Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Evakkouden loppumaton perimä

img_1140Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Lupakirja omannäköiseen elämään

snellman-antautuminenOujeah, Anja Snellmanilta näyttää tulleen jopa kaksi uutta teosta viimeksi lukemani koskettavan Pääoman (2013) jälkeen! Viime yön unettomina tunteina tutustuin Antautumiseen (WSOY, 2015), ja samassa imussa olisi hyvä lukea myös Lähestyminen (WSOY, 2016), sillä molemmat teokset tuntuvat olevan kirjailijan psykoterapeuttisen opiskelun tuotoksia.

Kunnioitan Snellmania siitä, että hän on hankkinut itselleen uuden ammatin melko kypsässä iässä ja laajentanut toiminnan kenttäänsä huomattavasti. Vaikka Antautuminen on hyvin henkilökohtainen, proosarunon kaltainen teos, sen rivien välissä näkyy syvällinen perehtyminen psykiatrian ja neurologian uusiin tuuliin. Keskustelut erityisherkkyydestä voidaan Suomessa edelleen kategorisoida huuhaatieteiden ja rajatiedon alueille, vaikka Highly Sensitive Person lienee USA:ssa jo kelpo diagnoosi. Kyseessä ei ole vamma, sairaus, vaan syntyperäinen ominaisuus, jonka kanssa on opittava elämään.

Snellmanin päähenkilö Anu/Anja kokee koulukiusaamista sosiaalisen kömpelyytensä vuoksi. 60-70-lukujen vaihteessa kirjanoppinut psykiatrin poika osaa jo haukkua häntä Aspergeriksi – itse olen kyseisen termin oppinut vasta 1990-luvulla. Snellmanilla erityisyys ei kuitenkaan esiintynyt tyypillisen Aspergerin syndroomasta kärsivän lailla: hänellä ei esimerkiksi ole ollut pakkomielteenomaisia kiinnostuksen kohteita, paitsi ehkä kirjoittaminen ja kirjallisuus. Erityisherkkyys on ilmennyt enemmän sosiaalisina pelkoina ja uupumisena sosiaalisissa tilanteissa, haluna paeta Humhum-maahan. Vasta kuusikymppisenä hän onnistuu kirjoittamaan itselleen lupakirjan olla menemättä ruuhkaisiin automarketteihin. Ylipäänsä teoksen pääteemana on vapautuminen ns. ”normaalielämän” kahleista.

Tunnistan kirjasta niin paljon itseäni, että nauran partaani. Tosin kaikki tuntemani lapset ovat olleet erityisiä, kaikilla on taatusti ollut pelkoja ja sosiaalisia rajoitteita, omituisia mieltymyksiä. Muistan omasta varhaislapsuudestani erityisesti aistiherkkyyden ja siihen liittyvät pelot ja inhot. Pelkäsin mm. pölynimuria kuten koiranpennut, voimakkaita hajuja (järkyttävimmät olivat visiitit navettaan ja sikalaan) enkä voinut sietää kurahousujen käyttöä, jota vastaan kapinoin niin pitkään, että hoitotädit antoivat periksi. Snellman antaa myös lukijalleen luvan piirtää oman ihmiseksi kasvunsa karttaa, tapahtuipa se sanallisesti, kuvallisesti tai minkä tahansa muun median kautta.

Jossain vaiheessa kyllästyin kappaleiden listanomaisiin otsikointeihin, kuten ”UjohippiErikoisuudentavoittelijaHyypiöFriikki”, vaikka tämän tyyppiset nimeämiset ovat tulleet tutuiksi Snellmanin aiemmistakin teoksista. Hän ilmeisesti tavoittelee jonkinlaista automaattikirjoituksen tai -puheen tilaa, joka lasten ja nuorten päiväkirjoissa ja lappusissa voisi näyttäytyä noin. Kielellisesti nuo listat ovat humoristisen huikeita, mutta vievätkö ne tekstiä olennaisesti eteenpäin, siitä voi olla montaa mieltä.

