Räkkärimarketin legit rebel

Teos: Paula Noronen: Tarja Kulho. Paha saa paikkansa. (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Paula Noronen

Päteekö karman laki Korson Räkkärimarketin kehityskeskusteluissa? Ja kuinka pärjätä työpaikalla, jonne pyritään entistä enemmän palkkaamaan nuoria ekstraajia kokeneiden myyjien sijaan? Ja mitä tehdä, kun esihenkilö Erja pakottaa työpaikan kustantamaan terapiaan tunneilmaisun parantamiseksi?

Näitä teemoja käsittelee Paula Noronen kolmannessa teoksessaan supersankari Tarja Kulhosta. Nämä teokset ovat kepeitä, ja minun on ollut vaikea hahmottaa niitä kaunokirjallisia teoksina, koska muistan vielä hyvin Tarjan radio-ohjelman 00-luvulta. Olen kuunnellut kaikki kolme teosta, ja viihtynyt tässä peruskorsolaisessa mielenmaisemassa mainiosti, mutta kirjojen arviointi on haasteellista.

Tässä teoksessa Tarja joutuu kohtaamaan työpsykologi Sinikka Miinan, joka ei ole lainkaan tyytyväinen hänen panokseensa itsereflektiivisissa terapiatehtävissä. Tarja panee lekkeriksi kiitollisuuspäiväkirjaa pitäessä, mutta onnistuu vähän paremmin vihanhallinnan simulaatiotehtävissä. Tosin tyynyn pahoinpitelykin on arveluttavaa puuhaa rivitalossa, sillä Tarja ei haluaisi profiloitua miehenhakkaajana.

Työpaikalta poissa pysyminen ottaa toki koville, sillä kuinka työkaverit pärjäisivät ilman tätä naispuolista Robin Hoodia?

Luin putkeen tämän ja Enni Mustosen maalaisromanttisen osuuskauppakuvauksen 1980-luvulta. Vaikka kirjat kuuluvat täysin eri genreihin, niissä käsiteltiin lopulta aika lailla samoja teemoja – työn tehostamista, hankalia esihenkilöitä ja kaupan alan tulevaisuutta. Vaikka kehitys on kehittynyt, ja kassahenkilöiden tulevaisuus on nyt todella vaakalaudalla, teoksista löytyi henkilöhahmojen tasolla jopa jotain yhteistä.

En saanut postattua viime kesänä julkaistusta Tarjan lomakirjasta, vaikka senkin kuuntelin sujuvasti. Tämä teos resonoi kai enemmän omakohtaisten työelämäkokemusten kautta. En myöskään tiedä, olisinko innostunut kirjasarjasta, ellen olisi kuunnellut radio-ohjelmaa 00-luvun alkupuolella.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

Täyttä elämää Perillistenkadulla

Teos: Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Perillistenkatu on köyhien kortteli Lappeenrannassa, jossa varakkaimmilla on oma huusi ja lapsille leikkimökki. Siellä omaa puutaloa asuttaa Pöyhösten laajennettu perhe, Topias, Lahja ja näiden aikuiset tyttäret perheineen. Eletään vuotta 1939, jolloin lappeenrantalaisia kiinnostavat enemmän puutarhatyöt ja vaurastuminen kuin raudan kerääntyminen itärajalle.

Pirjo Tuominen on Lappeenrannassa syntynyt kirjailija, joka on viettänyt suurimman osan elämästään Länsi-Suomessa. Olen lukenut hänen kirjojaan noin kymmenen vuoden ajan, mutta minulla ei vieläkään ole vahvaa kokonaiskäsitystä hänen laajasta tuotannostaan.

Oletan, että tässä romaanissa on omaelämäkerrallisen aineksia, mutta minun ei tarvitse tietää, kuinka paljon. Kyseessä on suht perinteinen nuoren naisen kasvutarina, jonka alkuvaiheita määrittelee toinen maailmansota. Tyttö jää puoliorvoksi jo vauvana, kun isä kuolee talvisodan ensimetreillä rintamalla, mutta puutaloyhteisö huolehtii, ettei tytöltä pääse puuttumaan mitään olennaista – ainakaan sen omilla hyvinvoinnin mittareilla.

