Toni Morrisonin muistolle

Teos: Toni Morrison 1993. Jazz. Tammi, suom. Seppo Loponen

Kun Toni Morrison (1931-2019) sai Nobelin palkinnon vuonna 1993, hänen kirjansa kokivat renessanssin monessa maassa, myös Suomessa. En muista, oliko minulla havaintoa Morrisonin tuotannosta ennen tätä – mahdollisesti ei, koska afroamerikkalaista kirjallisuutta ei ollut englantilaisen filologian kirjalistoilla, jota tuolloin opiskelin. Jazzin olen hankkinut halpana pokkarina pian palkinnosta kuultuani, ja kirjan formaatista näkee, että sitä on painettu paljon ja äkkiä. Muistaakseni tuo oli silloin lama-Suomessa teos, jonka kaikkien oli pakko lukea, ja siitä myös keskusteltiin kaikkialla, hiekkalaatikoilla ja julkisissa kulkuvälineissä.

Morrisonin kuolinuutinen pysäytti, vaikka hän ei koskaan noussut läheisimmäksi afroamerikkalaiseksi kertojaksi minulle. Tämä siksi, että hän kirjoitti vähän liiankin hyvin. Olen eläytynyt enemmän muun muassa Maya Angeloun, Alice Walkerin, Audre Lorden ja bell hooksin teoksiin.

Olen Jazzin lisäksi lukenut esikoisteoksen The Bluest Eye, joka on jättänyt suuremman jäljen, koska siinä kirjassa taisi olla enemmän rosoisuutta. Toki myös Jazzissa on tunnelmien ja aihepiirin saralla rosoisuutta ja elämänmakua vaikka koko kansakunnalle jakaa, mutta kirjan muoto on hämmentävän täydellinen. Myös kokeileva ja paikoitellen vaikeaselkoinen. Historialliset kerrokset eivät asetu kansakoulunopettajan pedagogiseen muotoon. Lukijan on tehtävä työtä yhteyksien luomiseen niiden välillä.

Teoksessa viisikymppisellä newyorkilaisella pariskunnalla, Joella ja Violetilla, on pahemmanlaatuinen kriisi. Joe on haksahtanut 18-vuotiaaseen Dorcasiin, joka kokeilee lemmenkipeänä vanhempaa miestä, kun ei saa iktovereiltaan tarpeeksi vastakaikua. Dorcas on orpotyttö, joka asuu uskonnollisen ja siveän Alice-tätinsä luona ja käy tältä salaa jazzhipoissa. Salasuhde on sopimaton molemmassa päässä, eikä tilannetta helpota se, että Joe vuokraa naapuriltaan huoneen lemmenleikkejä varten silloin, kun tämä on töissä. Tilanne eskaloituu nopeasti, ja pian Dorcas löytyy karusta hippamestasta kuolleena. Häntä on ammuttu, Joe on ainoa taposta epäilty eikä kukaan ole valmis ilmoittamaan teosta poliisille.

Kirjassa eletään vuotta 1926, ja vieraillaan takaumien kautta Virginiassa, jossa pariskunta on syntynyt ja kasvanut. Kaupunkiin muuton saaga on eeppinen, ja tunnelmat mustien omassa junavaunussa ovat käsinkosketeltavat. Rotuerottelua harjoitetaan eri tavalla eri osavaltioissa, ja myös junassa käytänteet vaihtelevat matkan aikana. Pohjoiseen päin kuljettaessa ravintolavaunusta poistetaan erotteleva verho, ja jossain kohtaa kaikki saavat jonottaa samassa jonossa omaa vuoroaan.

Varsinkin Violet rakastuu kaupunkiin, sen rytmiin ja värikkäisiin yötaivaisiin. Joe on ollut juro metsästäjä, jonka kiintymys kotipuolen maisemaan on ollut suurempi kuin vaimonsa. Vaimo alkaa laittomaksi kampaajaksi ilman koulutusta, Joe kokeilee monia hanttihommia ja päätyy Cleopatra-kosmetiikan konsulentiksi. Kirjan nykyisyydessä molemmilla menee taloudellisesti lujaa, ja heillä on varaa kohtuumukavaan elämään. Työnsä kautta Joe tutustuu satoihin naisiin ja voittaa heidän luottamuksensa niin, että voi vierailla vapaasti heidän kodeissaan. Häntä pidetään harmittomana, eikä kaikkien ole helppo uskoa tarinaa hänen haksahtamisestaan kirkkokuorossa laulavaan tyttöön, jolla on huono iho.

Jazz on huikea historiallinen romaani siksi, että se välittää ajan hengen täydellisesti alleviivaamatta yleistä historiaa ja sen merkkipaaluja. Kaikki lukijat eivät välttämättä tiedä, että USA:ssa oli tuohon aikaan kieltolaki (kuten Suomessakin), ja sen vuoksi salakapakat ja kotibileet olivat suosittuja. Afroamerikkalaisten kiinnostus aseisiin on myös yksi kirjan keskeinen teema, ja varsinkin Violet pohtii aseen käytön ja turvallisuuden tunteen yhteyttä.

