Sisilia kaikilla mausteilla

Teos: Stefania Auci: Sisilian leijonat (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Taru Nyström

Äänikirjan lukija: Lari Halme

Sisilia kuuluu elämäni eeppisimpiin matkakohteisiin, mutta kovin vähän olen lukenut sinne sijoittuvaa kirjallisuutta, ja se vähä, mitä on tullut luettua, on tainnut olla kaikki ulkomaalaisten kertomaa. Nyt tilanteeseen tuli parannusta, kun sain käsiini Stefania Auci (s. 1974) tuoreen romaanin suomennoksen. Teos on ollut kansainvälinen bestseller jo kolme vuotta sitten, ja kyseessä on paikallisen erityisopettajan esikoisromaani.

Teos kertoo Florion suvusta, joka saapuu Sisiliaan mantereelta Calabriasta pitämään maustekauppaan vuonna 1799. Veljekset Paolo ja Ignacio ryhtyvät kahdestaan bisneksiin, mutta valitettavasti Paolon korjaa keuhkotauti ennen kuin tämä pääsee kunnolla nauttimaan työnsä hedelmistä. 1800-luvun alkupuolella Sisiliaa pidetään Napoleonin valtaa vastustavien tukikohtana Välimerellä. Tämän vuoksi saarelle tulee paljon englantilaisia liikemiehiä, joilta paikalliset oppivat uusimmista teollistumisen ihmeistä.

Flaviot hyötyvät suotuisista liikesuhteista englantilaisten kanssa, joiden laivoista lastataan mikä erikoisimpia uusia mausteita. Edesmenneen Paolon ainoa poika Vincenzo pääsee vierailemaan Yorkshiressä, ja palaa matkaltaan pää täynnä uusia ideoita. Hänestä kasvaa laskelmoiva liikemies, jolle pelkkä mausteiden ja rohdosten myynti ei riitä toimialaksi.

Tämä on hyvin tyypillinen epookkiromaani, jossa aistillisilla yksityiskohdilla on suuri merkitys kerronnassa. Mauste- ja rohdoskauppateema on hieman erilainen painotukseltaan kuin suurin osa lukemistani italialaisista sukuromaaneista, joissa keskiössä on ollut ruoka. Tämän suvun olot vaurastuvat merkittävästi, mutta senkin jälkeen, kun Vincenzo on laajentanut toimiaan tonnikalasäilykkeisiin ja Marsala-viiniin, häntä pidetään tietyissä piireissä rahvaan edustajana, pelkkänä satamajätkänä. Miehen katkeruus purkautuu vähän väliä suhteessa saaren degeneroituvaan aatelistoon, jotka suhtautuvat ”uuteen rahaan” pilkallisesti.

Tämä oli erittäin kiinnostava teos ajankuvaltaan, vaikka osa hahmoista, varsinkin äiti Giuseppina ja poika Vincenzo olivat molemmat varsin töykeitä tapauksia. Vincenzon perheen perustamisen saaga tuntui lähes kohtuuttomalta hänen lastensa äidin, Giulian, näkökulmasta.

Sisilialaisten naisten asemasta teos ei piirrä kovin imartelevaa kuvaa, eivätkä varsinkaan järjestettyjen avioliittojen kuvaukset lämmitä sydäntä. Myöskään Vincenzon ja Giulian ”vapaan rakkauden” kuvaus ei ole kovin romanttinen, eli teoksessa eivät minkäänlaiset pariskunnat ole kovin onnellisia. Eli teosta ei kannata lukea, jos etsii kepeää romanttista luettavaa. Mutta viihteelliseksi teoksen tekee tietty melodramaattinen poljenta.

Olin yllättynyt siitä, kuinka helppoa minun oli soljahtaa teoksen maailmaan, kun en kuitenkaan ole kovin paljoa lukenut Italian 1800-luvun historiasta. Sisiliassa en ole käynyt edes tässä kuvatussa saaren pääkaupunki Palermossa, mutta tässä liikutaan myös paljon minulle tutummassa Länsi-Sisiliassa, ja iki-ihanilla Egadisaarilla.

Ymmärtääkseni Flavioiden saagalle on luvassa jatkoa, ja mielelläni kuulisin, kuinka nämä bisnekset edistyivät 1900-luvulle tultaessa.

Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.

Kaikuja juutalaisesta Kiovasta

Teos: Katja Petrovskaja: Maybe Esther (2017)

Käännös: Shelley Frisch

Äänikirjan lukija: Emma Gregory

Ehkä Ester oli lukulistallani suomen kielellä jo sen julkaisuvuonna, mutta en saanut sitä silloin käsiini. Minullahan on ollut vuosien varrella juutalaisen kirjallisuuden lukuspurtteja, ja varsinkin se kirjallisuus, joka keskittyy muuhunkin kuin holokaustiin kiinnostaa. Katja Petrovskaja on Neuvostoliitossa syntynyt, äidinkieleltään venäjää puhuva kirjailija, joka asuu nykyään Berliinissä ja kirjoittaa saksaksi. Petrovskaja on syntynyt Kiovassa vuonna 1970, mutta hänellä on ollut sukua ympäri itäblokkia, kuten tämä kaunokirjallinen sukuselvitys elegantisti osoittaa. Nykyään sukua asuu myös Israelissa ja Yhdysvalloissa, mikä on varsin tyypillistä entisen Neuvostoliiton juutalaisille.

