Pyreneiden hurmaavista elämäntaiteilijoista

Teos: Melissa da Costa: Kaikki taivaan sini (Tammi, 2024)

Suomennos: Saana Rusi

Äänikirjan lukija: Joonas Kaikuranta

Emile on 26-vuotias startup-yrittäjä Rouanin kaupungissa Ranskassa, ja hänen elämänsä on umpikujassa. Tyttöystävä on jättänyt hänet, töissä on mennyt huonosti ja kaiken kukkuraksi mies on saanut diagnoosin varhaisesta alzheimerista. Muistikatkoksia hänellä on harva se päivä, mutta muuten kunto on vielä tyydyttävä.

Elinaikaa miehelle on annettu noin kaksi vuotta, eikä hän halua viettää tätä aikaa sairaalan sängyssä kliinisten testien koekaniinina. Varsinkaan hän ei halua läheistensä näkevän häntä seniilinä ja muista riippuvaisena ihmisrauniona. Kun aikaakin on jäljellä niin vähän, hän kokee, että vihdoin olisi aika toteuttaa joitain unelmia – vielä, kun hän muistaa päivistään edes jotain.

Mies päättää lähteä reissuun matkailuautolla, ja jättää netin keskustelupalstalle ilmoituksen, jossa hän etsii matkakumppania. Ainoastaan yksi henkilö vastaa ilmoitukseen, ja Emilen yllätykseksi hän on nuorehko nainen. Joanne on häntä kolme vuotta vanhempi vapaa sielu, jonka tulevaisuudensuunnitelmat ovat yhtä auki kuin hänellä.

Matkaan lähdetään aikomuksena patikoida Pyreneillä, vaikka kumpikaan osapuoli ei ole koskaan aiemmin harrastanut lajia. Emile kokee ensimmäisinä leiripäivinä todellista valaistumista, mutta ensimmäinen kohtaus yllättää hänet jo noin viikon sisällä lähdöstä.

Sairaalassa Emileä uhkaa pakkohoito kotikaupungissa. Emile on julistettu syyntakeettomaksi ja vanhemmat on nimetty hänen edunvalvojikseen. Ainoa keino välttää pakkohoito on mennä naimisiin Joannen kanssa, ja silloin he voisivat jatkaa yhdessä matkustamista.

Matkailuautosta tulee pian kaksikon uusi koti, josta löytyy kaikki tarvittava. Pian heidän on kuitenkin vuokrattava asunto keskiaikaisesta vuoristokylästä, koska naimisiinmeno ei onnistu ilman osoitetta. Pidinkin erityisen paljon kylien arjen kuvauksesta, ja niiden vanhoista ihmisistä.

Myrtille on pariskunnan uusi asuinkumppani, perään katsottava mummo, joka odottaa kovasti pariskunnan vauvauutisia. Totuus on kovin kaukana tästä, mutta siitä on vaikea kertoa uusille tuttavuuksille.

Sairaskertomuksena teos on liikuttava, ja antaa paljon ajattelemisen aihetta niin nuorille kuin vanhemmillekin lukijoille. Hoitotahdon teema on keskeinen, eikä siihen aina löydy helppoja ratkaisuja. Onneksi tässä kuvattava sairaus on äärimmäisen harvinainen, mutta vastaavia oireita on varmasti muissakin aivosairauksissa kuin nuoruuden alzheimerissa.

Kirja oli muuten varsin valloittava ja mukaansatempaava, mutta Emilen aiempaa ihmissuhdetta opiskelukaveri Lauran kanssa käytiin läpi todella puuduttavasti ja toisteisesti. Ehkä tämä vatvominen oli kuitenkin uskottavaa miehen psyykkinen tila huomioonottaen. Joanne oli aidosti erilainen henkilöhahmo, jonka ympärillä oli sopivasti mystiikkaa. Hänen saagansa oli melkein yhtä hurja kuin Emilen, ja kirjan nimi juontaa hänen perheensä historiasta.

Kirjailijaa selvästi markkinoidaan seuraavana Paulo Coelhona, mikä myös rasitti jo ennen teokseen ryhtymistä. Toki siinä on paljon elämänfilosofiaa, ja maisemissakin on paljon samaa joidenkin Coelhon kirjojen kanssa, mutta pärjäsin kirjan kanssa hyvin ilman tuota vertausta. Itse löysin enemmän hengenheimolaisuutta kirjailijan ja toisen ranskalaisen suosikkikirjailijani Katherine Pancolin välillä. Ainakin molemmat ovat breikanneet tiiliskiviromaaneilla ja luoneet hienoja henkilöhahmoja, joiden kautta saa poikkileikkauksen koko ranskalaisesta yhteiskunnasta.

Tämä teos on julkaistu Ranskassa vuonna 2017, ja da Costalla (s.1990) näkyisi olevan jo ainakin kolme romaania ulkona. Ensi kontaktin pohjalta olisin kiinnostunut lukemaan koko tuotannon.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa joku karkaa.

Pala penseintä Satakuntaa

Teos: Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema (Tammi, 1998/Saga Egmont, 2021)

Äänikirjan lukija: Elina Saarela

Jossain Satakunnassa on paikkakunta nimeltä Pensee, jonne nuoripari Marja ja Markus muuttavat aloittaakseen elämää uudestaan suuren menetyksen jälkeen. Heidän pieni tyttönsä on elänyt vain muutaman päivän. Surutyössä he ovat olleet eritahtisia, eikä menetyksestä ole edelleenkään helppo puhua.

