Kyräilyä pohjoiskarjalaisittain

Teos: Anna Paldar: Mustan kiven varjo (Kirjokansi, 2019)

Äänikirjan lukija: Anna Paldar

Anna Paldar on taiteilijanimellä kirjoittava esikoiskirjailija, jonka trillerin kalastin Ellibsistä äänikirjana ilman ennakkotietoa teoksesta. Koska äänikirjan laatu oli varsinkin alkukappaleissa rosoinen, olin jo jättää kuuntelemisen kesken, mutta lopulta miellyin kirjailijan äänen kotikutoisuuteen.

Romaanin päähenkilö on nelikymppinen arkkitehti Iiris, sinkkunainen Helsingistä, jonka juuret ovat Pohjois-Karjalassa. Vaikka nainen on omistautunut projekteilleen, yhtäkkiä hän ilmoittaa lähtevänsä lomalle kotikonnuilleen. Iiriksen äiti on jo hoitokodissa, eikä hän aio reissunsa aikana tavata isäpuoltaan Oskaria. Suku vaikuttaa karjalaisittain harvinaisen jäyhältä ja vähäpuheiselta, ja heillä on paljon salaisuuksia niin evakkomatkalta kuin Enossa sijaitsevalta Mustan kiven tilalta, joka on palannut myyntiin huutokaupassa.

Teoksessa liikutaan takaumien kautta toisen maailmansodan ja sen jälkeisiin vuosiin, jolloin vähäpuheinen suku hajoaa onnettomuuksien ja tragedioiden vuoksi. Suvun patriarkka on matkasaarnaaja, joka maatalousvinkkien ohella puhuu pidäkkeettömästi huorista ja äpäristä. Riitaisten veljesten sisar Anni on joutunut tilalle pikku emännäksi, mutta jättää tilan sen jälkeen, kun saa tietää, että hänen perintöosuutensa on keploteltu veljille. Oskar-niminen veli lähetetään kasvattilapseksi Pohjanmaalle, ja hänellä on aina kotona käydessään komeammat vaatteet kuin muilla sisaruksilla.

Tarina on jouhevasti kirjoitettu, vetävästi etenevä ja kompakti, mutta historiallisiin osuuksiin olisin kaivannut lisää lihaa luiden päälle. Aika usein minua rasittaa maaseudulle sijoittuvissa tarinoissa liiallinen murrepuhe, mutta tässä romaanissa jäin kaipaamaan edes hienoista paikallista korostusta, jota ei löytynyt piirunkaan verran. Piirakkatalkoisiin kirjassa ryhdytään aivan loppumetreillä, mutta tämä on ainoa myönnytys pohjoiskarjalaiselle kulttuurille. Paldar selkeästi pyrkii kirjoittamaan yleispätevää tarinaa, mutta minua vaivasi romaanin kielellinen steriiliys.

Psykologisia trillereitä, varsinkin ulkomaisia sellaisia, olen lukenut sen verran paljon, että myös juonen tasolla jäin kaipaamaan lisää kierouksia ja uskomattomia juonenkäänteitä. Toisaalta tämä romaani pysyy lesteissään eikä saa aikaan tunnetta, että olisi enemmän saippuaoopperan kulisseissa kuin kaunokirjallista teosta lukemassa. Arvostin teosta enemmän sukuromaanina kuin trillerinä. Taloon liittyvät kummittelut eivät pelottaneet minua tarpeeksi, mutta jäin pohtimaan teoksen kautta varsinkin ikäihmisten perheväkivallan kokemuksia, omaishoitajien valtaa ja hoitolaitosten asukkien hoitotahtoa tilanteessa, jossa omaisilla on ristiriitaisia ajatuksia läheisensä viimeisten vuosien viettotavasta.

Koska minullakin on sukuyhteys Enoon ja Lieksan radan varrelle, kuvattuihin paikkoihin eläytyminen oli helppoa. Paldar on taitava arkkitehtuurin ja rakennuskulttuurin kuvaaja, ja pidin teoksen Helsinki-osuuksissa, joissa kuvattiin Iiriksen arkea ja työelämää arkkitehtuuritoimistossa.

Jään odottamaan Paldarilta lisää perehtymistä henkilöhahmojen uskottavaan rakentamiseen, sillä tällaisinaan varsinkin romaanin vanhemmat mieshahmot jäivät hieman pökkelöiksi. Kirjassa kuvataan ylisukupolvista pahuutta ja tunneilmaisun puutteita, mutta olisin kaivannut myös pahishahmoihin enemmän ulottuvuuksia. Tarkemmin en osaa kuvailla, miksi kirja jätti minut paikoitellen viileisiin tunnelmiin. Silti otan kirjailijan seurattavakseni, sillä valitut aihepiirit olivat kiinnostavia ja sydäntäni lähellä.

Kolmen polven eheytymistarina

Teos: Anna Takanen: Sinä olet suruni (Gummerus, 2020)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Minulla on ollut tapana lukea kaikki ruotsinsuomalainen käsiin saamani proosa, vaikka omakohtainen kokemukseni tästä naapurimaan kansanosasta on vähäistä. Kuulin Anna Takasen muistelmateoksesta Sinä olet suruni jo ennen sen julkaisemista, ja eniten siinä kiinnosti Takasen teatteritausta, tarinan dramatisointi. Takanen on Ruotsissa monipuolista uraa tehnyt näyttelijä, dramaturgi ja teatterinjohtaja, joka on tuonut sotalapsien kohtalon teatterien lavalle jo ennen tämän teoksen julkaisua.

Takasen isä Timo lähetettiin Kuorevedeltä Ruotsiin sotalapseksi vuonna 1942 4-vuotiaana. Timo tiesi koko lapsuutensa ajan suomalaisista juuristaan, ja äidin ikävä oli valtava. Äiti Saara ja ruotsalainen sijaisäiti Alma olivat kirjeenvaihdossa, ja pojan tilanteesta käytiin puolikielistä neuvottelua vuosikausia tuntemattomien kirjureiden välityksellä. Timon isä Väinö oli kuollut rintamalla, ja äiti perustanut uuden perheen. Nuorempi veli Leevi jäi asumaan Suomeen äidin luo, ja myöhemmin perheeseen syntyi kolme sisarta. Uusperheellisyys ei ollut helppoa Leevillekään, joka kaipasi veljeään yhtä lailla kuin Timo häntä.

