Miehestä, joka päätyi kompostiin

Teos: Philip Teir: J&B. Kohtauksia eräänlaisesta avioliitosta (Otava, 2023)

Suomennos: Jaana Nikula

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Melankolisen sadepäivän kunniaksi viihdyin tänään itseäni Philip Teirin uusimman teoksen parissa. Kirjan sisällöstä olen jo saanut vahvan vaikutelman somen kommentaattorien ja iltapäivälehtien lööppien kautta. Kuolemansa jälkeen Jörn Donnerista puhutaan nyt miehenä, jonka leski päätti kostaa tälle heittämällä osan tuhkista kompostiin.

En ole ollut erityisen kiinnostunut Donnerin avioliitosta Bitte Westerlundin kanssa. Aikanaan pariskunnan iso ikäero herätti huomiota, ja myöhemmin kirjoitettiin paljon Donnerin vanhempien lasten vaikeasta asemasta uusperheessä. Otto Gabrielssonin Rikkaruoho oli joku vuosi sitten karua luettavaa. Isänä ja aviomiehenä Donner on kuulunut viimeisten dinosaurusten kategoriaan, eli menestyviin miehiin, joilla oli kaikesta boheemiudesta huolimatta varsin konservatiivinen käsitys perheestä. Hän oli myös edistyksellinen ja radikaali, mutta suhteessa elämänsä naisiin hän eli aikakautta, jolloin miehellä oli enemmän vapauksia kuin vaimolla järjestää elämäänsä avioliiton ulkopuolella.

Teos keskittyy Bitten etsivän työhön Donnerin arkistoissa miehensä kuoleman jälkeen. Jo kuoleman jälkeisellä viikolla hän sai viestin mystiseltä naiselta, joka oli ollut Jörnin kanssa suhteessa viidenkymmenen vuoden ajan. Teos ei keskity tähän mysteerioon, mutta kuvaa kuusikymppisen leskinaisen erikoista suruaikaa, johon liittyy ristiriitaisia tunteita.

Teir on haastatellut kirjaa varten kymmeniä ihmisiä Donnerin lähipiiristä, ja osa haastatteluista on tehty yhdessä Bitten kanssa. Välillä Bitte oli jäädyttämässä koko projektia, tai hän koki, että olisikin halunnut kirjalle toisenlaisen kirjoittajan.

Mikä minua yllätti kirjassa? Ei varsinaisesti mikään, mutta jotkut Donnerin lyhyet suhteet kuuluisien naiskirjailijoiden kuten Edna O’Brienin ja Susanne Broggerin kanssa kuulostivat semi-kiinnostavilta. O’Brienia Donner oli tapaillut nuorena Lontoossa, ja hän on ollut oman aikansa radikaali julkkis niin Briteissä kuin Irlannissa.

Kirjassa kuvataan perhe-elämää, johon kuuluvat olennaisena osana lasten- ja taloudenhoitajat. Osa heistä on perheen palveluksessa vuosia, toiset lähtevät dramaattisemmin. Bitte muistelee amerikkalaista iäkkäämpää ”rouva Trappia” , joka ilmeisesti sekosi päästään palvelusvuoden aikana. Jörnillä itsellään oli lapsena kiintymyssuhde pitkäaikaiseen lastenhoitajaansa, koska hänen äitinsä ei voinut hyvin leskeksi jäätyään.

Suuren osan tarinassa saa Pohjoisranta, joka kuitenkin oli Jörn Donnerin henkinen koti. Suvun omistamiin asuntoihin liittyi monenmoisia riitoja, ja tämän vuoksi perhe muutti 1990-luvun alussa Tammisaareen. Pariskunnan elämä maalla oli seesteisempää kuin muualla, mutta Jörn ei kuitenkaan tainnut viihtyä tiluksillaan pitkiä yhtäjaksoisia kausia. Bitte taas ammensi paljonkin kotiseutujensa henkisestä perimästä, ja oli varsin aktiivinen suomenruotsalaisessa seuraelämässä. Hänen toimintansa lähiruoan edistäjänä ja ruokakirjailijana tuntui kiinnostavalta, ja se tuntui aidosti hänen omalta aluevaltaukseltaan.

Kirjan kompostianekdootti sai minut lopulta nauramaan, koska Bitten omistautuminen kompostoinnille tuntui niin äärimmäiseltä. Hänellä on ollut tapana roudata biojätteitä kaupungista saakka autollaan tiluksilleen, ja hän yritti saada Jörnin kuseskelemaan kompostiin, mihin isäntä ei suostunut. Komposti myös symbolisoi kirjassa vahvasti parisuhteen käymistilaa. Siinä kerrotaan myös vieraista, jotka eivät palanneet tilalle toista kertaa jouduttuaan avustamaan emäntää kompostin ylläpitämisessä.

Teos on huolellisesti rakennettu, moniääninen kollaasi epätyypillisestä avioliitosta ja perheestä. Minulle tämä annos ”donnerologiaa” ei juuri nyt tullut oikeaan saumaan, eli otin sen vastaan puolihuolimattomasti. Olisin ehkä innostunut tarinasta enemmän, jos se olisi kirjoitettu vielä vahvemmin Bitte Westerlundin näkökulmasta. Jörn Donnerista on jo kirjoitettu niin monia teoksia, etten olisi tarvinnut kaikkea tässä tarjottua taustoitusta hänen aiemmista vaiheistaan ennen Bitten tapaamista.

Three Pinesin taidekierroksella

Teos: Louise Penny: Kuolema kiitospäivänä (Bazar, 2019)

Suomennos: Raimo Salminen

Äänikirjan lukija: Kalle Chydenius

Minun on kestänyt neljä vuotta löytää kanadalaisen Louise Pennyn suomennetut dekkarit, mutta vihdoin ja viimein olen päässyt tämän ihastuttavan sarjan makuun. Ehkä ensi kertaa nähtyäni mainoksia tästä sarjasta pidin sitä liian leppoisana omaan makuuni, ja ehkä en ole myöskään pitänyt Kanadaa kovin kiinnostavana dekkarimaana.

