Viettelysten norsunluutorni

SYNNIN~1Milja Kauniston Synnintekijää (Gummerus, 2013)  ja sen jatko-osaa Kalmantanssia (2014) on mainostettu paljon ainakin sosiaalisessa mediassa, mutta täytyy myöntää, etten olisi näihin houkutuksiin omakustanteisesti tai -aloitteisesti langennut, elleivät ne olisi olleet tarjolla kirjablogisteille ilmaisina lukukappaleina ElisaKirjoissa. Minulla on ennakkoluuloja viimeaikaista ”historiahömppää” kohtaan, jonka luulen nostaneen päätään kansan aktiivisen roolipeli- ja keskiaikaharrastusten vuoksi. Ne muutamat esimerkit, joita olen blogissanikin ruotinut, eivät ole varsinaisesti sytyttäneet minussa historiallisen fiktion lukuliekkiä. Minulla on pari Kaari Utrionkin (kirjailija, jota kunnioitan oman genrensä pioneerina) keskiaika-aiheista romaania autuaasti kesken, sillä niissä jaariteltiin liikaa ja tarrattiin mitättömiin yksityiskohtiin.

Synnintekijä on poikkeuksellinen teos omassa sarjassaan siksi, että se tuulettaa raikkaalla tavalla sukupuoleen liittyviä ennakko-oletuksia ja siksi, ettei se lankea muinaisista ajoista kirjoittavien syntiin numero yksi: yltiöromanttiseen hapatukseen. Aistillista ilotulitusta tässäkin ryöpytetään ruoan, juoman ja lihallisuuden muodoissa, mutta ainakaan seksikohtaukset eivät ole romanttisia haaveita ruokkivia. Ihmisen seksuaalisuus, sen haavoittuvaisuus ja siihen liittyvät vallankäytön moninaiset mahdollisuudet tuodaan framille lukijan ihmeteltäväksi ja itse tutkittavaksi. Helppoja vastauksia ei anneta. Juonikaan ei ole täysin ennalta-arvattava, ja kerronta on tiivistä. Historiallista ja kulttuurista tietoa tarjoillaan riittävästi, mutta historiallisuus näytetään mieluummin kuin selitetään puhki.

Omat kaunokirjalliset projektini ovat aina tyssänneet selittämisen ongelmaan. Oppia pois selittämisestä ja jaarittelusta olen saanut hienoilta julkaissuilta kirjailijoilta, mutta silti lankean aina tuohon ansaan. Täten selittelen edelleen lukemisiani blogissa sen sijaan että editoisin keskeneräisiä romaanintekeleitäni järein asein. Milja Kauniston tyylikäs kerronta inspiroi silti ja antaa toivoa. Esikoisromaaniksi teos tuntuu ammattimaisen taloudelliselta. Mietinkin, missä tällaista kirjoitusoppia voi saada, vai onko kirjailija suvereeni, itseoppinut nero. Kirjailijan tuotantoon ja ajatuksiin pääsee tutustumaan laajemmin hänen fb-sivuillaan: https://www.facebook.com/kirjailijamiljakaunisto

Kirjassa seikkaillaan Turun kaupungissa, Pariisissa ja Etelä-Ranskan vuohenpaimennusmailla ja näiden maisemien välillä, jalan, hevosella ja laivalla. Päähenkilö on vähemmän vaatimattomasti nuori Olavi Maununpoika (1405-1460), mies, josta oli myöhemmin tuleva Suomen piispa. Teos kuvaa Olavin alias Olaus Magnuksen opiskeluvuosia Sorbonnen yliopistossa, pariisilaista akateemista elämää ja opettajien ja opiskelijoiden välisiä valtasuhteita, valtapelejä ja myös valtiollisia suhteita. Toiseksi päähenkilöksi nousee Sorbonnen älymystön nouseva komeetta, Villecomtalin kylästä maailmanmaineeseen ponnistanut Miracle de Servières, jonka mystiset juuret aiheuttavat suurta sekaannusta ja hämmennystä. Miraclen tarina vaikuttaa puhtaan fiktionaaliselta, mutta Sorbonnen historiaan on taatusti mahtunut monia hänen kaltaisiaan genderblendereitä.

Pidin teoksessa eniten juuri Etelä-Ranska -osioista, joissa kuvataan pienen kylän arkista elämää, eliitin ja kansan välisiä kaihnauksia ja juhannusjuhlan viettoa. Pariisi-osiotkin ovat huikeita, mutta kurjuudessaan ja äärimmäisyydessään jopa tyrmääviä. Suomen eli Itämaan osuus on ohuin, mutta kiinnostavaa oli seurata suomalaisten opiskelijapoikien kivistä taivalta Turusta maailmalle ja takaisin. Synnintekijä onkin yleiseurooppalainen, kosmopoliitti saaga, jolle veikkaisin kansainvälistä menestystä, sillä se kartoittaa monen eurooppalaisten kansan historiaa ja heidän reittejään Pariisin maailmannapaan ja kykenee rakentamaan siltoja kulttuurien välille. Kevyehköstä kirjoitustyylistä huolimatta teos ei myöskään tunnu perinteiseltä romanttiselta naisviihteeltä, vaan ansaitsee tulla tarkastelluksi vakavana historiallisena proosana, jonka taustalla on pätevää tutkimustietoa.

