Terapeutti ilman kenkiä

IMG_1808Viikonloppuun oli mahdutettava pääntyhjennysdekkari, ja e-kirjastosta löysin Maarit Nurmen esikoisteoksen Epäilyksen alla (Myllylahti, 2017). Se on kompakti, ihmissuhdepainotteinen teos, jonka keskiössä on keski-ikää lähestyvä seksuaaliterapeutti Hanna Udd. Jos perinteistä ”suutarin lapset kulkevat ilman kenkiä”- sanontaa voi laajentaa, niin tässä teoksessa terapeutti vaikuttaa kengättömältä, ja ammatti-identiteetiltään horjuvalta rajatapaukselta.

Terapeutti-Hanna on naimisissa rikoskomisario Andersin kanssa, mutta mies on viime aikoina alkanut viihtyä ylitöissä aivan liikaa. Hanna työroolissaan joutuu enimmäkseen auttamaan puolisoja, jotka epäilevät kumppaniaan uskottomuudesta, ja tästä johtuva vainoharhaisuus saa Hannan myös tutkimaan Andersin puhelinta ja taskuja. Hanna jopa luulee, että hänen miehellään on suhde hänen asiakkaansa vaimon kanssa, sillä asiakkaan kertovat koordinaatit täsmäävät Andersin kiireiden kanssa. Hanna kuitenkin on avioliitossaan melko kädetön ja sokea. Kuinka hän kuvittelee pystyvänsä auttamaan muita?

Ylipäänsä tässä kuvatun yksityisen terapeutin työstä tuli nuhjuinen ja suojaton olo. Asiakkaiden vastaanottaminen yksin asunnossa, jossa ei ole tarvittavia turvajärjestelyjä, tuntuisi riskaabelilta bisnekseltä. Monet ensikertalaiset saattavat myös samastaa seksuaaliterapeutin työn seksityöhön, ja ottaa terapeutin ainakin fantasioidensa kohteeksi. Työolosuhteiden kuvaus olikin tässä kysymyksiä herättävää: mikä saa ihmiset investoimaan kalliisiin yksityisiin koulutuksiin, jos työn arki on näin epävarmaa ja turvatonta?

Pidin kirjan henkilögalleriasta ja yllätyksellisestä juonesta, mutta luin paikoitellen kökköä kieltä. Esimerkiksi sivuhenkilöiden ensiesittelyssä ei paljon mielikuvitusta käytetty, heistä kerrottiin usein ensi kättelyssä asuinpaikka, siviilisääty ja ammatti aivan kuin he olisivat olleet Hullunkuriset perheet-korttipakasta. Toisaalta esimerkiksi Vänskän, yksinäisen ja masentuneen homoseksuaalin urheiluhierojan ääni tuntui kökköydessään autenttiselta siksi, että hän oli lapsena kokemansa surun ja hylkäämisen vuoksi jäänyt tunnetasolla ikuisen teinin asemaan.

Kirja käsittelee ihan ansiokkaasti homofobiaa ja kaappihomojen kaksoiselämää, mutta varsin synkissä vesissä tässä uidaan, kun teoksen julkaisuvuosi on kuitenkin 2017.  Kirjailijan johtopäätökset kaapista tulemisen vaikeudesta ovat varsin pessimistiset, ja mahtuuhan teokseen aivan harvinaisen luupäinen homofobinen pappikin. Olisi kiinnostavaa kuulla seksuaalivähemmistöjen edustajien näkemyksiä henkilöiden uskottavuudesta.

Dekkarina teos tuntuu onnistuneelta siksi, ettei siihen ole tungettu liikaa henkilöitä eikä turhaa maisemamaalausta.  Teokseen mahtuu myös kunnon rikollisuutta ja makaaberia veren roisketta, eli kyse ei ole aivan pehmosta ihmissuhdedekkarista.

Teoksen kansikuva ei valitettavasti houkutellut ainakaan tätä lukijaa, ja vastaavaa murinaa olen toistuvasti ilmaissut Myllylahden teoksista.

 

 

 

Mainokset

Petoksia lattebaarivyöhykkeellä

IMG_1650Nyt alkaa olla aika lopetella holtiton lukeminen, mutta kerta kiellon jälkeen: sarjassamme turhat lomalukemistot. Tänään mökillä kärsin itikka-allergiasta ja seuranani oli valikoima parempaa ja huonompaa viihdettä. Päädyin keskelle lontoolaista pettämisdraamaa, jossa turhilla ihmisillä oli liikaa aikaa stalkata toistensa salasuhteita.

