalloissa jännittävän aktivistin uran tehneen naisen näkökulmasta, silloin tietyt kirjassa esiintyneet ”rotuun” ja valtaan liittyvät pohdinnat olisivat tuntuneet uskottavammilta.

PS: Kuuntelin teoksen kummallakin kerralla äänikirjana. En tiedä, olenko toisella kerralla nukahdellut välissä, mutta en löytänyt niitä kirjailijan ”välispiikkejä”, joissa hän pohti omaa suhdettaan Rosan tarinaan. Voisiko kyseessä olla uusi, toimitettu versio? Aion ottaa asiasta selvää.

PS2: Ehkä kirjaa ei ole jälkeenpäin muutettu, vaan muistin sen rakenteen väärin. Pitkät loppusanat jättivät vähän pöllämystyneen olon, mutta kirjan kokonaisuuden kannalta ne eivät häiritse, ellei niitä lue jostain syystä ennen itse tarinaa.

Neuloosin kokemista poliisiasemalla

Teos: Satu Rämö: Hildur (2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kesän hittidekkariksi on jo lyhyen hyllyelämänsä perusteella nousemassa Satu Rämön tuore teos Hildur. Moni tunnistaa tekijän omaelämäkerrallisista Islanti-kuvauksista, mutta Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa.

Hildur on reilu kolmikymppinen poliisinainen, ja Länsivuonojen alueen ainoa rikostutkija. Hänellä on myös vastuualue kansallisessa Kadonneiden lasten tutkimusyksikössä. Käytännössä tämä tarkoittaa hatkat ottaneiden laitosnuorten paimentamista, mutta välillä eteen voi tulla vaikeampiakin tapauksia.

Hildurilla itsellään on raskas traumatausta, sillä hänen kaksi siskoaan katosivat 80-luvulla tämän ollessa hyvin pieni, eivätkä vanhemmat selvinneet tästä kriisistä. Hildur joutui sijoitetuksi, mutta muutti jo nuorena omilleen Reykjavikiin, ja näin hänestä muovautui aito oman polkunsa kulkija. Nainen opiskeli yliopistossa historiaa, ja viihtyy edelleen arkistoissa, mutta poliisin ammatin valinta johtuu pitkälti meren kutsusta. Hildur siis halusi ammatin, jota harjoittaa hänelle rakkailla Länsivuonoilla, sillä nainen on koukussa surffaamiseen. Tätä hän harrastaa myös talvella, ja Länsivuonoilla aallot ovat taatusti hurjimmat.

Hildurin työpariksi lentää Suomesta poliisikokelas Jakob, joka tulee Islantiin opiskeluvaihtoon. Hän on jo opinnoissaan loppusuoralla, ja vaihto sujuu vahvan ammatillisissa merkeissä. Jakob on valinnut Islannin vaihdon kohteeksi muun muassa saaren villalankatarjonnan vuoksi, onhan mies himoneuloja. Paikallinen lankakaupan pitäjä Gudrun on melkoinen amatsoni, joka antaa mielellään Jakobille intiimejä yksityistunteja.

Vaikka päähenkilöillä on suuria intohimoja yksityiselämässään, he ehtivät myös tehdä töitä varsin ansiokkaasti. Alueelle sattuu kuolemantapauksia, joilla on selvä yhteys toisiinsa, ja tilastollisesti ne kiinnostavat jo pääkonttoria Reykjavikissä. Kaikissa Islantiin sijoittuvissa dekkareissa on yleensä sama haaste: kovin laajat murhatapaukset eivät tunnu juonellisesti uskottavilta, kun saarella tapahtuu todennäköisesti vain yksi murha vuodessa. Rämö tietysti käsittelee myös tätä todennäköisyyttä, ja ripottaa juoneen myös pienempiä rötöksiä, jotka kuuluvat paikallisen poliisityön arkeen.

