Mungu ibariki Afrika

Teos: Kayo Mpoyi: Virtaavan veden sukua (Atena, 2020)

Suomennos ruotsin kielestä: Ulla Lempinen (alk. Mai betyder vatten)

Vuoden ensimmäinen afrikkalaisteokseni on epätyypillinen kulttuurisesti ja kielellisesti, sillä lukemieni afrikkalaisromaanieni enemmistö on ollut englanninkielisestä maailmasta. Viime vuonna luin romaanin lähes joka afrikkalaisesta maasta, mutta sama tahti ei ole jatkunut tänä vuonna. Ruotsissa asuva kongolaistaustainen Kayo Mpoyi (s. 1986) julkaisi viime vuonna esikoisromaaninsa ruotsiksi, mikä on luonteva kielivalinta jo kymmenvuotiaana maahan muuttaneelle siirtolaiskirjailijalle.

Romaanissa puhutaan swahilia, lingalaa ja tshilubaa, ja tietysti kolonialistisia valtakieliä, ranskaa ja englantia. Se sijoittuu postkolonialistiseen Tansaniaan ja Kongoon, osittain myös Swazimaahan, ja kertoo pitkälti Afrikan sisäisistä muuttoliikkeistä, identiteetin sekaannuksista ja liikkuvista tarinoista. Arvioni otsikko viittaa Tansanian kansallislauluun, jonka kouluun pyrkivien lasten on opeteltava ennen ensimmäistä koulupäiväänsä.

Romaanin kertoja on Dar es Salaamissa kongolaisessa diplomaattiperheessä kasvava Adi, jonka perheen tausta on monimutkainen. Ydinperheeseen kuuluu isä, äiti ja kolme tytärtä, mutta perheessä vierailee vanhempien vanhempia lapsia, joista osa on edellisistä suhteista. Äidin vanhin poika on jo yli kolmikymppinen, ja vanhemmat siskot ja veljet ovat liikkuvaa sorttia. Suvulla on paljon salaisuuksia, joista vahvassa uskossa elävät vanhemmat haluavat vaieta.

Vanhemmat kuuluvat kongolaisten pitämään vapaiden suuntien seurakuntaan, joka etsii aitoafrikkalaista uskon ilmaisumuotoa. Vedellä on ollut keskeinen merkitys suvun symboliikassa ennenkin, mutta kristillisessä merkityksessä perheen tyttäriä pestään säännöllisesti lihallisista synneistä, tai edes niiden ajattelemisesta. Adin isosisko Dina on kapinallinen yläkoululainen, joka haaveilee rastaleteistä koulun pukeutumissääntöjä uhmaten. Dina on myös taitava tanssija, eivätkä paikalliset nuoret ole immuuneja globaaleille musiikkitrendeillekään.

En paljasta paljoa juonesta, jos mainitsen seksuaalisen hyväksikäytön olevan keskeinen osa teoksen problematiikkaa. Romaanin tytöt elävät elämäänsä melko rauhallisen afrikkalaisen pääkaupungin eliittikortteleissa, mutta sielläkään he eivät saa kasvaa rauhassa. Pahimmat ahdistelijat, jopa raiskaajat, ovat usein naapureita tai sukulaisia, eikä kirkossa käynti suojele ketään hyökkäyksiltä. Adi on niin nuori, ettei osaa tunnistaa Monsieur Éléphantin vikkeliä käsiä pahantekijän käsiksi, vaan hän menee yliopistoa käyvän namusedän leikkiin mukaan hyväuskoisesti.

