Kesäpäivät Kärdlassa

Pitkästä aikaa matkapäivitys. Innostuin viime viikolla Aino Kallaksen Reigin papista niin, että teoksen mielenmaisema meni syvälle ihon alle. Ja siinä ex tempore-halppislomaa arpoessani päädyin tekemään buukkauksen Viroon ja Hiidenmaalle. Matkaan siis lähdettiin kahden päivän varoitusajalla. Kovin paljon taustoitusta en ehtinyt tehdä, joten kyseessä oli todellinen matkajokeri.

Autottomat pääsevät Hiidenmaalle kätevimmin bussilla suoraan Tallinnasta. Lauttalippu kuuluu bussilipun hintaan ja maksoi 13 e. Matka kestää n. 4 tuntia, josta lauttamatkan osuus on 1 1/2 tuntia. Bussivuoroja on vain kaksi päivässä. Suosittelen ennakkovarausta, sillä nytkin kylmillä keleillä bussit olivat tupaten täynnä, ja jotkut meitä hitaammat bussista lipun ostajat jäivät rannalle ruikuttamaan.

Vietimme siis kaksi yötä Kärdlassa, saaren pääkaupungissa, joka oikeastaan on kylä. Pysyvää asukkaistoa siellä on nelisentuhatta henkeä, mutta kesäkaudella asukkaisto tuplaantuu. Monet kyläkeskustan talot vaikuttivat olevan enemmän kesämökkejä kuin ympärivuotisia koteja.  Keskustassa on tasan yksi ruokakauppa, muutamia kahviloita ja käsityömyymälöitä, pari ravintolaa ja museo. Rehellisesti sanottuna paikan ehtii nähdä puolessa päivässä. Loppu on sitten sitä leppoistamista tai slow living’istä nauttimista.

Kärdlan paras kohde on sen ranta- ja satama-alue, ja näistä nauttimiseen vaaditaan auringonpaistetta ja rantakelejä. Onneksi meilläkin varsinainen paikallaolopäivä oli säällinen säiden suhteen. Mitään toivoakaan meressä pulahtamisesta ei ole ollut, mutta sitä en odottanutkaan. Rannan puistot olivat todella meditatiivisia ja hyvin hoidettuja. Söimme erittäin hyvän lounaan Rannapaargu-nimisessä rantaravintolassa, jossa vaalittiin perinteitä varsin ansiokkaasti. Poikani maistoi ankkaa ensimmäistä kertaa elämässään ja minä tyydyin lounaslistan halpaan kanaan ja metsäsienisalaattiin, joka oli kaikin puolin hieno arkiateria. Lämpimät pikku sämpylät olivat taivaallisia palanpainikkeita. Tunnelma ravintolassa oli ilmava ja juureva samaan aikaan.

Ravintolan pihalla oli nostalgisia perinnekeinuja, joiden alla ei näkynyt EU:n säätämiä kumimattoja (hyi, hyi!). Saako tuollaisten vaarallisten härpäkkeiden rakentamiseen EU:lta kulttuurin suojeluluvan, vai ovatko hiidenmaalaiset luonnostaan kapinallisia? Voisin myös kuvitella paikan juhannussalot ja -kokot. Ylipäänsä kaikenlainen puiden koristelu on tuolla päin in. Kesän huippusesonkina ravintola toimii myös yökerhona, mutta meidän siellä ollessa oli kovin hiljaista. Tapasimme vain virolaisia lapsiperheitä, joille se kiikkuminen näytti riittävän päiväohjelmaksi. Se tuntui lohduttavalta. En nähnyt älypuhelimia räplääviä lapsia lainkaan.

Virolainen snägäriruoka on aina ollut hirveä pettymys, ja tälläkin reissulla piti taas langeta halpoihin hampurilaisiin ja kebabeihin. Paha virhe, kun maan ruokakaupoista saa samaan hintaan todellista gourmet’ia. Kärdlassa oli jonkinlainen turisteille suunnattu snägärikylä, jonka kojuista vain yksi oli auki sateisena iltana. Tilaamassani hampurilaisessa oli sisällä kebablihaa ja kaalia majoneesimeressä. Sitä söi nälkäänsä, kun muuta ei ollut tarjolla. Sen sijaan Heltermaan sataman kahvilan vastaava anti oli jo miltei syömäkelvotonta. Eli mitä tästä opimme? Jos Virossa menee edulliseen sööklaan,  kannattaa tilata vain ns. perinneruokaa, joka suurimmalla todennäköisyydellä on sianlihaa ja perunoita. Aikamoinen pettymys myös oli, etten huomannut paikallisten ruokaloiden listoilla mitään inspiroivaa kala-ateriaa. Hiidenmaalla ei edes näkynyt suitsutuskala-mainoksia teiden varsilla, mihin tutustuin toissa vuonna Kihnun saarella. Kihnulla sai kalaa kyllästymiseen saakka, mutta Hiidenmaalla sen olisi joutunut kalastamaan itse. Onko niin, että kalastus on siellä ammattina kuihtunut kokonaan?

Hiidenmaa ei ole paras mahdollinen kohde autottomalle, sillä saaren paikallisliikenne on kovin vaatimatonta. Kiinnostavat kohteet on ripoteltu kauas toisistaan ja niiden näkemiseen ilman autoa menisi helposti viikko tai pari. Emme jaksaneet vuokrata pyöriä näin lyhyelle pyrähdykselle, joten olimme aika lailla jumissa Kärdlassa. Toisena päivänä liikuimme askel askeleelta kohti satamaa pikkubusseilla, joissa kulki lähinnä paikallisia vanhuksia. Vietimme muutaman tunnin uneliaassa Käinassa, jonka päänähtävyys oli vanhan kirkon rauniot. Jos Kärdla oli uneliaan runollinen, Käinan arkipäivä, anteeksi vaan, muistutti jo melkein lobotomiaa. Molemmilla paikkakunnilla sosiaalinen elämä keskittyi Konsum-supermarketin ympärille. Käinassa vanhat miehet pitivät salonkiaan marketin vastapäisellä bussipysäkillä. Kukaan ei ollut lähdössä mihinkään, mutta siellä oli mukava, ilmainen penkki  ja sateensuoja.

Näin Hiidenmaalla syrjäytymistä ja sosiaalisia ongelmia sen verran, mitä kahdessa päivässä voi nähdä. Kärdlan keskustan paraatipaikalla oli työttömien päiväkeskus, joka näytti olevan myös ruoka-avun jakelupaikka. Tuntui kuitenkin, että saarella, jolla melkein kaikki tuntevat toisensa, oli myös ruohonjuuritason välittämistä.  Kauniissa ympäristössä neuvostotyyliset kerrostalotkaan eivät näyttäneet niin rumilta kuin vaikka Tallinnan lähiöissä.

Majapaikkamme Kärdlassa oli ihana perinteinen huvila Villa Kaptenite, jossa ilmeisesti on pitkään asunut paikallinen merikapteeni. Paikkaa pitävät äskettäin Tallinnasta saarelle muuttaneet äiti ja tytär, jotka ovat selvästi panneet sielunsa majatalon sisustukseen. Majatalo sinänsä oli merkittävä turistikohde. Sen seinät huokuivat vielä kirjoittamattomia tarinoita, joista vasta tulleet pitäjätkään eivät ehkä vielä ole tietoisia. Erittäin käsintehty, luomuinen aamiainen siellä oli jo riittävä matkaelämys.

Kärdlassa oli myös kiinnostavia käsityöpuoteja, joissa oli astetta kiinnostavampaa settiä kuin Suomessa, erityisesti koru- ja laukkuosastolla. Yksi kaupoista toimi myös jonkunlaisena käsityömuseona, jossa sai tutustua kansallispukuihin ja pitsinnypläysperinteeseen. Olisin ostanut vähilläkin rahoillani jotain, mutta puodeissa ei toiminut kortti eikä minulla ollut tarpeeksi käteistä. Sularahan merkitys Viron maaseudulla on edelleen keskeinen. Putiikkien pitäjät kertoivat suoraan, että maksupäätteen pitäminen on heille liian kallista, varsinkin kun kyse on kolmen kuukauden kesäyrittäjyydestä.

