Lähialuematkailua 2 (Avoimet kylät-turnee)

Avoimet Kylät on Suomen suurin kesätapahtuma, jota vietetään samaan aikaan maan lähes joka niemessä ja notkossa. Tulin tietoiseksi tästä jamboreesta vasta tänä vuonna, kun ystäväni bongasi Facebookista kutsun osallistua Pirkan kylien järjestämälle bussimatkalle. Retkivaihtoehtoja oli kaksi: Näsijärven ja Pyhäjärven kierrokset, ja me valitsimme Pyhäjärven, vaikka molemmissa oli yhtä lupaavia kohteita.

Seitsemän tunnin bussikierros kuulosti kieltämättä tunkkaiselta 30 asteen helteessä, mutta matkaan lähdin silti avoimin mielin. Yhdessäkään kierroksen kylässä en ollut käynyt etukäteen, joten ilmassa oli seikkailun tuntua. Kiertueen ensimmäisestä kohteen, Nokian Tottijärven olemassaolosta tiesin etukäteen, ja se vaikutti kylistä elinvoimaisimmalta kirkkoineen, kouluineen ja päiväkoteineen.

Tottijärvellä vierailimme vanhassa puukirkossa, hautausmaalla ja koulun pihalla järjestettävällä kylätorilla. Paikalla oli runsaasti paikallisia lapsiperheitä, ja kauppa kävi sutjakkaasti joka kojulla.

Toinen rasti oli Sastamalan Lantula, jossa saimme vierailla 1600-luvulta peräisin olevalla Virrin sukutilalla. Kyläyhdistys tarjosi meille lounaan tilan ladossa, jota käytetään myös kesäisin juhlatilana.

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Leena Virri-Hanhijärven kokoamassa aittamuseossa oli todellista ajan patinaa, ja kokoelmiin kuului muun muassa tilan asukkien vanhoja koulutodistuksia. Ihastuin eniten vanhoihin astiapyyhekalentereihin, joista minullakin on hatara muistikuva 1970-luvulta, jonkun maalla asuvan sukulaisen luota.

Kolmannella rastilla vierailimme Urjalan Kehron vanhalla kyläkoululla, jossa meitä viihdytti trubaduuri Aimo Kokko. Koululla oli onnistuttu säilyttämään täydellisesti muinaisen yhtenäiskulttuurimme tunnelma, ja se huokui Hilja Valtos-tyylistä kansakouluromantiikkaa.

Nurmen kylä Lempäälässä tarjosi hieman erilaista sisältöä: saimme kuulla siellä tehdyistä arkeologisista kaivauksista ja tutustuimme Kumu-kulttuurimuuntajaan, jossa kuulimme rehevää harmonikkamusiikkia Tuomo Tappuran tahdittamana. Pyhän Birgitan henki oli myös läsnä kyläraitilla, ja jossain kohtaa aika todella pysähtyi väreilevään helleutuun.

Viimeisellä rastilla, Pirkkalan Aniassa, tutustuimme myös vanhaan kyläkouluun, jossa on auki sunnuntaisin kesäkahvila ja Arja Krossbäck-Juholan taidenäyttely. Meininki oli samansuuntaista kuin Kehrossa, ja Krossbäck-Juholan 30-vuotisjuhlanäyttelyssä viehätti taiteilijan tuotannon moniuloitteisuus. Tampereen näkökulmasta tämä kohde on ehkä helpoimmin saavutettavissa, ja yhdistettävissä Pirkkalan muihin taidekohteisiin.

Päivästä jäi täyteläisen rentouttava olo, ja lähtisin mielelläni uudestaankin vastaavalle retkelle, jos niitä suunnitellaan järjestettäväksi tulevina vuosina. Kaupungin autottomille retki tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua sellaisiin maalaiskyliin, joihin on vaikea päästä julkisilla liikennevälineillä. Mukana oli paljon ikäihmisiä, ja retki oli hienosti toteutettu palvelemaan myös hitaammin liikkuvia. Kymmenen pistettä siis Pirkan kylille, jotka järjestivät retken, ja oppaalle, kyläasiamies Jani Hanhijärvelle, jolla riitti virtaa ja asiantuntemusta joka rastille.

Mainokset

Lähialuematkailua I

Toissa viikolla vietimme kesäpäivää Lempäälässä poikani ammattiin valmistumisen tiimoilla, ja juhlaa odottaessa ehti katsastella leppoisan maaseutupitäjän hoodit. N. 23 000 tuhannen Lempäälä on laajalle levinnyt kunta, jonka asukkaista suuri osa asuu Tampereen rajalla. Minulle tutumpia lempääläiskohteita ovat Sääksjärvi ja Ideapark; itse kylään olen aiemmin eksynyt vain kerran. Kuntakeskusta on kuitenkin varsin viehättävä, ainakin kesäiseen aikaan, vaikka moni palvelu onkin sieltä valunut massojen suosimaan Ideaparkiin.

