Oikeudesta hankaliin tunteisiin

IMG_1606Olen päättänyt saattaa HELMET-lukuhaasteen loppuun tällä viikolla, ja viimeisillä rasteilla häämöttää numero 30: ”Kirja, jonka nimessä on tunne.” Viha-aiheisia kandidaatteja oli minulla pari kesken, rakkausaiheiset puuduttivat. Surusta olen lukenut paljonkin, mutta en nyt vähään aikaan kirjojen nimissä, ja TV-ohjelmista seuraan juuri SKAM:ia.

Onneksi löytyi Tommi Melenderin esseekokoelma Onnellisuudesta (WSOY, 2016). Melenderiin olen törmännyt takavuosina runoilijana, muistaakseni pitänyt hänen tuotannostaan paljonkin, mutta hänen myöhempää proosaansa en ole lukenut. Melender oli aikanaan hyvin nuori lyriikan komeetta, kirjoitti aikansa maanisesti, kokeili välillä tutkijanuraa ja palasi sitten luovaan kirjoittamiseen prosaistina.

Esseekokoelmien arvioiminen on kivaa siksi, ettei tarvitse olla huolissaan liiallisista juonipaljastuksista. Essee on vapaata keskustelua lukijan kanssa, ja hyvissä esseissä on aina dialogin mahdollistavia aukkoja. Koska itse luen ehkä yhden esseekokoelman vuodessa, en ainakaan ole liian rasittunut kommentoimaan esseitä. Tämän kokoelman suhteen tosin argumentaationi pysyy löysähkönä, koska olen kirjoittajan kanssa liikaa samoilla linjoilla.

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että kaikenlainen onnellisuustutkimus ja onnellisuutta edistävä hyvinvointivalmennus on hevonkukkua. Melender vahvistaa näkemystäni, ja etsii tälle historiallisia juuria poliittisesta taloustieteestä ja kristinuskon suuntauksista. ”Positiivisen ajattelun” mantra ei ole syntynyt sattumalta, ja varsinkin sen viljelemisellä työpaikoilla on selkeät tuotannollis-taloudelliset syyt. Ja mitä muuta latteuksia pursuavat huoneentaulut ja konsulttivetoiset työhyvinvointipäivät ovatkaan kuin tuotteistettua sielunhoitoa. Koen tosin, että facebook-aforismimeemien ironinen kommentointi on ylimielistä snobbailua – jos joku saa sellaisista piristystä arkeensa, se ei ole minulta pois. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mukaan lasi on aina oletusarvoltaan puoliksi tyhjä. Ja vaikka olen olemukseltani hengellisyysmagneetti, suustani pääsee aina hirvittäviä noituuksia uskonnon ja hengellisyyden kaupittelijoille.

Kirjassa on kolme päälukua, jotka liittyvät talouteen, kulttuuriin ja urheiluun. Kiinnostavin osio oli kulttuuri, jossa Melender käy läpi myös omaa kirjailijahistoriaansa. Kunnianhimo, kateellisuus, suuruudenhulluus ja maineaddiktio varmasti kuuluvat kaikkien taiteiden harjoittajien elämään, mutta kirjailijalla onnellisuus ilmenee usein silloin, kun hän onnistuu eristämään maailman melun kammiostaan ja kommunikoimaan oletetun lukijakuntansa kanssa syvällisemmin, olipa näitä kymmenen tai kymmenen miljoonaa. Kiinnostavaa oli myös Zadie Smithin havainto hyvästä työvireestä, jossa outoja sattumia alkaa tupsahdella kirjailijan tielle. Eli kirjailija tietää olevansa syvällä aiheessaan, kun hän ilman suurta vaivaa törmää siihen liittyviin uusiin merkityksiin.

On varmasti ihmisen mielenterveydelle hyväksi, ettei hänellä ole vain yhtä mielihyvän lähdettä elämässä. Mietin sitä hirveyttä, jos kirja-addikti saisi sellaisen aivovamman, jonka jälkeen keskittyminen monimutkaisiin juoniin olisi mahdotonta. Musiikki voisi kai korvata jotain, mutta silti menetys tuntuisi murskaavalta. Melender kirjoittaa antaumuksella rakkaudestaan jalkapalloon ja jääkiekkoon, penkkiurheilluun, jossa kokeminen on välitöntä ja tunteita ilmaistaan suht primitiivisesti. Ehkä onnellisuuden lähteillä ollaankin silloin, kun ihminen pystyy nauttimaan mahdollisimman monista itseilmaisun lajeista.

