Neuloosin kokemista poliisiasemalla

Teos: Satu Rämö: Hildur (2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kesän hittidekkariksi on jo lyhyen hyllyelämänsä perusteella nousemassa Satu Rämön tuore teos Hildur. Moni tunnistaa tekijän omaelämäkerrallisista Islanti-kuvauksista, mutta Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa.

Hildur on reilu kolmikymppinen poliisinainen, ja Länsivuonojen alueen ainoa rikostutkija. Hänellä on myös vastuualue kansallisessa Kadonneiden lasten tutkimusyksikössä. Käytännössä tämä tarkoittaa hatkat ottaneiden laitosnuorten paimentamista, mutta välillä eteen voi tulla vaikeampiakin tapauksia.

Hildurilla itsellään on raskas traumatausta, sillä hänen kaksi siskoaan katosivat 80-luvulla tämän ollessa hyvin pieni, eivätkä vanhemmat selvinneet tästä kriisistä. Hildur joutui sijoitetuksi, mutta muutti jo nuorena omilleen Reykjavikiin, ja näin hänestä muovautui aito oman polkunsa kulkija. Nainen opiskeli yliopistossa historiaa, ja viihtyy edelleen arkistoissa, mutta poliisin ammatin valinta johtuu pitkälti meren kutsusta. Hildur siis halusi ammatin, jota harjoittaa hänelle rakkailla Länsivuonoilla, sillä nainen on koukussa surffaamiseen. Tätä hän harrastaa myös talvella, ja Länsivuonoilla aallot ovat taatusti hurjimmat.

Hildurin työpariksi lentää Suomesta poliisikokelas Jakob, joka tulee Islantiin opiskeluvaihtoon. Hän on jo opinnoissaan loppusuoralla, ja vaihto sujuu vahvan ammatillisissa merkeissä. Jakob on valinnut Islannin vaihdon kohteeksi muun muassa saaren villalankatarjonnan vuoksi, onhan mies himoneuloja. Paikallinen lankakaupan pitäjä Gudrun on melkoinen amatsoni, joka antaa mielellään Jakobille intiimejä yksityistunteja.

Vaikka päähenkilöillä on suuria intohimoja yksityiselämässään, he ehtivät myös tehdä töitä varsin ansiokkaasti. Alueelle sattuu kuolemantapauksia, joilla on selvä yhteys toisiinsa, ja tilastollisesti ne kiinnostavat jo pääkonttoria Reykjavikissä. Kaikissa Islantiin sijoittuvissa dekkareissa on yleensä sama haaste: kovin laajat murhatapaukset eivät tunnu juonellisesti uskottavilta, kun saarella tapahtuu todennäköisesti vain yksi murha vuodessa. Rämö tietysti käsittelee myös tätä todennäköisyyttä, ja ripottaa juoneen myös pienempiä rötöksiä, jotka kuuluvat paikallisen poliisityön arkeen.

Tunnen Islantia jonkun verran, ja koin teoksen senkin vuoksi aivan hurmaavaksi. Länsivuonoilla en ole vieraillut, mutta Reykjavikin kuvauksissa vierailtiin erittäin tutuilla ”hoodeilla”. Monet pienet yksityiskohdat kirjassa kertoivat kirjailijan syvästä saaren lähihistorian tuntemuksesta. Esimerkiksi Hildurin täti tarjoilee tälle 1980-luvun hittijälkiruokaa, After Eight-suklaalla höystettyjä säilykepäärynöitä. Tällaisia asioita ei ehkä satunnainen Islannin-kävijä osaisi bongata, vaan niihin voi törmätä vasta pidemmän saarella asumisen jälkeen.

Ehkä teos puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti Jakobin hahmon kautta, mutta toivoisin kirjalle kansainvälistä menestystä. Täytyy myöntää, että itse ihastuin kirjassa eniten tuohon surulliseen neulomista harrastavaan suomalaispoliisihahmoon, vaikka Hildur itse ei jäänyt yhtään hänen charminsa varjoon. Ilman neuloosin kokemista teos olisi silti ollut loistava, mutta oman lankaharrastuksen vuoksi se herätti minussa myös lukemisen ulkopuolisia intohimoja.

Vehmaisten Vehtarit kävivät täällä

Teos: Seppo Jokinen: Pisara veressä (Crime Time, 2020)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Nyt on menossa kirjablogien maailmassa Dekkariviikko, ja sen kunniaksi yritän tuutata kolme postausta peräjälkeen. Seppo Jokisen Pisara veressä on lukemistoista tuoreimmassa muistissa, joten siitä aloittaminen on hyvää verryttelyä. Sakari Koskis-maratonissa alan olla jo noin puolessavälissä, mutta edelleenkään en pidä kirjaa tarkasta edistymisestä sarjan suhteen.

Tämä oli sarjan 25.osa, eli jonkun sortin jubilee-painos, ja tämän vuoksi siinä vieraillaan vahvasti 1980-luvulla, eli Koskisen poliisiuran alkuvaiheissa, ja jopa 1960-luvulla hänen lapsuudessaan.

Teoksen nykyisyydessä Hervannassa leviää sosiaalisessa mediassa itsepintaisia huhuja lapsia piinaavasta Vampyyrinaisesta. Tällaisen ilmestyksen on bongannut Cittarin pesulasta 8-vuotta täyttävä Urho, mutta tarina on levinnyt urbaanilegendana vanhempien lasten kautta. Urholla on selviä salapoliisin kykyjä, vaikkakin ne kohdistuvat naiseen, joka yrittää läpimurtoa vihreänä poliitikkona.