Mainokset

Julkkiskirjailijan nousu ja tuho

Westö LangViime yön unettomuusteokseksi valikoitui Kjell Westön romaani Lang (Otava, 2003). Jo yli vuosikymmenen minulle on suositeltu Westön hittiromaaneja Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran, mutta joku teosten aiheuttamassa kritiikittömässä suitsutuksessa on ärsyttänyt minua enkä siis ole saanut tartuttua toimeen. Westö kirjailijapersoonana on vaikuttanut aidolta, hassulta nuorekkuutta palvovalta sedältä, joka poseeraa nahkatakki päällä kirjoittaen bänditouhuistaan Yhteishyvän kolumniin. Snobi kun olen, täytyy myöntää, että kirjailijan ohittaminen on saattanut johtua myös hänen taannoisista kontribuutioistaan bonuskorttivyöhykkeiden vakiolukemistoon.

Lang oli hyvä sisäänheitto Westön tuotantoon, sillä sen aihe ja fokus ovat taatusti suppeampia ja rajatumpia kuin historiallisten menestysromaanien. Tässä keskitytään vuosituhannen vaihteeseen, reilun vuoden mittaiseen jaksoon elähtäneen ex-kirjailijan ja talkshow-isännän, Christian Langin elämässä. Toisen avioeronsa jälkeen Lang on vajoamassa alkoholismin ja synkkämielisyyden suohon. Sininen hetki-niminen talkshow vetelee viimeisiään, eikä Langilla ole puhtia jatkaa kirjoittamista uudelleen. Vaikka Lang on koko maan tuntema mediapersoona, jonka ympärillä riittää selkääntaputtajia, hän huomaa viettävänsä eron jälkeistä kesäänsä yksin pitkillä ja kosteilla kierroksilla Helsingin iltapäivissä, illoissa ja öissä. Eräänä krapulaisena päivänä hän kiukuttelee lähipizzeriassa tuntemattomalle nuorelle naiselle molempien odottaessa rasvapommejaan. Naisella on meediomainen kyky nähdä Langin yksinäisyyden muurin läpi.

Tästä alkaa intohimoinen ja tuhoon tuomittu rakkaussuhde, jonka aikana Lang onnistuu ensin palauttamaan shownsa joutsenlauluvaiheeseen, mutta lopulta rakkaussurut johtavat täydelliseen ammatilliseen romahdukseen. Romanssin tuhoaa rakastetun mustasukkainen ex-mies, joka pitää Saritaa vallassaan ja stalkkaa molempia rappukäytävissä ja porttikongeissa. Langia kehotetaan pysymään kaukana väkivaltaisesta kuviosta, mutta rakastunut mies ei usko. Tarinaa kirjoittaa Langin lapsuudenystävä ja nykyinen kirjailijakollega Konni, jolle Lang uskoutuu surmattuaan miehen itsesuojelutarkoituksessa. Perinteinen jännäri romaani ei kuitenkaan ole, sillä surma paljastetaan jo avauskappaleessa. Sen sijaan Westö tutkii mediajulkisuutta ja ikääntyvän julkkiksen psyykeä kriittisesti, sekoittaen analyysiinsa empatiaa ja mustaa huumoria.

Olisiko mitään niin kulahtanutta aihetta kuin menestyneen keski-ikäisen valkoisen miehen kolmas kierros mallinmittaisen misukan kanssa ja siitä johtuva identiteettikriisi? Juoppous, itsesääli, henkinen romahdus, työttömyys ja yksinäisyys? Näillä eväillä Westö onnistuu rakentamaan harvinaisen monisyisen ja vetävän kertomuksen, jossa sivuhenkilöiden rooli on merkittävä ja huomio kiinnittyykin Langin henkilökohtaisesta kriisistä hänen suhteeseensa läheisiinsä ja ympäröivään maailmaan. Tapaamme aikuistuvan pojan, joka on Lontoossa sortunut huumeisiin ja palannut kotiin huumevieroitukseen. Tapaamme myös siskon, joka on jo nuorena sairastunut skitsofreniaan ja jota Lang matkustaa pitkän kaavan kautta tapaamaan mielisairaalaan Pohjanmaalle. Tapaamme enon, jonka kanssa Langilla on filosofinen purjehdussuhde ja joka pakottaa hyperaktiivisen miehen kunnioittamaan merillä olon hiljaisuuksia. Konni-kertoja on tietysti kertomuksen avainasemassa Langin ainoana luottomiehenä, jolle tämä voi soittaa keskellä yötä pyytäen ystävää tuomaan lapiota Ruskeasuon Teboilille.

Lang ei ole automaattisesti sympatiaa keräävä liikkis, vaan ambivalentti hahmo, jonka itsekkyys ja menestykseen liittyvä nousuhumala aiheuttavat näppyjä lähipiirille. Konni muistaa ystävänsä luokan A-kastiin kuuluvana kukkona, jonka kaveripiiri ei muistuttanut teinien normaalia solidaarisuutta, vaan pikemminkin hovia. Tästä huolimatta Langista ei kasva tyypillistä suomenruotsalaista yläluokkaista pappa betalar-henkistä konservatiivia, jolle kaikki lankeaa kuin Manulle illallinen, vaan tapaamme hänet töölöläisestä kaksiosta aseistakieltäytyjänä ja koti-isänä. Lukijan annetaan ymmärtää, että menestyksensä Lang on lunastanut ainakin uran alkuvaiheessa raa’alla työllä. Jos Lang on alfauros, hän on varsin kolhiintunut ja vaikeasti lähestyttävä sellainen.

