Ulkomaantoimittajaksi tilanteen luomana

Teos: Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Salla Kozma

Maija Liuhto oli 10-luvun alussa vasta valmistunut antropologi, jonka erikoistumisalue oli Etelä-Aasia. Hän pyrki uransa alussa saamaan töitä järjestökentältä noissa maissa, ja päätyi myös Afganistaniin kehitysavun konsulttifirmaan, jonka arvoja hän ei oikein jakanut. Paikan päällä hän sattui niin moneen uutistilanteeseen silminnäkijäksi, että toimittajan työ, edes sivutoimisena, alkoi kiinnostaa. Pian hänellä olikin freelancer-keikkoja moniin maailman lehtiin, ja hän päätti jäädä Kabulin asumaan pysyvämmin. Yhdessä intialaisen toimittajakollegan ja amerikkalaisen kuvaajan kanssa he muodostivat tehotiimin, ja jakoivat saman asunnon.

Liuhto asui Kabulissa aikana, jolloin maahan syydettiin avustusrahaa, ja Kabulin englantia osaava eliitti tiesi, kuinka hyötyä tästä rahoituksesta. Naisten oikeuksien ympärille oli muodostunut pieni teollisuus, mutta tietoisuus näistä oikeuksista ei aina levinnyt kuin ”omien” ja sisäpiiriläisten piiriin. Hyvää tarkoittavia kehityshankkeita oli muuten helpompi saada aikaan maan pohjois- ja länsiosissa, mutta Talebania kannattavilla alueilla ulkomaisten tahojen hankkeisiin suhtauduttiin epäluuloisesti.

Viime aikoina Liuhto on tietoisesti pyrkinyt järjestämään juttukeikkoja eteläiseen Afganistaniin, varsinkin Kandaharin alueelle, jota pidetään Talebanin kannatuksen ydinalueena. Siellä pääseminen haastattelemaan paikallisia naisia vaatii diplomatiaa ja kärsivällisyyttä, mutta se ei edelleenkään ole mahdotonta.

Tämä on huikean jännittävä teos, jossa kuvataan nuoren naistoimittajan arkea ehkä maailman vaarallisimmassa kaupungissa. Kuitenkin tämän vaarankin keskellä nuoret ekspatriaatit juhlivat, käyvät ravintoloissa ja yrittävät rakentaa elämäänsä normaaliutta muistuttavia rutiineja. Kuitenkin läheltä lähtee ihmisiä Talebanin ja Isis-K:n eliminoimana, ja asumiseen kaupungissa liittyy reunaehtoja, joita sinisilmäinen suomalainen ei osaisi ottaa huomioon.

Kuuntelin kirjan yhdessä päivässä nopeutettuna, ja oikeasti tämä on sen tyyppinen teos, johon kannattaa perehtyä hitaasti, muistiinpanoja tehden. Itse olen lukenut useamman teoksen Afganistanin lähihistoriasta ja jopa Talebanista, ja ollut tekemisissä täällä asuvien afgaanien kanssa. Tästä huolimatta kirjassa kuvatut poliittiset kuviot ovat monimutkaisia, ja kiitos Liuhtolle siitä, että hän vie lukijansa syvälle noihin mittelöihin. Kirjassa matkustetaan useamman etnisen ryhmän luo, ja tavataan monenmoisissa liemissä ryvettyneitä poliitikkoja. Liuhto onnistuu teoksessaan saavuttamaan sellaisen analyysin tason, jota informoitu tavallinen kansalainen pystyy seuraamaan, mutta jossa kaikkea ei ole väännetty rautalangasta.

Aina haastattelut eivät materialisoidu, vaikka toimittaja matkustaisi kalliilla kauas kuvaajan ja fikserin kanssa. Työhön mahtuu uskomaton määrä turhautumista, mutta ymmärrän myös sen palkitsevuuden.

Jostain syystä jäin pohtimaan eniten kirjassa mainittua kristillisten avustusjärjestöjen ”skeneä”, joka Liuhtollekin oli aika vieras, vaikka hän joutui toimittajana sen kohtaamaan vuonna 2017, kun suomalainen 37-vuotias nainen kaapattiin varsin dramaattisissa oloissa. Kaapattu henkilö halusi jäädä anonyymiksi, eli keissin ympärille ei syntynyt suurta mediaspektaakkelia. Kyseisen ruotsalaisen organisaation (Operation Mercy) turvatoimet havaittiin varsin puutteellisiksi, ja näin ollen työntekijöiden kaappauksen on täytynyt olla helppo nakki.

Tämä taitaa olla minun tämän vuoden hittikirjani tietokirjojen/ei-fiktion saralla. Teos on todella monipuolinen, koukuttavasti kirjoitettu ja vähemmän omaa napaa kaiveleva. Toki lukija saa tietää Liuhton yksityiselämästä riittävästi, mutta tarinan keskiössä on tosiaan Afganistan, ja Kabul-jaan, rakastettu kaupunki, joka Talebanin uuden nousun jälkeen tuntuu Liuhtosta taas vieraalta.

Olisi kyllä upeaa lukea häneltä myös uusi teos Pakistanista, maasta, jossa hän nykyään asuu, ja jota hän luultavasti tuntee jopa Afganistania paremmin.

Jyväjemmareita kahdella mantereella

Teos: Erin Litteken: Kiovan muistojen kirjuri (Bazar, 2022)

Suomennos: Timo Karppi

Äänikirjan lukija: Lotta Merenmaa

Ukrainan sodan inspiroimaa kaunokirjallisuutta alkanee pian ilmaantua markkinoille, ja tietääkseni amerikkalaisen Erin Littekenin esikoisromaani Kiovan muistojen kirjuri on ensimmäinen lukemani sellainen. Kirjailija kertoo esipuheessa viimeistelleen pitkään työn alla ollutta käsikirjoitustaan alkuvuodesta, kun sodan uhka oli ilmeinen. Kirjailijalla on sukujuuret Ukrainassa, ja hän on päätynyt kirjoittamaan pitkälti isovanhempiensa tarinoiden inspiroimana. Littekenin isovanhemmat eivät kuitenkaan itse kokeneet suurta nälänhätää.