Yksi Lempäälän helmistä on vanhaan huvilaan perustettu kahvila Siiri, joka sijaitsee kylän kupeessa, järven rannalla terveyskeskuksen takana. Kahvila sopii romantiikan ystäville, sillä se tarjoaa täydellisen aikamatkan 1900-luvun alun herrasväen elämään. Keittiöstä tulviva tuoreen korvapuustin tuoksu huumaa kävijän jo pihalla, ja palvelu on takuulla yksilöllistä. Istuimme salongin puolella, vaikka pihaan katetuissa pöydissä olisi myös riittänyt charmia. Käyntimme aikana saimme kuulla myös pianonsoittoa, mikä elävöitti tunnelmaa suloisesti. Se toimii myös monien konserttien ja muiden kulttuuritapahtumien kotina, ja kesällä sen pihalla järjestetään mm. joogatunteja.

Näin ihanaa kahvilaa ei löydy Tampereelta; ehkä Lapinniemen kakkukahvila Ansarissa on samansuuntaiset tunnelmat, mutta Siiristä saa samalla rahalla enemmän. Inspiroiduin tästä paikasta niin suuresti, että saatan tehdä paikan päälle uuden retken jopa ilman autoa. Paikka olisi täydellinen vaikka aamusivujen kirjoittamiseen tai meditaatioon, ja erityisen paljon nauttisin sadepäivästä sen maagisella lasiverannalla. Lounasaikaan paikka kuitenkin on täynnä, ja muutenkin se ehkä soveltuu enemmän seurusteluun kuin hiljaisuuden retriittiin. Hyvä näin, sillä ilman asiakkaita paikkaa ei olisi.

Toinen superkohde oli Lempäälän kirkon tienoo, ja varsinkin sen lähetyskirppis Toivontori. Tämä seurakunnan hanke kerää varoja tansanialaiselle Kimbilio-turvakodille, ja edustaa lähetystyötä parhaimmillaan. Puutalon yläkerrassa toimiva kirppis on kodikas ja henkevä, ja sieltä löytää varsinkin 1970-90-luvun aarteita, myös kitschiä. Itse löysin muutamalla lantilla mm. teekannun, ja käytin myös hyväkseni alakerran ilmaispistettä. Hinta-laatusuhde oli parempi kuin Tampereella, ja käynnistä tuli aidosti hyvä mieli.

Harmikseni en huomannut Toivontorin naapurissa sijaitsevaa Kierrätyspuotia, joka on paikallisen työttömien yhdistyksen ylläpitämä. Vastaisen varalle suosittelen käyntiä molemmissa, ja reissu kannattaa ajoittaa arkipäiviin päiväsaikaan, sillä Toivontori on auki vain klo 11-14.

Kirppiksen vieressä sijaitsevaa Lempäälän vanhaa kivikirkkoa ei kävijä voi missata, ja sekin sattui olemaan auki reissullamme. Nämä kolme kohdetta riittivät mainiosti iltapäiväämme, mutta muita kiinnostavia historiallisia kohteita kuntakeskustan alueella ovat mm. Vaihmalan hovi ja Villa Hakkari, joissa molemissa on gourmet-tasoista ravintolatoimintaa. Olen varma, että salattuja helmiä tulee löytymään lisääkin, mutta valitettavasti moni kohde vaatii autoa.

Juhlista päädyimme ruokailemaan naapurikaupunki Valkeakoskelle, josta minulla ei ole vielä kovin kattavaa kokonaisvaikutelmaa. Todella kiinnostavia retkikohteita olen löytänyt tuon kaupungin Sääksmäen kylästä, jonne saatan tehdä erillisen retken myöhemmin kesällä. Jatkoa siis on luvassa lähialuekatsauksiin, piankin.

Matkantekoa ennen selfie-keppejä

saagojen kutsuMatkakirjoissa parhautta ovat ne kertomukset, joista olen varma, etten vastaaviin koskaan kykene. Olen viettänyt aikaa Islannissa, mutta en olisi koskaan edes harkinnut sinne matkustamista meriteitse. Nyt löysin veneilykirjojen klassikon, Pekka Pirin klassikkoteoksen Saagojen kutsun/Avoveneellä Islantiin (1998) äänikirjana, ja koen riemua matkasta ohi mukavuusalueeni. Luksusta tässä äänikirjassa on kirjailijan oma ääni, ja lukuisat äänitehosteet, jotka tekevät kokemuksesta autenttisen kuuloisen. Tuntuu jopa, etten ehkä olisi jaksanut lukea tätä painettuna kirjana, mutta äänikirjana teos avautuu aivan eri tavalla.

