Keskikesän luontokirjoja, osa 3

Teos: Erno Saukko: Vuoden vaellus. Elämää Pohjolan erämaissa (Kirjapaja, 2022)

Äänikirjan lukija: Eino Heiskanen

Kolmannella eräkirjojen rastilla luin Erno Saukon arktisesta vaellusprojektista kolmen valtion välillä vuosina 2019-20. Saukko on nuorehko matematiikan tohtori, joka opiskelee lääketiedettä ja vaikuttaa muutenkin varsin ehtivältä tapaukselta. Vuoden vaellustaan varten hän joutui säästämään rahaa ja muutenkin tekemään valmisteluja ainakin parin vuoden ajan. Projektiin tuli mukaan myös sponsoreja, jotka tarjosivat Saukolle osan varusteista.

Saukko aloitti vuoden vaelluksensa Pohjois-Norjan Vuoreijasta syksyllä 2019, ja tutustui myös Varangin niemimaahan. Täältä hän laskeutui Suomeen, ja eteni koronakriisin puhkeamisen aikaan Ruotsin puolelle. Suunniteltua matkareittiä hän ei pystynyt toteuttamaan alkuperäisenä, koska maiden rajat pysyivät kiinni jonkun aikaa. Tässä ilmeisesti vietettiin Ruotsissa enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, ja tietyt Norjan tunturit jäivät kokonaan näkemättä.

Kirjassa kuvataan projektia, johon itselläni ei kantti kestäisi, vaikka olisin fyysisessä huippukunnossa. Kirjoittajana Saukko ei kuitenkaan anna itsestään turhan pedanttia vaikutelmaa, vaikka matkan suunnittelussa hän on käyttänyt paljon Excel-ohjelmaa. Näin pitkällä vaelluksella on ollut järkevää hankkia vuoden kuivamuonat etukäteen, ja lähettää paketteja itselleen tuleviin kohteisiin. Not my cup of tea.

Saukko majoittuu vuoden vaelluksellaan enimmäkseen teltassa, laavuilla ja eräkämpillä, mutta hän ei ole matkan teon suhteen fundamentalisti. Lyhyitä matkoja tehdään jopa auton kyydissä, ja välillä pidetään huoltotaukoja hostelleissa tai hotelleissa. Sain eniten irti kuvauksista siitä, kuinka nautinnollista on päästä kahvilaan, elokuviin tai hotellin aamiaiselle pidemmän eräjormailun jälkeen. Viihdyin kirjassa kuvatuista paikkakunnista parhaiten Kiirunassa, jossa jouluvalojen määrä tuntui ylimaalliselta.

Kirjassa hoidetaan myös parisuhdetta, sillä Saukon vaimo Aino liittyy miehen seuraan lyhyemmiksi jaksoiksi, kun töiltään ehtii. Tarinassa eniten yllätti se, kuinka hyvin ns. normaalia arkea sopeutuva ihminen voikaan viettää erämaan keskellä, ja kuinka vähillä varusteilla tuota arkea voi parhaimmillaan pyörittää.

Arjen realismiin kuuluu myös talvinen sosekeli, eli sen tyyppinen myräkkä, jossa mikään luonnon ihailu ei ole mahdollista. Myrskydieetti taas on ruokavalio, jota on noudatettava silloin, kun tulen tekeminen ulkona ei ole mahdollista liiallisen tuulen vuoksi. Luonto voi pahimmilla keleillä tuntua täysin luonnottomalta, mutta jos ihminen on suunnitellut itselleen tietyn mittaisia päivämatkoja, on niitä taitettava silloinkin, kun mikään ulkona ei inspiroi Instagram-päivitykseen.

Lukemistani kolmesta eräkirjasta tämän teoksen hanke tuntui itsestäni vieraimmalta, mutta siksikin siitä oli hauska lukea kirja, koska mikään minussa ei saanut unelmoimaan vastaavasta irtiotosta. Muistiinpanojani läpi käydessä kuitenkin huomaan, että kirjaa kuunnellessani olen käynyt useamman eränettikaupan sivustolla tutkimassa kuksien, puolitelttojen ja softshell-takkien hintoja.

Keskikesän luontokirjoja, osa 1

Teos: Monni Himari: Vaella, kalasta, rakasta. Omaa polkua etsimässä (SKS, 2022)

Äänikirjan lukija: Monni Himari

Kymmenen vuotta sitten Monni Himari (s. 1985) oli kiireinen nuori matkabloggaaja ja sisällöntuottaja, joka oli keskittynyt eksoottisiin ja vaikeakulkuisiin kohteisiin varsinkin Aasiassa ja Balkanin maissa. Koulutukseltaan hän on teollinen muotoilija, mutta ylimääräisen tavaran tuottaminen maailmaan ei sitten tuntunut oikealta uravalinnalta. Hänestä kasvoi rempseä seikkailija, joka ei karttanut vaarallisiakaan kohteita matkustaessaaan yksin naisena.

Lähdin lukemaan idyllistä teosta aloilleen asettumisesta Pohjois-Norjan kalastajakylään, mitä teos valloittavasti kuvaakin, mutta noin kolmannes kirjasta kertoo Monnin elämän aiemmista seikkailuista maailmalla ja koti-Suomessa. Hän on hämeenlinnalaisen perheen kasvatti, joka lapsuudessaan vietti kesiään luonnon helmassa Savossa ja Orivedellä. Koska luin kirjaa täällä Orivedellä, nämä mummoloiden muistelmat tuntuivat erityisen läheisiltä, varsinkin kun toinenkin mainittu radanvarsipaikkakunta Suonenjoki on tuttu.

Monnilla oli siis vahva luontosuhde jo lapsena, ja hän ihaili orivesiläistä mummoaan, joka pärjäsi niukassa taloudessaan leipää leipoen ja aurinkoenergiaa keräten jo 1990-luvulla. Siemen omavaraisesta elämästä jäi itämään häneen jo nuorena, joten reilu kolmikymppisenä hän oli täysin valmis luopumaan urbaanien elämän mukavuuksista.

Teos on omistettu kahdelle miehelle, Laurille, jonka esimerkki sai hänet valitsemaan Gislöyan saaren vuonna 2018. Lauri on valassafareilla työskentelevä kalastaja, jonka opetukset luonnonmukaisesta elämästä ovat jättäneet Himariin ikuisen jäljen. Hannu taas on hänen elämänkumppaninsa, suuri rakkaus, jonka hän löysi Tinderistä asuessaan vielä Suomessa, mutta oli jo aikeissa muuttaa Norjaan. Tuntui jotenkin ylimaalliselta, että hän onnistui löytämään deittisovelluksesta tyypin, joka myös asui Norjassa ja oli intohimoinen kalastaja.

Vuodenkierron kuvaus alkaa marraskuun kaamoksesta, ja Hannu muuttaa Monnin perässä saarelle kevättalvella. Elämä saarella on niukkaa, muttei lainkaan ankeaa: paikalliset ihmiset elävät pitkälti vaihtotaloudessa, mutta lähikaupasta saa kaikki perustarvikkeet. Monni voi sisustaa pientä mökkiään kirpputorin aarteilla, vaikka sinne ei oikeastaan tarvita paljoa muuta kuin astioita. Mökin omistajan kirjahyllyt tarjoavat loputonta sielunravintoa, ja eri vuorokauden ajoille on eri kirjat.