Elisa on käynyt pesemässä maton, jossa on ollut vereltä näyttäviä tahroja, mutta hänen miehensä Jarmon touhut herättävät suurempaa epäilystä. Jarmo on sisäsiisti ympäristötarkastaja, mutta on syytä epäillä, että hän olisi teini-ikäisenä sekaantunut silloisen lentopallovalmentajansa murhaan. Mutta mistä kaivaa esiin Vehmaisten Vehtarit, seura, joka kuopattiin jo 1990-luvun laman aikana, kun sen sponsori, paikallinen metallifirma meni konkurssiin?

Teos varmasti puhuttelee eniten omaa ikäluokkaani, noin viisikymppisiä, joiden teini-ikä sattui 1980-luvun loppuun. Tässä eletään vahvasti kesää 1986 Varalan urheiluopistolla, jonne lentopallon vahvimmat nuorisolupaukset ovat kokoontuneet näyttämään taitojaan. Taustalla soi mikäs muukaan kuin Popeda, ja rikosrintamalla kaikkia kotimaisia murhia verrataan Olof Palmen murhaan. Koskikeskusta rakennetaan, ja moni suree menetettyä Verkatehtaan kulttuurimaisemaa. Urheiluun satsataan paljon rahaa, ja valmennuksen puolella joidenkin lähestymistapa on vähän liiankin kiihkomielinen.

Näissä viimeisissä sarjan osissa pakkaa on sekoittanut se, että yksi Koskisen alaisista, Siiri Peippo, on ryhtynyt dekkarikirjailijaksi, ja naisen tapa sekoittaa faktaa ja fiktiota hämmentää kollegoja. Eli tässäkin Varalan opiston tapahtumien purkamiseen päästään Siirin teoksen aiheuttamien virikkeiden kautta.

Koskisen yksityiselämässä parisuhde Ulla Lundelinin kanssa jatkuu yhteisessä talossa Nekalan Sirppitiellä, mutta Ulla ehtii käydä kotona vain pyörähtämässä. Hänen aikansa menee lapsenlapsen hoitoon Hämeenlinnassa, eli mummous menee hänellä työn ja parisuhteen edelle. Samaan aikaan hän haikailee ex-vaimonsa Raijan perään, eli mies näyttäisi olevan kahden naisen loukussa.

Pidin kirjan vahvasta lapsinäkökulmasta enemmän kuin lentopallokuvioista. Tosin tuli niiden kautta esiin muutakin Tampereen historiaa, eli keissi oli juurevasti pohjustettu. Olen myös pitänyt sarjassa siitä, että siinä liikutaan laajasti kaupunkialueella, ja löydetään nurkkia, joiden historiaa moni ei ole tullut ajatelleeksi.

Itselleni Tampereelle sijoittuvan fiktion kirjoittaminen on edelleen ”vaiheessa”, ja jos siihen ryhdyn, ei siitä ainakaan tulisi dekkarisarjaa. Mutta Jokinen on selvästi toiminut minulle jonkinlaisena rohkaisijana, tai hänen kirjojensa kautta olen oppinut katsomaan lähiympäristöäni tarkemmin silmin.

Diilausta pandemian aikana

Teos: Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha (Crime Time, 2022)

Äänikirjan lukija: Jarmo Mäkinen

Matti Virtanen on tavallinen taksikuski pääkaupunkiseudulla, jonka toimeentuloa uhkaa koronapandemia vuoden 2020 alkupuolella. Kun ravintolat sulkevat ovensa lockdownin alkaessa, Matti kokee epätoivoa. Suurin huoli on tytärten elatuksesta avioeron jälkeen, eikä vuoroviikkovanhemmuuskaan Tampereen ja Helsingin välillä tule halvaksi. Kun Matti sitten eräänä yönä löytää taksistaan asiakkaan sinne jättämän Guccin takin, hän toivoo onnensa vihdoin kääntyneen.

Mutta suurin niistä on raha kertoo huumekaupan lonkeroista pandemian aikana, kun rajojen sulkeminen aiheuttaa sille merkittäviä haasteita. Teoksen tyylilaji on pitkälti satiirinen, sillä kuvattu huumekartelli toimii kuin mikä tahansa yritys organisaatiokaavioineen ja motivaatiopuheineen. Kartellia vetää kiinteistökeisari Pesonen, jolla on aivokuolleita TV-ohjelmia konservatiivisella kristillisrahoitteisella kanavalla.

Teoksen keskeinen poliisihahmo on Ailon Rajamäki, joka jäi oudon historiattomaksi tyypiksi. Minulla kesti myös kauan arvata hänen sukupuoltaan, ja arvelin, että erikoinen nimi oli valittu nimenomaan sukupuolineutraalien efektin aikaansaamiseksi. Ailon harrastaa kovasti tupakanpolttoa, myös kentällä kulkiessaan, ja joskus jopa ihmisten kotona. Jätän asian nyt paljastamatta, jotta muutkin lukijat voivat lähestyä Ailonia yhtä mystisenä hahmona kuin millaisena minä hänet havaitsin.

Teoksen aihe on edelleen ajankohtainen, ja siinä on monia viitteitä reaalimaailman tapahtumiin. Eniten nauroin tässä kuvatulle uudelle mediailmiölle, joka kuulosti kovasti Alfa-TV:ltä. Huumekaupan arki Itä-Helsingissä tuntui autenttisen karulta, vaikka Matti Virtanen pääsikin lyhyeksi aikaa nauttimaan leveästä elämästä.

Kirjan suosio varmasti riippuu siitä, kuinka kauan ihmiset jaksavat lukea pandemian ajasta. Itsellä alkaa jo melkein olla kiintiö täynnä korona-ajan kirjallisuudesta, kun näitä on tullut luettua jo useita. Tämä tosin taisi olla ensimmäinen lukemani koronaa käsittelevä dekkari.

