Savossa persaukset ovat lohnakat

mummoEi ole koskaan liian myöhäistä rakastua murrekirjallisuuteen. Mutta jos epäilet, ettei sellaista retkahdusta pääse tiellesi sattumaan, silti kannattaa tutustua Antti Heikkisen kirjalliseen tuotantoon. Itse olen tietääkseni lukenut kaikki hänen fiktiiviset teoksensa, jotka sijoittuvat Ylä-Savoon. Niistä tuorein, Mummo (WSOY, 2018), on historiallisin ja sävyltään vakavin, vaikka sen hahmoilta pääsee välillä suusta verbaalista ilotulitusta.

Heikkinen ei tuota fiktioissaan murrepuhetta kokonaisten lauseiden tasolla, mutta hänen savon murteiden sanavarastonsa on erittäin antelias. Teosta lukiessani kirjoitin ylös ”best of”-kokoelmaa, eli sanoja, joiden merkitystä en ilman lauseyhteyttä olisi voinut arvata. Ruttelo, simpsake, päkätti, myrnäyttää, jelvistellä ja kutvelehtia ovat taas uusia lisäyksiä äidinkielemme sanastoon. Ja toki on muistettava, että akanmäräntö piäsöö naimisiin sutjakammin, jos sen persaukset on lohnakat.

Teoksessa on neljä sukupolvea, joista toisen eli Maija-mummon elämää seurataan kehdosta hautaan. Maija elää kukkeinta nuoruuttaan sodan varjoissa, ja päätyy jatkamaan suvun tilaa puhtaasta velvollisuudesta. Hän on saanut lapsen kasvatettavakseen nuorena, ja päätyy omapäisesti kosimaan Santtua, tilan väliaikaista renkiä, jotta lapsi saisi edes jonkunlaisen isähahmon. Teoksen toinen kertoja, Marja-Liisa, taas kipuilee äitikysymyksensä ja juurettomuutensa kanssa, vaikka on oppinut kutsumaan kasvattiäitiään äidiksi jo pienestä saakka. Marja-Liisan äiti Esteri on Maijan isosisko, joka mielenterveyssyistä ei ole pystynyt ottamaan vastuuta tyttärestään. Koko kylän korvissa Esteri on myös ”miehimys”, jolla juorutaan olevan suhde kunnalliskodin johtajattaren kanssa.

Odotin kirjalta jotain sydäntä lämmittävää lypsyromanssia, mutta sen eduksi voi heti mainita, että maatilan töitä siinä tehdään todella vähän. Heikkisen huomio keskittyy lähes kokonaan ihmissuhteisiin, ja siinä sivussa sota- ja poliittiseen historiaan. Pienellä savolaisella kyläkoululla tunnelmat kiristyvät isänmaan aatteen vuoksi äärimmäisyyksiin Lapuan liikkeen aikaan, jolloin kiihkeä IKL:läinen leskiopettaja alkaa vaatia kyläläisiltä muilutushenkeä. Kun Maijan isä Jooseppi ei suostu väkivaltaan kommunistishenkistä Penjamiini-serkkua kohtaan, joutuvat hänen lapsensa opetuksessa silmätikuiksi.

Mummon suvussa on tavallista enemmän salaisuuksia, ja tunneilmaisukin on keskenkasvuisen kolhoa. Sairaudet ja onnettomuudet riivaavat mummon läheisiä, vaikka suvun naiset ovat perinteisesti jatkaneet taikojaan maagisen pussukan välityksellä. Kun Marja-Liisa sairastuu teini-ikäisenä aivokalvontulehdukseen ja kuuroutuu melkein totaalisesti, Maija vaipuu synkän itsesyytöksen alhoon. Vammastaan huolimatta Marja-Liisa päätyy kuitenkin elämään täyttä ja värikästä elämää pornomallina, kommunistisen puolueen jäsenenä ja siirtolaisena Ruotsissa. Vasta Joonas-pojan syntymä avaa hitaan sovinnonteon mahdollisuuden äidin ja tyttären välillä, sillä biologista äitiyttä kokemattomalle Maijalle on ehkä tärkeämpää tulla kutsutuksi mummoksi kuin äidiksi.