Ihmisen on hyvä puhua jotain globaalia esperantoa, liittyipä se sitten brittipopiin, jalkapalloon tai Paulo Coelhon koottuihin ”viisauksiin”. Tälloin hän saa yhteyden sellaisiinkin ihmisiin, joiden kanssa ei välttämättä löytyisi muuta jaettavaa. Melender tekee hyvän erottelun faniuden ja fanaattisuuden kanssa: fanius on mukavaa hengailua, kun taas fanaatikko pyrkii ”käännyttämään” uusia jäseniä johonkin sisäryhmään. Omassa tapauksessani juuri lukeminen on aika fanaattinen harrastus, sillä se sulkee elämästäni ihmisiä, jotka eivät lue mitään. Pystyn hyvin ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät kirjoita kuin kauppalappuja, mutta ei-lukijan maailmankuva on minulle vaikea rasti. Kuitenkin Melnder haastaa intohimoisia lukijoita pohtimaan tarkemmin käsityksiään lukemisen ehdottomista hyvinvointivaikutuksista. Tekeeko kaunokirjallisuus ihmisistä automaattisesti empaattisempia, ja auttaako se aina maailmanrauhan rakentamisessa? Jos esimerkiksi julkista hailaamista harrastava Olli Immonen on pöytälaatikkokynäilijä, ja kansallismielisyyden edistyttyä maassamme varmasti vielä saa teoksensa julkaistua, millainen on maamme kirjallisuuden tulevaisuudennäkymä?

Tämän teoksen luettuani vakuutuin siitä, että taide EI lisää automaattisesti ihmisen hyvinvointia, ja vaikka luultavasti itse joudun tulevaisuudessa markkinoimaan itseäni hyvinvointitaiteilijana, en voi tehdä sitä kirkasotsaisesti. Edelleenkin uskon enemmän taiteeseen, joka kyseenalaistaa, haastaa ja provosoi.

Mainokset

Tutkimusmatka minuuden ääriin

 

Kävin kesänIMG_1457 alussa pikaisesti Tukholmassa, ja hengailin pitkästä aikaa Södermalmilla. Kaupunginosa yllätti hipsteriydellään, mutta myös tietynlaisella nuhjuisuudellaan. Mietin Stieg Larssonin dekkareita, joita en ole lukenut ja jotka kuulemma sijoittuvat sinne. Päivän aikana tulikin seurattua monenmoista lain reunamilla tapahtuvaa interaktiota. Esimerkiksi Medborgarplatsen ei ollut erityinen rauhan tyyssija edes koleana maanantaiaamuna.

Ruotsalaisiin dekkareihin minulla on viime aikoina ollut väsynyt suhde, mutta Camilla Greben uusin teos, Kun jää pettää alta (Gummerus, 2017, suom. Sari Kumpulainen), sai minut taas innostumaan naapurimaan kirjamarkkinoista. Sain teoksen kustantajalta ennakkokappaleena, lämmin kiitos siitä.

IMG_1544

Yritän taas parhaani olla paljastamatta juonesta paljoa, sillä tämä on niitä kirjoja, jotka kannattaa lukea tuoreeltaan, konsultoimatta muiden mielipiteitä. Teos on äärimmäisen koukuttava, ja huolimatta suuresta sivumäärästään sen voi lukea muutamalla istumalla.

Teos siis sijoittuu Tukholmaan, Söderille, Östermalmille ja joihinkin muihin lähiöihin. Siinä keskiössä on muoti ja vaatetusteollisuus, menestyvä vaateketju Clothes&More, joka on viime aikoina saanut ikävää julkisuutta työehtojen heikentämisestä. Ketjun työntekijöitä kilpailutetaan näkyvin poissaolotaulukoin, eivätkä tunnollisimmat enää uskalla jäädä hoitamaan sairaita lapsiaan työpaikan menetyksen pelossa. Ketjussa työskentelee paljon maahanmuuttajia ja matalan koulutuksen omaavia nuoria, eikä palkka välttämättä riitä elämiseen kalliissa pääkaupungissa.

