Vilnan kirjallisuuskadulla

20180616_144349Tämän kesän matkajokerikseni valikoitui iki-ihana Berliini, jonne matkustin edestakaisin bussilla Baltian halki. Alun perin olin aikeissa matkustaa jonnekin Liettuaan tai Latviaan, mutta koska bussiyhtiö Ecolines tarjosi melkein yhtä edullista lippua Berliiniin kuin Vilnaan, tartuin syöttiin suht kevytmielisesti ja nopealla varoituksella. Kesän saldo on ainakin uusien maiden suhteen hyvä: olen nyt käynyt ensimmäistä kertaa Latviassa, Liettuassa ja Puolassa. Tosin pidemmän pysähdyksen (3 päivää) teimme vain Vilnassa, ja se oli paluumatkalla ehdottoman tarpeellinen.

Vilnasta en ehtinyt ottaa selvää paljoa etukäteen. Jotain kaupungista tiesin siellä kauan asuneen ystäväni hersyvien juttujen kautta. Minua kiinnosti kaupungissa eniten juutalaisuuden historia, mutta lauantaina, jolloin olin aiheesta kertoviin museoihin menossa, kaikki museot olivatkin kiinni. Vietin eniten aikaa vanhassa kaupungissa loiteroiden, ja Uzupisin jännittävässä kaupunginosassa.

20180616_144609Keskellä Vilnan vanhaakaupunkia on Literatu Gatve, kirjallisuuskatu, jonka paikalliset taiteilijat saivat aikaan vuonna 2008. Katua on kutsuttu kirjallisuuskaduksi, koska puolalainen runoilija Adam Mickiewicz (1798-1855) asui siellä 1800-luvun alkupuolella nuorena yliopisto-opiskelijana. Kadun talojen seiniin ja muuriin on kiinnitetty mitä mielikuvituksellisempia laattoja eri kirjailijoiden muistoksi. Enimmäkseen laatat oli liettualaisten ja puolalaisten kirjailijoiden muistoksi, mutta mukaan mahtui myös joitain maailmankirjallisuuden tähtiä.

20180616_144657Tällä reissulla en valitettavasti tullut hullua hurskaammaksi liettualaisesta kirjallisuudesta, mutta Kirjallisuuskadulla käynti oli hyvä johdanto aiheeseen. Yritin löytää tieni Vilnassa kunnolliseen kirjakauppaan, jossa myytäisiin myös englanninkielistä kirjallisuutta (joitain tuoreita liettualaisia teoksia on käännetty, tein lyhyen listan näistä teoksista), mutta valitettavasti tarjonta oli heikkoa. Olin hieman hämmentynyt tästä puutteesta, koska havaintojeni mukaan kaupungissa oli ainakin nyt kesän alussa jopa enemmän turismia kuin Virossa. Enkä ole Virossa koskaan käynyt kirjakaupassa, jossa ei olisi ollut tarjolla englanninkielisiä kirjoja.

Minua kiinnostavat mm. seuraavat teokset:

Ruta Sepetys 2011. Between Shades of Gray. (Nuorten aikuisten romaani Stalinin karkotuksista Siperiaan)

Ricardas Gavelis 1989. Vilnius Poker. (Satiirinen poliittinen romaani kylmän sodan ajasta)

Wendell Mayo 1999. In Lithuanian Wood. (Amerikkalaisen kirjailijan romaani post-kommunistisesta ajasta)

Andrius Tapinas 2013. Hour of the Wolf (Steampunk-henkinen nuorten aikuisten romaani 1900-luvun alusta)

20180616_144711Kiinnostavaa oli myös lukea liettualaisen kirjallisuuden historiasta, sillä tsaarin vallan aikana latinalaiset kirjaimet olivat kielletty Liettuassa. Maahan salakuljetettiin paljon kirjoja muista Euroopan maista, mutta vain kyrillisin kirjaimin painettuja kirjoja voitiin myydä virallisesti. Kielto kumottiin vasta vuonna 1904, minkä jälkeen liettualaiset kirjailijat pystyivät ilmaisemaan itseään vapaammin omalla äidinkielellään. Tämän jälkeen kirjojen asema on ollut paikallisessa kulttuurissa miltei pyhä.

