Kolmas visiitti Smalångeriin

Teos: Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin (Tammi, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Pystyin pidättäytymään Karin Smirnoffin Jana Kippo-sarjan lukemisesta ruotsiksi, sillä epäilin, etten ymmärtäisi sen mahdollista murrepuhetta. Sarjahan on varsin koukuttava, ja sen tyyppinen, että olisin mielelläni lukenut kaikki osat putkeen.

Saagan kolmannessa osassa Janan Bror-veli kuolee, ja häntä jää suremaan siskon lisäksi raskaana oleva naisystävä Angelika. Sisarukset olivat ennen veljen kuolemaa käyneet juurimatkalla Tornionjokilaaksossa, ja veli oli kiinnostunut lestadiolaisesta uskonyhteisöstä, joka oli sisarusten äidin hengellinen koti. Hän oli jäänyt majailemaan noille hoodeille ja löytänyt uskonyhteisöstä uuden naisen, Sirkka-Liisan.

Bror ei ehkä ole Angelikan lapsen biologinen isä, mutta myös Sirkka-Liisa on raskaana. Syntyy valtava eturistiriita miehen hautaamisesta, ja lestadiolaiset osaavat painostaa myös ei-uskovaa Janaa.

Kuka näistä naisista sitten on pääasiallinen surija, ja kenellä on viimeinen sana miehen viimeisestä lepopaikasta?

Suomi on Jana Kippolle ”housuhamemaa”, sillä hän pitää suomalaisten naisten pukeutumistyyliä outona. Smalångerin kyläyhteisössä taas ainoa täysin hyväksyttävä vaateparsi on Helly Hansenin tuulitakki.

Smalångerin terveyskeskus tekee kuolemaa, ja Jana haluaisi irtisanoutua työstään vanhusten kotiavustajana. Janan pomo on lopettanut juomisen, tullut uskoon ja muuttunut sietämättömäksi. Smalångerissa ei oikein tunnu olevan muuta tekemistä kuin ryyppääminen tai seurakuntaelämä. Jehovat ja helluntailaiset kilpailevat keskenään eksyneistä lampaista.

Janan oma salainen henkireikä on seksi. Suhde Jörö-Joniin on vaikea, koska virallisesti Jon seurustelee suomalaisen Pirjon kanssa, joka ehkä on se kuuluisa housuhamenainen. He tapailevat salaa kesämökillä, eivätkä pahemmin puhu tapaamisten sisällöstä. Pirjo on menestynyt taiteilija, joka on onnistunut edistämään Jonin taiteilijanura suurin askelin. Jana kuitenkin kieltäytyy käsittelemästä mahdollisia mustasukkaisuuden tunteitaan. Hänelle Jon on olemassa vain eläimellistä seksiä varten.

Aloitin kirjan kuuntelemista useaan otteeseen, ja olen pysynyt sen matkassa pienissä osissa. Teos ei tunnu yhtään vähemmän laadukkaalta kuin sarjan aiemmat osat, mutta juuri nyt synkimmän kaamoksen keskellä Smirnoffin inhorealistinen tyyli tuntui vähän liian raskaalta.

Ehkä kotihoidon kuvauksessa oli liikaa toistoa, eli koin jo saaneeni tarpeekseni seniiliyden raaoista yksityiskohdista aiemmissa osissa. Lestadiolaisuuden kuvauksesta pidin paljonkin, sillä ruotsalaisen kirjailijan kuvaamana tähän aiheeseen löytyi uusi tulokulma.

Egosta, joka mahtuu limusiiniin

Teos: Bono: Surrender – 40 laulua, yksi elämä (Tammi, 2022)

Suomennos: Tero Lehtinen

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Kun U2 palasi ensimmäiseltä Amerikan-kiertueeltaan Dubliniin vuonna 1980, bändin lähipiirissä vitsailtiin, ettei jäsenten egot enää mahdu limusiiniin. Muistan itse noteeranneen tämän bändin ehkä vuonna 1984, ja olen kyllä kuunnellut sen musiikkia jo ennen kuin minusta tuli Irlanti-fani 1990-luvun alussa. U2 on kuulunut elämäni kalustoon kotoisan jouhevasti, mutta niin suuri fani en ole ollut, että olisin tiennyt sen jäsenten yksityiselämästä kaiken.

