Pitkäperjantain hitain dekkari?

Teos: Dag Öhrlund: Vierailija (World Audio Publishing, 2021)

Suomennos: Pirjo Lintuniemi

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Pitkäperjantai tuli lusittua tänä vuonna askeettisissa tunnelmissa niin kirjojen kuin menyyn puolesta. Paastoa en ole muuten noudattanut mitenkään tietoisesti, mutta tämä hiljainen viikko on sujunut hyvin kristillisissä merkeissä. Lukemattomia kirjoja minulla oli iso kasa vasta löydettyjen poistokirjojen muodossa, mutta en saanut yhtään niistä luettua loppuun.

Dag Öhrlundin Vierailija ei ollut huono trippi, koska sain sen lusittua kahdessa vuorokaudessa. Kirjailija on Ruotsissa varsin tunnettu, mutta minulle tämä oli ensi kosketus miehen tuotantoon. Kyseessä on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari, vaikka toinen päähenkilö Evert Truut on kuusikymppinen rikoskomisario, joka ratkaisee julmaa murhaa kotikonnuillaan Skånen Österlenissä. Toinen päähenkilö Tristan Heckscher on 42-vuotias kirjailija, jonka kirjoitusmökki on Evertin naapurissa Itämeren rannalla.

Tristan on kirjoittanut koko aikuisikänsä, mutta vasta hänen viimeinen teoksensa on osoittautunut bestselleriksi. Hänen kustantajansa puhaltaa niskaan uuden käsikirjoituksen suhteen, ja tilanne kotonakin ahdistaa. Vaimo Ann on omistautunut vaikeasti vammaisen Roman-pojan kotihoitoon, mutta Tristan ei kykene osallistumaan tähän toivottavalla tasolla. Muutenkin heidän avioliittonsa rakoilee, ja Tristan lankeaa erään naispuolisen lukijafanin huolellisesti asettamaan ansaan.

Lähistöllä on jo yksi mies tullut mestatuksi liikenneympyrässä, ja paikallisen kebabravintolan pitäjä on melkein kuollut mafiamaisessa iskussa. Myös Tristan kokee, että häntä tarkkaillaan loma-asunnollaan. Ilmapiiriä ei yhtään selkeytä se, että hän käy harva se ilta ryyppäämässä naapurin Evertin luona.

Tristanin ja Evertin ystävyys on juurevaa, mutta Ann on tästä suhteesta pahoillaan, koska miehen jatkuvat krapulat haittaavat perhe-elämää. Jo tämä miesten ystävyys tuntuu Annista petturuudelta, koska se syö niin paljon aikaa perhe-elämältä. Sivusuhteen paljastuminen rikkoisi kaiken, mitä Tristan on elämässään rakentanut.

Therese on salaperäinen rakastajatar, joka kykenee ottaa ohjat omiin käsiinsä. Alussa hän toimii tahdikkaasti, mutta kevään edetessä hän alkaa vaatia koko ajan enemmän tilaa ja huomiota. Tristan jää koukkuun seksiin, joka on ymmärrettävästi jännittävämpää kuin avioliitossa. Onko Therese kuitenkaan se nainen, joka hän väittää olevansa, ja miksi hän tyytyisi niin vähään, mitä Tristanilla on tarjottavanaan?

Teoksessa ärsytti Evertin hahmoon liittyvät buumerikliseet: hän on aidon homofobinen, käyttää n-sanaa, ei ymmärrä mitään tietokoneista ja puhuu kasviksista ”pupunruokana”. Oli hänessä toki myös kehityskelpoisuutta, varsinkin suhteessa maahanmuuttajiin, mutta koin hahmon silti yliammuttuna.

Minulla on viime aikoina jäänyt kesken useampi ruotsalainen dekkari, joten Vierailijassa oli kliseistä huolimatta jotain vetovoimaista, vaikka kerronnan hidas tempo olikin haaste. Ehkä pystyin samastumaan Tristanin kirjailijan työhön ja hänen vaikeuksiinsa yhdistää luova työ ja perhe-elämä.

Kun raha ratkaisee kaiken

Teos: Amanda Craig: Petollinen maa (Minerva Crime, 2023)

Suomennos: Maikki Soro

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Lottie ja Quentin ovat työtön, keski-ikäinen, korkeasti koulutettu aviopari Lontoossa. Heillä on kolme aikuistuvaa lasta, ja suuria vaikeuksia selviytyä koulumaksuista. Elämä on joskus ollut seikkailullista ja mukavaa; perheen omakotitaloon on juuri tehty iso remontti ennen kuin taloudellinen kurimus alkaa.