Jane Fallon on kirjailijanuransa rinnalla tv-tuottaja, eikä siksi ole yllättävää, että teos    Strictly Between Us sijoittuu lontoolaiseen mediamaailmaan. Osa sen päähenkilöistä työskentelee lifestyle-kanavien tuotannossa. Neljääkymppiä lähestyvä Tamsin on onnistunut hankkimaan omalla työllään asunnon Belsize Parkissa, mutta yksikään hänen suhteistaan ei ole saavuttanut minkäänmuotoista vakiintumisen merkkiä. Tamsin elää epäterveessä symbioosissa parhaan ystävänsä Michellen ja tämän miehen Patrickin kanssa. Kilpailevan tv-yhtiön leivissä olevalla Patrickillä on naistenmiehen maine työpiireissä, vaikka hän esittääkin kunnon aviomiestä vapaa-ajallaan. Tamsin alkaa olla miehen alfaurosmenoon kypsä varsinkin, kun heidän kahdenkeskinen tuntemisensa on lipsumassa kielletylle alueelle.

Tamsinilla ote lipsuu vähän kaikkialla: töissä hän yrittää kalastella henkilökohtaisen assistenttinsa Bean suosiota seikkaperäisillä avautumisillaan. Bea on silti Tamsinin alainen, joka tekee pomolleen harmittomia pikku källejä tämän selän takana harva se päivä. Kun Tamsin lähettää Bean Birminghamiin leikkimään hunaja-ansaa gaalatilaisuuteen, johon petollinen Patrick osallistuu, Bea tietää sopivuuden rajan tulleen ylitetyksi.

Teos avautuu sisäsiittoisena neliödraamana, jossa yhteiskunnalla tai muulla ulkoisella maailmalla tuskin on sijaa. Teoksen jännitys rakentuu valheiden verkostolle, kiristämiselle ja pakkomielteille. Michellen ja Tamsinin ystävyys on ainoa suhde, jossa on jotain syvyyttä, kun taas petollisen Patrickin taustoista lukija ei    saa tietää paljoa. Bean kiinnostus Patrickiin on alussa ammatillista, eli hän toivoo vihdoin nousevansa koiran roolistaan reittä pitkin.

Ainoa vähän kiinnostava ulottuvuus teoksessa on prekaarin työelämän kuvaus. Kaikki henkilöt pelkäävät huolella rakennetun selustansa murtuvan, eikä työpaikan kosteissakaan illanvietoissa ole hauskaa. Bea suostuu tapaamaan pomoaan vapaa-ajalla lähinnä ylennyksen toivossa, ja Tamsinin sosiaalinen tilannetaju on legendaarisen heikko. Hän on niitä tavoilleen uskollisia koiranaisia, joille uusiin ihmisiin tutustuminen on aidosti haasteellista. Toisaalta hän on se tyyppi, jota pyydetään kaasoksi ja kummiksi, sillä yleensä hän on lojaali ja myös maksukykyinen.

Kun nyt miettii takavuosien menestyksekkäitä chicklit-teoksia, niissä yleensä on ollut joku humoristiseen liioitteluun liittyvä piirre. Bridget Jones ja Becky Plumwood ovat nolojen tilanteiden naisia, joiden ylilyönteihin on helppo samastua. Tässä kirjassa on outo moralistinen vire, joka saa polyamorian vaikuttamaan suht raikkaalta ja järkeenkäyvältä vaihtoehdolta. Itse en ainakaan säälinyt ketään Patrickin hoitoa enkä kokenut kostonhimoa miestä kohtaan, joka on pettämisen ammattilainen.

Vaikka teos kuvaa lontoolaisten menestyjien maailmaa, teoksen asetelma on mielestäni junttimainen. Hahmojen elämänpiiri on suppea, eikä heitä kiinnosta muu kuin oma napansa. Ja vaikka tässä kokkaillaan meribassia ja kotitekoista pestoa, aisti-ilotkin jäävät suppeiksi. Suunnilleen ainoa kulttuurinen viite liittyy Silta-sarjan katsomiseen, tosin Bea ehtii myös siivoamaan Twilight-romaanit hyllystään ennen Patrickin vierailua kimppakämpässä. Tämä teos on kirjoitettu helpoimmalla mahdollisella arkikielellä niille, jotka lukevat yhden pakollisen lomakirjan vuodessa. Ja kun kannessa komeilee vielä Daily Mailin suositus laatusanalla ”nail-biting”, lukija tietää, mitä on odotettavissa.

Ei jatkoon. Mieluummin katson tv:stä niitä matalaotsaisia lifestyle-ohjelmia kuin luen muka-kaunokirjallista tekstiä niiden epätoivoisista tuottajista.

 

Dadaa uimahallin syvästä päästä

IMG_1421Jatketaan antisankarilinjalla. Itse en ollut lainkaan kiinnostunut nuorehkoista kotimaisista miespuolisista esikoiskirjailijoista, kun Reidar Palmgrenin Jalat edellä (Otava, 2001) on julkaistu. Ylipäänsä luin kotimaista kirjallisuutta vähän, koska silloinen työ postkoloniaalin kirjallisuuden tutkijana vei kaikki energiani. Muistin Palmgrenin pitkään vain näyttelijänä, ja olen saanut tutustua hänen romaaneihinsa vasta viime vuosina.

