Yhtenäiskulttuurin kuolemasta

imageEn ehkä olisi tarttunut Maaninkavaaraan (Otava, 2009), ellei se olisi ollut Miika Nousiaisen kirjoittama. Kestosuosikkini Metsäjätin jälkeen olen muutenkin lukenut Nousiaista viiveellä. Pidän hänen tyylistään, mutta aiheissa on ollut jotain liian kliseistä. Urheiluaiheisia kirjoja luen muutenkin vähänlaisesti. Suomalainen urheilukeskeinen yhtenäiskulttuuri on omalta osaltani kuopattu, enkä oikein enää jaksa osallistua sen peijaisiin.

Maaninkavaara oli silti hieno lukukokemus, sillä kaikkien urheilukliseiden ulkopuolella se käsittelee surutyötä ja dysfunktionaalista perhettä. Huttuset ovat kaikessa tavallisuudessaan ja vaatimattomuudessaan outo, sulkeutunut perhe, jonka lainalaisuuksia on tämän päivän käsiteuniversumista vaikea ymmärtää. Perheen ajanlasku on jämähtänyt 80-luvun alkupuolelle, jolloin lapsetkaan eivät vielä ole syntyneet. Martin ja Sirkan romanssi on kehkeytynyt tiukasti  yleisurheilun ympärille, eikä heidän parisuhteelleen ole tapahtunut paljoa sitten kuokkavierauden Lasse Virenin häissä.

Perheessä on kaksi lasta, Jarkko ja Heidi. Jarkko katoaa nuorten kisamatkalta palatessa Ruotsinlaivalla, eikä ruumista löydetä. Puolen vuoden poissaolon jälkeen nuorelle juoksijatähdelle pidetään arkiston muistotilaisuus, ja perheen surutyö voi alkaa. Koska isän ja pojan valmennussuhde on ollut tiivis ja täyttänyt koulun talonmiehenä turhautuvan Martin elämän, Heidi on saanut toteuttaa itseään kuvataiteiden parissa ilman painostusta urheilu-uralle. Pojan katoamisen jälkeen Heidi tarjoutuu isälleen valmennettavaksi lähinnä pelosta, että isä muuten murtuisi ja alkaisi itsetuhoiseksi. Heidistä tulee vara-Jarkko, jonka valmennukseen Martti suhtautuu entistä fanaattisemmin.

Martti uskoo täysillä kaikkiin yhtenäiskulttuurin jäänteisiin, erityisesti mykkäkouluun, mustikkakeittoon, omenavarkaissa käyntiin ja Tahko Pihkalan kasvatusfilosofiaan. Liiallinen lukeminen on nuorisolle pahasta, sillä se veltostuttaa ryhdin. ”Nykynuorison” paheksunta on hänellä verissä, sillä hän on henkisesti syntymävanha. Tähän kasvatustyyliin verrattuna jopa helluntaipastorin lapsilla on luultavasti kissanpäivät.

Luin teosta enemmän tragediana kuin koomisena pläjäyksenä, vaikka nauroinkin kuset housussa Loma-Kouhero-kohdissa. 80-luvun keskisuomalaisen turismiteollisuus oli muutenkin niin viihdyttävää, että tuon paikan mainitseminen painoi hysteeristä nappia. Loma-Kouherossa en ole muistaakseni käynyt, mutta kirjassa mainitussa Peurungassa kylläkin ja tästä inspiroituneena muistin esimerkiksi Kivikauden kylän ja Saunakylän. Ja kun Martti Vainio siirtyy yrittämään Haapamäen veturipuistoon, Loma-Kouherossa koetaan jo lieviä kuolinkouristuksia.

Itse elin lapsena ja nuorena urheiluhullussa Keski-Suomessa melkoisen immuunina valtakulttuurin impulsseille ja vaistoille, joten esimerkiksi doping-historian kertaaminen tuli tarpeeseen. Martin haave tyttären veritankkauksesta Kenian leirillä oli jo häiriintyneisyydessään äärimmäistä. Marttia kävi sääliksi, mutta hahmoon oli vaikea samastua. Pientä toivoa hänellekin näytettiin Maaninkavaaraan muuton jälkeen, jolloin hän oppii juomaan kylässä kahvia muulloinkin, kun Suomi on voittanut kultamitalin, ja ottamaan joskus satunnaisen saunakaljankin.

Martin hahmossa oli jotain yhteistä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan kanssa, muttei häiritsevästi, sillä kyseessä oli nuorempi mies, joka asui jossain Etelä-Suomen taajamassa. Oikeastaan hän muistutti uskonnollista fundamentalistia, joka saa elämässään kicksejä kaiken nautinnon kieltämisestä itseltään ja muilta. Perheen reissu Rossoon, jossa tyttärelle tilataan pastaa pelkällä oliiviöljyllä, melkein itketti. Ylipäänsä olen ymmälläni siitä, kuinka paljon teos herätti sekavia tunteita. Tässä on ehdottomasti klassikon ainesta, sillä aihe ei vanhene, vaikka pullamössö-Suomi ei enää koskaan tuottaisi juoksulegendoja.

