Paul Auster RIP (1947-2024)

Teos: Paul Auster: The Invention of Solitude (Faber&Faber, 1982)

Löysin tämän kuuluisan kirjailijan omaelämäkerrallisen esikoisteoksen syksyllä kierrätyshyllystä mökkimatkalla Toivakasta, ja minulla kesti puoli vuotta saattaa se loppuun, vaikka teos on ohut eikä erityisen vaikea. Paul Austerilta olen tainnut lukea aiemmin vain pari teosta, ja mielessäni ne sekoittuvat hänen vaimonsa Siri Hustvedtin teoksiin. Molemman tuotannoissa ei mielestäni ole mitään vikaa, mutta se viimeinen valaistuminen teosten suhteen uupuu vielä.

The Invention of Solitude koostuu kahdesta erillisestä osasta, joista ensimmäinen on enemmän henkilökohtainen ja minä-muodossa kirjoitettu, ja toinen, The Book of Memory, hieman etäisempi, esseemäisempi ja kolmannessa persoonassa kirjoitettu. Siinä noin kolmikymppinen mieskertoja menettää isänsä äkillisesti, ja on samalla tuore taaperon isä. Miehen suku on leimallisesti juutalainen molemmilta puolilta, mutta hänen vanhempansa eivät ole olleet erityisen uskonnollisia, ja näin uskonto hänelle on merkinnyt lähinnä bar mitzvah-juhlien viettoa.

Miehen vanhemmat ovat eronneet tämän aikuisuuden kynnyksellä ja sisko on mielisairaalassa. Näin ollen lapsuuden kodin tyhjentäminen jää kertojan vastuulle, ja tämän urakan kautta hänen on aika tutustua paremmin sukuhistoriaansa. Myös takkuinen suhde edesmenneeseen kalvaa häntä: vaikka isän ja pojan välit ovat olleet asialliset, ei poika voi ymmärtää isänsä latteaa tunne-elämää ja intohimon puutetta. Ainoan lapsen syntymänkin hän kuittasi vain tokaisemalla: ”A beautiful baby. Good luck”.

Kirjan varsinainen jännitysnäytelmä on niin hurja, että olisin voinut lukea erillisen romaanin pelkästään siitä. Vuonna 1919 miehen isoäitiä syytettiin miehensä murhasta Wisconsinin Kenoshassa, mutta mummo vapautettiin vankilatuomiosta osittain mielenterveyssyistä. Sam-isän perhe oli tullut Amerikkaan 1900-luvun alussa Itävallasta, ja englantia puhumattoman äidin tilanne vaikutti kohtuuttoman hankalalta jo ennen tragediaa. Mies oli lähtenyt nuoremman matkaan, ja ennen tätä perhe oli viettänyt stressaavaa kiertolaiselämää Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä paeten aina uutta häätöä.

Tarinassa murhaajaäidin poika Sam sitten asettuu aloilleen New Jerseyhin, ja perustaa veljensä kanssa kiinteistöfirman, joka isännöi yli sataa köyhien kerrostaloa. Auster ei vie isän henkisen tilan psykologisointia liian pitkälle, mutta syitä paikalle jämähtäneeseen, eleettömään elämäntyyliin voi etsiä miehen lapsuudesta.

Kirja muistuttaa siitä, että ken sukututkimuksen polulle ryhtyy, voi olla valmis löytämään epämiellyttäviä faktoja jopa lähisukulaisista. Austerin veljekset jatkoivat äidistään huolehtimista kuolemaan saakka, ja tämä tarkoitti perhetragediasta vaikenemista.

Teoksen toinen osa jäi kieltämättä kalpeammaksi kokemukseksi, vaikka siinäkin käydään läpi juutalaisten ja muiden itäeurooppalaisten siirtolaisten historiaa. Ylipäänsä saan Austerista kuvan, että hän on ainakin nuorena kirjailijana ollut täysin Eurooppaan suuntautunut vaikutteineen. Tässäkin käsitellään teemaa, kuinka juutalaiset älyköt ja kirjailijat Anne Frank mukaan lukien ovat niin sodan kuin rauhan aikana joutuneet ahtautumaan hyvin pieniin tiloihin maailman metropoleissa pystyäkseen luomaan. Sama ongelma vaivaa myös kertojaa, joka joutuu avioeron jälkeen muuttamaan varastokopin kaltaiseen tilaan New Yorkissa. Aiemmat, vastaavat ahtautumiset Pariisissa runoilijana ja kääntäjänä ovat olleet himpun verran romanttisempia, sillä siellä asuessaan Auster koki kohtaavansa enemmän suurten klassikkokirjailijoiden haamuja.

Varmasti pitkän uran tehnyt Auster on luonut nahkansa kirjailijana moneen otteeseen, mutta tässä teoksessa oli jopa hellyyttävää kotikutoisuutta, eikä sitä takuulla ole kirjoitettu maailmanvalloitus mielessä. Olen siis tyytyväinen tähän löytööni, enkä välttämättä heitä sitä ensimmäisten poistojen mukana, sillä hyllyssäni on aina tilaa hieman harvinaisemmille nidoksille.

(kirjoitettu vuonna 2021, julkaistu 1.5.2024, päivä kirjailijan kuoleman jälkeen)

Rakkaalla fintiaanilla on monta nimeä

Teos: JP Koskinen:Haukansilmä (LIKE, 2021)

Aloitin tätä Kuuran perheestä kertovaa trilogian toista osaa kolmisen vuotta sitten, mutta silloin sen vahva intiaaniteema ei avautunut minulle. Pidin paljon aloitusosasta Tulisiipi, jossa amerikansuomalainen perhe lähti etsimään onneaan Neuvosto-Karjalasta 1930-luvulla. Haukansilmä kertoo näiden siirtolaisten isovanhemmista, ja sen voi lukea itsenäisenä teoksena. Kolmas osa on tulossa ulos uunista tänä vuonna, ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan.