Romaanissa eniten hurmasi kieli ja kerrontatapa. Uudentyyppisen aivottoman mediajulkisuuden ruotiminen ei ehkä enää tunnu ajankohtaiselta, tai sitten olen jo niin turtunut Seiskan kuviin rumista ukonretaleista ja heidän nuorista heitukoistaan, pudotuspelien seitsemänsiin tuotantokausiin ja kirjailijoiden nokkelaan kestoläsnäoloon koko kansan leikkimielisissä visailuissa, etten jaksa enää kiihtyä aiheesta.

 

 

Panopticon ja yövartijavaltio

BanksyJari Järvelän uusin dekkari Tyttö ja pommi (Crime Time, 2014) saapui luokseni ElisaKirjojen tarjouksena kirjablogisteille. Samalla blogisteja pyydettiin tarjoamaan lukijoilleen ilmainen Antti Tuomisen rikosnovelli osoitteesta: https://kirja.elisa.fi/ekirja/keikka-11-juntunen. Novellia pääsee lukemaan koodilla MAALISKUU 30.4. saakka. Mainonta sopii huonosti tämän antikapitalistisen teoksen henkeen, mutta ehkä saattaa tuoda muutaman lukijan lisää.

Kongolais-kotkalainen pomminheittäjätyttö tunnetaan graffaripiireissä nimeltä Metro, harva muistaa tytön oikeaa nimeä, Mariaa. Metro asuu alivuokralaisena poikakaverinsa Rustin (alias Markus) kanssa osoitteessa, jonne kukaan heidän lähipiiristään ei löydä. Pariskunnan posti menee poste restanteen ja molemmat käyttävät prepaid-liittymiä. Metron äiti asuu tyttärestään muutaman korttelin päässä, mutta äidilleen Metro valehtelee asuvansa Kouvolassa ja työskentelevän kenkäkaupan myyjänä. Kongolainen isä on lähtenyt maasta tytön ollessa viisivuotias (rasismia pakoon) ja hänen tiedetään asuvan tätä nykyä Berliinissä. Metron ja kumppanien taiteilussa tulee muttia matkaan, kun paikallinen vartijaliike tekee diilin VR:n kanssa ”töhrijien” kiinnisaamiseksi.

Järvelä kuvaa sairasta maailmaa, jossa firmat rahastavat nuorilla kapinallisilla – tarkoituksena ei ole suinkaan saada telkien taakse kaikkia, sillä silloin vartijoilta loppuisi työt. Huomiota kiinnitetään myös valvontakameroiden ylivaltaan kaupunkitiloissamme.  Lainvalvonnan korostaminen, sen osittainen yksityistäminen ja valtion muiden roolien kaventaminen johtaa loppupeleissä amerikkalaisten äärioikeistolaisten valtio-oppineiden  (Ayn Rand, Robert Nozick) kuvaamaan ”yövartijavaltioon”, jossa yksilön on selvittävä omin avuin lähestulkoon kaikesta. Vaikka ei tässä poliisinkaan toimia hehkuteta, Järvelä osoittaa riipivästi, millaista jälkeä saadaan aikaan, kun heikosti motivoituneet koulupudokkaat pannaan päävastuuseen arkisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Eikä tämä ole tulevaisuusdystopiaa, vaan arkisinta suomalaista arkea.

Teoksessa liikutaan Kotkassa, kaupungissa, jossa en ole koskaan käynyt ja johon oli hauska tutustua tälläkin tavalla. Toisin kuin aiemmissa lukemissani Järvelän teoksissa, tässä paikoilla on selkeät nimet ja ihmisillä tarkat osoitteet. Dekkarimaailmassa onkin ollut muodikasta omistaa kirjoja ja kirjasarjoja tietyille kaupungeille. Koska olen aiemmin lukenut vain Markku Ropposen Jyväskylästä ja Seppo Jokisen Tampereesta (kaupungeista, jotka tunnen kuin omat taskuni), pidin loikkausta maan kaakkoisosaan tervetulleena vaihteluna.

Järvelä kertoo tuoreessa haastattelussa saaneensa inspiraatiota tekstilleen Naomi Kleinin analyyseista tuhokapitalismista. Analogia on osuva, vaikka suoraa vertailupintaa ei Suomen ja Irakin olojen välillä löydykään. Itse en tiedä, kuinka omakohtaisesti ns. tavallisen kansan täytyy vartijoiden toimiin tutustua ennen kuin se herää kyseenalaistamaan feikkejä turvallisuuden tunteita kaupunkikuvassamme. Itse koen vartijan läsnäolon turvallisena vain silloin, kun myyjä tekee yksinäistä työvuoroa syrjäisessä Siwassa. Keskellä päivää isoissa ostoskeskuksissa vartijat ovat enimmäkseen juoppojen paimenia. Ja kun vartijaliike ei luultavasti rikastu penkeille sammuneilla, täytyy keksiä rahakkaampia kohteita, kuten nuoret graffititaiteilijat.

