Marski vetelehtii vuorilla

Katsoin eilen YLE Areenalta Suomen Marsalkka-leffan peräti 2 kertaa. Nyt voin sanoa, että tunnen leffan läpikotaisin, mutta olisiko minulla mitään omaperäistä sanottavaa siitä? ”Kohun” seuraaminen on ollut puuduttavaa, nolointa ehkä se Kangasalan persujen Jani Viinikaisen henkilökohtaista vaalikampanjaansa varten lanseeraama t-paita ”Minun Mannerheim on valkoihoinen” (ilman possessiivisuffiksia, koska persut eivät osaa kirjoittaa). Koska seurasin jo 4 vuotta sitten tiiviisti Uralin perhos-kohua, tämä toinen kohu on tuntunut laimeammalta. Ehkä musta Marski on suomalaisten enemmistölle kuitenkin hyväksyttävämpi ajatus kuin homo-Marski. Mutta luulen, että enemmistö dissaa filmiä sitä näkemättä. Suosittelen sen katsomista kuriositeettina. Ainakin sitten tietää, mitä dissaa.

Muutamia positiivisia havaintoja leffasta: näyttelijät vaikuttivat ammattilaisilta, joitain sivuhahmoja (kuten Marskin tätiä esittänyt lady) olisi katsonut mielellään pääroolissa koko illan leffassa. Teknisessä toteutuksessakaan ei ole mitään vikaa, vaikka ihmettelin, kuinka paljon 46 minuutin pätkään saatiin ympättyä pitkäveteistä ”tunnelmakuvaa”. 20 000 euron budjetilla vaikuttaa ihmeelliseltä, että tuotantotiimi on saanut aikaan noin asiallisen näköistä kuvaa. Lisäksi siinä oli muutamia kohtauksia, jotka valottavat ulkomaiselle katsojalle hyvin kenialaista nykypäivää – leffahan siis sijoittuu nykyisyyteen, siinä Marski hengailee Anastasian talon amerikkalaistyylisessä keittiössä, jossa modernit talouskoneet kiiltävät hyvässä järjestyksessä. Tämän lisäksi Marski ostaa Marialle terveyssiteitä hyvin varustellusta supermarketista, mistä kaikki tietävät naisen olevan tyttöystävä. Kunnon mieshän antaa vaimolle talousrahat, jotka vaimo kuluttaa harkiten torilla – supermarketeissa asioivat vain sinkut ja muut kevytkenkäiset haihattelijat.

Kriittinen kysymykseni kuuluu: kenelle leffa on oikein tehty? Olisin mielelläni katsonut leffan kenialaisesta sotilaasta ja hänen naisistaan ilman keinotekoista Suomi-kytköstä. Jos ajatuksena on ollut tarjota suomalaisille radikaali postkoloniaali tulkinta tunkkaisen sotasankarin elämän pimeästä puolesta, silloin produktiossa on menty pahasti metsään. Leffahan on rakennettu moraaliseksi saduksi, jota kerrotaan lapsille leiritulen äärellä esimerkkinä siitä, kuinka kansakuntaa ei voi rakentaa. Opetuksena on, että perhe on kansakunnan solu ja ilman sen hyvinvointia kansakaan ei voi kukoistaa. Perusasetelma on naiivi, siinä kritisoidaan ainoastaan Mannerheimin kykenemättömyyttä huolehtia perheestään. Kolmen myrskyisän naissuhteen ymppääminen 46 minuuttiin on surkea pinnalta riipaisu dramaturgisesti. Ihmisten väliset jännitteet eivät pääse oikeuksiinsa.

Elokuvan suurin ongelma on käsikirjoitus, joka tuntuu vasemmalla kädellä suhaistulta. Tämän lisäksi olen ymmärtänyt, että produktio on tehty valtavassa kiireessä, näyttelijöille ei ole annettu aikaa perehtyä rooleihinsa ja ohjaajakin vaihtui 24 tuntia ennen kuvausten alkamista. Halpa tilaustyö ei luultavasti leviä kulovalkean lailla Afrikan filmifestivaaleille. Halpa on aina halpaa, eikä Afrikassakaan voi saada ihmeitä aikaan melkein nollabudjetilla.

Marskia esittävässä Telley Savalas Otienossa on kyllä ”sitä jotain”. Hän kertoo haastattelussa, että on oppinut näyttelemään Bernardo Bertoluccin opissa. Hintelä arpinaama ei ole klassisen kaunis, hänessä on juurevuutta ja särmää. Näkisin hänet mielellään muussa roolissa, luulen, että hän on muuntautumiskykyinen näyttelijä.