Teoksen Viena on oppimishaluinen tyttö, joita kiinnostaa runonlausunta, teatteri ja baletti. Myös hänen lempeä, kaunosieluinen äitinsä Hanna kuolee tytön ollessa teini-ikäinen. Vienalle on tiedossa perintörahoja, mutta Helmi-täti toimii niiden haltijana 21 vuoden ikään saakka. Näin ollen Viena joutuu asumaan alivuokralaisena ja käymään sekalaisissa töissä kustantaakseen lukio-opinnot.

Teos on poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja eläydyin varsinkin alun sota-ajan tunnelmiin. Kuvaus Taipalsaaren evakkoajoista ja tuon saaren naisten keskinäisistä kahinoista oli jopa verevämpää kuin puutalokorttelin meininki. Viola- niminen suvun matriarkka ja lottajohtaja ei ollut kovin sympaattinen voimahahmo, eli Tuominen osoittaa tässä, millaisia valtataisteluja ja hierarkioita tuon järjestön johtoon on liittynyt. Naisten maanpuolustuksesta ei piirretä liian ruusuista kuvaa.

Teos kuitenkin keskittyy enemmän 1950-lukuun, eli Vienan nuoruuteen. Tämä tarinointi tuntui minusta jo monta kertaa kuullulta, sillä minulla on muistitietoa toisen välisuomalaisen kaupungin puutalokortteleista. Lappeenrannalle ominaista toki on ollut armeijan keskeinen rooli kaupunkikuvassa, eli ”paikallinen väri” liittyy muun muassa hienosteleviin upseerinrouviin, jotka eivät anna poikiensa seurustella työväen kakaroiden kanssa. Mutta kuvauksen tuon ajan koulunkäynnistä, seurusteluhuolista ja kesätöistä olin jo kuullut livenä sukulaisiltani.

Uskon silti, että teos voi olla tämän äitienpäivän hittikirja, ja toivon sille muitakin kuin kahdeksankymppisiä lukijoita. Teosta suosittelen niille, joita kiinnostaa tavallinen arki, sosiaalihistoria ja luokkaerot. Kovin poliittista kuvausta ei kirjaan kuitenkaan mahdu, sillä henkilögalleriaan ei kuulu esimerkiksi kommunisteja. En kokenut tätä puutteena, mutta olisin ehkä kaivannut kuvattuun puutalokortteliin himpun verran moninaisempia hahmoja.

Surutyötä pandemian aikaan

Teos: Merete Mazzarella: Violetti hetki (Tammi, 2022)

Suomennos: Raija Rintamäki

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Martin Schreck (1947-2021) oli suomalainen homojen oikeuksien puolustaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka oli nuorena miehenä mukana perustamassa SETA:a. Hän oli myös Merete Mazzarellan pikkuveli, joka eli omalla tahollaan hiljaisempaa elämää kuin akateemisesti menestynyt siskonsa. Kun Martin kuoli Tanskassa pandemia-aallon keskellä, sisko Merete ei päässyt hyvästelemään veljeään matkustusrajoitusten vuoksi. Kirjan kirjoittaminen veljestä tuntui luontevalta tavalta prosessoida tätä elämänmittaista ihmissuhdetta.

Luin jo ennen kirjaan tarttumista kritiikkiä LGTB-piireistä Mazzarellan lähestymistavasta, eli monien mielestä hän ei ole tässä teoksessa perehtynyt tarpeeksi syvällisesti suomalaisten homojen historiaan. Merete oli tietoinen veljensä homoudesta jo tämän nuoruudessa, mutta teema ei ollut sisarussuhteessa erityisen politisoitunut ulottuvuus. Kirjassa Mazzarella kuitenkin kysyy itseltään, pitikö hän omaa elämäänsä jotenkin tärkeämpänä kuin veljensä.

Martin Schreck muutti Suomesta äitinsä kotimaahan Tanskaan vuonna 1976, ja asui siellä loppuelämänsä. Toki hän vietti välillä aikaa Suomessa, mutta elämän tärkeät koordinaatit olivat Kööpenhaminassa. Hän kävi töissä maan postilaitoksessa, toimi siellä teknisissä asiantuntijatehtävissä, eikä koskaan puhunut töistään edes parhaille ystäville. Työ ei ollut miehen elämän keskeinen ankkuri, mutta se mahdollisti matkustelevan elämäntavan. Myöhemmässä iässä hän alkoi viihtyä Thaimaassa, jossa hänellä oli myös miessuhteita. Suhteissa oli taloudellista tukitoimintaa, vaikka Martin ei halunnut olla näiden miesten ”setäsponsori”.