Snellman on kertonut haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa samasta aiheesta humoristisemman teoksen. Itse löysin tästäkin valtavasti voimaannuttavaa huumoria, joista ehdottomasti osuvin oli heitto ”toisen polven evakkoudesta”, joka voisi tuottaa ”alkavan slaavilaisen melankolian” diagnoosin. Hauskuttava titteli oli myös PunkinPapitar, jollaisena en itse kirjailijahahmoa muista, koska olin Sonja O:n ilmestymisen aikaan liian nuori seuraamaan kirjallisuuskeskusteluja. Punkin papittaren linnoittautuminen Ylioppilastalon nurkkaloosiin nuoren tohtori-Maran kanssa kaatamaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonia oli myös hehkeän itseironinen episodi – missiona oli saada ”änkyrät” ja ”tuhnut” ulos koloistaan osoittamaan surkeutensa. Tiettyjen tuokiokuvien vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikka lukija ei olisi niin kiinnostunut mielenterveydestä.

Kirja muuttuu raskaasta syväanalyysista elämäniloiseksi tulitukseksi loppua kohti. Varsinkin kuvaukset matkoista Kreetalle ja Intiaan nostattivat tunnelmaa. Kultaisen Perheen uhka hajota on myös loppua kohti todellinen pelko, sillä kertoja kokee syyllisyyttä siitä, etteivät lapset automaattisesti rakastu äidin uuteen kumppaniin. ”Eronneiden ja karanneiden” taiteilijoiden liitto ei tässä esiinny auvoisana shangri-lana, vaan kipeänä kasvun paikkana, kun pariskunta luimuilee lapsiltaan ja lähipiiriltään pitkillä koiralenkeillä.

Olen fanittanut Anja Snellmania yli 20 vuoden ajan, mutta läheskään kaikki hänen teoksensa eivät ole kolahtaneet minuun, ja jonkun olen jättänyt kesken. Antautuminen on minun listallani hänen huipputeoksiaan, vaikka ei välttämättä sanataiteen näkökulmasta. Uskon, että tästä kirjasta on iloa ja apua hyvin sekalaiselle seurakunnalle. Missään nimessä en mainostaisi tätä itseapuoppaana, sillä kirja on paljon kriittisempi ja rakentavampi kuin mikään kaupallinen onnellisuusmanuaali, mutta se tarjoaa lupalapun oman polun etsimiseen ja liian tiukkojen haalareiden riisumiseen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirja lisää hyvinvointiasi”.

Taksidermiaa Teksasissa

IMG_0542[1]Jenny Lawson on tunnettu amerikkalainen bloggari, jonka mielenterveyttä ja perhe-elämää käsittelevä blogi nousi suureen suosioon rehellisyytensä ja epätäydellisyytensä vuoksi. Lawson (s. 1973) on julkkisbloggariksi melko iäkäs, ja on tehnyt ennen julkisuutta pitkän ja tylsähkön uran yritysten ja yhteisöjen henkilöstönhallinnassa. Hänen elämäänsä on lapsuudesta saakka varjostanut ahdistuneisuus ja sosiaalisten tilanteiden pelko.

Teos Let’s Pretend This Never Happened (Picador, 2012) on postmoderni omaelämäkerta, jossa sosiaalisen median vaikutus kerronnan muotoon on merkittävä. Teosta voisi lukea sarjana blogitekstejä, vaikka se luultavasti onkin kirjoitettu ainakin osittain blogin ulkopuolella. Siinä viitataan jatkuvasti kustannustoimittajan sietokykyyn ja huumorintajuun, joka selvästi on rajallinen, kun kirjailijana on lyhytjänteinen ja neuroottinen mielenterveyskuntoutuja. Iso osa teksteistä on kirjoitettu keskustelumuodossa, jotka voisi esittää erillisinä sketseinä.