Desing-kiviä taskuissa

Jonain keväänä heräänThe bitch is back again! Olen siis ilkeä bloggaaja, kun aloitan havaintoni minulle aiemman tuntemattoman kirjailijan romaanista kirjoitusvirheellä, mutta mielestäni kunnioitettavilla kustantajilla kuuluisi olla kustannustoimittajia ja oikolukijoita, jotka huomaavat alkeelliset virheet. Tampereen Aamulehdessäkin on täysin tavallista viitata höttöisissä sisustusjutuissa desing-klassikoihin, joten olen tottunut, että suomalainen kirjailija tai toimittaja ei osaa kirjoittaa oikein tätä sanaa. Kuitenkin verbi to design=suunnitella on alkeellista ja arkista englannin kieltä, jota ei vaikeaksi sivistyssanaksi voi pitää, jos kirjoittaja on käynyt lukion.

Katri Rauanjoen esikoisromaanissa Jonain keväänä herään (Atena, 2016) on paljon vahvuuksia, mutta Perä-Suomi-tunkkaisuus saattaa viedä lukijalta draivin. Päähenkilö, alakoulun opettaja Kerttu, on vakavasti menettämässä elämästään otetta, vaikka perheen kuviot ovat suht selkeät. Koulun suhdeverkostossa on paljon sairasta, ja tämän lisäksi hänellä on lapsuuteen liittyviä solmukohtia, jotka ahdistavat häntä tiedostomatta. Ulkoisesti on pidettävä yllä menestyneen porvarisperheen kulissia, sisustaa koti Kivi-lyhdyin ja Oiva Toikan linnuin. Taidelasin keruu kai onkin aitoa maakunnallista desing-innostusta, mutta koska päähenkilön itseironian taso ei nouse kirjassa korkealle, oletan kirjoitusvirhettä aidoksi. ”Aalto-vaaseja oli ollut tarjouksessa Prisman jäsenpäivillä lokakuussa, ja ajattelin kai saavani siitä helposti näyttävän desing-lahjan, vaikka se olikin vähän erikoisen värinen.” (s.86)

Koin, että romaani avasi masennukseen sairastumisen kirjoa ja eri ihmisten eri kokemuksia siitä ansiokkaasti. Ketä tahansa, joka esimerkiksi on saamassa B-lausuntoa ja pääsemässä terapian piiriin, tämä teos voi todella auttaa jo hoitoonpääsyprosessin ymmärtämisessä. Teos auttaa myös huomaamaan piilevää masentuneisuutta ns. normikansalaisissa, jotka sinnittelevät arkirooleissaan viimeisin voimin. Hengenheimolaisuutta tässä oli esimerkiksi Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallisen Keskivaikean vuoden kanssa, jossa sairastunut myös on pienten lasten äiti. Kertun palaaminen lapsuuden rankkoihin kokemuksiin isän masennuksesta oli liikuttavaa. Perheen ja suvun kasvava yhteisymmärrys mielenterveyden myrskyistä oli kasvattavaa luettavaa.

Koulumaailman sisäisten alistussuhteiden avaaminen oli kiinnostavaa, mutta myös kysymyksiä herättävää. Irstas rehtori oli tässä superirstas, ja samalla täysin aseeton nössö. Tuntuu epäreilulta, ettei tuollaista sikailijaa saada otteeseen, vaan häntä ovat aina tukemassa ammattiliitto, puolue, mieskuorot ja muut hyvä veli-verkostot – ja myös hyvät siskot, kollegat, jotka ovat sietäneet pientä kähmintää jo vuosikaudet ja käsittävät sen kuuluvan tavalliseen työyhteisön virkistystoimintaan.

Se, että perheen äiti pitää päiväkirjaa itsetuhoisista ajatuksistaan, ei ole varmaan poikkeavaa tai mitenkään outoa, sillä monille kirjoittaminen on terapiaa. Synkkien ajatusten kirjaaminen Unikko-vihkoon ei automaattisesti johda niiden toteuttamiseen. Kerttu kerää välillä kiviä taskuihinsa ja käy synkistelemässä lenkkipolulla järven rannalla, eli itsetuhoiset ajatukset eivät enää ole pelkkiä varjoja paperilla. Se, että yhdeksänvuotias tytär löytää vihkon ja käy piirtelemässä siihen lintuja, joita hän rakastaa, on koskettavaa ja toivoa antavaa. Ei lapsilta voi kaikkea peitellä, ja lapsilla on myös omat keinonsa ilmaista itseään vaikeinakin aikoina.

Teoksen perheellä on paljon toivoa, joten teos ei jättänyt lukijaansa liian synkkiin vesiin vellomaan. Pidin teoksesta paljon näkökulman vuoksi, mutta juonen ja henkilöhahmojen suhteen jäin odottamaan enemmän. Kirjassahan ei lopulta tapahdu paljoa, vaan siinä käsitellään enemmän lapsuuden takaumia hyvin tyypillisessä terapiasuhteessa. Pariskunnan suhde kestää myrskyt, mutta liiton kuvaus on hyvin sovinnaista ja pliisua. Myös Kertun minäkuvan, naisellisuuden ja seksuaalisuuden käsittely jäi hieman puolitiehen. Olisin ehkä odottanut Kertulta raivokkaampia irtiottoja tästä pehmustetusta turvatyynymaailmasta, joka saattaa olla osasyynä masennuksen puhkeamiseen. Skarpimpia kysymyksiä yhteiskunnan roolista masennuksen ylläpitäjänä olisi voitu kysyä. Esimerkiksi opettajien työolosuhteiden vaikutus jaksamiseen – jos joutuu vielä nelikymppisenä taistelemaan koulutettuna ammattilaisena epäreilusti ketjutetuista sijaisuuksista, eikö silloin voida syyttää myös järjestelmää jostain? Rauanjoki kyllä ottaa pätkätyöt puheeksi, mutta sen olisi voinut tehdä äänekkäämminkin.

