Käpykylän pakolaisten hiljainen piina

IMG_1534Tampereelle sijoittuvia dekkareita, siis muitakin kuin Seppo Jokisen, on tullut viime aikoina löydettyä. Tavallisia ja erikoisempia. Viimeksi löysin Virpi Aaltosen humoristisen Nekalan (2016), ja nyt mukaani tarttui Ata Hautamäen Kohtalona Rauhaniemi (Myllylahti, 2013). Tällaiset kaupunginosiin keskittyvät dekkarit ovat siksikin tiheätunnelmaisia, että varsinkin niissä asuvat tai joskus asuneet voivat hyvin nähdä kaiken sielunsa silmin ja kääntää jokaisen kiven.

Itse en ole asunut Rauhaniemessä enkä sen viereisessä Käpylässä, mutta alue on minulle tuttu, kuten varmasti valtaosalle tamperelaisista. Ata Hautamäki on aikanaan opiskellut Tampereella, ja kuvaakin varmaan omia opiskeluaikojaan terävästi. Romaani sijoittuu vuoteen 1968, jolloin Tampereellekin odotettiin suuria opiskelijamellakoita suuren maailman tyyliin. Suuri osa sen henkilöhahmoista on opiskelijoita, ja Rauhaniemen rantabileiden lisäksi vainajan lähipiiriä etsitään opiskelija-asuntola Domuksesta.

Hautaniemen kieli on tarkkaa ja dynaamista, lauseet lyhyitä. Turhasta maisemamaalauksesta tai nostalgisoinnista häntä ei voi ainakaan syyttää. Historiallisia faktoja ja yksityiskohtia teksti pursuaa, ja uskoisin kirjailijan taustatöiden olleen varsin perusteelliset. 60-luvun ajankuvaan liittyi joitain detaljeja, jotka minun oli googlattava – yleensä pidän tätä laadun merkkinä, sillä romaanit, jotka eivät jätä pähkinöitä purtavaksi, ovat vain ohimenevää viihdettä. Jäin ihailemaan kirjailijan kielenkäyttöä ja hieman lakonista, toteavaa tyyliä.

Käpylän puualueen ”pakolaiset” Valma ja Kari Väänänen lienevät tuttuja aiemmista Helsingin Käpylään sijoittuvista dekkareista, joita en ole lukenut. Karin joutuminen keskelle henkirikosta tuntui todelliselta kohtalon oikulta, olihan hän halunnut tietoisesti jättää poliisinuransa ja aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hänen taiteilijavaimonsa Valma se erikoinen tapaus olikin, ja herätti minussa suurta kiinnostusta aiempiin sarjan jaksoihin.

Romaanissa käsiteltävä nuoren naisen murha oli sopivan kompleksinen, muttei kuitenkaan raaka. Teos sijoittuu jännitysasteikolla leppoisampaan päähän, kun taas kulttuurisesti ja historiallisesti kirja saattaa inspiroida myös sellaisia lukijoita, jotka eivät lue paljoa dekkareita.

Itseäni romaanissa kiinnosti eniten Tampereen sosiaalihistoria, esimerkiksi lastensuojelu, jota sivuttiin sekä pienten lasten heitteillejätön että ”pahatapaisten” ongelmanuorten näkökulmasta. Olen itsekin pohtinut, mikä on saanut Tampereen päättäjät sijoittamaan laitoksiaan hulppeisiin maisemiin. Tässä esiintynyt poikien kasvatuslaitos toimii nykyään huumeriippuvaisten vanhempien tukikeskuksena. Teos sivusi paljon paikkoja ja instituutioita, joihin olen viime aikoina tutustunut sosionomin opinnoissa. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hautaniemi on tehnyt elämäntyönsä sosiaalityöntekijänä.

Hautaniemi vaikuttaa tuotteliaalta kirjailijalta, jolta haluaisin lukea seuraavaksi niitä muita teoksia kuin dekkareita. Esimerkiksi Talo Teiskossa (2011) voisi stimuloida minua tässä maalaisromanttisessa vaiheessani.

Supikoirien salatut elämät

IMG_1455Jokaisella kunnon perheellä on supikoira haudattuna puutarhassaan. On myös kilttejä perheenisiä, joiden voimaeläimeksi nousee supikoira kriisin keskellä. Supikoirat ovat yksiavioisia, ja niillä on oma kirppulajinsa, jota ei tunneta muilla pikkupedoilla. Kun supikoiria vapautuu luontoon esim. turkistarhaiskujen jäljiltä, ne saattavat leutoina talvina ajautua kaupunkeihin, lähiöihin, omituisten perheiden takapihoille, joista ne adoptoidaan kotieläimiksi huolia ja pelkoja kuulemaan.

Jotain tällaista tapahtuu tamperelaisen esikoiskirjailija Riina Paasosen romaanissa Kaikki minkä menetimme (Minerva, 2017). Paasonen on haastattelujen mukaan kulkenut pitkän tien kohti suurta haavettaan, romaanin julkaisua, ja tullut yllätetyksi, kun Minerva-kustantamo lämpeni käsikirjoitukselle (Minerva ei tänä vuonna kustanna muita kotimaista taideproosaa kuin juuri tämän).