Ymmärrän siis hyvin liettualaisten halun jatkaa lukemista äidinkielellään, mutta voisivat he hieman paremmin markkinoida kirjallisuuttaan myös kieltä taitamattomille. Tähän verrattuna esimerkiksi suomalaista nykykirjallisuutta on käännetty todella paljon eri kielille.

Mainokset

Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

Kesäkuunnelman aatelia

Täytyy myöntää, etten ole Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta lukenut kuin alkupäätä. Varmasti olen myös kuunnellut kuunnelmana, vaikka en suuri kuunnelmaihminen olekaan. Sinuhe Egyptiläisen kuunnelmaversiokin on jäänyt kesken, vaikka koin taannoin onnistumista tuon edelleen lukemattoman teoksen kuuntelemisessa.

Mutta nyt kolahti kunnolla: kuuntelin Mielensäpahoittaja maailmalla – sarjan putkeen kesän alkajaisiksi viime viikonloppuna samalla, kun pohdiskelin, mitä tänä kesänä tekisin. Sarjassa tuttu karvahattu saa kutsun lähteä Fuengirolaan veljeään tapaamaan, eikä veljestä ole mitään kuulunut 32 vuoteen. Matkalle lähdetään lentäen, mutta suunnitelmat pilaa tuhkapilvi, jonka vuoksi kone joutuu jäämään Tukholman Arlandaan. Matkakaveriksi vanha körmy saa salaperäisen Rouva Insinöörin, jolla ei taida ihan olla puhtaat jauhot pussissa.

Toki kuunnelma operoi tyypillisimmillä kansallisilla stereotypioilla: Tanskassa asuu lähinnä sikafarmareita, saksalaisten vakava tehokkuus hämmentää, ja italialaiset ovat joko gigoloja tai jalkapallohuligaaneja. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole mikään turha ummikko ulkomailla, vaan selviää tiukemmistakin tilanteissa. Lempijaksoni tässä saagassa oli ”Karjalanpaistia Italiassa”, jossa kokkailtiin paperittomien  siirtolaisten kanssa Milanon keskustassa avotulilla. Hahmon aito halu tutustua ja ymmärtää ”kaksoisvirtojen maan asukkeja” jopa vähän itketti.

Vaikeiden sisarussuhteiden analyysi vie kuunnelman pelkästä komediasta syvemmille vesille. Luulen, että juuri siinä piilee tämän rakastetun kirjasarjan salaisuus. Molemminpuolista mykkäkoulua pitävät sisarukset kai ovat suomalaisissa suvuissa aika yleinen ilmiö, samoin perintöä manipuloivat huijarit. Tässä Tarmo-veli on lopulta aivan yhtä symppis kuin kotiin jäänyt pikkuveljensä, vaikka onkin elänyt huikentelevaisesti.

Heikki Kinnunen on roolissaan aivan mahtava, tosin ovat olleet aiemmatkin karvahatut. Antti Litjan lisäksi roolia näyttää lavalla kuuluisista näyttelijöistä esittänyt ainakin Vesa Vierikko.

Tämä fiktiivinen tuotos on luultavasti kaikista Mielensäpahoittaja-teoksista vauhdikkain, ja siinä päästään pohtimaan muitakin kysymyksiä kuin perunalaatujen paremmuutta tai lättähattujen ja kukkopillin soittajien kummallisuuksia. Innostuin kuunnelman road movie-meiningistä niin kovasti, että päädyin sen jälkimainingeissa varaamaan myös itselleni vuoden matkajokerin, eli olen lähdössä maateitse Berliiniin. Matkalla voisi hyvinkin kuunnella muutaman kuunnelman tai äänikirjan, koska bussimatkat tulevat olemaan pitkiä ja puuduttavia. Tätä kuunnelmaa suosittelen juuri pitkille kesämatkoille, koko perheen ja eri-ikäisten porukoiden viihdytykseksi.