Molempi puoliso on sitä mieltä, että liitto on tiensä päässä, mutta heillä ei ole varaa erota. Sen sijaan heitä odottaa pakkomuutto Devoniin, maakuntaan, jossa Quentinin vanhemmat asuvat. Paikallisen kyläkoulun taso vaikuttaa korkealta, mutta se on laiha lohtu tilanteessa, jossa perhe joutuu luopumaan kaikesta, mihin he ovat tottuneet.

Lottie on ammatiltaan arkkitehti, ja Quentin on kirjailija. Molemmat ovat saaneet ensimmäisen lapsensa nuorena, joten heillä on uusperhe. Lottien poika Zan on puoliksi musta, Quentin taas on juutalaista alkuperää Etelä-Afrikasta. Zanin suhde isäpuoleen on yllättävän lämmin, ja tämä tukee poikaa varsinkin yliopistoon haussa. Halu selvittää biologisen isän identiteettiä on kuitenkin hänessä vahva aikuisuuden kynnyksellä.

Liitto on päättynyt Quentinin jatkuvaan uskottomuuteen. Lottie on ottanut tämän yllättävän raskaasti, vaikka kaikki merkit ovat olleet jo pitkään ilmassa. Miehen seksuaaliset tarpeet eivät matchaa hänen omiensa kanssa. Quentinille rakastajattaren pitäminen on ollut jo pitkään itsestäänselvyys, eikä hän voi arvata, kuinka asian paljastuminen loukkaa Lottieta.

Jossain vaiheessa vanhemmille paljastuu, että heidän uudessa kotitalossaan on murhattu mies. Tämä on ollut pianisti ja soitonopettaja, siitä kertoo taloon jätetty Bösendorfer-piano. Tyttäriä kiinnostaisivat soittotunnit, mutta niihin ei ole varaa.

Quentinille Devon on ennalta tuttu kotikenttä, mutta Lottie tutkii uutta kotiseutuaan ulkopuolisen silmin. Ihmisillä on huonot hampaat, mutta he ovat sydämellisiä. Suurimmalla osalla uusista naapureista on vaikeuksia ostaa kaupasta yli punnan maksavia tuotteita. Köyhyydessäkin on tasoja, eikä Lottien taloudessa ole vielä saavutettu minkäänlaista pohjaa.

Yksi merkittävä juonne kirjassa on Quentinin isäsuhde, ja Hugh-isän saattohoito. Hugh on ollut semi-kuuluisa runoilija, hankala aviomies ja huono isä. Isän hidas hiipuminen ottaa kuitenkin koville, ja mies käy läpi erikoisesti oireilevaa kriisiä.

Romaanissa operoidaan arkisen kauhun tai pikemminkin pahojen aavistusten tasolla. Lopulta kirja on enemmän perhe- ja sukusaaga kuin rikosromaani, ja siinä on vahva yhteiskunnallinen ote. Minulle tämä oli kiinnostava matka post-Brexit-Britanniaan, ja päähenkilöiden lisäksi pidin monista sivuhenkilöistä, kuten kiertävästä neuvolanhoitaja-Sallysta. Pidin myös aiemmin lukemastani teoksesta Synkkä sopimus, joka oli tyypillisempi dekkari, ja olen myös lukenut häneltä aiemmin teoksen Hearts and Minds, joka on hieno saaga Lontoon paperittomista siirtolaisista. Kirjailijalla on jo laaja tuotanto, eli kaikki lukemattomat teokset häneltä lähtevät nyt seurantaan.

Miehestä, joka päätyi kompostiin

Teos: Philip Teir: J&B. Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta (Otava, 2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Melankolisen sadepäivän kunniaksi viihdyin tänään itseäni Philip Teirin uusimman teoksen parissa. Kirjan sisällöstä olen jo saanut vahvan vaikutelman somen kommentaattorien ja iltapäivälehtien lööppien kautta. Kuolemansa jälkeen Jörn Donnerista puhutaan nyt miehenä, jonka leski päätti kostaa tälle heittämällä osan tuhkista kompostiin.

En ole ollut erityisen kiinnostunut Donnerin avioliitosta Bitte Westerlundin kanssa. Aikanaan pariskunnan iso ikäero herätti huomiota, ja myöhemmin kirjoitettiin paljon Donnerin vanhempien lasten vaikeasta asemasta uusperheessä. Otto Gabrielssonin Rikkaruoho oli joku vuosi sitten karua luettavaa. Isänä ja aviomiehenä Donner on kuulunut viimeisten dinosaurusten kategoriaan, eli menestyviin miehiin, joilla oli kaikesta boheemiudesta huolimatta varsin konservatiivinen käsitys perheestä. Hän oli myös edistyksellinen ja radikaali, mutta suhteessa elämänsä naisiin hän eli aikakautta, jolloin miehellä oli enemmän vapauksia kuin vaimolla järjestää elämäänsä avioliiton ulkopuolella.