Luin juuri toisenkin Tampereen alueelle sijoittuvan esikoiskirjan Viita-Akatemian kirjoittajakollegalta, Jaakko Melentjeffin Hukkuneet. Se on virtaviivainen dekkari, jonka ongelmana (jos ongelmia pitää täikammalla etsiä) voisi olla selkokielisyys ja juonen selkeä lineaarisuus. Melentjeff taitaa kaavan, jolla teoksia mahdollisesti myydään myös ulkomaille. Paasosen tyyli on jokseenkin päinvastainen: teoksessa tapahtuu hyvin vähän, sen teemaa on vaikea tiivistää myyntilauseeksi, ja sen päähenkilöt ovat niin outoja, etteivät he ehkä kelpaisi kaupalliseen dekkariin. Eikä teos dekkari olekaan, vaikka henkilöt potentiaalisesti saattaisivat olla rikokseen taipuvaisia tai kykeneviä. Rikollisuutta teoksessa sivutaan monesta suunnasta, ja sen kautta näkisin kirjailijalla olevan kykyjä myös dekkariin tai kauhuun.

Teos kertoo tamperelaisesta perheestä, jossa asuu aikuiset lapset. Esikoinen Arvi on jämähtänyt masennuksen ja fobioidensa suohon eikä enää poistu kotipihaa kauemmas. Hänen siskonsa Aura käy keskustan baarissa töissä ja on lähinnä kiinnostunut rikollisuuden historiasta, varsinkin myyttisestä Maria Åkerblomista. Perheen äiti Orvokki näyttää vain harrastavan erilaisia savitöitä ja maalaamista, kun taas isä Johannes yrittää edelleen ajaa rekkaa elättääkseen perhettään. Eräänä päivänä Orvokki saa kodin ummehtuneesta ilmapiiristä tarpeekseen ja lähtee nuoren rakastajansa, uimavalvoja-Kain matkaan. Kovin eksoottisesta irtiotosta ei silti ole kyse, sillä Kai on Johanneksen serkku ja sulkapallokaveri.

Aikuisten lasten pitkittynyt kotona asuminen ja nuorten aikuisten kelkasta putoaminen ovat yhteiskunnallisia ongelmia, joita Paasonen lähestyy herkullisen outouttavasti. Kirjailija on yhdeltä ammatiltaan sosionomi, mutta ei sorru tässä ammatilliseen jargoniin tai poliittisen puheen liikaviljelyyn. Etsivä nuorisotyö ei löydä Arvia, sillä hänen perheenjäsenensä edelleen ruokkivat häntä. Entinen tyttöystävä Helmikin käy tuomassa tälle karkkia ja tofusalaattia. Arvi ei ole fobioistaan huolimatta menettänyt älyään tai havainnointikykyään, eli hän on jollain tasolla oman elämänsä subjekti. Isä Johanneksen todellisuudentajun heittely on rajumpaa, eikä päihteilläkään ole suurta roolia kuviossa.

Olin aidosti ahdistunut teoksen sisäsiittoisesta ilmapiiristä, mikä mahdollisesti on kirjailijan haluama efekti. Kirjassa kaikki päähenkilöt ovat nihkeitä, tunkkaisia ja/tai omalla tavallaan autistisia. Autismikirjon diagnoosin antaminen fiktiivisille hahmoille on joutavaa ja mahdollisesti myös loukkaavaa niitä kohtaan, joilla diagnoosi oikeasti on taskussaan. Paasonen kuvaa kyllä taitavasti sisäänpäin käpertynyttä perhettä, jonka yhdelläkään jäsenellä ei ole suuria haaveita tai tavoitteita. Seksuaalisesti heränneellä äidillä toivon pilkahdus liittyy uuteen kumppaniin, mutta hänelläkään ei riitä tarmoa edes katsoa ympärilleen, saati liittyä Tinderiin. Perhostatuoinnin hän kuitenkin saa hankittua hormonipöllyissään, mikä mahdollisesti luo hetkellisen täysillä elämisen illuusion.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on kielellisesti loppuun saakka hiottua taideproosaa. Ihmettelen sitä, kuinka kirjailija on saanut näistä aineksista kokoon toimivan kokonaisuuden. Eniten suomalaisista nykykirjailijoista romaanin ajelehtivat hahmot muistuttavat Reidar Palmgrenin arjen antisankareita. Ja tässä myös naiset ajelehtivat. Minkään nurkan takaa ei tule normiyhteiskunnan huolestunutta toimijaa ohjaamaan perhettä palvelujen piiriin.

Uskon, että moni kirjallinen oman polkunsa kulkija tulee ihastumaan tähän romaaniin. Itse taisin lukea sen vääränä päivänä, jolloin en ollut tarpeeksi vastaanottavainen sen loistaville detaljeille, täytetyille eläimille, pihapatsaille, peseytymättömyyden meheville hajuille, latinan opinnoille, lakanapyykille. Aistillisuus ei tässä teoksessa ainakaan ollut kliseistä, vaan se kuljettaa mutaisiin vesiin. Tamperelaisuuden kuvauskaan ei ollut kliseistä, tapahtumien paikkoja tuskin rekisteröin Rautatieaseman läheistä halpaa baaria lukuunottamatta. Itse asiassa luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan jonnekin erämaahan, tyyliin Jyväskylän ja Oulun väliselle vyöhykkeelle, huutokauppakeisarin hoodeista kauemmas pohjoiseen. Mutta varmasti jollain Tampereen pientaloalueella on juuri sellaista.

