Siskonpedillä Eritreassa

Teos: Hannah Pool: My Father’s Daughter (Free Press, 2009)

Hannah Pool (s.1974) oli nuori opiskelijatyttö Manchesteristä, kun hän sai kirjeen isältään Eritreasta. Adoptiolapsena hänelle oli aikanaan kerrottu, että biologiset vanhemmat olivat kuolleet, eikä hän johtuen tästä tiedosta ollut erityisen kiinnostunut juurihoitomatkasta. Kun hänen adoptioisänsä sitten matkusti uudelleen Eritreaan maan itsenäistyttyä, hän vieraili tyttärensä orpokodissa ja sai tietää, että biologinen isä onkin elossa. Hän kertoi asiasta Hannah’lle vasta tämän tullessa täysi-ikään.

My Father’s Daughter on kolmikymppisen lontoolaistoimittajan tarina identiteetin muutoksesta ja juurien löytämisestä. Pool matkustaa Eritreaan pitkän harkinnan jälkeen löydettyään ensin Lontoossa asuvan serkkunsa. Hänen uusi sukunsa on monien eritrealaissukujen tapaan diasporinen, ja sukulaisia löytyy niin Ruotsista kuin Amerikasta. Tytön biologinen isä on maanviljelijä ja hänellä on uusi perhe naisen kanssa, jonka hän nai äidin kuoleman jälkeen. Vanhempia sisaruksia häneltä löytyy Eritreasta neljä; Hannah eli Azieb oli tämän sarjan kuopus, joka annettiin lastenkotiin, koska isä koki, ettei pysty hoitamaan vastasyntynyttä vauvaa yksin.

Oliko sitten adoptio Britanniaan onnenpotku tytölle, joka olisi kotimaassaan tullut ympärileikatuksi ja naitetuksi jo teini-ikäisenä? Lontoossa Hannah on menevä sinkku, jolla ei ole kiirettä perheen perustamiseen; Eritreassa hän olisi todennäköisesti ollut jo teini-ikäisten lasten äiti. Myös Hannah’n adoptioäiti kuoli nuorena, ja isä jätti tämän norjalaisille ystäville hoitoon pariksi-kolmeksi vuodeksi ennen kuin pystyi järjestämään tälle kodin Britanniasta. Adoptioisästä tuli Afrikan sarven spesialisti yliopistossa, mutta tästä huolimatta nuori Hannah osoitti vähän kiinnostusta synnyinmaataan kohtaan.

Kertomus kohtaamisista uusien sukulaisten kanssa on koskettava, ja Pool osaa toimittajana kuvata hyvin myös maan lähihistoriaa. Perhe ei elä pahimmassa köyhyydessä, sillä kaikilla on jotain työtä, mutta maalla asuvat sukulaiset ovat riippuvaisia ulkomaisesta ruoka-avusta. Ensi tapaaminen järjestetään pääkaupungissa Asmarassa, mutta matkan aikana Hannah haluaa matkustaa isän ja sisarusten kotikyliin. Kaupungissa asuvat veljet ovat sitä mieltä, että maaseutumatkailu olisi liikaa ensi reissulla, mutta silti reissuun lähdetään. Ilman kylien kuvausta teos olisikin jäänyt kovin latteaksi, ja erityisen koskettava oli kohtaus, jossa Hannah palaa synnyinkotiinsa ja ottaa kuvan sängystä, jossa syntyi.

Hannah’n ymmärrystä juuristaan helpottaa toiseksi nuorimman Zemichael-veljen tuki, sillä myös tämä eli aikuiseksi asti toisessa lastenkodissa. Häntä ei koskaan adoptoitu, ja hän säilytti yhteyden sukuunsa, mutta toiseuden tunne on vaivannut myös häntä. Sisarusten elämänpolut ovat erilaisia, ja kaupungissa asuvien veljien kanssa Hannah voi jopa käydä rennosti kaljalla. Timnit-siskoon hän onnistuu luomaan niin läheisen suhteen, että he jo riitelevät kahden viikon tuntemisen jälkeen, vaikka heillä ei ole yhteistä kieltä. Sisko tuntuu voimakastahtoisimmalta koko parvesta, ja Hannah saa reissun aikana käsityksen siitä, millaista olisi ollut kasvaa hänen rinnallaan.

En muista, olenko lukenut monia kansainvälisestä adoptiosta kertovia teoksia aiemmin. Ainoa teos, joka tulee mieleen, on Suomessa asuvan Anu Rohima Myllärin kertomus juurimatkasta Bangladeshiin. Siinä kuvattiin enemmän kasvua Suomessa, kun taas tämä teos keskittyy enimmäkseen aikuisiän juurien etsintään. Uskon, että teos kiinnostaa muitakin kuin adoptoituja, mutta teos on luultavasti kirjoitettu juuri vertaistuen näkökulmasta.