En olisi ehkä jaksanut lukea tätä kirjaa, ellei Lawson olisi ollut ikätoverini. Minun oli helppo samastua nuoreen Jennyyn, koska popkulttuuriset viittaukset olivat muutamia tv-ohjelmia lukuunottamatta tuttuja. Flashdance-tyyliset säärystimet ja Swatch-kellot eivät kuitenkaan ole köyhän perheen kasvatille itsestäänselvyyksiä, vaan hän joutuu taistelemaan tullakseen edes jollain tasolla sosiaalisesti hyväksytyksi. Jennyn vanhemmat elävät omassa, eristyneessä todellisuudessaan, jossa vesikatkokset ovat normaalia arkipäivää ja jossa eläinten täyttäminen riittää viihteeksi. Vanhemmat eivät koskaan ymmärrä, kuinka syrjäytyneiksi tyttäret tuntevat olonsa koulussa, sillä he eivät itse koe olevansa köyhiä.

Suuri osa teoksen komiikasta liittyy vanhempien ja lasten muuttuvaan suhteeseen. Jennyn napanuora outoihin vanhempiinsa ei koskaan katkea, vaan hän jää asumaan läntiseen Teksasiin lyhyitä poissaoloja laskematta. Isän tapa ”ilahduttaa” lapsiaan ja lapsenlapsiaan mitä kummallisimmilla eläimillä, elävillä ja kuolleilla, nousee keskeiseksi teemaksi. Esimerkiksi hirven teurastaminen ja lihan peseminen letkulla keittiössä kuulostaa extreme-urheilulta. Pienelle Jennylle taas sellaisten tv-sarjojen kuin Cosby Show’n kokkauskohtaukset eivät tunnu todellisilta, koska niissä ei roiskita verta keittiön seinille. Lopulta isä heittäytyy täyspäiväiseksi eläinten täyttäjäksi, jonka liike toimii kotoa käsin.

Jenny kasvaa yhteisössään outona lintuna, jolla ei ole ainuttakaan tyttökaveria. Kylän pahojen poikien kanssa hän pääsee kokeilemaan huumeita, mutta huumeetkaan eivät tuo helpotusta krooniseen ahdistukseen, pikemminkin ne pahentavat oireita. Collegessa hän tarrautuu ensimmäiseen poikaystäväänsä Victoriin, jonka kanssa naimisiinmeno tulee piankin ajankohtaiseksi, tuleehan Victor konservatiivisesta republikaaniperheestä. Avioliitto kestää läpi rankkojenkin aikojen, ja Jenny vihdoin Victorin tukemana pääsee terapiaan. Victor myös tukee häntä uusissa sosiaalisissa haasteissa: bloggaajana Jenny ylittää itsensä lähtiessään viininmaistelumiittiin, johon osallistuu pelkästään naisia. Jennylle neljä päivää ventovieraiden keskellä vieraassa osavaltiossa on uskomaton haaste, samoin tyttökavereiden hankkiminen. Hän kuitenkin onnistuu tehtävässään, ja palaa kotiin tyytyväisenä.

Kirjan brittipainosta kannessa suosittelee Caitlin Moran, joka myös kirjoitti humoristiset muistelmat köyhästä lapsuudesta. Näin minusta tuli tyttö (S&S, 2015) kertoo aiemmasta irtiotosta työväenluokkaisesta kulttuurista, kun taas Jenny Lawson ei koskaan jätä juuriaan. Huumorissa on paljon samaa, tosin Jennyn perhe tuntuu astetta eksentrisemmältä, varsinkin kun hulluuden syynä ei siinä ole ryyppääminen eikä rikkinäiset ihmissuhteet. Naiseuden ja keskiluokkaisen kunnollisuuden myyttejä tässä kaadetaan reippaalla kädellä, ja annetaan toivoa epätyypilliselle luovuudelle. Yhdysvaltojen kokoisessa maassa tuntuu olevan enemmän tilaa kirjailijoille, jotka eivät kykene itsensä brändäämiseen ja joiden on aika ajoin jopa hankalaa poistua residenssistään. Blogikulttuurillakin on taatusti ollut demokratisoiva vaikutus kansan lukemisen tapoihin. Uskoisin, että kirja voimaannuttaa kaikkia sosiaalisista peloista kärsiviä, mutta erityisesti ujoja bloggareita, joiden elämiin kuuluu olennaisena osana ystävät, joita ei olla kasvokkain kohdattu.