Martinin ystäväpiirissä moni ystävä kuoli AIDS:iin 1980-90-luvuilla. Martin itse oppi omissa suhteissaan varovaisuuteen, ja hänelle romanttinen rakkaus oli aina tärkeämpää kuin seksi. Mazzarella sai tietää veljensä elämän intiimimmästä puolesta vasta kuoleman jälkeen, kun hän sai 20 kg painavan lähetyksen täynnä tämän papereita. Martin oli hamstraajaluonne, joten tämän kokoelmiin kuului myös edesmenneiden ystävien ja sukulaisten arkistoja. Rakkauselämästään Martinilla oli tapana kirjoittaa ”salakielellä” suomeksi, mikä ei ollut hänen kotikielensä missään vaiheessa elämää.

Mazzarella palaa teoksessaan myös kaksikon lapsuuteen, josta pitkä jakso kului Kiinassa, jossa heidän isänsä toimi diplomaattina. Sisarukset kävivät siellä katolista koulua ja opiskelivat englanniksi nunnien ohjauksessa. Sisarusten ymmärrys perheen yhteydestä on ollut erilainen: Merete koki perheyhteyden tiiviinä, kun taas Martin kertoi kärsineensä yksinäisyydestä ulkomaan komennuksilla. Toisaalta Martin eli pidempään vanhempiensa kanssa lähetystöelämää, kun taas Merete lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin. Näistä vaiheista on enemmän jälkiä Mazzarellan aiemmissa muistelmateoksissa.

Jossain vaiheessa tätä muuten tiivistä muistelmaa koin, että kertoja eksyi viimeaikaisten, sekavien lukemistojensa pariin, jotka eivät kaikki käsitelleet veljen lähellä olleita teemoja. Tosin olen tottunut hänen ”jutustelevaan” tyyliinsä hyvässä ja pahassa. Tässä kirjassa hän kerää kokoon sekalaisia kirjallisia havaintoja lähestyvästä kuolemasta, mihin kirjan nimikin viittaa. Mutta en nähnyt Sigmund Freudin suusyövän ja Martin-veljen kohtalon välillä automaattista yhteyttä. Mazzarella ei tosiaankaan ole uransa aikana ehtinyt perehtyä kovin syvällisesti sateenkaariasioihin, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi kirjoittaa veljestään niillä eväillä, joita hänellä on. Jonkin verran kirjasta löytyy viitteitä suomalaisten homojen sosiaalihistoriaan, mutta tämä tuntui yleistiedon tasoiselta.

Yleisemmällä tasolla teos kertoo maailmalle levinneestä suvusta ja perheestä, joka ei ole pandemian vuoksi voinut tavata toisiaan, ja maailmasta, joka luo fyysisiä esteitä kohtaamisille. Moni lukija voi varmaasti samastua etähautajaisten ja etäsurutyön teemaan. Iloa tuottivat myös tarinat Martinin tanskalaisesta lähipiiristä, ja näiden yhteydenpidosta Suomeen.

Minulle tämä oli rehellinen, lämminhenkinen ja oivaltava tarina veljen ja siskon suhteesta, enkä itse osannut pyytää Mazzarellalta lisää tietoa jostain veljen elämän ulottuvuudesta. Suhtaudun muutenkin tämäntyyppisiin teoksiin enemmän taideteoksina kuin historiikkeinä, eli koen, että surutyöstä kirjoittavalla omaisella on kaikki valta kirjoittaa omannäköisensä portretti edesmenneestä läheisestä.

Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.

Yhtä suurta monikansallista perhettä

Teos: Hanna Arvela: Ihmeperhe (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Viimeaikaisissa lukemistoissani näkyy selvästi punainen lanka: monessa työn alla olevassa teoksessa on päähenkilöinä pahoinvoivia lapsia ja nuoria eteläisessä Suomessa.

Hanna Arvelan romaani Ihmeperhe seuraa pahamaineisen Saarivuoren lähiön alakoulun erityisluokan 4-5 F elämää yhden syyslukukauden aikana. Luokalla opettajat vaihtuvat tiiviiseen tahtiin, mutta koulunkäyntiavustaja Marke on ollut puikoissa jo kymmenen vuotta. Viisikymppinen Marke tulee Virosta, ja joutuu koulutyön sivulla ottamaan iltasiivousvuoroja, koska kaupunki ei suostu vakinaistamaan avustajan pestiä.