Eritrean arjesta teos antaa fragmentaarisen kuvan. Maan hallinnon syvä patriotismi ja tietynlainen vainoharhaisuus korostuvat kohtaamisissa rajaseuduilla ja lentokentällä. Kaikkien viranomaisten ei ole helppo ymmärtää Hannah’n adoptiotaustaa, ja häneltä vaaditaan moneen otteeseen henkilökorttia passin sijaan. Myös tigriniyan eli maan virallisen kielen puhumista pidetään velvollisuutena myös diasporassa asuville, ja Pool päätyykin Lontoossa kielikurssille matkansa jälkeen.

Kirja on jouhevaa luettavaa, ja arvostin siinä Poolin rehellisyyttä oman elämäntapansa suhteen. Hän on matkallakin oma itsensä, muodista kiinnostunut, lasiin sylkemätön bilehile, joka nauttii muiden paluumuuttajien seurasta Asmaran hotellien baareissa, ja ahdistuu siitä, että sukulaiset kommentoivat hänen hameidensa pituutta. Teokseen mahtuu myös rempseitä irtiottoja ja hersyvää huumoria, joka kohdistuu enemmän itseen kuin uusiin sukulaisiin.

Maahaaste liikkuu nyt kohtaan 84/196: Eritrea.

Mainokset

I once had a farm in Africa

Teos: Alexandra Fuller. Cocktail Hour Under the Tree of Forgetfulness. (The Penguin Press, 2011)

Alexandra Fuller ( s. 1969) on Britanniassa syntynyt, taustaltaan monipaikkainen kirjailija, joka tunnetaan varsinkin omaelämäkerrallisesta esikoisteoksestaan Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight (2001). Se on hurja tarina lapsuudesta Rhodesian sodan keskellä, ja valkoisten asemasta Robert Mugaben Zimbabwessa. Olin aikanaan tästä teoksesta niin vaikuttunut, että olen lukenut kirjasta myös jatko-osan Scribbling the Cat (2004), ja nyt olen perhesaagan kolmannella rastilla.

Onneksi lukukertojen välillä on pitkät tauot, joten jokainen kirja on tuntunut raikkaalta, vaikka kirjat kertovat samoista ihmisistä ja traumoista aina hieman uudesta perspektiivistä. Fullerin elämää on varjostanut hänen Nicola-äitinsä vaikea alkoholismi, ja mielenterveysongelmat, joita hän on juomisella yrittänyt lääkitä. Hän on kirjoittanut äitinsä juomisesta niin rehellisesti, ettei moni vanhempi sellaista julkisuutta kestäisi. Tässä kirjassa äiti-tytär-suhteen käsittely jatkuu hieman lempeämmästä näkökulmasta. Jos aiemmat teokset oli kirjoitettu lapsen ja kasvavan nuoren näkökulmista, tämä teos on keski-ikäisen aikuisen kypsempi tulkinta samaisesta perhe-elämästä. Toki Fulleria on tällä välillä purrut myös sukututkimuskärpänen, eli hän avaa kirjassa vanhempiensa taustoja varsinkin kolonialismin näkökulmasta.

Alexandra Fuller on kolmannen polven afrikkalainen. Hänen skotlantilaiset isovanhempansa muuttivat Keniaan 1930-luvulla, äiti Nicola syntyi sodan vuoksi Skotlannissa, mutta perhe palasi kotikonnuilleen heti sodan loputtua. Nicola tutustui mieheensä Timiin niinikään Keniassa, jossa he asuivat 1960-luvulla aikansa. Kenian-muistelmat keskittyvät tyypillisiin brittiläisiin ajanvietteisiin, mutta varsinkin hevoskilpailuihin, joihin Nicola aikanaan osallistui menestyksekkäästi. Krikettiä, pooloa ja rugbya pelattiin siirtomaa-aikaisissa kouluissa hurmoshenkisesti, ja perheet ajoivat joskus satoja kilometrejä nähdäkseen uusimpia brittifilmejä aidossa elokuvateatterissa.

Isä-Timillä oli haaveena saada oma maatila Afrikasta, ja pian Fullerin perhe muutti Rhodesiaan, jossa maa oli halvempaa kuin Keniassa. Rhodesia oli jo 1960-luvulla erittäin epäkorrekti maa, jossa asumisesta ei kannattanut huudella ulkomaailmalle, mutta Tim-isälle maatilaunelma merkitsi enemmän kuin maine. Alexandra kävi syntymässä Britanniassa kuten äitinsäkin, mutta vanhemmat olivat siellä onnettomia ja palasivat epävakaaseen Rhodesiaan vuonna 1971.

Tämä teos keskittyy enemmän suvun vaiheisiin Keniassa kuin Rhodesian sotaan ja sen jälkilöylyihin, joita käsiteltiin aiemmissa teoksissa. Myös vanhempien myöhempiä vaiheita ruoditaan, sillä he menettivät unelmiensa farmin Burma Valleyssä, Zimbabwen ja Mosambikin rajalla. Elämä Zimbabwessa osoittautui sietämättömäksi 90-luvulle tultaessa, ja pariskunta asui välillä Sambiassa, välillä Malawissa. Isä päätyi vuokraamaan tai omistamaan yhteensä neljä eli farmia, joista viimeisin tila Sambiassa on osoittautunut kestäväksi suunnitelmaksi. Kirjan nykyisyydessä jo eläkeikäiset vanhemmat viljelevät kaloja ja banaaneja, ja rajoittavat juomistaan illan cocktail-tunteihin ”unohduspuun” alla.