Hillbillyjen ja hipstereiden maasta

IMG_1515Juha Itkonen on kirjailija, jolta en ole lukenut kaikkia teoksia, vaikka syytä varmasti olisi. Hän kuuluu ikäluokkaani, on kirjoittanut herkullisen liikkuvaa ja kansainvälistä tekstiä, ja olen erityisesti pitänyt hänen tavastaan kertoa – en välttämättä automaattisesti teosten aiheista. Ja kun sain käsiini teoksen Minun Amerikkani, heti ensimmäisenä mieleni valtasi epäilys: jaksaisinko lukea tilitystä jonkun kirjailijan henkilökohtaisesta Amerikka-suhteesta?

Olen tässä blogissa hehkuttanut kahta vanhemman ikäluokan mieskirjailijan Amerikka-aiheista matkakirjaa, Rauli Virtasen ja Antti Tuurin. Niinä aikoina, kun nämä miehet Amerikan valloittivat, matkustamisessa sinänsä oli vielä glamouria. Oman ikäluokkani Amerikan-reissut taas tuntuvat bulkkikamalta, sillä niin moni sinne pääsi jo vaihto-oppilaaksi. Monella meistä on aktiivinen suhde Pohjois-Amerikan mantereeseen, vaikka emme olisi siellä koskaan käyneet. Itse olen lentänyt Kanadaan kolme kertaa ja asunut siellä vuoden, mutta minulla ei riittäisi materiaalia kirjoittaa verevää rakkauskirjettä maalle, vaikka siellä erinomaisesti viihdyinkin.

Jätin kesken Virpi Hämeen-Anttilan samansuuntaisen Intia-teoksen, ja pelkäsin Itkosen kirjallekin käyvän samoin. Minun Amerikkani on kirjan nimenä populistinen ja kökkö, kuten kirjailija odysseian loppumetreillä itsekin tunnustaa. Nimeä ei kuitenkaan voinut vaihtaa, sillä kirja oli tilattu tulipalokiireessä ja nimi printattu katalogiin jo ennen käsikirjoituksen valmistumista. Tällainen tekstin tuottaminen ahdistaa ainakin itseäni, mutta Itkonen on vuosien varrella elättänyt perhettään enemmänkin nopeilla journalistisilla juttukeikoilla Suomen Kuvalehteen ja Apuun. Tämä teos on jalostettu versio aiemmista lehtijutuista. Kuitenkin se muodostaa oman hillityn, mutta maagisen kokonaisuutensa.

Itkonen siis reissasi ympäri Yhdysvaltoja Trumpin kampanjan aikaan vuonna 2016 ja vielä tämän vuoden tammikuun virkaanastujaisseremonioiden aikaan. Itseäni eniten kiinnostavin jakso oli syksyn 2016 kirjailijaresidenssi New Yorkin osavaltion Ledig Houseen, jossa kirjailijat ympäri maailmaa seurasivat Trumpin valtaan nousua. Residenssi ja sen lähialueet esiintyivät kuplana, vaihtoehtoisena todellisuutena, jossa ihmisillä edelleen oli roppakaupalla tietoa muusta maailmasta.

Kuka tahansa, joka on vähänkään seurannut uutisia, pystyy samastumaan kirjan maisemiin, tai vieraantumaan niistä. Itkonen laittaa itsensä likoon kokonaisvaltaisesti, ammatillisesti, henkilökohtaisesti ja historiallisesti: lapsuuden Amerikka-sympatiat suodattuvat tämän päivän maailmantuskaan, mutta iloa Ritari Ässän katselusta tai Twisted Sisterin fanituksesta ei vesitetä. Itkosen oman hämeenlinnalaisen yrittäjäperheen länsivetoisuus politisoituu paikallisten sosialistiperheiden rinnalla. Sosialistisen kasvatuksen 1980-luvun Suomessa on täytynyt olla järkyttävän vaikeaa, kun tv:stä ei tullut ainuttakaan neuvostoliittolaista sarjaa, emmekä tunteneet muita neuvostoartisteja kuin Alla Bugatshovan. Ainoa lapsia aidosti kosiskeleva mediaelementti oli Pikku Kakkosen Nukkumatti, jonka esiintymiset kestivät sen minuutin tai pari. Elimme yhtenäiskulttuurissa, jossa varmasti kommunistitkin seurasivat Dallasia, ainakin länsimaisen rappion herjaamismielessä.

