Lapualaisoopperan comeback

IMG_1732Pari päivää sitten väittelin sosiaalisessa mediassa poliittisten vaikutteiden läsnäolosta Suomen koululaitoksessa. Paleface on kutsuttu Kansallisoopperaan tekemään oopperaa koululaisille Timo Hietalan kanssa, ja Ihmepoika A saa kantaesityksensä 10.10.

Tämä on herättänyt pahaa verta monissa, koska Palefacea pidetään liian vasemmistolaisena työskennelläkseen alaikäisten koululaisten kanssa. Ymmärtääkseni Paleface ei kuitenkaan ole puoluepolitiikkaan sitoutunut ammattipoliitikko. Hänen musiikissaan on vahvat vasemmistolaiset arvot, ja myös historiallisia viitteitä sotiin ja muilutuksiin, mutta onko tämä haittatekijä tai uhka, kun työskennellään lasten ja nuorten parissa? Olisiko parempi, jos Tuukka Temonen ohjaisi Curren kanssa Kuuliaisuusoopperan?

Tästä tuli mieleeni Lapualaisooppera, joka esitettiin vuonna 1966 Ylioppilasteatterissa samaan aikaan, kun sen kirjoittaja Arvo Salo nousi SDP:n kansanedustajaksi. Tämä taideteos tosin oli suunnattu aikuisille, ja siinä esiintyi iso liuta myöhemmin meritoituneita kulttuurivaikuttajia, kuten Vesa-Matti Loiri, Heikki Kinnunen, Kristiina Halkola ja Arja Saijonmaa. Oopperasta tuli niin suosittu, että painetun kirjan lisäksi (Tammi, 1966) sen äänilevy julkaistiin. Kaj Chydeniuksen brechtiläisvaikutteinen musiikki ei ollut pelkästään ”agit propia”, vaan kuvasti työväestön historiallista muistia ja syvimpiä tuntoja.

Lapualaisooppera kuuluu myös YLE:n Kirjojen Suomi-hankkeeseen, ja on mainio valinta kuvastamaan 1960-luvun opiskelijaradikalismia. Vaikka oopperalibrettojen lukeminen ei ole ykkösintressini, sen laulujen sanoitukset tuntuivat tarpeeksi dynaamisilta, jotta siitä pystyi nauttimaan myös kuulematta sävellystä. Biiseistä tunnistin vain historiallisen Warszawiankan, jonka sanat opin taannoin Legioonateatterin nuorilta. Tämän tyyppinen musiikki siis elää vielä, eikä sitä soiteta pelkästään post-ironisesti vappubileissä.

Minusta Lapualaisooppera on onnistunut ooppera siksi, että siinä kaksi osapuolta pääsee tasavertaisesti ääneen, ja takuulla Vihtori Kosolan kannattajien persoonien rakentamisessa on käytetty aitoja historiallisia lähteitä. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1930, jolloin Vaasassa tuhottiin vasemmistolaisen Työn äänen kirjapaino. Tähän liittyvässä oikeudenkäynnissä muilutettiin asianajaja Asser Salo, tosin vain Viitasaarelle, ei itärajalle saakka. Olen kuullut sanonnan ”Asseri autoon!” käytettävän ihan arkisena lähtökäskynä, enkä tiennyt, että se liittyy näihin tapahtumiin. (Ja olikohan Asser Salo Arvo Salon sukulainen?)

Lapuanliikkeen salaliittoteoriat muistuttavat tässä tekstissä miltei yksi yhteen tämän päivän ”kriittisten” ja ”roturealistien” ulostuloja. Erityisen vahvana esiintyy teesi juutalaismafiasta aikaansaamasta mädätyksestä:

”Suomi on suuri sikala. Niin kauan lahtaria tarvitahan kuin sikoja pruukatahan. Maamme on myyty amerikanjuutalaisille. Mutta ei myydä enää. Nyt on toinen ääni kellossa”, toteaa talonpoika Vähätalo.

Kiinnostavaa tässä on myös se into, jolla talonpojat lähtivät maakunnista rettelöitsemään Helsinkiin ja Mäntsälään. Ajan ja rahan käyttö minua itseäni kiinnostaa myös tämän päivän Maidaneissa. Näinä päivinä toreilla leireilevät ovat enimmäkseen KELA:n syöttiläitä tai Putinin trolleja, mutta kuinka tuolloin työssä käyvillä oli mahdollisuus lähteä pitkään matkaan aatetta puolustamaan? Vuonna 2017  muilutusta on esimerkiksi helsinkiläisiin uimahalleihin kohdistuvat aktiot, joissa maakunnan miehet käyvät tarkkailemassa maahanmuuttaja-asiakkaiden pesutapoja ja sukukalleuksia.