4-5 F-luokalla on kymmenen oppilasta, joista vain yksi on tyttö. Lievästi kehitysvammaisen Geishan ei edes kuuluisi olla koko koulussa, mutta kaupunki ei säästösyistä suostu siirtämään tyttöä erityiskouluun. Markella menee paljon aikaa tytön pukemiseen ja riisumiseen välitunneiksi. Tämän lisäksi hän toimii koko koulun diabeteshoitajana, mutta tuskin tämäkään näkyy merkittävästi palkkakuitissa. Luokan oppilaista yli puolet ovat maahanmuuttajataustaisia, ja monella on lastensuojelun asiakkuus.

Luokan uusi erityisopettaja on keski-ikäinen nimetön mies, joka kokee olevansa byrokraattinen ohjeistaja, ei huolehtija. Mies on ennen Saarivuoreen päätymistä kiertänyt Helsingin kantakaupungin kouluja, joissa haasteet ovat olleet erityyppisiä. Mies on jäänyt nuorena leskeksi ja on lapseton, ja hänen maailmankuvansa on pahasti kyynistymässä. Työparina Marke haastaa hänen työotettaan, ja samaan aikaan oppilaat laskevat päiviä ja viikkoja siihen, että uusi opettaja ottaisi loparit.

Kirjassa käsitellään todella rankkoja ilmiöitä, mutta äänensävy onnistuu silti olla humoristinen. Suurin osa tapahtumista sijoittuu luokkahuoneeseen, ja teos on dialogipainotteinen. 4-5 F opiskelee enimmäkseen omassa luokassaan väliaikaisessa parakissa, sillä esimerkiksi puutöiden ja musiikkiluokkaan oppilaiden käytös on liian rajua. Koulun rehtoria ei pahemmin nähdä parakin puolella, ja hän on kehittänyt ovelia välttelymekanismeja erityisopettajien suhteen.

Luokassa on kiusaamista, mutta ei välttämättä enemmän kuin normiluokassa. Oppilaiden harjoittama kiusaaminen on niin fyysistä ja ilmiselvää, että siihen on helppo puuttua. Suurempi ongelma on jatkuva puhelinralli lastensuojelun työntekijöiden kanssa. Tätä ei aina ehdi tehdä työajalla. Osa lapsista käy koulua lastenkodista käsin, yksi turvakodista. Lasten asuinpaikat vaihtuvat, ja välillä joku siirtyy kotikouluun.

Teos keskittyy enemmän sosiaaliseen problematiikkaan kuin esimerkiksi mielenterveys- tai neuropsykiatrisiin diagnooseihin. Tämä on hyvä valinta, sillä esimerkiksi ADHD:sta on jo olemassa aika paljon kirjallisuutta. Olen takavuosina lukenut joitain Torey Haydenin, tuon erityisopetusklassikkokirjailijan teoksia, mutta pitänyt niitä liian emotionaalisina (vaikka on niissä painavaa asiaa, ja ymmärrän hyvin niiden suosion). Tässä teoksessa vältetään tuo vaara, sillä fokus on enemmän koulussa yhteisönä ja osana ympäröivää yhteiskuntaa. Monikulttuurisuus on toki haaste tässä yhteisössä, mutta myös piilevä voimavara. Tässähän käydään aika skarppeja keskusteluja uskonnoista, kansallisuuksista, kieli-identiteetistä ja muista heimokuuluvuuksista. Eli tämä työhönsä leipääntynyt opettaja onnistuu välillä vahingossa saamaan aikaan edistyksellistä pedagogiikkaa.

Teoksessa eletään maailmassa, jossa köyhyydessä kasvaneet lapset ovat aidosti innostuneita LIDL:in 95 centin joulukalentereista, ja samalla sohivat luokkahuoneessa perhosveitsillä aina, kun aikuisilta silmä välttää. Teos osoittaa onnistuneesti sen, kuinka harva lopulta soveltuu tuollaisen porukan kasvattajaksi.

Salakahvittelua utopiayhteisössä

Teos: Pirjo Tuominen: Jälkeemme kukkiva maa (Tammi, 1986/2022)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Brasilialainen Penedo on yhteisö, josta olen lukenut jonkun verran vuosien varrella, ja se on mahdollisesti suomalaisten siirtolaisten perustamista utopiayhteisöistä se, jolla on vahvin historiallinen jälki. En ole tietoisesti etsinyt romaaneja näistä yhteisöistä, mutta Pirjo Tuomisen teos on jo kolmas aiheesta lukemani. Mari Mörön romaanissa Hajavalo (2018) seikkailtiin Kanadan Sointulassa 2010-luvulla, ja Katriina Ranteen (2021) romaani Maa kuin veri kertoi Argentiinan Colonia Finlandesan historiasta monen sukupolven tarinan.

