Lopunaikojen luomiskertomus

Köyhä maa on kahtiajakautunut, junarata vie onnenonkijoita pääkaupunkiin, jossa on maan ainoa Amerikkalainen sairaala. Kansalaisten suunnitelmat jäävät työttömyyden kurimuksessa kesken, kerjäläiset asuttavat kesken jääneiden talojen betoniluurankoja. Maaseudun köyhillä on jäljellä oma kunniansa, perinnekäsityöt, isoäitien kutomat matot ja isien nikkaroimat huonekalut. Maalla köyhätkin nauttivat edelleen kahvista ja pasteijoista, ja perjantai-iltaisin elokuvista kyläkoululla.

Sinikka Vuola maalaa vahvan symbolista aikuisten satumaisemaa spekulatiivisessa romaanissaan Replika (Tammi, 2016). Kylän puuseppä veistää itselleen kauan kaivattua perillistä, ja meren rannalla rautaporttien takana asuvalla Siniparralla on painavia salaisuuksia piilossa kellarissaan. Maalla, kulttuurilla tai kielellä ei ole sadussa suurta merkitystä, mutta yksityiskohdat viittaavat mahdollisesti johonkin pieneen keskiamerikkalaiseen valtioon. ”Vaalea jumalatar” Marili on tappanut itsensä unilääkkeillä jo kauan sitten, mutta edelleen hän on kylän mytologiassa keskeinen hahmo. Väritelevisio ja Polaroid-kamera ovat maalaisille ylimaailmallisia ihmeitä.

Kertoja on nuori, toisella kymmenellään elävä yksinhuoltajaäidin lapsi, jonka sukupuolellakaan ei ole pitkään aikaan merkitystä. Hän kärsii isättömyydestä ja joutuu äitinsä saattohoitajaksi. Orpous ajaa hänet neurologiseen tilaan, jossa hän näkee vain puolet maailmastaan. Hän päätyy potilaaksi pääkaupungin ainoaan sairaalaan, jossa on hoidossa myös Siniparta. Vanhan miehen iho on muuttunut hopeanväriseksi sydänlääkkeiden voimasta.

Pidin teoksessa paljon runollisesta kielestä, munakoisonvärisistä taivaista ja pomeranssinsävyisistä aamuista. Aistien, viettien ja ruumiillisuuden kuvauksena Vuolan teksti lähenee ranskalaisten feministifilosofien tyyliä – olin näkevinäni tässä varsinkin Algeriassa kasvaneen Helene Cixous’n vaikutteita. Yleinen ”kehitysmaalaisuus” ilman historiallisia viitteitä on kerronnallinen ratkaisu, joka kenties keskittää lukijan huomion oleelliseen, mutta itseäni tämä myös ärsytti. Länsimaisista, kristinuskon sävyttämistä myyteistä tässä oli kyse kauttaaltaan, eikä asetelman eksoottisuudella mässäillä. Teos ei ainakaan kerro vaikeasti aukeavasta vieraasta kulttuurista.

Kuolemanpelko lienee teoksen keskeisin teema. Kyläläiset eivät ainakaan ole kuolemasta vieraantuneita, vaan yhteisö huolehtii sairaista ja kuolevista. Lesket performoivat leskeyttään mustin korsetein, ja kylän hautausmaa on värikkäiden kärsimysnäytelmien estradi. Riikinkukot käyvät hautajaisissa kuokkimassa, ja kylän pappi ei peittele himokkaita katseitaan nuorempia naissurijoita kohtaan. Varsinaiset demonit pitävät majapaikkaansa Siniparran talossa, jonka kellarissa hakattujen vaimojen varjot monistuvat.

Luulen, että olisin ollut teokselle otollisempaa yleisöä 90-luvulla, jolloin luin enemmän tämän tyyppistä mytologiasta ja psykoanalyysista ammentavaa fiktiota. Nyt tuntui kuin olisin jäänyt keskelle taitavasti rakennettuja kulisseja tai olisin osallistunut larppiin, jonka sääntöjä en ole sisäistänyt. Sadun unenomaisuus ja sen hahmojen karikatyyrisyys eivät herättäneet minussa varsinaisesti uusia kysymyksiä. Hahmot vaikuttivat kohtaloonsa määrätyiltä, eikä juopoilta vaimonhakkaajilta voinut odottaa kuin ohikiitävää järjen välähdystä punaisen turpeissa silmissä. Voi tosin olla, että omat genretyypilliset silmälasini ovat samenneet. Teos voisi hyvinkin aueta ja kasvaa merkitykseltään toisenlaisessa tilassa ja asennossa.