Ja joskus 90-luvun lopussa bändin suuruudenhullu meininki alkoi jo kyllästyttää, varsinkin Bonon rooli paavista seuraavana globaalina äänitorvena.

Hyvää tässä uudessa teoksessa on se, että se todella on Bonon itsensä kirjoittama. Teos on lähes 500 sivun mittainen järkäle, ja noin kolmannes siitä keskittyy globaalin avustustyön raportointiin.

Kuuntelin kirjan putkeen yhtenä viikonloppuna, ja minun on vaikea hahmottaa, mikä Bonon ja U2:n tarinassa on minulle uutta tietoa. Bonon poliittisen aktivismin tarina on tullut tutuksi medioista, mutta en tiennyt, kuinka uskonnollinen hän oli jo nuorena. Ja nimenomaan uskonnollinen, ei pelkästään epämääräisen hengellinen. Hän on aina löytänyt voimaa kristinuskon harjoittamisesta, virsistä ja jumalanpalveluksista.

1970-luvun Irlannissa hurmokselliset herätysliikkeet olivat muodissa sekä katolisten että protestanttien leireissä, ja Bono kävi Dublinissa Shalom-seurakunnassa. Vielä bändin alkumetreillä seurakunnassa toivottiin, että Bonon ja ystävien luovat energiat saataisiin herätysliikkeen käyttöön, mutta bändin jäsenistä Edge ja Adam eivät perustaneet paljoa kristinuskosta.

Itse kyllä olen aina tunnistanut U2:n musiikista kristilliset vaikutteet, mutta pidin varsinkin sen 80-luvun levyjä (The Joshua Tree, Rattle and Hum) jonkinlaisena välivaiheena, ja merkkinä rakkaudesta mustaan musiikkiin, varsinkin gospeliin. Mutta en tiennyt, kuinka paljon Bono on ammentanut omista lapsuuden ja nuoruuden kokemuksistaan näihin biiseihin.

Bonon elämässä syvä kriisi oli Iris-äidin menetys nuorena, ja jääminen jotenkin ankaran tai vähäeleisen isän kasvattamaksi. Yhteistä Bonolle ja Bob-isälle oli musikaalisuus, ja isän tenoriääntä pidettiin Dublinin pohjoisosan pubeissa voimallisempana kuin pojan. Isä ja poika pysyivät kyllä väleissä tämän kuolemaan saakka, mutta isä oli vanhempanakin vahvasti omista oloissaan viihtyvä.

Teos on todella monisyinen, mutta myös kokonaisuutena hieman uuvuttava, sillä lähes kaikki sen henkilöt ovat maailmanluokan julkkiksia. Olisin ehkä arvostanut sitä, jos Bono olisi kertonut enemmän kohtaamisistaan tavallisten tallaajien ja fanien kanssa. Avioliitostaan Ali-vaimon kanssa hän kirjoittaa viisaasti ja kauniisti, ja jäin myös pohtimaan, olisiko tuon liiton olennainen liima kristillinen vakaumus.

Maailmanpolitiikasta kirjoittaessaan Bono on juuri se sama suureleinen saarnaaja, johon aloin väsyä 90-luvun lopussa. Hänen aikaansaannoksensa kolmen eri järjestön kautta kehitysmaiden velkaongelman ja HIV-positiivisten aseman edistämiseksi ovat mittavia, ja 00-10-luvuilla hän selvästi keskittyi enemmän aktivismiin kuin musiikkiin.

Tämä teos oli vähän samantyyppinen kokemus kuin Sinead O’Connorin muistelmien lukeminen alkuvuodesta. Tuota kirjaa olin jopa odottanut, mutta lukukokemus oli yhtä lailla hämmentävän tyhjentävä. Ehkä Sinead on kuitenkin taitavampi, intensiivisempi kirjoittaja, ja hän onnistui luotaamaan syvemmälle niin omaan psyykeensä kuin irlantilaisen yhteiskunnan analyysiin. Bonon tarina on selkeästi enemmän keskittynyt USA:aan ja kehitysmaihin, ja siitä jäi jopa vaikutelma, että Irlannissa asuessaan hän ei välttämättä ole aina ollut läsnä omassa maassaan, vaan elänyt supertähteyden omituisessa kuplassa, jossa kaikki maailman vastaavat supertähdet ovat aina tavoitettavissa.