Teos keskittyy Bitten etsivän työhön Donnerin arkistoissa miehensä kuoleman jälkeen. Jo kuoleman jälkeisellä viikolla hän sai viestin mystiseltä naiselta, joka oli ollut Jörnin kanssa suhteessa viidenkymmenen vuoden ajan. Teos ei keskity tähän mysteerioon, mutta kuvaa kuusikymppisen leskinaisen erikoista suruaikaa, johon liittyy ristiriitaisia tunteita.

Teir on haastatellut kirjaa varten kymmeniä ihmisiä Donnerin lähipiiristä, ja osa haastatteluista on tehty yhdessä Bitten kanssa. Välillä Bitte oli jäädyttämässä koko projektia, tai hän koki, että olisikin halunnut kirjalle toisenlaisen kirjoittajan.

Mikä minua yllätti kirjassa? Ei varsinaisesti mikään, mutta jotkut Donnerin lyhyet suhteet kuuluisien naiskirjailijoiden kuten Edna O’Brienin ja Susanne Broggerin kanssa kuulostivat semi-kiinnostavilta. O’Brienia Donner oli tapaillut nuorena Lontoossa, ja hän on ollut oman aikansa radikaali julkkis niin Briteissä kuin Irlannissa.

Kirjassa kuvataan perhe-elämää, johon kuuluvat olennaisena osana lasten- ja taloudenhoitajat. Osa heistä on perheen palveluksessa vuosia, toiset lähtevät dramaattisemmin. Bitte muistelee amerikkalaista iäkkäämpää ”rouva Trappia” , joka ilmeisesti sekosi päästään palvelusvuoden aikana. Jörnillä itsellään oli lapsena kiintymyssuhde pitkäaikaiseen lastenhoitajaansa, koska hänen äitinsä ei voinut hyvin leskeksi jäätyään.

Suuren osan tarinassa saa Pohjoisranta, joka kuitenkin oli Jörn Donnerin henkinen koti. Suvun omistamiin asuntoihin liittyi monenmoisia riitoja, ja tämän vuoksi perhe muutti 1990-luvun alussa Tammisaareen. Pariskunnan elämä maalla oli seesteisempää kuin muualla, mutta Jörn ei kuitenkaan tainnut viihtyä tiluksillaan pitkiä yhtäjaksoisia kausia. Bitte taas ammensi paljonkin kotiseutujensa henkisestä perimästä, ja oli varsin aktiivinen suomenruotsalaisessa seuraelämässä. Hänen toimintansa lähiruoan edistäjänä ja ruokakirjailijana tuntui kiinnostavalta, ja se tuntui aidosti hänen omalta aluevaltaukseltaan.

Kirjan kompostianekdootti sai minut lopulta nauramaan, koska Bitten omistautuminen kompostoinnille tuntui niin äärimmäiseltä. Hänellä on ollut tapana roudata biojätteitä kaupungista saakka autollaan tiluksilleen, ja hän yritti saada Jörnin kuseskelemaan kompostiin, mihin isäntä ei suostunut. Komposti myös symbolisoi kirjassa vahvasti parisuhteen käymistilaa. Siinä kerrotaan myös vieraista, jotka eivät palanneet tilalle toista kertaa jouduttuaan avustamaan emäntää kompostin ylläpitämisessä.

Teos on huolellisesti rakennettu, moniääninen kollaasi epätyypillisestä avioliitosta ja perheestä. Minulle tämä annos ”donnerologiaa” ei juuri nyt tullut oikeaan saumaan, eli otin sen vastaan puolihuolimattomasti. Olisin ehkä innostunut tarinasta enemmän, jos se olisi kirjoitettu vielä vahvemmin Bitte Westerlundin näkökulmasta. Jörn Donnerista on jo kirjoitettu niin monia teoksia, etten olisi tarvinnut kaikkea tässä tarjottua taustoitusta hänen aiemmista vaiheistaan ennen Bitten tapaamista.

Äidin supervoima on tahtipuikossa

Teos: Raakel Lignell: Kevätuhri (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Rebekka on kuuluisa kapellimestari, jonka ura on nelikymppisenä parhaassa nosteessa. Kotioloissa hän on uusperheen äiti, liitossa suomenruotsalaisen Erikin kanssa, joka toimii Kulttuurirahaston asiamiehenä. Erikin ex-vaimo on kuollut tapaturmaisesti, ja tästä liitosta on lukioikäinen tytär Frida. Pariskunnan oma tytär Ester on vasta päiväkodissa.

Perheen yhteinen polku ei ole aina ollut hankalaa. Frida ei ole suhtautunut uuteen äitipuoleen erityisen torjuvasti. Erik itse on jonkinlainen kodin hengetär, joka siivoaa mielellään ja huolehtii vaimonsa ravintoympyrästä vaativien konserttirupeamien keskellä. Rebekka vaatii ympärilleen paljon tilaa ja hiljaisuutta, omaa aikaa irti perheestä.

