Uraohjausta kohti työelämää

OssiNyman-RöyhkeysKauan tätä on odotettu, mutta eilen tein sen: luin Ossi Nymanin romaanin Röyhkeys (Siltala, 2017)  röyhkeästi kirjakaupassa. Teos maksoi Suomalaisessa kirjakaupassa suolaiset 38 euroa, joten en usko kovin monen työttömän tai muun pienituloisen sitä ostavan. Kirjastossa jono teokseen on pitkä. Akateemisesta kirjakaupasta teosta ei löytynyt joulun alla (se oli siis loppuunmyyty), kun suunnittelin ensimmäistä attentaattiani. Akateemisessa on paremmat tuolit tähän tarkoitukseen, kun taas Suomalaisessa on kahviautomaatti. Koskaan aiemmin en ole salalukenut kokonaista kirjaa, joten olen vähän ylpeä suorituksestani.

Olin saanut jostain käsityksen, että teos olisi asenteeltaan ylimielinen, mutta sitä se ei ollut lainkaan. Teos puhutti kansaa joulun alla yllättävissä paikoissa, ja niin kovin moni tuntui tietävän siitä kaiken, vaikka eivät olleet kirjaa nähneetkään. Omat odotukseni kirjasta olivat jotain aivan muuta kuin mitä sitten luin. Odotin raivokasta oksennusta, tai ainakin vahvaa sosiaalipoliittista kannanottoa. Oma suhteeni työttömyyteen on niin erilainen kuin Nymanin, ja huomaan edustavani jotain poliittista äärilaitaa (anarkokommunismia?). Kirja silti kosketti minua henkilökohtaisesti syvältä, koska olen lusinut tuon saman Tampereen te-toimiston järjestämän Uraohjausta kohti työelämää- pellekurssin, josta kirjassa kirjoitetaan. Blogissanikin on siitä jälki, ja harkitsin myös silloin fiktiivisen tuotteen kirjoittamista kokemuksistani, mutta aika ei ollut siihen vielä kypsä.

Jos omalla uraohjauskurssillani olisi ollut romaanin sivuhenkilö Marko, olisin varmaan kosinut häntä siinä luokkahuoneessa. Marko edustaa kirjassa ”ideologista työttömyyttä” paljon vahvemmin kuin Nymanin alter ego. Romaanin kertoja on enemmän haaveileva elämäntaiteilija kuin poliittinen aktivisti. Hän potee syyllisyyttä viiden euron Bruce Springsteen-julisteen ostamisesta KELA:n rahoilla. Hänestä se on jotenkin syntisempää kuin saman rahan investointi vaikka kaljatuoppiin. Bruce-faniuden lisäksi mies on kovasti mieltynyt kanapizzaan. Parasta kanapizzaa saa tietysti Turusta, kun taas Tampereella hän syö mieluummin itse kokkaamansa pastasalaattia.

Romaanissaan Nyman onnistuu näyttämään pitkäaikaistyöttömän elämän pienet ilot ja murheet aivan suvereenisti. Kertoja seurustelee Pariisissa työkeikalla olevan naisen kanssa, ja pelkää tämän löytävän metropolista paremman miehen. Samalla hän saattaa olla vähän ihastunut työllisyyskurssin Annaan, mutta ei tee naista kohtaan aloitetta. Kurssihan kestää vain kaksi viikkoa, joten sen aikana ei ehdi solmia syvällisiä ystävyyksiä. Olin vaikuttunut siitä, kuinka Nyman osasi punoa näin syvällisen juonen aika mitättömästä elämänkokemuksesta. Itse sain ko. kurssilta yhden ystävän, mutta en edes muista muiden kurssilaisten nimiä. Ja oma tuotokseni aiheesta olisi nimenomaan ollut ”oksennus”.

Kun pelkän ammattikoulun käynyt mies sitten pääsee Helsingissä kirjoittajakouluun, jossa opettavat muun muassa Finlandia-palkinnon saaneet kirjailijat, se muuttaa työttömyyden suunnan totaalisesti. Tiedän Nymanista sen, että hän opiskeli luovaa kirjoittamista myös Tampereella samassa ”koulussa” kuin itsekin opiskelin, mutta vasta Helsingin kurssi muokkasi hänestä kirjailijan. Teos on siis myös kunnianosoitus luovan kirjoittamisen opetukselle.

