Murha kukkaiskielellä

Teos: Michaela Winglycke: En luota sanaasi (World Audio Publishing, 2022)

Suomennos: Pirjo Lintukoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viikonloppuna kuuntelin sitten putkeen kaksi ruotsalaista dekkaria, joiden päähenkilö oli nimeltään Helena. Molemmilla Helenoilla oli paljon salaisuuksia, ja toinen heistä murhartiin, toinen nousi kuolleista kymmenien vuosien jälkeen. Tämän toisen teoksen kirjoittaja, Michaela Winglycke, on minulle uusi tuttavuus, ja kyseessä on myös kirjailijan esikoisteos ja uuden sarjan aloitusosa.

Teos sijoittuu kaikkien lapsiperheiden paratiisiin, Vimmerbyn pikkukaupunkiin Smoolantiin, jossa sijaitsee Astrid Lindgrenin hahmoihin keskittyvä teemapuisto. Aviopari Helena ja Stefan ovat tulleet sinne loman viettoon Skoonesta kahden lapsensa kanssa. Helenan miehelle Stefanille, joka on tapoihinsa kangistunut, on haasteellista vaihtaa lomanviettopaikkaa, sillä hän on tottunut lomailemaan Öölannin saarella. Pariskunnan liitto on natissut liitoksistaan jo vuosikausia, ja Helena on ollut sivusuhteessa sinkkumies Jesperin kanssa jo ennen lasten syntymää.

Kun Helena sitten löydetään kuolleena leirintäalueen uimarannalta, päästään uneliaan pikkupaikkakunnan poliisissa vihdoin tosi toimiin. Tutkintoja johtaa William Johnson, nuori paikallinen poliisi, joka saa ensi kertaa urallaan todellisen haasteen.

Kirjan asetelmassa on jotain kekseliästä, sillä siinä naiset saavat omituisia nimettömiä kukkalähetyksiä, jotka saavat aikaan epämukavuutta. Ennen kuolemaansa Helena saa leirintäalueelle kuusi valkoista neilikkaa, joita ei voi tulkita intohimon osoitukseksi. Kuuden kukan merkitys kukkaiskielellä on ”en luota sinuun”.

Teoksen viritys on pitkälti ihmissuhdekeskeinen, ja siinä etsitään kadonneita sukulaisia ympäri Ruotsia. Tapaus koskettaa poliisi-Williamia lähempää kuin mitä hän olisi tutkinnan alussa osannut arvata. Noin puolet tarinasta keskittyy Williamin perheen keskinäisiin kahnauksiin. Williamin veli James on turhautunut peluri, joka yrittää salaa iskeä veljensä tyttöystävää tämän selän takana.

Tämä teos oli kepeämpi välipala, jonka kuuntelin läpi sujuvasti, mutta en pahemmin tempautunut juonen käänteisiin. Ehkä kirjan hahmot tuntuivat minusta liian arkisilta, tai juonen keskittyminen lähinnä uskottomuuden draamaan tuntui vähän lattealta. Kuvaavaa on, että kirjaa kuunnellessa yritin muistella, olenko joskus käynyt lasten kanssa Vimmerbyssä, enkä ollut asiasta varma. Smoolannissa olen seikkaillut 1990-luvulla, kun olin vielä yhden lapsen äiti, ja on mahdollista, että kävimme silloin tässä teemapuistossa. Mutta sekoitan sen mielessäni Tukholman Junibackeniin, jossa ainakin on tullut käytyä.

En taida äänestää tätä sarjaa jatkoon lukulistalle, sillä elämä on liian lyhyt kaikkien ruotsalaisten dekkarisarja seuraamiseen.

Jatkoa amerikkalaisten mökki-idylliin

Teos: Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (Tammi, 2022)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Viime viikolla postasin tänne Mainen osavaltioon sijoittuvasta mökkiromaanista, ja nyt on Connecticutissa sijaitsevan Cape Codin vuoro. Tämä 105 km mittainen niemi on eeppinen newyorkilaisten lomanviettopaikka, jossa sijaitsee muun muassa kuuluisa Martha’s Vineyard.

Haksahdin tähän teokseen mainosvideon vuoksi, jossa Krista Kosonen ja kumppanit hehkuttavat teosta omilta mökkilaitureiltaan.

Teos kertoo niin ikään sukumökistä, tai pikemminkin mökkikylästä, jonka päähenkilö Ellen (Eleanorin) isoisä Amery on rakennuttanut. ”Paperipalatsi” viittaa halpoihin rakennusmateriaaleihin, joihin jouduttiin turvautumaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Mökit ovat rapistuneet vuosikymmenten varrella, mutta Elle ja hänen äitinsä palaavat kylään joka kesä uskollisesti. Heillä on erilliset mökit, mutta ovat toistensa kanssa saumattomasti tekemisissä koko loma-ajan. Näin ollen äiti pääsee tekemään ilkeitä havaintoja Ellen juhlista ja niiden vieraista, ja osallistumaan niiden jälkeisiin krapula-aamiaisiin.

Kirjan Elle on viisikymppinen ja elää monessa suhteessa risteyskohtaa elämässään. Brittiläinen aviomies Peter on ollut hänen elämänsä kallio, mutta lapsuuden ystävä Jonas on varsinainen sielunkumppani. Jonas ja Elle jakavat keskenään lähes koko elämänsä historian, mutta myös Jonas on tahollaan naimisissa ja perheellinen. Mökkikylässä vietetään newyorkilaisen kulttuuriväen kosteita juhlia jo kolmannessa polvessa, ja välillä sattuu pariskuntien välisiä lipsahduksia. Tosin Ellen ja Jonasin yhteys on enemmän kuin lipsaus, ja heillä on myös synkkiä salaisuuksia, joista aviopuolisot eivät tiedä mitään.

