Kotiopettajattareksi Tampereelle

Teos: Marita Salomaa: Anna Charlotta ja elämä (Karisto, 1983)

Äänikirjan lukija: Liisa Pöntinen

Anna Charlotta Vogel on 16-vuotias koululainen saksalaisessa tyttökymnaasissa Pietarissa joskus 1820-luvulla. Isä Gerdhard Vogel on nahkatehtailija, ja perheellä on pitkään mennyt hyvin taloudellisesti. Tytön elämässä siintää edessä avioliitto jonkun sopivan, oikeasäätyisen kumppanin kanssa.

Tytön ensi kokemus rakkaudesta on jo aiheuttaa skandaalin, ja tätä välttääkseen äiti päättää viedä tyttärensä Pärnun kylpylään hermolomalle. Kylpylässä nuoret naiset käyttäytyvät vapaammin, ja uudet ystävät Baltian maista antavat umpiossa eläneelle Anna Charlottalle uutta ajateltavaa.

Pärnun jälkeen Anna lähetetään sukuloimaan Hampuriin pianotuntien tekosyyllä. Kaikki tietävät, että se on tekosyy, ja tosiasiassa tarkoitus on naittaa Anna Gottlieb-serkulle. Meininki vanhempien kotimaassa on tunkkaisempaa kuin Pietarissa, ja tyttöä kalvaa koti-ikävä.

Kotiinpaluun jälkeen Annan tehtailijaisä kuolee, ja perhettä odottaa perikato. Nuoremmat sisarukset joutuvat sijoitukseen, ja Anna jää äitinsä kanssa kärsimään köyhyydestä vuokrakasarmiin. Annan ainoa toivo on kotiopettajattaren työssä, ja sellaista on tarjolla läntisessä suurruhtinaskunnassa, mitättömässä teollisuuskaupungissa.

Perillä Finlaysonin isäntäperhe haluaa jälkikasvunsa oppivan venäjää, koska tämä on tulevaisuuden kieli. Ennen Tamperetta perhe on asunut Inkerinmaalla Kolppanassa. James ja Margaret Finlaysonilla on yksi ottotytär Flora ja useampia muita suojatteja. Venäjän tunneille osallistuu myös muiden porvarisperheiden lapsia.

Finlaysonien kveekariusko kummastuttaa Annaa varsinkin joulun aikaan. Pariskunnan elämä tuntuu liian kurinalaiselta, mutta onneksi kaupungista löytyy muita perheitä, jotka osaavat pitää hauskaa. Ylioppilas Gabriel Ravenius, tuleva lääkäri, on uusi, lupaava tuttavuus, mutta pojan äiti suhtautuu nuorten seurusteluun penseästi.

Anna Charlotte alkaa varustaa kapioarkkuaan ihka aidoilla Finlaysonin lakanoilla. Gabrielilla on kuitenkin ylirasitusta opinnoissa ja terveyshaasteita. Nopeasti hänen tilansa pahenee, ja lentävä keuhkotauti vie Annalta rakkaan sulhasen.

Tragedian jälkeen Anna päättää palata Pietariin, ja häntä tukehduttavaan perhepiiriin. Uusi työ löytyy rikkaan aatelisrouva Ljuban seuraneitinä. Työ tuntuu yhdentekevältä, ja lopulta häntä syytetään varkaudesta.

Työttömyyden kurimus katkeaa, kun hänelle tarjotaan uutta työtä Suomessa, tällä kertaa Wadenfeltien kartanossa Itä-Suomessa. Paronin ja paronittaren meininki tuntuu aidon dekadentilta, mutta lähistöllä asuva leskimies Aulin etsii lapsilleen uutta äitiä. Olisiko Annasta sitten ruustinnaksi savolaiseen pappilaan?

Olihan tämä kepeä ja viihteellinen tarina, mutta ajankuva tuntui autenttiselta, ja opin jotain uutta 1800-luvun käsityöläisyydestä ja tekstiiliteollisuudesta, mitä kirjasta etsinkin. Finlaysonin tehtaan historiasta, josta tiesin jo jonkun verran, opin myös jonkun uuden murusen.

Marita Salomaa (1916-1996) oli kieltenopettaja, kääntäjä ja monipuolinen kulttuuri-ihminen, joka aloitti romaanien kirjoittamisen vasta eläkkeelle jäätyään. Hän sai aikaan kahdeksan historiallista romaania ennen kuolemaansa. Kirjat sijoittuivat eri maihin ja aikakausille; itseäni kiinnostaa niistä ne, joissa sivutaan 1800-luvun Venäjää.

Hatanpään mailla 1200-luvulla

Teos: Evald Ferdinand Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa: kertomus Tuomas Piispan ajoilta (WSOY, 1884)

Luettuani Fredrika Runebergin romaanin Katariina Boijesta löysin vielä toisenkin historiallisen romaanin samoilta hoodeilta, ja se oli tuota Isonvihan saagaa jännittävämpi. Evald Ferdinand Jahnssonin teos kertoo elämästä Pirkanmaalla 1200-luvulla, ja vähän Turunkin tienoilla.

