Kekkonen, Kekkonen, kapina

Itsenäisen Suomen historiasta 1950-luku on vuosikymmen, josta olen ollut kiinnostunut vähiten. Linnea Alho ottaa sen käsittelyyn henkilökohtaisen poliittisella tasolla esikoisromaanissaan Todistaja (WSOY, 2016). Kirjassa eletään vainoharhaista aikaa idänpolitiikan suhteen. Urho Kaleva Kekkonen on noussut pääministeriksi ja osa oikeistosta on kauhuissaan hänen tavastaan keskustella kommunistien kanssa. Kokoomuslaisten joukossa herää pelko siitä, että maa on jo puolensa valinnut, eikä pysty säilyttämään statustaan länsimaana ilman radikaaleja toimenpiteitä.

Romaani perustuu tositapahtumiin; kirjailijan isoisä oli Suomen Pankin virkamies Keijo Alho, joka vuonna 1954 ajautui työtehtävissään psykoosiin ja ampui häntä kotoa hoitoon hakemaan tulleen rivipoliisin. Ennen tätä hän oli vuosikausia toiminut erilaisissa perustamissaan salaseuroissa, ja saanut medioissa pilkkanimen ”ristilukki” Kekkosen vastustamisesta ja aktiivisen työläisväestön tarkkailusta. Henkirikos oli suuri henkinen taakka Alhon lähipiirille, mutta suku ei hylännyt häntä vankimielisairaalassa olon aikana.

Romaanissa on kolme kertojaa, Keijo, Helmer-poliisi (osittain haudan takaa) ja kasvava lapsenlapsi Anne. Anne syntyy helsinkiläiseen porvarisperheeseen vuonna 1982, ja myös hänen isänsä, Keijon poika Jaakko, kärsii ajoittain psykoosialttiudesta. Anne saa kuulla Keijo-pappansa rikoksesta 15-vuotiaana, samaan aikaan, kun hänellä on menossa kiihkeä sotahistoriabuumi. Vaikka Annella on kavereita ja hän harrastaa myös bilettämistä ja ryyppäämistä, hän on lapsena ja nuorena aito oman polkunsa kulkija.

Kirjan teemoina ovat sukupolvien välinen, kollektiivinen muisti ja myös mielenterveysongelmien periytyminen. Alhojen suvussa on kokemusta vaikeista elämänvaiheista, mutta silti suku ei ole kykenevä auttamaan ajelehtivaa Annea, jonka opiskeluaika on täysin päihdekeskeistä. Rankan juomisen mahdollistaa myös varakas tausta ja ”oikeat” piirit. Lahjakas Anne kompuroi tentteihin vahvassa laskuhumalassa ja selviää niistä hyvin arvosanoin. Pitkäaikaisin poikaystävä Teemu joutuu teho-osastolle haimatulehduksen vuoksi, selviää siitä, mutta juo itsensä hengiltä pian pariskunnan eron jälkeen. Annen kertomus ajoista kotoa poismuuton jälkeen oli rehellinen, riipivä ja koskettava, ja voisi toimia sellaisenaan ilman poliittisen historian kytköksiä.

Kirjassa oli myös paljon tavallista arkea ja eri vuosikymmenten ajankuvaa. Teos on hyvin sokkeloinen ja monipolvinen, ja siitä olisi varmasti eiittänyt materiaalia useampaan teokseen. Vaikka Keijon lapsuusmuistot kansalaissodan aikaan olivat sinänsä kiinnostavia, tuo raumalaisen seminaarielämän ja seurapiirien kuvaus tuntui pääjuonen kannalta etäiseltä. Samoin poliisi-Helmerin muistot Uudestakaupungista jäivät sivupoluksi.

Kirja oli dramaattisten käänteiden lisäksi kovin informatiivinen. Opin paljon sota-ajan ja sen jälkeisen tilanteen realiteeteista. Vaikka Keijo Alho on tässä väitellyt tohtori, hän joutuu työurallaan pinnistelemään kielitaitonsa ja kansainvälisen kompetenssin lisäämiseksi. Ensimmäisellä työmatkalla Tukholmaan hän saattaa hankkia vaimolleen NK:sta ylellisyystuotteita, jotka ovat sotaa käyvässä Suomessa kiellettyjä epäisänmaallisina. Hän myös hankkii yksityisen englannin opettajan, neiti Cavendishin, jonka syytä elää umpioituneessa maassa hän ei täysin ymmärrä.