Monni ja Hannu opettelevat viljelemään perunaa, ja pystyvät vaihtamaan satoaan naapurin muinaslammaspaistiin. Onnellisimpia hetkiä he saavat kokea telttassaunassa. Kesän tullessa töitä riittää myös valassafareilla, jotka ovat yksi saarelaisten tärkeä toimeentulon lähde. Gislöya ei ole aivan yhtä turistien suosima kuin läheiset Lofootit, mutta pieni katsaus alueen tarjontaan ei antanut vaikutelmaa äärimmäisessä yksinäisyydestä.

Kirjan nimen perusteella pelkäsin, että lukisin arktista versiota Elizabeth Gilbertin teoksesta Eat Pray Love. Onneksi tässä ei kuljettu aivan yhtä kliseisen romanttisissa tunnelmissa, vaikka teos on melko perinteinen rakkaustarina. Himari on taitavan aistivoimainen kertoja, jonka tarinoinnin kautta laiskakin lukija oppii vaivihkaa paljon luonnon monimuotoisuudesta, ilmastonmuutoksesta ja hitaasta elämästä.

Minua kirjassa kiinnostivat eniten ruokakuvaukset, ja varsinkin kalanpyynnin kansainväliset vaikutteet. Pohjois-Norjassa on esimerkiksi tavallista herkutella portugalilaisella bacalhaulla, eli ruokareseptit ovat liikkuneet pitkin Atlanttia nopeammin kuin saarten asukkaat. Eteläisen Euroopan herkuista pohjoisen Norjan asukkaat ovat päässeet nauttimaan niin kauan kuin turskan myyntiä Iberian niemimaalle on harjoitettu. Himari myös kertoi italialaisista kalan laadun tarkkailijoista, jotka saapuvat paikan päälle varmistamaan, että saavat sitä, mitä ovat tilanneet.

Onnellisuuden ja haltioitumisen kuvaus on kirjassa lähestulkoon aukotonta, mutta särmää ja säröjä tarinaan tuovat muistot aiemmilta matkoilta. Kirjan kirjoittaminen ei hänellä etene saaren onnelassa suunnitelmien mukaan, sillä ensimmäinen kustantaja torpedoi hänen esikoisteoksensa idean. Esikoisteos Erältä, eräistä (2020), joka koostuu 26 ”lastusta”, näki päivänvalon kirjailijan itsensä perustaman kustantamon kautta. Tämänkin lukisin mielelläni, sillä ihastuin Himarin oivaltavaan kirjoitustyyliin.

Jos lukija innostuu kirjassa kuvatusta paikallisuudesta, hän voi lisätä saaritietämystään lukemalla niin Himarin itsensä (Kaukokaipuu) kuin hänen naapurinsa Laurin (Kalastaja kuivalla maalla) blogeja, joiden kautta pääsee jo syvälle ihmisten arkeen.

Kaiken kaikkiaan teos oli valtava elämys minulle, koska koen enemmän vetoa vesillä liikkumiseen kuin metsissä ja vuoristoissa patikointiin. Tämän jälkeen luin vielä kaksi muuta perinteisempää eräkirjaa, joissa keskityttiin enemmän matkan teon fyysisiin ja teknisiin puoliin. Jatkan siis raporttiani arktisen luonnon keskeltä heti, kun ehdin.

Satula oppimiskontekstina

Jukka Salminen: Polkupyörällä maailman ympäri (SKS, 2020)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Ei ole kauan siitä, kun seikkailin polkupyörän tarakalla Nalan maailmassa, ja nyt löysin samanhenkisen suomalaisteoksen, jossa tosin pyöräillään ilman kissaa.

Jukka Salminen teki maailmanympärysmatkansa osissa jo 2000-luvulla, aikana ennen Instagramia. Hänen projektistaan en tiennyt tuona aikana, sillä tuossa elämänvaiheessa minua ei yhtään kiinnostanut pyöräily eikä mikään extreme-urheilu tien päällä. Ilmeisesti miehen matkaa seurattiin kuitenkin ahkerasti, sillä matkalla oli myös kotimaisia sponsoreita. Eikä reissu tullut halvaksi, vaikka välillä mies eli kehitysmaissa dollarin tai parin päiväbudjetilla.

Kuuntelen näitä seikkailullisia äänikirjoja pyöräilyreissuista parhaiten jotain omaa projektia tehdessä, ja sisätiloissa tehtävät käsityöt tuntuvat täydelliseltä vastakohdalta raikkaalle pyöräilylle.

Salminen aloitti megalomaanisen urakkansa Aasiasta, siirtyi Australiaan, palasi Aasiaan ja sieltä kautta takaisin Eurooppaan. Afrikkaa hän valloitti terveysongelmiin vuoksi kahdessa jaksossa, ja toiselta Afrikan reissulta hän siirtyi suoraan Amerikkoja valloittamaan. Etelä-Amerikkaan hän ei tosin ehtinyt, vaan reissu tyssäsi Meksikoon. Mies oli jättänyt jo ennen matkojaan yliopisto-opintonsa kesken, ja pyrki matkojen aikana selventämään itselleen uutta elämänfilosofiaansa, johon liittyi olennaisena osana hetkissä eläminen.

Alkuvaiheessa Salmisen pyöräilytyyli oli tavoitteellisempi ja suorituskeskeisempi, mutta matkojen aikana hänen oli pakko oppia palautumaan ja lepäämään kunnolla. Näin ollen kirjassa kuvataan pitkiäkin oleskeluja yhdellä paikkakunnalla, usein paikallisten ihmisten vieraana. Parhaiten mieleeni jäivät oleilut Itä-ja Etelä-Afrikassa, jossa kontaktit paikallisiin ihmisiin syntyivät helpoimmin. Etiopia tuntui maalta, jossa matkailu tien päällä oli erityisen antoisaa siitä huolimatta, että lapsilla oli tapana heitellä turisteja kivillä. Maan suhteellinen sulkeutuneisuus sai ihmiset myös epäileviksi ulkomaalaisia kohtaan, mutta Salminen ehti tutustua kulttuuriin monipuolisesti ja käydä paikoissa, joissa oli kehitykseen liittyvää toivoa. Kirkkovierailujen lisäksi mieleen jäi vierailu ateistisessa kyläyhteisössä, jossa oli hyvin toimiva vanhainkoti. Tämä näkemysten moninaisuus tuntuu kiinnostavalta siksikin, että Etiopiassa on muuten onnistuttu säilyttämään varhaiskristillsiä perinteitä, ja on muutenkin historioitsijoiden aarreaitta.