Tarina alkaa vaiheesta, jossa perheen tilanne alkaa olla pahasti solmussa, ja tätä solmua pyritään avata monikerroksellisesti menneen ja tulevan kautta. Ulkoa päin Rebekan ja Erikin liitto vaikuttaa vakaalta, mutta he ovat etääntymässä toisistaan vinhaan tahtiin, eikä tilanteeseen löydy helppoja hoitokeinoja.

Eräällä perheen yhteisellä Italian-lomalla alkaa tapahtua outoja, ja tämä aloittaa parisuhteessa uuden vaiheen. He ovat itse varanneet luksushotellin Taorminasta, Sisiliasta, ja yhtäkkiä viereiseen hotelliin ilmaantuvat Fridan pitkäaikainen terapeutti Marjukka ja tämän aikuinen poika Aaro. Erikin välit Marjukan kanssa vaikuttavat liian läheisiltä, ja kaiken kukkuraksi Frida on päättänyt iskeä Aaron, vaikka heillä on kahdeksan vuotta ikäeroa. Rebekka tarkkailee tilannetta huvittuneena, mutta Erik suivaantuu kaksikolle ja lomasuunnitelmat muuttuvat kuin lennosta.

Aaro onkin hankala tapaus, sillä nuorena sellistinä hän tarvitsee kaiken mahdollisen avun ja huomion päästäkseen kunnon kiinnityksiin. Hän on lahjakas, mutta koesoittoihin tulee muita lahjakkaita nuoria toisilta mantereilta. Ylipäänsä vaikuttaa, että pariskunnan ovella pörrää tyyppejä pyytämässä monenmoista suosituksia.

Romaanissa on paljon takaumia, ja erityisen paljon siinä käydään läpi Erikin ja Kristan myrskyisää avioliittoa. Lukija saa myös selvää Rebekkan omista, työväenluokkaisista juurista Keravalla, ja siitä kivisestä tiestä, jonka hän on raivannut ilman perheen näkyvää tukea.

Rakel Lignell on yhdeltä ammatiltaan klassinen viulisti, ja olin varsin vakuuttunut hänen tavastaan kuvata musiikkimaailman sisäpiirin kuvioita ja luovaa prosessia. Hän on löytänyt hyvän keinon sivistää ns. ”taviksia” klassisesta musiikista olematta turhan opettavainen. Uskon, että myös tuohon maailmaan syvemmin perehtyneet saavat romaanista jotain uutta. Itse kyllä luen mielelläni monen tason kuvauksia klassisesta musiikista, mutta täytyy tunnustaa, että jotkut lukemani musikaaliset matkat ovat olleet liian seikkaperäisiä. Tässä sitä ongelmaa ei ollut havaittavissa, vaan kapellimestarin ammattia kuvattiin kuin mitä tahansa vaativaa duunia.

Kirjassa on psykologisen trillerin siemen, vaikka sen tapahtumat lopulta ovat varsin inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Lukija voikin riippuen omista mieltymyksistään valita, keskittyykö enemmän musiikkimaailmaan, perhe-elämään vaiko aikuisten suhdesoppaan – kaikki tasot tarjoavat jotain uutta pohdittavaa.

Ehkä minulla oli ennakko-oletuksia kirjailijasta, sillä olen aiemmin nähnyt häneltä ruokaremonttiin ja hyvinvointiin liittyviä teoksia/muita julkaisuja, jotka eivät ole kiinnostaneet pätkääkään. Tämä romaani siis pääsi yllättämään varsin positiivisella tavalla, ja osoittaa, että Lignell on kerrassaan monipuolinen lahjakkuus.

Keskimmäisen vaimon kujanjuoksu

Teos: Tarryn Fisher: The Wives (Harper Audio, 2019)

Äänikirjan lukija: Lauren Fortgang

The Wives on psykologinen trilleri, joka kuljettaa lukijansa Yhdysvaltojen luoteisosiin, Seattlen ja Portlandin kaupunkien välkimaastoonn. Kirjan kertoja on 28-vuotias sairaanhoitaja Thursday, joka elää myrskyistä arkea moniavioisen miehensä Sethin kanssa. Seth on kotoisin Utahista perinteisestä mormoniperheestä, mutta hän on osittain jättänyt tuon yhteisön taakseen. Moniavioisuus ei varsinkaan herätä luottamusta suurten kaupunkien bisnespiireissä, joten ulkoisesti Seth pyrkii esittämään yksiavioista.