Harmittaa, että missasin Nymanin viime viikon keikan Tampereen Tulenkantajat-kirjakaupassa. Johtuen köyhyydestäni minulla oli silloin rahaton viikko, enkä jaksanut kävellä lumimyrskyssä keskustaan ja takaisin vain Ossin takia. Päällimmäisenä ajatuksena teoksesta nousi kysymys, onko Tampere sitten jollain tapaa suomalaisen työttömyyden pääkaupunki. Mitä täällä on vesijohtovedessä? Itsekin tiedän, että omat uraohjaukselliset mahdollisuuteni kohti työelämää olisivat paremmat jopa synnyinkaupungissani Jyväskylässä, jonka työttömyysprosentti on samaa luokkaa kuin Tampereen, mutta jossa myös minulla on niin sanottua verkostoa. Ja täällä edelleen jumitan, koska olen kai kaupunkiini juurtunut.

Kolmen kaupungin kuvaus oli herkullista, ja käytiin kirjassa myös Rovaniemellä kylässä. Olisin ehkä halunnut lukea kertojan lapsuudesta ja nuoruudesta vähän lisää. Työttömyyden periytyvyyteen (eli siihen kuuluisaan ”ylisukupolviseen huono-osaisuuteen”) tässä nyt vain viitataan, mutta tällä tyylillä aiheesta voisi saada aikaan kokonaisen teoksen.

Minusta Röyhkeys on ensisijaisesti hyvän mielen teos, jossa ei märehditä syvissä sosiaalipoliittisissa ongelmissa. Kirjaa lukiessani verenpaineeni madaltui ja koin Ossin kanssa Brucen keikan pitissä, että maailma on oikeastaan aika siisti paikka. Siisti, olipa ihmisellä duunia tai ei. Jos itse joskus päädyn uraohjaajaksi kohti työelämää, aloitan kurssini muutamalla sitaatilla tästä teoksesta.

Näin tekemällä saan luultavasti potkut ensi kättelyssä. Mutta ei hätää, pääsenhän taas sitten uudelle työllisyyskurssille.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 22: Viittauksia populaarikulttuuriin.

 

Mainokset

Kansan keskusmuisti, mielten apteekki

IMG_1852Pari vuotta sitten haastoin itseni lukemaan Kalle Päätaloa,    josta näkyy jälkiä tässäkin blogissa. En lukenut kuin kaksi kierrätyskorista löytämääni teosta, jotka eivät olleet hänen sarjojensa huipputeoksia. Sen sijaan olen jo pitkään halunnut lukea teoksen Kunnan jauhot (1973), joka ilmeisesti on edelleenkin pätevä sosiaalipoliittinen analyysi köyhyydestä.

Joululomalla tuli nähtyä myös elokuva Päätalo (2008), joka keskittyy kirjailijan uran alkuvaiheeseen ja sekavuuteen naissuhteissa. Se ei ole saanut ylistäviä arvioita Päätaloa paremmin tuntevien parissa, eikä Ritva Ylönen (joka on myös Päätalo-aiheesta väitellyt) joutunut käyttämään ensi-iltaan varaamiaan nenäliinoja.

Ritva Ylönen on siis kirjallisuustieteen tohtori, vapaa tutkija ja tietokirjailija, jonka tuoreeseen teokseen Kalle Päätalo -kirjailijan elämä (SKS, 2017) tutustuin silkasta uteliaisuudesta. Heräsi kysymys, onko mahdollista löytää mitään uutta kerrottavaa kirjailijasta, joka on vuodattanut koko elämänsä kymmeniin autofiktiivisiin romaaneihin. Jos joku on lukenut miehen koko tuotannon, voiko hän enää saada mitään uutta irti ”virallisesta” elämäkerrasta?

Itse jaksoin lukea teoksen melkein kokonaan, koska en tunne Päätalon koko uran vaiheita ja koska Koillismaan selkosten kulttuuri on minulle suhteellisen vierasta. Asun parin kilometrin päässä Kirvestiestä, joten tamperelaismaisemat tuntuivat läpikotaisin tutuilta. Paikkojen ja kodin merkitys oli tälle pedantille kirjailijalle keskeinen, ja itse rakentama rintamamiestalo onnistumisen symboli ei pelkästään kirjailijana, vaan myös työmiehenä, rakennusmestarina. Vaikka hän ei ehkä sataprosenttisesti kotoutunut hämäläiseen mielenmaisemaan, oli Tampereen merkitys hänen kirjailijan urallaan keskeinen. Hän kasvoi kirjailijaksi ympäristössä, jossa työväenluokkaiset kulttuuripersoonat kannustivat toisiaan. Esimerkiksi toiminta kulttuuriyhdistys Kiilassa ja myöhemmin Pirkkalaiskirjailijoissa oli uraa edistäviä voimia.