Teos ei siis kuvaa nykypäivän Ukrainaa, vaan vuodesta 1929 eteenpäin jatkunutta pakkokollektivisoinnin aikaa. Teoksen nykyhetki sijoittuu vuoteen 2004, jolloin teoksen Ukrainasta Yhdysvaltoihin muuttanut isoäiti Katja (Bobi) on yli 90-vuotias.

Kirjassa siis Katjan tyttärentytär Cassie saa luettavakseen tämän nuoruuden päiväkirjan. Hän ei osaa ukrainaa tarpeeksi ymmärtääkseen mummonsa kirjoitusta, mutta naapuruston avulias Nick tulee apuun. Myös Nick kuuluu paikalliseen ukrainalaisten yhteisöön, ja Cassien äiti Anna on heti parittamassa tytärtään miehen kanssa, vaikka Cassie on tuore leski ja suree edelleen raskaasti miehensä poismenoa.

1930-luvun tarina on äärimmäisen rankka, ja mitäpä muuta voisi odottaa, kun kyseessä on selviytyminen holodomorista. En ole usean yrityksen jälkeen onnistunut saattamaan Anne Applebaumin Punainen nälkä-teosta loppuun, joten toimikoon tämä kirja nyt sen fiktiivisenä vastikkeena. Ja koska olen tankannut Punaista nälkää niin ahkerasti, lukijana minulla oli ainakin jonkun verran faktoja tuoreessa muistissa.

Eli kirjan Bobilla on ollut toinen elämä ja toinen perhe Ukrainassa, josta hän ei ole halunnut avautua Amerikassa syntyneille jälkipolvilleen. Trauman aikaansaama hiljaisuus on ollut hänellä totaalista, mutta se alkaa purkautua alkavan Alzheimerin kautta. Illinoisissa koetaan 2000-luvulla kausi, jolloin Bobi alkaa piilottaa ruokaa puutarhaan samalla tavalla kuin teki kotitilallaan Ukrainassa. Muutenkin ruoalla on keskeinen rooli kerronnassa, ja ukrainalaisten perinneherkkujen tekeminen auttaa myös Cassieta ja tämän tytärtä selviytymään surustaan.

Termi ”jyväjemmari” saa tässä teoksessa aivan uuden, poliittisen merkityksen, enkä tämän jälkeen enää käytä sitä siinä merkityksessä kuin sitä käytetään Suomessa.

Fiktiivisenä teoksena teos on melko perinteinen amerikkalainen siirtolaissaaga, jossa kolmannen polven lapsenlapsi inspiroituu ensimmäisen polven isovanhemman tarinasta.Tässä tapauksessa inspiraatio taitaa kuitenkin olla väärä termi, sillä Stalinin vainot herättävät enemmän kauhua. Olen lukenut monia romaaneja, joissa on samantyyppinen juoni ja rakenne, mutta ne eivät ole käsitelleet Ukrainaa, tai entisten itäblokin maiden lähihistoriaa. Holokaustikirjallisuuden ulkopuolella en muista lukeneeni muuta vastaavaa saagaa kuin inkerinsuomalaisen Anna Soudakovan Mitä männyt näkevät. Tämä oli minulle todella merkittävä lukukokemus, ja vaikka Littekenin teoksessa historiallinen taustatutkimus on takuulla ollut yhtä huolellista kuin Soudakovan, pidän Soudakovan teosta kielellisesti rikkaampana ja laajempana esityksenä Stalinin vainoista.

Yksi taso, jolla teos todella haastaa tyypillistä amerikkalaista tarinankerrontaa, on romantiikka. Bobin avioliittojen saagaa on vaikeaa pusertaa Hollywood-formaattiin. Toki meillä on muistissa eeppisiä holokaustileffoja, joissa romanssi kietoutuu äärimmäisen puutteen kuvastoon, mutta niissäkin tarinoissa on ollut taustalla joku aiempi romanttinen twisti. Tässä romaanissa kiinnostavimmat juonenkäänteet eivät liity romanttiseen rakkauteen, vaan henkiin jäämisen politiikkaan.

Tätä teosta ei ehkä olisi koskaan suomennettu, ellei Ukraina olisi noussut maailman ykkösuutiseksi koko alkuvuoden ajaksi. Ja juuri tällaisia romaaneja olen etsinyt, sillä haluan ottaa selvää Ukrainasta mieluummin taiteellisten tuotosten tasolla kuin uutisista.

Ainoa asia, josta jupisen, on kirjan nimi, sillä ymmärtääkseni teoksessa ei liikuttu Kiovassa lainkaan. Mutta ilmeisesti kaupallisesta näkökulmasta on ollut aiheellista nimetä kirja maan pääkaupungin mukaan, sillä amerikkalaiset eivät tunnetusti jaksa muistaa pikkukylien nimiä.

Jatkoa amerikkalaisten mökki-idylliin

Teos: Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (Tammi, 2022)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Viime viikolla postasin tänne Mainen osavaltioon sijoittuvasta mökkiromaanista, ja nyt on Connecticutissa sijaitsevan Cape Codin vuoro. Tämä 105 km mittainen niemi on eeppinen newyorkilaisten lomanviettopaikka, jossa sijaitsee muun muassa kuuluisa Martha’s Vineyard.

Haksahdin tähän teokseen mainosvideon vuoksi, jossa Krista Kosonen ja kumppanit hehkuttavat teosta omilta mökkilaitureiltaan.

Teos kertoo niin ikään sukumökistä, tai pikemminkin mökkikylästä, jonka päähenkilö Ellen (Eleanorin) isoisä Amery on rakennuttanut. ”Paperipalatsi” viittaa halpoihin rakennusmateriaaleihin, joihin jouduttiin turvautumaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Mökit ovat rapistuneet vuosikymmenten varrella, mutta Elle ja hänen äitinsä palaavat kylään joka kesä uskollisesti. Heillä on erilliset mökit, mutta ovat toistensa kanssa saumattomasti tekemisissä koko loma-ajan. Näin ollen äiti pääsee tekemään ilkeitä havaintoja Ellen juhlista ja niiden vieraista, ja osallistumaan niiden jälkeisiin krapula-aamiaisiin.