Teos sopii erityisesti niille, jotka kokevat kaurismäkeläisen tunneilmaisun liian höveliksi ja pliisuksi.

 

 

 

 

 

Pohjoismaista yhteistyötä (ja melankoliaa)

IMG_1448Kun luin esikoiskirjailija Jaakko Melentjeffin siviiliurasta psykiatrisen poliklinikan sosiaalityöntekijänä, minulla oli tietynlaisia odotuksia hänen romaaninsa suhteen. Odotin, että dekkarissa hahmot olisivat mielenterveydeltään epävakaita ja syrjäytymisriskin alla olevia. Odotin raskasta yhteiskuntakriittistä tekstiä, jossa lastensuojelu, päihdehuolto ja oikeuspsykiatria olisivat keskeisinä toiminnan kenttinä.

Sain olla väärässä ja yllättyä. Romaani Hukkuneet (Atena, 2017) ei tunnu kertovan millään muotoa kirjailijan päivätyöstä. Erikoista nykydekkariksi on, ettei sen henkilöhahmoilla, poliiseilla, uhreilla tai rikollisilla, ole suuria haasteita mielenterveyden tai päihteiden kanssa. Yksi islantilainen poliisi juhlii liikaa ja yksi liikemiesuhreista on ennen kuolemaansa vajonnut vanhuuden vainoharhaiseen erakkouteen, mutta tämä on dekkarimaailmassa minimalistista kärsimystä. Siinä mielessä dekkari on kevyttä, jopa virtaviivaista luettavaa.

Dekkarissa ratkaistaan monimutkaista rikosten vyyhtiä neljässä maassa ja kolmen maan poliisivoimien kesken (sivupolkuja sattuu myös muualle Eurooppaan, ja myös Euroopan ulkopuolelle). Jo keskeisiä poliisihahmoja on lukuisia, ja heidän henkilökohtaisissa sotkuissaan kuluu aikaa ja tupakkia. Pohjoismainen poliisiyhteistyökuvio on kuitenkin kiinnostavaa, varsinkin, kun sen kautta pääsee moneen otteeseen Islantiin. Romaanin Islantiin ja Prahaan liittyvät kuviot ovatkin huomattavasti jännittävämpiä kuin ”kotikonnuille” Tampereelle ja Tukholmaan liittyvät. Suomessakin liikutaan suurella maantieteellisellä reviirillä.

Minusta romaani oli poikkeuksellisen raikas siksi, että siinä ei märehditty tyypilliseen salapoliisiromaanin tapaan yhden provinssikaupungin poliisiasemalla ja sen läheisillä bensiksillä. Tampere-ulottuvuus oli ansiokkaan epämanselainen, eli teoksessa ei syöty mustaamakkaraa tai wingsejä, tai fanitettu jääkiekkoa. Kauppahallissa käytiin useaan otteeseen kahvilla, enkä ollut varma, onko turkkilainen kahvilanpitäjä faktaa vaiko fiktiota. Nanda Devin lounaalla veikattiin, tuleeko mieto vai tulinen kokki.

Tamperelaisesta poliisi Paula Korhosesta veikkaan päähenkilöä, mikäli tämä on sarjan aloitusosa. Ei Paula, eikä kukaan muukaan poliiseista, päässyt vielä loistamaan työssään, vaan päinvastoin heillä oli suuria vaikeuksia kollegoidensa ja virantoimituksen pykälien kanssa. Poliisit olivat tässä sopivan rosoisia, ei tyypillisesti seksisuhteissa ja baareissa, vaan erehtyvinä, hankalina työkavereina. Lisäksi monia heistä leimasi tärkeän läheisen äskettäinen poismeno. Ruotsalaisten ja islantilaisten melankolia oli samansuuntaista kuin suomalaisten, mutta kansallisilla stereotypioilla ei mässäilty.

Kirjassa hukkuu rikkaita miehiä, jotka kaikki kantavat vääriä papereita. Miehet ovat kadonneet jo aiemmin, mutta kaikkia ei ehditä kaivata. Juonta enempää paljastamatta teemat kytkeytyvät ihmissalakuljetukseen, rahanpesuun ja veroparatiiseihin. Melentjeff avaa kiinnostavalla tavalla mm. muslimitaustaisten maahanmuuttajien suullisiin sopimuksiin perustuvaa hawaladar-rahansiirtojärjestelmää, joka toimii myös sellaisissa paikoissa, jonne sähköiset viestimet eivät yllä. Monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa käsitellään romaanissa vähäeleisen luontevasti. Esimerkiksi Prahassa omia operaatioitaan harjoittavat afgaanikaksoset Farah ja Haris puhuvat ja käyttäytyvät kuin suomalaiset – ymmärrettävästi, koska ovat ajautuneet maahan kolmivuotiaina ilman vanhempiaan.

