Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Minulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

Huonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Mainokset

Karjalaisen väliverhon kertomaa

Ruotsalainen Anne Swärd on minulle uppo-outo kirjailija, ja löysin hänen uusimman teoksensa Vera (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) aivan sattumalta. En lukenut kirjasta yhtään arviota ennen siihen tarttumista, enkä kansitekstinkään perusteella osannut arvata, kuinka väkevästä tarinasta oli kyse. Kirjan nimestä tuli automaattisesti mieleen venäläis-ranskalainen Andrei Makine, jonka parhaimmistoon kuuluu myös suomennettu romaani Vera (2005, ranskaksi teos tunnetaan nimellä La femme qui attendait).

Makine-viboja kirjassa lisäsi myös päähenkilön erikoinen sukutausta, ja synnyinkodin karjalainen verho, jonka takana tapahtuu lapsen silmille sopimattomia asioita. Karjalainen verho on kai käspaikka, perinnekäsityö, joita on hyvin saattanut kulkea merimiesten matkassa Ranskan satamakaupunkeihin. Venäjän ja Karjalan asema romaanissa jää muuten marginaaliseksi, muttei merkityksettömäksi.

Teos kertoo siis nuoresta Sandrinesta, Etelä-Ranskan satamakaupungissa syntyneestä pakolaisnaisesta, jonka äiti on vastarintaliikkeen aktivisti. Sataman sivukaduilla on naisten universumi, jossa merimiehet, isäehdokkaat ja aviomiehet, käyvät vain kyläilemässä. Sandrinen mummo ja äiti ovat ompelijoita, joiden asiakkaista on tullut välillä rakastajia. Äiti onnistuu tekemään kolme tytärtään saman puolalaisen merimiehen kanssa. Vanhempien suhde on myrskyinen, mutta Ranskan tultua natsien miehittämäksi isä ehdottaa perheen piiloutumista hänen kotikyläänsä, vuoristo-Puolaan.

Sandrinen isoisä on karjalainen ja mummo berberi, äiti näiden jälkeläinen ja isä puolalainen. Isä on kotikylässään persona non grata, koska hän on hylännyt ensimmäisen perheensä ja lähtenyt merille. Hän kirjaimellisesti dumppaa uuden ummikkoperheensä umpimieliseen kylään, ja lähtee jatkamaan kulkurielämäänsä muuanne. Äidin vastarintaliiketouhut ovat Puolassa vielä vaarallisempia kuin Ranskassa, ja perheen tilanne vaikeutuu, kun SS ja Gestapo perustavat tukikohtansa läheiseen hiihtokeskukseen.

Kirjassa on kaksi ulottuvuutta, aika ennen Ruotsiin pakoa ja aika Tukholmassa rikkaan perheen lapsivaimona. Jäin enemmän sota-ajan kertomuksen pauloihin, ja sydämeni jäi ehdottomasti panttivangiksi tuonne Puolan vuorille. Olen tässä etsinyt jotain Puolasta kertovaa historiallista romaania, ja olisin halunnut lukea jotain tällaista ajaessani äskettäin kaksi kertaa Puolan läpi, mutta ”tilaus” saapui hieman myöhässä.

Ilmeisesti Puolasta kerättiin naispuolisia sodan urheja pakolaisiksi Ruotsiin toisen maailmansodan päätyttyä. Natseja pakoon päässyt Sandrine päätyy sattumalta ja väärällä identiteetillä bussiin, joka vie hänet meren yli ruotsalaiseen kylpylähotelliin, jossa pakolaisnaisia kotoutetaan uuteen todellisuuteen. Hyvinvoiville ruotsalaisille tämä on ainoa konkreettinen ikkuna sotaan.

