Rallienglannilla uuteen nousuun

TuomainenTeos: Antti Tuomainen: Pikku Siperia (LIKE, 2018)

Asioita, jotka usein saavat minut tarttumaan kirjaan kuin kirjaan. Karjalaisuus, tick. Itärajan ihmisten suhteet rajan taa, tick. Kirkko ja kirkon palvelijoiden kriisit, tick.

Yritin taannoin lukea Antti Tuomaisen paljon kehuttua ja maailmallakin menestynyttä dekkaria Mies joka kuoli. Kirja jäi minulta kesken kahdesti, vaikka siinäkin oli hersyvää itäsuomalaisuutta ja sieniyrittäjyyttä ja muuta hulvatonta nykyelinkeinojen parodiaa. Luen muuten humoristisia kirjoja aivan liikaa, mutta huumoridekkareihin en ole perehtynyt. Kirjassa taisi tökkiä liika tajunnanvirta, ei niinkään sen huumori.

Nyt tartuin Pikku Siperiaan varauksella, vaikka kirjan kuvaus sai aikaan useamman temaattisen nyökkäyksen. Matkustin Hurmevaaralle, 1280 asukkaan rajapitäjään, jonne oli saatu uusi pappi etelästä vaimoineen. Hurmevaara oli minulle totisinta totta, vaikka mielsin kylän 11 414 asukkaan Lieksaksi, jonka fiktionaalinen kopio se ei kuitenkaan ollut. Hurmevaara on fiktiota, mutta se voisi vertautua vaikka Ilomantsiin. Kuntaliitosten myötä Pohjois-Karjalan maakunnassa ei noin vähäväkistä kuntaa enää ole, mutta fiktion lukijoita se tuskin häiritsee.

Kirjan päähenkilö, pastori Joel Huhta, on toiminut Afganistanin rauhanturvaajien kenttäpastorina ja on muutenkin toiminnan mies. Papiksi hän on päätynyt haastaakseen pappisisänsä pomminvarman maailmankuvan, mutta miehen kutsumus ammattiin ei ole vahvimmasta päästä. Raamattua mieluummin hän lukee James Ellroyta, ja päästäkseen sisälle tuppukylän piireihin hän on soluttautunut paikallisen sotamuseon vapaaehtoisten museonvalvojien piiriin.

Kylää kohtaa merkillinen onnenkantamoinen, kun sen järveen putoaa meteoriitti. Sen arvoksi arvioidaan miljoona euroa, ja sille on ostaja valmiina Lontoosta saakka. Meteoriittia säilytetään sille kuuluvalla arvopaikalla sotamuseossa, mutta turvatoimet tuskin riittävät vapaaehtoisten valvojien muodossa. Yökerho Golden Moonin vakioremmillä kiirettä pitää, kun on varmistettava arvoesineen turvallisuus tuleviksi viikoiksi. Jostain syystä innokkain vuorojen kahmija on juuri pastori Huhta, joka ei romaanin aikana tunnu nukkuvan yhtään täyttä yötä.

Tuomainen on liioittelun ja tajunnanvirran mestari, ja tässä kirjassa hän kuvaa unettomuudesta kärsivän, mustasukkaisuuteen sairastuneen kirkonpalvelijan harhoja varsin onnistuneesti. Seurakuntatalolla hän kohtaa päivisin vain osa-aikaisen kanslisti-Pirkon, jonka flirttailut tuntuvat miehestä jo liiallisilta. Pienessä seurakunnassa pastorilla on yllättävän paljon sielunhoitoaikoja, ja yleensä joka viikko ainakin yhden aikamoduulin täyttää vakioasiakas, maailmanlopun odottaja, survivalisti-Matias. Pidin kirjassa eniten seurakuntaelämän kuvauksesta, ja varsinkin Joelin sielunhoidollisista sivupoluista Golden Moonin happy houriin arkiaamuisin.

Sillä harvoilla paikkakunnilla on olemassa yökerho, joka tarjoaa halpaa kaljaa kanta-asiakkailleen jo aamuysiltä. Myöskään sen omistaja, tummiin pukeutuva kohtalotar Karoliina, ei tunnu nukkuvan koskaan.

Dekkarin juonta en kye pystyväni arvioimaan dekkarina lainkaan. Luin kirjaa enemmän mustasukkaisuusdraamana, jossa rikosjuoni soitti toista viulua taustalla. Juoni oli äijämäisen rehvakas ja toiminnallinen, ja varsinkin Timo Tarvaisen, elähtäneen maailmankuulun rallikuskin alkoholismi ja siitä johtuva rattijuoppous, tuntui jo hieman liian todenmukaiselta ollakseen parodiaa. Venäläiset ja suomalaiset hahmot ottavat mittaa miehekkyydessä, ja raja on muutenkin poikkeuksellisen huokoinen.