Olin todella kiinnostunut näiden poliisien arjesta, ja varsinkin islantilaisten yksinhuoltajien tilanne jäi kutkuttamaan herkullisella tavalla. Kirjailija selvästi tuntee maata syvällisemmin kuin turismin tasolla, sillä paikkojen kuvaus oli todella autenttista. Prahan osuuksista tuli enemmän turistimainen vaikutelma, mutta ehkä luin itsekin niitä potentiaalisen turistin näkökulmasta. Rikosvyyhden ratkaisuprosessi alkoi loppuvaiheessa hieman puuduttaa, sillä en kokenut pääseväni kunnolla rikollisten enkä uhrien ihon alle. He jäivät etäisiksi, enkä yhtä henkilöä lukuunottamatta kunnolla ymmärtänyt heidän motiivejaan toimia kuten he toimivat. Tämä on varmasti useimpien sellaisten dekkarien ongelma, joissa halutaan liikkua isolla reviirillä.

Suosittelen dekkaria erityisesti toiminnallisuuden ystäville, ja niille, jotka kaipaavat sopivan jouhevaa kesäkirjaa. Jännityksen ja huumorin ulottuvuudet olivat tässä hyvässä balanssissa, eikä kokemus jätä lukijaa syvän angstin tilaan (kuten herkkähermoiselle voi käydä esimerkiksi Samuel Björkin kirjojen äärellä). Kirjassa oli ainoastaan yksi hirvittävä kohtaus, joka sekin oli lyhykäisyydessään melkein juonesta irrallinen. Koska olen viime aikoina lukenut myös aika ”lällyjä” dekkareita, antaisin 1-5 skaalalla tämän teoksen jännitykselle kuitenkin 3  1/2 tähteä, kun moni suomalainen dekkarikokemus on jäänyt angstin tasolla yhteen tai kahteen. Tämä ”pisteytys” ei liity teosten kirjalliseen arvottamiseen, sillä moni leppoisa dekkari toimii usein mahtavana paikallishistoriikkinä, komediana tai mökkilaiturin relaksanttina. Tämä teos toimi kuitenkin mainiosti perusdekkarina, eli teoksena, jossa rikokseen syyllistyneitä joutuu arvuuttelemaan loppumetreille saakka.

Lukisin tätä mielelläni mökillä hämärän hyssyssä, en laiturilla auringossa, mielellään kuunnellen rätisevästä kassumankasta jotain tummaa musiikkia, kuten islantilaisia hautajaisvirsiä.

Tulevien menestyjien varhaiskasvatuksesta

IMG_1228Tampereen Nekalassa, suuren teollisuusalueen reunalla, sijaitsee yksi kaupungin omaleimaisimmista teattereista. Legioonateatteri on kutsunut puoleensa kirjavan kaartin nuoria aikuisia jo kahdenkymmenenneljän vuoden ajan; viimeiset kahdeksan vuotta Nekalasta käsin.

 

Pelko pois, Rosemarie! (ohjaus: Timo Seppälä) on teatterin viimeisin pajatoiminnan produktio, jossa näytelmä valmistetaan alkutekijöistä vajaassa neljässä kuussa. Nuorista näyttelijöistä osa on toiminnassa mukana ensi kertaa, osa jo kokeneempia teatterilaisia. Periaatteena on, että kaikki lavalle haluavat pääsevät niin tekemään, ja että nuorten kokemusten omakohtaisuus näkyy esityksessä.

IMG_1426

Tänä keväänä työryhmä valitsi teemakseen pelot, joita lähdettiin käsittelemään omakohtaisten muistojen ja improvisaatioharjoitusten kautta. Moni myös toi harjoituksiin itse kirjoittamiaan tekstejä, joista osa päätyi näytelmään sellaisinaan.

Näytelmän keskiössä on työelämä ja sen kiristyvät paineet, keskiluokkaisten, vielä työelämässä tai sen reunamilla sinnittelevien ihmisten pelot huomisesta. Työtön yh-äiti (Jenny Kolehmainen) investoi vähäiset perintörahansa laittaakseen tyttärensä (Kirsi Paananen) tulevien johtajien päiväkotiin, ja maksaa päivittäiset menot pikavipeillä. Päiväkodin uusi täti Rosemarie (Heidi Rauhanen) pelkää mustekaloja ja ehkä myös karskisti flirttailevaa pomoaan Ursulaa (Reetta Eerola). Läheisen yläasteen koulussa pelätään yt-neuvotteluja, seksuaalikasvatuksen tunteja ja virpomiskriittisiä vanhempia, kuten Terttu Riemurinkiä (Miia Kuivasniemi). Kaikkiin tulevaisuudella pelottelu ei kuitenkaan tehoa, ei ainakaan polvenkorkuiseen oman tiensä etsijään hippi-Minskuun (Minerva Vaara) eikä puutyönopettaja Antsaan (Antti Matikainen) , jonka varastossa on aina piilossa kuuluisaa korvalääkettä.