Mummo kaataa raikkaalla tavalla stereotypioita savolaisuudesta ja maalaisuudesta. Vaikka Maija on hahmona kouluja käymätön ja nurkkakuntainen, ei hän kuitenkaan ole mikään maalaistollukka. Heikkinen kertoo terävästi nuoren naisen suhteesta maailmanhistoriaan, radiota kuunnellessa ja sotaa enteillessä. Yksi avainepisodi teoksessa on perheen kihlajaismatka Helsinkiin, jolloin Esteri-siskoa yritetään naittaa töölöläiselle Eero-maisterille. Helsingistä sisaruksille jää syvimmin mieleen Kyösti Kallion poismeno rautatieasemalla v. 1940, ja miehiin syvästi pettynyt Esteri kertookin maailmalle odottavansa edesmenneen presidentin lasta.

Teos on sen verran tiivis ja monipolvinen, ettei sitä missään nimessä kannata ahmaista yhdellä istumalla, kuten itse tein. Heikkinen ei myöskään suuremmin selittele kaukaisia tapahtumia eikä ilmiöitä, vaan lukijan vastuulle jää ottaa selvää asioista, joita hän ei tarinasta suoraan muista tai tunnista. Minusta suorastaan tuntuu, että pikalukijana ohitin joitain herkullisia yksityiskohtia varsinkin 30-luvulta, ja siksi koen, että tämän lämminhenkisen, mutta samalla haastavan teoksen voisi lukea toiseenkin kertaan.

80-luvulla syntyneeksi kertojaksi Heikkinen tuntuu tosiaan vanhalta sielulta, ja hänen kirjoissaan näkyy nimenomaan suullisen perimätiedon läsnäolo – eli teokset kertovat sellaisista elämän käänteistä, joista kirjailija ei voi oppia arkistoista tai muista kirjoista. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut vahvempana nykypäivän ja hänen oman ikäluokkansa kokemusten tasot, mutta minusta oli hyvä valinta, ettei Mummossa vatvottukaan kolmikymppisen miehen mummosuhdetta, vaan keskityttiin mummon niihin vaiheisiin, kun hän ei vielä ollut mummo.

Mainokset

My big fat communist family

LinderborgÅsa Linderborg (s. 1968) on minulle ennalta tuntematon ruotsalaiskirjailija (ja toimittaja ja historian tutkija), jonka esikoisteoksen Minua ei omista kukaan (LIKE, 2008, suom. Leena Peltomaa) pelastin viime viikolla kierrätyshyllystä. Kirjaa kuvataan jo kannessa ”ruotsalaisen lapsuuskuvauksen klassikoksi” ja kansikuva viittaa syvään 70-lukuun. Kiinnostuin kirjasta siitäkin huolimatta, että se lupasi kertoa alkoholisti-isän kanssa kasvamisesta. Enemmän siinä tosin kiinnosti miehen yksinhuoltajuus aikana, jolloin miespuolisia yksinhuoltajia oli todella vähän.

Teos vie lukijansa Västeråsin teollisuuskaupunkiin, joka elää metallista. Åsan isä on metallikarkurimestari, jonka ammattiylpeys on valtava siitä huolimatta, että hän kokee olevansa tehtaan orja. Hänen kätensä ovat jo kolmikymppisinä kangistuneet lihakoukuiksi, ja hän pystyy rentoutumaan iltaisin vain alkoholin voimalla. Juominen pysyy aisoissa siihen saakka, kun keskiolutta saa ruokakaupoista. Kun oluen myynti kielletään, hän siirtyy kovempiin juomiin ja joutuu asioimaan Bolagetissa ruokatunneillaan.

Åsan äiti on isää koulutetumpi vasemmistoradikaali, joka lähtee toisen miehen matkaan tyttären ollessa viisivuotias. Eron alkuvaiheessa isä ja tytär jäävät kaksistaan, koska äiti ei halua riistää isältä lasta. Sekä isän että äidin suvut asuvat lähellä, ja tukiverkkoa riittää. Teoksen sivuhenkilöt ovatkin mahtavia, ja innostuin enemmän sukutarinasta kuin isän ja tyttären suhteen kuvauksesta. Iso, monikulttuurinen kommunistisuku veti minua puoleensa, ja varsinkin suvun kytkökset Neuvostoliittoon tuntuivat pikanteilta.

