Dekkarikaloja tarinoiden meressä

Teos: Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus (Tammi, 2023)

Suomennos: Riina Vaakko

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Viime vuonna korkkasin ensimmäisen teoksen Elly Griffithsiltä, ja nyt on toisen Harbinder Kaur-dekkarin vuoro. Tämä sarja sijoittuu Brightonin seudulle Sussexiin, ja toisessa osassa pyöritään Shorehamissa, joka on pienempi rantakaupunki Brightonin kupeessa.

Rikoskomisario Harbinder Kaur asuu edelleen iäkkäiden vanhempiensa kanssa synnyinkodissaan, eivätkä porukat edelleenkään tiedä hänen lesboudestaan. Sikhiyhteisön uteliaat tädit käyvät ajoittain tiedustelemassa Harbinderin naima-aikeista, mutta vanhemmat näyttävät hyväksyneen tyttärensä haluttomuuden perustaa perhettä. Poliisivoimissa hänen suuntautumisensa on yleistä tietoa, ja välillä kollegat vitsailevat hänen moninkertaisesta marginaalisuudestaan.

Tässä osassa kuolema korjaa 90-vuotiaan leskirouva Peggy Smithin Seaview Courtin senioritalossa. Peggyn kuolema sydänkohtaukseen ei ensin kuulosta kovin epäluonnolliselta, mutta naisen lähipiirissä herää epäilys mahdollisesta murhasta, kun hänen laajasta kirjastostaan löytyy uhkailevia kirjelappuja.

Miksi siis Peggyn pojalla Nigelilla on niin kiire päästä eroon äitinsä kirjoista?

Peggy Smith osoittautuu murhakonsultiksi, joka on neuvonut dekkarikirjailijoita juonen kehittelyssä. Hänellä on ollut useita asiakkaita, joista jotkut ovat menestyneet urallaan paremmin kuin toiset. Mahdollista murhaajaa etsitään dekkarikirjailijoiden joukosta, koska kustannusmaailmassa on tuulista, ja kirjoittamisen tiedetään herättävän joissakin myrkyllistä kilpailuviettiä.

Peggyn kuolleena löytänyt ukrainalainen kotiavustaja Natalka on toinen kirjan avainhahmo, joka avaa hoivatyön halpuuttamisen todellisuutta. Care for You-yhtiö palkkaa lähinnä itäeurooppalaisia avustajia nollasopimuksella.

Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sodan alkua, mutta tuntuu sodanaikaisessa todellisuudessa enemmän ajankohtaiselta. Natalka on kotoisin Donetskista, ja hänen veljensä on kadonnut mystisissä olosuhteissa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa bitcoinien lohkomista, sillä hänen aikeenaan on sijoittaa joku päivä suuri summa kotimaan jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan hän pelkää Ukrainan mafiaa, sillä hän uskoo, että valkoinen auto seuraa häntä hänen arjessaan.

Brightonin seudun lisäksi teoksessa seikkaillaan Skotlannissa, jonne Peggyn ystävät matkustavat dekkarifestivaaleille. He harrastavat salapoliisin hommia matalalla profiililla, mutta raportoivat löydöksistään Harbinderille. Travelodge-hotelli tuntuu mitäänsanomattomalta majapaikalta, mutta se osoittautuukin kohtalokkaaksi mestaksi vähemmän kuuluisille kirjailijoille.

Itä-Eurooppa-kytkökset aukenevat tässä tarinassa varsin verkkaisesti, ja muutenkin teoksen tempo on viipyilevä. Nautin kyllä kerronnasta, mutta juuri nyt, kun olen lukenut niin monia kirjoja Ukrainasta ja Venäjästä, koin varsinkin teoksen Itä-Eurooppa-ulottuvuuden hieman laimeaksi.

Toinen asia, joka hieman ärsytti, oli keskeisten hahmojen ylikorostunut tietoisuus etnisyydestä ja sukupuolisesta suuntautumisesta. Mutta jatkan silti sarjan seuraamista, koska haluan tietää lisää sikhikulttuurista, ja vaikka sekään ei ole tässä sarjassa keskiössä, siitä lukija saa kuitenkin kiinnostavia välähdyksiä keittiön kautta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 8: ”Kirja kertoo pienestä kaupungista.”

Kirjeitä afganistanilaisella käsialalla

Teos: Svetlana Aleksijevits: Sinkkipojat (Tammi, 2023)

Suomennos: Pauli Tapio

Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Olen ollut innoissani Svetlana Aleksijevitsin yhteisöllisestä kirjoitustyylistä, mutta teoksiin tarttuminen on silti ollut hidasta. Joku vuosi sitten kuuntelin häneltä englanniksi valtavan laajan teoksen neuvostonaisista toisessa maailmansodassa, mutta Neuvostoihmisen loppu on kiinnostanut enemmän.

