Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Mainokset

Kaunokirjallisessa Nekalassa

Teos: Metti Löfberg: Nervosa. (Torni, 2017)

Kaksi nuorta, tyttö ja poika tapaavat Doris-yökerhon tupakkakopissa Tampereen yössä. Toisella on vaikea syömishäiriö; toinen elättää itseään huumekaupoilla ja viettää puolet ajastaan toisessa todellisuudessa. Molemmat ovat jo melkein kolmikymppisiä, mutta elämä junnaa paikoillaan pakkomielteiden tai riippuvuuden vuoksi.

Tällaisia ovat Kati ja Jalmari Metti Löfbergin romaanissa Nervosa. Kyseessä on aikalaiskuvaus tamperelaisesta nuorisosta, aikuisteineistä, joista toinen asuu Ilmarinkadulla Tammelassa, toinen Riihitiellä Nekalassa. Sattumoisin teos kuuluu minulla niihin, joita voin ahmia ”sieluni silmin”, koska olen asunut molemmissa kaupunginosissa, ja jopa Ilmarinkadulla. Nekalan tapahtumapaikka on myös tuttu, koska eräs läheiseni asuu kuvatuissa taloissa. Itse asun vajaan kilometrin päässä osoitteesta. Nekalassa asuu paljon nuoria, joilla on ongelmia huumeiden kanssa. Siksi teos tuntuu äärimmäisen realistiselta, paikoitellen jopa liiallisesti.

Teos kuuluu young adult-genreen, ja kertoo kipeästä kohtaamisesta, jossa kumpikin tahtoo toiselle hyvää, mutta on liian rikki sitoutumaan parisuhteeseen. Jalmari luulee Katin olevan ihmissuhdepelejä pelaava hienostotyttö, ja häntä hävettää varsinkin myöntää naiselle, ettei pahemmin lue kirjoja. Katin kokemukset vastakkaisesta sukupuolesta ovat rajalliset, koska oman kehon jatkuva tarkkailu vie häneltä kaikki voimavarat. Jalmarin luona hän kuitenkin uskaltaa kokeilla elämää tavallisena naisena, joka suutelee, rakastelee ja juo maitokahvia. Miehessä hän myös arvostaa sitä, ettei tämä kutsu häntä monen lajin illallisille, koska ulkona syöminen on hänelle lähestulkoon mahdotonta.

Kirjan tapahtumat ovat tiiviit, aika-akseli on noin kuukauden mittainen, ja siinä ehtii tapahtua paljon surullista. Toisaalta varsinkin Katin elämässä se merkitsee suurta irtiottoa normaalista arjesta, kun taas Jalmari liikkuu syvemmälle addiktion suohon. Molemmat nuoret ovat sympaattisia, ja vaikeuksista huolimatta hahmot ovat kehityskelpoisia. Huumekaupan kuvauksessa kirjaan hiipii jopa pieni dekkarin juonne, vaikka siinä ei varsinaisesti ratkaista rikoksia.

Parasta kirjassa on totaalinen imelyyden puute, ja urbaanin nuorison kuvauksena teos myös yllätti epäkaupallisuudellaan. Jos kirjaa vertaa vaikka Sisko Savonlahden helsinkiläiskuvaukseen, jossa näiden nuorten masentunut ikätoveri lusii työttömyyden ikeessä, tämän kirjan nuoret eivät juhli kuluttamistaan, eivätkä myöskään kärsi kulutusjuhliin osallistumattomuudestaan. Rahaa henkilöillä palaa vain päihteisiin, eikä Katilla palaisi niihinkään, elleivät kaverit olisi raahaamassa häntä baareihin. Syömishäiriön kontekstissa rahan kuluttamattomuus tai pieni hiilijalanjälki eivät toki ole suuria hyveitä, mutta tämän tyyppisiä vaihtoehtoteoksia tarvitaan.

