Toisineläjän tunnustuksia

Hiltunen IsoPekka Hiltunen: Iso (WSOY, 2013)

Iso on romaani, johon olen ennen tätä lukukertaa tarttunut ainakin kahdesti, mutta jostain syystä en saanut sitä luettua loppuun aiemmin. Pekka Hiltunen on minulle muuten tuttu kirjailija, jolta olen lukenut kaksi dekkaria ja toisen Suomeen sijoittuvan romaanin. Hiltusella on vetävä kirjoitustyyli, jossa juonen pyörittelyllä on keskeinen osuus. Myös Isossa sattuu ja tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, vaikka romaanin teema on myös asiapitoisesti järeä.

Romaanin päähenkilö on 37-vuotias akateeminen työtön Anni, jonka elämä on sijoittunut Kangasalle, Tampereelle ja Helsinkiin. Hän nimeää itsensä ”toisineläjäksi”, jonka kokemusta ei leimaa pelkästään lihavuus, vaan myös vääränlaiset mielipiteet normiyhteiskunnan valtavirrassa. Pikkukaupungin tytöllä on vakaat perheolot, hän on ainoa lapsi perheessä, jossa ei ole ollut työttömyyttä eikä puutetta. Hän on kahden tutkinnon maisteri, jolla on ollut vain lyhyitä työsuhteita prekaareilla aloilla. Viimeksi hän on ollut töissä kahvilassa sandwich artistina, mutta saanut potkut johtuen väärästä ”työotteestaan”. Työelämä on täynnä eufemismeja, joilla peitetään vääränlaisten ihmisten syrjintä. Suurimmalle osalle työnantajista Annin iso koko asiakaspalvelussa on ongelma.

Anni ajautuu työelämästä kuntoutujan rooliin, ja viettää aikaansa terapiaryhmässä, johon hän ei suurine mielipiteineen mahdu. Saatuaan potkut ryhmästä ja erottuaan varteenotettavasta poikaystävästä hän päättää muuttaa takaisin Tampereelle, kaupunkiin, jossa hän on joskus ollut onnellinen. Romaanin juoni alkaa tästä muutosta, joka sysää Annin elämässä monia muutoksia. Anni palaa vanhan vuokraemäntänsä, Huivitädin omistamaan yksiöön Armonkalliolla, ja naiset ystävystyvät huolimatta suuresta ikäerosta. Myös Huivitädillä eli Kertulla on ulkonäköön liittyviä rajoitteita ja paineita, ja hän on pitkästä aikaa ensimmäinen ihminen, joka osaa nähdä ihmisen läskien alla. Kertun Tampereen murre oli virkistävää luettavaa muuten vähän liiankin yleiskielisen ja virtaviivaisen ilmaisun keskellä.

Ilman tarinaa ylisukupolvisesta ystävyydestä romaani olisi sortunut liialliseen sosiologiseen saarnaamiseen, ja sillä hilkulla se kiikuttelee edelleen. Nyt kolmannella kerralla luin sen antaumuksella, koska pystyin samastumaan Anniin vahvemmin kuin seitsemän vuotta sitten. Olin silloinkin lihava ja työtön, mutten uskonut työttömyyteni johtuvan lihavuudesta. Myös seitsemän vuoden aikana kokemusasiantuntijoiden rooli on yhteiskunnassamme vahvistunut, mihin liittyy negatiivisia ja positiivisia lieveilmiöitä. Itse en ole pätevöitynyt lihavuuden kokemusasiantuntijaksi, mutta minulla on vastaavia kokemuksia köyhyydestä julkisuudessa puhumisesta kuin Annilla lihavuudesta. Köyhyyden terapiaryhmiä tai köyhyysleikkauksia ei ole vielä keksitty, mutta ehkä niiden aika tulee tällä vuosikymmenellä.