Luonnolla on suuri rooli kerronnassa, ja paikoitellen Cowley Hellerin tyyli muistuttaa biologian ja maantieteen opettajan äänensävyä. Lajien tunnistamisen ystäville teos onkin varsinainen aarreaitta. Itse tykkäsin seurata kirjohyljekantaa ja muita suurempia vesieläimiä, mutta en pysynyt kärryillä Cape Codin kasvistossa. Yleensä olen pitkästynyt kuoliaaksi juuri amerikkalaisten ”aistivoimaisten” luontokuvausten äärellä. Muun muassa paljon kehuttu Delia Owensin Suon villi laulu oli minulle aivan liian aistillista kerrontaa, enkä saanut kirjaa loppuun toisellakaan yrityksellä. Onneksi tässä kirjassa seikkailtiin myös muualla kuin suolammen viereisessä rämeikössä, ja käytiin läpi päähenkilöiden muitakin elämänvaiheita kuin mökkeilyä.

Ellen tarina on hieman dysfunktionaalisen uusperheen tarina, jossa äidin uuden miehen lapsilla on merkittävä rooli. Teos taatusti puhuttelee juuri omaa ikäluokkaani, eli 1970-luvulla lapsuuttaan viettäneitä.

Jos en olisi lukenut J. Courtney Sullivanin Mainea samassa kuussa, olisin ehkä antautunut tämän tarinan vietäväksi suuremmalla liekillä. Kertomukset eivät ole identtisiä, mutta niissä on paljon yhteistä. Tässä kuvattu mökkimiljöö on paljon vaatimattomampi kuin Sullivanin kirjassa, eikä draama keskity mökin perintöriitoihin. Pidin kuitenkin Sullivanin romaanin historiallisista osuuksista enemmän. Tässäkin historia ulottuu jonnekin 1940-50-luvuille, mutta tapahtumia ei ole kuvattu kovin tarkasti, eikä niitä kytketä suurempaan kansalliseen kertomukseen. Tämä oli kyllä astetta taiteellisempi romaani, ja kuvattu mökkimiljöökin runollisempi, kun taas Mainessa meininki oli ylellisempää. Mutta Mainessa minua viehätti paikallisen yhteisön ja katolisen seurakuntaelämän kuvaus, eli kyseessä oli todella laajan skaalan yhteisöllinen kudelma, kun taas tässä draama lopulta keskittyy kahden pariskunnan keskinäisiin jännitteisiin ja pettämisdraamaan.

Pettämisdraama on kerrottu tässä varsin ansiokkaasti, ja kirja toimiikin vallan mainiosti pelkkänä ihmissuhdekuvauksena. Ehkä itseäni tässä monikerroksellisessa romaanissa hämmensi tai rasitti se, että se selvästi pyrkii miellyttämään kaikenlaisia yleisöjä.

Kotimaisen kirjallisuuden saralla olen lukenut suuren arsenaalin tätä kepeämpiä ja mitäänsanomattomampia mökkeilyaiheisia teoksia, joten kyllä kannattaa vierailla capecodilaisella mökillä, ja vaikka vertailla kahden maan elintasojen kehityksen historiaa.

Jännämiehen muotokuva II

Teos: Iris Mårtensson: Kaksoiselämää (Lind&co, 2020)

Suomennos: Timo Korppi

Äänikirjan lukija: Leena Nuora

Viime kuun puolella viihdytin itseäni uskomattomalla brittitarinalla kaikkien aikojen Auervaarasta (Carolyn Woods: Paholainen vuoteessani) , ja nyt vastaava kertomus löytyi Ruotsista. Tämä Lind&co:n Tositarinoita elämästä-sarja on sekalainen kooste elämäkertoja, joista osa on jo melko vanhoja, 00-luvulla julkaistuja. Tämä teos on julkaistu Ruotsissa vuonna 2016, mutta tietyistä tietoteknisistä vinkeistä päättelen tarinan tapahtuneen 00-luvulla.

Iris Mårtensson on pseudonymi, enkä löydä teokseen liittyvää suurta mediakohua. Eli kyseessä on ennalta tuntemattoman ”taviksen” kirjoittama parisuhdetilitys, joka ei ole kirjallisesti kovin kummoinen, mutta kertoo jotain aikamme ilmiöistä, nettideittailusta, uusperheistä ja suhteesta seksuaalisuuden kirjoon.

Tarinassa keski-ikää lähestyvät Iris ja Max kohtaavat pienen paikkakunnan tanssiravintolassa, rakastuvat ja muuttavat yhteen melko vauhdikkaasti. Molemmilla on lapsia aiemmasta liitosta, mutta aluksi Max ei saa tavata omiaan. Perhe-elämä on alkuvaiheessa turvallisen idyllistä, he retkeilevät paljon luonnossa ja Maxilla on suuri into ottaa perhekuvia reissuilta. Iriksellä on edellisestä erosta jäänyt omakotitalo, jonka lainan maksu on hänelle hankalaa, ja näin uuden työssä käyvän kumppanin löytyminen on myös taloudellinen helpotus.

Ensimmäiset merkit Maxin luonteen erikoisuudesta näkyvät uusperheen yhteisellä Kreikan-lomalla, jolloin Maxilla ilmenee yllättävää tarvetta ”omaan aikaan”. Tämän jälkeen hän alkaa kuntoilla maanisesti erikoisiin aikoihin, ja viipyä entistä pidempään työmatkoillaan. Viimeinen niitti epäilyksiin on Iriksen saama tippuri, ja tartunnan aiheuttama nöyryytys terveydenhuollossa. Iris tässä vaiheessa vain epäilee, että Maxilla on toinen nainen, mutta totuus kumppanin kaksoiselämästä on huomattavasti raskaampi.

Tämä tarina on viimeksi lukemaani brittitarinaa huomattavasti arkisempi, mutta vähintään yhtä sotkuinen. Irisin ja Maxin perhehelvettiä kestää jopa kolme vuotta, mutta se jatkuu vielä eronkin jälkeen ikuisuuksia, sillä Maxista on vaikea päästä eroon. Kiinnostava hahmo tarinassa on Maxin äiti Elsa, näennäisen hyväntahtoinen ja kiltti anoppi, joka kaikesta huolimatta on aina poikansa puolella, menipä tilanne syteen tai saveen.

