Rakkautta ilman lattialämmitystä

Teos: Anna Ekberg: Uskottu nainen (Minerva, 2019)

Suomennos: Katarina Luoma

Anna Ekberg on kahden suositun tanskalaiskirjailijan pseudonymi, ja Uskottu nainen on kokoonpanon ensimmäinen teos. Lähdin lukemaan teosta tietämättä siitä mitään etukäteen, hieman skeptisesti, koska en uskonut, että perinteisestä heteronormatiivisestä aviokriisistä voisi enää tällä vuosikymmenellä puristaa tuoretta näkökulmaa.

Olin väärässä. Tämä teos on todella koukuttava, raikas ja erilainen. Se kertoo keski-ikäisestä, keskiluokkaisesta pariskunnasta, jolla periaatteessa menee kaikki hyvin – rahaa on enemmän kuin riittävästi, aviomies menestyy rakennusalan yrittäjänä ja saa mainetta ekologisena innovaattorina, vaimo on kotona poikansa vakavan sairauden vuoksi, mutta huolehtii itsestään vimpan päälle ja omistautuu perheelle. Poika Johan on parantunut akuutista leukemiasta, ja osoittaa jo itsenäistymisen merkkejä. Christian ja Leonora ovat siinä vaiheessa elämää, jolloin kovan työn hedelmistä kuuluisi jo nauttia. Mutta paratiisiin matelee käärme, joka sanoo:

”Rakkaus voi parhaiten ilman lattialämmitystä, HTH-keittiötä ja kahden auton autokatosta.”

Rikoksia selvittää vanhempi komisario Holger Andreassen, joka on jäämässä eläkkeelle, leskeytyy eikä pääse kesken jääneestä keissistä eroon vuosienkaan takaa. Holger kertoo tarinaa tyttärelleen Josefinelle, joka on hippi, maailmanparantaja ja jolla on tarvittaessa ”sosialistinen äänensävy”. Juonellisesti teoksen aika-akseli toimii takaumien kautta, mutta ei ole vaikeaselkoinen.

Kirja sijoittuu pohjois-Jyllantiin, Vejlen kaupunkiin, jossa kerrotaan olevan maan parhaat maisemat. Siinä seikkaillaan myös Morsin saarella, joka tunnetaan pitkään jatkuneista noitavainoista. Tunnen Tanskaa jonkun verran, mutta nämä ovat minulle vieraita seutuja, ja siksikin teos inspiroi.

Christianin, Leonoran ja arkkitehti-Zenian kolmiodraama on klassisen karmea. Asetelmasta tuli mieleen nuoruuteni suosikit, Naispaholainen-sarja ja leffa nimeltä Vaarallinen suhde, jossa tosin jätetty nainen oli ”vain” yhden illan heila. Zenian, eli toisen naisen, näkökulma ei tosin nouse kirjassa yhtä keskeiseksi kuin tämän kostonhimoisen, kieroutuneen, mutta ah silti niin kunnollisen pariskunnan.

Teos on siinä mielessä epätyypillinen dekkari, että siinä poliisin työ jää aivan marginaaliin. Sitä luonnehditaan ”love crime”-osastolle kuuluvaksi, mikä on minulle uusi genremääritelmä. Kaunokirjalliset ansiot ihastuttivat minua siinä eniten, varsinkin pienet, piikikkäät havainnot liian hyvinvoivasta ja omiin mukavuuksiinsa käpertyneestä yhteiskunnasta. Varsinaisesti tämä ei herättänyt minussa valtavaa halua palata Tanskaan, paitsi ehkä noiden Jyllannin vielä näkemättömien vuonomaisemien takia.