Tässäkin kirjassa kerrotaan niin rankoista menetyksistä, ettei ole ihme, että äiti-Nicolen mieli murtui monta kertaa. Hän kutsui olotilaansa ”wobblyksi”, eikä saanut ongelmiinsa ammattiapua vasta kuin viisikymppisenä. Sambiasta hänet lähetetään mielisairaalaan rajan taakse Zimbabween, koska ilmeisesti Lusakasta ei löydy tarvittavaa psykiatrista asiantuntemusta 1990-luvulla. Mielisairaalasaaga on lyhyt, eikä lainkaan karmiva, sillä Nicole on kiitollinen saamastaan avusta ja pillereiden valtavasta määrästä.

Kertojan suhde vanhempiin pysyy tiiviinä, vaikka välimatkaa heillä on tuhansia kilometrejä. Sain kirjasta vaikutelman, että Fuller on käynyt tapaamassa vanhempiaan eri Afrikan maissa enimmäkseen yksin. Hän muutti nuorena aikuisena Yhdysvaltoihin, jossa perusti perheen. Amerikkalainen perhe-elämä lienee ollut hyvin erilaista kuin hänen oma lapsuutensa Afrikassa, ja kirjoista olen saanut vaikutelman, että hänen on ollut vaikea sovittaa näitä kahta elämänsä juonta keskenään.

Muistelmatrilogian jälkeen Fuller on julkaissut vielä uuden omaelämäkerrallisen teoksen avioerostaan ja vuonna 2017 romaanin. Romaanin haluaisin lukea, sillä Fullerin kerronnallinen lahjakkuus on ilmiömäistä, eikä se tyhjenny näihin itseään toistaviin muistelmiin. Minua toisto kirjojen välillä ei haitannut siksi, että koin jo kolmatta kirjaa lukiessani kyläileväni pähkähullujen perheystävien luona.

Suosittelen muistelmasarjan lukemista oikeassa järjestyksessä, sillä tämä kolmas osa ei olisi läheskään yhtä viihdyttävä, ellei lukija tiedä, mitä ”that awful book” (äidin termi esikoiskirjalle) pitää sisällään. Toisaalta äidin haaveena oli kasvattaa yhdestä lapsestaan kirjailija, joten hän ei ole voinut kokonaan teilata tyttärensä menestystä.

Ja jos jotakuta kiinnostaa suomennokset, niin esikoisteos on ilmestynyt nimellä Ei hunningolle tänään vuonna 2003. Muita teoksia ei tietääkseni le suomennettu.

Maahaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 77/196: Kenia. Tämä siksi, ettei haavissani ole nyt yhtään kovin kiinnostavaa kenialaisteosta, kun taas Zimbabween haluan sijoittaa jonkun listallani olevan romaanin.

Moskeijan oopiumihuoneen kertomaa

Teos: Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar, 2011)

Käännös: Sanna van Leeuwen

Kader Abdolah (s. 1954) on iranilais-hollantilainen kirjailija, joka on valinnut kirjallisuuden kielekseen flaamin kielen. Hän on julkaissut parikymmentä teosta 1990-luvun alkupuolelta, ja hänen kansainvälisesti tunnetuin teos, Talo moskeijan vieressä, julkaistiin alkukielellä v. 2005.

Teos taitaa painettuna olla jo antikvariaattien aarre, mutta löysin sen BookBeatista. Mikään kirjan nimessä tai kannessa ei erityisesti houkutellut minua, ja tieto, että teos kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ei myöskään saanut aikaan uteliaisuutta. Olen takavuosina Pakistanin historian tutkimisen lisäksi lukenut lähes kaiken saatavilla olevan kirjallisuuden naapurimaista Afganistanista ja Iranista. Mailla on kompleksinen suhde toisiinsa, koska ne joutuivat kaikki kylmän sodan käsikassaroiksi.

Lähdin lukemaan teosta matalin odotuksin, mutta tarina vei minua kuin pässiä narusta, eikä kirjaa voinut jättää kesken. Kyseessä on pohjoiseen Iraniin, Senejanin pikkukaupunkiin sijoittuva perhedraama, jossa kolme veljestä jakavat ikivanhan sukutalon. Yksi heistä on imaami, toinen muezzin eli rukouskutsun huutaja ja kolmas mattokauppias. Mattokauppias Agha Dzan on tarinan avainhenkilö, joka mahdollisesti nauttii kaupungissa enemmän arvostusta kuin mukavuudenhaluinen ja vanhakantainen imaamiveljensä.