Tarina Hatanpään Heikistä keskittyy kristinuskon ja pakanauskon väliseen hengen taistoon, ja kuvaa rikkaan Hatanpään talonpojan perillisen pyrkimystä naida Liuksialan kartanon Lyyliä, joka Henriikkanakin ristimänimeltään tunnetaan. Lyyli tosin ei ole helposti voitettavissa, koska hän on mahdollisesti vielä Hatanpään tilallisia vauraammasta kodista.

Lyylin kilpakosija Hieraniemen Paavo ei hyväksy saamiaan rukkasia, vaan päättää hakea oikeutta aina Turun piispalta saakka. Koston hengessä hän kutsuu ristiretkeläiset kurittamaan Hämeen kapinallisia pakanoita. Turussa vietetään uuden tuomiokirkon vihkiäisiä, ja sattuupa Paavo tapaamaan retkellään jopa Latvian arkkipiispan.

Kirjassa pakanoiden joukko polttaa neljä dominikaanimunkkia elävältä jossain päin Kangasalaa. Korven Kelo-niminen noita on erityisesti kastettujen pikkulasten perään, mutta Liuksialan Lyyli pyrkii pelastamaan nämä lapsiparat teuraalta. Tahalan Taara on naispuolinen velho, joka ennustaa kuoleman merkkejä ympärillään. Manalan eukon tyttäriä pyörii vähän kaikkialla, mutta varsinkin vanhojen käräjäkivien tienoilla.

Kirjan pariskunnalle ei todellakaan käy hyvin, vaan molemmat kyyditetään Turkuun viimeiselle tuomiolle. Jos tämä kyseinen Heikki on ollut oikeasti olemassa, niin hänen kuolinpaikkansa on epäselvä: tämän tarinan mukaan Heikki teloitetaan Turussa, kun taas muiden tarinoiden mukaan miehen kuolinkivi on edelleen löydettävissä jossain Arboretumin alueelta.

Noin kolmannes romaanin sisällöstä liittyy ulkomailta tulleen pappisväen tarinointiin kaukaisista ristiretkistä muun muassa saraseenien maille, ja suomalaisten pakanoiden uhmakkuutta vertaillaan muslimeihin.

Tämä on sen tyyppinen kirja, joka avautuisi parhaiten lukijalleen, jos hän pääsisi luennan aikana käymään muutamassa kirjan kohteessa mielellään asiantuntevan oppaan kanssa. Itse en tällä lukukierroksella kokenut kirjan pakanallisia osuuksia vieraiksi, mutta osa munkkien ja papiston jutuista meni yli hilseen, koska niissä oli niin paljon katolista erityissanastoa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 18: Teoksen kannessa on koru.

Hatanpään kartanon naisenergiaa

Teos: Fredrika Runeberg: Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (1857, uusi painos Saga Egmont)

Suomennos: Arvo Lempiranta

Äänikirjan lukija: Vilma Kinnunen

En ajatellut, että kykenisin ymmärtämään Fredrika Runebergin esikoisromaania, mutta hänen miehensä merkkipäivän kunniaksi päätin haastaa itseäni. Teos kertoo isonvihan ajasta ja sen jälkipyykistä Hatanpään kartanolla nykyisen Tampereen kaupungin alueella.

1700-luvun alussa Pyhäjärven rannat ovat syvää korpea, jossa sudet ja karhut väijyvät pikkulapsia. Rouva Katariina Boije on leskirouva, jolla on kolme aikuistuvaa lasta. Poika on sotimassa ulkomailla, ja Katariina on jäänyt pitämään yksin kartanoa kahden tyttärensä kanssa. Naisten asema tiluksilla on varsin turvaton, ja näin talo tulee kasakoiden polttamaksi vuonna 1712.

Perhe joutuu sodan tiimellyksessä hajalleen. Margareeta-tytär tulee Ruotsin joukkojen sotilaan, Mauno Malmin pelastamaksi, kun taas Katariina-rouva ja Sesilia-tytär ovat päässeet venäläisen ruhtinas Galitzinin suosioon, ja palaavat lopulta kotikonnuille asuttamaan kartanon pystyyn jäänyttä torppaa. Ollessaan mierontiellä Margareeta suostuu pelastajansa kosintaan, vaikkakin järven jäällä toimitettua vihkimistä ei ole koskaan kirjoitettu kirkonkirjoihin.

Rouva Boijelle uutinen tyttären liitosta alempisäätyisen miehen kanssa on kauhistus, eikä hän osaa osoittaa tarpeeksi kiitollisuutta tyttärensä pelastumisesta. Margareeta elää vuosikausia äitinsä epäsuosiossa, kuullen puolisostaan vain kirjeitse. Vasta Sesilian kuoleman jälkeen äiti hyväksyy Margareetan liiton, koska hän alkaa olla riippuvainen tyttärestään.