Suosittelen Hiidenmaata matkakohteeksi silloin, kun siellä on menossa joku happening, kuten Hiiu Folk-festivaali heinäkuun puolessavälissä. Saaren turismi tuntuu keskittyvän Kassarin alueelle (joka on saari pääsaareen kiinnitettynä), josta se Aino Kallaksen kesämökkikin olisi löytynyt. Paikka tuntuu olevan auki vain sopimuksesta, eli sinne pääsee isommassa turistiporukassa oppaan mukana. Reigin kyläänkään en jaksanut itseäni kammeta, koska sen kirkko ei ole se alkuperäinen 1600-luvun mesta. Matkustaessani saaren keskiosissa villien katajaisten niittyjen läpi mieleeni tunkeutui maisemia Sudenmorsiamesta. Pakanallisia juuria oli nähtävissä, ainakin hyvällä mielikuvituksella varustettuna, ja juuri se villiys ja massaturismin vastaisuus saarella viehättivät. Kärdlan turisti-infon pitäjäkin oli innoissaan siitä, koska heillä ei ole kylpylähotelleja kuten Saarenmaalla. Turismi saarella on hyvin maltillista ja luomua.  Saari soveltuukin omien polkujen kulkijoille, ennakkoluulottomille seikkailijoille ja hyväkuntoisille atleeteille, jotka jaksavat pyöräillä saaren läpi ja poikki. Soveltui se minullekin aivan mahtavasti, mutta ensi kerralla menen sinne koko viikoksi helteisenä huippusesonkiaikana.

Unkarin sossussa 60-luvulla

En muista, olisinko lukenut unkarilaista romaanikirjallisuutta lainkaan – runoja vähäsen, mutta juuri nyt ei tule ainuttakaan romaanikirjailijan nimeä mieleen. György Konrád (s. 1933) saa siis olla ensimmäiseni, ja häneltä ensimmäinen tutustumisen kohde on esikoisromaani Vierailija (1969, suom. Tammi, 1976, käännös Anna-Maija Raittila). Teos on odottanut hyllyssäni 9 vuotta, ilmeisesti aiemmin yritystä lukea tätä on ollut, koska kirjan sivujen välistä löytyi Helsingin ratikkalippuja.

Teos kertoo nimettömästä miespuolisesta sosiaalityöntekijästä, joka on lopullisesti leipiintynyt työhönsä. Silti romaani kuvaa miehen työminää ja erityisesti lastensuojelun arkea, ikään kuin miehellä ei olisi muuta elämänsisältöä, vaikka tällä onkin talo mukavalla keskiluokkaisella alueella ja välittävä perhe. Vaikka mies inhoaa työtään, hän kokee olevansa enemmän elossa asiakkaidensa parissa kuin kotonaan. Tosin hän saa kicksejä vain sosiaalipornahtavasta observoinnista, ei niinkään ihmisten ongelmien ratkaisemisesta.  Vierailijan asemassaan hän on armottomampi kuin Camus’n sivullinen Mersault, hän ei näe ympäröivässä yhteiskunnassa paljoakaan sympaattista tai samastumisen arvoista. Juoppous, haureus ja lasten hyväksikäyttö on hänen maailmansa.

Konrád on kielellinen virtuoosi, joka saa ankeimmatkin byrokraattiset kohtaamiset kuulostamaan taiteelta. Ihmiskuva on raadollisen pessimistinen, eikä valoa tunnelin päässä näy. En lukisi tätä suoranaisesti antikommunistisena teoksena, vaikka Konrad joutuikin kotimaassaan paarian asemaan tämän julkaistuaan. Hän oli työskennellyt sosiaalivirastossa ennen kirjailijaksi ryhtymistä, mutta ura valtion leivissä tyssäsi tähän romaaniin. Tämän jälkeen hän elätti itseään vuosikausia mielisairaaloiden apuhoitajana. Konrad ei kuitenkaan aseta poliittista kritiikkiään järjestelmän tasolle laajalla skaalalla, vaan kuvaa ns. tavallisten budapestilaisten – juoppojen, prostituoitujen, mielenterveyspotilaiden ja romanien – arkea ruohonjuuritasolla. Poistuessaan sosiaaliviraston lihanvärisiltä käytäviltä he eivät yleensä kiitä ”auttajiaan”.

Karmein episodi teoksessa liittyy Banduloiden erakkoperheeseen, johon syntyy autistinen, karvainen susilapsi Ferike. Päähenkilö on yrittänyt etsiä pojalle laitospaikkaa vuosia, mutta jonot laitoksiin ovat toivottomat ja Bandulat eivät halua luopua lapsestaan, vaikka eivät kykene häntä hoitamaan. Poika mätänee häkkisängyn vankilassaan jyrsien raakoja juureksia. Pariskunnan tehtyä itsemurhan päähenkilö jättää virkansa ja alkaa elää Feriken kanssa samastuen herra Batulan rooliin. Perhe ja entiset työkaverit yrittävät saada miestä tolkkuihinsa tuloksetta.

Teoksessa on kiinnostava sosiologinen ulottuvuus, joka muistuttaa minua 90-luvun luennoista, joiden ikuisuusteemana oli susilapset.  Voidaan myös kysyä, johtuuko itäisen Euroopan heikko vammaisten asema kommunismista vai muista kulttuurisista tekijöistä. Luin teosta ensisijaisesti rankkana kannanottona vammaisten ja erityislasten asemaan, vaikkakin olen lukenut vielä rankempia kuvauksia entisestä Neuvostoliitosta (vrt. esim. Ruben Gallego: Valkoista mustalla).

Konrádin kirjallinen testamentti lukijoilleen liittyy ajatukseen, että jos lukija on poiminut hänen teoksestaan edes yhden merkittävän lauseen, se riittää. Paikoitellen lauseet olivat niin kammottavan loisteliaita, että niihin melkein läkähtyi. Tässä tyypillistä sossun työpäivän kuvausta: ”Ohjailen kärsimyksen liikennettä, siirtelen sinne tänne, laitoksiin, sen erillisiksi läjiksi kasautuvia kuormia. Enimmäkseen vain odotan ja yritän estää muitakin puuttumatta asioihin. Raaka-aine, jolla työskentelen, pettää jatkuvasti, aika pyöräyttää järjestelyni päälaelleen, on siis parasta olla mieliksi tälle työtoverille.” (123)

Ei hermoheikoille eikä herkkähipiäisille.

PS: Aloitan tämän päivän postauksillani Unkari-teeman, sillä haaveenani on päästä vielä tämän vuoden aikana käymään ensi kertaa Budapestissa. Jos reissu siirtyy ensi vuoteen, sekään ei haittaa, sillä siihen mennessä olen ehtinyt sivistyä unkarilaisesta kirjallisuudesta himpun verran enemmän.

Heimosiltaa rakentamassa

Olen etsinyt kaunokirjallista materiaalia 20-30-lukujen heimoaatteesta, ja eilen löysin yhden teoksen. Paavo Viljasen Unkarin tähdet (1957, Kirjapaja) on olevinaan romaani, mutta en löydä siitä  fiktionaalista tai draamallista kaarta. Lukisin sitä mieluummin matkakirjana kuin romaanina. Teoksessa kuitenkin on paljon antoisaa ainesta historian- tai politiikantutkijan näkökulmasta, ja myös tämän mimmin, joka tosiaan haluaa uida 20-30-lukujen heimoaktivistin liiviin ja nähdä sen toiminnan logiikan ja oikeutuksen sisältä päin. Tehtävä ei ole helppo, sillä koen heimoaatetta kohtaan pääasiallisesti vastenmielisyyttä.