Vaihtoehtonuorison maailman kartoittajana Järvelä onnistuu ilmiömäisesti. Dekkarissa rakentuu kiinnostava polarisaatio elämäntapataiteilijoiden ja perinteisiin perhearvoihin uskovan ”tavisnuorison” välillä. Toinen kertoja kun on nuori perheenisä Jere, joka on onnistunut vartijana hankkimaan perheelleen asuntolainan omakotitaloon. Jere ei haaveile sananvapaudesta tai matkoista kuvaamaan Tsernobylin tuhoja – hänelle riittää haave trampoliinin ostosta takapihalle. Kuitenkin kohdatessaan epäreilua kohtelua pomoltaan ja työpariltaan hän kokee vieraantumista työstään ja firman arvoista. Jopa työtä vieroksuvat graffarit tuntuvat läheisemmiltä kuin pomo, joka teeskentelee juottavansa alaiselleen 5000 euron konjakkia tutkien tämän ilmeitä.

Teos on raikas ja vetävä, poliittisesti kantaaottava, mutta ei suinkaan yksioikoisesti yhtä kantaa puolustava. Sympatiapisteitä nuoret taiteilijat saavat, mutta väkivaltaista vastarintaa ei suoraan oikeuteta. Jotenkin kuvauksesta tuli mieleen myös Tampereen kiakkovieraiden tempaus, vaikka Järvelä on ehkä saanut tekstinsä valmiiksi ennen tätä. Ylipäänsä teos herättää kysymyksiä äärioikeiston ja -vasemmiston eroista ja yhtäläisyyksistä ja nuorison itseilmaisun kapenevista tiloista.  Järvelä iskee dekkarillaan akuutin ajankohtaiseen hermoon. Uskon teoksen saavan muitakin lukijoita kuin paatuneita dekkarin ystäviä.

Teoksessa oli muutamia loogisia virheitä, jotka huolellinen kustannustoimittaja olisi korjannut käden käänteessä, mutta joille kirjailija itse saattaa olla käsikirjoituksen jättämisvaiheessa sokea. Esimerkiksi kahdesta leiristä, Rotista ja Bakteereista, puhuttiin ristiin ja ainakin yhden henkilön nimi vaihtui kesken tarinan. Mistä tämä sitten kertoo – kustannusmaailman kiireistä, työvoimapulasta vai tee-se-itse -hengestä? Allekirjoittanut ainakin ilmoittautuisi ensi kättelyssä oikolukijaksi kohtuullisella palkalla, mutta työtarjoukseni taitaa mennä kuuroille korville.

Rikkaruohojen syvät juuret

hopealaakson salaisuusChitra Banerjee Divakaruni (s. 1956) on monipuolinen intialais-amerikkalainen kirjailija, joka on kirjoittanut fiktiota sekä aikuisille, nuorille ja lapsille ja lyriikkaa. En ole tutustunut hänen aikuisten kirjoihinsa, mutta sain käsiini nuorten aikuisten fantasiatrilogian ensimmäisen osan, Hopealaakson salaisuuden (Tammi, 2004). Teos on niitä, joita olen kantanut poistomyynneistä toiveikkaana kotiin nuorisolle, mutta nuoriso ei ole todennäköisesti hetkauttanut evääkään sille.

Aloitan tällä postaukseni kolmannen maailman skifi/fantasiakirjailijoista, joita tällä hetkellä tiedän tasan kaksi: Divakarunin ja nigerialais-amerikkalaisen Nnedi Okoraforin. Molempia kirjailijoita yhdistää pitkä oleskelu Yhdysvalloissa ja halu juurruttaa skifin/fantasian genre syvälle synnyinmaan multaan. En itse ole skifin tai fantasian pitkäaikainen harrastaja enkä yritäkään esittää asiantuntijaa, mutta arvostan kirjailijoita, jotka uskaltavat muokata kotimaidensa kirjallisia perinteitä ja kannustaa erityisesti maahanmuuttajataustaisia nuoria ottamaan selvää vanhempiensa kotimaiden myyteistä ja legendoista.

Hopealaakson salaisuus on kepeähkö tarina kahdesta köyhästä kolkatalaisesta lapsesta, Anandista ja Nishasta, jotka salaperäinen vihreäsilmäinen vanha mies löytää hanttihommista kaduilta sen sijaan, että olisivat koulussa. Anandin perhe on köyhtynyt ja joutunut muuttamaan kaupunkiasunnostaan slummiin; Nisha on elänyt orpona kaduilla pienestä saakka eikä muista vanhempiaan. Vanha mies nimeltään Abhyadatta saa lapset seuraamaan häntä hankalalle matkalle Himalajan vuoristoon, johon olennaisena osana kuuluu henkien taistelu hyvän ja pahan välillä, helpoista kiusauksista luopuminen ja monenmoiset eettiset pulmat. Lapsia riivaa myös paha henki, mystisestä Parantajaveljeskunnasta karannut veli Surabhanu, joka pyrkii herkuin, karkein ja muine houkutuksine johdattamaan lapsia puolelleen. Matkan varrella hyvät ja pahat henget  ottavat usein eläimen ruumisolemuksen, ne seuraavat lapsia mm. apinoina, käärmeinä ja mungoina. Matka Hopealaaksoon on pitkä ja vaarallinen, eikä kilvoittelu suinkaan lopu yhteisöllisen paratiisin porteilla. Nisha initioidaan veljeskunnan jäseneksi siitä huolimatta, että on tyttö. Anand joutuu tekemään Nishaa kiperämpiä päätöksiä tulevaisuudestaan ennen kuin hänet vihitään Kotilonvartijaksi.