Tunnen Islantia jonkun verran, ja koin teoksen senkin vuoksi aivan hurmaavaksi. Länsivuonoilla en ole vieraillut, mutta Reykjavikin kuvauksissa vierailtiin erittäin tutuilla ”hoodeilla”. Monet pienet yksityiskohdat kirjassa kertoivat kirjailijan syvästä saaren lähihistorian tuntemuksesta. Esimerkiksi Hildurin täti tarjoilee tälle 1980-luvun hittijälkiruokaa, After Eight-suklaalla höystettyjä säilykepäärynöitä. Tällaisia asioita ei ehkä satunnainen Islannin-kävijä osaisi bongata, vaan niihin voi törmätä vasta pidemmän saarella asumisen jälkeen.

Ehkä teos puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti Jakobin hahmon kautta, mutta toivoisin kirjalle kansainvälistä menestystä. Täytyy myöntää, että itse ihastuin kirjassa eniten tuohon surulliseen neulomista harrastavaan suomalaispoliisihahmoon, vaikka Hildur itse ei jäänyt yhtään hänen charminsa varjoon. Ilman neuloosin kokemista teos olisi silti ollut loistava, mutta oman lankaharrastuksen vuoksi se herätti minussa myös lukemisen ulkopuolisia intohimoja.

Vehmaisten Vehtarit kävivät täällä

Teos: Seppo Jokinen: Pisara veressä (Crime Time, 2020)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Nyt on menossa kirjablogien maailmassa Dekkariviikko, ja sen kunniaksi yritän tuutata kolme postausta peräjälkeen. Seppo Jokisen Pisara veressä on lukemistoista tuoreimmassa muistissa, joten siitä aloittaminen on hyvää verryttelyä. Sakari Koskis-maratonissa alan olla jo noin puolessavälissä, mutta edelleenkään en pidä kirjaa tarkasta edistymisestä sarjan suhteen.

Tämä oli sarjan 25.osa, eli jonkun sortin jubilee-painos, ja tämän vuoksi siinä vieraillaan vahvasti 1980-luvulla, eli Koskisen poliisiuran alkuvaiheissa, ja jopa 1960-luvulla hänen lapsuudessaan.

Teoksen nykyisyydessä Hervannassa leviää sosiaalisessa mediassa itsepintaisia huhuja lapsia piinaavasta Vampyyrinaisesta. Tällaisen ilmestyksen on bongannut Cittarin pesulasta 8-vuotta täyttävä Urho, mutta tarina on levinnyt urbaanilegendana vanhempien lasten kautta. Urholla on selviä salapoliisin kykyjä, vaikkakin ne kohdistuvat naiseen, joka yrittää läpimurtoa vihreänä poliitikkona.

Elisa on käynyt pesemässä maton, jossa on ollut vereltä näyttäviä tahroja, mutta hänen miehensä Jarmon touhut herättävät suurempaa epäilystä. Jarmo on sisäsiisti ympäristötarkastaja, mutta on syytä epäillä, että hän olisi teini-ikäisenä sekaantunut silloisen lentopallovalmentajansa murhaan. Mutta mistä kaivaa esiin Vehmaisten Vehtarit, seura, joka kuopattiin jo 1990-luvun laman aikana, kun sen sponsori, paikallinen metallifirma meni konkurssiin?

Teos varmasti puhuttelee eniten omaa ikäluokkaani, noin viisikymppisiä, joiden teini-ikä sattui 1980-luvun loppuun. Tässä eletään vahvasti kesää 1986 Varalan urheiluopistolla, jonne lentopallon vahvimmat nuorisolupaukset ovat kokoontuneet näyttämään taitojaan. Taustalla soi mikäs muukaan kuin Popeda, ja rikosrintamalla kaikkia kotimaisia murhia verrataan Olof Palmen murhaan. Koskikeskusta rakennetaan, ja moni suree menetettyä Verkatehtaan kulttuurimaisemaa. Urheiluun satsataan paljon rahaa, ja valmennuksen puolella joidenkin lähestymistapa on vähän liiankin kiihkomielinen.