Ylönen on saanut teokseensa vetävän draivin ja toimivan rakenteen – ihan koko Päätalon elämää ei tässä käydä läpi kronologisesti, vaan Ylönen keskittyy pohdiskelemaan pitkäänkin suurempia teemoja, kuten Päätalon kirjailijan identiteetin muokkautumista, lukijoiden palautetta ja taloudellisen menestyksen merkitystä.

”Mielen apteekki” oli keskeinen lukijoiden antama kielikuva, joka toistui monessa otteessa. Sodan kokeneille sukupolville Päätalon teosten terapeuttisuus on ilmeistä, ja suosion salaisuus piilee helpossa samaistumisen mahdollisuudessa. Uskollisimmat fanit alkoivat myös seurata mestariaan vuosittaisille retkille Taivalkoskelle, eli Päätalo on lisännyt alueen matkailutuloja varsinkin kesäiseen aikaan. Faniuden näkökulmasta teos antoikin minulle eniten uutta ajateltavaa, onhan Ylönen itsekin ollut intohimoinen Päätalon lukija ennen tutkijanuralle ryhtymistään. Kuitenkin teoksessa oli saavutettu tietynlainen balanssi fanilukijan ja objektiivisemman tutkijaposition välillä.

Koska Päätalon oma tausta oli lestadiolaisuudessa, ja perheen tarinaa kuormitti erityisesti Herkko-isän horjuva mielenterveys, nämä kaksi teemaa nousivat tärkeiksi ”terapeuttisiksi” teemoiksi. Päätalo itsekin oli yhden kerran hoidossa Tampereen Hatanpään psykiatrisella osastolla itsetuhoisuuden vuoksi, ja olisi luultavasti kärsinyt vaikeammista oireista, ellei kirjoittaminen olisi pelastanut häntä elämänmittaiselta alakulolta. Kirjoja voikin tutkia siitä näkökulmasta, kuinka mielen häiriöistä aikanaan puhuttiin, ennen laaja-alaista diagnostiikan ja terapian kulttuuria. Lestadiolaisuuden analyysiä olisin voinut lukea enemmänkin, vaikka Päätalo ei enää aikuisena seuroissa käynyt ja otti välimatkaa kaikesta ”hihhuloinnista”. Tunnustuksellisuus ja vahva ripittäytymisen tarve lienevät ilmeisiä kodin peruja, jotka heijastuvat myös kirjoitustyylissä.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, lämminhenkinen, reflektiivinen ja syvääluotaava sukellus   Päätalo-tietouden maailmaan. Tämän kirjan lukemalla voi ainakin ansaita lisäpisteitä Tampereen pubivisoissa, ja luulen, että pystyn muutenkin pätemään sen antamilla näkökulmilla, kun paikallistuntemusta tarvitaan. Kirjan voi myös hyvin lukea, vaikka ei olisi koskaan ainuttakaan Päätalon teosta lukenut – ainakin siitä saa hyviä vinkkejä, mistä kukin voisi intressiensä mukaan aloittaa.

 

Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.

Totuus löytyy vaivaisruodun arkistosta

IMG_1744Heidi Köngäksen tuorein teos Sandra (Otava, 2017) saapuu sopivasti itsenäisyyspäivämme aatoksi kansakuntamme satavuotistaivalta muistamaan.

Teos sijoittuu Ruovedelle, ja osittain myös naapurikuntiin Vilppulaan ja Mänttään. Kansalaissodan taistelujen suhteen nämä seudut olivat kiihkeitä sotatantereita, jossa monet torpparit ja muut osattomat löysivät puna-armeijan. Näin käy myös romaanin päähenkilö Sandran miehelle Jannelle, joka lähtee mukaan puoliksi pakottamalla, mutta sitoutuu aatteeseen joukkojen siirtyessä kohti etelää. Sandra jää yksin viiden lapsensa kanssa kotiaan puolustamaan, apuna on anoppi Maija, joka hankkii perheelle lisätuloja povaamalla. Appiukko teloitetaan suojeluskunnan toimesta paikallisesti, koska tällä on kaksi kapinallista punikkipoikaa maailmalla.

