Taidematka maailman ympäri

Minulla jäi Mario Vargas Llosan tuotantoon draivi päälle joulunaikaisen ensi kosketuksen kautta. Seuraavaksi työn alle asettui miehen myöhempään tuotantoon kuuluva Paratiisi on nurkan takana (2003, suom, 2005), joka on laajuudeltaan aivan eri luokkaa kuin Äitipuolen ylistys. Teos nimittäin käsittelee Paul Gauguinia ja hänen espanjalais-perulaista isoäitiään Flora Tristania, joiden molempien uskomattomat elämät asettuvat tässä teoksessa kiinnostavaan ristivaloon. Vaikka teos on kirjoitettu romaanin muotoon, siitä voi nauttia myös (ilmeisen perusteellisesti tutkittuna) elämäkertana. Tässä on kaksi tulisieluista uudistajaa, joiden toiminnan motiivit vetivät heitä täysin eri suuntiin: anarkistis-sosialistista työväenliikkeen aktivisti Floraa yhteisen hyvän edistämiseen ja omasta etuoikeutetusta taustasta luopumiseen, ja tyttärenpoika Paulia taiteellisen uudistuksen lisäksi hedonistiseen, individualistiseen elämäntapaan, seksuaalisiin kokeiluihin ja ympäröivän yhteiskunnan moraaliarvojen kumoamiseen.

Feministilukijaa varmasti kiehtoo enemmän Floran hahmo kuin Paulin, hänen huikea odysseiansa Peruun pakoon aviokriisiä ja mustasukkaista eksää, jonka vaiheissa on monia yllättävän moderneja piirteitä. Floran huoltajuustaistelu jatkuu Pariisin oikeussaleissa vuosikausia sillä aikaa, kun lapset ovat välillä maaseudulla imettäjällä huostassa, välillä sisäoppilaitoksissa. Aikuiseksi elää vain tytär Aline, Paulin äiti, joka hänkin Floran lailla kuolee nelikymppisenä. Floran maankiertolaiselämä ympäri Ranskaa työväenyhdistyksien perustajana on monessa suhteessa jopa Paulin Etelänmeren reissuja riskaabelimpaa, vaikka rakkausseikkailuja tällä on vähän. Taistelujen nyanssien ymmärtämiseksi moni joutunee kaivamaan lisää tietoa eri liikkeiden taustoista – minullekin, entiselle politiikan teorian lukijalle, eri liikkeiden kytkökset toisiinsa jäivät hieman hämäriksi. Kirja kuitenkin valottaa ansiokkaasti esim. ranskalaisen kommunistisen ajattelun historiaa ennen Marxia ja erityisesti kommunistien ja anarkistien utopistisia visioita, joihin lähestulkoon kaikkiin tuntui kuuluvan vapaa rakkaus. Puritanistinen Flora kävi kamppailua vapaan seksin (mies)ideologeja vastaan, vaikkakin ehti ennen kuolemaansa kokea ainakin yhden toverittaren lihallisen rakkauden.

Paul Gauguinin elämäkerrassa keskitytään keski-iän maaniseen luomisvaiheeseen ja syfiliksen aiheuttamaan terveyden hiipumiseen. Tarina on monessa suhteessa irvokas, siinä korostetaan Gauguinin ruumiillisuutta ja loputonta himoa Etelämeren saarten teinityttöihin. Kymmenen vuoden aikana hänellä ehtii olla jopa kolme nuppurintaista vahinea (vaimoa), jotka tulevat ja menevät mielensä mukaan. Vaikka paikalliset lääkärit ovat huolissaan Gauguinin elostelusta tyttöjen kanssa tartunnan leviämisen vuoksi, ei miestä saada aisoihin eivätkä tytöt lopeta parveiluaan miehen erikoisen patsas- ja eroottisten valokuvien kokoelman ympärillä. Tahitin ja sen ympäröivien pikkusaarten maorikulttuurin kuvaus on tässä kiehtovaa, erityisesti tutkimusmatkat ”kolmanteen sukupuoleen”. Gauguin ihaili tahitilaisten estotonta seksuaalisuutta ja sallivuutta, kokien vetoa myös kukkasin koristeltuihin nuoriin miehiin. Tämä nousi Gauguinin maalauksissakin keskeiseksi teemaksi, ja ”villi-ihmiseksi” itseään tituleeraava maalari löysi maorien sukupuolijärjestelmästä enemmän järkeä ja mielenrauhaa kuin oman kulttuurinsa normeista. Samalla Vargas Llosa näyttää kolonialismin nurjaa puolta, ranskalaisten, muiden eurooppalaisten ja kiinalaisten taistelua vähäisistä resursseista ja kauppamonopolista. Seksuaalinen vallankäyttö oli olennaisena osana suurempaa riistokuviota. Gauguinin paaria-asema paikallisessa yhteisössä korostuu korostumistaan, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän paikallisen kielen taitoisena alkaa neuvoa maoreja virkavallan vastustamisessa.

Ranskan, Etelä-Amerikan ja Etelämeren lisäksi tässä seikkaillaan ainakin Britanniassa ja Tanskassa. Gauguinin avioliittoa ”Viikingin” eli tanskalaisen Mette Gadin kanssa verrataan hänen pakkomielteisiinsä tummahipiäisistä naisista. Gauguin asui myös muutaman vuoden anoppilassaan Kööpenhaminassa, mikä oli taiteilijalle onnetonta, köyhää aikaa. Vaimon suku kirjaimellisesti hääti vätyksen pois maasta, ja paettuaan takaisin Gauguin sai mukaansa yhden viidestä lapsesta elätettäväksi. Lapsi pantiin vaatimattomaan täyshoitolaan, jonka maksuja taiteilija yritti raapia kokoon liimaamalla julisteita valopylväisiin. Sekä Floritan että Paulin lapsista osa menehtyy jo nuorina, eikä vanhemmuus merkitse kummallekaan paljoa. Perheet elävät hajaantuneina eri maihin ja välillä kirjeenvaihtokin tyrehtyy.

Valitettavasti käännöksessä on paljon painovirheitä ja muita huolimattomuuksia. Kerrontatekniikassa toisen ja kolmannen persoonan vaihtelu kerrottaessa samasta henkilöstä saman kappaleenkin sisällä ei ainakaan tunnu luontevalta ratkaisulta suomen kielellä – Llosa siis sinuttelee ja puhuttelee henkilöitään runsaasti, kysyen heiltä kysymyksiä toiminnastaan. Tämä voisi toimia, jos persoonamuodot eivät sekoittuisi jatkuvasti.

Toinen ongelma liittyi maalausten ja taiteilijan työn käsittelyyn. Mielestäni Vargas Llosa kuvaa taitavammin Floritan poliittista työtä kuin Gauguinin luomisvoimaa. Maalausten taustojen kartoittamisesta ei tässä synny sellaista ”elävän taulun” illuusiota kuin monista muista taiteilijaelämäkerroista. Väreillä ei leikitä, eikä maalaamiseen uppouduta kielen tasolla. Ehkä Vargas Llosa ei tietoisesti halunnut lähteä paisuttamaan maalausten aistillista puolta, vaan kuvaa niiden syntyä kaikessa raadollisuudessaan. Kuvaus Gauguinin ja Vincent van Goghin suhteesta ja yhteiselosta Bretagnessa on ehkä taiteilijaelämän kuvauksista mieleenpainuvin – tässäkin siis päästään kuuluisaan korvansilpomisepisodiin.

Absinttia teoksessa juodaan loppua kohti melkein kolpakoista, sillä Gauguin kärsi kivuliaista säärihaavoista, ja tarvitsi kirkasta viinaa ja opiaatteja selviytyäkseen illoistaan ja öistään. Näistä viinanhuuruisista tunnelmista Floritan kertomus antaa hyvää kontrastia ja välimatkaa – kahden elämän ja aikakauden rinnakkain käsittely antaa molemmista enemmän. Kaiken kaikkiaan tämä maailmanympärysmatka oli huikea ja yllättävän helppolukuinen. 1800-luvun maailmanhistorian, sosialismin ja kolonialististen suhteiden vetävänä kertauksenakin tätä voi lukea, taatusti pitkästymättä.

Seitsemän askelta kohti kotia

Kaija Juurikkala (s. 1959) on tunnettu lukuisista lasten ja varhaisnuorien elokuvistaan, mutta viime aikoina hän on tullut julkisuuteen näkijänä ja henkisen kasvun kirjailijana. Vuodesta 2008 hän on myös pitänyt miehensä Juha Juurikkalan kanssa perhekotia Etelä-Savon Mäntyharjulla.

