Dadaa uimahallin syvästä päästä

IMG_1421Jatketaan antisankarilinjalla. Itse en ollut lainkaan kiinnostunut nuorehkoista kotimaisista miespuolisista esikoiskirjailijoista, kun Reidar Palmgrenin Jalat edellä (Otava, 2001) on julkaistu. Ylipäänsä luin kotimaista kirjallisuutta vähän, koska silloinen työ postkoloniaalin kirjallisuuden tutkijana vei kaikki energiani. Muistin Palmgrenin pitkään vain näyttelijänä, ja olen saanut tutustua hänen romaaneihinsa vasta viime vuosina.

Pidän Palmgrenin romaaneista jo siksi, että olen aistinut hänen tuotannossaan aidon oman tiensä kulkijan leiman, haluttomuuden miellyttää liian suuria yleisöjä ja tästä huokuvan epäkaupallisuuden. Hänen valitsemansa näkökulmat ovat täysin erilaisia kuin mitä kaunokirjallisuudessa yleensä arvostan, hänen hahmoillaan on haasteita todellisuudentajunsa kanssa ja ovat tavalla tai toisella jäämässä tai jo jääneet marginaaliin yhteiskunnasta ja myös omasta elämästään. Jalat edellä saattaa olla Palmgrenin romaaneista eniten tunnustusta saanut; itse luin ennen tätä Sudenmarjan (2012) ja Kirpputorin (2016).

Jalat edellä on huikean tiivistä proosaa, jossa pienen pienillä arjen yksityiskohdilla, kuten pääsiäismunien koottavilla lennokeilla (katso kansikuva) on suuri symbolinen merkitys. Teos kertoo ydinperheestä, jonka koossa pysymiseen tarvittaisiin ylimaallisia voimia. Perheen isä, Jokisen Risto, on laimeasti menestyvä pikkukaupungin lakimies, joka enimmäkseen hoitaa kuolinpesien realisointeja ja perunkirjoituksia. Hän on naimisissa tuiki tavallisen kukkakauppias-Katjan kanssa, ja pariskunnan kommunikaatio on jäätynyt kahdeksanvuotiaan Teron hoitovuoroista neuvotteluun.

Isän ja pojan ainoaa ”laatuaikaa” vietetään uimahallissa, vaikkakin isä on usein uimatreffeiltä myöhässä. Tero on lapsena mukautuva ja vähään tyytyvä, ja suhde isään alkaa muistuttaa päälaelleen kääntynyttä hoivasuhdetta. Risto suorittaa vanhemmuuttaan velvollisuudentunnosta, mutta jättää jopa synttärilahjat ostamatta, kun ei vaivaudu keksimään sopivaa lahjaa.

Onko Risto sitten totaalipaskiainen, vai keskeneräisyydessään kehityskelpoinen tavis, siitä lukijat varmasti ovat eri mieltä. Varmasti kaikki tuntevat jonkun Riston kaltaisen, joka on jämähtänyt suorittamaan elämää löytämättä siitä enää muuta tyydytystä kuin aviovaimon lepsun pettämisen. Rakastajatar Marika on löytynyt perheen yhteiseltä etelänlomalta ja kulkeutunut pidempiaikaiseksi panoksi vain siitä sattuman oikusta, että he asuvat samassa kaupungissa. Uimahallista Risto löytää keskeneräisyytensä peiliksi vanhan miehen Kaukon, jonka tarinat muualla asuvista jälkeläisistä tuntuvat keksityiltä. Onko Kauko se yksinäisyyden kärjistymä, joka koristaa kirjahyllyään valokuvaamojen tyyppikuvilla ja lähettää itselleen joulukortteja? Kuinka todennäköistä on, että Ristokin päätyisi tällaiseen yksinäisyyteen, ellei tee korjaavaa liikettä elämässään nyt?

Varmasti teoksessa parasta oli tarkka kieli, sillä normaalisti en jaksaisi lukea romaania, jossa kuvataan usean sivun verran impulsiivista kotiteatterin ostoa kodinkoneliikkeestä (huom! kaavoihin kangistunut Ristokin osasi irrotella!). Hyvin mitättömän arjen keskeltä kumpuavat absurdit yksityiskohdat, mielleyhtymät ja harhaiset näyt vakuuttavat lukijan siitä, että asiat harvoin ovat juuri sitä, miltä ne ensin näyttävät. Romaanin asetelma tuntuu myös sen verran klassiselta, ettei aika aja sen ohi nopeasti.

Tässä romaanissa vimmaisen tapahtumisen keskiössä oli uimahallin sauna; Kirpputorissa miehuutta testattiin kuntosalilla, jonka kliseiseen maailmaan hunningolla oleva muusikko ei sopeutunut. Vaikka Palmgrenin mieshahmot ovat usein liian itsekeskeisiä ja ongelmissaan rypeviä ollakseen automaattisesti sympaattisia, he kykenevät näyttämään yhteiskuntamme kipupisteitä.

Juristi-Ristosta jäi olo, ettei hän ainakaan pyrkinyt työurallaan äkkirikastumiseen, eikä korkea koulutus ollut hänelle egon pönkityksen kanava. Hän oli kusipää ihan omassa elämässään, mutta osoitti jonkunlaista humaaniutta suhteessa asiakkaisiin. Riston oma pään hajoaminen ja sen aikaansaama, pelottava syrjään jääminen vaikutti yhdeltä mahdolliselta tulevaisuuden skenariolta.

Edelleen Palmgrenin teoksista henkilökohtainen suosikkini on Sudenmarja, jossa naisnäkökulma oli vahvempi. Täytynee lukea myös esikoisen ja tuoreimpien teosten väliin jääneet helmet, sillä olen jäänyt koukkuun kirjailijan erikoisiin näkökulmiin ja tummaan, vähäeleiseen huumoriin.

 

 

Hyvinvointivaltion retonki on rikki

img_1141Savolaisuus on mielentila, ja ennen kaikkea savolaisuus elää kielessä. Voiko savolaisuutta koskaan olla liikaa, siitä voidaan vääntää kättä puhelinmyyjien pomojen ja kielenhuoltajien välillä. Savolaisuus voi olla brändi, jolla ikävätkin asiat saadaan kuulostamaan lupsakammilta, emmekä ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, pärjääkö savolainen paremmin käytettyjen autojen kauppiaana vaiko pääministerinä.