Tanskalaisdekkareista tämä nousi heti ykkössuosikikseni. Viime aikoina olen lukenut Lone Theilsiä ja maan ehkä parhaiten myyvää dekkarikuningatar Sara Blaedelia. Enpä yhtään ihmettelisi, jos jompikumpi näistä kertojista olisi tämän salanimen taustalla, mutta tässä tyyli oli nyansoidumpaa kuin kummallakin edellämainituista bestsellerien tuottajista. Kahden kirjoittajan strategia siis toimii, eikä tekstissä varsinkaan näy tyylillisiä poikkeamia.

Uskottu nainen on siis paras lukemani dekkari aikoihin, mutta täysin genren ulkopuolisista syistä. Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa myös ärsyttää joitain vannoutuneita dekkarifaneja, ja jään odottamaan innokkaana aivan toisenlaisia arvioita kuin oma suitsutukseni.

Mainokset

Saarihulluuden huipentuma?

Teos: Marianne Kurtto: Tristania (WSOY, 2018)

Tristan da Cunha on eteläisellä Atlantilla sijaitseva Britannian siirtokunta, jossa on tällä vuosisadalla asunut n. 250-300 asukasta. Saaren pääkaupunki on Edinburgh of Seven Seas, ja se on kaukaisimmalla avomerellä sijaitseva ihmisasutus tässä maailmassa. Matkaa sieltä St. Helenan saarelle on yli 2000 km ja Capetowniin 2400 km. Saarelle pääsee vain lautalla Capetownista, ja matka kestää kuusi päivää.

Marianne Kurtto sijoittaa esikoisromaaninsa Tristanille 1950-60-lukujen vaihteeseen, mutta meininki saarella tuntuu hämmentävän ajattomalta. Kalastus, kalojen prosessointi ja lampaankasvatus ovat paikallisten ainoita elinkeinoja, ja nuorten avioitumismahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Puhutaan siis äärimmäisestä sisäsiittoisuudesta, johon romaanissa ei viitata, mutta jo numerot puhuvat puolestaan. 

Kylän hiljainen vanhapoika Lars saa puolisokseen itseään nuoremman Lisen, ja heille syntyy poika nimeltä Jon. Lars ei kuitenkaan koe elämää saaren hiljaisuudessa tyydyttäväksi, ja hän lähtee Britanniaan myymään kalastusvälineitä. Isän poissaolo muuttaa perheen dynamiikkaa, eikä kestä kauaa, kun Larsilla on uusi morsian katsottuna emämaassa. Suhde Yvette-nimiseen kukkakauppiaaseen alkaa siitä, kun Lars etsii vaimolleen täydellistä ruusukimppua tuliaiseksi. Hän päätyy ostamaan sinisiä ruusuja, jotka Yvetten mukaan ovat ”värjätty lemmenkipeiden kalojen kyyneleillä”. 

Kurtto on meritoitunut runoilijana ennen romaanin kirjoittamista, ja tämä näkyy kielessä, sanavalinnoissa ja rytmissä. Vähempi on enempi, ja Kurtto osaa tiivistää päähenkilöiden tunteita myös sanattomaan toimintaan. Kirjaa aloittaessani en osannut edes päätellä, mitä kieltä päähenkilöt puhuvat, koska en tiennyt Tristanista tuon taivaallista. Siirtokunnan yhteys Britanniaan selkeytyi tarinan edetessä, mutta henkilöiden taustat jäivät osittain epäselviksi. Saarella tuntui olevan joitain uusiakin tulokkaita, mutta valtaosa ei ollut poistunut siirtokunnasta elinikänään, ja olivat alkuperäisten asukkien jälkeläisiä. 

Romaanin draaman kaari keskittyy vuonna 1961 oikeasti tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen, jonka seurauksena koko saaren väestä evakuoitiin ensin Kapkaupunkiin, ja sieltä Britanniaan. Yksityisellä tasolla juoni ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta tunnelmat sitäkin väkevämmät. Minussa kirja herätti valtavaa kaukokaipuuta ja ihastusta jopa ulkokirjallisista syistä. Olen ikuinen saarihullu, mutta tämä teos onnistui jo melkein ylittämään odotukseni kaukaisten saarten kuvauksesta. 