Tamperelaisen kaupunkikulttuurin kuvauksena Iso on loistelias, ja Hiltunen saa ympättyä Annin tarinaan myös kappaleen vapaussotaa ja Minna Canthin henkeä. Hengailin myös eilen kirjaa loppuun saattaessani Metso-kirjastossa, jossa Anni oli onnistuneesti töissä pari vuotta, ja kävelin ohi Minna Canthin patsaan, jonka kupeessa naiset tilittivät toisilleen elämänsä vaiheita. Toki pidin myös Helsinki-kuvauksista, varsinkin Lapinlahden sairaalan hylätyistä osastoista, jonne Anni eksyi tarinan viimeisellä tiedostamismatkallaan.

Romaanissa on paljon tietoa ja viittauksia olemassa oleviin tutkimuksiin, mikä tekee siitä myös lähteen lihavuudesta, syömishäiriöistä ja painon kulttuurisista merkityksistä kiinnostuneille. Tämäkin oli kiinnostavaa, mutta olisin kustannustoimittajan roolissa saattanut kyseenalaistaa sen runsasta määrää. Osa näistä keskusteluista oli minulle tuttuja jo ennen kirjaan tartuttuani, mutta sain romaanista uutta tietoa lihavuusleikkauksista, joihin olen suhtautunut aiemmin kritiikittömämmin kuin tämän lukukokemuksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli vapauttava, holistinen ja emotionaalisesti tyydyttävä. Eniten suosittelisin teosta Annin hahmoa nuoremmille, painon kanssa kamppaileville lukijoille; jotenkin luin tätä young adult-teemaisena kirjana, vaikka sen hahmojen, myös kanssalihavien, ikähaitari oli ilahduttavan laaja.

Tämän jälkeen lukisin mielelläni Virpi Hämeen-Anttilan tuoreen teoksen Paino, ja vertailisin näkökulmia myös ajallisesta perspektiivistä.

 

 

 

Helmikuun dekkarikimara

Teokset:

Jyri Paretskoi: Nimetön. (Karisto, 2017)

Seppo Jokinen:  Ajomies (Crime Time, 2011)

JP Koskinen: Helmikuun kylmä kosketus. (Crime Time, 2016)

Paretskoi

Jyri Paretskoi tunnetaan nuortenkirjoistaan, ja Nimetön on hänen ensimmäinen aikuisten romaaninsa. Teosta luonnehditaan psykologiseksi trilleriksi, mutta on siinä myös dekkarielementtejä, sillä poliisilla ja rikollisuudella on keskeinen rooli tarinassa.

Teoksessa seurataan Otson ja Saaran satunnaista kohtaamista kaupungin yössä, ja sen erikoisia seuraamuksia. Otso on vasta eronnut, tuuliajolle joutunut toimittaja, Saara miehensä rahoilla elävä lapseton kotirouva, jolla on liikaa aikaa käsissään. Saaran rikas mies on kadonnut, ja hän saa paljon lohdutusta varsinkin ukkomiehiltä. Miehet eivät tiedä, millaiseen amatsoniin he sekaantuvat pikkukaupungin hotellin baarissa, jossa Saaralla on tapana saalistaa heistä tyhmimpiä, niitä jotka ajattelevat jalkovälillään. 

Otso on Saaran miesuhreista ainoa, joka uskaltaa tehdä toksisesta kohtaamisesta rikosilmoituksen. Poliisi ei kuitenkaan ota sitä vakavasti, eikä Otson poliisiystävä Tuomaastakaan ole paljon apua. Keissin selvittäminen jää Otson omalle vastuulle, ja se etenee hitaasti siksikin, että muut uhrit ovat haluttomia osallistumaan sen selvittämiseen.

Tarina on absurdi, mutta siinä peilataan heteronormatiivisten, keskiluokkaisten pariskuntien syviä tuntoja. Uskottomuus on näille ihmisille elämän suurin kriisi, koska heillä ei tunnu olevan suurempia huolia. Varsinkin tarinan naiset tuntuvat ajatusmaailmaltaan konservatiivisen ehdottomilta.

Kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin nopeuttamaan tahtia 1.4-kertaiseksi, koska osa kohtauksista tuntuivat junnaavilta. Lineaarinen kerronta on turvallinen valinta, mutta yleensä tämän tyyppisissä teoksissa on takaumia ja mahdollisesti useampia tapahtumapaikkoja. Tarinan henkilöt tuntuivat turpeeseen sidotuilta, omissa liemissään rypeviltä. Tyyppien uskottavuutta en epäillyt, olen itsekin tavannut monia avioliiton pyhyyteen uskovia, joille pettäminen merkitsee oman pienen maailman kaatumista.

Teos ei tuntunut omimmalta, mutta seurasin sitä avoimin mielin. Ongelmana oli liika kuvailevuus, varsinkin jotkut Saaran toiminnan kuvaukset tuntuivat liian seikkaperäisiltä. Toisaalta tarinaa raikasti se, ettei se ollut perinteinen poliisijohtoinen dekkari.

*

AjomiesTampereen kaupunginkirjaston varauslistojen ehdoton kuningas tuntuu läpi vuoden olevan Seppo Jokinen, jonka uusimpiin teoksiin on kuukausien jono. Itse olen lukenut Sakari Koskisesta kertovaa ikuisuussarjaa väärässä järjestyksessä, enkä osaa sanoa, kuinka monta osaa olen lopulta saattanut loppuun. Äskettäin tempaisin menemään Ajomiehen, jossa seikkaillaan melkein omilla nykyisillä kotinurkillani Härmälässä ja Pyhäjärven rannoilla ristiin rastiin. Tutustuminen uusiin hoodeihin voi siis tapahtua myös dekkarien siivillä.

Nekalassa asuessani bongasin ainakin kolme sinne sijoittuvaa rikoskirjaa, joissa Nekalankulman kerrostalot ja Riihitien puutalot pääsivät esiin laitapuolen kulkijoiden pesäkkeillä. Jokinen sijoittaa tarinansa osittain Härmälän Taistontielle, tosin siellä asuva varhaiseläkeläinen on enemmän uhri kuin rikollinen. Vanhojen puutalojen perinteinen meininki ei tule kummassakaan kaupunginosassa jatkumaan kovinkaan kauan, koska tonttien arvo on liian korkea halvalle asumiselle. Jokisen kuvaamassa Härmälän taloyhtiössä on jopa taloilla asuva, viinaanmenevä naistalkkari, joka on hyvin tietoinen naapuriensa liikkeistä.

Teos kertoo lapsuuden ja nuoruuden aikaisista traumoista uskonnollisessa yhteisössä, rahanpesusta, ja hieman koomisella tavalla siihen on saatu ympättyä myös norjalaista doping-kohua. Koskinen pääsee työmatkalle Osloon, mutta ei esiinny siellä edukseen puoliksi kielitaidottomana. Taistontien lisäksi toinen idyllinen kohde on Teiskon suunta, ja Kämmenniemen legendaarinen Kessan baari.

Juuri nyt teos tuntui lohtulukemiselta, jota arvostin enemmän maantieteellisten koordinaattien kuin juonen takia. 

*

KoskinenJP Koskisen talviaiheisen dekkarin sain ystävänpäivän lahjana Elisa Kirjalta. Elisan virtuaalihylly onkin nyt ainoa, jossa minulla on lukemattomia teoksia (lähinnä dekkareita) paperikirjojen fanaattisen poiston jälkeen. 

Koskiselta luin äskettäin Tulisiiven, ja olen ollut tietoinen hänen dekkaristin urastaan, mutta vasta nyt repesin lukemaan ensimmäisen dekkarin häneltä. Tässä sarjassa seurataan hämeenlinnalaisen salapoliisikaksikon, Kalevi ja Juho Arosuon yhteistyötä. Miehet ovat eno ja siskonpoika, ja muutakin sukua asuu kaupungissa. Juhon vanhemmat ovat kuolleet, mutta isovanhemmat, Kalevin vanhemmat ovat vielä elossa. Yksi Juhon tehtävistä rikosten ratkaisun lisäksi on lumen luominen mummolan pihalta. 