Viihdyin Hurmevaaran tunnelmissa erinomaisesti, mutten tiedä, muistanko kirjasta paljoa ensi viikolla tai ensi kuussa. Vähän samoja viboja sain tästä kuin Laura Gustafssonin teoksesta Korpisoturi, joka ei ole dekkari, vaan tulevaisuusdystopia. Uskon tiettyjen kliseiden, kuten rallienglannin puhumisen, toimivan varsinkin Tuomaisen ulkomaisten lukijoiden parissa, jotka etsivät kirjoista pohjoista eksotiikkaa.

 

Mainokset

Perheautoilun uudet ulottuvuudet

ClementTeos: Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin (LIKE, 2018)

Käännös: Terhi Kuusisto

Pieni tyttö kasvaa nuoren äitinsä kanssa floridalaisella trailer park-alueella, jonne mahtuu ihmisyyden koko kirjo. Perhe on niin köyhä, ettei heillä ole varaa edes asuntovaunuun, vaan he elävät äidin autossa. Autossa, jolla ei ole ajettu kilometriäkään vuosiin, sillä bensaankaan ei ole varaa.

Äiti Margot on karannut rikkaasta kodistaan vastasyntyneen Pearlin kanssa, tarkoituksenaan tarjota lapselleen parempi tulevaisuus kuin mitä hänellä itsellään on. Margotilla ei kuitenkaan ole edes high school-todistusta, ja ainoa työ, johon hän kelpaa on sairaalan siivous. Hän moppaa sotaveteraanien sairaalan lattioita, ja kuulee samalla epäinhimillisiä tarinoita Afganistanin sodasta. Moni veteraani päätyy asumaan trailer parkiin, ja moni heistä on asehulluja. Alueella monet keräävät aseita, ja myös kauppaavat niitä eteenpäin, ja näin Pearl oppii pitämään niiden läsnäoloa arjessa normaalina.

Huoh. Olen kyllä nähnyt leffoja ja tv-sarjoja, joissa leirintäalue on ihmisten pysyvä koti, mutta en yhtään näin vaikuttavaa kuvausta. Ennen tätä olen hihitellyt kanadalaiselle Trailer Park Boys-sarjalle, jossa näkökulma köyhyyteen on varsin erilainen. Toki on, koska siinä kuvataan kanadalaista yhteisöä, jossa asukkailla saattaisi olla mahdollisuus muuttaa jopa pysyvään asuntoon. Tässä lupausta paremmasta ei varsinaisesti ole näkyvillä – ei, vaikka Pearlin äiti on työkykyinen eikä ilmeisesti edes kovin riippuvainen päihteistä.

Teos seuraa Pearlin kasvua vastasyntyneestä 14-vuotiaaksi, jolloin tämän äiti tulee ammutuksi ja hän joutuu eniten pelkäämänsä huostaanottoon toiseen osavaltioon. Varsinkin amerikkalaisen lastensuojelun koukerot tulevat raadollisella tavalla iholle. Ammuttujen vanhempien lapset päätyvät ensihoitoon ikivanhalle juutalaisherra Brodskylle, joka ei pidä lapsia rahanahneudesta, vaan uskonnollisen etiikan näkökulmasta. Muilla kohtalotovereilla sijoituksen historia on ollut pirstaleista, mutta Brodskyn luo päästyä he tietävät onnensa kääntyneen. Brodsky ei kuitenkaan enää 80 vuotta täytettyään taida saada lupaa jatkaa lastenkotiaan.

Clementin luoma vaihtoehtoinen yhteiskunta ei ole spekulatiivista fiktiota, vaan vahvasti uskottavaa realistista arkiproosaa. Teoksen maailma muistuttaa juuri lukemani Lucia Berlinin novellien ihmiskohtaloita – tässä eletään maailmassa, jossa ainoita toivon pilkahduksia voi löytää huumeista, aseista tai uudestisyntyneestä uskosta. Clement tutkiskelee henkilöidensä uskonnollisuutta enemmän kuin Berlin, ja kirjassa on kiinnostavia jännitteitä meksikolaisten katolisten ja protestanttien välillä.

Jopa trailer parkin kulmilla on mahdollista bongata naisia, jotka pukeutuvat sunnuntaisin valkoisiin hanskoihin mennessään kirkkoon. Katolisille protestanttien rentoutunut jumalanpalveluselämä on pyhäinhäväistystä, ja jotain syvästi epäilyttävää on myös protestanttisessa pastori-Maxissa, joka muuttaa trailer parkiin ja yrittää uida huonolla menestyksellä katolisen Margotin liiviin.

Vaikka moni ilmiö kirjassa stimuloi dekadentteja nauruhermojani, jäi kirjasta kuitenkin enemmän traaginen kuin tragikoominen jälkimaku. Silti kirja kertoo näiden maahan painettujen ihmisten yhteisöllisyydestä, eli kaikkien vaikeiden ja raskaiden teemojen keskellä kirja ei kerro yksinäisyydestä (muuten kuin Margotin hurjan raskaustarinan muodossa). Se ei myöskään johda lukijaansa empatiaähkyyn, sillä siinä jopa manataan empatia vakavan sairauden muodoksi.

