Evakkouden loppumaton perimä

img_1140Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Armottoman ajan suunta

huvila1930-luvusta kirjoittaminen ja aikakauden vertaaminen nykypäivän asennemaailmaan on ollut muotia jo jonkin aikaa. Pula-ajan keittokirjoja on kaivettu antikvariaateista, niksikirjoja kesämökkien vinteiltä ja Myrna-kuviokin ihastuttaa taas. Kuinka syvällä Suomi oli fasistisen ajattelun pauloissa, siitäkin voi tehdä monenlaisia tulkintoja riippuen informanttien luokkataustasta ja synnyinsijoista.

Kuinka paljon hyödymme 1930-luvun aatteellisesta tuntemuksesta, sitäkin voimme pohtia ja punnita. Itselläni tämä harrastus on luultavasti mennyt jo liian pitkälle. Arabian Suomen 100-vuotisjuhlamukeista valitsen ehdottomasti suosikikseni Myrnan (vuodelta 1937), joka toi ripauksen luksusta taloudelliseen epävakauteen. Kahvi ei vielä ollut korviketta, mutta sitä ei tavallinen ihminen tainnut saada päivittäin.

Koska en ole kahvikuppikeräilijä, en tunnista kansikuvan kuppimallia, mutta pidän sen symboliikasta. Kolme särkynyttä palasta liittyvät vielä toisiinsa, vaikka eivät enää palvele toisiaan tai juojaa.

Tuula-Liina Varis tutkii fasismia romaanissaan Huvila (WSOY, 2016) turkulaisen ylemmän keskiluokan näkökulmasta. Keskiössä ovat parisuhde ja perhe, naiskuva ja mielenterveys. Lyhyehköön romaaniin mahtuu kaksi vuosikymmentä vaikeita aikoja ja neljän sukupolven kohtalot. Ilmaisu on tiivistä, mutta tarkkaa, säälimätöntä, mutta välillä myös elämäniloista, poreilevaa.

pommacKieltolain aikana turkulaisissa seurapiirijuhlissa naiset skoolaavat uudella muotijuomalla Pommacilla, vaikka pirtua booliin järjestyy aina. Yliopiston itsenäiset naiset iloitsevat uusista frigidaireistaan ja pölynimureistaan, mutta mikäli nainen mielii naimisiin, hänen on edelleen oltava tiukka maineestaan. Liiallinen boheemius on naisen turmioksi, ja jos vappujuhlista palatessaan on sattunut sortumaan yömakkaraan, siitä ei kannata pitää suurta ääntä. Hyvien perheiden tytöt eivät saa jäädä kesäksi yksin kaupunkiin, ja vierailuilla vastakkaisen sukupuolen luo on oltava esiliina.

Päähenkilö Raakel on kirjallisuuden opiskelija Turun yliopistossa, ja hänen esikuvansa on Katri Vala. Tuleva uravalinta on Raakelille hämyn peitossa; vaihtoehtoja on luultavasti kaksi, lukion lehtoraatti tai kansankynttiläksi ryhtyminen. Kun hän äitinsä syntymäpäiväbaalissa pääsee tanssimaan taiteilija Aksel Korkeakorven kanssa, hän saa kosketuksen glamoröösimmästä elämästä. Aksel on tumma, mystinen ja kiistanalainenkin kulttuuripersoona, jonka kansatieteelliset kokeilut myötäilevät fasistisia ajatuksia kansojen hengestä ja kohtaloista. Raakel rakastuu, ei pelkästään mieheen, vaan myös ajatukseen kulttuurikodin rouvan asemasta.

Akselin Korpivilla on jykevä hirsihuvila maalla, ehkä Satakunnassa tai Hämeessä. Paikkakuntaa ei mainita, vaikkakin saamme vaikutelman, että poliittinen kahtiajako ei ole siellä ollut niin dramaattista kuin muissa suunnissa. Paikallisuutta edustaa Raakelia nuorempi piika Selma, joka Leea-tyttären synnyttyä muuttaa perheeseen apulaiseksi. Myös kasvavalla Leealla on kertojan ääni. Mystinen Aksel taas katoaa, ja Leeaa kasvatetaan siinä uskossa, että isä jonain päivänä palaa. Kuka Aksel oikeastaan on, se jää osittain pimentoon naisvaltaisen kerronnan keskellä. Tämä olikin ainoa kohta, jossa koin lievää epäuskottavuutta juonen suhteen. Kuinka on mahdollista, että Raakel ei koskaan tapaa yhtään Akselin sukulaista? Kuinka Raakel suostuu avioliittoon, jossa hänet eristetään korpeen? Akselia ei kuitenkaan kuvata irvokkaana narsistina, vaimonhakkaajana tai alistajana.