Antti Heikkinen on ottanut savolaisuuden voimavarakseen, mutta hänen savolaisukkonsa eivät ole pelkkiä karvahattupäisiä lämpimikseen höpöttäjiä Matkahuollon baarissa. Heikkisen romaanissa Matkamies maan (Siltala, 2016) pohjoissavolainen kunta on lakkauttamassa terveyskeskusta ja vastaanottamassa turvapaikanhakijoita jo suljettuun ammattikoulun kiinteistöön. Kuten arvata saattaa, muutokset eivät miellytä kaikkia kuntalaisia, ja varsinkin nuoret miehet kokevat tulleensa petetyiksi. Muukalaisvihaa on liian helppo lietsoa naiskysymyksellä. Kylän pahin rasisti on perheenisä, koulun kiinteistönhuoltaja ja vihabloggari, joka vakavissaan suunnittelee amiskan rakennuksen tuhopolttoa. Isänmaallisten pieni piiri kokoontuu punomaan juoniaan erään kerrostalon kerhohuoneelle. Myös sotaveteraanikorttia käytetään kansan syvien tuntojen nostattamiseksi.

Kirjassa on monta juonta, joista vain yksi liittyy pakolaiskriisiin. Toinen vahva juoni liittyy harrastelijateatteriin, joka on toiminut parisuhteiden mustasukkaisuuden kestolähteenä jo vuosikymmenien ajan. Nyt teatterissa harjoitellaan Macbethiä savon murteella, joka toimii tarinan peilinä traagisten tapahtumien auki kiertyessä. Kirjassa on kaksi tasoa, nykyhetki ja 70-luku, hyvinvointivaltion rakentamisen ja purkamisen aikakaudet. Kirjan päähenkilöiden parisuhdekriisit vaikuttavat hämmentävän samansuuntaisilta vuosikymmenestä toiseen, vaikkakin 70-luvulla kylän henki oli optimistisempi.

Heikkinen on monisanainen, tajunnanvirtaa häpeilemättä hyväkseen käyttävä virtuoosi, jonka helmasyntinä ovat liian pitkät kappaleet ja monologit. Paikoitellen teksti oli katkeamatonta jöötiä, jossa mieli teki ottaa äidinkielen opettajan punakynä esiin, tai pikemminkin synnytyspihdit. Se tuntui jopa viimeistelemättömältä, ja mieleen tuleekin, onko tässä tartuttu suurella innolla ajankohtaiseen teemaan, joka mahdollisesti vanhenisi, jos tekstiä olisi alettu editoida. Varsinkin Macbeth-sitaatit, 96-vuotiaan Auliksen dementiapuhe ja Mannerheimin toinen tuleminen olivat haasteellista luettavaa. Kirjassa oli uuvuttavia kohtia, joita luin vain kursorisesti, sillä kaikki ei palvellut juonen kehitystä. Ylilyönnit eivät edes tuntuneet postmodernilta kikkailulta, vaan enemmän toimituksen puutteelta.

Minulla on kanttia esittää näinkin rankkaa kritiikkiä, koska aidosti pidin kirjasta ja koin saavani siitä paljon irti. Kirjaa on kehuttu ”tolkun äänenä” erityisesti suhteessa ns. pakolaiskriisiin ja vihapuheen nousuun. Mikä sitten on ”tolkkua”, siitä voidaan olla montaa eri mieltä. Itse valitettavasti olen jäänyt koukkuun rasistisen Suomi Ensin-friikkisirkuksen seuraamiseen YouTubessa, ja mieleeni on syöpynyt eritoten video Savosta, Siilinjärven syksyisestä mielenosoituksesta, jossa ilmapiiri oli erityisen aggressiivinen kahdessa leirissä. Lapsuudesta tutun paikkakunnan vihanpito hämmensi, mutta muodosti myös taustan tälle lukukokemukselle. Kuinka helppoa onkaan agitoida elämäänsä pettynyttä nuorisoa väkivaltaan, kun elämä ei tunnu tarjoavan muita kicksejä kuin internetin varjoelämän ja siideripöhnää. Tyhjä ammattikoulu on tässä vahva symboli menetetystä tulevaisuudenuskosta.

Kirjan nimi viittaa suomalaisen virsiperimän kestohittiin, virsistä masentavimpaan, mutta myös mahdolliseen lohdun lähteeseen. Teoksessa todellakin kuollaan enemmän kuin synnytään, eivätkä kaikki kuolemat ole luonnollisia. Körttiläisyys toimii teoksen taustavirityksenä, mutta ei välttämättä aukene kaikille lukijoille. Varsinkin vanhempi sukupolvi etsii tässä kadonnutta uskoaan, rukoilee yksityisesti haparoiden ja purkaa taivasikäväänsä enkelinkuvioisiin hautakynttilöihin. Timosen leskipapan ja vastaanottokeskuksen Alin yhteinen rukoushetki rivitalon takapihalla oli koskettavaa luettavaa, sillä siinä matkattiin kielen ulkopuolelle.

Kirjan vahvuus piilee siinä, että hyvyys ja pahuus eivät esiinny siinä mustavalkoisina. Kaikilla päähenkilöillä on omat synkät salaisuutensa, osalla myös vaietut rikoksensa, joiden piilottelu on muokannut heitä. Osa tyypeistä ei tunnu kehityskelpoisilta, eli heissä pahuus on voittanut hyvyyden lopullisesti. Osalla taas pahuus on olosuhteiden sanelemaa harkinnan sumenemista, jota kadutaan vuosikymmenienkin jälkeen. Monilla hahmoilla elämän vahvin voima on katkeruus, pettymys siitä, että nallekarkit eivät ole menneet tasan elämän pelissä. Katkeruus on enemmän kuin seksuaalista mustasukkaisuutta, sillä oma puoliso on varsinkin vanhemmille pareille vieras maaperä. Pienen paikkakunnan kaikki energia tuntuu menevän pettämisten kyttäämiseen, ja tämä parisuhdemalli periytyy sukupolvesta toiseen.