Kirjan Elle on viisikymppinen ja elää monessa suhteessa risteyskohtaa elämässään. Brittiläinen aviomies Peter on ollut hänen elämänsä kallio, mutta lapsuuden ystävä Jonas on varsinainen sielunkumppani. Jonas ja Elle jakavat keskenään lähes koko elämänsä historian, mutta myös Jonas on tahollaan naimisissa ja perheellinen. Mökkikylässä vietetään newyorkilaisen kulttuuriväen kosteita juhlia jo kolmannessa polvessa, ja välillä sattuu pariskuntien välisiä lipsahduksia. Tosin Ellen ja Jonasin yhteys on enemmän kuin lipsaus, ja heillä on myös synkkiä salaisuuksia, joista aviopuolisot eivät tiedä mitään.

Luonnolla on suuri rooli kerronnassa, ja paikoitellen Cowley Hellerin tyyli muistuttaa biologian ja maantieteen opettajan äänensävyä. Lajien tunnistamisen ystäville teos onkin varsinainen aarreaitta. Itse tykkäsin seurata kirjohyljekantaa ja muita suurempia vesieläimiä, mutta en pysynyt kärryillä Cape Codin kasvistossa. Yleensä olen pitkästynyt kuoliaaksi juuri amerikkalaisten ”aistivoimaisten” luontokuvausten äärellä. Muun muassa paljon kehuttu Delia Owensin Suon villi laulu oli minulle aivan liian aistillista kerrontaa, enkä saanut kirjaa loppuun toisellakaan yrityksellä. Onneksi tässä kirjassa seikkailtiin myös muualla kuin suolammen viereisessä rämeikössä, ja käytiin läpi päähenkilöiden muitakin elämänvaiheita kuin mökkeilyä.

Ellen tarina on hieman dysfunktionaalisen uusperheen tarina, jossa äidin uuden miehen lapsilla on merkittävä rooli. Teos taatusti puhuttelee juuri omaa ikäluokkaani, eli 1970-luvulla lapsuuttaan viettäneitä.

Jos en olisi lukenut J. Courtney Sullivanin Mainea samassa kuussa, olisin ehkä antautunut tämän tarinan vietäväksi suuremmalla liekillä. Kertomukset eivät ole identtisiä, mutta niissä on paljon yhteistä. Tässä kuvattu mökkimiljöö on paljon vaatimattomampi kuin Sullivanin kirjassa, eikä draama keskity mökin perintöriitoihin. Pidin kuitenkin Sullivanin romaanin historiallisista osuuksista enemmän. Tässäkin historia ulottuu jonnekin 1940-50-luvuille, mutta tapahtumia ei ole kuvattu kovin tarkasti, eikä niitä kytketä suurempaan kansalliseen kertomukseen. Tämä oli kyllä astetta taiteellisempi romaani, ja kuvattu mökkimiljöökin runollisempi, kun taas Mainessa meininki oli ylellisempää. Mutta Mainessa minua viehätti paikallisen yhteisön ja katolisen seurakuntaelämän kuvaus, eli kyseessä oli todella laajan skaalan yhteisöllinen kudelma, kun taas tässä draama lopulta keskittyy kahden pariskunnan keskinäisiin jännitteisiin ja pettämisdraamaan.

Pettämisdraama on kerrottu tässä varsin ansiokkaasti, ja kirja toimiikin vallan mainiosti pelkkänä ihmissuhdekuvauksena. Ehkä itseäni tässä monikerroksellisessa romaanissa hämmensi tai rasitti se, että se selvästi pyrkii miellyttämään kaikenlaisia yleisöjä.

Kotimaisen kirjallisuuden saralla olen lukenut suuren arsenaalin tätä kepeämpiä ja mitäänsanomattomampia mökkeilyaiheisia teoksia, joten kyllä kannattaa vierailla capecodilaisella mökillä, ja vaikka vertailla kahden maan elintasojen kehityksen historiaa.

Tienraivaaja risteyskohdassa

Teos: Camilla Nissinen: Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Rosanna Kemppi

Kuuntelin tämän kirjan pari viikkoa sitten, ja olin jo jättää siitä raportoinnin välistä, sillä en oikein saanut siitä otetta äänikirjaformaatissa. Päätin kuitenkin palata kirjan maailmaan luettuani uudelleen Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Purppuranpunainen hibiskus (2003). Molemmissa kirjoissa päähenkilö on nuori nainen, joka on pakotettu suorittamaan uskontoa. Kulttuurit ovat kaukana toisistaan, mutta kirjojen asetelmissa on jotain yhteistä.

Tässä romaanissa nuori Silja kasvaa Pohjois-Karjalassa perheessä, jossa vanhemmat ovat kääntyneet Jehovan todistajiksi aikuisiässä. Asuinpaikka on jonkun maalaispitäjän syrjäkylällä, jossa on alakoulu ja urheilukenttä, mutta ei paljoa muuta. Kun Silja tekee kahdeksanvuotiaana kenttäsopimuksen ja kertoo siitä iloisesti opettajalleen, opettaja luulee Siljan liittyneen paikalliseen urheiluseuraan.

Siljan vanhemmat ovat jopa kilttejä omalla tavallaan, mutta ehdottomia uskonsa toteuttamisessa. Yhteyttä pidetään vääräuskoisiin sukulaisiin, mutta ei osallistuta heidän pakanajuhliinsa. Joulun vietto isovanhempien kanssa ei ole mahdollista.

Kirjaa kuvataan herkäksi ja kuulaaksi, ja taatusti näin on. Mitään kovin yllättävää en kuitenkaan oppinut kahdesta pääteemasta, JT:n seurakuntaelämästä enkä syömishäiriöistä. Nissinen kuvaa JT:n paikallisen seurakunnan yhteisöelämää huomattavasti tarkemmin kuin Ben Kalland, joka taisi olla ensimmäinen kirjailija, joka on kirjoittanut romaanin Jehovan Todistajista. Seurakuntaelämästä jää eniten mieleen sääntökeskeinen suorittaminen ja hurskaan roolin esittäminen.