Laudaturennätyksestä Netflix-äitiyteen

imageViime viikolla vietin pari tuntia aurinkoa paossa Kämmenniemen kirjastossa, ja siellä luin sujuvasti pomppien Pauliina Vanhatalon omaelämäkerrallista teosta Keskivaikea vuosi (S&S, 2016). Teoksesta olen kuullutkin jo paljon, ja itseäni siinä kiinnosti erityisesti kirjoittamiseen liittyvät kysymykset. Masennuksesta olen lukenut liikaakin. Paras masennuksesta kertova kirja on Julia Kristevan Musta aurinko, ja sen jälkeen en ole tarvinnut toista tietokirjaa aiheesta. Nyt tosin opiskelen kesäkursseilla mielenterveyskysymyksiä, joten masennuskirjojen lukeminen on jopa hyödyllistä. Ehdin jo käyttääkin tätä kirjaa yhdessä tehtävässä.

Vanhatalo on tullut minulle äskettäin tutuksi chicklit-kirjailija Veera Vaahterana, ja tässä teoksessa hän kirjoittaa koskettavasti syistä, miksi hän päätyi jakamaan kirjallisen uransa vakavampaan fiktioon ja viihteeseen. Veera Vaahteran alter ego syntyi masennuksen vuoksi, sillä hän oli uuvuttanut itsensä valitsemalla henkisesti raskaita teemoja. Hän halusi masennuksenkin keskellä kirjoittaa, mutta ei kyennyt jatkamaan  vanhoissa syvissä vesissä.

Vanhatalo meni psykiatrille hakemaan diagnoosia, jotta pääsisi haluamaansa taiteilijoille tarkoitettuun kuntoutukseen. Hän käveli vastaanotolta kädessään vakavampi diagnoosi kuin mihin hän oli varautunut. Masennusvuoden aikana diagnoosi vaihtui keskivaikeasta vakavaan. Hän vietti pitkiä aikoja sängyssä Netflixin parissa, ja lasten hoito jäi pääasiassa hänen miehelleen.  Tarinassa avioliiton vakaus oli pelastusrengas. Yksinhuoltajana hän olisi varmasti menettänyt lastensa huoltajuuden.

Vanhatalo oli nuorena tottunut helppoon menestykseen. Hän teki aikanaan yo-kirjoitusten laudaturennätyksen ja valmistui yliopistostakin kolmessa vuodessa. Oma asuntokin hänellä oli jo 24-vuotiaana. Olen itsekin miettinyt, altistaako asioiden liian helppo saaminen masennukselle. Oma tarinani ei ole ollut näin nousujohteinen, mutta jaan Vanhatalon kanssa tietynlaisen nopeuden. Kun suorittaa oman elämänsä maratonia 24/7, on todennäköistä, että romahdus tapahtuu jossain vaiheessa. Satumaisella menestyksellä on aina varjopuolensa.

imageVanhatalon sairauskertomus on melko tavallinen, eikä teos anna tiedollisesti paljoa uutta mielenterveydestä kiinnostuneille. Sen sijaan taiteellisesta itseilmaisusta ja luovuudesta se avaa kiinnostavia näkökulmia. Itse olen kokenut, ettei luovuus yleensä ole mahdollista ilman jonkunlaista maniaa, oman terveyden ja muiden tarpeiden laiminlyöntiä. Itse en ainakaan pysty kirjoittamaan hyvin, ellen istu 12 tuntia putkeen koneella. Rankka keskittyminen vaatii taas välillä rankkoja huveja. Tässä Vanhatalo kokee, ettei hän enää voi osallistua taiteilijaelämään, koska hänellä on dosetti. Sairaus on johtanut moniin luopumisiin, mutta onneksi kirjoittamisesta hän ei joutunut luopumaan.