Pidän Palmgrenin romaaneista jo siksi, että olen aistinut hänen tuotannossaan aidon oman tiensä kulkijan leiman, haluttomuuden miellyttää liian suuria yleisöjä ja tästä huokuvan epäkaupallisuuden. Hänen valitsemansa näkökulmat ovat täysin erilaisia kuin mitä kaunokirjallisuudessa yleensä arvostan, hänen hahmoillaan on haasteita todellisuudentajunsa kanssa ja ovat tavalla tai toisella jäämässä tai jo jääneet marginaaliin yhteiskunnasta ja myös omasta elämästään. Jalat edellä saattaa olla Palmgrenin romaaneista eniten tunnustusta saanut; itse luin ennen tätä Sudenmarjan (2012) ja Kirpputorin (2016).

Jalat edellä on huikean tiivistä proosaa, jossa pienen pienillä arjen yksityiskohdilla, kuten pääsiäismunien koottavilla lennokeilla (katso kansikuva) on suuri symbolinen merkitys. Teos kertoo ydinperheestä, jonka koossa pysymiseen tarvittaisiin ylimaallisia voimia. Perheen isä, Jokisen Risto, on laimeasti menestyvä pikkukaupungin lakimies, joka enimmäkseen hoitaa kuolinpesien realisointeja ja perunkirjoituksia. Hän on naimisissa tuiki tavallisen kukkakauppias-Katjan kanssa, ja pariskunnan kommunikaatio on jäätynyt kahdeksanvuotiaan Teron hoitovuoroista neuvotteluun.

Isän ja pojan ainoaa ”laatuaikaa” vietetään uimahallissa, vaikkakin isä on usein uimatreffeiltä myöhässä. Tero on lapsena mukautuva ja vähään tyytyvä, ja suhde isään alkaa muistuttaa päälaelleen kääntynyttä hoivasuhdetta. Risto suorittaa vanhemmuuttaan velvollisuudentunnosta, mutta jättää jopa synttärilahjat ostamatta, kun ei vaivaudu keksimään sopivaa lahjaa.

Onko Risto sitten totaalipaskiainen, vai keskeneräisyydessään kehityskelpoinen tavis, siitä lukijat varmasti ovat eri mieltä. Varmasti kaikki tuntevat jonkun Riston kaltaisen, joka on jämähtänyt suorittamaan elämää löytämättä siitä enää muuta tyydytystä kuin aviovaimon lepsun pettämisen. Rakastajatar Marika on löytynyt perheen yhteiseltä etelänlomalta ja kulkeutunut pidempiaikaiseksi panoksi vain siitä sattuman oikusta, että he asuvat samassa kaupungissa. Uimahallista Risto löytää keskeneräisyytensä peiliksi vanhan miehen Kaukon, jonka tarinat muualla asuvista jälkeläisistä tuntuvat keksityiltä. Onko Kauko se yksinäisyyden kärjistymä, joka koristaa kirjahyllyään valokuvaamojen tyyppikuvilla ja lähettää itselleen joulukortteja? Kuinka todennäköistä on, että Ristokin päätyisi tällaiseen yksinäisyyteen, ellei tee korjaavaa liikettä elämässään nyt?

Varmasti teoksessa parasta oli tarkka kieli, sillä normaalisti en jaksaisi lukea romaania, jossa kuvataan usean sivun verran impulsiivista kotiteatterin ostoa kodinkoneliikkeestä (huom! kaavoihin kangistunut Ristokin osasi irrotella!). Hyvin mitättömän arjen keskeltä kumpuavat absurdit yksityiskohdat, mielleyhtymät ja harhaiset näyt vakuuttavat lukijan siitä, että asiat harvoin ovat juuri sitä, miltä ne ensin näyttävät. Romaanin asetelma tuntuu myös sen verran klassiselta, ettei aika aja sen ohi nopeasti.

Tässä romaanissa vimmaisen tapahtumisen keskiössä oli uimahallin sauna; Kirpputorissa miehuutta testattiin kuntosalilla, jonka kliseiseen maailmaan hunningolla oleva muusikko ei sopeutunut. Vaikka Palmgrenin mieshahmot ovat usein liian itsekeskeisiä ja ongelmissaan rypeviä ollakseen automaattisesti sympaattisia, he kykenevät näyttämään yhteiskuntamme kipupisteitä.

Juristi-Ristosta jäi olo, ettei hän ainakaan pyrkinyt työurallaan äkkirikastumiseen, eikä korkea koulutus ollut hänelle egon pönkityksen kanava. Hän oli kusipää ihan omassa elämässään, mutta osoitti jonkunlaista humaaniutta suhteessa asiakkaisiin. Riston oma pään hajoaminen ja sen aikaansaama, pelottava syrjään jääminen vaikutti yhdeltä mahdolliselta tulevaisuuden skenariolta.

Edelleen Palmgrenin teoksista henkilökohtainen suosikkini on Sudenmarja, jossa naisnäkökulma oli vahvempi. Täytynee lukea myös esikoisen ja tuoreimpien teosten väliin jääneet helmet, sillä olen jäänyt koukkuun kirjailijan erikoisiin näkökulmiin ja tummaan, vähäeleiseen huumoriin.

