Komeita kaikuja Koskenkorvalta

vasantolaSuomessa on monia kolkkia, jotka tuntuvat minulle uppo-oudoilta. Yksi sellainen maakunta on Etelä-Pohjanmaa, toinen Kainuu, mutta Kainuuseen olen tutustunut paljonkin kirjojen välityksellä, ja jonkun verran ihmistenkin. Kun arvioin kirjoja pohjalaisuudesta, koen aina olevani puun ja kuoren välissä: pelkään sanovani jotain sopimatonta vain, koska en kulttuuria ymmärrä. Tosin kotiseutuhenkiset murrekirjat ovat oma genrensä, ja sitten on kirjallisuutta, joka yrittää avata vierasta kulttuuria ulkomaailmalle.

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018) kuuluu kirkkaasti jälkimmäiseen genreen, enkä muista koskaan lukeneeni näin avaraa teosta pohjalaisuudesta. Pohjalaisteosten otos ei ole kohdallani valtava, enimmäkseen olen lukenut Antti Tuuria ja viimeksi iki-ihanaa Venny Kontturia, joka vasemmistolaisena pohjalaiskirjailijana edustaa todellista marginaalia.  Vasantolan teoksessa pohjalaisten historia kietoutuu tämän päivän monikulttuurisen todellisuuteen, tarinassa, jossa on todella monta kerrosta.

Niin monta, että välillä todella sain taistella, että sain kirjan luettua loppuun. Romaani on ehdottomasti kokeneen kirjoittajan teos, ja siitä näkyy huolellinen editointi ja tarkat taustatyöt. Sen aika-akseli on miltei sata vuotta, mutta joistain takaumista ja varsinkaan viimeisestä kappaleesta en kokenut saavani tarinaan lisäarvoa. Kielellisesti teos oli rikas, juonellisesti täyteläinen ja monipolvinen, mutta rakenteellisesti se oli kovin raskas. Varsinkin kun tuntui, että lopussa toistettiin osittain ensimmäisen kolmanneksen tarinaa.

Kirja on perin pohjin työväenluokkainen kuvaus, jossa raatajina on niin miehiä kuin naisia. Siirtymä agraariyhteiskunnasta monipuolisempaan ammatilliseen kehykseen on romaanin suvulle raskas, niin raskas, että se vaatii ihmisuhreja. Miehet ovat kovin viinaanmeneviä, osa myös väkivaltaisia, eivätkä naisetkaan ole ainakaan viattomia sijaiskärsijöitä. Päähenkilö Susannan mumma on verevä, lihallinen ja kostonhimoinenkin olento, jonka salaisuuksien arkku ei tunnu koskaan ehtyvän. Kyynel jos toinenkin tirahti mumman ruumiin pesun aikana, mutta olin myös uupunut hänen tarinansa äärellä.

Vasantola taitaa miesnäkökulman kuin omat taskunsa, ja paikoitellen koin lukevani Kalle Päätaloa. Toivon, ettei tämä vertaus herätä pahennusta, eikä tämä ole ensimmäinen kerta, kun koen löytäneeni Päätalon naispuolisen inkarnaation. Työn kuvausta teokseen mahtuu runsaasti, ja varsinkin rakennusalan realiteetit aukeavat hyvin samansuuntaisina kuin Päätalolla konsanaan. Myös osa seksikuvauksista on vähintään yhtä juurevia kuin hänellä, ja ainakin yhden äärellä olin tukehtua pullaan tai kuolla nauruun mahlojen runsaassa virrassa.

Irakilaisten turvapaikanhakijoiden läsnäolo todella elävöittää tätä romaania, mutta Rajat Kiinni-ulottuvuus tuntui jopa yliammutulta. Tai kaiken surun ja murheen keskellä en olisi enää kestänyt rajakkeja liehumassa polttopulloineen ja sloganeineen. Mutta tämä johtuu omasta tilanteestani, koska olen viettänyt liikaa aikaa seuraamalla heidän edesottamuksiaan reaalimaailmassa. Voi hyvinkin olla, että toisenlaiselle lukijalle teoksen päivänpoliittinen viesti on sen parasta antia.