Hallannin maaseudulla Timo kasvoi tiukan kristillisessä kodissa, jossa työkasvatus oli spartalaista. Sijaisvanhemmat päästivät hänet vierailuille Kuorevedelle jo lukioikäisenä, ja matkat vahvistivat häntä henkisesti. Armeijan hän kävi Suomessa, Turun suomenruotsalaisessa prikaatissa, koska sotalapsia ei Ruotsissa kutsuttu kutsuntoihin. Miehen yhteys synnyinmaahan vahvistui siinä vaiheessa, kun hän perusti perheen ruotsalaisen Irenen kanssa. Nuori Anna koki välillä sukulointireissut isänmaahan raskaina, koska niillä ei pahemmin puhuttu sodan jättämistä haavoista, käytiin vain patsastelemassa sadoilla maamerkeillä ja ottamassa kuvia itärajalla. Annan oma kiintymys perheeseen ja sukuun on tarinassa huomionarvoista: vielä 25-vuotiaana pian valmistuvana näyttelijänäkin häntä haluttiin mukaan tunkkaiselle asuntovaunukiertueelle itään.

Anna tutustuu Suomeen välillä myös ilman vanhempiaan. Serkun luona Tampereella tehdään tavallisia nuorten asioita, kelataan VHS-kasetteja, kuunnellaan Lionel Richietä ja opitaan kaupungin punaisesta historiasta. Keski-ikäisenä hän havahtuu lisääntymishaaveisiin, ja matkustaa miehensä Stigin kanssa Helsinkiin hedelmöityshoitoihin. Jostain syystä hänelle on tärkeää löytää suomalainen munasolun luovuttaja, ja samalla hän kokee lapsenteon yrittämisen Suomessa taianomaiseksi. Valitettavasti pari herää toiveeseensa liian myöhään, ja klinikan kirjeet lopulta hautautuvat muiden surujen sekaan.

Teoksen aika-akseli on laaja, ja siinä käydään läpi valtava määrä suruja, joista kaikki eivät liity sotalasten asemaan tai jäyhään suomalaiseen tunneilmaisuun. Sukujen naisilla on vaikeita raskauksia, keskenmenoja ja synnytyksessä kuolleita vauvoja, lipastojen laatikoista löytyy käyttämättömiä vauvanvaatteita. Lapsia rakastetaan ja yritetään kasvattaa kunnon kansalaisiksi kaikin voimin, mutta silti Annaa raivostuttaa isänsä puhumattomuus ja tunteiden panttaaminen. Isän sukupolvelle terapiakulttuuri ei ole tyypillinen tunteiden purkukanava liberaalissa Ruotsissakaan, joten Anna kokee käyvänsä terapiassa kahden edestä.

Sukutarinana Sinä olet suruni on runollinen ja ilmava; siinä ei sukelleta useiden polvien taakse sellaisten esi-isien ja – äitien kohtaloihin, joita Takanen ei henkilökohtaisesti tavannut. Tämä on viisas rajaus, koska kolmen polven draamassa on tarpeeksi materiaalia yhteen teokseen.  Teos on helposti avautuva myös äänikirjana, koska se ei vaadi lukijaltaan suuren historiallisen tietomäärän muistamista.

Takanen kävi isänsä kanssa neuvotteluja kirjoittamisensa strategioista ennen tämän kuolemaa. Isä ei aluksi pitänyt lainkaan siitä, että hänen tarinastaan olisi tehty minkäänlaista draamaa tai painettua teosta. Kuitenkin he olivat Leevi-sedän kanssa Helsingin Kansallisteatterissa katsomassa suomenkielistä versiota omasta tarinastaan. Itse koin, että ainakin tämä kirjallinen versio on tehty suurella pieteetillä ja kunnioituksella, eikä siitä ole löydettävissä mitään skandaalinkäryistä tai sukulaisten välejä potentiaalisesti rikkovaa.

Teos koskettanee eniten niitä, joiden suvuissa on ollut sotalapsia, mutta yksin vieraaseen maahan lähetetyn lapsen tarina on myös ajankohtainen, ja avaa sillan näiden päivien pakolaiskeskusteluihin. Äitienpäivän kirjana se varmasti puhuttelee eniten sellaisia äitejä, jotka ovat kokeneet vastaavia menetyksiä ja pitkiä eroja lapsistaan, mutta suosittelen sitä sotalapsien jälkeläisten lisäksi myös sijaisvanhemmille ja lapsettomuudesta kärsiville.

 

Riihitie, tuo legendaarinen aromipesä

Teos: Samuli Laiho: Lasiseinä (LIKE, 2020)

Tampereella v. 1969 syntynyt Samuli Laiho on jäänyt minulle tuntemattomaksi muusikoksi ja näyttelijäksi, vaikka kaiken logiikan mukaan minun pitäisi hänet jostain kokoonpanosta tunnistaa. Sain nyt käsiini hänen toisen romaaninsa, Lasiseinän, joka kiinnosti minua takakannen kuvauksen perusteella Kontula-kuvauksestaan ja kuvauksesta äidin alkoholismista.

Laiho oli 21-vuotias rokkikukko äitinsä Eevan kuollessa alkoholismiin 41-vuotiaana. Hän oli juuri päässyt muuttamaan ensi kertaa äitinsä nurkista Ostostien kaksiosta, jossa äiti oli siihen mennessä tottunut asumaan olohuoneen nurkassa. Laihon äiti oli nuorena ollut tanssija Tampereen teatterissa, mutta tavattuaan miehensä, näyttelijä Pekka Laihon hän siirtyi järkevämpiin tapoihin elättää perhettään. Äidillä ei ollut koulutusta millekään alalle, ja avioeron jälkeen tämä kostautui hänen elämässään syvenevänä näköalattomuutena.