Teoksen nimi oli osuva Pinokkio-vertauksen, ikonisen Marilynin ja muiden arkkityyppien toistuvuuden vuoksi. Jos teoksen syrjäkylää lukee suhteessa ympäröivään todellisuuteemme, voimme kaikki nimetä teoksen kylälle ja kaupungille kopiot paikoista, joissa olemme itse asuneet. Maailman väestön valtaosa elää maailmassa, jossa yksilöllisillä valinnoilla ei ole merkitystä. Kaikkien pihoilla on samanlaisia emalivateja ja muoviämpäreitä, onnekkailla on isoäitien kutomia perintömattoja. Vielä onnekkaammat voivat ruokkia lapsiaan viiriäisenmunilla.

 

Multietnisyyden irvikuva

img_1156Kierrätyskorista löytyi australialais-tanskalaisen Jeff Matthewsin teos Halality (Tammi, 2002, suom. Veijo Kiuru) joka lähti mukaani vain raflaavan nimen vuoksi. Vaikka olen ollut tuohonkin aikaan kiinnostunut pohjoismaisesta siirtolaiskirjallisuudesta, ei minulla ole muistikuvaa tästä kirjallisesta tapauksesta, mutta kirja herätti muuten vereviä muistoja omasta maahanmuuttoepisodistani Tanskaan. Olen asunut maassa romaanin tapahtumahorisontin aikana tai vähän ennen sitä. Oikeistopopulismi oli siellä jo tuolloin räikeää, ja olin siitä aidosti hämilläni. Monikulttuurisista lähiöistä uutisointi sai usein aikaan aamukahvien kakomista. Tanskalaiseen kulttuuriin kuului myös jatkuva muille uskonnoille irvailu, erityisesti islamille. Tämä ei välttämättä esiintynyt aina vihamielisenä islamofobiana, vaan pikemminkin oman, sekulaarin länsimaisen identiteetin puolustuksena.

Kirjaa on mainostettu ja kehuttu aikanaan autenttisena nuorison äänenä. Se on kirjoitettu täysin puhekielellä, dialogin muotoon ja gangsta-asennetta mukaillen. Tekstissä tekstiviestit näyttelevät myös keskeistä osaa, vaikka vaikeassa huume- ja viinakoukussa elävä päähenkilö Phoenisis ei ehdi viesteihinsä vastata. Phoenisis on ilmeisesti kirjailijan alter ego, jonka isä on australialainen, ja tästä johtuen perheessä puhutaan rikasta sekakieltä. Maahanmuuttonäkökulma on teoksessa monisyinen, haastava ja vähemmän idyllinen. Nimi halality on vitsi, joka viittaa 90-luvun alun megahittiin, Soul II Soulin, ”Back to Life”. ”Back to halality” voisi olla orastavan maahanmuuttokriitikon läppä. Islamista tai muslimeista teos kertoo lopulta vain nimellisesti.

Koen, että teoksen ksenofobinen asetelma voisi olla suomalaista arkea vuonna 2017. Päähenkilön paras ystävä tulee tuntemattoman muslimijengin surmaamaksi Kööpenhaminan yössä, ja surmasta syntyy suuri mediakohu. Extra Bladetin toimittaja soluttautuu jopa nuoren miehen hautajaisiin, ja käyttää myös seksiä kätevänä tiedonsaantimenetelmänä. Phoenisisilla olisi hyviä syitä radikalisoitua, ja monet tahot yrittävät vaikuttaa hänen kantaansa, mutta hän on liian sekaisin aineista kiinnostuakseen politiikasta. Kirjassa käytetty etnisiiin vähemmistöihin viittaava kieli on yhtä alatyylistä kuin meillä tänä päivänä Rajat kiinni-keskusteluryhmässä.

Yllättävän hyvin jaksoin rämpiä tämän provosoivan karikatyyrigallerian läpi. Kirjaa voi olla vaikeaa arvostaa romaanina, mutta siitä on tehty elokuva, ja siinä on aineksia myös standup-komediaan. Ainoat nautinnolliset kohdat liittyivät ruokaan, arvostetaanhan tässä perinteisiä tanskalaisia hautajaisherkkuja ja myös australialaista grilliruokaa. Fariinisokerissa paahdettu kana alkoi kovasti kiinnostaa, joten lukukokemus ei mennyt hukkaan.

Kirja ei tuntunut rasistiselta, vaan pikemminkin matalasti koulutettujen jenginuorten maailmankuvan avaukselta. Siinä kaikki käyttivät julkeita ilmaisuja kaikista ryhmistä, sillä puskahuutelu kuului viidakon lakiin. Siinä ei kuitenkaan ollut terävää yhteiskunnallista kärkeä samalla lailla kuin esimerkiksi vastaavista porukoista kirjoittaneella ruotsalaisella Jonas Hassan Khemirillä on ollut. Suomalainen ghettokirjallisuus on vasta sikiövaiheessa, mutta jään odottamaan siltä jotain muuta kuin pelkkää huumehöyryistä kohellusta.