Teos sijoittuu 1860-luvulle, jolloin Kuuran perheestä lähtee siirtolaisiksi rapakon taa. Jo ennen New Yorkiin pääsyä vanhemmat päättävät vaihtaa nimiään, ja näin kirjan päähenkilöstä Yrjö Kuurasta tulee George Frost.

George jää aluksi perheineen New Yorkiin, mutta pian Kansasin preeriat kutsuvat tulokkaita uudisraivaajoiksi. Maassa on myös käynnissä sisällissota, ja perhe kokee olevansa Lincolnin sinitakkien kannattaja. Veli William on haluton lähtemään alkeellisiin oloihin, ja syyttää veljeään muuton toteutumisesta.

George joutuu 11-vuotiaana intiaanien sieppaamaksi, ja hänestä tulee Lakota-reservaatissa Haukansilmä. Kuusi vuotta vieraassa kulttuurissa saa pojan unohtamaan Suomen ja vanhat kotikielensä. Uudessa yhteisössä häntä arvostetaan tarkan näkökyvyn ja ampumistaidon vuoksi, ja hän kasvaa taitavaksi hevosten käsittelijäksi.

Kun sinitakit vihdoin löytävät Georgen, he eivät voi taata sitä, että tämän perhe löytyisi. Kotitalossa asuukin ruotsalainen uusi asukas, mutta tällä on havaintoja perheen uudesta olinpaikasta. Four Finger Bob lähtee pojan puhemieheksi kotiväkeä etsimään. Matka junalla kohti tuntematonta on jännittävä, ja sen aikana pojan on luovuttava intiaanipalmikostaan.

Wild Horsen pikkukaupungissa Georgen vanhemmat toimivat saluunanpitäjinä. Veikko eli William on töissä baaritiskillä, kun veli palaa. Äiti ei ole menettänyt toivoa poikansa löytämisestä, ja jälleennäkeminen on tunteikas. Georgella on tuliaisena kalliit böömiläiset posliinikupit, jotka on hankittu edellisen kotipaikan sekatavarakaupasta.

Saluunan pitäminen on perheelle pakkorako, koska isän jalka on amputoitu, eikä hän kykene maataloustöihin. Bisnekset sujuvat vaihtelevasti, eikä George koe enää sopeutuvansa perheensä elämäntapaan. Nainen nimeltä Diana Knox vie hänet taas tien päälle, ja nuoripari elää itse pystyttämillään leireillä metsästäen ja keräillen. Diana on hurjempi sissi kuin suurin osa tien varrella kohdatuista miehistä, ja turvautuu hurttiin huumoriin miehisessä maailmassa.

Kirjan keskeisin anti liittyi minulla identiteetin venyvään käsitteeseen, muistiin ja kansakunnan käsitteeseen. Suomalaiset uudisraivaajat ovat tuossa vaiheessa olleet yksinäisiä susia; ainoastaan New Yorkissa kirjan perheellä oli tukea maanmiehistään. Tällaisten 150 vuotta sitten Amerikkaan muuttaneiden sukujen tarinat ovat kiinnostavia siksi, että heillä ymmärrys suomalaisista juurista on varmasti aika erilainen kuin 1900-luvulla muuttaneilla.

Minulla ei ole oikeastaan mitään pohjaa villinlännenkirjojen lukijana, joten en osaa sijoittaa teosta laajempaan kaunokirjalliseen kontekstiin. Amerikan sisällissota on minulle liian kaukainen konteksti, joka ei inspiroi suuresti. Kirjan ilmapiiriin sisään pääsyssä tosin auttoi vähän muisto Katja Ketun kirjasta Rose on poissa. Se kertoo myöhemmistä ajoista, ja sen tyylilaji on runollisempi. Tämäkin kirja aukeni minulle vasta toisella lukukerralla, mutta olen iloinen, että jaksoin haastaa itseäni molemmilla kerroilla.

Tässä oli myös äänikirjan kuuntelijana lieviä hahmottamisongelmia varsinkin alkupuolella, jossa puhuttiin paljon fingliskaa. Toki mainio Toni Kamula edesauttoi viihtymistäni kirjan parissa, koska olen koukuttunut hänen ääneensä Päätalo-projektin tiimoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa muutetaan maalle.

Harmaan laatikon syvyyksistä

Teos: Ariana Neumann: Isäni sodan salaisuudet (Into, 2023)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ariana on 60-luvun lopulla syntynyt lapsi Venezuelan Caracasissa, jonka isä Hans Neumann on rikas tehtailija. Perhe elää etuoikeutettujen kuplassa, tyttö käy englantilaista koulua, ja saa lukemistaan tyttökirjoista idean salapoliisikerhon pitämisestä. Naapuruston lapsilla on tapana kokoontua Neumannin perheen puutarhaan vertailemaan havaintojaan ja juomaan mangomehua. Eräänä päivänä tyttö löytää isänsä kätkemän harmaan laatikon, jonka vähäinen sisältö tuntuu pelottavalta. Siinä esiintyvät dokumentit antavat ymmärtää, ettei isä ehkä olekaan se henkilö, joka hän on kertonut olevansa.

Isän entinen kotimaa on nykyään Tshekkoslovakia, rautaesiripun takainen maa, jonne isä ei kaipaa. Tshekkiä hän on puhunut ensimmäisen vaimonsa ja vanhempien lastensa kanssa, mutta uuden latinotaustaisen puolison kanssa hän on alkanut vältellä äidinkieltään. Ariana on tavannut isän sukulaisista vain Lothar-sedän, joka on muuttanut Sveitsiin. Myös tyttö lähetetään teininä Sveitsiin sisäoppilaitokseen vanhempien avioeron jälkeen.