Tässä siis kaikki kirjan aikuiset ovat Säpon mustalla listalla, ja varsinkin äidin puolen sukulaisten on vaikeaa saada pysyvää työpaikkaa kontaktiensa vuoksi. Äidin suvun kommunismi on varsin kulturellia, kun taas isän suku edustaa perinteisempää, kotikutoista työväenkulttuuria. Materiaaliset arvot ovat isän suvussa keskeisiä, ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin he hoitavat talouttaan. Leffe-isä on tällä asteikolla toivoton tapaus, koska hän on juomisensa vuoksi aina veloissa.

Åsan elämässä tapahtuu käänne toisella kymmenellä, kun isän juominen ei enää ole boheemia eikä koomista. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka vapaasti isä saa tarinassa jatkaa juopotteluaan – ainoa instanssi, jossa sosiaalitoimi puuttuu kaksikon elämään, on kohdassa, jossa isältä on kahdeksan kuukauden vuokrat maksamatta. Tosin varmasti noihin aikoihin niin Ruotsissa kuin Suomessa riittävän vanhemmuuden kriteerinä on ollut työssäkäynti, eikä huostaanottoja tehty kuin ääritapauksissa.

Linderborg kirjoittaa lapsuudestaan ilman itsesäälin häivääkään. Hän kirjoittaa päihdeongelmasta rehellisesti, tukeutumatta jälkiviisaaseen moralismiin. ”Kurjuuden kuvastoa” hän ei viljele, tässä isä on kova sisustamaan ja laittamaan kotia, vaikka asunnosta ei löydy puhtaita lakanoita. Tyttären hygieniasta huolehtivat lähinnä muut sukulaiset, ja hän käy viikottain tätinsä luona kylpemässä. Lähes kaikki muut lukemani kuvaukset (varsinkin suomalaiset) lapsuudesta alkoholistikodissa ovat olleet traagisia ja täynnä angstia, mutta tässä onnistutaan käsittelemään vaikeaa aihetta myös ilon kautta.

Luulen, että Suomi on ollut paljon konservatiivisempi maa 70-luvulla, ja alkoholin käyttöön on perinteisesti liittynyt kristillistä siveyspuhetta. Linderborgin kirjassa vanhemmat kapinoivat juuri kristillisyyttä vastaan, joten Åsan kiihkeä kommunistiäitikään ei pahemmin ota kantaa eksänsä juomiseen. Kukaan muu suvusta ei ole alkoholisti, eikä isän malli tartu tyttäreenkään.

Kirja on vahvasti yhteiskunnallinen, ja se kuvaa oivasti perinteisten työväenluokkaisten elinkeinojen katoamista. Omalla tavallaan se on myös tribuutti työväenkulttuurille: nakkikioskeille, kotiruoalle, kansansivistykselle, unelmille oikeudenmukaisuudesta. Yhtäkkiä 2000-luvulle tultaessa kaupunkikuvassa dominoivat kalliit lattebaarit, eikä isä-Leffe tiedä, mitä caffe latte on, vaikka heillä on italialaisia sukulaisia. Karvainen Guido-enokaan ei taida tarjota kahvia korkeasta lasista, mutta tuo auton kontissa muita erikoisherkkuja kuten kaktushedelmiä.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi niin asiasisällön kuin taiteellisen toteutuksen suhteen. Kymmenessä vuodessa kirjassa esitetty yhteiskunnallinen kritiikki ei ole millään muotoa vanhentunut, ja uskon teoksen puhuttelevan varsinkin kaikkia, jotka ovat eläneet 1970-80-luvuilla. Toki kirjassa on paljon Ruotsi-spesifejä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä avaudu, ellei ole maassa asunut.

Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

IMG_1874Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.

 

Hölökyn kölökyn, käkikello!

Franzen IIBlogissani olen vuosien varrella keskittynyt enenevissä määrin pohjoiseen Suomeen sijoittuvaan kirjallisuuteen, jopa siihen pisteeseen saakka, että voisin perustaa erillisen kategorian ”pohjoisen kirjat ja väärinymmärrys”. Olen lukenut kaikkea muuta kuin saamelaiskirjallisuutta, ja siihenkin löysin äskettäin erinomaisen lukulistan Ylen Kirjojen Suomi-sivustolta. ”8 tärppiä saamelaiskirjallisuuteen” on nuoren runoilija-aktivisti Niillas Holmbergin luoma lista, jonka kautta moni kaltaiseni ummikko varmasti pääsee hyvin alkuun.