En usko, että leffa millään tavalla voisi puhutella kenialaisia katsojia. Itä-Afrikassa kyllä tiedetään paikoitellen paljonkin Suomesta, mutta luulisin, että oppiakseen Suomen historiasta afrikkalainen katsoja katsoisi mielellään leffoja, joissa on lunta ja kuusimetsää. Lisäksi leffa aliarvioi afrikkalaisen katsojan poliittista lukutaitoa: redusoimalla vieraan maan poliittisen historian kiiltokuvamaiseksi saagaksi kolmesta naissuhteesta se antaa ymmärtää, ettei Euroopassa ole koskaan taisteltu kunnolla. Tässä ei anneta mitään kuvaa siitä, kuka Marski oli miehiään – ketään ei teloiteta keskellä toria, kirkkoja ei tuliteta eikä kukaan joudu vankileirille. Ei ole vihollisia, ei naapurimaita eikä suurvaltapolitiikkaa. On vain kuumia misuja ja Bollywoodiin kallistuvaa vetelehtimistä raikkaassa vuoristoilmassa.

Mitään shokkiefektiä, postkoloniaalia vastarintaa, historian uudelleenkirjoittamista tai Suomi-kuvan päivitystä Suomen Marsalkka ei valitettavasti tarjoa. Leffaa voi korkeintaan katsoa Kenian matkailumainoksena tai saippuaoopperana.  Afrikassa on jo vuosikymmeniä tehty kunnianhimoista postkoloniaalia draamaa, jossa eurooppalaisia klassikkoja on uudelleenkirjoitettu paikallisesta perspektiivistä. Afrikkalaisille mustan näyttelijän näkeminen valkoisen roolissa on tavallista ja uskoisin, että keskivertokatsojalla on korkeat odotukset sellaisesta tulkinnasta. Roolien ja valtasuhteiden ympäri kääntäminen voi olla voimaannuttava strategia, mutta silloin tarinan kerronnassa kuuluisi olla joku pointti. Minä en kyennyt näkemään tämän tarinan pointtia, se tuntui vain halvalta ja hätäiseltä.

Siskoista ja niiden veljistä

Tällä viikolla luin kauan aikaa sitten hamstraamani Rosamund Luptonin bestsellerin Sister (2010). Teos on arvioiden mukaan ”kaunokirjallinen trilleri” (mitä genre tarkoittaakaan), se on saavuttanut Stieg Larssonmaisen menestyksen ympäri maailmaa, enkä ihmettele, miksi. Kirjailija on nelikymppinen lontoolainen kotiäiti, jolla on aiempaa kokemusta käsikirjoittamisesta, mutta esikoisromaani syntyi ensisijaisesti perhepoliittisista syistä: Lupton halusi kokeilla romaanin kirjoittamista tasapainottaakseen perheen taloutta ja aviomiehen kohtuutonta työtaakkaa. Olen lukenut hänen haastattelujaan ja tykästynyt maanläheisen kirjailijan tapaan kertoa työstään.

Romaanissa viimeisillään raskaana oleva 21-vuotias taideopiskelija Tess katoaa Lontoossa, eikä hänen New Yorkissa asuva isosiskonsa ole vastaamassa sisaren viimeisiin puheluihin. Ensimmäinen tunnetila on syyllisyys. Sisarusten välit ovat tiiviit, he ovat viikottain yhteydessä, mutta Tessin kadottua Bea-sisko ymmärtää, ettei lopulta tiennyt Tessin arjesta paljoakaan. Kuultuaan siskon katoamisesta hän lentää takaisin kotiin auttamaan poliiseja etsintäoperaatiossa, majoittuu siskonsa asuntoon ja tutustuu hänen lähipiiriinsä. Sisko löytyy pian kuolleena Hyde Parkin raunioituneesta vessarakennuksesta, eikä Bea suostu uskomaan kuoleman olleen itsemurha, mihin poliisit ja lähipiiri vankasti viittaavat.

Romaani koostuu monista päällekkäisistä elementeistä: perhe- ja sisarussuhteiden lisäksi se käsittelee mm. uusinta geeniteknologiaa, laittomien siirtolaisten asemaa ja huumekauppaa. Siinä on vähän kaikkea kaikenlaisille lukijoille, mikä tekee romaanista lähestyttävän. Tessin ja Tessin kuolleena syntyneen vauvan lisäksi romaanissa haudataan jo kauan aikaa sitten kuollutta Leo-veljeä, joka meni pois yhdeksänvuotiaana perinnölliseen tautiin. Oikeastaan perimmäinen kysymys kirjassa on: onko meillä oikeutta manageroida jälkipolviemme tulevaisuutta, ja millä ehdoilla niin teemme?