Luin kirjaa pienissä erissä pahimman koronakriisin keskellä puhelimen pieneltä näytöltä, osittain tien päällä, joten en ehtinyt ahdistua tarinasta samalla tavalla kuin olisin ahdistunut, jos mieleni olisi ollut normaalitilassa. Kirjan aika-akseli on kuutisen vuotta, ja siinä ehtii tapahtua osittainen perheen hajoaminen. Mai on Adin pikkusisko, joka on saanut kuolleen isomummon nimen. Hänen terveytensä on niin heikko, että siksikään tyttöjen vanhemmat eivät ehdi huomata, mitä vanhemmille ja vahvemmille lapsille on heidän selkiensä takana tapahtumassa. Ymmärsin myös, että rivien välistä kirjassa kuvataan Tansaniaa uhkaavaa HIV-epidemiaa, vaikka kaikkien sivuhenkilöiden sairauksia ei mainita tarkkaan nimillä.

Kirjan isähahmo on kiehtova, sillä hän on samalla yliopistointellektuelli ja fanaattinen uskonmies, joka haluaisi kieltää lapsiltaan kaiken. Samalla hän kuitenkin opettaa tyttärilleen vanhoja ei-kristillisiä kansantarinoita, ja haluaa heidän oppivan joka päivä kymmeniä sanoja kotikieliä, joiden sanakirjoja perheessä on. Isä on sielultaan kielitieteilijä, vaikka on käynyt Saksassa insinöörin opinnot ja joutunut vastoin tahtoaan diplomaatin uralle paetakseen suvussaan kytevää kriisiä. Kongolaisten diplomaattien elämä on kaukana ylellisestä, ja valtion ajautuessa sisällissotaan olot lähetystössä ja sen omistamissa asunnoissa koko ajan heikentyvät.

Maailmanpoliittinen analyysi keskittyy Mpoyilla kolonialististen valtasuhteiden käsittelyyn, eikä hän käy läpi Tansanian ja Kongon itsenäisyyksien jälkeisiä jännitteitä samalla intensiteetillä. Romaani on tiivis, mutta historiallisesti siinä on juonteita aina 1900-luvun alkuun saakka. Karseinta oli lukea belgialaisten keksimästä ”edistyneiden” kongolaisten testistä, jolla valittiin siirtomaahan musta, koulutettu eliitti, hallituksen hännystelijät. Adin virtaavan veden sukulaiset eivät läpäisseet tätä testiä, ja sen vuoksi he jäivät oppineisuudestaan huolimatta alakynteen taistelussa parhaista viroista ja toimista, paikasta Léopoldvillen auringossa. .

Lapsinäkökulma on romaanissa vahvempi kuin maailmanpoliittinen, aikuisten kertoma tarina. Mielestäni monitasoisuus oli romaanin vahvuus, en ehkä olisi jaksanut lukea pelkkää tarinaa seksuaalisesti hyväksikäytetyn tytön vaikeasta kasvusta. Teokseen mahtuu paljon musiikkia, tanssia ja iloakin, vaikka tyttöjen vanhempien maailmankuva sävyttää tarinaa raskaammaksi ja tummemmaksi kuin se olisi ollut suruttomampien naapureiden kertomana.

Toivon tälle romaanille laajempaa näkyvyyttä ja käännöksiä monille kielille. Ilman suomennosta en olisi ehkä huomannut koko romaanin julkaisua, vaikka afrikkalaisen kirjallisuuden uusia tulokkaita seuraankin melko aktiivisesti. Kiitos siis Atenalle kirjan promotoinnista, ja toivon mukaan kuulisin otteita romaanista kirjailijan itse lukemana joillain festivaaleilla sen jälkeen, kun maailma palautuu taas järjestämään kulttuuritapahtumia.

 

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

Yksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Krenkkusillan kaidoista kulkijoista

Teos: Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Eeva on palannut lappilaiseen kotikyläänsä viiden vuoden poissaolon jälkeen kohdatakseen äitinsä, jonka varjo piinaa häntä. Nuori nainen on aikanaan paennut ahdasmielistä kyläyhteisöä aikomuksenaan karistaa sen tomut kannoiltaan ikuisesti, mutta side paikkaan on maaginen. Hänen isänsä on aikanaan hukkunut jokeen kalastusreissulla, ja äiti on vaalinut joen henkistä perimää lähes shamanistisin ottein.