 

 

Hyvinvointivaltion retonki on rikki

img_1141Savolaisuus on mielentila, ja ennen kaikkea savolaisuus elää kielessä. Voiko savolaisuutta koskaan olla liikaa, siitä voidaan vääntää kättä puhelinmyyjien pomojen ja kielenhuoltajien välillä. Savolaisuus voi olla brändi, jolla ikävätkin asiat saadaan kuulostamaan lupsakammilta, emmekä ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, pärjääkö savolainen paremmin käytettyjen autojen kauppiaana vaiko pääministerinä.

Antti Heikkinen on ottanut savolaisuuden voimavarakseen, mutta hänen savolaisukkonsa eivät ole pelkkiä karvahattupäisiä lämpimikseen höpöttäjiä Matkahuollon baarissa. Heikkisen romaanissa Matkamies maan (Siltala, 2016) pohjoissavolainen kunta on lakkauttamassa terveyskeskusta ja vastaanottamassa turvapaikanhakijoita jo suljettuun ammattikoulun kiinteistöön. Kuten arvata saattaa, muutokset eivät miellytä kaikkia kuntalaisia, ja varsinkin nuoret miehet kokevat tulleensa petetyiksi. Muukalaisvihaa on liian helppo lietsoa naiskysymyksellä. Kylän pahin rasisti on perheenisä, koulun kiinteistönhuoltaja ja vihabloggari, joka vakavissaan suunnittelee amiskan rakennuksen tuhopolttoa. Isänmaallisten pieni piiri kokoontuu punomaan juoniaan erään kerrostalon kerhohuoneelle. Myös sotaveteraanikorttia käytetään kansan syvien tuntojen nostattamiseksi.

Kirjassa on monta juonta, joista vain yksi liittyy pakolaiskriisiin. Toinen vahva juoni liittyy harrastelijateatteriin, joka on toiminut parisuhteiden mustasukkaisuuden kestolähteenä jo vuosikymmenien ajan. Nyt teatterissa harjoitellaan Macbethiä savon murteella, joka toimii tarinan peilinä traagisten tapahtumien auki kiertyessä. Kirjassa on kaksi tasoa, nykyhetki ja 70-luku, hyvinvointivaltion rakentamisen ja purkamisen aikakaudet. Kirjan päähenkilöiden parisuhdekriisit vaikuttavat hämmentävän samansuuntaisilta vuosikymmenestä toiseen, vaikkakin 70-luvulla kylän henki oli optimistisempi.

Heikkinen on monisanainen, tajunnanvirtaa häpeilemättä hyväkseen käyttävä virtuoosi, jonka helmasyntinä ovat liian pitkät kappaleet ja monologit. Paikoitellen teksti oli katkeamatonta jöötiä, jossa mieli teki ottaa äidinkielen opettajan punakynä esiin, tai pikemminkin synnytyspihdit. Se tuntui jopa viimeistelemättömältä, ja mieleen tuleekin, onko tässä tartuttu suurella innolla ajankohtaiseen teemaan, joka mahdollisesti vanhenisi, jos tekstiä olisi alettu editoida. Varsinkin Macbeth-sitaatit, 96-vuotiaan Auliksen dementiapuhe ja Mannerheimin toinen tuleminen olivat haasteellista luettavaa. Kirjassa oli uuvuttavia kohtia, joita luin vain kursorisesti, sillä kaikki ei palvellut juonen kehitystä. Ylilyönnit eivät edes tuntuneet postmodernilta kikkailulta, vaan enemmän toimituksen puutteelta.

Minulla on kanttia esittää näinkin rankkaa kritiikkiä, koska aidosti pidin kirjasta ja koin saavani siitä paljon irti. Kirjaa on kehuttu ”tolkun äänenä” erityisesti suhteessa ns. pakolaiskriisiin ja vihapuheen nousuun. Mikä sitten on ”tolkkua”, siitä voidaan olla montaa eri mieltä. Itse valitettavasti olen jäänyt koukkuun rasistisen Suomi Ensin-friikkisirkuksen seuraamiseen YouTubessa, ja mieleeni on syöpynyt eritoten video Savosta, Siilinjärven syksyisestä mielenosoituksesta, jossa ilmapiiri oli erityisen aggressiivinen kahdessa leirissä. Lapsuudesta tutun paikkakunnan vihanpito hämmensi, mutta muodosti myös taustan tälle lukukokemukselle. Kuinka helppoa onkaan agitoida elämäänsä pettynyttä nuorisoa väkivaltaan, kun elämä ei tunnu tarjoavan muita kicksejä kuin internetin varjoelämän ja siideripöhnää. Tyhjä ammattikoulu on tässä vahva symboli menetetystä tulevaisuudenuskosta.