Romaani on rehellistä autofiktiota, jossa ihmisistä puhutaan heidän omilla nimillään. Siinä ei erityisesti keskitytä Kontulan lähiön sosiaalisiin ongelmiin, eli se ei ole vastaavantyyppinen yhteisöllinen kudelma kuten vaikka Noora Vallinheimon tai Hanna-Riikka Kuisman viimeaikaiset kuvaukset Turusta tai Porista. Kasvavan Samulin perhe ehtii asua Tampereella, Espoossa ja Kontulassakin kahdessa osoitteessa, eikä kertoja varsinaisesti koe juurtumista mihinkään näistä kasvuympäristöistä. Kiinnostavaa Kontula-kuvauksessa on se, ettei rosoinen lähiö tunnu 1980-luvulla riistävän alkoholisoituneen yksinhuoltajan pojalta etenemisen mahdollisuuksia, vaan häntä tunnutaan tuettavan niin koulussa kuin nuorisotalolla, jossa hän aloittelee muusikonuraansa. Lähiökuvaukset siis riippuvat vahvasti siitä, mille vuosikymmenelle ne sijoittuvat, ja toki 1990-luvun nuorilla, laman lapsilla, ne tuntuvat olevan huomattavasti synkempiä.

Ihastuin tähän kirjaan eri syistä kuin mitä alkuasetelman vaiheilla luulin. Äidin ja pojan tarina oli koskettava, paikoitellen jopa itkettävä, mutta ei mitenkään ainutlaatuinen kotimaisessa kirjallisuushistoriassa, sillä kyllä äiti-ihmisten juomista on jo ehditty muutama vuosikymmen käsitellä melko avoimesti. Tässä tarinassa äiti menehtyy nuoressa iässä, eikä ehdi edistyä ns. loppuluisun tasolle – vielä viimeisillä voimillaankin hän jaksaa käydä töissä teollisuussiivoojana, ja suhde poikaan säilyy lempeänä, vaikka ongelmallisena.

Innostuin romaanin Tampere-osioista pidäkkeettömästi, koska niissä päästään mieliaiheeseeni, karjalaisten evakkojen kohtaloihin ja sodanjälkeiseen asutuspolitiikkaan. Kirjassa Keinosen perhe, eli Eevan vanhemmat, saavat sodan jälkeen ensimmäisen oman asuntonsa Tampereen Riihitieltä, ja tuossa yksiössä he asuvat uskollisesti, vaikka pahimmillaan saman katon alla asuu 7 henkilöä. Suku on Karjalan Kannaksen Hiitolasta, mutta osa heistä juurtuu Tampereelle Nekalan kulmille.

Kirjassa vieraillaan Riihitie 11:ssä useaan otteeseen, ja Laiholle tärkeä kiinnike on mummolan porstuan tuoksu. Visiitit mummolaan jäivät hänelle mieleen eheyttävinä, vaikka sielläkin päässä oli ryyppääviä enoja, jotka tulivat hakemaan saataviaan keskellä yötä. Laiho pohtii äidinpuolisen sukunsa addiktion historiaa, joka ei leimannut kaikkia sisaruksia. Samuli-poika ei koskaan tavannut isoisäänsä, joka oli jättänyt Irma-vaimonsa Jeesuksen vuoksi ja karannut perhe-elämän taakkaa asumaan helluntailaisten pariin Poriin.

Onko sitten fanaattinen uskoon hurahtaminen myös omanlaisensa addiktio, pakopaikka elämän realiteeteilta, aivan samalla lailla kuin pullo? Miksi on olemassa ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman vahvaa ulkopuolista auktoriteettia, joka säätelee elämää lähes samalla ankaruudella kuin päihteet?

Riihitien mainitsen taas erityisesti siksi, että kyseessä on nyt neljäs lukemani tuota tietä kuvaava kaunokirjallinen teos. Ja uskoisin, että dekkariosastolta niitä tulee löytymään vielä lisää. Asuin itse Nekalassa äskettäin viiden vuoden ajan, eli valtaosa blogini teksteistä on kirjoitettu n. 400 m päästä Riihitieltä. Minua kiinnostaa vanhojen puutaloyhteisöjen sosiaalinen historia, ja tässä teoksessa päästiin nekalaisten juurien kuvauksessa pisimmälle, ylisukupolvisuuden analyysiin.

Laihon romaanissa valtaosa tapahtumista sijoittuu pääkaupunkiseudulle, mutta kertojan elämää leimaavat levottomuus, juurettomuus ja nopeat päätökset elämän suunnan muuttamisesta. Teos valaisee myös ansiokkaasti taiteilijaperheiden vaikeita elinoloja alati muuttuvan talouden suvannoissa. Tarinaan mahtuu myös leipäjonoa, vaikka perhe asuu trendikkäästi Jätkäsaaressa ja vaimo opiskelee sisustajaksi.

Tämä ei ole sellainen hyvän mielen romaani, joka tarjoaa eskapismia vaikeasta arjesta, eikä edes nostalginen historiallinen romaani, joita moni nyt metsästää äitienpäivälahjoiksi. Mutta äitiydestä ja isoäitiydestä teos kertoo ehkä enemmänkin kuin isyydestä tai maskuliinisuudesta. Koin, että kirjailijana Laiho kertoo tarinaansa huomattavasti pienemmältä paikalta kuten vaikka esikuvansa Karl Ove Knausgård, jonka tuotannon kotimaisiin produktioihin hän on osallistunut.

Rakenteellisesti koin romaanin vähän liiankin itseään toistavana, mutta toisteisuutta voi myös pitää tyylikeinona. Tarina vaatii myös keskittymistä, koska se ei etene lineaarisesti. Yhteiskunnallisiin pohdintoihin se päätyy loppuvaiheissa, kun alkuosassa näkökulma on vahvemmin lapsen ja nuoren aistien ja välittömien  tunnelmien virittämä.

