Otteita pariisilaisesta juorukalenterista

Teos: Pierre Lemaitre: Tulen varjot (Minerva, 2018)

Käännös: Susanna Hirvikorpi

Viimeisen vuoden aikana olen onnistunut tutustumaan Pierre Lemaitren dekkarituotantoon, mutta se, että hän on myös kunnostautunut historiallisena romaanikirjailijana tuli minulle yllätyksenä. Hänen uusin teoksensa Tulen varjot osoittaa kirjailijan monipuolisuuden, sillä siinä ei esiinny lainkaan raakuuksia eikä veri lennä pitkin seiniä. Lemaitren dekkarituotannon suhteen olen sillä rajalla, että kykenenkö suodattamaan niiden sisältämää pimeyttä. Kaunokirjallisesti teokset ovat puhutelleet minua enemmän kuin raakojen rikosten saralla.

Tulen varjot on Pariisiin sijoittuva epookkiromaani, jossa seurataan Péricourtin pankkiirisuvun nousua ja tuhoa. Kirjan päähenkilö Madeleine Péricourt on rikas perijätär, joka on kasvatettu olemaan ymmärtämättä paljoa miesten bisneksistä. Isänsä kuoltua hän joutuu tilanteeseen, jossa häneltä edellytetään päätöksiä, ja suuren maailmanlaman kynnyksellä hän päätyy sijoittamaan väärän maan öljyyn. Tämän lisäksi Madeleinen elämää varjostaa Paul-pojan liikuntavamma, jonka tämä on itse aiheuttanut hyppäämällä alas kotinsa parvekkeelta isoisän hautajaispäivänä. Madeleine löytää itsensä tunkkaisesta kaupunkiasunnosta vammaisen poikansa omaishoitajana, kaiken menettäneenä ja kostonhimoisena.

Paul on vaikuttava hahmo, liian älykäs ja älykkyydestään kärsivä. Pyörätuolissa eläessään hän löytää uudelleen syyn elää oopperasta, ja ystävystyy Solange-nimisen laulajattaren kanssa, joka kutsuu lasta ”pikku Pinokkiokseen”. Paul pääsee mukaan laulajattaren konsertteihin, jopa Milanoon saakka, mutta perheen konkurssin jälkeen vierailut loppuvat. Oopperateema olikin kirjassa kiinnostavin, ja sen vuoksi jaksoin sinnitellä sen loppuun.

Kirja kuvaa erinomaisesti niiden ranskalaisten mentaliteettia, jotka suhtautuivat myötämielisesti Italian ja Saksan nousevaan fasismiin ja toivoivat omalle maalleen vastaavaa isänmaallista renessanssia. Madeleinen lähipiirissä lähes kaikki kannattavat fasismia, ja hyötyvät siitä taloudellisesti. Taloushistorialla onkin kirjassa suuri rooli, ja siinä kuvataan siirtymää kiinteästä omistamisesta kohti osakesijoituksia. Tämän lisäksi käydään läpi veropetoksia, poliitikkojen kähmintää ja lavastettua maanpetossyytettä.

Tulen varjot on nokkela ja ajan henkeen sukeltava romaani, joka paikoitellen jää muistuttamaan seurapiirien juorukalenteria. Kielellisesti Lemaitre ei petä, mutta teoksen juoneen mahtuu enimmäkseen melodraamaa. Luin silti kirjaa sujuvammin kuin olisin katsonut tämän televisiosta saippuaoopperana, mutta fiilikset olivat ”luki tämän mieluummin kuin turpiinsa otti”. Samalla huomaan, että romaani on uuden sarjan toinen osa, ja se olisi ehkä avautunut paremmin lukemalla ensin aloitusosan, Näkemiin taivaassa.

Selkeästi Lemaitren todellinen lahjakkuus on dekkarikirjallisuudessa, sillä hän on mestari tutkimaan ihmismielen pimeimpiä puolia. Tässä pimeys korvautui matalaotsaisuudella, mikä useamman hahmon mittakaavassa on tylsähkö romaanin aihe. Paul, Solange ja puolalainen kielitaidoton kotiapulainen Vladi olivat taas loistavia hahmoja, koska heissä oli muutakin syvyyttä kuin kykyä manipulaatioon.