Sandrinen päätyminen tukholmalaiseen aatelisperheeseen, Cédereille, on oma onnettomuutensa, ja kirjan tarkoituksena on kai kuvata henkistä vankilaa, joka voi ilmaantua keskelle suurinta rikkautta ja hyvinvointia. Vuonna 1945 Céderit edustavat jo menneen maailman arvoja ja ehdotonta taantumusta, mutta sen naiset vielä pohtivat, onko naisen sopivaa esiintyä miehensä edessä housuasussa. Sandrinen, joka on synnyttänyt esikoisensa hääyönään, kouliminen salonkikelpoiseksi edustusvaimoksi ei edisty anopin ja kälyjen suunnittelemalla kaavalla.

Sandrinen lapsivuoteus on lääkkeillä huumattua, eikä hänen odoteta imettävän tai muuten hoitavan lastaan. Vaimon tehtävä on miellyttää miestään, mutta Ivan on vaikea mies tulla miellytetyksi, eivätkä hänen motiivinsa alaikäisen raskaana olevan pakolaistytön pelastamiseksi ole filantrooppiset. Äitiyden kuvauksena teos onkin äärimmäisen rankka, mutta onneksi se ei kerro pelkästään äitiydestä.

Enempi juonen paljastaminen olisi harmillista, mutta jäin pohtimaan näin runsaan historiallisen romaanin mahdollisuuksia ja sudenkuoppia. Itse luin kirjan aivan hurmioissani ja miltei yhdeltä istumalta, koska varsinkin sotateema, natsit ja Puola olivat minulle kirjan ”pihvi”. Yli puolet kirjasta kertoo Tukholmasta ja Cédereistä, ja jos kirja olisi kertonut pelkästään heistä, olisin varmasti pitkästynyt. Sandrinen hajoavaa mieltä Swärd kuvaa myös koskettavasti, ja tästä johtuen romaani päätyy heittelehtimään ajopuuksi Itämeren aalloille.

Kirjassa on elokuvallinen rakenne, jonka alkukohtaus on todella järisyttävä ja voimakas. En ole nähnyt Tohtori Zivago-leffaa, saati lukenut Pasternakin alkuperäisteosta, mutta ilmeisesti tunnelmissa on yhtäläisyyksiä. Uskoisin, että talvisen Tukholman saariston kuvaus inspiroi varsinkin ulkomaisia lukijoita, koska siinä päästään skandi-eksotiikkaan. Toisaalta myös Tukholman tunnelmissa on jotain venäläistä, ja ilmeisesti tässä kuvattavan Céderin suvun tausta on osittain venäläinen. Sandrinen miehen nimi on Ivan, ja tämän avioliiton ulkopuolella syntyneen siskopuolen, keittäjättären, Vanna. Perheen elämäntyyli ei tosiaankaan vaikuta periruotsalaiselta, vaan vaikuttaa, että se on siirtänyt pietarilaisen hienostuneen ja paheellisen huvimaailmansa luterilaiseen kansankotiin.

Vera ei ole sellainen historiallinen romaani, jossa selitettäisiin joka sukuyhteys ja jokaisen henkilön maahanmuuton syyt ja tausta. Tällaiseen pikkutarkkuuteen Swärd on liian taiteellinen. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään suvun kytköksistä, mikä on hyvä ratkaisu. Muuta historiallista tietoa ja taustaa romaanissa on yllin kyllin, mutta myös moni ilmiö (kuten tuo puolalaisten pakolaisuus) jää ulkomaiselle lukijalle hieman mystiseksi.

Emotionaaliselta vaikuttavuudeltaan romaani ”kolahti” minuun yhtä voimallisesti kuin Andrei Makinen parhaat, mutta kielen ja rakenteen tasolla olisin toivonut siltä hieman yksinkertaisempaa (tarinallisempaa) ilmaisua. Usein juuri ranskalaisissa romaaneissa (joihin Makinen tuotannon luen) vähempi on enempi, kun taas meillä Pohjoismaissa tarinan kerronnan rakenteet ovat monisyisempiä. Itse hieman väsähdin kirjaa lukiessa viimeisen neljänneksen aikana, ja koin, että sen loppuosa ei säilyttänyt samaa intensiteettiä kuin varsin dynaaminen alku.