Romaanin suurin vahvuus on siinä, että se tarjoaa sielun ravintoa moninaisille yleisöille. Vaikka näkökulma teoksessa on keski-ikäisen ja keskiluokkaistumista kohti pyrkivän taiteilijamiehen, se kertoo elämästä, jossa kategoriat ja positiot eivät ole missään vaiheessa olleet ennaltamääriteltyjä. Kirjaan voi siis ihastua, vaikka ei ymmärtäisi mitään kitaransoitosta, ei osaisi määritellä autofiktion syvintä olemusta tai ei omaisi karjalaisia tai nekalalaisia juuria.

 

Meirän mukulat ja leuhkat kakarat

Teos: Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, joihin aikanani tutustuin edesmenneen äitini hyllystä, ja siksi hänen lukemiseensa liittyy aina hienoinen äidin ikävä. Vasta aivan viime vuosina olen opetellut lukemaan hänen uudempia teoksiaan toisesta näkökulmasta, mutta viimeisin teos, Sattunut syntymään, palautti minut taas äitini sukupolven kokemusmaailmaan ja mielenmaisemiin.

Kyseessä on autofiktio Essi ja Assi-nimisistä kaksosista, jotka syntyvät toisen maailmansodan aikana varsinaissuomalaiseen kauppalaan vanhemmalle Anni-siskolle seuraksi. Sisarusten kasvuolosuhteet ovat karut, sillä pian rippikoulun jälkeen he menettävät ensin isän oman käden kautta ja pian sen jälkeen äidin pitkään tätä kalvaneeseen kohtusyöpään. Annista tulee kaksosten väliaikainen huoltaja, mutta tytöistä tuntuu, että isosisko vaan odottaa aikaa, jolloin pääsee valtaamaan kotitalon sulhasensa kanssa itselleen ja tulevalle perheelleen.

Teoksen alkuvaiheet tuntuivat minusta tuttuakin tutummilta, ja paikoitellen kärsin toisteisuudesta – esimerkiksi lasten äidin ja lähipiirin kommunistivihaa käydään läpi niin monessa kohdassa, että sanoma tuntui jo kulahtaneelta. Toisaalta Varis kertoo tarinaa edelleen kahtia jaetun kansan myyteistä, paikkakunnista, joissa kahden urheiluseuran olemassaolo vaikutti nuorten sosiaalisiin suhteisiin, ja joissa ahdasmielistä kristillisyyttä ja partio-Jugend-aatetta tuputettiin nuorille vastalääkkeenä vääriltä vaikutteilta. Yksi vahvoista vaikuttajista tässä kärsivässä perheessä oli diakonissa, jonka läsnäolo äidin viime metreillä toi pelonsekaista turvaa.

Yleisemmällä tasolla Varis käy läpi 1940-50-lukujen kasvatusaatteita, varsinkin varsinaissuomalaisia tulkintoja niistä. Pienessä kauppalassa alemman keskiluokan ja työväestön parissa oli tärkeää huolehtia siitä, ettei lapsista tule liian leuhkoja, kuten opettajien ja pappien kakarat tuppasivat olla. Tämän vuoksi myös kaksosten äiti piilottaa heistä tehdyn älykkyystestin tulokset siinä pelossa, että tieto fiksuudesta nousisi tyttärillä päähän.

Innostuin romaanista enemmän puolenvälin jälkeen vaiheessa, jossa kaksoset pääsevät muuttamaan Turkuun jaettuun opiskelija-asuntoon. Yhteistä eloa jatkuu vielä Helsingissäkin, jossa Assi saa ensimmäisen paikkansa toimittajana ja Essi pääsee opettamaan radiokoulussa. Lyhyeksi jääneen ensimmäisen liittonsa jälkeen Assi tutustuu jännittävän vaaralliseen runoilijaan, joka muuttaa liian nopeasti bunkkaamaan palkkaa nauttivan, säännöllistä elämää elävän muusansa hoivattavaksi. Tästähän olemme jo saaneet lukea tarkemmin muistelmateoksessa Olkimarsalkka ja kilpikonna, mutta en kokenut häiritsevää toistoa näiden teosten välillä.

Assin tarina kirjailijaksi päätymisestä 53-vuotiaana on itselleni toivoa tuottava, koska se ei ole ennalta-arvattava, eikä siihen tuntunut liittyvän edes etulyöntiasemaa julkkiksena eli suuren runoilijan ex-vaimona. Tarinointi elämästä Heinävedellä ja Joensuussa toi tähän vaiheikkaaseen ja paikoitelleen raskaaseenkin romaaniin ilon ja valon pilkahduksia, ja varsinkin pidin Heinävesi-osioista, joissa Valamon luostarin läheisyys loi perheen arkeen erityistä charmia.

Tätä kirjaa suosittelen lämpimästi äitienpäiväteokseksi ihan kaikenikäisille äideille. 1940-luvuilla syntyneet löytänevät tästä palan omaa kasvuhistoriaansa, vaikka olisivat eläneet toisella puolella Suomea. Onneksi teokseen mahtuu paljon muutakin tematiikkaa kuin äitiyttä, ja itse koin kiinnostavimpana kuvauksen 1960-luvun nuorten muuttuvista käsityksistä seurustelusta, seksuaalisuudesta ja perheen perustamisesta.

 

 

Hapattamattoman leivän jäljillä

Teos: René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Siltala, 2014)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Muutama vuosi sitten minulla oli lukemistoissa juutalaiskausi, ja silloin tulin huomanneeksi René Nybergin teoksen Viimeinen juna Moskovaan. Kirjaa en tuolloin saanut käsiini, vaikka sen aihepiiri kiinnosti kovasti. Jostain syystä juuri Baltian maiden juutalaisten historia kiinnostaa minua juutalaissaagoista eniten, ehkä siksi, että matkailu noille traagisille maamerkeille olisi helpointa toteuttaa.

Tässä teoksessa ikääntyvä ex-diplomaatti pääsee selville äidinpuolisen juutalaissukunsa vaiheista vasta noin kuusikymppisenä, ja tapaa diasporassa asuvia sukulaisiaan, joista hän on kuullut vain vähän vuosien varrella. Nybergin äiti Feige valitsi nuorena avioliiton kristityn miehen kanssa, luopui uskonnostaan ja joutui perheensä hylkimäksi. Suku asui Helsingissä ei kovin kaukana Nybergien kodista, mutta Feige joutui lapsineen systemaattisen karttamisen kohteeksi.

