Mielikuvitusystävien reservaatissa

Teos: Roope Sarvilinna: Valkoinen vuosi (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Yksi HELMET-haasteen parhaita puolia on tutustuminen uusiin kirjailijoihin, myös niihin, jotka eivät keiku äitien-, isänpäivän tai joulun myyntitilastojen kärjessä. Roope Sarvilinna (s. 1972) on Tammen kautta kolme romaania julkaissut kirjailija ja lääkäri, jonka tuotannosta en ollut ennen eilistä tietoinen. Valkoinen vuosi kiinnosti minua ennen kaikkea huumeriippuvuuden kuvauksena, johon kirjan nimikin viittaa.

Romaanin kertoja on kovien huumeiden koukusta kuntoutuva nuori mies, joka on tykittänyt suoniinsa äitinsä perintöasunnon. Hän on katkaisuhoitojen konkari, joka kuvittelee olevansa päihdeasioissa jotenkin korkeammalla tasolla kuin vanhan kansan juopot. Jonkin aikaa kuivilla oltuaan hän saa työtarjouksen maaseudulla sijaitsevasta hoitokodista, johon hän tarttuu oljenkortena lopulliseen raitistumiseen. Valitettavasti samaan bussiin änkeää terapiakurssilta tuttu juoppo-Aarne, jonka vanhan liiton muistelot Stray Catseista ja tötteröotsatukista eivät lohduta. Aarne on matkalla samaan paikkaan, ja heistä on tulossa kollegoita.

Hoitokoti sijaitsee nimettömällä paikkakunnalla, syrjäkylällä, jossa virikkeet ovat vähäisiä. Paikan johtaja on italialainen Antonio, jonka jutut alkuperästään ja Suomeen päätymisestä tuntuvat faabeleilta. Antonio on kuitenkin loistavasti kotoutunut Pohjolaan; ainoa asia, josta hänen etelämaalaisuutensa huomaa on tuoreen leivän himo. Hoitokodissa ei syödä näkkäriä, vaan Antoniolla on henkilökohtainen leipuri, joka tuo paikan päälle tuoretta leipää joka aamu. Hoidokit eivät ole täysin hunningolla, mutta Antonio antaa kouluttamattomille tulokkailleen valtavasti vastuuta.

Nuorimmat asukkaat ovat 16-vuotiaita ja vanhimmat keski-ikäisiä; osa on kehitysvammaisia, osa kroonisia mielenterveyspotilaita. Paikassa pelataan ylettömästi pleikkaria ja tietokonepelejä, mutta onneksi osa porukasta pääsee päiväksi kouluun tai kuntoutukseen. Kesälomat ovat pitkiä kuin nälkävuodet, ja välillä hankalat vanhemmat tulevat asumaan lastensa luo lomaviikkoina. Kertoja iskee silmänsä Uula-nimisen pojan äitiin Margaretaan, jota kohtaan kokema himo muistuttaa ruumiin tervehtymisestä, mutta myös huumeiden aiheuttamista harhatiloista.

Varsinkaan postista tilattujen muuntohuumeiden vaikutuksista kertojalla ei ole selkeää käsitystä. Mahdollisesti niiden jättämät kemialliset jäljet seuraavat häntä loppuelämän. Riippuvuuden kuvaus tuntuu teoksessa varsin uskottavalta, mutta tämä ei ole äärimmäisen karu kuvaus katuojista. Koin, että ilmiön kuvaus ja teeman valinta olivat varsin onnistuneita. Sarvilinna kuvaa myös terävästi narkkareiden ja alkoholistien välistä statuseroa ja nokkapokkaa. Niille, jotka ovat kiinnostuneet kuntoutuksen maailmoista, tämä voi olla todellinen nappiteos.

Kaunokirjallisesta näkökulmasta jäin kaipaamaan kuvaukseen lisää kierroksia. Tuntui, että kirjailijalla oli kaikki hittikirjan ainekset käsissään, mutta hän ei tässä toteutuksessa päässyt käyttämään niitä optimaalisesti loppuun saakka. Toki sekin, että kirjassa annetaan ääni kehitysvammaisille ja mielenterveyskuntoutujille, oli voimaannuttavaa, ja siinä myös seurataan nuoren kehitysvammaisen naisen raskautta kiinnostavalla tavalla. Syrjään jääneiden äänien ristivalotus oli kirjan parasta antia.

Maaseudun tulevaisuudesta Sarvilinna ei maalaile kovin ruusuisia visioita. Suomessa on varmasti kyliä, joissa tämän tyyppiset laitokset ovat ainoita työllistäjiä, ja pahimmassa tapauksessa työpaikat eivät kelpaa paikallisillekaan. Työelämän kuvauksena romaani oli kieltämättä karu, vaikka hoitajien henkilögalleriaan ei mahtunut pahimpia ihmisperseitä tai sadisteja.

Pidin romaanin henkilöistä ja tunnelmien satunnaisesta lipsumisesta surrealismin puolelle, kilpikonnien karkailusta ja ummehtuneiden laitoshuoneiden aikaansaamista harhakuvista. Luulen, että olisin pitänyt teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut useampi kertoja, sillä moni sivuhenkilö tuntui laajemman tarinan arvoiselta. Tällaisenaan teos varmasti puhuttelee eniten niitä, jotka tavalla tai toisella työskentelevät tai omaavat taustaa hoitoalalta, suljetuista laitoksista tai huumekuntoutuksesta. Itse luin tämän sujuvasti, mutta jäin kaipaamaan lisää fiktion yllättäviä voimia.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 31: ”Kirjassa kerrotaan elämästä maaseudulla.”

