Myöhäisheränneitä tunnustuksia

Teos: Stieg Larsson: The Girl With The Dragon Tattoo (Quercus, 2008)

Käännös: Reg Keeland

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Aukkoja sivistyksessä voi aina paikata. Nyt on Stieg Larssonin Millennium-trilogian vuoro. Olin tietoinen sarjan menestyksestä viime vuosikymmenellä, mutta joku teosten asetelmassa silloin mätti. En myöskään lukenut paljoa dekkareita viime vuosikymmenellä, varsinkaan ruotsalaisia supersuosittuja sellaisia. Tämähän lienee se sarja, josta Nordic Noir-genre sai kipinänsä. Olen kyllä erinäisissä julkaisuissa lukenut Lisbeth Salanderista, joka taitaa olla yhtä suuri legenda kuin Silta-sarjan Saga Norén. Hurraa oudoille, autistisille naishahmoille, olette ihania, mutta alatte myös olla vähän kliseisiä!

Tätä teosta on turha alkaa esitellä juonen ja hahmojen kautta, sillä uskon, että kaikki dekkareista vähääkään tietävät ovat kirjasta hyvin kartalla. Minulle tämä oli jopa takkuista luettavaa, koska pidin tätä unikirjana noin kuukauden ajan. Sain kirjaa luettua hyvin lyhyissä pätkissä ja jouduin tankkaamaan aiempaa lukemaani moneen otteeseen. Uskoisin, että vaikeudet johtuivat käännöksestä. En nähnyt siinä varsinaisia ongelmia, kieli oli sujuvaa, mutta siinä selitetään joitain pohjoismaisia erityisyyksiä tavalla, joka rasitti. En siis usko ruotsin- ja englanninkielisen version olevan identtisiä. Nimikin on eri, koska ”Men Who Hate Women” ei ehkä olisi ollut myyvä nimi anglomarkkinoilla, mene ja tiedä.

En ole tippaakaan kiinnostunut suuryrityksistä enkä talousjournalismista, joten teoksen puitteissa oli paljon sellaista, jonka saatan joskus kirjoissa skipata. Nyt luin kirjan suht uskollisesti kannesta kanteen, mutta siinä oli paikoitellen jopa vastenmielisiä osioita. Vangerin dynastian tarina oli kuitenkin yksilöiden tasolla koukuttava. Dekkari, joka on samalla sukutarina ja rakkaustarina, taitaa olla harvinaista herkkua, ja siksi se ylittää reippaasti normidekkarin kokemusmaailman.

Minua ahdisti kirjassa eniten Lisbeth Salanderin sosiaalinen asema, ja hänen riippuvaisuutensa holhoojista. Lisbeth edustaa yhteiskunnan todellista marginaalia, mutta on samalla aggressiivisen neuvokas oman elämänsä subjekti. Olen törmännyt jo arvioihin, joissa kyseenalaistetaan koko hahmon uskottavuutta. Autistina ja entisenä mielisairaalan potilaana hän ainakin tienaa satumaisesti.

Dekkariksi tämä oli omaan makuuni liian laaja-alainen ja pedantti teos. Luin sen lopulta mielenkiinnolla, mutta kovin montaa samantyylistä en jaksaisi lukea putkeen. Rikokset olivat kammottavia, mutta niiden väkivallassa ei lopulta piehtaroitu. Pidin norrlantilaisesta paikallisesta tunnelmasta ja takaumista 60-luvulle, ja jäin myös miettimään natsiaatteen juurtuneisuutta ruotsalaiseen maaperään toisen maailmansodan jälkeen. Odotin natsiteeman kasvavan suuremmaksi, mutta se lopulta jäi aika marginaaliseksi juonen käänteeksi. Suvun miesten julmuuksia kun ei oikein voinut selittää periytyvällä natsismillakaan.

Onhan tämä teos jo moderni klassikko, ja olen nähnyt tämän monilla sellaisilla listoilla, joissa kartoitetaan teoksia, joita kuuluisi lukea ennen kuolemaansa. Eniten kirjan lukijana harmittelen sitä, ettei Larsson päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä.

Ja vaikka minulla oli kirjan kanssa käynnistysvaikeuksia, niin onnittelen Larssonia siellä pilven päällä erityisen tehokkaasta ja vetoavasta lopetuksesta.

