Nainen, joka nauroi itsensä ulos yhteiskunnasta

Oletko aina haaveillut urasta Iltapulun toimittajana? Jos olet, silloin Venla Hiidensalon Mediahuoralla (Otava, 2012) voi olla sinulle jotain annettavaa. Jo ensisilmäys kirjaan nimen ja kannen perusteella lupaa jotain raflaavaa, liioiteltua ja kirkuvaa. Kirja kertoo freelance-journalistien eli nykykielellä media-avustajien prekaarista maailmasta. Ihmisistä, jotka kirjoittavat uskomattomia paljastuskertomuksia kotitoimistoistaan, sillä mediataloilla ei enää ole tarjolla työhuoneita. Mediahuorien työolosuhteet ovat kiristymässä, sillä avustajat eivät saisi kertoa palkkioistaan kollegoille eikä tehdä keikkaa kilpailijan piikkiin. Keikkojen saaminen on pitkälti riippuvainen pomon mielivaltaisista fiiliksistä, eikä niiden varaan voi rakentaa mitenkään tolkullista elämää.

Tätä maailmaa todistaa ensin inhorealistisesti ja kierroksien lisäännyttyä psykedeelisesti itähelsinkiläinen lähiön yksinhuoltaja Maria Vartiainen, joka on takonut human interest-juttuja siitä asti, kun poika Perttu on syntynyt. Koska pojan isä Matti on poistunut kuvioista jo varhain, hänen asemansa totaaliyksinhuoltajana on tiukka. Maria piiloutuu kiireisen uraäidin manttelin taa vältellen päiväkodin ja koulun vanhempainiltoja, ja poikansa kuulumisista hän on rehellisesti kuutamolla. Perttu elää pitkälti minuuttipuuroilla, joiden ostamisen Maria rationalisoi ajansäästöllä. Äidin ja pojan kommunikaatio on kovin minimaalista, ja poika on tottunut viettämään iltoja ja viikonloppuja yksin äidin ollessa juttukeikoilla yleensä huumeiden käyttäjiä, niiden leskiä ja muita pikkurikollisia jahdaten.

Kirjassa on monta ulottuvuutta: nykyjournalismin tila, äitiys, vanhushuolto ja mielenterveysongelmat kai pääteemoina. Marian seikkailuja maailmalla Etelä-Amerikan kapinallisten parissakin sivutaan, samoin äkillistä juttukeikkaa arabikevään mellakoita todistamaan. Tarina äitiydestä oli lähinnä surullinen, kun taas työelämän analyysissa päästiin asian ytimeen. Marian mielenterveyden järkkyminen kai kuului loogisena osana pakettia, kun taas sivujuonena muistisairaan Sohvin sekoilut tuntuivat päälleliimatuilta. Teos alkoi jo puolessavälissä tuntua ylipitkältä, kun Marian juttukeikoissa oli paljon toistoa. Selvisin loppuun saakka halusta selvittää, kuinka äiti-poikasuhteelle lopulta kävi.

Kaikkien köyhyyden kanssa kamppailevien kirjailijoiden haaveena on kai kirjoittaa saaga köyhyyden selättämisestä, ja varsinkin sosiaalisen median maailmaan liittyy näinä päivinä paljon ”rags to riches”-kertomuksia. Maria Vartiainenkin tuntee pelin säännöt ja on valmis uhraamaan yksityisyytensä ja myös lähipiirinsä yksityisyyden mediahuoruuden alttarille. Onneksi Hiidensalo ei moralisoi päähenkilönsä valintoja, vaan esittää hänen saagansa kauhua pursuavana aikuisten satuna, jossa ei varsinaisesti ole hyviksiä eikä pahiksia. Marian persoonaankaan ei ole helppo samastua, vaikka tunnistinkin hänen toimintamekanismeistaan ainakin työhön pakenemisen ja pakkomielisen shoppailun osana omaa aiempaa selviytymistäni. Hänen impulsiiviset naurukohtauksensa tiukoissa tilanteissa, kuten työpalavereissa ja psykiatrian klinikalla, muistuttavat vähän Touretten syndroomaa, mutta tuntuvat samalta ainoalta mahdolliselta reaktiolta absurdissa yhteiskunnassa, mahdottomissa työolosuhteissa ja kontrollin ilmapiirissä, jossa kansalaisten työkuntoa mitataan joka luukulla. Kun mitään muuta keinoa ei ole jäljellä, on jopa tolkullista nauraa itsensä ulos yhteiskunnasta.

