Niemien ja lahtien asukkaista

Teos: Kipeät sielut. Hulluuden historiaa Suomessa. (Gaudeamus, 2013)

Äänikirjan lukija: Ari-Matti Hedman

Viime aikoina keskittymiseni tietokirjoihin on ollut huteraa, mutta usein päädyn silti lukemaan varsinkin mielenterveysaiheisia teoksia. Petteri Pietikäisen Kipeät sielut oli minulla tällä viikolla unikirjana, mutta tämä laaja ja tematiikaltaan painava teos olisi ansainnut lukusessioita kirjastossa muistiinpanovälineiden äärellä. Teoksen alusta jaksoinkin kirjoitella omia nootteja, mutta valtaosa tästä historiikista meni kuullun ymmärtämisen harjoitteena.

Kyseessä on siis 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin keskittyvä mieisairaalahistoriikki, joka keskittyy Nokian Pitkäniemen ja Oulun piirimielisairaalan arkistojen antiin. Pietikäisen työn keskiössä ovat valikoidut potilaskertomukset, joiden uudelleenkerronnassa on pyritty henkilöiden tunnistamattomuuteen. Tämä on tutkimuseettisesti tärkeää silloinkin, kun potilaat ovat jo kuolleet. Varsinkin nimiä ja kotipaikkakuntia on muutettu, mutta ammattien ja muun henkilöhistorian suhteen pysytään alkuperäisessä kertomuksessa.

Keskityn arviossani Pitkäniemen osuuksiin, koska tuo sairaalaympäristö on minulle tamperelaisena todellisin. Tärkeää on kuitenkin huomata, että 1900-luvun alussa Pitkäniemeen tuotiin potilaita ympäri maata. Aika paljon opin jo sen insitutionaalisesta historiasta Susan Heikkisen teoksesta Pullopostia Seilin saarelta, mutta tässä mennään syvemmälle potilaiden diagnostiikkaan ja psykiatrian aatehistoriaan.

Eniten koin oppivani uutta vuoden 1918 tapahtumista, ja niiden vaikutuksesta kansan mielenterveyteen. Pitkäniemi toimi myös kansalaissodan aikana Punaisen Ristin kenttäsairaalana, ja aatteelliset ristiriidat kuormittivat henkilökunnan välejä. Ennen sotaa ja sodan aikana sairaalan hoitajissa oli paljon punaisten kannatusta, he olivat järjestäytyneitä ammattiliittoon ja olivat onnistuneet järjestämään työvuorojaan 8 tunnin mittaisiksi. Sodan jälkeen suuri osa hoitohenkilökunnasta erotettiin, ja valkoiset lääkärit kirjoittivat pitkään punakapinallisuudesta psykopatologisin käsittein.

Toki Pitkäniemessä hoidettiin samaan aikaan niin punaisia kuin valkoisia kuin potilaita, eikä kaikilla sodan vuoksi ”säikähtäneillä” ollut vahvaa poliittista vakaumusta. Merkittävää on niiden potilaiden määrä, jotka eivät itse osallistuneet taisteluihin, mutta joutuivat olosuhteiden pakosta niiden silminnäkijäksi.

Toinen keskeinen teema Suomen hulluuden historiassa on uskonnollisuus, ja herätysliikkeiden vaikutus varsinkin maalla asuvien, vähän kouluja käyneiden mieliin. Kirjassa todistetaan useita uskonnollisia psykooseja, ja käydään läpi lääkärien kirjoituksia aiheesta. Lääkärien parissa oli tyypillistä varoitella kansaa liiallisen uskonnollisuuden haittavaikutuksista, sillä kaikki maailmanlopun ennustajat eivät koskaan parantuneet harhoistaan. Nämä osuudet resonoivat omassa nykyisyydessäni, sillä lopunaikojen ennustuksilla ja pedonmerkkien tulkinnalla on taas uutta nostetta faktojenjälkeisessä mediamaailmassa. Onkin kiinnostavaa spekuloida sillä, miten vuodet 2020-1 asettuvat tulevaisuudessa hulluuden historiankirjoitukseen. Miten muistetaan esimerkiksi niitä, jotka odottelivat USA:n armeijan teloituskoneita saapuviksi Pirkkalan lentoasemalle, vain kivenheiton päähän Pitkästäniemestä?

Kolmas keskeinen teema liittyy seksuaalisuuteen. Homoseksuaalisuuden patologisointi suomalaisessa lääketieteessä ajoittui toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta Pietikäinen ei löydä potilashistorioista monia tapauksia, jotka olisivat joutuneet sairaalaan pelkän seksuaalisuutensa vuoksi. Tämä johtunee siitä, että vakavasti sairaita potilaita oli riittävästi, eikä suomalaisissa agraariyhteisöissä oltu perinteisesti kummaksuttu oletetun sukupuoliroolin vastaista käytöstä tai ulkomuotoa.

Pietikäisen ote historioitsijana on ammattimaisen kiihkoton, mutta tästä huolimatta luvut, joissa käsitellään pakkohoitokeinoja, sähköhokkihoitoa ja lobotomiaa menivät minulla liikaa tunteisiin. En myöskään pystynyt ahmimaan teosta pitkinä jaksoina, vaan tunnin-parin sessiot olivat riittäviä.

Tämä on sen kaliiberin teos, että palaisin halusta tenttiä sitä johonkin opintokokonaisuuteen. Toivoisin sen herättävän kiinnostusta ei pelkästään humanisteissa ja yhteiskuntatieteilijöissä, vaan varsinkin hoitoalan ammattilaisissa. Itse koin saavani tästä ideoita myös luovaan kirjoittamiseen, eli luultavimmin palaan teokseen uudelleen paperikirjana.

Perhe ei puhu diagnoosin kieltä

Teos: Emmi Pesonen: Maailman kaunein sana. (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Mirjami Pesonen

Syksyn kotimaisista kirjauutuuksista toiseksi tuttavuudeksi pompahti Emmi Pesosen esikoisromaani Maailman kaunein sana. Teos lupaa kansitekstissä reipasta menoa helsinkiläisen uusperheen hippibussin kyydissä. Kannen kuvitus on kaunis, ja antaa kepeän chicklit-vaikutelman.

Kovin kepeästä teoksesta ei kuitenkaan ole kyse, eikä chicklit ole ensimmäinen kategoria, johon teoksen naulaisin. Toki tarinan kertoja, 29-vuotias Amanda on alkuasetelman sinkkuudessaan ja kaupunkilaisuudessaan melko tyypillinen naisviihteen kokijasubjekti. Amanda nauttii elämästään kulttuuritoimittajana, vaikka hän ei elantoa kutsumustyöstään saakaan. Taloutta paikatakseen hän toimii tarjoilijana trendikkäässä kantakaupungin vegaaniravintolassa.

Onnekkaiden sattumusten summana Amandan elämään tulee perheellinen mies Onni, joka ei elä ruuhkavuosiaan totutun kaavan mukaan. Neljän lapsen vuoroviikkoisä ehtii haaveilla, kehitellä taianomaisia kylpyrituaaleja ja kokkailla teemaväriaterioita uudelle rakkaalleen. Alussa Onnin lapset ovat vain satuolentoja, jotka jättävät runollisia jälkiään miehen kaoottiseen taloon. Amanda itse ei haaveile perheen perustamisesta, mutta miehen boheemi elämäntapa vetää hänet mukaansa rakkaudentäyteiseen kuplaan.