Itkonen käy läpi nuoruutensa Amerikka-kokemuksia maltillisen nostalgisesti. Hänen amerikkalaisen jalkapallon uransa katkeutui, kun isä ei suostunut maksamaan varusteita. Hän pääsi 17-vuotiaana työkaverinsa siivellä Aurinkomatkojen hotellitestaajaksi Miamiin, mikä oli provinssin tiukkojen alkoholi-ikärajojen suhteen suuri pettymys – matkalla pelattiin lähinnä korttia ja otettiin poseerauskuvia whiskypullojen kanssa hotellihuoneen ammeessa. Jo 90-luvulla hän oppi subileivän tilaamisen, mutta kokee tämän näennäisen valinnanvapauden edelleen ahdistavaksi ja ostaa leipänsä mieluummin Picnic-ketjusta.

Arviota kirjoittaessani odotan Trumpin hallituksen alasajoa seuraavan kuukauden sisällä. Itkonen tarjoaa ikkunoita hänen kannattajiensa mielenmaisemiin todella monipuolisella tavalla, vaikkakin juttureissuilla oma turvallisuus oli välillä kynnyskysymyksenä ja esteenä aitoihin kohtaamisiin. Hillbillyjen ja hipstereiden maassa arkiset kohtaamiset ovat usein kortilla. Bernie Sandersin kalpeanaamaiset yliopistointellektuellikannattajat eivät välttämättä ole koskaan käyneet alabamalaisessa megachurchissa, eikä tyypillinen hillbilly ymmärrä poliittista satiiria. Jos elämä koostuu vain yhdestä lyriikan lajista, jossa kaivataan kotiin highschool-sweetheartin syliin, silloin Trump on ainoa ymmärrettävä kandidaatti siitä huolimatta, ettei high schoolissa tyttöjen julkinen haarojen kouriminen ollut kenties sallittua.

Henkilökohtaisesti sain teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, kuten amerikkalais-indonesialaisen Laksmi Pamuntjakin tuotannon. Ylipäänsä teoksen kulttuuriset referenssit loistavat, kun taas poliittinen analyysi pysyttelee arkisen journalismin tasolla, sitä yhtään vähättelemättä. Kirjaan uskaltaa tarttua sellainenkin lukija, joka ei ole länsimaisten demokratioiden valtajärjestelmiä systemaattisesti vertaillut.

Parhaimmillaan tämä road movie tarjoaa vastaavan kokemuksen kuin Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation, siitä huolimatta, että kertoja luultavasti tuntee amerikkalaisen rockmusiikin paremmin kuin lähtömaansa vastaavan ja pystyy keskustelemaan nyansoidusti kansanihmisten kanssa Greyhound-busseissa ja asemessuilla. Tästä huolimatta hän palaa itselleen outoutettuun maahan, joka on kadoksissa sisäisten kulttuuriensa ja käännöstensä kanssa, maahan, jossa monille ainoa mahdollinen olemassaolon muoto on elää taskussa tai kuplassa.

Kaikkien aikojen Rauli Grandi

img_1127Viime aikoina olen tietoisesti tai tiedostamatta valinnut lukemistooni dialogisia vastapareja, eli usein tulee luettua peräkkäin kirjoja, joissa samaa teemaa lähestytään kovin eri näkökulmista. Kaisa Haatasen itseironisen huumoripläjäyksen jälkeen lukulaitteelleni lävähti Rauli Virtasen Reissukirja (WSOY, 2014), ja vaikka siinäkin huumoria viljellään runsaasti, tyylilaji on eri.

Virtanen tunnettiin jo 80-luvun lopussa miehenä, joka oli reissannut kaikissa maailman maissa. Neuvostoliiton kaatumisen ja Afrikan viimeaikaisten kriisien jälkeen maita on tullut maailman kartalle lisää, joitain on hävinnytkin, mutta Raulin halu päivittää tilastoaan ei ole hälvennyt. Rauli ei kuitenkaan ole tyypillinen tietovisojen maatietäjä, vaan ehkä Suomen legendaarisin sotatoimittaja, joka jossain vaiheessa olisi halunnut tulla rauhantoimittajaksi. Olen itse yllättynyt siitä, kuinka vähän lopulta luin ja näin Raulin reportaaseja lapsena ja nuorena – se johtunee siitä, että meillä kotona katsottiin enemmän YLE:n uutisia kuin kaupallisten kanavien.