Näissä viimeisissä sarjan osissa pakkaa on sekoittanut se, että yksi Koskisen alaisista, Siiri Peippo, on ryhtynyt dekkarikirjailijaksi, ja naisen tapa sekoittaa faktaa ja fiktiota hämmentää kollegoja. Eli tässäkin Varalan opiston tapahtumien purkamiseen päästään Siirin teoksen aiheuttamien virikkeiden kautta.

Koskisen yksityiselämässä parisuhde Ulla Lundelinin kanssa jatkuu yhteisessä talossa Nekalan Sirppitiellä, mutta Ulla ehtii käydä kotona vain pyörähtämässä. Hänen aikansa menee lapsenlapsen hoitoon Hämeenlinnassa, eli mummous menee hänellä työn ja parisuhteen edelle. Samaan aikaan hän haikailee ex-vaimonsa Raijan perään, eli mies näyttäisi olevan kahden naisen loukussa.

Pidin kirjan vahvasta lapsinäkökulmasta enemmän kuin lentopallokuvioista. Tosin tuli niiden kautta esiin muutakin Tampereen historiaa, eli keissi oli juurevasti pohjustettu. Olen myös pitänyt sarjassa siitä, että siinä liikutaan laajasti kaupunkialueella, ja löydetään nurkkia, joiden historiaa moni ei ole tullut ajatelleeksi.

Itselleni Tampereelle sijoittuvan fiktion kirjoittaminen on edelleen ”vaiheessa”, ja jos siihen ryhdyn, ei siitä ainakaan tulisi dekkarisarjaa. Mutta Jokinen on selvästi toiminut minulle jonkinlaisena rohkaisijana, tai hänen kirjojensa kautta olen oppinut katsomaan lähiympäristöäni tarkemmin silmin.

Diilausta pandemian aikana

Teos: Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha (Crime Time, 2022)

Äänikirjan lukija: Jarmo Mäkinen

Matti Virtanen on tavallinen taksikuski pääkaupunkiseudulla, jonka toimeentuloa uhkaa koronapandemia vuoden 2020 alkupuolella. Kun ravintolat sulkevat ovensa lockdownin alkaessa, Matti kokee epätoivoa. Suurin huoli on tytärten elatuksesta avioeron jälkeen, eikä vuoroviikkovanhemmuuskaan Tampereen ja Helsingin välillä tule halvaksi. Kun Matti sitten eräänä yönä löytää taksistaan asiakkaan sinne jättämän Guccin takin, hän toivoo onnensa vihdoin kääntyneen.

Mutta suurin niistä on raha kertoo huumekaupan lonkeroista pandemian aikana, kun rajojen sulkeminen aiheuttaa sille merkittäviä haasteita. Teoksen tyylilaji on pitkälti satiirinen, sillä kuvattu huumekartelli toimii kuin mikä tahansa yritys organisaatiokaavioineen ja motivaatiopuheineen. Kartellia vetää kiinteistökeisari Pesonen, jolla on aivokuolleita TV-ohjelmia konservatiivisella kristillisrahoitteisella kanavalla.

Teoksen keskeinen poliisihahmo on Ailon Rajamäki, joka jäi oudon historiattomaksi tyypiksi. Minulla kesti myös kauan arvata hänen sukupuoltaan, ja arvelin, että erikoinen nimi oli valittu nimenomaan sukupuolineutraalien efektin aikaansaamiseksi. Ailon harrastaa kovasti tupakanpolttoa, myös kentällä kulkiessaan, ja joskus jopa ihmisten kotona. Jätän asian nyt paljastamatta, jotta muutkin lukijat voivat lähestyä Ailonia yhtä mystisenä hahmona kuin millaisena minä hänet havaitsin.