Pensee on Markuksen kotiseutua, jossa on joskus vaikuttanut mystinen uskonlahko. Myös Markuksen äiti on kuulunut tuohon lahkoon. Perheellä on muutenkin synkkä tausta, isä ja veli ovat kuolleet ja äiti on aikanaan kadonnut Ruotsiin jättämättä itsestään jälkeäkään. Miehen muistissa on aukkoja lapsuuden ja nuoruuden suhteen, ja välillä Marjan rooli suhteessa on hoitajan enemmän kuin tasavertaisen kumppanin.

Anselmi on Markuksen paikkakunnalla asuva sukulaismies, joka on puoliksi sokea ja juo liikaa. Hän on ollut pojan huoltaja äidin katoamisen jälkeen. Marja on töissä seurakunnan diakonina, joten hänellä on huolta Anselmista myös ammatillisessa mielessä.

Töissä Marja kohtaa todellista muutosvastaisuutta vanhojen seurakunta-aktiivien toimesta. Hänen vastuullaan on kerhojen järjestely, eikä kommunikaatio pitkäaikaisten vapaaehtoisten kanssa suju. Nämä osuudet toivat muuten synkähköön tarinaan ripauksen huumoria, ja viihdyin niissä aivan erityisesti.

Markus toimii paikallisessa koulussa psykologina, ja hänen vastaanotollaan käy Thomas, joka on vaarallisella tavalla itsetuhoinen. Pojan tapaus sysää miehen sairauslomalle, ja loman aikana hänen henkinen kriisinsä syvenee. Mies kärsii unettomuudesta, ja käy öisin pitkillä kävelyillä. Mutta mitä mies oikeasti tekee noilla reissuilla? Ja saako Penseessä liikkua öisin ilman, että joutuu koko kylän silmätikuksi?

Kulman kartano on vanha talo, jossa nykyään asuu virolaisia nuoria tyttöjä. Tytöt ovat vaihto-ohjelmassa tutustumassa suomalaiseen elinkeinoelämään, mutta kylän miehet alkavat pian etsiä heistä seksiseuraa. Touhuja kuvataan inhorealistisesti, ja kuvaus herätti minussa torjuttuja muistoja 90-luvulta. En muistanutkaan, kuinka noloa oli noiden aikojen suhtautuminen venäläisiin ja virolaisiin naisiin.

Kirjassa harrastetaan myös aktiivisesti kotiseutuhistoriaa. Markus innostuu vanhojen talojen valokuvaamisesta, se on hänelle sopivaa terapiaa kriisin keskellä. Pian Marja kuitenkin huomaa, että tuo harrastus on ajamassa hänen miestään kohti syvempää hulluutta.

Näistä elementeistä syntyy melkoinen soppa, johon liittyy nuorten naisten seksuaalista hyväksikäyttöä, myös muiden kuin virolaisten uusien tulokkaiden. Jossain väijyy myös anonyymi sukkahousumies, joka on häpeämätön itsensäpaljastaja.

Kirjassa on useamman henkilön näkökulmia ja vaihteleva hän/minäkertoja. Näin ollen äänikirjatoteutuksessa oli välillä vaikea hahmottaa, kuka puhuu. Ehkä tämä on myös tyylikeino, koska henkilöiden identiteetti avautuu lukijalle pikkuhiljaa.

Kyseessä on genreltään hybridi romaani, jota itse luin vahvimmin psykologisena trillerinä. Teoksen monet teemat tekivät siitä rakenteellisesti hieman sekavan, mutta sen ilmapiiri oli todella vahva ja kouriintuntuva. Se on kirjoitettu ennen kuin Nordic Noir keksittiin, mutta laskisin sen malliesimerkiksi kyseisestä genrestä. Ja tässä mustuuden elementit liittyvät enemmän yhteisön kieroutuneeseen henkeen kuin yksittäisten ihmisten pahuuteen.

Alma Mantereen lahko viittaa selvästi reaalimaailman Alma Kartanoon, jonka pieni seurakunta vaikutti Satakunnassa 1920-50-luvuilla. Ehkä tässä kuvataan lahkon viimeistä henkitoretta joskus 1960-luvulla, koska tulkitsin Markuksen olevan 90-luvulla kolmikymppinen.

Kirjaa lukiessa huomasin, että siinä kuvatut seudut ovat minulle uppo-outoja, eikä Ellilä kuvannut Penseetä kovinkaan kutsuvassa valossa. Satakunnassa olen käynyt vain Porin seudulla ja Raumalla, mutta muu maakunta on vielä näkemättä. Uskaltaisiko Penseen tyyppisiin pitäjiin siis lähteä, vai onko ne parempi kiertää kaukaa, sitä jäin pohtimaan.

Ellilä ihastutti minua aikanaan reippaalla chicklit-tyylisellä seurakuntatrilogiallaan, ja tässäkin romaanissa seurakunta on yksi tapahtumien keskus. Kyseessä on todella monipuolinen ja tuottelias kirjailija, ja suosittelen lämpimästi hänen varhaisiin kirjoihinsa tutustumista viiveellä.