 

 

 

Mainokset

King Lear itkuhälyttimien maassa

Teos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Pala Walesia Tuomiokirkonkadulla

Teos: Carola Sandbacka: Ellen Llewellyn (Kirjapaja, 1996)

Käännös: Kaarina Ripatti

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Viime viikolla olin lähdössä suomenruotsalaisille diakoniapäiville, ja siihen hässäkkään löytyi jo jonkun aikaa metsästämäni antikvariaattien aarre, Carola Sandbackan Ellen Llewellyn, joka jokseenkin täydellisesti soveltui tunnelmiin. Tämä teos oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996, ja minulla on mielikuva asiasta, koska pidin tuolloin kirjan nimeä erityisen houkuttavana.

Ellen Llewellyn on upea teos Tampereen historiasta, toki suomenruotsalaisesta näkökulmasta, mutta tarinaan mahtuu myös suomenkielisiä hahmoja (tietysti palveluskuntaa). Sen päähenkilö on walesilaista sukua oleva pikkutyttö, joka lähetetään 1800-luvun lopussa Tukholmasta Tampereelle asumaan siellä hyvissä naimisissa olevan isosiskonsa luo. Llewellynit ovat kuparitukkaisia kelttiläisiä käsityöläisiä, ja Ellenin äiti on Tukholmassa mainetta luonut ompelijatar, mutta uskoo tyttärensä menestyvän paremmin naapurimaan pikkukaupungissa. Suku ei enää puhu englantia eikä kymriä, mutta joillekin lapsista annetaan walesilaisia nimiä, kuten Dafydd.

Ainoa asia, jonka tiedän Sandbackasta, on että hän asui jo kirjaa kirjoittaessaan Walesissa. Teos on todella paljon kiinnostavampi, kun suomenruotsalaiseen soppaan sekoitetaan ripaus kelttiläistä eksotiikkaa. ”Llewellyniläisyyteen” liitetään suvun suullisessa perimässä toki suureleisyyttä, ehkä myös huikentelevaisuutta, mutta he ovat myös taipuvaisia masentuneisuuteen ja synkkämielisyyteen.

Ellenin lisäksi toinen romaanin keskeinen hahmo on hänen serkkunsa Elvira, jonka kanssa hän kasvaa sisarussuhteessa. Elvirasta tulee kuuluisa laulajatar, joka kiertää Eurooppaa ja oppii suuren maailman tapoja. Hän uhraa sovinnaiset perhehaaveet taiteelleen, kun taas Ellen pokaa Elviralle ajatellun liikemiessulhasen Leopold Cohnbergin ja saa viisi lasta. Leopold ei kuitenkaan menesty odotetusti, vaan perheen rahahuolet tulevat koko suvun yhteisiksi huoliksi, ja perheen kotia Tuomiokirkonkadulla joudutaan pelastamaan konkurssilta useaan otteeseen. Heillä on myös hulppea huvila Pyhäjärvellä ja meijeri Ruovedellä, jonne Ellen leskeksi jäätyään joutuu siirtymään pysyvästi.

Historiallisena romaanina Ellen Llewellyn on loistelias: se kartoittaa Tampereen historiaa aina 1800-luvun lopusta jonnekin 1960-luvun alkuun, jolloin on jo tavallista, että ruotsinkielisen porvarisperheen tyttö saattaa käydä treffeillä Ilveksessä jääkiekkoa pelaavan tuiki tavallisen Markon kanssa. Kieli- ja säätyerojen murtuminen kestää kuitenkin pitkään, ja tässä pienessä yhteisössä niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Vanha kirkko ja seurakunta ovat merkittäviä yhteisön pilareita, ja naimakauppoja usein puuhaillaan niinkin jännittävissä tilaisuuksissa kuin seurakunnan syysmyyjäisissä. Kirkkoherrojen vaihdokset aiheuttavat myrskyjä vesilasissa, mutta vielä enemmän kohinaa syntyy rouvien pukeutumistyyleistä.