Juurihoitoa kahdella mantereella

Teos: Heikki Valkama: Laserjuuri (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Olen myöhäisherännäinen Heikki Valkaman Japaniin sijoittuvan dekkarisarjan suhteen, josta kyllä olen kuullut suosituksia sen ensimmäisestä osasta saakka. Aloitin sarjan lukemisen epäortodoksisesti sen toisesta osasta, koska tämä pomppasi eteeni houkuttelevasti Ellibsissä. Kyseessä on toinen tuttavuuteni Japaniin sijoittuvien dekkareiden parissa; ensimmäinen oli iki-ihana Sujata Masseyn Rei Shimura-sarja. Molemmat ulkomaalaisten aikaansaamia Japani-kuvauksia. Varsinaisia japanilaisia dekkareita ei ole eteeni tupsahtanut, mikä on kummallista, koska kiinalaisia ja korealaisia dekkareita on jo tullut luettua useampia.

Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka on nousujohteisen uran jälkeen hypännyt uusiin haasteisiin ja lähtenyt opiskelemaan japanilaista keittiötaidetta aidossa japanilaisessa perheravintolassa. Hän on uupunut, mutta oudon tyytyväinen keittiömestari Akijaman autokraattisessa komennossa, mutta harjoittelun aikana hän saa toisen työkomennon paikalliselta miljonääriltä, joka yhtä lailla harrastaa keittiötaidetta.

Riku päätyy Kosin saarelle Kreikkaan etsimään kauan sitten kadonnutta antiikin aikaista laserjuurta, josta toimeksiantaja herra Kawakamilla on pakkomielle. Japanissa tiedetään, että Darwish-nimisellä syyrialaisella pakolaismiehellä voisi olla avain yrtin jäljille, sillä tämä on työskennellyt tuhoutuneessa kirjastossa, jossa antiikin aarteita säilytettiin. Darwish on menettänyt vaimonsa, kadottanut poikansa eikä enää löydä montaa syytä elää. Mies jopa pelkää Japanista tulleen seurueen avuntarjousta, koska liika toivo voi johtaa suurempaan epätoivoon, sen hän on jo kokenut karvaasti pakomatkansa aikana liian monta kertaa.

Pakolaiskriisin lisäksi teoksessa käsitellään huumekauppaa ja yakuzan ympärillä pyörivää seksiteollisuutta, ja liikutaan Japanin ja Kreikan lisäksi Turkissa ja Thaimaassa. Riku Mäki on todellinen kosmopoliitti, joka pystyy maastoutumaan myös all inclusive-hotellien matalaotsaiseen maailmaan ja harjoittamaan small talkia allasbaareissa monilla kielillä.

Koska kyseessä on gastrodekkari, ruokakulttuurin osa teoksessa on mittava, enkä usko, että teos aukeaa sellaiselle lukijalle, jota japanilainen ruoka ei kiinnosta. Minusta tässä teoksessa ei ainakaan tehdä liian helppoja kulttuurisia käännöksiä tai tarjoilla pinnallisia turistikliseitä laiskoille lukijoille, vaan Valkama kohdentaa teoksensa todellisille Japani-faneille. Kuulunen kai niihin, vaikka en faniuttani pahemmin julistakaan – itse nautin juuri eniten ruokapohdinnoista, varsinkin eri koulukuntien ruokafilosofioiden vertailuista ja vuodenaikojen merkityksestä kulinaarisessa kalenterissa.

Jos näitä kirjoja lukee ajatuksella, niin alkaa kaivata ”oikeaa” japanilaista ruokaa sushibuffetien tarjonnan keskeltä. Toki naisen vartalolla tarjottu sushi-”taide” osoittautui aika irvokkaaksi rahanteon muodoksi, johon liittyy suuria eettisiä ongelmia. Tätäkin ilmiötä Valkama kuvasi seikkaperäisesti, eikä ainakaan palvelun käyttäjiä syvällisesti sympatisoiden.

Teos oli yllättävän rentouttavaa seuraa, johon keskittyminen onnistui nyt paremmin kuin muihin työn alla oleviin äänikirjoihin. Äänikirjoja olen nyt keräillyt siksi, että olen muuton keskellä ja yritän pakata ja siivota lukemiseni rinnalla.

Sain kirjaa kuunnellessani myös sarjan ykkösosan, Pallokalan (2017), käsiini, joten tuttavuuteni mahdollisesti syvenee vielä parin seuraavan viikon aikana.

HELMET-haasteessa teos sijoittuu kohtaan 29: ”Japaniin sijoittuva kirja tai sarjakuva”.