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka rakastavat lukea talousrikoksista, juonittelusta ja välistävedosta. Toki Pariisin ajankuva on romaanissa paikallaan, mutta rehellisesti sanottuna sain jopa enemmän irti Enni Mustosen pariisilaissaagoista. Luin kirjan tavoitehakuisesti maahaastetta varten, muuten se olisi jäänyt kesken.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 9/196: Ranska. 

Mainokset

Inkerinmaasta ei voi kirjoittaa liikaa

Teos: Jari Tervo: Matriarkka (Otava, 2016) 

Kolmas kerta toden sanoo, eli päätin vihdoin saattaa Jari Tervon Matriarkan loppuun ennen kuin saan käsiini hänen uusimman teoksensa kirjaston ylipitkästä jonosta. Koska kahdella ensimmäisellä kerralla en päässyt printtikirjassa yli puoleenväliin, päätin kokeilla äänikirjaa välillä (lukija Eero Saarinen).  Äänikirja toimiikin tämän tyyppisen sanasuitsutuksen kohdalla erinomaisesti, varsinkin, kun kirjassa ei ole pahemmin dialogia, eli yhden lukijan taktiikka ei sekoita henkilöhahmojen ääniä. 

Pari vuotta sitten odotin tätä teosta, koska olen ollut pitkään kiinnostunut inkeriläisistä enkä ole lukenut montakaan romaania, jossa he olisivat olleet edes sivuroolissa. Lähes kaikki inkeriläisistä kertovat teokset ovat olleet joko tietokirjoja tai (erittäin synkkiä) muistelmia. Jonkun verran olen lukenut Anitta Konkkaa ja tämän isän Juhani Konkan teoksia – eikä Anitta Konkan läheskään kaikissa teoksissa ole inkeriläisiä hahmoja. Inkeriläisestä kirjallisuudesta on vaikea saada käsitystä, koska sen kaanonin määrittely varmasti riippuu paljon henkilön poliittisista mielipiteistä.

Romaanin juoneen oli kuitenkin vaikea päästä sisään, ja sen alun maailmanselitykset tuntuivat megalomaanisilta. Se pääsee oikeastaan vasta vauhtiin, kun Matriarkka (Aamu, pastori Karitsan tytär) alkaa olla toisella kymmenellä. Tämä erikoinen lapsi ehtii ennen sitä syntyä moneen kertaan, ja kätilön rooli kylän universumissa on lähes yhtä voimallinen kuin Katja Ketulla. 

Simpukan kylä ja sen lähipiiri ovat aidosti monikulttuurisia: mukaan mahtuu inkeriläisten lisäksi vatjalaisia, inkerikkoja, saksalaisia ja myös suomalaisia vieraita mitä erilaisin motiivein. Kyläläiset eivät ainakaan tunnu turhan nationalistisilta tai ylemmyydentuntoisilta suhteessa naapureihinsa. Papit ja opettajat ovat aikanaan käyneet hakemaan kansallisen heräämisen oppia Hatsinan seminaarissa, mutta 1920-luvulla he joutuvat luopumaan paljosta oppimastaan. 

Uskonnolla, luterilaisuudella ja ortodoksisuuden erikoisemmilla ilmenemismuodoilla kuten hyppääjillä ja skoptsilaisilla, on teoksen alkupäässä valtava rooli, ja paikoitellen koin, että lahkolaisten seksuaalisilla ylilyönneillä mässäiltiin liikaa. Tämä voi olla se osuus, joka harmittaa sellaisia inkeriläisiä lukijoita, jotka ovat eläneet joskus omalla maallaan. Noista lahkoista on olemassa paljon todisteaineistoa myös muualla kuin tässä romaanissa, eikä lahkolaisuus rajoittunut inkeriläisiin, mutta tässä uskonnollinen hihhulointi korostuu inkeriläisten erityispiirteenä.  