Hakoisten kartanon uudet kujeet

Teos: R.M. Rosenberg: Vapaaherratar (Tammi, 2024)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Hakoisten kartanon saaga jatkuu toisessa osassa vapaaherratar Helena von Burghausenin tarinalla. Ajallisesti siirrytään 1790-luvulle ja kohti vuosisadan vaihdetta. Leijonhufvudin perhe asuu aluksi Mustialan kartanossa, mutta he ovat hankkineet Hakoisten kartanon tulevaisuuden asuinpaikakseen. Aviomies, everstiluutnantti Erik Leijonhufvud on palannut sodasta puolikuntoisena, ja perheen elämässä kaivataan kipeästi uutta alkua.

Perheessä on yksi poika ja neljä tytärtä. Lasten tulevaisuus painaa Helenaa, koska miehen kunto ja mielenterveys horjuvat. Hän on pahansisuinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä. Sielunvihollinen riivaa häntä. Asia on arkaluontoinen, ja siitä puhuminen ulkopuolisille on kyseenalaista. Onko miehestä enää lasten elättäjäksi?

Hakoisten kartanon on päässyt huonoon kuntoon Anna-emännän kuoleman jälkeen, ja muutenkin siellä tarvitaan ryhtiliikettä palkollisten suhteen. Tilan huono maine on ilmeinen, ja siihen halutaan muutosta.Suunnitteilla on uusi päärakennus, ja haaveena on kivitalo siksikin, että puukartanot palavat niin helposti.

Helena jää leskeksi jo melko nuorena, vuonna 1807, ja on sen jälkeen vastuussa kartanon tulevaisuudesta. Ainoana pojan kuoltua siitä on tulossa todellinen naistenkartano. Margaret-tytär, joka on ollut sairaalloinen koko ikänsä, lähtee Tukholmaan kalliisiin hoitoihin. Nuorinta tytärtä Heddaa valmistellaan kartanon tulevaksi emännäksi, koska hän on tyttäristä ainoa tehtävään sopiva.

Siirtymä Ruotsin vallasta Venäjän suurruhtinaskunnaksi aiheuttaa monenmoisia muutoksia ihmisten arjessa. Valuutta muuttuu ja matkustaminen Ruotsiin tulee kalliiksi, koska ruplalla saa naapurimaassa niin vähän. Joillekin siirtymä on epämieluisa, toisille suotuisa.

Rosenberg vaikuttaa olevan todella uppoutunut aiheeseensa, ja tämä sitoumus tuntuu tekstin laadussa. Ehkä kuitenkin kirjailijan uskollisuus tosi elämän tapahtumille asettaa rajoituksia fiktiolle, ja tämä johtaa siihen, että kirjassa noin puolet on yleistä tapakulttuurin kuvausta. Helena kyllä kasvaa tarinassa juurevaksi hahmoksi, mutta hän on sovinnainen äiti-ihminen, joka toimii velvollisuuksien rajoittamana. Ja jatkuva viittaaminen näihin velvollisuuksiin teki lukemisesta paikoitellen raskasta.

Sillä tavalla kirja informoi minua Savon kartanoiden tutkimuksessa, että Helena oli kotoisin Joroisista, ja osa hänen lapsistaankin oli syntyneet Savossa. Savossa asuviin sukulaisiin viitattiin jonkun verran, varsinkin Suomen sodan kontekstissa.

Joulutarinoiden luukku nro 2

Teos: Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä (Tammi, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Laura ja Aleksi ovat nelikymppinen pariskunta, jotka ovat olleet yhdessä nuoruudesta saakka. Heillä on aikuinen tytär Siiri, joka syntyi aivan liian aikaisin, ja tyhjän pesän syndrooma. Aleksi oireilee vaimoaankin rajummin, ja on viime aikoina alkanut haaveilla avoimesta suhteesta.

Laura suhtautuu miehensä tarpeisiin suurpiirteisesti, ja sitten heidän liittoonsa tulee kolmanneksi pyöräksi Ellen. Miehen satunnaiset yökyläilyt toiseen naisen luona hän vielä kestää, mutta kun Aleksi alkaa kaavailla yhteistä joulunviettoa kolmen kimpassa, Lauran rajoja koetellaan pahasti.

Laura on varsin sukukeskeinen ihminen, jolle perinteinen perhejoulu on itsestäänselvyys. Hänen syntymäperheessään yhteinen harrastus on futsal, ja tämänkin harrastuksen piirissä on joulukiireitä. Vaikka hän on timmi personal trainer, sisäisesti hän kokee olevansa mummoutumassa.

Kiinnityin tähän tarinaan erikoisesta näkökulmasta: minullakin on nuorena tehty aikuinen Siiri-tytär, ja pystyin hyvin samastumaan kuvattuun nuorten vanhempien elämäntilanteeseen. Laura on lähinnä kiitollinen siitä, ettei hänen tyttärensä ole alkanut lapsentekoon liian nuorena, vaikka seurusteleekin vakituisesti.

Polyamorian (tai yrityksen elää tuota elämäntapaa) kuvauksena romaani on kepeä, mutta oivaltava. Romaanin Laura on matkannut henkisesti jo aika pitkälle yrityksessään muuttaa käsityksiään toimivasta parisuhteesta. Ellen on henkilö, joka pystyy hyvällä tavalla haastamaan häntä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse ottaa vastaan, eivätkä kaikki parisuhdetta avartavat ehdotukset toimi kaikilla.

Joulun vietosta näinä päivinä kertovat muun muassa sukulaisten WhatsApp-ryhmät, joissa stressiä tarjoamisesta voi kerätä jo kaksi kuukautta ennen h-hetkeä. Luin tätä teosta kuitenkin enemmän ihan onnistuneena erokriisiteoksena kuin joulufiilistelykirjana. Joulufiiliksistä annan kirjalle 4/5 tähteä.