Nainen palaa surutaloon, keskelle hautajaisjärjestelyjä, sillä äiti on kävellyt jokeen verisin rantein vain muutamaa päivää aiemmin. Isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik ovat toistaitoisia orpoja, jotka asuvat äidin muiston museossa. Viime ajat äiti on kuitenkin asunut kylän vanhimman naisen, siianpyytäjä Adajan luona, eivätkä miehet ole onnistuneet ylipuhumaan tätä palaamaan kotiin.

Kalastuselinkeino on kuolemassa, mutta Eino ja Alarik jatkavat joella päivystämistä, vaikka se ei enää tuo elantoa. Muut veneet on kerätty kylän niitylle muinaismuistoina. Ennen vanhaan lapset syntyivät kesäkautena veneisiin, jotka kesän jälkeen poltettiin seremoniallisesti. Suvun naisilla on tarinoita alkuäideistä, vedenneidoista, jotka tunnistettiin sinisistä silmistä ja punaisista hiuksista. Oikeat noidat eivät koskaan joutuneet roviolle, vaan heidän perimänsä on edelleen elävä.

Karmein kylän sisäisistä säännöistä on, ettei veden varaan joutuneita saisi pelastaa. Välillä sääntöä rikotaan, mutta mitään johdonmukaisuutta ei noudateta. Myös uiminen joessa on puolivirallisesti kielletty, mutta Eeva käy äitinsä kanssa salaa uimassa silloin, kun muilta silmä välttää.

Kielellisesti Akseli Heikkilän esikoisromaani on mukaansatempaava ja aidosti paikallista puheenpartta tallentava. Kalastamista kutsutaan lippoamiseksi, ja krenkku tarkoittaa jokeen rakennettua siltaa tai laituria. Tarina tuntuu myös kiinnostavalla tavalla ajattomalta, sillä siinä on hyvin vähän referenssejä moderniin maailmanmenoon. Heikkilä keskittyy tarinassaan lähes kokonaan kyläyhteisön sisäiseen maailmaan, jossa ei seurata kansallisia tapahtumia, popkulttuuria tai muita maailmallisia vaikutteita.

Odotin tarinalta vahvempaa uskonnollista teemaa, mutta se keskittyy enemmän mytologiaan ja esikristilliseen animismiin. Toki äiti siunataan kirkossa, ja hautajaisissa kyräillään periluterilaiseen tapaan. Eevan vierailun aikana hukkuu toinenkin kyläläinen, vanha lippomies Vilho, ja koko kylä tuntuu sairastuneen suruun. Kummallista myös on, että Eevan poissaolon aikana naapurustossa on alettu lukita ovia.

Kylässä isien pahat teot seuraavat poikia niin, että lippoaminen kielletään juoppojen pojiltakin. Mutta pahojen äitien henkinen perimä tuntuu Eevasta vielä raskaammalta, ja haudattu salaisuus painaa naista traagisesti. Heikkilä tutkii kyläläisten uskomuksia ja joen maagista toimijuutta yksityiskohtaisen uskollisesti, ja tarinan taustalla on nuoren kirjailijan oma kokemus äidin kuolemasta, ei itsemurhaan, vaan leukemiaan. Hän on kotoisin Tornion Kukkolankoskelta, mutta romaanissa tarinan tarkkaa sijaintipaikkaa ei mainita.

Romaanin tiivis muoto on sopiva, sillä pidempään tätä synkkää melankoliaa en olisi jaksanut kantaa. Nautin eniten paikallisesta puheenparresta ja dialogeista, ja koin oppimista kalastajien kulttuurista. Naisten maaginen maailma tuntui hieman liioitellulta, enkä oikeastaan osannut eläytyä ylisukupolvisen koston teemaan. Syntymään ja synnytyksiin liittyvät kohdat muistuttivat minua Katja Ketun romaaneista, mutta onneksi Heikkilä ei päädy imitoimaan Ketun karkeimpia manerismeja.