Tämä on kuitenkin tarina, joka ei helpolla pyyhkiydy mielestä, ja minussa se herätti monia kysymyksiä varsinkin toisen maailmansodan aikaisesta pakolaisuudesta läpi Euroopan. Se on yleiseurooppalainen tarina, joka yhdistää sujuvasti itää ja länttä. Temaattisesti siis hulppea, rajoja rikkova ja universaali. Kirja, joka matkustaa jäniksenä maasta maahan, eikä koskaan jää tullissa kiinni.

Savossa persaukset ovat lohnakat

Ei ole koskaan liian myöhäistä rakastua murrekirjallisuuteen. Mutta jos epäilet, ettei sellaista retkahdusta pääse tiellesi sattumaan, silti kannattaa tutustua Antti Heikkisen kirjalliseen tuotantoon. Itse olen tietääkseni lukenut kaikki hänen fiktiiviset teoksensa, jotka sijoittuvat Ylä-Savoon. Niistä tuorein, Mummo (WSOY, 2018), on historiallisin ja sävyltään vakavin, vaikka sen hahmoilta pääsee välillä suusta verbaalista ilotulitusta.

Heikkinen ei tuota fiktioissaan murrepuhetta kokonaisten lauseiden tasolla, mutta hänen savon murteiden sanavarastonsa on erittäin antelias. Teosta lukiessani kirjoitin ylös ”best of”-kokoelmaa, eli sanoja, joiden merkitystä en ilman lauseyhteyttä olisi voinut arvata. Ruttelo, simpsake, päkätti, myrnäyttää, jelvistellä ja kutvelehtia ovat taas uusia lisäyksiä äidinkielemme sanastoon. Ja toki on muistettava, että akanmäräntö piäsöö naimisiin sutjakammin, jos sen persaukset on lohnakat.

Teoksessa on neljä sukupolvea, joista toisen eli Maija-mummon elämää seurataan kehdosta hautaan. Maija elää kukkeinta nuoruuttaan sodan varjoissa, ja päätyy jatkamaan suvun tilaa puhtaasta velvollisuudesta. Hän on saanut lapsen kasvatettavakseen nuorena, ja päätyy omapäisesti kosimaan Santtua, tilan väliaikaista renkiä, jotta lapsi saisi edes jonkunlaisen isähahmon. Teoksen toinen kertoja, Marja-Liisa, taas kipuilee äitikysymyksensä ja juurettomuutensa kanssa, vaikka on oppinut kutsumaan kasvattiäitiään äidiksi jo pienestä saakka. Marja-Liisan äiti Esteri on Maijan isosisko, joka mielenterveyssyistä ei ole pystynyt ottamaan vastuuta tyttärestään. Koko kylän korvissa Esteri on myös ”miehimys”, jolla juorutaan olevan suhde kunnalliskodin johtajattaren kanssa.

Odotin kirjalta jotain sydäntä lämmittävää lypsyromanssia, mutta sen eduksi voi heti mainita, että maatilan töitä siinä tehdään todella vähän. Heikkisen huomio keskittyy lähes kokonaan ihmissuhteisiin, ja siinä sivussa sota- ja poliittiseen historiaan. Pienellä savolaisella kyläkoululla tunnelmat kiristyvät isänmaan aatteen vuoksi äärimmäisyyksiin Lapuan liikkeen aikaan, jolloin kiihkeä IKL:läinen leskiopettaja alkaa vaatia kyläläisiltä muilutushenkeä. Kun Maijan isä Jooseppi ei suostu väkivaltaan kommunistishenkistä Penjamiini-serkkua kohtaan, joutuvat hänen lapsensa opetuksessa silmätikuiksi.