IMG_1418Näytelmä tuntuu aidosti yhteisölliseltä ja kollektiiviselta siksi, että siinä ei ole selkeitä päärooleja. Koko työryhmä on lavalla suurimman osan ajasta, ja moni vaihtaa roolia lennosta. Musiikin rooli on keskeinen ja joka biisi kannattelee tekstiä. Koskettavin laulujen kavalkadista on Jetro Sukkelan säveltämä ja sanoittama päätösbiisi ”Nuku pikkuinen”, kun taas nimikkobiisi kuljettaa kuulijansa hilpeästi suoraan Natsi-Saksan propagandistisille elokuvastudioille.

Valta ja valtasuhteet ovat vahvasti läsnä kohtauksissa, joista osan eksplisiittisenä tarkoituksena on saada yleisö kokemaan puistatusta tai myötähäpeää. Valtaa räikeästi käyttävät henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole yksiuloitteisia karikatyyreja, vaan haavoittuvaisia ja paikoitellen itsekritiikkiin kykeneviä. Kiusaaja rakastuu kiusattavaansa, ja kovanaamainen valtion kilpailukykykonsultti Pipiläkin (Heidi Ahonen) lankeaa vanhaan suolaan koulun jumppasalissa kaiken kansan nähden.

Näytelmän harjoituksissa valta-asetelmia kokeiltiin ja käännettiin päälaelleen menetelmin, jotka muistuttivat minua boasilaisesta sorrettujen teatterista. Työryhmän omakohtaiset kokemukset esimerkiksi yläkoulun tarkkiksen (lue: erityisluokka) arjesta näkyvät lavalla havaintojen ja elekielen tarkkuudessa.

Toiseuteen liittyvien pelkojen käsittelyssä operoidaan monilla tasoilla. Etniseen toiseuteen liittyvä kielenkäyttö on lempeämpää ja humoristisempaa kuin mitä se on de facto Rajat kiinni-mielenosoituksissa – harkitusti, sillä näytelmä käsittelee pelkoa, ei vihaa tai vihapuhetta. Sukupuolivähemmistöjen asemaa kommentoidaan päiväkoti-ikäisten käsiteuniversumista käsin, jolloin vapaussotalarppaaja Saijan (Saija Saarinen) isää pilkataan ”tissiliivitransuksi”. Seksististä vallankäyttöä kommentoidaan eniten, ja paikoitellen siihen liittyvät stereotypiat saattavat toistaa itseään. Seksismillä aikaansaatu nauru on helppoa, sillä sen oletetaan kuuluvan menneeseen maailmaan, vaikka ympäröivässä todellisuudessamme perinteisten sukupuoliroolien kannattajat valtaavat alaa. Päiväkotikohtausten kävelyharjoitukset, joissa poikia pyydetään kävelemään alfaurosmaisesti, eivät minulle edusta sen absurdimpaa tulevaisuutta kuin sateenkaaritarhat, joissa lapsista ei puhuta sukupuolitetuin termein.

Esityksen korkea energiataso, dialogin karnevalistisuus ja näyttelijöiden liikunnallinen taitavuus antavat kuvan työskentelyn ammatillisuudesta. Vaikka Legioonateatteri kutsuu itseään harrastelijateatteriksi, lavalla nähty jälki tuntuu kauttaaltaan ammattimaiselta, ottaen huomioon varsinkin sen, että osa näyttelijöistä kykenee siirtymään roolista toiseen, bändistä lavalle ja risteilemään ristiriitaistenkin hahmojen ja tunnetilojen välillä.

Neljän kuukauden oppimisprosessina osallistuminen tällaiseen työpajaan on huikea lahja nuorelle ihmiselle, joka vielä etsii omaa polkuaan.

Kirjoittaja toimi Legioonateatterissa sosiaaliohjauksen työharjoittelussa maalis-toukokuussa 2017 ja osallistui harjoituksiin työryhmän avustajana. 

Nekalan kutsumattomat vieraat

IMG_1425On ilo ja kunnia arvioida Virpi Aaltosen esikoisromaani ja Kouvolan XX dekkaripäivien voittaja noin sadan metrin päästä sen keskeiseltä tapahtumapaikalta. Nekala (2016, Kouvolan kaupunki) voitti dekkaripäivien pienoisromaanikilpailun ja tuli julkaistuksi päivien toimesta. Tänne Nekalaan saakka viesti voitosta ei olisi kiirinyt, ellen olisi bongannut teosta tänään paikallisesta kirjastosta lumisadetta paossa.

Nekala sijoittuu eritoten lähiön kerrostalokeskittymään, jonka keskellä on pieni K-market ja oli joskus myös leipomo. Kolmikymppinen Maria on muuttanut puutaloon pahojen kulmien lähistöön kiperää eroa pakoon, eikä ole varma kotiutumisestaan nurkille, jossa asuu poikkeuksellisen paljon puliukkoja ja mt-kuntoutujia. Hänen elämänsä on jämähtänyt työn, lähikaupan ja kodin triangeliin, ja vaikka hän välillä yrittää käydä joogakursseilla ja big band-keikoilla soittamassa, hän potee kroonista yksinäisyyttä karuilla hoodeillaan.