Tuominen on kirjoittanut tämän dokumentaarisen romaanin vuonna 1986, ja osa sen teemoista saattaa kiinnostaa lukijoita enemmän nyt kuin julkaisuhetkenä. Nyt ehkä eletään vahvemmin aikaa, jona utopiaan kannustavat maailmanlopun ennustukset purevat osaan kansasta. Teoksen tapahtumat keskittyvät 1920-30-luvuille, mutta kuulen samansuuntaisia sointuja tänään sekalaisen seurakunnan riveistä. Ja rokotekriittisyyttä tässä varsinkin harrastetaan, suunnilleen samoin äänenpainoin kuin nykyään.

Teoksen päähenkilöt ovat olleet reaalimaailman henkilöitä, joista osa on kirjoittanut omat muistelmansa Brasilian-ajasta. Toivo Suni oli jääksiläinen maanviljelijä, ja hänen vaimonsa Laura oli opettaja Viipurista. Pariskunta tapasi vuonna 1918, kun Laura toimi opettajan sijaisena Sunin kotikylässä. Hän jäi sisällissodan aikana mottiin palveluspaikkaansa, ja tuli Sunin tilan väen pelastamaksi. Sunin tilalla huollettiin myös valkoisia sotilaita, ja ennen tropiikkikuumeen pistoa nuori Toivo löysi virtaa elämäänsä haaveilemalla suur-Suomeen hiihtämisestä.

Teos kuvaa avioliittoa, jossa puolisot ovat aidosti eri elementeistä tehdyt. Käytännöllinen vaimo ei haluaisi lähteä suurelle seikkailulle kahden pienen lapsen kanssa, mutta mitäpä tehdä, kun mies on myynyt perintötilansa ja maansa rahoittaakseen hörhöjen hanketta Brasiliassa? Toivosta tulee pian yhteisön perustajan, toisen Toivon, Uusikallion luottomies, ja hän käy jo ennen Brasiliaan lähtöä epäonnistuneella varainhankintareissulla Kanadassa. Monessa suhteessa Toivo on aviomiehenä ”pitelemätön”, eikä liitossa ole mahdollista tehdä yhteisiä suunnitelmia. Laura elää pitkiä jaksoja yksinhuoltajana, ja palaa monta kertaa takaisin Suomeen aloittamaan elämäänsä alusta.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa faktaa, mutta tämä johtuu siitä, että olen jo lukenut nämä taustoitukset muualta. Yhteisön raha-asioita käsitellään myös perusteellisesti, mikä oli jo asteen kiinnostavampaa myös nykyajan perspektiivistä. Hyvin harvoin innostun romaania lukiessani henkilöiden taloudenhoidosta, mutta tässä sitä kuvattiin vetävästi. Mikäpä sai ihmisiä sijoittamaan Penedon hankkeeseen, jonka perustukset olivat varsin hatarat?

Penedoon päätyi monen kerroksen väkeä sekalaisia motiivein, eikä yhteisön ideologinen tausta ollut kaikille täysin kirkastunut. Uusikallion harjoittama puritanistinen elämäntapa ei ollut kaikille yhteisön asukkaille lähdön motiivi, eikä moni pystynyt siihen muutenkaan sopeutumaan. Itketti ja nauratti lukea yhteisön jäsenten salakahvitteluista, pullan ja kakkujen tankkaamisesta ja ruokaan kanavoituneesta koti-ikävästä. Eipä siis ole ihme, että Penedossa palvelee nykyään kahvila Korvapuusti.

Puolet teoksen tapahtumista sijoittuu Suomeen, sillä Sunin perhe päätyi seilaamaan uskollisesti kahden mantereen väliä isän ja äidin mielipide-erojen vuoksi. Pystyin samastumaan molempaan henkilöön olematta kummankaan puolella vahvasti.