Romaanin Silja on hyvin varhaiskypsä, ja näin ollen hän tekee itsenäisiä päätöksiä kentälle lähdöstä ja kasteesta. Suhde äitiin rakentuu pitkälti ulkonäköön, painoon ja syömiseen liittyvissä keskusteluissa, ja äiti välittää tyttärelleen uskonnon värittämää normatiivista naiskuvaa, jonka mukaan kunnon uskovainen nainen on hoikka. Isän kanssa keskustellaan enemmän teologisista kysymyksistä, myös saunassa.

Tiesin jo kirjaan tarttuessani, että romaani tulisi olemaan rankka ja surullinen, eli sain, mitä tilasin. On teoksessa paikoitellen huumorin pilkahduksiakin, kuten episodissa, jossa matkustettiin bussilla retkelle Vantaan Beteliin, mutta olisin kaivannut lisää komiikkaa rankkojen osuuksien tasapainoksi. Toinen ongelma oli, että kuunneltuna kirjan aikatasoja joutui koko ajan arvaamaan, ja tämä aiheutti turhautumista. Olisin toki voinut vaihtaa formaattia, mutta en jaksanut.

Kokonaisuutena teksti on vetävää, ja jään odottamaan Nissiseltä muitakin fiktiivisiä aloituksia kuin JT-aiheisia. Luulisin, että kirjan maailma voi myös puhutella JT:n ulkopuolella kaikkia, jotka ovat eläneet lapsuuttaan 90-luvulla. Tähän nostalgisointiin koin olevani liian vanha, ja omien lapsuusmuistojeni Pohjois-Karjalakin tuntuu kaukaisemmalta ja agraarimmalta paikalta kuin tämän romaanin maakunta.

Hellarifeministin yksinäisyydestä

Teos: Saaramaria Kuittinen: Viekotus (Risa, 2022)

Voitin Radio Dein kilpailusta tuoreen esikoisromaanin, Saaramaria Kuittisen teoksen Viekotus. Kirjan nopeaa lukemista edisti sen saaminen fyysisen kappaleena kotisohvalle, ja huono sää.

Kuulin kirjasta jo sekalaisia arvioita ennen siihen tarttumista. Kaikki eivät olleet ylistäviä, ja kirjan esilukijoita on rasittanut varsinkin päähenkilöiden fiksaatio seksuaalisuuteen. Minua kirjassa kiinnosti varsinkin sen luvattu episodimaisuus, eli se, että se keskittyy vain yhteen juhannukseen Ison Kirjan konferenssissa Keuruulla.

Olen luultavasti lukenut kaikki helluntailaisuutta käsittelevät fiktiiviset teokset, jotka ovat julkaistu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana mainstream-kustantamoissa. Tämän kirjan takana ei ole suurta kaupallista kustantajaa, eikä myöskään kristillistä tahoa. Risa on luultavasti pienkustantamo/omakustantamo, mutta silläkään ei ole mitään merkitystä arvioni kannalta.

Kuittinen on todennäköisesti suunnannut romaaninsa ensisijaisesti nuorille aikuisille, mutta en kokenut olevani liian vanha ymmärtämään tämän nuorisoporukan meininkejä. Reanna ja ystävät ovat aktiivisia helluntailaisia, jotka tapaavat joka kesä Keuruun juhannuskonferenssissa. Osa porukasta kuuluu samaan kotiseurakuntaan Helsingissä. Reannan äiti Else on tullut uskoon tytön ollessa kahdeksanvuotias; ennen tätä äiti on elänyt alkoholinhuuruista elämää suurissa talousvaikeuksissa. Äiti on kokenut ns. syväpuhdistumisen, ja päätynyt sen jälkeen pastori Juliuksen vaimoksi.

Seurakunnassa kaikki eivät tosiaankaan ole tasa-arvoisia, vaan ns. vanhat suvut ovat vahvemmassa asemassa kuin uudet käännynnäiset. Pastori Julius on perinyt paikkansa isältään, legendaariselta matkasaarnaajalta Aapro Ahokannolta. Juliuksen suosiota tavoittelevat monet nuoret pastorikokelaat, mutta toinen pastorin poika, Matteo Pohjanmaalta on edennyt nuorisopastorin tehtävään.

Reanna on Juliuksen tytärpuoli, jota Julius ei pidä yhtä puhdistuneena kuin vaimoaan. Vaimon menneisyys on edelleen asia, joka selvästi vaivaa Juliusta, eikä hän suhtaudu Reannaan lainkaan sellaisella pitkämielisyydellä kuin uuden isäpuolen kuuluisi suhtautua. Reanna on kapinoinut perheen uutta elämäntapaa vastaan, mutta palannut seurakunnan yhteyteen ehkä siksi, ettei oikein löydä ”kotia” muualtakaan.

Enpä paljasta enempää juonta, mutta viihdyin kyllä mainiosti katossa olevana kärpäsenä näissä geimeissä. Geimeissä, joissa en olisi halunnut olla osallisena. Tässä on iso läjä nuoria, joita kaikkia vaivaa jonkinasteinen vieraantuneisuus oman seurakuntansa perusopetuksesta. Osa haluaisi uudistaa seurakuntaa sisältäpäin, osa voi huonosti ja kapinoi. Yksi porukasta, tuore äiti Miina, on ehkä ainoa, jolle perinteinen meininki edelleen kelpaa, mutta hänkin kipuilee liitossaan juuri seksin vuoksi. Miina kuuluu niihin, joiden mielestä kouluista pitäisi poistaa seksuaalivalistus kokonaan, ja hän on kirjoittanut oman oppaansa nimeltä Viekotus.

Reannan kuuman romanssin lisäksi kirjaan mahtuu homoparin myrskyisää varjoelämää samassa teltassa, ja sen ulkopuolella.