Eteläisemmässä Afrikassa sinkkumiehellä oli eniten naispuolisia kontakteja, mutta haparoivissa suhteissa väliin tuli usein naisten epärealistiset odotukset valkoisen miehen elatustahdosta ja – kyvystä. Eikä orastavan etäsuhteen ylläpitäminen pyörän selässä muutenkaan vaikuttanut täysin toteutuskelvolta idealta, olihan Salminen matkoillaan joskus pitkiäkin aikoja Skypen ja laajakaistan ulottumattomissa.

Aasian suosikkimaastani Pakistanista Salminen antaa suosiollisemman kuvan kuin arkkivihollisesta Intiasta, joka ei todellakaan tunnu ihanteelliselta pyöräilymaalta. Pakistanissa hän koki aitoa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä jopa Balochistanin syrjäseuduilla. Erityistä huomiota hän sai paikallisilta poliiseilta, joille vaatimattoman matkailijan saaminen ehjänä rajan yli tuntui kunnia-asialta. Selkeästi mies kirjoittaa samasta maasta, jossa itsekin olen seikkaillut, tosin maa oli paljon vaarallisempi hänen matkansa ajankohtana.

Paikoitellen kirjan pohdinnoissa on nuoren idealistin maailmoja syleilevää höttöä, sellaista, mitä kaikki elämänmuutosoppaat ovat täynnä. Oman kehon kuulemiseen ja kunnioitukseen liittyvät pohdinnat tuntuivat arvokkailta, sillä vastaavaa yltiöpäisyyttä tunnetaan minkä tahansa lajin harrastajilla.

Kulttuurin harrastamisen suhteen kertoja on kuitenkin lohdullisen maltillinen: hän ei koe tarpeelliseksi koluta läpi pakollisia museoita edes New Yorkissa. Pyöräilyharrastuksessa ehkä parasta on se, että se soveltuu huonosti shoppailijoille: matkamuistojen roudaaminen mantereelta toiselle ei ole mahdollista, ja ruokavarastojenkin suhteen on oltava varovainen.

Luen näitä slow travel – tarinoita siksikin, että välillä mieleni valtaa kateus maailman matkaajia kohtaan tilanteessa, jossa koen oman elämäni jänähtäneen toivottomasti paikalleen. Mutta kademieli ei yllä niihin, jotka valitsevat matkustusmuodokseen kehitysmaissa telttailun. Tavallaan kirja kyllä osoittaa, että monissa maissa telttailu voi olla paljon mukavampi vaihtoehto kuin huonosti hoidetut, ylihintaiset hotellit.

Pidin kirjoittajan elämänasenteesta paljon, mutta kertomuksesta näkee sen, ettei kirjoittaminen ole kuitenkaan ollut hänen matkoillaan se keskeisin intohimo. Matkakirjoja kirjoitetaan monenlaisista motiiveista, ja tässä ehkä keskeisin on ollut ohjeistaa tulevia vastaaviin hankkeisiin ryhtyviä, ei niinkään upottautua kovin syvälle paikallisiin kulttuureihin.

Ystävien menettämisestä luonnolle

Teos: Are Kalvo: Helvetillinen vaelluskirja (Aula&co, 2020)

Suomennos: Aki Räsänen

Äänikirjan lukija: Aku Laitinen

Millaista on olla norjalainen, jos viimeinen hiihtoretki on tehty Neuvostoliiton olemassaolon aikaan? Onko mahdollista pärjätä ulkoilmaihmisten yhteiskunnassa, jos et tiedä, kuinka päiväreppu pakataan oikeaoppisesti? Ja miltä tuntuu, kun keski-iän kynnyksellä menettää viimeisimmätkin ystävät ei välttämättä parisuhteille tai ruuhkavuosille, vaan luonnolle?

Tämä teos tuntui omakohtaisen koetulta jo ennen lukemista, vaikka suomalaisten ulkoilmaelämä ei kaikkialla saa yhtä fanaattisia muotoja kuin Norjassa. Norja on Suomea vauraampi maa, jossa jokaisen kaupungin lähistöllä on vuoria, joita voi ”ottaa”. Toki sielläkin kaupunkilaisten ja maalaisten luontosuhteessa on eroja, eikä maalta kotoisin olevien eräretkeilyyn liity niin helpolla uskonnollisia piirteitä kuin kaupunkilaisten.

Are Kalvo (s.1969) on kirjailija ja standup-koomikko, joka on kotoisin Strandan syrjäkylästä vuonojen Norjasta. Lapsuudessaan ja nuoruudessaan häntä pakotettiin hiihtämään, mutta alueella harrastettiin myös jalkapalloa, eikä vaeltaminen kuulunut maajussien ykkösharrastuksiin. Muutettuaan Osloon mies on keskittynyt lähinnä kaupunkikävelyihin, mutta idea itsensä haastamisesta vaellusprojektin muodossa syntyi siinä vaiheessa, kun hän alkoi kypsyä ystäviensä hurmoshenkisiin somepostauksiin milloin minkäkin tunturin huipulta.

Projektin dokumentointivastaava on selkeästi miehen vaimo tai elämänkumppani, mutta teos ei sinänsä keskity parisuhdekommunikaatioon vaellusten aikana. Pariskunta tekee kaksi retkeä suht tunnettuihin vaelluskohteisiin vuoden aikana. Ensimmäisen loppukesän vaelluksen he tekevät legendaariseen Jotunnheiman luonnonpuistoon, jonne he kävelevät metsäreittiä pitkin Oslosta saakka. Toisen retken he tekevät Harganderviddan luonnonpuistoon pääsiäislomalla, jossa tavoitteena on patikoinnin sijaan hiihtovaellus. Toisella retkellä mukana on ystäväpariskunta, mikä muuttaa reissun luonnetta rempseämmäksi.

Eniten kirjassa nauretaan tietynlaiselle henkiselle taantumiselle, joka tapahtuu retkeilymajoissa, kun iso joukko samanhenkisiä vaeltajia käy läpi päiviensä havaintoja. Norjalaiset eräihmiset ovat melko suorituskeskeisiä, ja heitä kiinnostavin puheenaihe on reitteihin kulunut aika. Huonoa säätä ei ole olemassakaan, eikä moniakaan haittaa hernerokkasumu – vain amatöörit vaeltavat maisemien vuoksi. Ulkomaalaisille turisteille annetaan anteeksi, jos heidän tuulitakeissaan ei ole ilmaväyliä, mutta norjalaisilta odotetaan perehtyneisyyttä urheilutekstiilien maailmaan.

Jossain vaiheessa Are pelkää kumppaninsa hurahtavan vaellususkoon, sillä tämä saattaa kadota haaveilevaan hurmostilaan jo vartin hiihtämisen jälkeen. Hän itse ei pääse eroon itsekriittisestä ironiastaan silloinkaan, kun sadat muut ottavat itsestään haltioituneita valokuvia yläruumis paljaana. Takuulla retkeilyyn ja ulkoiluun liittyy nykyihmisillä uskonnollisia piirteitä, joista käännytysinto on ilmeisin piirre.