Peter Franzénin teokset edustavat varmasti pohjoisesta kertovissa kirjoissa sitä helpommin ymmärrettävää päätä meille, jotka emme ole pohjoisessa koskaan asuneet. Hänen uusin teoksensa Särkyneen pyörän karjatila (Tammi, 2017) on sävyltään erilainen kuin esikoisteos Tumman veden päällä (2010). Kirjassa matkataan 1950-luvulle, sukujuhliin, jossa vanhaemäntä Kaino täyttää kunnioitettavat kahdeksankymmentä vuotta. Kaino on nähnyt molemmat sodat, ja synnyttänyt esikoisensa Ernon yksin tilan läheisessä koivikossa. Kainon lapsista vain kuopus Eemeli on jäänyt tilaa pitämään, ja Kaino itse on joutunut puhumaan tälle emännän.

Eemelin ja Marin häistä on kulunut vain kolme viikkoa, ja Eemeli on jo onnistunut kännipäissään rikkomaan häälahjaksi saadun käkikellon. Pariskunnan avio-onni on ollut hataraa, sillä Maria ei houkuta sulhonsa kakkaiset kalsarit. Tosin Marin oma mainekin avioliittomarkkinoilla on kyseenalainen, onhan hän pahamaineinen parturi. Emännän paikka karjatilalla on tuonut hänen elämäänsä arvonnousua, ja sallii myös vapauden, koska vanhaemäntä on jo höperö ja isäntä nukkuu krapulaansa päivät.

Särkyneen pyörän karjatila on puolentoistapäivän romaani, jossa rapatessa roiskuu. Vävyillä ja miniöillä on sutinaa keskenään, viina virtaa, sukusalaisuuksia avataan, myös Pervitinin voimalla. Kuolleen Juho-papan tarina on ehkä herkullisin, vaikka Kaino on siirtänyt punikin kuvan tuijottamasta makuuhuoneensa piirongin päältä muualle. Juhon myöhäsyntyinen punikkius on kai häpeällistä, mutta enemmän muisteltavaa on hänen Amerikan-reissustaan. Vuoden metsätyötienesteillä saatiin yksi pojista oppikouluun ja papiksi lukemaan.

Minulla tuli tästä kirjasta mieleen kesäteatteri, ja kai tämä on jonkunlaiseksi puskafarssiksi tarkoitettukin. Suomi-iskelmä ja virret raikaavat, ja vaikka hahmoissa löytyy myös aitoa v-mäisyyttä, he eivät vaikuta kovin pitkävihaisilta. Pidin veijarimaisista tunnelmakuvista ja ajan hengestä, lusikkaleivistä, kettukarkeista ja konjamiinistä aamupuurossa. Joihinkin hahmoihin, kuten Saksasta palaavaan Laila-tätiin, olisin halunnut tutustua lähemmin.

Lappilaiseksi karjatilaksi miljöö vaikuttaa suht vauraalta: tilalla on jo vesiklosetti, ja lapsista suurin osa ajaa paikalle uuden karheilla autoillaan. Hopealusikoita, laatuposliinia ja pellavaliinoja pursuaa piirongin laatikoista, ja äpärälapsenlapsillekin on olemassa oma rahakätkö. Eemelin ja Marin talonpidon tyyli tosin herättää huolia vaurauden jatkumisesta.

Kirja on hyvin viihdyttävä, mutta ei varsinaisesti opettanut minulle paljoa uutta lappilaisuudesta tai sotahistoriasta. Teemojen tasolla tässä oli jotain samaa äskettäin lukemani Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmannentoista sinfonian (2018) kanssa – molemmissa siis oli sodan aikana saksalaiseen rakastunut nainen, joka häpesi kohtaloaan. Kiinnostavaa huomata, kuinka eri tyylein ja keinoin samasta aiheesta voi kirjoittaa. Ahokummun teoksessa oli huomattavasti tarkempaa kerrontaa, mutta tunnelmien raskaus oli paikoitellen musertavaa. Franzén taas ei pahemmin möyri traumoissa, vaikka kaikkien miesten painajaisiin, riippuvuuksiin ja muihin henkisiin vammoihin kyllä viitataan. Vaikeimpia traumoja kuitenkin näytti olevan maailmannaisella Lailalla, jonka BMW päihitti kilpailussa veljien koslat.