Pekka Pirin ja Matti Pullin kaksinpurjehdus FinnFaster-avoveneellä Helsingistä Höfnin satamaan oli vuonna 1994 mediatapahtuma, josta oli kiinnostunut myös Islannin presidentti Vigdis Finnbogadottir. Matka oli Pirin unelma jo kolme vuotta ennen reissua, ja tätä edelsi työelämän vakava burnout ja avioero. Ennen tätä Piri oli harrastanut veneilyä ja saaristolaiselämää Kökarin vesillä, jossa perheellä oli kesämökki. Matkallekin kirjassa lähdetään Kökarin kautta, jossa Pirillä on matkan ensimmäinen ja ainoa kriisi – luottamuspula matkakumppaniin, jota hän ei tuntenut pitkään ennen matkalle lähtöä.

Kirjassa vellotaan läpi ikuisen harmaan ja oranssien aamusumujen ja pohditaan niin rakkauselämään kuin muuttuviin työelämän sääntöihin liittyviä ongelmia. Pekka Piri on noin viisikymppisenä keskellä elämänsä suurinta kriisiä, eikä edes tiedä, missä tulee asumaan matkan päätyttyä. Suomessa eletään keskellä syvintä lamaa, ja keski-ikäisenä työttömäksi jääminen on pelottavaa. Piri ei oikein koe elävänsä helsinkiläisessä rivitaloidyllissään, vaan on jo henkisesti elänyt lähinnä saaristolaistodellisuudessaan.

Minusta kirja on erinomaisen onnistunut, koska se tarjoaa sopivasti teknistä tietoa veneilyn harrastajille, mutta on samalla syvän filosofinen, jopa runollinen. Viikinkien ikiaikaisten reittien tunnelmat välittyvät, vaikka kyseessä ei ole historialarppaajan teos. Pirin ääni on kouliintuneen merikarhun ääni, ja toki tässä eletään miehistä fantasiaa tyylipuhtaasti. Piri edustaa sitä miestyyppiä, jolle perinteiset sukupuoliroolit ovat itsestäänselvyys, eikä naisen paikka ole aina veneessä hänen rinnallaan. Hän viihtyy parhaiten itse rakentamallaan kalastajakämpällä ja ulkoluodoilla, mahdollisimman kaukana ihmisen rakentamasta sivilisaatiota.

Pirin ja Pullin matkaa seurattiin aikanaan medioissa, mutta samalla parivaljakko halusi vetää rajat toimittajille. Matkan alkuvaiheessa varsinkin ruotsalaiset kulttuuritädit Pohjola-Norden-yhdistyksessä olisivat halunneet miehet vieraikseen, mutta Piri koki ahdistusta saamastaan huomiosta, eikä halunnut klovniksi. Tätien antamia runsaita lahjoja jouduttiin heittämään matkan aikana mereen, koska matkan turvallisuuden vuoksi varustelut piti pitää minimissä. Veneessä miehet tuntuivat elävän lähinnä Poutun tehtaan lahjoittamalla makkaralla, kun taas satamissa nautiskeltiin kunnon ruoasta. Reykjavikin kantapaikka Matkro nousee tässä legendaariseksi tukikohdaksi, jonka messinkistä oluthanaa Piri palvoo.

Toki kirja kertoo klassisella tavalla ystävyydestä, ja sivuhenkilöitä kirjassa on runsaasti (joista kaikki eivät ole matkassa mukana). Varsinkin Kökarin naapureita Piri muistelee matkan aikana paljon, jopa enemmän kuin naisiaan ja lapsiaan. Eräs naapureista haluaa lähettää Vigdis Finnbogadottirille kortin, joka säilyy avoveneen myrskyissäkin timmissä kunnossa. Kohtaaminen Islannin presidentin kanssa on symbolisesti keskeinen, ja viestii vieraanvaraisuudesta ja kunnioituksesta.