Kirja taatusti puhuttelee vielä pitkään ja toiminee peilinä media-alan muuttuville työolosuhteille aikana, jolloin kaikki voimme olla kansalaisjournalisteja ja sisällöntuottajia. Ammattikunnan haihtumisesta kertova saaga on tietysti aina surullista luettavaa. Ammatillisuuden ja ay-liikkeen alasajosta Hiidensalo kertoo vakuuttavasti, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa freelancer ei voi olla yrittäjä eikä palkollinen. Kapitalismin edistyneitä muotoja palkkatyöstä kohti itsensä työllistäjien onnelaa tässä ironisoidaan rankasti. Teos toimikin vahvemmin yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin yksilöpsykologisella tasolla. Julkikakkaamisen ja piilokakkaamisen eroista tosin kirjailijalle extrapojot, selvitti minullekin monia kompleksejani.

Postironisen aikuisen värityskirja

Kirjasyksyyn mahtuu monia uutuuksia, jotka pitäisi saada käsiin aivan heti. Syksyn erikoisimpiin esikoisteoksiin kuuluu aiemmin toimittajana, graafisena suunnittelijana ja dramaturgina tunnetun Johannes Ekholmin romaani Rakkaus niinku (Otava, 2016), joka jo herättää huomion kirjojen merestä nimen ärsyttävyydellä ja kannen animehenkisyydellä. Nimi muistutti minua ajasta, jolloin seurustelin erään vanhemman teatterimiehen kanssa, joka natkutti aina siitä, että julkisesti esiintyvänä henkilönä käytin liikaa niinku-sanaa.  Asenteessa oli jotain mansplainaavaa, vaikkakin ymmärsin sen johtuvan myös pelkästä ikäerosta. Siksi kirja nauratti jo ilmiasullaan ennen sisältöön tutustumista.

Rakkaus niinku keskittyy parisuhteita enemmän isän ja pojan komplisoituun suhteeseen, sillä päähenkilö Joonan kirjailijaisä on ”tehnyt Knausgårdit” eli kirjoittanut autofiktiivisen tunnustusromaanin epäonnistumisistaan isänä ja puolisona. Muut Joonan lähipiirissä eivät jaksa enää seurata kirjan ympärillä vellovaa keskustelua, mutta Joonaa isän paljastukset edelleen kismittävät. Kaiken kukkuraksi hänen on palattava asumaan isän ja hänen uuden vaimonsa luo Kirkkonummelle, sillä hän on polttanut siltansa mainosalalla, jäänyt työttömäksi ja menettänyt luottotietonsa. Koska isä on jo eläkkeellä, parivaljakolla on liikaa aikaa ruotia suhdettaan ja maailmanmenoa.

Kirja koostuu keskusteluista, joita Joona tallentaa netissä ja puhelimen nauhurilla, välillä luvan kanssa, välillä ilman lupaa. Pyrkimys tekstissä on mahdollisimman ”autenttiseen” puhemateriaaliin, eli mieleen tulee ”löydetty” runo tai kirja, joka on kirjoittanut itsensä nappia painamalla. Syvällisimmät keskustelut käydään chatissa mystisen avatar SAD91RL:in kanssa, joka puheidensa mukaan asuu Barcelonassa ja tekee apurahalla paperiveistoksia. SAD91RL:n identiteetti on vielä häilyvämpi kuin Joonan oma, ja tuttavuutta leimaa sosiaalisten tilanteiden pelko. Pitkien chattien lukemisesta romaanissa voi olla montaa mieltä. Minusta ne olivat kiinnostavia teoreettisesta ja kulttuuripoliittisesta näkökulmasta, sillä molemmat osapuolet tuntuivat yliopistosivistyksessään aivan eri sukupolven edustajilta, mutta kirjoittivat silti tämän päivän anglismeja tihkuvaa ghetto-suomea.