Teos luultavasti miellyttää eniten hieman kirjailijan ikäluokkaa vanhempaa lukijakuntaa, ja nostalgikkoja, jotka kaipaavat yhtenäiskulttuurin aikaa. Teksti on jouhevaa, ja kielenkäyttö rehevän autenttista. Teos luultavasti jättää suurimman osan lukijoista hyvälle mielelle, jos he eivät ole erityisen herkkähipiäisiä sukupuolisiveyden suhteen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjan kannessa on kulkuneuvo”, koska pidän myös traktoria sellaisena.

Pitsistringeissä Ceaucescu Beachilla

IMG_1745Nuoruuteni mielenmaisemaan kuului Jyväskylän rantaraitin karut betonimaisemat, ja kiviveistokset, joihin joku angstinen ohikulkija kävi tägäämässä nimen Ceaucescu Beach. Teksti muistaakseni sai olla aika pitkään, koska 90-luvulla tägien kyttääminen tai poispyyhkiminen ei ollut yhtä tehokasta kuin nykyään.

Suomalais-romanialainen esikoiskirjailija Cristina Sandu (s.1989) vie meidät aikamatkalle kommunismin aikaiseen Romaniaan. Romaanissaan Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017) hän kertoo elämästä maalaiskylässä, johon 70- luvulla tulee vaalea, suomalainen miniä. Eeva ja Mihai saavat tyttären, Alba Julian, mutta naimisiin he pääsevät vasta vuosien päästä tyttären syntymästä, koska Ceaucescu on epäluuloinen seka-avioliittoja kohtaan.

Mihai on lupaava filosofin alku, mutta Romaniassa hän joutuu opiskelemaan taloustiedettä, koska filosofia ja psykologia ovat oppiaineina lakkautettu. Sitkeän kamppailun jälkeen hän pääsee seuraamaan perhettään Suomeen, jossa Supo on miehen liikkeistä kiinnostunut. Mihai etenee uudessa maassa filosofian professoriksi, jolla on ohjattavia myös Romaniasta. Hänen lahjakkain opiskelijansa Albert kiinnostuu hänen tyttärestään Albasta, joka on teoksen kertoja. Pariskunnan kaukosuhde kestää ikuisuuden, vaikka Albert ei vaikutakaan kykenevältä sitoutuneeseen parisuhteeseen.

Isän ja tyttären yhteisistä harrastuksista kertovat kaksikon venyvät arkiaamut näin:

Päiväkodin hoitaja tahtoi tietää, miksi Mihai Popescun tytär saapuu aina myöhemmin kuin muut? Ja mistä hän on oppinut sellaisia sanoja kuin eettisesti väärä, todistettava ja epävalidi?”

Teos on varsinainen runsaudensarvi, joka kertaa niin Romanian historiaa, pohtii syvällisesti identiteettikysymyksiä ja tarjoaa myös erikoisen ja uskottavan näkökulman ylirajaisten perheiden huoltosuhteisiin. Siinä on myös allegorinen ulottuvuutensa valas-symboliikan kautta, joka viittaa niin Moby Dickiin kuin kommunismin aikaisiin friikkinäyttelyihin. Satuja ja tarinoita teos on nielaissut loputtomiin, tosin aloin huomata, että oudoimmilla niistä oli jotain totuuspohjaa.

Nauroin ääneen lukiessani Gabriella-tädistä, joka oli päässyt afrikkalaisen diktaattorin vaimoksi, mutta palannut kotiin maitojunalla miehen pelottavan käytöksen vuoksi. Vaikka Gabriella on tässä fiktiohahmo, hän on ollut olemassa oikeasti Keski-Afrikan tasavallan keisari Bokassan 12. puolisona, minne Ceaucescu ilmeisesti lähetti naisen vakoojaksi.