Omasta näkökulmastani tarina oli kovin moralistinen, jopa konservatiivinen rasittavalla tavalla. Mårtensonin tapa kuvata ex-puolisoaan on ylitunteellinen ja skandaalinkäryinen: Max on ”transu pervo”, jolla on ällöttävät naismaiset jalat. Toki teoksen teema liittyy parisuhteessa tapahtuvaan pettämiseen, eli Mårtensson ei dissaa kaikkia henkilöitä, joiden seksuaalinen käyttäytyminen on erilaista kuin hänen, mutta rivien välistä hän antaa ymmärtää, että esim. S/M-leikeissä on joitain likaista, ja että lähestulkoon kaikki seksi heteroparisuhteen ulkopuolella on epäilyttävää. Samaan syssyyn näin näköalattomasti seksuaalisuuden kirjosta kirjoittava tapaus kertoo toimivansa perheneuvojana. En luottaisi kirjailijan neuvoihin, sillä hänen näkökulmansa on kovin normatiivisesti virittynyt.

Toki nettipornon levittäminen ja myyminen samassa asunnossa, jossa kasvaa alaikäisiä nuoria, on moraalisesti kyseenalaista, eikä Maxista saisi ideaalia kumppania millään maailman ilveellä, mutta kirjailija-Irisiltä puuttuu itseironia ja huumorintaju. Lisäksi kirjassa ärsytti liiallinen ulkonäkökeskeisyys, ja”humble brag”-tyyppinen itsekehu. Suorastaan naurattivat hänen ”viehättävät” vaaleansiniset leninkinsä, joita hän puki päälleen, kun lähti tyttöjen kanssa tuulettumaan siihen samaan lihaliiteriin, josta hän alun perin löysi Maxin.

Taloudellisesta ja henkisestä väkivallasta/hyväksikäytöstä teos kertoo silti karua kieltään, eli uskon teoksen tuovan vertaistukea jollekulle, joka on vastaavassa tilanteessa. Kirjassa oli myös psykologisen trillerin aineksia, mutta ne eivät päässet tarpeeksi framille, koska teos oli kirjoitettu vähemmän jännittävästi.

Panen tälle Goodreadsissa tasan kaksi tähteä, ja nekin ”hyvästä yrityksestä”. Onneksi Tositarinoita elämästä-sarjassa näkyy olevan joitain ihan kunnollisiakin teoksia, vaikka se on melkoinen sillisalaatti.

Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.

Pinkin kaupungin kuumia bisneksiä

Teos: Alka Joshi: The Henna Artist (Mira Books, 2020)

Äänikirjan lukija: Sneha Mathan

The Henna Artist on romaani, jonka bongasin jo viime vuonna, mutta en silloin reitannut sitä tarpeeksi kiinnostavaksi teemansa suhteen. Romaani on ollut hittikirja Yhdysvalloissa, ja sitä on hehkutettu monien julkkisten, kuten Reese Witherspoonin ja Oprah Winfreyn lukulistoilla.

Romaani sijoittuu Jaipurin historialliseen kaupunkiin Rajasthanissa, Pohjois-Intiassa 1950-luvulla. Se kertoo kunnianhimoisesta yrittäjänaisesta Lakshmi Shastrasta, joka on päässyt kaupungin eliitin suosioon hennataiteilijana. Lakshmi on karannut maailmalle pakoon väkivaltaista aviomiestään, jonka kanssa hän on edelleen naimisissa 13 vuoden hiljaisuuden jälkeen. Hennabisnekset ovat poikineet muitakin hankkeita, eli Lakshmi touhuaa myös herbalistina, avioliittovälittäjänä ja sisustajana. Hän on vaurastunut vuosien varrella niin, että hän pystyy jo rakennuttaa omaa taloaan.

Nousujohtoiseen elämään tulee kuoppia, kun ahne aviomies Hari tulee perimään saataviaan, ja tuo Lakshmin luo huollettavaksi siskon, jonka olemassaolosta nainen ei ole tiennyt mitään. Sisko on jo teini-ikäinen, ja varsin rasittava tapaus. Huolten keskellä Lakshmi ehtii sekaantua parhaan asiakkaansa aviomieheen, joka on menestynyt grynderi maharajan vaikutuspiirissä.

Naisasia nousee kirjassa pinnalle varsinkin abortin ja lapsettomuuden hoidon kysymyksissä. Lakshmi on tottunut auttamaan asiakkaitaan tekemään abortteja luonnonlääkkeillä, mutta samalla hän hoitaa rikkaita lapsettomia naisia monipuolisin keinoin. Myös hennatatuointien uskotaan toimivan lemmenrohtoina, ja moni nainen kiittää Lakshmia kauan odotettujen lasten syntymän jälkeen.

Kun Lakshmi sitten pääsee nuoremman maharanin luottohoitajaksi, hänen uransa lähtee uuteen lentoon. Oikeastaan hänestä tulee hyvän onnen amuletti, joka saa palkkaa jopa pelkästä näyttäytymisestä seurapiirin tilaisuuksissa.

Minun oli vaikea päättää, luinko kirjaa historiallisena romaanina vai höttöisenä chicklit-pläjäyksenä. Kyllä teoksessa tuntuisi olevan suht huolelliset taustatyöt tehtynä, mutta aihepiiri oli kovin juoruileva ja eksotisoivan aistillinen. Kirjailijan vanhemmat ovat muuttaneet Intiasta Amerikkaan, kun Joshi on ollut lapsi. Hän kertoo kirjoittaneensa teoksen siitä näkökulmasta, mitä hänen äidilleen olisi voinut tapahtua, ellei tämä olisi suostunut järjestettyyn avioliittoon 18-vuotiaana.