Bonon kirjailijan taitoja en halua aliarvioida, mutta hän on omaelämäkerturina vähän liian suoralinjainen omaan makuuni. Noihin kristinuskoon liittyviin pohdintoihin saatan palata uudestaankin, ja tämän jälkeen saatan lukea myös Nick Caven tuoreen kirjan, jossa hän kertoo elämästään poikansa kuoleman jälkeen.

Veikkaisin, että kirjasta saavat eniten irti ne, jotka tietävät U2:n vaiheista suht vähän, ja todelliset superfanit. Itselle kirjassa kerrottu ulkoisen tapahtumisen määrä oli liikaa, tai lukutahti liian nopea.

Elämää kuolleiden talossa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset (Tammi, 2022)

Halloween-tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa eletään autiotalossa tai talossa, jossa on äskettäin tapahtunut veritekoja. Pauliina Vanhatalon uusimmassa teoksessa Vastuulliset eletään tuollaisella kauhujen kadulla Raahessa, kaupungissa, josta mieluummin lähdetään pois kuin jonne muutetaan.

Alakoululaisen Lennin perhe on vastikään muuttanut Raaheen halvan asumisen perässä. Isän muusikon työt ovat katkolla koronan takia, ja äiti on kotona vauvan kanssa. Lenni on hyvin tietoinen vanhempiensa rahapulasta, ja on oppinut olla pyytämättä liikaa. Välillä päästään kuitenkin käärmenäyttelyyn tai bulgarialaiseen sirkukseen, ja välillä Lenni kerää naapurin tytön kanssa pulloja saadakseen karkkirahaa.

Naapurin autiotalossa majailee kaksi toisilleen ennen tuntematonta miestä, Pasi ja Valo. Pasi on keski-ikäinen perusjamppa, joka traumataustaisena välttelee sosiaalisia tilanteita, ja Valo on nuori huumeriippuvainen, joka on paossa lukuisia velkojijaan. Jonkun aikaa kaksikko pärjää kämpillään varastamalla naapurin varastosta roikalla sähköä.

Valon äiti Niina taas pakenee kotinsa ahdistavaa ilmapiiriä vuokraamaansa kerrostalokämppään. Tämä on hänen salainen turvapaikkansa, jonne pojan huumevelkojat eivät toistaiseksi osaa tulla. Valo käy välillä kotona tankkaamassa turvallisuutta, mutta enimmäkseen poika on ulkoruokinnassa. Vastuu pojan huoltamisesta lankeaa äidille, sillä pojan isä on jo vuosia paennut vaikeuksia lääkärin työn kiireisiin.

Kirjassa eletään näiden kipuilevien ihmisten rinnalla muutaman kuun verran. Teos on kuin terapeuttinen huolihetki, jossa kaikki huolet ovat demokraattisesti samanarvoisia ja jossa kaikki tulevat takuulla kuulluiksi. Perhesurman teema on järeä, mutta Vanhatalo osaa kokeneen kertojan keinoin löytää tähän tragediaan omaperäisen tulokulman. Aikuisen lapsen huumeriippuvuus ja siitä seuraava vastuunkanto, syyllisyydentunto ja voimattomuus ovat myös tärkeitä teemoja ajassamme.

Teos varmasti koskettaa moninaisia yleisöjä, sillä se kuvaa usean eri sosiaalisen ryhmän ahdinkoa. Raha voisi ratkaista joitain ongelmia, mutta se ei taa onnellisuutta kaikille. Vanhatalo kuvaa tarkkapiirtoisesti ilmiöitä, joilta moni meistä haluaisi sulkea silmänsä. Itse samastuin kirjassa eniten asunnottomien miesten tilanteeseen, varsinkin Pasiin, jonka ongelmanratkaisukeinot tuntuivat itselle tutuilta. Asunnottomuutta kun ilmenee myös pienillä paikkakunnilla, joilla tyhjiä kämppiä riittäisi ihan kaikille.

Lämmin kiitos teoksesta Pauliinalle, sillä voitin sen hänen kirjailijasivujensa kilpailusta.