Tuntuu, että olisin jäävi lopulta arvioimaan teosta, koska luin sitä niin vahvasti paikallisuuden ja tuttujen ”hoodien” kautta. Mutta ei teos ole sillä tavalla nurkkakuntainen, että paikkojen kuvaus muodostuisi jonkunlaiseksi fetissiksi, kuten sakeimmissa paikkakuntadekkareissa usein käy.

Tämä oli nyt toinen lukemani teos, joka keskittyy vahvasti Nekalan kaupunginosaan, ensimmäinen oli Virpi Aaltosen dekkari Nekala (2016). Minulle saa vinkata muistakin, sillä mentaalisella tasolla kerään näitä. Koska itsekin kirjoitan, ei koskaan tiedä, milloin itse ammennan inspiraation lähialueen tyypeistä, mutta toistaiseksi inspiraatio on aina löytynyt hajuraon päästä omiin ”hoodeihin”. Nekalankulman K-market tosin voisi jo alkaa kerätä sulkia hattuunsa ja profiloitua kaunokirjallisena kauppana, sillä molemmissa teoksissa asioitiin siellä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjassa käsitellään mielenterveyden ongelmia.”

Sakenevan retoriikan aikakausista

Sakean veren vuosiTeos: Markus Leikola 2018. Sakean veren vuosi. (Into, 2018)

Olen nyt lukenut useamman kansalaissota-aiheisen romaanin siksi, että muita uutuuskirjoja on ollut huonommin saatavilla e-kirjoina viikonloppuisin, kun olen ollut jumissa kotona. Vaihtoehtoina nämä ja skandidekkarit raaimmasta päästä ovat tasavahvoja vaihtoehtoja.

Sakean veren vuosi seuraa vuoden 1918 tapahtumia uskollisesti kuukausi kuukaudelta molemman leirin todistajien näkökulmista. Romaanin keskiössä on Helsinki, mutta siinä liikutaan myös rintamilla Vaasassa, Tampereella ja muualla Hämeessä. Keskeisiä henkilöitä ovat Svinhufvud-suvun nuoret sisarukset Erik ja Hedvig, ja Pitkänsillan takana asuva tehdastyöläinen Aliina, jonka juuret ovat maalla. Henkilöiden polut kohtaavat raa’an irvokkaissa merkeissä, eikä mahdollisuutta rauhan dialogiin tarjota.

Hedvig palvoo jääkäriveljeään Erikiä, ja kirjoittaa tälle rintamalle uskoutumiskirjeitä vilkkaasta rakkauselämästään. Hedvig radikalisoituu ja muuttaa kielenkäyttöään kohti vihapuhetta jouduttuaan punaisten sotilaiden ahdisteltavaksi tai raiskaamaksi omassa kodissaan. Hänellä olisi kotimaisia sulhasia Ekbergin kahvilan nurkat täynnä, mutta hän rakastuu saksalaiseen upseeriin Wilhelmiin, jolla on Suomessa bisneksiä niin tyttörintamalla kuin elintarvikkeiden trokaamisessa. Wilhelmin sukupuolitautitilanne ei huolestuta Hedvigiä, vaikka häntä siitä varoitetaan. Ehkä Saksassa on jo tarjolla ylivertaiset kuppalääkkeet, tai Hedvig uskoo puhtaan rakkautensa parantavan kaiken.

Aliina tulee äitinsä houkuttelemana lähteneeksi sodan keskellä työväentalon tansseihin, joissa hän tapaa Unton, lapsensa tulevan isän. Raskaus on vasta alkuvaiheessa, kun hän joutuu Suomenlinnan vankileirille, jossa raskaana olevia ei pahemmin armahdeta. Raskasta työtä tehdään särpimenä pelkkä murikanpala aamulla, silli illalla. Unton kohtalosta kukaan ei pihahda hänelle sanaakaan, vaikka isä käy tytärtään tapaamassa leirillä ja yrittää ajaa tämän asiaa valtiorikosoikeudessa.