Oletin, että kirjassa kuvattaisiin rankempia ja pidempiä vaelluksia, joihin kirjan nimi tuntuisi viittaavan. Suomalaiseen eräjormailuun kun kuuluu olennaisena osana telttailu, ja eksyminen jonnekin netin ja puhelinverkon katvealueelle. Kovin suurista kärsimyksistä teos ei kerro, mutta mikä on kärsimystä kullekin, on aina subjektiivisesti mitattua, ja pystyin hyvin samastumaan kertojan hahmoon. Ihan pelkkää standuppia teos ei ollut, vaan kyllä se sai minut pohtimaan muun muassa luokkaeroja, aikakäsitystä ja vapaa-ajan käsitteen muutosta.

Historiallisesta näkökulmasta kiinnostavaa on, että 1800-luvulla yläluokkaiset brittimatkakirjailijat ”löysivät” myös Norjan, ja tekivät vaellusretkiä vuonoille ja vuoristoon jo ennen kuin näissä oli alkeellisimpiakaan palveluja turisteille. Köyhillä norjalaisilla ei tuolloin ollut aikaa tai kiinnostusta retkeilyyn, vaan kaikki luonnossa oleminen oli kohdennettu elinkeinon harjoittamiseen.

Kirjassa mainitulla kuuluisalla Finsen asemalla olen pysähtynytkin, eikä reissusta ole vielä kymmentäkään vuotta. Tämä on siis asema Oslon ja Bergenin välillä, jossa pitkänmatkan junat pysähtyvät kahdeksi minuutiksi siksi, että turistit voisivat hypätä ulos valokuvaamaan. Finse on niin korkealla (1222 km), ettei sinne pääse maantietä pitkin lainkaan. Ja vaikka en tuolla seminaarimatkalla ollut ehtinyt perehtyä etukäteen maantieteeseen, olin kyllä häikäistynyt näkemästäni.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, joilla luontoelämysten dokumentointi sosiaalisessa mediassa on lähtenyt lapasesta. Se voi antaa vinkkiä raikkaampien tulokulmien löytämiseen kuin #vapaa.

Too big in Japan?

Teos: Minna Eväsoja: Melkein geisha. Hurmaava ja hullu Japani. (Gummerus, 2016)

BookBeat tarjosi minulle teoksen nimeltä Melkein geisha, ja tartuin siihen hieman epäluuloisesti, koska olen tähän ikään mennessä lukenut aika monta teosta länsimaisten seikkailuista outojen japanilaisten parissa. Viimeisenä mielessäni kummitteli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013), josta pidin kuin hullu puurosta, mutta joka on jälkikäteen herättänyt minussa kriittisiäkin kysymyksiä Japani-hulluudesta. Olisi joskus kiva lukea Japani-aiheinen matkakirja, jossa kirsikkapuiden, zen-buddhalaisuuden ja viimeisen päälle hiotun estetiikan lumous särkyy.

Minna Eväsoja on nainen, jonka elämä on pitkään kietoutunut Japanin ympärille. Ensin hän lähti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen yliopiston vaihto-opiskelijana Japaniin vuonna 1990, ja tämän jälkeen hän on asunut maassa pitkiä jaksoja, pisimmillään kolmen vuoden putken. Koska asiantuntemusta kirjailijalla riittää varmasti mistä tahansa maahan liittyvästä aiheesta, ilahduin tästä kirjasta, joka oli henkilökohtainen ja elegantisti rajattu. Eväsoja kertoo nelisenkymmentä pientä arkista tarinaa kohtaamisistaan japanilaisten kanssa eri kausilta. Ensin hän on tavallinen riviopiskelija, sitten jatko-opiskelija ja lopulta tohtori ja perheenäiti, joka matkustaa maahan myös raskaana ollessaan.

Eväsojan Japanin-tuntemusta muokkaa eniten opiskelu Urasenke-nimisessä teekoulussa Kiotossa – paikka, jossa olen sattumoisin käynyt tutustumassa Japanin valtion sponsoroimalla matkalla. Tämä toi lukemiseeni henkilökohtaisuutta, vaikka matkasta on yli 20 vuotta, enkä ole päässyt maahan sen jälkeen. Meille esitetty turistiversio teeseremoniasta oli tuskaa polvilleni jo 24-vuotiaana, ja koin myös monissa perinneravintoloissa häpeää isosta koostani ja kömpelyydestäni. En tosin ollut ainoa, joka koki niin, enkä ryhmän suurikokoisin. Myös Eväsoja nauraa muistoilleen alkuaikojen kohtaamisista: vaikka hän painoi ensi matkallaan vain 47 kg, japanilaiset miehet olettivat hänen kykenevän juomaan valtavia määriä väkevää viinaa vain siksi, että hän tulee Suomesta.

Kioto on Eväsojan henkinen koti, mutta kirjaan mahtuu kuvauksia matkoista myös muuanne Japaniin. Usein hän matkustaa teekoulun Sensein kanssa konferensseihin, joissa hän saa toimia kunnioitetun mestarinsa avustajana. Kun hän myöhemmin palaa maahan väitelleenä tutkijana, hän edelleen kokee vanhemmilta miehiltä tytöttelyä, mutta äidiksi tulon jälkeen hän kokee asemansa parantuneen. Nuorena Eväsoja pelkää eniten keski-ikäisiä täti-ihmisiä, obasaneja, joiden valta on usein aviomiehiään suurempaa työelämän ulkopuolisessa maailmassa. Opiskeluaikana hänen pitkäaikainen vuokraemäntänsä, rouva Makioka on tällainen: hän tulee asuntoon omilla avaimillaan milloin tahansa, ja vaatii vuokralaiselta saapumista kuukausittaiselle lounaalle, jolla harjoitellaan englannin kieltä.

Tässä teoksessa Japanin esteettinen lumous rakoilee vain niissä tarinoissa, joissa sivutaan naisten kokemaa seksuaalista häirintää. Aihe on edelleen tabu, varsinkin, jos ahdistelija on työkaveri tai pahimmassa tapauksessa pomo. Kirjailijan omat kokemukset ovat onneksi harvinaisia, mutta hänkin saa käyttää judokan taitojaan miehiä hätistellessä. Eniten nauroin kohtaamiselle Kambodzan prinssin kanssa, jonka aikana Minna saa tarjouksen miehen rakastajattareksi rupeamisesta ja ilmaisesta asumisesta Pariisissa.

Olen toki kiinnostunut teeseremonioista, kalligrafiasta ja zenbuddhalaisesta meditaatiosta, mutta kliseisen turistisella tavalla. Japanilainen kulttuuri, jossa hienostuneisuus, kohteliaisuus ja pienten yksityiskohtien huomioon ottaminen ovat keskeisiä arvoja, ei automaattisesti avaudu kaltaiselleni huithapelille. En voisi sopeutua kulttuuriin, jossa puhtaat vierailusukat on aina oltava kassissa ja jossa on muistettava lähettää kiitoskortteja ja vastalahjoja näiden vierailujen jälkeen. Tosin tässä teoksessa kuvataan melko perinteisiä perheitä ja keskiluokkaista elämismaailmaa – vain yhdessä jutussa päädyttiin työväenluokan asuinalueelle, ja sielläkin pysyttiin liian vähän aikaa.