Opiskelua kotikutoisessa diktatuurissa

Teos: Eppu Salminen: Lasten ristiretki (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Eppu Salminen

1980-luvun suomalaiset teatteripiirit ovat maailma, jossa olisin ehkä halunnut elää, vaikka samalla meininki aiheuttaa myötähäpeää. Nyt näyttelijä Eppu Salminen kertoo oman versionsa opinnoista Teatterikorkeakoulussa Turkan ja Parviaisen valtakausien aikana. Molempien opetustyyli oli omalla tavallaan diktatoorinen, ja koulusta erottiin urakalla. ”Kovat tyypit” valmistuivat tuolloinkin tavoiteajassa, mutta Salmisella prosessi kesti parisenkymmentä vuotta. Koulusta oli pakko valmistua tutkintosäädösten muutoksen vuoksi. Näyttelijänä jo tuolloin pitkän uran tehneen Salmisen olisi tuskin tarvinnut gradua kirjoittaa, mutta työ oli tarpeellinen välitilinpäätös.

Tämä teos kuvaa enimmäkseen Teatterikoulun hulluja vuosia, ja varsinkin Jumalan teatteri-kohun jälkeistä kuohuntaa oppilaitoksessa. Salminen itse ei kuulunut räyhäjengiin, joka pisti koulun tiloja palasiksi, mutta hänet kuvattiin tuona kohtalokkaana päivänä, ja kuva päätyi keltaisten lehtien sivuille. Oikaisupyynnön tekeminen oli hankalaa, ja varsinkin Iltalehti teki oikaisun harvinaisen nihkeästi.

Salminen ihaili Turkkaa nuoren miehen punk-asenteella ennen kouluun hakua, ja vielä pari vuotta kestäneen hakuprosessin. aikanakin hän oli guru, mutta opinnoissa hän ei selvästikään päässyt gurunsa suosioon. Salmisen opintojen aikana Turkka ei enää ollut koulun rehtori, eikä vastannut hänen vuosikurssistaan merkittävällä tavalla. Suhde Jussi Parviaisen oli vielä hankalampi, sillä Parviainen vokotteli tämän tyttöystävää suureleisen machomaisesti. Parempia muistoja liittyi Ilkka Heiskasen opetukseen, mutta tämä ei ollut kulttimainetta nauttiva stara. Mielipiteet siitä, millaista on hyvä teatteriopetus vaihtelivat, mutta fyysisyys ja raju äänenkäyttö kuuluivat TeaK:in 80-luvun brändiin. Näyttelijän kuului olla lavalla ”tiloissa” ja kipukynnyksen kuului olla harjoituksissa paljon korkeampi kuin intissä.

Helsinkiläisten teatteriopiskelijoiden brändiin kuului myös tietynlainen arroganssi suhteessa maakuntien laitosteattereihin. Harkoissa oli yleistä vitsailla Kokkolalla, eli huonokuntoisimpia oltiin jatkuvasti lähettämässä Kokkolan kaupunginteatteriin. Salminen itse päätyi pitkäksi aikaa Tampereelle, joka ei tainnut olla yhtä rankka tuomio.

Toki kirja on myös kunnianosoitus Salmisen synnyinkaupunki Lahdelle, joka tämän kuvauksen pohjalta on hyvinkin elinvoimainen teatterikaupunki. Salmisen lapsuuden- ja nuoruudenystäviä päätyi myös TeaK:iin, ja kaikki olivat saaneet oppinsa samassa nuorisoteatterissa.

Yllättävä hahmo kirjassa on nykyinen ministerimme Timo Harakka, joka kunnostautui vuoden 1987 räyhäremmissä lähes pääjehuna. Tätä en hänestä tiennyt, ja hänen opintotaustansakin on jäänyt vähemmälle huomiolle, kun en ole koskaan nähnyt häntä teatterin lavalla. Salminen huomauttaa osuvasti, ettei Turkan ja Parviaisen lempilapsista lopulta monikaan tehnyt kummoista uraa näyttelijänä.

Kirjan yleisempi historiallinen tarina oli minulle osittain tuttu, mutta en ole tainnut aiemmin lukea siitä näin koherenttia kertomusta. TeaK-aikojen lisäksi teos tarjoaa muistoja vaihto-oppilasvuodesta Indianassa, erittäin lyhyestä armeijakeikasta ja pidemmästä sivarikeikasta, joka luultavasti antoi Salmiselle myös uutta näkökulmaa näyttelijäntyöhön, saihan hän palvella ongelmanuorten laitoksessa.

Oliko Teatterikorkeakoulu sitten paikka, jonka tarkoitus on tuottaa ns. hyvien perheiden lapsille varmoja ongelmia, tuo oli varteenotettava vertailukohta 1980-luvulla.

Kaiken kaikkiaan teos oli rajun kielen ja huutokohtauksien ulkopuolella lämminhenkinen, ja Salmisen selvä tarkoitus on suhteuttaa tuolloin kokemaansa nykyaikaan, ja löytää tasapaino näiden maailmojen välillä. Anteeksianto oli tapahtunut jo aiemmin, eikä tämä teos tuntunut itkuiselta terapiateokselta. Jotenkin koin, että tässä pyrittiin puhua 80-luvun autenttiselta kielellä, ja näin se voi aiheuttaa ahdistusta enemmän niissä, jotka eivät ole eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Pala Tampereen juutalaista historiaa

Teos: Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz. Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljatdööriksi. (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tutustumiseni puolanjuutajaisten historiaan jatkuu nyt tarinalla, joka liittyy myös olennaisella tavalla Tampereeseen. Vuonna 1947 Suomeen muutti Ruotsista erään juutalaisperheen kotiopettajaksi Shlomo Zabludowicz (1916-1994), holokaustin selviytyjä, joka oli paennut Puolasta Ruotsiin kreivi Bernadotten valkoisilla busseilla. Tämä salaperäinen koneinsinööri ja myöhemmin liikemies muistetaan Suomessa Tampellan tehtaisiin kytkeytyneenä asekauppiaana, jonka elossa oleva poika ”Poju” omistaa nykyään muun muassa neljänneksen Tapparan kiekkoyhtiöstä.