Uskoisin, että tämä teos tarjoaa jonkun vaikuttavan tulokulman jokaiselle lukijalle, joka siihen tarttuu, sillä niitä todella riittää. Itse samastuin eniten Susannan irtiottoon sukujuuriltaan ja 80-90-lukujen meininkiin, kun taas vähiten sytyin sotamuistoista ja tarinoista kotisynnytyksistä (nämä tarinat olen jo lukenut kymmenistä romaaneista, enkä kokenut saavani niistä enää mitään uutta).

Kirjaa lukiessani aloin todella tajuta, mitä tarkoitetaan ”viinamäen miehillä” – tuo metafora on ollut mielessäni aika abstrakti käsite ennen tätä. Omassa todellisuudessani juopot ovat aina istuneet satamissa tai puistoissa, eivätkä ole jaksaneet kiivetä mäkien päälle. Viinamäki on tässä romaanissa konkreettinen paikka, ja myös Koskenkorvan tislaamon huurut puhaltavat suoraan henkilöiden kasvoille.

Olen lukenut sen verran monta kotimaista uutuusteosta tänä vuonna, että rankkaan En palaa takaisin-romaanin ihan kärkikartiin lukemistani. Tämän teen siitä huolimatta, että olin jo jättämättä teosta kesken teemaähkyn vuoksi. Uutuuskirjoista olen lukenut aivan liian monia parisuhteisiin ja seksuaalisuuteen keskittyviä yksilökeskeisiä kuvauksia, joissa ei ole mukana yhteiskuntaa ja politiikkaa  – ja vaikka niihin uppoaa lukemisen hetkellä, niistä ei jälkeenpäin jää syvää muistijälkeä. Pidän enemmän historiallisista romaaneista ja ”yhteisön kudelmista”, ja sellaisena Vasantolan teos on todellinen helmi. Ehkä se myös mursi myyttejä pohjalaisuudesta – koska kaikki sen häjyt miehet eivät olleet uskonnollisia työn sankareita eivätkä suojeluskuntalaisia. Ja parempi niin.

Mainokset

Westend-Vuosaari all night long

MuistojenlukijaYoung adult-seikkailuni jatkuvat, ja vuorossa on suomalainen fantasiakirjasarjan aloitusteos, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija/Väki (Tammi, 2018). Rouhiainen on 30-vuotias kirjailija, joka on ennen tätä teosta julkaissut jo neljä osaa niinikään nuorille aikuisille suunnattua Susiraja-sarjaa. Häntä pidetään varsinkin uuskumman genren pioneerinä Suomessa, ja hänen tyylilajiaan voisi myös luonnehtia urbaaniksi fantasiaksi.

Muistojenlukija kertoo 16-vuotiaasta Kiurusta, joka elää Vuosaaressa köyhän perheen ainoana lapsena. Kiurun isä on enimmäkseen työtön tohtori, ornitologi ja biologi, joka ei ole voinut hylkäämään elämänsä intohimoa, vaikka lintujen tutkiminen ei leipää perheen pöytään tuokaan. Hänen äitinsä on taustaltaan romani, mutta on hylännyt sukunsa ja kulttuurinsa jo nuorena, ja elättää nyt perhettään sairaanhoitajana. Perheessä on totuttu krooniseen niukkuuteen, eikä Kiuru oikeastaan tunne toisenlaista tapaa elää.

Jo lapsesta saakka Kiuru on tiennyt omaavansa voimia, joista on vaikea avautua ulkomaailmalle. Kiuru näkee ihmisten muistot lintuina, ja muutenkin hän kokee kykenevänsä kommunikoimaan paremmin linnuille kuin ihmisille. Kirjallisuus on hänen toinen pyhä pakopaikkansa, ja kirjastojen lisäksi hän palvoo antikvariaatteja. Teos pursuaakin kiinnostavia kirjallisuusviitteitä, ja ainakin aion tämän jälkeen tutustua kirjassa keskeiseen räppäri-runoilija Saul Williamsin tuotantoon.