Enemmän kuin Feigestä kirja kertoo kuitenkin tämän serkusta Maschasta, joka pelastaa henkensä hyppäämällä Riiassa viimeiseen junaan Moskovaan vuonna 1941. Viimeiseen junaan ennen saksalaisten miehitystä ja todennäköistä teloitusta. Mascha ja aviomies Josif ovat molemmat juutalaisia, ja päätyvät Moskovan sijasta Alma Ataan, täysin vieraaseen kulttuuriin. Juutalaiset kaupunkilaisintellektuellit eivät opi yhdessä yössä tekemään raskaita maataloustöitä kolhooseilla, vaan tepastelevat Kazakstanin kylien raiteilla oudoissa tummissa puvuissaan.

Maschan perhe pääsi muuttamaan 1970-luvulla Israeliin, mutta Mascha ei kotiutunut sinnekään, vaan onnistui siirtymään Länsi-Berliiniin, jossa oli eniten jälkiä siitä itäeurooppalaisesta juutalaiskulttuurista, johon hän oli aikanaan syntynyt. Suvun alkuperäiset juuret olivat Vitebskin alueella, joka nykyään kuuluu Valko-Venäjään.

Feige ja Mascha olivat nuorina läheisiä ystäviä, jotka vierailivat toistensa luona Suomenlahden yli. Vaikka Feige lähetettiin Riikaa sopivaa juutalaissulhasta etsimään, hän ei totellut vanhempiensa toiveita, vaan rikkoi yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä karkealla tavalla. Ironista oli, että 1930-luvulla juutalaiset itsekin uskoivat muodissa oleviin rotuteorioihin, ja että yhteisössä kokoonnuttiin varoittamaan nuorisoa seka-avioliittojen vaaroista.

Nyberg on ilmeikäs kirjailija, joka kuvailee omaa suhdettaan juutalaisuuteen vähemmän korrektein termein. Hänen oma kiinnostuksensa äitinsä tukahdutettuun uskontoon ja kulttuuriin virisi vasta keski-iässä, ja hän piti lupauksensa äidilleen olla vierailematta Helsingin synagogassa ennen tämän kuolemaa. Asuessaan 70-80-luvuilla Neuvostoliitossa hän pääsi käymään synagogissa ensimmäisiä kertoja, mutta suurempi kiinnostus suvun historiaan syttyi vasta 2000-luvun alussa, kun pikkuserkku Lena tuli vierailemaan Helsingissä Tel Avivista.

Teoksen puolivälin jälkeen aloin hieman puutua yleisen historian oppitunteihin, sillä Nyberg kertaa Baltian maiden geopolitiikkaa todella perusteellisesti. Toisaalta teoksesta välittyy hänen intohimonsa Itä-Euroopan kulttuureihin laajemminkin, ei pelkästään juutalaisten omaan.

Kuuntelin muuten muutama viikko sitten hänen uudempaa teostaan Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019) reippaasti yli puoleenväliin, mutta teos jäi vielä kesken. Tuo teos kertoo herkullisella tavalla ortodoksisen kirkon asemasta neuvostoaikoina, ja siinäkin Nybergin oma henkilöhistoria limittyy laajemman poliittisen kudelman säikeisiin. Yhdistettynä nämä kaksi teosta ovat tuhti johdatus 1900-luvun suuriin muutoksiin. Itä-Euroopan eloonjääneiden juutalaisten tarinat ehkä konkretisoivat parhaiten toisen maailmansodan ja kylmän sodan suhdanteita, koska monet heistä päätyivät asumaan usealla mantereella etsien aina uutta kotia ja kulttuurista kiinnikekohtaa ja kaivaten aina jonnekin, paikkaan, jota ei enää ollut olemassa.

Mungu ibariki Afrika

Teos: Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua (Atena, 2020)

Suomennos ruotsin kielestä: Ulla Lempinen (alk. Mai betyder vatten)

Vuoden ensimmäinen afrikkalaisteokseni on epätyypillinen kulttuurisesti ja kielellisesti, sillä lukemieni afrikkalaisromaanieni enemmistö on ollut englanninkielisestä maailmasta. Viime vuonna luin romaanin lähes joka afrikkalaisesta maasta, mutta sama tahti ei ole jatkunut tänä vuonna. Ruotsissa asuva kongolaistaustainen Kayo Mpoyi (s. 1986) julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa ruotsiksi, mikä on luonteva kielivalinta jo kymmenvuotiaana maahan muuttaneelle siirtolaiskirjailijalle.

Romaanissa puhutaan swahilia, lingalaa ja tshilubaa, ja tietysti kolonialistisia valtakieliä, ranskaa ja englantia. Se sijoittuu postkolonialistiseen Tansaniaan ja Kongoon, osittain myös Swazimaahan, ja kertoo pitkälti Afrikan sisäisistä muuttoliikkeistä, identiteetin sekaannuksista ja liikkuvista tarinoista. Arvioni otsikko viittaa Tansanian kansallislauluun, jonka kouluun pyrkivien lasten on opeteltava ennen ensimmäistä koulupäiväänsä.

Romaanin kertoja on Dar es Salaamissa kongolaisessa diplomaattiperheessä kasvava Adi, jonka perheen tausta on monimutkainen. Ydinperheeseen kuuluu isä, äiti ja kolme tytärtä, mutta perheessä vierailee vanhempien vanhempia lapsia, joista osa on edellisistä suhteista. Äidin vanhin poika on jo yli kolmikymppinen, ja vanhemmat siskot ja veljet ovat liikkuvaa sorttia. Suvulla on paljon salaisuuksia, joista vahvassa uskossa elävät vanhemmat haluavat vaieta.