Kirjan nimi viittaa suomalaisen virsiperimän kestohittiin, virsistä masentavimpaan, mutta myös mahdolliseen lohdun lähteeseen. Teoksessa todellakin kuollaan enemmän kuin synnytään, eivätkä kaikki kuolemat ole luonnollisia. Körttiläisyys toimii teoksen taustavirityksenä, mutta ei välttämättä aukene kaikille lukijoille. Varsinkin vanhempi sukupolvi etsii tässä kadonnutta uskoaan, rukoilee yksityisesti haparoiden ja purkaa taivasikäväänsä enkelinkuvioisiin hautakynttilöihin. Timosen leskipapan ja vastaanottokeskuksen Alin yhteinen rukoushetki rivitalon takapihalla oli koskettavaa luettavaa, sillä siinä matkattiin kielen ulkopuolelle.

Kirjan vahvuus piilee siinä, että hyvyys ja pahuus eivät esiinny siinä mustavalkoisina. Kaikilla päähenkilöillä on omat synkät salaisuutensa, osalla myös vaietut rikoksensa, joiden piilottelu on muokannut heitä. Osa tyypeistä ei tunnu kehityskelpoisilta, eli heissä pahuus on voittanut hyvyyden lopullisesti. Osalla taas pahuus on olosuhteiden sanelemaa harkinnan sumenemista, jota kadutaan vuosikymmenienkin jälkeen. Monilla hahmoilla elämän vahvin voima on katkeruus, pettymys siitä, että nallekarkit eivät ole menneet tasan elämän pelissä. Katkeruus on enemmän kuin seksuaalista mustasukkaisuutta, sillä oma puoliso on varsinkin vanhemmille pareille vieras maaperä. Pienen paikkakunnan kaikki energia tuntuu menevän pettämisten kyttäämiseen, ja tämä parisuhdemalli periytyy sukupolvesta toiseen.

Minulle lukukokemus oli enemmän terapeuttinen kuin taiteellinen. Koin tätä lukiessani pääsevän jonkinlaiseen välitilinpäätökseen aikamme hengestä ja isänmaallisuudella ratsastavien ääriliikkeiden perimmäisestä motivaatiosta. Heikkinen ei jätä lukijaansa vellomaan epätoivon suohon, vaan antaa lievää toivoa myös kotikylän raittia tallaamaan jääneille amiskaviiksille. Vaikka kirjan kansi on synkeä ja antaa vaikutelman maailmanlopun tunnelmista, teoksen ilmapiiri on kirjavampi, moniääninen ja kaoottisuudessaan salliva. Lukijaa ei päästetä helpolla kielen eikä rakenteen tasolla, mutta vaivannäkö kannattaa. Yhteiskunnallisen syvääluotauksen lisäksi teos opettaa juurevia ilmaisuja, kuten juivelo, litmake, kuljake ja lötjäke. Voimme myös arvuutella, mitä on telkkuaminen, komhoijaaminen, täpästäminen tai hojellus. 

Täytynee lukea Heikkisen esikoisteos Pihkatappi pian jo kielikylvyn vuoksi.

 

Miehisistä kompetenssikertoimista

ukinpoikaEn aina jaksaisi naistenlehtitason diskursseja alfauroista. En oikeastaan usko darwinistisiin teorioihin laumanjohtajistakaan, vaikka en ole evoluution kieltäjä. Kuka kenetkin leimaa valioyksilöksi tai johtajatyypiksi riippuu varmasti myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Saija Nissisen romaanissa Ukinpoika (Atena, 2016) tutkitaan suvussa periytyvää pomoutta, tai kusipäisyyttä, pelimiehen elkeitä ja alistavaa sovinismia. Ainakaan se ei ole ylistys alfauroiden metsästysvieteille.

Ukinpoika on sukutarina, jossa myös naisilla on vahva (tosin perinteinen) toimijuus. Juoni kattaa tapahtumia 50-60 vuoden säteellä, 1960-luvulta vuoteen 2018. Korpelan suku on kiinnittynyt pohjoiskarjalaisen voimalan ympärille, paikkakunta on pieni ja matka Joensuuhunkin joskus henkisesti ylivoimainen. Raukoilla rajoillakin tapahtuu jo vaurastumista: voimalan työnjohtaja Atson perhe on päässyt asumaan uuteen rivitaloon, jossa on kylpyamme ja jonka sähkölaskut maksaa yhtiö.

Romaanin ajankuva on pistämätöntä. Itse 70-luvun lapsuuden eläneenä jouduin kovasti terästämään muistiani ja aistejani tunnelmaan eläytyessä. En muistanutkaan, että energiakriisin aikainen säännöstely oli niinkin rankkaa kuin kirjassa kuvattiin. Myös ajan muoti, limsapullojen etiketit, Mireille Mathieu, seinien gobeliinit ja muu eksotiikka puhkesi kukkaan. Naisten ja miesten ehdottoman erilliset maailmat korostuvat tässä maalaisella ja työväenluokkaisella tavalla – tässä vietetään hirvipeijaisia ja hillonkeittäjäisiä.