Hevosvarkaiden vertaistukipiirissä

Teos: Eira Mollberg: Villahousuhäpeä (Tammi, 2019)

Tällä kirjalla oli niin houkutteleva kansikuva, että tartuin siihen pelkästään sen vuoksi, vaikka nimi ei varsinaisesti vetänyt puoleensa. Kuulun itse ehkä viimeiseen sukupolveen, jolla saattoi lapsena olla villahousut, ja niistä rokattiin TV:n lastenohjelmissa aitoon sosialistiseen, varhaiskasvatukselliseen tyyliin. Kirjan kirjoittaja on minusta viitisentoista vuotta vanhempi, joten hänen lapsuudessaan villahousujen käyttöpakko oli totisinta totta.

Kirjan nimi ei viittaa tuohon 70-luvun lastenlauluun ja -elokuvaan , vaan Eira Mollbergin (s. 1957) henkilöhistoriaan, lapsuuden sattumukseen, jolloin hän lähti retkelle Fazerin karkkitehtaalle villahousuissa unohtaen pukea niiden päälle seuraavan vaatekerroksen, vekkihameen. Hän joutui esiintymään rumissa villahousuissaan koko päivän, mutta selvisi siitä häpeästä. Häpeä kuitenkin on seurannut naisen vaiheita läpi elämän, ja pakokeinona tähän hän löysi alkoholin.

Mollberg oppi juomaan kaksin käsin, molemmalle jalalle ja koko kansakunnan terveydeksi kuvausmatkoillaan Neuvostoliitossa ja Venäjällä, jonka kulttuuriin hän tutustui jo nuorena. Itämatkailun tahti kiihtyi kommunismin romahdettua, ja jossain vaiheessa hänellä oli jopa toinen asunto Pietarissa. Vuokraemäntä Maria Akinovna tuli hänelle toiseksi äitihahmoksi biologisen äidin vaivuttua syvän masennuksen alhoon, ja tämän kanssa hän adoptoi Momo-koiran, jonka vaiherikas elämä rytmittää kerronnan alkuosaa.

Mollberg teki uraa kulttuurialan silpputyöläisenä elokuvan ja teatterin saroilla. Kuuluisan isän varjo ei välttämättä helpottanut hänen polkuaan, vaikka hän pääsi jo nuorena mukaan moniin produktioihin. Isän kunnianhimo ja sairaalloinen suhde rahaan aiheuttivat tyttäressä oireilua, eikä tilannetta helpottanut jo nuorena mieleltään sairastunut Heikki-veli, joka välillä asui isän kanssa, välillä viipyi pitkiä jaksoja suljetuilla osastoilla.

Saavutuksia arvostamassa kulttuurissamme ylitsekävelytaidolla pääsee pitkälle”, hän toteaa kokemuksistaan kulttuuripiireistä. Hänen isänsä kuului näihin ylitsekävelijöihin, ja tytär muistelee hänen ”Pillejään ja Pulliaan”, ainaisia jees-miehiä, jotka suostuivat pönkittämään isän paisuvaa egoa. Metoo-kampanjan suhteen isä oli ehtinyt olla jo kuollut liian pitkään, eikä Mollbergillä ole tässä teoksessa intressiä avata seksuaaliseen valtaan liittyviä kuvioita. Kuitenkin hän vihjaa, että isä olisi ollut oiva esimerkki kampanjan piirissä, jos olisi vielä ollut elossa.

Mollberg on elänyt merkittäviä vaiheita elämästään suljetuissa yhteisöissä. Nuorena tyttönä hän seikkaili työskentelemällä sisäoppilaitoksessa Englannissa. Kiinnostus ortodoksiin uskoon ja luostareihin alkoi hänellä myös nuorena, ja tämäkin tuttavuus alkoi isän elokuvaprojektin kautta Virossa, Pyhitsän nunnaluostarissa. Kun hän sitten tällä vuosikymmenellä tarvitsi katkohoitoa alkoholismiin, hän pystyi vertaamaan noita vaihtelevia laitosoloja varsinkin luostarikokemuksiin.

Tarinat kolmen eri luostarin, yhden virolaisen ja kahden venäläisen, arjesta nousevat aistillisuudessaan ja toiveikkuudessaan suomalaisen päihdehuollon arjen ohi kirkkaasti. Tosin päihdehuoltoa käsittelevät osat yllättivät minua enemmän kuin luostariosiot, sillä en ole aiemmin lukenut näin selväsanaista ja suorapuheista tekstiä kenenkään kuntoutujan hoitopolusta hänen itsensä tuottamana. Mollberg on välivuosina kärsinyt vakavista muistivaikeuksista, joten on ihme, että hän on palannut takaisin tilaan, jossa analyyttisen tekstin tuottaminen on taas mahdollista.

Mollberg sai muutama vuosi sitten hoitoa neljässä eri hoitolaitoksessa pääkaupunkiseudulla ja sen lähistöllä. Yksityisen ”Kettupoluksi” nimetyn laitoksen hän valitsi itse, koska häntä houkutti paikan oletettu luonnonläheisyys ja lupa ottaa lemmikkieläin mukaan. Valitettavasti adoptiokoira Momo jäi auton alle ja kuoli tuon hoitojakson aikana, eikä Mollberg saanut tähän henkilökunnalta tarvittavaa tukea. Kognitiiviseksi kutsuttu terapiaprosessi piti sisällään karkeaa henkistä väkivaltaa, kyykyttämistä ja hiljentämistä, ja kielto muiden asiakkaiden kanssa ”kaveeraamisesta” tuntui erakkouteen taipuvaisesta naisesta omituiselta.

