Kun rasismi taipuu viihteeksi

IMG_1907Kävin toissapäivänä rasismia vastustavassa mielenosoituksessa ja eilen luin loppuun amerikkalaisen viihdekirjan, jonka aiheena oli kielletty mustan ja valkoisen nuoren rakkaus 1930-luvulla. Julie Kiblerin Matkalla kotiin (Gummerus, 2013, suom. Riie Heikkilä) on ollut iso hitti Yhdysvalloissa, mutta jäänyt täällä melko vähälle huomiolle.

Romaani on hyvin perinteinen rakkaustarina, jolla ilmeisesti on todellisuuspohjaa. Siinä yli 90-vuotias Isabelle matkustaa salaperäisiin hautajaisiin Ohion Cincinnatiin yhdessä ”adoptoidun” ystävä-tyttärensä Dorrien kanssa. Alun perin Dorrie on ollut Isabellen kampaaja, mutta vanhan rouvan voimien vähetessä suhde on muuttunut ystävyydeksi. Dorrie itse on kolmen teinin yksinhuoltaja, joka pelkää mummoksi tuloa 36-vuotiaana.

Kirjassa tehdään matkaa hitaasti monessa osavaltiossa pysähtyen, ja kaikkialla Dorrieta epäillään valkoisen mummon ryöstämisestä. Palvelu hotelleissa ja ravintoloissa on legendaarisen huonoa, kun asiakkaina ovat kaksi eri väristä ja -ikäistä ystävää. Dorrie ei ilmeisesti ole myöskään koskaan yöpynyt samassa huoneessa valkoisen ihmisen kanssa aiemmin. Tämä kertoo jo syvään juurtuneesta rotuerottelusta, tai sen henkisestä perinnöstä maassa, joka kuvittelee olevansa demokraattinen. Road tripinä teos on siis silmiä avaava, ja kertoo myös paljon tienvarsien ”kurjien kuppiloiden” tasosta.

Minusta tässä kirjassa oli juonen suhteen ainesta, eli juonellisesti se oli paljon uskottavampi kuin vaikka viimeksi lukemani brittikirja Tulilapsi. Päähenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, joiden elämissä on ollut tavallisia murheita. Romaanissa liikutaan Teksasin, Kentuckyn ja Ohion vähemmän hohdokkailla paikkakunnilla. Isabelle tulee alun perin hyväosaisesta lääkäriperheestä, mutta hylkää sen ideologisista syistä. Isabellen vanhemmat ovat aikansa lapsia, rotuerotteluun kasvatettuja ja sen arvomaailmassa rypeviä.

Kirjassa on kuitenkin paljon tiivistämisen varaa, ja joku sen rakenteessa tökkii. En tässäkään heti arvannut loppuratkaisua, mutta viimeisen kolmanneksen aikana se kävi ilmeiseksi. Luin kirjaa paikoitellen kursorisesti, eikä varsinkaan Dorrien somekäyttäytyminen kiinnostanut paljoakaan. Kiblerin ”pointtina” kahden aikatason kuljettamisessa on kai osoittaa varsinkin nuorille lukijoille 1930-luvun ja 2010-luvun nuorten ongelmien samankaltaisuus, mutta tämä oli tehty liian pedagogiseen tyyliin.

Minusta se, että tällaisia rotu-, kulttuuri-, tai poliittisia rajoja rikkovia viihteellisiä rakkaustarinoita kirjoitetaan, ei ole ongelma. Rasismia vastaan voidaan taistella myös kevyemmän viihteen keinoin, koska kaikki eivät ole kykeneviä ymmärtämään Toni Morrisonin syvää symboliikkaa. Ongelmana tässä kyseisessä romaanissa oli se, että siinä varsinkin musta rakastettu Robert nostettiin lähes ylimaallisen sankarin asemaan. Ja tämän kautta rakkaustarina vesittyi henkilöpalvonnaksi. Jopa Titanicin sankari Jack on nyansoidumpi hahmo kuin moitteeton ja nuhteeton Robert Prewitt.

Suomen historiassa vastaavaa draamaa on tuottanut saksalaisten sotalasten kohtalo, ja samantyyppisiä juonellisia ratkaisuja löytyy myös heistä kertovissa romaaneissa. Myös valkoinen on osannut sortaa valkoista, ja kiinnostavaa on, kuinka näiden löytölasten tarinoissa usein hoivaavaksi osapuoleksi jää se köyhempi osapuoli. Tai jos rikkaampi ottaa ei-toivotun rakkauden hedelmän hoidettavakseen, tuosta lapsesta halutaan häivyttää ”väärän” vanhempansa tausta.

Tätä kirjaa lukiessani koin, että kuuluin väärään ikäryhmään – että teos on todella suunnattu lukioikäisille, niin paljon siinä selitetään rotuerottelun historiaa. Hassua, että nämä young adult-vibat tulivat teoksesta, jonka toinen kertoja on yli 90-vuotias. Tarinana ystävyydestä teos varmaan tavoittaa kaikenikäisiä lukijoita, mutta rakkaustarinan kohdeyleisönä toimisi parhaiten ne, jotka vasta haaveilevat ensi rakkaudesta.

 

Mainokset

No time like Cathy Kelly time

20180720_054740Solahdin fiksummasta parisuhdefiktiosta suoraan hömpän hetteikköön, ja kaivoin lukemattomien kirjojeni arkistosta ensimmäisen Cathy Kelly-teokseni, Lessons in Heartbreak (HarperCollins, 2008). Jo kirjan takakannessa on kohderyhmää ohjaava slogan: ”Every woman needs her Cathy Kelly time”. Myös romaanin etukannessa ja takalehdillä kannustetaan nauttimaan teos ilmeisesti pakettiin kuuluneen Galaxy-suklaalevyn kanssa. Kirjoja ja suklaata en yhdistettynä nautintona vastusta, mutta syy, miksi en ole koskaan aiemmin langennut Kellyyn, on teosten markkinoinnin yksiulotteisuus. On noloa, että mitään kaunokirjallista teosta markkinoidaan oletusarvoisesti vain toiselle sukupuolelle. Naisille, kunnon naisille? Onko lukijan oletettua sukupuolta alleviivattava? Eikö se jollain tapaa rajaa kirjan arvoa?