1400-luvun neitojen ompeluseuroissa

Teos: Kaari Utrio: Vehkalahden neidot (Tammi, 1971)

Olen pian lukenut läpi lähes kaikki residenssissäni risteilevät korona-aikana hamstraamani poistokirjat. Cheers sille, ja toivon mukaan en nyt lähiaikoina intoudu keräilemään lisää kirjoja samalla intensiteetillä.

Kaari Utrion Vehkalahden neidot sijoittuu 1400-luvun puoleenväliin, ja tapahtumat paikantuvat Kymenlaakson ja Viipurin välille. Teos kertoo kahden vehkalahtelaisen kartanon väestä, ja varsinkin Margareeta ja Helleka Brandista, aatelissisaruksista, jotka ovat vaikeasti naitettavia johtuen Hakilan kartanon heikosta taloudellisesta tilanteesta.

Naapurikartanossa Blekarissa menee vähän paremmin, ja kartanoiden isännillä on ollut tapana naittaa lapsiaan toistensa lapsille. Margareetaa on kaavailtu puolisoksi Siffredille jo tämän ollessa yhdeksänvuotias, mutta tämä suunnitelma ei lämmitä häntä enää neitoiässä. Sisarukset pääsevät kokemaan Viipurin seuraelämän iloja, kun heidän siellä asuva tätinsä kutsuu heidät vierailulle luokseen. Siellä molemmat kohtaavat kosijan, mutta heidän on vaikea antautua romanttisen rakkauden pauloihin.

Lopulta Margareeta suostuu naamaan lapsuuden toverinsa Siffredin, ja Helleka alkaa vakavasti kaavailla lähtöä Naantalin nunnaluostariin. Koska Viipurin Anna-täti on juuri menettänyt kotinsa ja miehensä tulipalossa, hän suostuu lähtemään Hellekan seuralaiseksi matkalle kohti Naantalia.

On näillä sisaruksilla vientiä suuntaan ja toiseen, ja Margareetalla vienti jatkuu vielä aviosäätyyn siirtymisen jälkeenkin. Tuulista on molemmilla romanssin poluilla, ja kumpikin saa osansa julkisesta huorittelusta kotikylällään. Hellekan avioliiton ulkopuolisen raskauden tarina on karu, ja sen jälkeinen lapsenmurhasyytös kertoo omaa tarinaansa naisten asemasta myöhäiskeskiajalla.

Kirjan parhaat kohtaukset käydään merillä, matkalla Viroon kaupantekoon, ja hylkeenpyynnissä Kuorsalon saaren lähistöllä. Saarihullut voivat bongata kirjasta uusia vierailukohteita itäisen Suomenlahden saaristosta, mikä ainakin itselleni on vielä korkkaamaton alue.

Pidin kirjan tunnelmista, vaikka itse romanttisessa pyörityksessä oli omaan makuuni muutama kierros liikaa. Mutta muistan lukeneeni Utriolta räväkämpiäkin teoksia, joissa seksikohtaukset olivat rajumpia kuin tässä. Ehkä tämä teos ei noussut Utriolta lukemieni romaanien kärkikaartiin, mutta koska tässä liikuttiin Kymenlaaksossa, alueella, jota tunnen huonommin, koin jopa oppivani jotain uutta sen historiasta.

Jatkoa amerikkalaisten mökki-idylliin

Teos: Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (Tammi, 2022)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Viime viikolla postasin tänne Mainen osavaltioon sijoittuvasta mökkiromaanista, ja nyt on Connecticutissa sijaitsevan Cape Codin vuoro. Tämä 105 km mittainen niemi on eeppinen newyorkilaisten lomanviettopaikka, jossa sijaitsee muun muassa kuuluisa Martha’s Vineyard.

Haksahdin tähän teokseen mainosvideon vuoksi, jossa Krista Kosonen ja kumppanit hehkuttavat teosta omilta mökkilaitureiltaan.