Romaanin rakenne ja juoni ovat mielenkiintoisia: teos on kirjoitettu kirjemuodossa kuolleelle siskolle, ja käänteet ovat yllättäviä. Lupton on saanut kohtalaisen pienistä aineksista suurta jännitystä aikaan. Loppuratkaisu ei ole ennalta-arvattava, lukija joutuu tekemään työtä ongelman ratkaisemiseksi.

Ainoa miinustekijä kirjassa oli liian simppeli kieli, Lupton on tunteiden ja arkirealismin taitaja. Stieg Larssonia en ole koskaan lukenut, mutta kerronta muistuttaa toista ruotsalaista dekkaristia, Liza Marklundia. Lupton kuvaa Bea-siskon ja poliisien arkea minuutintarkasti, kertoen millaisia keksejä sihteeri pinoaa tarjottimelle millaisia kuulusteluja varten. Onneksi  teoksessa ei kuitenkaan ole paljoakaan ”tuotesijoittelua” kuten monissa ruotsalaisissa dekkareissa.

Muistin sitten toisenkin tänä vuonna lukemani brittiromaanin myös siskosta ja sen veljestä, Sarah Winmanin When God Was a Rabbit (2011). Lupton ja Winman ovat saman ikäluokan esikoiskirjailijoita ja ovat rakentaneet romaaninsa samantyyppisistä aineksista eri tyylilajeihin nojautuen. Winmanin teoksessa tapahtuu kaikenlaista vinksahtanutta siskon ja veljen välillä 35 vuoden ajan, siinä keskitytään enemmän lapsuuden muistoihin, kuten kysymykseen voiko lemmikkikania kutsua Jumalaksi. Winmaninkin teoksessa veli katoaa, mutta ei kuole. Winmanin kirjassa painopiste on elämän ihmeellisyyden juhlimisessa; Luptonin teos on järkälemäinen surukirja.

Siinä missä Sister kiitää eteenpäin kuin juna, Winman on onnistunut rakentamaan suloisen sisäpiirin maailman poeettisista aineksista. Winmanin teoksessa olennaista on kieli, ei niinkään tapahtumien looginen kulku. Kanikirjassa ihanaa olivat vinksahtaneet henkilöhahmot ja Cornwallin luonnon kuvaus; Luptonin teoksessa emotionaaliset lataukset ja jännityksen rakennus.

Tykkäsin molemmista eri syistä. Suosittelen Luptonin kirjaa niille, jotka haluavat intensiivisen lukuelämyksen  ja sydämen tykytyksiä. Winmanin teosta suosittelen taiteellisille hifistelijöille, taivaanrannanmaalareille ja niille, joille kuva on tärkeämpi kuin sana.

Kummatkin romaanit on suomennettu, muiden bloggauksista päätellen Luptonin suomennus on juosten kustu susi, lukemani pätkät Winmanin suomennoksesta inspiroivat suuresti.

PS: Olen yrittänyt jo yli vuoden tavata Monica Alin teosta In the Kitchen, jossa myös tapahtuu murha Lontoossa enkä tunnu koskaan pääsevän 70 sivua pidemmälle. Ehkä otan nyt lukuhaasteen ja linkkaan sen näihin lukemistoihin.

Ihan tavallisia ihmeitä

Hiihaa, siteeran presidenttiä, jota en todellakaan äänestänyt ja jonka kauteen olen ollut enemmän kuin pettynyt. Suorastaan en edes huomaa pariskunnan läsnäoloa. Presidenttiparin julkiset esiintymiset ovat pelkästään kosmeettisia, heidän hymynsä ovat feikkejä ja presentaatiosta päätellen uskoisin että joitain ongelmia on libidon kanssa  -ihan tavallista, kun toinen voisi olla toisen isä.

Me kaikki elämme täällä lähettämällä viestejä ulkoavaruuteen toivoen että tolkulliset ihmiset ymmärtäisivät oman hyvänsä ja yhteisen hyvän päälle. Kumiset naamat hallinnoivat, mutta eivät inspiroi. Uuden regimen hovitaiteilija on Kurre, joka Kuuden vuoden kuuliaisuus-biisillä edelleen etäännyttää mistä tahansa projektista, joka viittaisi suomalaisuuteen ja yhteisiin talkoisiin. Mitä minä tekisin Kurren kanssa? I mean seriously… 