Marian kesä liikkuu kohti outoja sattumuksia ja absurdia huumoria, kun hänen reviirilleen muuttaa koditon Saabissa nukkuva ”tumma prinssi”. Samalla hän törmää Gunvaldiin, tukholmalaiseen poliisiin, joka on tullut viettämään kesälomaa Nekalaan Havannan sijaan. Gunvaldin selitykset lomanvietosta Iidesjärven lintutornin kieppeillä kuulostavat epäilyttäviltä, mutta mies onnistuu kutsumaan itsensä naisen luo kahville epäsuomalaiseen tapaan kauppareissulta.

Autossa asuminen nekalalaisella parkkipaikalla tuskin on tavaton näky paikallisille, mutta lähikaupan myyjät ottavat haisevan asiakkaansa erityissyyniin. Eräs myyjistä muistaa miehen käyneen veljensä luona lomalla Ruotsista käsin vuosikymmeniä sitten. Nekalalainen pitkä muisti ja yhteisöllisyys yllättävät. Aaltonen maalaa lähiön raittia leveällä sudilla, johon tarttuvat historialliset sattumat. Lähiössä on tapahtuma-aikoina vain kaksi baaria, Rysä ja Kaivo (Katiska ja Railo), mutta siirtolapuutarhan asukit muistavat kauimmas menneisyyteen. Lähiöön parhaiten sointuvaa taustamusiikkia on Olavi Virta, vaikka myös Kake Randelinia kuunnellaan automankasta.

Nekala on yksi humoristisimmista dekkareista, joita olen koskaan lukenut, ja sen teemat lähentelevät enemmän psykologista jännitystä ja kauhua kuin perinteistä rikosten ratkaisua. Marian asunnon parvekkeella käy uhkaavia lintuja, pääseepä pöllökin asuntoon sisään saakka vartioimaan sen emännän turvaa tiukan paikan tullen. Enkelikoriste menee mystisesti rikki ja jääkaapista katoaa siideriä. Jos Maria joutuu asuntonsa ikkunasta seuraamaan jatkuvaa ilmaista Kaurismäen leffaa, joutuu hän omassa elämässään vielä absurdimpien tapahtumien todistajaksi ja panttivangiksi.

Vaikka teos sijoittuu lähes kokonaan Nekalaan, on se jollain tasolla herkullinen kommentaari ruotsinsuomalaisuudesta ja naapurimaiden suhteista. Poliisi-Gunvaldin suomen kielen taito on yllättävää, ottaen huomioon, että hän on poiminut kielen vain alamaailman hahmoja kuuntelemalla. Mieleltään järkkyvän potentiaalisen paluumuuttaja-Jannen mielenmaisema on kuitenkin teoksen ”pihvi”.

Valitettavasti en ole tänään kuvaustuulella, sillä olisin halunnut kuvittaa arvioni autenttisella kuvamateriaalilla. Romaanin fiktiivinen Nekala ei kuitenkaan ole tismalleen oma Nekalani, vaikka asioinkin kuvatussa pikkukaupassa harva se päivä. Oma Nekalani on hipimpi, vaihtoehtoisempi ja keskiluokkaisempi. Jos itse alkaisin kirjoittaa näistä kulmista, ykköspäihteenä toimisi mieluummin ruoho kuin Pirkka-olut, ja anarkistiset tarranliimaajat saattaisivat piilotella ISIS-kytköksestä epäiltyä paperitonta ullakollaan hamppuviljelmien keskellä. Myös kirjassa mainituista lestadiolaisista saisi enemmänkin irti, onhan alueella kaksi rauhanyhdistystä ja valtavia puutaloja valtaville perheille.

Välillä olen ollut kyllästynyt paikallismaisemaan vahvasti juurtuneisiin dekkareihin; esimerkiksi Markku Ropposen Kuhala-sarjan suhteen olen jo luovuttanut, vaikka muuten luen mielelläni Jyväskylä-aiheista kirjallisuutta. Virpi Aaltosen tamperelaiskuvaus tuntui astetta raikkaammalta kuin esimerkiksi Seppo Jokisen, johtuen juuri poliisityön vähäisestä läsnäolosta juonen kehittelyssä. Toivon taitavalle esikoiskirjailijalle suotuisia kirjoitustuulia ja tälle teokselle laajempaa levitystä.

Iltatähden eeppinen matka

IMG_1415Vuokramökki Teiskon Kämmenniemessä marraskuussa. Yli yhdeksänkymppisten vanhempien saattohoito ja isän vanha salkku, jossa sukusalaisuuksia. Isän iltatähteään kaipaava ääni C-kaseteilla. Halu jättää jälkeläisille muisto, edes hatara jälki.