Kolmiodraaman keskellä Violet tuntuu myös aidolta kylähullulta, jonka pirtelön juonti drugstoressa on näky, joka pelottaa ohikulkijoita. Käytyään riehumassa Dorcasin hautajaisissa hän saa Harlemissa lisänimen Violent, mutta tästä huolimatta hän ystävystyy oudolla tavalla Alicen kanssa. Mustasukkaisuus kuolleelle tytölle ottaa lähes patologisia muotoja, ja pepunkasvatusprojektille jopa nauroin, vaikka kirja ei ole sävyltään kovin humoristinen.

Mitä sitten muistan kirjasta 25 vuoden tauon jälkeen? Muistan loppulauseet ja Dorcasin hahmon, mutta en edes muistanut, mille vuosikymmenelle tarina sijoittui. Toki nimestä voisi jo päätellä jotain, olihan 1920-luku jazzin kultaista aikaa. Teos päättyy pariskunnan sovintoon ja seesteisempään vanhenemiseen, ja loppupeleissä anonyymi kertoja toteaa:

Mutta en voi sanoa sitä ääneen; en voi kertoa kenellekään, että olen odottanut tätä koko ikäni ja että jaksan odottaa, koska minut on valittu odottamaan. Jos pystyisin, sanoisin sen. Sanoisin että tee minut, tee minut uudestaan. Sinä voit tehdä sen, ja minä voin antaa sinun tehdä sen, sillä katso, katso. Katso missä kätesi ovat. Nyt.

Voi olla, että uudella lukukerralla tajusin enemmän rotusuhteista ja valtarakenteista. Mieleeni tulivat myös suomalaiset siirtolaiset, joita tuohon aikaan asui Harlemin alueella paljonkin. Virginian muistelmien kohdalla en edelleenkään tajunnut kaikkien henkilöiden yhteyksiä toisiinsa, mutta siinä kuvataankin todellisuutta, jossa valtaosa mustista on edelleen lukutaidottomia tai ainakin kouluja käymättömiä. Morrison todella onnistuu menemään tuollaisten ihmisten ihon alle ja selittämään maailmaa heidän lähtökohdistaan.

Kirjan musiikillisuus kasvaa loppua kohti, ja kuten sen tunnetut kriitikot ovat sanoneet, se ei ainoastaan muistuta jazz-sessiota, vaan myös sinfoniaa. New York tanssii siinä kukonpoikien sormen napsautusten tahtiin, eikä tällaiselle napseelle voi olla immuuni edes presbyteerikirkon ompeluseuran kitkerin neitsyt.

Mainokset

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.

Ovikellon soittamisen (epä)taiteesta

Teos: Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä (Tammi, 2005)

Taas kierrätyskorien aarteisiin, ja oi, mikä mehevä helmi sieltä löytyi! En ole vuonna 2005 ollut tietoinen Juha Itkosen esikoisromaanista, enkä edes usko, että se olisi minua juuri tuossa vaiheessa suuremmin kiinnostanut. Aivan viime vuosina olen alkanut lukea himokkaasti uskonlahkoihin liittyviä romaaneja, mutta en muista ennen tätä kohtaamista lukeneeni ainuttakaan romaania mormoneista.

Olen kyllä tiennyt, että Juha Itkonen on jonkinlainen Amerikka-guru, ja amerikkalaisia elementtejä olen bongaillut hänen muistakin teoksistaan, mutta tämä teos kertoo syvällisemmin eräästä amerikkalaisen kulttuurin vähemmistökulttuurista, jota tuskin kaikki amerikkalaisetkaan hyvin tuntevat. Viime aikoinahan mormonien saloja on paljastettu jonkin verran TV:ssä: itsekin olin jossain vaiheessa koukussa tositeeveesarjaan Sister Wives. Koska mormoneja jakaa sisäisesti kysymys moniavioisuudesta, monet shokeeraavat representaatiot tästä uskonnosta liittyvät sen fundamentalistiseen siipeen, kun taas valtavirtamormonit pidättäytyvät tylsän tavallisissa ydinperheissä. Suomessa kiertävät mormonit, joita Itkonenkin kuvaa, eivät harjoita moniavioisuutta, mutta toki yhteisöön liittyy monia erikoisuuksia ja sääntöjä, joita tämäkin teos avaa, vaikka salalaisuuksien paljastaminen ei ole teoksen keskiössä.

Teoksessa kaksi nuorta miestä, David ja Mark, matkustavat kylmään Pohjolaan pakolliselle kahden vuoden lähetystyöjaksolle. Tämä kokemus on mormonien vastine armeijalle, ja näinä päivinä joukoissa on entistä enemmän tyttöpareja. Kirjassa eletään hieman vanhempia aikoja, jolloin mormonien kulttuuri on vahvasti miesjohtoista, ja naisten asema tuntuu olevan enimmäkseen kodin hengettärenä. Miehet saapuvat jonnekin väli-Suomeen pieneen kaupunkiin, jonka ovet on soitettavissa läpi muutamassa kuukaudessa. Heidän tarkoituksensa on asua parilla-kolmella paikkakunnalla vierailunsa aikana. Muutoista päättää paikallinen lähetyspresidentti, joka edustaa esimiehen asemaa.