Tarina alkaa vuodesta 1969 ja amerikkalaisten kuun valloituksesta, mikä laittaa myös iranilaisten päät sekaisin. Myös moskeijan residenssiin salakuljetetaan TV, vaikka imaami julkisesti saarnaa television synnillisistä vaikutteista. Ei kulu kauaa siitä, kun shaahin länsimieliset joukot saapuvat paikkakunnalle perustamaan naistenklinikkaa, teatteria ja kirjastoa. Elokuvateatteri saa aikaan niin vahvaa protestia uskovaisissa, että hanke jäädytetään ainakin hetkeksi mellakoiden pelossa. Leffateatterit palavat maakunnissa jo ennen vuoden 1979 vallankumousta, mutta kirjan perheen Nusrat-serkku päätyy itse Khomeinin hovikuvaajaksi.

Moskeija ja sukutalo ovat oma toimijansa, jolla on paljon persoonallisia piirteitä. Kymmenet eri muuttolintulajit pysähtyvät sen räystäillä matkalla etelään, kirjastossa luetaan enemmän eroottisia säkeitä kuin haditheja, kellarissa on aarrearkku, joka on täynnä edesmenneiden imaamejen sandaaleja. Oopiumihuonetta on joskus käytetty enemmän miesten seurusteluhuoneena, mutta tarinassa se on paikka, jonne kuolevia tuodaan kivunlievitykseen. Ehkä kaupungissa ajatellaan, että oopiumin käytöstä poistuu synti, jos sitä poltetaan moskeijan hiililampussa.

Abdolah on varsinkin henkilöhahmojen rakentajana täysi virtuoosi. Eniten minua huvittivat suvun ”isoäidit” Golabeh ja Golbanu, jotka eivät olleet kenellekään sukua, vaan ikääntyneitä palvelijoita, jotka olivat uskollisesti lakaisseet moskeijan pihan roskia kaksi kahdenkymmenen vuoden sykliä. Heille oli kerrottu, että kahdenkymmenen vuoden kuuliaisuus voi johtaa pyhiinvaellusmatkaan Mekkaan. Heillä oli myös yhteinen salarakas, joka vähän ennen kuolemaansa päätti toteuttaa naisten hartaan toiveen. Niinpä mummot lähtevät matkaan salamyhkäisesti, ja suvun talous on kaatua jo heidän ensimmäisinä poissaolonsa päivinä. Matka ei sitten suju kuten kotiväki odottaa, vaan Jumalaa pelkäävät vanhukset järjestävät isäntäväelleen varsinaisen källin.

Seksiä ja seksuaalisuutta Abdolah käsittelee avoimen rehellisesti. Varsinaista päänvaivaa Iranissa on aiheuttanut shiamuslimien väliaikaisen avioliiton käsitys, ja näin uskonnollisilla alueilla on esiintynyt enemmän ”naistenvaivoja” (lue: sukupuolitauteja). Tässä varsinkin imaamit ovat innokkaita palvelustyttöjen ja leskinaisten liiviin uijia, ja heidän valtaansa tällä saralla on vaikea kyseenalaistaa. Samaan aikaan alueelle marssii Teheranista naisia, joilla on nailonsukat, läpinäkyvä hoitajantakki, ja jopa porttojen portto, shaahitar Farah Diba tulee vierailulle kaupunkiin. Ihastusta minussa herätti, että myös lempirunoilijaani Forugh Farrokhzadia siteerataan ja hänen rooliinsa naisten vapauttajana viitataan.

Huumori teoksessa ymmärrettävistä syistä vähenee, kun päästään vallankumouksen tosi toimiin. Teos etenee kronologisesti, mutta siinä tehdään välillä pitkiäkin loikkauksia. Rikki revitty suku asettuu asumaan etäälle toisistaan, osa ulkomaille, ja minun oli vaikea hahmottaa, mihin ajanjaksoon sukulaisten välien selvittely Agha Dzanin kotikylässä sijoittui. Loppuvaiheessa teosta puhutaan jo talibaneista, joten sijoitin päätöksen 1990-luvun loppuun.

Kirja siis kertoo konservatiivisen ja uskonnollisen suvun tarinan, jolla on pitkä kytkös legendaarisen Qomin seminaariin. Suvun miehet ovat kuitenkin imaameina keskinkertaisia, eikä heidän uskonnollisuutensa ole kovin hengellistä. Qomista imaamin tytärtä tulee kosimaan tulisieluinen nuori imaami, joka myöhemmin hylkää vaimonsa liittyäkseen Khomeinin lähipiiriin. Ennen vallankumousta kaksi serkusta ajautuvat vasemmistopiireihin, ja heistä Shahbal-niminen kirjoittajamies jää eloon ja pääsee muuttamaan Eurooppaan. Imaamin leskestä tulee vanhemmilla päivillä Teheranin naisvankilan kuulustelija -asema, jossa hän kokee saavansa arvostusta enemmän kuin ”miehelässä” koskaan. Kotiin Senejaniin jääneestä väestä kukaan ei sydämessään kannata Khomeinia, vaikka kaikki joutuvat tavalla tai toisella tanssimaan hänen pillinsä mukaan.