Irlantilaisista bestseller-naisviihdekirjailijoista minulle tuttuja ovat Maeve Binchy ja Marian Keyes; Cecelia Ahernia ja Cathy Kellyä en ainakaan muista lukeneeni. Keyesin ja Binchyn tuotannoissa olen lähinnä arvostanut sitä, että ne eivät ole olleet yltiöromanttisia ja että niissä kuitenkin korostuu tavallinen irlantilainen arkielämä. Cathy Kellyn teokset ovat jo kansikuvista ja nimistä saakka tuntuneet kliseisemmiltä, niin suomeksi kuin englanniksi.

Lessons in Heartbreak oli kuitenkin vetävämpi teos kuin mitä oletin. Kirjan nimi on kammottava, se ainakin minun korvissani viittaa moraaliseen opetukseen, kun on menty rakastumaan väärään henkilöön. Kirja ei kuitenkaan ollut läheskään niin konservatiivinen ja perinteisiä perhearvoja puolustava kuin mitä siltä odotin. Eikä edes sisällöltään toivottoman kaupallinen. Kirjassa oli kunnon juoni ja (voih ja huoh) ”sydäntä lämmittäviä” naishahmoja kolmesta eri sukupolvesta. Ja parasta oli se, etteivät kaikki olleet sukua keskenään. Osa naisista oli lapsettomia, eikä kellään ollut valtavaa katolista perhettä ympärillään. Kaikki naiset olivat tietoisia homoista, lesboista ja feminismistä. Maailma oli käynyt kylässä Tamarinissä, joka fiktionaalisena merenrantakylänä tuntui kutsuvalta. Kirjassa ei ollut kliseistä tuppukyläromantiikkaa, eli kännisiä peräkammarin poikia ja traktorilla kylän keskustaan bilettämään tulevia teinejä.

Olen lukenut huomattavasti tunkkaisempaa ja konservatiivisempaa kuraa suomalaisen chicklitin kentiltä, mutta säästän nyt nimien mainitsemisen. Suomalainen maalaisromantiikka on usein absoluuttisen heteronormatiivista, ja urbaanimpi chicklit keskittyy usein täysin kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tämä lukemani Kellyn teos taas keskittyi puhtaasti ihmissuhteisiin, ja ehkä vielä enemmän naisten välisiin ystävyyksiin kuin romansseihin miesten kanssa. Siinä oli myös varsin hurmaava historiallinen sivujuoni, joka liittyi paikalliseen herraskartanoon 1930-luvulla ja Lontoon sotasairaalaan 1940-luvulla.

Kirjassa mallimamma Izzy palaa New Yorkista kotikyläänsä hyvästelemään kuolevaa isoäitiään Lilyä. Australialainen Jody on muuttanut kylään paikallisen miehen perässä, ja keskittää energiansa paikallishistorian tutkimiseen. Lily olisi ollut hänen paras informanttinsa, mutta hän makaa sairaalassa koomassa, eikä voi kertoa salaisuuksiaan. Izzyn täti ja Lilyn miniä Anneliese on toipumassa shokkierosta, kun hänen aviomiehensä on vaihtanut hänet hänen parhaaseen ystäväänsä. Lopulta kaikkien huomio keskittyy Lilyyn ja hänen elämänsä suureen salaisuuteen, tarinoihin, jotka uhkaavat jäädä kertomattomiksi.

Kelly kirjoittaa helppoa englantia, ja siksi maisemat ovat aina ”breathtakingly beautiful”. Sanasto teoksessa on suppeaa ja arkista, mutta toisaalta ehkä juuri kielen helppous on tehnyt hänestä kansainvälisen bestsellerin. Juonen punojana ja henkilöhahmojen rakentajana hän on chicklit-genren rajat huomioon ottaen kekseliäs ja monipuolinen. Kirjan tunnelmista tuli hieman mieleen äskettäin lukemani ruotsalaisteos, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja, jossa myös isoäiti ja lapsenlapsi kommunikoivat keskenään Atlantin yli.

Hauskaa kirjassa oli se, että siinä matkustetaan Irlannin, Lontoon ja New Yorkin lisäksi myös muuanne, kuten Uuteen Meksikoon mallitoimiston suuriin kuvauksiin. Yllättävää kyllä, pidin Izzyn työelämän kuvauksesta ja newyorkilaisesta menosta tässä kirjassa paljonkin, kun teos ei kokonaan keskittynyt muotiin ja pintaan. Izzyn huoli nuorten, anorektisten ja huumeita käyttävien mallien jaksamisesta tuntui aidolta, ja amerikkalaisia kauneusihanteita kritisoitiin rankalla kädellä.

Positiivinen luentani saattaa osittain johtua helteen pehmentämistä aivoistani, mutta uskaltaisin tämän ensi kosketuksen jälkeen jopa lukea toisen Kellyn teoksen. Annoin kirjalle Goodreadsissa vain kaksi tähteä, mutta oikea arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Kaksi tähteä teos saa kielellisistä syistä, kun taas sisällön suhteen olisin voinut lämmetä jopa yli kolmeen tähteen.

Viihdekirjoissa ahdistavinta on seurata tuotteliaita kirjailijoita, jotka vetävät samalla sapluunalla vuosikymmenestä toiseen, eivätkä tunnu koskaan kehittyvän. Kehityksellä tarkoitan kielellistä ja tyylillistä uudistumista, teemojen vaihtelua, ehkä myös kykyä vaihtaa näkökulmaa kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Tästä näkökulmasta kukaan edellämainituista irlantilaisista kirjailijoista ei ole ollut toivoton, mutta latteaa kieltä suren aina. Kun nyt kuitenkin puhutaan maasta, joka on synnyttänyt James Joycen, ja jonka muun kaunokirjallisen tuotannon taso on varsin korkea.

Elävänleski paperikengissä

PaperikengätNoin kolme vuotta sitten olen blogissani viettänyt Naistenviikkoa lukemalla työväenkirjailija Venny Kontturia (1913-1981). Myös tämän heinäkuun sydämessä eteeni tupsahti Kontturin teos, Paperikengät (Gummerus, 1977), joka jäi kirjailijan viimeiseksi teokseksi. Viira-nimisestä vaasalaisesta työläisnaisesta kertova saaga on viisiosainen, ja olen nyt lukenut sen ensimmäisen ja viimeisen osan.