Teos on julkaistu Kanadassa jo vuonna 2005, ja sarjassa on jo 19 englanninkielistä osaa. Sitä on luonnehdittu kuuluvaksi cozy crime/comfort crime -genreihin. Penny on saanut kirjoistaan valtavan määrän palkintoja, ja hän on englantia puhuvassa maailmassa varsinainen dekkarikuningatar.

Sarjassa vanhempi rikoskonstaapeli Arman Gamache Montrealista saapuu pikkuruiseen Three Pinesin kylään ratkaisemaan eläkkeellä olevan entisen opettaja Jane Nealin murhaa. Jane on ammuttu kuoliaaksi metsäpolulla jousipyssyllä, ja kylästä löytyy monia talouksia, joissa peuroja metsästetään näillä perinteisillä aseilla.

Jane on juuri toimittanut taideteoksiaan gallerian avajaisiin, ja on breikkaamassa taiteilijana, kun hänet murhataan. Hän on asunut koko ikänsä paikkakunnalla vanhassa arvokkaassa sukutalossa. Opettajana hän on ollut pidetty, mutta välit elossa oleviin sukulaisiin ovat hyytävät.

Three Pines on unelias kylä, jossa ei ole totuttu kohtaamaan henkirikoksia. Yleisiä häiriöitä aikaansaavat teinipojat, jotka usein kiusaavat kylän ainoaa homoparia. Teoksen avainhenkilöt ovat kaikki aktiivisia paikallisessa taideseurassa ja osalla heistä voi olla ammatillista kaunaa ja kateutta toisiaan kohtaan. Jane Neal on ollut taideharrastuksensa lisäksi ahkera antiikin keräilijä, ja hänen talossaan on piilossa aarteita, joiden arvo voisi motivoida jotakuta rikoksiin.

Paikkakunnan ranskankielisillä on ennakkoluuloja angloja kohtaan, ja angloja hiertävät uudet kielilait, jotka tuntuvat epäoikeudenmukaisilta. Etniset jännitteet eivät kuitenkaan ole keskeisiä taideseurassa.

Kuuntelin kirjaa yli viikon päivät lyhyissä pätkissä, ja jouduin kelaamaan tekstiä edestakaisin, jotta pysyisin juonessa mukana. Se ei johtunut tekstin vaikeudesta, vaan omasta kyvystäni päästä mukaan paikalliseen kontekstiin. Dekkariksi teos on myös pitkähkö, eli siinä pohjustetaan yhteisön elämää huolellisesti tulevia osia varten.

Taiteiden, sisustuksen ja antiikin ystäville teos on kuin karkkikauppa. Minua miellytti kovasti tuo paikallisen taideyhdistyksen konteksti ja komisario Armandin luova tapa kuulustella ihmisiä. Tämä oli muutenkin varsin visuaalinen dekkari, joka laittoi minut käyttämään eri osia aivoistani kuin mitä normaalisti käytän dekkareita lukiessani.

Sarja lähtee minulla välittömään seurantaan, ja onneksi edessä on useampi korkkaamaton osa. Tällä kertaa voisin jopa malttaa lukea sarjaa oikeassa järjestyksessä, mihin olen harvoin pystynyt. Tämä oli myös minulle toistaiseksi kiinnostavin Kanada-aiheinen teos kesän ja syksyn löydöksistä.

Otto Peltosen päiväkirjasta

Teos: William Durbin: The Journal of Otto Peltonen. A Finnish Immigrant in Hibbing, Minnesota, 1908. (Scholastic Inc, 2000)

Jatkan seikkailujani suomalaisten siirtolaisten jättämillä jäljillä. Otto Peltosen päiväkirja on ilmeisen suosittu nuortenkirja, koska siitä on otettu jo useita painoksia Minnesota University Pressissä. Se on fiktiota, ja sen on kirjoittanut minnesotalainen opettaja William Durbin, joka selvästi on projektiin lähtiessään tuntenut läheisesti 1900-luvun alun mainareiden oloja ja suomalaista kulttuuria. Niin hyvin, että kaikki suomenkieliset sanat kirjassa ovat täysin oikein kirjoitettuja!

Teos kuvaa nuoren Oton elämää kolmen vuoden ajan Hibbingin kaivoskaupungissa. Otto muuttaa Seinäjoelta Amerikkaan äitinsä ja kahden siskonsa kanssa vuonna 1905. Isä on jo asunut paikkakunnalla joitain vuosia, ja lähettänyt lippurahat perheelleen. Asuinolot Finntownissa ovat surkeat, ja talvella petivaatteet jäätyvät seiniin kiinni.

Otto on oppivainen nuori, joka onnistuu yhdessä vuodessa opiskelemaan kolme luokkaa keskikoulua. Lukioon hän ei kuitenkaan pääse, koska perhe tarvitsee 17-vuotiaan tienestejä. Otto aloittaa työt isänsä kanssa kaivoksella, mutta ensimmäistä työvuotta varjostaa lakkojen suma. Yli puolet suomalaisista jättävät kaupungin, ja heidän tilalleen palkataan suoraan laivoista montenegrolaisia, jotka eivät tiedä mitään työväen oikeuksista.

Kaupungissa käy puhumassa Mother Jones (1837-1930), ikoninen ammattiliittojohtaja, joka keskittyi työssään lapsityövoiman poistamiseen ja mainareiden asiaan. Perheen isä on kiivas sosialismin kannattaja, joka alkaa lakkovuosien aikana veistää puuleluja perheensä elättämiseksi. Perhe siirtyy päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen puukauppabisneksiin, ja Otto toimii pitkään myös osuuskaupan myyjänä.