Itse jouduin luopumaan tutkijan työstä, koska pääni ei enää kestänyt tieteellisen kirjoittamisen kurinalaisuutta. Toivoin, että ura kirjailijana olisi vihdoin auennut, mutta ylenpalttinen aika te-toimiston apurahalla ei ole tehnyt kirjoittamiselleni ihmeitä. Tavoitteenani on vain julkaista se ensimmäinen romaani, en enää haaveile kirjailijan urasta. Monilla ihmisillä taiteellinen lahjakkuus ei olekaan suoraviivaista, vaan he voivat olla vähän lahjakkaita monella alalla. Itse olen kokenut tämän turhauttavana ja masentavana. Siksi suuntaankin nyt sosiaalialalle, jossa toivon mukaan saan käyttää luovuuttani muiden innostamiseen. On nimittäin palkitsevampaa esimerkiksi järjestää onnistunut taidetapahtuma kuin julkaista huonosti myyvä proosateos. Kaikki sellainen taide, josta saa välitöntä palautetta, on ollut itselleni mieluisinta.

Vanhatalon tapauksessa kirjallinen lahjakkuus on ilmiselvää, mutta samalla herkästi tuntevana ihmisenä hän on joutunut tekemään kompromisseja teemojensa valinnassa. Tuotteliaana ihmisenä hän voi kirjoittaa kahdella nimellä ja eri genreissä. Itse pidän Veera Vaahteran nimellä julkaistuista chicklit-teoksista, mutta havaitsin niistä sen emotionaalisen samastumisen ongelman, josta hän tässä teoksessa kertoo avoimesti. Veera Vaahteran seurassa minulla on hieman steriili ja miellyttämisenhaluinen olo. Kirjat ovat meneviä ja hauskoja, mutta en koe niistä nauttiessani edes lukevani kirjaa. Ja tällaisiakin kirjoja tarvitaan.

Vanhatalon viimeisintä romaania lukiessani taas koin oivalluksia, vahvaa samastumista ja syviä tunne-elämyksiä. Onko sitten niin, että tällaisilla taide-elämyksillä ei voi tulla toimeen, vaan kirjailijan on alitettava itsensä tuottamalla harmitonta hupaa kiireisille ja väsyneille aivoille?

Kirjallinen hyvästijättö siskolle

lataus (5)Kaamoskirjojen etsinnässä olen nyt rastilla neljä. E-kirjasto tarjosi minulle Anna-Leena Härkösen teoksen Loppuunkäsitelty (Otava, 2005), jota en ole aikanaan rekisteröinyt millään muotoa. 2000-luvun alkupuoliskolla minulla ei ollut aikaa kotimaiselle kirjallisuudelle; jos luin fiktiota, se liittyi jotenkin tutkimuksiini. En luultavasti lukenut paljoa naistenlehtiäkään, jossa uskoisin teoksen aiheen tulleen esille.

Anna-Leena Härkösen pikkusisko Kirsti eli Killi lähti tästä maailmasta oman käden kautta joulukuussa 2003. Surutyö oli Härköselle todellinen pysähtymisen paikka, jonka aikana hän kirjoitti päiväkirjaa tai pitkää kirjettä kuolleelle siskolleen. Lopputulos on häikäisevän intiimi, suorapuheinen elegia herkälle sielulle, jonka sairauden luonnetta kukaan ei hänen elinaikanaan täysin rekisteröinyt. Kirsti oli kuollessaan 31-vuotias ja oli jo ehtinyt aikaansaada paljon. Hän oli muusikko ja ihmisoikeusaktivisti, jonka sydäntä lähellä oli Turkin ja erityisesti Turkin kurdien tilanne. Kirsti oli juuri julkaisemassa ensimmäistä kirjaansa, Kunniallisen naisen taakka (LIKE, 2004), jonka takana oli monia tutkimusmatkoja ja projektityötä väkivaltaa kokeneiden naisten parissa. Herkälle taiteilijalle ihmisoikeustaistelu oli kuitenkin raadollista, hän todennäköisesti poltti itsensä loppuun työnsä äärellä.