Thursday on virallisesti torstai-illan vaimo, joka asuu mukavasti omassa condo-asunnossaan Seatlessa. Hän saa olla miehensä seurassa joskus yhden illan, joskus viikonlopun yli. Hän tulee varakkaasta perheestä, joten hän ei tarvitse miehensä rahoja. Päinvastoin Seth on hyötynyt suuresti toisesta liitostaan, sillä hänen bisneksensä rakennusalalla ovat olleet tuulisia. Miehen elämäntyylistä on vaikea avautua kenellekään, eikä hän varsinkaan haluaisi vanhempiensa tietävän asiasta. Vanhemmat toki ihmettelevät, miksi vävy ehtii niin harvoin suvun sunnuntailounaille. Thursday ei myöskään ole tavannut miehensä vanhempia kahden vuoden naimisissa olon aikana.

Thursday ei ole tiennyt miehensä taipumuksesta ennen avioliiton solmimista. Hän on luullut olevansa miehensä ainoa puoliso siihen saakka, kun hän on saanut keskenmenon ja menettänyt kohtunsa. Tämän jälkeen mies löytää nuoremman naisystävän, ja aloittaa avoimesti järjestelyn, johon Thursdayn on suostuttava. Mies perustelee tilannetta sillä, että hän on päättänyt saada biologisia jälkeläisiä. Yhtäkkiä Thursday alkaa epäillä, että myös Sethin ex-vaimo, menestynyt asianajaja, on edelleen kuvioissa mukana.

Kuuntelin tarinaa sujuvasti, vaikka en automaattisesti koukuttunut sen juoneen tai aihepiiriin. Kirjan hahmot olivat melko yksioikoisia valkoisia amerikkalaisia, joille seksi, ulkonäkö ja taloudellinen menestys merkitsi elämässä eniten. Kirjassa ei pahemmin harrastettu kulttuuria, eikä pohdittu etnisen tai uskonnollisen identiteetin kysymyksiä. Toisaalta saattoi olla hyväkin, ettei mormonien moniavioisuudesta tehty kovin eksoottista ilmiötä – se esitettiin asiana, johon paikalliset ihmiset ovat tottuneet törmäämään ajoittain.

Thursdayn hahmo on tyypillinen psykologisen trillerin epäluotettava kertoja, jonka näkökulma sumenee välillä liiallisen alkoholin käytön ja häilyvän mielenterveyden vuoksi. Kirjassa vietetään paljon aikaa mielisairaalaympäristössä, jonne Thursday päätyy väkivaltaisten perheriitojen seurauksena. Hän itse on varma siitä, että Seth on orkestroinut kaiken päästäkseen eroon hankalasta vaimosta, mutta onko kaikki lopulta hänen oman mielikuvituksensa tuotetta?

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että perinteisten valkoisten ihmisten maailmat ovat aivan yhtä kummallisia kuin sateenkaariväen ja etnisten vähemmistöjen. Kertojan isä ja aviomies kuuluivat molemmat siihen miestyyppiin, joka ei löydä mitään vaimonsa keittiössä. Kirjassa ehkä rikotaan yksiavioisuuden normin rajoja, mutta teoksen hahmojen sukupuoliroolit olivat hyvin konservatiiviset. Ehkä eniten teos kertoikin valkoisten keskiluokkaisten vaimoihmisten äärimmäisestä miellyttämisen halusta, ja rakkauden kaipuusta, jonka alttarille he ovat valmiit uhraamaan koko minuutensa. Tosin muistelisin, että tätä samaa aihetta käsiteltiin melko samoin speksein jo 1980-luvulla.

Ainoa oikeasti kiinnostava havaintoni liittyi Sethin jakautuneeseen persoonaan, ja suoranaiseen tarpeeseen suorittaa eri tyyppistä maskuliinisuutta eri naisten luona. Asianajajavaimon luona hän sai olla pönöttävä pukumies, viinaanmenevän sairaanhoitajan kanssa hän oli rennompi seikkailija, ja kolmannen, nuoremman vaimon kanssa suojeleva isukki. Tällaiseen tarpeeseen olla monta useammalle kumppanille ei aina vaadita uskonnollista viitekehystä, vaan voimme päätellä, että tällainen käytös on monille luontevaa, varsinkin, jos taloudelliset olosuhteet niin sallivat.

En jäänyt ikävöimään romaanin hahmoja, ja oikeastaan olin aika välinpitämätön heidän tulevaisuutensa suhteen. Toisaalta teoksen kieli oli sujuvaa, ja tarina eteni jouhevasti. Olen lukenut monia tätä heikompia psykologisia trillereitä, jotka raivostuttavat kaupallisella kaavamaisuudellaan. Tästä kirjasta en aistinut sellaista pyrkimystä, vaan koin, että kirjailija on lähestynyt aihepiiriään joku maailmanparannusaie edellä.

Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.