Pariskunta on muukalaisia toisilleen: Aksel ei tiedä totuutta vaimonsa sukutaustasta eikä Raakel totuutta miehensä bisneksistä. Maalauksilla perhe ei elä, joten varat tulevat muista lähteistä. Akselin lähdettyä elatusmaksu saapuu pankkitilille ja vähäinen kommunikaatio tapahtuu asianajajan välityksellä. Elatuksen ehtona on, että vaimo ja tytär pysyvät Korpivillassa. Mies siis sitoo perheensä vaimolle tuntemattomaan korpeen, jossa hänestä taatusti juoruillaan. Akselin lähdettyä Raakelin käsitys isänmaallisuudesta ymmärrettävästi muuttuu. Raakel ei missään vaiheessa ole naiivi poliittinen subjekti, mutta politiikasta tulee kipeän omakohtaista vasta eron jälkeen.

Romaanissa oli syvyyttä ja kerroksellisuutta, mutta samalla kerronta oli sopivan ilmavaa. Teoksessa matkustetaan jopa häämatkalle Marrakeshiin, vaikka liiton arki onkin turpeeseen sidottua. Akselin Saksan ja Italian aukoton palvonta tuntuu koomiselta maatiaisessa kyläyhteisössä, samoin hänen kielitieteelliset puuhastelunsa, jotka eivät yliopistopiireissä saa tunnustusta. Ajan suunta-lehden kannet ovat kulutuksesta puhki, ja Vihtori Kosolaa on lähdettävä kuulemaan Helsinkiin saakka jopa vaimon synnytyksen aattona. Aate vie miestä, ja ottaa hänestä lopulta niskalenkin.

Huvila kuuluu taas niihin romaaneihin, joista olen kateellinen, sillä näistä teemoista olen itsekin yrittänyt kirjoittaa. Onneksi teemoja voi kuitenkin lähestyä eri kulmista, eikä yksi tarina nielaise toista. Tämän tyyppisen historiallisen romaanin luominen vaatii kirjoittajalta kypsyyttä, jota ei pelkästään ammenneta arkistoista tai kirjoista. Kyky tiivistää ja kaivaa esiin olennainen on joskus historiallisten romaanien kirjoittajilla hakusalla, mutta tässä teoksessa ei ollut puhki selittämisen tai toiston makua. Tässä sukellettiin syvälle, mutta päästiin takaisin pinnalle. Retki korpihuvilalle jätti traagisista tapahtumista huolimatta virkistyneen olotilan.

HELMET-haasteessa sijoitan romaanin kohtaan 8: ”Suomen historiasta kertoa kirja”, vaikka tarkoitukseni oli jättää kohta tietokirjalle. Tosin en kovinkaan usein bloggaa tietokirjoista, joita luen nykyään taloudellisemmin kuin nuorempana. Tämän haasteen suhteen voisin nyt hengähtää joulukuuhun saakka. Elämässä on muitakin haasteita, eikä lukeminen haasteen vuoksi tunnu kovin mielekkäältä.

 

 

Taskuvihon kertomaa

hirvisaari-hiljaisuusJoskus kuuluisilla kirjailijoilla on liikaa menneisyyden taakkaa kannettavanaan. Minulle Laila Hirvisaari on ollut se äitienpäivien kaupallinen kuningatar, jonka tuotantoon olen suhtautunut ylimielisen skeptisesti. Pari teosta olen häneltä lukenut, samalla asenteella kuin olen lukenut Kalle Päätaloa – tosin retrohengessä kumpikin ”harrastus” voi olla jo muodikasta. Silti rehellisesti sanottuna en ole saanut paljoa irti Hirvisaari/Hietamiehen tavasta kirjoittaa historiaa.

Romaani Hiljaisuus (Otava, 2016) olikin kirjailijan pitkässä tuotannossa miellyttävä yllätys. Jos olisin saanut teoksen käsiini ilman tietoa tekijästä, olisin voinut arvioida sitä puolueettomammin. Huomasin jo alkumetreiltä, että kyseessä on kirjailijan vakava yritys irrottautua totutuista kaavoista, matka kohti sisintä ja uudenlaisen kirjailijanäänen löytymistä. Kirja on ihailtavan tiivis, siinä ei ole turhia kerroksia eikä henkilöhahmoja, romantiikkaa on vain niukanlaisesti ja keskiössä on mykäksi säikähtänyt lapsi. Se sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen Pohjois-Karjalaan, nimeltä mainitsemattomalle paikkakunnalle, jossa on hurja koski. Ajallinen akseli on keväästä syksyyn – yhdeksänvuotiaan Ingan elämässä iso harppaus syvästä yksinäisyydestä kohti salaisuuksien murtumista ja puhuttua kieltä.

Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana, ja siitä asti kommunikoinut lähipiirinsä kanssa esiliinan taskussa kulkevan ruutuvihon kautta. Ingan koulunkäynti on ollut hankalaa siitä huolimatta, että hän on tiedonhaluinen ja on lukenut isoisänsä kirjastosta liikaakin aikuisten kirjoja. Häntä kiusataan ei pelkästään puhumattomuuden, vaan myös jalkavamman vuoksi. ”Nilkku-Inkku” on hänen pysyvä liikanimensä, josta eroon pääseminen on yhtä vaikeaa kuin liikavarpaasta, jota tyttö kutsuu Vaakasuoraksi. Ylimääräinen varvas saa Ingan nilkuttamaan ja tulee myös kalliiksi, sillä hän tarvitsee erikokoiset kengät. Perheen tuttu lääkäri, tohtori Hämäläinen, olisi valmis viemään Ingan Helsinkiin operoitavaksi, mutta Inga kammoaa kaikkea, mihin liittyy veren näkeminen.

Ingan ja tohtorin puoliorvon pojan Joelin ystävyys on romaanin ”pihvi”, jonka kautta Inga kokee ensi kertaa ikätoverinsa täyden hyväksynnän. Joel tulee Tuonivirran perheeseen hoitoon ja saa Ingan ensi kertaa uskoutumaan omituisista tavoistaan. Ingan ja Joelin kirjeenvaihto tosin tuntuu yhdeksänvuotiaiden ilmaisuna hämmentävän varhaiskypsältä. En tosin kyseenalaista, etteivätkö paljon menettäneet, isovanhempiensa kasvattamat yksinäiset lapset olisi joskus voineet puhua ja kirjoittaa näin.

Koulumaailman kuvaus on kirjassa herkullista. Kylään saapuu valeopettaja Saastamoinen, joka ei peittele vammaisiin lapsiin kohdistuvaa inhoaan. Valeopettajan aikaansaaman tuhon selvittäminen vie kyläläisiltä paljon voimia. Ingan kiusaamisesta pidetään käräjiä, joilla pahatapaisia poikia uhataan kasvatuslaitoksella. Yksinhuoltajan kasvattama Osku tahtoo vilpittömästi tehdä parannuksen, eikä lähde enää jengitouhuihin mukaan, jottei joutuisi poikakotiin.

HS:n arviossa Arla Kanerva penää teoksen kohderyhmän perään, joka ei hänelle selvinnyt. Onko tämä nuorten- vaiko aikuisten kirja, vai onko kohderyhmän täsmentäminen ylipäänsä olennaista? Vakavan ja pikkuvanhan 40-luvun orpotytön maailmaa ei voi ”kääntää” tämän ajan lapsia kosiskelevalle kielelle, mutta voisin yrittää tarjota tätä jollekulle tuntemalleni tytölle maistiaiseksi. Tietyllä tavalla teos mukailee klassisen tyttökirjan konventioita, mutta yhtä hyvin sitä voi lukea aikuisten psykologisena avainromaanina. Sen kautta voi esimerkiksi miettiä, kuinka traumaattisista asioista on vuosikymmenten varrella puhuttu ja millaista apua traumojen käsittelyyn on tarjottu, jos niitä ylipäänsä on tunnistettu.

Tarjoaisin teosta nuorille lukijoille silläkin riskillä, että he nauraisivat teoksen simppelille, uskonnolliselle ja viinimarjamehuntuoksuiselle maailmankuvalle. Olen lukenut paljon hatarammin kirjoitettuja nuorille suunnattuja historiallisia romaaneja, joista on jäänyt vaikutelma, että pääasiallinen kohderyhmä on kaikesta huolimatta ollut keski-ikäisen kirjailijatädin omat ikätoverit, ikuiset kiiltokuvien kerääjät ja muistovärssyjen raapustelijat. Tästä teoksesta en saanut tuota vaikutelmaa, vaan kirjan asetelma tuntuu aidosti ikärajoja ylittävältä.

Kielellisesti kerronta on suvereenin klassista, jopa niin sujuvaa, että näkisin tässä vahvan käännöspotentiaalin. Suomalaisen historian ja kulttuurin omituisuuksiin ei sukelleta niin syvälle, että se jäisi vain suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi omahyväiseksi napanöyhdäksi. Kaikkien Karjalaan sijoittuvien kirjojen ei tarvitse kuulostaa humoristisilta murrerunoilta. Vastaavasti jokaista lottapuvun merkkiä tai rintamalla iltapuhteina tehtyä läkkipeltirasiaa ei tarvitse nostalgisoida loputtomiin. Teoksen ehdoton vahvuus piilee siinä, että sen pääpaino on elävissä ihmisissä, heidän universaaleissa haaveissaan ja murheissaan. Kieli ja ihmisten väliset jännitteet kantavat ja kannattelevat.