Kirjassa on kolme kertojaa, Sandra, tämän miehen sisko Lyyti ja Sandran tyttärentytär Klaara, joka kiinnostuu suvun arkistoista työttömänä näyttelijänä. Klaaraa kiinnostaisi myös Sandran pystyssä olevan kotitalon, Lepistön torpan ostaminen, mutta hanke kaatuu mahdottomuuteen. Kuitenkin hän löytää Ruoveden kunnan arkistosta todisteita Sandran osattomuudesta, joka alkoi jo pikkulapsiajasta. Kansallisarkistosta hän löytää isoisänsä vankileirillä kirjoittamia armahdushakemuksia.

Teoksessa on yhtymäkohtia Sirpa Kähkösen teoksiin, tosin tässä kuvataan vielä syvempää materiaalista puutetta kuin Kähkösen kuopiolaissaagassa. Sandra ja Lyyti ovat kansakoulun käyneitä kansanihmisiä, jotka ymmärtävät melko paljon politiikasta. Varsinkin Lyyti on sanomalehtiaddikti, ja ennen sotaa on ylpeä siitä, että on päässyt piikana siisteihin sisätöihin. Lyydin työsuhteet tosin jäävät usein lyhyiksi, sillä levoton nainen on kärkäs vaihtamaan paikkakuntaa, välillä myös rakkaushuolien vuoksi. Ruovedellä läheisen ison tilan tumma ratsastaja-Feliks pitää naista otteessaan pitkän kesän, eikä Lyyti kuuntele viisaampiensa neuvoja siitä, kuinka piikoja käytetään ”kotitarvepolttona”.

”Minä olin kuin kuun kaventaja, hän oli kuin kuume.”

Näin Lyyti luonnehtii hullua rakkauttaan. Feliks on tietysti petollinen, mutta pidin kirjassa hyvänä ratkaisuna, ettei Lyydistä tullut katkeraa yksinhuoltajaa ja ruokkojen perijää. Sen sijaan hän päätyy Tampereelle Trikootehtaaseen töihin, ja yrittää yhteyksiensä kautta saada sanaa veljestään. Tampereen osuus teoksessa on kapea, mutta kiinnostuin heti juonen tyngästä, jossa kuvattiin työläisnaisten kasvavaa uskonnollisuutta ja kielillä puhumista Rukoushuoneella. Raamatun kertomus Israelin kansan orjuudesta on taatusti saanut uusia merkityksiä vuonna 1918, kun monet etsivät vankileireiltä ja joukkohaudoista sukulaisiaan ja mielitiettyjään.

Teos ei ole kevyttä luettavaa, mutta onneksi sen alkuosaan mahtuu myös tavallista arkea, iloa ja onnistumisen momentteja. Erittäin kiinnostavaa oli kuvaus 1900-luvun alun käsityksistä mielisairauksista, ja Elämänmäen erikoisen hermoparantolan keissi. Googlaamalla selvisi, että tällainen parantola on todella ollut Vilppulassa, ja sen erikoisista hoitomuodoista olivat kiinnostuneet monet alueella lomailleet julkkikset Akseli Gallen-Kallelasta lähtien.

Tämä on jo neljäs lukemani teos Köngäkseltä. Olen ollut todella vaikuttunut hänen suuremman maailman historiaa sivuavista teoksista, mutta tunne-elämyksenä Sandra kolahti syvällisemmin – ehkä siksi, että sen päähenkilöissä ei ollut taipumusta pahuuteen tai itsepetokseen. Koin myös oppineeni jotain uutta varsinkin tuon ajan köyhäinhuollosta – en esimerkiksi tiennyt, että kunnan avustusta saaneet menettivät äänioikeutensa joksikin määräajaksi. En myöskään tiennyt, että köyhäinhuollon papereita on tallella joissain kunnissa.