Mummon suvussa on tavallista enemmän salaisuuksia, ja tunneilmaisukin on keskenkasvuisen kolhoa. Sairaudet ja onnettomuudet riivaavat mummon läheisiä, vaikka suvun naiset ovat perinteisesti jatkaneet taikojaan maagisen pussukan välityksellä. Kun Marja-Liisa sairastuu teini-ikäisenä aivokalvontulehdukseen ja kuuroutuu melkein totaalisesti, Maija vaipuu synkän itsesyytöksen alhoon. Vammastaan huolimatta Marja-Liisa päätyy kuitenkin elämään täyttä ja värikästä elämää pornomallina, kommunistisen puolueen jäsenenä ja siirtolaisena Ruotsissa. Vasta Joonas-pojan syntymä avaa hitaan sovinnonteon mahdollisuuden äidin ja tyttären välillä, sillä biologista äitiyttä kokemattomalle Maijalle on ehkä tärkeämpää tulla kutsutuksi mummoksi kuin äidiksi.

Mummo kaataa raikkaalla tavalla stereotypioita savolaisuudesta ja maalaisuudesta. Vaikka Maija on hahmona kouluja käymätön ja nurkkakuntainen, ei hän kuitenkaan ole mikään maalaistollukka. Heikkinen kertoo terävästi nuoren naisen suhteesta maailmanhistoriaan, radiota kuunnellessa ja sotaa enteillessä. Yksi avainepisodi teoksessa on perheen kihlajaismatka Helsinkiin, jolloin Esteri-siskoa yritetään naittaa töölöläiselle Eero-maisterille. Helsingistä sisaruksille jää syvimmin mieleen Kyösti Kallion poismeno rautatieasemalla v. 1940, ja miehiin syvästi pettynyt Esteri kertookin maailmalle odottavansa edesmenneen presidentin lasta.

Teos on sen verran tiivis ja monipolvinen, ettei sitä missään nimessä kannata ahmaista yhdellä istumalla, kuten itse tein. Heikkinen ei myöskään suuremmin selittele kaukaisia tapahtumia eikä ilmiöitä, vaan lukijan vastuulle jää ottaa selvää asioista, joita hän ei tarinasta suoraan muista tai tunnista. Minusta suorastaan tuntuu, että pikalukijana ohitin joitain herkullisia yksityiskohtia varsinkin 30-luvulta, ja siksi koen, että tämän lämminhenkisen, mutta samalla haastavan teoksen voisi lukea toiseenkin kertaan.

80-luvulla syntyneeksi kertojaksi Heikkinen tuntuu tosiaan vanhalta sielulta, ja hänen kirjoissaan näkyy nimenomaan suullisen perimätiedon läsnäolo – eli teokset kertovat sellaisista elämän käänteistä, joista kirjailija ei voi oppia arkistoista tai muista kirjoista. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut vahvempana nykypäivän ja hänen oman ikäluokkansa kokemusten tasot, mutta minusta oli hyvä valinta, ettei Mummossa vatvottukaan kolmikymppisen miehen mummosuhdetta, vaan keskityttiin mummon niihin vaiheisiin, kun hän ei vielä ollut mummo.

My big fat communist family

Åsa Linderborg (s. 1968) on minulle ennalta tuntematon ruotsalaiskirjailija (ja toimittaja ja historian tutkija), jonka esikoisteoksen Minua ei omista kukaan (LIKE, 2008, suom. Leena Peltomaa) pelastin viime viikolla kierrätyshyllystä. Kirjaa kuvataan jo kannessa ”ruotsalaisen lapsuuskuvauksen klassikoksi” ja kansikuva viittaa syvään 70-lukuun. Kiinnostuin kirjasta siitäkin huolimatta, että se lupasi kertoa alkoholisti-isän kanssa kasvamisesta. Enemmän siinä tosin kiinnosti miehen yksinhuoltajuus aikana, jolloin miespuolisia yksinhuoltajia oli todella vähän.

Teos vie lukijansa Västeråsin teollisuuskaupunkiin, joka elää metallista. Åsan isä on metallikarkurimestari, jonka ammattiylpeys on valtava siitä huolimatta, että hän kokee olevansa tehtaan orja. Hänen kätensä ovat jo kolmikymppisinä kangistuneet lihakoukuiksi, ja hän pystyy rentoutumaan iltaisin vain alkoholin voimalla. Juominen pysyy aisoissa siihen saakka, kun keskiolutta saa ruokakaupoista. Kun oluen myynti kielletään, hän siirtyy kovempiin juomiin ja joutuu asioimaan Bolagetissa ruokatunneillaan.