Näistä painotuksista huolimatta nautin kirjan flow’sta ja pidin kokonaisuutta moniulotteisena ja tasapainoisena johdatuksena vieraaseen kulttuuriin. Myös Eväsojan muut teokset, varsinkin uusin Shoshin – aloittelijan mieli (2018), alkoivat kiinnostaa, sillä niissä sukelletaan syvemmälle zenbuddhalaisuuden ja wabi sabi-filosofian salaisuuksiin.

Tällä postauksella aloitan kirjabloggareiden Naistenviikon, jonka aikana olisi tarkoitus lukea mahdollisimman monta naisen kirjoittamaa teosta. Haasteen teema ei suuresti poikkea normaalista kirja-arjestani, mutta näin kesän sydämessä se varmasti tuottaa iloa kesälomalaisille. Hyvää naistenviikkoa varsinkin kaikille nimipäiväsankareille!

Rockstar Recovery on pop

Teos: Matti Rämö: Polkupyörällä Andalusian vuorilta Afrikkaan (Minerva, 2014)

Kuten aiemmassa postauksessa enteilin, jatkoin Matti Rämön pyöräseikkailujen lukua putkeen. Sarjan kuudennessa osassa Rämö pyöräilee yksin Sierra Nevadan vuoristossa Andalusiassa ja Marokossa kuumimpien kesähelteiden kurimuksessa. Matkan vuonna mies ehtii täyttää 50 vuotta ja potee nostalgiaa nuoruuden reissujaan kohtaan. Hän kokee Andalusian maisemat kovin samansuuntaisiksi kuin Sisilian ja Kalabrian, joissa hän asui nuorena miehenä pari vuotta hanttihommia tehden. Myös Marokossa hän on reissannut aiemmin, joten aivan uuden maaperän valloituksesta tässä reissussa ei ole kyse.

Sierra Nevada ottaa kovakuntoisenkin pyöräilijän voimille, ja välillä hän tekee vain 15 kilometrin matkapäiviä. Tahti kiihtyy Marokon puolella, jossa helle ei tunnu yhtä painostavalta kuin Espanjassa. Marokko vaikuttaakin varsin monipuoliselta pyöräilymaalta, ja siellä pyöräilijöitä arvostetaan enemmän kuin Espanjassa. Matkan kohokohdaksi nousee vierailu YLE:n ruokalan kokin Azizin isän kotona Fesin historiallisessa kaupungissa, jossa Matti lepuuttaa jalkojaan kolmen päivän ajan. Maailma on pieni, ja pari muutakin marokkolaista matkan varrella muistelevat suomalaisia tyttöystäviään.

Marokossa Matti yöpyy enimmäkseen neljän seinän sisällä yhtä telttayötä lukuunottamatta. Hän kirjaa ylös päiväbudjettejaan, ja matkailu Marokon puolella voi hyvin jäädä alle 20 euron hintaiseksi. Espanjan puolella hinnat vaihtelevat suuresti, vaikka hän telttailee siellä enemmän. Pysähdys Gibratarilla tuo reissuun kolonialistista eksotiikkaa, ja se on ainoa paikka, jossa kohdataan klassista känniörvellystä brittien ja australialaisten taholta.

Matti Rämö on ilmeisesti itse absolutisti, tai ei ainakaan raportoi alkoholin käytöstään. Paikoitellen miehen askeettinen elämäntapa jopa ärsyttää, sillä tässäkin teoksessa (kuten äsken lukemassani Suomi-kirjassa) hänen ruokavalionsa on pitkälti tomaattipainotteista. Marokon puolella matkaeväissä korostuu ranskalainen Naurava Lehmä-juusto, joka on usein ainoa saatavilla oleva maitotuote kyläkaupoissa. Nämä eivät ole kulinaristisia teoksia, mikä johtunee pyöräilyn aiheuttamista reunaehdoista: raskaita aterioita ei voi nauttia, mikäli haluaa päästä päivän aikana perille.

Kirjassa on hauskaa arkista huumoria, kuten energiajuomien nimien tutkiskelua. Espanjan puolella suosikkijuomaksi nousee Rockstar Recovery, joka kuulostaa ihan krapulalääkkeeltä. Marokon puolella myydään lähinnä Power Horse-juomaa. Toki minttutee maistuu paikalliseen tapaan, mutta joissain tienvarsikuppiloissa se jopa loppuu päivän aikana kesken, koska sitä tehdään vain tuoreista, vasta kerätyistä lehdistä.

Kirjaan mahtuu myös ripaus hengellisyyttä, sillä Matti harjoittaa panteististä uskoaan muun muassa sanomalla illalla kiitollisuusrukouksiaan. Keskustelua aiheesta tulee jopa Marokon tullissa paluumatkalla, sillä huumetiedustelujen lisäksi tullimies haluaa tietää miehen uskonnollisesta taustasta. Kirjasta välittyy kiitollisuus elämälle, ja viiskymppisen miehen välitilintarkastuksen tarve.

Tässä teoksessa ei ollut minulle yhtään tuttua paikkakuntaa, sillä en ole käynyt Espanjassa enkä Marokossa. Eniten olen lukenut Alhambran mystiikasta ja al-Andalusin muslimisivilisaatiosta, jota kirjassa kerrattiin myös runsaanpuolisesti. Tämä teos toimii tarkempana matkaoppaana kuin äsken lukemani Suomi-teos, jossa asioita ei selitetä perinpohjaisesti suomalaisille lukijoille. Varmasti myös muut matkailijat kuin pyöräilijät voivat löytää kirjan kautta oivia off the beaten track-kohteita ja varsinkin säästövinkkejä.

Innostuin enemmän Marokon puolisesta elämäntavasta, kun taas osa Espanjan paikkakunnista tuntuivat kesä-heinäkuun helteissä jopa tunkkaisilta. Sierra Nevadan valloituksesta en ollut lukijana liekeissä, eikä tuosta reissusta noussut suurta kademieltä. Myöskään en vielä vakuuttunut telttailun iloista villissä luonnossa, mutta ehkä oivallus tapahtuu, jos luen läpi koko tämän sarjan.

Vertailevaa mansikkatutkimusta Suomessa

Teos: Matti Rämö: Polkupyörällä Napapiirille. Kotimaan ihmeitä ja parisuhdepyöräilyä. (Minerva, 2019)

Millaista on elämä, kun pyöräilykuume puree kunnolla? Tästä kertoo YLE:n toimittaja Matti Rämö, joka on julkaissut jo yhdeksän pyöräilyaiheista matkakirjaa läheltä ja kaukaa. Aloitin teoksiin tutustumisen uusimmasta, eli teoksesta Polkupyörällä Napapiirille, joka kertoo parisuhdepyöräilyn eduista verrattuna yksinäiseen pyöräilyyn.

Rämön elämään tuli muutama vuosi sitten pyöräilykuvioista puoliso Eeva, joka hänkin harrastaa pitkiä pyöräretkiä, mutta ei samalla intensiteetillä kuin Rämö. Vuonna 2018 tehdyllä kesämatkalla pariskunta päätyi kompromissiin: Eeva liittyisi miehensä matkaan vasta Lapin Simossa ja pysyisi mukana vain noin viikon ajan Napapiiriä valloittaen. Matti taas ajoi edestakaisen matkan Helsingistä Lappiin yksin, pyrkien löytämään kaksi vaihtoehtoista reittiä.