Yrityksen uusi toimitusjohtaja Jesper Orre on lööpeissä usein viihtyvä alfauros, jonka vilkkaasta seksielämästä tietää koko kansa. Ei siis tule yllätyksenä, että Jesper kierrättää naisia, tyttöystäväkandidaatteja ja panokavereita. Jesperin oma urakin on vaakalaudalla, sillä hän ei ole liikkeen omistaja eikä muodinluoja. Hänen menneisyydessään on paljon aukkoja, eikä tarina hänen menestyksestään ole tyypillisen lineaarinen.

Dekkarissa parasta on syvälliset, sopivan karheat henkilöhahmot, jotka kaikki potevat jonkinasteista riittämättömyyttä tai uskalluksen puutetta. Poliisihahmo Peter on sitoutumiskammossaan legendaarinen, kun taas hänen työparinsa ”noita-Hanne” loistaa kotoisassa eksentrisyydessään. Teoksen nimi viittaa inuiittien metsästysrituaaleihin, ja myös kauan jäissä olleisiin haaveisiin. Hanne on nuoresta saakka kerännyt Grönlantiin liittyvää kirjallisuutta, ja säästänyt sinne suuntautuvaa matkaa varten. Matka ei ole koskaan toteutunut, koska Hanne on ollut sidoksissa dominoivaan psykiatrimieheensä Oween. Kiinnostavaa myös on, että Hanne ei ole poliisi vaan profiloija, yksityinen konsultti, joka palkataan tekemään psykologisia analyysejä rikosepäillyistä.

Greben teksti on vetävää siksikin, että henkilöhahmoja on sopivasti, ei liikaa. Juoni kannattelee loppuun saakka, vaikka mahdollisia murhaajia ei ole loputtomiin. Jännitys on enemmän psykologista kuin toiminnallista, tosin raakojakin kohtauksia on, alkaen keskeisen uhrin mestauksesta. Grebe rakentaa keskeisille hahmoilleen pitkät juuret, varsinkin heidän perhesuhteitaan kaivellaan kauas menneisyyteen, vaikka varsinaisen juonen aika-akseli on vain muutaman kuukauden mittainen.

Murhien lisäksi teokseen mahtuu keski-ikäisten kypsää rakkautta, mielenterveys- ja päihdeongelmia, ay-liikeaktivisimia ja monikulttuurisuutta. Maahanmuuttajahahmot ovat tässä kaikki työelämässä, osa kovinkin menestyneitä, eivätkä heidän taustansa nouse erityisiksi juonellisiksi teemoiksi. Eksotiikan nälkää ruokkii lähinnä Hannen satunnaiset esitelmät inuiiteista.

Pidin kirjassa joka ulottuvuudesta, myös kielestä ja tyylistä. Ainoa asia, josta olisin halunnut lukea lisää, oli juuri se muoti. Grebe ei lopulta kuvaa paljoakaan muodin trendejä tai edes tuotantoketjun haasteita, vaan juoni keskittyy työntekijöiden sotkuisiin yksityiselämiin. Koska teos on kuitenkin jo nykyisyydessään muhkea, ymmärrän, ettei vaateshoppailuun tai mallistojen kuvaamiseen jäänyt tilaa.

Jos sinulla on tänä kesänä aikaa vain yhdelle kirjalle, Kun jää pettää alta voisi olla luottoteos. Teos luultavasti puhuttelee myös niitä, jotka eivät usein lue dekkareita. Sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä, mutta sen asetelma on kuitenkin osittain perinteisen dekkarin.

Itseäni jäi kirjassa eniten kutkuttamaan sairauden ja terveyden kiikkerät rajapinnat, ja varsinkin psykoosialttiin henkilön näennäinen toimintakyky yhteiskunnassa. Myös muistisairaan Hannen työkykyisyyttä arvioitiin, ja Hannen selviytyminen töistään tuntui ilmiömäiseltä ottaen huomioon, että hän välillä eksyi matkalla poliisiasemalle. Dekkariksi/trilleriksi teos antoi enemmän uutta ajateltavaa kuin adrenaliiniryöpähdyksiä. Mielellään lukisin Peterin ja Hannen sielukkaasta yhteistyöstä toisessakin osassa.

Levottomien siskojen odysseia

IMG_1569Onnellinen perhe vetäytyy kesäksi huvilalle saareen, jossa lomailee muita vastaavia porvarillisia perheitä ja buddhalaisia munkkeja. Kuistilla otetaan vastaan mökkinaapureita ja juodaan maltillisesti viiniä. Keskustellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa.