Ihmissuhteiden kuvauksena teos on varsin juureva, ja useat kansanihmiset tuovat tarinaan uskottavuutta. Ymmärrykseni faktan ja fiktion suhteesta ei ollut kirjaa lukiessa täydellinen, ja vaikeasti ymmärrettävää vanhahtavaa tyyliä oli juuri yleisen historian osuudet, eli Runebergin tapa kronikoida niitä.

Kirjassa seikkaillaan useilla paikkakunnilla Tampereen ja Turun välillä, joten lukija voi bongailla tekstistä itselleen tuttuja paikkoja. Itselle nuo Hatanpään maisemat ovat hyvinkin tuttuja, ja myös Kangasalan historia 1700-luvulla alkoi kiinnostaa, koska kirjan Margareeta oli piilossa myös siellä, paikkakunnan pappilassa.

Saga Egmontin äänikirjojen kansitaiteesta huutelen sen verran, että pidän suurta osaa niistä halvanoloisina/naiiveina, mutta tämä kansikuva puhutteli minua tummissa sävyissään. Myös Vilma Kinnusen luenta oli onnistunut, ja täytyy myöntää, että ilman äänikirjaa tuskin olisin jaksanut lukea kirjaa loppuun.

Täyttä elämää avioerotalossa

Teos: Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä (Gummerus, 1959/2019)

Äänikirjan lukija: Kai Lehtinen

Tuli sitten tsekattua myös Kalle Päätalon esiroisromaani Ihmisiä telineillä. Luin tämän puoliksi painotuotteena, puoliksi äänikirjana. Kirja on julkaistu uudelleen Päätalon 100-vuotispäivän kunniaksi, ja siinä on extramateriaalina valokuvia ja sivuja alkuperäisestä käsikirjoituksesta.

Romaanin päähenkilö Mauno Joensivu toimii rakennusmestarina Tampereen keskustassa Mammonalinnaksi kutsutun kerrostalon työmaalla. Hän on monella tapaa eksyksissä ja onneton: juoppojen rakennusmiesten paimentaminen tympii, ja avioliitto natisee liitoksistaan. Eila-vaimo on jo vienyt eropaperit oikeuteen, ja vaatii osuuttaan miehen rakentamasta omakotitalosta.

Maunoa uhkaa ulkoruokinta vuokrahuoneessa tuulisilla asuntomarkkinoilla. Liian moni vuokraemäntä on seuraa kaipaava, mutta lopulta hän löytää rauhallisen huoneen vanhan leskirouvan kodista. Samaan aikaan hän itse toimii vuokraisäntänä rakentamassaan talossa.

Avioliittoa on riivannut molemminpuolinen mustasukkaisuus. Eilan paras ystävä Olga toimii neuvonantajana erossa, mutta on Maunolla ollut yritystä uida myös tämän sapekkaan vanhanpiian liiviin. Eila on löytänyt uuden kumppanin Maunon sota-ajan toverista, mikä lisää miehen katkeruutta entisestään.

Teoksen keskeinen huipentuma on Mammonalinnan harjakaiset, joissa viina virtaa ja konttorissa päädytään käsirysyyn. Harjakaisten jälkeen vaikeudet työmaalla vielä kärjistyvät: lakkoaalto velloo kaikkialla kaupungissa, ja huhujen mukaan Rantasen rakennusliikettä uhkaa konkurssi.

Oletin ensin, että kirjassa kuvattaisiin täysin miehistä maailmaa, mutta kuvatulla työmaalla työskentelee myös naisia aputöissä. Iida ja Aili ovat jo keski-ikäisiä rouvashenkilöitä, ja varsin pidettyjä työtovereita. Leskirouva Aili käy raksalla kouluttaakseen poikansa, ja Iidan mies on liian juoppo pystyäkseen elättämään perhettään. Lopulta Ailin terveys pettää, hän sairastuu lavantautiin, ja hänen hyväkseen kerätään työpaikalla kolehtia.

1950-luvun hengestä kertoi muun muassa vaimot, jotka tulevat työpaikalle saakka hakemaan miestensä tilipusseja. Tämän ilmiön olin jo ehtinyt unohtaa, vaikka olen lapsena tavannut moisia matameja. Romaanin Siiri-rouva veti roolinsa tyylipuhtaasti, mutta tyyli läheni jo Suomi-filmien Justiinaa.

Maunon kypsä romanssi tarjoilija-Liisan kanssa kuulostaa vähän sellaiselta, mitä olen kuvitellut Kallen ja Leenan välillä tapahtuneen. Romaanin Liisa on tyyni järki-ihminen, jonka kahvinkaato on varsin eleganttia. Toiseen liittoonsa rakennusmestari haluaa valaa perustuksen huolella.

Tämä teos ei minua pahemmin sytyttänyt, sillä rakennustyömaiden maailma tuntui lopulta vieraammalta kuin Koillismaan selkosten agraarinostalgia. Toisaalta voin kuvitella, että juuri tämä teos avautuu nuoremmille urbaaneille lukijoille helpommin kuin Iijoki-sarjan alkupään teokset.