David on herkkä sielu, jonka tukalaa tilannetta korostaa se, että hän on äskettäin menettänyt perheensä lento-onnettomuudessa. Mark on selkeästi kaksikon johtotähti, joka puhuu reippaasti seurakunnan tilaisuuksissa ja joutuu puolustamaan heikkoa ja hintelää kaveriaan myös käsirysyissä. Miesten yhteiselo ei suju sillä tavalla kun on suunniteltu, vaan Mark selvästi haluaisi jopa eroon nynnykaveristaan. Vaikeassa tilanteessaan David saa uskotuksi Eeron, seurakunnan vanhemman rivijäsenen, joka on poikamies ja asuu kesämökillään koiransa kanssa. Eero edustaa Davidille miltei amerikkalaista vanhan ajan maskuliinisuutta, puhumatonta, rehtiä työetiikkaa. Eero on myös kiehtova siksi, ettei hän ole aina ollut mormoni, vaan löytänyt uskon aikuisena Amerikan-siirtolaisvuosiensa aikana.

Davidia painaa eniten se, että hän on rakastunut naapurissa asuvaan sairaanhoitajaopiskelija-Emmaan. Emma ei ole minkäänlaisessa uskossa, vaan kiroilee, lakkaa varpaankynsiään miesseurassa ja esiintyy muutenkin piittaamattoman estottomasti. Kahdenkeskiset kohtaamiset Emman kanssa ovat Davidille syntiä, mutta ankean, luotaantyöntävän ovikellonsoittorupeaman aikana niistä tulee hänelle ainoa henkireikä, ja suhde liukuu pikkuhiljaa seksuaaliseksi. Paikoitellen hän huomaa myös haaveilevansa Emman kanssa naimisiinmenosta, mutta haluaako Emma mormonin vaimoksi? David on myös vakavasti huolissaan omasta mielenterveydestään, mikä ei lainkaan vahvistu suomalaisten humalaisten harjoittaman väkivallan ja muutenkin hämyisen ilmapiirin seurauksena.

Itkonen osaa tuoda iholle pienessä maassa elävän pienen uskonnollisen yhteisön sisäiset jännitteet, ja nuorten lähettiläiden paineet. Uusien seurakunnan jäsenten kalasteluhan on miltei mahdoton tehtävä, eikä Mormonien kirjasta yleensä kiinnostu kuin syvässä kriisissä uivat kalat. Hurjin hahmo kirjassa onkin yksinhuoltaja-Kati, joka on tullut miehensä hylkäämäksi ja pilkkaa miehensä vienyttä ”neekerihuoraa”, joka suurimmalla todennäköisyydellä on japanilainen sihteerikkö. Kati ja hänen lastensa ahdinko on loppumaton murheiden laakso, jossa todella tarvitaan kristillistä veljesapua, mutta seurakunnan vanhimpien mukaan heidän auttamisensa ei korvaa ovilla käymistä.

Myös juonellisesti kirja ehtii yllättää monessa kohtaan, eikä siis jää vain näppäräksi etnografiseksi kuvaukseksi uskonlahkon arjesta. Teos nousee ehdottomasti lukemistani Itkosen teoksista kärkeen, ja aion käyttää sitä vertailevissa uskonlahkotutkimuksissani ensi lukemisen jälkeenkin.

Juuri tässä hetkessä luin teosta terapeuttisesti, sillä yritän päästä eroon muutamasta minua pommittavasta Jehovan todistajasta. Mormonit eivät ole koskaan aiheuttanut minulle päänvaivaa, enkä muista heidän käyneen ovellani kertaakaan. Ehkä heidän lähetysstrategiansa on vuosien varrella muuttunut, ja ehkä he keskittyvät nykyään enemmän jo uskossa olevien sielunhoitoon. Tämä on puhdasta spekulaatiota, mutta enempää tuntemattomien ovikellojen soittajia ei tämä postmoderni yhteiskunta siedä. Sillä strategialla ei saa edes myötähäpeää puolelleen. Vain vihaa ja mentaalisia laskiämpäreitä kaadetaan kotirauhan rikkojien niskaan.

Tiikerihain paluu

Teos: Taija Tuominen: Tiikerihai (Tammi, 2000)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuonna 2000 en ollut kiinnostunut kotimaisesta kirjallisuudesta. Siksi minulla ei ole ollut chansseja bongata Taija Tuomisen esikoisteosta Tiikerihai. Joskus saman vuosikymmenen loppupuolella muistan, kun Tuominen tuli Viita-Akatemian kirjoittajakouluun kertomaan teoksistaan. Kirjailija oli inspiroiva, ja minua kiinnosti hänen tapansa rikkoa tabuja ja hiljaisuuksia. Tuolloin lainasin kirjastosta Tiikerihain, enkä kyennyt lukemaan sitä loppuun.