Persustanian haavoittuvuudesta

  • img_1139Risto Isomäki on kirjailija, jonka teoksista olen lukenut enemmän poliittisia kuin kirjallisuuskriittisiä arvioita. Häntä pidetään tietyissä piireissä jonkunlaisena ekologisena guruna, osasihan hän ennustaa Thaimaan tsunamin teoksessaan Sarasvatin hiekkaa (2005). Olen ymmärtänyt, että faktan ja fiktion suhde on ollut hänen teoksissaan monille haasteellista, sillä Isomäen ensisijainen missio kirjailijana on valistaa ihmisiä mahdollisista ekokatastrofeista.

Haudattu uhka (Tammi, 2016) palaa Isomäen kestohuolenaiheeseen, ydinvoimaloiden uhkakuviin ja niiden mahdolliseen kytkökseen ydinaseteollisuuteen ja terrorismiin. Teos kuvaa karmivan todennäköistä lähitulevaisuutta, jossa Suomen sisäiset ääriryhmät ovat molemmat radikalisoituneet, ja ISIS/Daesh on soluttautunut myös kotimaisiin instituutiohin, kuten armeijaan. Eletään vuotta 2027, eikä talouden kurimus ole hellittänyt. Maaseutu on autioitunut entisestään, ja eteläisen Suomenkin kylät ovat tyhjentyneet veronmaksajista.

Teos alkaa tyhjentävän karmivasti Daeshin iskulla Linnanjuhliin. Ydinjätteillä myrkytetty juhlaruoka saa aikaan massiivista tuhoa niin uhreissa kuin heidän auttajissaan. Poliisin toimintakykyisyys tilanteessa, jossa osa sen johdosta ja suurin osa päättäjistä on kuollut tai kuolemassa, on rajallista. Daeshin vaatimuksena on kansan alistuminen islamiin ja ehdottomaan monoteismiin. Osa kansasta olisi valmis luopumaan Pojasta ja Pyhästä Hengestä yhteiskuntarauhan vuoksi, sillä he eivät ole muutenkaan tottuneet haastamaan riitaa kaksituhatta vuotta vanhasta satukirjasta.

Päähenkilöinä ovat rikoskomisario Aishawarya Sadiq ja entinen CIA:n salainen agentti Lauri Nurmi, joka on palannut synnyinmaahansa elämään hiljaiseloa. Aishawarya on yksinhuoltajan kasvattama yksinhuoltaja, puoliksi somali, puoliksi suomalainen, joka on kasvatettu nimellisesti islamin uskoon. Työidentiteetti on hänelle kuitenkin tärkeämpää kuin uskonnollinen tai etninen identiteetti, ja raskas työ vaatii välillä myös raskaita huveja. Aishawarya ja Lauri päätyvät jahtaamaan terroristejä Porin ulkosaaristossa, jonne Daesh on onnistunut perustamaan tukikohdan entiseen poikakotiin.

Teos alkaa tyypillisenä dekkarina, jossa poliisilaitoksen tyypeillä on keskeinen rooli, mutta kehittyy kahden ihmisen selviytymistaisteluksi ääriolosuhteissa. Toiminnallinen trilleri on siis kuvaavampi genrenimike, sillä kerronnan fokus on enemmän partiotaidoissa kuin psykologiassa. Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos siinä kuvatut poliittiset ääripäät olisivat saaneet enemmän syvyyttä hahmojen muodossa. Juoni olisi ollut paljon uskottavampi, jos Isomäki olisi päässyt edes yhden terroristin tai Rajat Kiinni-huutelijan ihon alle; nythän ääni on annettu oletetuille ”hyviksille” eli uppoavan lännen viimeisille sotureille.

Aishawaryan kohtalo Daeshin sotureiden vankina on karu, mutta kuvauksesta jäi mielikuva, ettei Isomäki ole kovinkaan perehtynyt islamin käsityksiin seksuaalisuudesta tai sotaraiskauksiin. Ylipäänsä islamin osuus tätä islamilaista valtiota kuvaavassa teoksessa oli ohut, ehkä siksi, ettei kirjailija halua tehdä yhtälöä, että Daesh edustaisi mitään islamin valtavirtaa.

Lukukokemus oli ymmärrettävästi ahdistava, mutta uskon toisenlaisten lukijoiden saavan nautintoa ydinteollisuuden salaisuuksien seikkaperäisestä paljastamisesta. Kahden ihmisen sissisodankäynti yli kahtasataa huippukoulutettua Daesh-miestä vastaan oli minulle uuvuttavaa luettavaa, samoin pitkät esseemäiset osiot, joissa luennoidaan erilaisista ydinkärjistä. Teos sijoittuukin HELMET-haasteessa kohtaan 48: ”Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.”