Portti auki idän Eedeniin

nimetonAnna Kortelaisen tuotanto on kiinnostanut minua Virginie!-teoksen julkaisusta saakka, sillä jo tutkijana hän on liikkunut sujuvasti tieteen ja fiktion rajapinnoilla. Viime aikoina rajojen ylitys on Kortelaisen tuotannossa ollut myös kirjaimellista: isoisänsä tarinan kautta hän on tullut laajemminkin kiinnostuneeksi Viipurin kulttuurihistoriasta. Valitettavasti isoisästä kertova romaani Ei kenenkään maalla (2012) jäi minulta kesken hämmentävän monisanaisuuden vuoksi. Aloittaessani uusinta romaania Siemen (Tammi, 2016) osasin jo odottaa vastaavanlaista sanojen vyöryä.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä, tässä päivässä operoiva sukututkija Nina Humina ja 40-luvulla kuollut majuri, botanisti Asser Luikka – mies, jolla on mystinen menneisyys jo sukunimensä kautta. Lukáz on Asserin oikea sukunimi, josta hän on aikuisena luopunut. Monikulttuurisessa Viipurissa unkarilainen nimi ei ole herättänyt epäilyksiä, mutta miehen siirryttyä opiskelijaksi ja virkauralle Helsinkiin asenneilmapiiri kaikkea ulkomaista kohtaan on kiristynyt. Asser Luikka on varovainen mukautuja, mies, joka mielellään pysyy omassa karsinassaan. Sodan aikana hänen tehtäväkseen tulee armeijan ruokahuolto, eikä hän mielellään ota kantaa muihin kuin muonituskysymyksiin. Luikka esittää tehokasta virkamiestä pystyäkseen palaamaan juurilleen ja rakastamiensa idän pakolaisten, erilaisten junan tuomien ja paarlastikasvien pariin.

Nina Humina on onnistunut valmistuttuaan historian maisteriksi elättämään itsensä sukututkijana. Vakavaraiset suvut tilaavat häneltä diskreettejä toimituksia, joista keskustellaan rokokoolla kalustetuissa saleissa. Humina on omistautunut rajantakaisen Karjalan sukujen tutkimukseen, vaikka tuskin tuntee oman pohjalaisen sukunsa historiaa. Monella tavalla hän on nainen vailla menneisyyttä, ainakaan kiinnostavaa sellaista. Muutto Viipuriin työtehtävän perässä on häneltä suuri irtiotto, samoin tutustuminen joihinkin kaupunkilaisiin ja Mir-baarissa kokoontuvaan suomalaisten ekspatriaattien klubiin.

Kirjaa on kritisoitu henkilöhahmojen ohuudesta ja dialogien keinotekoisuudesta. Itse en kokenut näitä ”kipupisteitä” vahvasti ongelmallisina, vaan ymmärrys kohdentui näihin vahvasti introverttien tutkijapäähenkilöiden omituisuuteen. Kirjassa ei ole paljoa romantiikkaa ja seksiäkin vain teelusikallisen kärki. Nina tuntuu vielä astetta vaikeammin lähestyttävältä kuin Asser. Tällaisiakin romaanihenkilöitä tarvitaan, kaikkien ei tarvitse olla filmaattisia kosmopoliitteja.

Sen sijaan uuvuin varsinkin botaniikan kuvausten äärellä, kun samoja kasveja kuvattiin samalla intensiteetillä useammassa kappaleessa. Kasvien latinalaiset nimet ottivat pääroolin juonen kuljetuksen sijaan. Näki selvästi, että kirjailija oli hullaantunut aiheeseensa eikä tiennyt, kuinka lopettaa. Kustannustoimittaja ei ole tehnyt työtään tarpeeksi tarkkaavaisesti tällä saralla.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että sain romaanin luettua loppuun, sillä viimeisen kolmanneksen aikana juonessa alkoi varsinaisesti tapahtua. Se yllätti ja hieman järkyttikin. Loppukappaleista nousi kiinnostavampia hahmoja kuin romaanin alussa, kuten viipurilaisen terveyskeskuksen välskäri – ammattikunta, jonka luulin kuolleen jo parisataa vuotta sitten.  Viipurin muuttuminen ”ulkomaaksi”, vieraaksi, eksoottiseksi kaupungiksi, jossa suomalaisen pitää varoa kaikkea, varsinkin pöpöjä levittäviä eläimiä, oli yksi vahvoista viesteistä. Eläinsuojelulliset kysymykset nousivat teoksesta esiin vahvasti, mutta implisiittisesti. Eli kasvitieteellisestä hurmoksesta herättiin eläintieteelliseen todellisuuteen.