Tämä oli jo toinen lukemani Ruovedelle sijoittuva romaani tänä vuonna; myös Matias Riikosen Suuri fuuga kertoo tästä legendaarisesta maalaispitäjästä. Tyylilajit ovat valovuosien päässä toisistaan, mutta joku historiallinen yhteys niidenkin välillä voi löytyä. Sandran kerronta on perinteisen realistista, mutta en olisi voinut kuvitella sota-ajan nälän ja puutteen kuvaukselle kovin kokeilevaa formaattia.

Mikään kevyt juhlakirja tämä ei ole, mutta koin sen sivuilla arvokkuutta, tai viestiä omanarvontunnon säilyttämisestä tilanteissa, joihin pienellä ihmisellä ei ole vaikutusvaltaa. Kenkälaput elävät uutta elämäänsä sata vuotta täyttävässä maassa, ja köyhien oikeuksia ollaan jatkuvasti kaventamassa. Olisi myös kiinnostavaa sukututkimuksen kannalta spekuloida sillä, mitä tulevat polvet saavat selville meistä, tämän päivän kunnan eläteistä.

Toisenlaiset talonvaltaajat

IMG_1660On ihmisiä, joille lapsuudenkoti ja -maisemat ovat niin korvaamattomia, että joskus koti-ikävä estää oman elämän rakentamisen muualla. Joillekin taas lapsuus on ainoa hallittava mielenmaisema, ja tällöin kotiinpaluusta tulee pakkomielle, johon ladataan mahdottoman suuria merkityksiä.

Kristiina Harjula kirjoittaa teoksessaan Samettiruusuja Harjutiellä (Karisto, 2017) kuusikymppisestä Ailasta, joka on palannut elämän kolhimana Tampereelle saattohoitamaan aivoinfarktin saanutta äitiään. Aila on aikanaan hylännyt perheensä uuden miehen vuoksi, jättänyt uransa toimittajana, sairastunut masennukseen ja toiminut lyhyen ajan dementiakodin hoitajana asuen asuntolassa. Tampereella hän onnistuu vuokraamaan yksiön samasta puukerrostalosta, jossa asui lapsena kahdestaan äitinsä kanssa. Pienessä yhteisössä yksinhuoltajaäidit pitivät yhtä, ja talossa asuu edelleen hänen lapsuudenystävänsä Kuupperi. Äiti-Helvi ja Kuupperin äiti Irja olivat kohtalontovereita, joiden katkeransävyiset miesjutut sävyttivät kaksikon lapsuutta.

Teoksen nykyisyydessä talon edustalla on penkki, kurkkupurkki ja äijäremmi, joka on jo kauan sitten pudonnut yhteiskunnan junasta. Aila sinnittelee sen reunoilla: hän ei ole yhtä juoppo kuin talon miehet, mutta lapset ovat hänen mielenterveydestään huolissaan. Kun asukkaat saavat varoituksen mahdollisesta häädöstä ja talon purusta, Aila onnistuu mobilisoimaan heidät taistelemaan etuosto-oikeudesta. Porukka päätyy lopulta remontoimaan taloa yhdessä, ja he jatkavat eloaan talossa suurena perheenä, ainakin hetken verran.

Pidin enemmän talonvaltausteemasta kuin äidin saattohoidosta, ja olisin halunnut lukea siitä laajemmin. Mitään ilkeitä gryndereitä tai sosiaalitoimen väliintuloa ei tullut, ja ihmettelin myös, kuinka rauhassa teoksen rosoiset mieshahmot saivat elää ilman viranomaisten puuttumista asioihinsa. Välillä joku käy katkaisuhoidossa tai vankilassa, mutta heillä ei tunnu olevan työvoimapoliittisia velvoitteita. Harjulan ote laitapuolen kulkijoihin on lempeän salliva, eikä teoksessa ainakaan esiinny piirteitä sosiaalipornosta tai eksotisoinnista.

Harjutielle ei anneta tarkkoja maantieteellisiä koordinaatteja, mutta lukija luultavasti sijoittaa talon Pispalaan tai jonnekin sen liepeille. ”Aporkinaalien” asukkaiden määrä alueella on kutistumassa mitättömäksi,    eikä monikaan uudisraivaajista osaa veisata Punaorvon valaa. Oikeastaan oli Harjulalta tyylikästä olla vellomatta Pispala-nostalgiassa, sillä hänen esikoisromaaninsa oli Pispalan kyllästämä.