Paperikengät sijoittuu 1940-luvulle, välirauhan ja jatkosodan aikaan, jolloin kenkäteollisuus keskittyi tuottamaan saappaita armeijan käyttöön. Jonkun verran saappaita maakaroitiin myös saksalaisille, ja Kontturin Vaasa on kaupunki, jossa naiset juoksevat villeinä saksalaisten sotilaiden perässä. Tehtaan vessa on paikka, jossa jaetaan uusimmat miehen metsästykseen liittyvät juorut, ja lähteepä tehtaan tytöistä jotkut takaisin kotikonnuille synnyttämään puolisaksalaisia lapsiaan.

Romaanin päähenkilö Viira on kasvanut koululaisesta kolmikymppiseksi ”elävänleskeksi”, jolla on kaksi lasta huollettavanaan. Viiralla on ollut pyrkimyksiä siisteihin sisätöihin, kauppa-apulaisopisto on käyty ja muutakin kokemusta on kuin työ tehtaalla. Mutta kenkätehdas on ainoa, joka pystyy elättämään kasvavan perheen. Alun perin Viira on ollut naimisissa vähätöisen, viekkaan Patensa kanssa, mutta sodan aikana hän alkaa kypsyä mitään tekemättömään, juoppoon mieheen, joka viihtyy uuninpankolla yli puoleenpäivään. Perheen toisen lapsen syntymän jälkeen päätös erosta on kypsä, mutta virallisesti ero saadaan aikaiseksi vasta sodan päätyttyä. Eroaminen on vielä 1940-luvulla häpeällistä, ja eronneita ”elävänleskiä” pidetään moraalisesti arveluttavina tapauksina.

Kirja kertoo edellisten teosten tapaan koko työläisten yhteisöstä, tehtaan työntekijöistä ja muista naapureista. Moni teoksen kappale, varsinkin sivuhenkilöihin keskittyvä, olisi erillisen novellin arvoinen. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja kuten edellisessäkin lukemassani teoksessa, murrepuheen lukeminen on paikoitellen vaativaa. Kirjasta jäänee mieleen moni erillinen kohtaus, tilannekuva (kuten tehtaan naiset maaherran vieraisilla, venäläisten sotavankien kohtaaminen junassa ja sen jälkeinen huorittelu, hamstrausreissut ruotsinkielisille maatiloille, lääkärilapun hakeminen sosiaalikonttorista), jotka pääsisivät oikeuksiinsa teatterin lavalla. Koin jopa, että Kontturin kerronta oli tässä teoksessa liiankin tiivistä – monesta tilanteesta olisin halunnut lukea lisää.

Kirjassa on myös kiinnostavia kaunokirjallisia viitteitä, esimerkiksi siinä viitataan moneen otteeseen saksalaiseen kirjailija Hans Falladaan, joka lienee Viiran lempikirjailija. Olen juuri etsimässä minulle aiemmin tuntemattoman Falladan viimeistä teosta Yksin Berliinissä, joten Fallada-viittaukset alkoivat kiinnostaa kovasti. Ilmeisesti Fallada on ollut suosittu kirjailija Suomessa 1930-40-luvuilla, mutta vasta tuossa viimeisessä, sodanjälkeisessä teoksessaan hän pystyi näyttämään laajemmin sodan kauhut. Jatkosodan aikaisessa Vaasassa jo huhutaan saksalaisten kuolemanleireistä, mutta romaanin kaikki henkilöt eivät suostu niihin uskomaan. Pihapiirissä käy kääntymässä ainakin yksi suomalainen SS-sotilas, joka panee useamman tehtaantytön paksuksi ja tulee sitten ammutuksi jossain Stalingradin tienoilla. Komea Ensio kieltää leirien olemassaolon kategorisesti, ja vannoo, ettei koskaan palaisi Saksaan rintamalle, jos sellaisia olisi olemassa.

Kirjan otsikkoon viittaava kappale kertoo häitään valmistelevasta Leeasta, joka on onnistunut hankkimaan itselleen siniset joutsenmalliset nahkakengät tyköistuvan kävelypukunsa koristeiksi. Naapurin Anitta tulee ihailemaan kenkiä, ja kateus johtaa siihen, että Anittan äiti tulee ylitsepuhumaan tulevan morsiamen lainaamaan kenkiä yhden illan käyttöön saksalaisten klubille – vaikka Anittan jalka on suurempi kuin Leean ja lainaaminen luultavasti venyttäisi kenkiä muodottomiksi. Kohtalokkaan illan jälkeen Anitta kuitenkin katoaa teille tietämättömille, ja jättää Leea-paran kengittä. Lopulta Leea joutuu hankkimaan vaaleanvihreät paperikengät, jollaisia on puolella kaupungin morsmaikuilla. Itkin ja nauroin tälle kertomukselle, koska muistan myös isoäitini vastaavan huolen hääkenkien löytämisestä. Tarina tuli iholle, jopa eri tavalla kuin teoksen paljon vakavammat juonen käänteet.

70-luvun kirjakerhoteokseksi (oma kappaleeni on Uuden kirjakerhon uusintapainos) Paperikengät kyllä päihittää lähes kaiken lukemani kotimaisen tuon ajan populäärin tuotannon – ja uskoisin, että uudet sukupolvet osaisivat arvostaa Kontturin tuotantoa eri tavalla kuin ne, jotka ovat eläneet sota-aikana. Ehkä 70-luvulla teokset ovat jääneet hieman marginaaliin siksi, että tuon ajan kirjoja kuluttava yleisö pystyi käyttämään vanhempiaan ja isovanhempiaan ”elävinä kirjastoina” pula-ajan kertomusten suhteen. Nyt nuo viimeiset tarinapankit ovat poistumassa keskuudestamme, ja tämän tyyliset arjen pasifistiset kertomukset ovat taas nousemassa arvoonsa.

Ja ylipäänsä se, että joku on kirjoittanut laadukasta kaunokirjallisuutta punaisesta Vaasasta ja Pohjanmaasta, on jo silmälasien uudelleensäätämisen paikka. Kontturin naishahmot eivät itse agitoi, tai edes rakasta politiikan puhumista, mutta heidän lähipiirissään piilotellaan toisinajattelijoita ja käpykaartilaisia. Ohrana käy kuulustelemassa tehtaan tyttöjä heidän epäilyttävistä sulhasistaan. Kontturi ei edes dramatisoi näitä kohtaamisia suuresti, vaan kutoo ne osaksi arkista tapahtumahorisonttiaan.