Huomasin kyllä jo ensi metreiltä, ettei kyseessä ole autenttinen päiväkirja, niin paljon siinä opetetaan lukijaa suomalaisesta kulttuurista. Ehkä kirjailijalla on ollut taustamateriaalina joku päiväkirja, jota hän on lähtenyt työstämään ymmärrettäväksi amerikkalaiselle yleisölle. Sain kuitenkin vaikutelman, että Otto Peltonen on ollut todellinen henkilö, sillä kirjassa kerrotaan myös hänen muiden sukulaistensa vaiheista. Muun muassa hänen siskostaan tuli yksi mantereen ensimmäisistä naislentäjistä, ja hän on jäänyt näkyvämmin historiaan kuin veljensä.

Etsin tästäkin kirjasta esimerkkejä kristillisyyden ja sosialismin ristipaineista, mutta siinä kuvattu perhe ei pahemmin piittaa kirkonmenoista. Kuvaavaa nopeasti kasvavan ”boomtownin” menosta on se, että siellä oli 40-50 kapakkaa (kaikille kansallisuuksille omansa) ja vain kolme kirkkoa.

En olisi itse tarttunut näin vakavaan ja opettavaiseen kirjaan teininä, mutta olen iloinen sen laajasta levikistä. Huomaan kyllä, että siihen on saatu ympättyä iso kakku 1900-luvun yleisempää amerikkalaista työväen historiaa, ja siinä seikkailee paljon muitakin kansallisuuksia kuin ”finlandereita” . Scholastic (ja myös Minnesota Uni Press) on hieno kustantamo, ja jos se saa nuorison lukemaan tämän tyyppisiä kirjoja vielä 2020-luvulla, niin Amerikan nuorisolla on toivoa.

Loukkuvaaran salaisuuksia

Teos: Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Sotikoffit ovat Ylä-Karjalassa asuva toisen polven evakkoperhe, jotka päättävät 1970-luvulla muuttaa Ruotsiin autotehtaiden kutsumana. Perheen lapset ovat teini-ikäisiä, ja mummo ja pappa jo sen ikäisiä, ettei muutto heille ole enää henkisesti mahdollista.

Romaanissa on neljä polvea, joista kolme puhuu Göteborgista käsin. Isoäiti Aila on tarinan nykyisyydessä jo saattohoidossa. Äiti Leena muistelee kadotettua nuoruuttaan, ja suree menetettyjä vuosia lähiössä, josta hän ei ole päässyt koskaan muuttamaan pois. Tytär Monika asuu minimalistisessa unelmassaan kaupungin keskustassa, ja työskentelee freelancer-toimittajana.

Seppo-eno asuu edelleen Loukkuvaarassa, ja on juuri muuttanut takaisin vanhempiensa tyhjään kotitaloon. Tallella on myös isovanhempien torppa, jonka ikoninurkkauksen edessä mies käy hakemassa juurihoitoa. Hän on ollut nuorena kokeilemassa vuoden päivät hurrin elämää, mutta on palannut yksin kotikonnuille.

Teoksen jännittävin vuoropuhelu kehkeytyy hiljaisen Sepon ja tulevan menestyskirjailija Matti Pulkkisen välille. Seppo keksii tarjota miehelle torppaa vuokralle piilopirtiksi, ja tulee näin paljastaneensa tälle lukuharrastuksiaan. Nuori mies pääsee kirjailijan esilukijaksi, ja hänen eteensä avautuu uusi maailma, joka ei koostu pelkistä konepajan rasvatupoista.

Kun Monika saa tehtäväkseen kirjoittaa jutun suomalaisten juurista, hän alkaa suunnitella juurihoitomatkaa Pohjois-Karjalaan. Hän tietää Sepon kantavan monia salaisuuksia, joista hän haluaisi päästä osalliseksi. Aila-mummin kuoltua myös Leenalla on asiaa kotiseudulle äidin tuhkia ripottelemaan.

Odotin salaisuusosiolta enemmän, mutta tykästyin teoksen hiljaiseen viisauteen, ja pohjoiskarjalaisen paikallisuuden kuvaukseen. Seppo, joka välillä oli kolmen asunnon ja yhden vaimon loukussa, tuntui tutunoloiselta, uskottavalta maadottajahahmolta. Matti Pulkkisen teoksia olen onnistunut kahlaamaan läpi tasan yhden, mutta täysin tuntematon kirjailija ei kuitenkaan minulle ollut.

Olisin halunnut lukea lisääkin teoksen isovanhemmista Jegorista ja Tailasta, mutta Lintunen on rajannut rajakarjalaisuuden kuvauksen melko tyypilliseksi identiteettipuheeksi. Ryssittelyä koettiin, geenit ovat tummia ja kaikilla Sotikoffeilla on persjalkainen hirvenhiihtäjän fysiikka. Toisaalta kyläkaupalla kysytään Sotikoffin tyttöjen perään, ja omakyläläisyys yhdistää myös Ruotsista tulleita kesälomalaisia.

Kirjan kansi on runollisen kaunis, ja viittaa Leena-äidin työhön floristina, ja äkilliseen muistinmenetykseen Loukkuvaaran kesäniittyjen kasvistosta. Vasta kun turkkilainen asiakasrouva kysyy tältä suomalaisista luonnonkukista, hän alkaa arvostaa nuoruutensa mielenmaisemaa.

Kirja resonoi myös hyvin oman kirjoitusprojektini kanssa, joka myös sijoittuu 1970-luvulle. Uusimmassa tekstissäni ei seikkailla lainkaan Karjalassa, eikä henkilöilläni ole kytköksiä itärajan taa, mutta ajan henki tarttui silti ilmiömäisesti. Sain tästä kirjasta inspiraatiota varsinkin vaatetuksen kuvaukseen. Itse kun en 70-luvulla kasvaneena keskisuomalaisena osannut nähdä pohjoiskarjalaisten sukulaisten vaatteita erityisen epämuodikkaina.

Kun vertaan teosta esimerkiksi Susanna Alakosken eeppisiin siirtolaisromaaneihin, joissa tarkastelun keskiössä on luokkaerot, tämä romaani tuntui yksityisemmältä ja intiimimmältä kuvaukselta. Toki se kertoo vahvasti työväenluokkaisuudesta, mutta kuvatut luokkaerot eivät tässä ole yhtä räikeitä kuin Alakoskella. Samaa ilmiötä voikin tarkastella eri vuosikymmenillä erilaisista näkökulmista, ja kolmannen polven milleniaalit näkevät isovanhempiensa taistot eri lailla kuin heidän vanhempansa.