Jäin kuitenkin pohdiskelemaan tässä kuvattua 1950-luvun asuntotuotantoa, ja vertailemaan sitä nykyiseen. Päätalo kutsuu rakennuttamiaan betonitaloja ihmiskennostoiksi, mutta tuossa maailman vaiheessa ihmiset olivat pikkuhiljaa pääsemässä eroon vanhan ajan hellahuoneista. Näinä päivinä taas rakentamisen trendi johtaa uudenlaiseen ahtauteen, sellaisiin tilaihmeisiin, joissa esimerkiksi ruoan laittaminen ei ole enää mahdollista. En usko, että Päätalo olisi arvostanut nykypäivän uusia vuokrayksiöitä, joiden tuotannossa ainoa intressi on nopea kate.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 16: Kirjassa on valokuvia.

Erään juoksijan muotokuva

Teos: Sean Ricks: Elämäni juoksu (Minerva, 2023)

Äänikirjan lukija: Sean Ricks

Jo vuosia Sean Ricks on tuonut valoa meidän keski-ikäisten kotiperjantaihin monipuolisella ohjelmallaan Perjantai. Moni myös tietää Ricksin elämästä perusasioita, koska hän on usein puhunut kipupisteistään ohjelmassaan. Kun alle nelikymppinen lähtee kirjoittamaan muistelmiaan, se saattaa herättää yleisössä ihmetystä, mutta Ricksin tuore teos on sopivan tiivis ja vähemmän pömpöösi. Se kertoo enimmäkseen hänen isäsuhteestaan, kehonkuvasta ja juoksemisesta.

Ricksin isä menehtyi pojan ollessa viisivuotias, ja tätä seurasi nopeasti perheen muutto Suomeen. Hänen äitinsä löysi uuden kodin Tampereen Kaukajärveltä, ja muuton on täytynyt olla melkoinen shokki New Yorkin Brooklynin jälkeen. Isä oli toista kertaa naimisissa Seanin äidin kanssa, ja hänellä oli itseään vanhempia velipuolia, jotka olivat pojalle tärkeitä esikuvia.

Seanin äidistä saa uskonnollisen vaikutelman, eli Ricks on kasvanut Raamatun tarinoiden keskellä. Tultuaan teini-ikään Sean sairastui syömishäiriöön, ja tätä menoa jatkui yli vuosikymmenen ilman, että siihen olisi puututtu asianmukaisella tavalla. Ricksin persoona on muutenkin sähäkkä ja suorituskeskeinen. Aloittamalla melko fanaattisen juoksemisharrastuksen hän toivoi saavansa parempaa vastakaikua vastakkaiselta sukupuolelta, ja voittavansa edesmenneen isän edes jollain elämän alueella. Keskustelut kuolleen isän kanssa ovat koskettavia, ja niissä päästään ylisukupolvisen perimän ydinkysymyksiin.

Teos ei kerro leimallisesti ihonväristä tai afroamerikkalaisesta perimästä, mutta yleisemmällä tasolla erilaisuudesta ja ulkopuolisuuden tunteesta. Koska olen tottunut lukemaan itseäni nuoremmilta rodullistetuilta ihmisiltä suht vihaisia tai ärhäköitä puheenvuoroja rasismista, tämä teos tuntui lempeämmältä puheenvuorolta.

Näen tämän teoksen arvon vertaistuellisena kaikille niille, jotka ovat joskus kamppailleet itsensä hyväksymisen kysymysten kanssa. Teos on myös kirjoitettu selkeän ytimekkäällä tyylillä, joka varmasti tavoittaa esimerkiksi nuoria miehiä. Jos siis omalla nuorellasi siellä kotona on vaikeuksia tarttua kirjaan, tämä teos voisi auttaa lukujumissa.

Viimeaikaisia yönaisia

Teos: Antti Heikkinen: Eila Roine (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Satu Silvo

Viimeisen viikon aikana olen kuunnellut Eila Roineen tuoretta elämäkertaa Antti Heikkisen kirjoittamana ja Satu Silvon lukemana. Kyseessä näyttää olevan suuri hittikirja, josta olen jo lukenut paljon somepalautetta. Yritin kuitenkin lähestyä teosta mahdollisimman uusin silmin ja korvin.

Kyseessä on jo kolmas Roineesta kirjoitettu elämäkerta, joten Heikkisellä on ollut haastetta löytää teoksensa uutta näkökulmaa. Teosta varten on tehty suuri määrä haastatteluja ei pelkästään Roineen, vaan myös lähipiirin ja kollegojen parissa. Roine itse asuu Tampereella Viola-kodissa ja sairastaa hitaasti etenevää muistisairautta. Näin ollen kirjan tekemisellä on ollut luonnollinen kiire, mutta se ei näy työn laadussa.