Tyttäriä on neljä, vanhin täyttää viisitoista ja nuorin on vasta yksivuotias. Esikoinen Aliisa on juuri löytänyt Nirvanan musiikin Kurt Cobainin kuoltua. Toinen teini, Ada, on kateellinen itseään kauniimmalle isosiskolle, joka on tottunut keräämään katseita kaikkialla, minne menee.

Aino Kiven romaanissa Maailman kaunein tyttö (Into, 2016) rikotaan myyttejä onnellisista perheistä, käsitellään sisarussuhteita, teinikapinaa ja nuorten mielenterveysongelmia raikkaalla ja moniäänisellä tavalla. Aika-akseli alkaa myyttisestä kesästä 1994 ja päätyy nykyaikaan.

Luin tämän kirjan siksi, että sen alkulehdillä siteerattiin iranilaisen Forugh Farrokhzadin runoa. Päättelin, että kirjassa on oltava joku omaperäinen näkökulma, jos kirjailija on Farrokhzadinsa lukenut. Kovin pitkälle persialaiseen maailmaan tässä ei sukelleta, mutta Farrokhzadin runoudesta tulee sisarusparven kuopuksen Alman kirjallisuuden gradun aihe. Jo pelkästään tämä detalji ilahdutti minua suuresti – onhan Farrokhzad ollut minulle jossain vaiheessa yhtä suuri kotijumalatar kuin Edith Södergran.

Sisarusten tiet ovat rosoiset ja levottomuuksia täynnä, vaikka vanhemmat ovat yrittäneet parhaansa niiden tasoittamisessa. Perheidylli onkin tässä tietoisen raivostuttava: lasten soittotunteja ja soittoharjoittelua valvotaan neuroottisesti, juhlapäivinä otetaan täydellisiä perhepotretteja, ja teinit lukevat huvilalla sujuvasti Karamazovin veljeksiä. Perhe asuu vanhassa ja tilavassa puutalossa jossain Linnanmäen kupeessa. Oikeastaan lapset ovat tukehtumassa omiin etuoikeuksiinsa, ja oireilevat psyykkisesti ehkä siksikin, että yltäkylläisyys on liiallista.

Annin ja Alman vaiheet ovat hurjimpia, Annin teini-iässä ja Alman juuri siinä graduntekovaiheessa. Annin seksuaalinen etsintä ja päihdekokeilut herättävät jo viranomaishuolta, vaikka lastensuojeluun ei ehditä. Tyttöjen ryyppääminen ja julkinen masturbaatio täydessä ratikassa tuntui jo kohtauksena epäuskottavalta, ja perheen satumaisesta varallisuudesta kertoi sekin, että Annilla oli varaa maksaa koulupudokkaan ystävänsä aikuislukiomaksut omista säästöistään. Alman suhde hirveän vanhaan ja alkoholisoituneeseen filosofian lehtoriin, samaan, joka oli aikanaan kiinnostunut tämän äidistä ja siskosta, oli myös melko kaukaa haettu sattuma. Sekoiluja oli hurja lukea, eikä teksti ainakaan tylsistyttänyt pliisuudellaan.

Skitsofreniaan sairastuneen esikoistyttären Aliisan tarina järkytti minua. Se kertoi myös hoidon historiasta, eli niinkin vähän aikaa sitten kuin 1990-luvulla vahvat lääkkeet ja pitkät sairaalajaksot ovat saattaneet vammauttaa potilasta enemmän kuin hoitaa häntä. Kuinka sitten kotona asuneen skitsofreenikon tilanne on vaikuttanut perheen arkeen, siitäkin romaani antaa vihiä. Sairaus särkee perheidyllin ja saa vanhemmat lähes sokeiksi terveiden lasten pahalle ololle.

Pidin tästä teoksesta pidäkkeettömästi, vaikka kaipasin siihen lisää yhteiskunnallisuutta. Tässähän kuitenkin eletään 90-luvun lamavuosia, jotka eivät vaikuta näiden menestyjien arkeen lainkaan. Kiven teksti on lennokasta ja jouhevaa, ja taiteellisena kokonaisuutena se pyrkii eheyteen, vaikka henkilöhahmot ovat kaikkea muuta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin Jeffrey Eugenideksen Virgin Suicides:ista ja Emma Clinen Tytöistä. Amerikkalaiset vaikutteet jäävät sisällön tasolla Kurt Cobain-fanitukseen ja viittaukseen Annin muutosta New Yorkiin, mutta silti romaanin maailma tuntui kansainväliseltä.