Åsan äiti on isää koulutetumpi vasemmistoradikaali, joka lähtee toisen miehen matkaan tyttären ollessa viisivuotias. Eron alkuvaiheessa isä ja tytär jäävät kaksistaan, koska äiti ei halua riistää isältä lasta. Sekä isän että äidin suvut asuvat lähellä, ja tukiverkkoa riittää. Teoksen sivuhenkilöt ovatkin mahtavia, ja innostuin enemmän sukutarinasta kuin isän ja tyttären suhteen kuvauksesta. Iso, monikulttuurinen kommunistisuku veti minua puoleensa, ja varsinkin suvun kytkökset Neuvostoliittoon tuntuivat pikanteilta.

Tässä siis kaikki kirjan aikuiset ovat Säpon mustalla listalla, ja varsinkin äidin puolen sukulaisten on vaikeaa saada pysyvää työpaikkaa kontaktiensa vuoksi. Äidin suvun kommunismi on varsin kulturellia, kun taas isän suku edustaa perinteisempää, kotikutoista työväenkulttuuria. Materiaaliset arvot ovat isän suvussa keskeisiä, ja ihmisiä arvotetaan sen mukaan, kuinka hyvin he hoitavat talouttaan. Leffe-isä on tällä asteikolla toivoton tapaus, koska hän on juomisensa vuoksi aina veloissa.

Åsan elämässä tapahtuu käänne toisella kymmenellä, kun isän juominen ei enää ole boheemia eikä koomista. Jäin ihmettelemään sitä, kuinka vapaasti isä saa tarinassa jatkaa juopotteluaan – ainoa instanssi, jossa sosiaalitoimi puuttuu kaksikon elämään, on kohdassa, jossa isältä on kahdeksan kuukauden vuokrat maksamatta. Tosin varmasti noihin aikoihin niin Ruotsissa kuin Suomessa riittävän vanhemmuuden kriteerinä on ollut työssäkäynti, eikä huostaanottoja tehty kuin ääritapauksissa.

Linderborg kirjoittaa lapsuudestaan ilman itsesäälin häivääkään. Hän kirjoittaa päihdeongelmasta rehellisesti, tukeutumatta jälkiviisaaseen moralismiin. ”Kurjuuden kuvastoa” hän ei viljele, tässä isä on kova sisustamaan ja laittamaan kotia, vaikka asunnosta ei löydy puhtaita lakanoita. Tyttären hygieniasta huolehtivat lähinnä muut sukulaiset, ja hän käy viikottain tätinsä luona kylpemässä. Lähes kaikki muut lukemani kuvaukset (varsinkin suomalaiset) lapsuudesta alkoholistikodissa ovat olleet traagisia ja täynnä angstia, mutta tässä onnistutaan käsittelemään vaikeaa aihetta myös ilon kautta.

Luulen, että Suomi on ollut paljon konservatiivisempi maa 70-luvulla, ja alkoholin käyttöön on perinteisesti liittynyt kristillistä siveyspuhetta. Linderborgin kirjassa vanhemmat kapinoivat juuri kristillisyyttä vastaan, joten Åsan kiihkeä kommunistiäitikään ei pahemmin ota kantaa eksänsä juomiseen. Kukaan muu suvusta ei ole alkoholisti, eikä isän malli tartu tyttäreenkään.