Kiinnostavin hahmo kirjassa oli Bertta, helsinkiläisen tyttökoulun kanslisti, joka joutui välirauhan aikaan Viipuriin työvelvolliseksi. Työskentely kunniallisten ja arvostettujen lottien rinnalla ”toisena”, hieman alempiarvoisena, mahdollisesti vasemmistolaisena ”isänmaan petturina” (?) herätti mielenkiintoni. Oikeastaan olisin halunnut lukea 40-luvun tarinan mieluummin Bertan kuin Asserin näkökulmasta.

Uskon, että kirja aukeaa toisenlaiselle lukijalle ihmeellisenä ja juuri sopivana. Jos lukija esimerkiksi ei ole käynyt läpi Viipurista kertovien evakkoromaanien kaanonia, kadunnimien ja kaupungin kerroksellisen historian seikkaperäinen läpikäyminen voi olla opettavaista. Itse koin, että kaikenlaista nimeämistä oli liikaa, mikä jätti liian vähemmän tilaa lukijan omalle hoksaamiselle, taiteelliselle intuitiolle.

A little bit less would have been more.

 

 

Kerran rouva, ikuisesti rouva

imageKyllä joka kesään kuuluu yksi pirtsakka natsikirja. Natseista pitää lukea siksikin, että näkisi orastavat kasvustot ympärillään. Juuri viime viikolla luin rajakkien palstalta saksalaisesta Itämeren saaresta, jolla ei kuulemma asu ainuttakaan muslimia, ja rajakit olivat matkavinkistä aidosti täpinöissään.

Fehrmarnilla moni meistä on käynyt, jos on matkustanut Tanskan kautta Keski-Eurooppaan. Ja Fehrmarnin saaresta kertoo erikoisella tavalla Terhi Rannela uusimmassa romaanissaan Frau (Karisto, 2016), jonka sankaritar on omapäinen toisinajattelija Lina Heydrich. Rouvasta on jonkun verran kirjoitettu suomalaisissa lehdissä johtuen hänen kypsän iän avioliitostaan teatterijohtaja Mauno Mannisen kanssa. Tässä teoksessa suomalainen sukunimi on omanlaisensa suoja, sillä kaikilla vihamiehillä ei välttämättä ollut tietoa natsilesken Suomi-yhteydestä.

Saarella natsileski ei kuitenkaan voi maastoutua, sillä hän on kuuluisaa paikallista von Osten-sukua. Lina on elänyt hiljaista elämää kasvattaen lapsiaan ja pitäen hotellia, jossa ilmeisesti viihtyvät entiset puoluetoverit. Hänen kotoaan löytyy vielä kultaisin natsimerkein koristeltuja astiastoja, eikä hän ole koskaan ajatellut pyytää anteeksi kansallismielisyyttään. Natsipuolue oli lähellä hänen sydäntään jo nuorena, ja löydettyään miehensä Reinhard Heydrichin hän tutustutti tämän keskeisiin toimijoihin kuten Himmleriin. Tarinasta saa käsityksen, että pariskunnasta Lina oli aatteellisempi natsi kuin miehensä, joka otti korkeat tehtävät vastaan rikastumismielessä, vallasta humaltuen.

Kirjassa kohtaavat Rouva ja toimittaja Erich Richter, joka on aikeissa kirjoittaa rouvan elämästä kirjan. Tässä vaiheessa Lina on jo hauras ja sairas, ja joutuu valmistautumaan haastatteluun huolella, ettei rintasyöpäleikkauksen haava vuotaisi. Erichin motiivit tehdä haastattelua ovat alussa mystiset, ja projekti vie hurjasti hänen voimavarojaan. Romaani rakentuu muutaman haastattelupäivän ympärille Fehrmarnilla v.1982, kun taas avaintapahtumat keskittyvät Prahaan ja sen ympäristöön v.1942.

Pidinkin enemmän Tshekkeihin liittyvistä osuuksista kuin Linan ja Erichin keskusteluista. Heydrichin attentaatti v. 1942 oli minulle unohdettua historiaa, ja lisäksi opin paljon uutta tshekkien hiljaisesta vastarinnasta Lidicen kylän massamurhan kautta. Kirja antoi jopa monia kiinnostavia matkavinkkejä Prahan reissua varten. Mukavaa vaihtelua tarinaan toi tavallinen teinityttö Marta ja hänen perheensä – näin raskaissa kertomuksissa tarvitaan henkireikiä ja vaihtoehtoisia näkökulmia, minkä Rannela on hienosti oivaltanut.