Positiivista romaanissa on kuitenkin se, ettei se ole nyyhkytarina. Lakshmi on selviytyjä, pärjääjä ja nuorempien naisten roolimalli. Henkilöhahmona hän ei myöskään ole liian kiltti tai viaton, eli tarina ei ole yksiulotteinen romanttinen kiiltokuva.

Minun on kai luettava tämän trilogian toinenkin osa, koska siinä Lakshmi muuttaa Simlan hill stationille perustamaan hyvinvointiretriittiä. Kun nyt etsin vuoristoaiheisia kirjoja, niin retriittikuvaus kiinnostaa aivan erityisesti. Tässäkin Jaipurin kaupungin kuvaus oli loisteliasta, jos lukija pitää länsimaista lukijaa kosiskelevasta tyylistä.

Itseäni ei yhtään haittaisi majoittua maharajan palatsissa Jaipurissa, enkä luultavasti kuolisi syyllisyyteen ja maailmantuskaan sellaisen reissun jälkeen. Eli kai sitten kuulun otolliseen lukijaryhmään, niihin, jotka voisivat lähteä reissuun kirjan inspiroimana.

Teema: Kirjallisuus brittiläisestä Intiasta

Teos: Jane Coverdale: The Jasmine Wife (HarperCollins, 2020)

Äänikirjan lukija: Stephanie Beatty

Sattuneesta syystä vuoteni on loppumassa erikoisten genrejen parissa, joita en vielä muutama viikko sitten olisi uskonut lukevani. Olen kiinnostunut Intian historiaan sijoittuvista naishömppäkirjoista ja (post)koloniaalisista kummitusjutuista. Varsinkin tuo uusi kiinnostus historialliseen kauhuun on yllättänyt minut, kun en ole yleensä kovin innoissani yliluonnollisista ilmiöistä. Teosten määrä suoratoistopalveluissa on vaatimaton, vanhempia teoksia löytyy ilmaiseksi eri verkkosivuilta, mutta niiden lukeminen arkistokopioina on tunkkaista. Ehkä ainoa kirjailija, jolta olen viime aikoina lukenut siirtomaaromantiikkaa, on edesmennyt Lucinda Riley, joten valikoin näitä uudempia lukemistojani täysin randomilla.

Jane Coverdale on australialainen kirjailija, jonka esikoisteosta on verrattu juuri Rileyhin ja Dinah Jefferiesiin; jälkimmäisen tuotantoa en myöskään tunne vielä. The Jasmine Wife kuulosti etukäteen melko ennalta-arvattavalta tapaukselta, jossa Intian ylitsepursuavaa aistillisuutta verrataan brittien pidättyväisyyteen, itsekuriin ja protestanttiseen etiikkaan.

Romaanin päähenkilö Sarah Archer on Intiassa lapsuutensa viettänyt nuori nainen, jonka on täytynyt muuttaa Englantiin tätinsä hoiviin tämän vanhempien kuoltua. Noin parikymppisenä häntä kosii Intiasta kotilomalla oleva siirtomaavirkaililija Charles Fitzroy, ja hän suostuu kosintaan tuntematta miestä kunnolla, koska luulee tämän pitävän sisällään lipun vapaampaan elämään kuin Englannissa.

Sarah ei kuulu tyypilliseen siirtomaavaimojen porukkaan, joita pilkataan ”kalaverkkoina”. Tyypillinen vaimo on alempaan keskiluokkaan kuuluva seikkailija, joka on matkustanut Intiaan vain aviomiehen metsästyksen tarkoituksessa. Hänen integraationsa protestanttisten brittien yhteisöön Madrasissa 1900-luvun alkupuolella tai 1800-luvun lopussa (aika ei tarkennu koskaan) etenee takkuisesti, ja avioliitossa on alusta asti suuria haasteita. Aviomies Charles elää Madrasissa tiiviissä symbioosissa äitinsä kanssa, joka ei ole tyytyväinen poikansa puolisovalintaan. Charles taas tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poolon pelaamisesta kuin aviovelvollisuuksistaan.

Sarah kohtaa ranskalais-intialaisen Ravi Sabranin jo tulonsa ensimmäisenä päivänä, eikä saa miestä mielestään senkään jälkeen, kun tämä paljastuu miehensä pahimmaksi kilpailijaksi pooloklubilla. Ravi on asunut Pariisissa, ja edustaa täysin erilaista arvomaailmaa kuin mihin brittiyhteisössä on totuttu. Hän on suurieleinen maailmanmies, jonka huhutaan pitävän tanssityttöjä rakastajattarinaan monissa omistamissaan residensseissä. Yksi hänen taloistaan sijaitsee ranskalaisten tukikohdassa Pondicherryssä, jonne Sara matkustaa lavantautiepidemian aikana. Nainen joutuu karanteeniin asumassaan hotellissa, mutta Ravi onnistuu keplottelemaan tiensä sinnekin. Toisaalta Ravin kiinnostus vihaamansa pooloklubin kapteenin vaimoon on epäilyttävää, sillä on mahdollista, että Ravi jahtaa Sarahia vain kosto mielessään.

Teoksessa on vauhdikas, vetävä juoni, mutta minua rasitti siinä historiallinen epätarkkuus, ja jotkut selkeät loogiset virheet. Tapahtumien ajankohta jää lukijalle epäselväksi, ja Sara laitetaan vastaanottamaan silkkiä Pakistanista, maasta, joka ei ollut olemassa edes ajatusten tasolla 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suffragettiliikkeeseen liittyvä tarinointi on kiinnostavaa, mutta epämääräistä, ja siinäkin rasitti ajoituksen suurpiirteisyys. Tapahtumia ei ankkuroida oikein mihinkään tunnettuun episodiin Intian historiassa. Toisaalta teoksen tapahtumapaikat, Etelä-Intia ja tuleva Tamil Nadun alue, eivät ole minulle niin tuttuja miljöitä kuin pohjoisemmat alueet. Eli en ollut edes kykenevä arvioimaan kaikkien yksityiskohtien paikkansapitävyyttä.