Ironista kyllä, juuri kun edellisessä postauksessa pääsin lesoilemaan itämaisvaikutteisesta henkisestä kirjallisuudesta luopumisesta, eteeni pomppasi taas uusi sisäisiä matkoja suitsuttava teos.  Juurikkalan Varjojen taika. Matka edelliseen elämään  (2011, LIKE) ei alleviivaa kuulumista mihinkään tiettyyn uskontoon, hengelliseen suuntaukseen tai traditioon, mutta rivien välistä on löydettävissä erityisesti zenbuddhalaisia ja alkuperäiskansojen shamanistisia virityksiä. Poppisosaston puolelta Juurikkala siteeraa erityisesti Paulo Coelhoa ja hyvin henkisistä seksioppaistaan tunnettua Thomas Moorea. Seuraava looginen lähdeviite tällä tiellä olisi varmaan edesmennyt jesuiittapappi-guru Anthony de Mello, jonka Havahtuminen-teos on herättänyt postuumistikin pahennusta Vatikaanivaltiossa. Coelho-sitaatista jo ensimmäisen luvun sisäänheittona olin automaattisesti ärsyyntynyt.

Luin teoksen yhdeltä istumalta tammikuisena sunnuntaipäivänä, ja vaikka en koe ympäröivää todellisuuttani Juurikkalan tavoin, lukukokemus oli virkistävä ja eheyttävä. Teoksessa Juurikkala kuvaa henkistä matkaansa omiin näkijän kykyihinsä ja fyysistä matkaa Kiotoon, Japaniin, keskelle kirsikankukkien juhlaa ja vastauksia hänen entisestä elämästään. Juurikkalan kustannustoimittaja LIKE:llä on kuvaillut häntä ”hörhöimmäksi tapaamakseen ihmiseksi”, mutta myönteinen julkaisupäätös kertoo omaa tarinaansa. Juurikkalalta ei ainakaan puutu uskallusta, ja teksti tuntuu perinjuurin rehelliseltä.

Minusta tässä kirjassa huikeinta oli Japanin-matkan suunnittelun ja itse reissun kuvaus, ja Juurikkalan matkan aikana (ja osittain jo ennen matkaa) lahjaksi saama kertomus itsestään Ichi-tyttönä, joka kuoli nuorena kalligrafiaopettajansa hyväksikäyttämänä. Monihan voi pitää tätä ennettä tai näkynä silkkana psykoosina, mutta koska Juurikkala kykenee kertomaan matkanteostaan tarkkaan myös tämän päivän tasolla, nauttien maisemista, tarkkaillen ohikulkijoita, psykoosiselitys ei kuulosta vakuuttavalta. Hassuna yksityiskohtana Juurikkalan matkan suunnittelussa oli, että hän antoi itselleen luvan varata lentoliput vain, jos löytäisi eräästä helsinkiläisestä liikkeestä valkoisen tai harmaan villatakin alle 20 eurolla. Takki löytyi hopeanvärisenä ja siinä oli ystävien mukaan kimonomainen leikkaus. (Moni meistä varmaan salaa harrastaa vastaavaa maagista ehdollistamista arjessaan, muttei kehtaa kertoa siitä muille. Itselläni on muutamia vastaavia kokemuksia – olen käyttänyt vastaavia arkisia sattumuksia vaikeita päätöksiä tehdessä, mutta en pidä tästä kovin suurta meteliä.)

Toinen edellisiin elämiin liittyvä teema liittyi sairastamiseen ja kivun kokemukseen. Juurikkala uskoo, että myös kipu on viesti edellisestä elämästä, ja hänen omat jatkuvat virtsatientulehduksensa kertoivat epävarmuudesta seksuaalisuuden alueella. Japanissa hän lähtee ”kaatamaan karhua”, eli työstämällä edellisestä elämästä saatuja viestejä hän onnistuu selättämään alkavan virtsatientulehduksen käyttämällä henkisiä voimiaan. Mikä ettei, jos se jollakulla toimii noin. En silti lähtisi suoralta kädeltä suosittelemaan metodia pitkään ja kroonisesti sairastaneille. Lisäksi monet lapset ja nuoret aiheuttavat itselleen virtsatievaivoja pukeutumalla huonosti tai kirjaimellisesti istumalla kylmällä kivellä. Ei kai kaikki kipu tai sairaus voi olla viestiä edellisestä elämästä – emmekö me myös omilla elintavoillamme voi joskus saada jotain ikävää aikaan?

Siinä mielessä olen Juurikkalan kanssa samaa mieltä, että me kaikki taatusti kannamme mukanamme tuntemattomia taakkoja, emotionaalisia möykkyjä, jotka vaikuttavat negatiivisesti olemiseemme ja tekemiseemme. Kaikille ongelmille ei löydy selitystä rikkinäisestä lapsuudesta, omien vanhempien laiminlyönneistä tai murrosiän kolhuista. Kuinka ihminen sitten lähtee näitä solmuja avaamaan, se on kunkin omalla vastuulla. Joillekin avain hyvään mieleen ja parempaan elämään voi löytyä jostain vielä yksinkertaisemmasta lähteestä kuin entisistä elämistä.

Varjojen taika on puhtaasti omakohtainen kertomus yhden yksilön matkasta sisimpään, ja se pitää lukea juuri sellaisena. Kokija on monipuolisesti luova ja lahjakas ihminen, joka on elänyt viimeiset ajat turvallisessa parisuhde- ja perhekuviossa. Urallaan hän on kulkenut kriisistä toiseen, mutta onnistunut kääntämään äärimmäisen stressin kokemukset salaisiksi voimavaroikseen. Näin ei valitettavasti käy kaikille, vaikka he kuinka ramppaisivat henkisen kasvun piireissä. Mielestäni kirjassa olisi voinut olla enemmän pohdintaa siitä, mitä henkisiä vastoinkäymisiä voi tulla eteen, jos lähtee huonosti valmisteltuna ”karhua kaatamaan”. Aion jossain vaiheessa lukea teoksen jatko-osan Askeleita- intuition mestarikurssi (2012) ja toivon, että sieltä löytyisi vastauksia kiperämpiinkin kysymyksiin.

PS: Juurikkala näyttää olevan seuraavaksi maalauskeikalla Jyväskylässä, minulle tutussa Galleria Patinassa, 6-7.2. Näyttelyn avajaiset ovat pe 7.2. klo 17-19.

Länsimaisen koulutuskritiikin klassikko

Intialainen R.K. Narayan (1906-2001) on vanha tuttavuus hyllystäni, tosin en ole vielä lukenut hänen suomennettua teostaan Kilpimaalarin rakkaus (1976). Yhteen aikaan minulla oli tapana hamstrata kaikki Intiaan liittyvä kirjallisuus, joten hyllystäni löytyy poliittisen historian ja fiktion (the usual suspects) lisäksi talousanalyysia, vastu shastra-sisustussuunnitteluopas, lastenkasvatusoppaita ja kaikkea muuta kivaa. Buddhalaiset ja hindulaisuuteen viittaavat henkisen kasvun oppaat möin pari vuotta sitten menestyksellä kirpparilla, sillä tiesin niille olevan markkinaraon täällä hörhöjen pääkaupungissa Tampereella. Koko Intiaa ei tarvitse säilyttää hyllyssään. Intia ei luultavasti välitä siitä, kuinka paljon olen häntä koskevaa kirjallisuutta läpi kahlannut.

Narayanista tiesin etukäteen sen, että hän oli ensimmäisiä massasuosion saaneita englanniksi kirjoittaneita romaanikirjailijoita, jota nykykirjailijat arvostavat paljon. Maailman maineeseen hän nousi hyvän ystävänsä Graham Greenen ohjauksessa; Greene auttoi Narayania saamaan länsimaisia kustantajia ja hän myös antoi kollegalleen vinkkejä siitä, kuinka intialainen teksti saadaan muulle maailmalle paremmin ymmärrettäväksi. Narayania on verrattu mm. Tsehoviin, Gogoliin, de Maupassantiin ja ennen kaikkea William Faulkneriin, sillä sekä Faulknerin että Narayanin romaaneista iso osa tapahtuu samassa fiktionaalisessa kaupungissa. Narayanilla kaupunki on nimeltään Malgudi, se sijaitsee jossain Tamil Nadun provinssissa ja se on tyypillinen keskikokoinen hallintokaupunki, jossa on oma, länsimaisen koulutuksen saanut keskiluokkansa, joka imitoi elämäntyylissään brittejä. Narayan ehti kirjoittaa viisitoista Malgudiin sijoittuvaa romaania  ja nyt minulla on työn alla sarjan ensimmäinen teos, jo v. 1935 julkaistu Swami and Friends.