Hyvä kaunokirjallisuus on vaikean maailman silminnäkemistä ja todistamista, ja se jättää lukijalle mahdollisuuden tehdä kuvatusta ilmiöstä omia poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiään. Tässä kirjassa ollaan hyvin kartalla Yhdysvaltojen osallisuudesta globaaliin vallanjakoon, ja suurvallan tavasta kohdella sen palvelijoitaan, mutta tuskin nämä kirjan hahmot olisivat kiinnostuneita niin järeästä poliittisesta kannanotosta kuin äänestämisestä. Pearlin äidillä on tekaistuja papereita lapsen saamiseksi kouluun, mutta tuskin hänen oma rekisteröitymisensä on ajan tasalla. Tavallaan kirja kertoi oman maan syntyperäisistä kansalaisista, jotka ovat lähes paperittoman siirtolaisen asemassa. En usko, että tässä pyrittiin luomaan portrettia tyypillisistä Donald Trumpin kannattajista.

Tämä romaani onnistuu tiivistämään amerikkalaisen yhteiskunnan keskeisiä jännitteitä ja murtumia koskettavan epäsentimentaalisesti. Tämän jälkeen aion lukea hieman erilaisen kasvukertomuksen, Tara Westoverin Opintiellä, joka kertoo nuoresta naisesta, joka kasvaa syrjäseudulla Idahossa vahvasti idealististen kotikouluttajien pesueessa.

 

Katkolle vai jatkoille?

BerlinTeos: Lucia Berlin: Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Siivoojan käsikirja 2. (Aula&co, 2018)

Varmasti moni Lucia Berlinin novelleihin viime vuonna tutustunut jäi odottamaan Siivoojan käsikirjan jatko-osaa. Nyt se on täällä, ja rosoisen autofiktiivisen työläisnaisen ja kirjailijanalun seikkailuja jatketaan ilman merkittävää kronologista järjestystä.

Tanssia ruusuilla– kokoelmassa on 18 novellia, ja Berlinin julkaistussa tuotannossa niitä oli yhteensä 76. Näiden kahden kokoelman toimittajat ovat tehneet postuumisti töitä tekstien paikantamiseksi, koska kaikki novellit eivät olleet osana kokoelmaa, vaan niitä oli julkaistu myös antologioissa ja lehdissä. Lucia Berlin keskittyi novelleihin, ja toteaa jossain haastattelussa, ja myös kirjan rivien välissä, että ryyppäämiseen meni liikaa aikaa luovalta toiminnalta. Hän ei ehkä ainakaan kosteina vuosinaan olisi kyennyt edes ajattelemaan romaanin kirjoittamista.

Myös Tanssia ruusuilla on paikoitellen vahvasti addiktoituneen henkilön sielunmessu, mutta siinä juodaan vähemmän kuin ykkösosassa. Itse pidin eniten novelleista, jotka sijoittuivat Meksikoon, jonne Lucia matkustaa mummoiässä hoitamaan syöpäsairasta pikkusiskoaan Sallyä. Sally on sairastanut syöpää jo kauan, parantunut osittain ja löytänyt rinnalleen elämänsä miehen. Saattohoitovaiheessa hänen rakastajansa ja lastensa isä vierailevat talossa tahdikkaasti toisiaan kunnioittaen. Elämäniloinen Sally on hyvin heikossa kunnossa, mutta sinnittelee kuukausia elämän ja kuoleman rajamailla. Hänelle tehdään kuolinsiivousta ja rakennetaan paikallisen perinteen mukainen muistoalttari jo hänen eläessään, ja sisarukset ehtivät käydä läpi koko lapsuutensa yhteiset lukukokemukset pimennetyssä makuuhuoneessa.

Hurjimmissa novelleissa päähenkilönä ei ole Lucia itse, vaan toiset köyhät, kanssakärsijät, kuten meksikolaiset paperittomat nuoret äidit, joita hoidetaan miten hoidetaan julkisen terveydenhoidon klinikoilla. Novellissa ”Mijito” kertoja on töissä vastaanottoapulaisena tällaisella klinikalla, jonne tulee crack-vauvoja, AIDS-vauvoja ja syöpävauvoja samaan aikaan, ja joiden kodittomat, usein lukutaidottomat äidit eivät aina pääse paikalle edes tärkeitä leikkauksia varten. Berlin ei sentimentalisoi tällaisia kohtaamisia, eikä edes yritä ymmärtää kaikkia lapsenteon motiiveja tilanteessa, jossa lapsen todennäköisyys syntyä vakavasti vammaisena on valtava. Poliittisesti hän kokee solidaarisuutta näitä äitejä kohtaan, mutta ei selvästikään ole sairastunut empatiaähkyyn.