Kiitos vitusti, mutta ei kiinnosta. Me emme halua liittyä teidän armeijaamme. Sorry, mutta Ihan tavallisia asioita ei sytytä. Moni on tuntenut perheitä, joissa lasten ainoa lämmin ateria on se kouluruoka maanantaista perjantaihin jo monen presidenttikauden läpi. Moni on kasvanut sellaisessa kodissa, moni  pyörittää sellaista taloutta häveten itseään. Sauli ei keksinyt ruutia. Moni meistä on kokenut syvän nöyryytyksen siksi, että maassamme jyrää kokoomuspolitiikka. Köyhiä kyykytetään entistä julmemmin joka luukulla ja suuri osa on saatu uskomaan, että köyhyys olisi heidän oma vikansa. En ainakaan itse usko, että Sauli Niinistö saisi aikaan suurta muutosta vierailemalla Kontulassa puolen tunnin ajan.  Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on monimutkaisempi ilmiö, siihen pitää kypsyä ja kasvaa, eikä sitä voida luoda vippaskonstein.

Mutta kulutuskriittisenä ihmisenä haluan kertoa jostain, joka tapahtui minulle eilen ja tänään. Nilkassani on juhlinut paise yli kuukauden, olen pelännyt diabetestä, luumätää ja ruusua. Alunperin se lähti tulehtuneesta itikanpuremasta, jota fiksuna dippasin puutarhatöissä elävään multaan. Paise on pahentunut viikkotolkulla, sykkien ja muistuttaen olemassaolostaan,  mutta en ole vieläkään ehtinyt lääkäriin.

Eilen huomasin vessan kaapissa kauan aikaa sitten laivalta ostamani Elizabeth Ardenin Eight Hour Cream-purtilon.  Panin voidetta paiseeseen liberaalin määrän. Paise sykki vaarallisesti koko päivän, yönä nukuin maksimissa kaksi tuntia sen aiheuttamasta kivusta. Mutta tänään on uusi päivä ja voin ylpeänä kertoa, että haava on vuorokaudessa kutistunut minimiin ja iho sen ympärillä on muuttunut normaalin väriseksi. Olen taas ihminen. En siis tarvinnut antibioottikuuria tähän vaivaan. En siis luultavasti sairasta mitään edellämainituista taudeista. Vaikka Elizabeth Arden on iso globaali riistävä kosmetiikkafirma, niin se on parantanut minut todella halvalla. Minun ei tarvinnut maksaa kallista lääkekuuria parantuakseni. Vessan kaapissa oli ihmepurtilo, joka pysäytti syvän infektion.

Tämä on minulle tässä maailman tilassa ihan tavallinen ihme.

Onnistunut vanhemmuus?

Voiko vanhempi koskaan kokea aitoa onnistumista? Tai eikö vanhemmuuden kokemukseen kuulu olennaisena osana pelko epäonnistumisesta? Näin provosoi Joan Didion (s.1934), yksi Yhdysvaltain lähihistorian tunnetuimmista naisjournalisteista, esseisti, romaanikirjailija ja käsikirjoittaja. Didion tunnetaan 60-70-luvuilta ns. uuden journalismin edustajana, jossa toimittajalla oli lupa tuoda omat  tunteet ja kokemukset framille argumenttia tukemaan. Tästä huolimatta Didion ei ole koskaan syyllistynyt liikaan sentimentalismiin, hän on luonut oman tyylilajinsa, hieman lakonisen, ulkoapäin kuvailevan, tunteissa märehtimättömän tyylinsä, jota on taatusti yritetty vuosikymmenten varrella matkia.

Kysymys on Didionille edelleen lähes 80-vuotiaana ajankohtainen, koska hän menetti ainoan lapsensa, adoptiotyttären Quintana Roon vuonna 2005 keuhkokuumeen jälkitaudista puhjenneen vakavan sairauden murtamana. Tytär oli tuolloin 39-vuotias, hän oli viettänyt kaksi vuotta erilaisilla teho-osastoilla. Ennen tätä tytär oli juuri mennyt naimisiin ja hänen vanhempansa jakoivat muiden kanssa ”tavallisia ilonaiheita”. Myös Didionin aviomies John Gregory Dunne kuoli pian häiden jälkeen sydänkohtaukseen. Didionin toiseksi viimeinen teos Maagisen ajattelun aika (2005) kertoo vaiheesta, kun Didion oli menettämässä kummatkin rakkaansa.