Tällaisen teoksen kirjoittajalla on aina edessä ristiriitaiset lojaliteetit – ollako uskollinen tosi tarinalle vaiko taiteelle. Alho vaikuttaa valinneen uskollisuuden tosi tapahtumille, ja valinta näkyy kielen ja rakenteen tasolla tietynlaisena jähmeytenä. Reaalimaailman poliittisia vaikuttajahahmoja on paljon, ja heistä kirjoittaminen on vaatinut jonkinasteista uskollisuutta lähteille. Minusta poliittisen historian taso olikin kirjassa onnistunein, ja Keijon julkisen uran puiminen herkullista. Alho ei ainakaan ihannoi kokoomuslaisten herrakerhoja, vaan pyrkii näyttämään niiden toiminnan suht objektiivisesti. Erityisen paljon pidin emotionaalisesta etäännyttämisestä, eli vaikka kyseessä on sukutarina, Alho ei esitä mitään suvun perinnettä velvoittavana eikä vello tippa linssissä papan sotaretkien kauhuissa (näitäkin tarinoita on luettu).

Olin välillä aidon tuskastunut kirjan tasojen välillä, mutta kirjasta jäi vahva muistijälki. Teos luultavasti kiinnostaa enemmän Alhoa vanhempia sukupolvia kuin 80-luvulla syntyneitä; voisin esimerkiksi suositella tätä eläkeikäiselle isälleni. Voi olla, että suurin osa lukijoista valitsee tarinasta jonkun tason, joka kiinnostaa enemmän kuin muut. Suomi 100-juhlavuoteenkin teos sopii kuin nakutettu, käydäänhän tässä läpi lähes tasan tarkkaan yhden suvun satavuotishistoriikki.

Mustan kiven pitkä muisti

Ghanalaisen Yaa Gyasin Matkalla kotiin (Otava, 2017, suom. Sari Karhulahti) on kirjauutuus, jota olen eniten odottanut tänä keväänä. Olisin halunnut lukea sen englanniksi, mutta sain sen käsiini suomennoksena nopeammin. Uskallan väittää, että lukukokemukseni olisi kenties muokkautunut erilaiseksi, jos olisin lukenut teoksen alkukielellä. Käännös ei ollut heikko kielellisesti, mutta siinä oli joitain länsiafrikkalaiseen kulttuuriin liittyviä epätarkkuuksia, jotka tekivät ilmaisusta vieraantunutta (mitä esimerkiksi ovat ”pippurikeitto” ja ”kietaisuvaate”?). Ylipäänsä johtuen rakkaudestani afrikanenglannin variaatioihin koen aina afrikkalaisten romaanien lukemisen suomeksi pettymyksenä, kun taas brittiromaanien käännöksien kohdalla en aina muista, kummalla kielellä tekstiä luen. Tässä teoksessa oli myös paljon murteita ja juurevaa puhekieltä, jotka ovat mahdollisesti olleet haasteellisia kääntäjän näkökulmasta.

Kyseessä on nuoren kirjailijan (s.1989) esikoisromaani, joka on syntynyt tämän opiskellessa legendaarisessa Iowa Writers’ Workshopissa. Yhden teoksen neljäntoista päähenkilön tarinassa on omaelämäkerrallisia yhtymäkohtia, ainakin liittyen perhetaustaan ja paikkakuntiin. Teoksen äänensävy on poikkeuksellisen kypsä, jopa ajaton, ottaen huomioon kirjailijan nuoren iän. Kirjailija itse on muuttanut Ghanasta Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä seuratakseen isänsä akateemista uraa. Kahden kulttuurin kansalaisuus näkyy teoksessa yhtä vahvasti kuten esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien ja Taiye Selasien teoksissa, mutta Gyasi maalaa kansansa kipeästä meren ylityksestä leveämmällä pensselillä kuin edellämainitut kirjailijat. Vajaassa 300 sivussa käsitellään lähes 250 vuoden historia kahdella mantereella.

Koska teoksessa ei ole selkeitä päähenkilöitä, neljäntoista avainhenkilön kohtalot jäävät paikoitellen etnisiksi legendoiksi. Toisilleen tuntemattomat sisarukset Esi ja Effia saavat molemmat äidin perintönä mustan kiven, joka symboloi periinantamattomuutta sen tosiasian edessä, että suvun naisia pidettiin monessa polvessa hulluina, kirottuina, jopa noitina. Osalla naisista on näkijän kykyjä, ja osa kamppailee uskonnollisen identiteettinsä kanssa. Esin suku päätyy orjalaivalla Alabamaan, josta siirtyy vuosikymmenten saatossa kohti pohjoisempia osavaltioita. Valkoiselle orjakauppiaalle pakkonaidun Effian jälkeläiset eivät hekään pääse helpolla siirtomaaoloissa, vaikka osa heistä etenee yhteiskunnallisesti vaaleamman ihon ja brittikontaktien luomien etuoikeuksien vuoksi kohti paikallista eliittiä.