Loppuunkäsitelty avaa itsemurhan tehneen lähipiirin tuskaa monelta kantilta. Suru koskettaa tässä vanhoja vanhempia, sisaruksia ja poikaystävää, joka oli nähnyt rakastettunsa viimeiset päivät ja viikot arvaamatta mitään tämän aikeista. Kaikki tunsivat siskon masennuksen oireet ja olivat tukeneet häntä kuntoutumisessa, mutta kukaan ei osannut lukea itsetuhoisia ajatuksia. Härkönen avaa syyllisyydentunteen nyansseja suruprosessin eri vaiheissa – erityisesti kysymys siitä, millaiselta itsemurhakandidaatin uskotaan näyttävän ja kuinka hänen oletaan käyttäytyvän asettuu kyseenalaiseksi. Teos kysyy kriittisiä kysymyksiä avohoidosta ja sairaalahoitoon pääsystä – tässä siskolta on kerran evätty sairaalajakso siksi, että psykiatri piti häntä liian hyväkuntoisena. Jos aiheuttaa harmia ympäristölleen, voi päästä suljetulle osastolle, mutta itsetuhoisen potilaan on usein oltava fyysisesti todella heikossa kunnossa ennen kuin sairaalapaikka järjestyy. Ja jos hoitoon pääsy on ollut näin nihkeää 2000-luvun alussa, voitte hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa se on nykyään.

Tällä viikolla on keskusteltu maailman tapahtumien suremisesta ja kysymyksestä, miksi eurooppalaiset heräävät suremaan terrorismia vain, kun isku kohdistuu eurooppalaiseen metropoliin. Hyytävällä tavalla tämäkin teos sivuaa kysymystä, sillä Härkönen muistelee yhteisiä matkoja siskonsa kanssa. Pariisin matka Killin nuoruudessa oli ollut eeppinen, mutta koska teos on kirjoitettu Madridin junapommi-iskujen jälkimainingissa, Härkönen toteaa: ”Matkailusta on tulossa extreme-laji. Pariisiin menokin voi olla typerä teko lähitulevaisuudessa.” Kuinka terrori-iskut vaikuttavatkaan masennukseen taipuvaisiin ihmisiin, ja kuinka maailmantuska tuntemattomien pahantekijöiden aiheuttamista verilöylyistä voikaan ajaa monia kuilun partaalle? Yksityinen ja julkinen suru ovat erilaisia prosesseja, mutta herkille mielille esimerkiksi terrorismin uhrien sureminenkin voi olla kovin raskasta – varsinkin näin kaamosaikaan.

En ole lukenut Härkösen koko tuotantoa, mutta lukemistani teoksista tämä tuntuu ehdottomasti läheisimmältä. Pidin tästä jopa enemmän kuin Häräntappoaseesta, jonka olen ahminut teini-ikäisenä. Sain teoksesta myös monia lukuvinkkejä ”unohtuneista” kirjoista – esimerkiksi Julia Kristevan Musta aurinko pitäisi lukea uudelleen, koska en sitä nuorempana täysin ymmärtänyt. Kuolleen siskon kirjaston kirjojen palautuskin riipaisi syvältä, mutta hyvällä tavalla. Toivon, ettei kenenkään blogini lukijan tarvitse joutua tilanteeseen, jossa käydään läpi itsemurhan tehneen jäämistöä etsien sieltä vinkkejä menneestä hädästä. Silti jos joku on joutunut vastaavaan tilanteeseen, uskoisin tämän teoksen toimivan vertaistukena.