Naishahmot ovat oopperassa voimakkaita, alkaen Hurja-Hiljasta päätyen Lyytiin, joka muilutetaan kusiaispesään. Suutari Mätön vaimo Maria joutuu todistamaan miehensä murhan omalla kotipihallaan. Vahvinta omalakisuus (”eletään kuin pellossa”) on Ylistarossa, Lapualla ja Ilmajoella, kun taas joissain kunnissa luetaan edelleen Helsingin Sanomia ja yritetään toimia perustuslaillisesti.

Ylioppilasteatteri teki tästä modernin version viime vuonna muistaakseen 50 vuoden historiallista rajapyykkiä. Koin tekstin sen verran eläväksi ja muuntautumiskelpoiseksi, että sen voi ymmärtää, vaikka ei tuntisi koko 1930-luvun historiaa tai pohjalaista kulttuuriperimää.

 

 

Mainokset

Urahaaveista ilman kutsumusta

IMG_1616Tero Kolehmainen ei ole enää lääketieteen kolmannella vuosikurssilla varma uravalintansa soveltuvuudesta itselleen. Harjoittelu ihmisten parissa intiimeissä tilanteissa ahdistaa, ja ainoa paikka, jossa hän kokee satunnaista helpotusta on koe-eläinlaboratoriona toimiva sikala. Lääkiksen bileissäkään ei ole minkäänlaista vaihtelua, ja opiskelijoiden maailmankuvat toistavat toisiaan. Suurin osa on valinnut lääkärin uran rahan takia, eivätkä kaikki edes viitsi motivaatiotaan peitellä.

Tällaisen romaanihenkilön luo Pauliina Vanhatalo teoksessaan Lääkärileikki (Tammi, 2007). Se sijoittuu jonnekin Väli-Suomeen, opiskelu- ja harjoittelukaupunkien välille, pieniin piireihin, joissa opiskelijanuoret naivat toisiaan poikki. Romaanin Terolla ehtii olla sutinaa kolmen naisen kanssa, joista vain yksi on opiskelijakollega. Lastentarhanopettaja Johanna on liian ripustautuva, paikallislehden toimittaja Sissi antaa tälle pakit yllätysraskaudesta johtuneen keskenmenon jälkeen, ja tähän saumaan osuu omasta kuormasta näpsäkkä Minna, jonka ansiosta opiskelu alkaa taas sujua.

Vanhatalon tuotanto on jo pitkään ollut minulle arvoitus. Olen lukenut häneltä todella koskettavaa, riipivää ja hurjaakin tekstiä, hauskaa chicklit-kohellusta, mutta myös teoksia, jotka eivät kosketa millään tasolla. Lääkärileikki kuuluu teoksiin, jotka eivät päästäneet maailmoidensa sisään pintaa raapaisemallakaan. Teos on tiivis, hyvin rajattu ja kielellisesti nyansoitunut, mutta ongelmana on, etteivät henkilöt kosketa eikä teoksessa oikeastaan tapahdukaan mitään. Helena-niminen vanhempi nainen käy syöpäleikkauksessa ja tämän tytär Silja (joka paljastuu Teron tyttöystävä Sissiksi) saa keskenmenon. Heillä on nihkeä suhde toisiinsa, mutta tytär yrittää olla äitinsä tukena syöpähoitojen aikana edes ulkokohtaisesti.

Harvoin tulee vastaa suurelta kustantamolta romaani, jonka henkilöhahmot ovat puhdasta teflonia ja jossa ei ole kunnollista juonta. Itse luin tätä tuokiokuvana työmaailmasta, jossa ei edes ole vakavia haasteita. Nuorten aikuisten kirjana tämä voisi toimia varoituksena huolimattomasta ammatinvalinnasta tai seurusteluun liittyvistä pulmista. Onko tässä sitten kustantaja suostunut julkaista ”väliteoksen”, koska nuoren, lahjakkaan kirjailijan esikoisteos oli suuri menestys? Miksi teos on julkaistu? Itse löysin sen uutena e-kirjapainoksena tilanteessa, jossa kirjastosta ei löytynyt mitään muuta luettavaa. Valitettavasti vastaavaa sielullista tyhjyyttä koin tästä seuraavan teoksen, Gallupin   (2009) kanssa.

Vanhatalon myöhemmässä tuotannossa on ote kirjoittamiseen löytynyt aivan eri tasolla, ja oma suosikkini häneltä on toistaiseksi ollut Pitkä valotusaika (2015). Veera Vaahteran nimellä julkaistuissa teoksissa on myös kuplivaa elämäniloa. Olisin todella kiinnostunut lukemaan tästä teoksesta positiivisen arvion, sillä voi hyvinkin olla, että tämäkin teos on kolahtanut johonkuhun. Itse olin helpottunut, että lääkärileikki loppui lyhyeen.