Kirjassa esitellään tämän päivän helluntaiherätyksen sisäistä kirjoa varsin ansiokkaasti. Kirjan nuorista mieleen tuli, että elämäntavan tasolla he osallistuvat lähes kaikkiin ilmiöihin kuin muutkin nuoret, mutta laimennetussa muodossa. Päihteet ja esiaviollinen seksi lukuun ottamatta lähes kaikki muu ilonpito on sallittua. Ja varsinkin omaan ulkomuotoon on panostettava, jos haluaa esittäytyä edukseen kristillisellä deittifoorumilla.

Kirjassa todetaan, ettei ole yksinäisempää paikkaa kuin hellarifeministin asema. Sellaisia kuitenkin kirjassa kuvatussa yhteisössä on olemassa. Ja miksi ei olisi, ovathan monet heistä opiskelleet muuallakin kuin Isossa Kirjassa, eikä tässä yhteisössä ulkopuoliset ystävyyssuhteetkaan ole kiellettyjä.

Vaikka kirja luultavasti kiinnostaa eniten nuoria aikuisia ja YA-kirjallisuuden ystäviä, se ei ole kepeintä mahdollista viihdettä. Siinä käsitellään ylisukupolvisuuden tematiikkaa, ja yhteisön sisäisiä valtasuhteita tavalla, joka voisi kiinnostaa varttuneempiakin lukijoita. Itse tosiaan arvostin kirjassa eniten sen napakkaa rajausta, ja sitä, että se tällä valinnalla poikkesi raikkaalla tavalla uskontoaiheisten romaanien kaavasta. Suurin osa kun näistä tuppaa olemaan raskassoutuisia kasvukertomuksia, joiden sisältö on ennalta-arvattava.

Hibiskus toisella kierroksella

Teos: Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus (Otava, 2010)

Suomennos: Kristiina Savikurki

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Golden Oldies. Olen lukenut Chimamanda Ngozi Adichien esikoisromaanin The Purple Hibiscus (2003) ennen kuin Adichiesta tuli megajulkkis vuonna 2006 ilmestyneen romaanin Half of a Yellow Sun jälkeen. Kirja on jo minulta kadonnut, joten otan nyt työn alle suomennetun äänikirjan.

Kovin paljoa en kirjan juonesta muistanut muuta kuin että siinä oli väkivaltainen, kontrollifriikki, uskovainen isä, ja että siinä käytiin henkien taistelua katolisen kirkon ja paikallisen kosmologian välillä. Kirjaa olen lukenut ensi kierroksella ensisijaisesti yksityisenä tragediana ja nuoren tytön vaikeana kasvutarinana. En tuolloin tiennyt Nigerian historiasta paljoa, enkä varsinkaan igbokulttuurista.

Nyt kirjaa oli hauska kuunnella äänikirjana, sillä igbon kieli pääsee siinä hienosti esille. Suomennettuna teos tuntui myös hieman erilaiselta, tai ehkä nyt lähes 20 vuoden tauon jälkeen kiinnitän enemmän huomiota Adichien käyttämään kieleen. Se tuntuu myös käännettynä harvinaisen nyansoidulta ja rikkaalta. Tämä teos taitaa olla Adichien teoksista runollisin, tai siinä kuvaillaan eniten paikallisen kulttuurin yksityiskohtaisia tapoja, värejä, hajuja ja makuja.

Romaanin päähenkilö Kambili elää kaikilla mittareilla katsottuna ”kunnon perheessä” Enugun kaupungissa. Perheen isä on vauras tehtailija, self made-bisnesmies ja paikallisen katolisen kirkon tärkeä hyväntekijä. Eugene-isän ja Beatrice-äidin juuret ovat syvemmällä maaseudulla, ja siellä monet harjoittavat edelleen omaa, paikallista uskontoaan mieluummin kuin kristinuskoa. Eugenen isä kuuluu näihin jumalattomiin, eikä Eugene ole suostunut tapaamaan tätä vuosiin.

Kambili ja tämän veli Jaja saavat käydä isoisän luona kylässä, mutta heillä ei ole lupaa syödä siellä mitään. Isoisä katuu katkerasti sitä, että meni aikanaan laittamaan poikansa valkoisten ylläpitämään lähetyskouluun. Eugenen Jumala on ankara, tiukkapipoinen ja perfektionisti kurittaja, ja hän käyttää sujuvasti henkistä ja fyysistä väkivaltaa kasvatusmetodinaan.

Kirjassa kuvattu perhehelvetti on hyvinkin ahdistavaa, mutta onneksi perhe ei jää yksin, vaan Ifioma-täti osaa panna vastaan tyrannimaiselle veljelleen. Ifioma on akateeminen leskinainen, joka ei ota kristinuskoa yhtä kirjaimellisesti kuin veljensä. Toisaalta veljen rikkaudet ovat houkutus, sillä yksinhuoltajasiskolta puuttuu kaikenlaista. Eugene ei kuitenkaan koskaan jaa rikkauksiaan ehdoitta, vaan siskon kuuluisi esittää parempaa kristittyä saadakseen veljeltä kaasupulloja.

Olin nyt toisella lukukerralla jopa hämmentynyt kirjassa kuvatusta katolilaisuuden versiosta, kun olen ymmärtänyt, että Nigeriassa katolilaisuus olisi se maltillinen kristinuskon muoto. Mutta teoksen isähahmo on ensimmäisen sukupolven käännynnäinen, joka ei osaa soveltaa kristinuskoa paikallisiin realiteetteihin.

Teoksen poliittinen ulottuvuus on jopa kiinnostavampi kuin uskonnollinen. Kirjan isähahmo tukee Ade Cokeria, ihmisoikeuksia tukevaa toimittajaa, ja samaan aikaan hallituksen miehet käyvät kylässä yrittämässä voidella tätä rikasta tehtailijaa. Eugene ei vaikuta olevan lainkaan ”esivallan” puolella, eli hänessä elää jopa poliittisen vastarinnan siemeniä, samalla kun hän kurittaa vaimoaan ja lapsiaan vanhatestamentillisin keinoin.