Vaikka olisin huippukunnossa, minulta jäisi tämä matka tekemättä, koska en pysty sietämään itikoita, enkä siis telttamajoittumaan Suomen luonnossa kesäisin kuin ehkä ison kaupungin puistossa. Siksi kirjaa oli ilo lukea, koska se vei minut paikkoihin, jonne en todennäköisesti koskaan päädy. Teos oli loistava yhdistelmä tuttua ja vierasta, sillä olen toisaalta viettänyt aikaa monella siinä mainitulla välisuomalaisella paikkakunnalla.

Teoksessa käydään myös mökkipaikkakunnallamme Kangasniemellä, jossa Rämö havainnoi S-marketin kosmopoliittia monikielisyyttä, vierailee Kutemajärven talouskaupassa ja muistelee taannoisia seksifestivaaleja, joita ei enää järjestetä taloussyistä. Myös naapurikunnat Pieksämäki, Toivakka, Joutsa pääsevät kartalle, Toivakka ehkä positiivisimmassa mielessä, koska Rämö ihaili tämän pienen kunnan toiveikasta elinvoimaa. Pysähdyin itsekin taas Toivakassa toisena juhannuspäivänä, ja yllätyin siitä, että kylillä oli silloinkin väkeä.

Muita tuttuja paikkoja olivat: Nikkilä, Hartola, Leivonmäki, Rutalahti, Lievestuore, Hankasalmi, Konnevesi, Rovaniemi, Posio, Kuopio, Suonenjoki ja Heinola. Suurin osa kirjassa mainituista kunnista oli minulle uppo-outoja, ja varsinkin alkoi turismin näkökulmasta kiinnostaa Oulujärven seutu, Kainuu ja Pohjois-Savo. Eksoottisimmat paikat, joissa tässä käydään ovat ehkä Manamansalo, Auttiköngäs ja Posion Korouoma, joissa viimeisessä olen käynyt tuskaisella itikkaretkellä. Varsinkin tuo Rovaniemeen kuuluva Autin kylä kiinnosti sen asukkaiden historian tajun vuoksi: kylässä vaalitaan sen keskiaikaista historiaa, ja sieltä saa mm. hankittua muinaisia yrttisekoituksia.

Matti Rämö on askeettinen pyöräilijä, joka selviää päiviä monotonisella ravinnolla. Kirsikkatomaatit ja mansikat ovat hänen retkiensä herkkuja, ja tässä kirjassa tehdäänkin vertailevaa tutkimusta eri maakuntien mansikkatarjonnan välillä. Aika usein Matti ehtii kaupoille vasta niiden sulkemisaikaan, jolloin mansikkamyynti on jo loppunut, mutta kun niitä saa, hän saattaa ostaa lavallisen herkkuja, joita hän jakaa myös ohikulkijoille. Arkiset kohtaamiset paikallisten ihmisten ja kanssapyöräilijöiden kanssa ovatkin tämän teoksen suola, ja väliin mahtuu myös traagisia tarinoita.

Pizzan syönti on pitkillä pyöräretkillä liikaa, mutta Eevan kanssa mies päätyy ruokailemaan sisätiloihin ja nukkumaankin muutaman yön oikeissa sängyissä. Vaimo ei jaa miehensä kanssa samaa askeettista linjaa, ja vaimon kanssa pyöräilypäivinä tyypillinen kilometrimäärä on n. 30 km, kun yksin hän saattaa helposti surauttaa 130 km.

Kirjassa käydään enimmäkseen pienillä paikkakunnilla, joiden jälkeen Rovaniemen keskusta ja Kajaani alkavat olla kirjailijalle liikaa. Mukaan mahtuu kuihtuvia, työttömyyden riivaamia peräkyliä ja optimistisia, usein turismista ja kesämökkeilystä hyötyviä kuntia, joissa ei ole vielä annettu periksi. Paikkakunnista erikoisimmaksi nousee tässä ehkä Puolanka, joka on onnistunut brändäämään pessimismin kunnan iskulauseeksi. Tällaista luovaa kylähulluutta voi löytää vain, jos lähtee tarpeeksi kauas kasvukeskuksista. Ehkä hulluin vyöhyke sijaitsee jossain Jyväskylän ja Oulun välimaastossa, koska näillä seuduilla on pitkät välimatkat mihin tahansa kaupunkiin eikä kovin kiinnostavaa turismia.

Luin siis rivien välistä, että parisuhdepyöräily on tuonut sankarimatkailijan elämään uutta kohtuullisuutta ja armollisuutta, ja myös uudenlaisia kontakteja paikallisiin ihmisiin, joiden solmimisessa vaimo on taitavampi. Toisaalta minua suorastaan liikutti Rämön törmäämiset satunnaisiin lukijoihin, jotka tunnistivat miehen ja tulivat kertomaan omista retkistään, joita hänen kirjansa olivat inspiroineet. Tällainen suora palaute on varmasti parasta kenen tahansa kirjailijan uralla, mutta jos matkakirjailija saa lukijansa innostumaan suht vaativasta liikuntaharrastuksesta, siinä on jo annos magiaa.

Luin teoksen addiktiivisesti ja aloin heti tutkailla hänen muita teoksiaan, joista eniten kiinnostaa kahdeksas, Himalajan-reissukuvaus. E-kirjastossa saatavilla on kuudes, jossa matkustetaan Andalusiassa ja Pohjois-Afrikassa, joten ehkä tartun seuraavaksi siihen. Suosittelen kirjoja myös niille, jotka eivät pääse pyörän selässä lähikauppaa pidemmälle, sillä pyöräilyn lisäksi teoksiin mahtuu hienoa kulttuurin ja paikallisten ihmisten kuvausta. Jos tämä Suomi-seikkailu oli jo noin huikea, luultavasti ulkomaan seikkailuista saan vielä enemmän irti.

Lähialuematkailua 2 (Avoimet kylät-turnee)

Avoimet Kylät on Suomen suurin kesätapahtuma, jota vietetään samaan aikaan maan lähes joka niemessä ja notkossa. Tulin tietoiseksi tästä jamboreesta vasta tänä vuonna, kun ystäväni bongasi Facebookista kutsun osallistua Pirkan kylien järjestämälle bussimatkalle. Retkivaihtoehtoja oli kaksi: Näsijärven ja Pyhäjärven kierrokset, ja me valitsimme Pyhäjärven, vaikka molemmissa oli yhtä lupaavia kohteita.

Seitsemän tunnin bussikierros kuulosti kieltämättä tunkkaiselta 30 asteen helteessä, mutta matkaan lähdin silti avoimin mielin. Yhdessäkään kierroksen kylässä en ollut käynyt etukäteen, joten ilmassa oli seikkailun tuntua. Kiertueen ensimmäisestä kohteen, Nokian Tottijärven olemassaolosta tiesin etukäteen, ja se vaikutti kylistä elinvoimaisimmalta kirkkoineen, kouluineen ja päiväkoteineen.