Matti Mörttinen ei kirjoita hänestä tyypillistä, tunteikasta holokaustihistoriikkia, vaikka hänen perhetaustaansa käsitellään teoksen alussa. Zabludowiczin isänpuolinen suku oli ortodoksijuutalaisten kentällä hasideja, eli hyvin perinnetietoista väkeä, ja hänen isänsä toimi ravintokysymysten asiantuntijana synagogassa Lodzissa. Perhe joutui muuttamaan Lodzin ghettoon sodan aikana, ja kaikki sen jäsenet joutuivat jollekin leirille. Shlomo Zabludowicz ei koskaan palannut Puolaan, mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä vierailivat maassa 1970-luvulla.

Teos keskittyy pitkälti Tampellan asetehtaan hämäräbisneksiin, liikesalaisuuksiin ja vaikenemisen kulttuuriin kylmän sodan aikana. En ole ollut aiemmin tästä aiheesta kovinkaan kiinnostunut, mutta nyt tälläkin teoksella on joku yhteys nykypäivään. En ole yllättynyt siitä, että Tampereella valmistettuja aseita on päätynyt maailman kriisipesäkkeisiin, usein sotien ja konfliktien molemmille osapuolille, kuten Intiaan ja Pakistaniin. Kuinka näitä aseita sitten kaupattiin ja millaisten välikäsien kautta, siitä tämä kirja pyrkii kertomaan niin arkistolähteiden kuin haastattelujen kautta.

Zabludowicz sai elää Tampereella hiljaiseloa yli 20 vuoden ajan. Tämä oli hänen oma tavoitteensa, eikä perheestä tämän vuoksi löydy paljoa valokuvia. Nuori perhe asui ensin 1950-luvulla Helsingissä, mutta muuttivat isän työn perässä Tampereelle. Täällä heillä oli koti ensin Pyynikintorilla, sitten Tiiliruukinkadulla. Lapset kävivät Ruotsalaista Yhteiskoulua samoilla nurkilla, mutta lähtivät lukion jälkeen opiskelemaan Israeliin. Shlomo ja hänen vaimonsa Pola muuttivat myös Israeliin jossain vaiheessa 70-lukua, mutta suku piti Pernajassa sijaitsevan huvilansa, jossa on nykyään myös taiteellista toimintaa residenssin muodossa.

Teos ei mene kovin syvälle Zabludowiczin henkilöhistoriaan, ehkä siksi, ettei hänestä ole jäänyt paljoa todisteaineistoa. Sen sijaan se kartoittaa Zabludowiczin lähipiirin toimintaa. Keskeisiä kumppaneita Tampereella olivat Tampellan tehtaan johtaja Åke Kihlman, joka oli vannoutunut Israelin ystävä, ja insinööri Hans Donner, joka monikielisenä kosmopoliittina hoiti asekaupan neuvotteluja monella mantereella. Eikä Zabludowicz itsekään ollut erityisen kotona viihtyvää sorttia. Ehkä jatkuvan matkustelun vuoksi hän jäi Tampereella vähemmän tunnetuksi hahmoksi.

Vanhoilla päivillään Zabludowicz selvästi katui kuoleman kätyrin rooliaan ja siirtyi kauppaamaan patoja, kattiloita ja pannuja uudessa kotimaassaan Israelissa. Hän oli myös aktiivinen seurakunnassaan ja toimi jonkinlaisena oppineena sen pohjalta, mitä oli oppinut nuorena isältään Lodzin ghettossa.

Teoksella on vahva yhteys äskettäin lukemani Simo Muirin historiikkiin, joka kertoi Blaugrundin tekstiilisuvusta. Blaugrundin suvun jäseniä on haastateltu myös tähän kirjaan, sillä he olivat perhetuttuja Zabludowiczin kanssa. Sain toki enemmän irti Muirin kirjasta, jossa oli vahva nuorisonäkökulma ja laajempi aineisto takana. Mutta jo siitä näkökulmasta, että Tampereella on joskus ollut juutalainen rukoushuone ja näin ollen juutalaisyhteisö, tämä tarina on lukemisen arvoinen.

Kaljahauen resepti tulilla

Teos: Seppo Jokinen: Kuka sellaista tekisi (Crime Time, 2008)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

En edelleenkään osaa sanoa varmasti, kuinka monta Sakari Koskis-aiheista dekkaria olen lukenut, mutta on mahdollista, että Kuka sellaista tekisi on yhdeksäs tai kymmenes tuttavuuteni sarjan 26 osasta.

Tämän teoksen aihepiiri, Hervannan juoppojen sarjamurhat, tuntui heti omalta, sillä minua kiinnostaa päihdepuolella varsinkin siihen liittyvä auttamisen etiikka, olipa se kristillinen tai maallinen. Tässä teoksessa esiintyy kiinnostavia auttajahahmoja deekujen traagisten tarinoiden rinnalla, ja vietetään paljon aikaa Ruskossa sijaitsevan ”kesäleirin” alueella. Siellä kuria pitää Lasol-Arska, entinen teknillisen yliopiston professori, joka on alun perin ajautunut rappiolle menetettyään työnsä ei niinkään alkoholin vaan naisjuttujensa vuoksi.

Teoksessa kolme laitapuolen kulkijaa menettää henkensä yhden loppukesän viikon aikana. Se sattuu myös olemaan kesälomallaan turhautuneen Koskisen viimeinen lomaviikko, ja keissit saavat hänet palaamaan töihin ennenaikaisesti, naisystävä Linnean suureksi harmiksi. Keissejä tulee vielä lisää, ja myös aiemmin menneiden tapauksia tutkitaan samaan vyyhteen kytkeytyneenä.