Taatusti toisenlainen lukija ammentaa kirjasta enemmän. Itse olen lukenut masennuksesta niin paljon, että minua on lukijana vaikea miellyttää. Koska kuitenkin on kyse laajalle levinneestä kansantaudista, on hyvä, että siitä kirjoitetaan moninaisesti ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä silmälläpitäen. Voisin hyvin kuvitella, että tämä voi nousta monelle lukijalle avainromaaniksi omassa itseymmärryksen prosessissa. Ja se on varmaan tärkeämpää kuin lukijan takertuminen ärsyttäviin pikkuasioihin.

Kosteat Pentinkulman päivät

HappotestiKalle Lähde on esikoiskirjailija, joka kirjoitti teoksen Happotesti (Otava, 2016) aluksi blogimuodossa osana päihdekuntoutusprosessiaan. Blogi ja romaani eivät olleet identtisiä, ja romaania on editoitu koherentimmaksi tarinaksi. Kiinnostavaa on, että kolme suurta kustantajaa olivat kaikki kiinnostuneita julkaisemaan käsikirjoituksen, ja näistä Lähde valitsi Otavan. Blogin kirjailija päätti sulkea romaanin valmistuessa, mutta sillä oli ollut satojatuhansia kävijöitä.

Aihe on arka, tuiki tavallinen ja sekavia tunteita herättävä. Happotestissä on jotain samaa Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan kanssa, jonka muistaakseni luin aikanani inhon puistatusten aallokossa. Suhde alkoholismiin on kuitenkin tässä raaempi, eikä tämän nimettömän päähenkilön toilailuista saa huumoria irti repimälläkään. Hän on juonut rankasti kymmenisen vuotta, mutta vasta äskettäin irtisanoutunut työstään pystyäkseen keskittymään rakkauteensa täysin palkein. Hänellä ei ole suurempia tulevaisuuden suunnitelmia, vaan juominen on äitynyt vakavan itsetuhoiseksi. Hauskaa hän ei muista pitäneensä ryyppyreissuillaan juuri tuohon kymmeneen vuoteen, vaan hän enimmäkseen juo yksin, välillä satunnaisten baarituttujen kanssa. Hän on iältään noin neli-viisikymppinen, vaimo on jaksanut katsella juomista yllättävän kauan ja miehen onneksi lapsia ei ole siunaantunut.

Romaanissa asutaan Turussa, ja päähenkilön porvarilliset kulissit säilyvät yllättävän pitkään. Taloyhtiössä juoppouteen suhtaudutaan moralistisesti, mutta miehen aiheuttamat suuremmat järjestyshäiriöt ovat alkaneet vasta työttömäksi jäätyä. Vanhuksista koostuva pihaparlamentti kyllä huomaa taksireissut ja kotiin kuljetetut kaljakeissit. Miehen ryyppääminen on vielä tässä vaiheessa maanisen mahtipontista, sillä ansiosidonnainen juoksee ja pariskunnan yhteiseltä pankkitililtä voi aina vipata muutaman satasen. Miehen oma asenne muihin juoppoihin on ylenkatsovaa, sillä hän kokee olevansa kaikesta huolimatta kulttuuripersoona ja edelleen melko kuuma kolli. Pikku-ukoista parhaimmat kaverit hän saa Väinö Linnan romaanihahmoista, eli hänellä on kotonaan vaimon töissäollessa kosteammat Pentinkulman päivät.

Kirjassa kirjaimellisesti ryvetään paskassa, sillä päähenkilö ei enää voi kontrolloida peräsuoltaan. Kakkaa valuu pitkin reisiä hienommissakin juottoloissa, ja mies joutuu välillä soittamaan vaimonsa pelastamaan haisevista tilanteista. Vaimon palvelualttius herätti eniten kysymyksiä, vaikkakin tässä eletään sietokyvyn viimeisiä viikkoja. Kaljan kotiin ostaminen siinä toivossa, että siippa ei lähtisi ”neuvoa-antavien” jälkeen minnekään, on täysin pöllöä toimintaa. Parisuhde on tässä kuollut jo vuosia sitten, mutta vaimo säälii miestään ja toivoo jonkun katkohoitoreissun katkaisevan kamelin selän.

Katkohoidosta olisin voinut lukea enemmänkin, samoin terveyskeskuskäynneistä, jotka vaikuttivat täysin riittämättömiltä näin vaikeasti ongelmaiselle henkilölle. Hän on kuitenkin myöntänyt ongelmansa lääkäreille, mutta katkohoito ei anna muuta kuin muutaman päivän levon.Mitään jatkuvuutta ei näissä hoidoissa ole. Ahdistuslääkkeitä hän saa terveyskeskuksesta kuin automaatista, ja niiden yhdistäminen alkoholiin saa nopeasti aikaan laskeuman rapajuopon tasolle. Teos antaa todella huonon kuvan maamme päihdehuollosta, ellei henkilö ole motivoitunut hakemaan kallista yksityistä hoitoa.