Isomäki jakanee mielipiteitä, eikä hän tarjoamallaan tiedon määrällä nouse koskaan isänpäivien tai joulujen hittikirjailijaksi. Lukijalta vaaditaan tietyntyyppistä ekopoliittista suuntautumista, jotta tyyli avautuisi kunnolla. Tämä teos on saanut lehdistössä kirjavan vastaanoton, mutta yhtään ylistävää arviota en ole toistaiseksi bongannut. Itse koin kuvatun terroristihyökkäyksen skenarion pelottavan realistisena, mutta olisin kaivannut enemmän dystooppisia ulottuvuuksia. Dystooppinen juoni olisi lähtenyt kehittymään, jos näkökulmia olisi jaettu useammalle henkilölle ja jos juonessa olisi pysytty enemmän ihmisten ilmoilla.

Suomen lähitulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat ja trillerit ovat edelleen tervetulleita, sillä moni käsittelee niiden kautta omaa vaikeaa arkeaan tässä absurdissa nykyisyydesssä. Tähän teokseen verrattava realistinen dystopia on Tero Sompin Leijonan varjo (2013), joka käsittelee äärioikeiston vallankumousta ja sen diktatuurin aiheuttamaa eristäytymistä. Se herätti minussa enemmän vastarintaa ja halua nousta barrikadeille kuin tämä teos. Pidin tästä energiapoliittisena keskustelunavauksena, mutta en niinkään kaunokirjallisena teoksena. Sekin on harmi, sillä viihdyin kyllä kuvatussa luonnossa ja rikkaassa kielessä. Henkilöhahmot jäivät yksiulotteiseksi ja heidän välisensä dynamiikka kiusallisen mustavalkoiseksi, valitettavasti.

Itseään toteuttaville äideille

img_1104Annamari Marttisen Kuu huoneessa (Tammi, 2009) kutsui minua kannen keväisten värien vuoksi – turkoosin ja violetin yhdistelmä puhuttelee minua aina ja virittelee henkisyyttäni. Teos kertoo vaihtoehtohoitojen runsaudensarvesta ja pienen kaupungin naisista, joilla ei ole paljon luontaisia kanavia toteuttaa itseään.

Päähenkilö Katjaan oli helppo samastua. Pitkän kotiäitiyden jälkeen työttömäksi jääneellä humanisti-Katjalla ei ole näkyvyyttä työmarkkinoilla, eikä TE-toimiston sponsoroima sihteerikurssikaan lupaa kuuta taivaalta. Katja on ajelehtija, fiilistelijä, hyväksyntää etsivä taivaanrannanmaalari, joka löytää vastauksena alkavaan masennukseensa kylän rajalliset henkiset riennot.

Kaikki riennoissa käyvät ovat keski-ikäisiä naisia, jotka yrittävät kaupitella toisilleen ylihinnoiteltuja ihanuuksia kotikutsuilla ja vuokratuissa hoitohuoneissa. Henkinen yrittäjyys voisi olla varteenotettava ura Katjalle, mutta hänen taloudenpitonsa on holtitonta. Aina ei ole varaa edes maksullisten luentojen ovirahaan. Nälkä henkisellä tiellä kasvaa syödessä, eikä häntä arveluta sijoittaa viikon ruokarahoja puolihuolimattomaan selvännäkijäsessioon maata kiertävän Irman kanssa. Katja pystyy tähän ainoastaan siksi, että hänellä on työssä käyvä mies elättäjänään.  Hän selvästi uskoo, että saatuaan kehonsa hiivat tasapainoon perheen talouskin alkaa kukoistaa. Usko ihmeisiin vaikuttaa tässä hyvin samansuuntaiselta kuin äsken lukemassani helluntailaisuuden kuvauksessa Terhi Törmälehdon  esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (2017). Molemmissa vahva karismaattisuus ja hurmoksellisuus vievät naisilta jalat alta.

Katjan ainoaksi täyspäiseksi juttukumppaniksi nousee oma teinipoika Panu, joka pitkän totuttelun jälkeen alkaa nähdä jotain järkeä äidin itukokeiluissa. Kuitenkin linssispagetin pakkosyöttäminen kasvaville lapsille on takkuista. Tästä pääsisimme suoraan päivänpoliittisiin keskusteluihin vegaaniruokien ideologisuudesta. Kahdeksan vuoden sisällä tämän teoksen julkaisusta on tapahtunut paljon elämäntapamarkkinoilla, mutta teos on silti edelleen ajankohtainen. Marttinen tuntee kuvaamansa kentän suvereenisti ja tarjoaa myös lempeää huumoria manipulaation ja  ahneuden keskellä.