Teoksen nimi viittaa siihen tosiasiaan, ettei Petrovskajan isä muistanut Kiovassa toisen maailmansodan aikana kuolleen isoäitinsä nimeä. Kirjailijan suku oli molemmilta puolilta juutalainen, ja siitä valtaosa kuoli holokaustin aikana. Teoksessa Petrovskaja etsii sukunsa kadonneita juuria ympäri Eurooppaa arkistoista, museoista, holokaustin muistomerkeiltä, keskitys- ja työleirien jäänteiltä ja internetin sukututkimussivuilta. Kuten tiedämme, Google on lisännyt sukututkimuksen volyymia maailmanlaajuisesti, ja tässä kirjassa meihin kotisohvan tutkijoihin suhtaudutaan lempeällä ironialla.

Sain aikanaan teoksesta vaikutelman, että se olisi tyyliltään kovin kokeileva, mutta olen kyllä lukenut paljon vaikeampiakin teoksia samasta aiheesta, eli muistin politiikasta ja monipaikkaisesta identiteetistä. Tässä näkökulma on mahdollisesti semioottinen, sillä Petrovskaja opiskeli aikanaan kirjallisuustiedettä Tallinnassa Juri Lehmanin ohjauksessa. Arvostan kuitenkin sitä, ettei teos ole liian akateeminen, eikä teoreettisiä viitteitä pursuava.

Ehkä haasteellista kirjassa on rakenne, eli se on epälineaarisen fragmentaarinen, jopa poukkoileva. Äänikirjana teos vaatii totaalista pysähtymistä, ja itse kuuntelin sitä sotauutisia selaillen. Teos sopi kuitenkin aihepiiriltään täydellisesti nykypäivän tunnelmiin, sillä siinäkin evakuoitiin ihmisiä korkeista kerrostaloista ja ahtauduttiin pitkänmatkan juniin ilman eväitä tai vesipulloja. Juniin, joista joku saattaa olla viimeinen lähtevä, maailmassa, jossa esiriput laskeutuvat naapurikansojen väliin.

Teoksen Esther jää yksin selviytymään Kiovaan, koska ei heikon kuntonsa vuoksi pääse pakenemaan kaupungista. Kuten tänäänkin, myös tässä kirjassa pohditaan vanhusten ja vammaisten vaikeaa asemaa sodassa, ja naapuriavun merkitystä moraalin ylläpitäjänä.

Petrovskaja palaa synnyinkaupunkiinsa ja kohtaa Babi Yarin puiston, josta on vuosien varrella tullut suurempi monumentti kuin se oli hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan. Hänen henkiin jääneillä sukulaisillaan on ollut taipumus korostaa enemmän kommunistista identiteettiä kuin juutalaista. Isoäiti Rosa oli työn sankari, joka paettuaan holokaustia Pietariin pelasti nälkää näkeviä lapsia orpokotiin Laatokan rannalle. Muuten tämä urhea nainen teki elämäntyönsä kuuromykkien opettajana, kuten moni muukin tuon haaran sukulainen. Rosan suvusta olikin helppo löytää todisteaineistoa, sillä kuuromykkien opetuksesta on kirjoitettu historiikkejä. Piirit ovat olleet pienet, ja näissä piireissä legendaariset Gellerit/Hellerit muistettiin.

Kirjassa on paljon pohdintaa nimien politiikasta, ja nimien venäläistämisestä/puolalaistamisesta. Moni tästä suvusta elää 1900-luvun alussa Puolan puolella, kun Puola on osana Venäjän suurruhtinaskuntaa. Ukrainan ja Puolan rajalla oleva Galician alue on juutalaisten ydinaluetta, jossa edelleen on löydettävissä jiddishinkielisen kulttuurin jäänteitä. Mutta tuo kieli ei ole koskaan kuulunut Petrovskajan repertuaariin. Hänen uskovaiseksi ruvennut veljensä taas on opiskellut hepreaa, ja valinnut elämässään toisen polun kuin akateeminen, länsiorientoitunut siskonsa.

Kiinnostavin episodi tässä monipolvisessa saagassa sijoittuu Odessaan vuoteen 1932, jolloin kirjailijan isosetä Judah Stern syyllistyy saksalaisen diplomaatin ampumiseen ja tulee tuomituksi kuolemaan neuvostoliittolaisessa oikeussalissa. Tapaus on iso spektaakkeli, joka saa myös kansainvälistä huomiota. Siinä korostuu yksilön mitätön oikeusturva, ja koneiston armottomuus. Suvussa olikin tapana puhua ”orgaaneista” eli sosialistisen järjestelmän lonkeroista varsin kryptisesti, paikkana, jonne siellä työskentelevät vajoavat.

Tällä lukukerralla huomioni keskittyi tarinan maantieteelliseen puoleen, ja varsinkin niihin kaupunkeihin, jotka ovat tämän päivän uutisissa kartalla. Seitsemän vuotta sitten en ehkä olisi osannut eläytyä Lvivin kaupungin historiallisiin kerrostumiin yhtä hyvin kuin nyt, vaan olisin ehkä saanut enemmän irti Leningradin piirityksestä.