Kirja luultavasti puhuttelee nuoria aikuisia enemmän kuin varttuneempia lukijoita. Holtitonta seksiä (tai seksifantasioita) päihteiden vaikutuksen alaisena kirjassa on paljon, ja lähes kaikki parisuhteet ovat tuhoon tuomittuja. Yleisestä angstista huolimatta Kivi osaa myös rakentaa hyvän mielen tunnelmia, eli en jäänyt lukijana vellomaan sisarusten ongelmiin. Kirja tarjosi kai jotain viisautta ihmisen kasvusta ja itsensä hyväksynnästä, niin tuskaista kuin se prosessi monelle meistä onkin.

 

 

Kekkonen, Kekkonen, kapina

IMG_1566Itsenäisen Suomen historiasta 1950-luku on vuosikymmen, josta olen ollut kiinnostunut vähiten. Linnea Alho ottaa sen käsittelyyn henkilökohtaisen poliittisella tasolla esikoisromaanissaan Todistaja (WSOY, 2016). Kirjassa eletään vainoharhaista aikaa idänpolitiikan suhteen. Urho Kaleva Kekkonen on noussut pääministeriksi ja osa oikeistosta on kauhuissaan hänen tavastaan keskustella kommunistien kanssa. Kokoomuslaisten joukossa herää pelko siitä, että maa on jo puolensa valinnut, eikä pysty säilyttämään statustaan länsimaana ilman radikaaleja toimenpiteitä.

Romaani perustuu tositapahtumiin; kirjailijan isoisä oli Suomen Pankin virkamies Keijo Alho, joka vuonna 1954 ajautui työtehtävissään psykoosiin ja ampui häntä kotoa hoitoon hakemaan tulleen rivipoliisin. Ennen tätä hän oli vuosikausia toiminut erilaisissa perustamissaan salaseuroissa, ja saanut medioissa pilkkanimen ”ristilukki” Kekkosen vastustamisesta ja aktiivisen työläisväestön tarkkailusta. Henkirikos oli suuri henkinen taakka Alhon lähipiirille, mutta suku ei hylännyt häntä vankimielisairaalassa olon aikana.

Romaanissa on kolme kertojaa, Keijo, Helmer-poliisi (osittain haudan takaa) ja kasvava lapsenlapsi Anne. Anne syntyy helsinkiläiseen porvarisperheeseen vuonna 1982, ja myös hänen isänsä, Keijon poika Jaakko, kärsii ajoittain psykoosialttiudesta. Anne saa kuulla Keijo-pappansa rikoksesta 15-vuotiaana, samaan aikaan, kun hänellä on menossa kiihkeä sotahistoriabuumi. Vaikka Annella on kavereita ja hän harrastaa myös bilettämistä ja ryyppäämistä, hän on lapsena ja nuorena aito oman polkunsa kulkija.

Kirjan teemoina ovat sukupolvien välinen, kollektiivinen muisti ja myös mielenterveysongelmien periytyminen. Alhojen suvussa on kokemusta vaikeista elämänvaiheista, mutta silti suku ei ole kykenevä auttamaan ajelehtivaa Annea, jonka opiskeluaika on täysin päihdekeskeistä. Rankan juomisen mahdollistaa myös varakas tausta ja ”oikeat” piirit. Lahjakas Anne kompuroi tentteihin vahvassa laskuhumalassa ja selviää niistä hyvin arvosanoin. Pitkäaikaisin poikaystävä Teemu joutuu teho-osastolle haimatulehduksen vuoksi, selviää siitä, mutta juo itsensä hengiltä pian pariskunnan eron jälkeen. Annen kertomus ajoista kotoa poismuuton jälkeen oli rehellinen, riipivä ja koskettava, ja voisi toimia sellaisenaan ilman poliittisen historian kytköksiä.

Kirjassa oli myös paljon tavallista arkea ja eri vuosikymmenten ajankuvaa. Teos on hyvin sokkeloinen ja monipolvinen, ja siitä olisi varmasti eiittänyt materiaalia useampaan teokseen. Vaikka Keijon lapsuusmuistot kansalaissodan aikaan olivat sinänsä kiinnostavia, tuo raumalaisen seminaarielämän ja seurapiirien kuvaus tuntui pääjuonen kannalta etäiseltä. Samoin poliisi-Helmerin muistot Uudestakaupungista jäivät sivupoluksi.