Tuntui, että olisin lukenut romaania täysin vieraasta kulttuurista, mikä varmasti on ollut osittain kirjailijan tarkoituskin. Tarkoitukselliselta tuntuu myös modernin teknologian totaalinen poissaolo, ja täten myös suosittelen kirjaa luettavaksi paperiversiona paikassa, jossa wifi-signaalit ovat heikot. Äänikirjana teos toimii loistavasti, mutta siitä huolimatta olisin mieluummin lukenut sen niteenä virtaavan veden äärellä.

Kiinnostuin kirjasta jo viime vuonna, kun yritin lukea teoksia jokaisesta Suomen kunnasta. Tämä teos oli listallani, mutta unohdin etsiä sen käsiini. Ilmeisesti Tornio-kohta on haasteessani vielä täyttämättä, joten palanen sen äärelle lähiaikoina.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 45: Esikoiskirja.

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

Teos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Moskeijan oopiumihuoneen kertomaa

Teos: Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä (Bazar, 2011)

Käännös: Sanna van Leeuwen

Kader Abdolah (s. 1954) on iranilais-hollantilainen kirjailija, joka on valinnut kirjallisuuden kielekseen flaamin kielen. Hän on julkaissut parikymmentä teosta 1990-luvun alkupuolelta, ja hänen kansainvälisesti tunnetuin teos, Talo moskeijan vieressä, julkaistiin alkukielellä v. 2005.

Teos taitaa painettuna olla jo antikvariaattien aarre, mutta löysin sen BookBeatista. Mikään kirjan nimessä tai kannessa ei erityisesti houkutellut minua, ja tieto, että teos kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ei myöskään saanut aikaan uteliaisuutta. Olen takavuosina Pakistanin historian tutkimisen lisäksi lukenut lähes kaiken saatavilla olevan kirjallisuuden naapurimaista Afganistanista ja Iranista. Mailla on kompleksinen suhde toisiinsa, koska ne joutuivat kaikki kylmän sodan käsikassaroiksi.

Lähdin lukemaan teosta matalin odotuksin, mutta tarina vei minua kuin pässiä narusta, eikä kirjaa voinut jättää kesken. Kyseessä on pohjoiseen Iraniin, Senejanin pikkukaupunkiin sijoittuva perhedraama, jossa kolme veljestä jakavat ikivanhan sukutalon. Yksi heistä on imaami, toinen muezzin eli rukouskutsun huutaja ja kolmas mattokauppias. Mattokauppias Agha Dzan on tarinan avainhenkilö, joka mahdollisesti nauttii kaupungissa enemmän arvostusta kuin mukavuudenhaluinen ja vanhakantainen imaamiveljensä.

Tarina alkaa vuodesta 1969 ja amerikkalaisten kuun valloituksesta, mikä laittaa myös iranilaisten päät sekaisin. Myös moskeijan residenssiin salakuljetetaan TV, vaikka imaami julkisesti saarnaa television synnillisistä vaikutteista. Ei kulu kauaa siitä, kun shaahin länsimieliset joukot saapuvat paikkakunnalle perustamaan naistenklinikkaa, teatteria ja kirjastoa. Elokuvateatteri saa aikaan niin vahvaa protestia uskovaisissa, että hanke jäädytetään ainakin hetkeksi mellakoiden pelossa. Leffateatterit palavat maakunnissa jo ennen vuoden 1979 vallankumousta, mutta kirjan perheen Nusrat-serkku päätyy itse Khomeinin hovikuvaajaksi.