Teos on rehellisyydessään kammottavan hyvä, vaikkakin ahdistava ja synkkä. Päähenkilön kuntoutumiselle ei näy ainakaan tässä vaiheessa mitään mahdollisuutta, sillä hän on menettänyt kiinnostuksensa kaikkeen muuhun kuin juomiseen. Hän herättää samaan aikaan myötätuntoa ja ällötystä. Aivojaan hän ei ole vielä juonut kokonaan, vaan kykenee krapulavaiheessa teräväänkin yhteiskunnalliseen analyysiin. Täysin ojan pohjalla hän ei vielä ole, kiitos omistusasunnon ja plussalukuisen pankkitilin, mutta sinne kohti ollaan menossa apinanraivolla. Omistusasunnon myynnistä saatu osuus kuluu tällä hemmolla muutamassa kuussa. Näillä elintavoilla on hyvin epätodennäköistä, että mikään asunto pysyisi alla pitkään.

Onko tämä sitten vertaistuellinen romaani? Terapiateksti? Varoittava esimerkki Turmiolan Tommista? Voiko tämä kenties pysäyttää lukijan pohtimaan omaa juomistaan? Voisiko tämä toimia ennaltaehkäisevän päihdetyön työkaluna? Ehkä. Uskon, että teos voi raadollisuudessaan pysäyttää jonkun. Ilman omakohtaista kokemusta tätä kirjaa ei olisi kirjoitettu, ja sen uskottavuus piilee henkilökohtaisuudessa. Lähteellä kuitenkin näyttää olevan kykyjä muuhunkin kuin juomisesta kirjoittamiseen, joten jään uteliaana odottamaan toista romaania. Happotesti ei vaikuta kirjasarjan alulta, vaan yksittäiseltä puheenvuorolta. Perustellulta sellaiselta.

Alkoholismista kirjoittaessa on aina sosiaalipornoon ajautumisen vaara, mutta tässä en sitä nähnyt. Ehkä lapsettoman miehen näkökulmassa on se ”helpotus”, että hän on ”vain” tuhoamassa itseään. Vaimon lähteminen tässä vaiheessa tuntuu itsestäänselvältä, sillä en ole aikoihin tavannut marttyyrimaista ”vanhan koulun” alkoholistin vaimoa, joka kaiken kestää sortumatta itse samaan ansaan. Mutta se, että on lapseton ja yksinäinen, ei tee ihmisen avun tarvetta yhtään vähäisemmäksi.

Sopivaa lukemistoa minulle, kun paluu rankempiin teemoihin opinnoissa on pian edessä. Lomalle rentoutuskirjaksi tämä teos ei ole millään muotoa sopiva. Teos voi kyllä olla opettavainen, vaikka lukijalla ei olisi aiheesta omakohtaista kokemusta. Hyvin harvalla suomalaisella on niin onnellinen perhetausta, ettei muistoja jonkun ongelmallisesta ryyppäämisestä olisi. Suurimmalle osalle lukijoista teema on varmasti liian tuttu. Minulle päällimmäisenä kysymyksenä jäi, voidaanko tällaista henkilöä tukea, ja kuinka järeistä tukimuodoista olisi kyse.

 

Elämää vasta-alkajille

Jean Perdu on kaikkien rakastama kirja-apteekkari, jonka erikoinen kirjakauppa sijaitsee vaPien_krjapuots_wb72d_6941nhassa proomulaivassa Seineen pysäköitynä. Hänellä on ihastuttava tai vihastuttava tapa määrätä asiakkailleen teoksia mitä erinäisimpiin ”vaivoihin”, ja usein hän kieltäytyy myymästä vääriä kirjoja ihmisille, jotka kokee tarvitsevan sielun tilaansa jotain aivan muuta. Monsieur Perdu on elänyt parhaat vuotensa yksin, ja viisissäkymmenissä alkaa vihdoin olla valmis aukomaan omia menneisyyden solmujaan, jotka ovat estäneet häntä elämästä elämäänsä muuten kuin kirjojen välityksellä.

Kirjakesääni on jo mahtunut kaksi hyvin kliseistä saksalaisen kirjailijan Pariisi-aiheista teosta. Nina George ei ilmeisesti ole haamukirjoittaja samalla tavalla kuin viimeksi lukemani Nicolas Barreau, mutta jo kirjojen nimet viittaavat sielujen sympatiaan. Tosin Pienen kirjakaupan Pariisissa (Bazar, 2016, suom. Veera Kaski) alkuperäisteksti on nimeltään Das Lavendelzimmer, mikä kieltämättä on osuvampi ja vähemmän kaupallinen nimi kirjalle. Ovatko sitten suomalaiset lukijat niin johdateltavissa, että he tarvitsevat näitä pieniä puotejaan kaikkialla? Miksi suomalainen kustantaja tekaisee itseään toistavia nimiä?

Ja kyllä, tämäkin teos noudattaa tiettyä kaupallisen viihteen kaavaa. Pieni kirjapuoti Itä-Berliinissä ei toimisi historian raskaiden haamujen vuoksi, vaan ihanan kaupan on ehdottomasti sijaittava Pariisissa. Kirjakauppateemassa on toki jotain raikastakin, ainakin kaupan sijainti, myyjän yksilöllinen tyyli ja kaupan lähtö liikkeelle pitkin Ranskan suuria jokia kohti ihanaa Provencea. Provencea tässä romantisoidaan Pariisia enemmän, sillä siellä asuvat aistilliset ja tunneilmaisultaan aidot ihmiset, joiden mielialat riippuvat mistral-tuulista. Erikoista kyllä, teoksen kolme päähenkilöä ovat kaikki miehiä, joilla kaikilla on elämän suunta hukassa.