Romaanin aika-akseli on noin vuoden mittainen, ja tähän vuoteen ehtiikin mahtua hurjia. Emmi sitoutuu uuteen poikaystäväänsä salamavauhtia, ja joutuu tilanteeseen, joka tuntuu aloittelevasta äitipuolesta yli-inhimilliseltä. Välillä liikutaan takaumien kautta Emmin lapsuuteen ja nuoruuteen, jonka katkaisi äidin kuolema. Kovin hyvin ei mene Emmin eläköityneellä viljelijäisälläkään, johon naisella on etääntyvä suhde. Kuitenkin isä vähän piristyy, ja saapuu lainalapsenlapsia katsomaankin suurten ruokakuormien kanssa.

Romaanin keskeinen teema on vanhemmuus silloin, kun kärsitään vaikeasta mielenterveyden häiriöstä. Missä raja vedetään boheemiuden ja sairauden välillä? Kuinka paljon vastuuta voi lykätä vanhemmille lapsille tai uudelle heilalle? Onko ns. terveellä vanhemmalla tällöin ainoa sananvalta lasten asumisen järjestelyistä?

Teoksen Amanda kiintyy Onnin lapsiin nopeasti sinä aikana, kun tämä on mielisairaalassa. Hyvin nopeasti hän myös alkaa puhua lapsista ominaan. Tämä luonnistuu siksi, että lasten äiti on perustamassa toista uusperhettä ranskalaisen miehen kanssa Pariisissa. Äidin mielenterveyttä ei ole tutkittu, mutta kovin stabiililta ei hänkään vaikuta, vaikka on taitavampi siivouspuuhissa. Onnin kodin sotkuja kirjassa kuvataan niin antaumuksella, että siinä olisi voinut olla tiivistämisen paikka.

Kirjan äiti on miestään vanhempi, ammatillisesti edistyneempi, mutta itsekkään ja laskelmoivan oloinen. Hän on kuitenkin mennyt tekemään neljä lasta bipolaarisen miehen kanssa. Ehkä hämmentävä tekijä romaanin asetelmassa olikin lapsiluku. Muutenkin tämä ex-pariskunta tuntui aikaansaavalta, vaikka ei aina rakentavassa merkityksessä.

Romaani kosketti minua omakohtaisesti, vaikka en enää ole tässä elämänvaiheessa. Varsinkin Onnin kodin sotkujen kuvaus oli kuin omastani, jos sossun perhetyö olisi ampaissut paikalle varoittamatta. Tällaiseen elämänhallinnan ongelmaan ei välttämättä tarvita edes diagnooseja. Teos myös kyseenalaistaa psykiatrian koodikieltä ansiokkaasti ja antaa toivoa kaikille, jotka sinnittelevät lapsiperhearjessa oman pään haasteiden lisäksi.

Romaanin kiitossanoista sain vaikutelman, että sitä olisi työstetty Kriittisen korkeakoulun  kirjoittajakurssilla. Muutenkin teos tuntuu loppuun saakka toimitetulta, monisyiseltä ja elämänmakuiselta kuvaukselta nykypäivän monimuotoisesta perheestä.

Suosittelen teosta muillekin kuin niille lukijoille, joilla on joku vastaava tilanne päällä. Ei tarvitse kuulua kolmikymppisten urbaanien hipstereiden heimoon pitääkseen tästä teoksesta. Teos voi koskettaa myös sellaisia isovanhempia, jotka käyvät uskollisesti siivoamassa perheellisten lastensa sotkuja. Sotkua voi tulla, vaikka ei tekisikään ympäripäissään villejä hevoskauppoja lapsivapaina viikkoina. Tämä teos haastaa meitä ymmärtämään omia ja toistemme sellaisia.

 

Luolamies supermarketissa

Teos: Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta (Aula&co, 2019)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Matt Haig on minulle uudehko kirjailijatuttavuus, ja olen lukenut häneltä aiemmin vain yhden teoksen, Kuinka aika pysäytetään. Romaani oli viihdyttävä ja oivaltava, mutta samalla liian nopeatempoinen ja pinnallinen makuuni, ja pohdin sitä lukiessani, oliko kirjailijalla mahdollisesti diagnosoitu keskittymishäiriö.

Nyt sain käsiini hänen uusimman bestsellerinsä, joka on pitkän esseen ja self-help-opuksen välimuoto. Kirja koskettaa varmasti meitä kaikkia, jotka kamppailemme vakavan someriippuvuuden kanssa. Kirjassa on paljon neuvoja ja vinkkejä listojen muodossa, joiden avulla lukija voi tarkistaa, kuinka syvällä riippuvuudessaan on menossa.

Minulla ei vielä mene yli tuntia päästäkseni ylös sängystä ennen aamun ensimmäisten somepäivitysten lukemista, kuten Haigilla ilmeisesti on joskus mennyt. Pidän kuitenkin puhelinta yöpöydällä tai sängyssä, varmuuden vuoksi. Luin tätäkin kirjaa tarkistaessa samalla some-tilannetta ainakin kaksikymmentä kertaa, ja kirja oli erittäin nopealukuinen. E-kirjojen lukeminen on muuttanut lukuasentojani dramaattisesti, enkä enää keskity kirjoihin kokonaisvaltaisesti kuten tein silloin, kun luin lähinnä painettuja teoksia.

Teos puhuttelee varmasti eniten meitä, joilla on ollut mielenterveydellisiä haasteita elämässämme. Väitän, että jokaisella meistä niitä on tai tulee olemaan, mutta mitä paremmassa asemassa olemme yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti, sitä helpompi ne on ohittaa. Haig itse sairastui vakavaan masennukseen ja paniikkihäiriöön jo nuorena, on ollut itsetuhoinen ja kärsinyt riippuvuuksista. Tällä kirjallaan hän näyttää eri ilmiöiden syy-seuraussuhteita, eli teos tarjoaa vertaistukea varsinkin ihmisille, jotka kamppailevat samaan aikaan useamman psyykkisen ongelman kanssa.

On todennäköistä, että monesta ongelmasta voi tervehtyä, jos parantaa tietoisuustaitojaan ja liikkuu enemmän luonnossa. Suurimman haasteen mielenterveydelle luo kaikkialla vaaniva kapitalismi, joka imee voimansa ihmisen taipumuksesta itsetyytymättömyyteen ja vertailuun muiden kanssa. Maailmassa on vielä olemassa kulttuurisia taskuja, joissa naiset eivät koe tarvetta varustaa itseään kymmenillä ryppyrasvoilla – ja tällaisia taskuja pidämme ”kehitysmaina”, vaikka niitä pitäisi kutsua ”edistysmaiksi”. Haig viittaa tässä Fidzin saariin, joilla syömishäiriöt havaittiin vasta 1990-luvulla, kun amerikkalaiset saippuaoopperat saapuivat sinne. Miksi annamme kaupallisten kauneusihanteiden tyhmentää meitä? Miksi jossain päin maailmaa valkaistaan peräaukkoja – alueita, joiden ei millään logiikalla pitäisi olla koko maailman katsottavissa?