Kirja vaatii lukijaltaan tarkkaavaisuutta, koska osassa tarinoita kertoja vaihtuu lennosta, eikä vaihdoksia mitenkään merkata. Tämä oli astetta kompleksisempi kokoelma kuin edeltäjänsä, ja painottui enemmän kirjailijan keski-ikään ja vanhuuteen kuin nuoruuden vuosiin. Toki tässäkin vielä vierailtiin hullunkurisen perheen lapsuudenkodeissa, varsinkin Teksasin äidinkodin insestisessä juoppohullumeiningissä, ja pohditaan addiktion perinnöllisyyttä.

Berlinin lukemista ei kannata jättää välistä siksi, että hänen tarinoissaan ryypätään rankasti ja käsitellään enimmäkseen laitapuolen ilmiöitä. Niihin kannattaa tutustua eritoten kielen ja harvinaisen aistillisen, mutta silti tarkan ilmaisun vuoksi, Esimerkiksi näin hän kuvaa kosteaa, eroottista eväsretkeään rockhenkisen miesystävän kanssa San Franciscon laineille:

”Lip lap löivät laineet meidän pikkuruisen metsäsaaren rantaan, mutta me vain täristiin ja ryypättiin, kunnes tilanne rauhoittui sen verran, että uskallettiin uida takaisin rantaan. Vesi oli varmaan todella saastunutta, sillä meillä oli huono olo monta päivää.”

Novellien äitihahmo tuskin lopettaa juomistaan sormen napsauksella, kun haastavat miehet poistuvat kuvioista, mutta hän on yksin juodessaan huomattavasti helpompi pideltävä kuin ollessaan rakastunut. Nuorempien lasten isän heroiiniaddiktio on vaikeampi rasti kuin Lucian juominen, ja tässä myös kuvataan kiltin perheenäidin näköistä, raskaana olevaa valkoista naista, joka miellyttääkseen miestään salakuljettaa heroiinia lennolla osavaltiosta toiseen.

Tarinat tuovat toivon pilkahduksia sellaisille lukijoille, joilla on omakohtaista kokemusta riippuvuudesta. Lucian raitistumisen tarina ei ole mitenkään suoraviivainen, eikä noudata tyypillistä terapeuttisen kerronnan kaavaa, mutta on helpottavaa huomata, että osa teoksen tarinoista ei ole lainkaan päihdekeskeisiä. Raitistuminen näkyy tarinoissa myös siinä, että kirjailija nousee syvien traumojensa suosta havainnoimaan muita kuin itseään ja omia perheenjäseniään.

Linkkaan tämän postaukseen seuraavaan arviooni, jossa käsitellään vastaavia teemoja tämän päivän Yhdysvaltojen kontekstissa. Luin teokset aika lailla putkeen ja olin niiden välisestä vuoropuhelusta syvästi vaikuttunut.

 

 

Plokki B:n sopeutumattomat

tyttö ilman ihoaTeos: Mads Peder Nordbo: Tyttö ilman ihoa (LIKE, 2018)

Käännös: Tiina Sjelvgren

Ensimmäinen teos, joka sai minut haaveilemaan Grönlannista, ol. Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow. Nyt luin ensimmäisen dekkarini, joka sijoittuu Grönlantiin.  Grönlantilaisia kirjailijoita en tunne,  ja lähes kaikki Grönlannista lukemani tekstit ovat olleet tanskalaisten kirjoittamia.

Tanskalainen Mads Peder Nordbo aloittaa dekkarisarjan teoksellaan Tyttö ilman ihoa. Siinä Tanskassa asuva toimittaja Matt lähtee Grönlantiin pidemmälle työkeikalle unohtaakseen perheensä kuoleman ja päästäkseen lähemmäksi oman maailmaan tulemisensa mysteeriota. Matt ei ole inuiitti, mutta on syntynyt Thulessa. Hänen isänsä, entinen amerikkalainen sotilas, on kadonnut ja Matt uskottelee hänen piileskelevän jossain Grönlannissa.

Grönlanti ei kuitenkaan ole helppo maa maastoutua, ja yleensä sinne kadonneet löydetään kuolleina. Matt löytää isän myöhemmän naisystävän, ja sisarpuolen,  joka on lähetetty lukioon Tanskaan. Isän etsiminen jää kuitenkin sivujuoneksi,  koska Nuukista alkaa löytyä nyljettyjä miehiä.

Kirjan pääteema on lasten seksuaalinen hyväksikäyttö,  ja siinä on kaksi aikatasoa, nykyisyys ja 1970-luvun alku.  Tuolloin saarella jylläsi rankka assimilaatiopolitiikka,  ja Nuukin kaupunkiin roudattiin kalastajakylistä väkeä asumaan uusissa kerrostaloissa, joihin harva sopeutui. Plokki B oli surullisenkuuluisa sosiaalinen kokeilu: 320 inuiittiperhettä tungettiin asumaan samaan betonikompleksiin, ja monilla oli hoitamattomia sairauksia, kuten tuberkuloosia. Perheiden lapsia vietiin laitoksiin parannettaviksi, eikä Tanskan valtiota pahemmin kiinnostanut valvoa niiden työntekijöiden moraalia. Toki tässä kuvataan myös perheiden sisäistä insestiä, ja naisten vaikeaa asemaa väkivaltaisen patriarkaalisessa yhteisössä.