Kirjaa lukiessa aloin kiinnostua sen pienistä, suht epäolennaisista yksityiskohdista, kuten Latviassa sijaitsevasta Libaun (Liepajan) kaupungista, jossa suomalaisia jääkäreitä koulutettiin 1910-luvulla. Leikola tarjoaa ohuen kuvauksen tästä vaiheesta, ja jääkäreiden monimutkaisista reiteistä kohti isänmaan pelastusta. Mieleni karkasi lukemisen aikana paljon pidemmälle noita reittejä, ja päädyin muutenkin kartoittamaan (taas kerran) suomalaisten omituista kiinnostusta Latvian rannikkoon esimerkiksi suomensukuisten kansojen pelastajina 1920-30-luvuilla.

Kiinnostavaa oli myös kuvaus saksalaisten asennemaailmasta ja varustetasosta pohjoiseen maahan rantautuessa. Joukoilla oli mukana muun muassa omat lehmät sotilaiden ruokkimiseksi, ja varsinkin alkoholilla ja säilykkeillä voitiin tehdä voitokasta kauppaa sodan runtelemassa maassa. Ideologinen aseveljeys oli tämän porukan intresseissä häntäpäässä. Maasta piti ottaa kaikki hyöty irti, ja ylemmille upseereille hyöty irtosi kauppasuhteiden muodossa. Kaikille valkoisille saksalaisten läsnäolo maassa ei kuitenkaan ollut ongelmatonta, ja myös Erikin ja Hedvigin välit tulehtuvat saksalaiskysymyksen vuoksi.

Positiivista tässä teoksessa oli sen tiivis, taloudellinen muoto. Luettuna teksti yltää jo hyvän draaman tasolle, ja voisin kuvitella tekstiä esitettävän lavalla. Lyhyet, enimmäkseen alle sivun mittaiset kappaleet jättävät tilaa lukijan omille pohdinnoille. Leikola ei selitä pahuuksia ja julmuuksia liikaa, eikä romantisoi tai demonisoi henkilöitään.

Jos siis etsit yhtä tapahtumien tasolla kattavaa teosta vuodesta 1918, tämä voisi olla vahva vaihtoehto siksi, että siinä yksityinen ja valtiollinen limittyvät taidokkaasti. Toisaalta henkilöhahmot jäävät psykologisesti ohuiksi, eikä juonessa ole kovin yllättäviä käänteitä.  Epookkisten lukuromaanien ystäviä tämä teos ei lämmitä, mutta se varmasti aukeaa niille, jotka arvostavat kaunokirjallisia ansioita ja kokeilevaa kerrontaa.

Itse pidin kirjasta muodon tasolla, se sai sieluni vaeltelemaan rivien välissä ja muualla, mutta sydän jäi viileäksi. Kohdassa, jossa valkoiset keksivät sanan ”maahantunkeutuja” hymähtelin kaikkitietävästi, koska hahmojen puhe tuntui lähes identtiseltä tämän päivän ”rajakkien” retoriikan kanssa. Vastaavia oivalluksen momentteja olisi voinut olla enemmänkin. Sakean veren vuosi jätti oloni hieman aneemiseksi.

Milloin vihan DNA-ketju katkeaa?

Heinonen SatakieliTeos: Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Atena, 2018)

Kirjailija Heikki Puharila on istunut työhuoneessaan Helsingin Lauttasaaressa kansalaissota-aiheisen romaaninsa parissa liian pitkään. Seinät ovat kaatumassa päälle, ja mies osoittaa vahvoja sekoamisen merkkejä. Heikki on naimisissa fysioterapeutti-Marjon kanssa, joka ei tunnista kirjallisuuden nobelisteista kuin F. E. Sillanpään. Pariskunta on elänyt toisistaan varovaisen etäällä jo vuosia, eikä Heikillä ole romaanien aihioiden ulkopuolella muuta pakopaikkaa kuin Nokian kumisaappaaseen piilotettu kossupullo. Samaan aikaan, kun Heikki kirjoittaa sotaromaaniaan, Pariisissa koetaan terrorismin kauhua kahteen otteeseen. Myös Heikin ainoa tytär Sanna asuu Pariisissa paperittoman syyrialaisen miesystävänsä kanssa.