Kontekstina tässä on helsinkiläinen opiskelijaelämä 30-luvulla ja AKS:n vetovoima opiskelevan nuorison parissa. AKS:ää Viljanen luonnehtii pelastuslautaksi viinan, huoruuden ja aatteettomuuden meressä. Seuran pahamaineisuuden hän kuittaa ”vaahtoina ja pärskeinä”, tai kuten poikien parissa oli tapana sanoa: ”Kun mies kulkee, siinä tapahtuu aina roisketta!” (Hyvin samansuuntaista retoriikkaa kuin kuulemme tänään käytettävän monien perussuomalaisten kansanedustajien edesottamuksista. Onko mikään muuttunut noilta ajoilta?)

Päähenkilö Yrjö Vaaran taustasta kävin neuvottelua lukukokemuksen aikana: oliko hän lestadiolainen vaiko körtti? Tietynlainen kerronnan moderniteetti antoi minulle aluksi aihetta olettaa, että hän oli körtti, mutta kirjailijan taustaan ja moniin Jumalan rauhaa!-toivotuksiin tutustuttua vaaka kääntyi lestadiolaisuuden puolelle (tarkistettuani kirjailijan taustan sain selvää, että hän oli SKR:n vaikuttaja ja jonkinlainen toisinajattelija). Tässä päähenkilö Yrjö ei ole syntyperältään lesta, mutta kääntyy uskoon aikuisiällä. Samaan syssyyn menee opiskelu papiksi opettajaseminaarin jälkeen. Vaara on hyvin vakavamielinen ja itseironiaan kykenemätön kertoja.  Matkaraportterina hän on tarkkasilmäinen, mutta hänen sisäisen uskon kilvoittelunsa seuraaminen on puisevaa luettavaa.

Yrjö Vaara saa varttuneena teologian opiskelijana kutsun lähteä vaihtoon Unkariin, luterilaiseen pappisseminaariin. Unkarissa hän saa kuninkaallisen vastaanoton kaikkialla luterilaisen kirkon piirissä – häntä pidetään kaikkialla kuin piispaa pappilassa ja pyydetään puhujaksi mitä arvokkaimpiin tilaisuuksiin. Unkarilaisten tietoisuus Suomesta on vahvempi kuin suomalaisten Unkarista; Vaara tapaa lukuisia unkarilaisia, jotka ovat matkustelleet Suomessa ja viettäneet aikaa eritoten Jyväskylän seminaarissa. Vaara viihtyy muuten maassa erinomaisesti, mutta hänen mielestään paikallinen usko ei ole tarpeeksi väkevää, vaan usein tapauskovaisen ulkokultaista. Aidompaa kristillisyyttä hän löytää jopa katolilaisten eli vääräuskoisten leiristä.

Unkarissa häntä hämmentää eniten uskonveljien vapaa alkoholin käyttö ja kirkon nuorisopiiriläisten holtiton kuljeskelu elokuvissa ja ravintoloissa. Vieraillessaan joulun aikana Budapestissä pappiskollegansa kodissa hän joutuu juomaan viiniä kohteliaisuussyistä aattoillan juhlapöydässä – ja kokee elämänsä morkkiksen rikkoessaan suomalaista raittiin joulun henkeä. Paikallisten luterilaisten maallistuneet tavat harmittavat häntä, ja hän kokee usein tarvetta valistaa heitä kristillisen elämän perusperiaatteista.

Vaara rakastuu reissullaan osittain ruotsalaisperäiseen Piroska-tyttöön, joka osoittaa häntä kohtaan  avoimen lämpimiä tunteita liiallisestikin. Piroskan lähentelyt hän kuitenkin torpedoi, sillä hän ei näe kahden kulttuurin liittoa kestävänä hengellisen kasvun pohjana. Tälle vakavamieliselle papille avioliitto on nimenomaan hengellinen instituutio, eikä siihen sovi mennä pelkän tunteen palossa.

Romaanin puolivälissä Vaara palaa Suomeen antaen rukkaset ensimmäiselle morsiamelleen, joka on ollut aivan liian kevytmielinen koko heidän tuntemisensa saakka. Oikeamielinen vaimo Liisa löytyy lopulta Helsingistä opiskelijoiden seuroista, ja omaa yhteistä kotia lähdetään rakentamaan sysi-Hämeen pappilaan. Hämeessä lestadiolaista pappia pidetään aluksi pelkkänä ”lahtarina”, mutta vähitellen hän saa osan kansanmiehistä luottamuksen.

Heimoside unkarilaisten kanssa on kestävä – vanhat ystävät vierailevat Vaaran luona Hämeessä. Romaani päättyy talvisodan syttymiseen, jolloin Vaaralla on silloinkin unkarilainen seurue kylässä, joka joutuu poistumaan maasta lähetystön käskystä monimutkaista reittiä Ruotsin kautta. Molempien maiden kohtalo kommunismin ikeessä tuntuu uhkaavalta, eivätkä ystävykset ole varmoja, näkevätkö toisiaan enää koskaan.

Teos antoi hyvää taustaa omalle kaunokirjalliselle projektilleni, mutta taiteellista arvoa en siitä kovinkaan löytänyt. Isänmaallis-uskonnollinen, fasismiin taipuvainen kaunokirjallisuus on oma genrensä, jonka paluuta en osaa odottaa enkä ennustaa. Toivottavasti lajityyppi ei tee comebackia.

Onko nuorilla tulevaisuutta?

Kirjoitettuaan itsensä kansan sydämiin karjalaisista ja tamperelaisista työväenluokan naissankareista Pirkko Saisio käänsi huomionsa helsinkiläiseen nyky-yhteiskuntaan ja miesnäkökulmaan. Romaani Betoniyö (Tammi, 1981) on tullut julkaistuksi uudelleen pokkarina Pirjo Honkasalon siitä tekemän filmatisoinnin jälkeen. Nappasin teoksen mukaani paikallisesta Citymarketista, jossa ei enää ole edes alkeellista kirjaosastoa, mutta pokkareiden jämiä saa edelleen poiskantohintaan. Saisio ja Cittari, aika epätodennäköinen liitto, mutta teos oli viimeinen pinossa, eli muutkin asiakkaat ovat häntä diganneet.

Ah, voih, ja huoh, lapsuus ja tiedostaminen. Betoniyö-leffaa en ole nähnyt, mutta jo ensi sivujen suorasukaisen naturalistisesta ja minimalistisesta tyylistä mieleeni muistuu saman aikakauden epookkielokuva, Tapio Suomisen  Täältä tullaan, elämä (1980). Betoniyössä ei kuvata kouluelämää eikä laitosnuorten kohtaloa, mutta kieli ja elämänpiiri tuntuvat samansuuntaisilta. Tässä kuvataan nuoria miehiä, joiden elämään ei mahdu paljon muuta kuin kalja, jallu ja pillu – siitä huolimatta heillä riittää kyvykkyyttä kuvitella maapallon tulevaisuus yksityiskohtaisen dystooppisin sävyin.

Päähenkilöt Simo ja Ilkka ovat veljekset, jotka ovat kasvaneet Helsingin lähiössä yksinhuoltajaäidin niukassa taloudessa. Ilkka on jo lähtenyt maailmalle, mutta palaa äitinsä luo odottamaan tulevaa linnareissua. Simo on arviolta viisitoistakesäinen jolppi, joka ihailee isoveljeään siitä huolimatta, että tämä on aikamoinen luuseri. Simo saa ostettua veljelleen iltakaljoja lähimarketista, mutta yhteiset baarireissut tyssäävät yleensä papereiden näyttöön.

Poikien äiti on nainen, joka tuskin mahtuu nailonsukkahousuihinsa ja joka tykkää särpiä ruskeaa kastiketta samalla, kun korjaa rikkimenneitä vaatteita. Äidin työurasta ja muusta historiasta ei anneta paljoa vinkkiä, painopiste on nykyisyydessä. Hänelle tulee outoja menoja iltaisin, eivätkä pojat tiedä, lähteekö hän baariin vaiko herätyskokoukseen. Miesystävääkin hän yrittää piilotella Simolta, jolla on herkät tunnot suhteessa ulkopuolisiin tunkeutujiin.