 

Synergia rakoilee Balkanilla

IMG_1517Max Seeckin esikoisromaani Hammurabin enkelit (Tammi, 2016) on ollut minulla työn alla koko kesän, ja samalla olen seurannut nuoren kirjailijan nousujohteiseen uraan liittyvää uutisointia. Seeckiä dekkarikärpänen puri yllättäen muutama vuosi sitten aurinkolomalla Balkanilla, josta esikoisromaanin tuotantoprosessi lähti lennokkaasti käyntiin. Seeckin tie kirjailijaksi ei noudata tyypillistä sanataiteen opiskelijan kaavaa, jossa taustalla on usein pitkä tie kirjoittajakursseilla tai kansanopistoissa. Seeck on kauppatieteilijä, ilmeisesti menestyvä yrittäjä ja vaikuttaa antamissaan haastatteluissa melko hyperaktiiviselta tapaukselta.

Hyperaktiivisuus näkyy myös tekstissä, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla. Hammurabin enkelit on toiminnallista korkeajännitystä, jossa ei ole lainkaan suvantovaiheita. Kappaleet ovat lyhyitä, ja syvin meditaation momentti on gin&tonic-hetki luksushotellin uima-altaalla. Teoksessa on paikoitellen hyvin raakaa väkivaltaa, ja Balkanin rajanylityspisteet tulevat tutuiksi monimutkaisissa väijytystilanteissa. Kirjailija on erityisen mieltynyt kuvaamaan kello- ja automerkkejä, mutta muuten tässä ei vietetä huomiotaherättävää luksuselämää.

Minua aidosti jännitti ja puistatti koko romaanin ajan. Teos pitää esimerkillisesti pihdeissään, sillä siinä on dekkareilta eniten vaadittava, keskeisin elementti: dynaaminen ja yllätyksellinen juoni. Kirjassa liikutaan diplomatian, hämäräbisnesten ja palkkasotureiden maailmoissa. Pääasiallisena tapahtumisen areenana on Suomen lähetystö Zagrebissa, mutta teoksessa liikutaan myös Bosniassa ja Kroatian rannikon lomaparatiiseissa. Erityisen ansiokasta on paikallisten hahmojen kehittely, ja ylipäänsä paikallisen kulttuurin tuntemus. (Verrattuna viime viikolla lukemaani ensimmäiseen kroatialaisromaaniini, joka oli huikea pettymys, ilahduin valtavasti Seeckin tavasta uppoutua maan surulliseen, mutta todelliseen lähihistoriaan.)

Kirjassa suomalaisen taisteluparin, tiedustelu-upseeri Daniel Kuisman ja UM:n virkailija Annika Laineen, synergiat törmäävät moneen kertaan lähes ylitsepääsemättömiin muureihin. Daniel on yli nelikymppinen Bosnian sodan veteraani, jonka traumatausta on estänyt elämän mutkattoman edistymisen kotimaassa. Annika on kolmikymppinen tohtoriksi väitellyt uraohjus, dilomaattiperheen vesa, joka muistuttaa Cameron Diazia. Molemmilla on hämärä menneisyys, mutta epäreilussa valta-asetelmassa vain Danielin odotetaan avautuvan siitä.

Minulla oli vaikeuksia lukea Hammurabin enkeleiden erityisjoukkoihin liittyviä takaumia, sillä ne olivat hirvittävän ahdistavia. Niissä enkelit kostavat vielä elossa oleville serbijoukoille heidän tekemiään vääryyksiä bosnialaisille siviileille. Suuri osa enkeleistä on ulkomaalaisia palkkasotureita. Daniel jää yhteyksiin vain Antonion kanssa, joka ei sodan jälkeen pysty kotiutumaan Italiaan, vaan palaa Kroatiaan kansainvälisen rikollisliigan kätyrinä.

Teoksen maailmankuva on suht kyyninen, sillä oikeastaan yhdelläkään hahmolla ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissa. Oikeastaan Daniel, jota jahdataan sotarikoksista, on hahmoista hyväuskoisin, vaikka on keitetty sakeissa liemissä.

Valitettavasti olen viime aikoina kohdannut varsinkin kotimaisten dekkarien saralla aidosti ”juosten kustuja” toteutuksia, joissa kustannustoimittajan vähäinen rooli näkyy ei pelkästään kirjoitusvirheinä vaan myös juonellisina epäloogisuuksina. Hammurabin enkeleissä näkyy huolellinen toimitustyö, ja todennäköisesti useammat kirjoituskierrokset. Teksti on ryhdikästä, eikä turhia sivupolkuja ole havaittavissa.