Murha kukkaiskielellä

Teos: Michaela Winglycke: En luota sanaasi (World Audio Publishing, 2022)

Suomennos: Pirjo Lintukoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viikonloppuna kuuntelin sitten putkeen kaksi ruotsalaista dekkaria, joiden päähenkilö oli nimeltään Helena. Molemmilla Helenoilla oli paljon salaisuuksia, ja toinen heistä murhartiin, toinen nousi kuolleista kymmenien vuosien jälkeen. Tämän toisen teoksen kirjoittaja, Michaela Winglycke, on minulle uusi tuttavuus, ja kyseessä on myös kirjailijan esikoisteos ja uuden sarjan aloitusosa.

Teos sijoittuu kaikkien lapsiperheiden paratiisiin, Vimmerbyn pikkukaupunkiin Smoolantiin, jossa sijaitsee Astrid Lindgrenin hahmoihin keskittyvä teemapuisto. Aviopari Helena ja Stefan ovat tulleet sinne loman viettoon Skoonesta kahden lapsensa kanssa. Helenan miehelle Stefanille, joka on tapoihinsa kangistunut, on haasteellista vaihtaa lomanviettopaikkaa, sillä hän on tottunut lomailemaan Öölannin saarella. Pariskunnan liitto on natissut liitoksistaan jo vuosikausia, ja Helena on ollut sivusuhteessa sinkkumies Jesperin kanssa jo ennen lasten syntymää.

Kun Helena sitten löydetään kuolleena leirintäalueen uimarannalta, päästään uneliaan pikkupaikkakunnan poliisissa vihdoin tosi toimiin. Tutkintoja johtaa William Johnson, nuori paikallinen poliisi, joka saa ensi kertaa urallaan todellisen haasteen.

Kirjan asetelmassa on jotain kekseliästä, sillä siinä naiset saavat omituisia nimettömiä kukkalähetyksiä, jotka saavat aikaan epämukavuutta. Ennen kuolemaansa Helena saa leirintäalueelle kuusi valkoista neilikkaa, joita ei voi tulkita intohimon osoitukseksi. Kuuden kukan merkitys kukkaiskielellä on ”en luota sinuun”.

Teoksen viritys on pitkälti ihmissuhdekeskeinen, ja siinä etsitään kadonneita sukulaisia ympäri Ruotsia. Tapaus koskettaa poliisi-Williamia lähempää kuin mitä hän olisi tutkinnan alussa osannut arvata. Noin puolet tarinasta keskittyy Williamin perheen keskinäisiin kahnauksiin. Williamin veli James on turhautunut peluri, joka yrittää salaa iskeä veljensä tyttöystävää tämän selän takana.

Tämä teos oli kepeämpi välipala, jonka kuuntelin läpi sujuvasti, mutta en pahemmin tempautunut juonen käänteisiin. Ehkä kirjan hahmot tuntuivat minusta liian arkisilta, tai juonen keskittyminen lähinnä uskottomuuden draamaan tuntui vähän lattealta. Kuvaavaa on, että kirjaa kuunnellessa yritin muistella, olenko joskus käynyt lasten kanssa Vimmerbyssä, enkä ollut asiasta varma. Smoolannissa olen seikkaillut 1990-luvulla, kun olin vielä yhden lapsen äiti, ja on mahdollista, että kävimme silloin tässä teemapuistossa. Mutta sekoitan sen mielessäni Tukholman Junibackeniin, jossa ainakin on tullut käytyä.

En taida äänestää tätä sarjaa jatkoon lukulistalle, sillä elämä on liian lyhyt kaikkien ruotsalaisten dekkarisarja seuraamiseen.

Jatkoa amerikkalaisten mökki-idylliin

Teos: Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (Tammi, 2022)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Viime viikolla postasin tänne Mainen osavaltioon sijoittuvasta mökkiromaanista, ja nyt on Connecticutissa sijaitsevan Cape Codin vuoro. Tämä 105 km mittainen niemi on eeppinen newyorkilaisten lomanviettopaikka, jossa sijaitsee muun muassa kuuluisa Martha’s Vineyard.

Haksahdin tähän teokseen mainosvideon vuoksi, jossa Krista Kosonen ja kumppanit hehkuttavat teosta omilta mökkilaitureiltaan.

Teos kertoo niin ikään sukumökistä, tai pikemminkin mökkikylästä, jonka päähenkilö Ellen (Eleanorin) isoisä Amery on rakennuttanut. ”Paperipalatsi” viittaa halpoihin rakennusmateriaaleihin, joihin jouduttiin turvautumaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Mökit ovat rapistuneet vuosikymmenten varrella, mutta Elle ja hänen äitinsä palaavat kylään joka kesä uskollisesti. Heillä on erilliset mökit, mutta ovat toistensa kanssa saumattomasti tekemisissä koko loma-ajan. Näin ollen äiti pääsee tekemään ilkeitä havaintoja Ellen juhlista ja niiden vieraista, ja osallistumaan niiden jälkeisiin krapula-aamiaisiin.