Walter B. Napapiirillä

Teos: Anna Kortelainen: Kulkija ( Tammi, 2023)

Äänikirjan lukija: Joel Mäkinen

Walter Benjamin (1892-1940) on kuulunut lempifilosofeihini jo 1990-luvulta saakka, ja hänen kirjoituksensa flaneeraamisen taidosta ovat pysyvästi muuttaneet tapaani suhtautua kaupunkitiloihin.

Anna Kortelainen on ottanut uuden romaaninsa aiheeksi Benjaminin naparetken Norjaan ja Suomeen kesällä 1930. Tällaisesta retkestä en ole aiemmin kuullutkaan , joten aihe tuntui varsin kutkuttavalta. Vuonna 1930 Benjamin oli juuri eronnut vaimostaan Dorasta, ja oli saanut pettyä suhteessaan latvialaisten teatteriohjaaja Asja Lacisiin. Hän lähti löytöretkelle pohjoiseen paetakseen elämänsä realiteettejä Berliinissä.

Samaan aikaan Saksassa oli jo vuosia roudattu eksoottisia lappalaisia erilaisille messuille ja näyttelyihin. Lappalaisten ja saamelaisten kalloja mitattiin, ja heitä kohdeltiin täysin rasistisesti kuin villieläimiä. Hotelleihin he eivät päässeet majoittumaan, vaan he pystyttivät kotiaan kaupunkien puistoihin.

Walter Benjamin matkusti pohjoiseen laivalla, aikomuksenaan kirjoittaa keskeneräisiä töitään loppuun hytin rajatussa tilassa. Tromssassa, Ruijassa ja Suomen Lapin tuntureilla hän kohtasi köyhyyttä, mutta hyväntahtoista paikallisia ihmisiä, osasipa joku poromies jopa tervehtiä salkkuherraa saksaksi. Salkun kantaminen tunturipoluilla ei ollut helppoa, eikä Benjaminilla ollut reissussaan retkeilyvarusteita. Villi luonto ei tarjonnut Benjaminille tuttuja koordinaatteja flaneeraamisen harrastamiseen.

Kortelainen ei kuitenkaan pilkkaa eikä ironisoi liikaa Benjaminin kaupunkilaisia tapoja. Teoksessa on ymmärtäväisen lempeä äänensävy. Teos antaa vaikutelman herkästä ja hermoheikkouteen taipuvaisesta älyköstä, jolla oli suuri oman tilan tarve.

Kiinnostavin episodi liittyy Benjaminin kohtaamiseen kansatieteilijä Samuli Paulaharjun perheen kanssa Muoniossa. Benjamin kohtasi Lapissa muitakin tutkijoita (ja heitä kiinnostavampia teosofeja), mutta Paulaharju oli jo tuossa vaiheessa kuuluisa professori, joka keräsi valtavia määriä saamelaisten reliikkejä. Paulaharju puolisoineen oli kiihkomielinen äärioikeistolainen, joten Benjamin pääsi tutustumaan kasvotusten suomalaiseen fasismiin eeppisellä junamatkalla, joka on tapahtunut oikeasti.

Tuo episodi aiheutti minussa voimakkaita puistatuksen värityksiä, ja löysin siitä valitettavia heijastuksia nykyisyyteen, koska meillä on tänäkin päivänä tutkijoita, jotka hyväksyvät muun muassa erään hallituspuolueen avoimen rasismin. Kirjassa on yllättävää ajankohtaisuutta, ja sitä kannattaa lukea tämän päivän tapahtumien peilinä.

Muuten kirjassa seikkaillaan myös muualla Euroopassa, sillä matkaillessaan karussa Pohjolassa Benjamin ei voi olla muistelematta elämänsä kesää Caprin saarella ihanan Asjansa rinnalla. Lukija pääsee myös lyhyesti kulkemaan Asjaa etsimässä Latviassa ja Moskovassa, jonne tämä radikaali teatteriohjaaja päätyi, vain tullakseen karkotetuksi Kazakstaniin kymmeneksi vuodeksi.

Ainoa asia, mikä kirjassa ärsytti oli Kortelaisen tapa käyttää liikaa Walter B-nimeä tehokeinona. Varsinkin äänikirjaa kuullessa se töksähteli pahasti, eikä mielestäni enää saanut aikaan tarkoitettua etäännyttävää vaikutelmaa. Tämä kuitenkin oli vain pieni harmi, sillä kokonaisuutena teos oli vetävästi kirjoitettu ja hyvin koossa pysyvä seikkailukertomus.

Pikku Käpälä on läsnä

Teos: Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY , 2018)

Äänikirjan lukija: Eija Ahvo

Viisi vuotta sitten minulta jäi Katja Ketun Rose on poissa kesken, vaikka sen aihepiiri kiinnosti paljon. Ehkä kuitenkin minulla on aina ollut rajallinen kyky ottaa vastaan alkuperäiskansojen mytologiaa kirjallisessa muodossa. Pohjois-Amerikan intiaanien historia kiinnostaisi enemmän, jos sitä pääsisi kokemaan paikan päällä.

Jotain kosketusta näihin kulttuureihin minulla on ollut Kanadassa, mutta en ole koskaan käynyt reservaatissa. Aika paljon olen saanut tietoa muun muassa yhteisöjen lapsiin kohdistuneista rikoksista valtion sisäoppilaitoksissa, josta tämäkin teos paikoitellen kertoo.

Romaani kartoittaa keski-ikäisen fintiaani-Lempin, eli Pikku Käpälän elämäntarinaa reservaatissa ja sen ulkopuolisessa maailmassa. Hänen isänsä Ettu on suomalainen ja äiti Rose oli ojibwa-intiaani. Ettua vaivaa vanhassa iässä muistinmenetys, ja Lempi kutsutaan paikalle tulkkaamaan isän sekavia puheita sheriffille. Epäillään, että Ettu olisi syyllinen erään lapsen katoamiseen, ja hänet halutaan vastuuseen teoistaan.