Rautaesirippu erottaa kaksoset

Teos: Agota Kristof: Todiste (Tammi, 2023)

Suomennos: Ville Keynäs

Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila

Agota Kristofin trilogian toisessa osassa kaksospojat ovat edenneet teini-ikään, ja joutuneet eroon toisistaan. Claus on loikannut länteen ja Lucas on jäänyt asumaan kuolleen isoäitinsä taloon yksin. Kaksoset auttoivat halvaantunutta mummoaan kuolemaan edellisenä vuonna, äiti ja pikkusisko ovat kuolleet kranaatiniskuun, ja isäkin on kuollut vastikään.

Lucas sinnittelee mummon maatilalla myymällä sen tuotteita paikalliselle torille. Pojan tilanpidon taidot eivät ole ihan priimaa, mutta hän yrittää parhaansa vaikeassa tilanteessa. Naapurin Josef yrittää auttaa poikaa torimyynnissä, sillä Lucas ei aina muista toripäiviä. Kapakoissa soittaminen kiinnostaa häntä enemmän kuin viljely.

Pikkukaupunki sijaitsee rajavyöhykkeellä, ja alueella liikkumiseen tarvitaan kulkulupa. Lucasilla ei kyseisiä papereita ole, eikä hän ole poistunut kaupungista vuosiin. Pojan paperittomuudesta on tulossa oikea ongelma sosialistisessa byrokratiassa. Samaan aikaan, kun hän saa henkilötodistuksen, hän saa myös hullun paperit, jotka vapauttavat hänet armeijasta.

Lucas on jo siinä iässä, että kiinnostus kylän tyttöihin on herännyt. Sydänsurujakin on ollut. Jossain vaiheessa hänen luokseen muuttaa 18-vuotias yksinhuoltaja Jasmin, jolla on rampa lapsi. Jasminin kohtalo on varsin karmea, koska hän on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi.

On melkein väistämätöntä, että Lucasin ja Jasminin välillä kehkeytyy suhde. Jasmin häpeää tilannettaan niin, ettei halua poistua lainkaan ulkomaailmaan. Kutominen ja ompeleminen ovat nuoren naisen ainoita henkireikiä.

Paperikauppa on Lucasin keidas, ja sen pitäjästä Viktorista tulee hänelle tärkeä ystävä. Viktor ihmettelee nuoren miehen ylenpalttista paperin kulutusta. Kaupasta hän myös yrittää löytää luettavaa Mathias-pojalle, mutta on varsin tyytymätön tarjontaan. Hän yrittää löytää parempaa luettavaa paikallisesta kirjastosta, mutta siellä on käynnissä massiivinen makulointiprojekti.

Lucas osoittaa sopimatonta kiinnostusta kirjastonhoitaja-Klaraan, ja alkaa piirittää tätä kaupungilla. Vaikka Klaralla on miesystävä, hän ei pääse eroon pakkomielteestään.

Jossain vaiheessa Jasmin lähtee pääkaupunkiin, ja Lucas jää yksin huolehtimaan Mathiaksesta. Poika aloittaa koulun, ja tulee siellä pahasti kiusatuksi taustansa vuoksi. Vaikka Lucas on huolehtivainen ja omistautuva huoltaja, Mathiaksen on välillä vaikea luottaa mieheen.

Lucas ostaa Victorilta kirjakaupan, ja muuttaa sen lukusaliksi, joka on lasten suosiossa. Victor ajautuu huonoille teille, ja häntä syytetään henkirikoksesta. Totalitaarisen valtion oikeusjärjestelmä esittäytyy epätodellisena, ja lopulta Lucas alkaa myös kyseenalaistaa lapsuutensa muistoja. Oliko kaksosveli Claus edes koskaan olemassa?

Toinen osa tuntui astetta siedettävämmältä kuin ensimmäinen, joka kaikessa karuudessaan tuntui melkein sietämättömältä luettavalta. Kuitenkin tässäkin osassa on enimmäkseen suruja ja murheita, eikä kenellekään hahmolle tunnu käyvän hyvin.

Ehkä nämä kirjat ovat vain liian surumielisiä luettaviksi marraskuussa. Kolmanteen osaan en nyt ole hyppäämässä suinpäin, vaikka kakkososa jättikin sopivan cliffhangerin.

Kolme keltaista vihkoa

Teos: Agota Kristof: Iso vihko (Tammi, 2022)

Suomennos: Anna Nordman

Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila

Olen huomannut tästä trilogiasta paljon pöhinää somessa, ja siksi ajattelin itsekin tutustua sarjaan, vaikka se ei ole puhutellut minua kansitekstien perusteella. Unkarilaissyntyinen Agota Kristof (1936-2011) on kirjoittanut teokset vuosien 1986-1991 välillä Sveitsissä, ne julkaistiin alun perin Ranskassa, ja Tammi on julkaissut tämän ykkösosan suomennoksen vuonna 1988.

Teoksessa noin kymmenvuotiaat kaksospojat Claus ja Lucas lähetetään asumaan Isosta Kaupungista isoäitinsä luokse maaseudulle toisen maailmansodan aikana. Ennen tätä poikien vanhemmat ovat olleet ahdistuneita poikien liian tiiviistä symbioosista. Isä olisi halunnut erottaa pojat eri koululuokille, jotta heillä olisi ollut edes vähän kokemusta erillisyydestä. Äiti ratkaisee ongelman lähettämällä pojat äidilleen.