Moskeija ja sukutalo ovat oma toimijansa, jolla on paljon persoonallisia piirteitä. Kymmenet eri muuttolintulajit pysähtyvät sen räystäillä matkalla etelään, kirjastossa luetaan enemmän eroottisia säkeitä kuin haditheja, kellarissa on aarrearkku, joka on täynnä edesmenneiden imaamejen sandaaleja. Oopiumihuonetta on joskus käytetty enemmän miesten seurusteluhuoneena, mutta tarinassa se on paikka, jonne kuolevia tuodaan kivunlievitykseen. Ehkä kaupungissa ajatellaan, että oopiumin käytöstä poistuu synti, jos sitä poltetaan moskeijan hiililampussa.

Abdolah on varsinkin henkilöhahmojen rakentajana täysi virtuoosi. Eniten minua huvittivat suvun ”isoäidit” Golabeh ja Golbanu, jotka eivät olleet kenellekään sukua, vaan ikääntyneitä palvelijoita, jotka olivat uskollisesti lakaisseet moskeijan pihan roskia kaksi kahdenkymmenen vuoden sykliä. Heille oli kerrottu, että kahdenkymmenen vuoden kuuliaisuus voi johtaa pyhiinvaellusmatkaan Mekkaan. Heillä oli myös yhteinen salarakas, joka vähän ennen kuolemaansa päätti toteuttaa naisten hartaan toiveen. Niinpä mummot lähtevät matkaan salamyhkäisesti, ja suvun talous on kaatua jo heidän ensimmäisinä poissaolonsa päivinä. Matka ei sitten suju kuten kotiväki odottaa, vaan Jumalaa pelkäävät vanhukset järjestävät isäntäväelleen varsinaisen källin.

Seksiä ja seksuaalisuutta Abdolah käsittelee avoimen rehellisesti. Varsinaista päänvaivaa Iranissa on aiheuttanut shiamuslimien väliaikaisen avioliiton käsitys, ja näin uskonnollisilla alueilla on esiintynyt enemmän ”naistenvaivoja” (lue: sukupuolitauteja). Tässä varsinkin imaamit ovat innokkaita palvelustyttöjen ja leskinaisten liiviin uijia, ja heidän valtaansa tällä saralla on vaikea kyseenalaistaa. Samaan aikaan alueelle marssii Teheranista naisia, joilla on nailonsukat, läpinäkyvä hoitajantakki, ja jopa porttojen portto, shaahitar Farah Diba tulee vierailulle kaupunkiin. Ihastusta minussa herätti, että myös lempirunoilijaani Forugh Farrokhzadia siteerataan ja hänen rooliinsa naisten vapauttajana viitataan.

Huumori teoksessa ymmärrettävistä syistä vähenee, kun päästään vallankumouksen tosi toimiin. Teos etenee kronologisesti, mutta siinä tehdään välillä pitkiäkin loikkauksia. Rikki revitty suku asettuu asumaan etäälle toisistaan, osa ulkomaille, ja minun oli vaikea hahmottaa, mihin ajanjaksoon sukulaisten välien selvittely Agha Dzanin kotikylässä sijoittui. Loppuvaiheessa teosta puhutaan jo talibaneista, joten sijoitin päätöksen 1990-luvun loppuun.

Kirja siis kertoo konservatiivisen ja uskonnollisen suvun tarinan, jolla on pitkä kytkös legendaarisen Qomin seminaariin. Suvun miehet ovat kuitenkin imaameina keskinkertaisia, eikä heidän uskonnollisuutensa ole kovin hengellistä. Qomista imaamin tytärtä tulee kosimaan tulisieluinen nuori imaami, joka myöhemmin hylkää vaimonsa liittyäkseen Khomeinin lähipiiriin. Ennen vallankumousta kaksi serkusta ajautuvat vasemmistopiireihin, ja heistä Shahbal-niminen kirjoittajamies jää eloon ja pääsee muuttamaan Eurooppaan. Imaamin leskestä tulee vanhemmilla päivillä Teheranin naisvankilan kuulustelija -asema, jossa hän kokee saavansa arvostusta enemmän kuin ”miehelässä” koskaan. Kotiin Senejaniin jääneestä väestä kukaan ei sydämessään kannata Khomeinia, vaikka kaikki joutuvat tavalla tai toisella tanssimaan hänen pillinsä mukaan.