Olen lukenut tuotteliaalta Tuomiselta useamman teoksen, joista kaikki eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Nyt voin mainita tämän ja Alaskaan sijoittuvan Villit vedet suosikeikseni hänen tuotannostaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

Kläpejä, klapeja ja lahkolaisia

Teos: Karin Smirnoff: Viedään äiti pohjoiseen (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Huomaan, etten ole jaksanut tehdä koostetta viime vuoden parhaista lukemistani kirjoista, mutta Karin Smirnoffin teos Lähdin veljeni luo (Tammi, 2021) kuului varmasti niihin. Jana Kippo, syrjäseutujen vanhusten kotihoitaja, jäi mieleen vahvana pohjoisruotsalaisena äänenä. Nyt Janan ja kaksoisveli Brorin saaga jatkuu matkakertomuksella heidän äitinsä juurille Torniojokilaaksoon, Kukkjärven kylään, jossa heitä odottaa lestadiolaisen yhteisön valikoiva syli. Äitimuori on halunnut tulla haudatuksi kotiseudulleen, ja muutenkin äidin kotiseuturakkaus yllättää tyttären.

Kukkjärvellä äiti ei ole Siiri Kippo, vaan legendaarinen Siiri Ravanti, jonka ristipistotyöt koristavat Rauhanyhdistyksen rukoushuoneen seiniä. Sisarukset perivät äidin kotitalon, ja Bror lähestyy huolestuttavalla tavalla uskonyhteisöä. Hän löytää Kukkjärveltä naisen, Sirkka-Liisan, jonka kanssa ei kuitenkaan voi seurustella ennen avioliittoa. Muorin sukutalossa taas asuu moniongelmainen Magdalena, jonka vuokraemäntänä oleminen on työteliäs homma.

Jussi taas on serkku, jonka kanssa Jana päätyy harrastamaan seksiä vähän samalla tavalla kuin kuvataiteilija-Johnin kanssa kotipuolessa. Yhtäkkiä kaksikko saa Magdalenan vauvan huollettavakseen, ja spontaani perhe-elämä alkaa ahdistaa Janaa.

Kuten sarjan aloitusosassa myös tässäkin osassa käsitellään suht järeitä teemoja kuten insestiä, alkoholismia ja lasten menetystä. Janan äidin tarina on hurja, mutta samanmoisia kohtaloita on ollut myös monella muulla kyläyhteisön jäsenellä. Henkilöhahmoja tässä kirjassa on runsaasti, ja minun oli vaikea pysyä mukana kaikkien sivuhenkilöiden kartoituksessa äänikirjaa kuunnellessa.

Kerronnallisesti sarjan kakkososa on vauhdikkaampi kuin ykkösosa, ja koin, että sen vaiheet saattavat avautua paremmin painettuna teoksena kuin äänikirjana. Kirjan Kukkjärvi ei ole aivan yhtä jälkijättöinen paikkakunta kuin sisarusten varsinainen kotikylä Smalånger, koska siellä on kansainvälistä turismia. Tämän vuoksi alueella on pakko opetella aidon espresson juontia ja mielikuvituksellisten gourmetruokien kehittelyä. Paha ”maailma” on siis enemmän läsnä lestadiolaisten ydinalueella kuin Västerbottenissa, jossa elämä on verkkaisempaa.

Koin osan teoksen sukuhistoriasta sosiaalipornahtavana, mutta pidin eniten Smirnoffin kuvaamasta taiteen tekemisestä ja kirjallisuuspohdinnoista lestadiolaisessa yhteisössä. Janan osa-aikatyö paikallisen koulun kuvaamataidon opettajana ei mene ihan nappiin, koska eräs oppilaista saa päähänsä piirtää Jeesuksen kossupullon äärellä. Kirjoja kylässä luetaan vähän enemmän kuin maalataan, ja yksi paikallisista miehistä paljastaa lukevansa Jojo Moyesia.

Lestadiolaisuuden kuvaajana Smirnoffia ei ainakaan voi syyttää liiasta kulttuurisensitiivisyydestä, mutta kaikkien kirjan ihmisten ongelmat eivät tunnu johtuvan uskosta tai sen puutteesta. Vastaavanlaista ahdistavaa pullantuoksuista suurperheidylliä ei tämä kirja kuvaa kuin jotkut suomalaiset lestadiolaisuutta kuvanneet kirjailijat (vrt. esim. Pauliina Rauhala), vaan tähän yhteisöön mahtuu valtava skaala mielen rikkonaisuutta, ja myös hajonneita perheitä.