Kirjassa esiintyy monia elementtejä, joita oletinkin siinä olevan. Koloniaaliset vaimot ja lapset kuolevat nuorina, ja heidän haudoillaan tapahtuu kummia. Tiikereillä ja niiden metsästyksellä on keskeinen rooli tarinankerronnasa. Kohtalonusko johtaa rakastavaisten valintoja, ja Saran menneisyyden salaisuudet vievät hänet koko ajan kauemmas anglikaanisen kirkon vaikutuspiiristä.

Hyvää tarinassa oli se, että syntyperäisillä intialaishahmoilla, myös palvelijoilla, oli siinä muukin kuin statistin rooli. Teos kertoo enemmän ”sekarotuisista” anglointialaisista ja muista vähemmistöistä kuin niistä briteistä, joiden kaikki juuret ovat kotimaassa. Ehkä romaanissa keskeisempää on Sarahin oman menneisyyden solmut, ja identiteetin etsintä kuin tulevaisuus jonkun vaimona tai rakastajana.

Teoksesta näkyy runsaasti arvioita, joten ilmeisesti se on ollut suuri menestys. Veikkaan Coverdalelle lupaavaa uraa oman genrensä sisällä, mutta Intian historian tuntemuksessa hänellä olisi edelleen petrattavaa. Olin lukevinani jostain, että hänellä on työn alla seuraava teos, joka on sijoittuva Venetsiaan. Hän vaikuttaa juonivetoiselta kirjailijalta, joka panostaa enemmän hahmojensa sisäiseen maailmaan kuin yleiseen historiaan.

Sokerikuorrutetun painajaisen loppu

Teos: Juha Itkonen: Kaikki oli heidän (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Ilmari Pohjalainen on mies parhaassa iässä, ja kohtuullisen menestynyt teatteriohjaaja, jolla töitä riittää. Hänen perheellään on ollut varaa hankkia puutalo Helsingin Käpylästä, ja Sonja-vaimo on omistautunut puutarhanhoidolle. Sonjan ja Ilmarin maailmat ovat osittain erilliset, sillä opettajana toimiva vaimo ei aina tunne oloaan kotoisaksi taidepiireissä. Nelikymppisenä railo pariskunnan välillä syvenee, kun Ilmari ei halua perheeseen vaimon toivomaa iltatähteä.

Markku on Ilmarin isä, joka ei ole koskaan ollut täysin tyytyväinen poikansa uravalintaan. Hän on perinteinen perusmies Savosta, joka on toiminut rakennusalalla. Leskeksi jäätyään hän päätyy asumaan poikansa luo, vaikka ei haluaisi olla perheelle vaivoiksi. Isän masennus on huolestuttavaa, ja ennen retostelevan, itsevarman miehen persoonallisuus on muuttunut iän mukana avuttomaksi.

Juha Itkosen uusimmassa romaanissa on kaksi aikatasoa, vuosi 2018, eli aika ennen ensimmäistä suurta pandemiaa, ja vuosi 2050, jolloin Ilmarin poika Vilho elää omaa keski-ikäistä todellisuuttaan suvun mökillä Varkauden suunnalla. Omalla tavallaan Vilhon nuoruus on ollut kulta-aikaa, mutta toisaalta hän myös muistaa, kuinka sokerikuorrutettu painajainen, eli amerikkalaistunut, yltäkylläinen elämäntapa romahti. Vilho elää niukemmassa maailmassa, jossa geopolitiikka on muuttunut ja uusi musta surma on kutistanut ihmisten elinpiirit minimiin.

Teos on monisyinen kertomus suvusta ja perheestä suurten myllerrysten keskellä. Pohjavire romaanissa on dystooppinen, vaikka 2010-luvun lopun tapahtumiin mahtuu enemmän realistista kerrontaa. Teemoja on runsaasti, ja kaikki ei keskity maailmanlopun ennustuksiin. Teatterin tekemisen arkea tarinaan mahtuu yhtä paljon kuin pettämisdraamaa, ja Ilmarin tekeillä oleva omaelämäkerrallinen näytelmä isäsuhteestaan näyttää kusevan alleen jo produktion alkuvaiheessa. Sekä Ilmari että Vilho kokevat tarvetta tehdä symbolinen isänmurha, mutta myös Vilho päätyy teatterialalle muuttuvassa maailmassa.

Ilmarin ja Sonjan suhteeseen vaikuttaa molempien maalaiset juuret: yhdistävä kokemus on muualta muuttaminen Helsinkiin, ja kotiseutujen erilainen arvomaailma verrattuna pääkaupungin hektiseen, menestystä korostavaan tempoon. Ilmarin savolaisuus ja Sonjan pohjalaisuus eivät kuitenkaan taistele keskenään suuresti, ja tässä kuvatuista isovanhemmista savolainen Markku on arvomaailmaltaan vanhoillisempi kuin Sonjan pohjalaiset opettajavanhemmat.

Pidin kirjassa varsinkin Vilhon ja Markun kohtaamisista, ja lähentymisestä pojan protuleirin kesänä. Teinipoika ottaa asiakseen viedä masentunutta isoisää kävelylenkeille Käpylän lähiympäristöön. Hän opettaa maalaisen isoisänsä syömään sushia, ja käyttämään älypuhelinta. Samaan aikaan Vilhon ensimmäinen tyttöystävä paasaa sushibuffettien aiheuttamasta tolkuttomasta hiilijalanjäljestä.

Romaanin tulevaisuushorisontti aiheutti minussa suurta ahdistusta, kun se tuntui todella todennäköiseltä skenariolta. Vilho kuuluu viimeiseen sukupolveen, joka lukee painettua sanaa. Hänen mökkinaapurinsa, kolmikymppinen Ada, ei enää osaa arvostaa kirjoja. Romaanin tulevaisuus ei kuitenkaan ole teknistynyt huippuunsa, vaan ihmiset ovat joutuneet luopumaan digitaalisesta kehityksestä.