Väkivalta kirjassa on poikkeuksellisen raakaa, murhat hirvittäviä, ja myös yhteiskunnallinen konteksti järeä. Olen viime aikoina tottunut lukemaan dekkareita, joissa on enemmän ihmissuhdesotkuja, arkea ja jopa kotoilua, mutta tässä ei ollut kuin pelkkää poikkeustilaa ja poliisikeskeistä actionia. Nordbo on hyvin perehtynyt Grönlannin historiaan, ja johdattaa lukijoitaan pohtimaan myös viikinkiaikojen mysteerioita. Erään teorian mukaan inuiitit olisivat saarella uudempia tulokkaita kuin viikingit, ja tämä sekoittaa käsitystä alkuperäiskansoista.

Tupaarnaq-niminen naishahmo nousee teoksessa Mattin altavastaajaksi, ja on hurjuudessaan jopa liian karikatyyrinomainen. Hän on 27-vuotias vankilasta vapautunut oikeustieteen maisteri, joka vangittiin 13-vuotiaana perhemurhasta. Tutkinnon hän on suorittanut vankilan seinien sisällä, mutta ei tule pääsemään koskaan asianajajaksi rikostaustastaan johtuen. Uskon hänen jatkavan seikkailujaan tulevissakin romaaneissa, lain ja laittomuuden rajamailla.

Luin tämän teoksen pelkästään Grönlannin takia, ja pääsin komeasti perille saakka, mutta kirjan tarjoama jännitys oli jopa liian ahdistavaa. Nordbo on osaava yhteiskunnan ja historian kuvaaja, mutta tylsähkö kielenkäyttäjä. Toisaalta inuiittikieltä käytetään teoksessa runsaasti, ja lukija saa siitä oivan esimaun. Neutraali, toimintakeskeinen kuvaus tosin estää grönlantilaisen kulttuurin eksotisoinnin, eli tässä elettiin enemmän yhteiskunnallista kuin myyttistä, kansatieteellistä todellisuutta.

En usko, että teos jättää ketään kylmäksi, vaikka kylmissä lämpötiloissa tässä värjötellään. Luultavasti se ilahduttaa enemmän dekkarien suurkuluttajia kuin rikosten maailmojen satunnaisia turisteja. Itse luin kirjan vain kerätäkseni partiopisteitä arktisten alueiden kyökkiasiantuntijana. Opin paljon uutta, ja siksi lukukokemus jäi plussan puolelle.

Lapsimorsiamesta vallasnaiseksi

Dinan kirjaTeos: Herbjörg Wassmo: Dina’s Book. (Black Swan, 1996)

Käännös: Nadia M. Christensen

Monet kirjat tulevat nyt luokseni pitkällä viiveellä, kuten norjalaisen Herbjörg Wassmon Dinan kirja. Tämä suuri historiallinen eepos on julkaistu Norjassa vuonna 1989, Britanniassa vuonna 1996, Suomessa vuonna 2002, ja minut se tavoitti pari viikkoa sitten. Skandikirjoja on outoa lukea englanniksi, mutta en pane pahakseni, jos enkunkielinen käännös eteeni tupsahtaa.

Itse asiassa kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, mutta jälkimmäisiä osia ei näytä olevan suomennettu. Teos sijoittuu Norjan Lappiin, Reinsnes-nimiseen rannikkokylään, josta aukeaa meritie esimerkiksi Lofooteille. Siinä kuvataan Dina-nimisen villin porvaristytön kasvua, joutumista vastoin tahtoaan lapsimorsiameksi ja leskeytymistä nuoressa iässä. Aika-akseli kirjassa on parikymmentä vuotta vuodesta 1843 eteenpäin.

Dina on hurja, voimakastahtoinen ja aistivoimainen hahmo, jota pidetään myös susinarttuna, noitana ja pahanilmanlintuna yhteisössään. Hänet pelastaa kuitenkin suuremmalta leimaantumiselta se, että hän on sheriffin tytär ja paikkansa ansainnut leski. Nykykielellä häntä voitaisiin luonnehtia feministien esiäidiksi, mutta tässä eletään aikoja, joina sinisukka-aate ei ole vielä saanut jalansijaa pohjoisessa Euroopassa. Norja on vähintään yhtä eksoottinen matkakohde ulkomaisille tiedemiehille kuin Suomi, ja pohjoisen asukkeja pidetään ”jaloina villeinä”. Ottaen huomioon kuinka syrjässä Dinan kotikylä sijaitsee, siellä käy yllättävän paljon ulkomaalaisia vieraita. Moni paikallinenkin hahmo on reissannut maailmalla, ja tuonut mukanaan vaikutteita.

