Muistelmia mummonfrangiajalta

IMG_1898Lisää menneen talven lunta tupaan! Ja kirjaimellisesti ”lunta”, koska seuraavassa romaanissa ei tehdä mitään ilman kokaiiniviivaa. Romaanin päähenkilöllä on aina puuterilunta sieraimissaan, eikä hän siitä huolimatta meinaa millään saada potkuja työpaikaltaan.

Olisin saattanut pitää ranskalaisen Frederic Beigbederin yhteiskuntasatiirisesta romaanista 8,99€ (LIKE, 2008, suom. Ville Keynäs) sen alkuperäisenä julkaisuvuonna 2000, jolloin Ranskassa laskettiin vielä mummonfrangeilla. Kirjalla on ollut monta nimeä, ja se on ilmeisesti julkaistu suomeksikin kahdesti. Teos on mennyt minulta viime vuosikymmenellä täysin ohi, mutta luen sitä nyt vuonna 2018, jolloin mainosten ja median rooli on kovasti muuttunut tässä kuvatusta ajasta.

Teoksen päähenkilö, kolmekymppinen Octave on turhautunut, huumeriippuvainen copywriter eräässä maailman suurimmassa mainostoimistossa, jota johdetaan New Yorkista käsin. Ranskan markkinoilla hänen tiiminsä vastuulla ovat muun muassa maitojätti Madonen mainonta, ja erityisesti kevytjogurtit ja rahkat. Madonen pomolle herra Dulerille ei kelpaa kuin kiillotetut kuvat arjalaishenkisistä tyttösistä, mutta Octave ei onnistu saamaan potkuja senkään jälkeen, kun on järjestänyt verisen kokaiinibakkanaalin Madonen maakonttorin vessassa.

Jos tämä on kapitalismikritiikkiä, se luultavasti toimii vain kaapatun lentokoneen sisältäpäin – eli lukijan täytyy olla aika syvällä mainonnan maailmassa ymmärtääkseen teoksen överin liioittelun ja kököt henkilöhahmot. Octave on tyyppi ilman historiaa, hän on nuori, arrogantti, ehkä jopa Marxinsa lukenut, ja eniten hän ammentaa idoliltaan Antonio Gramscilta. Hän on tutkinut natsiaikojen propagandakuvastot, ja näkee Madonen mainonnassa paljon samaa Göbbelsin neronleimausten kanssa.

Tämän lisäksi Octaven entinen tyttöystävä on tälle raskaana, ja hänen lempihuoransa pitää hänelle moralistisia luentoja isyyden tärkeydestä 600 € tuntipalkalla. Prostituoitujen rekrytointi malleiksi on ehkä ainoa hyvä teko, johon Octave kykenee, mutta mallin työ ei paljoa eroa prostituutiosta. Madonen mainoskuvauksissa olennaista on, että malli sylkee jogurtit niitä nielemättä, samalla tavalla kuin suihinotossa.

Kirjan yliampuvuus vesittää sen piileviä, hyviäkin havaintoja globaalista kapitalismista ja työelämästä monikansallisissa yrityksissä. Toisaalta luulen, että tarina on toiminut paremmin elokuvana kuin romaanina. Romaanitaiteen näkökulmasta teksti on paikoitellen puuduttavaa luettavaa, sillä siinä on monen sivun mittaisia tuotekuvauksia ja listoja. En edes kokenut lukevani romaania, vaan pikemminkin journalistista työelämäkuvausta.

Onneksi teos oli erittäin nopealukuinen, ja sellaisenaan antoi väläyksen milleniumin vaihteen mielikuvamaailmasta. Ajalta, jolloin MTV:n allasbileet olivat vielä muodikasta taustahälyä maailman baareissa, ja jolloin ihmiset investoivat tekorusketukseen. Tämä ei ehkä vielä edusta suurinta nostalgiaa, mutta antaa mahdollisuuden lähihistorian vertailevaan tutkimukseen.

Ainakin itse koen, että suurten, ikonisten mainoskuvien merkitys on pienentynyt 2010-luvulle tultaessa, ja että somen kautta henkilökohtaisen mainonnan merkitys on suurentunut. Juttuja myydään enemmän omien verkostojen kautta, eivätkä monikansallisten brändien mainoskuvat tavoita kuin alaikäisiä.

Teos sai minulta 2 tähteä Goodreadsissa. 2 tähteä hyvästä yrityksestä tuottaa helppolukuista yhteiskuntakritiikkiä niille, jotka eivät ikinä tarttuisi Antonio Gramscin alkuperäisteokseen. Itse kuitenkin suosittelen Gramscia, koska moni hänen visioistaan puhuttelee ihmisiä edelleen, kun taas tämän teoksen ”imun” aika on jo jättänyt.

Mainokset

Kohti eheyttä yhdessä

Gilbert prayingElizabeth Gilbertin Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (Otava 2011) on jatko-osa bestsellerille Eat Pray Love, jossa masennusta sairastava vasta eronnut nainen etsii uutta onnea ruoan, matkustamisen, joogan ja meditaation  kautta Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa. Koska itsekin olen tuntenut vetoa (I-maihin: Irlanti, Intia, Italia ja Islanti), Gilbertin lähestymistapa tuntui minulle intiimin tutulta.  Vaikka Eat Pray Love tuntui paikoitellen höyhenenkeveältä hömpältä, muistan siitä yllättävän paljon ja koin teoksen omalla tavallaan voimaannuttavalta – näin olisin itsekin tehnyt lukuisten erojeni jälkeen, jos olisin ollut varakkaampi ja lapseton. Julia Robertsin tähdittämää leffaa en ole toistaiseksi nähnyt. Leffa on kuulemma huonompi kuin itse kirja.