Koska minusta ei ole valtamerten purjehtijaksi omalla veneellä, aloin miettiä, kuinka muuten voisin kokea tuon huikean Atlantin ylityksen. Päädyin kirjaa kuunnellessani tutkailemaan Smyril Linen lauttayhteyksiä, ja huomasin, ettei meno-paluu Tanskasta Islantiin olisi mahdottoman hintainen, jos suostuu tinkimään mukavuudestaan ja majoittuu halvimmassa luokassa. Tällä reissulla voisi myös pysähtyä Färsaarilla, mikä olisi suuri unelmani. En välttämättä edes matkustaisi Reykjavikiin (jonka tunnen jo hyvin), vaan minulle voisi riittää Itä-Islantiin tutustuminen.

Historian havinaa kirjassa edustaa muun muassa filmien kehittäminen. Toki valtameripurjehduksella, jossa ihminen on itse vastuussa kaikesta, aikaa valokuvaamiseen taitaa olla kovin hintsusti. Ylipäänsä veneilyssä eniten kiehtoo sen tarjoamat mahdollisuudet irtaantua kokonaan noin sanotusta sivilisaatiosta, ja jäinkin kaihoamaan vanhan ajan matkustamista, jonka pointtina ei ollut esitellä lomakuviaan koko maailmalle. Tämän päivän turismin iljettävin keksintö on selfie-keppi, ja sen aikaansaama dekadenssi varsinkin massaturismikohteissa on herättänyt minussa jopa haluttomuutta matkustaa.

Tästä teoksesta on otettu uusia painoksia, ja näyttää, että se on myös käännetty englanniksi. Koin, että tämä on jo merkittävä klassikko, joka varmasti ihastuttaa myös nuorempaa lukijakuntaa. Samalla se tarjoaa kunnon pläjäyksen ysärinostalgiaa,  ja jopa yhteiskunnallisia pohdintoja, mikä on matkakirjoissa harvinaista herkkua.

Uzupis – matka mielenrauhan valtakuntaan

20180617_133613 (1)Vilnan romanttista antia ovat upeat joenrannan maisemat, ja hengailupaikat veden äärellä. Neris-joki alkaa Valko-Venäjältä ja virtaa Vilnan läpi Kaunasiin saakka, jossa se yhtyy Neman-jokeen. Pienempi kaupunkia halkova joki on Vilnia, jonka rannalla sijaitsee Uzupis, alue, jonka nimi kirjaimellisesti tarkoittaa ”toispuolella jokkee”.

20180617_154148Uzupis oli aikanaan varsinkin juutalaisten suosima asuinalue, mutta heidän lähdettyä kuolemanleireille alue rapistui entisestään. Se tunnettiin varsinkin punaisten lyhtyjen alueena, ja monet kodittomat ovat löytäneet väliaikaismajoitusta sen hylkytaloista. 1990-luvulla alue nousi nuorten taiteilijoiden suosioon, ja siitä tuli talonvaltauskohde. Vuonna 1997 Uzupis julistautui omaksi ”valtiokseen” ja kirjoitti itsenäisyysjulistuksen. Paikalla on myös oma valuutta ja oma postileima. Paikkaa voisi verrata vaikka Kööpenhaminan Christianiaan, tosin tänä armon vuonna 2018 se vaikutti huomattavasti siistimmältä ja rauhallisemmalta kuin se Christiania, johon olen joskus tutustunut. Varsinkaan huumeongelmat eivät olleet siellä suuresti näkyvissä.

Hengailin Uzupisissä kahtena päivänä, niin ihastunut olin paikan henkeen. Paikka luultavasti saa tuloja pääasiallisesti turismista, mutta varsinaiset asunnot ovat vähän syrjässä turistien suosimista reiteistä. Suurin osa taideteoksista on ulkotiloissa, ripoteltuna joen rannan ekologiseen galleriatilaan. En tiedä, kuuluivatko vanhat flyygelit paikan vakiokalustoon, mutta ainakin tänä vuonna ne olivat keskeinen osa näyttelyä. Epävireisiä soittimia sai vapaasti käydä kokeilemassa, ja pimputus loi hieman surrealistista äänimaisemaa luonnontilaan.

Uzupisin pubi oli kunnollinen perinneravintola, jonka listalla oli enimmäkseen liettualaista ruokaa. Pubin sisätila oli hurmaava, mutta 30 asteen helteessä se ei kiinnostanut monia. Ensimmäisenä päivänä istuin hetken sisällä katsomassa jalkapalloa saksalaisten turistipoikien kanssa; toisena päivänä ruokailimme sen terassilla. Kyseessä on varmasti yksi Vilnan suosituimmista terasseista, jossa väki viihtyi pitkään. Ruoan saamisessa kesti myös pieni ikuisuus, mutta kerrankin odotus tuntui sen arvoiselta.