Vuoden mittaisen etsikkoajan jälkeen Katja siirtyy tilaan, jossa hän voi syödä äitinsä leipomia korvapuusteja ja myös masennuslääkkeitä. Marttinen ei anna valmiita ratkaisuja tai vastauksia henkisen tien etsijöille, mutta romaanin pääsävy on tutkivan kriittinen. Tämänkään teoksen luettuani en ole itse valmis luopumaan mieltymyksistäni vaihtoehtohoitoihin ja ei-kristilliseen henkisyyteen; näen edelleen kentällä myös ihmisen kasvua aidosti tukevia elementtejä. Aidon ja epäaidon tunnistaminen taas on toinen kysymys. Teoksessa esitetty huoli ruokavaliosta olivat mielestäni aivan asiallista, vaikkakin puritanismi on aina pahasta, koska se tappaa elämänilon.

Olen lukenut Marttiselta neljä teosta ja tästä pidin toistaiseksi eniten. Koin kuuluvani teoksen ydinkohdeyleisöksi. Astetta rankempaa huumoria samasta aiheesta oli Jessica Sunin romaanissa Hoito (2014), jossa keski-ikäinen miesterapeutti oli huomattavasti tämän teoksen astrologi-Erkkaa törkeämpi tapaus. Teokset muodostavat kiinnostavan vuoropuhelun keskenään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 10: ”Kirjan kansi oli mielestäsi kaunis.”

Kohti globaalia ikääntymistä

aurinkokissaKappas, vihdoin sain luettua teoksen, joka sopii sekä HELMET-haasteeseen (36. Elämäkerta tai muistelmateos) että tukee yhtä tammikuun opintojaksoani, kurssia vanhuudesta. Kevät tulee varmaan menemään pitkälti täsmälukemistojen parissa.

Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi (Tammi, 2016, suom. Raija Rintamäki) tuskin kelpaa geriatrian kurssikirjaksi, mutta tämä ilmavan esseistinen yhden vuodenkierron päiväkirja antaa paljon uutta ajateltavaa meidän eri-ikäisten ikääntyvien tulevaisuudesta. Muuten Mazzarella on mielestäni aloittanut ”tätikirjojen” kirjoittamisen liian nuorena – huomaan, että hän on avautunut vanhenemisestaan jo parinkymmenen vuoden ajan, eikä tässäkään teoksessa vielä täytetä kuin seitsemänkymmentä vuotta. Kirjallaan Täti ja krokotiili (1995) Mazzarella lanseerasi aikanaan Suomeen ruotsalaista positiivista tätienergiaa, joka oli omanlaisensa piristeruiske, tavallisen elämän ylistys feministisen ajattelun virrassa.

Tämä teos kertoo vuodesta, jolloin kirjailija valmistelee henkisesti syntymäpäiviään. Aurinkokissa on San Franciscosta hankittu aurinkoenergialla toimiva kiinalainen muovilemmikki, joka heiluttaa tassuaan valon mukaan innokkaasti tai laiskasti. Merete ja hänen uusi aviomiehensä L. ovat innostuneet Amerikan länsirannikon road tripeistä, samoin kuin amerikkalaisista risteilyaluksista, joilla matkustaminen on omatoimimatkailun täydellinen antiteesi.

Kirjallisuustieteilijäksi Mazzarella on yllättävän kiinnostunut sosiologiasta, ja lainaakin relevantteja tutkimuksia ei pelkästään vanhenemisesta, vaan työelämän ja parisuhteellisuuden globaaleista muutoksista. Yksi hänen lempisosiologeistaan on amerikkalainen Arlie Hochschild, joka on kirjoittanut monipuolisesti tämän päivän kapitalistisesta tunnetyöstä ja myös parisuhteiden markkinoista. Miesten ja naisten ikä näyttäytyy hyvin eriarvoisena esimerkiksi kaupallisissa treffipalveluissa, joista varsinkin miehet usein etsivät itseään nuorempaa seuraa. Miltä ylipäänsä tuntuu olla koko ajan (sekä töissä että vapaa-ajalla) kompakti tuote, jota pisteytetään markkina-arvon mukaan?

Mazzarella kirjoittaa hämmentävän avoimesti kahdesta avioliitostaan (niitä oli kolmaskin, mutta lyhyeksi jääneenä se ei mahdu tämän teoksen pirtaan). Kolmatta kertaa naimisiin hän pääsi eläkeiässä, ja liitossa eletään vielä kerronnan nyt-hetkessä jonkunlaista kuherruskuukausivaihetta. Ennakkoluuloton aviomies ei edes pane pahakseen sitä, että Merete käy säännöllisin väliajoin huoltamassa pariskuntaa reippaasti  vanhempaa ex-miestään Uppsalassa. Kyse ei kuitenkaan ole moniavioisuudesta, vaan selvästi joustavan postmodernista perhekäsityksestä. Jotenkin koen, että tällainen avoimuus on harvinaisempaa suomenkielisen enemmistön parissa, vaikka osapuolet olisivatkin akateemisia älykköjä.