Isän vaikeneminen sotavuosista ja sitä edeltävästä ajasta on ollut asia, jonka kanssa nuori nainen on tottunut elämään. Tämä hiljaisuus ei ole epämukavaa, vaan hankalammalta olisi tuntunut tenttaaminen isää asioista, joista hän ei selvästikään halua puhua. Isän ja tyttären suuri ikäero on mahdollisesti myös yksi syy, miksi heidän suhteensa on varovaisen kunnioittava.

Ariana päätyy asumaan Lontooseen, ja hän odottaa esikoistaan vuonna 2001, kun hänen isänsä kuolee 80-vuotiaana. Vasta isän kuoleman jälkeen hän alkaa löytää lisää todisteaineistoa tämän entisestä elämästä. Pikkuhiljaa myös eloonjääneitä sukulaisia alkaa löytyä maailmalta. Naisella on edessään tuskallinen prosessi, koska hän tietää arkistoista löytyvän järkyttäviä uutisia. Sukututkimus viivästyy vuosilla, koska hän ei pienten lasten äitinä voi lukea saamaansa kirjeenvaihtoa kuin pienissä osissa.

Kirjailija saa pian tietää, että hänen isovanhempansa viettivät aikaa Theresienstadtin leirillä (ja kuolivat Auschwitzissä), ja yksi keskeisistä juonista liittyy tuon ghettoksi kutsutun juutalaiskeskittymän hallintoon ja ulkosuhteisiin. Isovanhemmat Otto ja Ella olivat sen verran etuoikeutettuja yhteisössään, että he pystyivät käymään kirjeenvaihtoa poikiensa kanssa. Prahan lähistöllä heidän isänsä tehdas pyöri vielä, vaikka sen omistaja oli vankileirillä.

Hans kieltäytyy lähteä kuljetuksiin, ja hänelle tehdään piilopaikka tehtaan tiloihin. Virallisesti hän on vankikarkuri, ja hänen kaltaistensa ilmiantajille on luvassa suuri palkkio. Hansin ainoa mahdollisuus hengissä jäämiseen on muuntautua joksikin muuksi, ja tämän lisäksi hän toivoo pääsevänsä ei-juutalaisena Berliiniin. Tämä osio oli minulle se ”pihvi”, miksi kirja kannatti lukea, koska se piti sisällään pahimmat kauhun momentit, ja myös uutta tietoa natsihallinnosta.

Itselleni kiinnostavinta olivat Neumannin omat identiteettipohdinnat, kun hän alkaa tutustua isänsä juutalaisiin juuriin kolmi-nelikymppisenä. Moni hänen lähipiiristään näkee hänessä enemmän juutalaisuuteen liitettäviä kulttuurisia piirteitä kuin hän itse tekee.

Tämäntyyppisiä holokaustista selviytyneiden jälkeläisten muistelmia on tarjolla kirjamarkkinoilla runsaasti. En osaa sijoittaa tätä teosta oman genrensä sisälle tarkemmin, mutta edukseen se esiintyy siksi, että sen kerronta tuntuu jokseenkin kiihkottomalta. Toki Neumannin äänessä on tunnetta, mutta kirjailijana hän on onnistunut etäännyttämään itsensä niin, että hän tarkkailee sukulaisiaan mahdollisimman objektiivisesti.

Minusta Hans Neumannin elämäntarinan pelkkä Venezuelan-osuus oli riittävän kiinnostava yhteen elämäkertaan. Tämän erikoisen perheen tarinaan mahtui elämää suurempia murheita, mutta myös paljon elämäniloa.

Äkkilähtö Sortavalaan

Antti Järvi: Mihin katosi Antti Järvi? Kertomus kuolleesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä (Gummerus, 2023)

Syksyn kirjauutuuksista ensimmäisenä lukulistalleni pomppasi tuore tietokirja kulttuuritoimittaja Antti Järven isopapan katoamisesta Neuvostoliittoon. Aihe on varsin tuntematon suurelle yleisölle, eikä sitä olla varsinaisesti tutkittu, vaikka historiantutkijoiden parissa toki on tietoisuus ilmiöstä.

Moni varmasti muistaa Antti Tuurin Ikitien romaanin tai leffan muodossa, mutta siinä oli kyse Neuvostoliittoon vasten tahtoa 1930-luvulla muilutetun miehen tapauksesta, jolla oli vahva halu palata kotimaahan. Vähemmän tiedetään niistä tapauksista, jotka päättivät jäädä kotikonnuilleen luovutettuun Karjalaan toisen maailmansodan aikana. Aihe on myös ollut arka niissä perheissä ja suvuissa, joissa jollekin suvun jäsenelle näin oli käynyt, koska sodan jälkeen heihin kohdistui monenlaisia poliittisia paineita.

Nyt 80 vuoden viiveellä aiheesta voi jo kirjoittaa, ja Järvi tarjoaa meille mahdollisuuden nähdä tällaisen henkilön sielunmaisemaa. Hänen nimikaimansa Antti Järvi oli syntynyt vuonna 1882, joten jäädessään kotiin Jaakkimaan vuonna 1940 hän ei enää ollut nuori mies. Hän oli neljän pojan isä jolla oli itseään 14 vuotta nuorempi vaimo, Sanna. Avioliitto ei ollut kovin onnellinen, joten Järvien suvussa oli pitkään spekuloitu, oliko Antilla mahdollisesti toinen nainen, jonka vuoksi hän oli tehnyt radikaalin ratkaisunsa.