Uudessa teoksessa Iltojen sinessä (2012) Didion palaa adoptiotyttären ja äidin suhteeseen. Perheen Didion-Dunne elämä oli pitkälti jetsetelämää, kirjakierroksia ympäri Yhdysvaltoja, asumista legendaarisissa hotelleissa, hengailua elokuvien kuvauksissa, lomia Karibian saarilla ja Ranskan Rivieralla. Ystävien kanssa tehtiin viikonloppuretkiä, joiden aikana ei tapahtunut paljoa muuta kuin drinkkien sekoittamista ja ihmissuhteiden vatvomista. Vauvan adoption aikana hän oli vakavasti lähdössä käärön kanssa Saigoniin harjoittamaan sotajournalismia, mutta aviomiehen kiireet ja pelko sosiaaliviranomaisten puuttumisesta suunnitelmiin peruuttivat matkan. Tyttären ollessa pieni hän koki vakavan hermoromahduksen, ja tämä vahvisti isän ja tyttären suhdetta.

Pikku Quintana Roo soitti jo 5-vuotiaana ”Hotel Californiana” tunnetun barbadoslaiseen hermoparantola-katkaisuhoitopaikkaan kysyäkseen, mitä hänen tulisi tehdä, jos hän tulee yhtäkkiä hulluksi (tässä yksi uusi anekdootti, jota en ennen tiennyt). Eaglesin umpikulunut biisi päättyykin toteamukseen: ”You can check out any time you like, but you can never leave”. Tavallaan eliittiperheen tapahtumarikas, mobiili elämä oli omanlaisensa kultainen häkki.

Kirjailijavanhemmat omistautuivat ainokaisen koukukyyditykselle ja eväslaatikkojen pakkaamiselle, mutta pitivät tyttöä aikuisten juhlien pikku maskottina. Vastoin ystävien neuvoja he kertoivat tyttärelleen adoptiosta jo nuorena, ja tytär saikin yllättäen yhteydenottoja biologiselta suvultaan parikymppisenä opiskelijana, kun hän ei ehkä ollut asialle parhaiten valmistautunut. Tyttärellä diagnosoitiin rajatilapersoonallisuus (mistä Didion rivien välissä osittain syyttää itseään), mutta tämä ei estänyt häntä rakentamaan uraa valokuvaajana ja tapaamasta elämänsä rakkautta. Onneksi Didion onnistuu myös näyttämään tyttären elämän aurinkoista puolta, muuten kirja olisi ollut liian synkkää luettavaa. Quintana Roosta tehtiin myös Broadway-näytelmä, jonka jokaiseen esitykseen Didion osallistui osana surutyötä.

Teos on mahdottoman lyyrinen ja tiivis. Pidän siinä eniten jatkuvista runolainauksista (esim. Auden ja Keats) ja historiallisista välähdyksistä. Yhtäkkiä Didion huomaa olevansa saman ikäinen kuin Sophia Loren ja hän ihmettelee, mihin ylväät silkkiturbaanipäiset, tupakkaa polttavat diivat ovat kadonneet maailman kartalta. Katsoessaan Sophia Lorenin kuvia hän kokee vielä olevansa elossa, vaikka huomaakin olevansa pienenä kurttuisena mummona täysin näkemätön kadulla. Kurttuiselle mummolle ei näemmä ole tehty lainkaan kauneusleikkauksia, mikä on erikoista ottaen huomioon hänen taustansa.

Kirjan nimi kertoo paljon vanhenevan ja sairastelevan kirjailijan mielentilasta: ”Iltojen sini on vastakohta kirkkauden sammumiselle, mutta samalla varoitus siitä.” Kirjoitushetkellä vakavasti alipainoinen ajoittaisista filmin katkeamisista ja kaatuiluista kärsivä kirjailija suree mm. sitä, ettei hänellä ole ketään lähellä asuvaa lähiomaista, jolle soittaa jos makaa asuntonsa lattialla liikuntakyvyttömänä. Vaikka teos osittain ärsytti elitistisyydessään, se myös osoittaa vanhenemisen ja kuolemanpelon samankaltaisuuden rikkailla ja köyhillä. Lapsen lähtö ennen vanhempiaan on aina tragedia, se kääntää asioiden luonnollisen järjestyksen, sillä huolenpidon roolijaon kuuluisi kääntyä jossain vaiheessa päälaelleen. Didion koki äitinä, että hänen tyttärensä piti häntä liian hauraana jo nuorena, eikä hän ymmärrä sitä, että hän, perheen krooninen potilas, jäi yksin maailmaan kirjoittamaan surustaan.

Lutuiset sossuäidit

Suomalaisesta komediasta tällä hetkellä ykkössuosikkiohjelmani on Toosa-TV:n Kontulan sossuäidit. Sossuäitejä esittävät tunnetut drag queenit Cristal Snow (Tapio Huuska) ja NikoLa (Niko-Pekka Mäkinen). Marja ja Niina hengailevat enimmäkseen kotinurkillaan, mutta joskus heidänkin on irrottauduttava arjesta. Parhautta on, jos pääsee vaikka ystävän asuntovaunulle Meri-Rastilan leirintäalueelle. Mutta kauheinta on, kun työkkäristä soitetaan ja pyydetään palaveriin.