Tätä kirjaa lukiessani mieleeni tuli parikin teosta, joita lukiessa koin vastaavia oivalluksia. Vastikään lukemani Alice Zeniterin Unohtamisen taito, joka kertoi algerialaisen siirtolaissuvun tarinan, oli yhtä tiiviisti punottu kertomus muslimimaan lähihistoriasta. Tunnelmien tasolla liikuttiin välillä yhtä pakahduttavissa sfääreissä kuin Orhan Pamukin teoksessa Lumi. Tuo teos sijoittuu myöhemmän ajan Turkkiin ja on terrorismiin kietoutuva rakkaustarina, mutta luonnon ja sulkeutuneen pikkukaupungin tunnelmat olivat lähes identtisiä. Jos tämä teos kolahti minuun samalla intensiteetillä kuin Lumi, jota pidän toistaiseksi Pamukilta lukemistani teoksista parhaana, silloin romaanin on pakko olla vaikuttava.

Myös Bazar-kustantamolta lukemistani teoksista tämä kuuluu parhaimmistoon. Toivon mukaan kirja saisi e-painoksena enemmän lukijoita, sillä sen aihe ei ole vanhentunut yhtään sitten sen julkaisun.

Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.

Vapaakaupungista mielen vankilaan

Teos: Jussi Sudenlehti: Christian (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

Christian on elämäänsä kyllästynyt psykoterapeutti, joka asuu Turussa, mutta on kasvanut Kööpenhaminan Christianiassa, vapaassa kaupungissa. Hän saa asiakkaakseen itseään hieman nuoremman Anan, jolla on pakkomielle sukunsa tarinaan, aina Krimin sotaan saakka. Anan pakkomielteenä on luoda elämälleen koherentti tarina, ja hän selittää taipumuksiaan hyvin kaukaisilla tapahtumilla.

Kyseessä on esikoisteos, sukutarina ja historiallinen romaani, joka ulottuu kolmelle mantereelle, moniin kaupunkeihin ja kolmelle vuosisadalle. Pääpaino tarinassa on kuitenkin nykypäivässä ja Christianin ja Anan suhteessa, joka jo lähes alkumetreiltä muuttuu epäeettiseksi. Vaikka rakkaussuhde jää lyhyeksi, Christian jää Anan tarinan vangiksi. Hän jatkaa elämäänsä epätyydyttävissä, lyhyissä naissuhteissa ja tylsistyy kuoliaaksi asiakastapaamisissa.

Kaikkeen tähän punoutuu miehen psykoanalyyttisen mentorin, ”esi-isä” Tobias Wallgrenin murha. Wallgren on ollut Turussa kontroversielli hahmo, psykoanalyytikko ja äärioikeistolainen ajattelija, joka on radikalisoitunut ennestään viime vuosina. Hänet löydetään pää sahattuna ja sen tilalle asetetun hirvenpään kanssa. Koska Christian tunnetaan hahmoterapian guruna, hänet kutsutaan avustamaan poliisia murhan ratkaisussa.

Sukutarina ja historiallinen romaani siis taipuu loppua kohti tähän päivään sijoittuvaksi dekkariksi, johon ilmaantuu myös perinteinen poliisitutkinta. Paikoitellen koin, että kerroksia oli liikaa, mutta koukutuin tarinasta Christianiasta – paikasta, joka on ollut itsellenikin merkityksellinen, vaikken ole siellä asunutkaan. Christianin tietynlainen neuroottisuus on mahdollisesti epävakaan lapsuuden perimää, sillä hänelle vaihtoehtoisessa vapaakaupungissa asuminen oli aikanaan traumaattista. Perheen äiti tosin oli vastuullinen vasemmistolaisaktiivi, ja keskitti energiansa luontopolkujen järjestämiseen kommuunin lapsille. Äiti lopulta matkustaa takaisin Suomeen poikansa kanssa, ja jättää isän esittämään Trotskya Pusher Streetin baarien nurkkiin.

Kirjassa tutkitaan kaupunkien kollektiivisia tajuntoja, ja sukupolvien yhteisiä merkityksiä. Christianin suomalaiselle sukupolvelle on merkityksellistä hankkia ylihintaisia lippuja Bruce Springsteenin keikalle ja kasvattaa chiliä omassa keittiöpuutarhassa ennen eläkkeelle jäämistä. Eksentrisen lapsuuden jälkeen miehellä itselläänkin on pyrkimyksiä tavallisuuteen, mutta silti hän saa noottia taloyhtiössä sääntöjen rikkomisesta. Hän pelkää muistuttavansa liikaa karismaattista poliittista saarnaajaisäänsä, vaikka on yrittänyt pehmentää persoonaansa porvarillisen ammatinvalinnan kautta. Samalla hän kaipaa 1970-luvulle, aikaan, jolloin kaikkiin aterioihin tungettiin herne-maissi-paprikaa ja jolloin viiniä juodessa ei tarvinnut tuntea rypälelajeja.

Koska kirjaa voi lukea monella tasolla ja monen genremäärittelyn kautta, se myös voi karata lukijaltaan. Itsekin kuuntelin tätä nopeutettuna äänikirjana – nopeutettuna siksi, että puolen välin jälkeen teoksen runsaus hieman puudutti. Koin Anan tarinan vastustamattoman hurmaavana, mutta lopulta se jää koristeelliseksi kulissiksi, eikä lukija voi olla varma, oliko tuota ihmeellistä naista lopulta olemassa. Terapeutti on ainakin tässä akuutin terapian tarpeessa, ja hänen ammatillisuutensa tuntuu ulkokultaiselta.