Minulla oli pari viikkoa sitten työn alla taas uusi suomalainen kasvukertomus nuoresta naisesta, joka suorittaa uskontoa. En saanut kirjoitettua siitä mitään, koska en löytänyt siitä aihepiiriin uutta näkökulmaa. Ehkä tämän lukukokemuksen jälkeen vilkaisen tuota kirjaa vielä uudestaan. Näissä kahdessa teoksessa tosiaan on jotain yhteistä, vaikka toinen teos kertoo Jehovan todistajista.

Hautajaisvalmisteluja Igbomaassa

Teos: Chimamanda Ngozi Adichie: Notes on Grief (HarperCollins, 2021)

Äänikirjan lukija: Chimamanda Ngozi Adichie

Chimamanda Ngozi Adichien isä kuoli Nigeriassa syksyllä 2020, jolloin suuri osa maailman lentoasemista oli joko kiinni tai toimi vain marginaalisesti. Isä-James (s. 1932) oli matemaatikko, tilastotieteen professori ja pitkäaikainen Nsukkan yliopiston kansleri. James oli nuorempana ollut opiskelemassa ja tutkijavaihdossa Yhdysvalloissa, ja ehkä tämänkin vuoksi hänen lapsensa ovat päätyneet kahden maan kansalaisiksi. Perheessä kuitenkin kannustettiin igbon kielen puhumiseen, ja paikallinen identiteetti oli tärkeää Chimamandan vanhemmille.

Teos on intiimi, lyhyt essee surusta poikkeustilan aikaan, ja hautajaisten järjestelystä keskellä epävarmuutta. Suku tapaa jatkuvasti Zoomin välityksellä, Chimamanda suree lukemalla isänsä WhatsApp-viestejä. Isä oli oppinut käyttämään sosiaalista mediaa yli 80-vuotiaana; kuollessaan hän oli 88-vuotias.

Chimamanda piirtää kuvaa ikääntyvästä akateemikosta, joka koukuttuu sudokujen tekemisestä eläkepäivillä koomisuuteen saakka. Toinen isän intohimon kohde on kartat ja välimatkojen mittaaminen. Viettäessään aikaa tyttärensä luona paikallinen maantiede kiehtoo häntä vielä silloinkin, kun hän ei enää jaksa kävellä kuin vaivoin postilaatikolle.

Isän elämään sattui vielä vanhoilla päivillä draamaa, kun hänet kidnapattiin vuonna 2015, ja suvulta vaadittiin järeitä lunnaita tyttären julkkisstatukseen vedoten. Tämän jälkeen James ja Grace muuttivat Nsukkan yliopistokaupungista takaisin suvun juurille Abban kaupunkiin, Anambran osavaltioon.

Kirja varmasti koskettaa kaikkia, jotka ovat menettäneet läheisiä toisessa maassa covidin aikana. Adichie kuvaa myös omia ristiriitaisia tunteitaan suhteessa igbokulttuuriin. Hautajaiset on järjestettävä pompöösein menoin, vaikka hän itse haluaisi surra yksityisemmin. Vaikka myös Nigeriassa on covidin aiheuttamia rajoituksia, hautajaisiin tulee satoja ihmisiä. Lopulta Chimamanda löytää lohtua hautajaisteepaitojen painattamisesta: suvun jäsenten yhtenäinen hautajaisunivormu on keskeinen osa perinteitä.

Romaanissa Half of a Yellow Sun on takuulla paljon Adichien oman suvun kokemuksia Biafran sodan ajoilta (1967-70). Tässäkin muistelmassa kiinnostavaa oli Adichien perheen sisarusten isot ikäerot ja niistä johtuvat muistojen poikkeamat. Hänen vanhimmilla siskoillaan kun on omakohtaisia muistoja tuosta sodasta.

Olisin voinut lukea Jamesin ja Gracen pitkästä avioliitosta pidemmänkin muistelman, mutta tämä oli hyvä alku tarinankerronnalle.

Teos näyttäisi olevan tulossa julkaisuun myös suomeksi lokakuun alussa.

Intersektionaalisuus ja raha

Teos: Odegha Uwagba: We Need to Talk About Money (2021)

Äänikirjan lukija: Odegha Uwagba

Odegha Uwagba (s. 1990) on nigerialais-brittiläinen kirjailija, joka kirjoittaa esseetyylisiä, autofiktiivisiä teoksia maahanmuutosta, ihonväristä ja talousasioista. We Need to Talk About Money on hänen kolmas teoksensa, joka kuvaa nigerialaisen perheen muuttoa Lontooseen 1990-luvulla, ja nuoren naisen kasvua ympäristössä, jossa raha tuotti jokapäiväistä stressiä.

Odegha oli 5-vuotias muuttaessaan Britanniaan, ja hänellä oli kaksi vanhempaa siskoa mukanaan. Perheen vanhemmat olivat hyvin kunnianhimoisia tytärten koulutuksen suhteen, ja heitä pelättiin koulun vanhempainilloisssa. Kirjan vanhemmat ovat koulutettuja, keskiluokkaisia ja ilmeisen statustietoisia. Heille on itsestäänselvää laittaa lapset yksityiskouluihin ja hankkia koulupuvut Harrod’silta.

Odegha Uwagba on opiskellut Oxfordissa, ja tavoitteli journalistin uraa vuosikausia Lontoon lehtitaloissa. Tyypillistä siellä on kierrättää palkattomia harjoittelijoita, ja kun Uwagba vihdoin sai palkkatyötä VICE-lehdestä 22 000 punnan vuosituloilla, ei tämä urakehitys tehnyt häntä kovin onnelliseksi. Kaikki Uwagban kokemat vaikeudet lehtitaloissa eivät johtuneet rasismista tai seksismistä, mutta hän päätyi kuitenkin itse sanoutumaan irti tästä yhteisöstä. Hän valitsi freelancerin uran jo alle 30-vuotiaana, ja joutui palaamaan takaisin asumaan vanhempiensa luo tämän takia.