Teos kertoo niin ikään sukumökistä, tai pikemminkin mökkikylästä, jonka päähenkilö Ellen (Eleanorin) isoisä Amery on rakennuttanut. ”Paperipalatsi” viittaa halpoihin rakennusmateriaaleihin, joihin jouduttiin turvautumaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Mökit ovat rapistuneet vuosikymmenten varrella, mutta Elle ja hänen äitinsä palaavat kylään joka kesä uskollisesti. Heillä on erilliset mökit, mutta ovat toistensa kanssa saumattomasti tekemisissä koko loma-ajan. Näin ollen äiti pääsee tekemään ilkeitä havaintoja Ellen juhlista ja niiden vieraista, ja osallistumaan niiden jälkeisiin krapula-aamiaisiin.

Kirjan Elle on viisikymppinen ja elää monessa suhteessa risteyskohtaa elämässään. Brittiläinen aviomies Peter on ollut hänen elämänsä kallio, mutta lapsuuden ystävä Jonas on varsinainen sielunkumppani. Jonas ja Elle jakavat keskenään lähes koko elämänsä historian, mutta myös Jonas on tahollaan naimisissa ja perheellinen. Mökkikylässä vietetään newyorkilaisen kulttuuriväen kosteita juhlia jo kolmannessa polvessa, ja välillä sattuu pariskuntien välisiä lipsahduksia. Tosin Ellen ja Jonasin yhteys on enemmän kuin lipsaus, ja heillä on myös synkkiä salaisuuksia, joista aviopuolisot eivät tiedä mitään.

Luonnolla on suuri rooli kerronnassa, ja paikoitellen Cowley Hellerin tyyli muistuttaa biologian ja maantieteen opettajan äänensävyä. Lajien tunnistamisen ystäville teos onkin varsinainen aarreaitta. Itse tykkäsin seurata kirjohyljekantaa ja muita suurempia vesieläimiä, mutta en pysynyt kärryillä Cape Codin kasvistossa. Yleensä olen pitkästynyt kuoliaaksi juuri amerikkalaisten ”aistivoimaisten” luontokuvausten äärellä. Muun muassa paljon kehuttu Delia Owensin Suon villi laulu oli minulle aivan liian aistillista kerrontaa, enkä saanut kirjaa loppuun toisellakaan yrityksellä. Onneksi tässä kirjassa seikkailtiin myös muualla kuin suolammen viereisessä rämeikössä, ja käytiin läpi päähenkilöiden muitakin elämänvaiheita kuin mökkeilyä.

Ellen tarina on hieman dysfunktionaalisen uusperheen tarina, jossa äidin uuden miehen lapsilla on merkittävä rooli. Teos taatusti puhuttelee juuri omaa ikäluokkaani, eli 1970-luvulla lapsuuttaan viettäneitä.

Jos en olisi lukenut J. Courtney Sullivanin Mainea samassa kuussa, olisin ehkä antautunut tämän tarinan vietäväksi suuremmalla liekillä. Kertomukset eivät ole identtisiä, mutta niissä on paljon yhteistä. Tässä kuvattu mökkimiljöö on paljon vaatimattomampi kuin Sullivanin kirjassa, eikä draama keskity mökin perintöriitoihin. Pidin kuitenkin Sullivanin romaanin historiallisista osuuksista enemmän. Tässäkin historia ulottuu jonnekin 1940-50-luvuille, mutta tapahtumia ei ole kuvattu kovin tarkasti, eikä niitä kytketä suurempaan kansalliseen kertomukseen. Tämä oli kyllä astetta taiteellisempi romaani, ja kuvattu mökkimiljöökin runollisempi, kun taas Mainessa meininki oli ylellisempää. Mutta Mainessa minua viehätti paikallisen yhteisön ja katolisen seurakuntaelämän kuvaus, eli kyseessä oli todella laajan skaalan yhteisöllinen kudelma, kun taas tässä draama lopulta keskittyy kahden pariskunnan keskinäisiin jännitteisiin ja pettämisdraamaan.

Pettämisdraama on kerrottu tässä varsin ansiokkaasti, ja kirja toimiikin vallan mainiosti pelkkänä ihmissuhdekuvauksena. Ehkä itseäni tässä monikerroksellisessa romaanissa hämmensi tai rasitti se, että se selvästi pyrkii miellyttämään kaikenlaisia yleisöjä.