Kirjassa kuvataan pariskuntaa, joka kuitenkin on kirjeyhteydessä rajan yli vuonna 1940. Kirjeissään Antti ilmaisee kaipuutaan perhettään kohtaan, mutta vihjaa epämääräisesti tapahtumiin, jotka johtivat hänen erikoiseen ratkaisuunsa. Mies ei kuitenkaan alussa tehnyt katoamistemppua perheeltään, vaan yhteys heihin katkesi sodan tiimellyksessä.

Vuonna 1940 Antti Järvi asui Sortavalassa Seminaarinkadulla, ja kirjeisiin oli laittanut viestiä mystinen nainen, Helena Pöysti. Järvellä oli aluksi syytä epäillä, että tämä oli isopapan rakastajatar, mutta nainen osoittautui serkun tyttäreksi, jolla oli yhtä lailla kommunistisia sympatioita. Tämän Helenan aviomies tuli ammutuksi vuonna 1941 poliisin toimesta Vantaalla. Veikko Pöysti oli aikanaan kuuluisuus kommunistipiireissä, ja myös hänen isänsä Antti Pöystin vaiheista tiedettiin, koska tämä oli loikannut rajan taa jo ennen sotaa. Näin ollen voidaan päätellä, että Antti Järvellä oli lähipiirissä esimerkkejä loikkaamisesta, eikä hän ehkä tehnyt päätöstään tietämättömyyden kuplassa.

Pidin kirjassa varsinkin siirtolaisuuden kuvauksesta. Kyseinen Antti oli ollut nuorena miehenä yksitoista vuotta satamajätkänä ja mainarina Yhdysvalloissa. Mahdollisesti juuri tuo kokemus johti miehen poliittiseen radikalisoitumiseen, vaikka hän oli ollut aikanaan jo pitkällä maahan integraatiossa. Paluu johtui äidin sairaudesta kotipuolessa ja halusta välttää kutsunnat ensimmäiseen maailmansotaan. Juuri nyt olen itse penkomassa Amerikan siirtolaisten tarinoita omaa kirjoitusprojektiani varten, joten tämäkin teos tarjosi omanlaisensa ikkunan ilmiöön.

Kirjassa liikutaan Suomen puolella varsinkin Lapissa ja Kokkolan seudulla, jonne Järven suku asettautui evakkovuosien jälkeen. Evakkoon jaakkimalaiset päätyivät Rovaniemelle, mikä ei ollut uudelleen aloittamisen kannalta helpoin ympäristö. Isomummo Sannalla olisi ollut halu muuttaa lähelle Savonlinnan sukulaisiaan, mutta tähän hän ei saanut lupaa. Myöhempi elämä Kokkolassa oli lähtenyt rullaamaan, mutta teoksessa esitetty kirjeenvaihto kertoo perheestä, jossa oli jatkuvaa huolta toimeentulosta ja hengissä selviämisestä.

Luulen, että teoksen juju piilee muistojen ja tunne-elämän aihepiirin käsittelyssä.Järvi kuvaa isoisäänsä Arvia, joka kantoi isänsä salaisuutta raskaana taakkana läpi elämänsä. Suvussa Antin kohtalosta ei kokonaan vaiettu, mutta tiedon murusia jaettiin niukasti, ja mieheen usein viitattiin puolikkain lausein. Kirjan kirjoittaminen sai alkunsa vuonna 2020 siitä, kun kirjailijan setä oli ottanut yhteyttä ja ehdottanut Järvellle aiheen tutkimista. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon heiltä löytyi kirjalllista materiaalia aiheesta, ja mitä Järvi onnistui löytämään tutkimusmatkoillaan.

Se, että todistus Yhdysvaltojen kansallisuudesta oli joskus 1990-luvulla löytynyt Jaakkiman kotitalon rakenteista, tuskin oli sattumaa, ja tarina siitä, kuinka sukulaiset kohtasivat talon uudet asukkaat, oli koskettavaa.

Kaiken kaikkiaan teos on huolellisesti rakennettu, ja tietokirjaksi yllättävän juonivetoinen kertomus juurista, muistoista ja identiteetin palasista, jotka ovat levällään monessa paikassa. Monella lukijalla tulee olemaan tarttumapintaa tarinaan ylisukupolvisista muistoista, vaikka heillä ei olisikaan evakkotaustaa.

Kun muurahaiselle kasvaa siivet

Teos: Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme ( WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Marokkolaisen Bellagen suvun saaga jatkuu toisessa osassa Leila Slimanin teoksessa Katsokaa kun tanssimme. Teoksessa liikutaan Meknesin kaupungissa ja sen läheisellä sukutilalla, ja toisaalla Strasbourgissa, jossa nuori Aisha Bellage on suorittamassa lääketieteen opintojaan.

Ensimmäisessä osassa ranskalainen maatilan tytär Mathilde rakastui marokkolaisen Aminiin, joka oli palvelemassa sotilaana Ranskan armeijaa toisen maailmansodan aikana. Nuori pari päätyi perustamaan perhettä miehen synnyinseuduille Marokkoon, ja Aminista tuli vauraan agronomi, jolla oli paljon visioita maansa maatalouden uudistamiseksi. Toinen osa sukudraamasta alkaa vuodesta 1968, jolloin pariskunta on jo keski-ikäisiä yhteiskunnan pilareita. Mathilde pitää kutsujen järjestämisestä paikallisille Rotary Clubin jäsenille, ja haaveilee omasta uima-altaasta. Aminilla taas on haasteita piilotella sivusuhteitaan perheeltään, sillä Meknesissä kaikilla seinillä on korvat.