Kirjan nuoret tulevat hyvin erilaisista taustoista, osa rikkaidenrannoilta eli Kulosaaresta ja Westendistä, osa lähempää Vuosaarta. Tapahtumien keskiössä on Kallahden rantakukkulat ja Shangri-la, vallattu talo ja sen ympärille syntynyt asunnottomien ja Romanian romanien yhteisö. Kiuru itse on kroonisesti kiinnostunut äitinsä ”juurista”, ja vierailee niin suomalaisten sukulaistensa luona kuin romanien reikäisessä asuntoautossa. Shangri-lasta tulee herkän tytön toinen koti, jossa hän tutustuu romaniveljeksiin Neluun ja Daihin, ja mystiseen Bollywoodiin, joka on genderqueer ja kotoaan karannut kapinallinen.

Koska luin juuri Romanian romaneista kertovan tietokirjan Ohikuljetut, luin ehkä tätäkin teosta suuremmalla tarkkuudella, tai pystyin ”sielun silmin” tunnistamaan ne Transsylvanian paikat, joista tässäkin kerrotaan. Cluj-Napoca ei ole ennen tätä kesää ollut kaupunki maailmankartallani, mutta nyt tiedän siitä jo paljon, ja myös Rouhiaisen narratiivi Transsylvaniasta ja romanikulttuurista tuntui kovin autenttiselta. Nelun historia opinnot keskeyttäneenä oikeustieteen opiskelijana muljautti varsinkin sydäntäni, ja hänen lukutaidottoman veljensä Dain asema myös. Rouhiainen osaa upottaa fantasiakirjaansa yllättävän paljon historiallista ja yhteiskunnallista faktaa, ja arvostan tätä ovelaa strategiaa.

Keitä ovat sitten mystinen Väki, ja miksi niin moni vallatulla talollakin osaa omituisia muinaissuomelta kuulostavia termejä? Onko Väellä mahdollisia poliittisia motiiveja väestön puhdistamiseksi? Kuinka monikulttuuriselle Vuosaarelle käy, ja onko se vielä tulevaisuudessa paikka, jossa ramadania vietetään iloisesti rantakallioilla grillaten?

Kirja on hyvin toiminnallinen, ja siinä päädytään maailmoihin, joista keskiluokkaiset, kouluja käyneet vanhemmat ovat kauhuissaan. Kukkaa myydään hengen pitimiksi, ja lähes joka tyypin taskussa on veitsi jo itsepuolustukseksi. Toisaalta Shangri-la on ainoa paikka, jossa Kiuru kokee yhteisöllisyyttä, sillä hänen omaan kotiinsa ei koskaan tule yllätysvieraita. Kukan myynnin rinnalla kirjassa myös leivotaan pikkuleipiä ja haaveillaan täydellisestä suudelmasta.

Luin teosta pienissä pätkissä, ja olisin ehkä jättänyt sen kesken, ellen olisi innostunut kunnolla tuosta Transsylvania-ulottuvuudesta. Sen kautta teksti alkoi elää aivan uudella tavalla, ja lopulta koin oppivani paljon niin uuskummasta kuin kodittomien elinehdoista maassamme ja maailmalla. Toki kirjaa voi lukea myös pelkkänä fantasiana, ja jopa rakkaustarinana, eli se tarjoaa erikoisen, miltei todenomaisen maailman moninaisille lukijoille, niin nuorille kuin aikuisille.