Maalla, tai Pienessä Kaupungissa, poikia odottaa karu todellisuus. He eivät pääse siellä kouluun lankaan, mutta yrittävät ylläpitää kirjoitustaitoaan kirjaamalla asioita Isoon Vihkoon. Siihen tallentuvat kaikki julmuudet, kuten myös robinhoodimaiset teot köyhimpien auttamiseksi.

Pojat ovat älykkäitä, nopeita oppimaan, ja kaikki oppiminen johtaa moraalin höltymiseen. He oppivat karaisemaan itseään, varastamaan, valehtelemaan, tappamaan eläimiä, ja lopulta ihmisiäkin.

Isoäiti on todellinen noita-akka, joka suostuu ottamaan lapset hoiviinsa pitkin hampain. Hänen luonaan asuu miehittäjän upseeri, ja sotilaat ovat lähinnä kiinnostuneita tyhjien talojen sotasaaliista. Tytöillä ja naisilla on kiinnostusta myydä itseään silkkisukkien toivossa. Sotilaiden jälkeen ryöstökeikalle lähtevät paikalliset ihmiset.

Isoäidin naapurissa asuu Ristihuuli, joka harrastaa seksiä koirien kanssa. Pojat oppivat jättämään hylkiön rauhaan, mutta joutuvat tekemään tälle pieniä palveluksia.

Mummo ja pojat pysyvät hengissä kalastamalla ja sienestämällä. Jossain vaiheessa pojat saavat seurakseen ”serkkutytön”, jonka sukulaisuus ei ole heille mitenkään ilmeinen. Ylipäänsä kirjan todellisuus tuntuu kaikessa kauheudessaan epätodelliselta. Trilogian tulevat osat avaavat sitten näitä lapsuuden tapahtumia myöhemmistä näkökulmista.

Kristofin kirjoitustyyli on äärimmäisen pelkistettyä ja lakonista. Tarina on kerrottu universaalilla tavalla niin, että lukija voi kuvitella tarinan tapahtuvan melkein missä vaan. Toki tietyt kulttuuriset viitteet vihjaavat Itä-Eurooppaan, ja lukijan on helppo kuvitella tapahtumat Unkarin ja Itävallan rajalle kirjailijan taustan vuoksi.

Varmasti kirjat elävät nyt uutta tulemistaan Ukrainan sodan vuoksi, ja siksikin, että ne kuuluvat Venäjällä kiellettyjen kirjojen joukkoon. En itse kuvaisi niitä erityisen neuvostovastaisiksi tai russofobisiksi, sillä eihän niissä edes nimetä miehittäjiä. Miehittäjiä on kaksi, eikä kumpikaan erotu edukseen kasvavien lasten näkökulmasta.

Jotain yhteistä löysin Kristofin maailman ja Herta Mullerin kuvaamien saksanromanialaisten kylien välillä, mutta jopa Mullerin ihmiskuva on piirun verran humaanimpi. Kun kirjan kansiliepeessä luvattiin, että ”mitään tällaista et ole ennen lukenut”, pidin sitä turhan kovana lupauksena, mutta osittain lupaus täyttyi.

Onneksi nämä kolme vihkoa ovat lyhyitä ja tiiviitä. En ensi lukemalta vakuuttunut Agota Kristofin nerokkuudesta, eikä tämä teos noussut lukemieni sotaromaanien kärkeen, koska en rehellisesti sanottuna pystynyt vastaanottamaan kaikkea sen julmuutta. Jatkan sarjan lukemista siksi, että haluan nähdä trilogian kokonaisuutena, en siksi, että sen maailma kiehtoo minua.

Kun luostari ei ole turvapaikka

Teos: Claire Keegan: Nämä pienet asiat (Tammi, 2023)

Suomennos: Kristiina Rikman

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Bill Furlong on kovia kokenut keski-ikäinen perheenisä Irlannissa, Newrossin pikkukaupungissa 1980-luvulla. Hän on syntynyt yksinäiselle äidilleen sodan jälkeen, ja äiti on saanut kasvattaa lastaan protestanttisen leskirouvan tiluksilla piikana. Äiti kuitenkin kuolee Billin ollessa 12-vuotias, joten hän kasvaa aikuiseksi täysorpona. Vaikka Billin elämä on ollut niukkaa ja karua, hän tietää olleensa onnekas: häntä ei ole koskaan laitettu laitokseen.

Bill selviää rankasta koulukiusaamisesta, joka on johtunut pelkästään hänen isättömyydestään. Hän menee naimisiin Eileenin kanssa, ja saa viisi potraa tytärtä. Mies elättää perhettään halko-ja hiilikauppiaana, ja hän käyttää suurimman osan työajastaan tavaran toimitukseen asiakkailleen. 1980-luvulla Irlannissa on huonot ajat ja massatyöttömyys. Asiakkailla on laskuja rästissä, ja niiden karhuaminen on taitolaji.

Myös paikallinen luostari kuuluu Billin asiakaskuntaan. Kylillä luostarin asukkaista, niin nunnista kuin nuorista tytöistä, juoruillaan paljon. Luostari toimii muun muassa aviottomien äitien ensikotina, ja huhutaan, että lapsia toimitetaan sieltä adoptioon ulkomaille.