Kiinnostavaa on myös, että kaksi suomalaista kirjailijaa ovat valinneet eteläisen Atlantin saaret romaaniensa kohteeksi. Olli Jalosen Taivaanpallo kuvaa St. Helenan saarta, mutta tässä liikutaan kohti vielä tuntemattomampaa ja mitättömämpää kohdetta. Teokset ovat erilaisia kieleltään, kerronnaltaan ja volyymiltaan, mutta molemmissa on selkeä postkoloniaali ulottuvuus. Olen iloinen, että sain lukea nämä teokset suht lyhyellä aika-akselilla, jolloin toinen oli vielä tuoreessa muistissa. 

Tristania ei ole sen tyyppinen romaani, joka saa aikaan suuria kassavirtoja joulumarkkinoilla, mutta se ei myöskään ole vaikeatajuinen, liian monimerkityksinen eikä uuvuttava, kuten jotkut siirtomaihin liittyvät historialliset romaanit ovat. Teos saattaa jakaa yleisöjä, ja se luultavasti miellyttää enemmän introverttejä omien polkujen kulkijoita kuin sellaisia lukijoita, jotka odottavat syvää psykologista analyysia ihmissuhteista. Sen heikoin lenkki on avioerodraaman kliseisyys, mutta siitä huolimatta koin, että henkilöhahmoissa oli draivia, ja hiljaista viisautta. 

Rallienglannilla uuteen nousuun

TuomainenTeos: Antti Tuomainen: Pikku Siperia (LIKE, 2018)

Asioita, jotka usein saavat minut tarttumaan kirjaan kuin kirjaan. Karjalaisuus, tick. Itärajan ihmisten suhteet rajan taa, tick. Kirkko ja kirkon palvelijoiden kriisit, tick.

Yritin taannoin lukea Antti Tuomaisen paljon kehuttua ja maailmallakin menestynyttä dekkaria Mies joka kuoli. Kirja jäi minulta kesken kahdesti, vaikka siinäkin oli hersyvää itäsuomalaisuutta ja sieniyrittäjyyttä ja muuta hulvatonta nykyelinkeinojen parodiaa. Luen muuten humoristisia kirjoja aivan liikaa, mutta huumoridekkareihin en ole perehtynyt. Kirjassa taisi tökkiä liika tajunnanvirta, ei niinkään sen huumori.

Nyt tartuin Pikku Siperiaan varauksella, vaikka kirjan kuvaus sai aikaan useamman temaattisen nyökkäyksen. Matkustin Hurmevaaralle, 1280 asukkaan rajapitäjään, jonne oli saatu uusi pappi etelästä vaimoineen. Hurmevaara oli minulle totisinta totta, vaikka mielsin kylän 11 414 asukkaan Lieksaksi, jonka fiktionaalinen kopio se ei kuitenkaan ollut. Hurmevaara on fiktiota, mutta se voisi vertautua vaikka Ilomantsiin. Kuntaliitosten myötä Pohjois-Karjalan maakunnassa ei noin vähäväkistä kuntaa enää ole, mutta fiktion lukijoita se tuskin häiritsee.

Kirjan päähenkilö, pastori Joel Huhta, on toiminut Afganistanin rauhanturvaajien kenttäpastorina ja on muutenkin toiminnan mies. Papiksi hän on päätynyt haastaakseen pappisisänsä pomminvarman maailmankuvan, mutta miehen kutsumus ammattiin ei ole vahvimmasta päästä. Raamattua mieluummin hän lukee James Ellroyta, ja päästäkseen sisälle tuppukylän piireihin hän on soluttautunut paikallisen sotamuseon vapaaehtoisten museonvalvojien piiriin.