Marja ja Niina ovat symppishahmoja, heidät on leivottu suurella sydämellä. Heissä on solidaarisuutta ja vastarintaa. Pidän heistä, koska kaikessa tyylittömyydessään ja tympääntyneisyydessään he eivät edusta ihan kaikkia lähiöyksinhuoltajaäitiyteen liittyviä stereotypioita. He eivät esimerkiksi dokaa eikä heidän nurkissa pyöri koko ajan uusia miehiä. Lapsista huolehditaan, pyykit pestään, elämä on hyvin pientä, mutta silti hyvää.

Toosa-TV on pienellä rahalla tehty nettiohjelma Ilta-Sanomien sivulla. Mietin, toimisiko Kontulan sossuäidit pidempänä TV-sarjana. Parodiassa olennaista on toisto – periaatteessa joka jakso koostuu samoista elementeistä. Vertaan sossuäitejä erityisesti kahteen TV:stä tuttuun naispariin, AbFabin Eddieen ja Patsyyn ja Kumman kaa-sankareihin Anneen ja Elluun. Paljon samaa, mutta myös erilaista. Eddie ja Patsy ovat myös toisilleen omistautuneita, heidän elämässään ei enää pyöri miehiä – ystävä hoitaa puolison tehtävät. Mutta siinä missä Eddie ja Patsy dokaavat vip-tilaisuuksissa, Marja ja Niina tapaavat roskiksilla. Kumman kaa-sarjassa Annen ja Ellun intressi keskittyy dokaamisen jälkeen pantaviin miehiin, heillä on edelleen yritystä löytää elämänkumppani eivätkä he elä kokonaan toisilleen. Mutta joo, vaatii suurempaa mielikuvitusta käsikirjoittajalta päästä teininä äidiksi tulleen kontulalaisen Niinan elämismaailmaan kuin psykologiaa huonoin arvosanoin yliopistossa suorittaneen terveydenhoitaja-Ellun.

Koska Miljonääriäidit oli niin sairaan huono sarja, olen iloinen tästä parodiasta, joka esittää köyhien elämän suht siedettävänä. Eivät Marja ja Niina mitään syrjäytyneitä ole, he vain elävät omalla tyylillään. Heidän yhteiskuntakritiikkinsä on ihmeen terävää. Hauskuutta ehkä lisäisi, jos tuulipukuun pukeutunut mimmi alkaisikin luennoida Judith Butlerin performatiivisen sukupuolen käsitteestä tai foucault’laisesta vallasta. Sillä tunnen monia Marjoja ja Niinoja, jotka ovat aikuisiällä lähteneetkin opiskelemaan ja laajentaneet elämänpiiriään tamppaustelineeltä seminaarisaleihin ja business loungeihin. Mutta ehkä se vesittäisi sarjan keskeisen idean: naisten vastarinnan keskiluokkaiselle pönötykselle.

En nyt keksi enempää siivottavaa

Olen vasta puolessavälissä Turkka Hautalan lyhytproosakokoelmaa Kansalliskirja (2012, Gummerus), mutta huudahdan jo ihastuksesta: tässä kansakuntamme mentaalisen tilan kartta, tässä äänimaisema, tässä poikkileikkaus kaikesta, mihin on viime aikoina menty (ainakin lounaisen pizzakolmion sisällä). Jutut vievät paikoitellen nimettyihin kyliin ja kaupunkeihin, mutta välillä liikutaan jossain väli-Suomessa maastossa, jossa millään nimeämisellä ei ole väliä, koska kaikkien bensa-asemoiden ja markettien pihat näyttävät identtisiltä ja maiseman liikkumattomuudesta voisi päästä Ennätysten kirjaan.

Olen tutustunut Hautalan aiempaankin tuotantoon. Esikoisteosta, novellikokoelma Saloa (2009) luin kunnon otteen kavereiden luona Salossa, pidin lukemastani, vaikka tuon maanosan henki ei niin syvästi minua puhuttelekaan. Toinen teos on romaani nimeltä Paluu (2011), siinä poika palaa taas Saloon etsimään alkoholisoitunutta intellektuelli-isäänsä, joka toimi ennen pienkustantajana, mutta viina vei miehen maan alle. Tässä oli upeita henkilöhahmoja, mutta pidin juonta hieman kuluneena. Olen näitä isä-poika-tarinoita kokenut leffoissa ja romaaneissa liikaa, joko isät ovat rappioalkoholisteja tai uskontoa aseenaan käyttäviä sadisteja – outoa, kuinka hyvät isät eivät koskaan pääse kirjojen tai leffojen päähenkilöiksi. Mutta suomalaisessa kirjallisuudessa keskeisenä eetoksena on slogan: happy people have no stories. Ja kai se taitaa noin olla maailmanlaajuisestikin. Onnellisuuden tarinat eivät myy. Kukaan ei jaksa kuulla määräänsä enempää hyviä uutisia.