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka juonellisesti kirja on aika ennalta-arvattava ja kesy. Kirjassa mennään naimisiin, tehdään lapsia ja kuollaan useita kertoja. Hahmoissa voisi olla enemmän psykologista syvyyttä, mutta miljöön kuvaus paikkaa tätä ohuutta. Tampereen kadut, sukujen omistamat putiikit, kauppahalli ja Kalevankankaan hautausmaa todella heräävät eloon teoksen sivuilla, ja varsinkin muodin näkökulmasta teos on runsas aarreaitta. Kun Elvira palaa Wienistä potemaan särkynyttä sydäntään Tampereelle, hänen kanariankeltaiset pukunsa talvisaikaan todella kohauttavat Hämeenkadulla.

Sandbacka aloittaa jokaisen kappaleensa sitaatilla, joista osa on tarkoituksella anakronistisia. Sitaattien kokoelma on riemunkirjava kooste ohjeita naisten niksikirjoista, englantilaisen kirjallisuuden klassikoista, suomenruotsalaisesta runoudesta ja mahtuu mukaan myös Hectorin laululyriikkaa täysin hassussa kontekstissa. Minulla oli sitaatteja lukiessa omaa kivaa, ja huomasin kyllä kirjailijan halun kansainvälistää luomaansa maakunnallista, paikoitellen jopa tunkkaista, porvarisdraamaa. Teos ei ehkä ole saanut sille kuuluvaa mainetta ja kunniaa siksi, että se sijoittuu Tampereelle. Menestyneissä Tampere-romaaneissa on yleensä enemmän työväenluokkaisuutta, ja voi olla, että joidenkin lukijoiden on vaikea samastua näihin suomenruotsalaisiin hahmoihin. Epäilen, että jos teos olisi sijoittunut Turkuun tai Helsinkiin, vastaavaa historiallista hämmennystä ei ehkä olisi syntynyt.

Romaanissa eletään sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan aikaa. Kansalaissota kääntyy suomenruotsalaisten suussa koodinimeksi ”Tampereen tapahtumat”, eikä heillä ole suurta roolia sodassa, vaikka heidät automaattisesti valkoisiksi niputetaan. Perheissä ei haluta ottaa vahvaa kantaa, mutta surraan sitä tapaa, jolla sodan voittaneet hoitavat jälkipyykin. Suomenruotsalaisten aiemmissa kauppasuhteissa side Venäjään oli vahva, ja perheillä oli venäjänkielisiä kontakteja ja myös ystäviä. He ovat sotaa edeltävinä aikoina eniten huolissaan venäläisten asiakkaiden menetyksestä, eivätkä varsinkaan halua itärajaa kiinni. Perheen venäläinen pianonsoiton opettaja herra Nikolajeff on kuitenkin sen verran komea ja puoleensavetävä, että Frida-rouva katsoo parhaaksi lähteä esiliinaksi tyttärensä soittotunneille. Perheeseen ei ehkä haluta venäläistä vävyä, tai äiti on muuten vaan huolissaan tyttärensä maineesta.

On varmasti hyvä valinta, ettei Sandbacka rakentanut sukuromaanistaan suurta sotaromaania. Tämä on vahvasti naisvetoinen teos, jossa kirkkoherrojen vaihdokset saattavat olla suurempia kiinnostuksen kohteita kuin presidentinvaalit. Muodin, liike-elämän, seurakuntaelämän ja musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi puutarhanhoitoon ja säilömiseen, joissa Ellen Llewellyn on suvun esikuva ja mestari. Ruovedellä kasvatetaan erikoisia yrttejä, lääkitään vaivoja monimutkaisilla rohdoksilla ja pidetään huolta, että mehupullojen etiketit ovat suorassa.

Kirjassa kuvataan Tampereen porvarillista kaupunkielämää niin tarkasti, että sen perusteella voisi luoda ”Ellen Llewellyn”-kaupunkikävelyn. Ymmärtääkseni tämä mystinen kelttiläinen hahmo on puhtaasti fiktiivinen, mutta romaanin kannessa on silti aito sukuvalokuva. Anders Carpelanin luoma kansikuva on myös kutsuva, ja houkuttelee lukijoita edelleen yli 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. En olisi ehkä lukenut teosta sen julkaisuvuonna, vaan se saapui elämääni juuri nyt sopivaan aikaan.