”Luolamies supermarketissa” on hyvä metafora nykyajan sopeutumisongelmille. Paniikkikohtausten yleisin tapahtumispaikka kun on ostoskeskus tai iso supermarket, jossa ympäristö on luonnottomin mahdollinen. Ihmisen keho ei ole evoluutiossa vielä sopeutunut täysin elottomaan, mekaaniseen ja kaupalliseen mielenmaisemaan, vaikka mieli ehkä haluaisi sopeutua. Ehkä edistyneen kaupallisen barbarismin kehittynein muoto on itsepalvelukassa, jossa inhimillistä kontaktia ei enää tarvita. Tosin olen kuullut, että ne ovat tuoneet helpotusta monille, joilla on haasteita sosiaalisten kohtaamisten saralla.

Kirja luultavasti puhuttelee eniten nuoria aikuisia, jotka eivät muista aikaa ennen internetiä. Osa Haigin pohdinnoista tuntuvat keski-ikäisestä elämänkoululaisesta itsestäänselviltä tai pinnallisilta. Poimin hänen somepohdinnoistaan yhden neuvon, joka tuntui itselleni ajankohtaiselta: ”Älä seuraa netissä ihmisiä, joista et pidä”. Tämä oikeasti on varteenotettava vinkki, jos esimerkiksi on koukuttunut seuraamaan äärioikeistolaisia vihapuhujia tai muita ihmiskunnan vihollisia. Heistä on hyvä olla tietoinen, mutta heidän seuraamisensa suuremmissa määrin tuntuu ajan haaskaukselta.

Muistaisinpa tämän huomenna.

Tämä teos voi olla riittävä herättelijä sellaiselle henkilölle, joka uskoo asioita kerrasta. Tässä yhdistellään maailmanhistoriaa, joogafilosofiaa, buddhalaisuutta, solubiologiaa ja jopa tämän päivän trendikkäitä tilanraivaamisoppeja raikkaaksi sekamelskaksi, eli jos luet tämän, sinun ei välttämättä tarvitse suorittaa laajempaa oppimäärää mariekondologiassa. Haig on laajalti lukenut, filosofiasta kiinnostunut kirjailija, joka viljelee syvällisiä lainauksia, mutta kannattaa perehtyä myös alkuperäislähteisiin, jos aikoo tavoittaa kirjan ”pointit”. Itse olen sitä mieltä, että Haigin pitäisi hidastaa tahtiaan vielä kymmenesosaan nykyisestä, jotta hän oikeasti alkaisi sanoa jotain omaperäistä.

Sipsikaljavegaani takes Broadway

Posti toi jo heinäkuussa yllätyksenä ennakkokappaleen Sisko Savonlahden esikoisromaanista Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Gummerus, 2018). Olen siis lukenut kirjan pari kuukautta sitten, mutta yritän julkaista arviotani nyt vanhasta muistista. Joskus tällaiset aikataulutetut arviot menevät minulta ohi, koska bloggaamiseni ei ole kalenteriin sidottua puuhaa.

Kirjan nimi on kuin pieni huokaus tai rukous. Sen kertoja on kolmikymppinen freelancer-toimittaja, joka taiteilee elämässään niukkojen keikkojen, opiskelun ja yhteiskunnan tukien viidakossa. Hän asuu Helsingissä Aleksis Kiven kadulla, tiirailee kesäisin parvekkeeltaan Linnanmäen maisemia ja kaipaa elämässään johonkin parempaan ja pysyvämpään.

Romaanin aika-akseli on noin yhden vuoden mittainen, ja siinä kertoja ehtii seurustella kerran, tuskailla usean lupaavan säädön kanssa, käydä terapiassa ja tehdä kämäisiä juttukeikkoja, joiden palkka ei riitä kattamaan niiden kustannuksia. Nainen on pitkälti riippuvainen vanhempiensa taloudellisesta tuesta, ja hän käy myös välillä pyykkäämässä isänsä luona.

Kirjan lyhyet kappaleet ja aktiivilauseista koostuva otsikointi muistuttavat minua standup-komiikasta ja humoristisista pakinoista. Savonlahti kertookin kustantajan biografiassa ihailevansa esimerkiksi Anna-Leena Härkösen ja Sinikka Nopolan tyyliä. Huumorikirjaksi siihen mahtuu kuitenkin myös syvyyttä ja yhteiskunnallista analyysiä. Se kuvaa raadollisella tavalla tietyn ikäpolven ja noin sanotun luovan luokan lähes mahdottomia työolosuhteita. Melkein itkin, kun luin siinä kuvatuista tekopirteistä työhaastatteluista: nainen ei pääse edes ympäristönsuojelujärjestön televarainhankkijaksi, vaan siihenkin valitaan joku ”parempi tyyppi”.

Kirjan kertojalla on krooninen masennus päällä, mikä tuntuu itsestäänselvältä olosuhteet huomioon ottaen. Teos ei varsinaisesti ole mielenterveyskirja, mutta muistuttaa nuorten aikuisten masennusdiagnoosien yleisyydestä. Kertojan ystävä kiteyttää Ketipinor-reseptien kannattavuuden osuvasti: niitä määrätään, jotta terveyskeskuslääkäri pääsisi ilmaiselle Levin-lomalle. Niistä eroon pääseminen myös tekee suuria kansantaloudellisia aukkoja työmarkkinoilta kadonneiden nuorten muodossa. Tässä kertoja taistelee oikeudestaan KELA:n tukemaan terapiaan, mutta Ketipinorin yliannostus voi olla edessä, jos kuntoutuspäätös on negatiivinen.

Ehdin jo huomata muutamista arvioista, että kirja jakaa yleisöjä, ja monien mielestä varsinkin sen mielenterveyspuhe tuntuu turhalta valitukselta. Itselleni se oli kirjan parasta antia, koska siinä tehdään näkyväksi ongelmien tavallisuus. Kirjan kertoja ei ole vielä pudonnut läpi kaikkien turvaverkkojen, vaan hän sinnittelee maailmassa, jossa on yleistä käydä juomassa viiniä Cafe Engelissä tai lentää opintolainalla New Yorkiin. Hänen ravintonsa koostuu pitkälti sipseistä, dippikastikkeista ja thai-kuutioista. Tämä todellisuus on vielä kaukana leipäjonoista, vaikka kertoja asuukin kivenheiton päässä Hurstin valinnasta.

Päähenkilön asenteessa on jotain samaa kuin Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän kertojan äänessä, vaikka tämä teos ei kerro leimallisesti seksistä. Seksiä kyllä harrastetaan, mutta päähenkilön energiat keskittyvät muualle kuin bikinirajan alueelle. Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Rönkkösen sinkkuelämän kuvauksesta, koska tämän kirjan kertoja oli haavoittuvammassa asemassa. Ehkä työttömän arki ei koostu jatkuvasta panemisesta silloinkaan, jos asuu siellä, missä muutkin tuulella käyvät citysinkut asuvat. Savonlahden Kallio-kuvaus ei ainakaan rasita turhalla trendikkyydellään.

Sen sijaan minua rasitti kirjassa sen kulutuskeskeisyys, ja jos olisin ilkeä, tekisin sisältöanalyysin siinä esiintyvistä sanoista ”ostaa” ja ”kauppa”. Toki kertojan yltiöpäinen kiinnostus Rainbown ja Pirkan dippikastikkeisiin kertoo myös masennuksesta, sillä hänen elämänsä kutistuu jossain vaiheessa pelkkiin kauppareissuihin lähinurkille. Ja sekin, että hän jaksaa kömpiä asunnostaan sipsejä ostamaan, on jo päivän aikaansaannos. Kuulostaako tutulta? Miksi meillä on nykyään tällaista, ja mitä Pipilän Juha sanoisi kirjan meiningistä?