Koska kyseessä on sukuromaani, teoksessa ollaan raskaana ja synnytetään jatkuvasti. Alussa esitetyn sukupuun merkitys on tärkeä, jos haluaa pysyä kärryillä sukulaisuussuhteista. Sivuhenkilöitä teos ei kuitenkaan pursua liiallisesti, missä näkyy Gyasin ammattitaito. Suvun muutettua Harlemiin 1900-luvun puolessavälissä perheet pienenevät ja henkilöihin kasvaa syvempää psykologista särmää. Vaikka aiempienkin sukupolvien naisten kohtaloissa oli syvää surua ja menetyksiä, koin silti riipaisevimpana musikaalisesti lahjakkaan Willien kohtalon perheen muutettua New Yorkiin. Willie menettää itseään vaaleampi-ihoisen aviomiehensä yhteiskunnalle, joka ei suostu näkemään pariskuntaa pariskuntana. Willien mies Robert muuttuu uudessa kaupungissa valkoiseksi, hylkää vaimonsa ja löytää uuden valkoisen vaimon.

Meren ja tulen elementit toistuvat suvun legendoissa. Pohjois-Amerikan orjien jälkeläisille on tyypillistä karttaa merten rantoja, johtuen valtamereen liittyvistä kauhutarinoista. Ghanan sisämaan heimoilla, kuten ashanteilla, pahat henget kostavat tulen muodossa. Tässä tulinaisen riivaama Akua sytyttää unessa majansa tuleen, tulee tappaneeksi tyttärensä, ja jää itse henkiin, mutta erotetaan ainoasta eloon jääneestä lapsestaan, jonka kasvattaa lähetyskoulu. Palovammaisen Yaw-pojan kokema syrjintä on julmaa, vaikka hänestä tulee pidetty poikakoulun historian opettaja. Viisikymppisen poikamiehen asema länsiafrikkalaisessa yhteiskunnassa ei ole erityisen hehkeä, vaikka tämä kykenisi elättämään itsensä omalla työllään.

Afroamerikkalaisten kokemaa kaipuuta ”juurilleen” käsitellään tässä vähemmän nostalgisesti kuin esimerkiksi Maya Angeloun teoksissa, joista kuitenkin olen pitänyt paljon. Ghanaan palaavien toiviomatkailijoiden haaveista kertova All God’s Children Need Traveling Shoes (1986) tuli mieleeni myyttisen paluun teemaa käsiteltäessä, varsinkin suhteessa varallisuuteen ja länsimaisten turistien asemaan. Musta, afroamerikkalainen turistikin on usein Afrikassa yhtä turisti kuin valkoinen sellainen, mikä tuntuu monista toiviomatkailijoista pettymykseltä. Hämäriä tunnistamisen hetkiä koin myös muistellessani lapsuuteni TV-sarjaa, Alex Haleyn romaaniin pohjautuvaa Juuria (1976), vaikka en sarjan juonta osaisikaan enää referoida. Toisin sanoen romaanissa oli kerronnallista ”vanhanaikaisuutta”, alkaen yksinkertaisesta kielestä. Aika-akseli on lineaarinen, eikä nuorimpien sukupolvien tarinoissa näy ajallemme tyypillistä elämänpoliittista kikkailua. Verrattuna esimerkiksi Adichien ja toisen ghanalaisen kertojan, Taiye Selasien siirtolaisuussaagoihin Gyasin kertojan ääni on klassisempi ja pelkistetympi.

Matkalla kotiin on ilahduttava lukukokemus siksi, että juonen lähestyttyä nykyaikaa se kuitenkin pysyy uskollisena rakenteelleen. Tämä tarkoittaa, että se tuntuu lähestyttävältä myös sellaisille lukijoille, jotka eivät välttämättä tunne rodullistamiseen, postkolonialismiin tai identiteettipolitiikkaan liittyviä akateemisia teorioita. Toisin sanoen teksti todennäköisesti puhuttelee myös ”Ashantimaan mummoa”, jos tämä osaa lukea ja ymmärtää englantia. Tekstiä voi ilolla suositella varttuneemmille lukijoille myös siksi, että tässä ei revitellä modernilla teknologialla eikä urbaanilla kulutuskulttuurilla. Amerikkalaiseksi romaaniksi tekstistä voisi kammata jopa antikapitalistisia juonteita. Ulkonäkö, menestys ja omaisuus eivät nouse keskeisiksi teemoiksi yhdelläkään henkilöhahmolla.

Teos on paikoitellen kyynelkanavia vahvasti stimuloiva, mutta ei kuitenkaan nyyhky. Kiukun ja vihan momentit herättävät kriittisiä kysymyksiä afroamerikkalaisten asemasta myös nyky-yhteiskunnassa. Vakavasti huumeriippuvaisen korvaushoitopotilaan poika Marcus kysyy, kuinka ylipäänsä on mahdollista, ettei hän ole vielä joutunut vankilaan, vaan kirjoittaa väitöskirjaa Stanfordin yliopistossa.