Teoksen aihe on edelleen ajankohtainen, ja siinä on monia viitteitä reaalimaailman tapahtumiin. Eniten nauroin tässä kuvatulle uudelle mediailmiölle, joka kuulosti kovasti Alfa-TV:ltä. Huumekaupan arki Itä-Helsingissä tuntui autenttisen karulta, vaikka Matti Virtanen pääsikin lyhyeksi aikaa nauttimaan leveästä elämästä.

Kirjan suosio varmasti riippuu siitä, kuinka kauan ihmiset jaksavat lukea pandemian ajasta. Itsellä alkaa jo melkein olla kiintiö täynnä korona-ajan kirjallisuudesta, kun näitä on tullut luettua jo useita. Tämä tosin taisi olla ensimmäinen lukemani koronaa käsittelevä dekkari.

Opiskelua kotikutoisessa diktatuurissa

Teos: Eppu Salminen: Lasten ristiretki (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Eppu Salminen

1980-luvun suomalaiset teatteripiirit ovat maailma, jossa olisin ehkä halunnut elää, vaikka samalla meininki aiheuttaa myötähäpeää. Nyt näyttelijä Eppu Salminen kertoo oman versionsa opinnoista Teatterikorkeakoulussa Turkan ja Parviaisen valtakausien aikana. Molempien opetustyyli oli omalla tavallaan diktatoorinen, ja koulusta erottiin urakalla. ”Kovat tyypit” valmistuivat tuolloinkin tavoiteajassa, mutta Salmisella prosessi kesti parisenkymmentä vuotta. Koulusta oli pakko valmistua tutkintosäädösten muutoksen vuoksi. Näyttelijänä jo tuolloin pitkän uran tehneen Salmisen olisi tuskin tarvinnut gradua kirjoittaa, mutta työ oli tarpeellinen välitilinpäätös.

Tämä teos kuvaa enimmäkseen Teatterikoulun hulluja vuosia, ja varsinkin Jumalan teatteri-kohun jälkeistä kuohuntaa oppilaitoksessa. Salminen itse ei kuulunut räyhäjengiin, joka pisti koulun tiloja palasiksi, mutta hänet kuvattiin tuona kohtalokkaana päivänä, ja kuva päätyi keltaisten lehtien sivuille. Oikaisupyynnön tekeminen oli hankalaa, ja varsinkin Iltalehti teki oikaisun harvinaisen nihkeästi.

Salminen ihaili Turkkaa nuoren miehen punk-asenteella ennen kouluun hakua, ja vielä pari vuotta kestäneen hakuprosessin. aikanakin hän oli guru, mutta opinnoissa hän ei selvästikään päässyt gurunsa suosioon. Salmisen opintojen aikana Turkka ei enää ollut koulun rehtori, eikä vastannut hänen vuosikurssistaan merkittävällä tavalla. Suhde Jussi Parviaisen oli vielä hankalampi, sillä Parviainen vokotteli tämän tyttöystävää suureleisen machomaisesti. Parempia muistoja liittyi Ilkka Heiskasen opetukseen, mutta tämä ei ollut kulttimainetta nauttiva stara. Mielipiteet siitä, millaista on hyvä teatteriopetus vaihtelivat, mutta fyysisyys ja raju äänenkäyttö kuuluivat TeaK:in 80-luvun brändiin. Näyttelijän kuului olla lavalla ”tiloissa” ja kipukynnyksen kuului olla harjoituksissa paljon korkeampi kuin intissä.

Helsinkiläisten teatteriopiskelijoiden brändiin kuului myös tietynlainen arroganssi suhteessa maakuntien laitosteattereihin. Harkoissa oli yleistä vitsailla Kokkolalla, eli huonokuntoisimpia oltiin jatkuvasti lähettämässä Kokkolan kaupunginteatteriin. Salminen itse päätyi pitkäksi aikaa Tampereelle, joka ei tainnut olla yhtä rankka tuomio.