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Sepeteuksen poikien faijoja etsimässä

katajavuoriÄänikirjakokeiluni edistyy, jo toinen teos työn alla. Nyt kuuntelen kunnollista romaania, jonka kuunteluaika on lähes 9 tuntia. Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi, 2014) on jäänyt minulta aikanaan huomaamatta, mutta nyt otin teoksen työn alle, koska se sopii jotenkin mainiosti tämän kylmän juhannuksen tunnelmiin. Jotain suomalaiskansallista, jotain feminististä, jotain sensuellia, jotain urbaania – koska itsekin vietän tätä juhlaa nyt kotona, hipsterialueella.

Katajavuori siirtää Seitsemän veljeksen feministisen tulkintansa Helsingin Kumpulaan, jonnekin Intiankadun kulmille. Kumpula on kaupunginosa, jossa elämä tuntuu koostuvan ikuisista kyläjuhlista, vaihtopiireistä, luomuisien piknikeistä, didgeridoon soitosta ja reikihoidoista auringonpaisteessa. Toki Kumpulan ja Toukolan isojako aiheuttaa välillä nuorissa sälleissä levottomuutta, mutta jengisodissakin on aste-eroja, kun siirrytään lähiöistä lähemmäksi ydintä.

Päähenkilö Wenla on yksinhuoltaja-kätilö Marjan ainoa lapsi, joka opiskelee hieman turhautuneena sisustussuunnittelua ammattikoulussa. Jukobrossien äiti Alli Jukola katselee poikiensa toilailuja pilven päältä; pojilla on vaikeuksia pikavippiensä takaisin maksamisessa, ja ainoastaan Aapo on onnistunut pysymään hieman opintojen syrjässä. Ja varsinkin herkkä, puoliksi gambialainen Simeoni on hukassa identiteettinsä kanssa. Kaikki nuoret ovat joko yksinhuoltajien tai uusperheiden kasvatteja, ja perheissä eletään monikulttuurista todellisuutta.

Wenla on toki moniulotteinen ja aloitteellinen naistoimija, mutta lempihahmoni kirjassa on saunan pesijä Kaisa, joka on tehnyt uraa Kööpenhaminan uimahalleissa eksoottisena saamelaishahmona feikillä identiteetillä. Kaisa on joutunut jättämään kaksosensa isän hoiviin Tanskaan, mutta uusperheonni Suomessa ja uusi pesijänpaikka ovat auenneet. Kaisa tutkii asiakkaitaan ja heidän kehojensa salaisuuksia lähes tieteellisellä tarkkuudella, unohtamatta sensuaalisuutta. Teos on muutenkin kauttaaltaan ruumiillinen, aistillinen, jopa eroottinen.

En tiedä, luenko tätä nuorten- vai aikuisten romaanina. Vaikka teoksen kuvasto on kauttaaltaan pumpattu alle parikymppisten kulttuurisella koodistolla (ja tuntuu todella autenttiselta), jotenkin koen, että kerronnan suht kompleksinen muoto saattaa olla monille nuorille lukijoille liikaa. Runollisuutta, jopa räppiä, kirja pursuaa joka nurkan takaa. Äänikirjaksi teos on myös haasteellinen siksi, että henkilöhahmoja on loputtomasti, ja yhden lukijan panostus ei oikein tunnu riittävän kattamaan sen moninaisuutta. Kuuntelisin tätä kirjaa mieluummin kuunnelmana, siksikin, että dialogin runsaus johtaa teatraalisuuteen.

Kirjan juoni on aika sekava, ja siinä tapahtuu enemmän takaumien kautta kuin nykyisyydessä. Ehdin pitkästyä varsinkin osuuksissa, joissa keski-ikäiset äippähahmot muistelivat lihallisia kohtaamisia eksiensä kanssa – varsinkin, kun he tuntuivat kertovan samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen aina vähän eri tavalla väritetyssä muodossa. Wenlan ja kumppaneiden seksijutut olivat raikkaampia.