Nyt löysin 1990-luvulla kirjoitetun teoksen Sinkkipojat, joka vei kirjailijan aikanaan oikeuteen, kun kirjassa kuvattujen poikien äidit suuttuivat siitä tavasta, jolla Aleksijevits kuvasi poikien väkivaltaisia tekoja. Kunnon neuvostotyyliin äidit syyttivät kirjailijaa yksisilmäisestä lännen myötäilystä ja isänmaallisten nuorten miesten demonisoinnista. Epäiltiin, että Aleksijevits oli kirjoittanut teoksen vain Mercedes Benzin kiilto silmissä.

PEN oli juuri rantautunut entisen Neuvostoliiton maihin 90-luvun alussa, ja sai Aleksijevitsin keissin puolustettavakseen. Tapaus kertoo oivallisesti sananvapauden haasteista ideologisen myllerryksen keskellä.

En ole lukenut ainuttakaan teosta Afganistanin 1980-luvun sodasta venäläisestä/neuvostoliittolaisesta näkökulmasta, vaan kaikki aiemmat lukemistoni, jotka ovat sivunneet aihetta, ovat olleet afgaanien tai pakistanilaisten kirjoittamia. Kyseessä on kuitenkin Vietnamin sodan kaltainen sukupolvikokemus, joka on vaikuttanut syvästi ihmisten mieliin.

Juuri nyt tällä teoksella on valtava tilaus, koska se kertoo nuorista miehistä, jotka pakkovärvätään järkyttävän väkivaltaiseen sotaan. Valtio pyrkii antamaan sodasta mahdollisimman humaanin kuvan, sitä kuvataan jopa hyväntekeväisyysprojektina hyvin samalla tavalla kuin Venäjä nyt tekee itäisessä Ukrainassa. Jotkut pojista luulevat lähtevänsä kaukomaille romanttiseen seikkailuun, toisille se taas on mahdollisuus auttaa köyhiä sukulaisia. Kotirintamalla sotilaiden vanhempia saatetaan jopa kadehtia, sillä he saavat eksoottisia lahjoja ja rahaa. Pojille itselleen jopa köyhän Afganistanin kaupat ovat aarreaitta verrattuna kotimaan kommunistiseen niukkuuteen.

Moni äiti saa kotiin lomille huumeriippuvaisen ihmisraunion, joka ei enää pysty olemaan läsnä kotonaan totutuissa kuvioissa. Joidenkin pojat päätyvät kotiin palattuaan tappamaan ihmisiä huumepäissään täysin vailla sääliä tai katumusta. Valtio pyrkii vaikuttamaan siihen, ettei kukaan kertoisi julkisesti sodan nurjasta puolesta.

Eniten jäin kirjaa lukiessa pohtimaan kulttuurieroja, ja neuvostokoneiston suhtautumista Afganistanin paikallisiin etnisiin ryhmiin ja islamiin. Kylmän sodan aikana USA tuki mujahideen-sotureita, joiden tulkinta islamista oli äärikonservatiivinen, kun taas Neuvostoliitto tuki ns. edistyksellisiä voimia. On mahdollista, että 1970-luvulla ennen tätä sotaa itäblokin tuki sai Afganistanissa aikaan materiaalista kehitystä ja naisten aseman paranemista.

Vaikka teoksen pääpaino on nuorissa miehissä, kirjassa puhuvat myös maassa palvelleet naiset, jotka usein olivat ”sinkkipoikia” vanhempia, ja jotka olivat vapaaehtoisina harkinneet lähtöään huolellisemmin kuin nuoret asevelvolliset. Kirjan informanteilla ei ole yhtenäistä tulkintaa sodan tapahtumista, sillä he toimivat maassa kovin erilaisissa tehtävissä.

Teos on varsin kunnianhimoinen ja kattava, mutta lukijan on suhtauduttava genreen avoimin mielin. En ainakaan itse osannut lukea tätä juonellisena romaanina, koska siinä on niin monia kertojia, mutta samalla teos tuntuu liian kaunokirjalliselta tietokirjaksi. Ehkä teos avautuu parhaiten, jos lukija ei yritä pohtia sen genreä lainkaan.

HELMET- lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 49: Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Keskisuomalaista kirjallisuutta, osa 3

Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja epätarkka-ampuja (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila

Markku Ropposen esittely tässä blogissa keskisuomalaisen kirjailijana tuntuu hieman jälkijättöiseltä, koska olen jo käynyt läpi hänen tuotantoaan muutaman postauksen verran. Kuhala-sarjaan tutustuminen on kuitenkin tapahtunut epäloogisesti väärässä järjestyksessä, ja nytkin minulla on samaan aikaan työn alla sarjan kolmas ja kahdeskymmenes osa.

Viimeisimmässä osassa Kuhala on jäänyt leskeksi, kun Anastasia on menehtynyt trooppiseen tautiin toimiessaan lääkärinä Keski-Afrikan tasavallassa. Hautajaiset on pidetty Alma Atassa, ja Anastasian veli Arkadi häiriköi Kuhalaa testamentin yksityiskohdista. Miehen arki rytmittyy sururyhmässä käynnin ja Haddington Housen siemailun väliin.