20180616_150436Uzupisin lehmusten ja vaahteroiden kukinta levitti ilmaan aivan uskomatonta raikkautta, jonka olisin halunnut purkittaa. Varsinkin Tiibetinaukio oli maaginen paikka, sillä sinne oli improvisoitu pagoda vanhaan huvimajaan. Tiibetin viirit roikkuivat puissa, ja keskellä aukiota oli myös pyhäkön mallinen pikku kirjastopömpeli, jossa kierrätettiin lukemistoja. Tämän tyyppisiä ilmaisia kirjastoja oli Vilnan kaupunkikuvassa muuallakin. Niissä tosin oli enimmäkseen tarjolla neuvostoaikaisia teoksia ja uskonnollista propagandaa.

Uzupis oli tämän minibussirailini ehdottomasti idyllisin kohde, jolla oli paljon annettavaa kaikille aisteille. Hipsteriys voi toki ärsyttääkin, enkä tiedä kävisinkö paikan päällä usein, jos asuisin Vilnassa. Ylipäänsä Vilnan vanhassa kaupungissa ilahdutti tyypillisten länsimaisten ketjuravintoloiden ja muiden ylikansallisten yritysten puute. Jopa Tallinnan vanhakaupunki tuntui sieltä katsottuna kliseisen kaupalliselta.

20180617_154748 (1)Samalla voisi kysyä, onko Vilnan keskusta hieman keinotekoinen todellisuus. Siis onhan se paikoitellen ihanan rosoinen, mutta varsinkin pääkaduilla näytti olevan lähinnä turisteja ja uusrikkaita miellyttäviä ravintoloita ja kauppoja. Uzupiksestä taas pystyy nauttimaan myös kokonaan ilman rahaa. Vilnasta poistuessa näin bussin ikkunasta arkisempaa todellisuutta, eli lähiöiden valtavat ostarit, joissa tavallinen kansa varmasti viettää enemmän aikaa kuin keskustassa. En siis nähnyt Vilnan keskustassa yhtään ostoskeskusta enkä tavarataloa, ja ruokakauppojakin oli vaikea löytää.

Kaupoista ehdottomasti ihanin tuttavuus Vilnan keskustassa oli lähikauppaketju Aibé, jonka ikkunoissa oli vanhan ajan kyläkaupan charmia. Niitä putiikkeja en aluksi mieltänyt lainkaan ruokakaupoiksi, niin hyvin ne maastoutuivat kaupunkikuvaan. Hintataso niissä ei lopulta poikennut paljoa isoista marketeista, ja parasta oli, että niistä pääsi nopeasti ulos. Hotellin läheinen IKI-market oli tuskastuttavan hidas mesta, jossa ostoksia maksettiin kaksisenttisillä ja hedelmiä punnittiin kassalla pidemmän kaavan mukaan. Aibéssa oli yllättävän hyvä valikoima, vaikka niiden tilat eivät olleet paljon R-kioskia suuremmat.

 

Vilnan kirjallisuuskadulla

20180616_144349Tämän kesän matkajokerikseni valikoitui iki-ihana Berliini, jonne matkustin edestakaisin bussilla Baltian halki. Alun perin olin aikeissa matkustaa jonnekin Liettuaan tai Latviaan, mutta koska bussiyhtiö Ecolines tarjosi melkein yhtä edullista lippua Berliiniin kuin Vilnaan, tartuin syöttiin suht kevytmielisesti ja nopealla varoituksella. Kesän saldo on ainakin uusien maiden suhteen hyvä: olen nyt käynyt ensimmäistä kertaa Latviassa, Liettuassa ja Puolassa. Tosin pidemmän pysähdyksen (3 päivää) teimme vain Vilnassa, ja se oli paluumatkalla ehdottoman tarpeellinen.

Vilnasta en ehtinyt ottaa selvää paljoa etukäteen. Jotain kaupungista tiesin siellä kauan asuneen ystäväni hersyvien juttujen kautta. Minua kiinnosti kaupungissa eniten juutalaisuuden historia, mutta lauantaina, jolloin olin aiheesta kertoviin museoihin menossa, kaikki museot olivatkin kiinni. Vietin eniten aikaa vanhassa kaupungissa loiteroiden, ja Uzupisin jännittävässä kaupunginosassa.