Arosuot ovat historiatietoisia ja hieman nurkkakuntaisia sieluja, ja ilmeisesti perintöriitojakin on riittänyt. Hämeenlinnan historiaan sukelletaan tässäkin teoksessa välillisesti, vaikka kadonneen kaupunginjohtajan pojan tapauksessa epäillään proosallista panttivankidraamaa ja isokenkäisten hyväksikäyttöä. Uhri Nico on tavallinen lukiolainen, jonka paras aine koulussa on historia. Epäiltyjen galleria rajoittuu lähinnä koulumaailmaan, ja näin teos pysyy hyvin aisoissaan niin ajallisesti kuin paikallisesti. 

Koskinen on kirjoittanut tätä sarjaa kuukausi kuukaudelta, ja sarja on edennyt jo toukokuulle. Pidin tästä tunnelmallisesti, mutta sisällöllisesti havaitsin tässä teoksessa samaa kepeää paikkakuntanostalgiaa kuin Seppo Jokisella, enkä tiedä jaksaisinko lukea sarjaa ainakaan yli 12 teoksen. Hämeenlinna on kaupunkina minulle vieraampi kuin Tampere, joten pystyn ehkä arvioimaan tätä sarjaa hieman puolueettomammin kuin sarjaa Sakari Koskisesta. 

Kolmesta kirjasta olin kuitenkin eniten fiiliksissä Ajomiehestä, sillä aloin jo suunnitella tulevaa Pyhäjärven ympäripyöräilyä dekkarin hengessä. 

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.

Oodi Tampereen ruokakulttuurille


Teos: Kati Tervo: Punainen pata (WSOY, 2019)

Viime aikoina kiinnostukseni kulinaristiseen kirjallisuuteen on huomattavasti vähentynyt, johtuen ehkä siitä, että vähävaraisena rikkaat ruokakuvaukset joskus vituttavat. En ole hankkinut ruokakirjoja vuosiin, ja viime muutossa heivasin suurimman osan keräilemistäni keittokirjoista kierrätykseen. Nyt pärjäilen ehkä kymmenellä teoksella, joista eniten olen konsultoinut Kotiruokaa.

Kati Tervon Punainen patakiinnosti, ja olin aivan otettu sen konstailemattomasta tyylistä. Kirjassa käydään läpi yksi ruokavuosi, eli se on oodi kausituotteille. Ja enemmän kuin oodi kotikaupungilleen Helsingille se on oodi tamperelaiselle ruokakulttuurille. Koska lopulta tiedän tamperelaisesta ruokakulttuurista aika vähän, Kati Tervo onnistui laajentamaan ymmärrystäni lähiruoan merkityksellisyydestä. Kauppahallin herkut ja Teiskon seurakunnan myyjäisten kakkutarjonta pääsivät aivan uudella tavalla maailmankartalle. Samoin Tammelan torilla aikanaan myyty lanttusose, josta parhaat lanttuloorat valmistetaan.

Kati Tervo on siis opiskellut Tampereella, ja hänellä on sukujuuria Teiskossa päin. Hänen tuotantoonsa tutustuneet tietävät myös, että hänellä on sukujuuria Saksassa, ja sekin näkyy teoksessa suurena rakkautena kaaliruokiin. Saksalaisen hapankaalin salaisuus on kuminansiemenet, jotka vähentävät ilmavaivoja. Minulle vähiten tuttuja kirjassa esiteltyjä ruokia olivat baijerilaiset turvaruoat, vaikkakin jonkun tyyppisiä kuminasämpylöitä saa jo Lidlin paistopisteestä.