Tottijärvellä vierailimme vanhassa puukirkossa, hautausmaalla ja koulun pihalla järjestettävällä kylätorilla. Paikalla oli runsaasti paikallisia lapsiperheitä, ja kauppa kävi sutjakkaasti joka kojulla.

Toinen rasti oli Sastamalan Lantula, jossa saimme vierailla 1600-luvulta peräisin olevalla Virrin sukutilalla. Kyläyhdistys tarjosi meille lounaan tilan ladossa, jota käytetään myös kesäisin juhlatilana.

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Leena Virri-Hanhijärven kokoamassa aittamuseossa oli todellista ajan patinaa, ja kokoelmiin kuului muun muassa tilan asukkien vanhoja koulutodistuksia. Ihastuin eniten vanhoihin astiapyyhekalentereihin, joista minullakin on hatara muistikuva 1970-luvulta, jonkun maalla asuvan sukulaisen luota.

Kolmannella rastilla vierailimme Urjalan Kehron vanhalla kyläkoululla, jossa meitä viihdytti trubaduuri Aimo Kokko. Koululla oli onnistuttu säilyttämään täydellisesti muinaisen yhtenäiskulttuurimme tunnelma, ja se huokui Hilja Valtos-tyylistä kansakouluromantiikkaa.

Nurmen kylä Lempäälässä tarjosi hieman erilaista sisältöä: saimme kuulla siellä tehdyistä arkeologisista kaivauksista ja tutustuimme Kumu-kulttuurimuuntajaan, jossa kuulimme rehevää harmonikkamusiikkia Tuomo Tappuran tahdittamana. Pyhän Birgitan henki oli myös läsnä kyläraitilla, ja jossain kohtaa aika todella pysähtyi väreilevään helleutuun.

Viimeisellä rastilla, Pirkkalan Aniassa, tutustuimme myös vanhaan kyläkouluun, jossa on auki sunnuntaisin kesäkahvila ja Arja Krossbäck-Juholan taidenäyttely. Meininki oli samansuuntaista kuin Kehrossa, ja Krossbäck-Juholan 30-vuotisjuhlanäyttelyssä viehätti taiteilijan tuotannon moniuloitteisuus. Tampereen näkökulmasta tämä kohde on ehkä helpoimmin saavutettavissa, ja yhdistettävissä Pirkkalan muihin taidekohteisiin.

Päivästä jäi täyteläisen rentouttava olo, ja lähtisin mielelläni uudestaankin vastaavalle retkelle, jos niitä suunnitellaan järjestettäväksi tulevina vuosina. Kaupungin autottomille retki tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua sellaisiin maalaiskyliin, joihin on vaikea päästä julkisilla liikennevälineillä. Mukana oli paljon ikäihmisiä, ja retki oli hienosti toteutettu palvelemaan myös hitaammin liikkuvia. Kymmenen pistettä siis Pirkan kylille, jotka järjestivät retken, ja oppaalle, kyläasiamies Jani Hanhijärvelle, jolla riitti virtaa ja asiantuntemusta joka rastille.

Lähialuematkailua I

Toissa viikolla vietimme kesäpäivää Lempäälässä poikani ammattiin valmistumisen tiimoilla, ja juhlaa odottaessa ehti katsastella leppoisan maaseutupitäjän hoodit. N. 23 000 tuhannen Lempäälä on laajalle levinnyt kunta, jonka asukkaista suuri osa asuu Tampereen rajalla. Minulle tutumpia lempääläiskohteita ovat Sääksjärvi ja Ideapark; itse kylään olen aiemmin eksynyt vain kerran. Kuntakeskusta on kuitenkin varsin viehättävä, ainakin kesäiseen aikaan, vaikka moni palvelu onkin sieltä valunut massojen suosimaan Ideaparkiin.

Yksi Lempäälän helmistä on vanhaan huvilaan perustettu kahvila Siiri, joka sijaitsee kylän kupeessa, järven rannalla terveyskeskuksen takana. Kahvila sopii romantiikan ystäville, sillä se tarjoaa täydellisen aikamatkan 1900-luvun alun herrasväen elämään. Keittiöstä tulviva tuoreen korvapuustin tuoksu huumaa kävijän jo pihalla, ja palvelu on takuulla yksilöllistä. Istuimme salongin puolella, vaikka pihaan katetuissa pöydissä olisi myös riittänyt charmia. Käyntimme aikana saimme kuulla myös pianonsoittoa, mikä elävöitti tunnelmaa suloisesti. Se toimii myös monien konserttien ja muiden kulttuuritapahtumien kotina, ja kesällä sen pihalla järjestetään mm. joogatunteja.

Näin ihanaa kahvilaa ei löydy Tampereelta; ehkä Lapinniemen kakkukahvila Ansarissa on samansuuntaiset tunnelmat, mutta Siiristä saa samalla rahalla enemmän. Inspiroiduin tästä paikasta niin suuresti, että saatan tehdä paikan päälle uuden retken jopa ilman autoa. Paikka olisi täydellinen vaikka aamusivujen kirjoittamiseen tai meditaatioon, ja erityisen paljon nauttisin sadepäivästä sen maagisella lasiverannalla. Lounasaikaan paikka kuitenkin on täynnä, ja muutenkin se ehkä soveltuu enemmän seurusteluun kuin hiljaisuuden retriittiin. Hyvä näin, sillä ilman asiakkaita paikkaa ei olisi.

Toinen superkohde oli Lempäälän kirkon tienoo, ja varsinkin sen lähetyskirppis Toivontori. Tämä seurakunnan hanke kerää varoja tansanialaiselle Kimbilio-turvakodille, ja edustaa lähetystyötä parhaimmillaan. Puutalon yläkerrassa toimiva kirppis on kodikas ja henkevä, ja sieltä löytää varsinkin 1970-90-luvun aarteita, myös kitschiä. Itse löysin muutamalla lantilla mm. teekannun, ja käytin myös hyväkseni alakerran ilmaispistettä. Hinta-laatusuhde oli parempi kuin Tampereella, ja käynnistä tuli aidosti hyvä mieli.

Harmikseni en huomannut Toivontorin naapurissa sijaitsevaa Kierrätyspuotia, joka on paikallisen työttömien yhdistyksen ylläpitämä. Vastaisen varalle suosittelen käyntiä molemmissa, ja reissu kannattaa ajoittaa arkipäiviin päiväsaikaan, sillä Toivontori on auki vain klo 11-14.

Kirppiksen vieressä sijaitsevaa Lempäälän vanhaa kivikirkkoa ei kävijä voi missata, ja sekin sattui olemaan auki reissullamme. Nämä kolme kohdetta riittivät mainiosti iltapäiväämme, mutta muita kiinnostavia historiallisia kohteita kuntakeskustan alueella ovat mm. Vaihmalan hovi ja Villa Hakkari, joissa molemissa on gourmet-tasoista ravintolatoimintaa. Olen varma, että salattuja helmiä tulee löytymään lisääkin, mutta valitettavasti moni kohde vaatii autoa.