Minulle lukukokemus oli enemmän terapeuttinen kuin taiteellinen. Koin tätä lukiessani pääsevän jonkinlaiseen välitilinpäätökseen aikamme hengestä ja isänmaallisuudella ratsastavien ääriliikkeiden perimmäisestä motivaatiosta. Heikkinen ei jätä lukijaansa vellomaan epätoivon suohon, vaan antaa lievää toivoa myös kotikylän raittia tallaamaan jääneille amiskaviiksille. Vaikka kirjan kansi on synkeä ja antaa vaikutelman maailmanlopun tunnelmista, teoksen ilmapiiri on kirjavampi, moniääninen ja kaoottisuudessaan salliva. Lukijaa ei päästetä helpolla kielen eikä rakenteen tasolla, mutta vaivannäkö kannattaa. Yhteiskunnallisen syvääluotauksen lisäksi teos opettaa juurevia ilmaisuja, kuten juivelo, litmake, kuljake ja lötjäke. Voimme myös arvuutella, mitä on telkkuaminen, komhoijaaminen, täpästäminen tai hojellus. 

Täytynee lukea Heikkisen esikoisteos Pihkatappi pian jo kielikylvyn vuoksi.

 

Miehisistä kompetenssikertoimista

ukinpoikaEn aina jaksaisi naistenlehtitason diskursseja alfauroista. En oikeastaan usko darwinistisiin teorioihin laumanjohtajistakaan, vaikka en ole evoluution kieltäjä. Kuka kenetkin leimaa valioyksilöksi tai johtajatyypiksi riippuu varmasti myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Saija Nissisen romaanissa Ukinpoika (Atena, 2016) tutkitaan suvussa periytyvää pomoutta, tai kusipäisyyttä, pelimiehen elkeitä ja alistavaa sovinismia. Ainakaan se ei ole ylistys alfauroiden metsästysvieteille.

Ukinpoika on sukutarina, jossa myös naisilla on vahva (tosin perinteinen) toimijuus. Juoni kattaa tapahtumia 50-60 vuoden säteellä, 1960-luvulta vuoteen 2018. Korpelan suku on kiinnittynyt pohjoiskarjalaisen voimalan ympärille, paikkakunta on pieni ja matka Joensuuhunkin joskus henkisesti ylivoimainen. Raukoilla rajoillakin tapahtuu jo vaurastumista: voimalan työnjohtaja Atson perhe on päässyt asumaan uuteen rivitaloon, jossa on kylpyamme ja jonka sähkölaskut maksaa yhtiö.

Romaanin ajankuva on pistämätöntä. Itse 70-luvun lapsuuden eläneenä jouduin kovasti terästämään muistiani ja aistejani tunnelmaan eläytyessä. En muistanutkaan, että energiakriisin aikainen säännöstely oli niinkin rankkaa kuin kirjassa kuvattiin. Myös ajan muoti, limsapullojen etiketit, Mireille Mathieu, seinien gobeliinit ja muu eksotiikka puhkesi kukkaan. Naisten ja miesten ehdottoman erilliset maailmat korostuvat tässä maalaisella ja työväenluokkaisella tavalla – tässä vietetään hirvipeijaisia ja hillonkeittäjäisiä.

Suvun patriarkka Atso on vanhan kansan kusipää, joka ei erityisesti etene urallaan, vaan kohdistaa kontrollinsa lähinnä naisiin ja lapsiin. Naapurit ja työtoverit eivät yleensä häntä tottele, vaan muuttavat ja irtisanoutuvat kohdatessaan hänen mielivaltaiset ylilyöntinsä. Pojistaan hän ei saa uskollisia vasalleja, mutta kasvatushaaste kohdistuu Sami-pojan kuopukseen Tuomakseen. Tuomas näkee ja kokee pappansa kyydissä enemmän kuin lapsen kuuluisi, ja perii myös ukkinsa asennemaailman. Tuomaksesta tulee suvun ainoa menestyjä, urakiipijä, nuori poliittinen broileri, ja lopulta väsynyt kansanedustaja. Suomen luottoluokituksesta huolehtiminen ei lopulta tuo alfauroon elämään tarvittavaa jännitystä, vaan elämää säännellään 12 cl viinimitoin.

Naisten toimijuus nostaa päätään vasta heidän vanhetessaan. Kotiäitiys on tässä suvussa periytyvää, ja karjalaisen pitopöydän laitto naisellinen hyve. Silti Pasin vaimo Maarit alkaa Joensuuhun muutettuaan kiinnostua aikuiskoulutuksesta. Vaikka ATK-kurssi ei olekaan menestys, hän oppii käymään yksin kahvilla ja konjakilla.

Suvun historian kerronnassa on paljon arkista ja tavallista, hautajaisia vietetään usein ja parkkipaikoilla miehistä otetaan mittaa automerkkejä arvostelemalla. Onneksi Nissinen sirottelee perinteiseen ja totuttuun sopivasti outouksia, kuten eläintentäyttäjä Anssin kokoelmat, Otson hellanasennuskeikat ja menestyneen avioparin yhteisen viiltelyharrastuksen. Outokumpulainen goottityttö poliittisena neuvonantajana on myös herkullinen hahmo, varsinkin, kun Tuomaksen viitteellinen puolue ei voi olla muu kuin Kansallinen Kokoomus. Teoksen traagiset ja inhorealistiset juonteet upotetaan lempeään huumoriin, mikä tekee tästä teoksesta siedettävämmän kestää. Ilman näitä kevennyksiä teos olisi ollut melko karmiva, suorastaan creepy.

Pidin siitä, että sukutarina kiedottiin vahvasti kansalliseen historiaan. Loppupuolen poliittinen analyysi oli osuvaa, Nissinen jopa introdusoi minulle uuden termin polixitin. Kansanedustaja-Tuomaksen kuuliainen saksalaisten kuunteleminen ja EU-uskollisuus herätti monenlaisia tunteita. Poliitikkona kukkopoika-mies ei päässytkään pätemään ja päällepäsmäämään, vaan joutui usein nolon pikkuveljen rooliin.

Sisällöllisesti romaani oli huikean rikas, ja tarjoaa pohdittavaa monenlaisille lukijoille. Itselleni teos avautui parhaiten ikäpolviromaanina, samastuin enemmän aikaan kuin paikkaan. Pohjoiskarjalaisuus ei ollut tässä niin ihastuttavan hersyvää kuin maakunnan tyypillisissä kuvauksissa, eikä ainakaan minussa herättänyt nostalgiaa. Yksittäisten ihmisten kohtalot kiinnostivat enemmän kuin etnisyys tai heimolaisuus.