Myös perheen toisen pojan Costelin muutto Kaliforniaan Green Card-lottovoiton seurauksena on erikoinen saaga, sillä tämä perhe luo Kaliforniaan tiiviin kuplansa, pikku-Romaniansa. Perheen isovanhemmat Susi ja Flavia pääsevät vierailemaan sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, ja matkojen pääteemana on tuliaiset molempiin suuntiin. Länsimaiset tuotteet on se valuutta, jolla isoäiti Flavia rakentaa erinomaisuuden identiteettiään kotona, mutta kommunismin kaaduttua hänellä ei enää ole monopolia niihin.

Flavian hahmo oli inhimillisen ymmärrettävä, mutta raa’assa materialismissaan myös raivostuttava. Poikien lojaalius ahnetta, jopa varastelevaa äitiään kohtaan tuntui välillä ylimitoitetulta. Rivieran riemumatkalla hän päätyy varastamaan kukkasipuleita hautausmaalta, mistä Eeva-miniä suuttuu todella.

En tiennyt tai muistanut Ceaucescun harjoittamasta ”roomalaistamishankkeesta”, jossa kansallista identiteettiä rakennettiin yli kahdentuhannen vuoden takaisille kohtaamisille. Tämä vaikutti myös lasten nimeämiseen, eli 70-80-luvuilla heille pyrittiin antamaan antiikin Rooman myytteihin pohjautuvia nimiä.

Minusta tässä teoksessa oli samantyyppistä vinksahtanutta huumoria kuin Pajtim Statovcin teoksessa Kissani Jugoslavia. Alban identiteettikysymykset ovat tietty erilaisia kuin Statovcin albanialaisperheen, vaikka onhan Balkanin mailla yhteistäkin historiaa. Tämä teos painottuu päähenkilön romanialaisiin juuriin ja lomien viettoon siellä päässä, mutta oikeastaan se käsittelee myös kahden kulttuurin perheen molemminsuuntaista koti-ikävää.

Romaanin alun pienet tarinat tulkin työstä Helsingissä olivat hienoja, ja oikeastaan olisin halunnut lukea näistä Kalasataman leirin maanmiehistä ja – naisista lisää. Mutta teos on sellaisenaan koherentti, älykäs ja syvääluotaava kokonaisuus, jonka uskon nousevan yhdeksi kirjasyksyn yllättäjäksi.

 

Westön tuoreesta väripaletista

IMG_1735Kjell Westön Den svavelgula himlen oli minulla työn alla ruotsiksi viime kuussa, mutta en päässyt siinä pitkälle.

Uusi yritys suomeksi Rikinkeltaista taivasta (Otava, 2017, suom. Laura Beck) lähti liikkeelle jouhevammin, ja minua alkaa jo huolestuttaa ruotsin taitoni sammuminen. Minusta tuntuu, ettei Westö kirjoita erityisen vaikeaa ruotsia, tai ainakin hän kirjoittaa asioista ja ilmiöistä, jotka ovat minulle tuttuja – ihmissuhteista, mielenterveydestä, matkoista, musiikista. Tällaisista asioista kokisin edelleen olevan kykenevä tuottamaan ruotsia.

Sukelsinpa sitten Rabellien suvun syliin. Teoksessa on nimetön kertoja, joka tulee alemmasta keskiluokasta. Hänen isänsä on töissä kodinkoneliikkeessä ja äiti kirkkoherranvirastossa. Suku on Pohjanmaalta ja Kirkkonummelta, syvästi uskonnollista molemmissa päissä, ja sukulaisilla on tapana aloittaa lauseensa ”juu ei”. Tämä nuori mies saa vuokramökkinsä kupeesta ystävän, Alex Rabellin, joka edustaa tsaarin armeijan upseerien sukua ja vanhaa rahaa.

Kertoja, Alex ja tämän sisko Stella kasvavat yhdessä Ramsvikin kartanon eeppisinä kesinä, syövät isoisän metsästämiä riistapaisteja ja soutavat alaikäisinä kyläkauppaan kaljan ostoon. Suvun huoletonta idylliä varjostaa lasten isän mielisairaus, joka on vakavaa laatua.  Alex antaa vuosikaudet kertojan ymmärtää, että isä-Jakob on kiireinen liikeasioillaan New Yorkissa, mutta tosiasiassa hän on Lapinlahden suljetulla osastolla.