Kirjan ensimmäinen kolmannes on pyhitetty Raulin ensimmäiselle juttumatkalle halki Amerikkojen Brasiliasta Alaskaan vuosina 1970-1. Kerronnallisesti alkuosa eroaa loppuosasta, sillä siinä todella eletään seikkailua kaikein aistein. Nuori Rauli on vielä tässä vaiheessa enemmän kiinnostunut luonnosta ja tavallisista ihmisistä kuin konfliktialueiden adrenaliinikickseistä, ja saa inspiraatiota mm. vapautuksen teologiasta. Meksikossa hän melkein joutuu naimisiin fiksun Annabellan kanssa, joka unelmoi ainakin kahdeksasta lapsesta. Kanadassa hän huomaa olevansa liian kunnollinen päästäkseen kunnolla Stanley Parkin hippileirin sisäpiiriin. Matka Alaskasta Japanin ja Neuvostoliiton kautta kotiin laiva-ja maateitse tyssää lupaongelmiin. Itse koin, että jo tämän matkan materiaalit olisivat riittäneet yhtä teosta varten, sillä tässä vangittiin kiehtovasti 70-luvun alun journalistinen henki ja kirjoittamisen materiaaliset reunaehdot.

Kirjan loppupuoli oli yhtä legendaarinen, mutta kerronnallisesti teos hajoaa silpuksi ja  henkilöitä tulee eteen aivan liikaa. Oman navan kaivamisesta Virtasta ei voida syyttää,  sillä hän yrittää parhaansa murtaa sankaritoimittajan myyttiä ja kertoa rehellisesti kriisialueiden raportoinnin koukuttavuudesta. Suhdettaan poikiinsa hän käsittelee tässä enemmän kuin avioliittojaan, ja vaikeuksista huolimatta yhteys lapsiin on ollut hänelle kantava voima. Vielä eläkeikäisenäkin hän haluaisi matkustaa Pohjois-Syyriaan, mutta toteaa silti, että ”vain harva täyspäinen journalisti matkustaa kurkunleikkaajien kalifaatin pääkaupunki Raqqaan.” Pojilla on humoristinen ote isän hourailuihin: ”kuule iskä, eläkeläiset ei seikkaile.”

Vaikka sananvapaudesta ja journalistien kohtaloista kriisialueilla on aina hyvä tietää, varsinkin osio, jossa listataan länsimaisten toimittajien kaappauksia ja murhia oli ainakin minulle liikaa. Afganistanin ja Pakistanin kuviot olivat vanhan kertausta, mutta koin oppivani paljon varsinkin Amerikkojen oudoista suomalaissankareista (kuten kommunisti Gus Hallista ja utopistisesta siirtokunnan perustajasta Toivo Uuskalliosta) ja Etelä-Jemenin äärisosialismista. Tähtihetkistä Muhammed Alin ja Nelson Mandelan seurassa oli tietysti glamoröösiä lukea, mutta lopulta kirjan parasta antia olivat aivan tavalliset ihmiset.

Teoksen kuvaliite oli hyvin valikoitu, hengästyttävä ja jo sellaisenaan täydellinen matka. Kuvia oli rentouttavaa tutkia valtavan tietomäärän ryöpytyksen jälkeen.

Kirjasta jäi jopa haikea olo, sillä matkustaminen tai ulkomaantoimitus eivät enää voi pitää sisällään tämän tyyppistä vapauden tai kadoksissa olemisen tuntua. Taatusti kirja inspiroi myös nuoria toimittajanalkuja, mutta tuskin moni näinä päivinä kokee journalismia sellaisena kutsumuksena kuin nuori Rauli Virtanen sen koki. Oli myös kiinnostavaa huomata, kuinka hänen runsaisiin Etelä-Amerikka-raportteihin aikanaan suhtauduttiin: juttuja julkaistiin pitkin hampain ja odotettiin, että tähtijournalisti palaisi vakaviin töihin intiaanien vapauttamisen jälkeen. Näinä päivinähän Etelä-Amerikkaa käsittelevät uutiset ovat kuihtuneet olemattomiin, varsinkin maakuntalehdissä, joten Raulin ensimmäinen lehti, Etelä-Suomen Sanomat, vaikutti aikanaan varsin edistykselliseltä äänenkannattajalta.