Murteen ymmärtämisessä varsinkin kirjallisessa muodossa olen edelleen hidas noviisi, vaikka teoksessa ei vilissyt vaikeita sanoja. Olisikin kiinnostavaa lukea teoksesta arvio henkilöltä, joka on tamperelaisuuteen vielä vähemmän vihkiytynyt kuin itse olen. Koin, että tässä mentiin murteen suhteen ymmärrettävyyden kipurajalla: vähänkin lisää murretta tekisi tästä tamperelaisten vanhusten nurkkakuntaisen perinnealbumin.

Teoksessa arki on kaunista ja pieni suurta. Hahmoja nuorempi lukijakunta saa tästä aimo annoksen nostalgiaa ja siistejä reseptejä, joita voi kokeilla kotona. Itse en esimerkiksi tiennyt, mitä ovat kefiirin siemenet. Perinnekukkien, kuten sametyiruusujen ja särkyneiden sydänten suhteenkin olen aika kädetön. Kukkien hoito ja kakkureseptien vaihto kuului tässä au-äitien iltaharrastuksiin, jos elämä ei vienyt pahoille teille joutavien ukkojen ja viinan kanssa läträämisen pariin.

Kirja teki vaikutuksen minuun siksi, etten ole tottunut lukemaan yhteiskunnasta syrjäytettyjen remmien elämästä kokonaista historiallista romaania. Varmasti olen lukenut moniakin teoksia, joissa päihteet ovat keskiössä ja joissa ongelmien kriisiytymistä selitetään päihteillä, mutta tämä teos ei ole päihdekeskeinen. Oli suorastaan raikasta lukea juopporemmistä, jolla on muutakin historiaa kuin juominen.

Kirjailija näyttää kertovan teoksestaan tänään Tapahtumien yössä. En vielä tiedä, ehdinkö paikalle, mutta otan tavoitteekseni kuulla Harjulaa livenä mahdollisimman pian – suurella todennäköisyydellä hän tekee myös kirjastovierailuja Tampereella.

 

Käpykylän pakolaisten hiljainen piina

IMG_1534Tampereelle sijoittuvia dekkareita, siis muitakin kuin Seppo Jokisen, on tullut viime aikoina löydettyä. Tavallisia ja erikoisempia. Viimeksi löysin Virpi Aaltosen humoristisen Nekalan (2016), ja nyt mukaani tarttui Ata Hautamäen Kohtalona Rauhaniemi (Myllylahti, 2013). Tällaiset kaupunginosiin keskittyvät dekkarit ovat siksikin tiheätunnelmaisia, että varsinkin niissä asuvat tai joskus asuneet voivat hyvin nähdä kaiken sielunsa silmin ja kääntää jokaisen kiven.

Itse en ole asunut Rauhaniemessä enkä sen viereisessä Käpylässä, mutta alue on minulle tuttu, kuten varmasti valtaosalle tamperelaisista. Ata Hautamäki on aikanaan opiskellut Tampereella, ja kuvaakin varmaan omia opiskeluaikojaan terävästi. Romaani sijoittuu vuoteen 1968, jolloin Tampereellekin odotettiin suuria opiskelijamellakoita suuren maailman tyyliin. Suuri osa sen henkilöhahmoista on opiskelijoita, ja Rauhaniemen rantabileiden lisäksi vainajan lähipiiriä etsitään opiskelija-asuntola Domuksesta.

Hautaniemen kieli on tarkkaa ja dynaamista, lauseet lyhyitä. Turhasta maisemamaalauksesta tai nostalgisoinnista häntä ei voi ainakaan syyttää. Historiallisia faktoja ja yksityiskohtia teksti pursuaa, ja uskoisin kirjailijan taustatöiden olleen varsin perusteelliset. 60-luvun ajankuvaan liittyi joitain detaljeja, jotka minun oli googlattava – yleensä pidän tätä laadun merkkinä, sillä romaanit, jotka eivät jätä pähkinöitä purtavaksi, ovat vain ohimenevää viihdettä. Jäin ihailemaan kirjailijan kielenkäyttöä ja hieman lakonista, toteavaa tyyliä.