Kontturin teokset ovat laatukirjallisuutta niille, jotka jaksavat lukea murredialogia ja vanhahtavia paikallisia kielikuvia, joita ei pahemmin avata muualta tulleille. Tosin puhutaan kirjassa myös karjalan murretta evakkojen taholta. Ylipäänsä suomalaisten lukijoiden murretietoisuus on saattanut olla 1970-luvulla laajempaa kuin nykyään. Jos siis lukija jaksaa ylittää nämä esteet, häntä odottaa rosoisen rehevä maailma, joka poikkeaa virallisesta historiankirjoituksesta.

Karjalaisen väliverhon kertomaa

svärd veraRuotsalainen Anne Swärd on minulle uppo-outo kirjailija, ja löysin hänen uusimman teoksensa Vera (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) aivan sattumalta. En lukenut kirjasta yhtään arviota ennen siihen tarttumista, enkä kansitekstinkään perusteella osannut arvata, kuinka väkevästä tarinasta oli kyse. Kirjan nimestä tuli automaattisesti mieleen venäläis-ranskalainen Andrei Makine, jonka parhaimmistoon kuuluu myös suomennettu romaani Vera (2005, ranskaksi teos tunnetaan nimellä La femme qui attendait).

Makine-viboja kirjassa lisäsi myös päähenkilön erikoinen sukutausta, ja synnyinkodin karjalainen verho, jonka takana tapahtuu lapsen silmille sopimattomia asioita. Karjalainen verho on kai käspaikka, perinnekäsityö, joita on hyvin saattanut kulkea merimiesten matkassa Ranskan satamakaupunkeihin. Venäjän ja Karjalan asema romaanissa jää muuten marginaaliseksi, muttei merkityksettömäksi.

Teos kertoo siis nuoresta Sandrinesta, Etelä-Ranskan satamakaupungissa syntyneestä pakolaisnaisesta, jonka äiti on vastarintaliikkeen aktivisti. Sataman sivukaduilla on naisten universumi, jossa merimiehet, isäehdokkaat ja aviomiehet, käyvät vain kyläilemässä. Sandrinen mummo ja äiti ovat ompelijoita, joiden asiakkaista on tullut välillä rakastajia. Äiti onnistuu tekemään kolme tytärtään saman puolalaisen merimiehen kanssa. Vanhempien suhde on myrskyinen, mutta Ranskan tultua natsien miehittämäksi isä ehdottaa perheen piiloutumista hänen kotikyläänsä, vuoristo-Puolaan.

Sandrinen isoisä on karjalainen ja mummo berberi, äiti näiden jälkeläinen ja isä puolalainen. Isä on kotikylässään persona non grata, koska hän on hylännyt ensimmäisen perheensä ja lähtenyt merille. Hän kirjaimellisesti dumppaa uuden ummikkoperheensä umpimieliseen kylään, ja lähtee jatkamaan kulkurielämäänsä muuanne. Äidin vastarintaliiketouhut ovat Puolassa vielä vaarallisempia kuin Ranskassa, ja perheen tilanne vaikeutuu, kun SS ja Gestapo perustavat tukikohtansa läheiseen hiihtokeskukseen.

Kirjassa on kaksi ulottuvuutta, aika ennen Ruotsiin pakoa ja aika Tukholmassa rikkaan perheen lapsivaimona. Jäin enemmän sota-ajan kertomuksen pauloihin, ja sydämeni jäi ehdottomasti panttivangiksi tuonne Puolan vuorille. Olen tässä etsinyt jotain Puolasta kertovaa historiallista romaania, ja olisin halunnut lukea jotain tällaista ajaessani äskettäin kaksi kertaa Puolan läpi, mutta ”tilaus” saapui hieman myöhässä.

Ilmeisesti Puolasta kerättiin naispuolisia sodan urheja pakolaisiksi Ruotsiin toisen maailmansodan päätyttyä. Natseja pakoon päässyt Sandrine päätyy sattumalta ja väärällä identiteetillä bussiin, joka vie hänet meren yli ruotsalaiseen kylpylähotelliin, jossa pakolaisnaisia kotoutetaan uuteen todellisuuteen. Hyvinvoiville ruotsalaisille tämä on ainoa konkreettinen ikkuna sotaan.

Sandrinen päätyminen tukholmalaiseen aatelisperheeseen, Cédereille, on oma onnettomuutensa, ja kirjan tarkoituksena on kai kuvata henkistä vankilaa, joka voi ilmaantua keskelle suurinta rikkautta ja hyvinvointia. Vuonna 1945 Céderit edustavat jo menneen maailman arvoja ja ehdotonta taantumusta, mutta sen naiset vielä pohtivat, onko naisen sopivaa esiintyä miehensä edessä housuasussa. Sandrinen, joka on synnyttänyt esikoisensa hääyönään, kouliminen salonkikelpoiseksi edustusvaimoksi ei edisty anopin ja kälyjen suunnittelemalla kaavalla.

Sandrinen lapsivuoteus on lääkkeillä huumattua, eikä hänen odoteta imettävän tai muuten hoitavan lastaan. Vaimon tehtävä on miellyttää miestään, mutta Ivan on vaikea mies tulla miellytetyksi, eivätkä hänen motiivinsa alaikäisen raskaana olevan pakolaistytön pelastamiseksi ole filantrooppiset. Äitiyden kuvauksena teos onkin äärimmäisen rankka, mutta onneksi se ei kerro pelkästään äitiydestä.

Enempi juonen paljastaminen olisi harmillista, mutta jäin pohtimaan näin runsaan historiallisen romaanin mahdollisuuksia ja sudenkuoppia. Itse luin kirjan aivan hurmioissani ja miltei yhdeltä istumalta, koska varsinkin sotateema, natsit ja Puola olivat minulle kirjan ”pihvi”. Yli puolet kirjasta kertoo Tukholmasta ja Cédereistä, ja jos kirja olisi kertonut pelkästään heistä, olisin varmasti pitkästynyt. Sandrinen hajoavaa mieltä Swärd kuvaa myös koskettavasti, ja tästä johtuen romaani päätyy heittelehtimään ajopuuksi Itämeren aalloille.