Alkoholistit alkavat olla ”ok boomer”-ilmiö, ja tässä kuuttakymppiä lähestyvä kulttuuritoimija saa ensi kosketuksensa huumeriippuvuuden monisyiseen ilmiöön. Muiden päihdeasiakkaiden haastattelupätkät elävöittivät tarinaa, ja nostivat sen yksilökeskeisen vuodatuksen yläpuolelle. Mollberg päätyy myös kahteen paikkaan, jossa vannotaan yhteisöllisiin menetelmiin, mutta yhteisöllisyys saattoi noissa typistyä runsaampien röökitaukojen vaateeseen.

Mollberg käyttää addiktiosta hevosvarkauden metaforaa, eli kun alkoholisti luopuu viinasta, jäljelle jää kuitenkin tuo taipumus koukuttua johonkin elämää rajoittavaan, rikolliseen tai hengelle vaaralliseen asiaan. Katkohoidossa kirjailija koukuttuu lehdistä kuvien ja lauseiden leikkaamiseen ja liimaamiseen; aiemmin hän on löytänyt vastaavaa keskittynyttä hurmiota käsitöistä. Brita Kekkosta, pitkäaikaista ystävää, jonka elämäkertaa Mollberg oli työstämässä, kunnes Kekkonen tyrmäsi käsikirjoituksen törkeällä tavalla, hän piti addiktoituneena uusien elämäkertureiden värväämiseen ja oman tarinan kertomiseen aina alusta jollekulle uudelle korvaparille. Onnittelut tästä havainnosta, koska kyseessä on omituisin addiktio, josta olen koskaan kuullut.

Teos rakentuu kollaasin lailla osiin, joita lukija voi lukea haluamassaan järjestyksessä – tarina ei ole lineaarinen, vaan palaset kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta limittyvät Suomen ja Venäjän pään värikkäisiin vaiheisiin. Toivon sydämestä, että Mollberg jatkaisi varsinkin Venäjän-tarinoiden kirjoittamista, sillä niissä oli herkkää runollisuutta ja samalla jämäkkää arjen selviytymisen narratiivia. Zakuska-pöytä ei ehkä ole kovin kummoinen elämys ilman pakollisia vodkapaukkuja, ja tässä kirjassa myös nunnat saattavat joskus ottaa molemmille jaloille. Voiko alkoholismista toipuva henkilö sitten jatkaa suhdettaan kulttuuriin, jossa alkoholin rooli on niin keskeinen elämän iloissa ja suruissa?

Pullo pastisia ranskalaisilla

Teos: Édouard Louis: Ei enää Eddy (Tammi, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Nuoren ranskalaisen Édouard Louisin (s. 1992) esikoisromaani Ei enää Eddy sai taannoin kunnian olla 500. Keltaisen kirjaston teos, ja aika poikkeuksellinen sellainen: kokoelmaan ei taida mahtua kovin montaa alle 30-vuotiaan kirjoittamaa teosta. Louis oli esikoisensa julkaisun aikaan 22-vuotias ja nyt 27-vuotiaana kirjoittaa jo neljättä romaaniaan. Ymmärtääkseni kaikki julkaistut romaanit ovat olleet autofiktiivisiä, ja työväenluokkainen maskuliinisuus nousee niissä yhdeksi keskeiseksi teemaksi.

Ei enää Eddy kertoo syrjäseutujen Ranskasta, jossa perinteinen työväenluokka on ahdettu kurjuuteen. Tapahtumat sijoittuvat Picardien alueelle Pohjois-Ranskaan; Amiens mainitaan suurimpana lähimpänä kaupunkina, jonne päähenkilö pääsee opiskelemaan lukioon. Eddy Bellegueulen (”nättinaaman”) perheen isä käy töissä tehtaalla, jossa keskipalkka on noin 700 euroa kuukaudessa, mutta mies joutuu jäämään pois työstään selkävaivojen vuoksi alle nelikymppisenä. Äiti raataa kouluttamattomana vanhusten hoitajana, omien sanojensa mukana paskan pesijänä, mutta isän jäätyä työttömäksi vaimon työssäkäynti käy miehen kunnialle, ja pian molemmat vanhemmat jäävät sinnittelemään minimituilla.

Eddy profiloituu jo alakoululaisena erilaiseksi pojaksi, jota kylän naiset kehuvat ”hyvin kasvatetuksi”. Kylän universumissa tuo on koodinimi homolle, ja miehen kasvatukseen kuuluu kaikenlainen homostelun kitkeminen. Pojan viinaanmenevä isä ei kuitenkaan ole kovin looginen kasvatuksessaan, eikä Eddy voi sille mitään, ettei syty jalkapallosta eikä saa miespuolisia kavereita. Koulukiusaaminen on julmaa, mutta sen verran Eddy oppii maskuliinisuudesta, ettei valita pienistä, ja teini-ikään tullessa hän yrittää kaikkensa päästä piireihin. Pornon suurkulutus ja kännääminen ovat ainoita hupeja paikallisen nuorison parissa, ja heidän nuoruutensa jää enimmäkseen lyhyeksi soidinlennoksi ennen kuin muija pamahtaa paksuksi ja pakotettu aikuisuus alkaa alle parikymppisenä.