Suvun patriarkka Atso on vanhan kansan kusipää, joka ei erityisesti etene urallaan, vaan kohdistaa kontrollinsa lähinnä naisiin ja lapsiin. Naapurit ja työtoverit eivät yleensä häntä tottele, vaan muuttavat ja irtisanoutuvat kohdatessaan hänen mielivaltaiset ylilyöntinsä. Pojistaan hän ei saa uskollisia vasalleja, mutta kasvatushaaste kohdistuu Sami-pojan kuopukseen Tuomakseen. Tuomas näkee ja kokee pappansa kyydissä enemmän kuin lapsen kuuluisi, ja perii myös ukkinsa asennemaailman. Tuomaksesta tulee suvun ainoa menestyjä, urakiipijä, nuori poliittinen broileri, ja lopulta väsynyt kansanedustaja. Suomen luottoluokituksesta huolehtiminen ei lopulta tuo alfauroon elämään tarvittavaa jännitystä, vaan elämää säännellään 12 cl viinimitoin.

Naisten toimijuus nostaa päätään vasta heidän vanhetessaan. Kotiäitiys on tässä suvussa periytyvää, ja karjalaisen pitopöydän laitto naisellinen hyve. Silti Pasin vaimo Maarit alkaa Joensuuhun muutettuaan kiinnostua aikuiskoulutuksesta. Vaikka ATK-kurssi ei olekaan menestys, hän oppii käymään yksin kahvilla ja konjakilla.

Suvun historian kerronnassa on paljon arkista ja tavallista, hautajaisia vietetään usein ja parkkipaikoilla miehistä otetaan mittaa automerkkejä arvostelemalla. Onneksi Nissinen sirottelee perinteiseen ja totuttuun sopivasti outouksia, kuten eläintentäyttäjä Anssin kokoelmat, Otson hellanasennuskeikat ja menestyneen avioparin yhteisen viiltelyharrastuksen. Outokumpulainen goottityttö poliittisena neuvonantajana on myös herkullinen hahmo, varsinkin, kun Tuomaksen viitteellinen puolue ei voi olla muu kuin Kansallinen Kokoomus. Teoksen traagiset ja inhorealistiset juonteet upotetaan lempeään huumoriin, mikä tekee tästä teoksesta siedettävämmän kestää. Ilman näitä kevennyksiä teos olisi ollut melko karmiva, suorastaan creepy.

Pidin siitä, että sukutarina kiedottiin vahvasti kansalliseen historiaan. Loppupuolen poliittinen analyysi oli osuvaa, Nissinen jopa introdusoi minulle uuden termin polixitin. Kansanedustaja-Tuomaksen kuuliainen saksalaisten kuunteleminen ja EU-uskollisuus herätti monenlaisia tunteita. Poliitikkona kukkopoika-mies ei päässytkään pätemään ja päällepäsmäämään, vaan joutui usein nolon pikkuveljen rooliin.

Sisällöllisesti romaani oli huikean rikas, ja tarjoaa pohdittavaa monenlaisille lukijoille. Itselleni teos avautui parhaiten ikäpolviromaanina, samastuin enemmän aikaan kuin paikkaan. Pohjoiskarjalaisuus ei ollut tässä niin ihastuttavan hersyvää kuin maakunnan tyypillisissä kuvauksissa, eikä ainakaan minussa herättänyt nostalgiaa. Yksittäisten ihmisten kohtalot kiinnostivat enemmän kuin etnisyys tai heimolaisuus.

Roiskeita nukkekodin seinillä

imageKukapa nuoremmista lukijoista tietää, mitä ovat roiskeet? Itse opin sanan teininä, kun tienasin merkkivaaterahoja S-marketin lihatiskillä. Vakioasiakkaisiin kuului iäkäs romanirouva, joka häveliäästi kysyi roiskeita, eli makkaroiden ja leikkeiden siivutuksesta jäänyttä haketta, joka yleensä päivän päätteksi heitettiin roskikseen.

Myös Katja Kallion Syntikirjassa (Otava, 2009) kerrotaan elävästi roiskeista ja kanannahkakeitosta, joilla köyhä yksinhuoltaja Selma ruokkii poikaansa Henriä 50-60-lukujen Helsingissä. Selman haaveena on kouluttaa poikansa pitkälle, ja historian professori tästä tuleekin. Vaikka romaanin fokus on nykyajassa, se tarjoaa erinomaisia historiallisia peilejä esimerkiksi suomalaisten luokkaretkien ”ihmeeseen”. Tarinan keskiössä ovat kolmen polven naiset, Tuulikki, Sofia ja Kerttu, ja Lontoosta rahdattu nukkekoti, jolla kukaan lapsi ei ole halunnut leikkiä.

Kirja kertoo monisyisesti pettämisestä, jättämisestä, lapsen rakastamisen vaikeudesta – melko arkisista synneistä, jotka eivät kaikkien mielestä ole kovin suuria rikkeitä. Varsinkin Sofialla on tässä kehittynyt synnintunto, vaikka hän kertoo läheisilleen avoimesti suhteestaan kotinsa remonttimieheen Temaan, joka on naimisissa. Oikeastaan Sofiaa painaa enemmän äitisuhde, huonon tyttären karma, vaikka hän tapaakin äitiään Tuulikkia säännöllisesti. Sofia myös pelkää sairastuneensa rintasyöpään, mutta löydetty kyhmy onkin hänen kaksossisarensa hampaiden ja hiuksien jäänteet. Kun Sofia kertoo tapauksesta helpottuneena äidilleen, äiti reagoikin hulluuskohtauksin ja syyttää Sofiaa sisarensa tappamisesta kohdussa.