Diplomaattisena yhteenvetona totean, että Reissukirja tuskin jättää ketään nälkäiseksi. Menyy tosin oli omaan makuuni aivan liian runsas, mutta maailmankuvani avartui taas piirun verran säntäillessäni viisumitiskeiltä toisille ja kuullessani tuhansien kumileimasimien päättäväisiä tömäyksiä.

 

Winter Wonderland

img_1010Bloginpidon alkuaikoina reissasin vielä maailmalla, mutta matkajuttuni eivät koskaan saaneet suurta lukijakuntaa, johtuen surkeista kuvankäsittelytaidoistani. Sen sijaan kaikkien aikojen luetuin tekstini on kämäinen päivitys hervantalaisesta Sauli City-tavaratalosta, joka viihdyttää edelleen kymmeniä lukijoita viikossa. Tampere ilmeisesti kiinnostaa eksoottisena matkakohteena.

img_1033Joulua meillä päin vietetään antaumuksella. Nyt on jouluihmisellä kriisi päällä, koska Nekalan Löytöliiteri on lopettamassa. Löytöliiterin musisoivat tontut ovat ilahduttaneet kaupunkilaisia kesät talvet, mutta itse sain suuremmat kicksit aulan seimestä (ks. ylhäällä). Mitä koskaan et ole tiennyt tarvitsevasi, sen takuulla olisit löytänyt tästä parakista. Viime käynnilläni koin voimaantumista pukin housutyynyjen äärellä.

ilmoitusLoppuunmyynnissä tulee käytyä vielä joulun jälkeenkin, jolloin aleprosentit kohoavat ja me nekalalaiset taistelemme verissä päin noin kymmenestätuhannesta puutarhalyhdystä. Konkurssi on valitettava käänne sosiaalisessa elämässämme, sillä minne muualle menisimme pilaamaan parisuhteitamme kuin Liiterin legendaariseen kahvilaan, jossa naiset jopa tulevat notkumaan vieraisiin pöytiin?

img_1029Joulutoriin on tänä vuonna panostettu niin huikeasti, että taatusti saksalaiset kadehtisivat. Vilukissana en kuitenkaan ole jäänyt telttaglögille, vaan olen viettänyt pikkujouluja suosiolla sisätiloissa. Aleksanterinkadun ”Pikku kiinalaisessa” eli Nguyen Cao su-ravintolassa on myös jouluinen tunnelma läpi vuoden, samoin Satakunnankadun Bar Alanyan takaloosissa, joka myös miellyttää meitä lyhtyihmisiä.

img_0996Pikkujoulujen ammattilaisille vinkkaan kuitenkin Laukontorilla sijaitsevaa Hopealinjan terassia. Kun laittaa karvacrocsit jalkaan ja siemailee Cuba Libreä reelingillä, ei tykimpää tunnelmaa voi tästä kylästä löytyä!

Talvijärveni on aina ollut Nässy, koska sen rannalla on Kansankylpylä ja sen laiturilta aukeavat maan zeniläisemmät tunnelmat. Nässyssä on myös enemmän hurjuutta ja ehdottomuutta, kun taas Pyhäjärvi on uimakoululaisten lempeä pulikointiallas. Tampereen olemukseen kuuluvat jyrkät kahtiajaot, ja siksi järvikysymyksenkin voi politisoida. Jos minulta kysytte, niin Ilves, itäpuoli ja Nässy.

img_1004Viime viikolla päädyin silti meditoimaan Frozen-leffan tunnelmiin Hatanpään Arboretumiin, jota en tähän mennessä ole osannut lainkaan arvostaa. Pyhäjärvi oli juuri jäätymässä ja niemen nokassa pystyi kuulemaan huikeaa ritinää ja poksahtelua. Harmi, että kartanon kahvila on auki vain kesällä, sillä kirkkaana talvipäivänä kaakao noissa maisemissa olisi ollut täyttymys. Ehkä ensi kerralla menen chillaamaan pissatautia uhmaten sen terassille oman termarini kanssa.