Voin suoraan tunnustaa, etten kuulu tämäntyyppisten dekkareiden kohderyhmään, mutta pystyin silti uppoutumaan tarinaan täysillä. Suosittelisin teosta varsinkin sellaisille nuorille miehille, jotka eivät lue paljoa. Teksti on kielellisesti virtaviivaista, mutta vaatii keskittymistä runsaaseen henkilögalleriaan ja poliittisen historian käänteisiin. Meille, jotka olemme olleet aikuisia Balkanin sotien aikaan, kerrottu historia saattaa avautua helpommin kuin niille, jotka ovat olleet silloin lapsia tai ei edes vielä syntyneitä. Nuorehkoksi kirjailijaksi Seeck on valinnut teeman, joka on vaatinut paljon taustatyötä. Näin tiheää juonta ei kehitellä yhden aurinkoloman aikana.

Pidin Seeckin tavasta kertoa kroatialaisesta arjesta, vaikka arjen osuus onkin teoksessa marginaalista. Kroatialaiset poliisihahmot ja muut avainhenkilöt ovat kulmikkaita, eikä tässä revitellä kansallisilla stereotypioilla. Eräs palkkamurhaaja on tyypillinen balkanilainen gangsteri, mutta noin yleensä henkilöhahmot edustavat muutakin kuin kansakuntaansa. Suomalaisten juomatavoista myös kroatialaisilla on omat havaintonsa, mutta paikalliset kuppilat tarvitsevat luottoasiakkaansa. Kunniakonsuli Lipovac on hahmogallerian erikoisin hiihtäjä, jonka selusta on erityisen hatarasti turvattu.

Teokselle on luvassa jatkoa: elokuussa ilmestyvä Mefiston kosketus jatkaa Kroatiassa kadonneen Jare Westerlundin jälijttämistä muualla Euroopassa. Teoksen ennakkokappaleen lukijoiden arviot näyttävät ihastuneilta ja kauhistuneilta, eli ilmeisesti meininki vaan tihenee.

HELMET-haasteen kohta 42, ”Esikoisteos”, täyttyy tällä kirjalla. Esikoisiakin olen lukenut jo monta tämä vuonna, mutta tämä kuuluu yllättävimpiin niistä.

 

Nunna edellisessä elämässä?

IMG_1573ElisaKirjat lahjoitti minulle yhden teoksen kesäkisastaan, ja viidestä vaihtoehdosta päädyin Kristiina Vuoren Neidonpaulaan (2015, Otava). Vuoren suomalaisesta naishistoriasta kertovan sarjan aloitusosa, Näkijän tytär (2012) on myös hyllyssäni, mutta en ole vielä lämmennyt sille. Myöhäiskeskiaika ei nyt ole koskaan kuulunut historiallisen kiinnostukseni piiriin, ja täytyy myöntää, että visiitit Turun linnaankin ovat olleet jokseenkin puuduttavia.

Romaani sijoittuu 1400-luvun Naantaliin ja Ruotsin Vadstenaan. Naantaliin ollaan perustamassa birgittalaisluostaria, ja sen maallikkoveljenä ja tilanhoitajana häärää entinen pormestari, leskimies Olavi. Olavilla on kaksostytöt Brita ja Gertrude, jotka kasvatetaan luostarin tiukassa kurissa. Britaa koulutetaan hengelliselle tielle, kun taas Gertrudelle on valittu kosija, Jeppe Pietarinpoika. Molemmilla sisaruksella on äidin perimänään yliluonnollisia, pakanallisia lahjoja, jotka eivät sovi luostarielämän pirtaan. Jotta identtiset kaksoset erotettaisiin toisistaan, toinen käyttää hihassaan vihreää, toinen sinistä paulaa. Tytöt kuitenkin osaavat huijata ulkomaailmaa esiintyen välillä väärässä paulassa.

Gertrude lähetetään sisaruksia koskevaa skandaalia pakoon Vadstenan luostariin. Molemmat ihastuivat samaan mieheen, koristemaalari Lukas Danskiin. Siskot on erotettava, muuten he olisivat saaneet liikaa pahennusta aikaan miesrintamalla. Britan kristillinen vakaumus vaikuttaa ohuemmalta kuin siskonsa, mutta hänellä on omia valtapyrkimyksiään, joita ei voisi toteuttaa ollessaan tavallinen porvarisneito. Vadstenassa Getrude saa oppia kirjurina ja kuvittajana samalla, kun odottaa avioliiton tuomiota.

Rakkaudesta ja seksistä teoksessa puhutaan suorasukaisesti siitä huolimatta, että tyttöjä on kasvatettu julkiseen siveyteen. Lemmennostatusta harjoitetaan loistuin ja yrttisekoituksin, samoin sikiön lähdetykseen on omat keinonsa.