Lempi on ollut viime ajat Old Apostolic-kirkon retriitissä Montanassa. Hänen tehtäviinsä on kuulunut muun muassa pastori Grantin kalsarien pesu. Hän on myös ollut pastorin rakastajatar. Puhelu reservaatista rikkoo naisen vaivalla rakennetun mielenrauhan, mutta matkaan on lähdettävä Greyhoundilla.

Kirja kartoittaa kolmen sukupolven vaiheita pitkin Amerikan järvialuetta. Suomalaiset Heinari ja Helmi ovat menneet naimisiin yli uskomusten erojen 1950-luvulla. Rose ja Ettu ovat kohdanneet 70-luvun alussa, ja Lempi yrittää kertoa kaikesta tästä nuoruuden rakastetulleen Jim Harmaaturkille vuonna 2018.

Lempin osa tässä maailmassa ei ole helppo, sillä hän kokee olevansa kaikkialla vääränlainen. Rasismia hän kokee niin intiaanien, suomalaisten siirtolaisten kuin muiden amerikkalaisten taholta. Kotonaan hän on tottunut puhumaan niin suomea kuin ojibwaa, ja Rose-äidin kautta hän on varhaisessa lapsuudessaan tutustunut läheisesti intiaanien politisoituneeseen siipeen.

Vuonna 1973 alkoi Wounded Kneen historiallinen episodi, johon kirjassa viitataan monessa vaiheessa. Ennen tätä Lempi on käynyt äitinsä kanssa Minneapolisin Intiaaniasioiden toimistolla asioimassa savisin kengin. Äidillä on myös vireillä aseiden hankintaa, mikä herättää suurta huolta suomalaisisässä. Koko ajan kirjan aikuiset joutuvat neuvottelemaan siitä, mitä on sopivaa tehdä lasten nähden ja kuullen.

Suru ja menetys ovat tämän teoksen vahvempia tunnetiloja kuin lihallinen rakkaus tai erotiikka. Kirjan intiaaninaiset ovat saaneet kokea kovia, eivätkä he täysin luota edes omiin elämänkumppaneihinsa. Rose on liian levoton ja villi nainen Ettulle, eikä Ettu koskaan toivu kohtaamisestaan lapsensa äidin kanssa.

Teos on kielellisesti herkkätuntoinen, monipolvinen ja runollinen, mutta minun oli toisellakin lukukerralla vaikea pysyä sen juonessa kiinni. Ehkä kirja ei nyt vain toiminut äänikirjana, koska teoksessa on paikoitellen paljon lainauksia ojibwa-kielestä, ja muutenkin juoni rakentuu runsaille takaumille.

Kirjasta jäi haikea tunnelma siksikin, että siinä kuvataan yhteisöjä, jotka ovat osittain kadonneet tai ovat katoamassa. Minnesota on muuten alkanut kiinnostaa matkakohteena, koska se vaikuttaa olevan varsin rikas tarinoiden lähde suomalaisperspektiivistä.

Äkkilähtö Sortavalaan

Antti Järvi: Mihin katosi Antti Järvi? Kertomus kuolleesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä (Gummerus, 2023)

Syksyn kirjauutuuksista ensimmäisenä lukulistalleni pomppasi tuore tietokirja kulttuuritoimittaja Antti Järven isopapan katoamisesta Neuvostoliittoon. Aihe on varsin tuntematon suurelle yleisölle, eikä sitä olla varsinaisesti tutkittu, vaikka historiantutkijoiden parissa toki on tietoisuus ilmiöstä.

Moni varmasti muistaa Antti Tuurin Ikitien romaanin tai leffan muodossa, mutta siinä oli kyse Neuvostoliittoon vasten tahtoa 1930-luvulla muilutetun miehen tapauksesta, jolla oli vahva halu palata kotimaahan. Vähemmän tiedetään niistä tapauksista, jotka päättivät jäädä kotikonnuilleen luovutettuun Karjalaan toisen maailmansodan aikana. Aihe on myös ollut arka niissä perheissä ja suvuissa, joissa jollekin suvun jäsenelle näin oli käynyt, koska sodan jälkeen heihin kohdistui monenlaisia poliittisia paineita.

Nyt 80 vuoden viiveellä aiheesta voi jo kirjoittaa, ja Järvi tarjoaa meille mahdollisuuden nähdä tällaisen henkilön sielunmaisemaa. Hänen nimikaimansa Antti Järvi oli syntynyt vuonna 1882, joten jäädessään kotiin Jaakkimaan vuonna 1940 hän ei enää ollut nuori mies. Hän oli neljän pojan isä jolla oli itseään 14 vuotta nuorempi vaimo, Sanna. Avioliitto ei ollut kovin onnellinen, joten Järvien suvussa oli pitkään spekuloitu, oliko Antilla mahdollisesti toinen nainen, jonka vuoksi hän oli tehnyt radikaalin ratkaisunsa.

Kirjassa kuvataan pariskuntaa, joka kuitenkin on kirjeyhteydessä rajan yli vuonna 1940. Kirjeissään Antti ilmaisee kaipuutaan perhettään kohtaan, mutta vihjaa epämääräisesti tapahtumiin, jotka johtivat hänen erikoiseen ratkaisuunsa. Mies ei kuitenkaan alussa tehnyt katoamistemppua perheeltään, vaan yhteys heihin katkesi sodan tiimellyksessä.