Tämä saattaa olla lukemistani Koskis-teoksista järein ja syvällisin, sillä siinä pohditaan ihmisarvoa varsin monisyisesti. Teemaan sopii myös Hervantajärvestä napatun ”kaljahauen” reseptin kehittely. Koskisen ja kollegoiden oma alkoholinkäyttö on tässä kuvattuna jaksona varsin reipasta, niin arjessa kuin juhlapäivinä. Alkon kassit kilisevät Duon käytävillä, ja Tillikan terassin vessassa vedetään jekkua omista salapulloista.

Sain kirjasta myös hyviä retkivinkkejä Hervannan takametsiin, paikkoihin, joissa en tietääkseni ole vielä käynyt. Osa mainituista kohteista ovat todellisia eräjorman ”off the beaten track” – mestoja, joissa voi bongata hieman harvinaisempia lintuja, kuten kuukkeleita.

Olen lähes jokaista Koskis-kirjaa lukiessani tehnyt suuren määrän muistiinpanoja, henkilölistoja ja juonikaavioita, joihin en ole koskaan palannut. Jos joskus kirjoittaisin dekkarin, oma kirjoittamisen metodi edustaisi varmasti toista ääripäätä verrattuna systemaattiseen ja visuaalisesti työskentelevään Jokiseen, mutta tämä sarja on opettanut minulle jotain juonen kuljettamisesta ja hahmojen rakentamisesta.

Korona-ajan rahanpesusta

Teos: Seppo Jokinen: Siipirikkoiset (CrimeTime, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Onnistuin saamaan kaupunkimme kirjaston varatuimmat teoksen käsiini nyt Elisa Kirjan kautta, josta sain kuukauden kokeilujakson. Sovellus on ollut minulla aiemminkin käytössä, mutta se on teknisesti kömpelö. Jokisen kirjan kuuntelu sujui vielä ongelmitta, mutta jatkosta en ole varma.

Tuorein Sakari Koskis-saaga on korona-ajan tuotos, jossa reflektoidaan viruksen aikaansaamia muutoksia poliisityöhön. Kiinnostavampaa kuitenkin ovat pohdinnat koronan vaikutuksista rikollisuuteen, tässä tapauksessa itäeurooppalaisten rikollisliigojen rahanpesuun, ja rahavirtojen liikkuvuuteen rajojen yli tilanteessa, jossa ihmisten liikkuvuutta on rankalla kädellä rajoitettu.

Teos keskittyy varsinaiseen inhokkiteemaani, josta en muista lukeneeni dekkaria aiemmin, eli perintäfirmoihin. Teoksen perintäfirmalla on irvokas nimi Stick and Carrot Capital, ja se keskittyy isompiin yritysvelkoihin, ei pienten kuluttajien maksamattomiin laskuihin. Firman päämaja on Luxemburgissa, aluekonttori Tukholmassa, ja Pirkanmaalla firman paikallinen toimeksiantaja Holger Heinonen löydetään selkään ammuttuna Iidesjärvestä, läheltä lintubongaustornia.

Monella varmasti olisi syitä panna tämä niljake päiviltä, mutta Holgerin asiakkaiden jäljitys ei ole kovin helppoa. Käy ilmi, että osa velallisista on joutunut firman kätyreiksi Itä-Eurooppaan. Näin on käynyt muun muassa Witautasille ja Kaiukselle, tamperelaiselle isälle ja pojalle, jotka ovat maastoutuneet liettualaisiksi ja sahaavat Ukrainan, Puolan ja Venäjän väliä rahamuuleina. Kaius on jo 19-vuotias, mutta pienen kokonsa vuoksi menee 14-vuotiaasta ja sopii peiterooliin täydellisesti. Pojan koulunkäynti Tampereella on jäänyt kesken isän hämärähommien vuoksi, ja he elävät epävarmaa elämäänsä junissa ja halvoissa hotelleissa.

Juoni tuntui piinallisen uskottavalta siksikin, että olen viime aikoina bongaillut mitä kummallisempia suomalaisia Itä-Eurooppa-eksperttejä VK-tileineen. Jokinen kirjoittaa rinnakkaistodellisuudesta, josta harva on tietoinen, vaikka se on olemassa keskellämme, ehkä jopa naapurissa.

Toinen teoksen vahvuus oli nuorisokuvaus. Kirjassa seurataan myös toista yksinäistä nuorta, Virnaa, tyttöä, jonka isä on muuttanut Saksaan epämääräisiin bisneksiin ja jättänyt tyttären selviämään yksin pienellä kuukausirahalla. Tytön äiti on kuollut, ja mummo, jonka rintamamiestalossa Virna asuu, on joutunut palvelukotiin. Sossut ovat Virnan kimpussa, mutta 16-vuotias tyttö yrittää vakuuttaa heidät tarmokkaalla kodinhoidollaan. Kun Virna sitten löytää Kaiuksen, tai suomalaisittain Ossin, Petsamon metsästä, nuorten välille muodostuu sielujen sympatia.

Kuten suurimmassa osassa Jokisen teoksista, myös tässä Sakari Koskisen ihmissuhdesotkut saavat paljon huomiota. Suhde pitkäaikaisen kollegan Ulla Lundelinin kanssa tökkii, kun vaikea keissi aiheuttaa auktoriteettiongelmia. Pariskunnan kotielämä on pitkittynyttä suhdekäräjää, kun Ulla haluaa vatvoa kaikki työpäivän aikana eskaloituneet tilanteet. Onneksi Ulla viettää paljon aikaa Hämeenlinnassa mummohommissa, mutta suhde on selvästi ajautumassa umpikujaan.