Kirja on vahvasti yhteiskunnallinen, ja se kuvaa oivasti perinteisten työväenluokkaisten elinkeinojen katoamista. Omalla tavallaan se on myös tribuutti työväenkulttuurille: nakkikioskeille, kotiruoalle, kansansivistykselle, unelmille oikeudenmukaisuudesta. Yhtäkkiä 2000-luvulle tultaessa kaupunkikuvassa dominoivat kalliit lattebaarit, eikä isä-Leffe tiedä, mitä caffe latte on, vaikka heillä on italialaisia sukulaisia. Karvainen Guido-enokaan ei taida tarjota kahvia korkeasta lasista, mutta tuo auton kontissa muita erikoisherkkuja kuten kaktushedelmiä.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi niin asiasisällön kuin taiteellisen toteutuksen suhteen. Kymmenessä vuodessa kirjassa esitetty yhteiskunnallinen kritiikki ei ole millään muotoa vanhentunut, ja uskon teoksen puhuttelevan varsinkin kaikkia, jotka ovat eläneet 1970-80-luvuilla. Toki kirjassa on paljon Ruotsi-spesifejä yksityiskohtia, jotka eivät välttämättä avaudu, ellei ole maassa asunut.

Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.

 

Hölökyn kölökyn, käkikello!

Blogissani olen vuosien varrella keskittynyt enenevissä määrin pohjoiseen Suomeen sijoittuvaan kirjallisuuteen, jopa siihen pisteeseen saakka, että voisin perustaa erillisen kategorian ”pohjoisen kirjat ja väärinymmärrys”. Olen lukenut kaikkea muuta kuin saamelaiskirjallisuutta, ja siihenkin löysin äskettäin erinomaisen lukulistan Ylen Kirjojen Suomi-sivustolta. ”8 tärppiä saamelaiskirjallisuuteen” on nuoren runoilija-aktivisti Niillas Holmbergin luoma lista, jonka kautta moni kaltaiseni ummikko varmasti pääsee hyvin alkuun.

Peter Franzénin teokset edustavat varmasti pohjoisesta kertovissa kirjoissa sitä helpommin ymmärrettävää päätä meille, jotka emme ole pohjoisessa koskaan asuneet. Hänen uusin teoksensa Särkyneen pyörän karjatila (Tammi, 2017) on sävyltään erilainen kuin esikoisteos Tumman veden päällä (2010). Kirjassa matkataan 1950-luvulle, sukujuhliin, jossa vanhaemäntä Kaino täyttää kunnioitettavat kahdeksankymmentä vuotta. Kaino on nähnyt molemmat sodat, ja synnyttänyt esikoisensa Ernon yksin tilan läheisessä koivikossa. Kainon lapsista vain kuopus Eemeli on jäänyt tilaa pitämään, ja Kaino itse on joutunut puhumaan tälle emännän.

Eemelin ja Marin häistä on kulunut vain kolme viikkoa, ja Eemeli on jo onnistunut kännipäissään rikkomaan häälahjaksi saadun käkikellon. Pariskunnan avio-onni on ollut hataraa, sillä Maria ei houkuta sulhonsa kakkaiset kalsarit. Tosin Marin oma mainekin avioliittomarkkinoilla on kyseenalainen, onhan hän pahamaineinen parturi. Emännän paikka karjatilalla on tuonut hänen elämäänsä arvonnousua, ja sallii myös vapauden, koska vanhaemäntä on jo höperö ja isäntä nukkuu krapulaansa päivät.

Särkyneen pyörän karjatila on puolentoistapäivän romaani, jossa rapatessa roiskuu. Vävyillä ja miniöillä on sutinaa keskenään, viina virtaa, sukusalaisuuksia avataan, myös Pervitinin voimalla. Kuolleen Juho-papan tarina on ehkä herkullisin, vaikka Kaino on siirtänyt punikin kuvan tuijottamasta makuuhuoneensa piirongin päältä muualle. Juhon myöhäsyntyinen punikkius on kai häpeällistä, mutta enemmän muisteltavaa on hänen Amerikan-reissustaan. Vuoden metsätyötienesteillä saatiin yksi pojista oppikouluun ja papiksi lukemaan.