Kirjan narratiivi on uskottava ja mieleenpainuva, mutta varsin yksiulotteinen. Koska tämä ei ole ensimmäinen lukemani teos, jossa kuvataan nuoren ihmisen luokkahyppyä ja työväenluokkaisen elämäntavan hylkäämistä, mikään kuvauksessa ei varsinaisesti yllättänyt minua. Toki köyhyyden ja kurjuuden sävyt ovat maakohtaisesti erilaisia, mutta osa tapahtumista olisi voinut sijoittua myös Suomeen. Eddyn perhe joutuu käymään leipäjonossa jo pojan ollessa pieni, ja tarve kasvaa nuoruuteen tultaessa. Avustusruokaa jaetaan pienessä yhteisössä kerran kuussa, ja siihen liittyy leimaantumista, jota vanhemmat tuskin voivat piilottaa naapureiltaan.

Köyhien moraalisessa universumissa olennaista on löytää joku alempi ryhmä, jota parjata, ja näin naapurustossa on tärkeää nimetä itseä surkeampia ”pummeja”. Tässä kyläyhteisössä asuu vain yksi tumma perhe Martiniquelta, jotka on hyväksytty ”omina”, kun taas tyypillistä on syyttää algerialaisia kaikesta. Yhteisö on 99% syntyperäinen ja valkoinen, eikä monellakaan siellä ole kokemusta edes Pariisissa käymisestä. Monikulttuurisuus ei ole muotisana, eikä etnisiä ruokia harrasteta edes aamuyöllä kännissä. Ranskanperunoiden rasvankäry kuuluu perheen arkeen samoin kuin pinttynyt tupakansavu olohuoneessa.

Kirjan kirjoittamiseen on nuorella opiskelijalla liittynyt varmasti raivoa, ja raivo tässä tapauksessa on täysin oikeutettua, mutta kaunokirjallisena teoksena se kärsii toistosta ja kärjistyksistä. Eddyn kotikadulla perheiden ainoa ilo on kokoontua toistensa luo ”vähän rentoutumaan” Onnenpyörän ääreen. Pastista miehillä kuluu litratolkulla, naiset eivät sentään kännää joka ilta, mutta heilläkään ei tunnu olevan muuta harrastusta. Television äärellä vain isimiehillä on oikeus puhua, mutta onneksi Eddyn talossa on neljä telkkaria.

Eddyn äiti Brigitte on henkilö, joka ylpeilee sillä, että on ”vähän yksinkertainen”. Hänen tarinoiden repertuaarinsa on rajoitettu, ja vitsit yhtä härskejä kuin satamakolleilla. Kirjan hahmoja vaivaa vielä enemmän näköalattomuus kuin ilkeys, sillä kukaan ei ole kannustanut heitä haaveilemaan muusta kuin ajokortista ja ajamisesta meren rannalle juopottelemaan. Kännissä ajaminen on yleistä, ja kaikkea muuta kuin paheksuttavaa. Huumeiden käyttö jää tässä kyläyhteisössä marginaaliseksi harrastukseksi; muistaakseni niiden kauppa mainittiin vasta toisessa puoliskossa.

Varsinkin kirjan viesti homofobiasta on vanhakantainen, niin antiikkinen kuin ajatus muijaa pataan vetämisestä legitiiminä patriarkaalisen kurittamisen muotona. Minua arvelutti kovasti romaanin hahmojen lähes totaalinen kyvyttömyys muutokseen ja kasvuun; tosin isähahmo oppii joissain tilanteissa puolustamaan homopoikansa fyysistä koskemattomuutta kylänmiesten keskuudessa.

Homofobia ja ideologinen heteronormatiivisuus toki jyräävät myös suomalaisella maaseudulla, mutta erotuksena tämän kirjan meininkiin on se, että erämaamme tarjoavat monille monipuolisia harrastusmahdollisuuksia niin, että tv:n visailut ja kossupullo eivät jää siellä työttömien ainoaksi henkireiäksi. Joissain kotimaan lähiöissä meininki voi olla hieman samansuuntaista, mutta sielläkin on yritystä tarjota Eddyn kaltaisille nuorille kodin ulkopuolisia harrastuksia. Kirjassa kuvatut ilmiöt eivät tosiaankaan rajoitu Ranskaan, ja varsinkin Britannian ja Irlannin nykykirjallisuuksissa on monia Eddyn vanhempien ja sukulaisten kaltaisia hahmoja. Aivan ensimmäisenä mieleeni tuli Caitlin Moranin autofiktiiviset teokset, mutta niissä sosiaalituilla eläviä vanhempia yritetään ymmärtää paljon kärsivällisemmin, ja niissä on myös enemmän huumoria.

Kirjan suosio Ranskassa johtunee siitä, että suuri osa kirjoja lukevasta väestöstä ei pystynyt uskomaan, että vastaavaa köyhyyttä voisi olla olemassa heidän kotimaassaan. Tämän vuoksi myös kustantajat torpedoivat aluksi käsikirjoituksen epäuskottavana. Sama ongelma piilee myös köyhyydestä kirjoittamisessa Suomessa: voisin hyvin kuvitella, ettei näin rankka teksti menisi helposti läpi suomalaisissakaan kustantamoissa, siinä pelossa, että työväenluokkaisen elämäntavan kritiikki tulisi luetuksi väärin. Monesti tällaisista teoksista halutaan löytää ”symppiksiä” tai ”hyviksiä”, ja jos hahmot ovat elämän kolhimia, ainakin heidän kehityskertomuksiin halutaan kuuluvan edes ripaus toivoa. Eddyn suvulla sitä on todella hintsusti. Itse en osannut sitä löytää.