Roiskeita nukkekodin seinillä

imageKukapa nuoremmista lukijoista tietää, mitä ovat roiskeet? Itse opin sanan teininä, kun tienasin merkkivaaterahoja S-marketin lihatiskillä. Vakioasiakkaisiin kuului iäkäs romanirouva, joka häveliäästi kysyi roiskeita, eli makkaroiden ja leikkeiden siivutuksesta jäänyttä haketta, joka yleensä päivän päätteksi heitettiin roskikseen.

Myös Katja Kallion Syntikirjassa (Otava, 2009) kerrotaan elävästi roiskeista ja kanannahkakeitosta, joilla köyhä yksinhuoltaja Selma ruokkii poikaansa Henriä 50-60-lukujen Helsingissä. Selman haaveena on kouluttaa poikansa pitkälle, ja historian professori tästä tuleekin. Vaikka romaanin fokus on nykyajassa, se tarjoaa erinomaisia historiallisia peilejä esimerkiksi suomalaisten luokkaretkien ”ihmeeseen”. Tarinan keskiössä ovat kolmen polven naiset, Tuulikki, Sofia ja Kerttu, ja Lontoosta rahdattu nukkekoti, jolla kukaan lapsi ei ole halunnut leikkiä.

Kirja kertoo monisyisesti pettämisestä, jättämisestä, lapsen rakastamisen vaikeudesta – melko arkisista synneistä, jotka eivät kaikkien mielestä ole kovin suuria rikkeitä. Varsinkin Sofialla on tässä kehittynyt synnintunto, vaikka hän kertoo läheisilleen avoimesti suhteestaan kotinsa remonttimieheen Temaan, joka on naimisissa. Oikeastaan Sofiaa painaa enemmän äitisuhde, huonon tyttären karma, vaikka hän tapaakin äitiään Tuulikkia säännöllisesti. Sofia myös pelkää sairastuneensa rintasyöpään, mutta löydetty kyhmy onkin hänen kaksossisarensa hampaiden ja hiuksien jäänteet. Kun Sofia kertoo tapauksesta helpottuneena äidilleen, äiti reagoikin hulluuskohtauksin ja syyttää Sofiaa sisarensa tappamisesta kohdussa.

Tuulikki on kirjan naisista monimutkaisin ja vaikein hahmo, vaikka päällisin puolin hän vaikuttaa hyvin tavalliselta töölöläisrouvalta. Hän on uhrannut akateemisen uransa perheen elatukseen lentoemäntänä, mutta kokee jääneensä miehensä Henrin varjoon. Gradu Harold Pinterin draamasta on jäänyt mystisesti kesken, mutta teatteriretket pitävät häntä edelleen hengissä. Henrin lähdettyä hänen mielensä alkaa hajota – rikkoutunut lasipöytä on ensimmäinen merkki paranoian kasvusta ja kuolleen sikiön löytyminen eskaloi tilannetta entisestään. Kallio osaa taitavasti kertoa ns. tavallisten ihmisten harhoista, jotka usein jäävät läheisiltä huomaamatta.

Vaikka romaanin puitteet ovat porvarilliset, henkilöiden juuret ovat maalaiset tai työväenluokkaiset. Solahtaminen vanhan rahan kortteleihin ei ole heille itsestäänselvää. Sofia kuuluu epävarman toimeentulon prekariaattiin silpputöineen ja keskeneräisine opintoineen, mutta asuu silti hulppeasti puutaloidyllissä Ruoholahdessa. Toisaalta hänen professori-isänsä kokee olevansa melkein escort servicen roolissa uuden naisystävänsä Denisen juhlissa Katajanokalla, sillä professorinkaan palkalla ei ylläpidetä vastaavia puitteita.

Kuka sitten kudelmassa on suurin syntinen, sitä jäin pohtimaan. Kun hahmot eivät olleet erityisen uskonnollisia, heidän synnin käsitteensä oli enemmän kulttuurisesti välittynyt. Kukaan ei ollut patologinen varas eikä valehtelija, eivätkä heidän syrjähyppynsäkään olleet erityisen härskejä. Isoimman pellen itsestään tekee Henri, jonka ego kolhiintuu saatuaan selville kolme vuosikymmentä sitten sattuneesta pettämisestä – samalla, kun on juuri jättänyt pettäjävaimonsa.

Kirja oli kotoisa, oivaltava ja syvällisesti viihteellinen. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin viime vuonna lukemani Säkenöivät hetket, joka on minusta paras Kallion teos. Tämä ei ole moite, sillä ihailen vaan taitavan kirjailijan kypsymistä ja muuntautumiskykyisin. Luin myös samaan putkeen hänen esikoisteoksensa Kuutamolla, josta minulla on haitaria muistikuvia 2000-luvun alusta, mutta jonka luin aivan uusin silmin nyt. Kaiken kaikkiaan Kallio on nousemassa suomalaisen kirjallisuuden kartallani kestosuosikiksi, ja odotan häneltä innokkaana uutta teosta. Mielellään taas erilaista kuin aiemmat.

Londinium nuubialaisin silmin

51KwHsIqvoL._SX322_BO1,204,203,200_Zuleika on nuubialainen kotirouva, joka on naitettu 11-vuotiaana roomalaiselle pohatalle toiseksi vaimoksi vuonna 211 jkr. Zuleikan maahanmuuttajaperhe on noussut sosiaalisesti tämän naimakaupan ansiosta, mistä tytär on katkera vanhemmilleen. Aviomies Felix käy Londiniumissa työasioilla vain kolme kertaa vuodessa, mikä takaa nuorelle naiselle liikaa vapaa-aikaa runouden ja eroottisten haaveiden parissa. Lapsia ei epäsuhtaisesta liitosta synny, mikä on Zuleikalle suuri helpotus.