Uwagbasta tuli suht menestynyt kirjailija ja mediavaikuttaja, joka on keskittynyt urallaan sparraamaan nuoria naisia, jotka kokevat kuuluvansa ”people of color” – viiteryhmään. Hän on päässyt puhumaan kirjoistaan kansainvälisille kirjamarkkinoille, ja pystyy nykyään elättämään itseään suht mukavasti omilla kirjoituksillaan.

Itselleni kiinnostavinta tässä kirjassa oli rahankäytön psykologian esittely, koska en ole ollut siitä kiinnostunut ainakaan teoreettisella tasolla. Uwegba kuuluu siihen rahankäyttäjätyyppiin, joka rakastaa säästämistä ja kokee suurta stressiä pankkitilin tyhjenemisestä. Hän huomaa itsessään myös taipumusta pakonomaiseen hamstraamiseen. Asuminen Lontoon halvemmissa vuokra-asunnoissa on aiheuttanut hänessä jäätävää stressiä.

Kirjan keskeinen kohderyhmä on suurissa kaupungeissa asuvat milleniaalit, joilla on akateeminen koulutus. Luultavasti kirja ei kiinnosta oravanpyörästä pudonneita, sillä Uwagban maailmassa ei taida olla paljoa pudokkeja. Itse luin kirjaa toiseen sukupolveen kuuluvana, valkoihoisen pudokkina, jolla ei ole kovinkaan realistisia urasuunnitelmia.

Itseäni kirjassa puhuttelivat eniten deittailuun ja ystävyyteen liittyvät havainnot, ja huvituin eniten kuvauksesta, jossa Uwegba matkustaa Italiaan yhdistetylle kirjakiertueelle ja ylipitkille katastrofitreffeille australialaisen miehen kanssa. Tässä kuvauksessa oli jotain yhteistä Rachel Cuskin ja Deborah Levyn autofiktioiden kanssa, ja olisin voinut lukea tuon tarinan erillisenä novellina.

Jännä oli kuunnella tätä äänikirjana kirjoittajan itse lukemana, sillä Uwegban täydellinen Oxfordissa omaksuttu yläluokkainen aksentti tosiaan tihkuu ahdistusta ja urakeskeistä suunnitelmallisuutta. Hänen puhetavassaan ei ole jäljellä paljoa Afrikkaa, vaikka hän kuitenkin on syntynyt Lagosissa.

Kokonaisuutena teos aiheutti minussa enemmän ahdistusta kuin uusia oivalluksia, mutta aion suositella tätä enemmän business-orientoiduille ystävilleni.

Draamaa mainelaisella sukumökillä

Teos: J. Courtney Sullivan: Maine (Vintage, 2012)

J. Courtney Sullivanin Maine tuli luokseni poistokirjana, ja on odottanut vuoroaan hyllyssäni jo ainakin vuoden. Kansikuvan perusteella en olisi kirjaa valinnut, ja kansitekstissäkin oikeastaan kiinnosti vain maininta irlantilaisesta suvusta. Mainen osavaltiokaan ei suuresti kiinnosta tapahtumapaikkana, vaikka olen kyllä lukenut useamman sinne sijoittuvan romaanin. Kun vielä romaanin nimi on lakonisesti Maine, siltä odottaa syvää sukellusta uusenglantilaisuuden ytimeen.

Teoksessa Bostonin alueella asuva Kelleherin klaani on pitänyt majaa kesäisin kesämökillään Mainessa jo kuusikymmentä vuotta. Suvun matriarkka Alice ja tämän mies Daniel saivat tontin haltuunsa jo kovin nuorina, 1940-luvulla, ja onnistuivat tarjoamaan lapsilleen idyllisiä kesälomia Cape Neddickin kalastajakylässä.

Tai miten sen nyt ottaa, eivät kaikki kesät menneet kovinkaan tasaisesti, vaikka näille toisen sukupolven irlantilaismaahanmuuttajille katolinen usko ja siihen liittyvät rituaalit olivat kaikki kaikessa. Ja ainakin Kelleherit ovat osanneet katua syntejään, ja kerätä rahaa paikalliselle seurakunnalle.

Kirjan nykyisyys sijoittuu 00-luvulle, kun suvun matriarkka Alice on jo yli kasikymppinen ja on ollut leskenä jo kymmenen vuotta. Alice on turhamainen diiva, ulkonäkökeskeinen hurmuri, joka nauttii flirttailusta itseään nuorempien miesten kanssa. Suku ei oikein enää tiedä, saisiko Alicea jättää pitkiksi aikaa yksin mökille Maineen, mutta oikein kenelläkään ei ole aikaa toimia tämän seuraneitinä.

Suvun naisia on piinannut alkoholismi, ja mökillä skumppaa kuluu välillä loputtomia määriä, yhteisissä juhlissa ja yksityisiin murheisiin. Alicen Kathleen-tytär on päätynyt AA-kerholaiseksi johtuen suvun perimästä, kun taas matriarkka Alice on alkanut juoda vanhoilla päivillään kaksin käsin monen kymmenen vuoden tauon jälkeen. Kaikki suvun salaisuudet eivät liity viinaan, mutta suurin osa ovat päihteenhuuruisia.

Teos on sen verran runsas, että sitä on vaikea tiivistää lyhyeen arvioon. Luin tätä lyhyissä intervalleissa, ja naureskelin joillekin yhteensattumille oman mökkikokemuksen kanssa, vaikka konteksti on varsin erilainen. Tässä on iso kasa sukulaisia, jotka yrittävät pitää yllä järjetöntä mökkinostalgiaa, vaikka ovat riidoissa keskenään, eikä oikein kellään ole aikaa huolehtia siitä. Kun sitten matriarkka Alice ilmoittaa, että aikoo testamentata residenssin paikalliselle katoliselle seurakunnalle, uudet, vahvat tunteet heräävät hänen jälkeläisissään.

Alkoholismin lisäksi kirjassa käsitellään muun muassa luomuviljelyä, uskottomuutta, omituisia harrastuksia kuten aikuisen naisen nukkekotifiksaatiota ja toisen maailmansodan aikaisia sotaponnisteluja kotirintamalla. En luonnehtisi kirjaa aivan tyypilliseksi aivot narikkaan-kesäviihteeksi, vaan kirjassa on selvää taiteellista potentiaalia. Sekin, että minulla kesti yli viikko lukea tämä kirja kertoo laadusta, sillä normaalisti kuluttaisin tämän tyyppisen kirjan päivässä tai parissa.