Pidin paljon luostarin tavallisen arjen kuvauksesta, ja pystyin hyvin samastumaan monien nunnahahmojen kanssa. Naiset pääsivät birgittalaisluostarissa käyttämään omia kykyjään yhteisen hyvän vuoksi, eikä naisihmisen heikko ompelutaito tainnut olla luostarissa yhtä suuri ongelma kuin porvariskodissa. Opinhaluisten naisten suhteen luostarin on täytynyt olla ainoa paikka, jossa heitä kunnioitettiin yksilöinä. Toisaalta kaikki nunnat eivät olleet kynäihmisiä, yhteiskunnassa, jossa kirjoitustaito oli ylemmissäkin kansan kerrostumissa harvinaista.

Vuori esittää luomansa tarinan taustafaktat varsin oppineissa jälkisanoissa, joiden lukeminen olisi ainakin itselleni ollut fiksua aluksi. Osa henkilöhahmoista ovat olleet eläviä ihmisiä, mutta heidänkin suhteen on otettu taiteellisia vapauksia. Naantalin Armonlaakson yhteisöstä on olemassa jonkin verran tutkimustietoa, ja kiinnostavaa olikin uskonpuhdistuksen aikainen propaganda nunnien siveettömistä tavoista.

Kirja vaatii lukijalta tarkkuutta kielen ja käsitteiden suhteen. Kieli on välillä kovin koukeroista, ja varsinkin pitkissä työnkuvauksissa koin välillä puutumista. Toisaalta juonessa oli runsaasti hurjia, karnivalistisia ja aistivoimaisia kohtauksia, jotka eivät kaikki liittyneet Gertruden ja Lukasin rakkaustarinaan. Yhteisöllisestä ja yliluonnollisesta näkökulmasta teos onkin rakkausromaania rikkaampi. Teos siis on muutakin kuin romanttista fiktiota, ja uskon sen tavoittavan monenlaisia yleisöjä.

Teos jätti olon, että olen varmasti ollut nunna edellisessä elämässäni, enkä välttämättä kirjurinunna, vaan ehkä yrttien tuntija tai keittäjä. Kaikki pyhään Birgittaan liittyvä alkoi luontaisesti kiinnostaa, ja jos en heti pääse käymään Vadstenassa, pyhiinvaelluksen voisi aloittaa vaikka läheiseltä Birgitan polulta Lempäälästä.

Ajatuskokeena jäin pyörittelemään mielessäni skenariota, millaiseksi suomalainen kulttuuri olisi muovautunut, ellei uskonpuhdistusta olisi tapahtunut. Tai jos Ruotsin valtio olisi antanut kansalleen uskonvapauden. Tuntuu harmilliselta, että orastava luostarikulttuuri Suomessa tukahdutettiin – samalla varmaan hävisi paljon luontoon ja ihmiskehon hyvinvointiin liittyvää tietämystä.

HELMET-haasteessa teos kattaa kohdan 34: Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt. Historiallisia romaaneja olen taas suurkuluttanut, mutta valitsin tämän siksi, että se kertoo mahdollisimman kaukaisesta ajasta (Sinuhe egyptiläinen meni jo toiseen kohtaan).

 

Lopunaikojen luomiskertomus

Köyhä maa on kahtiajakautunut, junarata vie onnenonkijoita pääkaupunkiin, jossa on maan ainoa Amerikkalainen sairaala. Kansalaisten suunnitelmat jäävät työttömyyden kurimuksessa kesken, kerjäläiset asuttavat kesken jääneiden talojen betoniluurankoja. Maaseudun köyhillä on jäljellä oma kunniansa, perinnekäsityöt, isoäitien kutomat matot ja isien nikkaroimat huonekalut. Maalla köyhätkin nauttivat edelleen kahvista ja pasteijoista, ja perjantai-iltaisin elokuvista kyläkoululla.

Sinikka Vuola maalaa vahvan symbolista aikuisten satumaisemaa spekulatiivisessa romaanissaan Replika (Tammi, 2016). Kylän puuseppä veistää itselleen kauan kaivattua perillistä, ja meren rannalla rautaporttien takana asuvalla Siniparralla on painavia salaisuuksia piilossa kellarissaan. Maalla, kulttuurilla tai kielellä ei ole sadussa suurta merkitystä, mutta yksityiskohdat viittaavat mahdollisesti johonkin pieneen keskiamerikkalaiseen valtioon. ”Vaalea jumalatar” Marili on tappanut itsensä unilääkkeillä jo kauan sitten, mutta edelleen hän on kylän mytologiassa keskeinen hahmo. Väritelevisio ja Polaroid-kamera ovat maalaisille ylimaailmallisia ihmeitä.