Draaman kaari virittyy lopulta homofobian teeman ympärille. En aivan vakuuttunut Simon ja naapurin kohtaamisesta, siinä oli jotain hyvin väkinäistä. Koska vanhempi mies on pitkätukkainen ja taidemaalari, hänen on oltava ”hintti”, ja varsinkin hänen kiinnostuksensa nuorten ajatusmaailmasta on kovin epäilyttävää. Saisio yrittää avata ennen aikaansa ikkunaa seksuaalisen monimuotoisuuden hyväksyntään ja homofobian vastaiseen taisteluun, mutta jotenkin koen, että yrittämisen maku on tässä liian leimallista. Kohtalotkin ovat kovia, liian kovia.

Olin itse yhdeksänvuotias romaanin ilmestyessä enkä pysty tarkkaan muistamaan, kuinka homoista puhuttiin. ”Hintti”-sana tuli sanastooni hieman vanhempana, tosin en sitä koskaan itse käyttänyt. Jotain muistan vanhempieni kertovan Kortepohjan ylioppilaskylän ”kaksneuvoisten” tansseista. Sen jälkeen, kun Dynastia-sarjan Steve Carrington tuli ulos kaapista, aiheesta kyllä keskusteltiin. Homofobia tai homomyönteisyys eivät leimanneet kasvuikääni, takaraivossa tosin oli tietoisuus, että omaa sukupuolta rakastavia ihmisiä on olemassa (jo ennen Steven ulostuloa). Tässä romaanissa painopiste ei ole varsinaisesti homoudessa, vaan ympäristön oletuksissa siitä, millainen homo on. Mikä Suomessa on aikanaan riittänyt homouden osoittamiseksi on kiinnostavaa.

Pidin kirjassa tiiviistä teatraalisesta dialogista, jossa veljesten suhde virittyi arjen yläpuolelle. En pitänyt homofobian liian yksioikoisesta käsittelystä. Naiseuskin ilmenee teoksessa pelkistetysti ”perserakona”. Isoveli Ilkan viimeiset kokemukset naisväen kanssa ennen vankilaan lähtöä alleviivaavat heteroseksuaalisten kohtaamisten perusteellista ankeutta. Juoppokämppien hampaattomien muijien tarinat ja kiertopalkintoina toimivien emäntien selitykset eivät varsinaisesti lämmitä sydäntä. Ilkka pääsee lopulta nöyryyttämään entistä naisystäväänsä Marjattaa, mutta mitään kommunikaatioyhteyttä ei pariskunnan välillä näy.

Pitää katsoa Honkasalon leffa, jotta pääsisin näiden hahmojen ihon alle todella. Ehkä ongelmana romaanissa olikin liiallinen teatraalinen/elokuvallinen esitys, joka eliminoi henkilöiltä historian. Nykypäivän painostava olemassaolo tekee kerronnasta paikoitellen kovinkin tunkkaista.

Suosittelen teosta kaikille, jotka haluavat muistaa jotain 70-80-lukujen ”yhteiskunnallisuudesta”. Mitä se oli tai suhteessa keihin, sen voi jokainen lukija itse päättää. Tässä ei ole tippaakaan vasemmistolaista uhoa eikä luokka-analyysia, tapaamme vain pojat, jotka eivät lainkaan tiedä, mistä ovat kotoisin ja minne voisivat olla menossa. Vankilaan, veden alle vaiko johonkin, mitä eivät ole vielä osanneet kuvitella.

PS: Tämä on kolmas Naistenviikon postaukseni. Venny Kontturi, Aino Kallas ja Pirkko Saisio muodostavat kiinnostavan triangelin, kaikilla varmasti keskiössä kansanomaisuus.

Hiidenmaan Finisterrassa

Aino Kallaksen (1878-1956)  Sudenmorsiamen (1928) olen lukenut takavuosina, ja vaikka en siitä paljoa muista, aidon oloinen arkaainen kieli teki jo silloin vaikutuksen. Nyt reilusti vanhempana sain käsiini Reigin papin (1934, Otava), joka myös on hiidenmaalainen tarina. Välissä saattaa olla ymmärryksen laajenemista Itämeren historiasta. Sudenmorsianta en aikanani täysin ymmärtänyt, sillä tiedolliset koordinaatit olivat vähäisiä. Nyt Kallaksen kieli ja tarinan historiallinen konteksti tavoittivat minut paremmin.

Teos on kiihkeä kolmiodraama, joka tapahtuu vuonna 1627  Hiidenmaan hylkeenpyytäjien kaukaisessa seurakunnassa, Reigissä, jonne kukaan kirkon palvelija ei lähde vapaaehtoisesti. Paikka on Finisterra, Jumalan hylkäämä maan ääri, jossa paikallinen väestö on vielä osittain aidon pakanallista. Mertä lepytellään runsailla viinauhreilla ja naiset ripustavat puihin pihlajanmarjahelmiä parantuakseen tai saadakseen rakastettujensa huomion.

Päähenkilö Paavali Anteronpoika Lempalensis (joko Hämeen tai Inkerin Lempäälästä) on suomalainen pappi ja opettaja, hänen kilpailijansa Jonas Kempe on mystinen mies Smoolannista. Pohjoinen Viro on Ruotsin valloittama; virolaisten ja suomalaisten yhteinen alamaisuus Ruotsin kruunulle kenties yhdistää Paavalia köyhiin seurakuntalaisiinsa. Ennen Hiidenmaalle tuloa Paavalin pappisura on ollut pelkästään nousujohteinen. Viimeksi hän on ollut kristinopin opettajana kirkon ylläpitämässä eliittikoulussa Tallinnan Toompealla – arvostettu virka, josta on hyvät näkymät ylemmän papiston asemiin, miksei jopa piispaksi. Perheen kurimus alkaa, kun hän saa syytöksen niskoittelevan oppilaansa murhasta – tapahtuma, jolle ei ole todistajia ja josta häntä ei voida tuomita, mutta miehen maine on lopullisesti mennyt. Tämän lisäksi Paavalin ja ruotsalaisen Catharina-vaimon lapset kuolevat ruttoon, heidät heitetään yhteiseen ruttohautaan eikä tilaa ja aikaa surra menetyksiä ilmaannu. Porvarillinen pariskunta on kirjaimellisesti menettänyt kaiken.  Hiidenmaalle siirrytään loppuiäksi häpeämään ja kuolemaan.

Vaikka muutto Hiidenmaalle on selvä rangaistus, Paavali löytää uusia puolia itsestään metsästäjänä ja kalastajana. Arkipäivisin hän osallistuu paikallisen väen hylkeenpyyntiin kansanpuvussa. ”Luuvalon päivä” tuskin on kristillinen juhlapäivä, silti kansa huomioi esikristilliset juurensa ja perustaa ajastaikansa niille. Paavali kokee miehistyvänsä ja karaistuvansa: ”Kävi parahultainen pohjoistuuli, jokaon tuulista terveellisin, koska se ruumiin karaiseepi ja puristaa kokoon ihmisen huonot nesteet, etteivät ne leviämään pääse.”

Catharina on kuitenkin miestään pari vuosikymmentä nuorempi ja vielä aivan liian verevä sovittaakseen loppuikänsä miehensä rikkomuksia. Hän ei ole ajatellut jäädä loppuiäkseen peräkylälle makkarantäyttäjäksi. Kilpakosijan tullessa peli on harvinaisen selvä, tosin ei ole varmaa, onko lipeväkielisen kappalaisen vetovoima hänessä itsessään vaiko mahdollisuudessa palata takaisin synnyinmaahan. Vaimon synkkä kohtalo tuntuu väistämättömältä. Paavali ei lopulta voi mitään nuorelle lemmelle, joka roihuaa siveettömänä silmiensä alla. Lempi on sopimatonta ja tuon ajan moraali tuomitsee vaimon ryöstämisen kovin ottein. Ruotsalainen lakiuudistus, jossa pettämisestä ei enää joudu kuolemanrangaistukseen, ei ole aivan vielä ehtinyt Vironmaan tuomioistuimiin.