Tällainen nykyisyysasetelma on Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Kyseessä on jyväskyläläisen kirjailijan kolmas teos; aiemmat kaksi ovat käsitelleet keski-iän kriisejä ja seksuaalista identiteettiä nykypäivän näkökulmasta. Ennen kirjan aloittamista olin jo vannonut itselleni, että pidän vuoden 1918 satavuotismuisteloissa taukoa ainakin kirjojen saralla. Arvioni kritiikki selittynee osittain myös sillä, että minulla on kansalaissota-aiheisissa teoksissa kiintiö täynnä.

Romaani vie lukijansa moneen kansalaissodan kohteeseen, Helsinkiin, Tampereelle, Pohjanmaalle, Längelmäelle ja muualle Hämeeseen, ja tietysti Lahteen, Fellmanin pellon vankileirille. Romaanin avainhenkilöissä on punaisia ja valkoisia, mutta myös neutraaleja sivullisia, jotka saattavat auttaa molemman puolen hädänalaisia ilman poliittista motiivia. Eritoten tapahtumat keskittyvät Längelmäen Länkipohjaan, jota punaiset kutsuvat ”Tampereen lukoksi”.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Selma, entinen piika, tehdastyöläinen ja punaisten puolen sanitäärisisar, jolla on kaksi yksinäistä lasta. Selma on lähtenyt Länkipohjasta maailmalle tultuaan kartanon isännälle raskaaksi. Kordelinin kartanossa ei äpärälapsia siedetä, mutta kartanon isäntä päätyy kuitenkin tukemaan poikaansa Ilmaria rahallisesti tämän opinnoissa. Helsingissä Selma rakastuu venäläiseen matruusiin, ja saa tämän kanssa tyttären, Iida-Marian.

Luin kirjaa suurella mielenkiinnolla sodan alkuun saakka, sillä Heinonen kuvaa upeasti Helsingin tavallista arkea vuosisadan vaihteessa. Koin myös suurta samastumista Heikin ja Marjon nykytilan kanssa, tosin en osannut nähdä syytä pariskunnan etääntymiseen kahdessa erilaisessa sukuhistoriassa. Se, että teoksessa oli vahva nykyisyystaso, ja että Heikin romaaninkirjoitusprosessia seurattiin, toi kirjaan lisää elävyyttä. Se myös kevensi muuten painavaa tarinaa.

Luin kirjan kyllä sujuvasti, mutta itse taistelujen kuvauksien kohdalla en osannut eläytyä tapahtumiin. Tämä selittynee osittain sillä, etten muutenkaan lue paljoa sotakirjoja. Muistaakseni Täällä Pohjantähden alla on minulla jäänyt kesken jonnekin Näsijärven jäälle. Pystyn eläytymään pienten ihmisten yksittäisiin kohtaloihin, mutta en sodan joukkokuvauksiin.

Heinonen on varmasti tehnyt kirjaansa varten suuren määrän taustatyötä, mutta faktan ja fiktion suhde paikoitellen hämmensi. Esimerkiksi Kordelinin suvun läsnäolo kirjassa tuntui oudolta, kun se oli siirretty toiselle paikkakunnalle – toki on mahdollista, että Heinonen on ajatellut kartanon isännäksi jonkun mesenaatti-Kordelinin vähemmän sukulaisen. Aikani ei nyt riitä selvittämään, kuinka paljon kirjassa on reaalimaailman hahmoja, eikä se ole hyvän tarinan ymmärtämisen tasolla olennaista.