Matkalla kotiin oli muuten häikäisevän rikas, opettavainen ja moniääninen mestariteos, mutta yhdestä asiasta koen tarvetta napista näin romaanitaiteen näkökulmasta. Kirjailijalla on täysi lupa laittaa toisilleen kaukaisesti sukua olevat henkilöt ihastumaan, rakastumaan ja jopa pariutumaan, mutta tämä juoni tuntuu hirveän kuluneelta. Fiktion maailmassa kaikki on sallittua, mutta loppuhuipentuma ei saanut minua yllättymään tai edes tirauttamaan sitä kyyneltä. Kirjaan kokonaisuutena loppuratkaisu ei kuitenkaan syvällisesti vaikuttanut, sillä henkilöiden tarinoita saattoi lukea myös toisistaan erillisinä.

Rohkaisen varsinkin sellaisia lukijoita tarttumaan juuri tähän teokseen, jotka eivät vielä ole lukeneet elämässään ainuttakaan afrikkalaista romaania. Tämä on erinomainen sisäänheittäjä, jonka jälkeen lukija voi voimaantua etsimään itsenäisesti astetta vaikeampia rasteja. Ghanalaista kirjallisuutta on suomennettu varsin vähän, naapurimaan Nigerian enemmän. Alueen ranskankielisten maiden kirjallisuuttakin käännettiin joskus, mutta tästä tuskin uskallamme enää unelmoida.

Evakkouden loppumaton perimä

Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Miehisistä kompetenssikertoimista

En aina jaksaisi naistenlehtitason diskursseja alfauroista. En oikeastaan usko darwinistisiin teorioihin laumanjohtajistakaan, vaikka en ole evoluution kieltäjä. Kuka kenetkin leimaa valioyksilöksi tai johtajatyypiksi riippuu varmasti myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Saija Nissisen romaanissa Ukinpoika (Atena, 2016) tutkitaan suvussa periytyvää pomoutta, tai kusipäisyyttä, pelimiehen elkeitä ja alistavaa sovinismia. Ainakaan se ei ole ylistys alfauroiden metsästysvieteille.

Ukinpoika on sukutarina, jossa myös naisilla on vahva (tosin perinteinen) toimijuus. Juoni kattaa tapahtumia 50-60 vuoden säteellä, 1960-luvulta vuoteen 2018. Korpelan suku on kiinnittynyt pohjoiskarjalaisen voimalan ympärille, paikkakunta on pieni ja matka Joensuuhunkin joskus henkisesti ylivoimainen. Raukoilla rajoillakin tapahtuu jo vaurastumista: voimalan työnjohtaja Atson perhe on päässyt asumaan uuteen rivitaloon, jossa on kylpyamme ja jonka sähkölaskut maksaa yhtiö.

Romaanin ajankuva on pistämätöntä. Itse 70-luvun lapsuuden eläneenä jouduin kovasti terästämään muistiani ja aistejani tunnelmaan eläytyessä. En muistanutkaan, että energiakriisin aikainen säännöstely oli niinkin rankkaa kuin kirjassa kuvattiin. Myös ajan muoti, limsapullojen etiketit, Mireille Mathieu, seinien gobeliinit ja muu eksotiikka puhkesi kukkaan. Naisten ja miesten ehdottoman erilliset maailmat korostuvat tässä maalaisella ja työväenluokkaisella tavalla – tässä vietetään hirvipeijaisia ja hillonkeittäjäisiä.

Suvun patriarkka Atso on vanhan kansan kusipää, joka ei erityisesti etene urallaan, vaan kohdistaa kontrollinsa lähinnä naisiin ja lapsiin. Naapurit ja työtoverit eivät yleensä häntä tottele, vaan muuttavat ja irtisanoutuvat kohdatessaan hänen mielivaltaiset ylilyöntinsä. Pojistaan hän ei saa uskollisia vasalleja, mutta kasvatushaaste kohdistuu Sami-pojan kuopukseen Tuomakseen. Tuomas näkee ja kokee pappansa kyydissä enemmän kuin lapsen kuuluisi, ja perii myös ukkinsa asennemaailman. Tuomaksesta tulee suvun ainoa menestyjä, urakiipijä, nuori poliittinen broileri, ja lopulta väsynyt kansanedustaja. Suomen luottoluokituksesta huolehtiminen ei lopulta tuo alfauroon elämään tarvittavaa jännitystä, vaan elämää säännellään 12 cl viinimitoin.

Naisten toimijuus nostaa päätään vasta heidän vanhetessaan. Kotiäitiys on tässä suvussa periytyvää, ja karjalaisen pitopöydän laitto naisellinen hyve. Silti Pasin vaimo Maarit alkaa Joensuuhun muutettuaan kiinnostua aikuiskoulutuksesta. Vaikka ATK-kurssi ei olekaan menestys, hän oppii käymään yksin kahvilla ja konjakilla.