Arkea häiritsee logistinen haaste, kun Kuhalan on aika luopua Mustankorkean omakotitalostaan. Ennakkomaksu uudesta rivitalopätkästä on jo tehty, mutta talon kauppaaminen takkuaa. Tilannetta ei yhtään auta se, että Mustankorkean talon pihalla on juuri käynyt kuolemassa mies, jopa asuntonäytön aikaan. Vainaja on kollega, eli kilpaileva yksityisetsivä, joka oli tullut etsimään apua kokeneemmalta konkarilta.

Kuhalan universumissa yksityisetsiviä on jopa niin monia, että heillä on liitto, ja liitolla nimikkoteepaita. Tämä oli yksi detalji, joka nauratti minua.

Samaan aikaan Urhonkadun poliisiasemalla puuhataan Kuhalasta elämäkertakirjaa. Poliisimies Sihtarisen Kuhala-fanitus tuntuu jo kiusalliselta, mutta hankkeesta on vaikea kieltäytyä, koska sen eteen on nähty niin paljon vaivaa. Myös Sihtarinen kuuluu jälkijättöisten boomereiden leiriin, sillä hän on ottanut käyttöönsä Kuhalasta kerätyt lehtileikemapit. Paperillinen toimisto on periaatekysymys, josta näiden hengenheimolaisten on vaikea luopua.

Tartuin kirjaan, koska pidin sen ökyilevästä kansikuvasta. Jotenkin tuo trooppisen oloinen pytinki sopii hyvin Jyväskylän mielenmaisemaan. Olen nimittäin bongaillut täällä enemmän virtaviivaisia ökytaloja kuin Tampereella liikkuessani, ehkä johtuen siitä, että täällä liikun enemmän autolla kuin julkisilla liikennevälineillä.

Huomaan myös, että Ropposen kieli on kehittynyt ja monimutkaistunut vuosien varrella, joten tämän osan seuraaminen vaati enemmän keskittymistä kuin sarjan alkupään osan. Myös tapahtumien tempo on hidastunut, eikä uudemmissa osissa seikkailla yhtä laajalla reviirillä kuin ennen. Lukijatkin ovat vanhenneet sarjan imussa, eli moni voi samastua ikääntyvän Kuhalan elämäntilanteeseen.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 16: ”Kirjassa kirjoitetaan kirjaa”.

Kuhalan vierailu Petroskoihin

Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja viimeinen kesävieras (Tammi, 2004)

Reissullani Jyväskylään olen lukenut rinnakkain kahta Markku Ropposen Kuhala-romaania, sarjan kolmatta ja kahdettakymmenettä osaa. Haddington Housea on kulunut, ja molemmissa osissa tätä melankolista yksityisetsivää jäyti rakkauden kaipuu.

Kolmannessa osassa Kuhala löytää kaksi raatoa, toisen Puulaveden mökkimiljööstä ja toisen Vaajakosken työläismuseon sängystä. Molemmat vainajat ovat olleet paikallisia yrittäjiä, yksi kultaseppä ja toinen rakennusurakoitsija. Kuhala on saanut toimeksiannon molemman miehen läheisiltä. Heidän ympärillään on pyörinyt venäläisiä naisia, joista toinen, Petroskoista kotoisin oleva Svetlana elättää itsensä seksityöllä. Nadja taas on toiminut liian pitkään kultasepän apulaisena.

Valitettavasti Svetlana pahoinpidellään Jyväskylän yössä sen näköiseksi, ettei seksityö enää onnistu, ja hän aikoo palata takaisin Venäjälle. Hän onnistuu ylipuhumaan Kuhalan autokuskiksi, ja hommaamaan miehen rajan yli ilman ennakkoon hankittua viisumia. Kuhalaa Petroskoi masentaa jo ensi silmäyksellä, eikä Ervard Gyllingin muisto inspiroi jäämään kaupunkiin pidemmäksi aikaa kuin on välttämättä tarpeen. Kuhalan vuokraama Mersu kuitenkin varastetaan, ja ”Marinoitu maksa”-klubin reitit osoittautuvat kohtalokkaiksi.

Petroskoi-osuus kirjassa kiehtoi erityisesti, vaikka se oli pikainen pyrähdys kaupungin rosoiselle puolelle. Muutamat muutkin yksityiskohdat, kuten kultasepän hulttiopojan lahjatavaraliikkeen anti naurattivat. Kaupassa myytiin monenmoista eroottista krääsää, kuten strippaava nunna-leluja. Teoksessa käytiin läpi suomalaisen pk-yrittäjyyden nuhjuisempia puolia.