Kovin paljon uutta en tiedollisesti oppinut vuoden 1918 tapahtumista enää tämän teoksen kautta, mutta se johtuu siitä, että olen lukenut aiheesta varsinkin tietokirjoja (aloitin projektini jo 1990-luvulla). Kiinnostavaa kyllä oli vertailla punaisten moninaisia taustoja ja elinoloja – esimerkiksi Selman pojan, helsinkiläisen Ilmarin syyt liittyä punakaartiin ovat olleet erilaiset kuin längelmäkeläisen mäkitupalaisen. Ilmari on kasvanut asunnossa, jossa on vesiklosetti ja hän on ryypiskellyt valkoisten opiskelutovereidensa kanssa Kappelissa.

Kirjassa on kunnollinen juoni, uskottavat päähenkilöt ja tunnollinen taustoitus, eikä siitä ainakaan jäänyt puuttumaan mitään. Minun makuuni teos oli hieman liian runsas, mutta en osaa suoraan sanoa, mitä olisin siitä jättänyt pois (ehkä pohjalaisuusosiota olisi voinut karsia?). Kirja varmasti inspiroi varsinkin sellaisia lukijoita, joilla on omassa suvussa kansalaissodassa kaatuneita. Se auttaa suhteuttamaan tapahtumia ja luomaan läheisyyden lisäksi myös välimatkaa vihan DNA-ketjuun, joka kyllä voi kenellä tahansa aktivoitua, jos asioita alkaa kunnolla kaivaa. Toisaalta voidaan yhtä lailla rakentaa teorioita rauhan ja sovinnon DNA-ketjuista, joista niistäkin on historiallista todisteaineistoa.

 

 

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

Pala Walesia Tuomiokirkonkadulla

LlewellynTeos: Carola Sandbacka: Ellen Llewellyn (Kirjapaja, 1996)

Käännös: Kaarina Ripatti

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Viime viikolla olin lähdössä suomenruotsalaisille diakoniapäiville, ja siihen hässäkkään löytyi jo jonkun aikaa metsästämäni antikvariaattien aarre, Carola Sandbackan Ellen Llewellyn, joka jokseenkin täydellisesti soveltui tunnelmiin. Tämä teos oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996, ja minulla on mielikuva asiasta, koska pidin tuolloin kirjan nimeä erityisen houkuttavana.

Ellen Llewellyn on upea teos Tampereen historiasta, toki suomenruotsalaisesta näkökulmasta, mutta tarinaan mahtuu myös suomenkielisiä hahmoja (tietysti palveluskuntaa). Sen päähenkilö on walesilaista sukua oleva pikkutyttö, joka lähetetään 1800-luvun lopussa Tukholmasta Tampereelle asumaan siellä hyvissä naimisissa olevan isosiskonsa luo. Llewellynit ovat kuparitukkaisia kelttiläisiä käsityöläisiä, ja Ellenin äiti on Tukholmassa mainetta luonut ompelijatar, mutta uskoo tyttärensä menestyvän paremmin naapurimaan pikkukaupungissa. Suku ei enää puhu englantia eikä kymriä, mutta joillekin lapsista annetaan walesilaisia nimiä, kuten Dafydd.

Ainoa asia, jonka tiedän Sandbackasta, on että hän asui jo kirjaa kirjoittaessaan Walesissa. Teos on todella paljon kiinnostavampi, kun suomenruotsalaiseen soppaan sekoitetaan ripaus kelttiläistä eksotiikkaa. ”Llewellyniläisyyteen” liitetään suvun suullisessa perimässä toki suureleisyyttä, ehkä myös huikentelevaisuutta, mutta he ovat myös taipuvaisia masentuneisuuteen ja synkkämielisyyteen.

Ellenin lisäksi toinen romaanin keskeinen hahmo on hänen serkkunsa Elvira, jonka kanssa hän kasvaa sisarussuhteessa. Elvirasta tulee kuuluisa laulajatar, joka kiertää Eurooppaa ja oppii suuren maailman tapoja. Hän uhraa sovinnaiset perhehaaveet taiteelleen, kun taas Ellen pokaa Elviralle ajatellun liikemiessulhasen Leopold Cohnbergin ja saa viisi lasta. Leopold ei kuitenkaan menesty odotetusti, vaan perheen rahahuolet tulevat koko suvun yhteisiksi huoliksi, ja perheen kotia Tuomiokirkonkadulla joudutaan pelastamaan konkurssilta useaan otteeseen. Heillä on myös hulppea huvila Pyhäjärvellä ja meijeri Ruovedellä, jonne Ellen leskeksi jäätyään joutuu siirtymään pysyvästi.