Kansalliskirjassa Hautala seikkailee ostoskeskuksissa, kansankuppiloissa ja ihmisten olohuoneissa outoihin aikoihin ja kuvaa niiden todellisuutta vinskahtaneen linssin läpi. Hautalan mestoisssa syödään munalla päällystettyä Reissumiestä, eikä takuulla mitään vuohenjuustofoccaciaa. Teos koostuu lyhyistä välähdyksistä, joita ei ehkä novelleiksikaan voi kutsua, koska ne ovat niin fragmentaarisia. Olennaista on juttujen virtaavuus toistensa kanssa. Ehkä jutut eivät toimisi lainkaan yksittäisinä, vaan lukukokemuksen oivallus pomppii jutusta toiseen. Enimmäkseen niissä kuunnellaan pienen ihmisen banaaleja huolia. Henkilöt ovat syrjäytyneitä, turhautuneita, estyneitä, harhaisia ja työtä vieroksuvia. Kaikkea muuta kuin ”suoraselkäisiä suomalaisia”. Sisu on vedetty vessanpöntöstä alas ja jäljellä on hengaaminen jossain Prisman ja Cittarin välimaastossa. He käyttävät tuttua lääkäriä saikkuautomaattina, jotta voisivat jatkaa ryyppyputkea työttömien kavereiden kanssa, ja heräävät myöhäiseen iltapäivään krapuloissaan fantasioimaan mainoskanavien chattiemännistä.

Yhtä lailla Hautala pääsee turhautuneen kotiäidin kuin varhaiseläkeläisen lotonviejän mielenmaisemaan. Lempihahmojani teoksessa ovat naiset, jotka eivät enää keksi muuta siivottavaa ja vanha marginaalikirjailijamies, joka sanoo sivulla 39: ”Pistin pystyyn kirjoituskurssin saadakseni vielä kerran nuorta lihaa.” Pätkän nimikin on herkullinen: ”Kuuletko valon, Ikaros?” Iski ja upposi.

Hautalan proosa suorastaan piiskaa minun sisäistä Ikarostani, kutsuisin sitä (hyvässä hengessä) inspiroivaksi käyttöproosaksi. Nämä ovat tarinoita, jotka koskettavat kaikenlaisia ihmisiä ja lyhyydessään ne on luotu luettaviksi lääkärin vastaanotoilla, busseissa ja kahvihuoneissa. Suomessa tämäntyyppisen kirjallisuuden grand old lady on Rosa Liksom; Ranskassa sitä tuottavat aivan toisen tyyppiset chick lit-kirjailijat, mutta ilmiö on samansuuntainen. Ihmiset tarvitsevat lyhyttavaraa mobiileissa elämäntilanteissaan.

Muuten olen sitä mieltä, että näitä suomalaisuuden ydintä etsiviä verbaaliakrobaattisia teoksia alkaa olla jo liikaa. Kirjoittaisivat jo jostain muusta,  penteleet. Mutta ainakin Hautalan teos on tarkkanäköisempi kuin muutama vuosi sitten ilmestynyt Kari Hotakaisen Finnhits. Tuosta minulla ei ole olemassa mitään muistijälkeä (ja möinkin sen eteenpäin kirpparilla eurolla), vaikka muut Hotakaisen teokset ovat olleet loistavia. Välikausiteokset ovat välikausiteoksia. Turkka Hautalan Kansalliskirja ei ole välikausiteos, vaan luulen, että sitä luetaan kummallisissa paikoissa hihitellen vielä sittenkin, kun Suomea ei kansallisvaltiona ole.

Mitä ihminen tekisikään Ritter-Sportin takia

Herta Müllerin Ihminen on iso fasaani oli toinen Keltaisen kirjaston löytö 2 eurolla Kirja-Kärkkäisen alekorista. Se kuvaa romaniansaksalaisen isän, äidin ja aikuisen tyttären viimeisiä aikoja ennen Romaniasta muuttoa Ceaucescun aikana. Maahanmuuttokirjana radikaalisti erilainen kuin tämän ajan kepeät identiteettipoliittiset pläjäykset. Romaniansaksalaiset muuttavat länteen ja pian katoavat maailman kartalta, kylään jäävät vain heikoimmat ja sairaimmat. Jollain tapaa kirjan kontekstia voisi verrata vaikka inkerinsuomalaisten tilanteeseen, vaikka inkerinsuomalaisten siteet kotikyliinsä entisen Neuvostoliiton alueella vielä elävät. Inkerinsuomalaista ”suurta kertojaa” vielä odottelemme. Hienoja avauksia teemaan on jo olemassa esim. Anitta Konkan ja Arvi Pertun tuotannossa.