Vuonna 1940 Antti Järvi asui Sortavalassa Seminaarinkadulla, ja kirjeisiin oli laittanut viestiä mystinen nainen, Helena Pöysti. Järvellä oli aluksi syytä epäillä, että tämä oli isopapan rakastajatar, mutta nainen osoittautui serkun tyttäreksi, jolla oli yhtä lailla kommunistisia sympatioita. Tämän Helenan aviomies tuli ammutuksi vuonna 1941 poliisin toimesta Vantaalla. Veikko Pöysti oli aikanaan kuuluisuus kommunistipiireissä, ja myös hänen isänsä Antti Pöystin vaiheista tiedettiin, koska tämä oli loikannut rajan taa jo ennen sotaa. Näin ollen voidaan päätellä, että Antti Järvellä oli lähipiirissä esimerkkejä loikkaamisesta, eikä hän ehkä tehnyt päätöstään tietämättömyyden kuplassa.

Pidin kirjassa varsinkin siirtolaisuuden kuvauksesta. Kyseinen Antti oli ollut nuorena miehenä yksitoista vuotta satamajätkänä ja mainarina Yhdysvalloissa. Mahdollisesti juuri tuo kokemus johti miehen poliittiseen radikalisoitumiseen, vaikka hän oli ollut aikanaan jo pitkällä maahan integraatiossa. Paluu johtui äidin sairaudesta kotipuolessa ja halusta välttää kutsunnat ensimmäiseen maailmansotaan. Juuri nyt olen itse penkomassa Amerikan siirtolaisten tarinoita omaa kirjoitusprojektiani varten, joten tämäkin teos tarjosi omanlaisensa ikkunan ilmiöön.

Kirjassa liikutaan Suomen puolella varsinkin Lapissa ja Kokkolan seudulla, jonne Järven suku asettautui evakkovuosien jälkeen. Evakkoon jaakkimalaiset päätyivät Rovaniemelle, mikä ei ollut uudelleen aloittamisen kannalta helpoin ympäristö. Isomummo Sannalla olisi ollut halu muuttaa lähelle Savonlinnan sukulaisiaan, mutta tähän hän ei saanut lupaa. Myöhempi elämä Kokkolassa oli lähtenyt rullaamaan, mutta teoksessa esitetty kirjeenvaihto kertoo perheestä, jossa oli jatkuvaa huolta toimeentulosta ja hengissä selviämisestä.

Luulen, että teoksen juju piilee muistojen ja tunne-elämän aihepiirin käsittelyssä.Järvi kuvaa isoisäänsä Arvia, joka kantoi isänsä salaisuutta raskaana taakkana läpi elämänsä. Suvussa Antin kohtalosta ei kokonaan vaiettu, mutta tiedon murusia jaettiin niukasti, ja mieheen usein viitattiin puolikkain lausein. Kirjan kirjoittaminen sai alkunsa vuonna 2020 siitä, kun kirjailijan setä oli ottanut yhteyttä ja ehdottanut Järvellle aiheen tutkimista. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon heiltä löytyi kirjalllista materiaalia aiheesta, ja mitä Järvi onnistui löytämään tutkimusmatkoillaan.

Se, että todistus Yhdysvaltojen kansallisuudesta oli joskus 1990-luvulla löytynyt Jaakkiman kotitalon rakenteista, tuskin oli sattumaa, ja tarina siitä, kuinka sukulaiset kohtasivat talon uudet asukkaat, oli koskettavaa.

Kaiken kaikkiaan teos on huolellisesti rakennettu, ja tietokirjaksi yllättävän juonivetoinen kertomus juurista, muistoista ja identiteetin palasista, jotka ovat levällään monessa paikassa. Monella lukijalla tulee olemaan tarttumapintaa tarinaan ylisukupolvisista muistoista, vaikka heillä ei olisikaan evakkotaustaa.

Äiti, mikä on komunisti?

Teos: Mavis Hiltunen Biesanz: Helmi Mavis: A Finnish American Girlhood ( North Star Press of St. Cloud, 1982 )

Jatkan tässä postauksessa perehtymistä amerikansuomalaisten muistelmiin, ja nyt hypätään Ontariosta Ohioon, jossa Mavis Hiltunen (myöh. Biesanz s. 1919) kasvoi maatilan tyttärenä lähellä Vermilionin kaupunkia. Mavis oli puoliksi pohjalaista, puoliksi kymenlaaksolaista alkuperää, kolmannen polven siirtolainen, joka punnersi vaatimattomista oloista kohti akateemista maailmaa, toimittajan uraa ja myöhempää siirtolaisuutta Costa Ricassa.

Helmi Mavisin perheessä vanhemmilla oli suuri tarve sopeutua englanninkieliseen todellisuuteen, ja tämän vuoksi he käyttivät kaksoisnimiä. Perheen varhaisessa vaiheessa lapsia oli kastettu apostolisen kirkon (eli jonkun lestadiolaisen variantin) toimesta, ehkä siksi, että se oli tuolloin ainoa alueella toimiva suomalaiskirkko. Uskonnolliset olot olivat sekavia, ja näin lapsilla saattoi olla kommunistisia kummeja, vaikka kaste oli toimitettu kristilllisen kaavan mukaan. Perheessä tehtiin pesäeroa kommunisteihin, mutta heidän rinnallaan opittiin elämään. Kommunisteja kävi hautaamassa Unitarian Churchin naispappi pitkästä matkasta saakka, ja tämä herätti paikallisissa suurta hämmennystä.

Myöhemmin perheessä ei enää seurattu lestadiolaisia oppeja, vaan siellä kummaksuttiin apostolisten jatkuvaa helvetin tulilla pelottelua. Kirkon meininkiä pidettiin heillä liian äänekkäänä ja painostavana. Saarnasmiehiä kulki jatkuvasti talosta taloon, eikä heidän taustoistaan ollut usein varmaa tietoa.

Yksi kirjan suurista tapahtumista liittyy isoveli Victorin politisoitumiseen. Victorilla oli jo nuorena kommunistisympatioita, ja hän karkasi kotoa 18-vuotiaana. Ensin hän oli kulkenut läpi maata junapummina, ja myöhemmin ryhtynyt ay-liikkeen aktivistiksi New Yorkissa. Alakouluikäisessä Helmissä veljen toiminta herätti huolta ja hämmennystä, mutta radiosta kuuluva biisi ”Hallelujah, I’m a bum” jotenkin helpotti tilannetta. Myöhemmin kirjailija oppi arvostamaan veljensä uraa, ja sisarukset viettivät yhteistä aikaa tilalla, joka oli jäänyt perheen kesänviettopaikaksi.