Kylää kohtaa merkillinen onnenkantamoinen, kun sen järveen putoaa meteoriitti. Sen arvoksi arvioidaan miljoona euroa, ja sille on ostaja valmiina Lontoosta saakka. Meteoriittia säilytetään sille kuuluvalla arvopaikalla sotamuseossa, mutta turvatoimet tuskin riittävät vapaaehtoisten valvojien muodossa. Yökerho Golden Moonin vakioremmillä kiirettä pitää, kun on varmistettava arvoesineen turvallisuus tuleviksi viikoiksi. Jostain syystä innokkain vuorojen kahmija on juuri pastori Huhta, joka ei romaanin aikana tunnu nukkuvan yhtään täyttä yötä.

Tuomainen on liioittelun ja tajunnanvirran mestari, ja tässä kirjassa hän kuvaa unettomuudesta kärsivän, mustasukkaisuuteen sairastuneen kirkonpalvelijan harhoja varsin onnistuneesti. Seurakuntatalolla hän kohtaa päivisin vain osa-aikaisen kanslisti-Pirkon, jonka flirttailut tuntuvat miehestä jo liiallisilta. Pienessä seurakunnassa pastorilla on yllättävän paljon sielunhoitoaikoja, ja yleensä joka viikko ainakin yhden aikamoduulin täyttää vakioasiakas, maailmanlopun odottaja, survivalisti-Matias. Pidin kirjassa eniten seurakuntaelämän kuvauksesta, ja varsinkin Joelin sielunhoidollisista sivupoluista Golden Moonin happy houriin arkiaamuisin.

Sillä harvoilla paikkakunnilla on olemassa yökerho, joka tarjoaa halpaa kaljaa kanta-asiakkailleen jo aamuysiltä. Myöskään sen omistaja, tummiin pukeutuva kohtalotar Karoliina, ei tunnu nukkuvan koskaan.

Dekkarin juonta en kye pystyväni arvioimaan dekkarina lainkaan. Luin kirjaa enemmän mustasukkaisuusdraamana, jossa rikosjuoni soitti toista viulua taustalla. Juoni oli äijämäisen rehvakas ja toiminnallinen, ja varsinkin Timo Tarvaisen, elähtäneen maailmankuulun rallikuskin alkoholismi ja siitä johtuva rattijuoppous, tuntui jo hieman liian todenmukaiselta ollakseen parodiaa. Venäläiset ja suomalaiset hahmot ottavat mittaa miehekkyydessä, ja raja on muutenkin poikkeuksellisen huokoinen.

Viihdyin Hurmevaaran tunnelmissa erinomaisesti, mutten tiedä, muistanko kirjasta paljoa ensi viikolla tai ensi kuussa. Vähän samoja viboja sain tästä kuin Laura Gustafssonin teoksesta Korpisoturi, joka ei ole dekkari, vaan tulevaisuusdystopia. Uskon tiettyjen kliseiden, kuten rallienglannin puhumisen, toimivan varsinkin Tuomaisen ulkomaisten lukijoiden parissa, jotka etsivät kirjoista pohjoista eksotiikkaa.

 

King Lear itkuhälyttimien maassa

toivoa sopiiTeos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

No time like Cathy Kelly time

20180720_054740Solahdin fiksummasta parisuhdefiktiosta suoraan hömpän hetteikköön, ja kaivoin lukemattomien kirjojeni arkistosta ensimmäisen Cathy Kelly-teokseni, Lessons in Heartbreak (HarperCollins, 2008). Jo kirjan takakannessa on kohderyhmää ohjaava slogan: ”Every woman needs her Cathy Kelly time”. Myös romaanin etukannessa ja takalehdillä kannustetaan nauttimaan teos ilmeisesti pakettiin kuuluneen Galaxy-suklaalevyn kanssa. Kirjoja ja suklaata en yhdistettynä nautintona vastusta, mutta syy, miksi en ole koskaan aiemmin langennut Kellyyn, on teosten markkinoinnin yksiulotteisuus. On noloa, että mitään kaunokirjallista teosta markkinoidaan oletusarvoisesti vain toiselle sukupuolelle. Naisille, kunnon naisille? Onko lukijan oletettua sukupuolta alleviivattava? Eikö se jollain tapaa rajaa kirjan arvoa?