Luonnehtisin teosta ”goottilaiseksi”, koska tässä pakanavoimat ja kirkon opetus ottavat mittaa toisistaan, ja yliluonnollisilla ilmiöillä on suuri rooli ihmisten arjessa. Dina itse käyttää suuren osan ajastaan puhuessa kuolleiden kanssa. Hänen elämäänsä varjostaa niin äidin tapaturmainen kuolema kuin miehen paleltuminen, ja varsinkin äidin kuolemasta hän kantaa syyllisyyttä. Miehet hänen elämässään tulevat joskus hulluiksi ja tekevät epätoivoisia tekoja. Toisaalta miesten kiinnostus häneen ei aina selity hänen luomallaan magialla, vaan hän on myös varakas ja neuvokas vallasnainen, jonka omaisuus on vetovoimatekijä.

Mikä erottaa Dinan kirjan suomalaisesta kertomuksesta 1800-luvulta on tuo kyläyhteisön suhteellinen vauraus. En muista ainakaan lukeneeni vastaavaa kertomusta Suomesta, jossa olisi syöty ja juotu näin hyvin ja runsaasti. Muuten teoksen maailma tuli lähelle juuri äsken lukemaani Mikael Niemen teosta Karhun keitto – molemmissa kirjoissa kaadetaan karhuja, ja myös Dinan kirjassa ihmetellään lestadiolaisen herätyksen levinnäisyyttä. Norjan puolella monet ”hihhulit” joutuivat mielisairaalaan, mitä Wassmo myös kuvaa elävästi.

Dinan rakastuminen pietarilaiseen kulkuriin Leoon on mahtava juonenkäänne, koska sen kautta avautuu arktisen alueen kauppareitit. Dina päätyy Arkangeliin etsimään rakastettuaan, joka ei ilmoittele olinpaikoistaan. Mahdollisesti Leo on myös etsintäkuulutettu omassa maassaan, ja hänen poliittinen taustansa herättää myös norjalaisissa viranomaisissa epäilyksiä. Suomella ja Venäjällä on suuri rooli tämän romaanin juonen kuljetuksessa, ja uskoisin kansainvälisten suhteiden korostuvan lisää trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan luonnonläheisyys, magia ja goottilainen symboliikka saattavat hyvin kiinnostaa fantasian ystäviä ja nuorempia lukijoita. Historialliseksi romaaniksi tämä oli harvinaisen raikas ja aistivoimainen teos, jossa ei ainakaan ole liikaa kirjanoppineisuutta eikä arkistojen tunkkaa. Oma sieluni jäi lepattelemaan noille merimatkoille, joissa oli suuren maailman valloittamisen tuntua, vaikka Dina ei koskaan matkustanut muualle ulkomaille kuin Arkangeliin. Bergenin kaupungin olojen kuvaus oli varsinkin loisteliasta, mutta myös sellaisetkin mitättömämmät kaupungit kuin Trondheim ja Tromssa olivat Dinan näkökulmasta suurta maailmaa.

 

 

Milloin vihan DNA-ketju katkeaa?

Heinonen SatakieliTeos: Tapani Heinonen: Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla (Atena, 2018)

Kirjailija Heikki Puharila on istunut työhuoneessaan Helsingin Lauttasaaressa kansalaissota-aiheisen romaaninsa parissa liian pitkään. Seinät ovat kaatumassa päälle, ja mies osoittaa vahvoja sekoamisen merkkejä. Heikki on naimisissa fysioterapeutti-Marjon kanssa, joka ei tunnista kirjallisuuden nobelisteista kuin F. E. Sillanpään. Pariskunta on elänyt toisistaan varovaisen etäällä jo vuosia, eikä Heikillä ole romaanien aihioiden ulkopuolella muuta pakopaikkaa kuin Nokian kumisaappaaseen piilotettu kossupullo. Samaan aikaan, kun Heikki kirjoittaa sotaromaaniaan, Pariisissa koetaan terrorismin kauhua kahteen otteeseen. Myös Heikin ainoa tytär Sanna asuu Pariisissa paperittoman syyrialaisen miesystävänsä kanssa.

Tällainen nykyisyysasetelma on Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla. Kyseessä on jyväskyläläisen kirjailijan kolmas teos; aiemmat kaksi ovat käsitelleet keski-iän kriisejä ja seksuaalista identiteettiä nykypäivän näkökulmasta. Ennen kirjan aloittamista olin jo vannonut itselleni, että pidän vuoden 1918 satavuotismuisteloissa taukoa ainakin kirjojen saralla. Arvioni kritiikki selittynee osittain myös sillä, että minulla on kansalaissota-aiheisissa teoksissa kiintiö täynnä.