Swaminathan on kymmenvuotias koulupoika, jonka isä on alempi viskaali oikeustalolla, ankara, lainkuuliainen mies. Alussa Swami käy katolisen kirkon pitämää lähetyskoulua, mutta sekaannuttuaan kansannousuun Mahatma Gandhin vangitsemisen päivänä ja rikottuaan koulunsa ikkunoita ja rehtorin kanslian kalustoa, hänet erotetaan. Hänen isänsä onnistuu kirjaamaan pojan kilpailevaan instituutioon, The Board High Schooliin, jossa läksyjen määrä on Swamin mielipahaksi kaksinkertainen ja koulupäivät pidempiä. Tämä aiheuttaa komplikaatioita pojan elämässä, sillä hän on paikallisen krikettikerhon perustajajäseniä ja hänen kuuluisi jo olla treeneissä, kun koulussa vielä tehdään armeijamaisia kuriharjoituksia. Neuvokkaana poikana Swami kuitenkin yrittää saada vapautuksen kuriharjoituksista, mutta hänen temppuilunsa ei mene läpi rehtorin haukankatseen ja hänet erotetaan toistamiseen. Swami tuntuu olevan aina pulassa, joko poliittisesti tai uskonnollisesti. Piiskaa hän saa koulussa harva se viikko. Hän uskaltaa myös kyseenalaistaa koulun yksioikoista uskonnonopetusta, jossa pieniä hindulapsia yritetään saada jättämään vanhempiensa elottomat patsaat ja kääntymään Jeesuksen ystäviksi. Swamin on vaikeaa ymmärtää Nasaretilaisen jumaluutta, sillä tämä söi lihaa, joi viiniä ja vielä ristiinnaulittiin jostain mitä oli itse saanut aikaan. Kaikki tämä tarjoillaan reippaalla annoksella huumoria ja itsekritiikkiä.

Luin tätä paikoitellen lastenkirjana, paikoitellen suorapuheisena postkoloniaalisena kritiikkinä, tosin melko lempeänä sellaisena. Narayan ei koskaan ollut puoluepoliittisesti aktiivinen, vaan toimi pikemmin kulttuurisena keskustelijana ja kommentaattorina (vanhalla iällä hän palveli Intian parlamentin ylähuoneessa, Rajya Sabhassa, lähinnä kaunokirajallisten ansioiden vuoksi). Ensi lukeman perusteella näen hänen tuotannossaan yleishumanistisen, jopa universaalin tavan tutkia maailmaa. Tamil Nadun paikallista kulttuuria ei ”selitetä” puhki, vaan teksti on ilmavaa ja toiminnallista. Vaikka Narayan kritisoi brittijärjestelmää, hän ei tuomitse länsimaisen sivilisaation tuomia edistysaskeleita kokonaisuudessaan. Malgudin pikkukaupungin universumissa on paljon asioita, jotka kytkeytyvät laajempaan maailmanmenoon. Malgudi ei tosiaankaan vaikuta periferaaliselta tuppukylältä, vaan paikalta, jonka nuoret miehet haaveilevat opinnoista isoissa kaupungeissa ja maailman valloittamisesta. Ehkä Narayan hieman ”oikaisi” paikalliskulttuurin kuvauksessaan kirjoittaessaan ulkomaalaisille lukijoille, mutta katsoen hänen teostensa uudelleenpainoslukuja Intiassa voi päätellä, että hänen kynässään on jotain ainutlaatuisen maagista myös oman maan vesoille. Itse ainakin koin teoksen raikkaan ilkikurisena.

Swami ja ystävät vaikuttavat kaikki varhaiskypsiltä ja neuvokkailta kymmenvuotiailta, jotka ehkä kurinalainen koulujärjestelmä tai kunnianhimoiset vanhemmat ovat sysänneet kohti aikuisuutta (tai sen imitointia) kovin nuoressa iässä. Esimerkiksi Swami pyytää äitiään järjestämään vastaanoton rikkaalle ystävälleen, poliisikonstaapelin poika Rajamille isän työhuoneessa, ja toivoo, ettei teetarjoilua suorita perheen nolo apulainen, joka ei osaa käyttäytyä arvovieraiden edessä sitten pätkääkään. Swami häpeilee myös seniiliä isoäitiään, vaikka tämä onkin hänelle läheinen. Vain mummon painostuksella ankara isä antaa Swamin joskus olla pois koulusta kuumeen johdosta. Myös kohtaus, jossa Swami yrittää selostaa isoäidilleen kriketin perusperiaatteita on herkullinen – kun mummo ei osoita ymmärryksen alkeitakaan, Swami tokaisee tyypillisen näsäviisaasti: ”mitä sinun nuoruudessa sitten tehtiin iltaisin, taatusti 24 tuntia pelkkää pyhää palvontaa”.

Koska tässä kuvataan suht hyväosaista, kaupungissa asuvaa brahmiiniperhettä, moni länsimaisen moderniteetin ihme on jo arkista kauraa. Näillä 1930-luvun pojilla on kameroita, polkupyöriä ja rannekelloja, ja Swami on hyvin tietoinen Rolls Roycen paremmuudesta suhteessa mihinkään muuhun automerkkiin. Kirjeenvaihtoa raportoidaan, ja siihen liittyviä tapoja ja kommervenkkejä ihmetellään porukalla. Poikien tietynlainen ”kirjanoppineisuus” antaa vaikutelman korkeammasta iästä, ja myös poikien vanhempien suhde heidän koulunkäyntiinsä antaa ymmärtää, että heidän lapsuutensa oli jo tuossa vaiheessa ohi.

Naisnäkökulmaa kirjassa ei ole nimeksikään, yksikään tyttö ei ole edes krikettikentän laidalla hurraamassa poikia. Ymmärtääkseni Narayanin myöhemmässä tuotannossa tyttöjen ja naisten rooli syvenee, ja intialaista avioliittoinstituutiotakin tutkitaan kriittisemmin kuin tässä. Tämä on yksinkertaisesti poikakirja, oman aikansa tuotos ja yhteiskunnan peili.

 

 

Dublinin kalustetut huoneet

Irlantilaisista nykykirjailijoista Anne Enright (s.1962), vuoden 2007 Man Booker-voittaja romaanillaan The Gathering, on minuun syvimmin kolahtanein tekijä. Enrightin romaanit ja novellit ovat puhutelleet minua siksi, että ne kertovat rikkinäisistä ihmisistä synkän iloisesti, niissä on poikkeuksellisen vähän Irlanti-kliseitä ja kansallisromantiikkaa ja niissä liikutaan minulle tutuilla ”hoodeilla”, eli enimmäkseen Dublinissa ja sen lähikunnissa. Enrightin uusin romaani The Forgotten Waltz (2011) löytyi kolmella eurolla Akateemisen alen loppurysäyksestä. Huomaan, että ainakin The Gathering ja The Forgotten Waltz on suomennettu Otavalla pian teosten alkuperäisen julkaisun jälkeen; silti Enright taitaa olla Suomessa vielä melko tuntematon kirjailija.

The Forgotten Waltz ei tehnyt minuun samanlaista syvää vaikutusta kuin The Gathering, johtuen ehkä teemasta ja henkilöiden kritiikittömästä keskiluokkaisuudesta. Tässä liikutaan Dublinin paremmilla asuinalueilla, joilla normaali illalliskutsukeskustelu liittyy asuntojen arvoon, joilla lapset eivät ole koskaan nähneet kenenkään sukulaisen polttavan tupakkaa ja joilla makuuhuoneet sisustetaan kymmenillä valkoisen eri sävyillä. Tässä puhutaan jatkuvasti rahasta, hinnoista ja ulkomaiselle halpatyövoimalle maksetuista tuntipalkoista – kaikki henkilöt raksuttavat ikään kuin laskukoneen sisältävä mikrosiru olisi asennettu heidän niskoihinsa. Tuntuu kuin rakkaudella ja välittämiselläkin olisi tarkka, ulkoapäin säädelty minimituntipalkka. Perheiden keskinäiset tapaamiset muistuttavat hieman Solsidan-TV-sarjan omahyväistä ja sisäsiittoista meininkiä, tosin Enright ei parodioi eikä liioittele heidän hyvinvointiinsa liittyviä ylilyöntejä – hänen huumorinsa on hienovaraisempaa. Tässä kuvataan Irlannin 2000-luvun taloudellista kasvua, kelttiläisen tiikerin yllättävää loikkaa, joka kuitenkin vuosikymmenen lopulla päätyi mahalaskuun.