Teoksessa pohditaan syvällisesti historiallisia prosesseja ja maailmanpolitiikan nurjaa puolta. Benjaminilainen historian enkeli muistuttaa olemassaolostaan mm. päivänsankarin synttäriristeilyllä, johon osallistuvat myös hänen lapsensa ja lastenlapsensa. Tunisiassa seurue onnistuu välttämään itsemurhapommituksen, jossa useampi risteilymatkailija kuolee. Lampedusa on Tunisiasta vain kivenheiton päässä, eikä huoletonta Club Med-tunnelmaa voida enää palauttaa loppureissuksi. Mazzarella ei tässä vello valkoisen naisen taakassa, mutta potee silti lievää syyllisyyttä läheltä piti-tilanteen jälkimainingeissa.

Koin eniten samastumista Mazzarellan kirjailijaminän kanssa, hän kun ei ole runsaasta tuotannostaan huolimatta onnistunut koskaan tuotteistamaan itseään. Tässä käydään läpi monia takavuosien piinallisia julkisia esiintymisiä ja mediajulkisuutta, jossa huomio on kiinnittynyt täysin muuhun kuin kirjallisiin ansioihin. Mazzarella saattaa olla tunnetumpi kirjailija Ruotsissa kuin Suomessa, jonne häntä kutsutaan edelleen opettamaan ja esitelmöimään, mutta ruotsalainen media on aina ilkeillyt suomenruotsalaisten kirjailijoiden kustannuksella – ehkä siksi, että he ovat se ainoa etninen vähemmistö, jolle on varaa piikitellä. Mozzarella on hänen pilkkanimensä Ruotsissa, mikä ilmeisesti viittaa lempeään mauttomuuteen, kesyyteen.

Ikääntymisestä kertovana kirjana Aurinkokissan vuosi on kaikkea muuta kuin hassunhauska ”hyvän mielen teos”, ja se kommentoikin piikikkäästi kaikkia leffoja ja tv-sarjoja, joissa vanhuksista tehdään söpön harmittomia maskotteja. Itse olen tässä blogissa arvioinut joitain viime aikojen vanhuutta kästteleviä viihderomaaneja, joista mielestäni juuri ne ruotsalaiset ovat olleet noloimpia. Mazzarella ei varmasti taipuisi lukemaan esimerkiksi Catharina Ingelman-Sundbergin selkokielisiä rosvoromaaneja (Kakkua, kiitos oli itsellenikin viime vuoden karmeimpia tuttavuuksia).

Luin teosta enemmän omaelämäkerrallisena tekstinä kuin esseekokoelmana, vaikka substanssin tasolla tässä liikutaan vahvasti yksityisestä kohti yleistä, yhteistä ja poliittista. Esseistinä Mazzarella on luonut oman kepeän pirskahtelevan tyylinsä, jossa vaikeista asioistakin puhutaan sopivan hengittävästi. Jotkut voisivat pitää eläkeläispariskunnan arjen kuvauksia jutusteluna, mutta itse nautin varsinkin matkakuvauksista.

Mazzarellalta olen toistaiseksi lukenut vain ei-fiktiota, joten hänen romaaninsa kiinnostaisivat seuraavaksi. Ja mielellään alkukielellä. Sekin tuli uutena tietona, ettei hän olekaan suomenruotsalaista sukua, vaan hänen vanhempansa puhuivat kotona ruotsia lingua francana. Hänen äidinkielensä, jos ollaan tarkkoja, on tanska.

Hanki itsellesi voimaeläin

unikoiraMarko Hautalan Kuokkamummo (2014) oli alkuvuoden erikoinen yllättäjä, ja sen innoittamana tartuin jo toiseen Hautalan teokseen, Unikoiraan (Tammi, 2012). Vaikka molempien teosten kiinnekohtana on Vaasan kaupunkimaisema, ne ovat ilahduttavan erilaisia teemoiltaan ja tunnelmiltaan. Kauhussakin voi olla erilaisia viboja ja nyansseja; tässä henkilöiden elämismaailma oli akateemisempi ja tiedostavampi kuin Kuokkamummossa,  mutta silti he olivat yhtä alttiita yliluonnollisille kokemuksille.

Romaanin päähenkilö Joonas on vastikään eronnut, paikalleen jämähtänyt yliopiston hallintovirkamies, joka ei odota arjeltaan suuria. Hänelle mustavalkoisten elokuvien katsominen äänettömällä on korkeinta rentoutumista, ja tämän lisäksi hän käy kansalaisopiston eidolon-terapiakurssilla, todennäköisesti enemmän sopivan tyttöystävän löytämisen toivossa kuin aidosti aiheesta kiinnostuneena. Kurssilla käy vain kaksi miestä, jotka sopivasti kyräilevät toisiaan. Kurssin vetäjä Aliisa on mystinen tapaus, joka Joonaksen yllätykseksi ilmaiseekin kiinnostuksensa opiskelijaansa kohtaan varsin avoimesti.