Suvun Siperian-keikka Jenisei-joen varrella on teoksen maagisin osuus, hyppy aidosti vieraaseen kulttuuriin, joka ankarista oloista huolimatta tuntui kiehtovalta. Retkellään Matriarkka ehtii tulla kahdesti raskaaksi eri miehille, ja samojedin lapsi ensimmäinen Ilmari jää isänsä maille. Ilmari Ilmarinpoika on Aamun ja tämän lapsuudenystävän rakkauden hedelmä, joka pääsee palaamaan kotikylään sotavuosina. Kylän saksalaismiehityksen aikaisen elämän kuvaus jäi minulle valitettavasti vielä himmeäksi, tai se oli tarinassa se tylsin suvantokohta, jonka aikana äänikirjaa kuunnellessani onnistuin puuhailemaan paljon muuta ja nukahtamaankin. 

Teoksen nykyisyyden taso on poleemista, kantaaottavaa poliittista proosaa, jossa yksi päähenkilöistä on rasistinen kohutohtori, yksi SUPO:n tarkastaja ja yksi, sukutarinan kirjoittaja, nostalginen ”anti-fasisti”, joka kannattaa itärahoitteista valemediaa vain kokeakseen kuulumista jonnekin muualle kuin kartalta kadonneelle Inkerinmaalle. Jos olisin lukenut tämän kaksi vuotta sitten, olisin nyökytellyt oivalluksille, mutta tämä MV-lehden ja muiden kansallismielisten toimijoiden parodia alkaa jo nyt olla hieman väljähtänyttä. 

Eniten kirjassa rasitti tiettyjen elementtien toisto ja hirvittävän pitkät listat perinne-esineistä. Tervolla on pakkomielteenä sisällyttää kirjaansa kaiken, mitä on inkeriläisestä kulttuuriperimästä lukenut, ja välillä teos tuntuukin ulkomuseovisiitiltä. Varsinkin hikeä ja mahorkan tuoksua teokseen mahtuu loputtomasti, ja muutenkin hajujen, makujen ja lihallisten virikkeiden määrä on eksponentiaalinen. Osasta näistä etnografisista litanioista tulee teoksen loppua lähestyttäessä maneereja. 

Näistä puutteista huolimatta viihdyin teoksen tunnelmissa, sillä sen siivillä pääsee kauas omasta ympäröivästä todellisuudesta. Henkilöhahmot ovat suuria sieluja, joiden käsitykset oman kansan historiasta ja kohtalosta eivät ole identtisiä. Teos on sen verran runsas, että siitä olisi helposti saanut aikaan trilogian, ja sen vuoksi jokainen 449 sivusta vaatii lukijalta huimaa keskittymistä. Itse googlailin tällä kolmannella yrityksellä ainakin karttoja, joiden kautta suvun odysseia konkretisoitui paremmin. Olen antanut tälle teokselle ruhtinaallisesti aikaa, mutta edelleenkään en osaa referoida sen koko juonta uskottavasti. 

Tervon proosateoksista Matriarkka on viidestoista, ja huomaan, että minua on ennen tätä lähinnä kiinnostaneet hänen Rovaniemi-aiheiset autofiktionsa ja aiempi maahanmuuttoaiheinen Layla (josta en pitänyt lainkaan). Koen, että maahanmuuttoteoksena Matriarkka onnistuu paremmin kuin Layla, koska tätä varten on selkeästi tehty kymmenkertainen määrä taustatyötä. 

Olen viime vuosina yrittänyt kirjoittaa jotain tämän romaanin aiheisiin liittyvää, sekä suomalaisten aiemmasta heimoaatteesta että tämän päivän ”rajakeista”, ja molemmat teemat ovat haasteellisia varsinkin aloittelevalle kirjoittajalle. Koen, että Tervo yhtenä maamme kuuluisimmista ja parhaiten myyvistä kirjailijoistamme onnistuu tässä vaikeassa kombossa huomattavasti paremmin Inkeri-osuudessa kuin rajakki-analyysissa. Näiden kahden aikakauden mentaliteettien vertailu on tärkeää, ja nostan hattua jokaiselle, joka aihetta lähestyy. 