Tuulikki on kirjan naisista monimutkaisin ja vaikein hahmo, vaikka päällisin puolin hän vaikuttaa hyvin tavalliselta töölöläisrouvalta. Hän on uhrannut akateemisen uransa perheen elatukseen lentoemäntänä, mutta kokee jääneensä miehensä Henrin varjoon. Gradu Harold Pinterin draamasta on jäänyt mystisesti kesken, mutta teatteriretket pitävät häntä edelleen hengissä. Henrin lähdettyä hänen mielensä alkaa hajota – rikkoutunut lasipöytä on ensimmäinen merkki paranoian kasvusta ja kuolleen sikiön löytyminen eskaloi tilannetta entisestään. Kallio osaa taitavasti kertoa ns. tavallisten ihmisten harhoista, jotka usein jäävät läheisiltä huomaamatta.

Vaikka romaanin puitteet ovat porvarilliset, henkilöiden juuret ovat maalaiset tai työväenluokkaiset. Solahtaminen vanhan rahan kortteleihin ei ole heille itsestäänselvää. Sofia kuuluu epävarman toimeentulon prekariaattiin silpputöineen ja keskeneräisine opintoineen, mutta asuu silti hulppeasti puutaloidyllissä Ruoholahdessa. Toisaalta hänen professori-isänsä kokee olevansa melkein escort servicen roolissa uuden naisystävänsä Denisen juhlissa Katajanokalla, sillä professorinkaan palkalla ei ylläpidetä vastaavia puitteita.

Kuka sitten kudelmassa on suurin syntinen, sitä jäin pohtimaan. Kun hahmot eivät olleet erityisen uskonnollisia, heidän synnin käsitteensä oli enemmän kulttuurisesti välittynyt. Kukaan ei ollut patologinen varas eikä valehtelija, eivätkä heidän syrjähyppynsäkään olleet erityisen härskejä. Isoimman pellen itsestään tekee Henri, jonka ego kolhiintuu saatuaan selville kolme vuosikymmentä sitten sattuneesta pettämisestä – samalla, kun on juuri jättänyt pettäjävaimonsa.

Kirja oli kotoisa, oivaltava ja syvällisesti viihteellinen. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin viime vuonna lukemani Säkenöivät hetket, joka on minusta paras Kallion teos. Tämä ei ole moite, sillä ihailen vaan taitavan kirjailijan kypsymistä ja muuntautumiskykyisin. Luin myös samaan putkeen hänen esikoisteoksensa Kuutamolla, josta minulla on haitaria muistikuvia 2000-luvun alusta, mutta jonka luin aivan uusin silmin nyt. Kaiken kaikkiaan Kallio on nousemassa suomalaisen kirjallisuuden kartallani kestosuosikiksi, ja odotan häneltä innokkaana uutta teosta. Mielellään taas erilaista kuin aiemmat.

Londinium nuubialaisin silmin

51KwHsIqvoL._SX322_BO1,204,203,200_Zuleika on nuubialainen kotirouva, joka on naitettu 11-vuotiaana roomalaiselle pohatalle toiseksi vaimoksi vuonna 211 jkr. Zuleikan maahanmuuttajaperhe on noussut sosiaalisesti tämän naimakaupan ansiosta, mistä tytär on katkera vanhemmilleen. Aviomies Felix käy Londiniumissa työasioilla vain kolme kertaa vuodessa, mikä takaa nuorelle naiselle liikaa vapaa-aikaa runouden ja eroottisten haaveiden parissa. Lapsia ei epäsuhtaisesta liitosta synny, mikä on Zuleikalle suuri helpotus.

Bernardine Evaristo antaa Zuleikalle äänen runomuotoisessa romaanissa The Emperor’s Babe (Penguin, 2001). Kyseessä on anakronismeja pursuava, virallista historiankirjoitusta pilkkaava hybridi pastissi elämästä monikulttuurisessa Lontoossa. Kukaan ei tiedä, asuiko Lontoossa 200-luvulla afrikkalaistaustaisia vapaita sieluja; mustia orjia mahdollisesti on kaupunkiin tullut kauppalaivoissa, mutta heidän historiastaan ei ole todisteaineistoa. Tässä musta nainen nousee merkittävään asemaan ja pitää palvelijoinaan skottilaisia porkkanapäisiä orjia. Vaikka monet aluksi pelkäävät hänen ihonväriään, hän ei kuitenkaan koe rasismia, sillä sitä ei ole vielä keksitty.