Tässäkään kirjassa ei kuvata äärimmäistä materiaalista puutetta, vaikka perheen elinolot ovat olleet vaatimattomat. Perheenjäsenillä on autoja jo 20-luvulla, radiosta kuullaan uusimpia hittejä, ja jouluksi saadaan tehdasvalmisteisia leluja. Joulua perheessä vietetään erityisen perusteellisesti, ja näissä kuvauksissa korostuu suomalainen perinne. Muuten kirjassa kuvataan ruokakulttuuria, johon on jo sekoittunut yleisamerikkalaisia teollisia tuotteita, kuten Jell-o ja Kool Aid-juoma.

Kiinnostavaa oli vanhempien puhe omanpaikkasista, eli suomalaisista, jotka olivat kotoisin läheltä toisiaan. Tässä tarinassa varsinkin pohjalainen isä nauttii suunnattomasti tällaisista vierailuista. Helmi Mavisin äiti taas oli kotkalaisesta suvusta, jossa oli eletty paljon Pietarissa, ja näin pieni tyttö oppi kuuntelemaan vanhan isoäitinsä tarinointia tsaarin hovista. Jutut olivat suureellisia, ja niissä oli taatusti paljon fiktiivistä kuorrutetta.

Vaikka teos on kirjoitettu englanniksi, siinä on paljon vinkkejä siirtolaisten sekakielestä ja suomenkielisiä lainauksia. Hiltunen-Besanz on osannut tiivistää kokemuksensa toimivaksi kokonaisuudeksi. Tämäkään teos ei varsinaisesti loista psykologisella silmällään, mutta verrattuna edelliseen lukemaani teokseen Kanadan puolelta kirjassa on saavutettu tarkempi paikallisuuden tuntu.

Kirjan nimen perusteella odotin lukevani jotain todella simppeliä ja naiivia kuvausta, mutta tämä teos yllätti monipuolisuudellaan. Kyseessä on ammattikirjoittajan aikaansaannos, ja hän on julkaissut monia muitakin teoksia, muun muassa matkakirjoja Väli-Amerikasta.

Amerikansuomalaisia muistelmia, osa 1

Teos: Nelma Sillanpää: Under the Northern Lights. My Memories of Life in the Finnish Community in Northern Ontario (Canadian Museum of Civilization, 1994)

Olen viime päivinä keräillyt netistä löytämiäni amerikansuomalaisia muistelmia. Genre ei suorastaan hengästytä kirjallisilla ansioillaan, mutta olen etsinyt taustamateriaalia erääseen kirjoitusprojektiini. Haussa ovat olleet varsinkin Kanadan siirtolaisten muistelmat, mutta kiinnostavampia tekstejä löytyi Yhdysvaltojen puolelta. Etsin tekstejä, joissa kuvaillaan siirtolaisten uskonnollisia tuntoja, ja kirkossa käyntiä. Minua kiinnostaa varsinkin se, kuinka siirtolaisten ryhmät jakaantuivat uskonnon tai uskonnottomuuden mukaan, ja millaisia jännitteitä tämä sai aikaan ihmisten arjessa. Olen etsinyt todisteaineistoa varsinkin lestadiolaisista, ja vaikka sitä on olemassa, se ei ole kunnolla vastannut kysymyksiini.

Pohjoisessa Ontariossa asunut Nelma Sillanpää (1917-2018) kuvaa suht tavallisen perusluterilaisen perheen arkea Alconassa, Timminsissä, Hamiltonissa, Yellowknifen kansallispuistossa ja Elliot Lakessa. Nelma oli syntynyt Yhdysvaltojen Ohiossa, ja muutti vanhempiensa kanssa 4-vuotiaana Kanadaan tukkikämpille. Pisimmän ajan elämästään hän asui Timminsin kaupungissa, jossa oli aitoa uudisraivaajahenkeä ja työläisten välistä solidaarisuutta. Nelma ei ollut sosialisti, mutta hän eli elämäänsä työväenaatteen innoittamana. Osuuskaupat, urheiluhallit ja näytelmäkerhot kuuluivat olennaisena osana hänen nuoruuteensa, ja hänestä tuli ahkera voimistelukerhojen vetäjä.

Toinen maailmansota katkaisi Nelman nuoruuden, ja hän muutti sodan aikana piikomaan Toronton lähistölle Hamiltonin kaupunkiin. Hänen sulhasensa Paul oli Euroopassa rintamalla, ja naimisiinmeno viivästyi usealla vuodella. Kiinnostavaa sodan aikaisissa muistoissa oli lojaalisuuksien kahtiajako: ensin amerikansuomalaiset tukivat suomalaisia talvisodassa, mutta jatkosodan aikana heidän omat miehensä sotivat Saksaa vastaan muun muassa Normandiassa. Tässä kirjassa ei reflektoida edes puolella lauseella tuota lojaaliuskonfliktia, mutta tuskin sellaista voi odottaa henkilöltä, joka ei ollut käynyt vanhempiensa kotimaassa kertaakaan.

Luin tämän kirjan hätäisesti keskittyen enemmän sen kuvamateriaaleihin kuin kokonaisuuteen. Enimmäkseen se tarjoaa tietoa varsinkin 1920-ja 30-lukujen elinoloista. Ne eivät olleet lainkaan heikot Timminsissä, jossa nuori Nelma eli leskeksi jääneen äitinsä kanssa varsin säällisissä oloissa. Kiinnitin varsinkin huomiota kuviin paikallisesta osuuskaupasta, jossa kirjoittaja oli töissä kahdeksan vuotta, eli läpi kukkean nuoruutensa. 1930-luvun alkuvuodet ovat olleet kurjia Kanadan maaseudulla, mutta kun kurjuudesta on päästy, siellä on ollut runsauden markkinat. Pystyn vertaamaan näitä kuvastoja oman isoäitini vastaaviin kuviin Etelä-Savosta, koska hänkin toimi pitkään osuuskaupan myyjänä. Elintasoero on ollut suuri, ja ymmärrän hyvin Kanadan kutsun, jonne lähdettiin vielä toisessa aallossa 1950-luvulla.