Erikoisin juonenkäänne liittyi Minttu-nimiseen kuvataiteilijaan ja tämän lapsiin. Mintun boheemi, neuroottinen habitus henkii tyypillistä kumpulalaisuutta, ja kun hän tulee hengailemaan Ilmarin talon porteille, Sonja osaa epäillä pahinta. Käpyläläisyys ja kumpulalaisuus edustavat eri nyansseja luovan luokan sisällä, ja Sonja kokee olevansa onnekas, kun talo hankittiin ”kunnollisten” ihmisten asuinalueelta.

Kirjan kansi kuvastaa hyvin menetettyä puutaloidylliä ja siihen liittyvää nostalgiaa. Muuttuvassa maailmassa miehen kunnia ei kuitenkaan enää riipu kyvystä ostaa omakotitaloja, tai rakentaa niitä omin käsin. Käsitykset sukupuolesta ovat yhtä suuressa käymistilassa kuin luontosuhde, mutta ylisukupolvisilla muistoilla on edelleen paikkansa tulevaisuuden miesten todellisuudessa.

Jokainen meistä kirjallisuuden hevijuusereista joutuu tekemään päätöksiä ns. koronakirjallisuuden lukemisesta. Itse en ole lähtenyt innoissani lukemaan jokaista romaania, jossa pandemiaa on keskeisenä teemana. Itkosen romaani tuntui tässä koronakirjojen virrassa jo sellaiselta, jossa oli onnistuttu luomaan henkistä välimatkaa ilmiöön, jonka keskellä edelleen elämme. Itse pandemian teema ei ahdistanut minua lukijana, vaan siinä kuvatut laajemmat maailmanpoliittiset ennustukset. En kuitenkaan pidä kirjan aiheuttamaa ahdistusta huonona asiana, vaan pikemminkin uusien ajatusten herättäjänä.

En ole lukenut Itkosen koko tuotantoa, mutta aika monta teosta kuitenkin. Tätä romaania pidän itseäni puhuttelevampana kuin esimerkiksi niitä, joissa seikkailtiin rocktähteyden maailmassa. Luulisin, että tämä teos tavoittaa hyvin eri-ikäisiä lukijoita, ja yhtä lailla maalaisia kuin kaupunkilaisia.

Sosialistiseen schnitzeliin tukehtumisesta

Teos: Meri Valkama: Sinun, Margot (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Noin nelikymppinen Vilja on asunut osan lapsuudestaan sosialistisessa Itä-Berliinissä, jonne hänen isänsä Markus muutti toimittajan työn perässä 1980-luvun alkupuolella. Markus uskoo sosialismiin, ja kirjoittaa perusteellisia ja oikeaoppisia raportteja Itä-Saksan edistysaskelista suomalaisiin vasemmistolehtiin. Markuksen vaimo Rosa ei ehkä ole niin sitoutunut miehensä aatteeseen, vaan kaipaa länsimaista suklaata ja käy Länsi-Berliinin puolella ostoksilla. Derkkuverhoja ei voi käyttää, vaan tekstiilit on haettava rajan takaa IKEA:lta. Perheessä riidellään jatkuvasti, ja Rosan tiukat kasvatusmetodit arveluttavat Markusta. Lopulta vanhemmat eroavat, ja Vilja jää joksikin aikaa elämään Berliiniin isänsä ja tämän uuden itäsaksalaisen rakastetun kanssa.

Menneisyys aktualisoituu, kun Markus kuolee ja hänen asunnoltaan löytyy pino kirjeitä naiselta, joka kutsuu itseään Margotiksi ja puhuttelee Markusta Erichiksi. Erich ja Margot ovat myös DDR:n keulakuvapari, Honeckerit. Vilja muistelee, että isän naisystävä oli oikealta nimeltään Louise. Tämän kanssa tyttö on viettänyt ainakin yhden kesän kommunistisessa lomaparatiisissa Itämeren sylissä, ja kokenut uuden äitikandidaatin kanssa läheisyyttä ehkä enemmän kuin biologisen äitinsä kanssa. Aikuisena hän alkaa rakentaa uudelleen lapsuutensa palapeliä, ja etsiä Saksasta henkilöitä, jotka kuuluivat mystisen isän elämään.

Romaanin nykyisyydessä Vilja elää parisuhteessa Sagan kanssa, jolla on tytär. Uusperheellisyyden haasteita tutkaillaan ylisukupolvisesti, kuten myös ei-vapaaehtoista lapsettomuutta Margot-hahmon tapauksessa. Margotin kirjeet, joissa hän kaipaa Suomessa asuvan rakastajansa lisäksi tämän tytärtä, ovat koskettavia. Kirjeenvaihto romaanissa on muutenkin onnistunut tyylillinen keino, joka lisää sen historiallisuuden tuntua. Jäinkin kaipaamaan aikaa, kun lentopostia ulkomailta odotettiin, ja kun ihmiset kommunikoivat kokonaisin, kauniisti formuloiduin lausein monilla vierailla kielillä.

Meri Valkamalle tämän esikoisromaanin tematiikka on osittain omaelämäkerrallista, sillä hänkin on asunut osan lapsuudestaan Itä-Saksassa. Hän on myös tehnyt tutkimusta DDR:n historiasta Berliinissä. Hän onnistuu kirjoittamaan itäsaksalaisesta arjesta varsin kiihkottomasti ja monipuolisesti, eikä arkielämän kuvaus tunnu pahimmalta naapurikyttäyspainajaiselta. Joulua vietetään pidemmän kaavan mukaan myös sosialistisessa maassa, ja kovillakin kommunisteilla on ristiriitaisia materiaalisia haaveita.

Tänä vuonna olen saanut lukea kaksi loistavaa Saksan lähihistoriaan sijoittuvaa romaania, tämän ja Antti Vihisen Punaisen prinsessan. Molemmat teokset olivat varsin jännittäviä, ja kylmän sodan problematiikka tuli niissä sopivasti ihon alle. Vihisen poliitinen trilleri kertoo Länsi-Saksan Baader-Meinhof-liikkeen solusta 1970-luvulla, ja eräästä liikkeen jäsenen muutosta Suomeen maanpakoon. Tässä romaanissa juoni on arkisempi kuin Vihisen romaanissa, mutta poliittiset jännitteet tuovat silti siihen aivan omaleimaisen tunnelman.