Menetettyään vaimonsa Tallinnan Raatihuoneen mestauslavalle Paavali  jää yksin suremaan kohtaloaan etsien armoa luonnosta: ”Vaan niinkuin peto olen minä piileskellyt pesässäni, niinkuin haavoitettu uroshirvi korven kohdussa, ja ihmisen hengen huoku on minulle ollut inha.”

Teoksesta ei puutu romantiikkaa eikä melodraamaa, mutta imelyyttä siitä ei löydy lainkaan. Alle kahteensataan sivuun mahtuu melodraaman lisäksi rikasta etnologista, historiallista ja ekologista kuvausta. Eniten ihailen Kallaksen kykyä kirjoittaa aukottoman vanhakantaisesti – teksti tuntui elävän parhaiten ääneen lausuttuna, sillä jo lauseiden rytmi oli niin poikkeavaa siitä suomesta, jota itse parhaiten osaan. Uskoisin, että teos toimisi erinomaisesti lavalla, ja huomaan, että virolainen säveltäjä Eduard Tubin on aikoinaan tehnyt siitä oopperaversion, jota on viimeksi esitetty v. 2014 tarttolaisena produktiona.

Seuraavana Kallas-rastina voisi olla kolmas ”arkaainen tarina”, eli kertomus Barbara von Tisenhusenista Liivinmaalta (1923), johon tässäkin tarinassa viitataan. Liivinmaan suomalaisugrilaisesta kansanosasta olenkin etsinyt jotain todisteaineistoa, mutta mikä tahansa alueesta kertova kirjallisuus kelpaa. Jostain syystä Kallaksen kertomukset herättävät minussa purjehduksen halun – mikä olisi siistimpää kuin kierrellä näitä eteläisen Itämeren pikkukyliä omalla veneellä?

Teoksen ulkoasu kannen monogrammeineen ja kappaleiden koristeltuine alkukirjaimineen herätti minussa lapsellista ihastusta. Kirjaa oli iso ilo lukea jo pelkkänä objektina. Tämä on taas näitä kirja-aarteita, joista on vaikea ellei mahdoton luopua.

Anekdoottina mainittakoon vielä, että Kallas kuvaa aistivoimaisesti tuon ajan ruoanlaittoa runsaine mausteineen. Pullaan Catharina laittaa tavallisen kaardemumman lisäksi kanelia, sahramia, muskottia ja kryytineilikoita. Herrainoluiden paneminen on myös pappilan kunnia-asia, ja kapakala on todellinen vierasruoka. Jos olet käynyt jossain Tallinnan keskiaikaravintolassa, olet saattanut saada ripauksen tätä vanhaa ruokamuistia, mutta koen tämän mausteiden runsauden myös usein virolaisessa supermarketissa (eli kiinnostus vanhoihin resepteihin ei ole pelkästään turistien miellyttämistä). Heillä leivissäkin saattaa olla kuivia hedelmiä, pähkinöitä  ja muita eksoottisia herkkuja,

Kyseessä on toinen postaus Naistenviikon lukuhaasteeseen, joka loppuu jo huomenna. Ehtinen, jos itseäni ruoskin, postaamaan vielä kolmannen. Löysin tyylillisesti ja tunnelmallisesti todella eroavat teokset, joissa myös naiseuden esittäminen oli toisistaan valovuosien päässä. Kiinnostavia näkökulmia teoksen antavat erityisesti naisen yhteiskuntakelpoisuudesta, itsenäisyydestä tai miehestä riippuvuudesta, elättäjyydestä tai elätettynä olemisesta, kansalaisuudesta tai sen puutteesta.

Naistenviikon haaste: Ruukinkuja

Venny Kontturi (1913-1981) on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, vaikka olen saattanut nimen bongata jossain työväenkirjallisuuden historiikissä. Kontturi oli kolumnisti ja pakinoitsija monissa vasemmistolaisissa lehdissä 40-luvulta saakka, ja alkoi romaanikirjailijaksi vasta vanhemmalla iällä. Hänen esikoisromaaninsa Ruukinkuja (Uusi Kirjakerho, 1974) kertoo vaasalaisen Palosaaren tehdasmiljöön elämästä ennen ja jälkeen kansalaissodan Elviira-tytön perspektiivistä. Ymmärtääkseni myöhemmissäkin romaaneissa voi seurata Elviiran vaiheita.

Elviira eli tutummille Viira asuu pumpulienkeliäitinsä kanssa puutalon hellahuoneessa ja kärsii siitä, että häntä haukutaan ”näpäräksi”. Kujan toisessa päässä asuu myös ”ryssänkakaroita”, joiden isistä osa palvelee tsaarin armeijaa läheisellä kasarmilla, mutta eivät ole menneet naimisiin lasten äitien kanssa. Toisin kuin monille muille, Elviiralle on kerrottu isästään Ruurolfista, rikkaan porvarisperheen vesasta, joka lipesi vastuustaan ja on jo kuollut. Tyttöä käytetään jopa näytillä ynseän isoäidin luona, mutta perintöosuuksia ei heru eikä paljon sympatiaakaan.

Äidillä on edessä uuden ukon katselmus, hänen luonaan käy sulhasehdokkaita, joista kynnelle kykenevin on suutari-Kusti. Pian Kusti muuttaa vinnille ja edessä on (näin anakronistisesti ilmaistuna) tavallinen uusperheen arki. Rouvassäätyyn siirtyminen ei suoranaisesti hetkauta äidin arkea, vaan hänen on edelleen herättävä aikaisimpana koko perheessä ehtiäkseen tehtaan aamuvuoroon. Elviira viettää paljon aikaa yksin kotona; äidin vinkkinä tylsyyden karkotukseen on ikkunasta ulos tuijottaminen.

Ruukinkuja ei ole mikään yhteisöllinen paratiisi, mutta tarpeen tullen köyhät pitävät yhtä. Äiti Sannu kokee velvollisuudekseen jakaa lämpimäisiä pihapiirin köyhempiin koteihin, muuten jumalanvilja ei tule siunatuksi. Naiset kokoontuvat julkisissa saunoissa karkottamaan syntejään ja taudin siemeniä. Joskus syntiin langenneita aviomiehiä käydään porukalla häätämässä yleisten naisten luota. Naiset ovat kauttaaltaan lihallisia, joskus groteskejakin, kuten vanhempi kiinniottajanainen, jonka takamuksesta puuttuu palanen. Pieni Viira kauhistuu näkemästään, jolloin hänelle kerrotaan, että pepun liha on pantu tädin ylähuuleen täytteeksi onnettomuuden jälkeen. ”Kiinniottajan” työstä puhutaan tässä vaarallisena hommana; en saanut selville, mitä se tarkoitti – mehiläisten kiinniottajaako vai jotain erityistä paskaduunia puuvillatehtaalla.

Kontturin lapsinäkökulma on huumorintajuinen ja lämmin. Viira ei ainakaan ole pikkuvanha tarkkailija, vaan pikemminkin osallistuja ja koheltaja. Kontturi pääsee todella alle kouluikäisen tytön ihon alle, itkien karvaita pettymyksen kyyneliä, kun ilkeä Reiska huijaa häneltä kyrsän tai kokien onnistumista, kun hän oppii piirtämään ikkunaan erikoisen ”hämähäkin”, josta häntä myöhemmin karvaasti torutaan. Kujan poikien kielenkäyttö on tämänkin päivän näkökulmasta roisia. Viiraa taas kasvatetaan siveellis-kristillisessä kodissa, jossa paskakin on vain ”sitä ittiään”.

Koska teos on kirjoitettu lapsen näkökulmasta, tässä vältetään liiallinen politikointi punaisten ja valkoisten välillä. Kansalaissodan käsittely jää sivujuonteeksi. Viiran perheessä se on episodi, jolloin Kustaa-isäpuoli joutuu hetkeksi vangituksi vapaapalokunnan talolle, mutta kukaan ei kuole eikä joudu rintamalle. Luokkaristiriita pysyy suunnilleen samana ennen ja jälkeen sodan. Sen sijaan Viira tutustuu tarkemmin lähipiirinsä uskonnollisiin kantoihin – mummon ja äidin herännäisyyttä peilataan esimerkiksi baptistien ja pelastusarmeijan menoihin. Lapsille eri uskonlahkojen menoissa juokseminen tuo jännitystä elämään. Kiinnostavalla tavalla tässä etsitään kristillisyyden ja vasemmistolaisuuden mahdollisia liittoumia, jos niitä noina aikoina on ollut olemassa. Vasemmistolaiseksi kirjailijaksi Kontturin tapa kuvata uskonnollisuutta on ymmärtäväinen. Voidaan jopa etsiä merkkejä uskonnon poliittisuudesta.