Tämä teos on urheilullisen, ja urheilua kehittäneen naisen teos, jossa korostuu jopa kansanterveydellinen intressi. ”Keep fit”-kurssit olivat kotiäitien suuressa suosiossa jo 1940-luvulla, ja Nelma oli elementissään niiden kehittäjänä. Nelma Sillanpää eteni urallaan peruskoulun liikunnan opettajaksi, vaikka hänellä ei ollut koulutusta tähän ammattiin.

Muuten Sillanpää toimi aktiivisena Timminsin luterilaisessa kirkossa, jossa yritettiin saada suomen keskustelukerhoon mukaan sellaisiakin naisia, jotka olivat naimisissa muiden kuin suomalaisten kanssa, ja näin olivat menettämässä otettaan suomen kieleen. Kovin uskonnollista retoriikkaa ei tässä kirjassa kuitenkaan viljellä, eikä se vastaa kysymyksiini suomalaisen väestön jakaantumisesta. Osuuskauppatoiminnasta hän kertoo sen, että Kanadan suomalaisilla oli kaksi erillistä kauppaketjua, Workers’ Co-op ja Consumers’ Co-op, joista jälkimmäinen oli maltillisempi. Meininki tuntui hyvin samansuuntaiselta kuin kotimaassamme aina 1980-luvulle saakka: kaupassa asiointi oli monille päivittäinen poliittinen kannanotto, eikä kilpailevan puljun pisteissä asiointia katsottu hyvällä.

Teos on lämminhenkinen ja informatiivinen, mutta en saanut siitä oikeanlaista fiilistä tukkikämppäläisten ja mainareiden elämäntavoista, johtuen kirjoittajan siististä ja korrektista ilmaisusta. Jatkan siis harjoitusta Jenkkilän puolella, jossa syrjäseutujen tarinoita on löydettävissä enemmän.

Paluumuuttajien kitkeränsuloisesta kaipuusta

Teos: Ann-Luise Bertell: Ikuinen kaipuu (Tammi, 2022)

Suomennos: Vappu Orlov

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Marlene ja Susanne ovat kahdeksanvuotiaat kaksoset, jotka ovat juuri palanneet vanhempiensa kanssa Kanadasta Vöyriin aloittamaan uutta elämää vanhassa maassa. Eletään 1950-luvun alkua, jolloin Suomessa ollaan vasta pääsemässä eroon korvikekahvista. Maassa on edelleen niukkuuden kausi, joka vaikuttaa ihmisten mentaliteetteihin monella tavalla. Ulkomailta palaaviin siirtolaisiin ei aina suhtauduta hyvällä, varsinkaan, jos he leveilevät siellä hankituilla rikkauksillaan.

Tyttöjen vanhemmat eivät ole rikkaita, mutta heillä on liian tyylikkäitä vaatteita. Vöyrissä mikä tahansa turhamaisuus pistää kylän raitilla silmään, ja paluumuuttajaperhettä tuijotetaan moukkamaisesti. Katseet kohdistuvat varsinkin Marie-äitiin, jolla tiedetään olevan Kanadaan jäänyt vanhempi lapsi. Lydia-siskon isyydestä juoruillaan, ja Marieta hyljeksitään ahdasmielisellä innolla kylän naisten ompeluseuroissa.

Romaanin kertoja on kasvava Marlene, joka tarkkailee perheensä sopeutumista uuteen ympäristöön vuosien varrella. Hän kasvaa naiseksi liian varhain, ja hän tuntuu koko ajan herättävän vääränlaista huomiota niin koulussa kuin vapaa-ajalla. Kunnanlääkäri kahmii häntä vastaanotolla vihjailevasti, ja naapurin pojat ahdistelevat aina, kun muilta silmä välttää.

Perheen kotioloissakin on parantamisen varaa. Muutto keskeneräiseen rintamamiestaloon kiristää vanhempien välejä, kaikki on kehnosti rakennettua, ja saunassa käynti sukulaisten luona ahdistaa. Isä on katkera Ener-veljelleen, joka on käyttänyt väärin hänen Kanadasta lähettämiään rahoja.

Kirjan erikoisin hahmo oli äidin äiti, joka harjoitti kansanparannusta lähitaloissa kierrellen. Häneen myös luotettiin ruumiiden pesijänä, ja nuori Marlene otettiin mukaan mummin apulaiseksi. Suvun uskonnollinen tausta ei täysin tullut selväksi, mutta herätysliikkeiden vaikutus tuntui kylän ilmapiirissä yleisenä ankeutena.

Toinen tärkeä sivuhenkilö oli tyttöjen nuori setä Sigurd, joka oli lievästi kehitysvammainen ja keuhkotautia poteva saattohoitopotilas. Marlene oppii paljon elämän rajallisuudesta Sigurdin makuusopessa, vaikka aikuiset eivät olisi halunneet häntä sinne päästää.

Puhtaan materiaalisesta näkökulmasta Bertell onnistuu näyttämään Suomen sodanjälkeisen niukkuuden tyylikkään vähäelkeisesti. Henkisestä näkökulmasta kirjassa näkyvät hienosti alueen esikristilliset jäljet, kuten muinaiset uhrikivet.

Olen lukenut tämän trilogian aiemmatkin osat, joista muistan kakkososan paremmin kuin sen alun. Ensimmäisessä osassa ikääntynyt Marie-äiti kertoo vaiheistaan 1980-luvulla, jolloin hän on yksinäinen talonsa vanki. Toisessa osassa seurattiin Ener-sedän vaiheita maailmalla, muun muassa Keski-Suomessa tehdasmiljöössä. Jostain syystä en löydä blogimerkintöjä näistä teoksista, mutta näin jälkikäteen olen vaikuttunut kokonaisuudesta.