Tiikerihai on omassa lukukokemuksessani teos, jossa v-sanaa käytetään ehdottomasti eniten. En ole tehnyt tilastoa aiheesta, mutta harva rempseä nuortenkirja yltää tälle tasolle. Se on rajun raaka kuvaus äidin ja tyttären suhteesta hämäläisellä maaseudulla 1970-90-luvuilla. Siinä karjatilan emäntä Hilkka likvidoi aivosolujaan lypsyjen välillä, isä Mauno joutuu välillä lukittautumaan vintille siellä asuvan mummon eli ”irvivitun” suojaksi. Elisa-tyttären osa on jäädä alakertaan puolustamaan äitiään, vaikka tämän puheissa ja teoissa ei paljoa puolustettavaa ole.

Parhaimmillaan Elisa ja äiti ovat kuin Bonnie ja Clyde, tai Thelma ja Louise, haaveillen paremmasta ajasta ilman kyräilevää isänsukua ja käyden vihannesvarkaissa lähikartanon mailla. Enimmäkseen Elisan elämä kotona on kuitenkin silkkaa kurjuutta, eikä napanuora katkea senkään jälkeen, kun hän lähtee Tampereelle opiskelemaan. Äiti on pitänyt Elisaa ”talidomidina” aputyöläisenä, mutta tämä onnistuukin pääsemään tutkijanuralle. Äiti ei ymmärrä akateemisia hienouksia, ja halveksuukin tyttären näkymätöntä työtä, mutta ollessaan selvin päin tytön menestyksessä riittä kylän akoille kerskuttavaa.

Teos on kerronnallisesti sekava, eikä lukijan kannata olla liian tarkkana paikallisten sivuhenkilöiden suhteen: heistä kaikista ei ota tolkkua. Naapureita on paljon, eikä talon emännällä ole keneenkään hyvät välit. Heinosista juoruillaan paljon. Emäntä nähdään usein kylillä mitä oudommissa pukeissa, ja huhujen mukaan hän on saanut kirkkokuorostakin potkut. Kaikkea tätä ei voi selittää äidin savolaisuudella, vaikka isän suvun parissa häntä pilkataankin maatuskaksi. Myöskään äidin käytös ei pelkästään selity sillä, että hän on tullut anoppinsa kiusaamaksi.

Tuominen ei ole turhia psykologisoiva kirjailija, vaikka mielenterveystoimistoon lähettämisellä teoksessa uhataankin. Äiti ei tunnu saavan diagnoosia eikä tarvitsemaansa hoitoa, vaikka paha olo purkautuu varsin näyttävissä julkisissa performansseissa. Tällaista on siis ollut mt-huollon todellisuus suomalaisella maaseudulla, ja resurssien kaventuessa tulee varmasti olemaan vastakin. Elisa-tytär kärsii vaikeasta läheisriippuvuudesta, mutta ihmeen kaupalla hän onnistuu myös raivaamaan itselleen omaa elämää, vyöhykkeitä, joille äidin vaativa ääni ei aina kuulu. Vaikka kirja on inhorealistinen, raaka ja äärimmäinen, päähenkilön suhteen lukija voi vielä elää toivossa.

En ole lukenut läpi koko suomalaisen kirjallisuuden hulluuden ja juoppouden kuvauksia, mutta riittävän määrän kyllä, enkä suoraan osannut löytää tälle vertailukohtaa. Kreetta Onkelin Ilonen talo oli vastaavasti raaka, mutta sen äitihahmo ei ollut näin patologinen tapaus. Eniten tätä kuunnellessani mieleeni tulivat Edward St. Aubynin vasta suomennetut teokset, vaikka kirjojen asetelmat ovat kovin erilaiset. Kirjan äiti ryyppää yhtä itsetuhoisesti kuin Patrick Melrose vetää huumeita; tytär ei ole tullut isänsä raiskaamaksi, mutta dementoidun isoisän nylkyttämäksi lahkeeseen (tätä hän ei näe hyväksikäyttönä, koska pappa on syyntakeeton). Tyttären on vaikea päästä irti kodin perimästään, varsinkin kielenkäytöstä ja omintakeisesta tavasta ratkaista konflikteja.

Teos on nyt julkaistu äänikirjana ja toivon mukaan saa sitä kautta uusia kuulijoita ja lukijoita. Ihan kaikista kirjastoista kun ei enää v. 2000 painettuja esikoisteoksia taida löytyä. Teksti ei tunnu piirunkaan verran vanhentuneelta, vaan vastaavia ihmiskohtaloita on edelleen löydettävissä tyhjenevän maaseudun torpista.