Toki kirja on myös kunnianosoitus Salmisen synnyinkaupunki Lahdelle, joka tämän kuvauksen pohjalta on hyvinkin elinvoimainen teatterikaupunki. Salmisen lapsuuden- ja nuoruudenystäviä päätyi myös TeaK:iin, ja kaikki olivat saaneet oppinsa samassa nuorisoteatterissa.

Yllättävä hahmo kirjassa on nykyinen ministerimme Timo Harakka, joka kunnostautui vuoden 1987 räyhäremmissä lähes pääjehuna. Tätä en hänestä tiennyt, ja hänen opintotaustansakin on jäänyt vähemmälle huomiolle, kun en ole koskaan nähnyt häntä teatterin lavalla. Salminen huomauttaa osuvasti, ettei Turkan ja Parviaisen lempilapsista lopulta monikaan tehnyt kummoista uraa näyttelijänä.

Kirjan yleisempi historiallinen tarina oli minulle osittain tuttu, mutta en ole tainnut aiemmin lukea siitä näin koherenttia kertomusta. TeaK-aikojen lisäksi teos tarjoaa muistoja vaihto-oppilasvuodesta Indianassa, erittäin lyhyestä armeijakeikasta ja pidemmästä sivarikeikasta, joka luultavasti antoi Salmiselle myös uutta näkökulmaa näyttelijäntyöhön, saihan hän palvella ongelmanuorten laitoksessa.

Oliko Teatterikorkeakoulu sitten paikka, jonka tarkoitus on tuottaa ns. hyvien perheiden lapsille varmoja ongelmia, tuo oli varteenotettava vertailukohta 1980-luvulla.

Kaiken kaikkiaan teos oli rajun kielen ja huutokohtauksien ulkopuolella lämminhenkinen, ja Salmisen selvä tarkoitus on suhteuttaa tuolloin kokemaansa nykyaikaan, ja löytää tasapaino näiden maailmojen välillä. Anteeksianto oli tapahtunut jo aiemmin, eikä tämä teos tuntunut itkuiselta terapiateokselta. Jotenkin koin, että tässä pyrittiin puhua 80-luvun autenttiselta kielellä, ja näin se voi aiheuttaa ahdistusta enemmän niissä, jotka eivät ole eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Pala Tampereen juutalaista historiaa

Teos: Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz. Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljatdööriksi. (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tutustumiseni puolanjuutajaisten historiaan jatkuu nyt tarinalla, joka liittyy myös olennaisella tavalla Tampereeseen. Vuonna 1947 Suomeen muutti Ruotsista erään juutalaisperheen kotiopettajaksi Shlomo Zabludowicz (1916-1994), holokaustin selviytyjä, joka oli paennut Puolasta Ruotsiin kreivi Bernadotten valkoisilla busseilla. Tämä salaperäinen koneinsinööri ja myöhemmin liikemies muistetaan Suomessa Tampellan tehtaisiin kytkeytyneenä asekauppiaana, jonka elossa oleva poika ”Poju” omistaa nykyään muun muassa neljänneksen Tapparan kiekkoyhtiöstä.

Matti Mörttinen ei kirjoita hänestä tyypillistä, tunteikasta holokaustihistoriikkia, vaikka hänen perhetaustaansa käsitellään teoksen alussa. Zabludowiczin isänpuolinen suku oli ortodoksijuutalaisten kentällä hasideja, eli hyvin perinnetietoista väkeä, ja hänen isänsä toimi ravintokysymysten asiantuntijana synagogassa Lodzissa. Perhe joutui muuttamaan Lodzin ghettoon sodan aikana, ja kaikki sen jäsenet joutuivat jollekin leirille. Shlomo Zabludowicz ei koskaan palannut Puolaan, mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä vierailivat maassa 1970-luvulla.