Tätä kirjaa lukiessani mieleeni tuli parikin teosta, joita lukiessa koin vastaavia oivalluksia. Vastikään lukemani Alice Zeniterin Unohtamisen taito, joka kertoi algerialaisen siirtolaissuvun tarinan, oli yhtä tiiviisti punottu kertomus muslimimaan lähihistoriasta. Tunnelmien tasolla liikuttiin välillä yhtä pakahduttavissa sfääreissä kuin Orhan Pamukin teoksessa Lumi. Tuo teos sijoittuu myöhemmän ajan Turkkiin ja on terrorismiin kietoutuva rakkaustarina, mutta luonnon ja sulkeutuneen pikkukaupungin tunnelmat olivat lähes identtisiä. Jos tämä teos kolahti minuun samalla intensiteetillä kuin Lumi, jota pidän toistaiseksi Pamukilta lukemistani teoksista parhaana, silloin romaanin on pakko olla vaikuttava.

Myös Bazar-kustantamolta lukemistani teoksista tämä kuuluu parhaimmistoon. Toivon mukaan kirja saisi e-painoksena enemmän lukijoita, sillä sen aihe ei ole vanhentunut yhtään sitten sen julkaisun.

Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.

Vapaakaupungista mielen vankilaan

Teos: Jussi Sudenlehti: Christian (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

Christian on elämäänsä kyllästynyt psykoterapeutti, joka asuu Turussa, mutta on kasvanut Kööpenhaminan Christianiassa, vapaassa kaupungissa. Hän saa asiakkaakseen itseään hieman nuoremman Anan, jolla on pakkomielle sukunsa tarinaan, aina Krimin sotaan saakka. Anan pakkomielteenä on luoda elämälleen koherentti tarina, ja hän selittää taipumuksiaan hyvin kaukaisilla tapahtumilla.

Kyseessä on esikoisteos, sukutarina ja historiallinen romaani, joka ulottuu kolmelle mantereelle, moniin kaupunkeihin ja kolmelle vuosisadalle. Pääpaino tarinassa on kuitenkin nykypäivässä ja Christianin ja Anan suhteessa, joka jo lähes alkumetreiltä muuttuu epäeettiseksi. Vaikka rakkaussuhde jää lyhyeksi, Christian jää Anan tarinan vangiksi. Hän jatkaa elämäänsä epätyydyttävissä, lyhyissä naissuhteissa ja tylsistyy kuoliaaksi asiakastapaamisissa.

Kaikkeen tähän punoutuu miehen psykoanalyyttisen mentorin, ”esi-isä” Tobias Wallgrenin murha. Wallgren on ollut Turussa kontroversielli hahmo, psykoanalyytikko ja äärioikeistolainen ajattelija, joka on radikalisoitunut ennestään viime vuosina. Hänet löydetään pää sahattuna ja sen tilalle asetetun hirvenpään kanssa. Koska Christian tunnetaan hahmoterapian guruna, hänet kutsutaan avustamaan poliisia murhan ratkaisussa.

Sukutarina ja historiallinen romaani siis taipuu loppua kohti tähän päivään sijoittuvaksi dekkariksi, johon ilmaantuu myös perinteinen poliisitutkinta. Paikoitellen koin, että kerroksia oli liikaa, mutta koukutuin tarinasta Christianiasta – paikasta, joka on ollut itsellenikin merkityksellinen, vaikken ole siellä asunutkaan. Christianin tietynlainen neuroottisuus on mahdollisesti epävakaan lapsuuden perimää, sillä hänelle vaihtoehtoisessa vapaakaupungissa asuminen oli aikanaan traumaattista. Perheen äiti tosin oli vastuullinen vasemmistolaisaktiivi, ja keskitti energiansa luontopolkujen järjestämiseen kommuunin lapsille. Äiti lopulta matkustaa takaisin Suomeen poikansa kanssa, ja jättää isän esittämään Trotskya Pusher Streetin baarien nurkkiin.