Tervetuloa kotiin

bookcover_9789510410486Satu Rämö on minulle tuttu bloggari ja matkakirjailija jo takavuosilta, kun suunnittelin vaihtoreissuamme Reykjavíkiin vuonna 2008. Rämön kepeän humoristinen kirjoitustyyli teki vaikutuksen jo matkajournalismin muodossa. Hänen uutukaisensa  Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa (WSOY, 2015) oli siis mieluisa muistutus menneestä. Se ei ehkä enää mahdu matkakirjan kategoriaan, kerrotaanhan siinä maahan juurtuneen ekspatriaatin elämästä.

Lähtökohtana teoksessa on, että rakkaalle ystävälle saa hieman keljuilla. Rämö päätyy Islantiin vuonna 2003 vaihto-opiskelijana, eikä ensi reissun jälkeen osaa pysyä poissa saarelta. Poikaystävä Björgvin (alias Karhuviina) löytyy jossain vaiheessa baarista; tutustumista edistää se, että Björgvin on juuri viettänyt vaihtojakson Helsingissä ja ymmärtää jo jotain melankolisuuteen taipuvien persjalkaisten taiteilijanaisten sieluista. Björgvinin biologian opinnot edistävät kiinnostusta vieraaseen geenipooliin, ja ulkomaalaisten kanssa seurustelu onkin varsin yleistä yliopistopiireissä. Vaikka maan asukkaista jo 7% on ulkomaalaistaustaisia, maassa ei tunneta käsitettä maahanmuuttokriitikko.(Niin, Islannissa en kyllä kokenut edes yhden hiuskarvan vahvuudella rasismia, vaikka maassa asui paljon ulkomaalaisia. Sen ummikko-ulkomaisen lapsen vastaanotto koululuokkaankin kävi kovin helposti. Näkyvästi erilaisista, enimmäkseen aasialaisista, suuri osa oli yrittäjiä. Heillä näytti menevän aika mukavasti.)

Rämön silmäkulman kirkas pilke ei sammu, vaikka noin kolmasosa teoksesta käsittelee maan synkkää periodia, talouskriisiä, joka ei ole vieläkään loppunut. Teoksen lopetusvaiheessa talvella 2015 islantilaiset joutuivat silti näyttämään pankissa lentolippujaan, jos halusivat vaihtaa ulkomaanvaluuttaa. Ekonomitaustaisen kirjailijan perehtyminen aiheeseen on perinpohjaista, ja lukijaa kutkuttaakin, miksi hän ei itse lähtenyt vastavalmistuneena tekijänä hypetykseen mukaan hulluimpina vuosina. Jotain vastaavaa suuruudenhulluutta olen ollut aistivinani irlantilaisista, joiden kelttiläinen tiikeri ei kuitenkaan levittänyt balsamiaan koko kansaan samalla intensiteetillä kuin islantilaisiin. (Ainakaan lapsille ei siellä myönnetty matalakorkoista lainaa vanhempien toiveesta.) Oikeastaan pidin paljonkin kirjassa yrittäjyyden ulottuvuuksien käsittelystä, myös laman pahimman piikin jälkeen. Kirjailijan Suomi PRKL-designkaupalle toivon aidosti menestystä, sillä jotenkin näen ne Oiva Toikan lasilinnut lähempänä osana islantilaista kuin suomalaista sielunmaisemaa.