Teos keskittyy pitkälti Tampellan asetehtaan hämäräbisneksiin, liikesalaisuuksiin ja vaikenemisen kulttuuriin kylmän sodan aikana. En ole ollut aiemmin tästä aiheesta kovinkaan kiinnostunut, mutta nyt tälläkin teoksella on joku yhteys nykypäivään. En ole yllättynyt siitä, että Tampereella valmistettuja aseita on päätynyt maailman kriisipesäkkeisiin, usein sotien ja konfliktien molemmille osapuolille, kuten Intiaan ja Pakistaniin. Kuinka näitä aseita sitten kaupattiin ja millaisten välikäsien kautta, siitä tämä kirja pyrkii kertomaan niin arkistolähteiden kuin haastattelujen kautta.

Zabludowicz sai elää Tampereella hiljaiseloa yli 20 vuoden ajan. Tämä oli hänen oma tavoitteensa, eikä perheestä tämän vuoksi löydy paljoa valokuvia. Nuori perhe asui ensin 1950-luvulla Helsingissä, mutta muuttivat isän työn perässä Tampereelle. Täällä heillä oli koti ensin Pyynikintorilla, sitten Tiiliruukinkadulla. Lapset kävivät Ruotsalaista Yhteiskoulua samoilla nurkilla, mutta lähtivät lukion jälkeen opiskelemaan Israeliin. Shlomo ja hänen vaimonsa Pola muuttivat myös Israeliin jossain vaiheessa 70-lukua, mutta suku piti Pernajassa sijaitsevan huvilansa, jossa on nykyään myös taiteellista toimintaa residenssin muodossa.

Teos ei mene kovin syvälle Zabludowiczin henkilöhistoriaan, ehkä siksi, ettei hänestä ole jäänyt paljoa todisteaineistoa. Sen sijaan se kartoittaa Zabludowiczin lähipiirin toimintaa. Keskeisiä kumppaneita Tampereella olivat Tampellan tehtaan johtaja Åke Kihlman, joka oli vannoutunut Israelin ystävä, ja insinööri Hans Donner, joka monikielisenä kosmopoliittina hoiti asekaupan neuvotteluja monella mantereella. Eikä Zabludowicz itsekään ollut erityisen kotona viihtyvää sorttia. Ehkä jatkuvan matkustelun vuoksi hän jäi Tampereella vähemmän tunnetuksi hahmoksi.

Vanhoilla päivillään Zabludowicz selvästi katui kuoleman kätyrin rooliaan ja siirtyi kauppaamaan patoja, kattiloita ja pannuja uudessa kotimaassaan Israelissa. Hän oli myös aktiivinen seurakunnassaan ja toimi jonkinlaisena oppineena sen pohjalta, mitä oli oppinut nuorena isältään Lodzin ghettossa.

Teoksella on vahva yhteys äskettäin lukemani Simo Muirin historiikkiin, joka kertoi Blaugrundin tekstiilisuvusta. Blaugrundin suvun jäseniä on haastateltu myös tähän kirjaan, sillä he olivat perhetuttuja Zabludowiczin kanssa. Sain toki enemmän irti Muirin kirjasta, jossa oli vahva nuorisonäkökulma ja laajempi aineisto takana. Mutta jo siitä näkökulmasta, että Tampereella on joskus ollut juutalainen rukoushuone ja näin ollen juutalaisyhteisö, tämä tarina on lukemisen arvoinen.

Kaljahauen resepti tulilla

Teos: Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (Crime Time, 2008)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

En edelleenkään osaa sanoa varmasti, kuinka monta Sakari Koskis-aiheista dekkaria olen lukenut, mutta on mahdollista, että Kuka sellaista tekisi on yhdeksäs tai kymmenes tuttavuuteni sarjan 26 osasta.

Tämän teoksen aihepiiri, Hervannan juoppojen sarjamurhat, tuntui heti omalta, sillä minua kiinnostaa päihdepuolella varsinkin siihen liittyvä auttamisen etiikka, olipa se kristillinen tai maallinen. Tässä teoksessa esiintyy kiinnostavia auttajahahmoja deekujen traagisten tarinoiden rinnalla, ja vietetään paljon aikaa Ruskossa sijaitsevan ”kesäleirin” alueella. Siellä kuria pitää Lasol-Arska, entinen teknillisen yliopiston professori, joka on alun perin ajautunut rappiolle menetettyään työnsä ei niinkään alkoholin vaan naisjuttujensa vuoksi.