Aluksi tunnustus: teoksen alkupuolen esihistoria, eli visiitti Roineen varhaiseen lapsuuteen, sukutaustaan ja vanhempien työhistoriaan pitkästytti minua niin, että olin jo jättää kirjan kesken. Myöskään en heti päässyt kiinni Silvon lukutapaan, joka tuntui ensi kättelyssä liian vanhahtavalta ja himpun verran liian näytellyltä. Myöhemmin taas pysyin tarinassa mukana juuri eläytyvän luennan ja Silvon moitteettoman tarkan Tampereen murteen vuoksi. Välillä oli vaikea muistaa, että lukijana oli joku muu kuin Roine itse, niin lähelle Silvo pääsi näyttelijän autenttista puhetyyliä runsaiden sitaattien kohdalla. Kirjaa kuunnellessa öiseen aikaan koin, että tamperelainen humoristinen nasevuus tuotti minulle kokemuksen erikoisen yönaisen (vrt .Mia Kankimäki) kohtaamisesta, eli kirjan pitkät sitaatit menivät kunnolla ihon alle.

Olen mielestäni kohtuuhyvin perehtynyt Suomen teatterihistoriaan, mutta tästä huolimatta teoksen runsas katsaus mm. Suomi-filmien historiaan tuntui raskaalta. Ymmärsin kuitenkin, miksi teoksessa oli niin paljon sivuhenkilöitä, ja miksi Heikkinen on halunnut muistaa myös suht unohdettuja näyttelijöitä ja muusikkoja. Roine tulee kuuluisasta teatterisuvusta, ja näin ollen hänen vanhempiensa taiteilijaystävät vaikuttivat hänen varhaisiin vaiheisiinsa.

Innostuin tarinasta vasta siinä vaiheessa, kun Roine oli päässyt TTT:n teatterikouluun 50-luvulla ja oli tutustumassa Vili Auviseen. Heidän avioliittonsa tarinasta en lopulta tiennyt paljoa, sillä Auvinen kuoli jo 1990-luvulla, enkä lukenut tuolloin paljoa naistenlehtiä. Heikkinen on löytänyt mielestäni sopivan kunnioittavan tavan kirjoittaa Roinen perheen vaikeuksista, ensimmäisen lapsen kuolemasta ja Vilin alkoholismista, masennuksesta ja ennenaikaisesta kuolemasta.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin Roineen urassa ja ammatillisessa kehityksessä. Koska itse muistan hänet parhaiten TTT:n hittinäytelmistä (varsinkin Nopolan sisarusten kirjoittamista) ja hänen roolistaan Pikku Kakkosessa, opin tämän kirjan kautta paljon hänen rooleistaan vakavammissa produktioissa. Hän itse koki oppivansa paljon uutta teatterista Jouko Turkan ohjauksessa, ja yhdestä tällaisesta prokkiksesta tuli 90-luvulla hitti, joka matkusti Amerikkaan saakka.

Oma kestointressini liittyy poliittiseen historiaan, ja sen suhteen vierailu TTT:n henkilökunnan kantiinissa 1970-luvulla oli myös informatiivista. Roine ja Auvinen eivät kuuluneet taistolaiseen liikkeeseen, vaan saivat pikemminkin kärsiä sen kannattajien äkkiväärästä maailmankuvasta. Tämä vaikutti myös teatterin ohjelmaan, ja Roine tuntui kärsivän eniten niiden vääntöjen aikana, joissa taiteelta vaadittiin poliittista oikeaoppisuutta. Jotkut entiset taistolaiset ovat pyytäneet jälkikäteen anteeksi ylilyöntejään, mutta tästä huolimatta vuosikymmenestä on jäänyt Roineelle ankea sävy.

Kirjassa voimauttavaa oli lukea siitä, kuinka ikääntyvälle näyttelijälle löytyi uusia uramahdollisuuksia ja taiteellisia näkökulmia vielä eläkeikäisenä. Toki Heikkisen tarjoama näkökulma Roineen elämänuraan on melko perinteinen ja myötäsukainen, mutta uskon, että kirja kuulostaa ja näyttää päähenkilöltä itseltään. Kaikkia Heikkisen elämäkertoja en ole lukenut, joten en osaa verrata tätä muihin hänen tuottamiinsa julkkiselämäkertoihin. Alkupuheessa hän kertoo, että hän on saanut kriittistä palautetta henkilöiden liiallisesta fanittamisesta. Tässä en havainnut ärsyttävää faninäkökulmaa, mutta olisin kaivannut kerrontaan himpun verran lisää särmää.

Rakkauskirje Manse Citylle

Teos: Mirella Mäkilä: Seuraavana Tampere (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Roosa on kolmikymppinen mainosalan freelancer-yrittäjä, joka on muuttanut Helsingin Sörnäisiin miehen perässä. Hänen poikaystävänsä Jani pärjää Roosaa paremmin samalla alalla nousujohteisessa mainostoimistossa. Jani ja Roosa ovat eläneet kimpassa sopuisasti, vaikka heillä on suuria sisustuksellisia linjaeroja. Jani on minimalismin ystävä, kun taas Roosa pitää vintagesta ja reippaista väreistä.