Äänikirjana Krista Kososen tulkinta on vivahteikasta, ja kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin palailemaan painettuun tekstiin muutamia yksityiskohtia (kuten paikannimiä ja joitain saksankielisiä ilmaisuja) tarkistaakseni. Muutenkin Berliinin kartta alkoi kirjaa kuunnellessa elää omaa, lonkeroista elämäänsä, ja teos herättikin akuutteja matkahaaveita. Varsinkin Itä-Berliinin puoleiset kulttuurikeskukset kuuluisivat seuraavan reissuni kohteisiin, sillä tämä teos johdatti niiden maailmaan niin tenhoavasti.

Tavallisuudesta poikkeava Mullojoki

Teos: Jenni Linturi: Mullojoki, 1950 (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Tämän blogin pitämisen aikana olen viime päivät elänyt intensiivisintä aikaa, sillä olen nyt stabiileissä päivätöissä kahdeksasta neljään. Se tarkoittaa, että ehdin ehkä lukemaan yhden romaanin viikossa. Kun olin töissä yliopistolla, luin vähintään kolme romaania viikossa mielenterveyssyistä, ja viimeisen opiskelukauden aikana kirjoja saattoi kulua saman verran kepeämpiä dekkareita tai chicklitiä. Nyt uudessa työssä kohtaan niin paljon uutta ja ihmeellistä, etten veny fiktioon samalla tavalla kuin työttömänä ollessa.

Ensimmäisen työviikkoni romaaniksi osui Jenni Linturin historiallinen teos Mullojoki, 1950. En ole varma, olenko lukenut häneltä kirjoja aiemmin, mutta luettavien listalle olen hänen teoksiaan kirjannut.

Luin puolet kirjasta viime tiistaina Hervannan kirjastossa painettuna, ja saatoin sen loppuun äänikirjana. Tämä oli ihanteellinen palautumisteos, sopivan hidastempoinen ja sellaisesta maailmasta kertova, joka ei aiheuttanut liikaa angstia. 1950-luku ei ehkä kuulu lempiperiodeihini, vaikka tämän ajan muistelijoita kuuluu lähipiiriin.

Kyseessä on sukuromaani, jossa hämäläiseen puoliksi ruotsinkieliseen ylemmän keskiluokan perheeseen saapuu helsinkiläinen työläisminiä Martta. Martta on ollut Puolakan perheen matruunan Ingeborgin piikana Helsingin Malmilla, ja ajautunut epämääräiseen suhteeseen tämän pojan Olavin kanssa. Olavi on vasta parikymppinen opiskelija, joka joutuu kiipeliin Martan tullessa raskaaksi, eikä miniäehdokas ole tosiaankaan vaativalle anopille ideaali tapaus.

Ongelma ratkaistaan niin, että Martta lähetetään asumaan suvun hämäläiseen perintötaloon Mullojoelle, ja Olavi saa ainakin hetken verran jatkaa opintojaan Helsingin yliopistossa. Martta synnyttää Olaville kaksi poikaa, ja Olavi joutuu palaamaan kotipitäjään oppikoulun epäpäteväksi lehtoriksi, mikä on murskata miehen itsetunnon ja haaveet. Elämää eletään löysässä hirressä, pariskunnan molemmalla osapuolella on liikaa omakohtaista taakkaa, jotta he voisivat oikeasti kohdata toisensa puolisoina. Molemmilla on karkaamisfantasioita. Toinen on kroonisesti uskoton varsin mielikuvituksettomalla tavalla. On myös satunnaista perheväkivaltaa, johon lähipiiri ei ole halukas puuttumaan.

Olavin veli Kalevi on vammautunut sodassa niin pahasti, että hän on ollut välillä potilaana psykiatrisessa sairaalassa. Kalevi palaa takaisin Mullojoelle samaan aikaan, kun raskaana oleva Martta astuu sukuun, ja heidän välilleen syntyy ahdistava hoivasuhde. Kalevi on paikoitellen lapsenomainen infantiili, paikoitellen rääväsuinen seksuaalinen ahdistelija, jota muutkin kylän naiset pelkäävät. Hän varastelee naisten nimettömiä pesukoreista, ja puhuu irstaita jopa heidän läsnäollessaan. Onko Kalevin paikka sitten nuoren lapsiperheen huolehdittavana?

Tuon ajan käsityksen mukaan on, sillä ei Kalevilla ole muutakaan paikkaa, minne palata. Päivisin hän käy kunnan järjestämällä verstaalla pakkotöissä, joka muistuttaa tämän päivän kuntouttavaa työtoimintaa.

Mullojoki on paikka, jossa seksuaalisuudesta tulee monille ainoa kapinan kanava. Olavin ja Kalevin setä Into on ollut naimisissa kolmesti, ja Olavi alkaa tapailla tämän toista vaimoa, häntä vanhempaa kuvaamataidon lehtoria. Kolmas vaimo Anna opettaa Marttaa polttamaan tupakkaa, mikä taas on vaimoihmisten ainoa individualismin ilmaisu. Annan ja Martan ystävyys on kantava voima, joka auttaa Marttaa selviytymään vaikeasta avioliitostaan.

Romaanissa selkeästi tutkitaan pienen maalaispaikkakunnan ”sivistyneen” keskiluokan elinoloja, itseilmaisun mahdollisuuksia ja muuttuvaa arvomaailmaa. Mukaan mahtuu myös rikosjuoni, eli kaikille päähenkilöille ei käy hyvin. Linturin ilmaisu on ihailtavan tiivistä ja oivaltavaa. Ilmiöitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu tekemään itse omia päätelmiä taustalla.