Evaristo vaikuttaa todella monipuoliselta kirjailijalta, jolle kokeilevat muodot ovat lähellä sydäntä. Tässä runomuoto on yllättävän viihdyttävää, sillä hän sekoittaa ylevän ja maallisen, virallisen latinan ja rehevän katujen kielen. Teoksen juju on kielellisessä ilottelussa – juoni ei lopulta ole kummoinen, sillä lukija tietää jo alkumetreiltä Zuleikan sekaantuvan keisari Septimus Severukseen. Muuten teoksessa juoruillaan ja biletetään kuten kelpo chicklit-teoksessa, mutta jos tämä olisi chicklitiä, niin äärimmäisen parodista sellaista. Keisari Septimuksella on Armanin silkkitooga, ja Zuleika pukee skottiorjansa Guccin vetimiin. Kaupungissa on jazz-klubeja, joissa Zuleika notkuu ystäviensä Alban ja Venuksen kanssa. Venus on transsukupuolinen trendipelle, joka toimii suhdeneuvojana pumpulissa kasvaneelle ystävälleen. Anakronismien pursuaminen tuo tekstiin pikanttia hohdetta, ja lopulta historiallisella ajanjaksolla ei ole suurta merkitystä. Teoksen tunnelma on kuin astuisi larppaajien vuosikokoukseen : Evaristo kerää yhteen kaikki muinaiseen roomalaiskulttuuriin liittyvät kliseet kuten kylpyläkulttuurin, hedonistisen ruokakulttuurin ja orgiat. Oikeastaan tuntuu, että olisin palannut nuoruuteni toogabileisiin, tosin näissä bileissä vieraat takuulla uskalsivat olla alasti lakanansa alla.

Naisrunouden vaikeudesta Zuleika avautuu näin:

Says all the notable poets were men, except/for some butch dyke who lived with a hunch/of lipstick lesbians on an island in Greece,/but she was really a minor poet and did/I know what asclepiad meant? or trochée/Or spondee? Or dactyl? Or cretic? No?/Oh, surprise, surprise! Well, when I did, then/I could give him backchat, and anyway/I’d never write good poetry because what did/I know about war, death the gods/and the founding of countries?

Kirjaa pitää lukea hitaasti, ja mielellään ääneenkin, jotta kielelliset solmut aukeavat. Tekstissä on myös dramaattista potentiaalia, mutta koska se on monologi, se ei toimisi sellaisenaan näytelmänä. Huomaan, että siitä on tehty radiodraamaversio BBC:llä vuonna 2013. Itse voisin kuunnella tätä äänikirjana (tämä on yksi harvoista kirjoista, jotka ovat koskaan herättäneet minussa halun hankkia äänikirjan). Teoksesta on olemassa myös suomennos, Keisarin kullanmuru, vuodelta 2009 Johnny Knigan kustantamana ja Anni Sumarin kääntämänä.

Vakavammin otettaen teoksessa on ainakin kaksi laajaa teemaa – kysymys lapsiavioliitoista ja postkoloniaalin historiankirjoittamisen haasteet. Jos haluaa esimerkiksi valistaa nuoria ihmiskaupasta, se voisi hyvinkin toimia tämäntyyppisen kevyen fantasian kautta, jossa kritiikki ei kohdistu minkään tämänhetkisen etnisen ryhmän käytäntöihin. Zuleika ei tässä ole uhri, vaan aktiivinen, kriittinen toimija, joka ei kuitenkaan pysty irtaantumaan avioliiton instituutiosta. Zuleikan rakastuminen toiseen afrikkalaiseen, joka on ihonväristään huolimatta noussut valtionpäämieheksi, on myös oman identiteetin etsintää ja halua tuntea vanhempien lähtömaanosaa. Tässä leikitellään selkeästi afrikkalaistaustaisten maahanmuuttajien heikolla Afrikan-tuntemuksella – niiden, jotka ovat syntyneet Euroopassa ja jotka eivät ole päässeet käymään vanhempiensa kotiseuduilla.

Kirjailijan oma juurien etsintä kristallisoituu toisessa runomuotoisessa teoksessa Lara (1997), jonka hän kirjoitti uudelleen vuonna 2009 saatuaan palautetta siitä, ettei hän ollut tutkinut lainkaan äitinsä irlantilais-saksalaista sukua, vaan oli keskittynyt pelkästään isänsä nigerialais-brasilialaiseen taustaan. Lukisin tämän mielelläni pian ”putkeen”, sillä uskoisin näiden kahden teoksen olevan kiinnostavassa dialogissa keskenään.

Vaikuttavia runomuotoisia romaaneja eteeni on tullut ennen tätä vain yksi, Amos Ozin Meri on sama (2003), joka kaihoisalla lyyrisyydellään edustaa täysin toisenlaista maailmaa. On virkistävää, että runoromaani voi olla myös humoristinen. Muistaakseni olen selaillut tätä teosta kirjakaupassa 2000-luvun alussa, mutta jättänyt sen ostamatta, koska teksti tuntui liian vaikealta. Nyt teos tuli eteeni BookCrossingin kautta ja lähtee pian etsimään seuraavaa lukijaa.