Ilman Jania Roosa tuskin olisi edes ajatellut Helsinkiin muuttoa. Hänellä on tiivis yhteys vanhempiinsa, jotka edustavat juurevaa perusmanselaisuutta. He käyvät mielellään kylässä tyttärensä luona Helsingissä koukaten ABC-aseman lounasbufeen kautta, mutta vierailujen agendana tuntuu olevan vain jälkikasvun houkuttelu takaisin rieväkylään. Leivon leipomon rievä on ehdoton tuliainen, jota ilman ei perustamperelainen pärjää maailmalla.

Kuten jo kirjan nimestä voi päätellä, teos käsittelee paluumuuttoa provinssikaupunkiin. Roosa on saanut kokea Helsingin parhaimmat ja pahimmat puolet, ikuiset lauantaiaamujen pskumppabrunssit Kallion trendikuppiloissa, luovien ystävien kokeelliset draamaprojektit, työelämän jatkuvan suorituspaineen ja parisuhteen, jossa urapyrkimykset eivät asetu tasan. Tähän verrattuna Tampere on hidas ja jälkijättöinen kaupunki, mutta ei sekään mikään idyllinen lintukoto.

Tampereelle palattuaan Roosa muuttaa väliaikaisesti ystävänsä asuntoon Pyynikin rikkaidenrannalle, idylliseen puutaloon, jossa on harvoin tarjolla kämppiä. Hän saa pätkätyön vähemmän seksikkäässä maansiirtoyrityksessä, jossa ei ymmärretä paljoa nettisivujen päivityksestä. Uusia deittejä löytyy niin Tinderistä kuin livenä kavereiden kautta, mutta erokriisi painaa vielä nuoren naisen mieltä. Eksän stalkkaaminen ei vie elämää eteenpäin, mutta miksi se on silti niin koukuttavaa?

Kyseessä on ymmärtääkseni uuden chicklit- tyyppisen kirjasarjan aloitusosa, ja se on jo saanut lyhyen hyllyelämänsä aikana paljon suitsutusta. Itsekin kuuntelin kirjaa käydessäni viikonloppuna Helsingin Sörnäisissä, aivan Roosan kuvatun asumuksen nurkilla, joten pystyin hyvin eläytymään kirjan tunnelmiin. Täysin en kokenut kuuluvani kirjan kohderyhmään, mutta arvostin vetävää kirjoitustyyliä ja sympaattisia päähenkilöitä.

Itse en koe muuttoa Helsingistä Tampereelle kovin merkittävänä elämänmuutoksena, josta olisin valmis kirjoittamaan kirjan, joten olen yllättynyt siitä, kuinka paljon Mirella Mäkilä sai irti aiheestaan. Yleensä tässä genressä kuvataan muuttoja maaseudulle ja syrjäseuduille, mutta on virkistävää, että muutto yhdestä suuresta kaupungista toiseen voi sekin nousta kaunokirjalliseksi aihioksi.

Tiedostavan nuoruuden läpileikkaus

Teos: Kati Tervo: Tyttö joka olin (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Viime aikoina olen ollut kiinnostunut 1960-70-luvulla eläneiden nuorten aikuisten muistelmista varsinkin poliittisen tiedostamisen näkökulmasta. Tätä kirjallisuutta on saatavilla paljon, ja suurin osa siitä on varsin raskassoutuista tilintekoa taistolaisliikkeen henkisestä perimästä. Kati Tervo (s.1954) kuuluu siihen ikäluokkaan, joka on ollut liikkeen vaikutuspiirissä, mutta ei sen sisäpiirissä. Kirjassaan hän kuvaa enemmän nuoren naisen identiteetin etsintää kuvataiteiden parissa. Poliittisen kodin hänkin löysi vasemmalta, mutta sen merkitys ei ole tässä muistelmateoksensa keskiössä. Hän kertoo kannattaneensa Ele Aleniuksen eurokommunistista linjaa, mutta teos ei ole leimallisesti ainakaan puoluepoliittinen muistelma.

Tervo vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Espoossa porvarishenkisessä kodissa, joka ei kuitenkaan ollut erityisen rikas. Hänen isänsä oli sotaveteraani, äiti lotta, ja hänellä oli aikuinen veli, joka oli jo perheellinen. Kasvuympäristö oli materiaalisesti turvattu ja henkisesti epävakaa, sillä perheen isä oli käytökseltään arvaamaton. Nuori Kati oireili psyykkisesti teininä, jäi keskikoulussa luokalleen, eikä jaksanut ajatella lukio-opintoja. Tämän sijaan hän löysi paikkansa Vapaassa Taidekoulussa, ja kävi töissä muun muassa Arabian tehtailla.

Kirjassa kuvataan 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun teinien bilettämistä, seksuaalista etsintää ja psyykkisiä ongelmia avoimesti ja kursailematta. Kirjan nuorista suurin osa on ns. kilttejä perhetyttöjä, mutta kyllä maar he osaavat järjestää villejä kotibileitä, väärentää henkkareita ja asioida Alkossa jo 15-vuotiaina. Vapauden vyöhykkeinä toimivat myös kesälomien harrastekurssit maaseudun opistoilla. Nuori Kati löytää henkireiäksi Oriveden Opiston, jonka taidekursseilla on varsin boheemi meininki. Kati kuuluu kuitenkin niihin onnekkaisiin, jotka pystyvät lopettamaan kolmen viikon taidekurssin pontikankatkuisen ryyppyputken kuin seinään, ja siirtymään takaisin vähemmän päihdehuuruiseen arkeen. Monella hänen lähipiiristään on vakavia päihdeongelmia jo parikymppisenä.