Kirjassa on elokuvallinen rakenne, jonka alkukohtaus on todella järisyttävä ja voimakas. En ole nähnyt Tohtori Zivago-leffaa, saati lukenut Pasternakin alkuperäisteosta, mutta ilmeisesti tunnelmissa on yhtäläisyyksiä. Uskoisin, että talvisen Tukholman saariston kuvaus inspiroi varsinkin ulkomaisia lukijoita, koska siinä päästään skandi-eksotiikkaan. Toisaalta myös Tukholman tunnelmissa on jotain venäläistä, ja ilmeisesti tässä kuvattavan Céderin suvun tausta on osittain venäläinen. Sandrinen miehen nimi on Ivan, ja tämän avioliiton ulkopuolella syntyneen siskopuolen, keittäjättären, Vanna. Perheen elämäntyyli ei tosiaankaan vaikuta periruotsalaiselta, vaan vaikuttaa, että se on siirtänyt pietarilaisen hienostuneen ja paheellisen huvimaailmansa luterilaiseen kansankotiin.

Vera ei ole sellainen historiallinen romaani, jossa selitettäisiin joka sukuyhteys ja jokaisen henkilön maahanmuuton syyt ja tausta. Tällaiseen pikkutarkkuuteen Swärd on liian taiteellinen. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään suvun kytköksistä, mikä on hyvä ratkaisu. Muuta historiallista tietoa ja taustaa romaanissa on yllin kyllin, mutta myös moni ilmiö (kuten tuo puolalaisten pakolaisuus) jää ulkomaiselle lukijalle hieman mystiseksi.

Emotionaaliselta vaikuttavuudeltaan romaani ”kolahti” minuun yhtä voimallisesti kuin Andrei Makinen parhaat, mutta kielen ja rakenteen tasolla olisin toivonut siltä hieman yksinkertaisempaa (tarinallisempaa) ilmaisua. Usein juuri ranskalaisissa romaaneissa (joihin Makinen tuotannon luen) vähempi on enempi, kun taas meillä Pohjoismaissa tarinan kerronnan rakenteet ovat monisyisempiä. Itse hieman väsähdin kirjaa lukiessa viimeisen neljänneksen aikana, ja koin, että sen loppuosa ei säilyttänyt samaa intensiteettiä kuin varsin dynaaminen alku.

Tämä on kuitenkin tarina, joka ei helpolla pyyhkiydy mielestä, ja minussa se herätti monia kysymyksiä varsinkin toisen maailmansodan aikaisesta pakolaisuudesta läpi Euroopan. Se on yleiseurooppalainen tarina, joka yhdistää sujuvasti itää ja länttä. Temaattisesti siis hulppea, rajoja rikkova ja universaali. Kirja, joka matkustaa jäniksenä maasta maahan, eikä koskaan jää tullissa kiinni.

Elämänmittainen sotaromanssi

kadonnut sulhanenEila Kostamo on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka nimi tuntuu tutulta – todennäköisesti ranskalaisen kirjallisuuden käännöksistä. Kostamo teki elämäntyönsä kääntäjänä ja kustannustoimittajana, mutta on myös julkaissut omaa proosaa säännöllisesti vuodesta 1975 saakka. Näyttää, että eläkkeelle jäätyään hänen kirjailijanuransa on ollut nousussa, ja hänen uusin fiktiivinen teoksensa Kadonnut sulhanen ja kaksi muuta kertomusta (Sanasato, 2016) merkitsee paluuta kirjailijan lapsuuden juurille, Oulun seudulle ja muualle pohjoiseen.

Lähdin lukemaan novellikokoelmaa, mutta ainakin omassa mielessäni kirja esiintyi rehevänä romaania, jossa on kolme aikatasoa. Kirjassa on miltei raamatullinen päähenkilö Ruut Vanhala, jonka itävaltalainen sulhanen Rudolf katoaa toisen maailmansodan lopussa. Ruut on lukiolainen, työvelvollinen ja sotalotta, joka päätyy opiskelemaan farmasiaa sotakoneiston antamien mahdollisuuksien kautta. Toisin kuin monet muut Suomessa toimineet SS-joukkojen sotilaat, Rudolf on Ruutinsa kanssa tosissaan, mutta katoaa itärintaman kautta Gulagin leireille elinikäiseen tuomioon. Pienen ihmeen kautta Ruut saa vielä kihlatultaan viestin vankileiriltä, ja siunauksen uuteen elämään ilman häntä.

Ruutin paras ystävä Helka on menettänyt sulhasensa Samulin rintamalle Vienan Karjalaan, eikä lämpene tämän jälkeen saksalaisten kosiskeluille. Hänestä tulee uranainen ja vannoutunut vanhapiika. Luokkakaveri Seija taas tulee raskaaksi saksalaiselle sotilaalle, ja hänet lähetetään vauvaa synnyttämään miehen vanhempien luo Saksaan, vaikka mies ei ehkä haluaisi naimisiin. Kaikille nuorille naisille, jotka ovat liikkuneet saksalaisten kanssa julkisesti, huudellaan, ja heitä pidetään moraalisesti langenneina. Ruut pakenee tätä kohtaloa Kainuuseen, jossa hän menee naimisiin miehen kanssa, joka ei tiedä hänen salaisuudestaan.

Ajattelin aluksi, että kirja voisi rakentua hyvinkin uskonnolliseksi kertomukseksi, mutta raamatullinen kertomus Ruutista pakolaisena, joka seuraa miestään vieraaseen maahan, on metatason kehys. Kai Ruutin kirja käsittelee myös lojaalisuutta ja naisten välistä ystävyyttä. Romaanin Ruut asuu suruttomana lestadiolaisalueella, mutta lestadiolaisuus ei nouse kantavaksi teemaksi. Hänen elämässään on ollut liikaa taakkoja, surua ja velvollisuuksia jo ennen sodan syttymistä, ja vanhat traumat aktivoituvat keski-iässä, kun hän menettää iltatähtensä vauvana.

Sotaromanssiteeman rinnalla toinen kantava teema on psykoanalyysin hidas tulo Suomeen. Ruut saa totaalisen hermoromahduksen 43-vuotiaana, ja joutuu mielisairaalaan hoidettavaksi pitkäksi jaksoksi. Tässä eletään jo 1960-lukua, jolloin käsitykset naisen asemasta ovat murroksessa. Lääkkeistä paljon tietävä Ruut ei halua elää loppuelämäänsä psyykenlääkekoukussa, vaan hän kyselee sairaalassa terapiahoidon mahdollisuudesta. Osastonlääkäri ei voi tarjota muuta kuin kirkon perheasiainneuvottelukeskusta, mutta lopulta hänelle löytyy alaa opiskeleva nuori kandidaatti.