Toivoisin tästä kirjasta uutta painosta, ja uskoisin sille löytyvän uusia lukijoita tänään, kun Tamperekin on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut ja moniarvoistunut. Monokulttuurinen se ei ollut sata vuotta sitten, eikä se ole sitä taaskaan. Kaupunkikuvauksena teos on yksi parhaita lukemiani, ja innosti minua todella katsomaan kotikaupunkini nurkkia uusin silmin.

Minnesotan luterilaisella hautuumaalla

Teos: Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (Otava, 2008), 364 s.

Käännös: Kristiina Rikman

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Siri Hustvedt, yhdessä aviomiehensä Paul Austerin kanssa, ovat edustaneet minulle pitkään liian etabloitunutta kirjallisuutta. Yhden teoksen Hustvedtiltä luin jo 1990-luvulla, jolloin hän ei vielä ollut kuuluisa, ja nimi jäi silloin mieleen omaperäisenä kertojana. Austeria olen lukenut vähemmän kuin hänen vaimoaan, mutta noin ylipäänsä teokset, joissa liikutaan New Yorkin taiteilijapiireissä tuntuvat edelleen liian yliedustetuilta.

Amerikkalainen elegia on tyypillinen New York-teos, jossa hyväosaisten, korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten ongelmia ratkotaan psykoanalyytikon sohvalla. Mutta se on myös 9/11-teos ja siirtolaisteos, jossa norjalaisten ja jamaikalaisten maahanmuutto ristivalottuu kiinnostavalla tavalla. Siinä myös poistutaan New Yorkista moneen otteeseen, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Kirjassa kaksi keski-ikäistä sisarusta, Inga ja Erik, tekevät surutyötä professori-isänsä poismenon jälkeen. Erik on eronnut psykoterapeutti, ja Inga leskeksi jäänyt kirjailija. Ingalla on enemmän huolia kuin veljellään, koska hänen ex-miehensä aiheuttaa draamaa vielä haudan takaa ja hänen tyttärensä on traumatisoitunut oltuaan lähellä 9/11-tapahtumia. Erik on suvun terapeutti, mutta tarinan aikana hän joutuu kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja lukkojaan.

Minnesotan-puolen kuvaus on kiinnostavampaa kuin New Yorkin, ja norjalaisyhteisön kuvauksessa on taatusti paljon yhteistä suomalaisten siirtolaisten polkujen kanssa. Kirjassa palataan sisarusten lapsuuden maisemiin, vanhalle sukutilalle, luterilaiseen kirkkoon ja hautausmaalle – paikkoihin, joiden arvomaailma on erilainen kuin New Yorkissa. Luterilaista mentaliteettia tutkitaan pappishahmojen, heidän oman collegen ja kirkon rituaalien kautta. Vaikka sisarukset eivät ole erityisen uskonnollisia, heidän lapsuusmuistonsa tuntuvat liittyvän vahvasti etnisesti merkittyyn uskonnollisuuteen.

Hustvedt tekee myös tarkkoja havaintoja norjalaissiirtolaisten kielenkäytöstä, eikä lienee kummallista, että kolmannen polven siirtolainen, sisarusten isä Lars puhuu vielä nuorena kömpelöä sekakieltä. Minnesotan maalaisyhteisöissä lapset ovat kasvaneet norjan kielen keskellä kouluun menoon saakka, ja kielen ylläpitäminen on ollut suvuissa tärkeää.

Jamaikan historia avautuu Erikin uuden vuokralaisen, Mirandan ja tämän tyttären Eglantinen kautta. Lapseton Erik ihastuu vuokralaiseensa ja haluaisi toimia Eggyn varaisänä. Eggyllä on kuitenkin biologinen isä kuvioissa, eikä tämä katso uutta orastavaa suhdetta hyvällä. Eggyn isä on huumeriippuvainen valokuvaaja, joka kuvaa ihmisiä salaa, usein murtautumalla näiden asuntoihin öiseen aikaan. Samalla hän menestyy taiteilijana teemojensa rankkuuden vuoksi. Erik joutuu miehen uhriksi, varsin mauttomalla tavalla, ja tämäkin järkyttää herkkää, yksityisyyteen tottunutta miestä perinpohjaisesti.