Huumoriakin kirjassa on, mutta riippuu lukijan antennien suunnasta, kuinka paljon sitä voi ottaa vastaan kurjuuden keskellä. Äitiin kohdistuvat havainnot eivät osuneet minuun humoristisena, sillä hullu-Hilkka on sen verran kiero ja ilkeä hahmo, ettei hänelle voi itkemättä nauraa. Maaseudun elämäntavan kuvauksena tässä on paljon samaa kuin esimerkiksi Soili Pohjalaisen uusimmassa teoksessa Valuvika, mutta tuon teoksen juoppo, mörskässä asuva pappa oli varsin sympaattinen ja kehityskelpoinen hahmo Elisan äitiin verrattuna.

Tiikerihai ei sovellu herkimmille lukijoille, mutta lukukokemuksena se ei ainakaan jätä kylmäksi. Se ei myöskään vaadi lukijalta vastaavia kokemuksia, eli se ei ole tämän päivän ”vertaistuellinen” teos, jota kaupataan lähinnä ilmiön, ei kaunokirjallisten ansioiden kautta. Luen aika paljon, jopa liikaa, sellaisia, ja tämä teos on muistutus siitä, että pelkkä empatia ei aina riitä kirjallisuuden ymmärryksen työkaluksi. Lukeminen on hauskempaa, jos työkaluja on muitakin kuin nenäliinapaketti.

Kaunokirjallisena tekstinä Tiikerihai on häkellyttävä, rosoinen, ronski, ruumiillinen, ja kielelliseen autenttisuuteen pyrkivä. Minulle tässä oli muutama härski kohtaus liikaa, ja juuri kielellisestä näkökulmasta rasituin alapääpuheiden toisteisuudesta. Äidin alapään tarkemman tutkiskelun olisin voinut suoralta kädeltä jättää välistä.

Kirjan fanit osaavat jo ehkä odottaa teoksen jatko-osaa Kuningaskobra, joka julkaistaan myöhemmin tänä vuonna. Itsekin lupaan lukea sen nopeammin, en 19 vuoden viiveellä.

Hashtag uskomassa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Tuulesta temmattu elämä (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Kun romaanin teemoina ovat uskonto ja teatteri, minusta saa lukijan sijoittuipa teos mihin tahansa aikaan tai kulttuuriin. Kombo on vastustamaton, ja kun huomasin Pauliina Vanhatalon kirjoittaneen siitä, olin aidosti innostunut. Vanhatalo/Vaahteran tuotantoa on aiemminkin ruodittu tässä blogissa, ja tunnustan, että suhteeni siihen on ollut kaksijakoinen. Tuotannossa on ollut paljon tärkeää ja koskettavaa, mutta osa siitä on jättänyt minut kylmäksi.

Tuulesta temmattu elämä taas tuntui alusta saakka kuin minulle kirjoitetulta kirjalta. Siitä huolimatta, että sen hahmot ovat tämän päivän nuoria aikuisia, eikä mikään teoksen asetelmassa erityisesti kerro minusta. Teos sijoittuu Ouluun ja Helsinkiin, ja sen keskiössä on teatteri. Oululainen nuorisoteatteri ja TEAK:in opiskelijamaailma. Romaanissa on kaksi päähenkilöä, Titi ja Ilmo, joiden tiet kohtaavat koulun näytelmäkerhossa. Kerhon ohjaaja on Ilmon äiti Riitta, uraltaan pudonnut näyttelijä, jonka kohtaloksi on tullut olla puuhakas ilmaisutaidon ohjaaja. Riitta ei ole tyytyväinen osaansa, mutta ei onneksi aina näytä sitä nuorille. Hänestä tulee Titin toinen äitihahmo, luova maailmaan lähettäjä, jota tämän oikea äiti ei voi olla, koska tyttöä ei haluta lähettää pahaan maailmaan.

Titi on vanhoillislestadiolaisesta perheestä, mutta hän onnistuu pääsemään opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Hän on kunnianhimoinen opiskelija, jota rasittaa improharjoitusten tunnustuksellisuus, ja kurssikavereiden mässäily seksuaalisilla kokemuksilla. Kokonaan hän ei ole hylännyt kotinsa henkistä perimää, vaikka uskomassa olevien kanta teatteriin on, että se on turhaa itsensä esittelyä.

Ilmo on alisuoriutuja, joka kotinsa taiteellisesta perimästä huolimatta valitsee tradenomin opinnot ja uimavalvojan työn. Riitta on se äiti, joka on aina miniäkokelaan puolella, myös silloin, kun Ilmo eroaa pitkäaikaisesta tyttöystävä Laurasta. Ennen tätä hän on ollut läheinen Titin kanssa, jonka kanssa on vietetty merkityksellisiä hetkiä saippuaoopperoiden maailmassa. Titi on kuronut kiinni kulttuurisia kokemuksia abivuotena Pikisaaren teatterilla, jossa osa nuorista majailee. Ilmon elämää painostaa pikavippien aiheuttama velkakierre, joka sekin tuntuu perinnölliseltä. Pojan isä on Suuri Taiteilija, jonka suhde rahaan on aina ollut ongelmainen, ja tämä piirre on periytynyt Ilmolle, vaikka hän tuntee isäänsä huonosti.