Juhlista päädyimme ruokailemaan naapurikaupunki Valkeakoskelle, josta minulla ei ole vielä kovin kattavaa kokonaisvaikutelmaa. Todella kiinnostavia retkikohteita olen löytänyt tuon kaupungin Sääksmäen kylästä, jonne saatan tehdä erillisen retken myöhemmin kesällä. Jatkoa siis on luvassa lähialuekatsauksiin, piankin.

Matkantekoa ennen selfie-keppejä

Matkakirjoissa parhautta ovat ne kertomukset, joista olen varma, etten vastaaviin koskaan kykene. Olen viettänyt aikaa Islannissa, mutta en olisi koskaan edes harkinnut sinne matkustamista meriteitse. Nyt löysin veneilykirjojen klassikon, Pekka Pirin klassikkoteoksen Saagojen kutsun/Avoveneellä Islantiin (1998) äänikirjana, ja koen riemua matkasta ohi mukavuusalueeni. Luksusta tässä äänikirjassa on kirjailijan oma ääni, ja lukuisat äänitehosteet, jotka tekevät kokemuksesta autenttisen kuuloisen. Tuntuu jopa, etten ehkä olisi jaksanut lukea tätä painettuna kirjana, mutta äänikirjana teos avautuu aivan eri tavalla.

Pekka Pirin ja Matti Pullin kaksinpurjehdus FinnFaster-avoveneellä Helsingistä Höfnin satamaan oli vuonna 1994 mediatapahtuma, josta oli kiinnostunut myös Islannin presidentti Vigdis Finnbogadottir. Matka oli Pirin unelma jo kolme vuotta ennen reissua, ja tätä edelsi työelämän vakava burnout ja avioero. Ennen tätä Piri oli harrastanut veneilyä ja saaristolaiselämää Kökarin vesillä, jossa perheellä oli kesämökki. Matkallekin kirjassa lähdetään Kökarin kautta, jossa Pirillä on matkan ensimmäinen ja ainoa kriisi – luottamuspula matkakumppaniin, jota hän ei tuntenut pitkään ennen matkalle lähtöä.

Kirjassa vellotaan läpi ikuisen harmaan ja oranssien aamusumujen ja pohditaan niin rakkauselämään kuin muuttuviin työelämän sääntöihin liittyviä ongelmia. Pekka Piri on noin viisikymppisenä keskellä elämänsä suurinta kriisiä, eikä edes tiedä, missä tulee asumaan matkan päätyttyä. Suomessa eletään keskellä syvintä lamaa, ja keski-ikäisenä työttömäksi jääminen on pelottavaa. Piri ei oikein koe elävänsä helsinkiläisessä rivitaloidyllissään, vaan on jo henkisesti elänyt lähinnä saaristolaistodellisuudessaan.

Minusta kirja on erinomaisen onnistunut, koska se tarjoaa sopivasti teknistä tietoa veneilyn harrastajille, mutta on samalla syvän filosofinen, jopa runollinen. Viikinkien ikiaikaisten reittien tunnelmat välittyvät, vaikka kyseessä ei ole historialarppaajan teos. Pirin ääni on kouliintuneen merikarhun ääni, ja toki tässä eletään miehistä fantasiaa tyylipuhtaasti. Piri edustaa sitä miestyyppiä, jolle perinteiset sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys, eikä naisen paikka ole aina veneessä hänen rinnallaan. Hän viihtyy parhaiten itse rakentamallaan kalastajakämpällä ja ulkoluodoilla, mahdollisimman kaukana ihmisen rakentamasta sivilisaatiota.

Pirin ja Pullin matkaa seurattiin aikanaan medioissa, mutta samalla parivaljakko halusi vetää rajat toimittajille. Matkan alkuvaiheessa varsinkin ruotsalaiset kulttuuritädit Pohjola-Norden-yhdistyksessä olisivat halunneet miehet vieraikseen, mutta Piri koki ahdistusta saamastaan huomiosta, eikä halunnut klovniksi. Tätien antamia runsaita lahjoja jouduttiin heittämään matkan aikana mereen, koska matkan turvallisuuden vuoksi varustelut piti pitää minimissä. Veneessä miehet tuntuivat elävän lähinnä Poutun tehtaan lahjoittamalla makkaralla, kun taas satamissa nautiskeltiin kunnon ruoasta. Reykjavikin kantapaikka Matkro nousee tässä legendaariseksi tukikohdaksi, jonka messinkistä oluthanaa Piri palvoo.

Toki kirja kertoo klassisella tavalla ystävyydestä, ja sivuhenkilöitä kirjassa on runsaasti (joista kaikki eivät ole matkassa mukana). Varsinkin Kökarin naapureita Piri muistelee matkan aikana paljon, jopa enemmän kuin naisiaan ja lapsiaan. Eräs naapureista haluaa lähettää Vigdis Finnbogadottirille kortin, joka säilyy avoveneen myrskyissäkin timmissä kunnossa. Kohtaaminen Islannin presidentin kanssa on symbolisesti keskeinen, ja viestii vieraanvaraisuudesta ja kunnioituksesta.

Koska minusta ei ole valtamerten purjehtijaksi omalla veneellä, aloin miettiä, kuinka muuten voisin kokea tuon huikean Atlantin ylityksen. Päädyin kirjaa kuunnellessani tutkailemaan Smyril Linen lauttayhteyksiä, ja huomasin, ettei meno-paluu Tanskasta Islantiin olisi mahdottoman hintainen, jos suostuu tinkimään mukavuudestaan ja majoittuu halvimmassa luokassa. Tällä reissulla voisi myös pysähtyä Färsaarilla, mikä olisi suuri unelmani. En välttämättä edes matkustaisi Reykjavikiin (jonka tunnen jo hyvin), vaan minulle voisi riittää Itä-Islantiin tutustuminen.

Historian havinaa kirjassa edustaa muun muassa filmien kehittäminen. Toki valtameripurjehduksella, jossa ihminen on itse vastuussa kaikesta, aikaa valokuvaamiseen taitaa olla kovin hintsusti. Ylipäänsä veneilyssä eniten kiehtoo sen tarjoamat mahdollisuudet irtaantua kokonaan noin sanotusta sivilisaatiosta, ja jäinkin kaihoamaan vanhan ajan matkustamista, jonka pointtina ei ollut esitellä lomakuviaan koko maailmalle. Tämän päivän turismin iljettävin keksintö on selfie-keppi, ja sen aikaansaama dekadenssi varsinkin massaturismikohteissa on herättänyt minussa jopa haluttomuutta matkustaa.

Tästä teoksesta on otettu uusia painoksia, ja näyttää, että se on myös käännetty englanniksi. Koin, että tämä on jo merkittävä klassikko, joka varmasti ihastuttaa myös nuorempaa lukijakuntaa. Samalla se tarjoaa kunnon pläjäyksen ysärinostalgiaa,  ja jopa yhteiskunnallisia pohdintoja, mikä on matkakirjoissa harvinaista herkkua.