Ruut pääsee kokeilemaan klassista freudilaista psykoterapiaa, ja perusteellisena ihmisenä hän päätyy myös opiskelemaan aihetta itse hoidon rinnalla. Terapian aikana hän oppii vihdoin antamaan tilaa ja aikaa itselleen, eikä sen aikaansaama muutos miellytä aviomiestä. Kasvavat pojat joutuvat kokkikouluun, ja mies päätyy klassisesti ulkoruokintaan toisella paikkakunnalla asuvan lesken luo. Myös eroa Ruut tekee perusteellisesti ja analyyttisesti, mutta yhteys pohjoiseen ei hänellä katkea Tampereelle muuton jälkeenkään.

Romaani on elämänmittainen teos, jossa tapahtumia, varsinkin traagisia menetyksiä, riittää, mutta ilmavan kerrontatekniikan vuoksi se ei tuntunut lainkaan raskaalta. Koin varsinkin sota-ajan kuvauksen kohdalla, että kyseessä oli elämäniloisin lukemani kuvaus raskaasta teemasta. Olen nimittäin lukenut nyt aika monta romaania, jossa käsitellään saksalaisten ja suomalaisten suhteita Lapin sodassa, ja suurimmassa osassa teoksista naispuoliselle päähenkilölle käy huonommin. Tässä itävaltalainen sulhanen ei ole natsi, vaan nuori lääketieteen opiskelija, jolla ei ole ollut vaihtoehtoja. Rakkaustarinana ja kuvauksena ystävyydestä romaani on harvinaisen monisyinen ja koskettava.

Historialliseksi romaaniksi teos on harvinaisen taiteellinen, mutta samalla ajankuvaus on tarkkaa. Kiinnostava yksityiskohta liittyi lukiolaisten saamaan sosiaaliseen arvostukseen vielä 1940-luvulla. Ruut pestautuu kotiapulaiseksi, mutta jättää mainitsematta lukio-opinnot ja jää lopulta kiinni valkoisesta valheesta. Taka-ajatuksena on, että kotiapulaisen työ on liian ”alhaista” lukiolaiselle, jonka katsotaan jo kuuluvan tavalla tai toisella herrasväkeen.

Uskallan suositella teosta varsinkin niille, jotka lukevat vähemmän historiallisia romaaneja. Itse luen jonkun verran myös tätä viihteellisempää ja kaupallisempaa historiallista naisviihdettä, ja vaikka silläkin on ansionsa, joistain teoksista tulee automaattisesti olo, että istuisi teemapuistossa tai historian oppitunnilla. Kostamo ei tuotteista sota-aikaa eikä luennoi sodan syistä ja seurauksista. Hän onnistuu rakentamaan draaman kaaren ilman ainuttakaan historian merkkihenkilöä tai julkkista, eikä myöskään rakenna saksalaisten morsiamista nyyhkytarinaa. ”Naisviihdettä” teos ei edusta, mutta muuten naisnäkökulma on vahva, jopa feministinen.

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin vastikään lukemastani Anna-Liisa Ahokummun esikoisteoksesta Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus, 2018). Teoksia yhdistää teema, ajallinen monikerroksellisuus, ja hieman myös tyyli, mutta lukukokemuksena Kostamon teos oli emotionaalisesti läsnäolevampi ja rikkaampi. Yhdessä luettuna nämä kaksi romaania voisivat luoda kiinnostavia kontrasteja ja vaihteluja, sillä kumpikaan ei millään muotoa tyhjennä toista.

 

 

”Rakoihmisen” tunnustuksia, eli voiko natsismista parantua?

everstinnaBlogissani on viime aikoina ollut iso läjä toiseen maailmansotaan ja natsi-Saksaan liittyvien teosten arvioita. Minua kiinnostaa nykypäivän näkökulmasta äärioikeiston liepeillä flirttailevat naiset, ja haluan tutkiskella, mitä yhteistä on heissä ja heidän aiemmissa kanssasisarissaan. Suomalaisia ”natsimammoja” on lopulta ollut virallisessa historiankirjoituksessa vain kourallinen, ja heistäkään ei ole kovinkaan paljon muistijälkiä.

(Lukijoita muistutan vielä siitä, että termillä ”natsi” viittaan henkilöön, joka julkisesti kannattaa kansallissosialismia ja rotuhygieniaa, ja haaveilee valkoisen/arjalaisen rodun ylivallasta maailmassa. Kaikki äärioikeistolaiset eivät ole natseja, ja vain hyvin harva itse julkisesti myöntää kannattavansa aatetta. Löysäkätinen ”natsittelu” on helppo retorinen ase, mutta koen tunnistavani maastamme kourallisen henkilöitä, joita kutsuisin natseiksi. Heitä on niin vähän, että ne mahtuisivat yhteen bussiin, mutta eivät toki samaan!)

Rosa Liksomin romaani Everstinna (LIKE, 2017) on fiktiota, jonka taustalla lymyää jo unohdetun kirjailijan, Annikki Kariniemen (1913-1984) varjo. Annikki Kariniemen aviomies oli aito natsi, Saksassa jääkärikoulutuksen käynyt upseeri, joka oli vastuussa kommunikaatiosta saksalaisten kanssa jatkosodassa. Hänen vastuullaan oli myös korkea-arvoisten vieraiden, kuten Himmlerin ja Speerin isännöinti. Annikki Kariniemi rakastui itseään 26 vuotta vanhemmassa miehessä nimenomaan kiihkeään kansallismieliseen ja fasistiseen johtajahahmoon. Oliko Kariniemi sitten natsi, siitä voidaan debatoida.

Itse onnistuin lukemaan kirjan peilaamatta kertojahahmoa tähän kohua herättäneeseen kirjailijaan, koska en tiennyt hänestä etukäteen paljoa. Kariniemi oli varsinkin erottuaan everstistään tuottelias kirjailija, jonka elämäntapa oli kaikkea muuta kuin sovinnainen. Ja koska kirjailija oli minulle suht vieras, ei kertojahahmon ”todenmukaisuus” kiinnostanut minua lainkaan. Aivan heti en ollut säntäämässä kirjaston varastoon penkomaan Kariniemen unohdettuja teoksia tämän luennan jälkeen, sen verran kirja säväytti ja pelästytti.