Luin kirjan sujuvasti, ja nauroin monessa kohdassa, eli tartuin enemmän sen huumoriin kuin melankoliaan (jota myös riitti, eli kirja tarjoaa virikkeitä monenlaisille lukijoille). Myös parikymppinen tyttäreni luki tämän samalla mielenkiinnolla. Koin varsinkin, että kirja tarjoaa vertaistukea ja samastumispintaa kaikille nuorille aikuisille, joiden elämässä toimeentulohuolet ovat päällimmäisiä. Erityisesti pidin siitä, ettei Savonlahti yritä rakentaa tässä oikeistohenkistä sankarityöttömän narratiivia, vaan piirtää kuvan aidosta ihmisestä, joka yrittää työllistyä vähäisinkin voimin, ja se Ketipinor-resepti takataskussaan.

Ja edelleen yritän muistuttaa itseäni ja kanssatyöttömiä, tämänkin romaanin hengessä: sydänystävän tai elämänkumppanin löytäminen voi olla monille meistä paljon helpompaa kuin sellaisen työn, joka elättää meitä. Työelämän ulkopuolella ihmiset edelleen ovat toisilleen armollisia, anteliaita ja hyväntahtoisia. Tämä romaani siis elvytti uskoa ihmisiin, siinäkin tapauksessa, jos sipsirahat jonain päivänä loppuisivat.

 

 

 

 

 

Voiko liian hyvä olla koskaan todellista?

Mikä banaali otsikko postaukselle, mutta parempaakaan en keksinyt vakavasta aiheesta. Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi (WSOY, 2018) oli projektinani kuumana kesäpäivänä, ja korkeat hellelukemat saattavat vaikuttaa siihen, mitä kirjasta ammensin ja kuinka siihen reagoin. Pyydän siis anteeksi, jos joku ulottuvuus teoksessa jäi huomaamatta.

Kirjan nimi onkin ovela. En todellakaan olettanut, että se viittaisi kaikenkattavaan anteeksiantoon väkivaltaiselle ex-kumppanille, vaan tiesin, että siihen piiloutuu muu viesti. Tämän viestin voi kukin lukija tahollaan avata. Koska kirjan elämismaailma on hyvin korrekti ja keskiluokkainen, päädyin itsekin jo kirjoitukseni alussa pyytämään yleisöltäni anteeksi rajallista ymmärrystäni. Kirjassa eletään puitteissa, joissa kiitos, anteeksi ja ole hyvä ovat iskostuneet perheen ja suvun jäsenten selkäytimeen, ja kaikki muu on huonoa käytöstä.

Kaikki anteeksi on romaani yhdestä parisuhteesta, sillä jokaisen parisuhteen ja perheen tragedia on omanlaisensa. Samalla siitä voi nostaa teemoja ja kysymyksiä, jotka ovat varsin yleisiä, jopa yleismaailmallisia. Miksi moni meistä on parisuhderintamalla täysin sokeita merkeille, jotka muu maailma luultavasti näkee jo alkumetreiltä? Jos uusi kumppani on omistautunut ja nopea liikkeissään, onko siinä aina katastrofin ainekset käsissä? Voiko ”hullu rakkaus” olla koskaan tervettä tai kestävää? Ja voiko suhde koskaan parantua ensimmäisen lyönnin jälkeen?

Romaanissa on kaksi kertojaa, pääkertoja Laura ja sivukertoja Mikko, jonka tuntoja voi seurata vain muutaman sekavan ”tunnustuksen” kautta. Äänen paino on Lauralla, joka on vakavan väkivallan ja alistamisen uhri. Laura on neljääkymppiä lähestyvä uranainen ja feministi, joka ei toivo enää tulevansa biologiseksi äidiksi. Kun hän tapaa Mikon, jonka kolme lasta ovat jo toisella kymmenellä, hän ottaa ”paketin” vastaan avoimin mielin, koska kokee, että hänellä riittää rakkautta myös bonuslapsille.

Kirjailija Laura Manninen on haastatteluissa kertonut kokeneensa vastaavan väkivaltaisen suhteen. Mikko on selvästi fiktiivinen nimi, ja uskoisin, että teoksessa on myös muutettu paikkakuntia ja muita koordinaatteja. Helsinkiläisen Lauran tie johtaa Kallion Rytmi-baarista Seinäjoen ABC-vyöhykkeelle, jossa markettien edessä on erityisiä perheparkkeja niiden parhaille asiakkaille. Mikolla on avioerosta jäänyt iso omakotitalo, jonka ylläpitoon hänellä ei ole varaa, ja pakollinen trampoliini takapihalla. Mikon lapset ovat hyvin juurtuneita Pohjanmaalle, eivätkä haluaisi muuttaa isän kanssa Helsinkiin. Manninen kuvaakin uskottavasti, paikoitellen jopa runollisesti, keskustan ja periferian mentaliteettieroja.

Romaani on onnistunut siksi, että siinä on paljon muitakin ulottuvuuksia kuin pelkkä perhehelvetti. Laura tutkailee omia perhesuhteitaan, varsinkin suhdetta isoäitiin, jolta hän kokee perineensä vahvan naisen mallin. Mahdollisesti myös isoäiti kärsi väkivaltaisessa parisuhteessa, mutta siitä ei ole muilla perheenjäsenillä tietoa. Vaikenemisen kulttuuri on suvun perintöä, ja Lauran lähipiiri tulee myös aukottomasti Mikon hurmaamaksi, eli muillakaan ei ole lukutaitoa parisuhteen vaaroista. Yllättävän paljon tähän hurjaan kertomukseen mahtuu myös ilon ja onnen hetkiä, varsinkin perheonnen, sillä Mikko ei vaikuta väkivaltaiselta isältä, vaan pelkästään väkivaltaiselta kumppanilta.

Kirjassa en pitänyt leimallisesti ”yhteiskunnallisesta” epilogista, Mikon monologeista (jotka eivät tuntuneet uskottavilta) enkä siitä, että avustavia järjestöjä kutsuttiin niiden oikeilla nimillä. Tällainen arkirealismi ei yksinkertaisesti toimi, jos teksti on muuten taideproosaa. Romaani on kirjoitettu vahvasti asia edellä, ja uskon, että yksi sen tavoitteista on levittää tietoa avun kanavista kriisitilanteessa. Jos joku perhehelvettiä elävä lukija uskaltaa rikkoa hiljaisuutensa tämän romaanin avulla, se on toki toivottavaa, mutta koin kirjaa lukiessani, varsinkin loppua kohti, tyylillisiä nyrjähdyksiä.

Olen itse kokenut väkivaltaa parisuhteissa, mutta en ole ollut suhteessa henkilön kanssa, joka kärsisi kirjassa kuvattavista vakavista mielenterveyden ongelmista, joissa todella on muustakin kuin masennuksesta kyse. Kirjan kertoja ei usko helppoihin narsismidiagnooseihin, mutta alkaa lukea persoonallisuushäiriöistä yleisemmin. Mikko ei kiellä mielenterveytensä ongelmia, vaan on välillä hyvinkin yhteistyökykyinen. Hän sanoittaa oman väkivaltaisuutensa ja mustasukkaisuutensa sairauden puheeksi.