Teos on varsin moniulotteinen, eli se tarjoaa ajattelemisen aihetta eri tyyppisille lukijoille. Sitä voi lukea nuoren naisen kasvukertomuksena, kuvauksena psyykkisistä ongelmista ja parisuhdeväkivallasta, taidehistoriallisena pläjäyksenä tai 70-luvun aikamatkana. Itse koin kuvaukset taiteen opiskelemisesta omaperäisimpinä, kun taas tunnustan, etten oppinut paljoakaan uutta 70-luvun politiikasta tai muusta ajan hengestä. Juuri taideopiskelijan näkökulma innoitti minua myös muistelemaan Tervon aiempaa romaania Ellen Thesleffistä ( Iltalaulaja, 2017), joka on jäänyt mieleeni harvinaisen elävästi. Nyt tämän teoksen luettuani ymmärrän paremmin Tervon motiiveja kirjoittaa tuo taidehistoriaan syvään sukeltava teos.

Kirja on varsin tiivis ja helppolukuinen, eli minulle se tarjosi yhden pidennetyn iltapäiväkahvituokion. Nykyään kuuntelen lyhyempiä äänikirjoja kuin radio-ohjelmia, ja vinhasti nopeutettuun tahtiin siinä tapauksessa, jos aihepiiri vaikuttaa tutulta ja helposti lähestyttävältä. Tätä kirjaa suosittelen varsinkin sellaisille lukijoille, jotka kärsivät lukujumista tai jotka ehtivät lukemaan vain lyhyitä hetkiä viikossa.

Kolmen autokartanon kupeessa

Teos: Seppo Jokinen: Sen maksaa minkä tilaa (Crime Time, 2023)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Komisario Koskis-sarjan 28. osa julkaistiin viime viikolla, ja hotkaisin sen ennen pääsiäistä parissa päivässä. Sen nimi muistutti minua vähän Perussuomalaisten sloganista. Ja koska persut voittivat vaaleissa ja minua v-tutti kuin pientä eläintä, niin suhtauduin kirjan nimeenkin vähän penseästi. Sen kuitenkin tiedän, ettei Koskis-sarjassa puhuta paljoa politiikkaa muuten kuin identiteettipolitiikan tasolla (tasolla kannanotot fillarointiin, ratikkaan, ruokavalioon ja muihin kuluttamiseen liittyviin valintoihin). Luulen, että tästä sarjasta voi nauttia kuka tahansa katsomatta puoluekantaan, joten annettakoon Seppo Jokiselle tämä nimeäminen anteeksi.

Teos alkaa komeasti omilta nykyisiltä nurkiltani, Rantaperkiöstä, jossa sijaitsee moni käytettyjen autojen liike. Siinä seikkaillaan myös aivan oman taloni nurkilla, Rantaperkiön kentän kupeessa, joten pääsin tarinaan sisään varsin jouhevasti. Yksi tarinan päähenkilöistä on eläköitynyt autokauppias Rauli Rantavaakko, joka on aikanaan ollut Koskisen inttikaveri. Raulilla on kolme poikaa, jotka pyörittävät isoisän aloittamaa perheyritystä kolmessa eri pisteessä Pirkanmaalla.

Raulin isä tekee kuolemaa hoitokodilla, ja ennen kuolemaa hän haluaa tunnustaa aviottoman lapsen isyyden. Perintökuvioihin saapuu mutkia, joista varsinkin Raulin pojat ovat varsin pahoillaan. Pojilla on keskenään riitoja, ja varsinkin Ikaalisissa sijaitsevalla toimipisteellä menee huonosti. Koskinen päätyy konsultoimaan Raulia elämän kriisin keskellä, koska he ovat vanhoja armeijakavereita. Näin tehdessään hän kuitenkin melkein saa taas varoituksen virkavirheestä, koska hän ei tunnetusti osaa aina erottaa työaikaa vapaa-ajasta.

Teoksessa etsitään palkkamurhaajaa, ja henkilöä, jolla on varaa hoitaa tappaminen paatuneita rikollisia rekrytoimalla. Autokauppoihin liittyy koronakriisin aikana monenmoista uutta kansainvälistä kytköstä, ja varastettuja autoja tuodaan maahan nyt enemmän Saksasta kuin Itä-Euroopasta. Hämäräbisneksissä pyörii monia Koskiselle aiemmin tuttuja naamoja.

Yksityiselämän puolella Koskinen on eronnut kollegastaan Ulla Lundelinista, myynyt talonsa Nekalan Sirppitiellä ja joutunut muuttamaan väliaikaisesti POLAMK: in opiskelija-asuntolaan. Ulla Lundelin on valinnut isoäitiyden ja palannut Hämeenlinnaan, jossa Koskinen ei voi kuvitella asuvansa. Eniten pidin kirjassa Ullan autistisen lapsenlapsen Lulu Ulpukan räppinumerosta, joka toi teokseen hieman maagista poljentaa.