Kertoja on nuori, toisella kymmenellään elävä yksinhuoltajaäidin lapsi, jonka sukupuolellakaan ei ole pitkään aikaan merkitystä. Hän kärsii isättömyydestä ja joutuu äitinsä saattohoitajaksi. Orpous ajaa hänet neurologiseen tilaan, jossa hän näkee vain puolet maailmastaan. Hän päätyy potilaaksi pääkaupungin ainoaan sairaalaan, jossa on hoidossa myös Siniparta. Vanhan miehen iho on muuttunut hopeanväriseksi sydänlääkkeiden voimasta.

Pidin teoksessa paljon runollisesta kielestä, munakoisonvärisistä taivaista ja pomeranssinsävyisistä aamuista. Aistien, viettien ja ruumiillisuuden kuvauksena Vuolan teksti lähenee ranskalaisten feministifilosofien tyyliä – olin näkevinäni tässä varsinkin Algeriassa kasvaneen Helene Cixous’n vaikutteita. Yleinen ”kehitysmaalaisuus” ilman historiallisia viitteitä on kerronnallinen ratkaisu, joka kenties keskittää lukijan huomion oleelliseen, mutta itseäni tämä myös ärsytti. Länsimaisista, kristinuskon sävyttämistä myyteistä tässä oli kyse kauttaaltaan, eikä asetelman eksoottisuudella mässäillä. Teos ei ainakaan kerro vaikeasti aukeavasta vieraasta kulttuurista.

Kuolemanpelko lienee teoksen keskeisin teema. Kyläläiset eivät ainakaan ole kuolemasta vieraantuneita, vaan yhteisö huolehtii sairaista ja kuolevista. Lesket performoivat leskeyttään mustin korsetein, ja kylän hautausmaa on värikkäiden kärsimysnäytelmien estradi. Riikinkukot käyvät hautajaisissa kuokkimassa, ja kylän pappi ei peittele himokkaita katseitaan nuorempia naissurijoita kohtaan. Varsinaiset demonit pitävät majapaikkaansa Siniparran talossa, jonka kellarissa hakattujen vaimojen varjot monistuvat.

Luulen, että olisin ollut teokselle otollisempaa yleisöä 90-luvulla, jolloin luin enemmän tämän tyyppistä mytologiasta ja psykoanalyysista ammentavaa fiktiota. Nyt tuntui kuin olisin jäänyt keskelle taitavasti rakennettuja kulisseja tai olisin osallistunut larppiin, jonka sääntöjä en ole sisäistänyt. Sadun unenomaisuus ja sen hahmojen karikatyyrisyys eivät herättäneet minussa varsinaisesti uusia kysymyksiä. Hahmot vaikuttivat kohtaloonsa määrätyiltä, eikä juopoilta vaimonhakkaajilta voinut odottaa kuin ohikiitävää järjen välähdystä punaisen turpeissa silmissä. Voi tosin olla, että omat genretyypilliset silmälasini ovat samenneet. Teos voisi hyvinkin aueta ja kasvaa merkitykseltään toisenlaisessa tilassa ja asennossa.

Teoksen nimi oli osuva Pinokkio-vertauksen, ikonisen Marilynin ja muiden arkkityyppien toistuvuuden vuoksi. Jos teoksen syrjäkylää lukee suhteessa ympäröivään todellisuuteemme, voimme kaikki nimetä teoksen kylälle ja kaupungille kopiot paikoista, joissa olemme itse asuneet. Maailman väestön valtaosa elää maailmassa, jossa yksilöllisillä valinnoilla ei ole merkitystä. Kaikkien pihoilla on samanlaisia emalivateja ja muoviämpäreitä, onnekkailla on isoäitien kutomia perintömattoja. Vielä onnekkaammat voivat ruokkia lapsiaan viiriäisenmunilla.

 

Multietnisyyden irvikuva

img_1156Kierrätyskorista löytyi australialais-tanskalaisen Jeff Matthewsin teos Halality (Tammi, 2002, suom. Veijo Kiuru) joka lähti mukaani vain raflaavan nimen vuoksi. Vaikka olen ollut tuohonkin aikaan kiinnostunut pohjoismaisesta siirtolaiskirjallisuudesta, ei minulla ole muistikuvaa tästä kirjallisesta tapauksesta, mutta kirja herätti muuten vereviä muistoja omasta maahanmuuttoepisodistani Tanskaan. Olen asunut maassa romaanin tapahtumahorisontin aikana tai vähän ennen sitä. Oikeistopopulismi oli siellä jo tuolloin räikeää, ja olin siitä aidosti hämilläni. Monikulttuurisista lähiöistä uutisointi sai usein aikaan aamukahvien kakomista. Tanskalaiseen kulttuuriin kuului myös jatkuva muille uskonnoille irvailu, erityisesti islamille. Tämä ei välttämättä esiintynyt aina vihamielisenä islamofobiana, vaan pikemminkin oman, sekulaarin länsimaisen identiteetin puolustuksena.