Suosittelen teosta henkilöille, jotka rakastavat kaupungeissa flaneeraamista, sillä koin Sudenlehden vahvuudeksi kaupunkien arjen ja baarielämän kuvauksen. Varsinkin Turun sataman baarien yöt vakuuttivat rosoisuudellaan, ja olin melkein hengästyä Kakolanmäen ja Samppalinnanmäen portaissa. Sudenlehden Turku on moni-ilmeinen, eikä ainakaan liian elitistinen, vaan siellä yksinhuoltajien yhdistys nousee boikotoimaan äänekkäästi naisvihaista uutuusromaania, eikä kosteiden iltojen suosikki ole merkkishampanja vaan kaskijallu.

Turun ja Köpiksen lisäksi kirjassa seikkaillaan New Yorkissa, Berliinissä, Pariisissa ja Barcelonassa, eri vuosikymmenillä. Sukutarinat eivät ainakaan jää perinteisen ”suomitunkan” tasolle, vaan niihin lomittuu yllättäviä kohtaamisia. Kaikkien juonen vaiheiden välille ei kannata edes yrittää löytää loogisia yhteyksiä, vaan kirjasta saa eniten irti, jos vaan antautuu sen tapahtumisen ylenpalttiseen virtaan.

Teos ei taas luultavasti aukea perinteisten historiallisten romaanien ystäville, mutta ei se ole hirveän kokeellinenkaan. Hybridi kerronnallinen tekniikka jopa hämmensi minua, koska en tiennyt, luinko ns. taideproosaa vaiko toiminnallista dekkaria. Kirja siis luultavasti hurmaa määrittelyn mahdottomuudellaan tai jättää lukijansa kokonaan kylmäksi. Minua tämä teos viihdytti ja ilahdutti kovasti, mutta en tiedä, muistanko siitä paljoa ensi viikolla tai vuonna. Suurella todennäköisyydellä se tulee saamaan ristiriitaisia arvioita ja ainakin jonkun kirjallisuuspalkinnon, sillä tämäntyyppiset ambivalentit, rajoja ylittävät teokset ovat kilpailuehdokkaiden peruskauraa.

Toivo kulkee turbaani päässä

Teos: Jagmeet Singh: Love & Courage: My Story of Family, Resilience, and Overcoming the Unexpected. (Simon & Schuster, 2019)

Joku blogiani pidempään lukenut saattaa tietää, että minulla on outo fiksaatio Punjabin sikheihin, millä ei ole mitään kokemusperäistä pohjaa. Ensimmäinen muistoni monikulttuurisuudesta tosin liittyy Lontoon turbaanipäisiin bussikuskeihin, ja 90-luvulla rakastuin Englantilainen potilas-leffan Kipin hahmoon, mutta en ole tuntenut läheisesti sikhejä, sen sijaan enemmänkin Punjabin muslimeja ja kristittyjä, ja jopa hinduja. Kokemukseni Punjabista ovat Pakistanin puolelta, josta hindut ja sikhit enimmäkseen pakenivat vuonna 1947. Punjab on väkivaltaisesti hajotettu maakunta, jossa kahtiajaon haavat eivät vieläkään ole täysin parantuneet.

Ehkä Punjab kuitenkin on henkinen kotini, ja sekin on outoa, koska en suoranaisesti koe kiintymystä tuon maatalousvoittoisen maakunnan loputtomiin, alaviin peltoihin. Rakastan punjabilaisia, mutta en ole rakastunut heidän hoodeihinsa. Intiassa ja Pakistanissa kun on molemmissa huomattavasti kiinnostavampiakin seutuja maisemien näkökulmasta.

Kanadalainen poliitikko Jagmeet Singh (alias Jimmy Dhaliwal, s. 1979) on toisen polven maahanmuuttaja, jonka molemmat vanhemmat ovat muuttaneet maahan Intian puoleisesta Punjabista. Vanhemmat tapasivat Kanadassa isän intialaiseen lehteen laittaman deitti-ilmoituksen kautta; hänen äitinsä oli muuttanut maahan opettajan työn perässä samalla kun isä tuli harjoittelemaan lääkärinopintoja varten. Kumpikaan vanhemmista ei luonut satumaista uraa ensi metreillä, vaan perheellä oli toimeentulovaikeuksia niin, että Jagmeet-kuopus vietiin takaisin Intiaan isovanhempien luo elätettäväksi.