Myöhäisheränneitä tunnustuksia

Teos: Stieg Larsson: The Girl With The Dragon Tattoo (Quercus, 2008)

Käännös: Reg Keeland

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Aukkoja sivistyksessä voi aina paikata. Nyt on Stieg Larssonin Millennium-trilogian vuoro. Olin tietoinen sarjan menestyksestä viime vuosikymmenellä, mutta joku teosten asetelmassa silloin mätti. En myöskään lukenut paljoa dekkareita viime vuosikymmenellä, varsinkaan ruotsalaisia supersuosittuja sellaisia. Tämähän lienee se sarja, josta Nordic Noir-genre sai kipinänsä. Olen kyllä erinäisissä julkaisuissa lukenut Lisbeth Salanderista, joka taitaa olla yhtä suuri legenda kuin Silta-sarjan Saga Norén. Hurraa oudoille, autistisille naishahmoille, olette ihania, mutta alatte myös olla vähän kliseisiä!

Tätä teosta on turha alkaa esitellä juonen ja hahmojen kautta, sillä uskon, että kaikki dekkareista vähääkään tietävät ovat kirjasta hyvin kartalla. Minulle tämä oli jopa takkuista luettavaa, koska pidin tätä unikirjana noin kuukauden ajan. Sain kirjaa luettua hyvin lyhyissä pätkissä ja jouduin tankkaamaan aiempaa lukemaani moneen otteeseen. Uskoisin, että vaikeudet johtuivat käännöksestä. En nähnyt siinä varsinaisia ongelmia, kieli oli sujuvaa, mutta siinä selitetään joitain pohjoismaisia erityisyyksiä tavalla, joka rasitti. En siis usko ruotsin- ja englanninkielisen version olevan identtisiä. Nimikin on eri, koska ”Men Who Hate Women” ei ehkä olisi ollut myyvä nimi anglomarkkinoilla, mene ja tiedä.

En ole tippaakaan kiinnostunut suuryrityksistä enkä talousjournalismista, joten teoksen puitteissa oli paljon sellaista, jonka saatan joskus kirjoissa skipata. Nyt luin kirjan suht uskollisesti kannesta kanteen, mutta siinä oli paikoitellen jopa vastenmielisiä osioita. Vangerin dynastian tarina oli kuitenkin yksilöiden tasolla koukuttava. Dekkari, joka on samalla sukutarina ja rakkaustarina, taitaa olla harvinaista herkkua, ja siksi se ylittää reippaasti normidekkarin kokemusmaailman.

Minua ahdisti kirjassa eniten Lisbeth Salanderin sosiaalinen asema, ja hänen riippuvaisuutensa holhoojista. Lisbeth edustaa yhteiskunnan todellista marginaalia, mutta on samalla aggressiivisen neuvokas oman elämänsä subjekti. Olen törmännyt jo arvioihin, joissa kyseenalaistetaan koko hahmon uskottavuutta. Autistina ja entisenä mielisairaalan potilaana hän ainakin tienaa satumaisesti.

Dekkariksi tämä oli omaan makuuni liian laaja-alainen ja pedantti teos. Luin sen lopulta mielenkiinnolla, mutta kovin montaa samantyylistä en jaksaisi lukea putkeen. Rikokset olivat kammottavia, mutta niiden väkivallassa ei lopulta piehtaroitu. Pidin norrlantilaisesta paikallisesta tunnelmasta ja takaumista 60-luvulle, ja jäin myös miettimään natsiaatteen juurtuneisuutta ruotsalaiseen maaperään toisen maailmansodan jälkeen. Odotin natsiteeman kasvavan suuremmaksi, mutta se lopulta jäi aika marginaaliseksi juonen käänteeksi. Suvun miesten julmuuksia kun ei oikein voinut selittää periytyvällä natsismillakaan.