Kirjan ainoa kertoja, lappilainen nainen, on myös maailmannainen. Hän on puoliksi suomenruotsalainen, ja hänen äidinpuolen kautta omaksutut tavat ovat herraskaisia. Toisaalta suomenruotsalainen äiti on hurahtanut lestadiolaiseksi ja kurittaa tyttäriään Jumalan nuhteeseen. Kertoja ja Rebecca-sisko ovat molemmat innokkaita partiolaisia ja pikkulottia, mutta kertoja omaksuu isänmaallisuuden fasistisen suuntauksen fanaattisemmin kuin kukaan muu perheessään. Hän karkaa teinityttönä IKL:n järjestämille Oulun heimojuhlille, mitä Rebecca ei uskalla tehdä. Oulussa hänelle käy köpelösti, mutta aate ei laimene.

Jäin miettimään sitä, vaikuttiko murteen käyttö pehmentävästi natsisisällön suhteen. Tämä varmasti riippuu siitä, kuinka tuttua käytetty murre on lukijalle. Kertoja vaikuttaa ylpeältä lappilaisista juuristaan, mutta samalla oikeuttaa saamelaisten rotubiologiset kallon mittaukset – vaikka hän on itsekin neljäsosasaamelainen. Kirjassa hän omalla tavallaan ”kääntää” natsiaatetta meänkielelle, mikä on omalla tavallaan koomista, mutta kovin hersyvästi en silti nauranut. Minua naurattivat enemmän kertojan seikkailut Natsi-Saksassa ja Puolassa kuin mikään kotimaassa tapahtunut. Hän muun muassa ystävystyy keskitysleirin pomon vaimon Ilsen (Ilse Kochin?) kanssa, jolta hän oppii aatteesta enemmän kuin keneltäkään veljeltä. Kun natsismiin liitetään naisten alistaminen ja manipulointi (mikä taitaa siinä aatteessa olla sisäänkirjoitettuna) ja vielä paikallinen uskonnollinen ahdasmielisyys, niin soppa on varsin täynnä kitkeriä sattumia.

Kirjaa on raskasta lukea varsinkin seksuaalisen vallankäytön näkökulmasta. Kuten kertoja itsekin tunnustaa, miehelleen hän on pelkkä ”rakoihminen”. Kertojaa varoitetaan miehen väkivaltaisuudesta, mutta hän ei näe sen merkkejä kymmenen vuoden kihlauksen aikana. Hän on ollut Everstin kanssa salakihloissa jo tämän vaimon sairastaessa syöpää. Ensimmäinen vaimo kuolee nuorena, mutta kertoja ei näe tässä mitään toistuvaa kaavaa. Hän kokee olevansa Everstin sielunkumppani, todellinen sydämen valittu, jonka kanssa jokainen kalaretki on vielä huikeampi seikkailu kuin yksityislento Berliiniin.

Onneksi kirjassa on myös paljon luontokuvausta, vaikka sekin limittyy avioliiton kieroutuneeseen saagaan. Kun kertoja sitten vapautuu avioliittonsa kahleista, alkaa myös parantumisprosessi aatteesta, mutta sodanjälkeisessä Suomessa ei ole saatavilla kovin ammattitaitoista apua hakatun natsivaimon sielun eheyttämiseksi. Toki naisia hakattiin tuolloin muistakin motiiveista kuin poliittisesta aatteesta. Eikä Liksom päästä lukijaa helpolla pahuuden olemuksen suhteen.

Vaikka everstinnan hahmo tuli monella tapaa lähemmäksi lukijaa kuin esimerkiksi Terhi Rannelan Lina Heydrich (teoksessa Frau) tai Heidi Köngäksen sihteeri-Annemarie (teoksessa Dora, Dora), hänen riitasointuista elämäänsä on vaikeaa tulkita. Näistä kolmesta Natsi-Saksaa käsittelevistä romaaneista minulle tuli ahdistavin olo juuri tästä, vaikka tämä käsittelee sotarikosten suhteen varsin marginaalisia nappuloita. Ja ahdistuksen tuottaminen on varmasti toivottukin efekti, jos romaanilla halutaan vaikuttaa tuleviin polviin poliittisesti.

Sanataiteen näkökulmasta Everstinna on erikoinen helmi, varsinkin siksi, että kokonaan meänkielellä (tai sen variantilla) kirjoitettu teksti aukeaa hyvin myös siihen vihkiytymättömälle lukijalle. Liksom pysyy myös uskollisena teemalleen ja kohteelleen, mikä asettaa kerronnalle omat rajansa. Koska kertojia on vain yksi, päähenkilön motiivit eivät saa ristivalotusta. Itse olisin ehkä kaivannut kirjaan toista tai kolmatta ääntä, koska everstinna oli suht raskasta seuraa myös vanhana naisena, kun natsismi ei enää häntä niin kovasti vaivannut.

Tämän kirjan haluaisin lahjoittaa jokaiselle ”isänmaalliselle” suomalaiselle naiselle, joka on viimeisen parin vuoden aikana uhrannut aikaansa ”skenelle” esimerkiksi Rautatientorin Maidan-leirissä. Suosittelisin tätä ainakin niille kahdelle työttömälle, jotka menettivät työpaikkansa väkivaltaisen vihapuheen vuoksi. Suosittelisin, jos he lukisivat kirjoja, mutta eivät he lue.

 

Ensitreffit alttarin jälkeen

MageePieni ajatuskoe: jos natsit olisivat voittaneet toisen maailmansodan, voisi hyvin kuvitella, millaista tositeeveetä heidän kanavillaan tuotettaisiin. Ensitreffit alttarilla olisi vielä laimea konsepti parisuhdeohjelmaksi. Natseilla oli sen verran erikoisia järjestelyjä herrarodun jalostamiseksi jo 1940-luvulla, että voi arvata, mihin suuntaan ne olisivat kehittyneet sen jälkeen, kun itäinen Eurooppa olisi raivattu heidän puuhamaakseen.