Jagmeet Singh ei ainakaan ole poliittinen broileri, vaan hän lähti politiikkaan keski-iän kynnyksellä veljensä painostuksesta. Vuonna 2017 hänestä tuli New Democrat-puolueen puheenjohtaja ja kansanedustaja. Tätä ennen hän on toiminut Torontossa asianajajana, ja hänen työnsä on keskittynyt pitkälti kansalaisoikeuksiin. Poliittisen uran taustalla on sikhien heräävä tietoisuus lähihistorian varjoista, varsinkin 1980-luvulla tapahtuneesta sorrosta. Myös viime aikojen asenneilmapiiri on vaikuttanut negatiivisesti sikhien asemaan, sillä heitä usein pidetään islamistisina terroristeina ulkomuodon vuoksi. Jopa Kanadassa, jossa kansan yleinen tietoisuus etnisistä eroista on korkea, sikhimiehet saavat usein kärsiä terrorismisyytöksistä, joihin heillä ei ole osaa eikä arpaa.

Jagmeet Singhin perheessä pyrittiin maahanmuuton alkuvaiheessa sulautumaan anglokulttuuriin niin, että lapsilla oli toiset nimet, Jimmy, Mona ja Gary. Hänen isänsä leikkasi hiukset ja lopetti turbaanin käytön. Identiteetin muutos johti myös lähempään tuttavuuteen kuningas alkoholin kanssa, ja pian perheen elämä oli kokonaan isän juomisen leimaamaa. Kirjan keskeinen teema liittyy kanadalaisen yhteiskunnan auttamisen logiikkaan: Jagmeetin isä juo itsensä miltei ennenaikaiseen hautaan, mutta menetettyään kaiken hän pääsee korkealuokkaiseen hoitoon, jonka jälkeen hän onnistuu saamaan takaisin lääkärin oikeutensa. Vanhemmat eroavat, mutta palaavat yhteen eläkeiän kynnyksellä. Ennen tätä Jagmeet toimi nuoremman veljensä huoltajana, koska veli ei kestänyt kotona asumista. Sama veli on miehen poliittisen uran takapiruna, ja tämän uppoutuminen sikhikulttuuriin on syvällisempää kuin Jagmeetin oma.

Kiinnostavinta teoksessa on tarina sikhien identiteettipolitiikasta, ja siihen liittyvistä sosiaalisista ongelmista. Sikheillä maallistuminen on tuonut monenmoisia vaikeuksia, eikä sikhiyhteisöjen ylläpitäminen ole ollut helppoa edes moniarvoisessa Kanadassa. Myöskään Jagmeetin suvussa sikhi-identiteetin ylläpito ei ole ollut aina keskiössä, ja varsinkin isän puolella materiaaliset arvot merkitsivät enemmän kuin juuret ja historia. Miehen äiti taas profiloituu kotikutoisena älykkönä, joka tunnustaa oman kulttuurinsa feministisiä piirteitä. Sikhismissä naisen asema on ”täydellisempi” kuin miehen, mutta samalla naisen paikka lasten kasvattajana on keskeinen. Tämä nuori maailmanuskonto on todella huonosti tunnettu, mutta olen vaikuttunut sen rauhanomaisesta viestistä.

Teos Love & Courage ei ole tyypillinen poliitikon omaelämäkerta, vaan siinä käsitellään enimmäkseen nuoren sikhimiehen kasvua kahden kulttuurin välissä ja varsinkin addiktion vaikutuksia perheeseen. Perhetaustansa vuoksi Singh on todella kasvanut ymmärtämään yhteiskunnan reuna-alueita, ja hänellä on kyky murtaa etnisyyteen liittyviä stereotyyppejä. Sain kirjasta samanlaisia viboja kuin äsken lukemastani, myös Punjabin sikheistä ja alkoholismista kertovasta singaporelaisromaanista Inheritance, jossa perhe on myös tuuliajolla individualistisia arvoja korostavassa kulttuurissa. Singh tosin kertoo pikkukaupunkien Kanadasta, jossa naapurien vieraantuminen toisistaan ei ole niin pitkälle kehittynyttä kuin ultramodernissa, urbaanissa Singaporessa. Kanadasta voi löytyä paljonkin yhteisöllisiä ja lähimmäisrakkaita taskuja, kuten vaikka New Democrat-puolueesta, jota pidetään vakavana kilpailijana Justin Trudeaun liberaaleille.

Minulla on maahaasteessa Kanada-kohtaan useampi kandidaatti, ja blogiteksti yhdestä Alice Munron novellikokoelmasta on ollut jo pari kuukautta työn alla. En aina jaksa kirjoittaa arvioita novelleista, koska niiden tiiviit maailmat eivät tunnu mahtuvan yhteen arvioon, ja sellainen arvio yleensä vaatii minulta paljon enemmän kuin romaanin tai non-fiktion läpikäyminen. Joten saatan vaihtaa Kanada-kohdan tähän teokseen, joka kyllä ilmentää aivan ilmiömäisesti kanadalaisen nykykulttuurin kerroksellisuutta. Munron teoksethan keskittyvät enemmän aikaan, kun Kanada oli lähempänä anglokulttuuria ja enimmäkseen valkoinen. Se Kanada, jota itse tunnen, on nimenomaan aasialaisten maahanmuuttajien Kanada.