Oletin äänikirjan pituuden perusteella kyseessä olevan ainakin 500-sivuinen järkäle, mutta painetussa teoksessa on vain 240 sivua.  Ehdin hidastempoisen luennan aikana puuhailla vaikka mitä, eikä keskittyminen ollut varsinkaan kokkaustauoilla paras mahdollinen. Mutta tärkeintä oli, että kirjan kautta pääsi juhannussaunaan, koska en jaksanut sellaista hiljaiseloa viettävästä kaupungista etsiä.

Painajainen nimeltä all inclusive

seireeniMitä kaikkea voi kytkeytyä ”viattomaan” all inclusive-risteilyyn? Mikä mahdollistaa eurooppalaisten ja amerikkalaisten luksusristeilemisen Välimerellä ja Karibialla? Voiko pienintäkään maailmantuskaa poteva tehdä olonsa mukavaksi laivassa, jossa velkavankeudessa elävät henkilökohtaiset huonepalvelijat huolehtivat tarpeistasi? Kenen selkänahasta luksus revitään, tuntuuko loma ansaitulta?

Kaikkeen tähän, ja paljon muuhun vastaa Pauliina Susi uusimmassa dekkarissaan Seireeni (Tammi, 2017). Aiemmista dekkareista tuttu Leia Laine poistuu teoksessa mukavuusalueiltaan, sillä hänen siskonsa Ripsa pyytää hänet yllättävästi mukaan synttäriristeilylle. Lääketeollisuudessa uraa tehneellä siskolla on varaa piffata reissu siskolleen, jonka flaksi työelämässä ei ole ollut yhtä auvoisaa. Leia on tohtoriksi väitellyt maailmanparantaja, joka tunnetaan kansallismielisissä piireissä ”Seksi-Leiana”. Teoksen alkaessa hän on joutunut vaihtamaan aktivistin uran tylsään työhön vakuutusyhtiössä.

Dekkariksi Seireeni on ihmissuhdepainotteinen, ja keskittyy pitkälti sisarusten kompleksiseen suhteeseen. Ripsa-siskon hahmo on kieltämättä herkullinen, ja hän toimii idealistisen isosiskonsa säälimättömänä peilinä.  ”Tyttöjen reissu” merkitsee kuitenkin Ripsalle railakasta ryyppäämistä, eikä hän panisi pahakseen pientä syrjähyppyä komean miehistön jäsenen kanssa. Leia taas keskittyy laivan henkilökunnan elinoloihin tutustumiseen, eikä osaa jättää tutkijan rooliaan hetkeksikään syrjään.

Teos on sivumäärältään varsinainen järkäle, mutta minut se imaisi niin, etten e-kirjana edes huomannut tekstin pituutta. Itse pidän kirjoissa, joissa matkustetaan ja voin lukea kuvauksia myös stereotyyppisistä turistimatkoista. Teoksen aika-akseli on viikon verran, ja siinä ehtii tapahtua suunnattomasti. Teoksen sivujuoni, paperittomien venepakolaisten auttaminen, on toki koskettava, mutta hieman ennalta-arvattava. Sen sijaan kuvaus maahanmuuttokriittisistä piireistä Suomessa, ja Leiaan kohdistuva stalkkaaminen pitivät jännitystä yllä yllättävällä tavalla.

Teos tuntui astetta viihteellisemmältä kuin Suden aiemmat dekkarit, mutta perussävy pysyi edelleen poliittisesti kantaanottavana. Pauliina Susi kuuluukin Kati Hiekkapellon rinnalla luottodekkaristeihini, joiden teoksissa on myös aimo annos feminististä särmää. Ja kun vertaan tätä vaikka äskettäin lukemaani Ruth Waren bestselleriin Nainen hytissä 10, niin kyllä tässä jännityksen taso pysyi paljon intensiivisempänä. Risteilyaluksista näkyy olevan dekkareita enemmänkin, enkä ole ollut niistä kaikista kiinnostunut. Tässä teoksessa oli sopiva määrä huumoria ja itseironiaa, ja uskoisin, että joku voisi innostua tästä pelkän matkakuvauksenkin näkökulmasta. Esimerkiksi risteilyaluksen iltaohjelman feministinen analyysi oli rapsakan herkullista.