Kirjan Elle on viisikymppinen ja elää monessa suhteessa risteyskohtaa elämässään. Brittiläinen aviomies Peter on ollut hänen elämänsä kallio, mutta lapsuuden ystävä Jonas on varsinainen sielunkumppani. Jonas ja Elle jakavat keskenään lähes koko elämänsä historian, mutta myös Jonas on tahollaan naimisissa ja perheellinen. Mökkikylässä vietetään newyorkilaisen kulttuuriväen kosteita juhlia jo kolmannessa polvessa, ja välillä sattuu pariskuntien välisiä lipsahduksia. Tosin Ellen ja Jonasin yhteys on enemmän kuin lipsaus, ja heillä on myös synkkiä salaisuuksia, joista aviopuolisot eivät tiedä mitään.

Luonnolla on suuri rooli kerronnassa, ja paikoitellen Cowley Hellerin tyyli muistuttaa biologian ja maantieteen opettajan äänensävyä. Lajien tunnistamisen ystäville teos onkin varsinainen aarreaitta. Itse tykkäsin seurata kirjohyljekantaa ja muita suurempia vesieläimiä, mutta en pysynyt kärryillä Cape Codin kasvistossa. Yleensä olen pitkästynyt kuoliaaksi juuri amerikkalaisten ”aistivoimaisten” luontokuvausten äärellä. Muun muassa paljon kehuttu Delia Owensin Suon villi laulu oli minulle aivan liian aistillista kerrontaa, enkä saanut kirjaa loppuun toisellakaan yrityksellä. Onneksi tässä kirjassa seikkailtiin myös muualla kuin suolammen viereisessä rämeikössä, ja käytiin läpi päähenkilöiden muitakin elämänvaiheita kuin mökkeilyä.

Ellen tarina on hieman dysfunktionaalisen uusperheen tarina, jossa äidin uuden miehen lapsilla on merkittävä rooli. Teos taatusti puhuttelee juuri omaa ikäluokkaani, eli 1970-luvulla lapsuuttaan viettäneitä.

Jos en olisi lukenut J. Courtney Sullivanin Mainea samassa kuussa, olisin ehkä antautunut tämän tarinan vietäväksi suuremmalla liekillä. Kertomukset eivät ole identtisiä, mutta niissä on paljon yhteistä. Tässä kuvattu mökkimiljöö on paljon vaatimattomampi kuin Sullivanin kirjassa, eikä draama keskity mökin perintöriitoihin. Pidin kuitenkin Sullivanin romaanin historiallisista osuuksista enemmän. Tässäkin historia ulottuu jonnekin 1940-50-luvuille, mutta tapahtumia ei ole kuvattu kovin tarkasti, eikä niitä kytketä suurempaan kansalliseen kertomukseen. Tämä oli kyllä astetta taiteellisempi romaani, ja kuvattu mökkimiljöökin runollisempi, kun taas Mainessa meininki oli ylellisempää. Mutta Mainessa minua viehätti paikallisen yhteisön ja katolisen seurakuntaelämän kuvaus, eli kyseessä oli todella laajan skaalan yhteisöllinen kudelma, kun taas tässä draama lopulta keskittyy kahden pariskunnan keskinäisiin jännitteisiin ja pettämisdraamaan.

Pettämisdraama on kerrottu tässä varsin ansiokkaasti, ja kirja toimiikin vallan mainiosti pelkkänä ihmissuhdekuvauksena. Ehkä itseäni tässä monikerroksellisessa romaanissa hämmensi tai rasitti se, että se selvästi pyrkii miellyttämään kaikenlaisia yleisöjä.

Kotimaisen kirjallisuuden saralla olen lukenut suuren arsenaalin tätä kepeämpiä ja mitäänsanomattomampia mökkeilyaiheisia teoksia, joten kyllä kannattaa vierailla capecodilaisella mökillä, ja vaikka vertailla kahden maan elintasojen kehityksen historiaa.

Jännämiehen muotokuva II

Teos: Iris Mårtensson: Kaksoiselämää (Lind&co, 2020)

Suomennos: Timo Korppi

Äänikirjan lukija: Leena Nuora

Viime kuun puolella viihdytin itseäni uskomattomalla brittitarinalla kaikkien aikojen Auervaarasta (Carolyn Woods: Paholainen vuoteessani) , ja nyt vastaava kertomus löytyi Ruotsista. Tämä Lind&co:n Tositarinoita elämästä-sarja on sekalainen kooste elämäkertoja, joista osa on jo melko vanhoja, 00-luvulla julkaistuja. Tämä teos on julkaistu Ruotsissa vuonna 2016, mutta tietyistä tietoteknisistä vinkeistä päättelen tarinan tapahtuneen 00-luvulla.