Sara Redmond on yksi luostarin tytöistä, joihin hän törmää tavarantoimitusmatkoillaan. Hän on vasta synnyttänyt, ja muut tytöt ovat teljenneet hänet hiilivajaan kiusantekona. Tyttö suorastaan ripustautuu Billiin, ja toivoo pääsevänsä tämän talouteen piiaksi. Bill kokee olonsa kädettömäksi, eikä osaa puuttua näkemäänsä kaltoinkohteluun. Tytöt kuuraavat luostarin lattioita nelinkontin ilman kenkiä. Nirhityt hiukset ja muutenkin askeettinen ulkomuoto ovat yksi osa heidän katumusharjoitustaan.

Tämä on taloudellinen pienoisromaani, jossa ei ole yhtään ylimääräistä sanaa. Lukijalle jää paljon tilaa kuvitella tarinaan mahdollisia sivujuonia. Ihailen kovasti Keeganin tyyliä, vaikka tunnustan, että varsinkin irlantilaisten romaanien suhteen pidän pidemmistä tarinoista. Tämä teos iski suoraan loppusyksyn ja joulunajan mielenmaisemaan, eli suosittelen tätä vaikka joulukalenterikirjaksi. Tässä siis todella on keskeistä joulun sanomaa ilman piiruakaan turhaa sentimentaalisuutta.

Vaikka kirjan aihepiiri on rankka, se tarjoaa myös ilahduttavia näkökulmia irlantilaiseen arkeen, jopa yllättävää aistillisuutta. Kertoja kun ei ole mikään hempeä jouluihminen, vaan melko karski äijä, jonka oma suhde jouluun on melankolinen. Portterintummissa vesissä ei muhi pelkästään epätoivoa, vaan sieltä voi löytyä myös toivon ja kasvun siemeniä.

Islannin pääministeri dekkarikirjailijana

Teos: Ragnar Jonasson ja Katrin Jakobsdottir: Reykjavik (Tammi, 2023)

Suomennos: Enni Vanhatapio

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Lara on 15-vuotias reykjavikilainen teinityttö, joka on saanut kesätöitä maatilalta Videyn saarelta. Eletään vuotta 1956, ja saarella eletään hiljaiseloa. Kyläkoulu on suljettu, ja kirkko ammottaa tyhjyyttään. Laran pesti saarella on sovittu neljän kuukauden mittaiseksi, mutta hän jättää työn kesken ja katoaa tämän jälkeen.

Kristian on Laran tapausta tutkinut poliisi, ja toimittajat palaavat haastattelemaan häntä kaksikymmentä vuotta tapahtumien jälkeen. Laran tapaus on puhuttanut islantilaisia pitkään, vaikka sitä ei ole koskaan ratkaistu. Kristian kokee riittämättömyyttä, ja hän pitää tapauksen tutkimuksia puutteellisina.

Laran tapaus otetaan uuteen tutkintaan vasta vuonna 1986, jolloin toimittaja Valur tekee tytöstä tutkivaa journalismia. Laran kohtalo on kiinnostanut häntä teini-iästä saakka. Valurin kantapaikka kaupungissa on Cafe Mokka, jossa hän ruotii tapausta Sunna-siskonsa kanssa. Sisaruksilla on vilkas mielikuvitus, joten keissi alkaa elää omaa, villiä elämäänsä.

Jossain kaupungissa elää yksinäinen leski, punaviiniä tinttaava näyttelijä Thordis, jolla on jotain tietoa Laran kohtalosta. Hänellä olisi asiaa Valurille, mutta hän lähestyy tätä varsin salamyhkäisesti ja väärällä nimellä. Valur lähinnä odottaa kaikkien aikojen skuuppia, mikä pienellä saarella on mahdollisuus, joka voi tarjoutua toimittajalle vain kerran elämässä.

Yksi kirjan keskeisistä teemoista on pienen maan hyväveliverkostot, vanhojen koulukavereiden kerhot, ja niiden aikaansaama sokea lojaalisuus. Toinen teema on yhtenäiskulttuuri ja sen aikaansaama nostalgia. 1980-luvun ajankuva on varsin runsasta, ja aukeaa helposti myös ulkomaalaiselle lukijalle.

Pidin kirjasta siksi, että siinä päästään kurkistamaan monelle vuosikymmenelle, eikä yhdelläkään niistä käytetä digitaalisia laitteita. Kerronnan tempo on sopivan verkkainen, ja henkilöhahmoihin ehtii tutustumaan kunnolla. Pääministerin rooliin kuuluisan dekkarikirjailijan työparina en vielä ehtinyt tutustua, mutta ainakin teksti tuntui tyylillisesti saumattomalta.

Naispoliisina 1940-luvulla

Teos: Silja-Elisa Laitonen: Haavat (Tammi, 2023)

Äänikirjan lukija: Katja Aakkula

Olen viime vuonna lukenut suurella mielenkiinnolla Silja-Elisa Laitosen esikoisromaanin Valinta, ja nyt on sarjan toisen osan vuoro. Ensimmäisessä osassa päähenkilö Raakel toimi lottana ruumishuoneella Itä-Karjalassa, ja toisessa osassa liikutaan jo rauhan aikaan Helsinkiin.

Raakel on ollut hoidossa Lapinlahden sairaalassa sotatraumojensa vuoksi. Hoidot ovat olleet rankkoja, eikä oikein kukaan usko nuoren naisen nopeaan kuntoutumiseen. Sairaalasta poispääsy vaatii Raakelilta paljon, mutta hän pitää opiskelua yhtenä mahdollisuutena kotoutumiseen.