Päähenkilö ja kertoja Gina on kolmikymppinen IT-alan kääntäjä, jonka tehtävänä on luoda itäeurooppalaisille ja saksalaisen kielialueen yrityksille vetäviä profiileja englanniksi. Ginan nousujohteinen työ pitää sisällään loputtomia konsulttireissuja ja konferensseja ympäri Eurooppaa, mutta työn sisältö jää tässä toissijaiseksi ihmissuhdesotkujen keskellä. Gina ei ole tyyppinä mikään ruudinkeksijä, ja siksi tämä monikielinen, Itä-Eurooppaan suuntautuva kiinnostus tuntuukin melkein epäuskottavalta  – omaan kaveripiiriini kun kuuluu puolan, unkarin, jopa Balkanin kielten taitajia, eikä kukaan heistä ole pääasiallisesti kiinnostunut Chanelin puuterirasioista tai Ugg-bootseista. Gina on pinnallinen, itsekeskeinen ja valjuissa tunteissaan loputtomiin asti vellova, häilyvä romaanihenkilö, johon ei ole helppo samastua. Lukijoiden samastumiseen Enright tuskin pyrkiikään.

Omalla tahollaan naimisissa oleva Gina rakastuu businesskonsultti-Seániin, itseään viisitoista vuotta vanhempaan ukkomieheen, jolla on ”vaikea” neurologisista vaivoista kärsivä tytär. Seánin vaimoa Aileenia Gina kutsuu ”vanhenevaksi lihaksi”. Seánin avioliitto on rakoillut jo ennen ainoan tyttären syntymää, ja miehellä on tuttavapiirissä paha mainen flirttinä ja elostelijana, mutta Gina on kuuro muiden juoruille. Hän jopa järjestää Seánille työmahdollisuuksia omassa firmassaan jo ennen suhteen alkamista, jotta saisi olla lähempänä miestä. Gina ei ole viaton hupsu tyttö, joka tuli vokotelluksi vanhemman miehen kelkkaan, vaan melkein aktiivisempi osapuoli suhteessa. Suhde alkaa työmatkalla Sveitsissä ja jatkuu epämääräisenä, välillä melkein tahdottomana siihen asti, kun Ginan äiti kuolee ja hän perii kotitalonsa, jonne hän muuttaa avioeroa hautomaan.

Romaanin punainen lanka liittyy tytärpuoli-Evieen: Evie näkee isänsä suutelevan nuorempaa naista Ginaa uudenvuoden bileissä, ja tämän kiinnijäämisen vuoksi Gina uskoo heidän kohtalonsa olevan sinetöidyn. Uusioperheen arki ei kuitenkaan ole ruusuilla tanssimista. Gina ei niinkään inhoa kömpelöä ja ylipainoista Evietä, vaan hänen isänsä täydellistä omistautumista tyttären vimmoille. Curling-vanhemmuus on tässä täydellistä – kaksitoistavuotiaan tytön ei sallita kävellä edes bussipysäkin väliä keskellä päivää mahdollisten stalkkereiden pelossa. Salarakkauden tuoma sähköisyys muuttuu pian tunkkaiseksi, hajamieliseksi arjeksi. Seán häipyy välillä rakkauden pesästä päiväkausiksi ilmoittamatta itsestään, ja kiukuttelee erityisesti silloin, kun Gina syyllistyy vaimomaiseen peräänkatsomiseen ja motkotukseen. Ginan elämän tehtäväksi tuleekin muuttuminen ei-vaimoksi. ”Unohdettu valssi” viittaa kai toisella kierroksella olevan pariskunnan hankalaan sosiaaliseen asemaan – paariakastiin kuulumiseen, muiden ilmaisemaan moraaliseen ylemmyyteen, paheksuntaan ja pitkiin katseisiin. Vaikka tässä kuvataan läpikotaisin sekularisoitunutta yhteiskuntaa, jossa kirkossa käydään vain hautajaisissa, perinteiset perhearvot aiheuttavat komplikaatioita rakastavaisten arjessa.

Enrightin ihmissuhdekuvausten nerokkuus piilee niiden sievistelemättömässä rehellisyydessä. Ginalta ja Seánilta puuttuu molemmilta draivi ja näkemys elämästä, ja he ovat kirjaimellisesti ajautuneet toistensa syliin olosuhteiden niin salliessa. Mitään täyttymistä tai valaistumista ei ole näkyvillä horisontissa, vaan heidän elämänsä jatkunee tuulella käyden. Onnellisuuden etsiminen ei tässä valjussa neliödraamassa ole edes lähtökohtana, vaan suhde vain alkoi kielletyn seksin aiheuttamasta adrenaliinipuuskasta. Enright tutkii nykypäivän hukassa olevia ihmisiä pikkutarkasti ja säälimättömästi, yrittämättä tehdä heidän tarinoistaan suurempia kuin ne ovat. Ehkä tämä sitten on viihteen ja kaunokirjallisuuden ero: kaunokirjallisuudessa usein vähempi on parempi.

Suosittelen romaania kaikille Dublin-faneille ja romantiikan vihaajille.

 

Vaginahissi ylös

Pirkko Aitoaho on minulle aiemmin tuntematon kertoja, jonka teoksen Parempia ihmisiä (Otava 2005) ystävä kierrätti luokseni, ehkä tietoisena viimeaikaisesta kiinnostuksestani perhe- ja seksuaaliterapiaan. Tässä on päähenkilönä viidenkympin paremmalla puolella oleva perheterapeutti Eeva, joka on elämänsä risteyskohdassa lasten lennettyä pesästä ja professorimiehen mentyä rapakon taakse vaihtoon koko lukuvuodeksi. Eeva epäilee avioliittonsa jatkoa ja alkaa kunnostaa kotiaan oman näköisekseen, hankkien uusia design-huonekaluja ja vaihtaen suihkukomeron kylpyammeen sisältäväksi boudoiriksi. Hän uskottelee itselleen ja lähipiirilleen pärjäävänsä ilman miestään, siihen pisteeseen asti, että pärjäämisleikistä alkaa tulla ironisia kommentteja.

Koin romaanin nimen hieman tylsäksi tai liian poleemiseksi – siitä pystyi vetämään liikaa johtopäätöksiä jo ennen lukupäätöstä. Nimi viittasi kai Eevan elämäntarinaan, nuoruuden toiveisiin ja haluun panostaa avioliittoon menestyneen akateemisen miehen rinnalla. Oma ura kehittyi ”siinä sivussa”, vaikka hän olisi voinut tehdä itsekkäämpiäkin valintoja. V. 1946 syntynyt Aitoaho kuuluukin ikäluokkaan, jonka naisilta vielä odotettiin jonkinlaista uhrautumista perheelle. Ikäpolvikertomukseksi Parempia ihmisiä on kuitenkin nuorekas ja ”kehityskelpoinen”. Siinä kysytään enemmän kysymyksiä kuin annetaan valmiita vastauksia hyvän elämän tarkoituksesta.

Eeva vaikuttaa henkilönä reippaalta, rempseältä ja huumorintajuiselta tapaukselta, joka on myös tietoinen seksuaalisesta vetovoimastaan. Työpaikalla hänen on pantava viehätysvoimansa sordiinolle välttääkseen turhaa draamaa ja uskottomuutta. Usein työskentely miespuolisen kollegan kanssa uhkaa mennä asiattomuuksien puolelle. Ylipäänsä hänen työpaikallaan (perheneuvolassa?) miespuolisia terapeutteja ja psykiatreja saalistetaan kuin vapaata riistaa. Miesten ja naisten väliset suhteet ovat jännittyneitä ja äärimmäisilleen polarisoituneita. Romaanissa Eeva melkein haksahtaa puumana itseään puolet nuorempaan kollegaan, joka tarvitsee kerran yöpaikkaa. Vaihdevuosien kanssa kamppailevan naisen seksuaalisuuteen suhtaudutaan humoristisesti ja sallivasti. Syrjähyppyjä ei tässä vatvota maailman tappiin saakka, eikä kenenkään henkilökohtaisia ratkaisuja moralisoida.