Minulla tuli tästä kirjasta mieleen kesäteatteri, ja kai tämä on jonkunlaiseksi puskafarssiksi tarkoitettukin. Suomi-iskelmä ja virret raikaavat, ja vaikka hahmoissa löytyy myös aitoa v-mäisyyttä, he eivät vaikuta kovin pitkävihaisilta. Pidin veijarimaisista tunnelmakuvista ja ajan hengestä, lusikkaleivistä, kettukarkeista ja konjamiinistä aamupuurossa. Joihinkin hahmoihin, kuten Saksasta palaavaan Laila-tätiin, olisin halunnut tutustua lähemmin.

Lappilaiseksi karjatilaksi miljöö vaikuttaa suht vauraalta: tilalla on jo vesiklosetti, ja lapsista suurin osa ajaa paikalle uuden karheilla autoillaan. Hopealusikoita, laatuposliinia ja pellavaliinoja pursuaa piirongin laatikoista, ja äpärälapsenlapsillekin on olemassa oma rahakätkö. Eemelin ja Marin talonpidon tyyli tosin herättää huolia vaurauden jatkumisesta.

Kirja on hyvin viihdyttävä, mutta ei varsinaisesti opettanut minulle paljoa uutta lappilaisuudesta tai sotahistoriasta. Teemojen tasolla tässä oli jotain samaa äskettäin lukemani Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanin Viktor Stanislauksen kolmannentoista sinfonian (2018) kanssa – molemmissa siis oli sodan aikana saksalaiseen rakastunut nainen, joka häpesi kohtaloaan. Kiinnostavaa huomata, kuinka eri tyylein ja keinoin samasta aiheesta voi kirjoittaa. Ahokummun teoksessa oli huomattavasti tarkempaa kerrontaa, mutta tunnelmien raskaus oli paikoitellen musertavaa. Franzén taas ei pahemmin möyri traumoissa, vaikka kaikkien miesten painajaisiin, riippuvuuksiin ja muihin henkisiin vammoihin kyllä viitataan. Vaikeimpia traumoja kuitenkin näytti olevan maailmannaisella Lailalla, jonka BMW päihitti kilpailussa veljien koslat.

Teos luultavasti miellyttää eniten hieman kirjailijan ikäluokkaa vanhempaa lukijakuntaa, ja nostalgikkoja, jotka kaipaavat yhtenäiskulttuurin aikaa. Teksti on jouhevaa, ja kielenkäyttö rehevän autenttista. Teos luultavasti jättää suurimman osan lukijoista hyvälle mielelle, jos he eivät ole erityisen herkkähipiäisiä sukupuolisiveyden suhteen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjan kannessa on kulkuneuvo”, koska pidän myös traktoria sellaisena.

Pitsistringeissä Ceaucescu Beachilla

Nuoruuteni mielenmaisemaan kuului Jyväskylän rantaraitin karut betonimaisemat, ja kiviveistokset, joihin joku angstinen ohikulkija kävi tägäämässä nimen Ceaucescu Beach. Teksti muistaakseni sai olla aika pitkään, koska 90-luvulla tägien kyttääminen tai poispyyhkiminen ei ollut yhtä tehokasta kuin nykyään.

Suomalais-romanialainen esikoiskirjailija Cristina Sandu (s.1989) vie meidät aikamatkalle kommunismin aikaiseen Romaniaan. Romaanissaan Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017) hän kertoo elämästä maalaiskylässä, johon 70- luvulla tulee vaalea, suomalainen miniä. Eeva ja Mihai saavat tyttären, Alba Julian, mutta naimisiin he pääsevät vasta vuosien päästä tyttären syntymästä, koska Ceaucescu on epäluuloinen seka-avioliittoja kohtaan.

Mihai on lupaava filosofin alku, mutta Romaniassa hän joutuu opiskelemaan taloustiedettä, koska filosofia ja psykologia ovat oppiaineina lakkautettu. Sitkeän kamppailun jälkeen hän pääsee seuraamaan perhettään Suomeen, jossa Supo on miehen liikkeistä kiinnostunut. Mihai etenee uudessa maassa filosofian professoriksi, jolla on ohjattavia myös Romaniasta. Hänen lahjakkain opiskelijansa Albert kiinnostuu hänen tyttärestään Albasta, joka on teoksen kertoja. Pariskunnan kaukosuhde kestää ikuisuuden, vaikka Albert ei vaikutakaan kykenevältä sitoutuneeseen parisuhteeseen.