Ilmo on kasvanut yksinhuoltajaperheen ja uusperheen suvannossa, Titillä taas on kaksitoista sisarusta ja omahyväiset vanhemmat, jotka tietävät tarjoavansa lapsilleen parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Nuoret kohtaavat ja rakastuvat myöhemmin, kun Titi palaa opintojen jälkeen kotipuoleen. Miksi hän on palannut, ja miksi loistavista kritiikeistä huolimatta hän valitsee kotoilun koleassa synnyinkaupungissa?

Nautin kirjasta suunnattomasti, koska tuntui, että Vanhatalo tuntee teoksen molemmat kokemusmaailmat kuin omat taskunsa. Hänen omasta sukutaustastaan en tiedä kaikkea, mutta haastatteluista en ole saanut vaikutelmaa, että hän olisi kasvanut uskovassa perheessä. Titin tavassa suhtautua teatterin tekoon toki on jotain uskonnollista: hän on pikkutarkka suorittaja, joka opiskelee kaikki teoriat samaan aikaan, kun opiskelukaverit bilettävät ja kokevat maailmaa lihassa. Vanhatalo ei kuitenkaan korosta Titin erilaisuutta äärimmäisyyksiin saakka, vaan käsittelee uskonnosta irtaantumista maltillisesti. Ex-lestadiolaisuus ei ole Titin ainoa identiteetti, eikä hän halua opinnoissaan korostaa taustaansa.

Ehkä sitten pystyin samastumaan Riittaan, vaikka oma taustani ei ole teatterin maailmassa. Olin juuri ennen kirjan lukemista katsonut Bertolt Brechtistä kertovan tv-draaman, ja kun Riitta kertoi oivalluksistaan Brechtin näytelmän Sichuanin hyvä ihminen äärellä, olin lähes orgastisessa tilassa. Vanhatalon teatterihavainnot ovat tarkkoja ja ammatillisia, ja hän valottaa ilmiömäisesti harjoitusten arkea, ristiriitoja ja paineita. Ja myös teatteri-ilmaisun lumoa, itsetutkiskelun solmukohtia ja ihmisten tarkkailun tärkeyttä roolihahmoja rakentaessa.

Romaani on vähintään yhtä hyvä kuin Riikka Pulkkisen paremmat teokset, ja pohjoinen ääni on vakuuttava ja vahva. Lestadiolaisten hahmojen murrepuhe toimii, ja kotoisuuden lumo vangitsee, vaikka yhteisössä kasvavien naisten asema on vaikea. Uskonnollisuuden teema ei kuitenkaan dominoi teosta, vaan punoutuu luontevasti muun tapahtumisen lomaan. Tämä on erilainen teos kuin äskettäin lukemani tuoreet teokset lestadiolaisista nuorista, joiden kirjoittajina ovat yhteisöstä lähteneet kirjailijat. Näistä pidin uskontoon liittyvän rempseän huumorin vuoksi, mutta Vanhatalo käsittelee uskontoa astetta varovaisemmin. Termi ”matkaystävä” tosin sitoo romaanin Suvi Ratisen samannimisen teoksen kanssa, ja minua nauratti kovasti tämä yhteys.

Koin kirjaa kuunnellessani enemmän teatteriin kuin uskontoon liittyviä oivalluksia, mutta kaiken kaikkiaan teos on uusia maailmoja avaava, hengittävä ja psykologisesti syvääluotaava. Viihdyin sen maailmoissa niin hyvin, että luultavasti luen sen toisen kerran vielä painettuna tekstinä. Tänä vuonna teos kiilaa luettujen kirjojen top 5:een, ja todella toivon sille näkyvyyttä ja palkintoehdokkuuksia. Pointseja antaisin vielä kansikuvalle, jossa kuultaa Titin kaksijakoinen mielenmaisema.

Tämä teos avautuu upeasti äänikirjana, ja lukija Usva Kärnä (jonka äänestä en pitänyt juuri kuuntelemassani Munametsässä) on tähän teokseen kuin luotu. Teatterin harjoitteet ja muut sanaleikit toimivat ehkä paremmin kuunneltuina kuin luettuina, ja pystyin keskittymään kuulemaani puuhatessa muuta.

Kylpyläkaupungin Sebastiania etsimässä

Teos: Katri Lipson: Kaikkein haikein leikki. (Tammi, 2019)

Äänikirjan lukija: Jussi Puhakka

BookBeat tarjosi minulle perä perään Katri Lipsonin uusimman romaanin pian sen jälkeen, kun selviydyin rimaa hipoen hänen teoksestaan Jäätelökauppias (2012). Olenkin nyt sitten lukenut harvaan julkaisevan, tekstejään huolellisesti hiovan Lipsonin neljästä teoksesta kolme ja puoli. Kaikki teokset ovat olleet vaativia, mutta Detroitin (2016) maailmaan en täysin päässyt, ja Kosmonautti (2008) avautui parhaiten.