Onhan tämä teos jo moderni klassikko, ja olen nähnyt tämän monilla sellaisilla listoilla, joissa kartoitetaan teoksia, joita kuuluisi lukea ennen kuolemaansa. Eniten kirjan lukijana harmittelen sitä, ettei Larsson päässyt nauttimaan työnsä hedelmistä.

Ja vaikka minulla oli kirjan kanssa käynnistysvaikeuksia, niin onnittelen Larssonia siellä pilven päällä erityisen tehokkaasta ja vetoavasta lopetuksesta.

 

 

 

King Lear itkuhälyttimien maassa

Teos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Pala Walesia Tuomiokirkonkadulla

Teos: Carola Sandbacka: Ellen Llewellyn (Kirjapaja, 1996)

Käännös: Kaarina Ripatti

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Viime viikolla olin lähdössä suomenruotsalaisille diakoniapäiville, ja siihen hässäkkään löytyi jo jonkun aikaa metsästämäni antikvariaattien aarre, Carola Sandbackan Ellen Llewellyn, joka jokseenkin täydellisesti soveltui tunnelmiin. Tämä teos oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 1996, ja minulla on mielikuva asiasta, koska pidin tuolloin kirjan nimeä erityisen houkuttavana.

Ellen Llewellyn on upea teos Tampereen historiasta, toki suomenruotsalaisesta näkökulmasta, mutta tarinaan mahtuu myös suomenkielisiä hahmoja (tietysti palveluskuntaa). Sen päähenkilö on walesilaista sukua oleva pikkutyttö, joka lähetetään 1800-luvun lopussa Tukholmasta Tampereelle asumaan siellä hyvissä naimisissa olevan isosiskonsa luo. Llewellynit ovat kuparitukkaisia kelttiläisiä käsityöläisiä, ja Ellenin äiti on Tukholmassa mainetta luonut ompelijatar, mutta uskoo tyttärensä menestyvän paremmin naapurimaan pikkukaupungissa. Suku ei enää puhu englantia eikä kymriä, mutta joillekin lapsista annetaan walesilaisia nimiä, kuten Dafydd.

Ainoa asia, jonka tiedän Sandbackasta, on että hän asui jo kirjaa kirjoittaessaan Walesissa. Teos on todella paljon kiinnostavampi, kun suomenruotsalaiseen soppaan sekoitetaan ripaus kelttiläistä eksotiikkaa. ”Llewellyniläisyyteen” liitetään suvun suullisessa perimässä toki suureleisyyttä, ehkä myös huikentelevaisuutta, mutta he ovat myös taipuvaisia masentuneisuuteen ja synkkämielisyyteen.

Ellenin lisäksi toinen romaanin keskeinen hahmo on hänen serkkunsa Elvira, jonka kanssa hän kasvaa sisarussuhteessa. Elvirasta tulee kuuluisa laulajatar, joka kiertää Eurooppaa ja oppii suuren maailman tapoja. Hän uhraa sovinnaiset perhehaaveet taiteelleen, kun taas Ellen pokaa Elviralle ajatellun liikemiessulhasen Leopold Cohnbergin ja saa viisi lasta. Leopold ei kuitenkaan menesty odotetusti, vaan perheen rahahuolet tulevat koko suvun yhteisiksi huoliksi, ja perheen kotia Tuomiokirkonkadulla joudutaan pelastamaan konkurssilta useaan otteeseen. Heillä on myös hulppea huvila Pyhäjärvellä ja meijeri Ruovedellä, jonne Ellen leskeksi jäätyään joutuu siirtymään pysyvästi.