Historiallisena romaanina Ellen Llewellyn on loistelias: se kartoittaa Tampereen historiaa aina 1800-luvun lopusta jonnekin 1960-luvun alkuun, jolloin on jo tavallista, että ruotsinkielisen porvarisperheen tyttö saattaa käydä treffeillä Ilveksessä jääkiekkoa pelaavan tuiki tavallisen Markon kanssa. Kieli- ja säätyerojen murtuminen kestää kuitenkin pitkään, ja tässä pienessä yhteisössä niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Vanha kirkko ja seurakunta ovat merkittäviä yhteisön pilareita, ja naimakauppoja usein puuhaillaan niinkin jännittävissä tilaisuuksissa kuin seurakunnan syysmyyjäisissä. Kirkkoherrojen vaihdokset aiheuttavat myrskyjä vesilasissa, mutta vielä enemmän kohinaa syntyy rouvien pukeutumistyyleistä.

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka juonellisesti kirja on aika ennalta-arvattava ja kesy. Kirjassa mennään naimisiin, tehdään lapsia ja kuollaan useita kertoja. Hahmoissa voisi olla enemmän psykologista syvyyttä, mutta miljöön kuvaus paikkaa tätä ohuutta. Tampereen kadut, sukujen omistamat putiikit, kauppahalli ja Kalevankankaan hautausmaa todella heräävät eloon teoksen sivuilla, ja varsinkin muodin näkökulmasta teos on runsas aarreaitta. Kun Elvira palaa Wienistä potemaan särkynyttä sydäntään Tampereelle, hänen kanariankeltaiset pukunsa talvisaikaan todella kohauttavat Hämeenkadulla.

Sandbacka aloittaa jokaisen kappaleensa sitaatilla, joista osa on tarkoituksella anakronistisia. Sitaattien kokoelma on riemunkirjava kooste ohjeita naisten niksikirjoista, englantilaisen kirjallisuuden klassikoista, suomenruotsalaisesta runoudesta ja mahtuu mukaan myös Hectorin laululyriikkaa täysin hassussa kontekstissa. Minulla oli sitaatteja lukiessa omaa kivaa, ja huomasin kyllä kirjailijan halun kansainvälistää luomaansa maakunnallista, paikoitellen jopa tunkkaista, porvarisdraamaa. Teos ei ehkä ole saanut sille kuuluvaa mainetta ja kunniaa siksi, että se sijoittuu Tampereelle. Menestyneissä Tampere-romaaneissa on yleensä enemmän työväenluokkaisuutta, ja voi olla, että joidenkin lukijoiden on vaikea samastua näihin suomenruotsalaisiin hahmoihin. Epäilen, että jos teos olisi sijoittunut Turkuun tai Helsinkiin, vastaavaa historiallista hämmennystä ei ehkä olisi syntynyt.

Romaanissa eletään sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan aikaa. Kansalaissota kääntyy suomenruotsalaisten suussa koodinimeksi ”Tampereen tapahtumat”, eikä heillä ole suurta roolia sodassa, vaikka heidät automaattisesti valkoisiksi niputetaan. Perheissä ei haluta ottaa vahvaa kantaa, mutta surraan sitä tapaa, jolla sodan voittaneet hoitavat jälkipyykin. Suomenruotsalaisten aiemmissa kauppasuhteissa side Venäjään oli vahva, ja perheillä oli venäjänkielisiä kontakteja ja myös ystäviä. He ovat sotaa edeltävinä aikoina eniten huolissaan venäläisten asiakkaiden menetyksestä, eivätkä varsinkaan halua itärajaa kiinni. Perheen venäläinen pianonsoiton opettaja herra Nikolajeff on kuitenkin sen verran komea ja puoleensavetävä, että Frida-rouva katsoo parhaaksi lähteä esiliinaksi tyttärensä soittotunneille. Perheeseen ei ehkä haluta venäläistä vävyä, tai äiti on muuten vaan huolissaan tyttärensä maineesta.