Teos ei kuitenkaan tuntunut pelkältä terapiakirjalta, vaan se on kaunokirjallisesti pysäyttävä. Lyhyet lauseet ja intiimi sinä-muotoinen puhuttelu loivat tunteen siskon läsnäolosta. Uskon asioitakin käsitellään kiinnostavalla tavalla. Synkkyyden keskeltä pilkahtelee elämänilo ja kaiken jatkuvuus, joka esiintyy vahvimpana kirjailijan suhteessa poikaansa. Tädin poismenon selittäminen päiväkoti-ikäiselle ei kuitenkaan ole ollut helppo tehtävä.

Tämän kirjan lukeneena voisin seuraavaksi olla kiinnostunut Anja Snellmanin teoksesta Pääoma (2013), joka ei käsittele itsemurhaa, mutta kertoo myös kirjailijan erilaisesta siskosta. Snellmaniin ja Härköseen minulla on ollut ristiriitainen suhde lukijana, mutta koen myös saaneeni molemmilta paljon. Monipuolisten kirjailijoiden kaikki teokset eivät voi kolahtaa kaikkiin. Härkösestä pidän selvästi vakavien asioiden käsittelijänä enemmän kuin komediennenä. Ehkä vastaavasti odottaisin Snellmanilta enemmän huumoria.

Elämänmakuisesti kuolemanvietistä

Kourallinen tabujaKolmas rasti kaamoskirjojen löytöretkelläni on vaihteeksi tietokirja. Teoksen aihepiiri, itsemurhaa kokeilleiden ja heidän omaistensa tarinat, ovat olleet hidasta, mutta tärkeää luettavaa. Luen tämän tyyppistä kirjallisuutta todella harvoin, sillä koen mielen järkkymistä käsittelevät tosi tarinat usein ahdistavammiksi kuin fiktion.

Katariina Vuori ja Jonna Pulkkinen ovat haastatelleet suomalaisia selviytyjiä teoksessa Kourallinen tabuja – kertomuksia itsemurhasta (Atena, Jyväskylä 2014).  Haastateltavat eivät tosiaankaan ole homogeeninen ryhmä, vaan teoksen tarkoituksena on varmaan ollutkin löytää hyvin erilaisista taustoista ponnistavia ihmisiä. Kirjailijat ovat muokanneet haastattelujen pohjalta anonyymit tarinat, joista pystyy tunnistamaan vain henkilön iän ja sukupuolen. Moni haastateltavista on kamppaillut mielenterveyden ongelmien kanssa nuoresta iästä saakka, ja monella on suvussa ainakin yksi, ellei useampi itsemurhan tehnyt. Teoksen päällimmäisenä viestinä oli vakavan masennuksen periytyvyys ja siihen johtavat psykososiaaliset tekijät. Noin puolessa tarinoista itsemurhaa yrittävillä oli ollut itsetuhoisia vanhempia. Tietoisuus riskialttiudesta ei ole koskaan pahasta, vaikkakin omien vanhempien tarinoissa vellominen voi joskus tarpeettomasti pahentaa omaa oloa. Teos herättääkin lukijoita katsomaan uudelleen oman lähipiirinsä tapoja ja taipumuksia – eikö esimerkiksi jatkuva humalahakuinen juominen ja sen aiheuttama sekoilu ole perin pohjin itsetuhoista käyttäytymistä, vaikka juomarilla olisikin iltojensa aikana hauskaa?