Teos ei vaadi lukijaltaan paljoa ennakkotietoa Intiasta, vaan pelaa varsin universaalin symboliikan varassa. En siis tarjoaisi tätä intialaistaustaisille maahanmuuttajalapsille ”kulttuurikylpynä”. Helppoa uskontokunnasta riippumatonta henkisyyttä tässä tarjoillaan suht harmittomassa paketissa. Ehkä kyseessä on Paulo Coelho for kids. Ei teos ollut pätkääkään heikompi kuin Coelhon Alkemisti, mutten pitäisi tätä vielä kunniamainintana. Lapset seikkailevat huikeissa maisemissa, joten teos toimii myös matkakirjana. Matkan värisävyt ovat enimmäkseen ihmeen sävyttämää technicolouria, josta tulee häiritsevästi mieleen Disneyn piirretyt.

Eniten tässä kuitenkin ärsytti yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja hädän pinnallinen esittäminen; Divakaruni antaa ymmärtää, että köyhyyden ongelma voi olla ratkaistavissa henkisen kilvoittelun kautta. Anand-poika, joka on jättänyt äitinsä ja siskonsa Kolkatan slummiin, uskoo vahvasti, että Veljeskunnan jäsenenä hän voi auttaa perhettään enemmän kuin kotona. Tässä esitetään kerjäläisyyden, lapsityövoiman, siirtotyöläisyyden, lukutaidottomuuden ja terveydenhuollon riittämättömyyden ongelmat aluksi suht kriittisesti, mutta analyysi loppuu kuin seinään lasten lähdettyä matkalle.

Teoksen ideaaliksi ikäryhmäksi arvioisin 8-12 vuotta ja koska en ole lapsi, en anna lopullista tuomiota teokselle, joka hyvinkin saattaa puhutella omaa ikäryhmäänsä. Kielellisesti teksti on helppolukuista ja sujuvaa, mikä avaa ikkunoita laiskemmillekin lukijoille.

”Joskus rikkaruohojen juuret yltävät syvemmälle kuin puutarhuri kuvittelee”, lausuu parantajamestari Abhyadatta veljeskunnan pohtiessa lasten liittämistä osaksi Hopealaakson yhteisöä. Pahan hellittämättömästä vastustamisesta tässä kai loppujen lopuksi on kyse. Jalo viesti imelähkössä pakkauksessa.

 

Joulukakun parasta ennen-päiväys

Ishiguro 2Kazuo Ishiguron romaaneista hyllyssäni pisimpään vanunut An Artist of the Floating World (Faber&Faber, 1986) oli alun perin syy, miksi en syttynyt kirjailijan muullekaan tuotannolle. Olen hankkinut sen v. 1996 matkalla Japaniin Heathrow’n lentokentällä. Matka oli sen verran antoisa, ettei hidastempoiselle taideromaanille jäänyt aikaa. Kirjan kuluneisuudesta päättelen, että olen aloittanut sitä useamman kerran, mutta muutamaa sivua pidemmälle en ole koskaan päässyt.

Elegantti, tunnelmallinen, viipyilevä. Näin kuvaisin lukukokemusta, joka helpottui Ishiguron vetävämmän esikoisromaanin imussa. Molemmat romaanit kertovat samasta ajasta, sodanjälkeisestä uudelleenrakennuksesta, mutta eri perspektiiveistä.

Kertoja on eläkkeelle jäänyt taidemaalari, leskimies Masuji Ono, jonka päivät täyttyvät nuoremman tyttären naittamishuolista ja oman uran uudelleenarvioinnista. Nuorena Masuji-sensei oli ”kelluvan maailman taiteilija” eli dekadentista baarielämästä kipinöitä saava nautiskelija, mutta jossain vaiheessa kurtisaanien hiuslaitteiden maalaaminen alkoi kyllästyttää häntä. Masuji Ono on myös ollut ennen II maailmansotaa mukana kyseenalaisissa äärioikeistolaisissa piireissä, ollut mukana suunnittelemassa suur-Japani-henkisiä propagandajulisteita ja toiminut jopa Kulttuuriministeriön ”isänmaallisen” taiteen tarkastajana. Vanhoilla päivillään hän häpeää aiempaansa, jossa oli kuitenkin mukana hyvässä uskossa, kansakunnan parhaaksi. Tyyppinä taiteilija on konservatiivinen, riskejä välttelevä ja perhekeskeinen. Nämä piirteet ovat taanneet hänelle kohtuullisen menestyksen ja kunnianarvoisia palkintoja – tarpeeksi rahaa, joilla turvata perheelle mukava, huoleton keskiluokkainen elintaso.