Voisin lukea kirjan uudelleen suomeksi ja mielellään painotuotteena. Englanninnos ei mitenkään kuulostanut huonolta, mutta joidenkin nimien kuuleminen saattoi jäädä puolitiehen. Ja olisi kiinnostavaa palata vielä teoksen antamiin kirjallisiin virikkeisiin ajan kanssa.

Jos oikein muistan, niin Amerikan juutalaisen Jonathan Safran Foerin teos Everything is Illuminated on tämän teoksen ”sukulaissielu”, ja siinäkin seikkailtiin Ukrainassa etsimässä kadonneita juuria. Tuon teoksen olen lukenut 90-luvulla ymmärtämättä siitä paljoa, joten olisi kiinnostavaa saada se käsiin uudelleen muuttuneessa maailmantilanteessa.

Virikkeitä viisikymppisille

Teos: Marian Keyes: Aikuiset ihmiset (Tammi, 2021)

Suomennos: Lea Peuronpuro

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Parin viime päivän aikana tutustuin Caseyn veljeksiin ja heidän toimeliaisiin vaimoihinsa Irlannin Dublinissa, monessa maaseutukohteessa ja ulkomaan reissuilla. Suvun kokoava voima on Jessie Parnell, joka on naimisissa Johnny Caseyn kanssa ja samalla tämän työnantaja. Jessie on perustanut etnisiin herkkuihin keskittyvän ruokaimperiuminsa jo vuonna 1998, ja hän on jonkinlainen julkkis irlantilaisen ruokatapojen uudistajana.

Varakas Jessie on varsin antelias lähipiirilleen, ja kirjassa lähestytään naisen viisikymppisiä. Aviomies Johnny ei halua tuhlata juhliin yhtä paljon kuin vaimonsa, ja hän varaa synttäreitä varten murhamysteeriseikkailun Pohjois-Irlannissa. Juhlat eivät onnistu minkään suunnitelman mukaan, ja ne kulminoituvat veljen vaimon Caran sairauskohtaukseen bulimisen ahmimisen seurauksena.

Eipä kirjan yhdelläkään pariskunnalla mene kovin ruusuisesti, paitsi ehkä veljesten vanhemmilla, jotka viettävät kultahäitään toisiaan palvoen. Anoppi Rose on yhtä ilkeä kaikille kolmelle miniälleen, mutta luonnollisista syistä Jessie on virallinen inhokki, koska hän tienaa eniten rahaa. Kirjan maailmassa negatiiviset tunteet eivät liity perinteisiin irkkuteemoihin, kuten uskontoon ja perinteisiin perhearvoihin, vaan jopa vanhukset ovat aika moderneja arvomaailmaltaan. Vihan ja kyräilyn syyt ovat tässä yksityisempiä, mutta pahinta nurkkakuntaista tunkkaa en kirjasta havainnut.

Tämä on todella runsas ja moniuloitteinen sukutarina, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Teemoihin mahtuu yrittäjyyden, aviokriisien ja syömishäiriön lisäksi mm. turvapaikanhakijoiden ahdinkoa ja teatterin lavastustaidetta, ja irlantilaisen yhteiskunnan muutosta käsitellään 90-luvulta tähän päivään. Kirjan hahmoista suurimmalla osalla on yliopisto-opintoja taustalla, mutta varsinkin ruokaimperiumissa työskentelevät sukulaiset eivät pahemmin harrasta kulttuuria. Tästä huolimatta on tyypillistä, että he viljelevät puheessa suht teräviä termejä, kuten kognitiivinen dissonanssi. Minua tämä ilahduttaa, kun olen tottunut kotimaisessa chicklitiä, ja myös paikoitellen dekkareissa, todella latteaan, arkiseen kieleen.

Sen sijaan kirjassa ärsytti eri tuotemerkkien runsas viljely. Kirjan henkilöt eivät lopulta ole vauraudestaan huolimatta merkkivaatesnobeja, vaan pikemminkin tuntui, että Keyes saisi sponsorointia mm. Cadburyn ja Haribon karkkitehtailta. Tämäkin selittyy sillä, että Caran suklaan ahmimista kuvataan todella yksityiskohtaisesti. Toki kirjaan mahtuu maanista rahan kuluttamista, mutta suuruudenhullu Jessie preferoi matkoihin ja juhliin sijoittamista mieluummin kuin omaan ulkomuotoon keskittymistä.

Kirjan tenho pilee siinä, että se tarjoaa eri ikäisille ja – taustaisille lukijalle jonkun hahmon, johon samastua. Itse pidin eniten lavastaja-Nellistä, joka onnistui naimaan Caseyn veljeksistä ilkeimmän. Toisaalta koin, että kirjassa oli liikaa ryhmätoimintaa, ja että näistä kohtauksista olisi voinut rankata puolet pois ilman, että juoni olisi kärsinyt paljoa. Mutta tuskinpa Keyesin kaltaisen kassamagneetin tarvitsee editoida kirjojaan paljoakaan: runsaus on hänen tavaramerkkinsä, ja lukija tietää kirjaan tarttuessaan, mitä on odotettavissa.