Kotimaisen kirjallisuuden saralla olen lukenut suuren arsenaalin tätä kepeämpiä ja mitäänsanomattomampia mökkeilyaiheisia teoksia, joten kyllä kannattaa vierailla capecodilaisella mökillä, ja vaikka vertailla kahden maan elintasojen kehityksen historiaa.

Räkkärimarketin legit rebel

Teos: Paula Noronen: Tarja Kulho. Paha saa paikkansa. (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Paula Noronen

Päteekö karman laki Korson Räkkärimarketin kehityskeskusteluissa? Ja kuinka pärjätä työpaikalla, jonne pyritään entistä enemmän palkkaamaan nuoria ekstraajia kokeneiden myyjien sijaan? Ja mitä tehdä, kun esihenkilö Erja pakottaa työpaikan kustantamaan terapiaan tunneilmaisun parantamiseksi?

Näitä teemoja käsittelee Paula Noronen kolmannessa teoksessaan supersankari Tarja Kulhosta. Nämä teokset ovat kepeitä, ja minun on ollut vaikea hahmottaa niitä kaunokirjallisia teoksina, koska muistan vielä hyvin Tarjan radio-ohjelman 00-luvulta. Olen kuunnellut kaikki kolme teosta, ja viihtynyt tässä peruskorsolaisessa mielenmaisemassa mainiosti, mutta kirjojen arviointi on haasteellista.

Tässä teoksessa Tarja joutuu kohtaamaan työpsykologi Sinikka Miinan, joka ei ole lainkaan tyytyväinen hänen panokseensa itsereflektiivisissa terapiatehtävissä. Tarja panee lekkeriksi kiitollisuuspäiväkirjaa pitäessä, mutta onnistuu vähän paremmin vihanhallinnan simulaatiotehtävissä. Tosin tyynyn pahoinpitelykin on arveluttavaa puuhaa rivitalossa, sillä Tarja ei haluaisi profiloitua miehenhakkaajana.

Työpaikalta poissa pysyminen ottaa toki koville, sillä kuinka työkaverit pärjäisivät ilman tätä naispuolista Robin Hoodia?

Luin putkeen tämän ja Enni Mustosen maalaisromanttisen osuuskauppakuvauksen 1980-luvulta. Vaikka kirjat kuuluvat täysin eri genreihin, niissä käsiteltiin lopulta aika lailla samoja teemoja – työn tehostamista, hankalia esihenkilöitä ja kaupan alan tulevaisuutta. Vaikka kehitys on kehittynyt, ja kassahenkilöiden tulevaisuus on nyt todella vaakalaudalla, teoksista löytyi henkilöhahmojen tasolla jopa jotain yhteistä.

En saanut postattua viime kesänä julkaistusta Tarjan lomakirjasta, vaikka senkin kuuntelin sujuvasti. Tämä teos resonoi kai enemmän omakohtaisten työelämäkokemusten kautta. En myöskään tiedä, olisinko innostunut kirjasarjasta, ellen olisi kuunnellut radio-ohjelmaa 00-luvun alkupuolella.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

Täyttä elämää Perillistenkadulla

Teos: Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Perillistenkatu on köyhien kortteli Lappeenrannassa, jossa varakkaimmilla on oma huusi ja lapsille leikkimökki. Siellä omaa puutaloa asuttaa Pöyhösten laajennettu perhe, Topias, Lahja ja näiden aikuiset tyttäret perheineen. Eletään vuotta 1939, jolloin lappeenrantalaisia kiinnostavat enemmän puutarhatyöt ja vaurastuminen kuin raudan kerääntyminen itärajalle.

Pirjo Tuominen on Lappeenrannassa syntynyt kirjailija, joka on viettänyt suurimman osan elämästään Länsi-Suomessa. Olen lukenut hänen kirjojaan noin kymmenen vuoden ajan, mutta minulla ei vieläkään ole vahvaa kokonaiskäsitystä hänen laajasta tuotannostaan.

Oletan, että tässä romaanissa on omaelämäkerrallisen aineksia, mutta minun ei tarvitse tietää, kuinka paljon. Kyseessä on suht perinteinen nuoren naisen kasvutarina, jonka alkuvaiheita määrittelee toinen maailmansota. Tyttö jää puoliorvoksi jo vauvana, kun isä kuolee talvisodan ensimetreillä rintamalla, mutta puutaloyhteisö huolehtii, ettei tytöltä pääse puuttumaan mitään olennaista – ainakaan sen omilla hyvinvoinnin mittareilla.