Kirjaa on mainostettu ja kehuttu aikanaan autenttisena nuorison äänenä. Se on kirjoitettu täysin puhekielellä, dialogin muotoon ja gangsta-asennetta mukaillen. Tekstissä tekstiviestit näyttelevät myös keskeistä osaa, vaikka vaikeassa huume- ja viinakoukussa elävä päähenkilö Phoenisis ei ehdi viesteihinsä vastata. Phoenisis on ilmeisesti kirjailijan alter ego, jonka isä on australialainen, ja tästä johtuen perheessä puhutaan rikasta sekakieltä. Maahanmuuttonäkökulma on teoksessa monisyinen, haastava ja vähemmän idyllinen. Nimi halality on vitsi, joka viittaa 90-luvun alun megahittiin, Soul II Soulin, ”Back to Life”. ”Back to halality” voisi olla orastavan maahanmuuttokriitikon läppä. Islamista tai muslimeista teos kertoo lopulta vain nimellisesti.

Koen, että teoksen ksenofobinen asetelma voisi olla suomalaista arkea vuonna 2017. Päähenkilön paras ystävä tulee tuntemattoman muslimijengin surmaamaksi Kööpenhaminan yössä, ja surmasta syntyy suuri mediakohu. Extra Bladetin toimittaja soluttautuu jopa nuoren miehen hautajaisiin, ja käyttää myös seksiä kätevänä tiedonsaantimenetelmänä. Phoenisisilla olisi hyviä syitä radikalisoitua, ja monet tahot yrittävät vaikuttaa hänen kantaansa, mutta hän on liian sekaisin aineista kiinnostuakseen politiikasta. Kirjassa käytetty etnisiiin vähemmistöihin viittaava kieli on yhtä alatyylistä kuin meillä tänä päivänä Rajat kiinni-keskusteluryhmässä.

Yllättävän hyvin jaksoin rämpiä tämän provosoivan karikatyyrigallerian läpi. Kirjaa voi olla vaikeaa arvostaa romaanina, mutta siitä on tehty elokuva, ja siinä on aineksia myös standup-komediaan. Ainoat nautinnolliset kohdat liittyivät ruokaan, arvostetaanhan tässä perinteisiä tanskalaisia hautajaisherkkuja ja myös australialaista grilliruokaa. Fariinisokerissa paahdettu kana alkoi kovasti kiinnostaa, joten lukukokemus ei mennyt hukkaan.

Kirja ei tuntunut rasistiselta, vaan pikemminkin matalasti koulutettujen jenginuorten maailmankuvan avaukselta. Siinä kaikki käyttivät julkeita ilmaisuja kaikista ryhmistä, sillä puskahuutelu kuului viidakon lakiin. Siinä ei kuitenkaan ollut terävää yhteiskunnallista kärkeä samalla lailla kuin esimerkiksi vastaavista porukoista kirjoittaneella ruotsalaisella Jonas Hassan Khemirillä on ollut. Suomalainen ghettokirjallisuus on vasta sikiövaiheessa, mutta jään odottamaan siltä jotain muuta kuin pelkkää huumehöyryistä kohellusta.

Persustanian haavoittuvuudesta

  • img_1139Risto Isomäki on kirjailija, jonka teoksista olen lukenut enemmän poliittisia kuin kirjallisuuskriittisiä arvioita. Häntä pidetään tietyissä piireissä jonkunlaisena ekologisena guruna, osasihan hän ennustaa Thaimaan tsunamin teoksessaan Sarasvatin hiekkaa (2005). Olen ymmärtänyt, että faktan ja fiktion suhde on ollut hänen teoksissaan monille haasteellista, sillä Isomäen ensisijainen missio kirjailijana on valistaa ihmisiä mahdollisista ekokatastrofeista.

Haudattu uhka (Tammi, 2016) palaa Isomäen kestohuolenaiheeseen, ydinvoimaloiden uhkakuviin ja niiden mahdolliseen kytkökseen ydinaseteollisuuteen ja terrorismiin. Teos kuvaa karmivan todennäköistä lähitulevaisuutta, jossa Suomen sisäiset ääriryhmät ovat molemmat radikalisoituneet, ja ISIS/Daesh on soluttautunut myös kotimaisiin instituutiohin, kuten armeijaan. Eletään vuotta 2027, eikä talouden kurimus ole hellittänyt. Maaseutu on autioitunut entisestään, ja eteläisen Suomenkin kylät ovat tyhjentyneet veronmaksajista.