Teoksessa on sopiva määrä reseptejä, jotka sopivat monelle tulotasolle. Ainakaan elitismistä en voi Tervoa syyttää, tässähän nimenomaan ylistetään maalaisia makuja ja perusruokaa. Tervo ei pidä liiasta hifistelystä, ja kukat kuuluvat hänen mielestään maljakoihin, ei ruokiin. Hyvä näin – itse olen kerran yrittänyt kesäkeittiössäni laajentaa osaamistani muun muassa voikukkiin, ja sain kyllä syödä kaikki luomukseni ihan itse.

Luin tämän kirjan kirjaston e-kirjana, mutta ottaisin tämän mielelläni supistettuun keittokirjakokoelmaani ihan paperisena. Eniten nautin matkakuvauksista, ja niissäkin juuri konstailemattomuudesta.

Kirjan resepteissä ei ole sipulia, koska Tervo on allerginen sille. Sen sijaan niissä eksperimentoidaan fenkolin kanssa, jota monet käyttävät sipulin korvikkeena. Itse löysin fenkolin viime vuosikymmenellä, enkä yleensä käytä sitä kuin marokkolaisissa uunijuureksissa. Marokkolaisuutta Tervokin tuo kehiin tagine-padan kautta, joka minullakin on olemassa kulinaristivuosilta. Sen tarina on niin uskomaton, että se voisi kelvata novelliksi. Pitäisi elvyttää tagine-kulttuuri taas henkiin, vaikka mausteiden yliannostuksen aika alkaa olla itselläni jo ohi.

Kirjassa on lempeää huumoria, ja eniten pidin muistoista 70-80-luvuilta, jolloin moni ruokalaji oli vielä suomalaisille eksoottinen. Kati käy kiinalaisessa ravintolassa jo 70-luvulla, mutta itse muistan maistaneeni kiinalaista ruokaa ensimmäisen kerran ehkä vuonna 1990. Vieläkään täällä sisämaassa sushin syöminen ei ole kaikille itsestäänselvyys, vaikka Tampereellakin sushipaikkoja on varmasti jo yli kymmenen.

Tämän kirjan punaisessa hengessä julkaisen kuvan Etelä-Savosta, Kangasniemen ”Selliltä”, joka edustaa suomalaisten huoltoasemien parhaimmistoa. Olen käynyt usealla ”Sellillä” ja niiden buffetlounastarjonta on todella kirjavaa. Kangasniemellä anti on monipuolista ja aidosti ehtoisaa, kun taas jossain syrjemmillä seuduilla ruoka saattaa jopa loppua kesken. Arvostan silti kaikkia huoltoasemia, joilla on mahdollisuus innovoida ruokalajeja itse. Päivän pannut ja padat kunniaan, luulen, että myös Tervo saattaisi arvostaa punaisten tienvarsikabinettien kursailematonta tunnelmaa.

Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Kaunokirjallisessa Nekalassa

Teos: Metti Löfberg: Nervosa. (Torni, 2017)

Kaksi nuorta, tyttö ja poika tapaavat Doris-yökerhon tupakkakopissa Tampereen yössä. Toisella on vaikea syömishäiriö; toinen elättää itseään huumekaupoilla ja viettää puolet ajastaan toisessa todellisuudessa. Molemmat ovat jo melkein kolmikymppisiä, mutta elämä junnaa paikoillaan pakkomielteiden tai riippuvuuden vuoksi.

Tällaisia ovat Kati ja Jalmari Metti Löfbergin romaanissa Nervosa. Kyseessä on aikalaiskuvaus tamperelaisesta nuorisosta, aikuisteineistä, joista toinen asuu Ilmarinkadulla Tammelassa, toinen Riihitiellä Nekalassa. Sattumoisin teos kuuluu minulla niihin, joita voin ahmia ”sieluni silmin”, koska olen asunut molemmissa kaupunginosissa, ja jopa Ilmarinkadulla. Nekalan tapahtumapaikka on myös tuttu, koska eräs läheiseni asuu kuvatuissa taloissa. Itse asun vajaan kilometrin päässä osoitteesta. Nekalassa asuu paljon nuoria, joilla on ongelmia huumeiden kanssa. Siksi teos tuntuu äärimmäisen realistiselta, paikoitellen jopa liiallisesti.