Minua ei kirjassa kiinnostanut niinkään kysymys julkisuudesta ja läheisten puheiden tallentamisen epäeettisyydestä, vaan olin vaikuttunut ajan hengen, erityisesti työelämän ja luovan työn ammattilaisten tilanteen postmarxistisesta analyysista. Koska Joonan IRL-kavereista osa on kuitenkin urakiitäjiä ja osa juoppouteen ja huumeisiin päin luisumassa olevia pudokkeja, ei hänellä ole juttuseuraa kuin isästään, joka kutsuu itseään luddiitiksi. Joonan syrjäytymisuhka ei tässä johdu viinasta tai huumeista, mitä pidin tyylikkäänä valintana. Seksikin on tälle kolmikymppisten sukupolvelle hyvin monimutkainen asia, joka vaatii lähes aina pitkällisiä neuvotteluja ja identiteetin hienosäädön avaamista. Tosin en usko, että kaikki tuntemani kolmikymppiset tietävät, mitä tarkoittaa cis-gender.

Mukavimpia hahmoja kirjassa olivat itäsuomalaiset naiset, pohjoisjarjalainen äitipuoli Sirpa, josta Joonalla ei ollut minkäänlaista kompleksia, ja uusi ystävä Zoe Savonlinnasta, joka tutustutti meidät kirjaoraakkelin jännittävään rooliin. Naisten vahva murrepuhe tuli teokseen tervetullutta vaihtelua, ja tuulahduksen punavihreän kuplan ulkopuolelta. Loppukohtaus oli mahtavan läsnäoleva, nettielämän sakeita huuruja tuulettava ja toivoa antava.

Vaikka osa romaanista koostui vahvasta synkistelystä, kukaan henkilöistä ei ollut täysin epätoivoinen. Sosiaalisista rajoituksistaan ja neurooseistaan huolimatta Joona osaa jakaa ongelmansa valittujen luottoihmisten kanssa. Joonan ongelmissa vellominen voi tuntua narsismilta, mutta itse näin sen liikaa lukeneen käsiteakrobaatin eksistentialistisena angstina. Suomessa saattoi 90-luvulla edistyä joissain piireissä lainaamalla baarin pöydässä Slavoj Zizekiä, mutta valitettavasti näinä päivinä tällaista lukeneisuutta ei enää arvosteta yliopistoissakaan, vaan korkeintaan Voima-lehdessä, joka ei taatusti maksa paljoa kirjoittajilleen. Nykyajan sankari on, kuten Ekholm alkukappaleessa loistavasti pohjustaa, pikkutuhma, seksistinen ja lapsenkaltainen helppoheikki Jethro Rostedt, jonka punakkaa naamaa tuijotamme TV:stä joka ilta. Jethron postironinen lainaaminenkin voi jossain päin Kallion baareja olla nykyään tyylikästä, samoin kuin Crocsien käyttö.

Samastuin Joonan persoonaan ensisijaisesti teoreettisten viitteiden, erityisesti sukupuolentutkimuksen käsitteiden, kautta, ja vaikka hän piti itseään namedroppaajana, minusta teos kokonaisuudessaan edustaa kiinnostavaa tapaa kirjoittaa yhteiskunnallisista kysymyksistä. Mitään lähdeviitteitä en kaivannut, chatin tajunnanvirta oli kaltaiselleni friikille tarpeeksi villiä ja vapaata. Osa keskusteluista kulkevat tässä jo esseen suuntaan, pois romaanista. Helposti toteutettavana draamana en tätä näkisi, sillä henkilöiden yksittäiset repliikit ovat kovin käsitteellisiä ja ylipitkiä.

Kerrassaan upea, raikas ja puhutteleva teos, jota ei välttämättä pysty kokonaan avaamaan hätäisellä ensi lukemalla. Toivoisinkin, että kirjasta keskusteltaisiin paljon baareissa, lukupiireissä ja ventovieraiden kanssa julkisissa liikennevälineissä. Teos voi herättää myös suurta ärsytystä ja turhautumista, ja siksikin se on onnistunut keskustelunavaaja.