Teemaksi takavasemmalta nousee Eevan rintasyöpädiagnoosi, johon hän ei aluksi usko, eihän hän ole tunteita panttaavaa ahdistujatyyppiä. Eevalla on siis tapana psykologisoida kaikkia sairauksia, ja oman kehon yllättävä heikentyminen on hänelle suurempi kriisi kuin monelle tuntemalleen entiselle potilaalle. Kun auttajasta tulee autettava, siinä on usein sekä hoitohenkilökunta että lähipiiri koetuksella. Diagnoosin saatuaan Eeva pyrkii aluksi alfanaaraan tavoin vähättelemään sairauttaan, eikä halua edes kertoa siitä vanhoille vanhemmilleen. Omat lapset, sisko ja työkaverit kuitenkin uskaltavat tulla vastaan ja auttaa Eevaa muuttamaan rooliaan ainaisesta pärjääjästä ja kivijalasta ihmiseksi, joka on rikkinäinen ja jolla saa olla omiakin tarpeita.

Aitoaholla on omaperäinen kirjoitustyyli, elliptinen, assosiatiivinen, niukka. Dialogia hän viljelee paljon ja repliikit ovat lyhyitä. Nauroin teosta lukiessani ääneen monta kertaa, mikä on aina hyvän merkki. Eevan ”vaginahissi ylös”-kommentti itselleen joka rakontyhjennyksen jälkeen meni jo tahattoman tilannekomiikan puolelle – alakulohan näkyy ensimmäisenä alapäässä (sarjassamme elämää suurempia sutkautuksia). Kirjassa oli paljon ”toisen aallon” feministisiä oivalluksia ja aihioita, jotka ehkä nuoremmasta lukijakunnasta voivat vaikuttaa hieman pedagogisilta tai alleviivaavilta – samalla Eevan ja hänen samanikäisten työkavereidensa hahmot kamppailivat itsenäisyyden ja riippuvaisuuden ristiriidan kanssa. Naisten ulkonäköpaineista oli myös paljon kuittailua. Tässä oli naishahmoja, jotka olivat tehneet paljon työtä vapautuakseen perinteisistä sukupuolirooleista, mutta eivät olleet vielä päässeet täysin sinuiksi halujensa ja tarpeidensa kanssa.

Kirja on siksi nerokas puheenvuoro rintasyövästä, että siinä sitä käsitellään arkisena, tavallisena asiana, jolta riisutaan kaikki mytologiat. Siitä tulee asia, jolle voi nauraa ja josta voi selvitä hengissä, ehkä juuri itselleen ”parempana ihmisenä” kuin aiemmin. Eevan työroolia, perhesuhteita ja sairastumista käsitellään kaikkia suht tasapainoisesti, mikä mahdollistaa teoksen lukemisen monilla eri tasoilla. Tämä ei ole sydänverinen selviytymistarina syövästä, vaan tyylikäs, humoristinen kertomus syövän (tai minkä tahansa muun sairauden) kanssa elämisestä ja itsensä hyväksymisestä.

 

Kirjailija diagnosoi itsensä

Olen päässyt melko korkeaan ikään reagoimatta ilmiöön Timo K. Mukka (1944-1973). Muistan lapsuudesta elokuvan Maa on syntinen laulu, jota en olisi ehkä saanut katsoa, mutta katsoin salaa silti – siinä oli oudon maaginen tunnelma, vaikken siitä paljon tajunnutkaan. Mukka on ollut tietyissä piireissä kulttikirjailija, josta wannabe-kirjailijakamuni ovat puhuneet suu vaahdossa. Olen tuntenut oloni moukaksi, kun en ole ilmiöön tutustunut. Nyt sain käsiini Mukan lopputuotantoon kuuluvan Ja kesän heinä kuolee (1968), joka on puheenvuoro sairaudesta ja kirjoittamisesta. Vaikka kaiken tietävä Wikipedia luokittelee sen romaaniksi, en itse huomaa tekstissä romaanin rakennetta. Lukisin sen pikemminkin omaelämäkerrallisena esseenä, kirjailijan omana väliintulona tai välikatsauksena. Oli mikä oli, teksti ainakin erottui massasta outoudellaan.

Mukka kirjoitti tämän mielisairauden itsediagnoosin viisi vuotta ennen kuolemaansa. Mihinkään lopulliseen taudinkuvaan hän ei päädy, mutta näyttää ansiokkaasti mielensä horjumisen, enneunet, fantasiat ja pelot. Teksti on kirjoittanut itsensä osittain mielisairaalan osastolla. Mukka oli nuorena sairastanut vakavan aivokalvontulehduksen, joka jätti neurologiset jälkensä ja sairasti tietämättään vakavaa sydäntautia, johon sitten 28-vuotiaana menehtyi. Tässä pääasiallisena huolenaiheena ovat hulluus, seksiriippuvaisuus ja alkoholismi. Pelko mielen hajoamisesta on kouriintuntuvaa. Kirjaa kirjoittaessaan Mukka vaeltelee Lapin ja Etelä-Suomen väliä lapsuudenkotinsa, vaimonsa, rakastajattariensa ja mielisairaalan väliä, levottomana ja vailla tarkkoja päämääriä. Vaikka hänella on työn alla useampia käsikirjoituksia, ei hänellä tunnu olevan rauhaa keskittyneeseen kirjoittamiseen. Yksinäisyys ja ikävä jonnekin määrittelemättömään kohteeseen kalvavat miehen sisintä, vaikka hän on rakastunut milloin mihinkin muusaan. Avioliitto hoituu siinä sivussa, lapset on tehty maailmaan nuorena, mutta isänä ja aviomiehenä hän ei suoriudu.

Enimmäkseen teksti juoksee unikuvina ja kangastuksina, mutta välillä Mukka puhkeaa yhteiskunnalliseen paasaamiseen tulevaisuudesta, jonka osana hän ei halua olla. Yhteiskunnalliset osiot tuntuvat kuin äkillisiltä säpsähdyksiltä, kirkkauden hetkiltä psykoosin keskellä. Hän profetioi mm. taiteiden tulevaisuudesta, peruskoulu-uudistuksesta ja käänteestä kohti henkisiä arvoja. Kirjoittaessaan hän luottaa intuitioon ja unien viesteihin – hän esimerkiksi aloittaa tässä uutta romaania nähtyään unessa kaksi norjalaista tyttöä, jotka huikkaavat hänelle bussissa ”Vi er fra Hjärpes Fjällen”. Tästä lauseesta tulee Mukalle pakkomielle, ja hän kehittää romaanin tapahtumapaikaksi pohjoisruotsalaisen samannimisen kylän. Itsekin voin vakuuttaa, että metodi voi olla tuottelias, mutta tavassa, jolla Mukka kaivelee alitajuntaansa, on jotain pelottavaa.

Mikä tekstissä sitten ärsytti? Jos tämä on kuvaus sairastuvasta mielestä, se on pysäyttävän rehellinen sellainen. Koska en ole itse 60-lukulainen, en voi arvioida kuinka paljon Mukan seksuaaliset lesoilut noudattavat ajan henkeä, mutta itselleni tuli välillä mieleen, että ne muodostivat tekstissä ainoan tehokkaan tavan kapinoida. Mukka ei pahemmin murehdi Vietnamin sodasta (sen sisällä on yksi runo, jossa sympatiseerataan Prahan kansannousua), vaan hänen kapinansa ainakin kirjailijan uran tässä vaiheessa liittyy yksiavioisuuden normiin ja ahtaisiin käsityksiin perhe-elämästä. On sekin kapinaa, mutta melko ohutta sellaista. Vaikka teoksessa ollaan köyhien ja sorrettujen puolella ja kirjailija itsekin tuntuu ainakin osan ajasta elävän pelkällä näkkileivällä, tässä silti ihannoidaan kritiikittömästi The Taiteilijan joutilasta, oluenhuuruista, baarin nurkissa maleksivaa elämäntapaa, mitä ilman ei voi tulla suureksi. Muuten teksti on kypsää, monisyistä ja tuntuu kuin sen olisi kirjoittanut vanha mies, henkilö, joka on elänyt useamman elämän. Ainoat nuorekkaat piirteet ovat juuri nämä: seksiseikkailuilla elvistely ja boheemin taiteilijamyytin juhliminen.

En taatusti ymmärtänyt tekstin kaikkia metaforisia tasoja, enkä edes yrittänyt. Luulen, että teksti olisi avautunut minulle paremmin, jos olisin lukenut pari Mukan ”valmiimpaa” romaania pohjatöiksi. Oletan kirjoissa esiintyvän toistuvaa symboliikkaa (koirat, puut, metsä, ojan kaivuu, suomaisema, kalastus), joka aukeaa tekstienvälisesti. En edes usko, että Mukka tällä tekstillä etsi syvällisiä ymmärtäjiä, vaan vierellä kulkijoita, intensiivisiä kokijoita. Monella tavalla Mukka myös ennustaa tässä oman elämänsä rajallisuuden. Kirjailijan vimma selittyy siis alitajuisella tietoisuudella lähestyvästä kuolemasta. On siis turha spekuloida sillä, mistä Mukka kirjoittaisi tänä päivänä, 70-vuotiaana.  Hän ehti nuoreen ikäänsä suhteutettuna saamaan aikaan valtavasti. Itse yritän perehtyä seuraavaksi hänen ensimmäiseen ja viimeiseen romaaniinsa, Maa on syntiseen lauluun (nyt tekstimuodossa, 1964) ja Kyyhkyyn ja unikkoon (1970).