20180616_144609Keskellä Vilnan vanhaakaupunkia on Literatu Gatve, kirjallisuuskatu, jonka paikalliset taiteilijat saivat aikaan vuonna 2008. Katua on kutsuttu kirjallisuuskaduksi, koska puolalainen runoilija Adam Mickiewicz (1798-1855) asui siellä 1800-luvun alkupuolella nuorena yliopisto-opiskelijana. Kadun talojen seiniin ja muuriin on kiinnitetty mitä mielikuvituksellisempia laattoja eri kirjailijoiden muistoksi. Enimmäkseen laatat oli liettualaisten ja puolalaisten kirjailijoiden muistoksi, mutta mukaan mahtui myös joitain maailmankirjallisuuden tähtiä.

20180616_144657Tällä reissulla en valitettavasti tullut hullua hurskaammaksi liettualaisesta kirjallisuudesta, mutta Kirjallisuuskadulla käynti oli hyvä johdanto aiheeseen. Yritin löytää tieni Vilnassa kunnolliseen kirjakauppaan, jossa myytäisiin myös englanninkielistä kirjallisuutta (joitain tuoreita liettualaisia teoksia on käännetty, tein lyhyen listan näistä teoksista), mutta valitettavasti tarjonta oli heikkoa. Olin hieman hämmentynyt tästä puutteesta, koska havaintojeni mukaan kaupungissa oli ainakin nyt kesän alussa jopa enemmän turismia kuin Virossa. Enkä ole Virossa koskaan käynyt kirjakaupassa, jossa ei olisi ollut tarjolla englanninkielisiä kirjoja.

Minua kiinnostavat mm. seuraavat teokset:

Ruta Sepetys 2011. Between Shades of Gray. (Nuorten aikuisten romaani Stalinin karkotuksista Siperiaan)

Ricardas Gavelis 1989. Vilnius Poker. (Satiirinen poliittinen romaani kylmän sodan ajasta)

Wendell Mayo 1999. In Lithuanian Wood. (Amerikkalaisen kirjailijan romaani post-kommunistisesta ajasta)

Andrius Tapinas 2013. Hour of the Wolf (Steampunk-henkinen nuorten aikuisten romaani 1900-luvun alusta)

20180616_144711Kiinnostavaa oli myös lukea liettualaisen kirjallisuuden historiasta, sillä tsaarin vallan aikana latinalaiset kirjaimet olivat kielletty Liettuassa. Maahan salakuljetettiin paljon kirjoja muista Euroopan maista, mutta vain kyrillisin kirjaimin painettuja kirjoja voitiin myydä virallisesti. Kielto kumottiin vasta vuonna 1904, minkä jälkeen liettualaiset kirjailijat pystyivät ilmaisemaan itseään vapaammin omalla äidinkielellään. Tämän jälkeen kirjojen asema on ollut paikallisessa kulttuurissa miltei pyhä.

Ymmärrän siis hyvin liettualaisten halun jatkaa lukemista äidinkielellään, mutta voisivat he hieman paremmin markkinoida kirjallisuuttaan myös kieltä taitamattomille. Tähän verrattuna esimerkiksi suomalaista nykykirjallisuutta on käännetty todella paljon eri kielille.

Kullankaivajina Berliinissä

IMG_1892Kävin viime maanantaina Berliinin juutalaismuseossa, mikä teki minuun suuren vaikutuksen. Olen tutustunut museon kotisivuihin viime vuosina moneen otteeseen, ja odotukset olivat korkeat, mutta paikan emotionaalista vaikutusta en osannut arvata. Tuntui myös hieman oudolta asua muutama päivä nurkilla, joista tiesi tuhansien lähteneen aikanaan Auschwitzin junaan.

Museossa toki oli muutakin antia kuin holokaustin historiaa, ja opin paljon sen Jerusalem-aiheisesta näyttelystä, jossa esiteltiin turismin esihistoriaa. Juutalaiset ovat luultavasti kansa, jotka ovat keksineet matkamuistot, ja kristittyjen toiviomatkalaisten rahastuksesta on alkanut turistikrääsän markkinointi.

IMG_1882Juutalaismuseon kauppa oli minulle hankala rasti, koska olisin kirjamellisesti halunnut ostaa tyhjäksi koko putiikin. Ostin vain yhden romaanin ja kaksi postikorttia, ja matkani keskeiseksi lukukokemukseksi nousi Christopher Isherwoodin (1904-1986) romaani Goodbye Berlin (1939, Vintage Classics). Minulla on joku muistijälki tästä vasemmistolaisesta homokirjailijasta, vaikka en ole hänen teoksiaan aiemmin lukenutkaan. Isherwood ei itse ollut juutalainen, mutta tässä teoksessa puolet hahmoista ovat. Kirjan ymmärtämiseksi on olennaista tietää, että Isherwood tuli karkotetuksi Saksasta vasemmistolaisten mielipiteidensä vuoksi, ja että romaani on vahvasti autofiktiivinen.