Jos tähän kirjaan olisi saanut toivoa lisää kerrostumia, niin evakkoteemasta olisin halunnut kuulla lisää. Evakkous kuitenkin on Mullojoen kuntaa radikaalisti muuttanut asia, ja Marttakin on evakko, mutta tätä identiteettiä ei käsitellä kuin kovin ohuesti. Muuten teoksessa on juuri sopivasti teemoja. Pidin eniten taiteellisen toiminnan kuvauksista ympäristössä, jossa raamit itseilmaisuun ovat varsin kapeat ja rajatut.

Teoksessa on potentiaalia Finlandia-ehdokkuuteen, vaikka tämä ei selkeästi ole suurten massojen suosikkiteos. Minuun tämän kolahti juuri nyt, kun kaipasin tarinaa, joka pysyisi jotenkin aisoissaan. En olisi tällä viikolla esimerkiksi voinut lukea romaania, jossa aiheena olisi ollut ääri-islam tai oman aikamme syrjäytyminen. Joku aasinsilta löytyi myös tämän ja viime viikolla ahmimieni Joel Dickerin teosten välillä: tässä ja Harry Quebertin tarinassa yhteistä oli tutkielma luovista ihmisistä pienellä paikkakunnalla. Tyylillisesti teokset olivat täysin erilaisia, mutta tunnelmissa oli jotain yhteistä.

Salataskujen strategisesta suunnittelusta

Raija Oranen: Miljonääri (Otava, 2000, äänikirja julkaistu 2021)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viikonloppu meni joutuisasti melko vaativan käsityöprojektin parissa, ja sitä tehdessä kuuntelin sujuvasti Raija Orasen teosta Miljonääri. Sen julkaisuvuonna tämäntyyppinen pukudraama Venäjän rikkaista valkoisista emigranteista ei olisi minua lämmittänyt, mutta 21 vuotta myöhemmin voin kepeästi viettää pari päivää ökyrikkaan saippuatehtailijan perheen luona.

Yksi teoksen avainhenkilöistä on punkaharjulainen orpotyttö Siiri Haavisto, joka pääsee nuorena piikomaan Zhukovien perheeseen, joilla on äveriäs linnakartano Pietarin läheisellä saarella. Siirin näkökulma työnantajiensa elämänmenoon on vähän samantyyppinen kuin Enni Mustosen sarjassa Syrjästäkatsojan tarinoita (tosin Oranen ehti keksiä tämän lajityypin ensin). Siiri venäläistyy nopeasti, ja joutuu myös aikuistumaan liian nuorena. Hän toimii perheessä lapsenpiikana ranskalaisen kotiopettajattaren alaisuudessa.

Päähenkilöksi kuitenkin nousee perheen voimakastahtoinen emäntä, upseerintytär Antonina, joka neljän synnytyksen jälkeen kokee olevansa naisena pystyynkuollut kelohonka. Grigori, hänen aviomiehensä, on turvannut perheelle hulppeat puitteet, mutta liitto on muuten kriisissä. Julkisesti uskonnollis-isänmaallinen rouva iskee silmänsä perheen ystävään, naimattomaan näyttelijä-Juriin, joka on muun kiinnostavuuden lisäksi aatelistaustainen. Romanssi kehittyy suht avoimesti perheen juhlissa, eikä Grigorilla ole voimavaroja puuttua asiaan. Aviomiehenä hän vaikuttaa sallivana ja varsin modernina, kun taas Antoninan tyyppinen ”valiotamma” kaipaa kumppaniltaan ronskimpia otteita ja intohimoa. Hyvin voi ennustaa, että hankaluudet näiden kahden välillä tulevat jatkumaan läpi trilogian, eikä helppoa sovintoa ole tiedossa.

Teoksessa eletään 1910-lukua, ja päästään pakenemaan viimeisten joukossa Pietarista Suomeen lokakuussa 1917. Siiri seuraa perhettä uskollisesti paikasta toiseen, kuten tekee muukin palveluskunta. Suuri seurue majoittuu pitkiä aikoja Helsingin Kämp-hotellissa, eikä heillä ole ruoasta pulaa vaikeampinakaan aikoina. Imatran ja Savonlinnan suunnassa tosin palveluskunnan on lähdettävä kalalle, sillä siellä kaikissa majapaikoissa ei enää ole ylläpitoa.

Hieman kärjistettynä voisi luonnehtia, että kirjan keskeiset jännitteet muodostuvat perheen jäsenten ja palveluskunnan välisiin salaisiin suhteisiin tilanteessa, jossa elettiin pitkälti eristyksissä ympäröivästä yhteiskunnasta. Kiellettyä kuksimista olisi voinut olla vähemmänkin, sillä se ei pidemmän päälle ole kovin kekseliäs juonenkäänne. Muuten romaanissa on kiinnostavia hahmoja, kuten nuori punakaartilainen Harry, joka tutustuttaa miljonäärin poikaa kansan asuinoloihin.

Ajankuva kirjassa on anteliasta, ja itse pidin eniten tavallisen arjen kuvauksesta niin Pietarin kuin Helsingin päässä. Varsinkin Pietarin asuinolojen ja vuokramarkkinoiden kuvauksessa päästään asian ytimeen, eli Oranen ei ainakaan idealisoi näiden ökyrikkaiden maailmankuvaa, vaan osoittaa realistisesti syyt, miksi riistokapitalisteista haluttiin eroon. Salataskujen ompeleminen alusvaatteisiin on pitkin maailmanhistorian ollut rikkaiden pakolaisten selviytymiskeino, ja teos myös oivasti osoittaa, kuinka esimerkiksi köyhässä Suomessa arvokoruilla ei ollut tuona aikana paljoa markkina-arvoa.

Zhukovien pakkomielle Pariisiin pääsemisestä on ollut noina aikoina yleinen haave, ja kyllä tämän saagan jatko jäi kutkuttamaan, varsinkin, jos sitä on saatavilla äänikirjana. Osia sarjassa on kolme, ja luulen, että tulevienkin osien parissa voisi valmistua jokunen vaate.