Tätä teosta kuuntelin äänikirjana, ja vaikka teos ei ollut tyyliltään identtinen aiempien teosten kanssa, myös tämän romaanin kanssa minulla oli ymmärrykseen liittyviä haasteita. Kirjan kuunteleminen on nautinnollista, koska kyseessä on sensuelli tykitys, mutta samalla pitkät lauseet ja polveileva kerronta vaativat suurta keskittymistä.

Teoksessa seikkaillaan keskieurooppalaisessa kylpyläkaupungissa, joka on elänyt kultakauttaan joskus ennen Sarajevon laukauksia. Kaupunkiin matkustaa jostain pohjoisesta marginaalikieltä puhuva vanhempi herra, joka on tullut sinne etsimään Sebastiania. Samalla kaupungissa on käynnissä elokuvafestivaalit, ja siellä myös muistellaan siellä joskus kuvattuja vanhoja klassikkorainoja. Sebastian on hienostuneen perinnekahvilan nuori tarjoilija, joka on oppinut menneen maailman palvelukulttuurin salat. Miehen matka keskittyy pojan tarkkailemiseen lasipalatsin muotoisessa talvipuutarhassa, ja pian hän jo fantasioi yhteisistä kalaretkistä joen rannalle.

Mieskertojan katseessa on paljon homoeroottista, vaikka välillä hän kuvittelee olevansa pojan isä. Välillä Sebastianin perään kaihoaa myös vanhempi nainen, joka on onnistunut saamaan tämän kavaljeerikseen samaiseen kylpyläkaupunkiin myöhemmässä vaiheessa, purevassa talvimaisemassa. Sebastianin identiteetti on häilyvä, mutta mahdollisesti hän on hollantilainen opiskelija, joka on myös välillä töissä Schipholin lentokentällä. Fyysisesti Sebastian ei muistuta Mennyt maailma-sarjan blondia Sebastian Flytea, mutta teoksen asetelmissa on samankaltaista, hieman itsetuhoista estetiikkaa kuin tuossa Evelyn Waughin brittiklassikossa. Sebastianin punaruskea leijonanharja vangitsee niin naisten kuin miestenkin katseita, ja hänet on helpompi kuvitella soittamassa Chopinia kuin näpläämässä älypuhelinta.

Lipsonin lauseet ovat tässä kirjassa lähes äärettömiä, ja aistillinen tykitys on ylenpalttista. Teos on luotu eurooppalaisen klassisen ”sivistyksen” ystäville: niille, jotka pitävät gobeliineista, pitsihansikkaista, kureliiveistä, tuulihatuista, kirsikkamarmeladista, jälkiruokalikööreistä, puksipuista ja keisarinliljoista. Olin rivien välistä ymmärtävinäni, että historiallinen kylpyläkaupunki sijoittuisi Sudeetti-Saksan alueelle Tsekin ja Saksan rajalle, mutta kaupunkia ei nimetä missään vaiheessa. Lievä itäeurooppalainen twisti paikkakunnan nykyisyydessä kuitenkin on, ja se näkyy vilahduksina paikallisväestön rinnakkaisesta todellisuudesta kaupungin historiallisen keskustan ulkopuolella. Vain kivenheiton päässä unelmien kahvilassa pyörii tuulipukuisia, huonohampaisia mummoja elonkerjuussa, ja myös automarketien tarjousmaailma särkee herkän illuusion.

Veikkaan tätä teosta Finlandia-ehdokkaaksi, sillä kirjan kieli on taatusti ehdokkuutensa ansainnut. Kirja kannattaa lukea hitaasti nautiskellen, ja sen kaveriksi suosittelen parempia baakkelseja. Kahvilakirjana se voi aiheuttaa jopa hurmiollisia tiloja, jos lukemisen konteksti sattuu oikeanlaiseksi. Itse luin kirjaa tylsästi kotona, mutta onneksi oli edes kahvia, ja jostain löytyi myös kirsikkamarmeladia, eli en ollut täysin tyhjän päällä.

Myöhäistä Eurooppapäivää!

Katri Lipson: Jäätelökauppias (Tammi, 2012)

Onnetar suosi minua taas facebook-kilpailussa, eli voitin Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon sivustolla Katri Lipsonin teoksen Jäätelökauppias. Oletin kirjan tulevan minulle englanninkielisenä, jolla palkinto vuonna 2013 voitettiin, mutta Brysselin tyypit olivat vaivautuneet hommaamaan minulle alkuperäisteoksen kaupungin eurooppalaisesta kirjakaupasta. Mukana tuli myös kasa kirjamerkkejä, jotka muistuttavat palkinnon olemassaolosta, ja herättivät kiinnostusta kirjamatkasta Brysseliin.