Bernardine Evaristo antaa Zuleikalle äänen runomuotoisessa romaanissa The Emperor’s Babe (Penguin, 2001). Kyseessä on anakronismeja pursuava, virallista historiankirjoitusta pilkkaava hybridi pastissi elämästä monikulttuurisessa Lontoossa. Kukaan ei tiedä, asuiko Lontoossa 200-luvulla afrikkalaistaustaisia vapaita sieluja; mustia orjia mahdollisesti on kaupunkiin tullut kauppalaivoissa, mutta heidän historiastaan ei ole todisteaineistoa. Tässä musta nainen nousee merkittävään asemaan ja pitää palvelijoinaan skottilaisia porkkanapäisiä orjia. Vaikka monet aluksi pelkäävät hänen ihonväriään, hän ei kuitenkaan koe rasismia, sillä sitä ei ole vielä keksitty.

Evaristo vaikuttaa todella monipuoliselta kirjailijalta, jolle kokeilevat muodot ovat lähellä sydäntä. Tässä runomuoto on yllättävän viihdyttävää, sillä hän sekoittaa ylevän ja maallisen, virallisen latinan ja rehevän katujen kielen. Teoksen juju on kielellisessä ilottelussa – juoni ei lopulta ole kummoinen, sillä lukija tietää jo alkumetreiltä Zuleikan sekaantuvan keisari Septimus Severukseen. Muuten teoksessa juoruillaan ja biletetään kuten kelpo chicklit-teoksessa, mutta jos tämä olisi chicklitiä, niin äärimmäisen parodista sellaista. Keisari Septimuksella on Armanin silkkitooga, ja Zuleika pukee skottiorjansa Guccin vetimiin. Kaupungissa on jazz-klubeja, joissa Zuleika notkuu ystäviensä Alban ja Venuksen kanssa. Venus on transsukupuolinen trendipelle, joka toimii suhdeneuvojana pumpulissa kasvaneelle ystävälleen. Anakronismien pursuaminen tuo tekstiin pikanttia hohdetta, ja lopulta historiallisella ajanjaksolla ei ole suurta merkitystä. Teoksen tunnelma on kuin astuisi larppaajien vuosikokoukseen : Evaristo kerää yhteen kaikki muinaiseen roomalaiskulttuuriin liittyvät kliseet kuten kylpyläkulttuurin, hedonistisen ruokakulttuurin ja orgiat. Oikeastaan tuntuu, että olisin palannut nuoruuteni toogabileisiin, tosin näissä bileissä vieraat takuulla uskalsivat olla alasti lakanansa alla.

Naisrunouden vaikeudesta Zuleika avautuu näin:

Says all the notable poets were men, except/for some butch dyke who lived with a hunch/of lipstick lesbians on an island in Greece,/but she was really a minor poet and did/I know what asclepiad meant? or trochée/Or spondee? Or dactyl? Or cretic? No?/Oh, surprise, surprise! Well, when I did, then/I could give him backchat, and anyway/I’d never write good poetry because what did/I know about war, death the gods/and the founding of countries?

Kirjaa pitää lukea hitaasti, ja mielellään ääneenkin, jotta kielelliset solmut aukeavat. Tekstissä on myös dramaattista potentiaalia, mutta koska se on monologi, se ei toimisi sellaisenaan näytelmänä. Huomaan, että siitä on tehty radiodraamaversio BBC:llä vuonna 2013. Itse voisin kuunnella tätä äänikirjana (tämä on yksi harvoista kirjoista, jotka ovat koskaan herättäneet minussa halun hankkia äänikirjan). Teoksesta on olemassa myös suomennos, Keisarin kullanmuru, vuodelta 2009 Johnny Knigan kustantamana ja Anni Sumarin kääntämänä.

Vakavammin otettaen teoksessa on ainakin kaksi laajaa teemaa – kysymys lapsiavioliitoista ja postkoloniaalin historiankirjoittamisen haasteet. Jos haluaa esimerkiksi valistaa nuoria ihmiskaupasta, se voisi hyvinkin toimia tämäntyyppisen kevyen fantasian kautta, jossa kritiikki ei kohdistu minkään tämänhetkisen etnisen ryhmän käytäntöihin. Zuleika ei tässä ole uhri, vaan aktiivinen, kriittinen toimija, joka ei kuitenkaan pysty irtaantumaan avioliiton instituutiosta. Zuleikan rakastuminen toiseen afrikkalaiseen, joka on ihonväristään huolimatta noussut valtionpäämieheksi, on myös oman identiteetin etsintää ja halua tuntea vanhempien lähtömaanosaa. Tässä leikitellään selkeästi afrikkalaistaustaisten maahanmuuttajien heikolla Afrikan-tuntemuksella – niiden, jotka ovat syntyneet Euroopassa ja jotka eivät ole päässeet käymään vanhempiensa kotiseuduilla.

Kirjailijan oma juurien etsintä kristallisoituu toisessa runomuotoisessa teoksessa Lara (1997), jonka hän kirjoitti uudelleen vuonna 2009 saatuaan palautetta siitä, ettei hän ollut tutkinut lainkaan äitinsä irlantilais-saksalaista sukua, vaan oli keskittynyt pelkästään isänsä nigerialais-brasilialaiseen taustaan. Lukisin tämän mielelläni pian ”putkeen”, sillä uskoisin näiden kahden teoksen olevan kiinnostavassa dialogissa keskenään.

Vaikuttavia runomuotoisia romaaneja eteeni on tullut ennen tätä vain yksi, Amos Ozin Meri on sama (2003), joka kaihoisalla lyyrisyydellään edustaa täysin toisenlaista maailmaa. On virkistävää, että runoromaani voi olla myös humoristinen. Muistaakseni olen selaillut tätä teosta kirjakaupassa 2000-luvun alussa, mutta jättänyt sen ostamatta, koska teksti tuntui liian vaikealta. Nyt teos tuli eteeni BookCrossingin kautta ja lähtee pian etsimään seuraavaa lukijaa.