Käpylän puualueen ”pakolaiset” Valma ja Kari Väänänen lienevät tuttuja aiemmista Helsingin Käpylään sijoittuvista dekkareista, joita en ole lukenut. Karin joutuminen keskelle henkirikosta tuntui todelliselta kohtalon oikulta, olihan hän halunnut tietoisesti jättää poliisinuransa ja aloittaa elämän puhtaalta pöydältä. Hänen taiteilijavaimonsa Valma se erikoinen tapaus olikin, ja herätti minussa suurta kiinnostusta aiempiin sarjan jaksoihin.

Romaanissa käsiteltävä nuoren naisen murha oli sopivan kompleksinen, muttei kuitenkaan raaka. Teos sijoittuu jännitysasteikolla leppoisampaan päähän, kun taas kulttuurisesti ja historiallisesti kirja saattaa inspiroida myös sellaisia lukijoita, jotka eivät lue paljoa dekkareita.

Itseäni romaanissa kiinnosti eniten Tampereen sosiaalihistoria, esimerkiksi lastensuojelu, jota sivuttiin sekä pienten lasten heitteillejätön että ”pahatapaisten” ongelmanuorten näkökulmasta. Olen itsekin pohtinut, mikä on saanut Tampereen päättäjät sijoittamaan laitoksiaan hulppeisiin maisemiin. Tässä esiintynyt poikien kasvatuslaitos toimii nykyään huumeriippuvaisten vanhempien tukikeskuksena. Teos sivusi paljon paikkoja ja instituutioita, joihin olen viime aikoina tutustunut sosionomin opinnoissa. Olikin kiinnostavaa huomata, että Hautaniemi on tehnyt elämäntyönsä sosiaalityöntekijänä.

Hautaniemi vaikuttaa tuotteliaalta kirjailijalta, jolta haluaisin lukea seuraavaksi niitä muita teoksia kuin dekkareita. Esimerkiksi Talo Teiskossa (2011) voisi stimuloida minua tässä maalaisromanttisessa vaiheessani.

Supikoirien salatut elämät

IMG_1455Jokaisella kunnon perheellä on supikoira haudattuna puutarhassaan. On myös kilttejä perheenisiä, joiden voimaeläimeksi nousee supikoira kriisin keskellä. Supikoirat ovat yksiavioisia, ja niillä on oma kirppulajinsa, jota ei tunneta muilla pikkupedoilla. Kun supikoiria vapautuu luontoon esim. turkistarhaiskujen jäljiltä, ne saattavat leutoina talvina ajautua kaupunkeihin, lähiöihin, omituisten perheiden takapihoille, joista ne adoptoidaan kotieläimiksi huolia ja pelkoja kuulemaan.

Jotain tällaista tapahtuu tamperelaisen esikoiskirjailija Riina Paasosen romaanissa Kaikki minkä menetimme (Minerva, 2017). Paasonen on haastattelujen mukaan kulkenut pitkän tien kohti suurta haavettaan, romaanin julkaisua, ja tullut yllätetyksi, kun Minerva-kustantamo lämpeni käsikirjoitukselle (Minerva ei tänä vuonna kustanna muita kotimaista taideproosaa kuin juuri tämän).

Luin juuri toisenkin Tampereen alueelle sijoittuvan esikoiskirjan Viita-Akatemian kirjoittajakollegalta, Jaakko Melentjeffin Hukkuneet. Se on virtaviivainen dekkari, jonka ongelmana (jos ongelmia pitää täikammalla etsiä) voisi olla selkokielisyys ja juonen selkeä lineaarisuus. Melentjeff taitaa kaavan, jolla teoksia mahdollisesti myydään myös ulkomaille. Paasosen tyyli on jokseenkin päinvastainen: teoksessa tapahtuu hyvin vähän, sen teemaa on vaikea tiivistää myyntilauseeksi, ja sen päähenkilöt ovat niin outoja, etteivät he ehkä kelpaisi kaupalliseen dekkariin. Eikä teos dekkari olekaan, vaikka henkilöt potentiaalisesti saattaisivat olla rikokseen taipuvaisia tai kykeneviä. Rikollisuutta teoksessa sivutaan monesta suunnasta, ja sen kautta näkisin kirjailijalla olevan kykyjä myös dekkariin tai kauhuun.