Lipsonin esikoisteos, 1980-luvun Murmanskiin sijoittuva Kosmonautti (2008) oli aikanaan minulle valtava elämys, koska fanitan teoksia Neuvostoliiton loppuajoista, joissa maailmankuva ei enää ole niin synkkä ja ruokaakin on lapsille tarjolla. Kirjaa luettiin lukupiirissä, ja olen hehkuttanut sitä paljon ennen kuin kirjoitin blogia.

Lipson profiloitui kahdella ensimmäisellä teoksellaan Itä-Euroopan tuntijaksi, ja hienoa kirjoissa mielestäni on, ettei niissä ole suomalaisia hahmoja lainkaan. Kolmas teos, Detroit, oli minulla myös työn alla, mutta täytyy myöntää, että sen amerikkalainen NHL-maailma ei jaksanut kiinnostaa romaanin loppuun saattamiseksi. Kaikkea ei tarvitse lukea, vaikka kirjailijan kynänjälki olisi ansiokasta kielellisesti ja tyylillisesti. Onneksi Jäätelökauppiaassa ei urheilla, vaan sen maailma keskittyy kommunismin aikaiseen elokuvatuotantoon, ja natsi-Saksan varjoihin miehitetyssä Tsekkoslovakiassa.

Kirjassa on monia aikatasoja, ja lukija saa tehdä työtä niiden välisten yhteyksien ymmärtämiseksi, koska valtaosa tekstin massasta on pelkkää dialogia. Siinä filmataan lähihistoriaan sijoittuvaa natsiaiheista elokuvaa Määrin maaseudulla, ja produktiotiimin sisällä esiintyy ristiriitaisuuksia tulkinnoista. Alkutapahtumat sijoittuvat natsi-Saksan aikaan, elokuvaa filmataan heti sodan jälkeen, ja toisen sukupolven draama keskittyy Prahan kevääseen vuonna 1968.

Kirjassa Jan-niminen nuori insinööriopiskelija pääsee loikkaamaan länteen, ja ajaa omalla Skodallaan pakolaiseksi Ruotsiin. Janin äiti Esther on jäänyt elämään pientä elämää Olomoucin maalaiskylään sotainvalidimiehensä kanssa, jonka jalka on amputoitu. Janin isyyteen liittyy salaisuuksia, eikä vanhempien avioliitto ole kovin onnellinen tämän takia. Jäätelökauppias-elokuvasta tulee naiselle pakkomielle, ja hän ramppaa elokuvan näytöksissä myös muissa kaupungeissa. Ennen Janin ulkomaille muuttoa äiti onnistuu puhumaan poikansa kuskiksi muistojen retkelle sota-ajan traagisiin maisemiin.

Teoksen kolmas aikataso oli minulle ymmärrettävin, eli siinä seurataan keski-ikäisen Janin ja tämän tyttären Gunillan vaiheita vuonna 1990. Gunilla on interraililla Euroopassa, ja päätyy majailemaan Olomouciin, jossa vielä on vahvat jäljet neuvostomiehityksestä. Samaan aikaan Jan joutuu piinaville pariskuntaillallisille ex-vaimonsa, tämän uuden miehen ja näiden kaikkien exien kanssa. Ruotsalainen terapiakulttuuri peilautuu herkullisesti itäeurooppalaisten intiimien vaikenemisten kanssa.

Ymmärsin teoksen juonesta ehkä puolet, ja koin vaikeimpana liian huolellisesti leikatun esitystavan. Toisaalta teosta on käännetty monille Itä-Euroopan kielille, ja uskon, että palkinto on myönnetty juuri Lipsonin tsekkiläisen kulttuurin ja historian laajan tuntemuksen vuoksi. Kirjassa myös puhutaan monia kieliä, ja monella tapaa se on hieno muistutus ihmisten kohtaamisista moninaisilla poliittisilla rajoilla.

Kirjassa Gunilla kokee ahdistusta kaasulieden sytyttämisestä tulitikuilla, ja satuin itsekin kuvaamaan kirjan kantta EU-tulitikut rekvisiittanani. En mitenkään erityisesti viettänyt Eurooppa-päivää, mutta kynttilöitä olen poltellut tällä kolealla viikolla ja kironnut näiden tulitikkujen huonoa laatua. Teoksen eeppinen elokuva ja koko romaani taas päättyy näin:

”Tytön kädet, laskevat tulitikkuaskin, poistuvat kuvasta. Hella, koko ajan. Äänet: kaupungin, raitiovaunun, askelten, sulkeutuvien ovien. Ajan kuluminen. Äänet: hiljaista naurua. Hella, koko ajan. Neljät kädet, hella. Pojan käsivarret, tytön. Tytön kädet, aukaisevat tulitikkuaskin. Äänet: aika. Tytön kädet, sytyttävät tulitikun. Tuli, kaikkialla.”

Maahaasteeseen sijoitan teoksen kohtaan 60/196: Tsekki. Saatan vielä löytää tähän tsekkiläisen kirjailijan teoksen, mutta toivon sen olevan joku muu kuin Milan Kundera.