Romaani vie lukijansa moneen kansalaissodan kohteeseen, Helsinkiin, Tampereelle, Pohjanmaalle, Längelmäelle ja muualle Hämeeseen, ja tietysti Lahteen, Fellmanin pellon vankileirille. Romaanin avainhenkilöissä on punaisia ja valkoisia, mutta myös neutraaleja sivullisia, jotka saattavat auttaa molemman puolen hädänalaisia ilman poliittista motiivia. Eritoten tapahtumat keskittyvät Längelmäen Länkipohjaan, jota punaiset kutsuvat ”Tampereen lukoksi”.

Kirjan varsinainen päähenkilö on Selma, entinen piika, tehdastyöläinen ja punaisten puolen sanitäärisisar, jolla on kaksi yksinäistä lasta. Selma on lähtenyt Länkipohjasta maailmalle tultuaan kartanon isännälle raskaaksi. Kordelinin kartanossa ei äpärälapsia siedetä, mutta kartanon isäntä päätyy kuitenkin tukemaan poikaansa Ilmaria rahallisesti tämän opinnoissa. Helsingissä Selma rakastuu venäläiseen matruusiin, ja saa tämän kanssa tyttären, Iida-Marian.

Luin kirjaa suurella mielenkiinnolla sodan alkuun saakka, sillä Heinonen kuvaa upeasti Helsingin tavallista arkea vuosisadan vaihteessa. Koin myös suurta samastumista Heikin ja Marjon nykytilan kanssa, tosin en osannut nähdä syytä pariskunnan etääntymiseen kahdessa erilaisessa sukuhistoriassa. Se, että teoksessa oli vahva nykyisyystaso, ja että Heikin romaaninkirjoitusprosessia seurattiin, toi kirjaan lisää elävyyttä. Se myös kevensi muuten painavaa tarinaa.

Luin kirjan kyllä sujuvasti, mutta itse taistelujen kuvauksien kohdalla en osannut eläytyä tapahtumiin. Tämä selittynee osittain sillä, etten muutenkaan lue paljoa sotakirjoja. Muistaakseni Täällä Pohjantähden alla on minulla jäänyt kesken jonnekin Näsijärven jäälle. Pystyn eläytymään pienten ihmisten yksittäisiin kohtaloihin, mutta en sodan joukkokuvauksiin.

Heinonen on varmasti tehnyt kirjaansa varten suuren määrän taustatyötä, mutta faktan ja fiktion suhde paikoitellen hämmensi. Esimerkiksi Kordelinin suvun läsnäolo kirjassa tuntui oudolta, kun se oli siirretty toiselle paikkakunnalle – toki on mahdollista, että Heinonen on ajatellut kartanon isännäksi jonkun mesenaatti-Kordelinin vähemmän sukulaisen. Aikani ei nyt riitä selvittämään, kuinka paljon kirjassa on reaalimaailman hahmoja, eikä se ole hyvän tarinan ymmärtämisen tasolla olennaista.

Kovin paljon uutta en tiedollisesti oppinut vuoden 1918 tapahtumista enää tämän teoksen kautta, mutta se johtuu siitä, että olen lukenut aiheesta varsinkin tietokirjoja (aloitin projektini jo 1990-luvulla). Kiinnostavaa kyllä oli vertailla punaisten moninaisia taustoja ja elinoloja – esimerkiksi Selman pojan, helsinkiläisen Ilmarin syyt liittyä punakaartiin ovat olleet erilaiset kuin längelmäkeläisen mäkitupalaisen. Ilmari on kasvanut asunnossa, jossa on vesiklosetti ja hän on ryypiskellyt valkoisten opiskelutovereidensa kanssa Kappelissa.

Kirjassa on kunnollinen juoni, uskottavat päähenkilöt ja tunnollinen taustoitus, eikä siitä ainakaan jäänyt puuttumaan mitään. Minun makuuni teos oli hieman liian runsas, mutta en osaa suoraan sanoa, mitä olisin siitä jättänyt pois (ehkä pohjalaisuusosiota olisi voinut karsia?). Kirja varmasti inspiroi varsinkin sellaisia lukijoita, joilla on omassa suvussa kansalaissodassa kaatuneita. Se auttaa suhteuttamaan tapahtumia ja luomaan läheisyyden lisäksi myös välimatkaa vihan DNA-ketjuun, joka kyllä voi kenellä tahansa aktivoitua, jos asioita alkaa kunnolla kaivaa. Toisaalta voidaan yhtä lailla rakentaa teorioita rauhan ja sovinnon DNA-ketjuista, joista niistäkin on historiallista todisteaineistoa.

 

 

Tadzikistanista Rosson raastepöytään

PulkkinenTeos: Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (Otava, 2018)

”Tämä on kuin jossain vitun Tadzikistanissa neuvostovallankumouksen jälkeen.” Näin Riikka Pulkkinen kuvaa siistiä ja sivistynyttä helsinkiläiseroa teoksessaan Lasten planeetta. Frederika ja Henrik ovat päättäneet rakentaa tyttärelleen turvallisen kahden kodin elinpiirin, koska eivät tila-aika-akselilla mahdu enää samaan kämppään. Ero on katkeransuloinen, sillä he edelleen jakavat yhteiset ystävät, vappujuhlat ja kulttuurimaun. Kahden luovan alan menestyjän erossa asuminen ei ainakaan ole ongelma, vaan heillä on jopa varaa pitää vanhaa kotiaan tyhjillään kuukausitolkulla.  Laskut maksetaan, biojätteet muistetaan eritellä, ja lapsen synttäreille on varaa kutsua 50 vierasta.