Jatkan trilogian lukemista uteliaalla mielellä, ja odotan jo, mihin uuteen ammattiin Jana Kippo kolmososassa päätyy, sillä en usko hänen palaavan vanhushoidon maailmaan. Veikkaan, että kolmas osa saattaa sijoittua osittain ulkomaille, sillä Janasta jo paljastui maailmanmatkaajan siemeniä. Ehkä saamme kuulla vähän lisää hänen menneisyydestäänkin, vaikka hän palasi alun perin kotikyläänsä ”tyhjänä tauluna”.

Sumiainen maailmankartalle

Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja kaimaanin hymy (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila

Facebookin dekkariryhmästä huomasin, että Markku Ropposen Kuhala-dekkarisarjan uusin osa sijoittuu osittain Sumiaisiin, tuohon entiseen pohjoiskeskisuomalaiseen kuntaan, joka tunnetaan omaperäisistä asukkaistaan. Minulla on ollut kunnia oppia uimaan lapsena Sumiaisissa, sillä asuin viereisessä Suolahdessa, ja Sumiaisten puolen uimarannat olivat matalampia ja näin lapsiystävällisempiä kuin kotikunnassani. Myöhemmin olen kuullut Sumiaisista muun muassa siellä sijaitsevan oopperan muodossa. Kylässä on noin 1000 asukasta, mutta on huomattavasti suurempi henkisellä tasolla.

Tässä kirjassa Kuhala saa toimeksiannon Sumiaisista salaperäiseltä Oskari Hurskaiselta, mieheltä, jonka osaksi on langennut housunkannattajamuseon isännöinti. Oskari elää syrjäisessä pitäjässä peitenimellä, sillä hän on entisenä linnakundina todistajansuojeluohjelmassa. Kun hänen luonaan käy Jyväskylästä käytettyä Toyotaa katsastamassa vasta eronnut Sabine Ahola, alkaa kohtalo puuttua molempien elinkaareen. Kuhalalla on ollut kunnia tutustua molempiin näiden elämien viime metreillä.

Toinen kirjan keskeinen tapahtumapaikka on Muuramen Kinkovuori, omakotialue, joka on melkoinen rikkaidenranta. Siellä Sabine on pitänyt majaa eron jälkeenkin, vaikka Sabinen exä on alkanut myydä tätä arvokiinteistöä. Sabine kuolema tässä valkoisessa linnassa ei helpota myynti projektia, eihän moni halua rakentaa kotiaan murhapaikalle.

Kolmas kirjan konteksti sijoittuu pääkaupunkiseudulle, jonne Kuhala matkustaa Hippu-koiran kanssa hautaamaan ystäväänsä Huitsia. Siellä hän majoittuu nuukuuttaan Samaria-säätiön yömajaan Vantaalla, ja tutustuu naapuripedin kaimaanin. Kodittomilla on usein eksoottisia lemmikkejä, joiden vaikea kohtalo herättää eläinsuojelullisia kysymyksiä. Hautajaisepisodiin liittyy päätöntä kohellusta, joka joko viihdyttää tai rasittaa.

Itse olin tällä kertaa hieman rasittunut sarjan pinttyneistä maneereista, mutta pysyin tarinassa mukana, koska halusin tietää, kuinka kävisi Kuhalan avioliitolle, kun Anastasia, hänen kazakstanilainen lääkärivaimonsa, oli matkustanut Keski-Afrikan tasavaltaan avustushommiin. Liiton jatkoon liittyy epämääräistä epävarmuutta, vaikka Kuhala olisi ollut valmis lentämään rakkaansa luo koronarajoitteista piittaamatta.

Kyseessä on sarjan 19. osa, ja näyttäisi, että 20. osa on tulossa ulos uunista helmikuussa. Itse en ole seurannut sarjaa oikeassa järjestyksessä, mutta luulen lukeneeni noin puolet sarjasta. Edelleenkin minuun vetoaa sarjassa eniten keskisuomalaisuuden kuvaus, varsinkin haahuilu pienillä paikkakunnilla. Eli sain kirjasta taas aimo annoksen nostalgiaa, ja menovinkkejä, jotka ovat toteutettavissa.