Kirja oli dramaattisten käänteiden lisäksi kovin informatiivinen. Opin paljon sota-ajan ja sen jälkeisen tilanteen realiteeteista. Vaikka Keijo Alho on tässä väitellyt tohtori, hän joutuu työurallaan pinnistelemään kielitaitonsa ja kansainvälisen kompetenssin lisäämiseksi. Ensimmäisellä työmatkalla Tukholmaan hän saattaa hankkia vaimolleen NK:sta ylellisyystuotteita, jotka ovat sotaa käyvässä Suomessa kiellettyjä epäisänmaallisina. Hän myös hankkii yksityisen englannin opettajan, neiti Cavendishin, jonka syytä elää umpioituneessa maassa hän ei täysin ymmärrä.

Tällaisen teoksen kirjoittajalla on aina edessä ristiriitaiset lojaliteetit – ollako uskollinen tosi tarinalle vaiko taiteelle. Alho vaikuttaa valinneen uskollisuuden tosi tapahtumille, ja valinta näkyy kielen ja rakenteen tasolla tietynlaisena jähmeytenä. Reaalimaailman poliittisia vaikuttajahahmoja on paljon, ja heistä kirjoittaminen on vaatinut jonkinasteista uskollisuutta lähteille. Minusta poliittisen historian taso olikin kirjassa onnistunein, ja Keijon julkisen uran puiminen herkullista. Alho ei ainakaan ihannoi kokoomuslaisten herrakerhoja, vaan pyrkii näyttämään niiden toiminnan suht objektiivisesti. Erityisen paljon pidin emotionaalisesta etäännyttämisestä, eli vaikka kyseessä on sukutarina, Alho ei esitä mitään suvun perinnettä velvoittavana eikä vello tippa linssissä papan sotaretkien kauhuissa (näitäkin tarinoita on luettu).

Olin välillä aidon tuskastunut kirjan tasojen välillä, mutta kirjasta jäi vahva muistijälki. Teos luultavasti kiinnostaa enemmän Alhoa vanhempia sukupolvia kuin 80-luvulla syntyneitä; voisin esimerkiksi suositella tätä eläkeikäiselle isälleni. Voi olla, että suurin osa lukijoista valitsee tarinasta jonkun tason, joka kiinnostaa enemmän kuin muut. Suomi 100-juhlavuoteenkin teos sopii kuin nakutettu, käydäänhän tässä läpi lähes tasan tarkkaan yhden suvun satavuotishistoriikki.

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Evakkouden loppumaton perimä

img_1140Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Lupakirja omannäköiseen elämään

snellman-antautuminenOujeah, Anja Snellmanilta näyttää tulleen jopa kaksi uutta teosta viimeksi lukemani koskettavan Pääoman (2013) jälkeen! Viime yön unettomina tunteina tutustuin Antautumiseen (WSOY, 2015), ja samassa imussa olisi hyvä lukea myös Lähestyminen (WSOY, 2016), sillä molemmat teokset tuntuvat olevan kirjailijan psykoterapeuttisen opiskelun tuotoksia.

Kunnioitan Snellmania siitä, että hän on hankkinut itselleen uuden ammatin melko kypsässä iässä ja laajentanut toiminnan kenttäänsä huomattavasti. Vaikka Antautuminen on hyvin henkilökohtainen, proosarunon kaltainen teos, sen rivien välissä näkyy syvällinen perehtyminen psykiatrian ja neurologian uusiin tuuliin. Keskustelut erityisherkkyydestä voidaan Suomessa edelleen kategorisoida huuhaatieteiden ja rajatiedon alueille, vaikka Highly Sensitive Person lienee USA:ssa jo kelpo diagnoosi. Kyseessä ei ole vamma, sairaus, vaan syntyperäinen ominaisuus, jonka kanssa on opittava elämään.

Snellmanin päähenkilö Anu/Anja kokee koulukiusaamista sosiaalisen kömpelyytensä vuoksi. 60-70-lukujen vaihteessa kirjanoppinut psykiatrin poika osaa jo haukkua häntä Aspergeriksi – itse olen kyseisen termin oppinut vasta 1990-luvulla. Snellmanilla erityisyys ei kuitenkaan esiintynyt tyypillisen Aspergerin syndroomasta kärsivän lailla: hänellä ei esimerkiksi ole ollut pakkomielteenomaisia kiinnostuksen kohteita, paitsi ehkä kirjoittaminen ja kirjallisuus. Erityisherkkyys on ilmennyt enemmän sosiaalisina pelkoina ja uupumisena sosiaalisissa tilanteissa, haluna paeta Humhum-maahan. Vasta kuusikymppisenä hän onnistuu kirjoittamaan itselleen lupakirjan olla menemättä ruuhkaisiin automarketteihin. Ylipäänsä teoksen pääteemana on vapautuminen ns. ”normaalielämän” kahleista.