Suvirannan suvussa on suhtauduttu mielenterveyden ongelmiin vähättelevästi. Isä Armas on kykenemätön käsittelemään tilannetta. Hänen siskonsa on äskettäin tehnyt itsemurhan, ja myös Raakelin äiti joutuu välillä sairaalaan hermoheikkouden vuoksi.

Raakel löytää henkireiän arkkitehtuurin opinnoista, ja hän pääsee muuttamaan omilleen suvun omistamaan asuntoon. Naisten asema teknillisessä korkeakoulussa on varsin marginaalinen.

Hämeenlinnassa asuu Voitto, Raakelin sota-ajan heila. Voitolla tuntuu olevan palava halu muuttaa Helsinkiin ollakseen lähempänä Raakelia. Yhteen muuttaminen ennen papin aamenta ei kuitenkaan ole mahdollista.

Jossain vaiheessa Raakel päättää vaihtaa uraa, ja pääsee hommiin Hietalahden poliisiasemalle. Alussa hän toimii sihteerinä, mutta etenee pian kenttätehtäviin. Naiset hoitavat pitkälti lastensuojelun tehtäviä, ja kohtaavat myös naispuolisia prostituoituja. Siveellisyysrikokset työllistävät poliisia yllättävän paljon. Työn kuva vaikuttaa enemmän sosiaalityöntekijän kuin perinteisen poliisin työltä.

Naisten poliisikurssi on taas uusi mahdollisuus. Kurssille tulee naisia ympäri Suomea. Kurssi pidetään Suomenlinnassa, jossa olot ovat alkeelliset. Se antaa naisille mahdollisuuden visioida tulevaa.

Voitto ja Raakel menevät naimisiin, ja liitosta on tuleva myrskyisä. Mies katoaa vuodeksi merille antamatta itsestään elonmerkkiä. Kun hän sitten palaa, Raakelin on vaikea luottaa siippaansa.

Laitosen ote kirjailijana on vahvan yhteiskunnallinen. Teksti on soljuvaa, melkein selkokielistä. Tyyli resonoi kyllä aihepiirinsä kanssa, mutta paikoitellen jäin kaipaamaan taiteellisempaa otetta. Bongasin myös joitain sanontoja, jotka eivät suurella todennäköisyydellä kuuluneet 1940-luvun arkikieleen, kuten moderni anglismi ”hanki elämä”. Niitä oli kuitenkin niin vähän, ettei se pilannut lukukokemusta.

Kokonaisuutena romaani on analyyttinen, lämminhenkinen ja yllätyksellinen. Pidin tästä kakkososasta enemmän kuin Valinnasta, joka oli rankempi ja raskassoutuisempi tarina. Tykkäsin varsinkin kaikista kahvilakohtauksista, joissa syötiin bebe-leivoksia.

John Irvingin reaaliaikaseuranta

Teos: John Irving: Viimeinen tuolihissi (Tammi, 2023)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Aloitin viime viikolla John Irvingin uusimman tiiliskiviromaanin lukemisen. Raportoin lukemastani nyt reaaliajassa, eli en edes yritä kirjoittaa siitä perinteistä kirja-arviota. Kirjoitan siis urheilupainotteisesta kirjasta vähän kuin kisastudiosta.

27.10.2023, n. 11%. Kirjan kertoja Adam Brewster syntyy v. 1941 New Hamphiressa nuorelle yksinhuoltajaäidilleen. Äiti on liikunnallinen, ja käy talvitöissä Aspenin hiihtokeskuksessa laskettelunopettajana. Adam elää isovanhempiensa kasvattamana sukutalossa, ja tutustuu äitiinsä lähinnä kesäisin. Laskettelusta ei tule Adamille pakkomiellettä, mutta suvun kiintymys talviurheiluun tahdittaa pojan elämää. Kirjan alkuosassa käydään läpi laskettelun historiaa, tekniikoita ja hiihtokeskusten salaisuuksia. Jossain vaiheessa äidin ja pojan elämää tulee sulostuttamaan lumikenkäilijä ja äidinkielen opettaja Elliot Barlow, josta tulee Adamin isäpuoli.

28.10., n. 25%. En ottanut kirjasta yhtään selvää ennen siihen tarttumista. Alkuvaiheessa urakkaa näin Irvingin videon, jossa hän mainostaa kirjaansa ei-heteroseksuaalisten hahmojen kautta: kertojan perheessä vain hän itse on hetero.

14-vuotias Adam saa tietää äitinsä lesboudesta suht ikävällä tavalla hänen häidensä iltana. Samana iltana isoisä, ”vaippamies”, ”emerituslapsi” kuolee salamaniskuun. Hääkuvaus on kieltämättä eeppistä, vaikkakin juhlissa on myös sellaista vaivaantumista, etten lukijana ollut varma, olisinko halunnut olla niissä mukana.

Myös tarinat Adamin seksuaalisesta heräämisestä ja ensimmäisistä tyttöystävistä ovat ikimuistoisia. Ja huh, kuinka tuo mies onnistuu telomaan itseään seksin aikana, tai muuten päätymään noloihin tilanteisiin!

29.10, 31%. Koko kirja ei kerro laskettelusta, vaan välillä vieraillaan Adamin nuoruuden painimolskeilla. Tämä on Adamin ja tämän isäpuolen yhteinen harrastus, ja pian myös Rachel-äiti alkaa käydä Adamin otteluissa. Rachel ei suostu pysymään pelkästään katsomossa, vaan pian hän tulee mukaan myös poikien harjoituksiin opettamaan kaikenlaista kilpaurheilusta. Äidistä tulee monen teinipojan seksisymboli, vaikka hän seurustelee jo avoimesti Mollyn kanssa.