Amerikkalainen elegia ei ole Hustvedtin tunnetuin teos, mutta pidin siitä sen huolellisen rajauksen ja henkilöhahmojen särmikkyyden vuoksi. Se on nopealukuinen teos, jossa keskiössä on sisarusten sisäinen maailma ja pohdinta tiettyjen henkisten ominaisuuksien periytymisestä. Lars-isän sota-aikaisten kirjoitusten kautta jäin ensin odottamaan suurempienkin salaisuuksien paljastumista, mutta sukusalaisuudet eivät lopulta ole tämän tarinan suurin juonellinen koukku.

Näin tässä teoksessa yhteyden Hustvedtin myöhempään teokseen Vapiseva nainen (2011), joka jäi minulta kesken. Hänen kiinnostuksensa psykoanalyysiin ja neurologiaan on jossain vaiheessa ollut ylenpalttista, ja näissä teoksissa on myös temaattista päällekkäisyyttä, vaikka Vapiseva nainen ei ole fiktiota. Amerikkalaisessa elegiassa esiintyy piilevää kritiikkiä psyykenlääkkeiden liiallisesta käytöstä, vääristä diagnooseista ja potilaiden heitteillejätöstä, ja Erikin potilaat nousevat kiinnostaviksi sivuhenkilöiksi.

Pohjoismaisesta painotuksesta huolimatta tyypillisen amerikkalaista kirjassa ovat Mirandan ja Ingan ihmissuhdedraamat, joissa on paljon yhteistä huolimatta erilaisista taustoista. Mirandan ex-mies tekee kyseenalaista taidetta ja joutuu oikeuteen kunnianloukkauksista, kun taas Ingan kuollut mies pääsee postuumisti lööppeihin kaksinnaimisesta ja tunnustamattoman pojan löytymisestä. Asianajajilla uhkaaminen ja roskajournalismi kuuluvat teoksen päähenkilöiden arkeen. Hustvedt osaa kuitenkin kertoa näistä ilmiöistä elegantisti niin, etten kokenut joutuvani keskelle suurta saippuaoopperaa.

Se, että luen tätäkin bestselleriä 10 vuoden viiveellä, kertoo jotain menneisyydestäni lukijana. Hustvedt oli aikanaan Suomessakin niin paljon tapetilla, että häneen liittyvä julkisuus tympi jo ennen kirjoihin tarttumista. Amerikkalainen elegia tuntuu kuitenkin jo miltei klassikolta, eikä sen tematiikka ole kymmenessä vuodessa kulunut tai haihtunut.

 

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Minulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

Huonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Karjalaisen väliverhon kertomaa

Ruotsalainen Anne Swärd on minulle uppo-outo kirjailija, ja löysin hänen uusimman teoksensa Vera (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) aivan sattumalta. En lukenut kirjasta yhtään arviota ennen siihen tarttumista, enkä kansitekstinkään perusteella osannut arvata, kuinka väkevästä tarinasta oli kyse. Kirjan nimestä tuli automaattisesti mieleen venäläis-ranskalainen Andrei Makine, jonka parhaimmistoon kuuluu myös suomennettu romaani Vera (2005, ranskaksi teos tunnetaan nimellä La femme qui attendait).

Makine-viboja kirjassa lisäsi myös päähenkilön erikoinen sukutausta, ja synnyinkodin karjalainen verho, jonka takana tapahtuu lapsen silmille sopimattomia asioita. Karjalainen verho on kai käspaikka, perinnekäsityö, joita on hyvin saattanut kulkea merimiesten matkassa Ranskan satamakaupunkeihin. Venäjän ja Karjalan asema romaanissa jää muuten marginaaliseksi, muttei merkityksettömäksi.

Teos kertoo siis nuoresta Sandrinesta, Etelä-Ranskan satamakaupungissa syntyneestä pakolaisnaisesta, jonka äiti on vastarintaliikkeen aktivisti. Sataman sivukaduilla on naisten universumi, jossa merimiehet, isäehdokkaat ja aviomiehet, käyvät vain kyläilemässä. Sandrinen mummo ja äiti ovat ompelijoita, joiden asiakkaista on tullut välillä rakastajia. Äiti onnistuu tekemään kolme tytärtään saman puolalaisen merimiehen kanssa. Vanhempien suhde on myrskyinen, mutta Ranskan tultua natsien miehittämäksi isä ehdottaa perheen piiloutumista hänen kotikyläänsä, vuoristo-Puolaan.