Jean Perdu lähtee naapurissa asuvan nuoren menestyskirjailija Max Jordanin kanssa reissuun, sillä myös Maxilla on pää sekaisin, eri syistä kuin Jeanilla. Seuraan liittyy vielä napolilainen maahanmuuttajamies Cuneo, joka on muita parempi kapteeni sekä kokki. Jean suree nuoruuden rakastettuaan Manonia, jonka kuolinsyyn hän on saanut selville kahdenkymmenen vuoden viiveellä kirjeestä, jota hän ei tuolloin suostunut ylpeydestään lukemaan. Jeanilla on ollut polyamoristinen suhde Manoniin, joka vietti puolet vuodestaan Pariisissa ja toisen puoli vuotta Provencessa aviomiehensä Lucin luona. 1990-luvulla tosin pölyamoria ei ollut trendikäs käsite, mutta järjestely oli tavallaan toiminut, koska miesten välillä oli välimatkaa. Paluu takaisin Manonin kotikonnuille on tunteikas ja riipivä välitilinpäätös. Samalla Jean kirjoittaa kortteja ja kirjeitä naapurin naiselle Catherinelle, johon sitoutumista hän pelkää. Viisikymppisten orastava rakkaus on kömpelöä, mutta todellisentuntuista.

Tämä oli viaton aikuisten satu siinä missä viimeksi lukemani Pieni elokuvateatteri Pariisissa. Teos taatusti ärsyttää monia, mutta siihen ei pidä tarttua kirjallisuuskriitikkona. Matkakirjana teos toimii, koska tässä reissataan melkein koko Ranskan poikki, syödään hyvin, tavataan erikoisia tyyppejä kuten karvaisia coneihin osallistuvia larppaajanaisia ja päädytään asumaan majatalona toimivaan kyyhkyslakkaan. Lajityypillisesti Nina George tarjoaa teoksen lopussa myös pronvencelaisia ruokareseptejä, joista itsetehty laventelijäätelö herätti minussa suurta kiinnostusta. Kirjalista monsieur Perdun apteekin hyllyltä oli myös hauska, varsinkin, kun en ollut suositelluista teoksista lukenut kuin muutaman. Eli jos et muuten pidä tästä lajityypistä, voit kuitenkin saada jotain irti kirjallisuusterapeuttisesta listasta.

Maailmani ei suoranaisesti järissyt tämän sanataiteen vaikutuksen alaisena, mutta luin teoksen kuitenkin sujuvasti loppuun. Ehkä teoksen juju oli siinä, että tämä näsäviisaan oloinen ”apteekkari” oli henkilöistä eniten tuen ja avun tarpeessa, ja tuki tulikin hyvin erikoisten ihmisten muodossa. Kaikki henkilöhahmot eivät olleet tasapaksun kliseisiä ja juonessakin oli jotain romanttisen viihteen kaavasta poikkeavaa. Teos saattaa kiinnostaa myös lukijoita, jotka eivät yleensä romanttista viihdettä suurkuluta. Miesnäkökulman vahvuuden vuoksi tämä ei mene chicklitinkään kategoriaan. Ihanteellinen lukija taitaa kuitenkin olla keski-ikäinen nainen – sanoisin, että teos voisi olla viisikymppisille räätälöityä viihdettä. Taatusti sellaistakin tarvitaan. Mutta please Bazar, ei enää yhtää ”pientä puotia” tai revin bloggaajanhousuni.

 

Onko minulla tekijänoikeus elämääni?

imageVirpi Hämeen-Anttilan viimeaikaisessa tuotannossa näkyy todella muutosvoimaisuus, sekä temaattisesti että kielellisesti. Jos olisin saanut käsiini Tapetinvärisen  ( Otava, 2012) ilman tekijän nimeä, olisin arvannut kirjoittajaksi jotain angstisempaa naiskirjailijaa, ehkä Anja Snellmania, Pirjo Hassista tai Kreetta Onkelia. Hämeen-Anttilan tuotantoon olen toistaiseksi liittänyt tietynlaisen porvarillisen kepeyden. Kepeys ei sinänsä ole huono asia, sillä välillä tarvitsemme elegantteja pään tyhjentäjiä. Välillä taas muuta. Tapetinvärinen on järeä teos epämukavista lapsuuden ja nuoruuden muistoista, jotka eivät mahdu mihinkään valmiiksi tarjottuun yhteiskunnalliseen muottiin. Sitä ei voi syyttää porvarillisuudesta eikä kepeydestä.