Suvun historian kerronnassa on paljon arkista ja tavallista, hautajaisia vietetään usein ja parkkipaikoilla miehistä otetaan mittaa automerkkejä arvostelemalla. Onneksi Nissinen sirottelee perinteiseen ja totuttuun sopivasti outouksia, kuten eläintentäyttäjä Anssin kokoelmat, Otson hellanasennuskeikat ja menestyneen avioparin yhteisen viiltelyharrastuksen. Outokumpulainen goottityttö poliittisena neuvonantajana on myös herkullinen hahmo, varsinkin, kun Tuomaksen viitteellinen puolue ei voi olla muu kuin Kansallinen Kokoomus. Teoksen traagiset ja inhorealistiset juonteet upotetaan lempeään huumoriin, mikä tekee tästä teoksesta siedettävämmän kestää. Ilman näitä kevennyksiä teos olisi ollut melko karmiva, suorastaan creepy.

Pidin siitä, että sukutarina kiedottiin vahvasti kansalliseen historiaan. Loppupuolen poliittinen analyysi oli osuvaa, Nissinen jopa introdusoi minulle uuden termin polixitin. Kansanedustaja-Tuomaksen kuuliainen saksalaisten kuunteleminen ja EU-uskollisuus herätti monenlaisia tunteita. Poliitikkona kukkopoika-mies ei päässytkään pätemään ja päällepäsmäämään, vaan joutui usein nolon pikkuveljen rooliin.

Sisällöllisesti romaani oli huikean rikas, ja tarjoaa pohdittavaa monenlaisille lukijoille. Itselleni teos avautui parhaiten ikäpolviromaanina, samastuin enemmän aikaan kuin paikkaan. Pohjoiskarjalaisuus ei ollut tässä niin ihastuttavan hersyvää kuin maakunnan tyypillisissä kuvauksissa, eikä ainakaan minussa herättänyt nostalgiaa. Yksittäisten ihmisten kohtalot kiinnostivat enemmän kuin etnisyys tai heimolaisuus.

Minkkien ja perheiden vapautusrintama

Koko kansa lukee-haaste (4-24.7.2016) alkoi toissapäivänä, ja sen tarkoituksena on edistää e-kirjojen lukemista. Kolmesta kampanjan teoksesta valitsin Karin Erlandssonin romaanin Minkriket (S&S, 2014). Valitsin kirjan sen erikoisen aiheen ja näkökulman vuoksi, ja myös siksi, että huomaan ruotsiksi lukemisen jääneen elämässäni täysin marginaaliin.

Teos on erikoinen sukutarina isästä ja pojasta, joita molempia yhdistää usko nopeaan rikastumiseen. Pienviljelijäisä Evert saa minkkikuumeen joskus 70-luvulla ja kasvattaa pojastaan Lars-Mikaelista farmin jatkajan. Lars-Mikael ei pahemmin ehdi koulun penkkiä kuluttamaan, vaan hyppää haalariin jo yläasteikäisenä. Perheessä ei uskota koulutukseen, vaan kovaan, hikiseen työhön. Miehen malli on kovin totinen ja yksioikoinen, mutta Lars-Mikaelille luonnollinen ja ainoa mahdollinen.

Kaupungista yritetään luoda minkkitarhauksen pääkaupunkia, ja se saa poikkeusluvalla kaupungin statuksen johtuen tarhaukseen liittyvästä nousukaudesta. Parhaina aikoina kuohuviini virtaa turkishuutokauppojen jatkoilla ja farmarit matkaavat Mallorcalle hoitamaan perhesuhteitaan. Pariskunnat vitsailevat, että heidän kaikki lapsensa ovat saaneet alkunsa saarella, sillä kotona sänkypuuhiin ollaan liian väsyneitä. Puolet kirjasta onkin raskaan ruumiillisen työn kuvausta tymäköine hajuineen.

Teoksessa eletään hyvin juurtunutta ja konservatiivistakin pohjalaiselämää. Perhe ei ole erityisen uskovainen, mutta joulukirkossa käynti on silti pyhä toimitus, jonka aikana kunkin perheen varallisuutta mitataan vaimon turkin muodossa. Ruokarukoukset sanotaan tässä perheessä enää sunnuntaisin, mutta ”koti, uskonto, isänmaa”-eetos on vahva. Lars-Mikaelin äiti Marianne oli suosikkihahmoni, sillä hänen Martta-aktivisminsa on vankkumatonta. Marianne kuitenkin sairastuu muistisairauteen jo ennen eläkkeelle jäämistä, ja alkaa kokata mitä ihmeellisempiä keitoksia. Äidin ja pojan yhteiselo sairauden syvetessä oli teoksen rankin episodi, johon kuitenkn koin helpompaa samastumista kuin minkkitarhaukseen.