On varmasti hyvä valinta, ettei Sandbacka rakentanut sukuromaanistaan suurta sotaromaania. Tämä on vahvasti naisvetoinen teos, jossa kirkkoherrojen vaihdokset saattavat olla suurempia kiinnostuksen kohteita kuin presidentinvaalit. Muodin, liike-elämän, seurakuntaelämän ja musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi puutarhanhoitoon ja säilömiseen, joissa Ellen Llewellyn on suvun esikuva ja mestari. Ruovedellä kasvatetaan erikoisia yrttejä, lääkitään vaivoja monimutkaisilla rohdoksilla ja pidetään huolta, että mehupullojen etiketit ovat suorassa.

Kirjassa kuvataan Tampereen porvarillista kaupunkielämää niin tarkasti, että sen perusteella voisi luoda ”Ellen Llewellyn”-kaupunkikävelyn. Ymmärtääkseni tämä mystinen kelttiläinen hahmo on puhtaasti fiktiivinen, mutta romaanin kannessa on silti aito sukuvalokuva. Anders Carpelanin luoma kansikuva on myös kutsuva, ja houkuttelee lukijoita edelleen yli 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. En olisi ehkä lukenut teosta sen julkaisuvuonna, vaan se saapui elämääni juuri nyt sopivaan aikaan.

Toivoisin tästä kirjasta uutta painosta, ja uskoisin sille löytyvän uusia lukijoita tänään, kun Tamperekin on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut ja moniarvoistunut. Monokulttuurinen se ei ollut sata vuotta sitten, eikä se ole sitä taaskaan. Kaupunkikuvauksena teos on yksi parhaita lukemiani, ja innosti minua todella katsomaan kotikaupunkini nurkkia uusin silmin.

Antiminssien laskostaminen – opas edistyneille

paastoTeos: Marko Annala: Paasto (LIKE, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Kirjoittaminen uskoontulosta ja jäsenyydestä uskonnollisessa yhteisöissä on noussut Suomessa muoti-ilmiöksi, ja minua hengellisyyteen tai henkisyyteen liittyvät romaanit kiinnostavat erityisesti. Olen myös itse kirjoittanut romaanin vapaiden suuntien hengellisestä yhteisöstä, jota ei ole vieläkään julkaistu. Minulla ei ole vapaa suunta-taustaa, en siis kirjoita omista kokemuksistani. Ortodoksisuus taas kuuluu omakohtaisiin kokemuksiini, mutta siitä en ole koskaan kirjoittanut mitään.

Ymmärtääkseni Marko Annala on aikuisena ortodoksin uskon löytänyt kirjailija, mutta hänen romaaninsa päähenkilö Matias ei muistuta Markoa. Paasto kertoo keski-ikäisen Matiaksen uskonkriisistä, ja siihen liittyvästä etääntymisestä hänen vaimostaan Marikasta, joka ilmeisesti ei ole ortodoksi, vaan toisen sortin harras uskova. Matias on ortodoksisen kulttuurin tutkija, joka erikoistuu kirkkotekstiileihin; Marika on opettaja, joka tekee lähetystyötä kehitysmaissa. Usko Jeesukseen on alun perin ollut heidän liittonsa perusta; he eivät ole valinneet toisiaan fyysisen viehättävyyden tai muun vastaavan hömpötyksen vuoksi.