Kertoja on nimetön viisikymppinen kirjailija, joka on pannut paljon muistoja telakalle pystyäkseen muokkaamaan aikuiselämästään tolkullisen ja siedettävän. Hän tulee ilottomasta virkamiesperheestä, jossa isä dominoi arkea arvaamattomalla käytöksellään ja äiti sairastuu ahdistuneisuuteen ja elämänpelkoon. Perheen juuret ovat kuitenkin työväenluokkaiset, eikä suuresta kulttuuriperimästä voida puhua. Vanhemmilla ei ole mallia selviytyä kaupunkilaiselämästään, ja he ovat molemmat kuin ankkoja kuivalla maalla. Äiti suorittaa äitiyden ulkoisia velvoitteita kiltisti, mutta ei ole lapsilleen emotionaalisesti läsnä. Koska perheessä ei ryypätä, ei lyödä eikä käytetä lapsia seksuaalisesti hyväksi, perheen pahoinvointi jää ulkomaailmalta huomaamatta. Perheessä on suhteellista köyhyyttä siitä huolimatta, että molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja kasvaa naiseksi itse tehdyissä, epämuodikkaissa vaatteissa, ja löytää jo alaluokilta ainoaksi tukipilariksi Taimi Mähösen, toisen kömpelön ja ruman tytön, joka on kuitenkin kapinallisempi ja äänekkäämpi. Jo se, että ystävän nimi on Taimi ja tämän veli on Aarre, kertoo perheen omituisuudesta: molemmat nimet on poimittu virsistä.

Taimi alias Mimi alias Anna Hopea ovat kaikki kolme myyttisiä hahmoja, joiden olemassaolo maailmassa on epävarmaa. Kertoja löytää Anna Hopean, pienkustantamon nousevan tähden, kolmenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen mummonmökistä Tuusulasta, jossa tämä elää omituisen hovinsa ympäröimänä. Kertoja syyttää Mimi-Annaa hänen nuoruuden päiväkirjojensa varastamisesta ja niiden valjastamisesta novelleihin, ja tässä prosessissa hän kokee oman mielensä hajoamisen. Hämeen-Anttila kysyy kirjassa tärkeitä kysymyksiä muistista, muistoista ja läheisten ihmisten kokemusten käyttämisestä kaunokirjallisena polttoaineena. Mikä on varastamista, mikä lainaamista, mikä viittaamista ja missä menee kielletyn ja sallitun raja?

Rankasta teemasta huolimatta teoksessa viljellään hyvää ajankuvaan liittyvää huumoria. Olen itse kymmenisen vuotta nuorempi kuin kertoja, mutta tunnistan paljon   ilmiöitä ja asioita, jotka naurattivat. Surkean patakampauksen sai usein maksusta kmapaajaltakin, sillä lyhyiden kampausten leikkaamisen taito oli monilla kampaajilla todella ruosteessa. Tuskin kaikilla oli mitään koulutustakaan, vaan pelkkää yrittäjähenkeä. Kliseiset ”Kulta-aika lapsuuden”-albumit, joihin äidit pystyivät satuilemaan täydellisen perheidyllin, olivat todellisia kammotuksia. (Minulla oli reaalisosialistinen  vauva-albumi, jossa ei ollut ainuttakaan korulausetta. Kuuluin siis eri ikäpolveen. Tyttäreni albumissa oli taas aivan uskomattoman suloinen kuorrutus päällä. Kapitalismi oli palannut.) Hymy-lehden tapa kirjoittaa SEKSISTÄ on takuulla ollut vielä 70-luvulla kauhistus, kun muistan, kuinka outo sana se oli vielä 80-luvun alussakin. Pidin paljon kaikista näistä hassuista arkisista huomioista, jotka toivat introspektiiviseen psykologiseen tutkiskeluun lihaa luun päälle.

Teoksen jännittävyys piilee epäluotettavassa kertojassa, jonka oma huolella rakennettu julkisivu alkaa hämmentävästi murtua vähän joka nurkasta. Unen ja todellisuuden rajamaat ovat tässä kiinnostavampia kuin hahmojen faktuaaliset elämäkerrat. Kylmää hikeä pukkasi monessa kohtaan, varsinkin kohtaamisissa uskomattomien sivupersoonien Pierrotin, Heron ja Kiven kanssa.

Koin, että Tapetinvärinen on toistaiseksi taiteellisesti kunnianhimoisin lukemani teos Hämeen-Anttilalta, niin erikoinen, että joudun lukemaan sen uudestaan ymmärtääkseni sen syvempiä säikeitä. Tässä oli paljon raakaa, rehellistä, haasteellista ja keskeneräistä ainesta, jotka aiheuttavat lukijassa sopivaa levottomuutta.

Silti pidin enemmän viime viikolla lukemastani teoksesta Toisen taivaan alla. Tai sen kysymykset tuntuivat minulle juuri nyt ajankohtaisemmilta. Kaunokirjallisesti ilahduin ja yllätyin tästä todella. Molemmat teokset edustavat parhautta omissa maailmoissaan.

Satumaisen sattuman satoa

imageEräs muualta tullut ystäväni, joka ei vielä lue romaaneja suomeksi, oli tavannut Virpi Hämeen-Anttilan iloisissa merkeissä. Hän kysyi minulta, millaisia romaaneja tämä Intian kielten moniosaaja kirjoittaa. Vastasin yksiselitteisesti: ”Ihmissuhdekeskeisiä.” Kaveri lisäsi: ”Siis jotain Mills &Boon-tyylistä?” Tähdensin: ”Ei, ei mitään romanttista hömppää. Ovathan ne älykkäitä kirjoja, mutta aika viihteellisiä.”  En tiedä, saiko kuvauksestani mitään tolkkua, enkä muistanut mainita viimeisiä dekkareita, jotka ovat tyylilajiltaan kuivempia kuin aiemmat romaanit.