Ajallisesti teoksessa edetään 70-luvulta 90-luvun laman syövereihin, jolloin huonojen suhdanteiden lisäksi farmit saavat riesakseen kettutytöt. Ilmiön käsittelyssä Erlandsson on sopivan neutraali, tosin tarinaa kerrotaan vain farmarien näkökulmasta. Tässä eletään aikaa, jolloin keskustelu eläinten oikeuksista ja tarhauksen etiikasta on vasta lapsenkengissään. Lars-Mikael on aktivismista hyvin ahdistunut ja varustautuu mahdollisia iskuja vastaan huolellisesti. Aktivismin oikeutusta hänen kaltaiselleen työn sankarille on turha selittää – hän elää täysin uppoutuneena omaan arvomaailmaansa ja pieneen piiriin, johon eivät kuulu kuin oma perhe ja turkisyhdistyksen ukot.

Minusta tuntui kirjaa lukiessa kuin olisin käynyt jossain eksoottisessa lomakohteessa, niin omituinen paikka tämä minkkifarmi oli. Lukuelämys oli vahva, vaikka ahdistuinkin meiningistä paikoitellen kovasti. Vastaavan tyyppistä angstia koin äskettäin myös toisessa Pohjanmaalle sijoittuvassa kirjassa, Tiina Laitila Kävlemarkin Karkulahdessa (2015), jossa myös kuvailtiin maaseudun niukkoja oloja ja tunneilmaisua. Karkulahti oli vielä astetta synkempi, kun taas tässä synkkyyden johtui lähinnä toimeentulohuolista. Karkulahdessa oli aidosti ilkeitä ihmisiä, kun taas tässä kuvattiin lähinnä uupumusta ja perspektiivin kapeutta. Toisaalta pienen kaupungin elämään mahtui myös yhteisöllisyyttä markkinoiden, pääsiäiskokkoperinteen ja muiden juhlien merkeissä.

Vaikka teos sijoittuu maatilalle, perheen tausta tuntuu kovin työväenluokkaiselta. Lars-Mikaelin ja Kristinan lyhyt romanssi oli miltei piinallista luettavaa, sillä kummallakaan ei ole paljoa taustaa flirttailusta tai deittailusta. Ihmettelin sitäkin, että näistä kahdesta lopulta tuli pari, sillä soidinmenot rasvaisella grillikioskilla eivät luvanneet hehkeää jatkoa. Liiton alkuvaiheessa seksi on parisuhteen liima, mutta Kristina kuuluu niihin naisiin, joille seksi on vain lisääntymistä varten. Lapsilykyn loputtua tyttären syntymän jälkeen Kristina huomaa olevansa pelkkä puuronkeittäjä ja voileivän laittaja.

Kielellisesti teos ei ollut helpoimmasta päästä, sillä en ole Pohjanmaan ruotsin murteiden taitaja. Enimmäkseen olen lukenut ruotsiksi ns. monikulttuurisuusromaaneja, joissa liikutaan Tukholmassa, Malmössä tai Göteborgissa. Olen kuitenkin iloinen, että luin tämän nyt alkukielellä kampanjan innoittamana. Teos on myös saatavana suomennoksena, mutta ilman kampanjaa en ehkä olisi koskaan siitä kuullut.

Suosittelen kirjaa huumorintajuisille lukijoille, jotka eivät ole liian heikkohermoisia. En tiedä, kuinka intohimoiset vegaanit tähän suhtautuisivat: erityisesti minkin lihan keitto-operaatio oli paksuhkoa  luettavaa. Pohjalaisia perinneruokia laitetaan onnistuneemmin, ja ruokaan suhtaudutaan sopivalla hartaudella.

 

Tuulipukukansan tunnoista

Suomalaisten kummallisista tavoista, tukahtuneesta tunneilmaisusta ja erilaisuuden pelosta on viime aikoina kirjoitettu paljon, ja kansakunnan outoutta pidetään varmaan ehtymättömänä kansatieteellisenä lähteenä. Saara Turusen romaani Rakkaudenhirviö (Tammi, 2015) tuo esiin kaikki mahdolliset kliseet, lähtien pariskuntien identtisistä tuulipuvuista ja päätyen depressiiviseen baarikäyttäytymiseen. Romaanissa on nimetön kertoja, jonka lähipiirilläkään ei pääsääntöisesti ole nimiä, paitsi Lauralla ja Antilla. Teksti on kirjoitettu herkullisen etäännyttävästi, mutta samalla tunteisiin vetoavasti.