Joonaksella ei tunnu olevan tarpeeksi suuria luurankoja kaapissaan edes hypnoosiin pohtautuvaa terapiaa varten. Välillä hänen mielessään kummittelee unikoira, jonka prototyypin hän kohtasi 90-luvun reppumatkalla Ateenassa. Tuolloin katukoira johdatti Joonaksen ja tämän vihaisen tyttöystävän oikealle asemalle, jotta matka saattoi jatkua ja pari tehdä sovinnon. Tyttöystävä ja entinen vaimo Meeri ei enää kummittele Joonaksen elämässä, vaan pariskunta on eronnut sovussa. Sen sijaan Joonas saa yllätysvieraan lukioaikaisesta kaveristaan Jyristä, joka ei ole koskaan sopeutunut suomalaiseen työelämään eikä henkiseen ilmapiiriin.

Jyri on se baari-iltojen ilkeä älykkö, joka osaa hurmata naiset derridalaisilla analyyseillaan, mutta samalla polttaa siltoja takanaan kuolettavasti. Jyri on onnistunut jakamaan elämänsä Hong Kongin ja Thaimaan paratiisisaarten välillä, ja haluaa tarjota ystävälleenkin poispääsyn näköalattomasta oravanpyörästä. Jyrin elämänasennetta kuvaa medaljonki, jota hän on kantanut pari vuosikymmentä kaulassaan: sen nimi on Onni ja se pitää sisällään itsemurhapillerin otettavaksi juuri oikealla hetkellä. Jyrin kutsumana Joonas pääsee muutamaksi päiväksi kokemaan aitoa YOLO:a Hong Kongin huumekortteleihin ja läheisten vuorten aitoon luonnolliseen ”pilveen”. Oudompi todellisuus löytyy kuitenkin lähempää kotoa, saarelta, josta kaikki kirjan hahmot saavat elämäänsä vakavasti häiritseviä viestejä.

Pidin kirjan matkakuvauksista paljon. Hong Kongin lisäksi tässä päädytään Ukrainaan Tsernobylin voimalan läheisyyteen, josta epäonnistunut tiedemieskaksikko etsii mystistä unenantajaa. Lars Fritzénin hahmo pelotti minua oikeasti, vaikka hänenkin toiminnalleen annettiin jokseenkin loogisia selityksiä. Romaani herätti myös kriittisiä kysymyksiä vaihtoehtohoidoista ja niiden valvonnasta. Jopa Valviran rooli nousee merkittäväksi mysteerion purussa. Mikä eidolonissa on vaarallisinta, onko se puoskarointia vai vapauttaako se ihmismielen täyteen potentiaaliinsa?

Kauhukirjaksi Unikoiraan on siroteltu sopivasti myös tavallista arkea. Yliopistomaailmassa työkaverien loppuunpalaminen ei aina johdu yliluonnollisista syistä, ja kahvihuoneen naisten juoruilukin on normaalia kauraa. Psykoosiin sairastuva pomo Torsti oli herkullinen hahmo, jonka hoitoon ohjaus ei meinannut luonnistua keneltäkään työyhteisön jäseneltä.

Kirja soveltuu myös sellaisille lukijoille, jotka eivät yleensä lue kauhua. Kauhu tässä on enemmän päänsisäistä kuin ulkoisiin tapahtumiin liittyvää. Kohtaukset eivät ole erityisen verisiä, eikä painajaisetkaan aiheuta lukijassa unettomia öitä. Tämäntyyppiseen hienovaraiseen jännitykseen jää helposti koukkuun.

Yksi lensi pois lobotomiasta

jalonen-kirkkausReilu kymmenen vuotta sitten paikkailin aukkojani suhteessa Australasian mantereen kirjallisuuteen. Sain kunnian tutustua Janet Frameen (1924-2004) ainakin kahden omaelämäkerrallisen teoksen kautta. Koko tuotantoa ei ollut saatavilla edes yliopiston kirjastossa, mutta feministisissä kirjallisuuspiireissä Frame oli postuumisti nouseva tähti.

Riitta Jalonen tuntuu kirjailijalta, joka kypsyttelee teemojansa pitkään ja huolellisesti. Vaikuttaa siltä, että hän on lukenut Framen koko tuotannon ja myös hänestä kertovat muut romaanit ja elämäkerrat. Nyt hän tuo Framen erikoisen elämäntarinan meille luettavaksi suomen kielellä, fiktioksi puettuna. Kirkkaus voisi olla myös fan fictionia. Jos se olisi nuoren esikoiskirjailijan tuotos, se voitaisiin jättää julkaisematta juuri siksi.