Itse lähestyin pitkinä sadepäivinä teosta Toisen taivaan alla (Otava, 2010), jonka tiedän aloittaneeni aiemminkin, mutta joku silloin tökki. Annoin kirjalle uuden mahdollisuuden, ja toisella kerralla koin lukevani eri tekstiä. Ensimmäisellä lukukerralla en päässyt mukaan, koska koin Suomen filmimaailman kuvauksen liian höttöiseksi.

Teos  kertoo Lontoossa asuvan Lindin perheen tavallisen erikoisista sukukuvioista, jotka ulottuvat Skotlannin Skyen saaren lisäksi Polynesian saaristoon ja Suomen Kokkolaan. Teoksen avainhenkilö on kirjakauppias Olivia Lind, jonka suomalaistaustainen mies Rick on kuollut. Lontoon ylemmän keskiluokan tunkkaisissa piireissä ei koskaan tiedä, mikä on epäilyttävää etnisyyttä, joten Olivia ja Rick ovat pyrkineet luomaan perheelleen sopivan neutraalin julkikuvan. Lapsille, Mattille ja Rosemarylle etninen identiteetti ei ole samanlainen kipupiste kuin tummalle Olivialle, joka on käytännössä elänyt koko aikuisikänsä kaapissa juuristaan.

Matt on introvertti, taiteellinen nuori mies, joka haluaa oppia lisää suomalaisista juuristaan. Hänen isänsä Rickin side Suomen sukuun on katkennut, koska hän ei suostunut jatkamaan pappissuvun ilmiselvää velvoitetta. Sen sijaan Rick päätyi diakoniksi merimieskirkkoihin, mikä ei riittänyt kaavoihin kangistuneelle pappisisälle. Satamien verkostojen kautta Mattin isästä tuli kansainvälinen villakauppias. Romaanissa käsitellään suvun eri jäsenten ammatinvalintapulmia seikkaperäisesti. Ammatilliset minät ovat vahvoja rakkauden liekkienkin keskellä.

Toisella lukukerralla teksti veti kuin häkä, eikä tylsää hetkeä päässyt syntymään.  Britannian puolen tarina kiinnosti enemmän, mutta Suomenkin monikulttuuriset leffakuvaukset kiinnostivat. Kuvattava Narsissi-elokuva muslimitytön ja suomalaisen pojan kielletystä rakkaudesta ei vaikuttanut taiteellisesti kunnianhimoiselta, mutta aihe on edelleen ajankohtainen. Hämeen-Anttila saa hyvin kiinni nuorten, lahjakkaiden assistenttien mielenmaisemat ja turhaumat. Miian ja Mattin tutustuminen elokuvan kuvauksissa on söpöä ja hitaan vakavaa. Mattin miltei yläluokkaiselta tuntuva gentleman-käytös erottuu edukseen suomalaisessa erot kieltävässä genderblender-viidakossa.

Olivia Lindin hahmo kolahti minuun eniten, ja jäin vähän suremaan sitä, että Polynesian kuviot jäivät ohuiksi verrattuna Skotlannin ja Suomen juurien pengontaan. Olivia on elänyt suuren osan elämästään kieltäen äitinsä perimän – äidin, joka kuoli tämän ollessa kolmetoistavuotias. Kaikenlainen postkoloniaali rotutietoisuus tuli kehiin vasta myöhemmin, eikä Olivia ole päässyt mukaan juhlimaan ruskeaa/mustaa pigmenttiään. Vasta kuusikymppisenä Olivia on uskaltamassa ryhtyä omaksi itsekseen, mikä ei ole helppo prosessi itsekriittiselle naiselle.

Romaani sijoittuu hyvin myös tämän päivän keskusteluihin kulttuurisesta omimisesta ja representaation oikeutuksesta. Hämeen-Anttila on luonut Olivia Lindistä sen verran monisyisen tapauksen, ettei hänestä voi esittää minkään kulttuurin kuvaston mukaista stereotypiaa. Olivia Lind vaikuttaa tapaukselta, joka voi edustaa ainoastaan itseään.

Näiden tyyppien kanssa olisin viihtynyt pidempäänkin, ja olisin halunnut lukea enemmän Etelämeren kuvioista. Kainosti pyydänkin kirjailijalta jatko-osaa. Kyseessä oli Virpi Hämeen-Anttilan tuotannon henkilökohtaisesti puhuttelevin teos, josta sain paljon myös omaa kirjottamistani silmälläpitäen. Myöhemmissä dekkareissa on tunnelma tiivistynyt ja kielikin komeutunut, mutta edelleen arvostan myös näitä ihmissuhderomaaneja.

 

Kerran rouva, ikuisesti rouva

imageKyllä joka kesään kuuluu yksi pirtsakka natsikirja. Natseista pitää lukea siksikin, että näkisi orastavat kasvustot ympärillään. Juuri viime viikolla luin rajakkien palstalta saksalaisesta Itämeren saaresta, jolla ei kuulemma asu ainuttakaan muslimia, ja rajakit olivat matkavinkistä aidosti täpinöissään.

Fehrmarnilla moni meistä on käynyt, jos on matkustanut Tanskan kautta Keski-Eurooppaan. Ja Fehrmarnin saaresta kertoo erikoisella tavalla Terhi Rannela uusimmassa romaanissaan Frau (Karisto, 2016), jonka sankaritar on omapäinen toisinajattelija Lina Heydrich. Rouvasta on jonkun verran kirjoitettu suomalaisissa lehdissä johtuen hänen kypsän iän avioliitostaan teatterijohtaja Mauno Mannisen kanssa. Tässä teoksessa suomalainen sukunimi on omanlaisensa suoja, sillä kaikilla vihamiehillä ei välttämättä ollut tietoa natsilesken Suomi-yhteydestä.