Teoksen Viena on oppimishaluinen tyttö, joita kiinnostaa runonlausunta, teatteri ja baletti. Myös hänen lempeä, kaunosieluinen äitinsä Hanna kuolee tytön ollessa teini-ikäinen. Vienalle on tiedossa perintörahoja, mutta Helmi-täti toimii niiden haltijana 21 vuoden ikään saakka. Näin ollen Viena joutuu asumaan alivuokralaisena ja käymään sekalaisissa töissä kustantaakseen lukio-opinnot.

Teos on poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja eläydyin varsinkin alun sota-ajan tunnelmiin. Kuvaus Taipalsaaren evakkoajoista ja tuon saaren naisten keskinäisistä kahinoista oli jopa verevämpää kuin puutalokorttelin meininki. Viola- niminen suvun matriarkka ja lottajohtaja ei ollut kovin sympaattinen voimahahmo, eli Tuominen osoittaa tässä, millaisia valtataisteluja ja hierarkioita tuon järjestön johtoon on liittynyt. Naisten maanpuolustuksesta ei piirretä liian ruusuista kuvaa.

Teos kuitenkin keskittyy enemmän 1950-lukuun, eli Vienan nuoruuteen. Tämä tarinointi tuntui minusta jo monta kertaa kuullulta, sillä minulla on muistitietoa toisen välisuomalaisen kaupungin puutalokortteleista. Lappeenrannalle ominaista toki on ollut armeijan keskeinen rooli kaupunkikuvassa, eli ”paikallinen väri” liittyy muun muassa hienosteleviin upseerinrouviin, jotka eivät anna poikiensa seurustella työväen kakaroiden kanssa. Mutta kuvauksen tuon ajan koulunkäynnistä, seurusteluhuolista ja kesätöistä olin jo kuullut livenä sukulaisiltani.

Uskon silti, että teos voi olla tämän äitienpäivän hittikirja, ja toivon sille muitakin kuin kahdeksankymppisiä lukijoita. Teosta suosittelen niille, joita kiinnostaa tavallinen arki, sosiaalihistoria ja luokkaerot. Kovin poliittista kuvausta ei kirjaan kuitenkaan mahdu, sillä henkilögalleriaan ei kuulu esimerkiksi kommunisteja. En kokenut tätä puutteena, mutta olisin ehkä kaivannut kuvattuun puutalokortteliin himpun verran moninaisempia hahmoja.

Surutyötä pandemian aikaan

Teos: Merete Mazzarella: Violetti hetki (Tammi, 2022)

Suomennos: Raija Rintamäki

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Martin Schreck (1947-2021) oli suomalainen homojen oikeuksien puolustaja ja ihmisoikeusaktivisti, joka oli nuorena miehenä mukana perustamassa SETA:a. Hän oli myös Merete Mazzarellan pikkuveli, joka eli omalla tahollaan hiljaisempaa elämää kuin akateemisesti menestynyt siskonsa. Kun Martin kuoli Tanskassa pandemia-aallon keskellä, sisko Merete ei päässyt hyvästelemään veljeään matkustusrajoitusten vuoksi. Kirjan kirjoittaminen veljestä tuntui luontevalta tavalta prosessoida tätä elämänmittaista ihmissuhdetta.

Luin jo ennen kirjaan tarttumista kritiikkiä LGTB-piireistä Mazzarellan lähestymistavasta, eli monien mielestä hän ei ole tässä teoksessa perehtynyt tarpeeksi syvällisesti suomalaisten homojen historiaan. Merete oli tietoinen veljensä homoudesta jo tämän nuoruudessa, mutta teema ei ollut sisarussuhteessa erityisen politisoitunut ulottuvuus. Kirjassa Mazzarella kuitenkin kysyy itseltään, pitikö hän omaa elämäänsä jotenkin tärkeämpänä kuin veljensä.