Nuori Aisha kipuilee kahden maan kansalaisuutensa välillä. Kesälomien vietto Marokossa tekee nuoren naisen tietoiseksi kahden sivilisaation kulttuurieroista. Koulutetuista lääkäreistä on huutava pula kotiseudulla, mutta silti Aisha ei ole toivottu vieras joka sairastuvassa. Bellagen perheen tyttären opintomenestykselle ollaan myös kateellisia, eikä konservatiivisessa maassa tunnu muutenkaan olevan paljoa tilaa hengittää.

Ranskassa opiskelutoverit käyttävät paljon aikaa keskusteluun Karl Marxista, ja pitävät marokkolaisen rikkaan perheen tytärtä lähes luokkavihollisena. Aishan on vaikea yhtyä tovereidensa kapinahenkeen, koska hän ei ole saanut kotimaassaan minkäänlaista yhteiskunnallisen tiedostamisen siementä. Kotona vanhemmat ovat neuvoneet Aishaa pitämään matalaa profiilia äidin kotimaassa. Pian Aisha kuitenkin kokee olevansa marokkolaisen sananlaskun muurahainen, jolle kasvaa siivet – olio, jonka haaveilla on erityinen Jumalan kirous.

Aishan pikkuveli Selim taas on villimpi tapaus, joka ei jaksa keskittyä opintoihin ja omaa sairaalloisen kiinnostuksen aseisiin. 18-vuotiaana hän ryhtyy vaaralliseen salasuhteeseen tätinsä Selman kanssa, joka on boheemi yksinhuoltaja Meknesin laitakaupungilla. Tämä juonenkäänne tuntui hurjalta, vaikka se ei ollut ensimmäinen lukemani vastaavantyyppinen insestin kuvaus, joka on sijoittunut islamilaiseen maailmaan.

Romaanin seksikkäimmät kohtaukset sijoittuvat tietysti legendaariseen Casablancaan, jossa Aisha viettää aikaa itseään radikaalimpien paikallisten nuorten ystävien loma-asunnolla. Tuolla hän rakastuu Mehdiin, jonka suhde naiseen on omistautuvan ehdotonta. Slimani ei maalaa pelkästään kaunista panoraamaa Marokon hiekkarannoista, vaan tarjoaa myös kriittisiä silmäyksiä maan turismin historiaan.

Yksi episodi turismin historiassa oli länsimaisen hippiliikkeen rantautuminen Marokon kalastajakyliin. Selim päätyy haahuilemaan yhdessä tällaisessa yhteisössä, ja sulautuu hyvin joukkoon puoliksi eurooppalaisten geeniensä johdosta. Hippien juhlissa on mahdollista bongailla kansainvälisiä kuuluisuuksia kuten Jimi Hendrix. Elämäntapa tuntuu kuitenkin Selimistä varsin vieraalta, mutta hän kerää yhteisössä merkittäviä kokemuksia.

Tanssilla ja musiikilla on keskeinen rooli juonen pyörityksessä, tosin tässä perehdytään enemmän länsimaisen musiikin fanitukseen kuin paikallisiin perinteisiin.

Pidin sarjan aloitusosaa vähän liiankin perinteisenä ja konventionaalisesti kerrottuna historiallisena romaanina, mutta kakkososa tuntui astetta jännittävämmältä tarinalta. Juuri nyt teos tarjosi myös täsmälääkettä orastavaan matkakuumeeseen, ja varsinkin Marokon kaupunkien historiallisten alueiden estetiikka alkoi taas kummasti kutsua minua puoleensa. Hammamien höyryt ja loputtomat mosaiikkiseinät, siinä maailmassa uskoisin sieluni lepäävän mainiosti.

Djinnien erityisistä ruokailutottumuksista

Teos: Hina Belitz: To Lahore with Love (DH Howes, 2020)

Äänikirjan lukija: Maya Saroya

Addie on kolmikymppinen lontoolainen kokki, joka työskentelee Arabian Delights-ravintolassa. Hän on puoliksi irlantilainen, puoliksi pakistanilainen, ja on tottunut elämässään risteilemään kulttuurien ja uskontojen välillä. Kun hänen avioliittonsa näyttää vakavia rakoilun merkkejä, hänen isoäitinsä päättää viedä pojantyttärensä vihdoin ”juurihoitoon” Lahoreen.

Addien pakistanilainen isä on kuollut mystisissä oloissa tämän kadottua tyttären elämästä, ja muutenkin suvun tarinassa on aukkoja, jotka Addie haluaisi täyttää. Isoäiti on opettanut tälle islamin harjoittamista syvällisesti, mutta kulttuuriin tutustuminen on jäänyt suht pinnalliselle tasolle.

Mukaan lähtee myös Addien paras ystävä Jen, jolle pakistanilainen kulttuuri on vähemmän tuttua. Yksi Addien toive on vierailla niillä sufilaisilla haudoilla, joilla naiset käyvät rukoilemassa lapsia elämäänsä. Lapsettomuus ei kuitenkaan ole Addien liiton ainoa ongelma, vaan Addie epäilee miehensä Gaben olleen jo pitkään uskoton. Toinen reissun teema on tutustuminen paikallisiin resepteihin paikan päällä, eli kyseessä on chicklit-teos, jossa ruokareseptejä jaetaan anteliaasti.

Lahoressa Addien elämään kävelee häikäisevän komea, sinisilmäinen Haq. Valitettavasti tämä komistus on jo kihloissa ja pian astumassa järjestettyyn avioliittoon. Tämä ei kuitenkaan estä miestä tapailemaan Addieta päiväsaikaan turistikohteissa. Haqin kihlattu on Penelope Cruzin kaksoisolento, mutta voiko Addie silti vietellä miehen omalla reseptillään, täydellisellä kukkakaalicurrylla?