Ehkä sitten kuitenkin pidän irlantilaisista naisviihdekirjailijoista eniten edesmenneestä Maeve Binchystä, jonka hahmogalleriaan mahtui enemmän köyhiä, maalaisia ja työläisiä. Mutta Keyes kuuluu ehdottomasti oman genrensä huippuihin, varsinkin dialogin ja yhteiskunnallisen analyysin taitajana.

Narsissinkeltainen kasvukertomus

Teos: Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän (Gummerus, 1999)

Suomennos: Leena Tamminen

Toissa vuonna yritin kiertämistä maailman ympäri kaunokirjallisessa formaatissa. Haaste jäi vain muutamasta maasta roikkumaan, mutta muistan, että Haitin edustajani oli Yhdysvalloissa asuva kirjailija Edwidge Danticat, joka kirjoitti kiinnostavalla tavalla ylirajaisista huoltosuhteista. Nyt työn alla on kirjailijan esikoisteos, jonka hän on julkaissut 90-luvulla nuorena. Minulla kirja on muhinut sohvan alla yli vuoden, ja viime viikolla siivotessani löysin sen taas.

Kyseessä on perinteinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa lapsi jätetään kotimaahan tädin hoiviin, kun äiti lähtee New Yorkiin tienaamaan. Lukisin, että tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin HIV/AIDS-kriisiin edelleen suhtaudutaan moralistisesti. Kirjan päähenkilöt eivät kanna virusta, mutta Yhdysvaltojen itärannikolla juuri haitilaisia syrjitään oletetun positiivisuuden vuoksi.

Nuori Sophie muuttaa äitinsä luo 12-vuotiaana, ja näkee matkalla lentokentälle opiskelijamellakan ja sen johtajan teloituksen. Lentokoneessa hän saa kaverikseen ikäisensä pojan, jonka isä on juuri menettänyt henkensä vastaavalla tavalla. Haitilaisten kotimaan politiikan seuraaminen oman kulttuurin kuppiloissa on kiihkeää, ja äitikin on löytänyt sieltä heilan, joka kuuluu maan eliittiin. Miehen osittainen ranskalaistausta tekisi hänestä mahdottoman kumppanin kotimaassa, mutta Amerikassa väri-/rotu-/luokkarajojen ylittäminen on mahdollista.

Tytön äiti on seurustelussaan äärimmäisen siveellinen, ja odottaa tätä myös jälkikasvultaan. Kun Sophie alkaa notkua naapurissa asuvan keikkamuusikon luona, tämä ottaa tavaksi tehdä tälle neitsyystarkastuksia. Asia ahdistaa tyttöä niin, että eräänä päivänä hän itse puhkaisee immenkalvonsa petkeleellä.

Ymmärrettävästi Sophien kiintymyssuhde Haitille jääneeseen lapsettomaan ja lukutaidottomaan Alie-tätiin on vahvempi kun Martine-äitiin, jonka elämää dominoi pakkomielteinen rahan tekeminen. Elämää eletään yksityisten hoitokotien ja rahanlähetyspisteiden välillä. Äiti suhtautuu tyttäreensä raskaana taakkana ja velvollisuutena, ja vaikuttaa ilottomalta.

Haitin puolen tarinointi on kirjassa kiinnostavampaa kuin Amerikan diasporan kuvaus. Kuitenkin teos jää vähän liiankin tyypilliseksi siirtolaissaagaksi, josta mielestäni jäivät puuttumaan syvemmät jännitteet. Luulen, että 1990-luvulla tämäntyyppistä kirjallisuutta on julkaistu enemmän vain siksi, että ulkomaailmasta vähän tietävät amerikkalaiset ovat halunneet turvallisesti tutustua vieraaseen kulttuuriin.

Narsissit viittaavat kirjassa ranskalaisten suosimiin istutuksiin, joita syrjäseutujen maalaiset matkustivat Port-au-Princeen saakka ihailemaan. Muuten paikalliset mustat kokivat kaipuuta myyttisille juurilleen Guineaan, jonne moni suku osasi paikantaa ensi-isänsä ja – äitinsä.

Kirja saattaa ohuesta sisällöstään huolimatta jäädä kokoelmiini, sillä haluaisin taas ylpeillä Euroopan ulkopuolisen kirjallisuuden hankinnoillani. Jotain synergiaa tuottaisi, jos kodissani olisi romaani joka maailman maasta.

Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Pienen koiran iso visio

Teos: Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S, 2021)

Suomennos: Tero Valkonen

Äänikirjan lukija: Valtteri Turunen

Little Dog on kolmannen polven vietnamilainen maahanmuuttaja Amerikan Hartfordissa, kurjistuneessa teollisuuskaupungissa, jossa ruokaturva on ongelma. Hän on muuttanut äitinsä ja isoäitinsä kanssa maahan 90-luvun alussa hyvin pienenä, kirjan nykyisyydessä hän on ehkä kolmikymppinen, mutta käy läpi kipeitä muistoja ajasta, kun hän oli parikymppinen. Romaani on kirje lukutaidottomalle äidille, joka ei ehkä halua nähdä kaikkia poikansa puolia. Poika on jo kauan ollut sinut oman homoseksuaalisuutensa kanssa, mutta vietnamilaisessa yhteisössä asiasta puhuminen on edelleen hankalaa. Kulttuuri ei ole läpensä homofobinen, sillä siellä muun muassa käytetään usein transsukupuolisia drag-artisteja elämän siirtymäriiteissä kuten hautajaisissa. Haasteita on enemmänkin tunneilmaisun eroissa kahden kulttuurin välillä.