En yleensä koe oppivani paljoa uutta kertomuksista parisuhdeväkivallasta, mutta tätä kirjaa lukiessani jäin pohtimaan varsinkin sen alkupuolen dynamiikkaa. Koska itse olen heittäytyjä, maanisuuteen taipuvainen ja suomalaista jäyhää tunneilmaisua karttava, olisin juuri taipuvainen pitämään romaanin Mikon kaltaista ”ihmemiestä” ihannepuolisona tai -kumppanina. Mikäpä sen mahtavampaa kuin mies, joka järjestää ”elämänilon juhlia” harva se päivä – silloinkin, kun pankkitili on miinuksella ja joutuu käyttämään toisen korttia juhlien järjestämiseksi? Teoksen taloudellinen hyväksikäyttö oli teema, joka lienee aika yleistä myös suhteissa, joissa ei ole väkivaltaa. Myös toisen työajan ”syöminen”, eli ilmaantuminen työpaikan edustalle ”romanttisesti” odottelemaan keskellä päivää (stalkkaamaan?) ja jatkuva huomion kerjääminen työajalla chatissa, tuntuivat järkyttävän ahdistavalta. Koen siis, että tämä kirja voi toimia peilinä monenmoisissa parisuhdepulmissa, joiden ei kaikkien tarvitse liittyä väkivaltaan.

Voiko suhde siis alkumetreillä tuntua liian hyvältä, ja millainen huomio on liiallista? Ainakin itse koin, että kirja puhutteli jälkijättöisesti nuorempaa minääni, joka myös harrasti liiallisuuksia.

ADHD-instituutin pääsykokeisiin?

Väliin vähän asiaa, omaa elämää ja opiskelujakin koskettavaa tietokirjallisuutta. Olen viimeiset 10 vuotta ajatellut mennä ”ADHD-instituutin pääsykokeisiin” eli neurologisiin tutkimuksiin, ja uskon sen päivän olevan nyt hyvin lähellä. Viime aikoina en ole katastrofaalisesti kadotellut asioita tai saanut aikaan turhia laskuja, mutta hermo on menossa suhteessani lähiympäristöön ja sen materiaalisiin objekteihin ihan täällä kotona, neljän seinän sisällä. Hermo on myös menossa aikataulujen hallitsemattomuuteen ja kykenemättömyyteen suunnitella mitään päivää edespäin. Hermo on menossa siksi, että elämäni todennäköisesti jumittaa paikallaan juuri siksi, että kirjainhäiriöni on vaikeutunut viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Oma kysymykseni ADHD:sta on seuraavanlainen: onko se aikamme yhteiskunnallinen tuote, ja jos on, onko muitakin keinoja hallita sitä kuin lääkehoito? Ja lisäksi, mikä on ruokavalion merkitys oireyhtymän tasapainottamisessa? Ja voiko sitä hoitaa luomumenetelmin, kuten vaikka meditaatiolla tai mindfulnessilla?

Essi Jäntti (jolla itselläkin on ADHD) on toimittanut yhdessä Vaasan seudun ADHD-yhdistyksen kanssa kiinnostavan teoksen Täyttä elämää ADHD:n kanssa (Karisto, 2015), joka koostuu aikuisena diagnoosin saaneiden, vanhempien ja isovanhempien kertomuksista elämästä perheissä, joissa yhdellä tai useammalla on. Kirjassa ”puhuvat” hyvin erilaisista taustoista tulevat ihmiset, joiden oireyhtymä oireilee kirjavilla tavoilla.

Tunnistan varsinkin keski-ikäisten naisten puheenvuoroista paljon itseäni. Toisin kuin jotkut lääkärit väittävät, ADHD:ta voi myös esiintyä akateemisesti menestyneillä yksilöillä, sillä jossain sen variantissa valikoitunut keskittymiskyky on täysin mahdollista. Monella akateemisella ADHD-yksilöllä voikin olla tutkintotodistus täynnä mitä kiinnostavampia opintokokonaisuuksia (tai niiden puolikkaita), joista ei yleensä ole loogista tukea toisilleen. Menestyvät ”addit” ovat usein innostujia ja innostajia, mutta kohdatessaan jotain tylsää tai liian haasteellista he saattavat heittää pyyheen kehään alta aikayksikön.

Aikuisena diagnoosin hankkiminen on oma taistonsa, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Varmasti lähetteet neurologille lähtevät nykyään enenevissä määrin potilaan omasta aloitteesta ja aiheen pitkäaikaisesta tutkiskelusta. ADHD:n ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireissa on paljon samaa, mutta jos kaksisuuntaisen diagnoosissa on todettu enemmän hypomaanisuutta kuin depressiota, silloin olisi syytä tarkistaa, onko kyseessä sittenkin autismin kirjon vaiva. Jos ylivilkkaus, keskittymishäiriö tai haasteellinen käytös on ollut henkilön päivittäisenä kaverina jo lapsesta saakka, silloin todennäköisesti kyse ei ole kaksisuuntaisesta, joka yleensä puhkeaa vasta aikuisiässä. ADHD ei myöskään usein johda itsetuhoisuuteen, mutta pikeminkin se johtaa korkeaan riskinottoon ja tapaturma-alttiuteen.

Rakastin joitain käytännön vinkkejä tässä kirjassa. Eräs himoshoppaaja kertoi hoitavansa impulssikontrollin puutettaan jäädyttämällä luottokorttinsa ison jääpalan sisälle. Sen sulamiseen kestävässä ajassa ehtii jo miettiä, tarvitseeko oikeasti Zalandosta niitä kenkiä.

Teoksen lukeminen ei ainakaan minulle ollut kevyttä kenttälukemista, vaan jouduin lukemaan tätä useana päivinä pienissä osissa. Kai se johti vakavaan peiliin katsomiseen, mistä johtaen jokainen tarina iskostui vahvasti ihon alle. Vaikutti myös siltä, että kirjoituskutsuun vastanneet ”addit” ovat kaikki lahjakkaita kirjoittajia. Erityisen mukavaa oli lukea niiden henkilöiden tekstejä, joiden koulupolku oli ollut harvinaisen hankala ja jotka olivat oppineet opiskelemaan tai keskittymään lukemiseen vasta kypsässä aikuisiässä. Tämän teoksen ensisijainen tarkoitus on luoda toivoa, ja siinä se onnistuu aivan suvereenisti.

Suuri tyttökirjasuunnistus

Täällä nyt sitten diakoni-sosionomiopiskelija tuotteistaa kirjallista harrastustaan. Ideani ei ole kovin erikoinen eikä radikaali, mutta haluaisin toteuttaa tämän livenä myös opinahjoni ulkopuolella. Olen kiinnostunut perinteisistä tyttökirjoista ja niihin liittyvistä ylisukupolvisista muistoista. Minua kiinnostaa se ”bondaaminen”, mitä isoäidit, äidit ja tyttäret voivat saada aikaan yhteisesti jaetun nostalgiatekstin äärellä.