Kiinnostavin ulottuvuus tässäkin romaanissa liittyi sukupuolipolitiikkaan. Hyvänä isänä herra Ono ei pysty täysin rentoutumaan ennen kuin molemmat tyttäret on naitettu kunnollisille miehille. Kuopus Norikon naimakaupat keskeytti sota, ja nyt 26-vuotiaana hänellä alkaa olla kiire löytää sopiva ehdokas. Japanissa on länsimaailmaa myötäilevä vertaus naisen iästä: nainen on kuin joulukakku, joka on parhaimmillaan 24-26-vuotiaana. Tämän jälkeen häntä pidetään ylikypsänä tapauksena ja avioliittoneuvottelut vaikeutuvat. Feministillä tukka nousee pystyyn moisesta sovinismista, eikä Ishigurokaan Onon perhettä aivan helpolla päästä ruotiessaan naimakauppoihin liittyviä rituaaleja. Puhtaasti järjestetyistä avioliitoista ei tässä kuitenkaan ole kyse, vaan yhteisymmärryksellä tehdyistä hienovaraisista tunnusteluista. Naima- ja talokauppoja verrataan tässä osuvasti toisiinsa, ja Japanissa molemmissa on perinteisesti ollut enemmän kyse kunniasta ja hyvän maineen edistämisestä kuin puhtaasti taloudellisista intresseistä.

Pidin enemmän Silmissä siintävien vuorten transkulttuurisesta naisnäkökulmasta, mutta tässä oli huikeita analyyseja japanilaisten baarikulttuurista ja kaupunkien mielihyvävyöhykkeistä, joilla taiteilijat viettävät usein pidemmän ajan elämästään kuin muut ammattiryhmät. Biletyskohtaukset ovat nykypäivän näkökulmasta kesyjä, mutta saken juomisen filosofiaa esitellään monessa kohtaa. Kahdeksanvuotiaalle tyttärenpojalleen isoisä-Masuji olisi ollut tarjoilemassa sakea aterioilla kuin aikamiehelle, mutta perheen naisväki torpedoi hänen aikeensa. Isoisän ja lapsen keskustelut ja kaupunkiretket ovat myös herkullisia.

 

 

Vaimoihmisten tottelemattomuudesta

Ishiguro 1Johan lähti Lyyti kirjoittamaan, eli sain juuri luettua ensimmäisen romaanini Kazuo Ishigurolta. Herran kolme romaania ovat odottaneet lukijaa hyllyssäni vuosia, pahimmillaan 18 vuotta.

Ishiguroa (s. 1954) pidetään kahden kulttuurin välisenä postkoloniaalina kertojana, onhan mies viettänyt valtaosan elämästään Britanniassa, jonne muutti perheensä kanssa viisivuotiaana. Myös esikoisromaani Silmissä siintävät vuoret (Tammi 1982, alk. A Pale View of Hills) ottaa kertojapositionsa englantilaisesta kylästä, jossa keski-ikäinen päähenkilö Etsuko elää elämäänsä pitkälti japanilaisista tavoistaan ja muistoistaan luopuneena. Etsukon tyttären Keikon itsemurha ja siitä johtuva suru laukaisee naisessa muistoja ajalta, jolloin hän vielä odotti esikoistaan Japanissa.

Tarina keskittyy 40-luvun lopun jälleenrakennusaikaan, jolloin amerikkalaisten läsnäolo Japanissa oli vahva. Etsuko muistelee naapurissaan asunutta ystävää, yksinhuoltajaäiti-Sachikoa ja hänen tytärtään Marikoa, joiden elämäntapa poikkesi valtavirrasta. Sachiko ei viitsi laittaa tytärtään kouluun, vaan tämä viettää päivänsä hortoillen lähiympäristössä vahvasti omassa mielikuvitusmaailmassaan. Monet naapurien tädit ovat ymmällään tyttölapsen vapaudesta, mukaan lukien Etsuko, joka kuitenkin uskaltaa tutustua Sachikoon, vaikka tämä viettääkin iltojaan amerikkalaisten suosimissa kapakoissa ja haaveilee muutosta Amerikkaan poikaystävä-Frankin kanssa. Sachiko vaikuttaa epätasapainoiselta, mystiseltäkin hahmolta, jolla on eri päivinä vaihtoehtoisia tarinoita menneestä ja tulevasta. Äidin ja tyttären kassit ovat jatkuvasti pakattuina, mutta Frank tekee morsiamelleen ohareita harva se päivä, eikä Sachikon muutto takaisin kuolleen miehen sukulaisten helmaankaan suju ongelmitta.