Teos on erittäin kompakti, pakahduttava, tunteisiin vetoava ja taitavasti editoitu. Tekstin ammattimaisuus näkyy yksinkertaisessa kielessä – lauseet ovat tiiviitä, kirkastettuja. Jalonen ei pyri kielellään ainakaan ylilyömään esikuvaansa, vaan työskentelee tämän hengessä. Pääsemme perille kaikkiin kohteisiin, Uuteen Seelantiin, Espanjaan ja Lontooseen, tapaamme merkittäviä toisia, perheen jäseniä, ystäviä, rakastajia, psykoanalyytikkoja ja psykiatreja. Tapaamme Janetin eri mielentiloissa ja vaiheissa. Jos Janet ei kerro uusille ystävilleen mielenhäiriöistään, ei monikaan uskoisi hänen käyneen niin syvissä vesissä. Janet esittäytyy romaanissa moninaisena, ainutlaatuisena ja koko ajan nahkaansa uudelleen luovana taiteilijana. Tässä siis hyvät uutiset.

Olen lukenut kirjasta arvioita, joissa pohditaan elämäkerrallisen romaanin kirjoittamisen oikeutusta samalla tapaa kuin postkoloniaalit kriitikot pohtivat kulttuurisen omimisen kysymystä. Tässä kirjassa Uusi Seelanti ei esiinny erityisen eksoottisena maana, eikä Janet ole missään määrin ”kulttuurinen toinen”. Huoli siitä, saako historiallisesti merkittävän taiteilijapersoonan tarinan ”omia” osaksi omaa romaanin juontaan, on mielestäni turha. Tätä tehdään kaikkialla ja varsinkin, jos päähenkilön reaalimaailman vertauskohde on jo kuollut, se on enimmäkseen kohteensa tuotantoa hyvällä tavalla esilletuovaa, eli tärkeää kulttuurityötä.

Itse olen lukenut Framelta teokset To the Is-land (1982) ja The Angel At My Table (1984), ja näiden pohjalta varsinkin romaanin Uuden Seelannin osuudet tuntuivat liian tutuilta ja uskollisilta Framen omalle kerronnalle. En suoraan sanottuna aina tiennyt, oliko Jalosen tarkoituksena suomentaa Framea vai irrottautua hänen kertomastaan. Napanuora kohteeseen tuntui liian tiukalta. Koska Framea ei ole koskaan suomennettu, tästä teoksesta tuli olo, että kirjailija halusi sivistää niitä, jotka eivät koskaan ”ulukomaankieliseen” teokseen tartu. Kirjan ainutlaatuisuuden voi siis ymmärtää vain tunkkaisen Suomi-ghetton ulkopuolinen lukija, joka on myös perehtynyt muuhun Frame-kirjallisuuteen.

Pidin kirjassa eniten osuuksista, jossa Janet matkailee Ibizan saarella ja Andorrassa 1950-luvun lopulla. Nämä olivat ainoita paikkoja, joissa hänet nähtiin kokonaisvaltaisena ihmisenä, ei mielenterveyskuntoutujana. Ibizalla Janet pääsi neitsyydestään ja tuli raskaaksi. Andorrassa hän sai keskenmenon ja melkein meni naimisiin italialaisen lukutaidottoman salakuljettajan kanssa. Euroopan eri osien kehityserot nousivat tässä kiinnostavalla tavalla esiin, samoin käsitykset mielen tasapainosta.  Varsinkin Espanjassa kaikkiin ongelmiin etsittiin ensisijaisesti tukea Jumalalta. Englannissakin häneen takertuu konservatiivinen irlantilainen Patrick, torjuttu kosija, joka Janetin hyljeksimänä lopulta löytää puhtaan katolisen puolisonsa Yhdysvalloista. Tämä maailmankuva tuntui Janet Framesta kotoisalta, sillä se edusti hänen kotikasvatustaan siitä huolimatta, että hän oli koulussa ja yliopistossa vihkiytynyt sekulaarimpiin maailmanselityksiin.

Janet Frame esiintyy romaanissa hyvin humaanina, helposti samastuttavana sankarittarena, jonka elämän loppupuoli lupaa aurinkoisempia aikoja. Solidaarisuuden viesti on romaanissa vahva. Samoin se todennäköisesti ihastuttaa niitä lukijoita, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta ja köyhyydestä – se vie kerralla moniin paikkoihin ja tutustuttaa niiden outoihin tyyppeihin. Eurooppalaisten outouksia selvitetään jopa enemmän kuin uusiseelantilaisten.

Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi kummittelemaan, mitä maailmankirjallisuus olisi menettänyt, jos Janet Framelle olisi tehty lobotomia Seacliffin mielisairaalassa 50- luvulla. Tämänkin vuoksi kirja kannattaa lukea, sillä se tarjoaa vertailukohtia psykiatrisen hoidon historiaan eri maissa ja mantereilla.