Sandrinen isoisä on karjalainen ja mummo berberi, äiti näiden jälkeläinen ja isä puolalainen. Isä on kotikylässään persona non grata, koska hän on hylännyt ensimmäisen perheensä ja lähtenyt merille. Hän kirjaimellisesti dumppaa uuden ummikkoperheensä umpimieliseen kylään, ja lähtee jatkamaan kulkurielämäänsä muuanne. Äidin vastarintaliiketouhut ovat Puolassa vielä vaarallisempia kuin Ranskassa, ja perheen tilanne vaikeutuu, kun SS ja Gestapo perustavat tukikohtansa läheiseen hiihtokeskukseen.

Kirjassa on kaksi ulottuvuutta, aika ennen Ruotsiin pakoa ja aika Tukholmassa rikkaan perheen lapsivaimona. Jäin enemmän sota-ajan kertomuksen pauloihin, ja sydämeni jäi ehdottomasti panttivangiksi tuonne Puolan vuorille. Olen tässä etsinyt jotain Puolasta kertovaa historiallista romaania, ja olisin halunnut lukea jotain tällaista ajaessani äskettäin kaksi kertaa Puolan läpi, mutta ”tilaus” saapui hieman myöhässä.

Ilmeisesti Puolasta kerättiin naispuolisia sodan urheja pakolaisiksi Ruotsiin toisen maailmansodan päätyttyä. Natseja pakoon päässyt Sandrine päätyy sattumalta ja väärällä identiteetillä bussiin, joka vie hänet meren yli ruotsalaiseen kylpylähotelliin, jossa pakolaisnaisia kotoutetaan uuteen todellisuuteen. Hyvinvoiville ruotsalaisille tämä on ainoa konkreettinen ikkuna sotaan.

Sandrinen päätyminen tukholmalaiseen aatelisperheeseen, Cédereille, on oma onnettomuutensa, ja kirjan tarkoituksena on kai kuvata henkistä vankilaa, joka voi ilmaantua keskelle suurinta rikkautta ja hyvinvointia. Vuonna 1945 Céderit edustavat jo menneen maailman arvoja ja ehdotonta taantumusta, mutta sen naiset vielä pohtivat, onko naisen sopivaa esiintyä miehensä edessä housuasussa. Sandrinen, joka on synnyttänyt esikoisensa hääyönään, kouliminen salonkikelpoiseksi edustusvaimoksi ei edisty anopin ja kälyjen suunnittelemalla kaavalla.

Sandrinen lapsivuoteus on lääkkeillä huumattua, eikä hänen odoteta imettävän tai muuten hoitavan lastaan. Vaimon tehtävä on miellyttää miestään, mutta Ivan on vaikea mies tulla miellytetyksi, eivätkä hänen motiivinsa alaikäisen raskaana olevan pakolaistytön pelastamiseksi ole filantrooppiset. Äitiyden kuvauksena teos onkin äärimmäisen rankka, mutta onneksi se ei kerro pelkästään äitiydestä.

Enempi juonen paljastaminen olisi harmillista, mutta jäin pohtimaan näin runsaan historiallisen romaanin mahdollisuuksia ja sudenkuoppia. Itse luin kirjan aivan hurmioissani ja miltei yhdeltä istumalta, koska varsinkin sotateema, natsit ja Puola olivat minulle kirjan ”pihvi”. Yli puolet kirjasta kertoo Tukholmasta ja Cédereistä, ja jos kirja olisi kertonut pelkästään heistä, olisin varmasti pitkästynyt. Sandrinen hajoavaa mieltä Swärd kuvaa myös koskettavasti, ja tästä johtuen romaani päätyy heittelehtimään ajopuuksi Itämeren aalloille.

Kirjassa on elokuvallinen rakenne, jonka alkukohtaus on todella järisyttävä ja voimakas. En ole nähnyt Tohtori Zivago-leffaa, saati lukenut Pasternakin alkuperäisteosta, mutta ilmeisesti tunnelmissa on yhtäläisyyksiä. Uskoisin, että talvisen Tukholman saariston kuvaus inspiroi varsinkin ulkomaisia lukijoita, koska siinä päästään skandi-eksotiikkaan. Toisaalta myös Tukholman tunnelmissa on jotain venäläistä, ja ilmeisesti tässä kuvattavan Céderin suvun tausta on osittain venäläinen. Sandrinen miehen nimi on Ivan, ja tämän avioliiton ulkopuolella syntyneen siskopuolen, keittäjättären, Vanna. Perheen elämäntyyli ei tosiaankaan vaikuta periruotsalaiselta, vaan vaikuttaa, että se on siirtänyt pietarilaisen hienostuneen ja paheellisen huvimaailmansa luterilaiseen kansankotiin.