Äidillä on ollut mielenterveyden haasteita koko Little Dogin elämän ajan, ja perhe on kärsinyt puutteesta, vaikka äiti on yrittänyt elättää heitä manikyristinä. Kynsistudion maailma on pojalle melkein toinen koti, mutta hän myös suhtautuu kriittisesti tähän liittyvään palvelukulttuurin. Äidin on käyttäydyttävä omituisella tavalla saadakseen parempia tippejä: mitä enemmän hän pyytää anteeksi olemassaoloaan, sitä parempi on päivän potti.

Yksi kirjan keskeisistä hahmoista on miehen kuollut ensirakastettu Trevor, jonka opioidiriippuvuus on alkanut salakavalasti lääkärin määräämistä kipulääkkeistä. Kaksikon yhteistä aikaa on määritellyt pyörällä tehdyt keikat diilerin luo, sillä Trevor ei enää pärjää apteekin lääkkeillä. Miehet ovat tutustuneet ollessaan hanttihommia tupakkafarmilla, ja osittain Trevor vielä uskoo, että joku päivä vielä harrastaisi ”normaalia” seksiä naisen kanssa. Yhtä lailla hän haaveilee fysioterapeutin opinnoista, mutta hän kuolee yliannostukseen 22-vuotiaana.

Little Dog tietää, ettei ole geneettisesti täysin vietnamilainen. Hänen vaaleampi-ihoista äitiään kohdellaan Amerikan kaupoissa eri tavalla kuin tummempaa poikaa. Äidin isä on ollut amerikkalainen sotilas, mutta yhteys mieheen on katkennut sodan tiimellyksessä. Jossain vaiheessa isoisä Paul ilmestyykin kuvioihin, ja vaikuttaa kaikin puolin fiksulta tyypiltä. Hän osaa edelleen puhua vietnamia, ja on kiinnostunut tyttärensä elämästä, vaikka välissä on monta hiljaista vuosikymmentä. Isoäiti Lan tekee jo kuolemaa Hartfordissa, ja yksi kirjan koskettavimpia kohtauksia on pojan ja isoisän Skype-kohtaaminen Lanin haudalla.

Vuongin tyyli on sekä poeettista että poliittista, ja poliittisen näkemyksen kertoja kokee saaneensa enemmän synnyinmaastaan kuin Yhdysvaltojen kirjallisista piireistä. Hän ammentaa paljon ironiaa arjen pienistä yksityiskohdista, kuten Wonderbreadin syömisestä ja shoppailusta Goodwill-kirppiksellä silloin, kun aletuotteet on alennettu vielä puoleen hintaan. Lasten synttäreillä ei yleensä ole kakkua, vaan kynttilät laitetaan noutopizzaan. Sekin on jo juhlavaa, jos lähikauppa on ylihintainen huoltoasema.

Tämä oli astetta vimmaisempi, ja ehkä myös vihaisempi kirja kuin vietnaminkanadalaisen Kim Thuyn Ru, vaikka molemmissa kerrotaan samasta ilmiöstä. Selvästi työn alla on kuitenkin sama lähtökulttuuri, ja samat kieleen liittyvät identiteettikysymykset. Pidin molemmista yhtä paljon, ja myös siitä, että teokset ovat sävyltään erilaisia. Täytyykin kaivaa esiin Thuyn toinen, suomennettu romaani, jota en ole vielä lukenut.

Suosittelen kirjaa luettavaksi painotuotteena, sillä Vuongin kieli on monisyinen polveilevaa, eikä romaani etene lineaarisesti. Minulla jäi muun muassa äidin lukutaidottomuus huomaamatta, vaikka kuuntelin tätä osittain toista kertaa. Luultavasti löytäisin tarinasta vielä monia huomaamattomia aspekteja kolmannella kierroksella painotuotteen parissa.

Kaiken kaikkiaan Lyhyt maallinen loistomme on liikuttava, mutta samalla yhteiskunnallisesti kantaaottava esikoisteos, joka on vahvasti älyllinen olematta kirjaviisas. Itse liikutuin eniten köyhyyden teeman käsittelystä, mutta myös homoseksuaalisuuden ja addiktion kuvaukset olivat painavia.

Ellun isäukkoa etsimässä

Teos: Lucinda Riley: Vaarallinen kirje (Bazar, 2021)

Suomennos: Tuukka Pekkanen

Äänikirjan lukija: Mirva Kuivalainen

Lucinda Riley kuuluu niihin viihdekirjailijoihin, jonka teoksiin haksahdan noin kerran vuodessa, vaikka en ole aivan vakuuttunut hänen tyylistään tai teemoistaan. Kuuluisaksi nousseesta seitsemän sisaren sarjasta olen toistaiseksi lukenut vain aloitusosan, mutta aiempia teoksia on tullut löydettyä poistohyllyistä. Nyt työn alla oli hänen uusin teoksensa, joka liittyy brittihovin fiktiivisiin salaisuuksiin. Tämä on kovin mediaseksikäs aihe, joka luultavasti kiinnostaa enemmän lukijoita ulkomailla kuin kotimaassaan.