Tämä teos ei rehellisesti sanottuna tuonut mitään uutta elementtiä punjabilaisesta kulttuurista, mitä en olisi etukäteen tiennyt. Kirjan juoni ei ollut kovin kekseliäs, mutta saatan silti napata siitä pari reseptiä.

Kulinaariset rakkaus- ja sukutarinat olivat vielä suosikkejani 00-luvulla, mutta viime aikoina en ole saanut kicksejä tämän tyyppisestä kirjallisuudesta. Ehkä tässä kirjassa myös rasitti äänikirjan lukijan satunnainen melodramaattinen lukutapa. Eli olisin saattanut suhtautua tarinaan lämpimämmin, jos olisin lukenut sen painotuotteena.

Kirjan lattea nimi taitaa jo asettaa kirjan moodin tiukkaan formaattiin: tarina on ”sydäntälämmittävä”, mutta siinä ei ole minkäänlaista taiteellista pyrkimystä.

Sisilia kaikilla mausteilla

Teos: Stefania Auci: Sisilian leijonat (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Taru Nyström

Äänikirjan lukija: Lari Halme

Sisilia kuuluu elämäni eeppisimpiin matkakohteisiin, mutta kovin vähän olen lukenut sinne sijoittuvaa kirjallisuutta, ja se vähä, mitä on tullut luettua, on tainnut olla kaikki ulkomaalaisten kertomaa. Nyt tilanteeseen tuli parannusta, kun sain käsiini Stefania Auci (s. 1974) tuoreen romaanin suomennoksen. Teos on ollut kansainvälinen bestseller jo kolme vuotta sitten, ja kyseessä on paikallisen erityisopettajan esikoisromaani.

Teos kertoo Florion suvusta, joka saapuu Sisiliaan mantereelta Calabriasta pitämään maustekauppaan vuonna 1799. Veljekset Paolo ja Ignacio ryhtyvät kahdestaan bisneksiin, mutta valitettavasti Paolon korjaa keuhkotauti ennen kuin tämä pääsee kunnolla nauttimaan työnsä hedelmistä. 1800-luvun alkupuolella Sisiliaa pidetään Napoleonin valtaa vastustavien tukikohtana Välimerellä. Tämän vuoksi saarelle tulee paljon englantilaisia liikemiehiä, joilta paikalliset oppivat uusimmista teollistumisen ihmeistä.

Flaviot hyötyvät suotuisista liikesuhteista englantilaisten kanssa, joiden laivoista lastataan mikä erikoisimpia uusia mausteita. Edesmenneen Paolon ainoa poika Vincenzo pääsee vierailemaan Yorkshiressä, ja palaa matkaltaan pää täynnä uusia ideoita. Hänestä kasvaa laskelmoiva liikemies, jolle pelkkä mausteiden ja rohdosten myynti ei riitä toimialaksi.

Tämä on hyvin tyypillinen epookkiromaani, jossa aistillisilla yksityiskohdilla on suuri merkitys kerronnassa. Mauste- ja rohdoskauppateema on hieman erilainen painotukseltaan kuin suurin osa lukemistani italialaisista sukuromaaneista, joissa keskiössä on ollut ruoka. Tämän suvun olot vaurastuvat merkittävästi, mutta senkin jälkeen, kun Vincenzo on laajentanut toimiaan tonnikalasäilykkeisiin ja Marsala-viiniin, häntä pidetään tietyissä piireissä rahvaan edustajana, pelkkänä satamajätkänä. Miehen katkeruus purkautuu vähän väliä suhteessa saaren degeneroituvaan aatelistoon, jotka suhtautuvat ”uuteen rahaan” pilkallisesti.

Tämä oli erittäin kiinnostava teos ajankuvaltaan, vaikka osa hahmoista, varsinkin äiti Giuseppina ja poika Vincenzo olivat molemmat varsin töykeitä tapauksia. Vincenzon perheen perustamisen saaga tuntui lähes kohtuuttomalta hänen lastensa äidin, Giulian, näkökulmasta.

Sisilialaisten naisten asemasta teos ei piirrä kovin imartelevaa kuvaa, eivätkä varsinkaan järjestettyjen avioliittojen kuvaukset lämmitä sydäntä. Myöskään Vincenzon ja Giulian ”vapaan rakkauden” kuvaus ei ole kovin romanttinen, eli teoksessa eivät minkäänlaiset pariskunnat ole kovin onnellisia. Eli teosta ei kannata lukea, jos etsii kepeää romanttista luettavaa. Mutta viihteelliseksi teoksen tekee tietty melodramaattinen poljenta.

Olin yllättynyt siitä, kuinka helppoa minun oli soljahtaa teoksen maailmaan, kun en kuitenkaan ole kovin paljoa lukenut Italian 1800-luvun historiasta. Sisiliassa en ole käynyt edes tässä kuvatussa saaren pääkaupunki Palermossa, mutta tässä liikutaan myös paljon minulle tutummassa Länsi-Sisiliassa, ja iki-ihanilla Egadisaarilla.

Ymmärtääkseni Flavioiden saagalle on luvassa jatkoa, ja mielelläni kuulisin, kuinka nämä bisnekset edistyivät 1900-luvulle tultaessa.

Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.