Omasta näkökulmastani oikein tai väärin lukemista ei ole olemassakaan, mutta itse en ihastunut teokseen siksi, että se oli omaan makuuni liian raakaa tekstiä. Olisin kaivannut siihen lisää fiktion parantavaa voimaa. Usein kehun nuoria esikoiskirjailijoita kliseisesti ”kypsyydestä”(koodinimi henkiselle keski-ikäisyydelle), eikä tämä teksti tuntunut lainkaan ”kypsältä”, mikä varmasti on myös sen vahvuus – Louis ei selitä asioita pitkäjaksoisen terapian tai muun ammattiavun tuomasta turvataskusta. On mahdollista, ettei hän ole Pariisiin muutettuaan käynyt yhdessäkään vertaistuellisessa ryhmässä eikä ole kouluttautunut työväenluokkaisen homouden kokemusasiantuntijaksi. Terapiakieltä kirjasta ei löydy lainkaan; suomalaisten nuorten aikuisten teokset taas tuntuvat pursuavan sitä.

Läheisyydestä, lähestymisestä ja sen kiellosta

Teos: Taija Tuominen: Kuningaskobra (Tammi, 2019)

Sain viime kesänä vihdoin luettua Taija Tuomisen romaanin Tiikerihai (2000), ja tällä viikolla postiluukkuuni kolahti Kuningaskobran arvostelukappale. Vaikka tiesin kirjan jatkavan autofiktiivisesti edellisen romaanin tummissa vesissä, lupasin itselleni, ettei tämän romaanin lukemisessa kestäisi 15 vuotta. Mutta jos Tuomisella kesti 19 vuotta kypsytellä toista romaaniaan, sen lukeminenkaan viiveellä tuskin on suuri synti.

Romaanin Taija on tällä välillä ehtinyt kasvaa aikuiseksi, toimia läänintaiteilijana ja muissa kulttuurialan asiantuntijatehtävissä, opettaa luovaa kirjoittamista ja matkustaa jännittävissä paikoissa, kuten Havaijilla ja Wounded Knee-intiaanireservaatissa. Hän on kerännyt elämänohjeita ja viisautta opettajiltaan ja ystäviltään kahdella mantereella, ja perustanut oman ei-sukulaisuuteen pohjautuvan perheensä, joka tukee häntä vaikeina aikoina.

Äiti on polttanut sukutilan, tuon kirotun mörskän, ja aiheuttanut Hauhon alueella metsäpalovaaroja useaan otteeseen. Taija toivoo, että äiti olisi jo kuollut, mutta tämä jatkaa tyttären piinaamista kekseliäästi ja sinnikkäästi. Isän hän käy hautaamassa, mutta äitiä ei peijaisiin kutsuta. Äiti ja tytär ovat tehtailleet toisilleen lähestymiskieltoja, ja välillä Taija saa puheluja sairaalasta, jonne äiti on joutunut riehuttuaan taas jossain. Päätös olla kohtaamatta äitiä kuitenkin pitää, sillä anteeksianto ei tunnu ajankohtaiselta.

Vaikka romaaniin mahtuu onneksi paljon muutakin kuin valtakunnan hankalinta äitisuhdetta, äidin hahmo silti kummittelee kaikkialla. Taija onnistuu kuitenkin pitämään hahmon turvavälin päässä, ja löytämään elämässään muita kiinnikkeitä. Onnellisuus on asia, johon ihmisen on opittava takomaan omat avaimensa, ja joskus se merkitsee joidenkin ihmissuhteiden katkaisemista. Äidin välttelyn lisäksi Taija pyrkii olemaan ottamatta kovin riippuvaisia miehiä sisäruokintaan, vaikka vepsäläinen kielitaistelija muuten voisi olla eksoottinen tuliainen itään kohdistuvista kosteista seminaareista.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, mutta harmittelin niiden sekavuutta. Varsinkaan sinne reservaattiin en lukijana kokenut kunnolla pääseväni, vaikka sitä osuutta eniten odotin. Reservaatti on toinen kirottu mörskä, eli sosiaalisia ongelmia pursuava murheiden laakso, josta kertojalla on pakkomielle. Ehkä hän yrittää korvata sinne matkustamalla Hauhoon liittyvää puutostautiaan. Itämatkailun kuvaukset olivat loisteliaita, ja niistä koin saavani eniten irti, sillä olen aina halunnut automatkalle Valamon ympäri ja vepsäläisten kyliin. Tämän lisäksi kirjassa matkaillaan EU-hankkeen puitteissa useassa maassa, ja varsinkin nämä matkakuvaukset jäävät muusta tarinoinnista irrallisiksi ja sirpaleisiksi.