Iris Mårtensson on pseudonymi, enkä löydä teokseen liittyvää suurta mediakohua. Eli kyseessä on ennalta tuntemattoman ”taviksen” kirjoittama parisuhdetilitys, joka ei ole kirjallisesti kovin kummoinen, mutta kertoo jotain aikamme ilmiöistä, nettideittailusta, uusperheistä ja suhteesta seksuaalisuuden kirjoon.

Tarinassa keski-ikää lähestyvät Iris ja Max kohtaavat pienen paikkakunnan tanssiravintolassa, rakastuvat ja muuttavat yhteen melko vauhdikkaasti. Molemmilla on lapsia aiemmasta liitosta, mutta aluksi Max ei saa tavata omiaan. Perhe-elämä on alkuvaiheessa turvallisen idyllistä, he retkeilevät paljon luonnossa ja Maxilla on suuri into ottaa perhekuvia reissuilta. Iriksellä on edellisestä erosta jäänyt omakotitalo, jonka lainan maksu on hänelle hankalaa, ja näin uuden työssä käyvän kumppanin löytyminen on myös taloudellinen helpotus.

Ensimmäiset merkit Maxin luonteen erikoisuudesta näkyvät uusperheen yhteisellä Kreikan-lomalla, jolloin Maxilla ilmenee yllättävää tarvetta ”omaan aikaan”. Tämän jälkeen hän alkaa kuntoilla maanisesti erikoisiin aikoihin, ja viipyä entistä pidempään työmatkoillaan. Viimeinen niitti epäilyksiin on Iriksen saama tippuri, ja tartunnan aiheuttama nöyryytys terveydenhuollossa. Iris tässä vaiheessa vain epäilee, että Maxilla on toinen nainen, mutta totuus kumppanin kaksoiselämästä on huomattavasti raskaampi.

Tämä tarina on viimeksi lukemaani brittitarinaa huomattavasti arkisempi, mutta vähintään yhtä sotkuinen. Irisin ja Maxin perhehelvettiä kestää jopa kolme vuotta, mutta se jatkuu vielä eronkin jälkeen ikuisuuksia, sillä Maxista on vaikea päästä eroon. Kiinnostava hahmo tarinassa on Maxin äiti Elsa, näennäisen hyväntahtoinen ja kiltti anoppi, joka kaikesta huolimatta on aina poikansa puolella, menipä tilanne syteen tai saveen.

Omasta näkökulmastani tarina oli kovin moralistinen, jopa konservatiivinen rasittavalla tavalla. Mårtensonin tapa kuvata ex-puolisoaan on ylitunteellinen ja skandaalinkäryinen: Max on ”transu pervo”, jolla on ällöttävät naismaiset jalat. Toki teoksen teema liittyy parisuhteessa tapahtuvaan pettämiseen, eli Mårtensson ei dissaa kaikkia henkilöitä, joiden seksuaalinen käyttäytyminen on erilaista kuin hänen, mutta rivien välistä hän antaa ymmärtää, että esim. S/M-leikeissä on joitain likaista, ja että lähestulkoon kaikki seksi heteroparisuhteen ulkopuolella on epäilyttävää. Samaan syssyyn näin näköalattomasti seksuaalisuuden kirjosta kirjoittava tapaus kertoo toimivansa perheneuvojana. En luottaisi kirjailijan neuvoihin, sillä hänen näkökulmansa on kovin normatiivisesti virittynyt.

Toki nettipornon levittäminen ja myyminen samassa asunnossa, jossa kasvaa alaikäisiä nuoria, on moraalisesti kyseenalaista, eikä Maxista saisi ideaalia kumppania millään maailman ilveellä, mutta kirjailija-Irisiltä puuttuu itseironia ja huumorintaju. Lisäksi kirjassa ärsytti liiallinen ulkonäkökeskeisyys, ja”humble brag”-tyyppinen itsekehu. Suorastaan naurattivat hänen ”viehättävät” vaaleansiniset leninkinsä, joita hän puki päälleen, kun lähti tyttöjen kanssa tuulettumaan siihen samaan lihaliiteriin, josta hän alun perin löysi Maxin.

Taloudellisesta ja henkisestä väkivallasta/hyväksikäytöstä teos kertoo silti karua kieltään, eli uskon teoksen tuovan vertaistukea jollekulle, joka on vastaavassa tilanteessa. Kirjassa oli myös psykologisen trillerin aineksia, mutta ne eivät päässet tarpeeksi framille, koska teos oli kirjoitettu vähemmän jännittävästi.

Panen tälle Goodreadsissa tasan kaksi tähteä, ja nekin ”hyvästä yrityksestä”. Onneksi Tositarinoita elämästä-sarjassa näkyy olevan joitain ihan kunnollisiakin teoksia, vaikka se on melkoinen sillisalaatti.

Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.