Kaikuja juutalaisesta Kiovasta

Teos: Katja Petrovskaja: Maybe Esther (2017)

Käännös: Shelley Frisch

Äänikirjan lukija: Emma Gregory

Ehkä Ester oli lukulistallani suomen kielellä jo sen julkaisuvuonna, mutta en saanut sitä silloin käsiini. Minullahan on ollut vuosien varrella juutalaisen kirjallisuuden lukuspurtteja, ja varsinkin se kirjallisuus, joka keskittyy muuhunkin kuin holokaustiin kiinnostaa. Katja Petrovskaja on Neuvostoliitossa syntynyt, äidinkieleltään venäjää puhuva kirjailija, joka asuu nykyään Berliinissä ja kirjoittaa saksaksi. Petrovskaja on syntynyt Kiovassa vuonna 1970, mutta hänellä on ollut sukua ympäri itäblokkia, kuten tämä kaunokirjallinen sukuselvitys elegantisti osoittaa. Nykyään sukua asuu myös Israelissa ja Yhdysvalloissa, mikä on varsin tyypillistä entisen Neuvostoliiton juutalaisille.

Teoksen nimi viittaa siihen tosiasiaan, ettei Petrovskajan isä muistanut Kiovassa toisen maailmansodan aikana kuolleen isoäitinsä nimeä. Kirjailijan suku oli molemmilta puolilta juutalainen, ja siitä valtaosa kuoli holokaustin aikana. Teoksessa Petrovskaja etsii sukunsa kadonneita juuria ympäri Eurooppaa arkistoista, museoista, holokaustin muistomerkeiltä, keskitys- ja työleirien jäänteiltä ja internetin sukututkimussivuilta. Kuten tiedämme, Google on lisännyt sukututkimuksen volyymia maailmanlaajuisesti, ja tässä kirjassa meihin kotisohvan tutkijoihin suhtaudutaan lempeällä ironialla.

Sain aikanaan teoksesta vaikutelman, että se olisi tyyliltään kovin kokeileva, mutta olen kyllä lukenut paljon vaikeampiakin teoksia samasta aiheesta, eli muistin politiikasta ja monipaikkaisesta identiteetistä. Tässä näkökulma on mahdollisesti semioottinen, sillä Petrovskaja opiskeli aikanaan kirjallisuustiedettä Tallinnassa Juri Lehmanin ohjauksessa. Arvostan kuitenkin sitä, ettei teos ole liian akateeminen, eikä teoreettisiä viitteitä pursuava.

Ehkä haasteellista kirjassa on rakenne, eli se on epälineaarisen fragmentaarinen, jopa poukkoileva. Äänikirjana teos vaatii totaalista pysähtymistä, ja itse kuuntelin sitä sotauutisia selaillen. Teos sopi kuitenkin aihepiiriltään täydellisesti nykypäivän tunnelmiin, sillä siinäkin evakuoitiin ihmisiä korkeista kerrostaloista ja ahtauduttiin pitkänmatkan juniin ilman eväitä tai vesipulloja. Juniin, joista joku saattaa olla viimeinen lähtevä, maailmassa, jossa esiriput laskeutuvat naapurikansojen väliin.

Teoksen Esther jää yksin selviytymään Kiovaan, koska ei heikon kuntonsa vuoksi pääse pakenemaan kaupungista. Kuten tänäänkin, myös tässä kirjassa pohditaan vanhusten ja vammaisten vaikeaa asemaa sodassa, ja naapuriavun merkitystä moraalin ylläpitäjänä.

Petrovskaja palaa synnyinkaupunkiinsa ja kohtaa Babi Yarin puiston, josta on vuosien varrella tullut suurempi monumentti kuin se oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Hänen henkiin jääneillä sukulaisillaan on ollut taipumus korostaa enemmän kommunistista identiteettiä kuin juutalaista. Isoäiti Rosa oli työn sankari, joka paettuaan holokaustia Pietariin pelasti nälkää näkeviä lapsia orpokotiin Laatokan rannalle. Muuten tämä urhea nainen teki elämäntyönsä kuuromykkien opettajana, kuten moni muukin tuon haaran sukulainen. Rosan suvusta olikin helppo löytää todisteaineistoa, sillä kuuromykkien opetuksesta on kirjoitettu historiikkejä. Piirit ovat olleet pienet, ja näissä piireissä legendaariset Gellerit/Hellerit muistettiin.

Kirjassa on paljon pohdintaa nimien politiikasta, ja nimien venäläistämisestä/puolalaistamisesta. Moni tästä suvusta elää 1900-luvun alussa Puolan puolella, kun Puola on osana Venäjän suurruhtinaskuntaa. Ukrainan ja Puolan rajalla oleva Galician alue on juutalaisten ydinaluetta, jossa edelleen on löydettävissä jiddishinkielisen kulttuurin jäänteitä. Mutta tuo kieli ei ole koskaan kuulunut Petrovskajan repertuaariin. Hänen uskovaiseksi ruvennut veljensä taas on opiskellut hepreaa, ja valinnut elämässään toisen polun kuin akateeminen, länsiorientoitunut siskonsa.

Kiinnostavin episodi tässä monipolvisessa saagassa sijoittuu Odessaan vuoteen 1932, jolloin kirjailijan isosetä Judah Stern syyllistyy saksalaisen diplomaatin ampumiseen ja tulee tuomituksi kuolemaan neuvostoliittolaisessa oikeussalissa. Tapaus on iso spektaakkeli, joka saa myös kansainvälistä huomiota. Siinä korostuu yksilön mitätön oikeusturva, ja koneiston armottomuus. Suvussa olikin tapana puhua ”orgaaneista” eli sosialistisen järjestelmän lonkeroista varsin kryptisesti, paikkana, jonne siellä työskentelevät vajoavat.