Teos kertoo tamperelaisesta perheestä, jossa asuu aikuiset lapset. Esikoinen Arvi on jämähtänyt masennuksen ja fobioidensa suohon eikä enää poistu kotipihaa kauemmas. Hänen siskonsa Aura käy keskustan baarissa töissä ja on lähinnä kiinnostunut rikollisuuden historiasta, varsinkin myyttisestä Maria Åkerblomista. Perheen äiti Orvokki näyttää vain harrastavan erilaisia savitöitä ja maalaamista, kun taas isä Johannes yrittää edelleen ajaa rekkaa elättääkseen perhettään. Eräänä päivänä Orvokki saa kodin ummehtuneesta ilmapiiristä tarpeekseen ja lähtee nuoren rakastajansa, uimavalvoja-Kain matkaan. Kovin eksoottisesta irtiotosta ei silti ole kyse, sillä Kai on Johanneksen serkku ja sulkapallokaveri.

Aikuisten lasten pitkittynyt kotona asuminen ja nuorten aikuisten kelkasta putoaminen ovat yhteiskunnallisia ongelmia, joita Paasonen lähestyy herkullisen outouttavasti. Kirjailija on yhdeltä ammatiltaan sosionomi, mutta ei sorru tässä ammatilliseen jargoniin tai poliittisen puheen liikaviljelyyn. Etsivä nuorisotyö ei löydä Arvia, sillä hänen perheenjäsenensä edelleen ruokkivat häntä. Entinen tyttöystävä Helmikin käy tuomassa tälle karkkia ja tofusalaattia. Arvi ei ole fobioistaan huolimatta menettänyt älyään tai havainnointikykyään, eli hän on jollain tasolla oman elämänsä subjekti. Isä Johanneksen todellisuudentajun heittely on rajumpaa, eikä päihteilläkään ole suurta roolia kuviossa.

Olin aidosti ahdistunut teoksen sisäsiittoisesta ilmapiiristä, mikä mahdollisesti on kirjailijan haluama efekti. Kirjassa kaikki päähenkilöt ovat nihkeitä, tunkkaisia ja/tai omalla tavallaan autistisia. Autismikirjon diagnoosin antaminen fiktiivisille hahmoille on joutavaa ja mahdollisesti myös loukkaavaa niitä kohtaan, joilla diagnoosi oikeasti on taskussaan. Paasonen kuvaa kyllä taitavasti sisäänpäin käpertynyttä perhettä, jonka yhdelläkään jäsenellä ei ole suuria haaveita tai tavoitteita. Seksuaalisesti heränneellä äidillä toivon pilkahdus liittyy uuteen kumppaniin, mutta hänelläkään ei riitä tarmoa edes katsoa ympärilleen, saati liittyä Tinderiin. Perhostatuoinnin hän kuitenkin saa hankittua hormonipöllyissään, mikä mahdollisesti luo hetkellisen täysillä elämisen illuusion.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on kielellisesti loppuun saakka hiottua taideproosaa. Ihmettelen sitä, kuinka kirjailija on saanut näistä aineksista kokoon toimivan kokonaisuuden. Eniten suomalaisista nykykirjailijoista romaanin ajelehtivat hahmot muistuttavat Reidar Palmgrenin arjen antisankareita. Ja tässä myös naiset ajelehtivat. Minkään nurkan takaa ei tule normiyhteiskunnan huolestunutta toimijaa ohjaamaan perhettä palvelujen piiriin.

Uskon, että moni kirjallinen oman polkunsa kulkija tulee ihastumaan tähän romaaniin. Itse taisin lukea sen vääränä päivänä, jolloin en ollut tarpeeksi vastaanottavainen sen loistaville detaljeille, täytetyille eläimille, pihapatsaille, peseytymättömyyden meheville hajuille, latinan opinnoille, lakanapyykille. Aistillisuus ei tässä teoksessa ainakaan ollut kliseistä, vaan se kuljettaa mutaisiin vesiin. Tamperelaisuuden kuvauskaan ei ollut kliseistä, tapahtumien paikkoja tuskin rekisteröin Rautatieaseman läheistä halpaa baaria lukuunottamatta. Itse asiassa luulin kirjaa aloittaessani sen sijoittuvan jonnekin erämaahan, tyyliin Jyväskylän ja Oulun väliselle vyöhykkeelle, huutokauppakeisarin hoodeista kauemmas pohjoiseen. Mutta varmasti jollain Tampereen pientaloalueella on juuri sellaista.

Teos sopii erityisesti niille, jotka kokevat kaurismäkeläisen tunneilmaisun liian höveliksi ja pliisuksi.