Romaanin kertoja, Herr Issyvoo, on nuori englannin yksityisopettaja ja kirjailijanalku,  joka elää alivuokralaisena berliiniläiskodeissa 1930-luvulla. Vuosien varrella miehen elintaso heikkenee, ja hän joutuu koko ajan muuttamaan köyhemmille alueille. Pisimmän aikaa hän asuu neiti Schröderin luona, joka pitää jonkin sortin asuntolaa isossa kaupunkiasunnossaan. Kimppakämppään mahtuu niin juutalaisia, maahanmuuttajia kuin natsien kannattajia, ja ilmapiiri on välillä kovin jännitteinen. Varsinkin naispuolisilla vuokralaisilla on välillä värikästä rakkauselämää, kun taas miehet käyvät Friedrichstrassen bordelleissa ja peep show’ssa. Kertoja itse elää oman suuntautumisensa kanssa kaapissa, mutta ilmaisee rivien välistä kiinnostustaan paikallisiin komistuksiin.

Pidin romaanissa eniten kuvauksista tuon ajan lomanvietosta Itämeren saarilla ja Wannseen järvikohteessa. Neiti Schröder on ollut nuoruudessaan niin varakas, että on pystynyt lomailemaan kaukana Baltian maiden kylpylöissä, kun taas tavalliset berliiniläiset suuntaavat kotimaan kohteisiin. Rugenin saari on herra Issyvoon lempikohde, jossa hän majailee ystäviensä huviloilla ja nauttii vapaudesta kirjoittaa kalsarisillaan. Lomaidylliä kuitenkin varjostavat natsien leirikeskittymät, vaikka tuohon aikaan heidän kanssaan pystyi vielä väittelemään kaljapäissään krouveissa ja kievareissa.

Rugenin saarella herra Issyvoo ystävystyy nuoren Oton kanssa, joka on palkattu ”terapeutiksi” neurooseista kärsivälle englantilaiselle Peterille. Mahdollisesti Peter on myös seksuaalisesti kiinnostunut Otosta, mutta Otto käy vastoin hänen tahtoaan tansseissa vokottelemassa muijia. Otto on varsinainen peluri, joka pyörittää useampaa mimmiä ympäri maata kirjeenvaihtokavereina. Berliinissä hän asuu työväenluokkaisten vanhempiensa kanssa ullakkokämpässä Halleschen Torilla, huonomaineisella alueella, jossa viranomaiset tekevät jatkuvia terveystarkastuksia. Nowakin perheen kuvauksessa Isherwoodin tyyli lähentelee etnografista lähiötutkimusta,    jossa pohditaan myös yhteIMG_1889iskunnan suhdetta köyhyyteen.

Halleschen Torin metroasema ja sen läheiset nurkat tulivat Berliinin-reissun aikana tutuiksi, ja nurkat tuntuivat edelleen suht nuhjuisilta. Oletin alueen kuuluneen Itä-Berliiniin johtuen sen sovjettyylisestä kerrostalokannasta, mutta Kreuzberg kuului amerikkalaisten vyöhykkeelle. Itse Friedrichstrasse tuntui  siistiytyneen huomattavasti sitten 1930-luvun, mutta Halleschen Torilla näkyi edelleen tuo historiallinen ”rouhevuus”. Alueella tuntui asuvan paljon maahanmuuttajia, vajaakuntoisia aikuisia ja vasemmistolaisen oloisia maailmanparantajia, ja koko alue pursusi kaiken maailman ”sosiaalikeskuksia”. Tämä alue oli lähempänä keskustaa kuin ”varsinainen” Kreuzberg, eli se tunnettu hipsterivyöhyke, jossa pystyi syömään koko maailman yhdeltä lautaselta. Halleschen Torilla ei ainakaan näkynyt NIMBY-ilmiötä, vaan olin aistivinani siellä jotain kummallista solidaarisuutta.

Goodbye Berlin tuntui hämmentävän modernilta kertomukselta, jossa oli monikulttuurisia, feministisiä ja sateenkaarevia viboja. Nuorten brittien asema ”kullankaivajina” nauratti kovasti, vaikka kirjan tunnelmat olivat muuten paikoitellen ahdistavia ja pahinta mahdollista enteileviä. Kirja on kirjoitettu toisen maailmansodan aattona, jolloin keskitysleireistä ei vielä ollut yleistä tietoa. Brittien ja juutalaisten ystävyydet tuntuivat tässä loogisilta, varsinkin kulttuuripiireissä. Isherwood on myös taitava kuvaamaan arjen ksenofobiaa ja juutalaisvastaisia diskursseja, jotka hiipivät salakavalasti osaksi kollektiivista tajuntaa.