 

 

 

Oppimisen ja himon ylistys

john_williams_stonerJohn Williamsin (1922-1994) romaani Stoner (Bazar, 2015, suom. Ilkka Rekiaro) on hätkähdyttänyt kirjafriikkejä ympäri maailmaa kymmenisen vuoden ajan. Tästä vuonna 1965 julkaistusta romaanista otettiin aikanaan vain 2000 painosta, jotka nekään eivät kaikki myyneet. Teos nousi maailmanmaineeseen vuonna 2003, jolloin siitä otettiin uusi painos Vintage-kustantamossa. Sen arvon huomasivat monet kuuluisat kirjailijat – lukemani painoksen esipuheen on kirjoittanut irlantilainen John Mc Gahern, kun taas ranskankieliseen maailmaan teoksen toi Anna Gavalda käännöksellään. Viimeiset vuodet teos on niittänyt ylistystä kulttuuripiireissä ympäri maailmaa, joten on mahtavaa, että Bazar-kustantamo päätti myös suomentaa sen. Mielestäni Stoner on lukemistani Bazarin kustantamista teoksista taiteellisesti merkittävin, ja samalla se tuo virkistävää vaihtelua kustantamon kevyempään linjaan.

Kirjallisuushistorioitsijat ovat luonnehtineet Stoneria ensimmäiseksi ”kampusromaaniksi”, jonka genre on paisunut huomattavasti sitten 1960-luvun. Koska itse vietin puolet elämästäni yliopistomaailmassa, en ole koskaan ollut kampusromaanien suurin fani – aihepiiri tuntuu minulle liian tutulta. Lukiessani kaunokirjallisuutta olen halunnut aina sukeltaa mahdollisimman vieraisiin, ennalta-arvaamattomiin maailmoihin. Lukukokemuksena Stoner tuntui kuitenkin paljon muultakin kuin kampusromaanilta, sillä sen henkinen kypsyys ylitti sen, mihin olen yliopistomaailmaa kuvaavissa teoksissa tottunut. Vaikka tässä kommentoidaan pitkälti yliopiston kirjallisuuden laitoksen keskinäisiä suhteita, Williams ei sorru nokkelaan kalustettujen huoneiden pukudraamaan. Ja vaikka juonellisesti teoksessa on paljonkin ennalta-arvattavaa, kuten keski-ikäisen apulaisprofessorin rakastuminen nuoreen väitöskirjantekijään, teoksen kieli ja tapa jäsentää maailmaa nostavat sen muihin sfääreihin.

Romaanin aika-akseli on viitisenkymmentä vuotta, eli se kuvaa William Stonerin elämää nuoresta ylioppilaasta kuolemaan juuri eläköityneenä vapaaherrana. Stoner ei ole erityisen rohkea eikä eteenpäinpyrkivä kaveri, vaan ehdotus yliopisto-opinnoista tulee hänelle perheen tilalla käyneeltä agronomilta. Köyhät vanhemmat tahtovat ainoalle lapselleen parasta, joten poika lähetetään Missourin yliopistoon hakemaan korkeampaa oppia tilanhoitoon. Stonerista ei kuitenkaan tule agronomia, vaan hän hurahtaa kirjojen maailmaan ja valitsee urakseen englantilaisen kirjallisuuden opetuksen. Stoner ei ole tutkijatyyppiä, eikä hänellä ole sosiaalisia kykyjä edetä uralla yliopiston hallinnossa. Hän jää laitokselle rivilehtoriksi ja myöhemmin edistyy apulaisprofessorin virkaan. Opettajan urallaan hän kokee vaihtelevasti välinpitämättömyyden ja innostuksen jaksoja – hän on kohtuusuosittu, mutta vaativa luennoitsija, joka pakottaa nuoret opiskelemaan keskiajan retoriikkaa. Kun hän vihdoin saa tohtoriopiskelijoiden tutkijaseminaarin vastuulleen, hän herää henkiin pedagogina samalla, kun rakastuu Katherineen.

Stonerin elämässä on kolme naista, vaimo Edith, tytär Grace ja lyhytaikainen rakastettu Katherine. Edith on oikukas, kylmäkiskoinen ja introvertti kotirouva, jolla on satunnaisia luovuuden puuskia, mutta joka enimmäkseen sairastaa uupumusta makuuhuoneessa, jonka ovi sulkeutuu avioliiton iloille. Grace tulee pitkälti isän hoitamaksi varsinkin varhaislapsuudessa, sillä Edithin hermot eivät kestä vaippapyykkiä eikä yösyöttöjä. Stoner esiintyy tässä kärsivällisenä, edistyksellisenä aviomiehenä, joka ei kuitenkaan tee uhrauksistaan numeroa. Isyysjakso sijoittuu tässä 20-luvulle, jolloin naiset leikkaavat itselleen jazz-tukan ja opettelevat tupakanpolttoa, mutta ei Edith esiinny feministisesti vaativana tapauksena. Perhe-elämä ei ole Stonerille voiman lähde eikä pakopaikka – se on vain realiteetti, joka on hyväksyttävä. Tytärtään hän rakastaa enemmän kuin vaimoaan, mutta suhde ei ole helppo vaimon keksittyä keinoja pitää lapsi etäällä isästään.  Avioliitto on onneton, mutta mies oppii elämään vaimonsa kanssa rinnakkain vähäpuheisessa taloudessa.

Katherinen ja Stonerin suhde on teoksen ”pihvi” tai kulminaatiopiste – se kohta elämässä, joka saa Stonerin kerrankin tuntevan elävänsä. Romaani tiivistyy seuraavaan lauseeseen:

”Willliam Stonerille selvisi neljäntenäkymmenentenäkolmantena elinvuotena se, mikä oli selvinnyt muille paljon nuorempana: että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama ihminen, jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä, vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.”

Vaikka teos ei ole omaelämäkerrallinen, sen sisällöstä on kaivettu omakohtaisuutta. Historiallisesti se sijoittuu jo aikaan ennen kirjailijan syntymää, mutta on kuvaavaa, että Williams on julkaissut sen juuri tuossa maagisessa 43 vuoden iässä.

Rakkauden kuvaus on lihallista, mutta ei erityisen eroottista – Williams painottaa suhteen intiimiyttä ja sen aikaansaamaa rentoutumista. Lukemisen ja lihallisen himon Stoner kokee pitkälti samankaltaisina, ja rakkauden symboliksi nousee pariskunnan jaettu kirjahylly Katherinen opiskelijaboksissa. Noin vuoden kestävä suhde muuttaa Stonerin perusteellisesti, mutta aikaansaa myös vanhenemista suhteen päätyttyä. Nuoriin opiskelijaneitoihin hatkahtamisesta ei tule hänelle tapa, vaan Katherine jää miehen elämän ainoaksi aidoksi rakkaussuhteeksi – loppuelämän hän suree eroaan ja rohkeuden puutettaan.