Historiallisena romaanina Ellen Llewellyn on loistelias: se kartoittaa Tampereen historiaa aina 1800-luvun lopusta jonnekin 1960-luvun alkuun, jolloin on jo tavallista, että ruotsinkielisen porvarisperheen tyttö saattaa käydä treffeillä Ilveksessä jääkiekkoa pelaavan tuiki tavallisen Markon kanssa. Kieli- ja säätyerojen murtuminen kestää kuitenkin pitkään, ja tässä pienessä yhteisössä niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Vanha kirkko ja seurakunta ovat merkittäviä yhteisön pilareita, ja naimakauppoja usein puuhaillaan niinkin jännittävissä tilaisuuksissa kuin seurakunnan syysmyyjäisissä. Kirkkoherrojen vaihdokset aiheuttavat myrskyjä vesilasissa, mutta vielä enemmän kohinaa syntyy rouvien pukeutumistyyleistä.

Pidin tästä kirjasta paljon, vaikka juonellisesti kirja on aika ennalta-arvattava ja kesy. Kirjassa mennään naimisiin, tehdään lapsia ja kuollaan useita kertoja. Hahmoissa voisi olla enemmän psykologista syvyyttä, mutta miljöön kuvaus paikkaa tätä ohuutta. Tampereen kadut, sukujen omistamat putiikit, kauppahalli ja Kalevankankaan hautausmaa todella heräävät eloon teoksen sivuilla, ja varsinkin muodin näkökulmasta teos on runsas aarreaitta. Kun Elvira palaa Wienistä potemaan särkynyttä sydäntään Tampereelle, hänen kanariankeltaiset pukunsa talvisaikaan todella kohauttavat Hämeenkadulla.

Sandbacka aloittaa jokaisen kappaleensa sitaatilla, joista osa on tarkoituksella anakronistisia. Sitaattien kokoelma on riemunkirjava kooste ohjeita naisten niksikirjoista, englantilaisen kirjallisuuden klassikoista, suomenruotsalaisesta runoudesta ja mahtuu mukaan myös Hectorin laululyriikkaa täysin hassussa kontekstissa. Minulla oli sitaatteja lukiessa omaa kivaa, ja huomasin kyllä kirjailijan halun kansainvälistää luomaansa maakunnallista, paikoitellen jopa tunkkaista, porvarisdraamaa. Teos ei ehkä ole saanut sille kuuluvaa mainetta ja kunniaa siksi, että se sijoittuu Tampereelle. Menestyneissä Tampere-romaaneissa on yleensä enemmän työväenluokkaisuutta, ja voi olla, että joidenkin lukijoiden on vaikea samastua näihin suomenruotsalaisiin hahmoihin. Epäilen, että jos teos olisi sijoittunut Turkuun tai Helsinkiin, vastaavaa historiallista hämmennystä ei ehkä olisi syntynyt.

Romaanissa eletään sekä kansalaissodan että toisen maailmansodan aikaa. Kansalaissota kääntyy suomenruotsalaisten suussa koodinimeksi ”Tampereen tapahtumat”, eikä heillä ole suurta roolia sodassa, vaikka heidät automaattisesti valkoisiksi niputetaan. Perheissä ei haluta ottaa vahvaa kantaa, mutta surraan sitä tapaa, jolla sodan voittaneet hoitavat jälkipyykin. Suomenruotsalaisten aiemmissa kauppasuhteissa side Venäjään oli vahva, ja perheillä oli venäjänkielisiä kontakteja ja myös ystäviä. He ovat sotaa edeltävinä aikoina eniten huolissaan venäläisten asiakkaiden menetyksestä, eivätkä varsinkaan halua itärajaa kiinni. Perheen venäläinen pianonsoiton opettaja herra Nikolajeff on kuitenkin sen verran komea ja puoleensavetävä, että Frida-rouva katsoo parhaaksi lähteä esiliinaksi tyttärensä soittotunneille. Perheeseen ei ehkä haluta venäläistä vävyä, tai äiti on muuten vaan huolissaan tyttärensä maineesta.