Vaasan murre ei ollut kaikista helpointa luettavaa, jouduin tankkaamaan monia ruotsinsekaisia sanontoja pitkään. Vaasan lisäksi tässä liikutaan sukulaisissa Pohjanmaan kylissä, joissa kaupunkilaisten vastaanotto ei aina ole auvoista. Pohjanmaasta Kontturi antaa sopivan realistisen kuvan – kirjassa ei ole rasittavaa kotiseutusuitsutusta, mutta paikallisen kulttuurin kuvaus on juurevaa. Lahtarit ja ruotsinkieliset fröökynät elävät elämäänsä työläisten rinnalla – ei aina sulassa sovussa, mutta pyrkien siedätyshoitoon.

Kaiken kaikkiaan teos on loistava historiallinen romaani, jossa sekä yhteisön että yksilön äänet polveilevat jouhevasti ristiin rastiin. Innostuin erityisesti oudoista länsisuomalaisista yksityiskohdista, kuten hautajaiskonvehdeista, joiden kääreisiin kirjoitettiin Raamatun lauseita. Teoksessa on paljon potentiaalia myös uusille lukijapolville ja ilokseni huomaan, että se on saanut dramatisoinnin v.2010 Vaasan kaupunginteatterin lavalla. Kontturista muutenkin on yllättävän paljon biografista tietoa netissä. Häntä on verrattu paljon toiseen vasemmistolaiskirjailijaan, Elvi Sinervoon (1912-1986) , jonka tuotantoon olenkin aiemmin tutustunut. Molemmat kirjailijat ovat poikkeuksellisen vahvaäänisiä ja omaperäisiä kertojia, joten suosittelisin heidän lukemistaan yhdessä.  Kontturi eli vähemmän dramaattisen elämän kuin pitkään vankilassa virunut Sinervo, mutta tyylillisesti heillä on paljon yhteistä.

Tämä postaus on osana kirjabloggaajien Naistenviikko-haastetta, jolloin kymmenet bloggaajat lukevat lähinnä naisten kirjoittamia kirjoja. Minulle Kontturin teos oli täsmäteos tälle viikolle siksi, että vaikka tunnen varsinkin feministishenkistä naiskirjallisuutta monipuolisesti, työväen naisten kirjallisuus (kotimainen ja kansainvälinen) on jäänyt tuntemattomammaksi. Koin siis saaneeni tämän haasteen kautta uutta perspektiiviä lukemiseeni. Kiitos haasteen järjestäjille Kirjablogistit -fb-sivustolla.

Luonnonlapset pihkassa

Colette (1873-1954) on yksi ranskalaisen kirjallisuuden feministisiä klassikkoja, Nobel-voittaja vuodelta 1948 ja äärimmäisen vaiherikkaan elämän elänyt (usein väärinymmärretty) nero. Itse olen tiennyt paljonkin Coletten elämästä ja hänen aikaansaamistaan kirjallisista skandaaleista, mutten ole ehtinyt häntä lukea – ehkä johtuen siitä, että ranskan taitoni on rappeutunut eikä Colettea ole paljoa suomennettu – vain neljä teosta hänen laajasta tuotannostaan.

Vilja oraalla (alk. Le blé en herbe, 1923, Gummerus 2002, suom. Kyllikki Clément) on naturalistinen kertomus kahden pariisilaisen porvarisnuoren rakastumisesta ja seksuaalisesta heräämisestä perheiden yhteisellä kesähuvilalla Bretagnessa. Philippe ja Vinca ovat kasvaneet yhdessä ja leikkineet rajuja poikien leikkejä, tuntien toistensa kehot ja fyysiset voimat. Vinca on aina ollut vahva luonnonlapsi, mutta 15-kesäisenä hän tulee tietoiseksi naisellisesta puolestaan ja vetovoimastaan. Philippe on Vincaa vuoden vanhempi ja haikailee jo suuren maailman seikkailujen perään. Rakastuminen lapsuuden toveriin hämmentää häntä ja aiheuttaa merkillisiä itkukohtauksia ja kiukuttelua. Ollakseen mies hänen on saatava kokeilla myös omia seikkailujaan, sillä elämä olisi aivan liian tylsää, jos hän nuorena sitoutuisi tyttöön, jonka tuntee kuin omat taskunsa.

Kyseessä on erikoinen kolmiodraama, jossa pääosaa näyttelee Bretagnen villi, rosoinen luonto. Kaikkialla kasvaa piikkiherneitä, ohdakkeita ja katajia. Merirapujen kuorten rouske tuntuu varpaissa ilkeältä. Pihkan tuoksu huumaa aistit rannoilla, mutta huvilassa tyynyt tuoksuvat ”laventelilta ja hyvinhoidetulta lapselta”. Kun Philippe menee Ker-Annan huvilalle kosiskelemaan yli kolmikymppistä maailmannaista rouva Dallerayta, hän kerää matkan varrelta ohdakkeita, joiden kukinnot silti muistuttavat häntä Vincan erikoisen sinisistä silmistä. Valitettavasti kimppu osuu rouvan poskeen aiheuttaen suurta draamaa. Rouva Dalleray viettelee pojan oudoilla hedelmävadeillaan ja viineillään, kenties etsien kadotettua nuoruuttaan tai vain testatakseen seksuaalista viehätysvoimaansa. Philippe pyrkii parhaansa mukaan peittelemään öisiä vierailujaan huvilan väeltä, erityisesti Vincalta.

Vanhemmat ovat tässä romaanissa miltei statistin roolissa. He elävät omalla planeetallaan, ja heitä näkee enimmäkseen ruoka-aikoina. Ruoka-ajoista pidetään armeijamaista kuria, mutta muuten nuoret saavat täydellisen vapauden. Kylä jossain Saint Malon kupeessa vaikuttaa historiattomalta, miltei ajattomalta, eikä romaanissa ole moniakaan sivuhenkilöitä. Porvarillisten perheiden pitkät kesälomat tuntuvat ihmeelliseltä luksukselta – elämäntavalta, jota kyllä Suomessakin on osattu imitoida. Philippe ja Vinca saavat nauttia huolettomasta kesästään aina syyskuun loppuun saakka. Vinca palaa kaupunkiin paria viikkoa ennen Philippeä, sillä tyttöjen vaatevarustelu koulun alkua varten vie tunnetusti päiväkausia.

Loppujen lopuksi romaanissa ei tapahdu paljoa, ja se aikanaan kohua herättänyt eroottinen antikin on melko ohutta. Nuorten tunteiden ilmaisu ja mahdollisen yhteisen tulevaisuuden suunnittelu ovat enemmän keskiössä kuin lihallinen hurmio. Joku temaattinen yhteys Colettesta juontaa lempikirjailijaani Marguerite Durasiin, joka on myös ansiokkaasti kuvannut nuoren naisen seksuaalista heräämistä, tosin ei näin tutuissa ja turvallisissa puitteissa kuin tässä. Vaikka Durasinkin romaaneissa vetelehditään aistillisesti saamatta aikaan oikein mitään, hänellä tapahtumien kontekstit liittyvät yleensä sotiin ja/tai kolonialismiin.