Vanhemmat kuuluvat kongolaisten pitämään vapaiden suuntien seurakuntaan, joka etsii aitoafrikkalaista uskon ilmaisumuotoa. Vedellä on ollut keskeinen merkitys suvun symboliikassa ennenkin, mutta kristillisessä merkityksessä perheen tyttäriä pestään säännöllisesti lihallisista synneistä, tai edes niiden ajattelemisesta. Adin isosisko Dina on kapinallinen yläkoululainen, joka haaveilee rastaleteistä koulun pukeutumissääntöjä uhmaten. Dina on myös taitava tanssija, eivätkä paikalliset nuoret ole immuuneja globaaleille musiikkitrendeillekään.

En paljasta paljoa juonesta, jos mainitsen seksuaalisen hyväksikäytön olevan keskeinen osa teoksen problematiikkaa. Romaanin tytöt elävät elämäänsä melko rauhallisen afrikkalaisen pääkaupungin eliittikortteleissa, mutta sielläkään he eivät saa kasvaa rauhassa. Pahimmat ahdistelijat, jopa raiskaajat, ovat usein naapureita tai sukulaisia, eikä kirkossa käynti suojele ketään hyökkäyksiltä. Adi on niin nuori, ettei osaa tunnistaa Monsieur Éléphantin vikkeliä käsiä pahantekijän käsiksi, vaan hän menee yliopistoa käyvän namusedän leikkiin mukaan hyväuskoisesti.

Luin kirjaa pienissä erissä pahimman koronakriisin keskellä puhelimen pieneltä näytöltä, osittain tien päällä, joten en ehtinyt ahdistua tarinasta samalla tavalla kuin olisin ahdistunut, jos mieleni olisi ollut normaalitilassa. Kirjan aika-akseli on kuutisen vuotta, ja siinä ehtii tapahtua osittainen perheen hajoaminen. Mai on Adin pikkusisko, joka on saanut kuolleen isomummon nimen. Hänen terveytensä on niin heikko, että siksikään tyttöjen vanhemmat eivät ehdi huomata, mitä vanhemmille ja vahvemmille lapsille on heidän selkiensä takana tapahtumassa. Ymmärsin myös, että rivien välistä kirjassa kuvataan Tansaniaa uhkaavaa HIV-epidemiaa, vaikka kaikkien sivuhenkilöiden sairauksia ei mainita tarkkaan nimillä.

Kirjan isähahmo on kiehtova, sillä hän on samalla yliopistointellektuelli ja fanaattinen uskonmies, joka haluaisi kieltää lapsiltaan kaiken. Samalla hän kuitenkin opettaa tyttärilleen vanhoja ei-kristillisiä kansantarinoita, ja haluaa heidän oppivan joka päivä kymmeniä sanoja kotikieliä, joiden sanakirjoja perheessä on. Isä on sielultaan kielitieteilijä, vaikka on käynyt Saksassa insinöörin opinnot ja joutunut vastoin tahtoaan diplomaatin uralle paetakseen suvussaan kytevää kriisiä. Kongolaisten diplomaattien elämä on kaukana ylellisestä, ja valtion ajautuessa sisällissotaan olot lähetystössä ja sen omistamissa asunnoissa koko ajan heikentyvät.

Maailmanpoliittinen analyysi keskittyy Mpoyilla kolonialististen valtasuhteiden käsittelyyn, eikä hän käy läpi Tansanian ja Kongon itsenäisyyksien jälkeisiä jännitteitä samalla intensiteetillä. Romaani on tiivis, mutta historiallisesti siinä on juonteita aina 1900-luvun alkuun saakka. Karseinta oli lukea belgialaisten keksimästä ”edistyneiden” kongolaisten testistä, jolla valittiin siirtomaahan musta, koulutettu eliitti, hallituksen hännystelijät. Adin virtaavan veden sukulaiset eivät läpäisseet tätä testiä, ja sen vuoksi he jäivät oppineisuudestaan huolimatta alakynteen taistelussa parhaista viroista ja toimista, paikasta Léopoldvillen auringossa. .

Lapsinäkökulma on romaanissa vahvempi kuin maailmanpoliittinen, aikuisten kertoma tarina. Mielestäni monitasoisuus oli romaanin vahvuus, en ehkä olisi jaksanut lukea pelkkää tarinaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn tytön vaikeasta kasvusta. Teokseen mahtuu paljon musiikkia, tanssia ja iloakin, vaikka tyttöjen vanhempien maailmankuva sävyttää tarinaa raskaammaksi ja tummemmaksi kuin se olisi ollut suruttomampien naapureiden kertomana.

Toivon tälle romaanille laajempaa näkyvyyttä ja käännöksiä monille kielille. Ilman suomennosta en olisi ehkä huomannut koko romaanin julkaisua, vaikka afrikkalaisen kirjallisuuden uusia tulokkaita seuraankin melko aktiivisesti. Kiitos siis Atenalle kirjan promotoinnista, ja toivon mukaan kuulisin otteita romaanista kirjailijan itse lukemana joillain festivaaleilla sen jälkeen, kun maailma palautuu taas järjestämään kulttuuritapahtumia.

 

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Yksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Krenkkusillan kaidoista kulkijoista

Teos: Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Eeva on palannut lappilaiseen kotikyläänsä viiden vuoden poissaolon jälkeen kohdatakseen äitinsä, jonka varjo piinaa häntä. Nuori nainen on aikanaan paennut ahdasmielistä kyläyhteisöä aikomuksenaan karistaa sen tomut kannoiltaan ikuisesti, mutta side paikkaan on maaginen. Hänen isänsä on aikanaan hukkunut jokeen kalastusreissulla, ja äiti on vaalinut joen henkistä perimää lähes shamanistisin ottein.

Nainen palaa surutaloon, keskelle hautajaisjärjestelyjä, sillä äiti on kävellyt jokeen verisin rantein vain muutamaa päivää aiemmin. Isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik ovat toistaitoisia orpoja, jotka asuvat äidin muiston museossa. Viime ajat äiti on kuitenkin asunut kylän vanhimman naisen, siianpyytäjä Adajan luona, eivätkä miehet ole onnistuneet ylipuhumaan tätä palaamaan kotiin.