Helsinkiläisen suomenruotsalaisen eliitin äärimmäinen sisäsiittoisuus korostuu teoksessa koomisuuteen saakka. Joistain hahmoista tulee jopa mieleen Antti Holman sketsihahmo Gun-Britt Härdell, joka neuvoo työttömiä pääsemään köyhyysongelmastaan säätiönsä palvelevassa puhelimessa. Rapujuhlilla varmaan jokainen huomaa panneensa ainakin kolmea entistä luokkakaveria Tredje Svenskanista, eikä näihin juhliin tuoda lähiötyttöjä kuin käymään kerran. Lempilauseeni tuli Alexilta, joka kipuili perintökartanon myynnin suhteen: ”Te, jotka tulette nousevista luokista ette ymmärrä tätä.”

Teoksessa kerrataan todella paljon maailman ja Suomen tapahtumia vuodesta 1969 saakka. Ajan henki on aistillista ja pistämätöntä, mutta havainnot tuntuvat paikoitellen liian ulkoisilta. Toisaalta ne rakentavat samastumispintaa niillekin lukijoille, jotka eivät suomenruotsalaiseen eliittiin kuulu tai sitä tunne.

Pidin kirjassa erityisesti kahdesta osiosta: nuoruudesta kartanossa ja Sandrinen ja Amirin tarinasta. Koin, että välissä olevia episodeja olisi voinut jotenkin tiivistää. Varsinkin 90-luvun tapahtumat olivat puuduttavia ja toistivat itseään. Todellinen avainkertomus liittyi miesten rilluttelureissuun Portugaliin, jonka seuraamusten pohdinta oli varsin kiinnostavaa.

Minusta silti tuntuu, että kirja tulee menestymään, koska se tarjoaa jotain monen ikäisille lukijoille. Avainhenkilöitä nuoremmat varmasti kokevat samastumista teoksen loppuosissa. Westöllä on vahva ote myös parikymppisten nuorten elämismaailmaan, ja jotkut havainnot heistä saivat minut nauramaan ääneen. Itsekään en tiennyt, mikä on ”MILF” vasta kuin viime keväänä, jolloin nuoriso kehui nettipalstoilla Jussi Halla-ahon petettyä vaimoa sellaiseksi.

Rikinkeltainen taivas tuntui vanhan ajan kyläkaupalta, jossa on tarjolla kaikkea: lyhyttavaraa, sekatavaraa, metrilakua, kumisaappaita, siivilöitä ja pussin sulkijoita. Kirjassa kerrataan jo edesmenneiden vaarien sotatraumoja, säilötään Mannerheimin kirjettä, menestytään Suomi Areenalla, tullaan näyttävästi ulos kaapista viisikymppisenä ja otetaan kantaa vahvasti Välimeren pakolaiskriisiin. Homot ja mamut eivät tunnu pakollisilta sivuhenkilöiltä, vaan heillä on merkittävä rooli kertojan omanatuntona.

En ole lukenut Westön suurimpia menestysteoksia, vaan ne pienemmät ja tiiviimmät, joista pidin kuin hullu puurosta, varsinkin tätä edeltävästä teoksesta Kangastus 38. On tietysti hienoa, että Westöstä on moneksi, ja tiedän jo, kuinka tämä teos tulee jakamaan vesiä maamme lukupiireissä. Itse luin teoksen sujuvasti parissa päivässä, mutta puuduin välillä pitkiin kappaleisiin, toistoon ja monisanaisuuteen. Ehkä luin teoksen loppuun siksi, että se oli Westöltä  – jos teos olisi ollut tuntemattoman tekijän esikoinen, se olisi saattanut jäädä kesken. Koin kuitenkin, että se parani huomattavasti loppua kohti, ja että viimeinen viidennes oli jo huikeaa sanataidetta.

Kirjan nimi on hieno, ja pidän myös kansikuvasta, joka kuvastaa tekstin moninaisuutta. Jos itse kirjoittaisin väriaiheisen teoksen, sen nimeksi tulisi Hernekeiton värinen talo, mutta siitä joskus toiste lisää. Värien runsaus ei tässä itseäni haitannut, vaikka paikoitellen teksti tuntui myös sairastavan adjektiivitautia. Hajuttomuudesta ja mauttomuudesta ei ainakaan tätä kirjaa voi kukaan syyttää. Eikä vähäeleisyydestä.

 

Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.