Elbe-joen rakastavaiset

Posti toi toissaviikolla Anna-lehden kilpailuvoiton, Stefan Mosterin romaanin Rakkaat toisilleen (Siltala 2013, alkuperäisteos 2011). Stefan Moster (s.1964)  on Suomessa asuva saksalainen kääntäjä-kirjailija, jonka esikoisteos, klassisen musiikin maailmaan sijoittuva  Nelikätisen soiton mahdollisuus (2009) sai loistavat arviot aikanaan. Moster on nimenomaan suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija, jolla on tausta sen pitkäaikaisena saksantajana ja myös opettajana Münchenin yliopistossa. Tämä tausta herätti uteliaisuutta teokseen, jota en ehkä olisi omin avuin löytänyt. Hampuriin sijoittuva avioliittokuvaus ei ehkä olisi ollut ensimmäisenä lukulistallani. Silti kirjan saapuessa innostuin jo vähäeleisestä kannesta, ja pääsin romaanin imuun suht saumattomasti.

Tässä seurataan Inesin ja Danielin, kolkyt-plus-ikäisen, keskiluokkaisen pariskunnan yhteiselämää noin viiden kuukauden ajan, kesästä marraskuulle. Pariskunta asuu Elben rannalla, arkkitehtuurisesti kunnianhimoisella HafenCity-alueella, jossa asuu enimmäkseen lapsettomia uraa luovia pareja ja sinkkuja. Ines on viinikauppias, Daniel on kaupunkisuunnittelija nousujohdanteisessa yrityksessä, jolla on globaaleja joukkoliikenneprojekteja. Inesiä ja Danielia yhdistää se, että molemmat ovat kotoisin Pfalzin viininviljelyalueelta, viininviljelijäperheistä. Ines on nuorempana tullut valituksi alueen viinikuningattareksi, ja sitä kautta päässyt matkustamaan maailman viinimessuille jonkunlaisena viinidiplomaattina. Valitettavasti hänen Hampuriin perustamansa viiniliike ei menesty odotusten mukaan, vaan Ines päätyy miltei pyörittämään peukaloitaan asiakkaita odotellessaan. Myyntitulot tuskin kattavat liikehuoneiston vuokraa, eikä hän haluaisi päätyä puuhastelevaksi, miehensä tuloilla eläväksi putiikinpitäjäksi.

Oikeastaan romaanin juoni ei ole kummallinen, ja avioparikin ovat hahmoina kovin tavallisia, jopa keskivertoja. Siksi ihmettelinkin, kuinka Moster sai näillä eväillä aikaan vetävän ja moniäänisen romaanin. Pariskunnan lapsettomuuskriisiä seurataan intiimin säälimättömästi – jokaista lapsettomuusklinikkakäyntiä kuvataan läheltä, huumoria unohtamatta. Lapsettomuushoitoihin liittyvää stressiä, pettymystä ja turhautumista kuvataan molemman osapuolen näkökulmasta uskottavasti. Hauskoiksi sivuhenkilöiksi nousevat ”kohtalotoverit” Rico ja Serifa, jotka käyvät hoidoissa samoina päivinä kuussa. Daniel ystävystyy trukkikuski-Ricon kanssa odottaessaan aikaa spermanluovutukseen. Ricon suru ja lapsen kaipuu on syvempää ja raaempaa kuin Danielin, ja konkretisoituu klinikalla kohtauksessa, jonka lopputulos on arvaamaton.

Loppua kohti juoni saa entistä enemmän koomisia ja absurdeja käänteitä. Erityisen hauska oli mielestäni kuvaus Danielin Viron-reissusta, jonne tämä on kutsuttu konsultoimaan Viron rautateiden kehitysprojektia. Koska Daniel kieltäytyi työmatkasta Abu Dhabiin hedelmöityshoitojen vuoksi, on hänelle nakitettu Baltian radan uudelleenvisiointi. Päästyään perille Daniel näkee ensi silmäyksellä, kuinka mahdottomasta projektista hänet on saatu vastuuseen. Paikallinen kollega Margus Toom ottaa Danielin hajamielisesti vastaan, mutta rautateiden katselmus jää vähäiseksi Toomin tultua vaimon jättämäksi. Kohtaus nauratti muistellessani viime kesän Viron-reissua ja sitä ainoaa junamatkaa, jonka siellä teimme. Moster onkin perehtynyt perusteellisesti rautatie- ja metrosuunnitteluun. Ehkä osalle lukijoista pitkät tekniset kuvaukset ovat liikaa, mutta itse jaksoin melko hyvin nekin, sillä kielellisesti ne olivat melkein lyyrisiä.

Teoksessa matkataan Saksaa ristiin rastiin. Pfalzin alueen viininviljelijöiden arkea kuvataan juurevasti, ja suurkaupunkiin muuttaneiden Inesin ja Danielin syyllisyys suhteessa kotikonnuille jääneisiin sisaruksiinsa ja ikääntyviin vanhempiinsa asettuvat ristivaloon esimerkiksi monien vastaavien suomalaisten keskusta-periferia-pohdintojen kanssa. Mitään viinitilaromantiikkaa Moster ei tarjoa, vaan näyttää pienviljelijöiden elämän niukkana ja nurkkakuntaisena. Muuten romaanissa seikkaillaan harva se viikonlopppu Itämeren ja Pohjanmeren rantakohteissa, erityisesti Syltin saarella, jonne Ines päätyy eräänä yksinäisenä viikonloppuna stalkkaamaan asiakastaan. Merellisen luonnon kuvaus on aistivoimaista, välillä jopa maagis-realistista.

Ylipäänsä ihailin Mosterin tyylissä kykyä rakentaa vähäeleistä draamaa niukoista aineksista. Romaanissa kuvaillaan rakennuksia, paikkoja, teknologiaa ja luontoa monisanaisesti, mutta Inesin ja Danielin parisuhteen läheisyys ilmenee repliikkien niukkuudessa. Vain kerran Ines raivostuu miehelleen kohtauksessa, joka on tälle harkitun hillitylle tyyliniekalle täysin poikkeuksellista. Avioliiton mekaniikka on tässä hienovaraista, minimalistista ja herkkää. Ihmissuhteiden kuvaus on onnistunutta siksi, ettei tässä viljellä kliseitä eikä syyllistytä imelyyteen. Erityisen kunniamaininnan annan itse kielestä ja käännöksestä (jonka kääntäjän päättelen olevan kirjailijan vaimo, Helen Moster).

Nyt olen jo puolen vuoden aikana lukenut kaksi saksalaista nykyromaania, ja vaikka niistä ensimmäinen Katharine Hagenan Omenansiementen maku, oli omalla tavallaan hurmaava, se ei ainakaan vakuuttanut kielellisesti yhtä paljon kuin Moster. Tästä veikkaan kansainvälistä menestyskirjaa, ellei se jo ole sellainen.

Työvoimapoliittiset toimenpiteet, osa 1

Osallistuin tällä viikolla Tampereen TE-toimiston järjestämälle kurssille nimeltä Uraohjausta kohti työelämää Koivistonkylän Laulutalolla. Kutsu kurssille tuli parin viikon varoitusajalla, olin sen saatua melko nihkeissä fiiliksissä. Varustauduin monipuolisella lukemistolla ja psyykatulla mielellä. Ajattelin, että pahimmassa tapauksessa kokemusta voisi ainakin käyttää fiktiivisen tekstin pohjamatskuna.