Massamurhien, muistin ja unohtamisen teemoja Rannela käsitteli myös Punaisten kyynelten talossa, joka sijoittui Kambozhaan. Se kosketti minua tunnetasolla enemmän kuin Frau, jonka sävy on paikoitellen (tarkoituksellisen?) hyytävä. Toisaalta Rannela onnistuu rakentamaan Linasta täyden ihmisen, jolla on tavallisen ihmisen tarpeet. Hän ei ole natsiudessan mielisairas, vaan aatteensa täysin omaksunut toimija, jonka maailmankuva on harvinaisen aukoton. Vahvana naisena ideologiaansa uskoen hän luovuttaa valtansa aviomiehelleen, sillä natsiaatteessa on vain yksi naisen malli. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kiinnostus valtaan tai halu seurata politiikkaa olisi hänessä vähentynyt.

Vanhoilla päivillään Lina kuitenkin pohtii, kuinka olisi käynyt, jos hän olisi edes kerran sanonut jollekin miehelleen ei päin naamaa. Surkuhupaisa saaga teatterijohtaja Mannisen kanssa ei tähän teokseen varsinaisesti mahdu, mutta muualla kerrotaan, että vaatimaton, äidillinen rouva työskenteli Helsingissä miehensä teatterin korjausompelijana. Linan hahmoon ei saa eleganssia heruttamallakaan, vaan hän tuntuu kauttaaltaan maalaiselta talousmatamilta.

Kirja on huolellisesti rakennettu, sanoissaan taloudellinen ja jättää myös hyvin aukkoja lukijan mielikuvitukselle. Voisin hyvin kuvitella, että myös nuoremmat lukijat voisivat innostua tästä, sillä tekstissä ei ole yhtään tylsää kohtaa. Parittaisin teoksen Heidi Köngäksen Dora, Dora: n kanssa, jossa oli myös kiinnostava naisnatsinäkökulma ja vastaavaa psykologista syvyyttä.

Niin, siis miksi tällaisia kirjoja tarvitaan nyt? Arvion alussa viittasin suruttomasti ”rajakkeihin” ja vaikka heitä koko ajan pidetään kouluttamattomina reppanoina, heidän aikaansaamansa tunnelmaa ja lieveilmiöitä ei pidä aliarvioida. Kenties suomalaiselle äärioikeiston edustajalle saksalainen lomasaari, joka aiemmin ylpeili ”ei juutalaisia”-statuksella  ja on nyt kääntynyt ”ei muslimeja”-ylpeydeksi, on oikeasti paratiisi siksikin, että suuret idolit ovat lomailleet siellä. Ja tällaisten ihmisten kanssa on todella vaikeaa saada keskusteluyhteyttä. Kirjojen lukeminen ei välttämättä johda parempaan yhteyteen, mutta voi valottaa jotain ääriliikkeen edustajan psyykestä. Tämä kirja voisi olla pohjana mietiskelylle, kuinka natsismia voisi ennaltaehkäistä.

 

 

Pölysokeria ja pervitiiniä

DoraHeidi Köngäksen Dora, Dora (Otava, 2012) tuli luettua melkein putkeen Hertan jälkeen, niin vahva lukukokemus Hertta oli. Aloitin kirjan viime torstaina, kun mittari näytti talven toistaiseksi kylmintä lämpötilaa, tytär oli lähdössä takaisin opintoihin Rovaniemelle ja junat olivat tuntikausia myöhässä. Ilta ja alkuyö menivät hyisissä tunnelmissa VR:n tiedotteita ja tätä hyytävää pohjoisen naparetkeä seuratessa.

Teoksessa eletään joulun aikaa vuonna 1943, kun varusteluministeri Albert Speer matkustaa seurueineen Rovaniemeltä Petsamoon tarkistamaan paikallista nikkelikaivosta. Pohjois-Norjassa ja Suomen Lapissa lasketaan olevan n. 75 OOO sotavankia seitsemästätoista eri kansallisuudesta, jotka verta oksentaen antavat panoksensa kolmannen valtakunnan leviämiselle. Speerin seurueeseen kuuluvat mm. yksityissihteeri Annemarie, tulkki Eero ja taikuri Himmelblau, jotka toimivat romaanin muina kertojina. Dora ei ole fyysinen henkilö, vaan maanalainen rakettitehdas lähellä Buchenwaldin keskitysleiriä, jonka pakkotyöläisten olosuhteet ovat erityisen karut. Speer on joutunut Führerinsä epäsuosioon informoituaan tätä aseteollisuuden vaikeuksista. Lapin-matka tuo paniikkihäiriöstä kärsivälle hermorauniolle mahdollisuuden hengähtää hetkeksi. Pelätty arvovieras nauttii autolla ajamisesta ja hiihtämisestä pölysokerisessa maisemassa.