Ehkä itseäni kirjassa eniten puhutteli irlantilaisten siirtolaisten ”kotiinpäin veto”, ja klaanimainen sisäsiittoisuus. Toki tässä kuvatussa suvussa oli muitakin kuin irlantilaisperäisiä jäseniä, mutta heidän ei ollut kovin helppoa päästä sisään ”skeneen”.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on täydellinen kesäkirja, jota sopii lukea mökillä, uimarannalla, ja sukujuhlia suunnitellessa. Ruoalla on vähintään yhtä suuri rooli tarinassa kuin alkoholilla, ja teos voi hyvin kirvoittaa lukijassa New England-tyyppisen juhlamenyyn. New England-rantamuoti taitaa täällä Suomessa jo olla vähän passe, mutta mikään ei estä jälkijättöistä boomeria innostumaan 00-luvun trendeistä uudelleen omissa oloissaan.

Somalitytöt ja hatkojen ottaminen

Teos: Ujuni Ahmed ja Elina Hirvonen: Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Ujuni Ahmed

Kolmas rasti matkalla afrosuomalaisen kirjallisuuden uutuuksiin oli selkeästi lukukokemuksista rankoin. En myöskään tiennyt etukäteen paljoakaan Ujuni Ahmedista (s. 1987), vaikka hänestä on kirjoitettu jonkun verran naistenlehdissä. Sen sijaan teoksen toinen kirjoittaja Elina Hirvonen on hyvinkin tuttu, mutta en saanut kovin selvää vaikutelmaa, mikä Hirvosen tarkka rooli oli kirjoitusprosessissa.

Kuten jo nimestä voi päätellä, tämä teos on ensisijaisesti suunnattu nuorille naisille, joilla on maahanmuuttotaustaa. Teos kertoo lähinnä pääkaupunkiseudun somaliyhteisöstä, mutta osa siinä kuvattavista ilmiöistä ylittävät tuon yhteisön rajat. Se on Ujunin henkilökohtainen kasvutarina, mutta se on kirjoitettu puhuttelemaan mahdollisesti seuraavan sukupolven tyttöjä ja nuoria naisia.

Ujuni koki jo nuorena olevansa omassa yhteisössään erilainen nuori, ja johtuen persoonastaan joutui helposti silmätikuksi niin omassa yhteisössään kuin koulussa kantaväestön edustajien parissa. Hän koki ne roolit, joihin häntä yritettiin kasvattaa hyvin ahtaina, ja oman äitinsä ikäluokan tulkinnat islamista ahdasmielisinä. Isoäidin hahmo on selkeästi vähemmän tiukka islamin tulkintansa suhteen, ja sukupolvien välillä on selkeä kokemuksellinen kuilu.

Kirja kuvaa perhettä, jossa isä on muuttanut työn perässä Britanniaan, ja äiti jäänyt Helsinkiin huoltamaan lapsiaan yksin. Vaikka isä on edelleen yhteydessä perheeseensä, ei tämä järjestely tue lasten kasvua kovinkaan optimaalisesti.

Teininä Ujuni alkaa ottaa hatkoja kotoaan, eli elää pitkiä jaksoja satunnaisten tuttujen luona, joskus jopa kadulla. Välillä yönviettopaikka on Helsingin Sokoksen mäkkäri, josta tytöt saattavat löytää jonkun, jonka luona majailla. Tämä aikana hän käy kahta koulua, lähihoitajalinjaa ja lukiota, mutta opintoihin keskittyminen on ymmärrettävästi vaikeaa. Vaikka Ujunia ei huostaanotettu nuorena, hänen kokemuksensa muistuttavat paljon laitosnuorten kokemuksia. Jostain ihmeestä hän kuitenkin onnistui jäämään päihdekokeilujen ulkopuolelle, vaikka paikoissa, joissa hän vietti aikaa, käytettiin runsaasti päihteitä.

Vaikka kyseessä on vahvan nuoren naisen selviytymistarina, siinä oli kaksi niin ahdistavaa elementtiä – asunnottomuuden uhka ja silpomisesta johtuva ongelmakenttä – että teos tuntui melkein liian rankalta sisäistää. Tarina on todella tärkeä, ajankohtainen ja rohkea, mutta kannattaa valita sen lukemiselle ajankohta, jolloin oma tilanne on mahdollisimman kepeä. Itse luin kirjaa stressaantuneena, ja sen murheiden määrä tuntui juuri nyt liialliselta.

Oli kummallista huomata, että pystyin samastumaan lähes sataprosenttisesti Nimco Noorin teoksen kertojaan, mutta tämän teoksen kanssa koin enimmäkseen jäätävää maailmantuskaa. Teoksissa kerrotaan aika lailla samoista asioista, ja tässäkin kirjassa oli hienoja pohdintoja somalien diasporan merkityksistä.

Joutunen lukemaan tämän teoksen uudestaan, toisessa asennossa, tilanteessa, jossa pääni sisäinen kovalevy ei ole kovin täynnä. Muistaakseni minulla on ollut vastaavia ongelmia aiemminkin juuri Elina Hirvosen teosten parissa, eli niissä on välillä ollut kovin surullisia ja traagisia ihmiskohtaloita. Ujuni Ahmedin tarinassa on myös toivoa ja valoa, mutta somaliyhteisön haasteiden kuvaus veti jotenkin hiljaiseksi.

Täytynee seurata nuorempien lukijoiden kommentteja kirjasta. Tämä voisi hyvinkin nousta vähän samantyyppiseksi kouluissa luettavaksi teokseksi kuin Chimamanda Ngozi Adichien feminismin puolustuspuhe. Ehkä olennaista tässä kirjassa onkin pohtia, minkälainen feminismi voisi tavoittaa nuoria naisia kulttuuristen ja uskonnollisten rajapintojen yli.