30.10, 51%. 1970-80-luvuilla Adam ei enää urheile yhtä intohimoisesti kuin aiemmin. Hän kirjoittaa sekä romaaneja että elokuvien käsikirjoituksia. Tässä vaiheessa monet tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, jossa Adam on paljon tekemisissä teatteria tekevän serkkunsa ja tämän naisystävän kanssa. Myös isäpuoli Elliott muuttaa New Yorkiin, ja aloittaa sukupuolenkorjausprosessin. Adam kokee samalla kotoisuutta että ulkopuolisuutta New Yorkin homopiireissä.

Yleinen välihuudahdus. Herman Melvillen Moby Dick on tämän romaanin kulmakivi, ja jos lukija ei ole tätä klassikkoa lukenut, kaikki romaanin hienoudet eivät avaudu. Tästäkään huolimatta en aio lukea Moby Dickiä, mutta onneksi moni muu kirjassa käsitelty klassikko olikin jo tuttu.

Ainoa ongelma, jonka olen havainnut Irvingin runsaissa kaunokirjallisissa maailmoissa, on se, että hänen tahdissaan myös lukemisesta voi tulla kilpaurheilua. Tällaista suorituspainetta koin nyt vahvasti, koska en koe pystyväni venyttämään tätä lukukokemusta moneksi kuukaudeksi, kuten normaalit lukijat tekisivät. En pysty handlaamaan 1200-sivuista tekstimassaa lyhyissä pätkissä, koska silloin päädyn kertaamaan menneitä kappaleita ihan tolkuttomasti. Muistini kapasiteetti ei riitä pitkään ja hitaaseen lukuprosessiin, kun kyseessä on valtava tiiliskivi.

31.10. 100%. Kirjan toisessa puoliskossa käsitellään muun muassa HIV/AIDS-kriisiä varsin koskettavalla tavalla. AIDS: in loppuvaiheen fyysisistä oireista en olekaan pitkään aikaan lukenut näin tarkkaa kuvausta. Adamin isäpuolen ystävistä moni kuolee dramaattisesti, ja Elliot kokee jopa syyllisyyttä siitä, ettei ole itse sairastunut.

Teoksen toisessa puoliskossa kuolee jengiä niin AIDS:iin, onnettomuuksiin kuin ampumavälikohtauksiin. Adamin lähipiiri lähtee sukulomalle Sveitsiin, ja jopa Rachel-äiti, joka on nuorempana suhtautunut varautuneesti kaikkeen ulkomaanmatkailuun, osaa vanhempana nauttia eurooppalaisista hiihtokeskuksista.

Jossain vaiheessa Adam muuttaa New Yorkista Vermontin hiihtokeskukseen ollakseen taas lähellä äitiään. Mies onnistuu löytämään pidempiaikaisen elämänkumppanin vasta 50-vuotiaana. Ja vielä silloinkin hän tuntuu kovin riippuvaiselta äidistään, varsinkin tämän ihmissuhdeneuvoista.

Adamin biologisen isän vaiheet ovat yksi sellainen juonenkäänne, jonka koin turhana tai vähemmän kiinnostavana. Paul Goodesta tulee jossain vaiheessa kuuluisa näyttelijä, jolla on monia seksiskandaaleja. Hän on kirjaimellisesti pelkkä siittäjä, joka on 14-vuotiaana hässinyt 19-vuotiaan hiihto-opettajansa kanssa Aspenissa.

Noin 65% kohdalla meinasin jo luovuttaa, koska en enää pysynyt kärryillä siitä, ketkä kaikki olivat kuolleet. Vaikka kirjan poliittiset protestit ja mielenosoitusten joukkokohtaukset olivat järeitä, ne olivat myös puuduttavia.

Kirjan loppuvaiheessa Adam rakennuttaa taloa Vermontiin, ja lisääntyy varsin suunnitelmallisella tavalla kustannustoimittaja-Gracen kanssa. Parisuhde vaikuttaa vakaalta, muttei kovin rennolta. Pariskunta vierailee poikansa Matthew’n kanssa usein Torontossa, jonne Adamin näyttelijälesboystävä Em muuttaa sen jälkeen, kun Nora-serkku ammutaan teatterissa.

Tämä on nyt neljäs kirjoittamani bloggaus Irvingin kirjoista, ja mahdollisesti kuudes häneltä lukemani teos. Viime kesänä luin teoksen Viimeinen yö Twisted Riverillä, joka oli ”vain” 700-sivuinen. Tuo lukukokemus oli paljon nautinnollisempi, koska päätin olla kirjoittamatta siitä mitään. Tuntui myös, että siinä oli uudentyyppisiä hahmoja ja teemoja, eli se tuntui vähemmän toisteiselta kuin moni muu Irvingin teos. Tässä kirjassa palataan taas Irvingin lempiaiheiden pariin, eli tämän kirjan ja monen muun välillä on selkeä jatkumo.

Jos nyt yhden teeman kirjasta kaivan, minkä vuoksi kirja kannattaa lukea, se on heteroseksuaalisuus sellaisen henkilön kokemana, joka on kasvanut ei-heteronormatiivisessa ympäristössä. Romaanin seksikohtauksiin mahtuu aitoa outoutta, ja ne ovat myös aika viihdyttäviä.