Nuori nainen kasvaa Pohjois-Karjalassa, jossain Joensuun ympäryskunnassa, jossa kaikilla perheillä on samanlaiset valkotiiliset omakotitalot paitsi kunnanjohtajalla, joka on saanut poiketa kunnallisteknisestä kaavasta ja rakentaa kartanon. Naisen äiti on uskovainen ravitsemusterapeutti, jonka pakkomielle on kasvattaa lapsistaan tavallisia. Isä menestyy rakennusalan yrittäjänä siihen pisteeseen asti, että oppii pelaamaan golfia. Kertoja kasvaa niin terveellisessä ja nautinnot kieltävässä kodissa, että hänen lapsuutensa kohokohtia ovat seurakunnan naistenpiirit ja pyhäkoulut, joissa on tarjolla leivonnaisia, ja joissa tytön äiti ei kehtaa rajoittaa tämän ahmimista.

Teos vie lukijan kertojan juurille Hämeeseen ja Pohjois-Karjalaan, Helsingin taidepiireihin, Lontooseen ja Espanjaan. Kerronnallinen pääjännite liittyy jäämiseen ja lähtemiseen, juuriin ja siipiin. Suomen historiasta kerrotaan herkullisen naivistisesti kasvavan lapsen näkökulmasta. Kertoja ei täysin ymmärrä, miksi vanhoissa valokuvissa lotat tervehtivät taivasta, mutta tekee villejä arvauksia. Suomeen tullut espanjalainen poikaystävä on kauhuissaan siitä, että sota-aikaista natsihistoriaa edelleen kunnioitetaan. Suomen ja Espanjan poliittista historiaa luetaan myös herkullisesti limittäin. Kertoja pääsee espanjalaiseen sukuun sisälle toivottuna tulevana miniänä, mutta ei koe pystyvänsä elämään uudessa maassa taiteilijana.

Nuoren naisen kasvutarina Helsingin ja ulkomaan kokemusten varjossa tuntuu vähän liiankin tyypilliseltä, mutta pidin erityisesti sukutarinasta ja 80-luvun ilmapiirin kuvauksesta. Tytön kaavoihin kangistuneet vanhemmat osoittavat ilahduttavia kasvun merkkejä: he tulevat tapaamaan erikoista tytärtään maailmalle, ja äiti jopa viihtyy espanjalaisen poikaystävän seurassa. Huoli tyttären pariutumisesta murtaa kulttuuriset ennakkoluulot.

Lauran ja Antin lukija pystyy arvaamaan reaalimaailman näyttelijäjulkkiksiksi. Varsinkin kertojan hengenheimolaisuus Antin kanssa on liikuttavaa, sillä taidelukiossa murretta vääntävät itäsuomalaiset lapset erottuvat urbaanin sivistyneistön massasta. Turusen huumorissa on paljon yhteistä Antti Holman teosten kanssa, ja temaattisesti Rakkaudenhirviö muodostaa kiinnostavan peilin Holman romaanille Järjestäjä. Havaitsin suomalaisuuden teeman käsittelyssä myös jotain yhteistä Sofi Oksasen Stalinin lehmien kanssa. Molemmissa käsitellään suhdetta ruokaan ja ahdistustaan kunnolla Väli-Suomen pikkusieluisessa maastossa. Turunen kuitenkin suhtautuu periferian kulttuuriin rakkaudellisemmin, mikä kuvastuu myös romaanin nimestä.

Luin kirjaa hitaasti ja nautinnollisesti maistellen, vaikka teksti oli vetävää. Parasta teoksessa oli kertojan antaumuksellinen ääni, joka kantoi vahvasti loppuun saakka. Teos on 80-luvulla syntyneiden sukupolviromaani, mutta kielellisen vahvuutensa vuoksi se taatusti tavoittaa myös vanhempaa lukijakuntaa. Myös uskonnollisen elämänkatsomuksen kuvaus toimi siksikin, että tässä ei tarkkaan naulattu äidin uskonnollisuuden suuntaa. Kodin, uskonnon ja isänmaan myyttejä tässä murretaan, mutta kokonaan niistä ei päästä irti, ei ehkä halutakaan päästä.

Unimaisemana sisällissota

Kirsti Ellilä on minulle tuttu kirjailija chicklit-tyylisen Kirkkotrilogian luojana; naisen tuotantoon mahtuu useampaa genreä ja teoksia aikuisille, lapsille ja nuorille. Hänen viimeisin romaaninsa Tuntemattomat (Karisto, 2015) edustaa vakavampaa sävyä ja liikettä kohti historiallista romaania.

Teoksen päähenkilö on keski-ikäinen Tuuli, joka on juuri menettänyt isänsä ja sairastunut vaikeaan astmaan. Hän on pitkällä sairauslomalla, ja sen vuoksi hän on vetäytynyt perimälleen huvilalle Karjaluhdan kylään. Karjaluhta sijaitsee jossain Satakunnassa Porin ja Tampereen välimaastossa, alueella, joka kansalaissodan aikana oli vahvasti punaisten miehittämä. Jako punaisiin ja valkoisiin ei ole hellittänyt kansan keskuudessa vuosikymmeniin, vaan vielä 2000-luvullakin on tavallista kuulla nimityksiä ”punikki” tai ”lahtari”. Tuuli itse muistaa lapsuudestaan pilkanneensa naapurin mieleltään epävakaata Helviä ”ryssänlutkana” tietämättä, mistä nimitys tuli, sillä hänen herraskaisen porvarillisella huvilallaan ei käytetty rumaa kieltä eikä puhuttu ikävistä asioista.