Uskon, että Kuningaskobrasta tulee varsinkin kirjailijan urasta haaveilevien suosikkiteos, sillä kirjoittamisen suhteen teoksessa on kunnollinen tekemisen meininki. Tuomisen suurin mentori on ollut lukion äidinkielen opettaja Hilja Mörssäri, joka on se pelastava enkeli, joka auttaa ensimmäisen kynnyksen yli. Hiljan juuret ovat Tornionjokilaaksossa, jonne ystävykset tekevät yhteisiä retkiä vielä opettajan viimeisinä vuosina. Opettaja pitää leikekirjaa Taijan haastatteluista ja kirjojen arvioista, mutta samantyyppinen arkisto löytyy myös edesmenneeltä isältä.

Toinen, varsin koominen juonentynkä liittyy suomalaiseen taide-elämään, hallintoon ja byrokratiaan, ja suojatyöpaikkoihin, joita joskus vielä oli olemassa kovia kokeneille maakunnallisille, viinaanmeneville taiteilijasieluille. Taijaa moititaan oman pesän likaamisesta, kun hän avautuu tuon valtiorahoitteisen systeemin sudenkuopista, mutta hän kokee oman työnsä liittyvän sellaisten aiheiden löytämiseen, joista valtaosa ihmisistä kokee epämukavaksi kuulla tai kirjoittaa. Minusta tämä aspekti oli romaanissa jopa virkistävä verrattuna äidistä nähtyihin painajaisiin, ja olisin voinut lukea kokonaisen romaanin näistä vähätöisistä Libresse-virkailijoista. Yksittäispakattu kuukautissuoja kun toimii hyvänä silmähauteena kosteissa seminaareissa, varsinkin, kun ylitetään itäraja.

Kirja kannattaa lukea jo siksi, että sen nimenantoprosessi on niin erikoinen. Kommunikaatio lukijoiden ja muiden fanien kanssa on Tuomisen tapauksessa ollut vilkasta, sillä niin monet ovat löytäneet mörskän tarinasta yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Varsinkin lastenpsykiatrit ovat kiitelleet Tuomista Tiikerihain kirjoittamisesta, koska siinä kuvatut kotiolot muistuttavat paljon niitä oloja, joista vaikeimmat pienet potilaat elämään ponnistavat. Jäänkin seuraamaan innolla kirjan vastaanottoa, koska ennustan tämän jatko-osan jakavan vesiä yhtä voimallisesti kuin aiemman teoksen.

Minulle tämä oli vahva lukuelämys, mutta jos olisin ollut kirjan kustannustoimittaja, olisin ehdottanut siihen rakenteellisia muutoksia ja joidenkin rönsyjen poistamista, ja olisin myös lukenut käsikirjoituksen huolellisemmin jo yhdyssanavirheiden osastolla. Hämmentää se, kuinka suurilla kustantamoilla on varaa jättää painotuotteensa ilman oikolukijaa. Tämä on kai ikävää hiuksen halkomista, mutta marisen tästä nykyään aina, jos kyseessä on suuri, vakavarainen yritys. Pienkustantajien teoksien suhteen olen kiltimpi.

Toni Morrisonin muistolle

Teos: Toni Morrison 1993. Jazz. Tammi, suom. Seppo Loponen

Kun Toni Morrison (1931-2019) sai Nobelin palkinnon vuonna 1993, hänen kirjansa kokivat renessanssin monessa maassa, myös Suomessa. En muista, oliko minulla havaintoa Morrisonin tuotannosta ennen tätä – mahdollisesti ei, koska afroamerikkalaista kirjallisuutta ei ollut englantilaisen filologian kirjalistoilla, jota tuolloin opiskelin. Jazzin olen hankkinut halpana pokkarina pian palkinnosta kuultuani, ja kirjan formaatista näkee, että sitä on painettu paljon ja äkkiä. Muistaakseni tuo oli silloin lama-Suomessa teos, jonka kaikkien oli pakko lukea, ja siitä myös keskusteltiin kaikkialla, hiekkalaatikoilla ja julkisissa kulkuvälineissä.

Morrisonin kuolinuutinen pysäytti, vaikka hän ei koskaan noussut läheisimmäksi afroamerikkalaiseksi kertojaksi minulle. Tämä siksi, että hän kirjoitti vähän liiankin hyvin. Olen eläytynyt enemmän muun muassa Maya Angeloun, Alice Walkerin, Audre Lorden ja bell hooksin teoksiin.

Olen Jazzin lisäksi lukenut esikoisteoksen The Bluest Eye, joka on jättänyt suuremman jäljen, koska siinä kirjassa taisi olla enemmän rosoisuutta. Toki myös Jazzissa on tunnelmien ja aihepiirin saralla rosoisuutta ja elämänmakua vaikka koko kansakunnalle jakaa, mutta kirjan muoto on hämmentävän täydellinen. Myös kokeileva ja paikoitellen vaikeaselkoinen. Historialliset kerrokset eivät asetu kansakoulunopettajan pedagogiseen muotoon. Lukijan on tehtävä työtä yhteyksien luomiseen niiden välillä.