Kalastuselinkeino on kuolemassa, mutta Eino ja Alarik jatkavat joella päivystämistä, vaikka se ei enää tuo elantoa. Muut veneet on kerätty kylän niitylle muinaismuistoina. Ennen vanhaan lapset syntyivät kesäkautena veneisiin, jotka kesän jälkeen poltettiin seremoniallisesti. Suvun naisilla on tarinoita alkuäideistä, vedenneidoista, jotka tunnistettiin sinisistä silmistä ja punaisista hiuksista. Oikeat noidat eivät koskaan joutuneet roviolle, vaan heidän perimänsä on edelleen elävä.

Karmein kylän sisäisistä säännöistä on, ettei veden varaan joutuneita saisi pelastaa. Välillä sääntöä rikotaan, mutta mitään johdonmukaisuutta ei noudateta. Myös uiminen joessa on puolivirallisesti kielletty, mutta Eeva käy äitinsä kanssa salaa uimassa silloin, kun muilta silmä välttää.

Kielellisesti Akseli Heikkilän esikoisromaani on mukaansatempaava ja aidosti paikallista puheenpartta tallentava. Kalastamista kutsutaan lippoamiseksi, ja krenkku tarkoittaa jokeen rakennettua siltaa tai laituria. Tarina tuntuu myös kiinnostavalla tavalla ajattomalta, sillä siinä on hyvin vähän referenssejä moderniin maailmanmenoon. Heikkilä keskittyy tarinassaan lähes kokonaan kyläyhteisön sisäiseen maailmaan, jossa ei seurata kansallisia tapahtumia, popkulttuuria tai muita maailmallisia vaikutteita.

Odotin tarinalta vahvempaa uskonnollista teemaa, mutta se keskittyy enemmän mytologiaan ja esikristilliseen animismiin. Toki äiti siunataan kirkossa, ja hautajaisissa kyräillään periluterilaiseen tapaan. Eevan vierailun aikana hukkuu toinenkin kyläläinen, vanha lippomies Vilho, ja koko kylä tuntuu sairastuneen suruun. Kummallista myös on, että Eevan poissaolon aikana naapurustossa on alettu lukita ovia.

Kylässä isien pahat teot seuraavat poikia niin, että lippoaminen kielletään juoppojen pojiltakin. Mutta pahojen äitien henkinen perimä tuntuu Eevasta vielä raskaammalta, ja haudattu salaisuus painaa naista traagisesti. Heikkilä tutkii kyläläisten uskomuksia ja joen maagista toimijuutta yksityiskohtaisen uskollisesti, ja tarinan taustalla on nuoren kirjailijan oma kokemus äidin kuolemasta, ei itsemurhaan, vaan leukemiaan. Hän on kotoisin Tornion Kukkolankoskelta, mutta romaanissa tarinan tarkkaa sijaintipaikkaa ei mainita.

Romaanin tiivis muoto on sopiva, sillä pidempään tätä synkkää melankoliaa en olisi jaksanut kantaa. Nautin eniten paikallisesta puheenparresta ja dialogeista, ja koin oppimista kalastajien kulttuurista. Naisten maaginen maailma tuntui hieman liioitellulta, enkä oikeastaan osannut eläytyä ylisukupolvisen koston teemaan. Syntymään ja synnytyksiin liittyvät kohdat muistuttivat minua Katja Ketun romaaneista, mutta onneksi Heikkilä ei päädy imitoimaan Ketun karkeimpia manerismeja.

Tuntui, että olisin lukenut romaania täysin vieraasta kulttuurista, mikä varmasti on ollut osittain kirjailijan tarkoituskin. Tarkoitukselliselta tuntuu myös modernin teknologian totaalinen poissaolo, ja täten myös suosittelen kirjaa luettavaksi paperiversiona paikassa, jossa wifi-signaalit ovat heikot. Äänikirjana teos toimii loistavasti, mutta siitä huolimatta olisin mieluummin lukenut sen niteenä virtaavan veden äärellä.

Kiinnostuin kirjasta jo viime vuonna, kun yritin lukea teoksia jokaisesta Suomen kunnasta. Tämä teos oli listallani, mutta unohdin etsiä sen käsiini. Ilmeisesti Tornio-kohta on haasteessani vielä täyttämättä, joten palanen sen äärelle lähiaikoina.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Esikoiskirja.

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

Teos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Moskeijan oopiumihuoneen kertomaa

Teos: Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar, 2011)

Käännös: Sanna van Leeuwen

Kader Abdolah (s. 1954) on iranilais-hollantilainen kirjailija, joka on valinnut kirjallisuuden kielekseen flaamin kielen. Hän on julkaissut parikymmentä teosta 1990-luvun alkupuolelta, ja hänen kansainvälisesti tunnetuin teos, Talo moskeijan vieressä, julkaistiin alkukielellä v. 2005.

Teos taitaa painettuna olla jo antikvariaattien aarre, mutta löysin sen BookBeatista. Mikään kirjan nimessä tai kannessa ei erityisesti houkutellut minua, ja tieto, että teos kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ei myöskään saanut aikaan uteliaisuutta. Olen takavuosina Pakistanin historian tutkimisen lisäksi lukenut lähes kaiken saatavilla olevan kirjallisuuden naapurimaista Afganistanista ja Iranista. Mailla on kompleksinen suhde toisiinsa, koska ne joutuivat kaikki kylmän sodan käsikassaroiksi.

Lähdin lukemaan teosta matalin odotuksin, mutta tarina vei minua kuin pässiä narusta, eikä kirjaa voinut jättää kesken. Kyseessä on pohjoiseen Iraniin, Senejanin pikkukaupunkiin sijoittuva perhedraama, jossa kolme veljestä jakavat ikivanhan sukutalon. Yksi heistä on imaami, toinen muezzin eli rukouskutsun huutaja ja kolmas mattokauppias. Mattokauppias Agha Dzan on tarinan avainhenkilö, joka mahdollisesti nauttii kaupungissa enemmän arvostusta kuin mukavuudenhaluinen ja vanhakantainen imaamiveljensä.