Yksityiselämän puolella Kuhala tekee kaikkensa saadakseen rikoskomisario Annukan takaisin elämäänsä. Välillä tämä vaatii irtiottoa erikoisiin lemmenpesiin, kuten toijalalaiseen matkustajakoti Desdemonaan. Ylipäänsä Kuhalan kyydissä pääsee usein jumalanhylkäämiin majapaikkoihin, jollaiset ovat tämän sarjan ehdoton suola.

Viihdyin tämän osan parissa paremmin kuin joidenkin myöhempien osien. Välillä tämä sarjan on puuduttanut minua, ja välillä olen kokenut Ropposen veijarihenkisen sanailun liialliseksi. Silti sarja saa minussa aikaan nostalgista tunnistamisen riemua. Löydän sarjan kautta aina jonkun uuden kuvakulman synnyinkaupunkini arkeen, jota en ole tullut ennen ajatelleeksi.

Kolmas visiitti Smalångeriin

Teos: Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Pystyin pidättäytymään Karin Smirnoffin Jana Kippo-sarjan lukemisesta ruotsiksi, sillä epäilin, etten ymmärtäisi sen mahdollista murrepuhetta. Sarjahan on varsin koukuttava, ja sen tyyppinen, että olisin mielelläni lukenut kaikki osat putkeen.

Saagan kolmannessa osassa Janan Bror-veli kuolee, ja häntä jää suremaan siskon lisäksi raskaana oleva naisystävä Angelika. Sisarukset olivat ennen veljen kuolemaa käyneet juurimatkalla Tornionjokilaaksossa, ja veli oli kiinnostunut lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, joka oli sisarusten äidin hengellinen koti. Hän oli jäänyt majailemaan noille hoodeille ja löytänyt uskonyhteisöstä uuden naisen, Sirkka-Liisan.

Bror ei ehkä ole Angelikan lapsen biologinen isä, mutta myös Sirkka-Liisa on raskaana. Syntyy valtava eturistiriita miehen hautaamisesta, ja lestadiolaiset osaavat painostaa myös ei-uskovaa Janaa.

Kuka näistä naisista sitten on pääasiallinen surija, ja kenellä on viimeinen sana miehen viimeisestä lepopaikasta?

Suomi on Jana Kippolle ”housuhamemaa”, sillä hän pitää suomalaisten naisten pukeutumistyyliä outona. Smalångerin kyläyhteisössä taas ainoa täysin hyväksyttävä vaateparsi on Helly Hansenin tuulitakki.

Smalångerin terveyskeskus tekee kuolemaa, ja Jana haluaisi irtisanoutua työstään vanhusten kotiavustajana. Janan pomo on lopettanut juomisen, tullut uskoon ja muuttunut sietämättömäksi. Smalångerissa ei oikein tunnu olevan muuta tekemistä kuin ryyppääminen tai seurakuntaelämä. Jehovat ja helluntailaiset kilpailevat keskenään eksyneistä lampaista.

Janan oma salainen henkireikä on seksi. Suhde Jörö-Joniin on vaikea, koska virallisesti Jon seurustelee suomalaisen Pirjon kanssa, joka ehkä on se kuuluisa housuhamenainen. He tapailevat salaa kesämökillä, eivätkä pahemmin puhu tapaamisten sisällöstä. Pirjo on menestynyt taiteilija, joka on onnistunut edistämään Jonin taiteilijanura suurin askelin. Jana kuitenkin kieltäytyy käsittelemästä mahdollisia mustasukkaisuuden tunteitaan. Hänelle Jon on olemassa vain eläimellistä seksiä varten.

Aloitin kirjan kuuntelemista useaan otteeseen, ja olen pysynyt sen matkassa pienissä osissa. Teos ei tunnu yhtään vähemmän laadukkaalta kuin sarjan aiemmat osat, mutta juuri nyt synkimmän kaamoksen keskellä Smirnoffin inhorealistinen tyyli tuntui vähän liian raskaalta.

Ehkä kotihoidon kuvauksessa oli liikaa toistoa, eli koin jo saaneeni tarpeekseni seniiliyden raaoista yksityiskohdista aiemmissa osissa. Lestadiolaisuuden kuvauksesta pidin paljonkin, sillä ruotsalaisen kirjailijan kuvaamana tähän aiheeseen löytyi uusi tulokulma.

Egosta, joka mahtuu limusiiniin

Teos: Bono: Surrender – 40 laulua, yksi elämä (Tammi, 2022)

Suomennos: Tero Lehtinen

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Kun U2 palasi ensimmäiseltä Amerikan-kiertueeltaan Dubliniin vuonna 1980, bändin lähipiirissä vitsailtiin, ettei jäsenten egot enää mahdu limusiiniin. Muistan itse noteeranneen tämän bändin ehkä vuonna 1984, ja olen kyllä kuunnellut sen musiikkia jo ennen kuin minusta tuli Irlanti-fani 1990-luvun alussa. U2 on kuulunut elämäni kalustoon kotoisan jouhevasti, mutta niin suuri fani en ole ollut, että olisin tiennyt sen jäsenten yksityiselämästä kaiken.