Tunnistan kirjasta niin paljon itseäni, että nauran partaani. Tosin kaikki tuntemani lapset ovat olleet erityisiä, kaikilla on taatusti ollut pelkoja ja sosiaalisia rajoitteita, omituisia mieltymyksiä. Muistan omasta varhaislapsuudestani erityisesti aistiherkkyyden ja siihen liittyvät pelot ja inhot. Pelkäsin mm. pölynimuria kuten koiranpennut, voimakkaita hajuja (järkyttävimmät olivat visiitit navettaan ja sikalaan) enkä voinut sietää kurahousujen käyttöä, jota vastaan kapinoin niin pitkään, että hoitotädit antoivat periksi. Snellman antaa myös lukijalleen luvan piirtää oman ihmiseksi kasvunsa karttaa, tapahtuipa se sanallisesti, kuvallisesti tai minkä tahansa muun median kautta.

Jossain vaiheessa kyllästyin kappaleiden listanomaisiin otsikointeihin, kuten ”UjohippiErikoisuudentavoittelijaHyypiöFriikki”, vaikka tämän tyyppiset nimeämiset ovat tulleet tutuiksi Snellmanin aiemmistakin teoksista. Hän ilmeisesti tavoittelee jonkinlaista automaattikirjoituksen tai -puheen tilaa, joka lasten ja nuorten päiväkirjoissa ja lappusissa voisi näyttäytyä noin. Kielellisesti nuo listat ovat humoristisen huikeita, mutta vievätkö ne tekstiä olennaisesti eteenpäin, siitä voi olla montaa mieltä.

Snellman on kertonut haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa samasta aiheesta humoristisemman teoksen. Itse löysin tästäkin valtavasti voimaannuttavaa huumoria, joista ehdottomasti osuvin oli heitto ”toisen polven evakkoudesta”, joka voisi tuottaa ”alkavan slaavilaisen melankolian” diagnoosin. Hauskuttava titteli oli myös PunkinPapitar, jollaisena en itse kirjailijahahmoa muista, koska olin Sonja O:n ilmestymisen aikaan liian nuori seuraamaan kirjallisuuskeskusteluja. Punkin papittaren linnoittautuminen Ylioppilastalon nurkkaloosiin nuoren tohtori-Maran kanssa kaatamaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonia oli myös hehkeän itseironinen episodi – missiona oli saada ”änkyrät” ja ”tuhnut” ulos koloistaan osoittamaan surkeutensa. Tiettyjen tuokiokuvien vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikka lukija ei olisi niin kiinnostunut mielenterveydestä.

Kirja muuttuu raskaasta syväanalyysista elämäniloiseksi tulitukseksi loppua kohti. Varsinkin kuvaukset matkoista Kreetalle ja Intiaan nostattivat tunnelmaa. Kultaisen Perheen uhka hajota on myös loppua kohti todellinen pelko, sillä kertoja kokee syyllisyyttä siitä, etteivät lapset automaattisesti rakastu äidin uuteen kumppaniin. ”Eronneiden ja karanneiden” taiteilijoiden liitto ei tässä esiinny auvoisana shangri-lana, vaan kipeänä kasvun paikkana, kun pariskunta luimuilee lapsiltaan ja lähipiiriltään pitkillä koiralenkeillä.

Olen fanittanut Anja Snellmania yli 20 vuoden ajan, mutta läheskään kaikki hänen teoksensa eivät ole kolahtaneet minuun, ja jonkun olen jättänyt kesken. Antautuminen on minun listallani hänen huipputeoksiaan, vaikka ei välttämättä sanataiteen näkökulmasta. Uskon, että tästä kirjasta on iloa ja apua hyvin sekalaiselle seurakunnalle. Missään nimessä en mainostaisi tätä itseapuoppaana, sillä kirja on paljon kriittisempi ja rakentavampi kuin mikään kaupallinen onnellisuusmanuaali, mutta se tarjoaa lupalapun oman polun etsimiseen ja liian tiukkojen haalareiden riisumiseen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirja lisää hyvinvointiasi”.