Romaani kertoo pitkälti naisten välisestä epätodennäköisestä ystävyydestä. Naisnäkökulma on aidon tuntuinen, vahva ja konstailematon. Etsuko pohtii, vaikuttiko Sachikon esimerkki häneen niin voimallisesti, että hän päätyi hylkäämään Japanin ja menemään uusiin naimisiin brittimiehen kanssa. Sachikon ja Marikon kohtalo on jäänyt hänelle epäselväksi, mutta hän antaa ymmärtää, ettei Sachiko ainakaan koskaan päässyt liikenaiseksi Amerikkaan. Molempien mielestä Japani on takapajuinen maa naisille, eivätkä he usko yhteiskunnan nopeaan muutokseen naisystävällisempään suuntaan. Hersyvimmät naurut herätti episodi, jossa Etsukon appiukko uskoo maailman tulleen loppuunsa kuullessaan pariskunnasta, jonka mies ja vaimo äänestivät eri puoluetta ja kertoivat asiasta julkisesti. Vaimoihmisten tottelemattomuus näkyi tuossa esimerkissä täydellisenä eikä se voisi johtaa kuin perheiden lopulliseen hajoamiseen. Etsukon sukupolvelle moiset kommentit esiintyvät koomisina, mutta he yrittävät elää vanhusten hourailuiden kanssa. Naiskansalaisuuden ja naisten poliittisen toimijuuden idut ovat tässä  jo versoamassa, vaikkakin hentoina.

Eletään siis perinteiden ja modernin elämäntavan kiihkeintä murrosta. Nuoret aikuiset uskaltavat jo kyseenalaistaa vanhempien ikäluokkien arvomaailmaa; esimerkiksi Sachikon appiukko Ogata-san saa satinkutia kansallismielisestä arvomaailmastaan kommunistiselta ex-oppilaaltaan kasvatusalan keskeisessä julkaisussa. Appiukko vaivautuu niskuroijan ovelle antamaan tälle verbaalista satinkutia. Sachiko kunnioittaa edelleen appeaan toimimalla tämän seuraneitinä ja oppaana raskauden loppuvaiheessakin. Appiukko onkin tässä kertojalle tärkeämpi mies kuin uraohjusaviomies, jota tuskin näkyy maisemissa.

Ishiguro on tyylillisesti  tiivistämisen mestari; hän sai pariinsataan sivuun ympättyä kattavan analyysin Japanin sodanjälkeisestä henkisestä tilasta ja identiteettikriiseistä. Itse tarina ei ole järisyttävän suuri, pikemminkin se poukkoilee ja takertuu välillä mitättömiin detaljeihin. Loppupeleissä tässä seurataan yksin jätetyn lapsen sielunmaisemaa aikuisen naisen kertomana – naisen, joka itsekin on tainnut olla hukassa vanhemmuutensa kanssa, mikäli kertojan nykyisyyden antamiin pieniin vinkkeihin on uskomista. Hän kertoo tarinaa elossa olevalle aikuiselle tyttärelleen Nikille, joka on täysin vieraantunut japanilaisesta kulttuurista, mutta sovinnon eleenä kerää lapsuuden kodistaan todisteaineistoa Nagasakista viedäkseen ne runoilijapoikaystävälleen, jota tulevan anopin tarina kiinnostaa. Sachikolla ja Nikillä on siis toivoa löytää toisensa vielä aikuisessa iässä ja ymmärtää toistensa motiiveja.

Vaikka tässä käsitellään vaikeita asioita – itsemurhaa, sotatraumoja ja ihmissuhteiden aiheuttamia pettymyksiä, Ishiguro taikoo kerrontaansa maagisen tunnelman, joka pitää loppuun saakka. Kerronta on klassisempaa ja vähäeleisempää kuin ikisuosikillani Haruki Murakamilla, mutta herrojen teemojen ja symboliikan välillä löytyy myös yhteisiä punaisia lankoja (esim. molemmat tuntuvat mieltyneen kissoihin). Todennäköisesti luen ne kaksi muutakin hamstraamaani teosta, An Artist of the Floating World  ja Never Let Me Go lähipäivinä samassa ”imussa”.

Nuorennusleikkaus

TheBlackAlbumTänään kirja-arviovaihde on jäänyt pahasti päälle. Kolmantena päivityksenä kerron nuoruuteni hittikirjasta, josta en aio luopua, vaikka hyllyjä radikaalisti karsinkin.

Hanif Kureishin ensimmäiset romaanit Esikaupunkien Buddha (1990)  ja Musta albumi (2005) olivat minulle keskisuomalaisen peräkylän kasvatille elämänpoliittisesti tärkeitä kasvukertomuksia, vaikka en vielä siinä vaiheessa ollut syvällisessä mielessä kiinnostunut Pakistanista ja pakistanilaisista. Ne edustivat minulle aikanaan sitä Britanniaa, jossa olisin itsekin halunnut elää ja vaikuttaa – monikulttuurista, moniarvoista, poliittisesti aktiivista ja anteeksipyytämättömän hedonistista.

Mustan albumin muistan jostain syystä paremmin kuin Esikaupunkien Buddhan. Sen maailmaan paluu oli kuin pikavisiitti vanhan bestiksen luo, joka ei ole muuttunut pätkääkään kahdessakymmenessä vuodessa. Olen tainnut lukea teoksen jo ainakin kolme kertaa. Miehen teoksista olen lukenut kaiken fiktion paitsi uusimman tänä vuonna ilmestyneen romaanin The Last Word, leffoista nähnyt useamman ja hänen isästä kirjoitettu muistelmateos My Ear at His Heart kosketti myös. Taidan siis olla vannoutunut fani. Brittikirjojen kokoelmassani vain Kureishi, Zadie Smith ja Monica Ali ovat saaneet samanmoisen kulttistatuksen (ne näyttävät olevan ainoita teoksia, joista en halua luopua). Miksi näin?