Ja joskus 90-luvun lopussa bändin suuruudenhullu meininki alkoi jo kyllästyttää, varsinkin Bonon rooli paavista seuraavana globaalina äänitorvena.

Hyvää tässä uudessa teoksessa on se, että se todella on Bonon itsensä kirjoittama. Teos on lähes 500 sivun mittainen järkäle, ja noin kolmannes siitä keskittyy globaalin avustustyön raportointiin.

Kuuntelin kirjan putkeen yhtenä viikonloppuna, ja minun on vaikea hahmottaa, mikä Bonon ja U2:n tarinassa on minulle uutta tietoa. Bonon poliittisen aktivismin tarina on tullut tutuksi medioista, mutta en tiennyt, kuinka uskonnollinen hän oli jo nuorena. Ja nimenomaan uskonnollinen, ei pelkästään epämääräisen hengellinen. Hän on aina löytänyt voimaa kristinuskon harjoittamisesta, virsistä ja jumalanpalveluksista.

1970-luvun Irlannissa hurmokselliset herätysliikkeet olivat muodissa sekä katolisten että protestanttien leireissä, ja Bono kävi Dublinissa Shalom-seurakunnassa. Vielä bändin alkumetreillä seurakunnassa toivottiin, että Bonon ja ystävien luovat energiat saataisiin herätysliikkeen käyttöön, mutta bändin jäsenistä Edge ja Adam eivät perustaneet paljoa kristinuskosta.

Itse kyllä olen aina tunnistanut U2:n musiikista kristilliset vaikutteet, mutta pidin varsinkin sen 80-luvun levyjä (The Joshua Tree, Rattle and Hum) jonkinlaisena välivaiheena, ja merkkinä rakkaudesta mustaan musiikkiin, varsinkin gospeliin. Mutta en tiennyt, kuinka paljon Bono on ammentanut omista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan näihin biiseihin.

Bonon elämässä syvä kriisi oli Iris-äidin menetys nuorena, ja jääminen jotenkin ankaran tai vähäeleisen isän kasvattamaksi. Yhteistä Bonolle ja Bob-isälle oli musikaalisuus, ja isän tenoriääntä pidettiin Dublinin pohjoisosan pubeissa voimallisempana kuin pojan. Isä ja poika pysyivät kyllä väleissä tämän kuolemaan saakka, mutta isä oli vanhempanakin vahvasti omista oloissaan viihtyvä.

Teos on todella monisyinen, mutta myös kokonaisuutena hieman uuvuttava, sillä lähes kaikki sen henkilöt ovat maailmanluokan julkkiksia. Olisin ehkä arvostanut sitä, jos Bono olisi kertonut enemmän kohtaamisistaan tavallisten tallaajien ja fanien kanssa. Avioliitostaan Ali-vaimon kanssa hän kirjoittaa viisaasti ja kauniisti, ja jäin myös pohtimaan, olisiko tuon liiton olennainen liima kristillinen vakaumus.

Maailmanpolitiikasta kirjoittaessaan Bono on juuri se sama suureleinen saarnaaja, johon aloin väsyä 90-luvun lopussa. Hänen aikaansaannoksensa kolmen eri järjestön kautta kehitysmaiden velkaongelman ja HIV-positiivisten aseman edistämiseksi ovat mittavia, ja 00-10-luvuilla hän selvästi keskittyi enemmän aktivismiin kuin musiikkiin.

Tämä teos oli vähän samantyyppinen kokemus kuin Sinead O’Connorin muistelmien lukeminen alkuvuodesta. Tuota kirjaa olin jopa odottanut, mutta lukukokemus oli yhtä lailla hämmentävän tyhjentävä. Ehkä Sinead on kuitenkin taitavampi, intensiivisempi kirjoittaja, ja hän onnistui luotaamaan syvemmälle niin omaan psyykeensä kuin irlantilaisen yhteiskunnan analyysiin. Bonon tarina on selkeästi enemmän keskittynyt USA:aan ja kehitysmaihin, ja siitä jäi jopa vaikutelma, että Irlannissa asuessaan hän ei välttämättä ole aina ollut läsnä omassa maassaan, vaan elänyt supertähteyden omituisessa kuplassa, jossa kaikki maailman vastaavat supertähdet ovat aina tavoitettavissa.

Bonon kirjailijan taitoja en halua aliarvioida, mutta hän on omaelämäkerturina vähän liian suoralinjainen omaan makuuni. Noihin kristinuskoon liittyviin pohdintoihin saatan palata uudestaankin, ja tämän jälkeen saatan lukea myös Nick Caven tuoreen kirjan, jossa hän kertoo elämästään poikansa kuoleman jälkeen.

Veikkaisin, että kirjasta saavat eniten irti ne, jotka tietävät U2:n vaiheista suht vähän, ja todelliset superfanit. Itselle kirjassa kerrottu ulkoisen tapahtumisen määrä oli liikaa, tai lukutahti liian nopea.