Matias tutkii antiminssejä (kirkollisia pellavaliinoja) antaumuksella, mutta päätyy luopumaan urastaan. Erään keväisen paaston aikana hänen elämässään tapahtuu parissa kuukaudessa suuria: hän ottaa loparit, perustaa yrityksen, melkein pettää vaimoaan ja hänen rakastettu mummonsa Tyyne kuolee lähes satavuotiaana. Vaikka hän eroaa kirkosta, hänen rippi-isänsä Herman ei luovu hänestä, vaan jatkaa miehen lempeää opastamista kuten ennenkin.

Tampereen lisäksi kirjassa liikutaan Kuopiossa (ortodoksisen kulttuurin kehdossa) ja Kihniöllä, jossa Matias on viettänyt lapsuutensa. Hämäläisen maalaiselämän kuvaus on pikanttia ja juurevaa, samoin kuopiolaisen baarielämän. Lempihahmoni kaikista oli syöpää sairastavan Tessan rääväsuinen äiti, jonka elämä on mennyt raiteiltaan perheen muutettua umpikierojen savolaisten keskelle. Tämä hahmo esiintyy vain yhdellä sivulla, mutta sain hänestä suuret kicksit.

Olen lukenut valtavasti ortodoksisesta uskosta, myös romaaneja, mutta Marko Annala onnistui silti opettamaan minulle aiheesta jotain uutta. Kirja suorastaan pursuaa muinaisten askeetikkojen viisauksia, mutta se kertoo myös tämän päivän ortodoksisesta tapakulttuurista. Esimerkiksi naisten rajoittuneisuudesta pyhien liinojen viikkaajana en ole aiemmin kuullut. Omituisuuksiakin Annala onnistuu kuvaamaan lempeällä huumorilla, joka ei pilkkaa eikä eksotisoi ortodoksista yhteisöä.

Olen kirjoittanut romaanin, jonka tapahtumapaikka sijaitsee parin korttelin päässä tämän kirjan keskeisistä ”hoodeista”, ja siksikin teos kolahti.  Erityisen täpinöissäni olin Matiaksen antikvariaatin perustamista vanhaan apteekkiin Pirkankadulla, koska uusia antikvariaatteja ei Tampereella ole perustettu vuosiin. Ylipäänsä Matiaksen olemus, hänen lutuinen epäkäytännöllisyytensä, herätti minussa suurta ihastusta. Fiktion maailmassa on mahdollista, että liike alkaa vielä menestyä kohtuullisesti, ja että asiakkaat osaavat tulla hakemaan hengellistä kirjallisuutta lauantaisin, kun Marika-vaimo on työvuorossa.

Paasto oli minulle vähintään yhtä vahva lukukokemus kuin Tito Collianderin Ristisaatto, jota olen pitänyt parhaana lukemanani teoksena ortodoksisesta uskosta. Toki se, että lähes kaikki romaanin hahmot, ovat vahvauskoisia ihmisiä, luo teokseen hieman naiivin ilmapiirin, mutta ainakaan mitään taantuneita lapsiaikuisia nämä henkilöt eivät ole. Usko ei ole poistanut heidän persoonistaan kaikkea särmää, vaan he kipuilevat aika lailla samojen kysymysten äärellä kuin myös ei-uskovat.

Jos etsit sielua ruokkivaa ja hoitavaa lukukokemusta, Paasto on oivallinen valinta. Kirjan sallivassa ilmapiirissä (mitä ortodoksisuus parhaimmillaan on) on lukijan myös turvallista pohdiskella omaa uskonelämäänsä tai uskonnottomuuttaan.

Kiinnostavaa myös on, kuinka erilaisia teoksia Värityskirja ja Paasto ovat. Annala tuntuu monipuoliselta kirjailjalta, jolla taatusti on vielä monia löytämättömiä ulottuvuuksia taskuissaan. Värityskirjan löysin aivan sattumalta, enkä edelleenkään kuuntele Kotiteollisuutta enkä Mokomaa. Pidän molemmista teoksista tasavahvasti, mutta koin, että Paasto oli enemmän minua varten kirjoitettu.