Isän ja tyttären yhteisistä harrastuksista kertovat kaksikon venyvät arkiaamut näin:

”Päiväkodin hoitaja tahtoi tietää, miksi Mihai Popescun tytär saapuu aina myöhemmin kuin muut? Ja mistä hän on oppinut sellaisia sanoja kuin eettisesti väärä, todistettava ja epävalidi?”

Teos on varsinainen runsaudensarvi, joka kertaa niin Romanian historiaa, pohtii syvällisesti identiteettikysymyksiä ja tarjoaa myös erikoisen ja uskottavan näkökulman ylirajaisten perheiden huoltosuhteisiin. Siinä on myös allegorinen ulottuvuutensa valas-symboliikan kautta, joka viittaa niin Moby Dickiin kuin kommunismin aikaisiin friikkinäyttelyihin. Satuja ja tarinoita teos on nielaissut loputtomiin, tosin aloin huomata, että oudoimmilla niistä oli jotain totuuspohjaa.

Nauroin ääneen lukiessani Gabriella-tädistä, joka oli päässyt afrikkalaisen diktaattorin vaimoksi, mutta palannut kotiin maitojunalla miehen pelottavan käytöksen vuoksi. Vaikka Gabriella on tässä fiktiohahmo, hän on ollut olemassa oikeasti Keski-Afrikan tasavallan keisari Bokassan 12. puolisona, minne Ceaucescu ilmeisesti lähetti naisen vakoojaksi.

Myös perheen toisen pojan Costelin muutto Kaliforniaan Green Card-lottovoiton seurauksena on erikoinen saaga, sillä tämä perhe luo Kaliforniaan tiiviin kuplansa, pikku-Romaniansa. Perheen isovanhemmat Susi ja Flavia pääsevät vierailemaan sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, ja matkojen pääteemana on tuliaiset molempiin suuntiin. Länsimaiset tuotteet on se valuutta, jolla isoäiti Flavia rakentaa erinomaisuuden identiteettiään kotona, mutta kommunismin kaaduttua hänellä ei enää ole monopolia niihin.

Flavian hahmo oli inhimillisen ymmärrettävä, mutta raa’assa materialismissaan myös raivostuttava. Poikien lojaalius ahnetta, jopa varastelevaa äitiään kohtaan tuntui välillä ylimitoitetulta. Rivieran riemumatkalla hän päätyy varastamaan kukkasipuleita hautausmaalta, mistä Eeva-miniä suuttuu todella.

En tiennyt tai muistanut Ceaucescun harjoittamasta ”roomalaistamishankkeesta”, jossa kansallista identiteettiä rakennettiin yli kahdentuhannen vuoden takaisille kohtaamisille. Tämä vaikutti myös lasten nimeämiseen, eli 70-80-luvuilla heille pyrittiin antamaan antiikin Rooman myytteihin pohjautuvia nimiä.

Minusta tässä teoksessa oli samantyyppistä vinksahtanutta huumoria kuin Pajtim Statovcin teoksessa Kissani Jugoslavia. Alban identiteettikysymykset ovat tietty erilaisia kuin Statovcin albanialaisperheen, vaikka onhan Balkanin mailla yhteistäkin historiaa. Tämä teos painottuu päähenkilön romanialaisiin juuriin ja lomien viettoon siellä päässä, mutta oikeastaan se käsittelee myös kahden kulttuurin perheen molemminsuuntaista koti-ikävää.

Romaanin alun pienet tarinat tulkin työstä Helsingissä olivat hienoja, ja oikeastaan olisin halunnut lukea näistä Kalasataman leirin maanmiehistä ja – naisista lisää. Mutta teos on sellaisenaan koherentti, älykäs ja syvääluotaava kokonaisuus, jonka uskon nousevan yhdeksi kirjasyksyn yllättäjäksi.