Itse olen juuri nyt niin rahaton ja väsynytkin, että luultavasti lähtisin moraalittomalle ökyristeilylle, jos ilmaisen lipun sellaiselle saisin. Mutta mieluummin lähtisin Karibialle kuin Välimerelle, koska siellä en joutuisi suremaan mereen hukkuneita pakolaiskohtaloita. Love Boat-fiiliksiä tässäkin parodioitiin, varsinkin naisten lankeamista univormupukuisten perämiesten viipyilevien katseiden alla.

Teos jätti myös lukijansa odottamaan jatkoa niin Leian ihmissuhdekuvioiden kuin hänen aikuisen tyttärensä tulevaisuuden suunnitelmien suhteen. Pääseekö Leia koskaan loatusta maineestaan Suomessa, ja onko Suomella enää mitään annettavaa Leialle? Mitä tapahtuu, jos Leia kokeilee suomimiestä välillä? Kaikkeen tähän jään odottamaan vastauksia. Ja vaikka en ole vielä lomalla, niin tämä tuntui täydelliseltä lomakirjalta.

 

Onko aikuistuminen pakollista kaikille?

Turunen SivuhenkilöSaara Turunen teki minuun suuren vaikutuksen esikoisteoksellaan Rakkaudenhirviö, ja hänen uudessa romaanissaan Sivuhenkilö (Tammi, 2018) seurataan tuoreen esikoiskirjailijan tunnelmia, kun hänestä on vihdoin tullut Joku.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen sinkkunainen, joka on teatteritaiteen maisteri ja asuu vanhempiensa hankkimassa asunnossa Helsingin Ullanlinnassa. Anonyymi kertojanainen potee muun muassa ikäkriisiä, mikä johtuu osittain siitä, että hänen nuoremmat sisaruksensa ovat onnistuneet perustamaan perheet ja näin menneet elämässä eteenpäin, kun taas kertojan kohtalona on syödä yksin nuudeleita kaksiossaan, jossa on pahviset seinät.

Ullanlinna ei ole tässä unelmien päätepysäkki, vaan asuinalue, jolla asuu poikkeuksellisen paljon yksinäisiä ja kärttyisiä vanhuksia, jotka polttavat tupakkaa pikku luukuissaan. Kuolleiden naapureiden asuntojen loppusiivouksiin kuluu paljon resursseja, ja taloyhtiön kokoukset tarjoavat ilmaista materiaalia kirjailijalle, joka kulkee korvat auki. Kertoja pohtii, onko hän hemmoteltu kakara, kun on päätynyt asumaan kaupungin kalliimpiin kortteleihin. Jossain lähistöllä toki on myös asunnottomien yömaja, jonka muovikassinaisiin hän kokee myös samastumista.

Nainen on toki vahva feministi, ja poliittisesti aikaansa seuraava arjen havainnoija. Hän muistelee 30-luvun mustapaitoja Töölön torilla, ja näkee niistä jatkumon tämän päivän Rajat kiinni-miekkareihin, joiden rullatuolissa istuva vihainen mummo edustaa kansan syviä tuntoja. Samalla naisen pohjoiskarjalainen äiti matkustaa Helsinkiin tapaamaan marokkolaista ystävää, jonka paperiasioita hän on hoitanut monia vuosia. Naisen vanhemmat ovat tyylipuhtaan maalaisia, mutta sydämellisiä, eivätkä ainakaan rasisteja. Äidin pakastemarjapusseista tulee naisen elämässä keskeinen symboli, sillä hän ei tiedä, millä tavalla hän kieltäytyisi kohteliaasti liian runsaista marjalähetyksistä.