Elämää kuolleiden talossa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset (Tammi, 2022)

Halloween-tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa eletään autiotalossa tai talossa, jossa on äskettäin tapahtunut veritekoja. Pauliina Vanhatalon uusimmassa teoksessa Vastuulliset eletään tuollaisella kauhujen kadulla Raahessa, kaupungissa, josta mieluummin lähdetään pois kuin jonne muutetaan.

Alakoululaisen Lennin perhe on vastikään muuttanut Raaheen halvan asumisen perässä. Isän muusikon työt ovat katkolla koronan takia, ja äiti on kotona vauvan kanssa. Lenni on hyvin tietoinen vanhempiensa rahapulasta, ja on oppinut olla pyytämättä liikaa. Välillä päästään kuitenkin käärmenäyttelyyn tai bulgarialaiseen sirkukseen, ja välillä Lenni kerää naapurin tytön kanssa pulloja saadakseen karkkirahaa.

Naapurin autiotalossa majailee kaksi toisilleen ennen tuntematonta miestä, Pasi ja Valo. Pasi on keski-ikäinen perusjamppa, joka traumataustaisena välttelee sosiaalisia tilanteita, ja Valo on nuori huumeriippuvainen, joka on paossa lukuisia velkojijaan. Jonkun aikaa kaksikko pärjää kämpillään varastamalla naapurin varastosta roikalla sähköä.

Valon äiti Niina taas pakenee kotinsa ahdistavaa ilmapiiriä vuokraamaansa kerrostalokämppään. Tämä on hänen salainen turvapaikkansa, jonne pojan huumevelkojat eivät toistaiseksi osaa tulla. Valo käy välillä kotona tankkaamassa turvallisuutta, mutta enimmäkseen poika on ulkoruokinnassa. Vastuu pojan huoltamisesta lankeaa äidille, sillä pojan isä on jo vuosia paennut vaikeuksia lääkärin työn kiireisiin.

Kirjassa eletään näiden kipuilevien ihmisten rinnalla muutaman kuun verran. Teos on kuin terapeuttinen huolihetki, jossa kaikki huolet ovat demokraattisesti samanarvoisia ja jossa kaikki tulevat takuulla kuulluiksi. Perhesurman teema on järeä, mutta Vanhatalo osaa kokeneen kertojan keinoin löytää tähän tragediaan omaperäisen tulokulman. Aikuisen lapsen huumeriippuvuus ja siitä seuraava vastuunkanto, syyllisyydentunto ja voimattomuus ovat myös tärkeitä teemoja ajassamme.

Teos varmasti koskettaa moninaisia yleisöjä, sillä se kuvaa usean eri sosiaalisen ryhmän ahdinkoa. Raha voisi ratkaista joitain ongelmia, mutta se ei taa onnellisuutta kaikille. Vanhatalo kuvaa tarkkapiirtoisesti ilmiöitä, joilta moni meistä haluaisi sulkea silmänsä. Itse samastuin kirjassa eniten asunnottomien miesten tilanteeseen, varsinkin Pasiin, jonka ongelmanratkaisukeinot tuntuivat itselle tutuilta. Asunnottomuutta kun ilmenee myös pienillä paikkakunnilla, joilla tyhjiä kämppiä riittäisi ihan kaikille.

Lämmin kiitos teoksesta Pauliinalle, sillä voitin sen hänen kirjailijasivujensa kilpailusta.

1400-luvun neitojen ompeluseuroissa

Teos: Kaari Utrio: Vehkalahden neidot (Tammi, 1971)

Olen pian lukenut läpi lähes kaikki residenssissäni risteilevät korona-aikana hamstraamani poistokirjat. Cheers sille, ja toivon mukaan en nyt lähiaikoina intoudu keräilemään lisää kirjoja samalla intensiteetillä.

Kaari Utrion Vehkalahden neidot sijoittuu 1400-luvun puoleenväliin, ja tapahtumat paikantuvat Kymenlaakson ja Viipurin välille. Teos kertoo kahden vehkalahtelaisen kartanon väestä, ja varsinkin Margareeta ja Helleka Brandista, aatelissisaruksista, jotka ovat vaikeasti naitettavia johtuen Hakilan kartanon heikosta taloudellisesta tilanteesta.

Naapurikartanossa Blekarissa menee vähän paremmin, ja kartanoiden isännillä on ollut tapana naittaa lapsiaan toistensa lapsille. Margareetaa on kaavailtu puolisoksi Siffredille jo tämän ollessa yhdeksänvuotias, mutta tämä suunnitelma ei lämmitä häntä enää neitoiässä. Sisarukset pääsevät kokemaan Viipurin seuraelämän iloja, kun heidän siellä asuva tätinsä kutsuu heidät vierailulle luokseen. Siellä molemmat kohtaavat kosijan, mutta heidän on vaikea antautua romanttisen rakkauden pauloihin.