John Williamsista tiedetään, että hän oli luovan kirjoittamisen opettamisen uranuurtajia Yhdysvalloissa. Tästä kontekstista voidaan todeta, että Stoner on monella tapaa esimerkki tasapainoisesta romaanista, jossa on poikkeuksellisen vahva kertojan ääni. Stoneria lukemalla taatusti oppii paljon romaanin rakentamisesta, sillä juoni on tässä perinpohjin klassinen. Teema on vuoteen 2015 mennessä puhkikulutettu, eli näillä aineksilla olisi voinut aikaansaada täysin mitäänsanomattoman teoksen. Kuten tiedämme, kehityskertomuskin on romaanimuotona perin läpikoluttu genre. Keski-ikäisen ja keski-luokkaistuneen valkoisen miehen elämäntuska on jotain kovin mainstreamia, mutta tämä teos ei tuntunut keskivertopläjäykseltä.

Koin itse teoksen vahvuudeksi sosiaalihistoriallisen otteen, jossa kuvataan myös Stonerin maalaisia juuria ja vieraantumisen kokemuksia akateemisen eliitin parissa. Teos kertoo syvällisesti Yhdysvaltojen luokkaeroista, yksilön suhteesta sotahistoriaan, pasifismista ja sukupuolten välisistä konflikteista. Rotukysymystäkin sivutaan, tosin ohuesti. Yhdellä mustalla palvelusmiehellä on tässä nimikin. Tobe ottaa Stonerin paikan hänen vanhempiensa tilalla uskottuna miehenä, mutta hänen kohtalostaan emme saa kuulla enempää vanhempien kuoltua.

Suosittelen Stoneria eritoten akateemisessa maailmassa rämpiville tovereille, joiden on vaikea ymmärtää yliopistokulttuurin muutosta. Tämä romaani kun antaa mahdollisuuden verrata prosesseja täällä ja nyt toisen maan aiempiin prosesseihin. Esimerkiksi kyykytys, työpaikkakiusaaminen ja työntekijän tehtävien kaventaminen absoluuttiseen minimiin niin, että päteväkin henkilö saadaan jouhevasti ulostettua, ovat olleet tunnettuja mekanismeja jo kauan ennen SSS-hallituksen ehdottamia koulutuspoliittisia leikkauksia. Ja jos itse opettaisin yliopistolla, yrittäisin keksiä keinon ympätä Stonerin osaksi minkä tahansa kurssin lukemistoa. Ehkä vielä jonain päivänä…

Sinisestä mustaan sesonkiin

41aE4zxdfoLTäydellistä kaamoskirjaa etsiessä pysähdyin hyllylleni, josta löysin vanhat aarteeni, Hanif Kureishin novellikokoelmat Love in a Blue Time (Faber&Faber, 1997) ja Midnight All Day (Faber&Faber, 1999). Monet suomalaiset lukijat luultavasti muistavat Kureishin parhaiten kahdesta ensimmäisestä teoksesta, romaaneista Esikaupunkien Buddha sekä Musta albumi. Itsellänikin nämä romaanit ovat kulkeneet mukana jonkinlaisina monikulttuurisina kulttikirjoina, joista eniten mieleen on jäänyt pakistanilaistaustaisten toisen sukupolven maahanmuuttajanuorten radikaali irtiotto vanhempiensa arvoista ja elämäntavasta. Romaaneissa sävy on karnivalistisen pyrotekninen – moni voisi kokea niiden olevan jopa täyteen ahdettuja Lontoon tarjoamaa hedonismia.

Kureishi on julkaissut vain nämä kaksi novellikokoelmaa – hänet tunnetaan enemmän romaanikirjailijana ja käsikirjoittajana. Osa novelleista käsittelee aika lailla samaa aihepiiriä kuin ensimmäiset romaanit – luovan luokan elämäntuskaa, seksiä, huumeita ja rock’n rollia (tai rave-musiikkia). Suurin osa novellien päähenkilöistä on työttömiä tai freelancerpohjalla vetelehtiviä keski-ikäistyviä miehiä, joiden itseä paljon nuorempi tyttöystävä on raskaana ja joiden pitäisi pakon edessä ryhdistäytyä, mutta he eivät tiedä, miten. Koen, että Kureishi on taitavampi naisten kuin miesten kuvaaja, tai ainakin hänen naishahmonsa tuntuvat monisärmäisemmiltä kuin nämä harmaantuvat kehdonryöstäjät. Tiedän, että hän on myöhemmissä teoksissaan luonut vähemmän ennalta-arvattavia ihmissuhdekuvioita kuin näissä novelleissa – esimerkiksi elokuvassa The Mother käsiteltiin ikääntyvän naisen tabusuhdetta nuoreen remonttimieheen. Näiden kertomusten keskiössä on pitkälti miesten ikäkriisi, ja ikäeroja käsitellään jopa nyansoidummin kuin luokka- ja etnisiä eroja.

310PDGXEGXL._SX301_BO1,204,203,200_Love in a Blue Time on monisanaisempi ja kenties myös monipuolisempi kokoelma, kun taas Midnight All Day käsittelee, kuten nimestäkin voi päätellä, masennusta, erityisesti diagnosoimatonta piilomasennusta, johon on vaikea hakea apua. Olen lukenut Midnight:in jo kolme kertaa, joten sen täytyy olla tärkeä teos minulle aiheen vuoksi, vaikka tällä kertaa koin tarinoiden toistavan itseään liikaa. Love in a Blue Time-teoksessa ihastuttivat edelleen kolme maahanmuuttoaiheista novellia, joista tunnetuin, ”My Son the Fanatic” on myös tullut eloon valkokankaalla. Leffan käsikirjoitusta on taatusti laajennettu tämän lyhyen, 13-sivuisen novellin pohjalta, mutta tunnelma ja perustava ristiriita pysyvät samoina.