Vera ei ole sellainen historiallinen romaani, jossa selitettäisiin joka sukuyhteys ja jokaisen henkilön maahanmuuton syyt ja tausta. Tällaiseen pikkutarkkuuteen Swärd on liian taiteellinen. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään suvun kytköksistä, mikä on hyvä ratkaisu. Muuta historiallista tietoa ja taustaa romaanissa on yllin kyllin, mutta myös moni ilmiö (kuten tuo puolalaisten pakolaisuus) jää ulkomaiselle lukijalle hieman mystiseksi.

Emotionaaliselta vaikuttavuudeltaan romaani ”kolahti” minuun yhtä voimallisesti kuin Andrei Makinen parhaat, mutta kielen ja rakenteen tasolla olisin toivonut siltä hieman yksinkertaisempaa (tarinallisempaa) ilmaisua. Usein juuri ranskalaisissa romaaneissa (joihin Makinen tuotannon luen) vähempi on enempi, kun taas meillä Pohjoismaissa tarinan kerronnan rakenteet ovat monisyisempiä. Itse hieman väsähdin kirjaa lukiessa viimeisen neljänneksen aikana, ja koin, että sen loppuosa ei säilyttänyt samaa intensiteettiä kuin varsin dynaaminen alku.

Tämä on kuitenkin tarina, joka ei helpolla pyyhkiydy mielestä, ja minussa se herätti monia kysymyksiä varsinkin toisen maailmansodan aikaisesta pakolaisuudesta läpi Euroopan. Se on yleiseurooppalainen tarina, joka yhdistää sujuvasti itää ja länttä. Temaattisesti siis hulppea, rajoja rikkova ja universaali. Kirja, joka matkustaa jäniksenä maasta maahan, eikä koskaan jää tullissa kiinni.

Savossa persaukset ovat lohnakat

Ei ole koskaan liian myöhäistä rakastua murrekirjallisuuteen. Mutta jos epäilet, ettei sellaista retkahdusta pääse tiellesi sattumaan, silti kannattaa tutustua Antti Heikkisen kirjalliseen tuotantoon. Itse olen tietääkseni lukenut kaikki hänen fiktiiviset teoksensa, jotka sijoittuvat Ylä-Savoon. Niistä tuorein, Mummo (WSOY, 2018), on historiallisin ja sävyltään vakavin, vaikka sen hahmoilta pääsee välillä suusta verbaalista ilotulitusta.

Heikkinen ei tuota fiktioissaan murrepuhetta kokonaisten lauseiden tasolla, mutta hänen savon murteiden sanavarastonsa on erittäin antelias. Teosta lukiessani kirjoitin ylös ”best of”-kokoelmaa, eli sanoja, joiden merkitystä en ilman lauseyhteyttä olisi voinut arvata. Ruttelo, simpsake, päkätti, myrnäyttää, jelvistellä ja kutvelehtia ovat taas uusia lisäyksiä äidinkielemme sanastoon. Ja toki on muistettava, että akanmäräntö piäsöö naimisiin sutjakammin, jos sen persaukset on lohnakat.

Teoksessa on neljä sukupolvea, joista toisen eli Maija-mummon elämää seurataan kehdosta hautaan. Maija elää kukkeinta nuoruuttaan sodan varjoissa, ja päätyy jatkamaan suvun tilaa puhtaasta velvollisuudesta. Hän on saanut lapsen kasvatettavakseen nuorena, ja päätyy omapäisesti kosimaan Santtua, tilan väliaikaista renkiä, jotta lapsi saisi edes jonkunlaisen isähahmon. Teoksen toinen kertoja, Marja-Liisa, taas kipuilee äitikysymyksensä ja juurettomuutensa kanssa, vaikka on oppinut kutsumaan kasvattiäitiään äidiksi jo pienestä saakka. Marja-Liisan äiti Esteri on Maijan isosisko, joka mielenterveyssyistä ei ole pystynyt ottamaan vastuuta tyttärestään. Koko kylän korvissa Esteri on myös ”miehimys”, jolla juorutaan olevan suhde kunnalliskodin johtajattaren kanssa.