Teos on havaintojen tasolla loisteliaan runsas ottaen huomioon, ettei siinä lopulta tapahdu kovin paljoa. Naisen elämää seurataan noin vuoden ajan, ja välillä hän kokee elämänsä maistuvan vanhentuneelle keksille. Ystävät ovat alkaneet puhua lähinnä sisustusmateriaaleista, ja hän kokee vieraantumista monista – lisäksi jotkut ystävistä ovat niin menestyneitä ja kuuluisia, ettei heillä tunnu olevan aikaa samaan hengailuun kuin joskus ennen. ”Kuuluisa ystävä” oli hahmo myös Rakkaudenhirviössä, ja teoksen nainen pääsee vihdoin naistenlehden haastatteluun tämän suositun näyttelijän kanssa. Hänen omiin kirjanjulkkareihin ehtii paikalle vain kourallinen ihmisiä, joiden kaikkien on lähdettävä ennen iltakymmentä. Nainen suree kadonnutta nuoruuttaan, mutta ei koe myöskään aikuistumista ainakaan siinä muotissa, johon valtavirtayhteiskunta olisi häntä tunkemassa.

Eniten pidin osioista, joissa muisteltiin kertojan lapsuutta ja nuoruutta Pohjois-Karjalassa. Varsinkin muistot pienen paikkakunnan nuorisoteatterista olivat hersyviä, ja niissä oli myös yhteiskunnallista särmää. Mitä tapahtuukaan maamme syrjäkylien kulttuuritaloilla, onko siellä muuta kuin työttömien puuhapajoja? Vastaavasti kertoja saa kutsun maakuntansa kirjallisuusseminaariin, johon matkat kuuluisi maksaa itse eikä esiintymispalkkiotakaan luvata. Tämä masentaa häntä, vaikka hän kokeekin jonkinlaista kaihoa juurilleen.

Ja jos sivullisuudesta puhutaan, niin täytyy sanoa, että nautin Sivuhenkilöstä enemmän kuin vaikka Albert Camus’n Sivullisesta. Turunen pilkkaa teoksessaan lempeästi monia miesklassikkoja, ja tekee sivullisuudesta ja syrjään jäämisen kokemuksista jopa siedettäviä. Koin suurta samastumista kertojan kanssa ja voimaantumista omien elämänvalintojeni suhteen tässä seurassa, jossa oli harvinaisen hyvä hengittää.

Sivuhenkilö on tyylikäs hengailuromaani, jossa ei ole selkeää juonta. Tämän tyyppistä kirjallisuutta urbaanien luovien alojen ammattilaisten eksistentiaaliangstista on toki tarjolla paljon, mutta romaani erottuu positiivisesti viiteryhmästään yhteiskunnallisuutensa vuoksi. Tuntui, ettei sitä ole kirjoitettu pelkästään oman napanöyhdän kaivelun ilosta, vaan se kertoo myös laajemmin tietystä ikäluokasta ja sen kohtaamista haasteista, niin työmarkkinoilla kuin parisuhderintamalla. Jos Väestöliitto on huolissaan nuorten aikuisten ”nolla-ajasta”, joka ei kulu kumppania etsiessä ”radalla”, niin mistäköhän kenkä puristaa ja onko se asia, josta kuuluisi olla huolissaan?

Ylösnousemus Mikkelin torilla

Marttinen korsettiPauli on käynyt reserviupseerikoulun, teknillisen opiston ja työskennellyt pitkään työnjohtajana rakennusalalla. Hän on mennyt nuorena naimisiin Henriikan kanssa, joka on pankkivirkailija. Yhteistä omakotitaloa on sisustettu hartaasti ja hyvällä maulla, ja seitsemän avioliittovuoden jälkeen vaimo haluaa lapsettomuushoitoihin. Pauli joutuu jakamaan elämäänsä matkatöissä kahden kaupungin välillä, ja vieraassa kaupungissa hänelle jää vihdoin aikaa ja tilaa tutustua lähemmin Suskiin – naiseen, joka asuu hänen sisällään, on asunut aina, vaikka suurimman osasta aikaa torjuttuna.