Hankin kirjan ehkä kansikuvan takia. Kuvassa huivipäiset naiset katsovat angstisesti ikkunasta, jolle on aseteltu likaisia viinipulloja. Kuva muistuttaa minua hieman lapsuuteni Inkeri-ja Karjala-kirjoista, joissa Suur-Suomen visiota maalattiin samantyyppisin pastoraalisin kuvin. Köyhä nainen ikkunassa odottamassa pelastajaansa on laajempikin kansakunnan metafora, sitä on käytetty imperialistisiin ja nationalistisiin tarkoitusperiin.

Päähenkilö mylläri-Windisch ei luota naisiin, varsinkaan vaimoonsa tai tyttäreensä, joiden hän tietää levittäneen reitensä auktoriteeteille, vaimo vankileirillä Venäjällä, tytär hänen silmiensä edessä kotikylässä viisumin saamiseksi länteen. Miehet ovat brutaaleja sikoja, jotka vetävät tyttöjä pellolle ja kirkon sakastiin köyrimään; naiset harrastavat itsetyydytystä sormet limaisina kesken arkisten askareiden viitsimättä salata tätä miehiltään. Sukupuolten välisiä suhteita sanelee politiikka ja historian haamut. Kukaan ei hempeile tai tunteile, lihan lait ovat väistämättömiä.

Müllerin tyyli on lyhyitä aktiivilauseita, melkein sähkösanomanomaista tykitystä. Paikoitellen jään miettimään, onko teksti alakoululaisen aine vai nobelistin merkkiteos. Kielen yksinkertaisuus hämää, sen alle jää valtavia kokonaisuuksia, joita vain hitaasti maailmaan suhtautuva lukija pystyy avaamaan. Olen itse Müllerille liian hätähousu lukija. Häntä lukiessa tuntuu, että jokaista lausetta pitäisi maistella kymmeniä kertoja, jotta tunnelma pääsisi todella ihon alle.

Aistivoimaisuus pääsee valloilleen luonnon ja eläinten kuvauksessa, kylän maisema piirtyy lukijalle tarkkana. Siellä on omenapuu, joka syö omat hedelmänsä. Maissinvarret kuihtuvat ja akaasiapuut varisuttavat lehtiään keskellä korkeinta kesää muuttajien pihoille. Kirjan nimi Windischin lausumana ei täysin avautunut minulle metaforana. Fasaanit eivät ainakaan ole haaskalintuja, vaan mielestäni harmittomia (ehkä ärsyttäviä) peltokanoja, jotka viihtyvät asutusalueiden kupeessa. Nimestä tuli hilpeä olo, mutta hilpeys ei ollut kerronnan päällimmäinen tunnetila.

Henkilöt tuntuvat joukoturkkamaisen imbesilleiltä, ainakin puolilukutaidottomilta ja turpeeseen sidotuilta. Müllerin taituruus piilee kielen lakonisuudessa ja kyynisyydessä. Siinä on samaa draivia kuin esim. Albert Camus’n Sivullisessa, samaa ihmisyyden olemuksen etsintää, eksistentialismia ja naturalismia. Mutta tätä romaania lukiessa kannattaa valita päivä, jolloin mieli on kirkas ja vahva. Ei sovi herkkähermoisille.

Mielenkiintoinen maahanmuuttopoliittinen yksityiskohta oli Ritter-Sport-suklaalevy, joita Windischin vaimo tuo Saksaan muutettuaan kyläläisille lahjaksi. Tällaisia yksityiskohtia olisin odottanut kirjasta enemmän, oikeastaan Ritter-Sport oli ainoa kohta, jossa vähän nauroin. Ehkä sitten pidän enemmän humoristisista maahanmuuttokirjoista, sellaisista, joissa päivä paistaa risukasaankin.

Täytyy sanoa, etten lämmennyt kirjalle koko sielullani, luin sen läpi velvollisuudentunnosta. Pitäisi varmaan antaa Müllerille toinen mahdollisuus, ymmärrän, että hän on kirjoittanut eri tyyppisiä kirjoja ja minusta tuntuu, että pitäisin enemmän hänen runoistaan kuin proosasta.