Syrjäseudun vanhus on subjekti

Teos: Soili Pohjalainen: Valuvika (Atena, 2019)

Arttu on omillaan pärjäävä leskimies jossain Pohjois-Karjalassa, Joensuun ja Ilomantsin välimaastossa. Hänen perikuntansa on valunut vuosien varrella kokonaan pääkaupunkiseudulle, ja yhteyttä pidetään enimmäkseen velvollisuudentunnosta. Paikka palvelukodista on jo työn alla, ja kun kyliltä soitetaan miehen puolialastomista pankkikäynneistä, suvun on tehtävä interventio ukin arkeen.

Paikan päälle lähetetään tyttärentytär Maria, jonka työkiireet helpottavat äkillisen irtisanoutumisen vuoksi. Maria on lapsuudessaan viettänyt paljonkin aikaa susirajan mummolassa, vaikka ukki on aina ollut ”ihmisperse”, kunnolla valuvikainen. Isovanhempien avioliitto on ollut perinteinen, mutta Anna-mummo on onnistunut pitämään Artun aisoissa maanisella mankeloinnilla ja mustaherukkamehun keitolla. Annan kuoltua meininki kotitilalla on löystynyt, ja pihalla viljellään jo oluttölkkejä.

Arttu on hahmona sielukas paskiainen, joka onnistuu saamaan vieraat puolelleen jallupullon voimalla. Miehen kotoa löytyy aina uskomaton määrä alkoholia, ottaen huomioon, kuinka kaukana lähimmästä jakelupisteestä hän asuu. Mitsubishi Carisma kulkee vielä, eikä Maria saa miestä raahattua terveyskeskukseen ajokortin pitämisen väliaikakatsaukseen. Sen sijaan Keno-kupongin vientiin on aina aikaa, eikä eltaantuneen hajuisessa kyläkaupassa pihistellä, kun lapsenlapsi tulee kylään. Kun tämä vielä onnistuu pamahtamaan paksuksi, uutisen kunniaksi pappa onnistuu kaivamaan jostain vunukan suosimaa Pappagallon sitruunasorbettia. Pappa osaa siis hurmata, jos sille tuulelle sattuu. Muuten ollaan kuin ellun kanat, eikä hänen elonsa sovi minkään sosiaaliviranomaisen normistoon.

Pidin kirjasta aivan pidäkkeettömästi kielellisen ja tunneilmaisun tasoilla. Sukuromaaniksi teos on myös sopivan ilmava, eli siinä ei kaiveta jokaista kipeää salaisuutta vuosien takaa. Vanhoja valokuvia tutkitaan jo jossain vaiheessa kyllästymiseen saakka, mutta sellaista meno useimpien mummoloissa on. Teoksena Valuvika lainaa kyllä jotain Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalta, mutta tämä karjalaispappa ei ole yhtä kunniallinen eikä itsetyytyväinen kuin hän. Hän on sössinyt asioita aikanaan kunnolla, ollut jopa yhteiskuntapalvelusta suorittamassa Seutulan lentokentän rakennustyömaalla. Kännissä on ajeltu eikä vaimon pitokaan ole aina ollut priimaa.

Kirja varmasti herättää ajatuksia vanhuspalveluista, ja vanhuksista, jotka välttelevät niiden piiriin joutumista tappiin saakka. En luonnehtisi romaanin Arttua onnelliseksi vanhukseksi, ja varsinkin teoksen alkukohtaus, jossa Maria saapuu tuuliseen tupaan, oli melkoista tykitystä. Krapulasta vihreä, huonokuntoinen vanhus siivottomassa torpassa on näky, jonka suurin osa meistä varmasti haluaisi ohittaa. Toisaalta Marian oma todellisuus, jossa aviomies saa romahduksia työpaikalla tehdystä kopiopaperin käytön Excel-taulukoinnista, ei sekään lupaa paljoa kansakuntamme tulevaisuuden suhteen. Viihdyin paremmin teoksen Pohjois-Karjalassa kuin espoolaisessa hyvinvointihäkissä.

Blogini pidempiaikaiset seuraajat tietävät, että luen jokaisen Pohjois-Karjalaan sijoittuvan romaanin, joka eteeni tulee, jopa sota- ja eräkirjat. Valuvika on Karjala-genren hiomaton helmi, joka riemastuttaa ja raivostuttaa samaan aikaan. Myös hänen esikoisteoksensa Käyttövehkeitä oli mainio, mutta tämä teos kolahti minuun enemmän johtuen omasta henkilöhistoriastani ja rehellisestä ”biasista”. En ole pohjoiskarjalainen, mutta veri vetää kovasti sinne päin, ja jopa tämän teoksen verevä inhorealismi sai minussa aikaan suurta nostalgiaa ja kaihoa.

Toki teos kertoo myös kolmikymppisten uraihmisten paineista, lapsettomuudesta ja lapsenteosta, ja mukaan mahtuu myös maltillinen annos ilmastoahdistusta. Uskon, että teos tulee ilahduttamaan niin nuorempia kuin varttuneempia lukijoita sukupuoleen ja säätyyn katsomatta. Ehkä jopa toivoisin saagalle jatkoa, vaikka Pohjalaista en tähänastisen otoksen pohjalta populistisena kirjasarjojen tuotteistajana osaa kuvitella.