Tahdonko? pyrkii olemaan tietokirja avioliiton historiasta, vaikka painopiste siinä onkin Gilbertin toisen avioliiton saagassa. Joitain Gilbertin tunnustuksellinen vuodatus voi ärsyttää, toisia ihastuttaa – itse jään lukijana näiden tuntemusten välimaastoon. Juoni lyhyesti: löydettyään Balilta elämänsä miehen, itseään 17 vuotta vanhemman brasilialaisen Felipen Elizabeth joutuu kinkkiseen tilanteeseen. USA:n maahanmuuttoviranomaiset eivät anna Felipen matkustaa maahan uudestaan aikoihin, ellei pariskunta suostu menemään naimisiin. Aviosäätyyn purjehdus ei kumpaakaan puoliskoa kiinnosta, mutta saadakseen yhteiselonsa järjestykseen prosessi on aloitettava. Papereiden kuntoon saaminen kestää pariskunnalla vuoden päivät, jonka aikana he jatkavat reppureissaamista Aasiassa. Reissaaminen alkaa kuitenkin käydä molempien hermoille, ja heidän suhdettaan ja stressinsietokykyään koetellaan, kun elämä alkaa muistuttaa ikuista elefanttisafaria. Naimisiin sitten mennään siviilivihkimyksellä muuttolaatikoiden keskellä, eikä se tunnu rakkaustarinan kliimaksilta, mutta pariskunta pääsee vihdoin asumaan pysyvästi samassa maassa saman katon alla. Enemmän kuin avio-onnesta tämä kirja kertookin globaalin politiikan aiheuttamista pakkoavioliitoista, välillisesti myös paperiavioliitoista. Ehkä se vastaa suorasukaisesti kysymykseen, miksi kevyet seurustelusuhteet kolmannesta maailmasta tulleiden kanssa ovat meille ensimmäisen maailman pulliaisille vaikeita, ellei mahdottomia. Joskus on vaan pakko mennä naimisiin, vaikkei halua.

Teoksen tutkimuksellinen puoli ei vakuuta, varsinkin historiallinen osuus vaikuttaa höttöiseltä. Gilbertin tutkimusmetodina on ollut tilata nettikaupan kautta muutama alan teos Balille, referoida niitä lyhyesti ja sitten haastatella muutamaa tyyppiä Vietnamissa ja Laosissa, omia sukulaisiaan ja kavereitaan. Kertomus vierailusta nuoren  lasta odottavan avioparin luo Laosin maaseudulla oli hellyyttävä, sillä haastattelun aikana Gilbert huomasi raskaana olevan 19-vuotiaana Noi-vaimon olevan ehkä ensimmäinen tapaamansa riemusta pursuava aviovaimo. Gilbert pyrkii hyvän antropologin lailla löytämään ihmiskunnan välisiä yhtäläisyyksiä sen sijaan, että eksotisoisi eroja, mutta matkakuvauksena Tahdonko? on laimeampi kuin Eat Pray Love. Siitä tykkäsin, ettei Gilbert tässäkään vello valkoise naisen taakan velvoittavissa syyllisyydentuskissa, vaan tutkii Kaakkois-Aasian naisten vaatimattomia oloja jalat maassa. Onnistuneen avioliiton reseptiä ei löydy mistään, mutta nyrkkisääntönä tuntuu olevan: niillä, jotka suhtautuvat koko instituution hieman skeptisesti, on paremmat mahdollisuudet pysyä naimisissa kuin niillä, joille itse hääpäivä merkitsee elämän täyttymystä. Tämän tiesin jo ennen lukemista. Mitä opin? Ehkä jotain myyvästä tyylistä. Jos kirjoittaa näin ja on verkostoitunut Yhdysvaltoihin päin, voi mahdollisesti elää parin kirjan rojalteilla loppuelämän.

Elizabeth Gilbert vaikuttaa yllättävän monipuoliselta kirjoittajalta, joka on kunnostautunut journalistina metroseksuaalisten miesten lehdissä, ”vakavan” proosan taitajana, chicklit– ja tietokirjailijana. Hänen uusin teoksensa, romaani The Signature of All Things (2013), kertoo 1800-luvun alun amerikkalaisen naisen kasvitieteilijän urasta ja eroottisesta kaipuusta. Ihan eri kaliiberin teos kuin nämä kaksi hömppäodysseiaa.  Teos on saanut loistavat arviot myös vakavissa kulttuurijulkaisuissa.

Anekdoottina kerron vielä, että reaalimaailmassa Gilbert pitää brasilialaisen ukkonsa kanssa Kaakkois-Aasian sisustustuotteita myyvää Two Buttons-liikettä  New Jerseyn Frenchtownissa (vinkkinä sinne päin matkustaville). Kaupan nimi juontaa juurensa Laosiin: siellä joku kylänmies oli tokaissut, että pariskunta on niin onnellinen, ettei tarvitse ylleen kuin kaksi nappia. Aika pitkälle he ovat päässeet näillä eväillä. Muuten tämä saaga kulkee imelyyden ja optimismin rajamailla.