Teos kuuluu young adult-genreen, ja kertoo kipeästä kohtaamisesta, jossa kumpikin tahtoo toiselle hyvää, mutta on liian rikki sitoutumaan parisuhteeseen. Jalmari luulee Katin olevan ihmissuhdepelejä pelaava hienostotyttö, ja häntä hävettää varsinkin myöntää naiselle, ettei pahemmin lue kirjoja. Katin kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta ovat rajalliset, koska oman kehon jatkuva tarkkailu vie häneltä kaikki voimavarat. Jalmarin luona hän kuitenkin uskaltaa kokeilla elämää tavallisena naisena, joka suutelee, rakastelee ja juo maitokahvia. Miehessä hän myös arvostaa sitä, ettei tämä kutsu häntä monen lajin illallisille, koska ulkona syöminen on hänelle lähestulkoon mahdotonta.

Kirjan tapahtumat ovat tiiviit, aika-akseli on noin kuukauden mittainen, ja siinä ehtii tapahtua paljon surullista. Toisaalta varsinkin Katin elämässä se merkitsee suurta irtiottoa normaalista arjesta, kun taas Jalmari liikkuu syvemmälle addiktion suohon. Molemmat nuoret ovat sympaattisia, ja vaikeuksista huolimatta hahmot ovat kehityskelpoisia. Huumekaupan kuvauksessa kirjaan hiipii jopa pieni dekkarin juonne, vaikka siinä ei varsinaisesti ratkaista rikoksia.

Parasta kirjassa on totaalinen imelyyden puute, ja urbaanin nuorison kuvauksena teos myös yllätti epäkaupallisuudellaan. Jos kirjaa vertaa vaikka Sisko Savonlahden helsinkiläiskuvaukseen, jossa näiden nuorten masentunut ikätoveri lusii työttömyyden ikeessä, tämän kirjan nuoret eivät juhli kuluttamistaan, eivätkä myöskään kärsi kulutusjuhliin osallistumattomuudestaan. Rahaa henkilöillä palaa vain päihteisiin, eikä Katilla palaisi niihinkään, elleivät kaverit olisi raahaamassa häntä baareihin. Syömishäiriön kontekstissa rahan kuluttamattomuus tai pieni hiilijalanjälki eivät toki ole suuria hyveitä, mutta tämän tyyppisiä vaihtoehtoteoksia tarvitaan.

Tuntuu, että olisin jäävi lopulta arvioimaan teosta, koska luin sitä niin vahvasti paikallisuuden ja tuttujen ”hoodien” kautta. Mutta ei teos ole sillä tavalla nurkkakuntainen, että paikkojen kuvaus muodostuisi jonkunlaiseksi fetissiksi, kuten sakeimmissa paikkakuntadekkareissa usein käy.

Tämä oli nyt toinen lukemani teos, joka keskittyy vahvasti Nekalan kaupunginosaan, ensimmäinen oli Virpi Aaltosen dekkari Nekala (2016). Minulle saa vinkata muistakin, sillä mentaalisella tasolla kerään näitä. Koska itsekin kirjoitan, ei koskaan tiedä, milloin itse ammennan inspiraation lähialueen tyypeistä, mutta toistaiseksi inspiraatio on aina löytynyt hajuraon päästä omiin ”hoodeihin”. Nekalankulman K-market tosin voisi jo alkaa kerätä sulkia hattuunsa ja profiloitua kaunokirjallisena kauppana, sillä molemmissa teoksissa asioitiin siellä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjassa käsitellään mielenterveyden ongelmia.”