Odotin kirjalta jotain sydäntä lämmittävää lypsyromanssia, mutta sen eduksi voi heti mainita, että maatilan töitä siinä tehdään todella vähän. Heikkisen huomio keskittyy lähes kokonaan ihmissuhteisiin, ja siinä sivussa sota- ja poliittiseen historiaan. Pienellä savolaisella kyläkoululla tunnelmat kiristyvät isänmaan aatteen vuoksi äärimmäisyyksiin Lapuan liikkeen aikaan, jolloin kiihkeä IKL:läinen leskiopettaja alkaa vaatia kyläläisiltä muilutushenkeä. Kun Maijan isä Jooseppi ei suostu väkivaltaan kommunistishenkistä Penjamiini-serkkua kohtaan, joutuvat hänen lapsensa opetuksessa silmätikuiksi.

Mummon suvussa on tavallista enemmän salaisuuksia, ja tunneilmaisukin on keskenkasvuisen kolhoa. Sairaudet ja onnettomuudet riivaavat mummon läheisiä, vaikka suvun naiset ovat perinteisesti jatkaneet taikojaan maagisen pussukan välityksellä. Kun Marja-Liisa sairastuu teini-ikäisenä aivokalvontulehdukseen ja kuuroutuu melkein totaalisesti, Maija vaipuu synkän itsesyytöksen alhoon. Vammastaan huolimatta Marja-Liisa päätyy kuitenkin elämään täyttä ja värikästä elämää pornomallina, kommunistisen puolueen jäsenenä ja siirtolaisena Ruotsissa. Vasta Joonas-pojan syntymä avaa hitaan sovinnonteon mahdollisuuden äidin ja tyttären välillä, sillä biologista äitiyttä kokemattomalle Maijalle on ehkä tärkeämpää tulla kutsutuksi mummoksi kuin äidiksi.

Mummo kaataa raikkaalla tavalla stereotypioita savolaisuudesta ja maalaisuudesta. Vaikka Maija on hahmona kouluja käymätön ja nurkkakuntainen, ei hän kuitenkaan ole mikään maalaistollukka. Heikkinen kertoo terävästi nuoren naisen suhteesta maailmanhistoriaan, radiota kuunnellessa ja sotaa enteillessä. Yksi avainepisodi teoksessa on perheen kihlajaismatka Helsinkiin, jolloin Esteri-siskoa yritetään naittaa töölöläiselle Eero-maisterille. Helsingistä sisaruksille jää syvimmin mieleen Kyösti Kallion poismeno rautatieasemalla v. 1940, ja miehiin syvästi pettynyt Esteri kertookin maailmalle odottavansa edesmenneen presidentin lasta.

Teos on sen verran tiivis ja monipolvinen, ettei sitä missään nimessä kannata ahmaista yhdellä istumalla, kuten itse tein. Heikkinen ei myöskään suuremmin selittele kaukaisia tapahtumia eikä ilmiöitä, vaan lukijan vastuulle jää ottaa selvää asioista, joita hän ei tarinasta suoraan muista tai tunnista. Minusta suorastaan tuntuu, että pikalukijana ohitin joitain herkullisia yksityiskohtia varsinkin 30-luvulta, ja siksi koen, että tämän lämminhenkisen, mutta samalla haastavan teoksen voisi lukea toiseenkin kertaan.

80-luvulla syntyneeksi kertojaksi Heikkinen tuntuu tosiaan vanhalta sielulta, ja hänen kirjoissaan näkyy nimenomaan suullisen perimätiedon läsnäolo – eli teokset kertovat sellaisista elämän käänteistä, joista kirjailija ei voi oppia arkistoista tai muista kirjoista. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut vahvempana nykypäivän ja hänen oman ikäluokkansa kokemusten tasot, mutta minusta oli hyvä valinta, ettei Mummossa vatvottukaan kolmikymppisen miehen mummosuhdetta, vaan keskityttiin mummon niihin vaiheisiin, kun hän ei vielä ollut mummo.