Helena Sinervon Armonranta on autofiktiivinen romaani, joka osittain pohjautuu hänen sukunsa tarinaan. Se ei juhli Suomen satavuotista taivalta, mutta ajoittuu melko täsmällisesti sille akselille. Tapahtumat alkavat 1910-luvun alusta, kun nuori opettajatar Maria Stiina rakastuu Jämsänkosken tehtaan varjossa Kalle Iivariin, tamperelaiseen tulevaan jääkäriin ja insinööriin. Maria Stiina tulee raskaaksi, Kalle Iivari häipyy Saksaan jääkärikouluun ja kehittyy ulkomailla palvellessaan varsinaiseksi elostelijaksi. Maria Stiina erotetaan opettajan toimestaan, ja langennut nainen joutuu palaamaan kotikonnuilleen Raumaan elättämään lehtolastaan viinatrokarina.

Romaanin suuret teemat liittyvät lisääntymiseen ja isättömyyteen. Entisaikojen isyydentunnustamisdraamoja verrataan tämän päivän sateenkaariperheiden hedelmöityshoitoihin. Romaanin päähenkilöt, naispari Helena ja Heta, ovat yrittäneet lasta jo pitkään, mutta Helena on alkanut väsyä projektiin. Heta jatkaa hoitoja kertomatta puolisolleen viimeisistä yrityksistä, sillä suurella runoilijattarella on muita kiireitä. Elämän alku ja sen loppu ovat pariskunnalla ajankohtaisia asioita, ja he päätyvät kohtaamaan molemmat automatkalla Tampereen suuntaan, kun Helenan isä tekee kuolemaa.

Armonranta on historiallinen järkäle, joka vaatii lukijalta kärsivällisyyttä varsinkin miespuolisten hahmojen vuolaan tunnustuksellisuuden suhteen. Kalle Iivarin sotapäiväkirja voisi olla erillinen romaani, ja hänen saksaan vivahtava suomensa on työlästä luettavaa. Hänen poikansa Raffen C-kasettitunnustukset taas ovat vahvaa Rauman murretta, mikä tuntuu omituiselta ottaen huomioon, että juuristaan huolimatta tämä teräsvaari on elänyt valtaosan elämästään Tampereella. Molempien miesten henkinen keskeneräisyys tulee lukijalle hyvin selväksi, mutta Raffella on lopulta ollut hyvin vähän kosketuspintaa isänsä elämään. Viinatrokarin yksinäinen poika turvautuu perinteiseen perhemalliin, uskolliseen emäntäänsä ja rajattomaan lisääntymiseen. Viiden pojan jälkeen perheeseen syntyy iltatähti Helena, aikana, jolloin kansalla alkaa olla jo jotain tietoa ehkäisystä.

Viihdyin romaanin nykyisyydessä, 2000- ja 2010-luvuilla paremmin kuin sen moninaisissa menneisyyksissä. Pidin paljon  naisparin keskinäisistä tunnelmista, dialogeista ja yhteispelistä. Olisin voinut viettää pidemmänkin loman Armonrannassa, jossa lopulta käydään vain pyörähtämässä yhden yön verran. Kuolevaa isää hyvästellään lyyrisesti, mutta dementiaan kadonnutta äitiä ei kuvailla paljoakaan vanhana naisena. Ongelmana romaanissa on, että monet hahmot esiintyvät tarinassa vain varjoina. Ehkä henkilöhahmoja on liikaa, tai romaanin rakenne on liian pirstaleinen.

Romaani ulottuu aivan tähän päivään, jolloin naisparin tyttölapsi on jo koululainen ja kovasti kiinnostunut Helenan sukutaustasta. Naiset ovat eronneet ja asuvat molemmat Berliinissä eri osoitteissa. Yhteishuoltajuus toimii metrolinjalla, ja pitkillä matkoilla äidillä ja tyttärellä on aikaa vatvoa menneitä jaetulla salakielellä. Alakouluikäisen lapsen loputon kiinnostus Tampereen tapahtumiin tuntui minusta hieman koomiselta, vaikka varmasti tuollaisia historiaorientoituneita lapsia on olemassa, jossain. Helenan tapa luennoida tyttärelleen Saksan ja Suomen natsimenneisyydestä ja sen jatkumosta on myös varsin raskasta. Paluu Suomeen ei pahemmin houkuta, sillä maan nykytila on mitä on, synkempi kuin Saksassa.

Sateenkaariperheen arki asettuu romaanin pitkään jatkumoon todella luontevasti, eikä sitä politisoida tai alleviivata liikaa. Järeämmäksi teemoiksi nousevat Helenan iltatähteys, sisarusten isot ikäerot ja kokemusten eriaikaisuus. Tampereen työväenluokkaista arkea kuvataan myös herkullisesti, ja siinä esiintyy jopa päätalomaista poljentaa. Anteeksianto kiivaalle, äkkipikaiselle, saidalle ja uskottomalle isälle vaatii voimia, mutta on myös välttämätöntä. Oman ja läheisten keskeneräisyyden tunnustaminen lähenee jo hengellisyyttä, vaikka uskonto tai uskonnollisuus eivät näyttele suurta roolia naisparin arjessa.