Irlantilaisista bestseller-naisviihdekirjailijoista minulle tuttuja ovat Maeve Binchy ja Marian Keyes; Cecelia Ahernia ja Cathy Kellyä en ainakaan muista lukeneeni. Keyesin ja Binchyn tuotannoissa olen lähinnä arvostanut sitä, että ne eivät ole olleet yltiöromanttisia ja että niissä kuitenkin korostuu tavallinen irlantilainen arkielämä. Cathy Kellyn teokset ovat jo kansikuvista ja nimistä saakka tuntuneet kliseisemmiltä, niin suomeksi kuin englanniksi.

Lessons in Heartbreak oli kuitenkin vetävämpi teos kuin mitä oletin. Kirjan nimi on kammottava, se ainakin minun korvissani viittaa moraaliseen opetukseen, kun on menty rakastumaan väärään henkilöön. Kirja ei kuitenkaan ollut läheskään niin konservatiivinen ja perinteisiä perhearvoja puolustava kuin mitä siltä odotin. Eikä edes sisällöltään toivottoman kaupallinen. Kirjassa oli kunnon juoni ja (voih ja huoh) ”sydäntä lämmittäviä” naishahmoja kolmesta eri sukupolvesta. Ja parasta oli se, etteivät kaikki olleet sukua keskenään. Osa naisista oli lapsettomia, eikä kellään ollut valtavaa katolista perhettä ympärillään. Kaikki naiset olivat tietoisia homoista, lesboista ja feminismistä. Maailma oli käynyt kylässä Tamarinissä, joka fiktionaalisena merenrantakylänä tuntui kutsuvalta. Kirjassa ei ollut kliseistä tuppukyläromantiikkaa, eli kännisiä peräkammarin poikia ja traktorilla kylän keskustaan bilettämään tulevia teinejä.

Olen lukenut huomattavasti tunkkaisempaa ja konservatiivisempaa kuraa suomalaisen chicklitin kentiltä, mutta säästän nyt nimien mainitsemisen. Suomalainen maalaisromantiikka on usein absoluuttisen heteronormatiivista, ja urbaanimpi chicklit keskittyy usein täysin kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tämä lukemani Kellyn teos taas keskittyi puhtaasti ihmissuhteisiin, ja ehkä vielä enemmän naisten välisiin ystävyyksiin kuin romansseihin miesten kanssa. Siinä oli myös varsin hurmaava historiallinen sivujuoni, joka liittyi paikalliseen herraskartanoon 1930-luvulla ja Lontoon sotasairaalaan 1940-luvulla.

Kirjassa mallimamma Izzy palaa New Yorkista kotikyläänsä hyvästelemään kuolevaa isoäitiään Lilyä. Australialainen Jody on muuttanut kylään paikallisen miehen perässä, ja keskittää energiansa paikallishistorian tutkimiseen. Lily olisi ollut hänen paras informanttinsa, mutta hän makaa sairaalassa koomassa, eikä voi kertoa salaisuuksiaan. Izzyn täti ja Lilyn miniä Anneliese on toipumassa shokkierosta, kun hänen aviomiehensä on vaihtanut hänet hänen parhaaseen ystäväänsä. Lopulta kaikkien huomio keskittyy Lilyyn ja hänen elämänsä suureen salaisuuteen, tarinoihin, jotka uhkaavat jäädä kertomattomiksi.

Kelly kirjoittaa helppoa englantia, ja siksi maisemat ovat aina ”breathtakingly beautiful”. Sanasto teoksessa on suppeaa ja arkista, mutta toisaalta ehkä juuri kielen helppous on tehnyt hänestä kansainvälisen bestsellerin. Juonen punojana ja henkilöhahmojen rakentajana hän on chicklit-genren rajat huomioon ottaen kekseliäs ja monipuolinen. Kirjan tunnelmista tuli hieman mieleen äskettäin lukemani ruotsalaisteos, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja, jossa myös isoäiti ja lapsenlapsi kommunikoivat keskenään Atlantin yli.