Kirjassa tutkitaan kaupunkien kollektiivisia tajuntoja, ja sukupolvien yhteisiä merkityksiä. Christianin suomalaiselle sukupolvelle on merkityksellistä hankkia ylihintaisia lippuja Bruce Springsteenin keikalle ja kasvattaa chiliä omassa keittiöpuutarhassa ennen eläkkeelle jäämistä. Eksentrisen lapsuuden jälkeen miehellä itselläänkin on pyrkimyksiä tavallisuuteen, mutta silti hän saa noottia taloyhtiössä sääntöjen rikkomisesta. Hän pelkää muistuttavansa liikaa karismaattista poliittista saarnaajaisäänsä, vaikka on yrittänyt pehmentää persoonaansa porvarillisen ammatinvalinnan kautta. Samalla hän kaipaa 1970-luvulle, aikaan, jolloin kaikkiin aterioihin tungettiin herne-maissi-paprikaa ja jolloin viiniä juodessa ei tarvinnut tuntea rypälelajeja.

Koska kirjaa voi lukea monella tasolla ja monen genremäärittelyn kautta, se myös voi karata lukijaltaan. Itsekin kuuntelin tätä nopeutettuna äänikirjana – nopeutettuna siksi, että puolen välin jälkeen teoksen runsaus hieman puudutti. Koin Anan tarinan vastustamattoman hurmaavana, mutta lopulta se jää koristeelliseksi kulissiksi, eikä lukija voi olla varma, oliko tuota ihmeellistä naista lopulta olemassa. Terapeutti on ainakin tässä akuutin terapian tarpeessa, ja hänen ammatillisuutensa tuntuu ulkokultaiselta.

Suosittelen teosta henkilöille, jotka rakastavat kaupungeissa flaneeraamista, sillä koin Sudenlehden vahvuudeksi kaupunkien arjen ja baarielämän kuvauksen. Varsinkin Turun sataman baarien yöt vakuuttivat rosoisuudellaan, ja olin melkein hengästyä Kakolanmäen ja Samppalinnanmäen portaissa. Sudenlehden Turku on moni-ilmeinen, eikä ainakaan liian elitistinen, vaan siellä yksinhuoltajien yhdistys nousee boikotoimaan äänekkäästi naisvihaista uutuusromaania, eikä kosteiden iltojen suosikki ole merkkishampanja vaan kaskijallu.

Turun ja Köpiksen lisäksi kirjassa seikkaillaan New Yorkissa, Berliinissä, Pariisissa ja Barcelonassa, eri vuosikymmenillä. Sukutarinat eivät ainakaan jää perinteisen ”suomitunkan” tasolle, vaan niihin lomittuu yllättäviä kohtaamisia. Kaikkien juonen vaiheiden välille ei kannata edes yrittää löytää loogisia yhteyksiä, vaan kirjasta saa eniten irti, jos vaan antautuu sen tapahtumisen ylenpalttiseen virtaan.

Teos ei taas luultavasti aukea perinteisten historiallisten romaanien ystäville, mutta ei se ole hirveän kokeellinenkaan. Hybridi kerronnallinen tekniikka jopa hämmensi minua, koska en tiennyt, luinko ns. taideproosaa vaiko toiminnallista dekkaria. Kirja siis luultavasti hurmaa määrittelyn mahdottomuudellaan tai jättää lukijansa kokonaan kylmäksi. Minua tämä teos viihdytti ja ilahdutti kovasti, mutta en tiedä, muistanko siitä paljoa ensi viikolla tai vuonna. Suurella todennäköisyydellä se tulee saamaan ristiriitaisia arvioita ja ainakin jonkun kirjallisuuspalkinnon, sillä tämäntyyppiset ambivalentit, rajoja ylittävät teokset ovat kilpailuehdokkaiden peruskauraa.