Annamari Marttisen uusin romaani Korsetti (Tammi, 2018) siis kertoo transvestiiteistä, eli ”tiiteistä”, joiden vapautuminen yhteiskunnan asettamista normeista on vasta hitaasti käynnissä. Kirjan taustalla on ollut lappeenrantalainen informantti, jonka kanssa keskustelut antoivat Marttiselle sysäyksen romaanin kirjoittamiseen. Romaanin tyyli on realistinen ja kerronta lineaarista – tässä käydään läpi keski-ikäisen miehen elämänkaarta uskollisen seikkaperäisesti.

Uskon, että teos tavoittaa paljon lukijoita siksi, että sen elämänpiiri on tuikitavallinen ja turvallisuushakuinen. Kai tarkoituksena on näyttää, että seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä on kaikissa piireissä ja ammattikunnissa, ja että kaapista ulos tulo keski-iässä on edelleen suht tavallista. Romaanin Pauli löytää lopulta ”tiittien” yhteisön ja huomaa, että joidenkin avioliitot ovat kestäneet jopa kaapista ulos tulon. Mitä sitten tosi rakkaus on, ja millaisia asioita se voi lopulta kestää? Millaisia sopimuksia pariskunnat tekevät arjessaan, ja millaiseksi arki muokkautuu?

Olen lukenut jo useamman Marttisen romaanin, pitänyt niistä vaihtelevasti, ja pidin tästäkin näkökulman valinnan vuoksi. Paikoitellen koin puutumista varsinkin avioparin elämäntyylin kuvauksissa – koska heidän lapsettomassa arjessaan ei tuntunut olevan mitään säröä eikä särmää, ja ainoaa onnea edustivat keittiön pinnat, hääpäivälahjat ja satunnainen viinilasillinen siellä täällä. Teos parani huomattavasti loppua kohti, kun päästiin itse asiaan, eli kaapista ulostuloon ja oman yhteisön löytämiseen.

Paulin ylösnousemus Mikkelin torilla ja Cumulus-hotellissa oli verevästi kerrottu, ja olisi voinut toimia jopa kokonaisen romaanin aiheena. Ylipäänsä kiellettyjen asioiden tekeminen työmatkoilla vieraissa kaupungeissa on kutkuttava teema, liittyivätpä salaisuudet seksuaalisuuteen tai johonkin muuhun, mikä ei kestä päivänvaloa.

Kirjoitin äskettäin suht tyrmäävän kritiikin Selja Ahavan teoksesta Ennen kuin mieheni katoaa, enemmän kaunokirjallisista syistä kuin teeman vuoksi. Marttisen kirjassa minusta oli positiivista se, ettei siinä yritetty saavuttaa kovin taiteellista vaikutelmaa aiheesta, mikä ei ehkä kuitenkaan ole ehtinyt imeytyä syvälle kirjailijan ihon alle. Rima tässä romaanissa on matalammalla – sitä voi kai hyvällä mielellä luonnehtia älykkääksi viihteeksi, mutta koin, että kertomalla tarinan itse kokijan näkökulmasta tässä oltiin jotenkin varmemmalla pohjalla.

Uskon, että tässä maailman vaiheessa Suomen perähikiällä vielä tarvitaan tämän tyyppisiä voimaantumistarinoita, joihin saattavat tarttua myös sellaiset lukijat, jotka etsivät nimenomaan tukea omaan prosessiinsa tai läheisten prosessiin, olipa kyseessä mikä tahansa irtiotto aiemmasta elämästä. Ja sellaiset lukijat saattavat arvostaa sitä, että teos kertoo mahdollisimman tavallisista ihmisistä – jotka korkeamman proosan näkökulmasta saattaisivat olla pliisuja. Ylipäänsä kiltteys ja sopeutuvaisuus ovat vaikeita piirteitä kaunokirjallisuudessa, ja tutkielmana tällaisesta elämänasenteesta Korsetti oli osuva kuvaus.