Tämä teos ei kenties ollut Coletten tuotannossa provokatiivisin – henkilöhahmoissa on aimo annos sovinnaisuutta ja ennakoitavuutta. Kai aikanaan oli jo hurjaa rajojen rikkomista kuvata nuoren pojan ja ”kypsän” rouvashenkilön heilastelua. Nuorten rakkaustarina on melkein klassisen viaton, vaikka hekin päätyvät maistamaan toisiaan hätäisesti eikä kovin mieleenpainuvalla tavalla. Jos feminististä viestiä etsitään, se liittyy seksin tavallisuuteen – sitä ei ainakaan paisutella romanttisesti eikä siitä tehdä maailmaa suurempaa merkityssisältöä.

Pidin eniten Coletten jouhevasta kerronnasta ja kielestä, erikoisista aistihavainnoista ja 1920-luvun huolettomasta tunnelmasta. Tämän ensikosketuksen jälkeen olisin halukas löytämään ne kolme muuta suomennosta (Claudinen koti, Chéri, Chérin loppu). Ranskaksi lukemisen aikakin toivon mukaan joskus aukeaa elämässäni. Colettea on käännetty englanniksi paljon, mutta joku minussa protestoi ranskalaisen kirjallisuuden englanniksi lukemista vastaan.

Kerrassaan loistava kesäkirja kaikille meille, jotka toivovat vielä lämmintä intiaanikesää.

Korpihovin perilliset

Heinäkuun lukuhaasteeni liittyy Katja Ketun tuotantoon; hänen teoksiinsa en ole ehtinyt perehtyä, vaikka aihetta olisi ollut. Yritän lukea Ketun romaanit kronologisessa järjestyksessä, aloittaen esikoisteoksesta Surujenkerääjä (WSOY, 2005).

Surujenkerääjä on monessa mielessä tyypillinen esikoisromaani, jossa päähenkilö varttuu lapsesta aikuiseksi ja tekee tiliä kipeän menneisyytensä kanssa. Vaikeimpana asiana teoksessa on hatara muistikuva isän seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka on johtanut nimettömän päähenkilön psykiatriseen hoitoon jo ennen kouluikää. Perheen äiti on kiinnostunut vain tytön hammashuollosta, sillä psykiatri on ollut huolissaan lapsen yliseksuaalisesta käyttäytymisestä. Tyttöön kohdistuu hellyyskielto, eli häntä ei saa ottaa syliin, jotta hän ei saisi vääriä vaikutteita.

Nuoren naisen kasvukertomus on kauttaaltaan tyly, mutta Kettu osaa kaivaa huumoria epätodennäköisistä paikoista. Yksilön ja suvun narratiivit polveilevat, eikä mikään taho tunnu suhtautuvan suopeasti toisiinsa. Lappi-kliseitä Kettu viljelee tavallista enemmän: teini-ikään tultaessa päähenkilöllä ei ole muita toimintamalleja kuin itsetuhoisen oloiset ryyppyputket ja isäänsä vanhemman alkoholisoituneen talonmiehen kanssa naiminen. Isoäiti ottaa välillä hunningolle joutuneen tytön katkaisuhoitoon, opettaen tälle pihapiirin eläinten oikeaoppista ampumista. Mummon karskius luultavasti johtuu siitä, että hän on selvinnyt hengissä äitinsä epätoivoisesta yrityksestä loikata Kuhmosta Kostamukseen. Suvun punaisuus ja punaisten henkinen selviytyminen lestadiolaisten dominoivalla kulttuurisella vyöhykkeellä oli kiinnostavaa, siitä olisin voinut lukea enemmänkin.

Kettu kieltää kirjoittaneensa oman sukunsa tarinan, mutta romaani tuntuu sellaiselta, jonka nuoren kirjailijan on kirjoitettava, jotta pääsee eroon joistain henkisistä taakoista siirtyäkseen syvempään fiktion maailmaan. Pidin teoksessa eniten kielenkäytöstä ja ronskista huumorista, mutta itse sukutarina tuntui jo jossain muualla koetulta. Maria Peuran ja Kreetta Onkelin vastaavat angstiromaanit tulivat kieltämättä mieleen tätä lukiessa. Tyylillisesti teoksessa näkyy esimerkiksi Timo K. Mukan ja Rosa Liksomin vaikutus, mikä on kunnianhimoista esikoiskirjailijalta. Kaikki loistoromaanin ainekset ovat käsissä, mutta ehkä juonen kehittelyssä ja romaanin rakenteessa on jotain junnaavaa. Juoni lopulta ei ole kummoinen. Henkilöhahmot ovat silti omaperäisiä.

Jostain syystä pidin enemmän teoksen Turku-osuudesta kuin Lapin meiningistä. Nuoren naisen itsenäistyminen etelässä ei sekään noudata valtavirtayhteiskunnan hyväksymää kaavaa, mutta siinä alkoi olla jo toivoa. Hyryhjelmin suvun omistaman Makkaratalon proletariaatin nokkimisjärjestys aiheutti minussa jo huutonaurua ja pidin myös suhteen kuvauksesta reissaaja-Janiin. Lyyrisintä teoksessa oli nimenomaan tuo keräilyaspekti, eli pohjoisen surujen siirtäminen kivikokoelmaan.

Ihmisen psyykkisen selviytymisen näkökulmasta teos varmasti valottaa modernin psykoterapian sopimattomuutta paikallisiin kulttuureihin, joissa suruja on totuttu keräämään, hautaamaan ja tuhoamaan kaikin muin keinoin kuin analyyttisesti puhumalla. Teoksen perimmäinen viesti minulle liittyi yksilön terveeseen vastarintaan ylhäältä päin asetettuja toimintamalleja vastaan, ja yksilön oikeuteen tehdä suruilleen ja huolilleen mitä ikinä hän lystää.

Rojalistin päiväuni

Miten maistuisivat päiväunet persikkaorkidean samettisessa kehdossa? Tai lähtisitkö shoppailemaan luomumeikkejä Lumosian keijupääkaupunkiin? Ovatko taskusi täynnä kilinöitä? Pidätkö puiden kanssa juttelemisesta?

Jos vastaat johonkin näistä ”kyllä”, Anna Hallavan esikoisnuortenromaani Sammakkoprinsessa (WSOY, 2015) voisi olla lukutärppisi. Teos on kiinnostava sekoitus fantasiaa ja arkirealismia. Kirjaimellisesti teos kertoo keijuista, kuninkaallisista ja sammakoista, joiksi pojat muuttuvat Ofelian suudellessa heitä. Ofelialle on annettu keijulahjana Rakkauden tunteminen, eli elinikäisen kumppanin löytäminen. Siksi Ofelia ei saisi suudella vääriä kandidaatteja.

Sammakkoprinsessalla on silti siviilielämänsä ihmisenä ja tavallisen teinitytön huolet. Hän käy tavallista yläastetta, jossa on tyypillinen nokkimajärjestys, suositut tyypit ja nörtit. Ofelia ei oikein kuulu kumpaankaan kastiin. Hän on punatukkainen Porkkanamuffinsi, hieman ylipainoinen ja kärsii välillä sosiaalisesta kömpelyydestä. Kavereilla menee paremmin poikien kanssa, mistä Ofelia on usein pahoillaan. Tunteet räiskyvät hormonimyrskyssä, eikä tilannetta helpota hänelle puhjenneet suipot keijukorvat, joita hän peittelee hiuspehkon alla.

Kirja oli kerrassaan hurmaava, kielellisesti vetovoimainen ja älyllinenkin. Pikkuisen minua, tätilukijaa, ärsyttivät satunnaiset amerikanismit, kuten sana ”superduperhyperrakastunut”, mutta kenties nykyteinit puhuvat niin. Muuten teksti oli kekseliästä ja täynnä meheviä aistillisia yksityiskohtia. Ofelian matkat mystisen vetoketjun kautta keijujen valtakuntaan olivat riemastuttavan hauskoja. Hänen tutustuminen kuninkaalliseen sukuunsa, ja erityisesti hovista karanneen Hillariina-tädin suurperheeseen, oli sopivan todellisuuspakoista. Kaappirojalistina olin innoissani erilaisista valtataisteluista ja keijusuvun taistelevista haaroista, samoin kuin klaanin intialaisista lordeista, Ramanista ja Jaista, jotka lähetetään opettamaan tulevaa kruununprinsessaa keijukulttuurin saloihin. Ofelia joutuu opiskelemaan valtio-oppia ilkeän ja pilkuntarkan lordi Jain kanssa, jotta kelpaisi tulevaksi kuningattareksi. Silti häntä askarruttaa eniten suudelmaneitsyydestä eroon pääseminen.