Yltäkylläisyyden keskeltä löytyy myös syviä filosofisia pohdintoja ja hulvatonta huumoria.  Nauroin varsinkin Ympyrätalon Rossoon sijoittuvalle kohtaukselle. Frederika on viettänyt tuolla joskus entisessä elämässään ironisia synttäreitä. Varsinkin tarjoilijan automaattikommentti raastepöydästä nauratti seuruetta.  Kun hän sitten rantautuu samaan mestaan kiukuttelevan kolmivuotiaan kanssa, raastepöytä on mystisesti kadonnut. Retki enää ole ironinen, vaan Rosso on turvapaikka, ja myös oivallinen paikka vaihtaa lapsenhoitovuoroa.

Tadzikistanin ja Rosson kautta romaanin polku päätyy Auroran sairaalan suljetulle osastolle takauman kautta. Frederikan yksi suurimpia pelkoja on hulluksi tuleminen, vaikka nuorena hän saattoi jopa toivoa sitä. Uudessa tilanteessaan hän on herkempi aistimaan oman mielensä horjahduksia, ja palaa muistoissaan aikaan, jolloin hänen siskonsa Julia sairastui psykoosiin. Tarina sisarusten tuesta oli teoksen vahvin ja kiinnostavin juonne, ja luin sitä sydän pamppaillen. Toki psykoosin kuvaus on kirjassa miltei koulukirjamainen, mutta silti kauttaaltaan uskottava, ahdistava ja keskustelua herättävä.

Kirjassa vietetään aikaa Helsingin sosiaaliviraston käytävillä ja Piritorin kulmilla muunlaisissa piireissä, mihin Frederika on arjessaan tottunut. Äidin ja tyttären kolmas koti sijaitsee jossain Sörnäisissä, ja teoksessa pohditaan lasten kasvatusta myös erilaisuuteen siedättämisen näkökulmasta. Juopot ja narkkarit eivät tässä ainakaan ole pelottavia hahmoja, vaan ihmisiä, jotka kykenevät huomioimaan toiset ehkä paremmin kuin keskustan urakiipijät. Kirjan ehdottomia vahvuuksia on sen suuri sydän: vaikka tässä paikoitellen eletään itsekeskeistä ”high lifea”, romaanin henkilöiden maailma ei ole sulkeutunut omaan pikku piiriin.

En ole lukenut Pulkkisen koko tuotantoa, vaan joku teos on jäänyt välistä ja yksi myös kesken. Hurmaannun hänen kielenkäytöstään, mutta hänen henkilöhahmojensa porvarillisuus on aina rasittanut. Eikä tässäkään porvarillisuudesta irti päästä, mutta teoksen ilmapiiri oli silti asteen rennompi ja mukaanottavampi kuin aiemmissa teoksissa. Toki leimallista hänen teoksilleen on, että päähenkilö on aina tavalla tai toisella menestyvä, neuroottinen ja urbaani korkeakoulutettu (tai opiskeleva) nainen.

Teoksen ponisatu ei inspiroinut minua lainkaan, vaan luin sen vain kursorisesti. Aivan heti en menisi suosittelemaan Pulkkiselle uraa lastenkirjailijana, mutta epäilen, että hänellä saattaa olla sellainenkin hanke takataskussaan. Ponisadun skippaaminen ei muuta lukukokemusta merkittävästi, joten se tuntui melkein turhalta.

Lasten planeetassa on varmasti autofiktiivinen taso, mutta se tuntui enemmän romaanilta kuin esimerkiksi Juha Itkosen tuore Ihmettä kaikki, jossa myös kerrotaan kirjailijaperheen suuresta elämänmuutoksesta. Henrik haukkuu Frederikaa ”sepittelijäksi”, mutta sepittely on Frederikan ja myös Pulkkisen suurin vahvuus. Tässä löydetään suuria onnen hetkiä hyvin banaalien arkisten asioiden keskellä. Hulluuden, luovuuden, euforian ja masennuksen välillä on aina yhtymäkohtia, enkä usko, että kukaan kirjoittava ihminen olisi selvinnyt elämästään ilman epäilystä omasta mielenterveytensä tilasta.

Uskoisin, että Lasten planeetta ilahduttaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään vasta eronneita tai alle kouluikäisten vanhempia. Itse muun muassa sain kirjasta inspistä siivoamiseen, koska teoksen muuttosiivouksen kuvaus oli niin elävää. Varsinkin vaikutuksen teki se, että kahdesta järeästä teemasta syntyi näin elämäniloinen ja toivoa antava lopputulos.