Teoksen keskeinen jännite liittyy rotuhygieniaan ja saksalaisten käsityksiin suomalaisista ja lappilaisista alempana rotuna. Naimalupia saksalais-suomalaisille pariskunnille ei hevillä anneta, ja pohjoisen kylistä löytyy epätoivoisia hylättyjä odottavia äitejä, joiden sulhot ovat palanneet kotikonnuilleen. Vaikka Suomen armeija ja Lapin maaherra ovat rähmällään saksalaisia palvelemassa, heitä ei oteta mukaan salaisiin hankkeisiin yhteistyökumppaneina, vaan alempiarvoisina alaisina. Saksalaisia sotilaskodin sisaria ja sairaanhoitajia suojellaan miesten liialliselta intressiltä, kun taas suomalaiset lotat ovat sotilaille vapaata riistaa. Samaa logiikkaa soveltaa myös Speerin sihteeri, nuori rouva Annemarie, joka on ollut liian kauan ilman miestään. Suomalainen tulkki Eero kelpaa hänelle hetken helpotukseksi, kunhan aktien aikana ei puhuta mistään. Eero on periaatteessa koko matkaseurueelle hyödytön ei-kukaan, sillä seurue ei halua olla tekemisissä paikallisen väestön kanssa. Hän kokee tulleensa hyväksikäytetyksi sekä ammatillisesti että seksuaalisesti.

Tarina kohtalokkaasta excursiosta on riipivä, vaikka Köngäs pukee sen runollisen nyansoituneeseen kieliasuun. Runollisin kertoja on varttijuutalainen Taikuri, joka kaipaa vaimoaan Elsietä ja pelkää taustansa paljastumista. Ministeri Speerin korkein runous liittyy Hitlerin kanssa kokemaansa verbaalis-eroottiseen hurmioon ja johtajan aiheuttamaan pettymykseen:

”Olen Kolmannen valtakunnan pohjoisrajalla ja ajattelen vain häntä. Näen hänen heikkoutensa, mutta tunnen koko ajan myös hänen voimansa. Yhtään kauemmaksi en voisi päästä eikä hän silti lakkaa. Hän on kuin minun sulamaton kohtani, aina avoin kylmä meri.”

Lapissa Speer suunnittelee jo hautajaisiaan, jotka noudattavat suunnilleen samaa kaavaa kuin hänen edeltäjänsä Todtin hautajaiset. Mustasukkaisuuden ja omnipotenssifantasian pervitiininhuuruinen sekoitus saa aikaan kostonhimoa mitättömiä sivullisia kohtaan. Speerin on eliminoitava ennen kuin tulee itse eliminoiduksi.

Mikä sitten saa minut lukemaan romaaneja Hitlerin sisäpiiristä? Albert Speer ei ole koskaan kiehtonut minua historiallisena henkilönä; ainoa natsi, jonka kohtaloon olen aikanani hieman perehtynyt on ollut Adolf Eichmann,  Hannah Arendtin sanoittamana. Speerin päätymistä Hitlerin johtavaksi arkkitehdiksi ja ministeriksi ei tässä selitetä muulla kuin kunnian- ja vallanhimolla (ja latentilla homoseksuaalisuudella); Annemarien ja Taikurin valintoja yritetään ymmärtää humaanimmasta perspektiivistä. Speerin oma yläluokkaisuus ja hänen lähipiirinsä ylenkatse kaikkea nousukasmaisuutta kohtaan ei tässä selitä hänen poliittista toimintaansa. Vaikuttaa myös siltä, ettei Speerin suku täysin tukenut hänen toimintaansa. Speerin ihon alle ei ole helppo päästä fiktiivisinkään keinoin, mutta Köngäs pyrkii näyttämään murtumia täydellistä tunteettomuutta tavoittelevan hahmon julkikuvassa. Murtumia voi havaita vain rinnalla matkaavien toisten kautta, sillä Speer ei tässä saagassa päästä ketään lähelleen.