Teoksessa viisikymppisellä newyorkilaisella pariskunnalla, Joella ja Violetilla, on pahemmanlaatuinen kriisi. Joe on haksahtanut 18-vuotiaaseen Dorcasiin, joka kokeilee lemmenkipeänä vanhempaa miestä, kun ei saa iktovereiltaan tarpeeksi vastakaikua. Dorcas on orpotyttö, joka asuu uskonnollisen ja siveän Alice-tätinsä luona ja käy tältä salaa jazzhipoissa. Salasuhde on sopimaton molemmassa päässä, eikä tilannetta helpota se, että Joe vuokraa naapuriltaan huoneen lemmenleikkejä varten silloin, kun tämä on töissä. Tilanne eskaloituu nopeasti, ja pian Dorcas löytyy karusta hippamestasta kuolleena. Häntä on ammuttu, Joe on ainoa taposta epäilty eikä kukaan ole valmis ilmoittamaan teosta poliisille.

Kirjassa eletään vuotta 1926, ja vieraillaan takaumien kautta Virginiassa, jossa pariskunta on syntynyt ja kasvanut. Kaupunkiin muuton saaga on eeppinen, ja tunnelmat mustien omassa junavaunussa ovat käsinkosketeltavat. Rotuerottelua harjoitetaan eri tavalla eri osavaltioissa, ja myös junassa käytänteet vaihtelevat matkan aikana. Pohjoiseen päin kuljettaessa ravintolavaunusta poistetaan erotteleva verho, ja jossain kohtaa kaikki saavat jonottaa samassa jonossa omaa vuoroaan.

Varsinkin Violet rakastuu kaupunkiin, sen rytmiin ja värikkäisiin yötaivaisiin. Joe on ollut juro metsästäjä, jonka kiintymys kotipuolen maisemaan on ollut suurempi kuin vaimonsa. Vaimo alkaa laittomaksi kampaajaksi ilman koulutusta, Joe kokeilee monia hanttihommia ja päätyy Cleopatra-kosmetiikan konsulentiksi. Kirjan nykyisyydessä molemmilla menee taloudellisesti lujaa, ja heillä on varaa kohtuumukavaan elämään. Työnsä kautta Joe tutustuu satoihin naisiin ja voittaa heidän luottamuksensa niin, että voi vierailla vapaasti heidän kodeissaan. Häntä pidetään harmittomana, eikä kaikkien ole helppo uskoa tarinaa hänen haksahtamisestaan kirkkokuorossa laulavaan tyttöön, jolla on huono iho.

Jazz on huikea historiallinen romaani siksi, että se välittää ajan hengen täydellisesti alleviivaamatta yleistä historiaa ja sen merkkipaaluja. Kaikki lukijat eivät välttämättä tiedä, että USA:ssa oli tuohon aikaan kieltolaki (kuten Suomessakin), ja sen vuoksi salakapakat ja kotibileet olivat suosittuja. Afroamerikkalaisten kiinnostus aseisiin on myös yksi kirjan keskeinen teema, ja varsinkin Violet pohtii aseen käytön ja turvallisuuden tunteen yhteyttä.

Kolmiodraaman keskellä Violet tuntuu myös aidolta kylähullulta, jonka pirtelön juonti drugstoressa on näky, joka pelottaa ohikulkijoita. Käytyään riehumassa Dorcasin hautajaisissa hän saa Harlemissa lisänimen Violent, mutta tästä huolimatta hän ystävystyy oudolla tavalla Alicen kanssa. Mustasukkaisuus kuolleelle tytölle ottaa lähes patologisia muotoja, ja pepunkasvatusprojektille jopa nauroin, vaikka kirja ei ole sävyltään kovin humoristinen.

Mitä sitten muistan kirjasta 25 vuoden tauon jälkeen? Muistan loppulauseet ja Dorcasin hahmon, mutta en edes muistanut, mille vuosikymmenelle tarina sijoittui. Toki nimestä voisi jo päätellä jotain, olihan 1920-luku jazzin kultaista aikaa. Teos päättyy pariskunnan sovintoon ja seesteisempään vanhenemiseen, ja loppupeleissä anonyymi kertoja toteaa:

Mutta en voi sanoa sitä ääneen; en voi kertoa kenellekään, että olen odottanut tätä koko ikäni ja että jaksan odottaa, koska minut on valittu odottamaan. Jos pystyisin, sanoisin sen. Sanoisin että tee minut, tee minut uudestaan. Sinä voit tehdä sen, ja minä voin antaa sinun tehdä sen, sillä katso, katso. Katso missä kätesi ovat. Nyt.

Voi olla, että uudella lukukerralla tajusin enemmän rotusuhteista ja valtarakenteista. Mieleeni tulivat myös suomalaiset siirtolaiset, joita tuohon aikaan asui Harlemin alueella paljonkin. Virginian muistelmien kohdalla en edelleenkään tajunnut kaikkien henkilöiden yhteyksiä toisiinsa, mutta siinä kuvataankin todellisuutta, jossa valtaosa mustista on edelleen lukutaidottomia tai ainakin kouluja käymättömiä. Morrison todella onnistuu menemään tuollaisten ihmisten ihon alle ja selittämään maailmaa heidän lähtökohdistaan.

Kirjan musiikillisuus kasvaa loppua kohti, ja kuten sen tunnetut kriitikot ovat sanoneet, se ei ainoastaan muistuta jazz-sessiota, vaan myös sinfoniaa. New York tanssii siinä kukonpoikien sormen napsautusten tahtiin, eikä tällaiselle napseelle voi olla immuuni edes presbyteerikirkon ompeluseuran kitkerin neitsyt.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.