Musta albumi on loistava ajankuva, yhteiskunnallinen läpileikkaus ajasta, jolloin Britannia ja muukin läntinen Eurooppa kävi läpi jonkinasteista poliittista loppuunpalamista, visioiden ja vaihtoehtojen vähiin käymistä. Siinä ruoditaan säälimättömästi thatcherismin perintöä, joka ulotti lonkeronsa myös maahanmuuttajien varakkaampaan siipeen ja liberaalin vasemmiston sekoilua uudessa maailmassa, jossa heillä ei ollut enää mitään, mihin uskoa paitsi viina, huumeet ja seksi. Shahid-kertojan rinnalla toiseksi päähenkilöksi nousee radikaali keski-ikäinen collegelehtori Deedee Osgoode, jolla on tapana kierrättää pakistanilaisia ja karibialaisia opiskelijapoikia rakastajinaan. Deedee on naimisissa kollegansa professori Brownlow’n kanssa, joka on menettänyt puhekykynsä kommunismin romahtamisen aattona ja vastaa kysymyksiin piinallisesti änkyttäen. Pariskunta on eron partaalla ja jakavat ison omakotitalonsa opiskelijavuokralaisten kanssa – heidän on mahdotonta siirtyä eteenpäin opiskelijaelämästä ja siihen liittyvistä vapauden symboleista. Deedee on omistautunut opettaja, joka valmistelee luentojaan James Baldwinista tai afrokaribialaisesta muodista tunnollisesti, mutta todellista nautintoa hän saa nuorison palvonnasta. Muistan nuorempana pitäneeni häntä korruptoituneisuuden huipentumana, mutta nyt vanhempana (ja samantyyppisistä aiheista kiinnostuneena) hän saa minulta enemmän sympatiapisteitä.

Tässä vanhemman opettajan ja nuoremman opiskelijan suhdetta kuvataan aistillisesti, turhia moralisoimatta. Shahid on aidosti kiinnostunut opettajastaan, joka on ikäisekseen vetävä ja henkisesti ikinuori. Hän ei pyöri Deedeen kanssa parempien arvosanojen tai materiaalisen hyvän toivossa, vaan kokeillakseen oman seksuaalisuutensa rajoja. Kumpikin pariskunnasta tietää, että suhde kestää vain niin kauan, kun molemmilla on hauskaa. Tällainen hedonistinen no strings attached-järjestely on isompi pala purtavaksi lähipiirille.

Teokseen palatessani en enää ole huikean vaikuttunut etnisten ja uskonnollisten yksityiskohtien kuvaamisesta, jotka 90-luvulla olivat ehkä keskeisin kimmoke lukea Kureishia. Vuonna 1995 Kureishi lähestyy islamilaisten nuorisoliikkeiden todellisuutta jonkinlaisena näkijänä ja edelläkävijänä, mutta loppujen lopuksi ei sukella ”fundamentalistien” maailmaan kovinkaan syvällisesti. Mustan albumin tapahtumien keskiössä on munakoiso, jonka lihassa eräs radikaali muslimiryhmä näkee viestin Salman Rushdien tappamisen välttämättömyydestä. Pakistanilaistaustainen Shahid flirttailee ryhmän yhteisöllisten toimintaperiaatteiden kanssa ja päätyy pahamaineiseen lähiöön vahtimaan rasismista kärsivää perhettä ja pyhää munakoisoa. Lähiössä hän kuitenkin kaipaa rakastajaansa, joka on vakavamielisten muslimiopiskelijoiden suosikki-inhokki.

Edelleen olen vaikuttunut Kureishin luontevasta intertekstuaalisuudesta suhteessa ”mustan” (lue: ei-eurooppalaisen) Britannian historiaan. Kureishia lukiessa kun tulee kerrattua yleistietojaan muustakin aasialaisesta ja afroamerikkalaisesta kirjallisuudesta ja musiikista. Zadie Smith vie tämän intertekstuaalisuuden taiteen vielä korkeammalle tasolle, mutta Kureishi tekee sen ehkä kansantajuisemmin ja jouhevammin.

Mustassa albumissa käytetään tolkuton määrä huumeita ja juodaan sivistyneemmin viiniä. Shahidin huumesekoilut ovat rajuja, eikä Kureishi ainakaan romantisoi huumekaupan maailmaa. Kai huumekuvauksetkin kiehtoivat aikanaan peräkylän tyttöä ja satunnaista Britannian-matkailijaa (Britannia ja Irlanti ovat matkailuhistoriassani olleet maita, joissa huumeiden käyttö on näkynyt arjessa eniten). Tässä kuljetaan ekstaasin ja muiden rave-huumeiden ensimmäisen aallon harjalla, aikana, jolloin noista aineista oli vielä hyvin rajallisesti tietoa. Oikeastaan olen ylpeä siitä, että nämä kaunokirjalliset tripit riittivät noina aikoina, jolloin mahdollisuuksia reaalimaailman kokeiluihin tuli eteen useammin kuin nykyään.

Kaikkea ei tarvitse kokeilla kotona. Eikä kaikkia kirjoja lueta siksi, että niistä ammennettaisiin reseptejä kotikäyttöön.