Teoksessa kolme laitapuolen kulkijaa menettää henkensä yhden loppukesän viikon aikana. Se sattuu myös olemaan kesälomallaan turhautuneen Koskisen viimeinen lomaviikko, ja keissit saavat hänet palaamaan töihin ennenaikaisesti, naisystävä Linnean suureksi harmiksi. Keissejä tulee vielä lisää, ja myös aiemmin menneiden tapauksia tutkitaan samaan vyyhteen kytkeytyneenä.

Tämä saattaa olla lukemistani Koskis-teoksista järein ja syvällisin, sillä siinä pohditaan ihmisarvoa varsin monisyisesti. Teemaan sopii myös Hervantajärvestä napatun ”kaljahauen” reseptin kehittely. Koskisen ja kollegoiden oma alkoholinkäyttö on tässä kuvattuna jaksona varsin reipasta, niin arjessa kuin juhlapäivinä. Alkon kassit kilisevät Duon käytävillä, ja Tillikan terassin vessassa vedetään jekkua omista salapulloista.

Sain kirjasta myös hyviä retkivinkkejä Hervannan takametsiin, paikkoihin, joissa en tietääkseni ole vielä käynyt. Osa mainituista kohteista ovat todellisia eräjorman ”off the beaten track” – mestoja, joissa voi bongata hieman harvinaisempia lintuja, kuten kuukkeleita.

Olen lähes jokaista Koskis-kirjaa lukiessani tehnyt suuren määrän muistiinpanoja, henkilölistoja ja juonikaavioita, joihin en ole koskaan palannut. Jos joskus kirjoittaisin dekkarin, oma kirjoittamisen metodi edustaisi varmasti toista ääripäätä verrattuna systemaattiseen ja visuaalisesti työskentelevään Jokiseen, mutta tämä sarja on opettanut minulle jotain juonen kuljettamisesta ja hahmojen rakentamisesta.

Korona-ajan rahanpesusta

Teos: Seppo Jokinen: Siipirikkoiset (CrimeTime, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Onnistuin saamaan kaupunkimme kirjaston varatuimmat teoksen käsiini nyt Elisa Kirjan kautta, josta sain kuukauden kokeilujakson. Sovellus on ollut minulla aiemminkin käytössä, mutta se on teknisesti kömpelö. Jokisen kirjan kuuntelu sujui vielä ongelmitta, mutta jatkosta en ole varma.

Tuorein Sakari Koskis-saaga on korona-ajan tuotos, jossa reflektoidaan viruksen aikaansaamia muutoksia poliisityöhön. Kiinnostavampaa kuitenkin ovat pohdinnat koronan vaikutuksista rikollisuuteen, tässä tapauksessa itäeurooppalaisten rikollisliigojen rahanpesuun, ja rahavirtojen liikkuvuuteen rajojen yli tilanteessa, jossa ihmisten liikkuvuutta on rankalla kädellä rajoitettu.

Teos keskittyy varsinaiseen inhokkiteemaani, josta en muista lukeneeni dekkaria aiemmin, eli perintäfirmoihin. Teoksen perintäfirmalla on irvokas nimi Stick and Carrot Capital, ja se keskittyy isompiin yritysvelkoihin, ei pienten kuluttajien maksamattomiin laskuihin. Firman päämaja on Luxemburgissa, aluekonttori Tukholmassa, ja Pirkanmaalla firman paikallinen toimeksiantaja Holger Heinonen löydetään selkään ammuttuna Iidesjärvestä, läheltä lintubongaustornia.