Jäin kirjan luettuani hengästyneeksi, ja koin, että sen selättäminen kolmessa päivässä oli liian pikainen luenta. Monien murteiden ja aksenttien vuoksi teos voisi toimia hyvinkin äänikirjana, mikä mahdollistaisi myös hitaamman omaksumisen. Kuuntelisin tätä mielelläni juuri automatkalla, sillä Armonrantaan on yllättävän pitkä matka Kallion auvoisasta hipster-arjesta.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 1: ”Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.” Se sopisi myös kotipaikkakuntaa käsitteleväksi teokseksi, mutta en ole vielä päättänyt, onko kotipaikkakuntani Tampere tai Jyväskylä. Minulla ei ole enää haasteessa montaa rastia jäljellä, ja jokusen voi jättää syksylle.

Rakkautta kolmoslinjan päissä

IMG_1377Kyllä Tampere on erotiikan mekka. Ja Hervanta halun keskittymä, jos Heli Heinoa on uskominen. Heino on kirjoittanut teoksen Venuksen vuosi (Atena, 2017), jossa keski-ikäinen, vaihdevuosia lähestyvä Liina rikkoo seitsemän vuoden selibaatin viriilin yksinhuoltajaisä Leon kanssa. Leo on työtön ja vähävarainen, Liina työelämässä ja vähän miestään rikkaampi. Parisuhde kehkeytyy linjalla 3, Hervannan ja Lielahden välillä, ja kehittyy yhteiseen autoliittoon.

Teos on fiktiota, vaikka kirjailija on haastatteluissa kertonut sen pohjautuvan 92% todellisuuteen, ja hänen reaalimaailman kumppaninsa on antanut kirjoittamiselle siunauksensa. Jos rehellisiä ollaan, en antaisi teokselle kovinkaan montaa tähteä kaunokirjallisena tuotoksena. Teos tuntuu niin omaelämäkerralliselta, ettei pyrkimys fiktiivisyyteen vakuuta. Ja se kertoo rehellisesti ja lähes eksklusiivisesti panemisesta. Parisuhteen rakentuminen ja Liinan raskas menneisyys väkivaltaisessa avioliitossa ovat heppoiset kulissit. Kirja keskittyy siihen, kuinka estoista kärsivä nainen voi vapautua seksuaalisesti vielä siinäkin vaiheessa, kun keho alkaa hidastaa halujen puhkeamista tai niiden ilmaisua. Viesti on hyvä ja tarpeellinen, mutta kaunokirjallisessa teoksessa ei ole yhtään kiinnostavaa, että päähenkilö saa orgasmin lähes aina.

Seksuaalisuuden kuvauksena teos on mikroskooppisen yksityiskohtainen. Pariskunnan pimpukan ja peniksen anatomiat tulevat lukijalle läheiseksi. Makuuhuoneen lakanapyykistä tulee jo rasite. Paljon rahaa palaa erilaisiin apteekin intiimituotteisiin, kun raju seksi rasittaa vaihdevuosista kärsivän naisen limakalvoja. Liina avautuu runsaista menkoistaan, intiimivaivoistaan ja virstankarkailuistaan uudelle rakastajalleen välillä vaivaannuttavan avoimesti, ja huomaa, että muuten seikkailunhaluisella miehelläkin on rajoja, jotka tulevat vastaan, kun puhutaan seksistä. Leo on suhteen alkuvaiheessa jopa ärsyttävän oloinen, kaikkitietävä seksiguru, joka kokee roolinsa Liinan vapauttajana keskeisenä, jopa tärkeämpänä kuin poikaystävänä olemisen. Oikeastaan teos olisi ollut paljon antoisampi, jos Adoniksena olisi toiminut äitinsä luona asuva, kuntouttavassa työtoiminnassa linnunpönttöjä väsäävä Pena.

Pidin kirjassa enemmän ulkomaailmaan liittyvästä toiminnasta kuin orgasmien virran hehkuttamisesta. Kuvatut ”hoodit” olivat enimmäkseen tuttuja, tyypit kävivät hyvissä etnisissä ravintoloissa (kuten Borneo ja Bengol Curry) ja heidän musiikkimakunsa oli sopivan eklektinen, Pekko Käpistä Rammsteiniin. Tuli vahva olo, että ylipäänsä aistillisen elämäntavan oppiminen olisi tärkeää, ja että kirjan pariskunta oli hyvällä tiellä aistiensa avaamisessa.

Pariskunnan eräretki Norjaan alkaa painostavissa tunnelmissa, eikä viisikymppisten teltassa nukkuminen nostata lempeä maagisesti, vaikka ennen tätä olisi rohjettu ostaa anaalitappeja pornokaupasta. Kai teoksen perusjännite on rohkeuden ja turvallisuushakuisuuden välillä, ja myös sen tunnustamisessa itselleen, ettei kaikkea tarvitse kokeilla.

Kirja avautuu helpommin seksi- tai elämäntaito-oppaana kuin romaanina. Se onnistunee herättämään monia karhunemoja pitkästä talviunestaan, ja miksei teos voisi puhutella miehiäkin – varsinkin sellaisia, joita hiivatulehdukset kiehtovat. Pitänee varmaan lukea myös tamperelaisen psykologi Minna Marshin tuore teos Intohimo (Gummerus, 2017), jossa puhutaan vastaavan avoimesti pornosta ja itsetyydytyksestä.