Ilmeisesti kurssille oli valittu väkeä vain työttömyysjakson pituuden perusteella, ei koulutustaustan tai alan mukaan. Tämä teki ryhmästä haasteellisen myös kouluttajille. Kurssilla esiteltiin TE-toimiston palveluja, erilaisia työnhakukanavia  ja koulutuspolkuja hidastempoisesti. Kahvi- ja tupakkataukoja pidettiin ruhtinaallisesti, mikä viesti kurssin sisällön ohuudesta. Kurssin toinen osio, oman jaksamisen ja voimavarojen kartoitus, oli astetta kiinnostavampaa, samoin ryhmäkeskustelut. Koska noin puolet porukasta edusti luovia ja media-aloja, oli kiinnostavaa kuulla heidän projekteistaan. Positiivista kurssissa oli se, että kouluttajat tulivat yksityisestä valmennuskeskuksesta ja edustivat eri tieteenaloja (toinen oli hallintotieteilijä, toinen psykoterapeutti) ja se, ettei sitä järjestetty TE-keskuksen omissa tiloissa, vaan lämminhenkisessä puutalossa. Paikalla on merkitystä varsinkin tällaisissa koulutuksissa, jonne osallistujat eivät ole tulleet vapaasta tahdostaan. Kouluttajat tekivät työtään TE-keskuksen määräämissä kehyksissä, mihin kuului asioiden mahdollisimman yksinkertainen ja koulumainen presentaatio. Puolet ajasta tuntui totaaliselta haaskaukselta, mutta se ei ollut kouluttajien vika. Molemmat kouluttajat olivat empaattisia ja yhteistyökykyisiä, ei mitään kyynisiä työttömien kyykyttäjiä – ei sitä persoonallisuustyyppiä, jota valitettavasti tapaa TE-toimiston infoissa ja itse luukulla. Jos kokemukseni TE-toimiston palveluista ovat tähän mennessä olleet enimmäkseen negatiivisia, jäin tällä kurssilla plussan puolelle.  Se on minun kaltaiseni purnaajan kohdalla iso käänne.

Osa porukasta oli todella aktiivisia ja keskustelunhaluisia, myös yhteiskuntakriittisessä mielessä. Nihkeimmin porukka suhtautui työkokeiluihin ja muihin ilmaisen työn kanaviin, sillä moni koki ne oman osaamisen ja työkokemuksen aliarvoimisena ja eriarvoistumisen ääriesimerkkeinä – miksi ammatti-ihminen suostuisi myymään osaamisensa yritykselle 9 euron kannustinpäivärahalla, jos hänen rinnallaan samaa työtä tekee korkealla palkalla toinen samanmoinen (tai jopa matalammin koulutettu) tekijä? Tekeekö vuoden-parin työttömyys ihmisestä heti epäilyttävän tapauksen, jonka työkykyisyyttä pitää testata kokeilumielessä? Työkokeilun ideassa on taatusti taustalla hyviäkin aikomuksia, mutta valitettavasti se voi toimia myös ilmaisen työvoiman kierrätyskeskuksena. Esimerkiksi monet kansalaisjärjestöt tuntuvat toimivan pääsääntöisesti TE-keskuksesta tulevalla ilmaisella työvoimalla. Olen itse jopa harkinnut työkokeilua vakavasti, mutta valitsisin paikan todella tiukan seulan läpi. Toinen tukimuoto, palkkatuki, olikin minulle uppouusi asia – eli kurssilta tarttui mukaani jotain konkreettista, joka saattaa auttaa työllistymisessä.

Koin saavani muiden ”kohtalotovereideni” kuuntelemisesta vertaistukea ja uutta ajateltavaa. Kun hyvin erilaiset ihmiset tulevat yhteen vain yhden suht negatiivisen yhdistävän tekijän ympärille, lopputulos on arvaamaton cocktail. Tämä ryhmä pysyi yllättävän hyvin koossa, vaikka osallistujien turhautumisen taso oli poikkeuksellisen korkea. Solidaarisuutta ei ainakaan tästä porukasta puuttunut. Toivonkin tapaavani kurssilaisia tulevaisuudessa muissa merkeissä.

Kurssi jatkuu vielä henkilökohtaisten valmennussessioiden merkeissä – työnhakija saa niin halutessaan jopa 14 h henkilökohtaista valmennusaikaa. Se on mielestäni paljon, ottaen huomioon TE-keskuksen yleiset resurssit. Olen itse ajatellut käyttää valmennuksen hyväkseni, myös itsetuntemuksen ja psyykkisen jaksamisen näkökulmista. Pidän tätä mahdollisuutta ilmaisena terapiana – ja mahdollisuutena miettiä, olisiko ehkä minustakin juuri tuolle alalle – ihmisten kuulijaksi ja eteenpäin sysääjäksi.

Gullytownin päätön kana

Patrick McCaben Emerald Germs of Ireland (2001) on yksi kymmenistä hamstraamistani kirjaston poistokirjoista, jotka ovat odottaneet vuoroaan hyllyssäni vuosikausia. Tartuin siihen uudella innolla nyt, kun koitan kartoittaa vihreän saaren nykykirjallisuuden tilaa ja pääsin luku-urakassa melkein loppuun, ymmärtämättä tekstistä paljoakaan.

Englannin kieleni pitäisi olla melkein tasavahva suomen kanssa. Olen viettänyt Irlannissa aikaa seitsemän kuukautta elämästäni ja seurannut sen kirjallista elämää ainakin vuosikymmenen. Ymmärrän melko hyvin paikallisia murteita ja tunnistan ison läjän ”irkku-ismejä” – outoja paikallisia puheenparsia. Mutta nyt sain haasteekseni romaanin, jossa kulttuurihistorialliset koordinaatit olivat niin outoja, että jouduin joka sivulla ravistelemaan itseäni pysyäkseni edes vähän kärryillä. Tunnistin dominoivan uskovaisen äidin, turvetta aasin selästä myyvän kauppiaan, liukaskielisen maakauppiaan ja mustasukkaisen vaimonhakkaajan, mutta kielellisellä ja intertekstuaalisella tasolla olen ulalla. Jopa James Joycen Odysseuksen lukeminen (jota en ole koskaan saanut loppuun) ei tuntunut näin hankalalta.

Smaragdinvärisiä pöpöjä tässä metsästetään ja luulisin, että metaforisella tasolla McCabe haluaa kertoa irlantilaisten kansansairauksista ja kansallisista pakkomielteistä – alkoholismista, huumeriippuvuudesta, sosiaalisista fobioista, seksuaalisista turhaumista ja katolisen kirkon palvonnasta. Romaanin päähenkilön nimi on melkein kuin kirjailijan Pat McNab, hän on neljäkymmentäviisivuotias poikamies, joka on juuri surmannut äitinsä. Selviytyäkseen syyllisyystripistä hän alkaa kuunnella äitivainaansa levyjä, joko kännissä tai taikasienien vaikutuksen alaisena. Kirjan kappaleet on omistettu 60-70-luvun hittibiiseille.

Levyjä kuunnellessa kaapista alkaa löytyä monenlaisia luurankoja – muistoja perheväkivallasta, koulukiusaamisesta, ensirakkauden aiheuttamasta sydänsurusta ja Amerikan-tädin pornovideoiden katselusta. Pat McNab on klassinen peräkammarin poika, jonka elämä on keskittynyt pikkukaupungin Gullytownin tunkkaisen Sullivanin pubin baaritiskille, jolla hän ei sylje minkäänväriseen lasiin. Miehen lempidrinksuja ovat Bols Advocaat-munalikööri ja kuiva Martini. Tilaamalla näitä outoja drinksuja hän pitää baaria pystyssä vahvemmin kuin tavikset, joille kelpaa hanaolut. Ehkä hän on kirjailijan alter ego, kuvitelma siitä minkälaiseksi McCaben elämä olisi muodostunut, jos hän olisi jäänyt asumaan kotikyläänsä.

Teoksessa on nerokas konsepti, joka on pilattu liiallisella sanatulvalla – tai yksinkertaisesti en ymmärrä McCaben tyylilajia, joka Wikipedian mukaan on ”black” tai ”neo-delusional”. Suoraan sanottuna en ole tainnut koskaan nauttia yhdestäkään teoksesta, jossa kännätään tai käytetään huumeita koko ajan. Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan luin ahmien, koska sen kieli oli selkeää ja Charles Bukowskia ihailen hänen kulttistatuksensa vuoksi. Tässä koitetaan puhua vakavistakin asioissa ympäripäissään tai huumehuuruissa, enkä vaan pääse näille tripeille mukaan.