Luin tätä samaan aikaan, kun hovissa taas kuohui Meghan Marklen ulostulosta oletetusta Archie-vauvan ihonväriin liittyvästä rasismista. Ylipäänsä tuntuu, että uutisointi Mountbattenin suvun linjoista ja geeniperimästä on jo aikoja mennyt ohi raiteiden, ja siitä johtuen luin tätä romaania osittain parodiamielessä. Kaikkea tästä kirjasta ei kannata tietää ennen siihen tarttumista, mutta kyseessä on jännitysromaani, johon liittyy MIT-tiedustelupalvelu ja siinä kaivellaan hovin salaisia suhteita 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on nuori toimittajanalku Joanna Haslam, joka tekee hanttihommia tabloid-lehden uutispuolella vuonna 1995. Hän saa riesakseen juttukeikan Sir James Harrisonin, aateloidun näyttelijän hautajaisiin, josta pitäisi loihtia joku jymyjuttu. Joannalla ei ole kiinnostusta kaivella Sir Jamesin suvun juoruja, vaikka moni hänen jälkeläisistään on kypsää kauraa törkyuutisiin. Sen sijaan hän törmää hautajaisissa huonossa hapessa olevaan vanhaan rouvaan, joka tarvitsee apua kotiin pääsyssä.

Rouvassa on jotain mystistä, ja pian Joanna saa töihin häneltä postia. Kirjeessä on kirje vuodelta 1924, ja pyyntö tavata toimittajaa uudelleen vielä, kun rouvassa henki pihisee. Joanna ei kuitenkaan ehdi paikalle tarpeeksi ajoissa, mutta naisen hämärä identiteetti alkaa kiinnostaa häntä. Kuka on tehnyt kuolinsiivouksen asunnossa, kun naisella ei tunnu olevan maassa ainuttakaan sukulaista? Ja mitä ihmettä hän säilytteli ikivanhoissa teepurkeissa, jotka olivat hänen suurimpia aarteitaan?

Oikeastaan teoksen juoni olisi riittänyt minulle mainiosti ilman kuninkaallista kytkentää, sillä 1920-luvun teatterimaailma tuntui kiehtovalta, ja James Harrison tuntui tarpeeksi juurevalta hahmolta ilman vaarallisen kirjeen teemaa. Koenkin, että Rileytä vaivaa kirjoissaan lievä megalomania. Tosin myös ranskalainen Katherine Pancol on revitellyt vastaavalla teemalla kuuluisassa eläinkirjasarjassaan, eli niissäkin on brittikuninkaallisten salattuja sukulaisia.

Kirja kiinnosti minua enemmän historiallisena romaanin kuin trillerinä, sillä en pitänyt juonta kovin uskottavana. Varsinkin Simon-nimisen salaisen agentin toimet tuntuivat päälleliimatulta, ja loppukohtaukset olivat silkkaa sähläystä. Toisaalta Harrisonin suvun saaga oli kohtuukiinnostava, eikä Joannan 1990-luvun todellisuuskaan ollut aivan heikko romaanin aihio.

Kehtaan myös antaa palautetta äänikirjan toteutuksesta. Ilmeisesti minulla ja Bazar-kustantamolla on poikkeava käsitys toimivasta äänikirjan lukutyylistä. Olen useaan kertaan ollut repimässä hiuksia päästäni heidän lukijoidensa kanssa, sillä heidän teoksiinsa on pesiytynyt kaupallinen, ei-suomelta kuulostava lukutyyli (joka on ehkä periytynyt dubatuista lastenelokuvista?). Kyseinen lukija ei ole ainoa tämän koulukunnan edustaja, mutta tässä luennassa oli kaupan päälle vielä takkuamista englannin kielen rytmin kanssa, mikä sai tekstin pahasti töksähtelemään. Tuli mieleen, että ehkä äänikirjoja tuotetaan nyt järjettömällä kiireellä, eikä kustantamoilla ole aikaa tarkkailla niiden laatua.

Suoratoistopalveluissa on aina mahdollisuus palata painettuun tekstiin, jos äänikirja tökkii, mutta nytpä tämä Rileyn kirjajärkäle oli sellainen, etten ehkä olisi jaksanut lukea sitä painettuna tekstinä. Ja puolustukseksi lukijalle mainittakoon, etten itsekään olisi halunnut ottaa juuri tätä kirjaa työtehtäväksi, sillä värikkäästä juonesta huolimatta siitä puuttuu sanataiteellista magiaa.

Onneksi löysin kirjan kuuntelun aikana blogijuttuani komppaavan kuvan brittiläisestä käsityölehdestä. Taitoni eivät vielä riitä Lissun hahmon virkkaamiseen, mutta ehkä ensi vuonna Rileyn seuraavaa teosta kuunnellessa ryhdyn tuohon projektiin.

Isyys vieraslajina

Teos: Ida Pimenoff: Kutsu minut (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Miltä tuntuu olla jonkun laillisesti tunnustettu lapsi, mutta ei niin tervetullut hänen perheensä piiriin? Suhteessa johonkuhun vain nihkeästi olemassa?