Tuuli on henkilönä päättämätön, pohdiskeleva ja synkkyyteenkin taipuvainen. Hänen välivaiheistaan ylioppilaaksi pääsyn ja nykyhetken välillä kerrotaan vain vähän. Huvilalle muutettuaan hän kohtaa jälleen nuoruuden rakastettunsa Kain, jonka terveys on Tuuliakin huonommassa jamassa. Kaupungissa hänellä on mutkaton rakastettu Roope, jonka kanssa ei tarvitse esittää rakastunutta, vaan pelkkä fyysinen läheisyys riittää. Tarina naisesta kahden miehen loukossa on poikkeuksellisen vaisu, mikä kieltämättä laimentaa muuta sisältöä.

Sukutarinan kerronta on kiinnostavampaa kuin Tuulin nykyisyys. Avainhenkilönä kirjassa on 90-vuotias puutarhuri Teivo, joka on saanut asua Kain sukutilan mailla iät ja ajan jonkun sortin syytinkiläisenä. Teivon kunto heikkenee huomattavasti Tuulin kylään muutettua, ja siksikin Tuuli kokee tarvetta selvittää kipeitä asioita vielä, kun se on mahdollista. Teivo on ollut lapsuudessaan Tuulin isovanhempien ottopoika. Hän on ainoa elävä linkki kansalaissotaan, josta Tuulin suvussa on sujuvasti vaiettu, vaikka johtolankoja traumaattisiin tapahtumiin löytyy huvilalta sieltä täältä. Miksi ikivanhaa, laitonta kivääriä säilytetään huvilalla kuin pyhäinjäännöstä? Miksi punaisten uhrien muistolaatta on irrotettu sille kuuluvalta paikalta? Kenen otsaluu löytyy läheiseltä pellolta, ja miksi Espanjasta saakka muuttanut uudisasukki Maria on niin kiinnostunut hänelle tuntemattomien kyläläisten historiasta?

Teos vie lukijansa Tammisaaren vankileirille, jossa saman kylän punaiset ja valkoiset kohtaavat jälleen häviäjinä ja voittajina. Teivo-poikaa vankileirillä odottavan Raakkelin persoona avautuu hänen vakavan kömpelöiden kirjeidensä kautta. Kirjasta paljastuu, kuinka huterin perustein vankileirille köyhä kansa on joutunut tilanteessa, jossa oikeusturvaa ei käytännössä ollut lainkaan. Tuulin valkoinen isoisä joutuu vankileirin lääkärinä ikävään välikäteen, kun lähitilojen tytöt ja pojat näkevät nälkää ja kuolevat kulkutauteihin ylikansoitetuissa kasarmeissa. Teivo-pojan päätyminen Kallen ottolapseksi on hatara yritys lievittää sodan aiheuttamaa syyllisyyttä, mutta muuten porvarilliseen eetokseen kuuluu punaorpojen uudelleenkouluttaminen yhteiskuntakelpoisiksi.

Ellilän kerronta on maltillista, kiihkotonta, luonnonläheistä ja viipyilevää. Kaikille mökki-ihmisille teos tarjoaa mielenrauhaa, mutta myös jännitystä ja eksentrisiä kohtaamisia. Varsinkin Maria Mistralin hahmosta pidin, sillä hänessä oli särmää ja arjen monotonian rikkovaa epävakautta. Maaseudun nykytilannettakin valotetaan monisyisesti, vanhuspalveluiden saatavuudesta venäläisten lomakyläsuunnitelmiin. Ymmärrän hyvin, miksi vankileirikohtaukset on jätetty lyhyiksi – Ellilä ei halua mässäillä kauhulla, vaan kertoa sodasta selviytymisestä.

Luin teoksen joululoman hetkisessä lukukimarassa, ja uskon, että olisin nauttinut siitä enemmän, jos olisin antanut sille enemmän aikaa. Saatan palata siihen kesällä mökkilaiturilla, mutta vielä todennäköisemmin etsin käsiini Ellilän toiseksi uusimman romaanin Kaivatut (Karisto, 2013), joka kertoo mm. katolisesta uskosta ja afrikkalaisesta maahanmuuttajasta, joka on entinen professori ja nykyinen siivooja.

Osallistun tällä teoksella Helmet-kirjahaasteeseen numero 41: ”Kirjassa lähetetään kirjeitä.”