Siis tarkoituksena olisi järjestää tapahtuma, jossa kävijät voivat tutustua tyttökirjoihin eri vuosikymmeniltä, ja jakaa muistojaan pienryhmissä. Tapahtumassa voisi myös olla luentoja aihepiiristä, ja miksi ei myös elokuvaesityksiä, jos kiinnostavia filmatisointeja löytyisi.

Toki ajatukseni on kovin naiivi. Ja uskoisin, että kirjaystävyys syntyy helpommin isoäidin ja lapsenlapsen välillä kuin äidin ja lapsen. Äidit nyt yleensä ovat vähän hassuja tai dorkia, ja heidän lapsuuden ja nuoruuden aikansa on kasvavan tyttären mielestä usein mahdollisimman epäkiinnostava.

Itselläni vahvin tunneside on kahteen varhaiseen tyttökirjaklassikkoon, Frances Hodgson Burnettin Salaiseen puutarhaan (1911) ja Anni Swanin Iris rukkaan (1916). (Kuvassani on nyt Pikku prinsessa, sillä Salaisen puutarhani versiot ovat kateissa. Toki näitä vanhoja teoksia saa e-kirjoina, mutta tyttökirjoja suostun lukemaan vain nidottuina!) Muistan varsinkin Burnettin teoksesta, kuinka se iski ihon alle, ja se oli teos, jonka löysin aivan itse. Anni Swanin tuotanto on tullut minulle äidinperimänä siksi, että Swan oli hyvin tunnettu henkilö hänen kotipaikkakunnallaan Kangasniemellä. Kirjoissa on paljon yhteistä, ja ne vetoavat meidän kaikkien diakoni-sosionomihenkisten sydämiin, koska niissä lapsi kokee yksinäisyyttä ja heitteillejättöä, mutta myös magiaa ja toivon kipinöitä.

Tein facebookissa pienen gallupin kavereideni lukumuistoista, joihin jopa 53 henkilöä vastasi. Yritin tukkimiehen kirjanpidolla kartoittaa heidän suosikkejaan, ja päädyin seuraavan top 5: een:

1. Anni Polva: Tiina-sarja 24 ääntä

2. L.M. Montgomeryn tuotanto: 20 ääntä

3. Carolyn Keene: Neiti Etsivä- sarja: 18 ääntä

4. Louisa May Alcottin tuotanto: 11 ääntä

5. Merri Vik: Lotta-sarja: 10 ääntä

Monet siis mainitsivat postauksissaan useita kirjailijoita. Rauha S. Virtasen tuotanto sai melkein yhtä paljon suosiota kuin Louisa May Alcott, ja Ursula-sarjan suosio yllätti (se oli amerikkalainen sairaanhoitajasarja, jonka kautta pyrittiin saamaan 40-50-luvun tyttöjä innostumaan työelämästä kotiäitiyden sijaan).

Ihmiset kertoivat myös kiinnostavista, ehkä unohdetuista pohjoismaisista sarjoista, kuten Puk-, Susy- ja Katja-teokset. Kuitenkin itselleni tällä tutustumismatkalla tärkeimpiä ovat olleet suomalaiset vanhat tyttökirjat, joita ei ole enää luettu sukupolvesta toiseen samalla innolla kuin Swania, Marckia ja Virtasta.

Tyttökirjojen saralla oli hiljaiseloa varsinkin 1970-luvulla, jolloin ideologiaan ei kuilunut kasvattaa naisista moraalis-eettisiä siveyden sipuleita.  En itsekään koe, että minulle olisi niitä lapsena tungettu erityisesti, mutta olin kai vanha sielu.

Rankkasin listaltani pois Viisikot (ja muun Enid Blytonin valtavan tuotannon), hevos- ja koirakirjat, mutta niiden asemasta tyttökirjoina voi keskustella. Löydökseni viimeiseltä parilta vuosikymmeneltä ovat myös kiinnostavia, sillä olen huomannut, että kaipuuta vanhaan tyttökirjaformaattiin löytyy kirjamarkkinoilta, ja siksi rankkaisin esimerkiksi Alan Bradleyn Flavia de Lucesta kertovat dekkarit tyttökirjoiksi.

Tyttökirjojen intohimoisia harrastajia löytyy myös meistä bloggareista, ja myös tyttökirjojen kirjoittajat bloggaavat. Helsinkiläisen Anna Amnellin blogissa olen vieraillut usein muunkin kulttuurihistoriallisen annin kuin tyttökirjojen vuoksi, ja tätä tehtävää varten tutustuin varsinkin Sara Kokkosen Saran kirjat-blogiin ja hänen kahteen teokseensa aiheesta. Saran blogista löytää varsinkin niitä unohdettuja kotimaisia teoksia, kuten sota-ajan isänmaallishenkisiä hengen nostatuksia. Ja hänen teoksensa Rasavillejä ja romantikkoja (Avain, 2013) on loistava lähdeteos, jossa myös kansikuvien nostalgia pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Kun lelut parantavat mielen

Mielenterveysviikko, rasti 2. Jos yksittäistä hyvän mielen teosta pitäisi etsiä, joka tekee tehtävänsä olematta piiruakaan imelä, kääntyisin Erlend Loen klassikkoteoksen Supernaiivin (LIKE, 2001, suom. Outi Menna) puoleen. Olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen, ja muistan, kuinka ensi kerralla teoksessa nauratti aika-akseli. Teos on alun perin julkaistu Norjassa v. 1996, ja viiden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua suuri teknologinen loikka.

Teos lienee tuttu monille, joten sen pilkuntarkka referointi ei ole tarpeen. Niille, jotka eivät ole teosta lukeneet kerrottakoon, että sen 25 vuotta täyttänyt kertoja on kriisissä. Hän on jättänyt yliopisto-opinnot kesken ja linnoittautuu veljensä asuntoon leikkimään hakkalelulla sillä aikaa, kun veli on luomassa uraa New Yorkissa. Miehen on taannuttava kaikkea ihmettelevän lapsen asteelle, jotta voisi pelastua.

Alun perin pidin Supernaiivin kertojaa ”jäätävänä autistina”, mutta yli 15 vuoden tauon jälkeen hän vaikuttaakin vain eksentriseltä oman polkunsa kulkijalta. Toisin sanoen teoksen tulokulmat vaikuttavat minusta nyt vähemmän oudoilta kuin nyt. Olen lukenut Loelta useammankin teoksen, ja useimmassa niistä päähenkilö on sivustatarkkailija,  ehkä vapaaehtoisesti syrjään vetäytynyt erakko. Supernaiivin päähenkilöllä itse asiassa on vielä toivoa, sillä hän saa tyttöystävän, joka arvostaa hänen viattomuuttaan ja vilpittömyyttään. Tyttöystävä on vähintään yhtä hottis kuin Alanis Morisette musiikkivideolla ”Ironic”. (Muuten, minulla ei ollut vuonna 1996 MTV:tä, joten diggailin Morisettea vain kuulemani perusteella. Tänään näin videon, se olisi voinut olla filmattu vaikka Norjassa.)

Leluihin liittyy meillä kaikilla nostalgiaa, ja varsinkin 70-luvulla syntyneet muistavat puiset  hakkalelut ja pulmaboksit. Leluterapia ei vaikuta lainkaan huonolta vaihtoehdolta, vaikka naapurit eivät välttämättä ihastu öiseen aikaan hakkaamisesta. Puulelujen lisäksi kertojalla on intohimoinen suhde legoihin, frisbeeseen, pyöräilyyn ja pallopeleihin. Kertoo kai paljon länsimaisesta kulttuurista, että kriisin keskellä tavarat voivat joskus tuoda enemmän helpotusta kuin ihmiset.