Lopulta Margareeta suostuu naamaan lapsuuden toverinsa Siffredin, ja Helleka alkaa vakavasti kaavailla lähtöä Naantalin nunnaluostariin. Koska Viipurin Anna-täti on juuri menettänyt kotinsa ja miehensä tulipalossa, hän suostuu lähtemään Hellekan seuralaiseksi matkalle kohti Naantalia.

On näillä sisaruksilla vientiä suuntaan ja toiseen, ja Margareetalla vienti jatkuu vielä aviosäätyyn siirtymisen jälkeenkin. Tuulista on molemmilla romanssin poluilla, ja kumpikin saa osansa julkisesta huorittelusta kotikylällään. Hellekan avioliiton ulkopuolisen raskauden tarina on karu, ja sen jälkeinen lapsenmurhasyytös kertoo omaa tarinaansa naisten asemasta myöhäiskeskiajalla.

Kirjan parhaat kohtaukset käydään merillä, matkalla Viroon kaupantekoon, ja hylkeenpyynnissä Kuorsalon saaren lähistöllä. Saarihullut voivat bongata kirjasta uusia vierailukohteita itäisen Suomenlahden saaristosta, mikä ainakin itselleni on vielä korkkaamaton alue.

Pidin kirjan tunnelmista, vaikka itse romanttisessa pyörityksessä oli omaan makuuni muutama kierros liikaa. Mutta muistan lukeneeni Utriolta räväkämpiäkin teoksia, joissa seksikohtaukset olivat rajumpia kuin tässä. Ehkä tämä teos ei noussut Utriolta lukemieni romaanien kärkikaartiin, mutta koska tässä liikuttiin Kymenlaaksossa, alueella, jota tunnen huonommin, koin jopa oppivani jotain uutta sen historiasta.

Jatkoa amerikkalaisten mökki-idylliin

Teos: Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (Tammi, 2022)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Viime viikolla postasin tänne Mainen osavaltioon sijoittuvasta mökkiromaanista, ja nyt on Connecticutissa sijaitsevan Cape Codin vuoro. Tämä 105 km mittainen niemi on eeppinen newyorkilaisten lomanviettopaikka, jossa sijaitsee muun muassa kuuluisa Martha’s Vineyard.

Haksahdin tähän teokseen mainosvideon vuoksi, jossa Krista Kosonen ja kumppanit hehkuttavat teosta omilta mökkilaitureiltaan.

Teos kertoo niin ikään sukumökistä, tai pikemminkin mökkikylästä, jonka päähenkilö Ellen (Eleanorin) isoisä Amery on rakennuttanut. ”Paperipalatsi” viittaa halpoihin rakennusmateriaaleihin, joihin jouduttiin turvautumaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Mökit ovat rapistuneet vuosikymmenten varrella, mutta Elle ja hänen äitinsä palaavat kylään joka kesä uskollisesti. Heillä on erilliset mökit, mutta ovat toistensa kanssa saumattomasti tekemisissä koko loma-ajan. Näin ollen äiti pääsee tekemään ilkeitä havaintoja Ellen juhlista ja niiden vieraista, ja osallistumaan niiden jälkeisiin krapula-aamiaisiin.

Kirjan Elle on viisikymppinen ja elää monessa suhteessa risteyskohtaa elämässään. Brittiläinen aviomies Peter on ollut hänen elämänsä kallio, mutta lapsuuden ystävä Jonas on varsinainen sielunkumppani. Jonas ja Elle jakavat keskenään lähes koko elämänsä historian, mutta myös Jonas on tahollaan naimisissa ja perheellinen. Mökkikylässä vietetään newyorkilaisen kulttuuriväen kosteita juhlia jo kolmannessa polvessa, ja välillä sattuu pariskuntien välisiä lipsahduksia. Tosin Ellen ja Jonasin yhteys on enemmän kuin lipsaus, ja heillä on myös synkkiä salaisuuksia, joista aviopuolisot eivät tiedä mitään.

Luonnolla on suuri rooli kerronnassa, ja paikoitellen Cowley Hellerin tyyli muistuttaa biologian ja maantieteen opettajan äänensävyä. Lajien tunnistamisen ystäville teos onkin varsinainen aarreaitta. Itse tykkäsin seurata kirjohyljekantaa ja muita suurempia vesieläimiä, mutta en pysynyt kärryillä Cape Codin kasvistossa. Yleensä olen pitkästynyt kuoliaaksi juuri amerikkalaisten ”aistivoimaisten” luontokuvausten äärellä. Muun muassa paljon kehuttu Delia Owensin Suon villi laulu oli minulle aivan liian aistillista kerrontaa, enkä saanut kirjaa loppuun toisellakaan yrityksellä. Onneksi tässä kirjassa seikkailtiin myös muualla kuin suolammen viereisessä rämeikössä, ja käytiin läpi päähenkilöiden muitakin elämänvaiheita kuin mökkeilyä.