Koska en ole lukenut sarjaa oikeassa järjestyksessä, siinä tulee edelleen eteen poliisihahmoja, joita en muista. Kollegat vaihtuvat melko tiuhaan Sorin asemalla, ja osaan vaihdoksista on liittynyt kerronnallista draamaa. Jos koko sarjan poliisihahmoista piirtäisi kartan, se voisi hyvin täyttää ainakin yhden seinän yksiöstäni. Ymmärtääkseni myös Jokinen harrastaa seinälle piirtämistä kirjoja kirjoittaessaan, joten mielikuvaharjoitteeni tukevat hyvin sarjan muistamisen prosessia. Ihan vielä en kehtaa ilmoittautua pubivisaan Sakari Koskis-sarjan nurkkakuntaiseksi tietäjäksi, mutta voisi sieltä jo jokunen piste irrota.

Aihepiirinsä vuoksi reittaan Siipirikkoiset sarjan kärkikastiin, mutta mitään parhausjärjestystä lukemistani teoksista en osaa luoda. Sarjassa on teoksia, jotka ovat jääneet huonommin mieleen kuin toiset. Ehkä ne melankolisimmat ja vanhuspainotteisimmat ovat kiinnostaneet vähiten. Tässä oli myös ainesta skandinaavisen påskekrim-perinteen jatkajaksi, eli teos sopii parhaiten korkattavaksi keväiseen aikaan.

Tuubitopin paluuta odotellessa

Teos: Raija Pelli: Kikka. Mä haluun viihdyttää. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Maruska Verona

Pyhäjärven kiertueeni jatkuu viihteellisemmissä merkeissä, kun löydän Raija Pellin tuoreen elämäkerran nuorena kuolleesta ystävästään Kirsi Sirenistä (o.s.Viilonen, 1964-2005). Mietin hetken luennan kannattavuutta, sillä olin toissa kesänä kuunnellut Yleltä mainion, Paula Salmisen käsikirjoittaman Kikka-kuunnelman, ja tämä oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka en aikanaan ollut tähden fani, tiesin hänestä aika paljon ennen kirjaan ryhtymistä.

Tämä on tyyliltään vakavampi kuin ilotteleva kuunnelma, ja Pellin tarkoituksena on selvästi ollut valottaa enemmän tähden elämän yksityisempää puolta. Ystävät olivat aikanaan tutustuneet koiranäyttelyn tuomareina, ja sielujen sympatia oli löytynyt nopeasti. Tässä vaiheessa Kikka oli jo supertähti, ja ilmeisesti Pellikin jo televisiosta tuttu rikosohjelman toimittaja. He elivät yhdessä läpi ruuhkavuosiaan, ja tukivat toisiaan myös pikkulasten äiteinä.

En tiennyt Kikan karjalaisesta sukutaustasta, enkä muutenkaan perhetaustasta. Hänen Helmi-mummonsa oli evakko, ja koska hän oli jossain vaiheessa Kirsin pääasiallinen huoltaja, myös karjalainen puheenparsi oli periytynyt lapsenlapselle. Suvussa miehillä oli ollut taipumus kuolla tai karata, joten Kirsi oli kasvanut enimmäkseen naisten kasvattamana. Kirsin äiti oli saanut tyttärensä todella nuorena, ja alkoholi vei naista näiden lapsuudessa niin, että sosiaalitoimi puuttui peliin. Äiti lopulta raitistui kokonaan, ja pyrki tukemaan Kirsiäkin tällä polulla.

Pelli ei tee liian pitkällisiä johtopäätöksiä ystävänsä ”iloluontoisesta” karjalaisuudesta, mutta muistelee tämän piirakanleipomistaitoa. Mikä evakkoudesta on usein periytynyt ylisukupolvisesti on juurettomuuden tuntu tai levottomuus. Kikka tuntui hyvinkin juurtuneelta synnyinkaupunkiinsa Tampereelle, mutta elämäntarinassa saattaa olla jotain solumuistissa kulkevaa traagisuutta.

Kuten kuunnelmassa myös tässä kirjassa korostetaan iskelmäteollisuuden rankkoja reunaehtoja, sovinismia ja Kikan rajoja rikkovaa tyyliä, joka oli omalla tavallaan edellä aikaansa Suomessa 90-luvun alussa. Jossain vaiheessa hänestä tuli sateenkaariväen lempiartisti, ja muutenkin häntä on kuunneltu enemmän camp-hengessä kuin täysin vakavasti. Biisien sanoituksista hän ei ollut itse vastuussa, ja osaan niistä hän ei ollut tyytyväinen. Erotiikan ja pornon hienon eron ymmärrys ei muutenkaan ollut aina kännisen bilekansan hallussa. Keikoilla koettiin myös rankkoja ylilyöntejä, minkä vuoksi Kikalla oli pitkään mukanaan itse palkkaamansa turvamies.

Pellin keskeinen tavoite on murtaa joitain pinttyneitä käsityksiä ystävänsä elämän loppuvaiheista. Hän sai paljon iloa äitiydestä, kotoilusta ja hengellisyydestä, eivätkä hänen viimeiset aikansa olleet niin alkoholinhuuruisia kuin mitä törkylehdissä annettiin ymmärtää. Apua alkoholiismiin ja psyykkisiin ongelmiin hän haki ja sai, mutta viimeisinä aikoina hänellä oli enemmän huolta fyysisestä kuin psyykkisestä jaksamisestaan. Muuten Pelli antaa hänestä hyvin puuhakkaan vaikutelman: hyvinä aikoina hänellä riitti virtaa niin tuubitoppien ompeluun, kotiviinin etikettien designiin kuin jouluihmisen unelmien toteuttamiseen. Ulkomusiikilliset intressit olivat myös salainen voimavara: hän ei vaikuttanut tyypiltä, joka olisi jäänyt toimettomaksi poptähden uran jälkeen.