Teos ei kuitenkaan ole ensisijaisesti analyysi suomalaisesta juomisesta – tässä alkoholismia käsitellään masennuksen sivuoireena, eikä toisin päin. Moni haastatelluista ei ole harrastanut humalahakuista juomista lainkaan, ja muutamilla on myös syvästi uskonnollinen tausta. Lapsuuden aikaisten traumojen, kuten seksuaalisen hyväksikäytön, ja koulukiusaamisen jättämät jäljet ovat muuttaneet monen persoonaa pysyvästi niin, että itsenäinen asuminen, opiskelu tai työssäkäynti ei enää suju. Monilla teoksen selviytyjillä on traumakokemuksen jäljiltä jakaantunut persoonallisuushäiriö niin, että joku sivupersoonista ”houkuttelee” itsetuhoisiin ajatuksiin. Tapaamme kilttejä perheenäitejä, jotka nappailevat yliannostuksen lääkkeitä perhejuhlien aikana tai rennon koti-illan aikana sipsikulhoon kätkettynä ”tv-mixinä”. Monissa tarinoista impulssi vahingoittaa itseä lähtee salakavalasti, eli kaikki informantit eivät ole hautoneet itsemurhaa vuosikausia ennen ensimmäistä yritystä.

Opinko teoksesta jotain uutta? Koin, että teoksessa oli monia aiheellisia hätähuutoja palvelujen leikkaamista vastaan. Tässä on kertomuksia surkeasti epäonnistuneesta avohoidosta, kun verbaalisesti lahjakas henkilö on päästetty sairaalasta liian aikaisin. Jotenkin teoksesta jäi olo, että ihminen ei saa olla liian puhelias tai sosiaalinen, jotta menisi läpi aidosti apua tarvitsevana – että ”kunnon” itsemurhakandidaatti olisi melkein vegetatiivisessa tilassa, ja että vain tällaisia tapauksia hoidetaan sairaalassa. Teoksessa oli enemmän positiivista kuin negatiivista sanottavaa sairaalahoidosta, joten koin sen olevan puheenvuoro laajemman akuuttivaiheen sairaalahoidon –  ja myös suljettujen osastojen – puolesta.

Todella monet itsemurhasta selviytyneet purkavat tuntojaan runoja kirjoittamalla, ja toiseksi suosituin terapiamuoto on käsityöt. Sosiaalisten tilojen ja kohtaamispaikkojen merkitys on suuri – on tärkeää löytää esimerkiksi klubitalo, jonne voi mennä, vaikka ei olisi käynyt suihkussa. Moni löytää tukea joogasta ja muista henkisistä riennoista, tosin samalla he varoittavat liian syvästä tai ankarasta uskonnollisuudesta.

Pienten lasten äitien sairastumistarinat olivat hurjimpia, sillä ne kertoivat omaa karua tarinaansa ”hyvän äidin” myytistä ja myös lasten huostaanoton stigmasta. Kaikki itsemurhaa yrittäneet eivät tässä kuitenkaan menettäneet lapsiaan, vaan moni oli pystynyt jatkamaan normaalia perhe-elämää ja tukemaan myös omia nuoriaan vastaavissa kipukohdissa.

Järkevin ajatus itsemurhasta tuli 51-vuotiaalta mieheltä, joka kuvasi kokemustaan näin: ”Tietoisuus itsemurhan mahdollisuudesta on ollut kävelykeppi, jota ei ole tarvinnut käyttää, mutta joka kuitenkin oli olemassa.” Eli tässä henkilö oli onnistunut kääntämään synkät ajatuksensa voimavaraksi. Monet haastateltavista luonnehtivat itseään kontrollifriikeiksi ihmisiksi, jotka haluavat myös päättää omasta kuolinpäivästään. Tällaisesta ajattelusta poisoppiminen onkin itsetuhoisuuteen taipuvaisille usein elämänmittainen kilvoittelu.

Teos on erittäin ajankohtainen tänään, ja toivonkin sitä luettavan ääneen barrikadeilla sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta – kertoohan se myös paljon köyhyydestä, työttömyydestä ja syrjäytymisestä maassa, jonka terveyserot ovat Euroopan kärkijoukossa.