Teos ei ollut Koskis-sarjan dynaamisin osa, mutta täyttä tykitystä ei voida odottaa jokaiselta osalta sarjassa, joka on jatkunut 1990-luvulta saakka. Sarja varmasti vetoaa moniin autenttisella kodikkuudellaan, ja sen pitkäaikaiset fanit voivat sen kautta peilata omaa ikääntymistään. Itselleni sarja on tarjonnut ikkunan dekkarin kirjoittamisen menetelmiin, joista Jokisen menetelmä tuntuu kiehtovan eksoottiselta.

Komisario Kosmisen kyydissä

Teokset: Seppo Jokinen: Hiirileikki (Crime Time, 2006 ) ja Koskinen ja taikashow (Crime Time, 1999 )

Sakari Koskisesta kertovan ikuisuussarjan seuraaminen eteni täällä päässä taas kahdella piirulla. Nyt alan taatusti olla projektissani jo loppupuolella, mutten vieläkään tiedä, kuinka monta kirjaa hankkeestani vielä puuttuu. Osa kirjojen nimistä ovat mitäänsanomattomia, eivätkä kaikki kansikuvatkaan herätä automaattista muistikuvaa.

Hiirileikki kuuluu ehdottomasti tämän sarjan parhaimmistoon. Sitä kuunnellessa minua pelotti ja ahdisti aidosti, ja pidin juonta kekseliäänä ja herkullisen brutaalina. Kirjassa yhteensä viisi poikamiestä löytyy kuolleena, katoaa tai tulee kolkatuksi sen jälkeen, kun he ovat käyneet nostamassa pankin tiskiltä 20 000 euroa rahaa 500 e seteleinä. Ensimmäinen löydetty uhri on jäänyt eloon, mutta hänen tunnustuksessaan on paljon hämärää. Koskisella on aihetta epäillä, että pahoinpidelty mies häpeää tapahtunutta, eikä tämän vuoksi kerro poliisille kaikkea. Samaan aikaan muualla Tampereella, Olkahisen hiljaisella puutaloalueella hiljainen aikamiespoika, lehdenkantaja Arvi kohtaa elämässään ensi kertaa aidon rakkauden.

Kirjan naispuoliset auervaarat olivat hurjia tyyppejä, ja sen matkassa pääsi vierailemaan myös Satakunnassa, Pirkanmaan maaseudulla, Savossa ja Tukholmassa. Siinä elettiin aikaa, jona yksinäiset sydämet edelleen etsivät seuraa lehtien seuranhakupalstoilta. Raaimmat veriteot tehdään uusien muotihuumeiden voimalla, pillereissä on muun muassa fentanyyliä. Itse opin vasta tänä vuonna, mitä fentanyyli on, vaikka sitä ilmeisesti on ollut kaupan jo parikymmentä vuotta.

Hiiirileikki on sarjan 11. osa ja Koskinen ja taikashow neljäs. Taikashow-teoksessa Sakari Koskinen elää edelleen avioliitossa Raijan kanssa hervantalaisessa omakotitalossa. Heillä on alkava aviokriisi, ja Raija kärsii kasvavista terveysongelmista. Syitä migreeniin hän löytää henkimaailmasta ja asuinalueen radonilmentymistä. Pariskunnalla alkaa olla syviä arvoristiriitoja. Myöhemmässä osassa Koskinen elää suhteessa Linnean kanssa, ja käy ruokkimassa naisen kilpikonnia tämän ollessa matkoilla.

Toinen lukemani dekkari tuntui jo eeppisen nostalgiselta, eletäänhän siinä markka-aikaa. Siinä liikutaan 1990-luvun strippiklubeissa, ja puhutaan hyvin vanhahtavasti homoseksuelleista ja AIDS:ista. Koskinen lähtee eeppiselle Ruotsin-risteilylle Magic Mike-nimisen taikurin ja tämän avustaja Miss Gettan kanssa. Kirjan juoni oli varsin luova, ja tuntui siltä, että Jokisella on ollut hulvattoman hauskaa sen taikamaailmaan sukeltaessa. Komisariokin saa taikurien kyydissä uuden liikanimen Kosminen, ja hän alkaa jo hetken verran uskoa omiin selvännäkijän kykyihinsä.

Molemmat teokset olivat loistavia, mutta Hiirileikki jäänee paremmin mieleen rikosjuonen suhteen. Taikashow-kirjaan mahtui enemmän Koskisen henkilökohtaista kriiseilyä ja poliisilaitoksen sisäistä suhdesoppaa. Yhtään huonoa dekkaria en ole Jokiselta lukenut, mutta jotkut teoksista ovat tuntuneet hieman verkkaisilta tai toisteisilta. Tv-sarjaakaan en ole vielä päässyt seuraamaan, koska en katso maksullisia kanavia.