Luin tätä kirjaa muun muassa Hallesches Torin läheisessä feministikahvilassa, jossa oli latinoteema. Lukeminen kohteessa edistyi kuitenkin hitaasti, koska kaupungilla oli liikaa muuta tarjottavaa. En edes ehtinyt varsinaisiin kirjakauppoihin, mikä hieman harmittaa. Kirjoitan blogia nyt Vilnassa, jossa aion korjata tämän puutteen. Ehkä täältäkin löytyy joku täsmäteos, jonka siivillä voi fiilistellä juuri paikan päällä.

 

Kesäkuunnelman aatelia

heikki-kinnunen-ilosia-aikoja-mielensapahoittaja-kuvauksissa-19-9-2017-2Täytyy myöntää, etten ole Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta lukenut kuin alkupäätä. Varmasti olen myös kuunnellut sen alkuosaa kuunnelmana, vaikka en suuri kuunnelmaihminen olekaan. Sinuhe Egyptiläisen kuunnelmaversiokin on jäänyt kesken, vaikka koin taannoin onnistumista tuon edelleen lukemattoman teoksen kuuntelemisessa.

Mutta nyt kolahti kunnolla: kuuntelin Mielensäpahoittaja maailmalla – sarjan putkeen kesän alkajaisiksi viime viikonloppuna samalla, kun pohdiskelin, mitä tänä kesänä tekisin. Sarjassa tuttu karvahattu saa kutsun lähteä Fuengirolaan veljeään tapaamaan, eikä veljestä ole mitään kuulunut 32 vuoteen. Matkalle lähdetään lentäen, mutta suunnitelmat pilaa tuhkapilvi, jonka vuoksi kone joutuu jäämään Tukholman Arlandaan. Matkakaveriksi vanha körmy saa salaperäisen Rouva Insinöörin, jolla ei taida ihan olla puhtaat jauhot pussissa.

Toki kuunnelma operoi tyypillisimmillä kansallisilla stereotypioilla: Tanskassa asuu lähinnä sikafarmareita, saksalaisten vakava tehokkuus hämmentää, ja italialaiset ovat joko gigoloja tai jalkapallohuligaaneja. Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole mikään turha ummikko ulkomailla, vaan selviää tiukemmistakin tilanteissa. Lempijaksoni tässä saagassa oli ”Karjalanpaistia Italiassa”, jossa kokkailtiin paperittomien  siirtolaisten kanssa Milanon keskustassa avotulilla. Hahmon aito halu tutustua ja ymmärtää ”kaksoisvirtojen maan asukkeja” jopa vähän itketti.

Vaikeiden sisarussuhteiden analyysi vie kuunnelman pelkästä komediasta syvemmille vesille. Luulen, että juuri siinä piilee tämän rakastetun kirjasarjan salaisuus. Molemminpuolista mykkäkoulua pitävät sisarukset kai ovat suomalaisissa suvuissa aika yleinen ilmiö, samoin perintöä manipuloivat huijarit. Tässä Tarmo-veli on lopulta aivan yhtä symppis kuin kotiin jäänyt pikkuveljensä, vaikka onkin elänyt huikentelevaisesti.

Heikki Kinnunen on roolissaan aivan mahtava, tosin ovat olleet aiemmatkin karvahatut. Antti Litjan lisäksi roolia näyttää lavalla kuuluisista näyttelijöistä esittänyt ainakin Vesa Vierikko.

Tämä fiktiivinen tuotos on luultavasti kaikista Mielensäpahoittaja-teoksista vauhdikkain, ja siinä päästään pohtimaan muitakin kysymyksiä kuin perunalaatujen paremmuutta tai lättähattujen ja kukkopillin soittajien kummallisuuksia. Innostuin kuunnelman road movie-meiningistä niin kovasti, että päädyin sen jälkimainingeissa varaamaan myös itselleni vuoden matkajokerin, eli olen lähdössä maateitse Berliiniin. Matkalla voisi hyvinkin kuunnella muutaman kuunnelman tai äänikirjan, koska bussimatkat tulevat olemaan pitkiä ja puuduttavia. Tätä kuunnelmaa suosittelen juuri pitkille kesämatkoille, koko perheen ja eri-ikäisten porukoiden viihdytykseksi.

(Toim. huom. Oheinen kuva ei ole uudesta kuunnelmasta, vaan Ilosia aikoja-elokuvan kuvauksista viime kesältä.)