On varmasti hyvä valinta, ettei Sandbacka rakentanut sukuromaanistaan suurta sotaromaania. Tämä on vahvasti naisvetoinen teos, jossa kirkkoherrojen vaihdokset saattavat olla suurempia kiinnostuksen kohteita kuin presidentinvaalit. Muodin, liike-elämän, seurakuntaelämän ja musiikin lisäksi huomioni kiinnittyi puutarhanhoitoon ja säilömiseen, joissa Ellen Llewellyn on suvun esikuva ja mestari. Ruovedellä kasvatetaan erikoisia yrttejä, lääkitään vaivoja monimutkaisilla rohdoksilla ja pidetään huolta, että mehupullojen etiketit ovat suorassa.

Kirjassa kuvataan Tampereen porvarillista kaupunkielämää niin tarkasti, että sen perusteella voisi luoda ”Ellen Llewellyn”-kaupunkikävelyn. Ymmärtääkseni tämä mystinen kelttiläinen hahmo on puhtaasti fiktiivinen, mutta romaanin kannessa on silti aito sukuvalokuva. Anders Carpelanin luoma kansikuva on myös kutsuva, ja houkuttelee lukijoita edelleen yli 20 vuoden hiljaisuuden jälkeen. En olisi ehkä lukenut teosta sen julkaisuvuonna, vaan se saapui elämääni juuri nyt sopivaan aikaan.

Toivoisin tästä kirjasta uutta painosta, ja uskoisin sille löytyvän uusia lukijoita tänään, kun Tamperekin on parinkymmenen vuoden aikana muuttunut ja moniarvoistunut. Monokulttuurinen se ei ollut sata vuotta sitten, eikä se ole sitä taaskaan. Kaupunkikuvauksena teos on yksi parhaita lukemiani, ja innosti minua todella katsomaan kotikaupunkini nurkkia uusin silmin.

Minnesotan luterilaisella hautuumaalla

Teos: Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (Otava, 2008), 364 s.

Käännös: Kristiina Rikman

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Siri Hustvedt, yhdessä aviomiehensä Paul Austerin kanssa, ovat edustaneet minulle pitkään liian etabloitunutta kirjallisuutta. Yhden teoksen Hustvedtiltä luin jo 1990-luvulla, jolloin hän ei vielä ollut kuuluisa, ja nimi jäi silloin mieleen omaperäisenä kertojana. Austeria olen lukenut vähemmän kuin hänen vaimoaan, mutta noin ylipäänsä teokset, joissa liikutaan New Yorkin taiteilijapiireissä tuntuvat edelleen liian yliedustetuilta.

Amerikkalainen elegia on tyypillinen New York-teos, jossa hyväosaisten, korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten ongelmia ratkotaan psykoanalyytikon sohvalla. Mutta se on myös 9/11-teos ja siirtolaisteos, jossa norjalaisten ja jamaikalaisten maahanmuutto ristivalottuu kiinnostavalla tavalla. Siinä myös poistutaan New Yorkista moneen otteeseen, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Kirjassa kaksi keski-ikäistä sisarusta, Inga ja Erik, tekevät surutyötä professori-isänsä poismenon jälkeen. Erik on eronnut psykoterapeutti, ja Inga leskeksi jäänyt kirjailija. Ingalla on enemmän huolia kuin veljellään, koska hänen ex-miehensä aiheuttaa draamaa vielä haudan takaa ja hänen tyttärensä on traumatisoitunut oltuaan lähellä 9/11-tapahtumia. Erik on suvun terapeutti, mutta tarinan aikana hän joutuu kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja lukkojaan.

Minnesotan-puolen kuvaus on kiinnostavampaa kuin New Yorkin, ja norjalaisyhteisön kuvauksessa on taatusti paljon yhteistä suomalaisten siirtolaisten polkujen kanssa. Kirjassa palataan sisarusten lapsuuden maisemiin, vanhalle sukutilalle, luterilaiseen kirkkoon ja hautausmaalle – paikkoihin, joiden arvomaailma on erilainen kuin New Yorkissa. Luterilaista mentaliteettia tutkitaan pappishahmojen, heidän oman collegen ja kirkon rituaalien kautta. Vaikka sisarukset eivät ole erityisen uskonnollisia, heidän lapsuusmuistonsa tuntuvat liittyvän vahvasti etnisesti merkittyyn uskonnollisuuteen.