Teos ei tuntunut erityisen suomalaiselta, vaikka suomalaisia paikannimiä ja sukunimiä viljelläänkin ”ihmisten puolella”. Keijujen maailma ei ainakaan ole suomalainen, vaan puhuttelee universaalilla outoudellaan. Välillä Ofelia puhuu suomalaisen yhteiskunnan karseimmista nykyilmiöistä kuten lastensuojelulla uhkaamisesta, mikä toimii kiinnostavalta vastakohdalta fantasiamaailmalle. Voisin kuvitella, että teos menestyisi hyvin maailmalla, sillä Hallava on taitava sekoittamaan kulttuurisia koodeja ja tavoittamaan teinien yleismaailmallisen kielen.

Teoksen pinkki kansi antaa kirjasta kepeämmän ja stereotyyppisemmän vaikutelman kuin mitä kirja sisälsi. Feminististäkin sanomaa riittää, alkaen matrilineaaristen kulttuurien olemukseen perehtymisestä. Minusta teos oli lumoava sekoitus hömppää ja vakavuutta, ja odotan jo innolla jatko-osaa Operaatio Huulituli, jonka on määrä tulla julkaistuksi ensi vuonna. Sisäinen teinini siis kiittää ja kumartaa monista nauruista ja positiivisesta asenteesta.

Alkuvoimainen merimatka

Poimin ruotsalaisen Staffan Seebergin romaanin Grönlannin vihreät metsät (Tammi, 1982, suom. Pirkko Talvio-Jaatinen) kierrätyskorista vain siksi, että kirjan nimessä esiintyi Grönlanti. Jos oikein muistan, ainoa Grönlantia ja grönlantilaisia käsittelevä lukemani kirja oli Peter Hoegin Lumen taju (1993) ja siinäkin liikuttiin enimmäkseen Tanskassa. Saaren luonto, ihmiset ja kulttuuri ovat aina kiinnostaneet minua – ehkä siksikin, että siitä on saatavilla verrattaen vähän tietoa.

Seeberg (s. 1938) on ollut lääkärinuransa rinnalla tuottelias kirjailija neljänkymmenen vuoden ajan ja hänet tunnetaan erityisesti yhteiskuntakriittisestä otteestaan. Ainakin tässä teoksessa hän ruotii länsimaisen sivilisaation ylilyöntejä perusangstiseen, maailmantuskaiseen tapaan. Näkökulma ei vaikuta vasemmistolaiselta eikä oikeistolaiselta, vaan kiinnostavan vieraantuneelta kaikesta päivänpolitiikasta. Romaanin kehyskertomus liittyy naparetkeilijä Nansenin Grönlannin retken filmatisointiin, ja siinä ruoditaan imperialismin syvintä olemusta varsin ansiokkaasti. Kaikenlaisten löytöretkien paradoksi liittyy vahvaan uskoon länsimaisen sivistyksen ylemmyydestöä ja samalla haluun paeta sitä.

Päähenkilö, ruotsalainen Bengt, on töissä öljynporauslauttojen rakennustyömailla Norjassa tienaten perheelleen muikean elintason kotona Göteborgissa. Kansainvälisen duunariporukan vapaa-aika kuluu pääasiallisesti kirkkaan viinan lumossa, mitä Bengt pakenee paikallisen kotitalouskoulun opettaja Beritin syliin. Bengt on jo valmiiksi vieraantunut perheestään ja rivitalostaan, joten uusi alku villin ja vapaan, luonnonmukaisen Beritin kanssa tuntuu houkuttelevalta. Susipari saa kiinnostavan työtarjouksen naparetkielokuvan huoltopuolelta, Bengt teknisenä eksperttinä ja Berit laivakokkina. He päättävät jättää turvallisen elämänsä muutamaksi kuukaudeksi sukeltaen Jäämeren eksoottiseen luontoon. Kyseessä on pitkälti ”protesti parkettilattioita vastaan”.

Teoksessa reissataan entisellä luksusaluksella Stella Polariksella. Elokuvaa tehdään Grönlannin lisäksi Huippuvuorilla ja Islannissa. Elokuvan kansainvälinen tuotantotiimi on hyvin estotonta, boheemia ja puheissaan ronskia porukkaa. Näyttelijänaisia eli ”pimuja” pidetään vapaana riistana ja suurin osa porukasta viihdyttää toisiaan avautumalla seksikokemuksistaan toistensa kanssa. Bengtillä ja Beritillä on oma yksityinen paratiisinsa laivan hytissä ja teltoissa, ja suhde perustuu enimmäkseen seksiin. Seksikohtaukset ovat kiinnostavan alkuvoimaisia, mutta välillä Bengtin vakavamielinen äijämäisyys kyllästytti. Romaani olisi ollut astetta vahvempi, jos siinä olisi ollut muitakin kertojia kuin Bengt.

Matkanteon kuvaus on jännittävää; tiukkoja tilanteita tulee myös kuvausryhmälle, sillä elokuvaa tehdään sulavilla jäälautoilla. Kaikki elokuvassa on kovin mahtipontista alkaen maskeerauksista ja rekvisiitasta. Grönlannissa tiimi viipyy vain muutamia päiviä, ja esimerkiksi Islantiin tutustutaan paljon lähemmin. Islannissa tiimi asuu pohjoisen kylässä, jossa kaikki kyläläiset valjastetaan mukaan kuvauksiin. Koska islantilaisten elämäntapa on tuolloin vielä hyvin luonnonmukaista, filmaamisessa ei jouduta tekemään suuria kikkailuja historiallisen autenttisuuden luomiseksi. Koko kylä haisee lampaanrasvalle. Mieleenpainuvin kohtaus oli telttasaunan pystyttäminen ja jonkinlaisten orgioiden aikaansaaminen esimerkkinä pohjoisten kansojen yhteisöllisyydestä.

Teos on hyvin yhteispohjoismainen, sillä siinä käydään kaikissa Pohjoismaissa paitsi Suomessa. Suurin kulttuurinen rajankäynti käydään ruotsalaisten ja norjalaisten välillä; Göteborgista kotoisin oleva Bengt pitää norjalaisia hieman takapajuisina luonnonlapsina, mutta samalla ihailee heidän elämäntapansa juurevuutta. Puolet tekstistä menee matkan valmistelussa Bergenin lähistöllä, ja Seeberg kuvaa Norjan luontoa samalla antaumuksella kuin pohjoisia naparetkikohteitaan. Erikoisia kasveja keräillään vuonoilta, esimerkiksi keripukkiyrtin puremista terveyden lähteenä suositellaan myös nykyihmiselle.

Luin teosta ehkä enemmän matkakirjana kuin romaanina, eläytyen merimatkan fyysisiin koettelemuksiin. Pahin sairauskohtaus laivalla liittyy elitistisen tuottajan Ranskasta lennättämiin ostereihin, jotka aiheuttavat laivan väessä ruokamyrkytyksen. Leffan pääjehujen elämäntapa on anteeksipyytämättömän ”bling bling”, mihin Bengt ja Berit ja muu huoltoväki suivaantuu moneen otteeseen. Islantilaisessa kylässä he kokevat, että ohjaajien ja tuottajien paska, jonka he joutuvat kenttäkäymälästä hautaamaan, voisi olla pyhäinjäännös, sillä se on kuuluisinta, mitä kylässä on koskaan koettu.

Kylmillä kesäkeleillä teos oli ympäristöön mukavasti sulautuva nautinto. Aikamatka jonnekin 70-luvun lopulle tuntui myös nostalgisen autenttiselta. Kaikin puolin rouheva lukukokemus. Grönlanti valloitettiin hätäisesti, joten odotan vielä romaania, joka veisi lukijansa syvemmälle inuiittien kulttuuriin.