Irlantilainen Audrey Magee kertoo esikoisromaanissaan Sopimus (Atena 2015, suom. Heli Naski) todenmukaisen natsiavioliiton tarinan. Siinä Peter ja Katharina löytävät toisensa välitystoimiston kautta, ja menevät naimisiin puhelimitse, jotta Peter pääsisi rintamalta häälomalle. Peter matkustaa Berliiniin morsiantaan tapaamaan ensimmäistä kertaa elämässään, ja löytää sieltä appivanhemmat, jotka ovat huomattavasti lähempänä natsipuoluetta kuin hänen omansa. Appiukko Günther käy öisillä retkillä tyhjentämässä juutalaisten koteja rikkauksista, ja pian perhe pääseekin muuttamaan hulppeaan kivilinnaan – asuntoon, johon pestataan myös venäläinen palvelijatar.

Peter ja Katharina eivät ehdi tutustua toisiinsa kunnolla, mutta Katharina onnistuu tulemaan raskaaksi ja pieni perhe pysyy pystyssä kirjeenvaihdon välityksellä. Peter palvelee Ukrainassa ja Venäjällä, ja on lopen kyllästynyt sotaan. Hän inhoaa Venäjää, ja kokee olevansa pelkkää tykinruokaa, jolla Berliinin upseereja lihotetaan. Ja vaikka Katharinalla on Berliinissä kontaktinsa puolue-eliittiin, ei hänkään saa osakseen arvostusta tavallisen rivisotilaan vaimona.

Romaani on rakennettu lähes kokonaan dialogin varaan, mikä tuntui erikoiselta ja intensiiviseltä ratkaisulta. Sodan kuvauksena tässä keskitytään tavallisten ihmisten arkeen, nälän, puutteen ja myös yltäkylläisyyden kokemuksiin. Peterin ja Katharinan maailmat erkanevat jossain vaiheessa radikaalisti, kun Katharina pääsee lyhyeksi ajaksi ”piireihin”. Keskellä pommituksia eliitin juhlissa syödään edelleen ostereita ja päihdytään aidosta shampanjasta. Johannes-vauvaa lykitään juutalaiselta perheeltä varastetuissa lastenvaunuissa, ja kaikkialla piilee kalman häivähdys, vaikka sitä yritetään epätoivoisesti peittää.

Luin Mageen haastattelun, jossa hän kertoi kirjoittaneensa romaaniaan kymmenen vuoden ajan. Ja takuulla hän on uinut taustatyötä tehdessään syvälle Kolmannen valtakunnan ihon alle. Berliiniin liittyvät kuvaukset ovatkin hyvin pikkutarkkoja, kun taas itärintama piirtyy epämääräisempänä. Stalingradin taistelujen kuvaus on kammottavaa, kuten sen kuuluukin olla – ja tässä siis kuvataan armeijan pataljoonaa, jossa kaikki ovat menettämässä tai menettäneet uskonsa natsiaatteeseen. Juutalaisia hahmoja kirjassa ei ole lainkaan, eikä tarina keskity holokaustiin, muuten kuin välillisesti – poissaolon ja aukkojen kautta.

Olen sen verran hengaillut Irlannissa, että tiedän jotain heidän sotahistoriaharrastuksistaan. Ja olen nyt lyhyellä aikavälillä lukenut kahta irlantilaiskirjailijaa, joille natsiteema on läheinen – Audrey Mageeta ja John Boynea. Näkökulmissa on paljonkin yhteistä näiden kahden kertojan välillä, vaikka kirjoitustyylit eroavat suuresti. Irlanti oli niitä harvoja Euroopan maita, joka ei osallistunut toiseen maailmansotaan, ja ehkä siitä johtuen heillä on sotateemaa opiskeltu ja painotettu kouluissa erityisesti. Irlannissa oli sodan aikana myös vahvoja natsisympatioita, mutta ne eivät heidän onnekseen johtaneet varsinaiseen kollaboraatioon. Irlanti mainitaan myös Mageen romaanissa maana, jonne Peter haaveilee muuttavansa. Muuten kirjailijan kotimaa ei tekstissä näy missään muodossa, ja siitä voisi hyvinkin luulla, että se on saksalaisen aikaansaannos.

Pidin kirjassa lakonisesta, toteavasta tyylistä, jossa ei liikaa lähdetty tutkimaan henkilöiden moraalisia vaikuttimia. Arendtilainen ”pahan banaalius” tulee kyllä esiin ilman selityksiä, mutta henkilöiden välillä on myös nyanssieroja. Katharinan vanhemmat ovat täysin pinttyneitä natseja, jotka vaikuttivat tulevilta holokaustin kieltäjiltä. Katharina itse on liikkeellä vain materiaalisen nousun toivossa, ja unelmoi kissanpäivistä, jotka alkavat sotavoiton jälkeen. Hän saa kokea karvaasti, kuinka koneisto pettää hänet hädän hetkellä, eikä aatteesta ole enää mitään jäljellä.

Olen kuikuillut tätä teosta jo pitkään e-kirjastossa, mutta aihepiiri ei aluksi kiinnostanut minua tippaakaan. Kuvittelin kirjan myös paljon raskaammaksi kuin mitä se lopulta oli. Luin teoksen sujuvasti kahdelta istumalta, ja teksti todella vei mukanaan.

Harmittaa, etten ole ehtinyt seurata irlantilaista nykykirjallisuutta yhtä paljon kuin nuorempana. Magee ja Boyne ovat olleet erikoisia yllättäjiä, jotka eivät kirjoita Irlannista lainkaan. Itse toki olen aina etsinyt irlantilaisesta kirjallisuudesta irlantilaisuutta itseään, ja olen pitänyt varsinkin historiallisista teoksista, joissa on mukana ripaus mytologiaa. Tai rosoisesta Dublin-romantiikasta, jossa herätään aamulla Shane MacGowanin kainalosta. Huomaan kyllä, kuinka odotukseni irlantilaisen kirjallisuuden suhteen ovat kliseiset.

Minulla on hyllyssä monia kesken jääneitä irlantilaisia nykyromaaneja – koska ne ovat olleet minulle taiteellisesti liian vaativia, ja tietty kasa tusinachicklitiä, johon en myöskään taivu. Mageen kirjoitustyyli tuntui sopivalta – älylliseltä, mutta konstailemattomalta. Romaanissa ei ollut yhtään turhaa sanaa, eikä liikoja rönsyjä. Aloin myös heti etsiä Mageen muita teoksia, mutta niitä ei ole toistaiseksi tullut – ehkä siksi, että hän on huolellinen ja hidas kirjoittaja. Jään odottamaan innolla tulevaa, koska tässä on ääni, joka inspiroi myös omaa kirjoittamistani.