Monella varmasti olisi syitä panna tämä niljake päiviltä, mutta Holgerin asiakkaiden jäljitys ei ole kovin helppoa. Käy ilmi, että osa velallisista on joutunut firman kätyreiksi Itä-Eurooppaan. Näin on käynyt muun muassa Witautasille ja Kaiukselle, tamperelaiselle isälle ja pojalle, jotka ovat maastoutuneet liettualaisiksi ja sahaavat Ukrainan, Puolan ja Venäjän väliä rahamuuleina. Kaius on jo 19-vuotias, mutta pienen kokonsa vuoksi menee 14-vuotiaasta ja sopii peiterooliin täydellisesti. Pojan koulunkäynti Tampereella on jäänyt kesken isän hämärähommien vuoksi, ja he elävät epävarmaa elämäänsä junissa ja halvoissa hotelleissa.

Juoni tuntui piinallisen uskottavalta siksikin, että olen viime aikoina bongaillut mitä kummallisempia suomalaisia Itä-Eurooppa-eksperttejä VK-tileineen. Jokinen kirjoittaa rinnakkaistodellisuudesta, josta harva on tietoinen, vaikka se on olemassa keskellämme, ehkä jopa naapurissa.

Toinen teoksen vahvuus oli nuorisokuvaus. Kirjassa seurataan myös toista yksinäistä nuorta, Virnaa, tyttöä, jonka isä on muuttanut Saksaan epämääräisiin bisneksiin ja jättänyt tyttären selviämään yksin pienellä kuukausirahalla. Tytön äiti on kuollut, ja mummo, jonka rintamamiestalossa Virna asuu, on joutunut palvelukotiin. Sossut ovat Virnan kimpussa, mutta 16-vuotias tyttö yrittää vakuuttaa heidät tarmokkaalla kodinhoidollaan. Kun Virna sitten löytää Kaiuksen, tai suomalaisittain Ossin, Petsamon metsästä, nuorten välille muodostuu sielujen sympatia.

Kuten suurimmassa osassa Jokisen teoksista, myös tässä Sakari Koskisen ihmissuhdesotkut saavat paljon huomiota. Suhde pitkäaikaisen kollegan Ulla Lundelinin kanssa tökkii, kun vaikea keissi aiheuttaa auktoriteettiongelmia. Pariskunnan kotielämä on pitkittynyttä suhdekäräjää, kun Ulla haluaa vatvoa kaikki työpäivän aikana eskaloituneet tilanteet. Onneksi Ulla viettää paljon aikaa Hämeenlinnassa mummohommissa, mutta suhde on selvästi ajautumassa umpikujaan.

Koska en ole lukenut sarjaa oikeassa järjestyksessä, siinä tulee edelleen eteen poliisihahmoja, joita en muista. Kollegat vaihtuvat melko tiuhaan Sorin asemalla, ja osaan vaihdoksista on liittynyt kerronnallista draamaa. Jos koko sarjan poliisihahmoista piirtäisi kartan, se voisi hyvin täyttää ainakin yhden seinän yksiöstäni. Ymmärtääkseni myös Jokinen harrastaa seinälle piirtämistä kirjoja kirjoittaessaan, joten mielikuvaharjoitteeni tukevat hyvin sarjan muistamisen prosessia. Ihan vielä en kehtaa ilmoittautua pubivisaan Sakari Koskis-sarjan nurkkakuntaiseksi tietäjäksi, mutta voisi sieltä jo jokunen piste irrota.

Aihepiirinsä vuoksi reittaan Siipirikkoiset sarjan kärkikastiin, mutta mitään parhausjärjestystä lukemistani teoksista en osaa luoda. Sarjassa on teoksia, jotka ovat jääneet huonommin mieleen kuin toiset. Ehkä ne melankolisimmat ja vanhuspainotteisimmat ovat kiinnostaneet vähiten. Tässä oli myös ainesta skandinaavisen påskekrim-perinteen jatkajaksi, eli teos sopii parhaiten korkattavaksi keväiseen aikaan.