Ellen tarina on hieman dysfunktionaalisen uusperheen tarina, jossa äidin uuden miehen lapsilla on merkittävä rooli. Teos taatusti puhuttelee juuri omaa ikäluokkaani, eli 1970-luvulla lapsuuttaan viettäneitä.

Jos en olisi lukenut J. Courtney Sullivanin Mainea samassa kuussa, olisin ehkä antautunut tämän tarinan vietäväksi suuremmalla liekillä. Kertomukset eivät ole identtisiä, mutta niissä on paljon yhteistä. Tässä kuvattu mökkimiljöö on paljon vaatimattomampi kuin Sullivanin kirjassa, eikä draama keskity mökin perintöriitoihin. Pidin kuitenkin Sullivanin romaanin historiallisista osuuksista enemmän. Tässäkin historia ulottuu jonnekin 1940-50-luvuille, mutta tapahtumia ei ole kuvattu kovin tarkasti, eikä niitä kytketä suurempaan kansalliseen kertomukseen. Tämä oli kyllä astetta taiteellisempi romaani, ja kuvattu mökkimiljöökin runollisempi, kun taas Mainessa meininki oli ylellisempää. Mutta Mainessa minua viehätti paikallisen yhteisön ja katolisen seurakuntaelämän kuvaus, eli kyseessä oli todella laajan skaalan yhteisöllinen kudelma, kun taas tässä draama lopulta keskittyy kahden pariskunnan keskinäisiin jännitteisiin ja pettämisdraamaan.

Pettämisdraama on kerrottu tässä varsin ansiokkaasti, ja kirja toimiikin vallan mainiosti pelkkänä ihmissuhdekuvauksena. Ehkä itseäni tässä monikerroksellisessa romaanissa hämmensi tai rasitti se, että se selvästi pyrkii miellyttämään kaikenlaisia yleisöjä.

Kotimaisen kirjallisuuden saralla olen lukenut suuren arsenaalin tätä kepeämpiä ja mitäänsanomattomampia mökkeilyaiheisia teoksia, joten kyllä kannattaa vierailla capecodilaisella mökillä, ja vaikka vertailla kahden maan elintasojen kehityksen historiaa.

Räkkärimarketin legit rebel

Teos: Paula Noronen: Tarja Kulho. Paha saa paikkansa. (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Paula Noronen

Päteekö karman laki Korson Räkkärimarketin kehityskeskusteluissa? Ja kuinka pärjätä työpaikalla, jonne pyritään entistä enemmän palkkaamaan nuoria ekstraajia kokeneiden myyjien sijaan? Ja mitä tehdä, kun esihenkilö Erja pakottaa työpaikan kustantamaan terapiaan tunneilmaisun parantamiseksi?

Näitä teemoja käsittelee Paula Noronen kolmannessa teoksessaan supersankari Tarja Kulhosta. Nämä teokset ovat kepeitä, ja minun on ollut vaikea hahmottaa niitä kaunokirjallisia teoksina, koska muistan vielä hyvin Tarjan radio-ohjelman 00-luvulta. Olen kuunnellut kaikki kolme teosta, ja viihtynyt tässä peruskorsolaisessa mielenmaisemassa mainiosti, mutta kirjojen arviointi on haasteellista.

Tässä teoksessa Tarja joutuu kohtaamaan työpsykologi Sinikka Miinan, joka ei ole lainkaan tyytyväinen hänen panokseensa itsereflektiivisissa terapiatehtävissä. Tarja panee lekkeriksi kiitollisuuspäiväkirjaa pitäessä, mutta onnistuu vähän paremmin vihanhallinnan simulaatiotehtävissä. Tosin tyynyn pahoinpitelykin on arveluttavaa puuhaa rivitalossa, sillä Tarja ei haluaisi profiloitua miehenhakkaajana.

Työpaikalta poissa pysyminen ottaa toki koville, sillä kuinka työkaverit pärjäisivät ilman tätä naispuolista Robin Hoodia?

Luin putkeen tämän ja Enni Mustosen maalaisromanttisen osuuskauppakuvauksen 1980-luvulta. Vaikka kirjat kuuluvat täysin eri genreihin, niissä käsiteltiin lopulta aika lailla samoja teemoja – työn tehostamista, hankalia esihenkilöitä ja kaupan alan tulevaisuutta. Vaikka kehitys on kehittynyt, ja kassahenkilöiden tulevaisuus on nyt todella vaakalaudalla, teoksista löytyi henkilöhahmojen tasolla jopa jotain yhteistä.

En saanut postattua viime kesänä julkaistusta Tarjan lomakirjasta, vaikka senkin kuuntelin sujuvasti. Tämä teos resonoi kai enemmän omakohtaisten työelämäkokemusten kautta. En myöskään tiedä, olisinko innostunut kirjasarjasta, ellen olisi kuunnellut radio-ohjelmaa 00-luvun alkupuolella.