Hauskaa kirjassa oli se, että siinä matkustetaan Irlannin, Lontoon ja New Yorkin lisäksi myös muuanne, kuten Uuteen Meksikoon mallitoimiston suuriin kuvauksiin. Yllättävää kyllä, pidin Izzyn työelämän kuvauksesta ja newyorkilaisesta menosta tässä kirjassa paljonkin, kun teos ei kokonaan keskittynyt muotiin ja pintaan. Izzyn huoli nuorten, anorektisten ja huumeita käyttävien mallien jaksamisesta tuntui aidolta, ja amerikkalaisia kauneusihanteita kritisoitiin rankalla kädellä.

Positiivinen luentani saattaa osittain johtua helteen pehmentämistä aivoistani, mutta uskaltaisin tämän ensi kosketuksen jälkeen jopa lukea toisen Kellyn teoksen. Annoin kirjalle Goodreadsissa vain kaksi tähteä, mutta oikea arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Kaksi tähteä teos saa kielellisistä syistä, kun taas sisällön suhteen olisin voinut lämmetä jopa yli kolmeen tähteen.

Viihdekirjoissa ahdistavinta on seurata tuotteliaita kirjailijoita, jotka vetävät samalla sapluunalla vuosikymmenestä toiseen, eivätkä tunnu koskaan kehittyvän. Kehityksellä tarkoitan kielellistä ja tyylillistä uudistumista, teemojen vaihtelua, ehkä myös kykyä vaihtaa näkökulmaa kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Tästä näkökulmasta kukaan edellämainituista irlantilaisista kirjailijoista ei ole ollut toivoton, mutta latteaa kieltä suren aina. Kun nyt kuitenkin puhutaan maasta, joka on synnyttänyt James Joycen, ja jonka muun kaunokirjallisen tuotannon taso on varsin korkea.

Kuinka metsäpalo sammutetaan?

SantopoloOn suhteita, jotka lämmittävät kuin takkatuli ja suhteita, jotka roihahtavat kuin metsäpalo. Takkatuli-pariskunnilla on ehkä suuremmat mahdollisuudet pysyä yhdessä kuin metsäpaloilla, joita ulkoinenkin maailma karttaa ja pyrkii ainakin sammuttamaan silloin, kun se on mahdollista. Metsäpalot levittävät ympärilleen toksista ilmaa, eikä niiden ympärille mahdu kolmansia osapuolia. Toki kolmaskin vaihtoehto on, voi yrittää olla kokko, mutta kokon taitavia rakentajia on olemassa vain harvakseltaan.

Tällaista parisuhdefilosofiaa viljellään Jill Santopolon rakkausromaanissa Valo jonka kadotimme (Otava, 2018, suom. Inka Parpola). Kirjan nimi on ilmeisesti tribuutti Anthony Doerrin samansuuntaiselle teokselle Kaikki se valo jota emme näe (2015), Pulitzer-palkitulle romaanille, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Santopolon teoksessa toisella päähenkilöllä jää Doerrin teos traagisella tavalla kesken. En ole lukenut Doerrin teosta, mutta jo tämän vahvan suosituksen jälkeen se alkoi automaattisesti kiinnostaa.

Minulla oli tämän romaanin asetelman ja tunnelmien kanssa tekemistä ennen kuin pääsin kunnolla sen imuun. Vaikka sen alkukohtaus, kahden nuoren opiskelijan kohtaaminen Shakespeare-seminaarissa 9.11.2001 Columbia-yliopistossa, on täynnä historiallista merkitystä, kuvaus nuorista, lahjakkaista ja jokseenkin itseriittoisista uraohjuksista New Yorkin etuoikeutettujen piireissä ei automaattisesti kolahtanut, ainakaan rajoja rikkovana rakkaustarinana. Gabriel ja Lucy tulevat historian merkitsemiksi, ja hullaantuvat ehkä enemmän kohtaamisensa tarinasta kuin toisistaan, tai ainakaan heillä ei ole edellytyksiä rakentaa yhteistä elämää siinä vaiheessa matkaa.