Saarella natsileski ei kuitenkaan voi maastoutua, sillä hän on kuuluisaa paikallista von Osten-sukua. Lina on elänyt hiljaista elämää kasvattaen lapsiaan ja pitäen hotellia, jossa ilmeisesti viihtyvät entiset puoluetoverit. Hänen kotoaan löytyy vielä kultaisin natsimerkein koristeltuja astiastoja, eikä hän ole koskaan ajatellut pyytää anteeksi kansallismielisyyttään. Natsipuolue oli lähellä hänen sydäntään jo nuorena, ja löydettyään miehensä Reinhard Heydrichin hän tutustutti tämän keskeisiin toimijoihin kuten Himmleriin. Tarinasta saa käsityksen, että pariskunnasta Lina oli aatteellisempi natsi kuin miehensä, joka otti korkeat tehtävät vastaan rikastumismielessä, vallasta humaltuen.

Kirjassa kohtaavat Rouva ja toimittaja Erich Richter, joka on aikeissa kirjoittaa rouvan elämästä kirjan. Tässä vaiheessa Lina on jo hauras ja sairas, ja joutuu valmistautumaan haastatteluun huolella, ettei rintasyöpäleikkauksen haava vuotaisi. Erichin motiivit tehdä haastattelua ovat alussa mystiset, ja projekti vie hurjasti hänen voimavarojaan. Romaani rakentuu muutaman haastattelupäivän ympärille Fehrmarnilla v.1982, kun taas avaintapahtumat keskittyvät Prahaan ja sen ympäristöön v.1942.

Pidinkin enemmän Tshekkeihin liittyvistä osuuksista kuin Linan ja Erichin keskusteluista. Heydrichin attentaatti v. 1942 oli minulle unohdettua historiaa, ja lisäksi opin paljon uutta tshekkien hiljaisesta vastarinnasta Lidicen kylän massamurhan kautta. Kirja antoi jopa monia kiinnostavia matkavinkkejä Prahan reissua varten. Mukavaa vaihtelua tarinaan toi tavallinen teinityttö Marta ja hänen perheensä – näin raskaissa kertomuksissa tarvitaan henkireikiä ja vaihtoehtoisia näkökulmia, minkä Rannela on hienosti oivaltanut.

Massamurhien, muistin ja unohtamisen teemoja Rannela käsitteli myös Punaisten kyynelten talossa, joka sijoittui Kambozhaan. Se kosketti minua tunnetasolla enemmän kuin Frau, jonka sävy on paikoitellen (tarkoituksellisen?) hyytävä. Toisaalta Rannela onnistuu rakentamaan Linasta täyden ihmisen, jolla on tavallisen ihmisen tarpeet. Hän ei ole natsiudessan mielisairas, vaan aatteensa täysin omaksunut toimija, jonka maailmankuva on harvinaisen aukoton. Vahvana naisena ideologiaansa uskoen hän luovuttaa valtansa aviomiehelleen, sillä natsiaatteessa on vain yksi naisen malli. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kiinnostus valtaan tai halu seurata politiikkaa olisi hänessä vähentynyt.

Vanhoilla päivillään Lina kuitenkin pohtii, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi edes kerran sanonut jollekin miehelleen ei päin naamaa. Surkuhupaisa saaga teatterijohtaja Mannisen kanssa ei tähän teokseen varsinaisesti mahdu, mutta muualla kerrotaan, että vaatimaton, äidillinen rouva työskenteli Helsingissä miehensä teatterin korjausompelijana. Linan hahmoon ei saa eleganssia heruttamallakaan, vaan hän tuntuu kauttaaltaan maalaiselta talousmatamilta.

Kirja on huolellisesti rakennettu, sanoissaan taloudellinen ja jättää myös hyvin aukkoja lukijan mielikuvitukselle. Voisin hyvin kuvitella, että myös nuoremmat lukijat voisivat innostua tästä, sillä tekstissä ei ole yhtään tylsää kohtaa. Parittaisin teoksen Heidi Köngäksen Dora, Dora: n kanssa, jossa oli myös kiinnostava naisnatsinäkökulma ja vastaavaa psykologista syvyyttä.

Niin, siis miksi tällaisia kirjoja tarvitaan nyt? Arvion alussa viittasin suruttomasti ”rajakkeihin” ja vaikka heitä koko ajan pidetään kouluttamattomina reppanoina, heidän aikaansaamansa tunnelmaa ja lieveilmiöitä ei pidä aliarvioida. Kenties suomalaiselle äärioikeiston edustajalle saksalainen lomasaari, joka aiemmin ylpeili ”ei juutalaisia”-statuksella  ja on nyt kääntynyt ”ei muslimeja”-ylpeydeksi, on oikeasti paratiisi siksikin, että suuret idolit ovat lomailleet siellä. Ja tällaisten ihmisten kanssa on todella vaikeaa saada keskusteluyhteyttä. Kirjojen lukeminen ei välttämättä johda parempaan yhteyteen, mutta voi valottaa jotain ääriliikkeen edustajan psyykestä. Tämä kirja voisi olla pohjana mietiskelylle, kuinka natsismia voisi ennaltaehkäistä.