Hustvedt tekee myös tarkkoja havaintoja norjalaissiirtolaisten kielenkäytöstä, eikä lienee kummallista, että kolmannen polven siirtolainen, sisarusten isä Lars puhuu vielä nuorena kömpelöä sekakieltä. Minnesotan maalaisyhteisöissä lapset ovat kasvaneet norjan kielen keskellä kouluun menoon saakka, ja kielen ylläpitäminen on ollut suvuissa tärkeää.

Jamaikan historia avautuu Erikin uuden vuokralaisen, Mirandan ja tämän tyttären Eglantinen kautta. Lapseton Erik ihastuu vuokralaiseensa ja haluaisi toimia Eggyn varaisänä. Eggyllä on kuitenkin biologinen isä kuvioissa, eikä tämä katso uutta orastavaa suhdetta hyvällä. Eggyn isä on huumeriippuvainen valokuvaaja, joka kuvaa ihmisiä salaa, usein murtautumalla näiden asuntoihin öiseen aikaan. Samalla hän menestyy taiteilijana teemojensa rankkuuden vuoksi. Erik joutuu miehen uhriksi, varsin mauttomalla tavalla, ja tämäkin järkyttää herkkää, yksityisyyteen tottunutta miestä perinpohjaisesti.

Amerikkalainen elegia ei ole Hustvedtin tunnetuin teos, mutta pidin siitä sen huolellisen rajauksen ja henkilöhahmojen särmikkyyden vuoksi. Se on nopealukuinen teos, jossa keskiössä on sisarusten sisäinen maailma ja pohdinta tiettyjen henkisten ominaisuuksien periytymisestä. Lars-isän sota-aikaisten kirjoitusten kautta jäin ensin odottamaan suurempienkin salaisuuksien paljastumista, mutta sukusalaisuudet eivät lopulta ole tämän tarinan suurin juonellinen koukku.

Näin tässä teoksessa yhteyden Hustvedtin myöhempään teokseen Vapiseva nainen (2011), joka jäi minulta kesken. Hänen kiinnostuksensa psykoanalyysiin ja neurologiaan on jossain vaiheessa ollut ylenpalttista, ja näissä teoksissa on myös temaattista päällekkäisyyttä, vaikka Vapiseva nainen ei ole fiktiota. Amerikkalaisessa elegiassa esiintyy piilevää kritiikkiä psyykenlääkkeiden liiallisesta käytöstä, vääristä diagnooseista ja potilaiden heitteillejätöstä, ja Erikin potilaat nousevat kiinnostaviksi sivuhenkilöiksi.

Pohjoismaisesta painotuksesta huolimatta tyypillisen amerikkalaista kirjassa ovat Mirandan ja Ingan ihmissuhdedraamat, joissa on paljon yhteistä huolimatta erilaisista taustoista. Mirandan ex-mies tekee kyseenalaista taidetta ja joutuu oikeuteen kunnianloukkauksista, kun taas Ingan kuollut mies pääsee postuumisti lööppeihin kaksinnaimisesta ja tunnustamattoman pojan löytymisestä. Asianajajilla uhkaaminen ja roskajournalismi kuuluvat teoksen päähenkilöiden arkeen. Hustvedt osaa kuitenkin kertoa näistä ilmiöistä elegantisti niin, etten kokenut joutuvani keskelle suurta saippuaoopperaa.

Se, että luen tätäkin bestselleriä 10 vuoden viiveellä, kertoo jotain menneisyydestäni lukijana. Hustvedt oli aikanaan Suomessakin niin paljon tapetilla, että häneen liittyvä julkisuus tympi jo ennen kirjoihin tarttumista. Amerikkalainen elegia tuntuu kuitenkin jo miltei klassikolta, eikä sen tematiikka ole kymmenessä vuodessa kulunut tai haihtunut.

 

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Minulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

Huonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.