Teos alkaa tyhjentävän karmivasti Daeshin iskulla Linnanjuhliin. Ydinjätteillä myrkytetty juhlaruoka saa aikaan massiivista tuhoa niin uhreissa kuin heidän auttajissaan. Poliisin toimintakykyisyys tilanteessa, jossa osa sen johdosta ja suurin osa päättäjistä on kuollut tai kuolemassa, on rajallista. Daeshin vaatimuksena on kansan alistuminen islamiin ja ehdottomaan monoteismiin. Osa kansasta olisi valmis luopumaan Pojasta ja Pyhästä Hengestä yhteiskuntarauhan vuoksi, sillä he eivät ole muutenkaan tottuneet haastamaan riitaa kaksituhatta vuotta vanhasta satukirjasta.

Päähenkilöinä ovat rikoskomisario Aishawarya Sadiq ja entinen CIA:n salainen agentti Lauri Nurmi, joka on palannut synnyinmaahansa elämään hiljaiseloa. Aishawarya on yksinhuoltajan kasvattama yksinhuoltaja, puoliksi somali, puoliksi suomalainen, joka on kasvatettu nimellisesti islamin uskoon. Työidentiteetti on hänelle kuitenkin tärkeämpää kuin uskonnollinen tai etninen identiteetti, ja raskas työ vaatii välillä myös raskaita huveja. Aishawarya ja Lauri päätyvät jahtaamaan terroristejä Porin ulkosaaristossa, jonne Daesh on onnistunut perustamaan tukikohdan entiseen poikakotiin.

Teos alkaa tyypillisenä dekkarina, jossa poliisilaitoksen tyypeillä on keskeinen rooli, mutta kehittyy kahden ihmisen selviytymistaisteluksi ääriolosuhteissa. Toiminnallinen trilleri on siis kuvaavampi genrenimike, sillä kerronnan fokus on enemmän partiotaidoissa kuin psykologiassa. Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos siinä kuvatut poliittiset ääripäät olisivat saaneet enemmän syvyyttä hahmojen muodossa. Juoni olisi ollut paljon uskottavampi, jos Isomäki olisi päässyt edes yhden terroristin tai Rajat Kiinni-huutelijan ihon alle; nythän ääni on annettu oletetuille ”hyviksille” eli uppoavan lännen viimeisille sotureille.

Aishawaryan kohtalo Daeshin sotureiden vankina on karu, mutta kuvauksesta jäi mielikuva, ettei Isomäki ole kovinkaan perehtynyt islamin käsityksiin seksuaalisuudesta tai sotaraiskauksiin. Ylipäänsä islamin osuus tätä islamilaista valtiota kuvaavassa teoksessa oli ohut, ehkä siksi, ettei kirjailija halua tehdä yhtälöä, että Daesh edustaisi mitään islamin valtavirtaa.

Lukukokemus oli ymmärrettävästi ahdistava, mutta uskon toisenlaisten lukijoiden saavan nautintoa ydinteollisuuden salaisuuksien seikkaperäisestä paljastamisesta. Kahden ihmisen sissisodankäynti yli kahtasataa huippukoulutettua Daesh-miestä vastaan oli minulle uuvuttavaa luettavaa, samoin pitkät esseemäiset osiot, joissa luennoidaan erilaisista ydinkärjistä. Teos sijoittuukin HELMET-haasteessa kohtaan 48: ”Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.”

Isomäki jakanee mielipiteitä, eikä hän tarjoamallaan tiedon määrällä nouse koskaan isänpäivien tai joulujen hittikirjailijaksi. Lukijalta vaaditaan tietyntyyppistä ekopoliittista suuntautumista, jotta tyyli avautuisi kunnolla. Tämä teos on saanut lehdistössä kirjavan vastaanoton, mutta yhtään ylistävää arviota en ole toistaiseksi bongannut. Itse koin kuvatun terroristihyökkäyksen skenarion pelottavan realistisena, mutta olisin kaivannut enemmän dystooppisia ulottuvuuksia. Dystooppinen juoni olisi lähtenyt kehittymään, jos näkökulmia olisi jaettu useammalle henkilölle ja jos juonessa olisi pysytty enemmän ihmisten ilmoilla.

Suomen lähitulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat ja trillerit ovat edelleen tervetulleita, sillä moni käsittelee niiden kautta omaa vaikeaa arkeaan tässä absurdissa nykyisyydesssä. Tähän teokseen verrattava realistinen dystopia on Tero Sompin Leijonan varjo (2013), joka käsittelee äärioikeiston vallankumousta ja sen diktatuurin aiheuttamaa eristäytymistä. Se herätti minussa enemmän vastarintaa ja halua nousta barrikadeille kuin tämä teos. Pidin tästä energiapoliittisena keskustelunavauksena, mutta en niinkään kaunokirjallisena teoksena. Sekin on harmi, sillä viihdyin kyllä kuvatussa luonnossa ja rikkaassa kielessä. Henkilöhahmot jäivät yksiulotteiseksi ja heidän välisensä dynamiikka kiusallisen mustavalkoiseksi, valitettavasti.