Pidin kirjassa eniten 1990-luvun ajankuvasta, mutta jäin pohtimaan kirjan kohderyhmää ja kirjoittajan positiota läheisenä ystävänä. Tämä on huomattavasti tiiviimpi tarina kuin YLE:n yli 20-tuntinen kuunnelmasarja, joka ehkä vaatii kuulijaltaan suurempaa sitoutumista Kikan saagaan. Täytyy myöntää, että itselleni nuoren tytön fanipositio oli jotenkin raikkaampi kuin keski-ikää lähestyvän toimittaja-ystävän, varsinkin kun en tiennyt/muistanut, kuinka nuoria fanien enemmistö olivat. Jos ihminen jaksaa käydä läpi molemmat tarinat, täytyy hänen kai olla vähän vinksahtanut, sillä biografian suhteen niissä on paljon päällekkäisyyksiä.

Pyhäjärvi liittyy Kikan elämään läheisesti siksi, että hän asui menestyksensä huipulla miehensä kanssa Villilän hienostoaleella ilmeisen hulppeassa residenssissä, aivan järven läheisyydessä. Lama-ajan kateus kuului myös tarinaan, mutta ehkä juuri lama vaikutti myös siihen, että pikkutuhmat lyriikat upposivat kansaan kuin häkä.

Terroristi opettajainhuoneessa

Teos: Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tänään minulla ei ollut lähetysompeluseuran tunnelmat käsitöitä tehdessä, vaan melkein jännäkakka housuissa. Kuuntelin kirjaa, jonka yksi tapahtumapaikka oli aivan kotinurkillani, Pyhäjärven saarella, jonka edustalta löydettiin kuollut saksanopettaja Helga Konrad.

Tämä yksinäinen nainen oli palvellut Kalevan lukion saksan opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Hän asui Hervannan Atomikadulla, mutta rakkaampi paikka hänelle oli mökkisaari, kesäparatiisi, jossa hän harrasti öljyvärimaalausta. Helgan tauluissa kuvattiin erikoisia tapahtumia, niissä oli ripaus kauhua ja väkivaltaa. Kuten palava vene iltahämärässä Suomenlahden aallokossa.

Kovin harva tamperelainen oli oikeasti tutustunut tähän salaperäiseen saksalaiskaunottareen, vaikka ainakin nuorempana hän oli ollut lukiopoikien päiväunien kohde. Paikallinen komisario Ruokosalmi muisti kerran suudelleensa opettajaa, ja kehtasi retostella tällä kuolinsyytutkimuksen aikana.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että tämä hiuksia nostattava saaga liittyy Baader-Meinhofin äärivasemmistolaiseen RAF-terroristiryhmään, ja sen yhteyksiin DDR:ään. Toki ryhmästä löytyy myös yllättävä suomalaisvahvistus, jonka identiteetin paljastuksesta myös Saksan valtion salainen poliisi on kiinnostunut. Vaikka terroristiryhmä oli julkisesti ilmoittanut lopettaneensa toimintansa vuonna 1998, sen jättämä jälkipyykki oli vielä pestävänä vuonna 2018, johon romaanin nykyhetki sijoittuu.

Minulla ei 70-luvun lapsena ollut vahvaa muistikuvaa Baaderista tai Meinhofista, mutta kyllä tapausta politiikan tutkimuksen opinnoissa jotenkin sivuttiin. Oma kiinnostukseni Saksaan, ja varsinkin sen lähihistoriaan, on syventynyt vasta viime vuosina, joten tämä oli ensimmäinen lukemani teos Baader-Meinhof-kultista, ja pirun onnistunut sellainen myös tiedollisesti.

Yksi keskeinen etappi romaanissa on vuoden 1975 ETYK-kokous Helsingissä, jossa monien asiantuntijoiden mielestä sinetöitiin Euroopan tulevaisuuden suunta. DDR:n johtajat, mukaan lukien Erich Honecker, käyttäytyivät kokouksessa poikkeuksellisen voitonriemuisina, ehkä siksi, että isäntämaa Suomi oli ollut heille niin pitkään myötämielinen. Oih, olisinpa ollut vaikka opiskelijaharjoittelija noissa geimeissä. Mutta olin tuolloin alle kolmevuotias, enkä realistisesti voi muistaa tapahtuneesta kuin sen, mitä myöhemmin historian tunneilla kerrottiin.

Antti Vihinen kertoo loppusanoissa kirjoittamisen motivaatiostaan, ja pitkä perehtyminen aiheeseen kyllä näkyy kerronnan itsevarmuudessa. Tämän lisäksi romaaniin mahtuu hieman leppoisampaa Tampere-kuvausta, jonka paikallisuuden tuntu on vähintään yhtä väkevää kuin Seppo Jokisella. Pikilinnan talon mustasukkaisuusdraama toi muuten vakavaan vääntöön sopivaa koomista helpotusta. Toki kotoisuutta lisäsi myös se, että olen myös asunut Pikilinnassa. Ja talossa oli todella huono ilmanvaihto.

Itse kultin kuvaus tuntui hermoja riipivältä, varsinkin vankilakohtaukset, joissa moni marttyyriksi pyrkivä terroristi onnistui riistämään henkensä korkean turvallisuustason laitoksessa. Tosin näistä itsemurhista on edelleen liikkeellä monenmoista salaliittoteoriaa. Tuntui myös hieman karmivalta todeta, millaista palvontaa suht tolkulliset ihmiset edelleen harrastavat Ulrike Meinhofin haudalla.

Viime aikoina TV:ssä on tullut hienoja kansainvälistä yhteistyötä vaatineita rikossarjoja. Tämä on minulle sellainen tarina, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä ruudulla. Luulen, että produktio voisi olla iso hitti myös Saksassa, jossa muutenkin harrastetaan lähihistoriaan liittyviä poliittisia draamoja.

Äänikirjan toteutuksessa ilahdutti lukija Jukka Pitkäsen hieno saksan ja Tampereen murteen taito. Saksan ja ranskan taitoisia lukijoita kun on lopulta aika vähän, ja varsinkin ranskaa mongerretaan äänikirjoissa järkyttävän huonosti. Tässä kirjassa puhuttiin enemmän tamperetta kuin Berliinin murretta, mutta molemmat tuntuivat todella autenttiselta.