Kirjan kertoja on Lucy ja hän kertoo tarinaa Gabelle. Tarinan kolmantena pyöränä on Darren, Lucyn aviomies, joka ei ole myöskään Lucylle täydellinen, mutta jonka kanssa hän on oppinut rentoutumaan. Darren on mies, jonka kanssa seikkailu tarkoittaa pitkää pyöräretkeä seuraavan osavaltion rannikkokyliin; Gaben kanssa se merkitsee asumista maailman sotatantereiden kupeessa, Irakissa, Afganistanissa, Pakistanissa tai Israelissa. Vuosien varrella Lucy tottuu kuulemaan eksästään vain säännöstellysti, ja yleensä sopimattomassa paikassa, kuten hääpäivän aamuna. Gabe ei unohda Lucya, mutta on jo hyväksymässä sen tosiasian, että tämä kuuluu toiselle.

Kirjan alkuosassa en tiennyt, luenko vakavasti otettavaa romaania vaiko Sex and the Cityn toisennosta; teos parani huomattavasti loppua kohti, ja saavutti draaman kaarensa. Pidin tässä sotajournalismin ulottuvuudesta, ja sympatiani olivat enemmän itsekkään ja uratietoisen Gaben puolella kuin Lucyn, jolle lomailu Hamptonsin rikkaidenrannalla merkitsi enemmän kuin oma maailmankuvan avartaminen.

Kirja sopii erinomaisesti New York-faneille, ja kaupungissa asuneet voivat varsinkin suhteuttaa henkilöhahmojen menestyksen ja vaurauden heidän asuinpaikkoihinsa. Kymmenentenä hääpäivänä Darrenilla ja Lucylla on valtava townhouse Brooklynissä ja rantatalo Hamptoneissa. Neljääkymppiä lähestyessään pariskunta on myös melkein toteuttanut veivilistansa (eli ennen kuolemaa tehtävien asioiden listan) kaikki toiveet, eli elämä alkaa olla huolestuttavasti mallillaan.

Viihdekirjaksi romaanin tekee se, että siinä käytetään tuskallisen paljon aikaa asuvalintoihin, siinä vilisee brändejä ja trendibaarien ja -ravintoloiden nimiä. Vaikka tässä kerrotaan erään Yhdysvaltojen parhaimman yliopiston kasvateista, akateemisuus ei näy varsinkaan Lucyn elämänvalinnoissa. Lucy yrittää olla feministi, mutta tekee siitä viitekehyksestä hämmentävän sovinnaisia valintoja.

Kirja näyttää herättäneen enemmän ärtymystä kuin ihastusta kotimaisten kirjabloggareiden parissa. Jos kirjaa uskallan suositella jollekin ryhmälle, niin kokisin sen olevan suunnattu niille, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 2000-luvun alkupuolella ja niille, jotka elävät nyt kiihkeintä pikkulapsiaikaa. Itse muistan 9/11-tapahtumat eri perspektiivistä, ja koin olevani kirjan kohderyhmäksi väärään ikäluokkaan kuuluva. Koska kirja on ollut maailmanmenestys, sen on pakko koskettaa myös joitakin lukijoita koti-Suomessa. Positiivista teoksessa oli ilmaisun tiiviys ja juonen suhteellinen koherenttius. Romaanina teos pysyy kasassa, eikä sivuhenkilöitä tai muita rönsyjä ole liikaa.

Nenäliinoja en kirjaa lukiessani tarvinnut, mutta melodraaman ystävänä olin liikuttunut loppuratkaisusta.