Vain taivas rajapyykkinä

Teos: Carina Räihä: Huipulta huipulle. Elämänmuutos ja Everest (Tammi, 2010)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ilmeisesti osakseni on langennut lukea läpi kaikki BookBeatin Himalajan valloitus-aiheiset teokset. Ei huolta, sillä niitä ei lopulta ole monia, ja suomeksi ja englanniksi saatavilla olevien välillä ei ole suurta eroa. Monissa näissä kirjoittajana on joku julkkis, jota on kiipeilykärpänen purrut, ja kupletin juoni tuntuu ennalta-arvattavalta. Kiinnostavampia kirjoja näkyisi olevan saatavilla ruotsiksi, jopa niitä vanhempia klassikkoja, mutta ruotsinkieliset äänikirjat saattavat olla liian iso haaste juuri nyt. Oikeastaan minua kiinnostaa enemmän muu puuhastelu Himalajalla kuin vuorikiipeily, kuten luonnonsuojelu ja kasvien keräily. Näitä kirjoja on saatavilla vielä vähemmän, joten on luettava hakuammunnalla sitä, mitä sattuu löytämään.

Juuri lukemani Lotta Hintsan teos hämmensi minua sen verran, että näin aiheelliseksi lukea Carina Räihän vastaava teos vuodelta 2010. Räihä oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka valloitti Everestin, ja kiinnostavaa hänen tarinassaan on se, että hän teki sen 41-vuotiaana. 41 ei nykymaailmassa ole mikään korkea ikä muuten, mutta huippu-urheilijaksi harva enää tuossa iässä nousee. En tiedä, onko Everestin valloitus huippu-urheilua, ja kuten Räihä kirjassaan kertoo, hänkin kohtasi Nepalin-reisullaan toiveikkaita kiipeilijöitä, joilla oli takanaan huomattavasti vähemmän treeniä kuin hänellä itsellään oli.

Räihä oli matkansa aikana tietoinen siitä, että samaa maalia oli tavoittelemassa toinenkin suomalainen nainen. He eivät kohdanneet, mutta kilpasisko Anne-Mari Hyryläinen saavutti Everestin huipun viikkoa myöhemmin. Räihän teoksen henki ei ole yhtä kilpailuhenkinen kuin Hintsan teoksen, jossa myös esiintyy kilpaileva tiimi, jossa on suomalaisjäsen. Kuitenkin molemmissa esiintyy vahvana kilpailuasetelma toisen suomalaisen kanssa, ja jopa lievän ”bitchy” asennoituminen tähän kilpasiskoon. Mutta kaipa tuollaiset tunteet ovat inhimillisiä, kun on investoitu suuria summia hankkeeseen, jonka läpimeno on kovin epävarmaa.

Räihä vaikuttaa tasaisemmalta luonteelta kuin Hintsa, mutta tämä tasaisuus vaikuttaa myös tekstin laatuun latistavana tekijänä. Valitettavasti löysin tästä kirjasta huikean määrän kliseistä carpe diem-höttöä, joka ehkä 10 vuotta sitten on vielä mennyt läpi trendikkäänä, mutta joka ei enää myy. Minuun ei siis yhtään purrut kirjassa esitetty elämänmuutoksen jargon, vaan olisin mieluummin lukenut lisää vaikka jäähakuista ja hapenottolaitteista.

Keskeinen ero Räihän ja Hintsan kertomuksissa on se, että Räihä käytti nousunsa aikana lisähappea, hänellä oli henkilökohtainen sherpa ja hän kiipesi osana tiimiä. Hintsa taas kiipeili kokeneen miesystävänsä kanssa ilman lisähappea, ja virallisesti he olivat kahden hengen tiimi, vaikka olivat tekemisissä muiden porukoiden kanssa. Tarinoiden välillä on myös vuosikymmen aikaa, kiipeily on alana kehittynyt, ja sen ympärillä pyörivä turismi on osittain riistäytynyt käsistä. Näin ollen Räihä on antanut haastatteluissa ymmärtää, ettei hän aio enää palata Himalajalle, koska pitää ruuhkia 8 km korkeudessa liian riskialttiina ilmiönä. Hänhän sai kokea jotain tällaista minimuodossa jo vuonna 2010.

Pidin kyllä kirjassa itse matkakertomuksesta, ja Räihän nöyrästä asenteesta suhteessa tavoitteeseensa, mutta näen, että kirja on tuotettu liian nopealla aikataululla kaupallisia markkinoita varten. Näin ollen siitä jää puuttumaan ne erikoisemmat näkökulmat, mitä hyvissä matka/seikkailukirjoissa on. Löysin Hintsan teoksesta enemmän särmää, mutta se kertookin kesken jääneestä projektista, johon liittyi enemmän itkua ja hampaan puremista.