Tarina alkaa vuodesta 1969 ja amerikkalaisten kuun valloituksesta, mikä laittaa myös iranilaisten päät sekaisin. Myös moskeijan residenssiin salakuljetetaan TV, vaikka imaami julkisesti saarnaa television synnillisistä vaikutteista. Ei kulu kauaa siitä, kun shaahin länsimieliset joukot saapuvat paikkakunnalle perustamaan naistenklinikkaa, teatteria ja kirjastoa. Elokuvateatteri saa aikaan niin vahvaa protestia uskovaisissa, että hanke jäädytetään ainakin hetkeksi mellakoiden pelossa. Leffateatterit palavat maakunnissa jo ennen vuoden 1979 vallankumousta, mutta kirjan perheen Nusrat-serkku päätyy itse Khomeinin hovikuvaajaksi.

Moskeija ja sukutalo ovat oma toimijansa, jolla on paljon persoonallisia piirteitä. Kymmenet eri muuttolintulajit pysähtyvät sen räystäillä matkalla etelään, kirjastossa luetaan enemmän eroottisia säkeitä kuin haditheja, kellarissa on aarrearkku, joka on täynnä edesmenneiden imaamejen sandaaleja. Oopiumihuonetta on joskus käytetty enemmän miesten seurusteluhuoneena, mutta tarinassa se on paikka, jonne kuolevia tuodaan kivunlievitykseen. Ehkä kaupungissa ajatellaan, että oopiumin käytöstä poistuu synti, jos sitä poltetaan moskeijan hiililampussa.

Abdolah on varsinkin henkilöhahmojen rakentajana täysi virtuoosi. Eniten minua huvittivat suvun ”isoäidit” Golabeh ja Golbanu, jotka eivät olleet kenellekään sukua, vaan ikääntyneitä palvelijoita, jotka olivat uskollisesti lakaisseet moskeijan pihan roskia kaksi kahdenkymmenen vuoden sykliä. Heille oli kerrottu, että kahdenkymmenen vuoden kuuliaisuus voi johtaa pyhiinvaellusmatkaan Mekkaan. Heillä oli myös yhteinen salarakas, joka vähän ennen kuolemaansa päätti toteuttaa naisten hartaan toiveen. Niinpä mummot lähtevät matkaan salamyhkäisesti, ja suvun talous on kaatua jo heidän ensimmäisinä poissaolonsa päivinä. Matka ei sitten suju kuten kotiväki odottaa, vaan Jumalaa pelkäävät vanhukset järjestävät isäntäväelleen varsinaisen källin.

Seksiä ja seksuaalisuutta Abdolah käsittelee avoimen rehellisesti. Varsinaista päänvaivaa Iranissa on aiheuttanut shiamuslimien väliaikaisen avioliiton käsitys, ja näin uskonnollisilla alueilla on esiintynyt enemmän ”naistenvaivoja” (lue: sukupuolitauteja). Tässä varsinkin imaamit ovat innokkaita palvelustyttöjen ja leskinaisten liiviin uijia, ja heidän valtaansa tällä saralla on vaikea kyseenalaistaa. Samaan aikaan alueelle marssii Teheranista naisia, joilla on nailonsukat, läpinäkyvä hoitajantakki, ja jopa porttojen portto, shaahitar Farah Diba tulee vierailulle kaupunkiin. Ihastusta minussa herätti, että myös lempirunoilijaani Forugh Farrokhzadia siteerataan ja hänen rooliinsa naisten vapauttajana viitataan.

Huumori teoksessa ymmärrettävistä syistä vähenee, kun päästään vallankumouksen tosi toimiin. Teos etenee kronologisesti, mutta siinä tehdään välillä pitkiäkin loikkauksia. Rikki revitty suku asettuu asumaan etäälle toisistaan, osa ulkomaille, ja minun oli vaikea hahmottaa, mihin ajanjaksoon sukulaisten välien selvittely Agha Dzanin kotikylässä sijoittui. Loppuvaiheessa teosta puhutaan jo talibaneista, joten sijoitin päätöksen 1990-luvun loppuun.

Kirja siis kertoo konservatiivisen ja uskonnollisen suvun tarinan, jolla on pitkä kytkös legendaarisen Qomin seminaariin. Suvun miehet ovat kuitenkin imaameina keskinkertaisia, eikä heidän uskonnollisuutensa ole kovin hengellistä. Qomista imaamin tytärtä tulee kosimaan tulisieluinen nuori imaami, joka myöhemmin hylkää vaimonsa liittyäkseen Khomeinin lähipiiriin. Ennen vallankumousta kaksi serkusta ajautuvat vasemmistopiireihin, ja heistä Shahbal-niminen kirjoittajamies jää eloon ja pääsee muuttamaan Eurooppaan. Imaamin leskestä tulee vanhemmilla päivillä Teheranin naisvankilan kuulustelija -asema, jossa hän kokee saavansa arvostusta enemmän kuin ”miehelässä” koskaan. Kotiin Senejaniin jääneestä väestä kukaan ei sydämessään kannata Khomeinia, vaikka kaikki joutuvat tavalla tai toisella tanssimaan hänen pillinsä mukaan.

Tätä kirjaa lukiessani mieleeni tuli parikin teosta, joita lukiessa koin vastaavia oivalluksia. Vastikään lukemani Alice Zeniterin Unohtamisen taito, joka kertoi algerialaisen siirtolaissuvun tarinan, oli yhtä tiiviisti punottu kertomus muslimimaan lähihistoriasta. Tunnelmien tasolla liikuttiin välillä yhtä pakahduttavissa sfääreissä kuin Orhan Pamukin teoksessa Lumi. Tuo teos sijoittuu myöhemmän ajan Turkkiin ja on terrorismiin kietoutuva rakkaustarina, mutta luonnon ja sulkeutuneen pikkukaupungin tunnelmat olivat lähes identtisiä. Jos tämä teos kolahti minuun samalla intensiteetillä kuin Lumi, jota pidän toistaiseksi Pamukilta lukemistani teoksista parhaana, silloin romaanin on pakko olla vaikuttava.

Myös Bazar-kustantamolta lukemistani teoksista tämä kuuluu parhaimmistoon. Toivon mukaan kirja saisi e-painoksena enemmän lukijoita, sillä sen aihe ei ole vanhentunut yhtään sitten sen julkaisun.