Martin Schreck muutti Suomesta äitinsä kotimaahan Tanskaan vuonna 1976, ja asui siellä loppuelämänsä. Toki hän vietti välillä aikaa Suomessa, mutta elämän tärkeät koordinaatit olivat Kööpenhaminassa. Hän kävi töissä maan postilaitoksessa, toimi siellä teknisissä asiantuntijatehtävissä, eikä koskaan puhunut töistään edes parhaille ystäville. Työ ei ollut miehen elämän keskeinen ankkuri, mutta se mahdollisti matkustelevan elämäntavan. Myöhemmässä iässä hän alkoi viihtyä Thaimaassa, jossa hänellä oli myös miessuhteita. Suhteissa oli taloudellista tukitoimintaa, vaikka Martin ei halunnut olla näiden miesten ”setäsponsori”.

Martinin ystäväpiirissä moni ystävä kuoli AIDS:iin 1980-90-luvuilla. Martin itse oppi omissa suhteissaan varovaisuuteen, ja hänelle romanttinen rakkaus oli aina tärkeämpää kuin seksi. Mazzarella sai tietää veljensä elämän intiimimmästä puolesta vasta kuoleman jälkeen, kun hän sai 20 kg painavan lähetyksen täynnä tämän papereita. Martin oli hamstraajaluonne, joten tämän kokoelmiin kuului myös edesmenneiden ystävien ja sukulaisten arkistoja. Rakkauselämästään Martinilla oli tapana kirjoittaa ”salakielellä” suomeksi, mikä ei ollut hänen kotikielensä missään vaiheessa elämää.

Mazzarella palaa teoksessaan myös kaksikon lapsuuteen, josta pitkä jakso kului Kiinassa, jossa heidän isänsä toimi diplomaattina. Sisarukset kävivät siellä katolista koulua ja opiskelivat englanniksi nunnien ohjauksessa. Sisarusten ymmärrys perheen yhteydestä on ollut erilainen: Merete koki perheyhteyden tiiviinä, kun taas Martin kertoi kärsineensä yksinäisyydestä ulkomaan komennuksilla. Toisaalta Martin eli pidempään vanhempiensa kanssa lähetystöelämää, kun taas Merete lähetettiin sisäoppilaitokseen Englantiin. Näistä vaiheista on enemmän jälkiä Mazzarellan aiemmissa muistelmateoksissa.

Jossain vaiheessa tätä muuten tiivistä muistelmaa koin, että kertoja eksyi viimeaikaisten, sekavien lukemistojensa pariin, jotka eivät kaikki käsitelleet veljen lähellä olleita teemoja. Tosin olen tottunut hänen ”jutustelevaan” tyyliinsä hyvässä ja pahassa. Tässä kirjassa hän kerää kokoon sekalaisia kirjallisia havaintoja lähestyvästä kuolemasta, mihin kirjan nimikin viittaa. Mutta en nähnyt Sigmund Freudin suusyövän ja Martin-veljen kohtalon välillä automaattista yhteyttä. Mazzarella ei tosiaankaan ole uransa aikana ehtinyt perehtyä kovin syvällisesti sateenkaariasioihin, mutta se ei tarkoita, etteikö hän voisi kirjoittaa veljestään niillä eväillä, joita hänellä on. Jonkin verran kirjasta löytyy viitteitä suomalaisten homojen sosiaalihistoriaan, mutta tämä tuntui yleistiedon tasoiselta.

Yleisemmällä tasolla teos kertoo maailmalle levinneestä suvusta ja perheestä, joka ei ole pandemian vuoksi voinut tavata toisiaan, ja maailmasta, joka luo fyysisiä esteitä kohtaamisille. Moni lukija voi varmaasti samastua etähautajaisten ja etäsurutyön teemaan. Iloa tuottivat myös tarinat Martinin tanskalaisesta lähipiiristä, ja näiden yhteydenpidosta Suomeen.

Minulle tämä oli rehellinen, lämminhenkinen ja oivaltava tarina veljen ja siskon suhteesta, enkä itse osannut pyytää Mazzarellalta lisää tietoa jostain veljen elämän ulottuvuudesta. Suhtaudun muutenkin tämäntyyppisiin teoksiin enemmän taideteoksina kuin historiikkeinä, eli koen, että surutyöstä kirjoittavalla omaisella on kaikki valta kirjoittaa omannäköisensä portretti edesmenneestä läheisestä.

Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.