Voipi olla, että McCabe edustaa ”käännöskelvotonta” (untranslatable) kirjallisuutta – ainakin tässä romaanissa on niin paljon Irlanti-spesifejä koordinaatteja, että maahan juurtumattoman lukijan on vain arvattava puolet sen sanomasta. Samaa olen usein miettinyt lukiessani Tuomas Kyröä – osa hänen teoksistaan, erityisesti Mielensäpahoittaja-sarja, tuntuu vaan niin Suomi-spesifiltä, etten tiedä, voisivatko ulkomaalaiset, Suomea huonosti tuntevat kaverini päästä sisään noihin maailmoihin (osalla taas on selkeä markkina-arvo myös käännöksinä). Väinö Linnasta ja Kalle Päätalosta puhumattakaan. Aleksis Kivi ja Minna Canth ovat tehneet käännöksinä erityisesti kehitysmaista tuleviin ulkomaalaisiin kavereihini vaikutuksen. 1800-luvun klassikot kun kertovat samanlaisesta köyhyydestä ja periferisyydestä kuin mitä he ovat omassa elämässään kokeneet.

Jos romaani on ”sika joka on syönyt kaiken”, McCabea lukiessa tulee silti olo, että ehkä sikaa ei olisi kuulunut lihottaa liikuntakyvyttömäksi. Pat McNab on välillä karsinassaan viruva teollisuuspossu, välillä päätön kana, mutta en pääse lähelle hänen ihmisyyttään.

Paska trippi, mutta tulipa tehtyä.

 

Blasket-saarten viimeiset soturit

Tällainenkin aarre löytyi hyllystä: Tomás O’Crohanin (1928/1986) Island Cross-Talk, yksi iirinkielisen painetun kirjallisuuden varhaisia klassikkoja. Tomás O’Crohan (1856-1937) oli tavallinen maanviljelijä ja suullisen perimän taitaja, joka vietti koko ikänsä Blasket-saarilla. Blasket-saaret sijaitsevat Kerryn maakunnassa Dinglen niemimaan kupeessa, ja saaren viimeiset asukkaat evakuoitiin v. 1953, sillä Irlannin hallitus ei kyennyt  taata heidän turvallisuuttaan ankarissa sääoloissa ja alkeellisissa asuinolosuhteissa. Ennen tätä saarten nuoriso oli massamuuttanut Amerikkaan, joten monet ”viimeiset soturit” seurasivat sukulaisiaan rapakon taa. O’Crohan eli vanhuuttaan saarilla aikana, jolloin väkiluku väheni, mutta saarten suosio etnologien ja iirinkielen elvyttäjien parissa kasvoi. Hänen luonaan vieraili kymmeniä ellei satoja innokkaita opetuslapsia, jotka istuivat mestarin jalkojen juuressa kirjoittamassa muistiinpanoja. Tästä aktivismista huolimatta iirin kielen asemaa ei onnistuttu koskaan palauttamaan elävän arkikielen tasolle.

O’Crohanin unelma oli ensinnäkin oppia lukemaan äidinkieltään sujuvasti, ja sen jälkeen lukea iirinkielistä painettua tekstiä. Nämä unelmat täyttyivät ruhtinaallisesti, sillä kaksi hänen omaa kirjaansa – tämä päiväkirja ja toinen ”objektiivisempi” kansankulttuurin kuvaus, The Islandman, julkaistiin ennen hänen kuolemaansa. Saarilla eli myös kaksi muuta aktiivista kirjailijaa, Muiris Ó Suilleabhai (1904-1950) ja Peig Sayers (1873-1958). Peig oli naiskirjailija ja ehkä kolmikosta kuuluisin. Hänen omaelämäkertansa Peig oli Irlannin kouluissa pakollisena lukemistona vuosikymmeniä, mutta tuskin nuorison ykkössuosikkina. (Kelttiläisen revivalismin nykykriitikot huomauttavatkin, että opetuksessa ei olla onnistuttu rikkomaan myyttejä iirinkieltä puhuvien köyhyydestä ja takapajuisuudesta – jos nuorille opetetaan pelkästään tämäntyyppistä etnologista kamaa, he eivät näe mitään yhteyttä lukemansa ja oman todellisuutensa välillä.)

Island Cross-Talk on joviaali, huumorintajuinen ja luonnon rytmiä seuraava lokikirja, joka keskittyy enemmän kyläyhteisön yhteisiin murheisiin kuin O’Crohanin henkilökohtaisiin asioihin. O’Crohan on päiväkirjaa kirjoittaessaan yksinäinen leskimies, jonka eloonjääneistä lapsista vain yksi asuu saarella. Hän pyrkii vanhana  miehenäkin istuttamaan perunansa, kuokkivan turpeensa ja keräämään merilevää siinä, missä monet hänen ikätoverinsa ovat heittäytyneet eläkeläisiksi (Irlantiin saatiin eläkejärjestelmä jo brittivallan aikana v. 1909 – asia, mitä kirjailija suuresti paheksuu). Naurun aiheita hän löytää eläinten karkaamisista ja muiden kyläläisten edesottamuksista. Esimerkiksi hammassärky ja tupakanhimo ovat saarilla päivittäisiä valituksen aiheita. Vanhat mummot jäävät sängyn pohjalle makaamaan, elleivät saa aamupiipullistaan. Kun saarille syntyi uusia lapsia, lapsenpäästäjä ja hänen apulaisensa juhlivat, sillä silloin he saivat polttaa isäntäväen piikkiin tupakkaa mielin määrin koko yön valvoessaan vastasyntyneen unta. Puolet informanteista tässä kirjassa on naisia, eivätkä lainkaan neuvottomia sellaisia. O’Crohanin aailmankuva tuntuu paljon tasa-arvoisemmalta sukupuoliperspektiivistä kuin Irlannin mantereelta tuona aikana tulleen (mies)kirjallisuuden antamat esimerkit.

Saarelaiset elävät melkein täydellisessä luonnontilassa, mutta seuraavat uteliaina mantereen uutisia. Päiväkirja on kirjoitettu angloirlantilaisen sodan ja rauhanprosessin aikaan (1919-22), jolloin synnytystuskissaan kamppailevan uuden valtion arjessa tapahtui monia mullistuksia. Junat ja tiet olivat poikki pitkiä kausia, mikä johti elintarvikepulaan syrjäseuduilla. Kauppiaat saattoivat pyytää mielivaltaisia hintoja vähäisistä tuotteistaan. Kauppasuhteet tyrehtyivät, mikä merkitsi suuria tappioita saarten kalastajille, sillä britit eivät enää ostaneetkaan heidän hummereitaan Lontoon loistoravintoloihin. Työläiset lakkoilivat, palkat laskivat huomattavasti, eikä osa kansasta ymmärtänyt lainkaan itsenäisyystaistelijoiden lupausta paremmasta elämästä. Äärimmäisessä pulassa ja tupakanhimossa saarelaiset jopa toivovat jonkun ohi kulkevista amerikkalaisista kauppalaivoista haaksirikkoutuvan, sillä niin käydessä he voisivat onkia mereen uponneet ylellisyystarvikkeet ja rikastua niillä.

Teos voi tuntua nykypäivän perspektiivistä naiivilta ja yksiulotteiselta, mutta sitä pitää lukea Blasket-saarten mikrokosmoksen näkökulmasta. Ottaen huomioon 1850-luvulla syntyneen kansanmiehen resurssit teosta voi pitää merkittävänä kaunokirjallisena saavutuksena. O´Crohan vaikuttaa syvästi uskovaiselta ja raittiusaatetta kannattavalta mieheltä, mutta hän ei tuomitse naapureidensa iloluontoisempaa elämää tai nuorison tansseissa käyntiä. Uskonnollisuus on tässä käytännöllistä ja rukoukset hiljaisen arkisia. Mihinkään hörhöilyyn tai ideologisiin ylilyönteihin ei näillä kyläläisillä ole aikaa eikä varaa.

Teoksesta tuli ehkä eniten mieleen Ulla-Lena Lundbergin Jää, jossa myös taiteiltiin elintarvikepulan ja raivoavan meren kynsissä. Täytyykin katsoa, löytyisikö Irlannin pikkusaarista kertovaa uudempaa fiktiota.

Blasket-saaret seisoivat pitkään autioina, mutta viime aikoina turismin kasvettua sinne kulkee ainakin kesäisin lautta läheisen Dunquinin kylän satamasta. Saarella on välillä toiminut retkeilymajakin, mutta se on lakkautettu maanomistusriitojen vuoksi. Kesäisin siellä telttaillaan ahkerasti. Ilmeisesti saarilla ei vieläkään ole ainakaan ympärivuotista asutusta. Kaltaiselleni saarifanille tässä olisi taas yksi varteenotettava vierailukohde – yleensä kirjoittamalla matkatoiveistani ne jollain ilveellä joku päivä toteutuvat (usein tosin viiveellä). Tämä siksikin, että verrattaen pitkän Irlannissa oleskelun jälkeenkään en ole koskaan käynyt sen länsiosissa, mikä on suuri häpeä ja harmi.