Tällaisesta elämäntilanteesta kertoo Ida Pimenoff esikoisromaanissaan Kutsu minut. Siinä nelikymppinen helsinkiläinen valokuvaaja Vera kuulee biologisen isänsä 80-vuotispäivistä ja juhlista, joihin häntä ei tulla kutsumaan. Vera on ollut tietoinen isänsä ammatista ja olinpaikasta pienestä saakka, mutta mieheen tutustuminen teini-iän ensikohtaamisen jälkeen on ollut takkuista. Terapiaistuntojen vaikutuksesta isäsuhteen työstäminen on tullut ajankohtaiseksi, siksikin, että hän on vastikään eronnut eikä haluaisi vierittää haitallisia käyttäytymismalleja poikansa niskoille.

Romaani sijoittuu taidemaailmaan, sillä Veran äiti on taidemaalari ja isä menestystä niittänyt kuraattori. Verakin on vaihtanut yliopisto-opinnot taidekouluun, vaikka hänellä oman kuvakielen löytäminen on takkuista. Isä ja tytär ovat vuosien varrella kommunikoineet lähinnä isän lähettämien taidekirjojen ja näyttelykatalogien kautta. Isä on halunnut esittäytyä lehtolapselleen vain ammattinsa kautta, ei kokonaisena ihmisenä.

Veran isäsuhde koostuu sarjasta hylkäämisiä, sillä Sakari-isän tapa kohdella lapsiaan on kauttaaltaan epäreilu. Hänellä on lapsia kolmen eri naisen kanssa, mutta vain suhde Veran äitiin on ongelmallinen. Näin mies tuntuu kaikista lapsistaan hylkivän vain Veraa, kun taas muut lapset ovat enemmän tervetulleita tämän arkeen.

Vastaavasta tilanteesta on vastikään kirjoittanut mm. Jörn Donnerin poika Otto Gabrielsson. Tosin tuossa kuvauksessa lehtolapsi viettää enemmän aikaa isänsä luona toisessa maassa, mutta tästä huolimatta sisarusten kohtelu on epätasaista. Molemmissa tarinoissa isä on menestynyt ja päässyt ammattinsa kautta vallan kahvoihin.

Pimenoffin teos on fiktiota, eikä sille kuulu etsiä reaalimaailman koordinaatteja. Koin kuitenkin romaanissa kiinnostavimmaksi elementiksi Veran sukutaustan, jossa saattaa olla jotain omaelämäkerrallista. Kirjan monikielinen ja – kulttuurinen suku on muuttanut Pietarista Helsinkiin vallankumouksen jälkeen 1920-luvulla, mutta irrallisuuden tunne voi silti olla perittyä pitkällä viiveellä. Jo äidin suvun kielitilanne on sekava, ja isoäiti, joka puhuu suomea viidentenä kielenään ei välttämättä täysin tavoita tyttären tytärtä, joka on kasvatettu yksikieliseksi. Ja ainakin suvussa naisten rooliksi on muotoutunut yksinäisyys suhteessa lisääntymiseen liittyviin päätöksiin.

Veran avioeron vatvominen taas on romaanin heikoin lenkki, vaikka sekin tavallaan liittyy hänen isäkriisiinsä. Nainen on jossain vaiheessa kokenut hankalaksi entisen miehensä osallistuvan isyyden, koska on itse jäänyt lapsena siitä paitsi. Myös tarinointi hänen eronjälkeisestä deittailustaan tuntuu vähän liian viihteelliseltä teokseen, joka ei muuten tunnu viihdekirjalta.

Pimenoffin toinen ammatti valokuvaajana näkyy kerronnan tekniikassa. Kirja ei etene kronologisesti, ja Pimenoff antaa lukijalle vastuuta Veran elämän fragmenttien järjestelyssä ikään kuin olisimme yhdessä pystyttämässä näyttelyä siitä. Johtopäätökset Veran kriisin syy- ja seuraussuhteista eivät ole selkeitä, kuten ne eivät yleensä ole tosi elämässäkään. Näin teos välttää ylenpalttisen psykologisoinnin, joka on tämäntyylisille romaanille tyypillistä.

Kuuntelin tätä äänikirjana kahteen otteeseen, sillä en oikein saanut juonesta kiinni ensi kuulemalla. Toisella kierroksella kiinnitin enemmän huomiota tyylillisiin ratkaisuihin, ja löysin rivien välistä enemmän onnen pilkahduksia ja elämäniloa. Vaikka suomalaisten taiteilijoiden Pariisin-matkailu onkin suuri klisee, pidin näistä matkakuvauksista Veran eri elämän vaiheissa.

Luulen, että tämä teos kolahtaa eniten niihin, joilla on omakohtaista kokemusta poissaolevasta isästä ja/tai monimutkaisia uusperhekuvioita, mutta onneksi romaanista löytyy muutakin sisältöä.