 

Terapeutti ilman kenkiä

IMG_1808Viikonloppuun oli mahdutettava pääntyhjennysdekkari, ja e-kirjastosta löysin Maarit Nurmen esikoisteoksen Epäilyksen alla (Myllylahti, 2017). Se on kompakti, ihmissuhdepainotteinen teos, jonka keskiössä on keski-ikää lähestyvä seksuaaliterapeutti Hanna Udd. Jos perinteistä ”suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä”- sanontaa voi laajentaa, niin tässä teoksessa terapeutti vaikuttaa kengättömältä, ja ammatti-identiteetiltään horjuvalta rajatapaukselta.

Terapeutti-Hanna on naimisissa rikoskomisario Andersin kanssa, mutta mies on viime aikoina alkanut viihtyä ylitöissä aivan liikaa. Hanna työroolissaan joutuu enimmäkseen auttamaan puolisoja, jotka epäilevät kumppaniaan uskottomuudesta, ja tästä johtuva vainoharhaisuus saa Hannan myös tutkimaan Andersin puhelinta ja taskuja. Hanna jopa luulee, että hänen miehellään on suhde hänen asiakkaansa vaimon kanssa, sillä asiakkaan kertovat koordinaatit täsmäävät Andersin kiireiden kanssa. Hanna kuitenkin on avioliitossaan melko kädetön ja sokea. Kuinka hän kuvittelee pystyvänsä auttamaan muita?

Ylipäänsä tässä kuvatun yksityisen terapeutin työstä tuli nuhjuinen ja suojaton olo. Asiakkaiden vastaanottaminen yksin asunnossa, jossa ei ole tarvittavia turvajärjestelyjä, tuntuisi riskaabelilta bisnekseltä. Monet ensikertalaiset saattavat myös samastaa seksuaaliterapeutin työn seksityöhön, ja ottaa terapeutin ainakin fantasioidensa kohteeksi. Työolosuhteiden kuvaus olikin tässä kysymyksiä herättävää: mikä saa ihmiset investoimaan kalliisiin yksityisiin koulutuksiin, jos työn arki on näin epävarmaa ja turvatonta?

Pidin kirjan henkilögalleriasta ja yllätyksellisestä juonesta, mutta luin paikoitellen kökköä kieltä. Esimerkiksi sivuhenkilöiden ensiesittelyssä ei paljon mielikuvitusta käytetty, heistä kerrottiin usein ensi kättelyssä asuinpaikka, siviilisääty ja ammatti aivan kuin he olisivat olleet Hullunkuriset perheet-korttipakasta. Toisaalta esimerkiksi Vänskän, yksinäisen ja masentuneen homoseksuaalin urheiluhierojan ääni tuntui kökköydessään autenttiselta siksi, että hän oli lapsena kokemansa surun ja hylkäämisen vuoksi jäänyt tunnetasolla ikuisen teinin asemaan.

Kirja käsittelee ihan ansiokkaasti homofobiaa ja kaappihomojen kaksoiselämää, mutta varsin synkissä vesissä tässä uidaan, kun teoksen julkaisuvuosi on kuitenkin 2017.  Kirjailijan johtopäätökset kaapista tulemisen vaikeudesta ovat varsin pessimistiset, ja mahtuuhan teokseen aivan harvinaisen luupäinen homofobinen pappikin. Olisi kiinnostavaa kuulla seksuaalivähemmistöjen edustajien näkemyksiä henkilöiden uskottavuudesta.

Dekkarina teos tuntuu onnistuneelta siksi, ettei siihen ole tungettu liikaa henkilöitä eikä turhaa maisemamaalausta.  Teokseen mahtuu myös kunnon rikollisuutta ja makaaberia veren roisketta, eli kyse ei ole aivan pehmosta ihmissuhdedekkarista.

Teoksen kansikuva ei valitettavasti houkutellut ainakaan tätä lukijaa, ja vastaavaa murinaa olen toistuvasti ilmaissut Myllylahden teoksista.