Luin talvella Gustaf Skördemanin Geigerin, jossa kaiveltiin ruotsalaisten DDR-kytköksiä piinallisen riipivässä perhedraamassa. Tämä teos tuntuu vähintään yhtä nerokkaalta, mutta koska se puoliksi sijoittuu omaan lähimpään elinpiiriini, se tuli vielä enemmän iholle.

Kaiken kaikkiaan Punainen prinsessa tuntui suvereenilta kansainväliseltä debyytiltä, jossa joka aspekti tuntui viimeisen päälle harkitulta. Itse ainakin pysyin tarinassa mukana yhdeltä istumalta, ja jatkan vielä kuuntelua toisen kierroksen kuten huvipuiston parhaassa laitteessa.

Caprin läsnäolosta Järvi-Suomessa

Teos: Pirkko Soininen: Valosta rakentuneet huoneet (Bazar, 2021)

Äänikirjan lukija: Maija Saarinen

Kerrankin kävi niin, että jo alkusyksystä bongasin Bazarin katalogista itseäni kiinnostavan teoksen, ja päädyin lukemaan sen ensimmäisten joukossa. Pirkko Soininen on jo minulle tuttu historiallinen kertoja, ja Wivi Lönn-aiheinen romaani inspiroi jo maantieteellisten koordinaattien vuoksi.

Entisenä jyväskyläläisenä Lönnin nimi tuli tutuksi jo siellä asuessa, ja vuosien varrella hänen suunnittelemissaan rakennuksissa on tullut käytyä muuallakin. Toki Lönn tunnetaan myös synnyinkaupungissaan Tampereella, jonne hän piirsi suurempia pytinkejä kuin Keski-Suomeen. Lönnin uraan vaikutti suuresti asuinpaikan valinta, ja Helsinkiin muutto tapahtui urakehityksen suhteen liian myöhään, ja mahdollisesti vääristä syistä.

Romaanin ”pihvi” on Wivin rakkaussuhde jyväskyläläisen mahtisuvun perijättären, kauppaneuvos Hanna Parviaisen kanssa, joka tunnetaan Säynätsalon tehdasyhteisön kehittäjänä. Tässä hän seurasi tulisieluisen, maailmanparantajahenkisen velivainaansa Hugon jalanjälkiä. Hän työllisti myös ansiokkaasti Wiviä muun muassa työväen asumisen uudelleenjärjestyksessä saarella. Parviaisen suku edusti vanhan ajan patruunojen filantropiaa, jossa työväen sivistämiseen katsottiin olevan tehtaanjohtajien moraalinen tehtävä. Tällaiseen rooliin myös boheemi ja yksityiselämässään rajoja rikkova Hanna soljahti, vaikka 1930-luvulle tultaessa hänkin sai naisystävänsä lailla kokea edustavansa vanhaa maailmaa.

Soininen kuvaa naisten suhdetta oman aikansa sovinnaiskäsityksistä käsin, eli hän keskittyy enemmän tunneilmaisuun kuin lihalliseen rakkauteen. Lönn ja Parviainen olivat nelikymppisiä vanhojapiikoja tutustuessaan, ja molemmilla oli tekemistä äitisuhteensa kanssa. Lönnin äiti oli ollut aina kannustava tyttärensä erikoisen uravalinnan suhteen, kun taas Parviaisen äiti piti tytärtään epäonnistuneena luonnonoikkuna, ja oli saanut aikaan vakavan sielullisen haavan muuten sosiaalisesti taitavassa naisessa. Hanna muun muassa koki olevansa liian lihava matkustaakseen ulkomaille, ja Wivi joutui tekemään töitä vaikuttaakseen rakkaalleen, että maailmalla kaikki ihmiset eivät olisi yhtä pikkusieluisia kuin Jyväskylän rikkaat porvarisrouvat.

Wivi ja Hanna saivat tuntea toisensa reilun parinkymmenen vuoden ajan, mutta Wivi ehti elää 93-vuotiaaksi. Romaani ulottuu Lönnin varhaisesta lapsuudesta vuoteen 1932, ja tämäkin aika-akseli tuntui aika pitkältä yhteen romaaniin.

Kirjan matkakuvaukset ovat nautinnollisia, ja naisparin Pariisin seikkailuista välittyy täydellisen vapautumisen henki. Wiville itselleen Ranskaakin tärkeämmäksi inspiraation lähteeksi nousi Italia, ja rakennuttaessaan omaa huvilaansa Jyväskylän Seminaarinmäelle hän halusi tuoda palan Capria kylmään Pohjolaan. Oli myös harmillista, että hän joutui luopumaan talostaan ja taipumaan äitinsä tahtoon asuinpaikan suhteen.

Paikoitellen havaitsin kirjassa liiallista toistoa, joka liittyi varsinkin naisasiaan ja naisarkkitehdin hankalan aseman kuvauksiin. Wivi päätyy reflektoimaan rooliaan yhteiskunnassa monessa eri vaiheessa lähes identtisin sanankääntein. Tässä olisi siis voinut olla tiivistämisen paikka, vaikka muuten teksti oli huolellisesti editoitua ja soljuvaa.

Luultavasti tulen lukemaan kirjaa uudestaan valituissa täsmäkohteissa. Se varmasti eläisi eri tavalla esimerkiksi Tampereen talouskoulun Ravintola Wivissä tai Jyväskylän Kuokkalan kartanossa, jonka toimintaa yritetään taas elvyttää. Opin kirjan kautta myös Lönnin vähemmän tunnetuista ja jo puretuista rakennuksista, joita hän suunnitteli myös pienemmille paikkakunnille. Kaiken kaikkiaan teos antoi minulle monia kotimaan vierailuvinkkejä, ja inspiroi katsomaan elämäni tärkeitä kaupunkeja uusin silmin.