Taiteilijaperhe poissa tolaltaan

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Kaukana Pohjois-Karjalassa, Lieksan korpikylässä asuu etelästä muuttanut boheemi perhe – äiti, isä ja neljä alle kouluikäistä lasta. Kuvataiteilijaisällä on pihapiirissä oma ateljee, jonne vain äidillä ja perheen esikoisella on lupa mennä. Esikoistyttärellä on eriparisilmät ja palava halu näyttelemiseen. Toinen lapsi, Joonatan, on äidin poika, mutta nuorempien sisarusten ”kuulumista” vanhemmilleen kellään ei ole aikaa pohdiskella.

Mikko Tola on nälkätaiteilija, joka tuli nuorempana teljetyksi mielisairaaloihin sukunsa painostuksesta. Elossa olevaa äitiään hän kutsuu Hurtaksi, yhteyttä pidetään vain satunnaisesti, ja näihinkin viesteihin liittyy yleensä raha. Isoäiti on upporikas Helanderien suvun perijätär, joka on tavannut lapsenlapsiaan vain muutaman kerran.

Joonatan Tolan esikoisteos Punainen planeetta on autofiktiivinen romaani, joka pohjautuu alle kouluikäisen lapsen muistoihin ja siihen, mitä hänelle on myöhemmin kerrottu suvustaan ja perheestään. Tolan perheen lapset jäivät täysorvoiksi 1990-luvulla ja elivät lastenkodissa ja sijaisperheessä nuoruutensa. Lasten isä lähti maailmasta oman käden kautta ja äiti kuoli aivokasvaimeen.

Joonatanista ei olisi koskaan tullut isää ilman onnistunutta terapiasuhdetta. Tavallaan tämä teoskin on syntynyt terapian myötävaikutuksesta: se mahdollisti tutkimusmatkan Tolan suvun erikoiseen lähihistoriaan, johon kaikesta kauheudesta huolimatta kuuluu myös koomisia elementtejä.

Viime vuosina olen itsekin pohtinut kysymystä, saako sosiaalihuollon kentän ilmiöille, varsinkin lastensuojelulle, nauraa. Ja jos saa, niin kenen nauru on oikeutettua? Tolan teoksessa lastensuojelu pyrkii auttamaan perhettä kankeasti, liian myöhään ja tilanteissa, joissa verbaalisesti lahjakas isä onnistuu manipuloimaan työntekijöitä. Oikeastaan teos ei edes keskity lastensuojeluun, vaan byrokraattiset interventiot kuuluvat vasta loppunäytöksiin.

Teos alkaa Joonatanin ja isoäidin kohtaamisesta tämän asunnossa Töölössä. Mummi on jo saattohoidossa, ja sekoittaa lapsenlapsen pojakseen. Asunto on täynnä eksoottisia matkamuistoja, antiikkia, itämaisia mattoja – yltäkylläisen elämän surullisia jäänteitä. Vaikka suvulla riitti rahaa, isoäidin elämä oli lähes yhtä rankkaa kuin poikansa. Nuorena vaimona hän omistautui poliovammaisen lääkärimiehensä hoitoon, ja miehen sana oli perheen laki, vaikka tämä oli suurimman osan hereilläoloajastaan kännissä.

Isoisän vammasta huolimatta Tolan perheessä pidetään näyttäviä seurapiirijuhlia, joissa alkoholin rooli on keskeinen. Perheen pojat jäävät pitkälti kasvattamatta, sillä kaikki energia kuluu vaativan potilaan päivittäiseen huoltoon. Isoisä haaveilee paremmasta hoidosta Yhdysvalloissa, ja tilaa kalliita laitteita, jotka mahdollistaisivat lentomatkailun. Ennen kuolemaansa mies ehtii myös erota vaimostaan, rakastua Auroran sairaalan hoitajaan ja muuttaa tämän kanssa Kulosaareen.

Joonatanin perheessä Pohjois-Karjalassa juhliminen jatkuu ilman perintöastioita. Mikko-isä on perinyt vanhemmiltaan alkoholin suurkulutuksen, mutta ei hienostuneita tapoja. Toki hän ystävystyy Joensuun kulttuuripiirien kanssa, ja kaupunkiin muutettuaan onnistuu myös kännäämään hoitavan psykiatrinsa kanssa. Ero Mikon ja Joonatanin lapsuuden kokemuksissa on kuitenkin merkittävä: Joonatan ja sisarukset näkevät nälkää vanhempien juomisen vuoksi, kun taas Mikon perheessä ruoka tuli suoraan Stockan Herkusta, kotiapulaisen valmistamana.

Vaikka Joonatanin lapsuuden perheen arjen kuvaus on rankka, siihen liittyy myös oivalluksia, lämpöä ja yhteisöllisyyttä. Kirja ei jätä lukijaansa vellomaan toivottomuuteen, vaan tutkimaan perheen selviytymistä sen omilla ehdoilla. Itseäni teoksessa miellytti eniten sen runsas visuaalisuus (kuten Joonatanin runsaat havainnot läheistensä silmistä), karnevalistisuus ja aidosti lasten tasolle pääseminen.

Ennustan teokselle runsasta medianäkyvyyttä rankan teeman vuoksi ja myös siksi, että kirjailijan sisko on kuuluisa näyttelijä. Keskusteluilta jään odottamaan muutakin kuin ”rankkuuden” julkista puintia, sillä teoksella on selkeästi sanataiteellista antia myös kielellisesti, tyylillisesti ja lähihistorian kuvauksena.