Tällä lukukerralla huomioni keskittyi tarinan maantieteelliseen puoleen, ja varsinkin niihin kaupunkeihin, jotka ovat tämän päivän uutisissa kartalla. Seitsemän vuotta sitten en ehkä olisi osannut eläytyä Lvivin kaupungin historiallisiin kerrostumiin yhtä hyvin kuin nyt, vaan olisin ehkä saanut enemmän irti Leningradin piirityksestä.

Voisin lukea kirjan uudelleen suomeksi ja mielellään painotuotteena. Englanninnos ei mitenkään kuulostanut huonolta, mutta joidenkin nimien kuuleminen saattoi jäädä puolitiehen. Ja olisi kiinnostavaa palata vielä teoksen antamiin kirjallisiin virikkeisiin ajan kanssa.

Jos oikein muistan, niin Amerikan juutalaisen Jonathan Safran Foerin teos Everything is Illuminated on tämän teoksen ”sukulaissielu”, ja siinäkin seikkailtiin Ukrainassa etsimässä kadonneita juuria. Tuon teoksen olen lukenut 90-luvulla ymmärtämättä siitä paljoa, joten olisi kiinnostavaa saada se käsiin uudelleen muuttuneessa maailmantilanteessa.

Virikkeitä viisikymppisille

Teos: Marian Keyes: Aikuiset ihmiset (Tammi, 2021)

Suomennos: Lea Peuronpuro

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Parin viime päivän aikana tutustuin Caseyn veljeksiin ja heidän toimeliaisiin vaimoihinsa Irlannin Dublinissa, monessa maaseutukohteessa ja ulkomaan reissuilla. Suvun kokoava voima on Jessie Parnell, joka on naimisissa Johnny Caseyn kanssa ja samalla tämän työnantaja. Jessie on perustanut etnisiin herkkuihin keskittyvän ruokaimperiuminsa jo vuonna 1998, ja hän on jonkinlainen julkkis irlantilaisen ruokatapojen uudistajana.

Varakas Jessie on varsin antelias lähipiirilleen, ja kirjassa lähestytään naisen viisikymppisiä. Aviomies Johnny ei halua tuhlata juhliin yhtä paljon kuin vaimonsa, ja hän varaa synttäreitä varten murhamysteeriseikkailun Pohjois-Irlannissa. Juhlat eivät onnistu minkään suunnitelman mukaan, ja ne kulminoituvat veljen vaimon Caran sairauskohtaukseen bulimisen ahmimisen seurauksena.

Eipä kirjan yhdelläkään pariskunnalla mene kovin ruusuisesti, paitsi ehkä veljesten vanhemmilla, jotka viettävät kultahäitään toisiaan palvoen. Anoppi Rose on yhtä ilkeä kaikille kolmelle miniälleen, mutta luonnollisista syistä Jessie on virallinen inhokki, koska hän tienaa eniten rahaa. Kirjan maailmassa negatiiviset tunteet eivät liity perinteisiin irkkuteemoihin, kuten uskontoon ja perinteisiin perhearvoihin, vaan jopa vanhukset ovat aika moderneja arvomaailmaltaan. Vihan ja kyräilyn syyt ovat tässä yksityisempiä, mutta pahinta nurkkakuntaista tunkkaa en kirjasta havainnut.

Tämä on todella runsas ja moniuloitteinen sukutarina, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Teemoihin mahtuu yrittäjyyden, aviokriisien ja syömishäiriön lisäksi mm. turvapaikanhakijoiden ahdinkoa ja teatterin lavastustaidetta, ja irlantilaisen yhteiskunnan muutosta käsitellään 90-luvulta tähän päivään. Kirjan hahmoista suurimmalla osalla on yliopisto-opintoja taustalla, mutta varsinkin ruokaimperiumissa työskentelevät sukulaiset eivät pahemmin harrasta kulttuuria. Tästä huolimatta on tyypillistä, että he viljelevät puheessa suht teräviä termejä, kuten kognitiivinen dissonanssi. Minua tämä ilahduttaa, kun olen tottunut kotimaisessa chicklitiä, ja myös paikoitellen dekkareissa, todella latteaan, arkiseen kieleen.

Sen sijaan kirjassa ärsytti eri tuotemerkkien runsas viljely. Kirjan henkilöt eivät lopulta ole vauraudestaan huolimatta merkkivaatesnobeja, vaan pikemminkin tuntui, että Keyes saisi sponsorointia mm. Cadburyn ja Haribon karkkitehtailta. Tämäkin selittyy sillä, että Caran suklaan ahmimista kuvataan todella yksityiskohtaisesti. Toki kirjaan mahtuu maanista rahan kuluttamista, mutta suuruudenhullu Jessie preferoi matkoihin ja juhliin sijoittamista mieluummin kuin omaan ulkomuotoon keskittymistä.

Kirjan tenho pilee siinä, että se tarjoaa eri ikäisille ja – taustaisille lukijalle jonkun hahmon, johon samastua. Itse pidin eniten lavastaja-Nellistä, joka onnistui naimaan Caseyn veljeksistä ilkeimmän. Toisaalta koin, että kirjassa oli liikaa ryhmätoimintaa, ja että näistä kohtauksista olisi voinut rankata puolet pois ilman, että juoni olisi kärsinyt paljoa. Mutta tuskinpa Keyesin kaltaisen kassamagneetin tarvitsee editoida kirjojaan paljoakaan: runsaus on hänen tavaramerkkinsä, ja lukija tietää kirjaan tarttuessaan, mitä on odotettavissa.

Ehkä sitten kuitenkin pidän irlantilaisista naisviihdekirjailijoista eniten edesmenneestä Maeve Binchystä, jonka hahmogalleriaan mahtui enemmän köyhiä, maalaisia ja työläisiä. Mutta Keyes kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin, varsinkin dialogin ja yhteiskunnallisen analyysin taitajana.