Teos johtaa myös olennaisten arkisten ongelmien äärelle, kuten pohtimaan, pitäisikö S/M-leikkien jäljet peittää puolisolta silloin, kun partnerina on ollut joku muu, tai kuinka toimia, kun ollaan ensi kertaa lapsimorsiamen luona esittäytymässä tämän vanhempien luona, eikä talon vessa suostu vetämään jättipökälettä. Kun matkustetaan Pakistaniin, voidaan pohtia, kuinka kauan kestää, ennen kuin vasemmistolaiseen solidaarisuuspuheeseen uskova ihminen oppii komentelemaan palveluskuntaa ja uhkaamaan näitä potkuilla – silloinkin, kun sisäkkö jopa nyppii hänen nenäkarvansa. Tai kuinka toimitaan, jos haluaa mennä Karachin rannalle kuhertelemaan paikallisen hottiksen kanssa, mutta poliisit vaativat rannalle menijöiltä avioliittotodistuksia? Minusta nämä kysymykset ovat oikein piristäviä tällä harmaalla säällä.

Lempinovellini sinisessä kirjassa oli ”With Your Tongue Down Your Throat”, jossa vapaamielisen kasvatuksen saanut puolipakistanilainen Nina kohtaa siskopuolensa Nadian. Tyttöjen isä on jättänyt Ninan äidin tämän vasta odottaessa Ninaa ja karannut takaisin Karachiin vaimonsa luo, jonka olemassaolosta kukaan ei Britanniassa tiennyt. Tytöt ovat syntyneet samana vuonna, mutta tapaavat ensi kertaa vasta parikymppisinä Lontoossa, jonne heidän isänsä suostuu Nadian vihdoin lähettämään. Nadia on Ninan tummempi puolisko, mutta muotitietoinen ja muutenkin perillä suuren maailman dekadenssistä. Iskettyään Ninan äidin miesystävän Howardin hänet lähetetään takaisin Karachiin, mutta Nina lähtee samalla lennolla vastavierailulle. Kielisuudelmissa molemmat siskot ovat ammattilaisia, ja Nina kohtaa isänsä luona täysin erilaisen todellisuuden kuin olisi voinut uskoa. Karachilaiset nuoret eivät eläkään niin pyhää tai puhdasta elämää kuin Nina oletti. Kaikki kielletty tehdään vain tiheämpien verhojen takana kuin Englannissa.

Mustassa kirjassa minua puhutteli eniten novelli ”Sucking Stones”, joka kertoo nelikymppisestä eronneesta opettajasta Marciasta, joka yrittää breikata esikoiskirjailijana. Marcialla on kiireitä kirjoittajapiirissään, ja tämän lisäksi hän saa vastakaikua ihailemaltaan menestyskirjailija Aurelia Broughtonilta, joka suostuu lukemaan tämän julkaisemattoman käsikirjoituksen. Marcialla on kompleksinen äitisuhde, mutta äiti on ainoa henkilö, joka suostuu hoitamaan hänen poikaansa kirjallisten rientojen ajan, joten napanuora on tiukalla. Kiinnostavin hahmo tarinassa on Marcian outo bulgarialainen miesystävä Sandor, joka on töissä hotellin portieerina voidakseen lukea Hegeliä kaikki yöt. Aurelia osoittautuu uskomattomaksi vampyyriksi, joka todennäköisesti ryöstää kirjojensa ideat aina joltain hyväuskoiselta aloittelijalta. Muutenkin Marcian elämä on itseaiheutetussa jumissa – kivien imemisen metafora kuvaa hänen ja hänen äitinsä yhteistä elämänasennetta.

Midnight All Day on kerronnaltaan minimalistisempi, ehkä muodoltaan klassisempi kokoelma kuin Love in a Blue Time. Pidän paljon teosten väriteemasta ja väriliukumasta sinisestä mustaan. ”Mustat” hahmot ovat depressiossaan enemmän levottoman itsetuhoisia kuin sängyssä makaavia vihanneksia. Perhe-elämän ja vakavan huumeriippuvuuden cocktail tuntuu tässäkin pelottavalta, vaikka Kureishi ei ihannoi eikä moralisoi huumeiden käyttöä. Monet hahmot ovat myös onnistuneet hyväksymään sisällään vellovan tyhjyyden ilman päihteitä, eli teos antaa vinkkejä parantumisesta.

Yritin myös updeitata tietojani Kureishin viimeisimmästä tuotannosta. Viime vuonna ilmestynyt romaani The Last Word kertoo miehestä, joka saa tehtäväkseen kirjoittaa ikonisen postkoloniaalin kirjailijan (V.S. Naipaulin kaksoisolennon) elämäkerran ja kokee tehtävässään katastrofaalista epäonnistumista. Teos on saanut todella heikot arviot brittilehdissä eikä sitä enää voi tilata kuin Amerikan Amazonista. Tänä vuonna on ilmestynyt essee- ja novellikokoelma Love+Hate, joka ehkä voisi olla tematiikaltaan raikkaampi. Kureishihan toimii tätä nykyä luovan kirjoittamisen professorina Kingstonin yliopistossa, eli ammatissa, jota hän teksteissään pilkkaa. Voi olla, että opettaminen on laimentanut hänen kirjoittamisen paloaan. Silti hänen kirjailijanuransa kiehtoo ja inspiroi minua, ja voisin lukea tuon flopanneen romaaninkin kokeilumielessä. Siinä on kuulemma niin kökköjä seksikohtauksia, että jokunen lause on saanut Briteissä huonon seksikohtauksen palkintoja.

Ehkä Kureishi ei sitten olekaan mikään erotiikan pappi – hän vain kirjoittaa seksistä paljon ja suorasukaisesti, ei välttämättä sensuellisti tai kiihottavasti. Viimeksi luetuissa novelleissa masentuneet hahmot harjoittavat huumeenhöyryistä seksiä mielellään tuntemattomien tai varattujen henkilöiden kanssa, jotta saisivat tarpeensa tyydytetyksi ilman parisuhteen vaivalloisuutta. Sekin on yksi tapa elää. Tuskin monille avioseksi tuo sen kummempaa auvoa. Eniten pidän kai Kureishin realistisuudesta ihmissuhteiden kuvaajana.

Joskus tosin lukisin häneltä mieluummin teoksen, jossa ei liikuta lainkaan Lontoossa, eikä kukaan henkilöhahmoista olisi epäonnistunut kirjailija. Pyyntöni on mielestäni kohtuullinen. Näkökulman vaihdoksella voisi myös liietä joku isompi palkinto.