Itse asuin puolisen vuotta Islannissa talouskriisin aikana, ja kuten olen aiemmissakin bloggauksissani maininnut, se myös vaikutti meihin. Ei tosin järkyttävästi, mutta silti. Kokemus oli silti hyvinkin kasvattava, enkä ainakaan kokenut yhteiskunnan lamaantuneen, vaan monelta taholta löytyi aivan uusia voimia hoitaa asioita myös rahatalouden ulkopuolelta. Kansan ruokavaliosta poistuivat parissa viikossa kalliit ulkomaiset ylellisyystuotteet, kuten kalifornialaiset mansikat marraskuussa, mutta kalan ja lampaan maut eivät kärsineet kruunun arvon puolittamisesta. Islannin työttömyysprosentti ei ole kuitenkaan näkyvästi noussut kriisin johdosta. Rämön mainitsema kansallinen itsetunto ja ihmisten ennakkoluuloton halu kokeilla useampia ammatteja samanaikaisesti ovat taatusti se ”liima”, jolla uskoa tulevaisuuteen pidetään yllä.

Kirjan sisällöstä kaksi kolmasosaa oli minulle tuttua huttua. Eniten opin uutta Rämön kertomuksesta islannin kielen maisteriopinnoista ja hänen tutkimuksistaan kansatieteen parissa. Kansan usko piilokansaan on häveliästä, mutta gallupien mukaan vain kymmenesosa kansasta pitää sitä hölynpölynä. Pakanat ovat järjestäytyneet maassa omaksi seurakunnakseen, jonka kannatus on vahvaa. Herkullisimmat haastattelut Rämö tekee menninkäisnäkijä Erla Stéfansdottírin ja seksologi Hallgerdur Hallgrímsdottírin kanssa. Siinä missä Islannissa on joulupukkeja 13 eri lajia joulun eri päiville, myös menninkäiskansoja on 80 eri lajia, joista suuri osa haluaa olla piilossa nykymaailmasta ja siellä vaikuttaeessaankin tekevät vain jäynää. Hallgrímsdottírin kirjoitukset esoteerisista seksikokemuksista menninkäisten kanssa jo antaitsevat tarkemman luennan. Jos jo muussa maailmassa uskotaan siemennesteen ihoa parantaviin vaikutuksiin, millaista hehkua voisikaan saada aikaan naisen poskissa islantilaisen menninkäisen glitterinvärinen sperma?

Teos on äärimäisen hauskasti otsikoitu. Graafinen suunnittelu ja runsas kuvamateriaali tukevat tekstiä, mutta yhtäkään kuvaa ei ole liikaa. Vaikka Rämö kertoo tarinaansa vahvasti oman persoonansa kautta, missään ei tule oloa itsensä korostamisesta, vaan henkilökohtainen tarina palvelee suurempaa juonta. Uskon, että moni ERASMUS-sukupolveen kuulumatonkin innostuu tästä kirjasta, sillä teokseen haastatellut henkilöt edustavat islantilaisen elämänmenon suurta sateenkaarta.

Kyllä Rämö osaa piikitelläkin islantilaisten nationalismille ja kotiinpäinvedolle. Onhan se kiinnostavaa, että kansallisen lentoyhtiön spiikkaukset eivät mene yksi yhteen, vaan kansalaisille toivotetaan velkomín heima ja muille welcome to Iceland.  Itse en muista Finnairin lennoilta samanmoista suitsutusta, mutta olen nuorempana saattanut nukkua. Olivatkohan islantilaiset aikoinaan erityisen innostuneita laskun aikana taputtajia? Kuinka paljon he taputtavat tänään?

Koska Islannissa kaikki tuntevat toisensa, vähän pidempään maassa pysynyt tulee tapaamaan Björkin ja Vigdisin jollain tapaa. Itsekin tapasin molemmat, melko läheltäkin, ja siksikin koen olevani osa tämän teoksen elämismaailmaa. Mutta kuten Rämökin osoittaa, maan kulttuuriin kuuluu läheisesti julkkisten yksityisyyden kunnioitus ja what the fuck-mentaliteetti. Valitettavasti maan superjulkkismiesten nimistä en muista yhtäkään. Paitsi sen yhden kivan kirjailijan, joka teki 101-asuinalueesta suositun. Hallgrimúr Helgason.

Tätä kirjaa suitsutan lähipiirini persjalkaisille taiteilijasieluille. Joku heistä saattaa päästä Islantiin residenssiin jossain vaiheessa. Kirja soveltuu erityisesti heille, jotka oikeasti halajavat Islantiin.