Tällä lukukerralla (olen vissiin lukenut teoksen jo kolme kertaa) nauroin eniten päähenkilön faksikirjeenvaihdolle Kim-ystävän kanssa, joka on lähetetty pohjoiselle sääasemalle osana opintojaan, ja joka on siellä ehkä vielä yksinäisempi kuin kertoja. Miesten tapa listata näkemiään eläimiä oli tragikoomista, ja ystävyyden ylläpito erinäisten listojen kautta myös kuvaavaa kommunikaation tasosta. Kertoja myös turhautuu Kimin pitkiin, yksipuolisiin viesteihin, sillä hänellä ei ole varaa ostaa faksipaperia omasta pussistaan. Huoh, faksit.

Tämä on outo nuorisokuvaus siinä mielessä, ettei tässä revitellä lainkaan seksi- tai päihdekokemuksilla. Kerran Herra Supernaiivi päihtyy ollessaan lapsenvahtina naapureilla, siemaillessaan gintoniceja ja lukiessaan teosta suhteellisuusteoriasta, mutta miehen ongelmat ovat muualla kuin suhteessa naisiin tai viinaan. Siksi luulen, että teos on tavoittanut ja tulee tavoittamaan monenlaisia lukijoita. Sen ehdoton vahvuus piilee kerrontatekniikassa ja näkökulman valinnassa:  ei kaikkien mielenterveyden häiriöistä kertovien teosten tarvitse koostua sydänverestä tai viiltelystä, eikä kaikkia ongelmia tarvitse lähestyä kliinisin käsittein. Luulen, että teos ihastuttaa siksi, että moni meistä tunnistaa elämästään jakson, jolloin oli tai olisi ainakin halunnut olla tällainen yhteiskunnasta vetäytyjä.

Supernaiivia suosittelen edelleen sellaisille ihmisille, joiden suhde kaunokirjallisuuteen on hiipunut. Tässä onnistutaan hyvin simppelillä kielellä tavoittamaan suuria syvyyksiä ilman tyypillisiä elämänfilosofisia latteuksia. Jos kaivaisin teoksesta yhden teeman ylitse muiden, se olisi hyvä tahto. Oikeastaan kirjassa on paljon esimerkkejä myös kristillisestä etiikasta, vaikka uskontoa ei mainita tai päähenkilö vaikuttaa lähestulkoon uskonnottomalta.

Minulla tämä teos kuuluu tällä hetkellä elämääni vaikuttaneiden romaanien top 10:een. Tällaiset listat ovat koko ajan muutoksessa, mutta loelaisessa hengessä pidän listoja merkittävinä. Loen ansiosta olen muutenkin tullut kiinnostuneeksi norjalaisesta kirjallisuudesta, myös muusta kuin dekkareista.

Hyvää mielenterveysviikkoa!

Tänään alkaa vuosittainen Mielenterveysviikko, ja meillä bloggareilla on haasteena lukea viikon aikana mielenterveyteen liittyvä teos. Viikkoa voi viettää myös osallistua eri mielenterveyden toimijoihin tapahtumiin ympäri maata, tai vaikka ilahduttamalla ystävää treffeillä tai kyläilemällä pitkästä aikaa.

Oma viikon teokseni on Juha Hurmeen Hullu (Teos, 2012), jota olen yrittänyt viiden vuoden ajan tavoittaa. Näyttämölläkin Hullua olisi saanut nähdä moneen otteeseen, mutta olen tainnut pelätä liian vahvaa tunnereaktiota. Paljon olen kirjasta lukenut, pelkkää hyvää, ja varmasti myös seurannut Hurmeen haastatteluja aiheesta eri medioissa. Kun Hurme vielä on tänä vuonna Finlandia-kandidaattina uutuusromaanillaan Niemi, se tekee tästä lukukokemuksesta ajankohtaisemman. Silti Hullu puhuttelee minua nyt enemmän, enkä ole tainnut Hurmeelta koskaan mitään aiemmin lukeakaan. Kuunnellut häntä olen ainakin kerran, luennolla näytelmäkirjallisuudesta, kun opiskelin luovaa kirjoittamista.

Teoksessa viisikymppinen mieskertoja käy läpi neljää kokemustaan Siitä, eli ennenaikaisesta kuolemasta. Miehellä on ollut kolme psykoosinkaltaista kokemusta nuoruudessaan, mutta hän on selvinnyt niistä ilman sairaalakeikkaa. Neljäs kerta puhkeaa hänen 87-vuotiaan äitinsä tehdessä kuolemaa, ja liittyy jollain tavalla lapsuuden ja nuoruuden selvittämättömiin salaisuuksiin. Mies viedään kotinurkiltaan Helsingin Kalliosta ensin keltaiseen taloon, sieltä valkoiseen ja lopulta harmaaseen. Miehellä on välittävä lähipiiri, ystäviä ja rakkautta riittää, ja työkin pitää kiireisenä. Psykoosialttius ei tunnu hänellä olevan suoraan riippuvainen elämän suhdanteista.

Teosta on varmasti ruodittu puhki täällä Blogistaniassa, joten en referoi enempää juonta enkä hahmoja. Kerron vain, millaisia ajatuksia teos herätti minussa mielenterveyden näkökulmasta. Pelkäsin, että teos olisi suomalainen versio leffasta Yksi lensi yli käenpesän, joka on minulla ikimuistoisin mielisairaalakuvaus, kuten varmasti monella muullakin. Leffaan viitataankin itseironisesti, mutta kertoja ei todellakaan ole Jack Nicholsonin inkarnaatio.

Psykoosiin monilla liittyy kaikkivoipaisuuden ja syvän vainoharhan kokemuksia, ja Hurmeen kuvaus vaikuttaakin kovin todenmukaiselta. Raamattu kuluu osastolla puhki profetioiden toivossa, ja maitopurkin kyljestäkin voi lukea salaisia viestejä. Oikeastaan koko maailma, kaikki maailman kaunokirjallisuus on kirjoitettu vain sinua varten. Kulttuuri-ihmisillä sairaus voi ottaa vielä mahtipontisempia muotoja kuin tavallisilla tallaajilla. Osastolla kertoja saa paljon aikaan myös kirjoittajana: hän jopa kirjoittaa pienen näytelmän herra Josef Julius Wecksellistä (1838-1907), joka asui Lapinlahdessa yli 40 vuotta elämästään.

Eniten pidin teoksen suvantovaiheesta, jossa kertoja uppoutuu Algot Untolan alias Maiju Lassilan (1868-1918) moniin persooniin ja värikkäisiin elämänvaiheisiin. Näiden heijastusten kautta nykypäivän ja eilisen luova hulluus vertaantuivat sulavasti toisiinsa. Kirjan historialliset kerrokset luovat tarinaan kaikupohjaa ja uskottavuutta, mutta menneiden hullujen vierailu nykyisyydessä ei johda synkistelyyn.

Olen tänä vuonna käyttänyt paljon aikaa Seilin saaren naiskohtaloista murehtimiseen Katja Kallion ja Johanna Holmströmin romaanien seurassa. Nämä perinteisemmät historialliset romaanit eivät ole suoraan verrattavissa Hurmeen osittain autofiktiiviseen proosaan, jossa mennyttä hulluutta tulkitaan nykyisyyden kautta. Täytyy myöntää, että Hullu on tragedianakin yksi humoristisimmista ja toiveikkaimmista kertomuksista vakavasta mielenterveyden häiriöstä. Kirjaa lukiessani tuli vahva olo, että kuka tahansa meistä voi huomenna olla nippusiteissä suljetun osaston häkissä – koska kuka tahansa meistä voi järkyttyä, haavoittua tai mennä rikki, joko perinnöllisen ominaisuuden tai jonkun elämässä koetun ja käsittelemättömän trauman vuoksi.

Teoksen uskonnollisen elämän pohdinnat ja Raamattu-sitaatit ansaitsisivat ainakin yhden opinäytetyön. Ylipäänsä uskonnollisten kokemusten läsnäolo psykoosissa on aihe, joka kiinnostaa minua, koska se taitaa olla kulttuurisesti universaali ilmiö.

Kirjaa suosittelen vahvasti erityisesti niille, jotka pelkäävät lukea raskaita romaaneja mielenterveyshäiriöistä. Tämä teos ei tule viemään yöunia eikä pelkäämään omaa tulevaa hulluksi tulemistaan. Päinvastoin se antaa työkaluja meille kaikille sanoittaa omia hulluuden momenttejamme ja oppia elämään niiden kanssa.

Minua tämä teos veti voimakkaasti kohti Valoa – sielussa ja ruumiissa.

 

Houruinhoidon uudet menetelmät

Tänä vuonna Otavalta on ilmestynyt kaksi historiallista romaania Seilin saaresta, Katja Kallion Yön kantaja ja Johanna Holmströmin Sielujen saari. Molemmat romaanit kertovat saarelle joutuneista naisista, joilla oli mielenterveysdiagnoosi tai siihen viittaava irtolaistausta. Kuten muistamme, irtolaisuus eli asunnottomuus oli vielä sata vuotta sitten rikos, ja siitä joutui johonkin valtiolliseen laitokseen, kuten työsiirtolaan. Seilin saari ei ollut työsiirtola, vaan ihan aito ”houruinhuone”, ja osalla sinne joutuneista naisista oli rikostausta, eli sitä pidettiin myös vankimielisairaalana. Osalla taas ei ollut sairautta lainkaan.

Teosten suora vertaaminen toisiinsa ei tee kummallekaan oikeutta. Onneksi ne ovat erilaisia tyyliltään ja fokukseltaan, eikä kummankaan lukeminen tyhjennä toista. Kallion teoksessa on yksi, poikkeuksellisen uhmakas päähenkilö Amanda, kun taas Holmströmin teoksessa on kolme avainhenkilöä: Kristina, Elli ja Sigrid. Molemmat lukeneena uskallan sanoa, että Kallion teos teki minuun suuren vaikutuksen runollisella melankoliallaan, ja että Holmströmin teos vaikutti historiallisella laajuudellaan ja moniulotteisuudellaan.

Sielujen saari kartoittaa yli sadan vuoden historian. Kristina joutuu mielentilatutkimukseen hukutettuaan lapsensa v. 1891, ja saaren uskollinen hoitaja Sigrid haudataan v. 1997. ”Pahatapainen” Elli, joka karkaa kotoa pikkurikollisen poikaystävänsä Morrisin kanssa, käy saarella hakemassa hoitoa siveettömyyteensä vajaan kahden vuoden ajan, ja pääsee perheen suuresta painostuksesta vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hänelle tehdään sterilisaatio. Kristinan kohtalo on äärimmäisen surullinen, vaikka hän herääkin psykoosista kahdeksan vuotta surmien jälkeen ja pystyy elämään suht tyydyttävää elämää Seilin puutarhaa hoitaen. Itse asiassa en muista, että olisin lukenut montakaan romaania (edes dekkaria), jossa lapsenmurhaaja olisi saanut päähenkilön roolin. Minna Canthin Anna-Liisa taisi olla viimeinen lukemani teos, jossa aihetta käsiteltiin, ja tässäkin eletään vielä moraalisessa universumissa, jossa yksinäisen äidin kohtalo oli kova.

Sigridin tarina tasapainottaa surullisten naisten tarinoiden jatkumoa. Sigrid on jo saanut modernimpaa oppia työhönsä, ja pyrkii järjestämään naisille mahdollisimman paljon ulkovirkistystä, kuten luistelua. Hän seurustelee yliopistossa opiskelevan Fransin kanssa, mutta viihtyy työssään niin hyvin, ettei aio muuttaa Turkuun ollakseen lähempänä sulhastaan. Jatkosodan aikana Sigrid huomaa olevansa raskaana, ja saa pian sen jälkeen kuolinviestin rintamalta. Yksinäisen äidin kohtalo lähentää häntä potilaisiin, sillä hän kokee raskauden aikana saman epätoivon kuin moni lapsensa surmannut äiti.

Ruotsinkielisten lääkäreiden rotuhygieniainnostus ja pyrkimykset edistää suomenruotsalaisen väestön ”puhdistusta” Folkhälsanin kautta oli karmiva juonen säie, jolla lienee jotain todellisuuspohjaa. Analyyttinen Elli kuulee ruumiintarkastuksessa oman kehotyyppinsä kuuluvan ”itäbalttilaiseen” rotuun. Uusien potilaiden tarkastukset muistuttavat tässä karjan katselmusta.

Toisen maailmansodan jälkeen Seilin saaren ”hourulaa” pidettiin enemmän vanhainkotina kuin sairaalana, ja osalla potilaista oli täydellinen kulkuvapaus. Hyväkuntoisimmat kävivät töissä Nauvossa ja kävivät sairaalassa vain nukkumassa. Toisaalta pitkäaikaisilla potilailla oli vuosikausia kestäviä katatonisia tiloja ja varhaista dementiaa.

Minulla on menossa sielunhoidon opinnot, ja teos todella herätti kysymyksiä sairaalasielunhoidon historiasta. Tässähän Kristina kohtaa sielunhoitajan, papin, joka on ollut naiseen nuorena rakastunut, ja joka perheellisenä miehenä edelleen kokee vetoa langenneeseen naiseen. Ylipäänsä pappien ja lääkärien valta tällaisessa suljetussa yhteisössä tuntuu riipivältä.

Sielujen saari on teos, joka kannattaa lukea hitaasti, ja varsinkin ensimmäiseen kolmannekseen kannattaa varautua jollain pehmentävällä elementillä, sillä Kristinan tarina ajasta ennen vangitsemista on melkein karumpi kuin hänen sairaala-aikansa. Holmströmin suomennetuista teoksista tämä on ehdottomasti syvällisin, aiemmissa on omaan aikaamme liittyvää vinksahtanutta huumoria, mutta tähän mielenmaisemaan ei huumori mahdu. Koen, että teos seisoo vankasti omilla jaloillaan, ja että tässä on saavutettu aiheen suhteen saturaatiopiste – enempää ei olisi voinut sietää, mutta tällaisenaan teos antaa kasvot ja äänen niille, jotka yhteiskunta halusi aikanaan pyyhkiä pois.