Lapin luonnon, saksalaisten yltäkylläisten pitojen ja Eeron pohjalaisten kotiolojen kuvaus tuovat romaaniin hengähdyskohtia ja syvyyttä. Joulun vietto kaukana kotoa on kaikille romaanin avainhenkilöille arka paikka, paitsi Speerille, joka vihaa juhlapyhien rituaaleja. Petsamon lähihistoria alkoi tämän kertomuksen kautta kiinnostaa enemmänkin, sillä tässä vieraillaan lyhyesti myös kolttasaamelaisten luona ja paikallisessa luostarissa, jota vartioi yksinäinen munkki Dosifei. Myös norjalaisten tarmokkaasta vastarintatoiminnasta kerrotaan vertauskohtana suomalaisten käytännön sanelemalle alistumiselle. Suomessa natsismia vastustaneet vasemmistolaiset joutuivat Hertta Kuusisen lailla vankilaan turvasäilöön, ja tämän vertauksen kautta kahden aikalaistarinan välille muodostuu vahva silta. Suosittelen lämpimästi Hertan ja Dora, Doran lukemista limittäin ja lomittain. Hertta esiintyi minulle romaanina, jonka olisin itse halunnut kirjoittaa ja Dora, Dora romaanina, jonka aihepiiriin en olisi koskaan halunnut, voinut tai pystynyt kirjoittajana tai tutkijana perehtymään tällä intensiteetillä.

Helmet-haasteessa teos sopisi muuallekin, mutta plaseeraan sen kohtaan 44: ”Kirjassa joku kuolee”.

Solidaarisuus sydänjuuria myöten

20151230_151317Joulun ajan ehdoton piristys on ollut Hertta Kuusisesta kertova tv-sarja Punainen kolmio, joka tyylikkäällä puvustuksellaan ja tarkalla ajankuvallaan lievitti piirun verran tämän katsojan historiakuumetta. Moniosaaja Heidi Köngäs on sekä ohjannut ja käsikirjoittanut tv-sarjan, sekä julkaissut romaanin Hertta (Otava, 2015). Sarja ja romaani eivät ole identtisiä, joten sarjan nähneillekin romaani taatusti tarjoaa uuden tulokulman ajan henkeen ja merkittävän ”uuden naisen” legendaan.

Molemmat tuotokset ovat mielestäni tasavahvoja; olisin ehkä mieluummin lukenut romaanin ennen tv-sarjan näkemistä, sillä olisin silloin voinut muodostaa lukemastani vapaampia assosiaatioita. Romaanissa varsinkin Yrjö Leinon hahmo vahvistuu entisestään, ja kolmantena kertojana on Etsivän keskuspoliisin natsisympaattinen johtaja Riekki.

Hella Wuolijoki ja Hertta Kuusinen tunnettiin ”majakkana ja perävaununa”, ja myös ompelijatar Martta Koskisen keskeinen rooli kommunistisessa maanalaisessa toiminnassa tulee teoksessa hyvin esiin. Koskisen kuolemantuomio tuntuu tässä palapelissä täysin kohtuuttomalta; todennäköisesti Hertta olisi saanut osakseen saman kohtalon, ellei olisi ollut Otto Wille Kuusisen tytär. Romaanissa kuvataan Leinon ja Kuusisen yhteiselämän harjoittelua Marlebäckin kartanossa enemmän kuin tv-sarjassa. Molempia, Herttaa ja Yrjöä, uhkasi sodan aattona ja sen aikana työttömyys, mutta luontaisella nokkeluudellaan Hertta hommasi itselleen ja sulhaselleen työpaikat, itselleen Neuvostoliiton lähetystön kielen opettajana ja tulkkina, ja Leinolle pehtorin paikan Wuolijoen kartanosta.

Vaikka teoksessa kuvataan vapaan naisen ja naimisissa olevan miehen suhdetta, kyseessä ei ole tyypillinen kolmiodraama, sillä Hertta ei kunnon kommunistina sallinut itselleen mustasukkaisuuden tunnetta. Leinon elämässä vaikuttivat molemmat ex-vaimot, joista ensimmäinen, Alli Simola vaikutti hyvinkin kiinnostavalta persoonalta. Alli jätti Leinon kasvattamaan heidän yhteistä tytärtään opiskellakseen Kööpenhaminassa kasvissyöntiä ja kukkaistiedettä. Nainen, joka jo 20-luvulla vannoi raakaruoan nimeen, tuntuu oudon anakronistiselta; hän myös perusti Helsinkiin ensimmäisen kasvisravintolan. Allissa ja Hertassa on paljon samaa aatteen ehdottomuutta, kun taas Leinon toinen vaimo Ulla on sovinnainen kansankynttilä, varsinainen siveyden sipuli.

Kun 30-luvulla Suomeen alkoi kiiriä huhuja Siperian kuolemanleireistä, osa kommunisteista ottivat ne vakavasti, varsinkin jos ne tulivat yksityisistä lähteistä. Kirjeenvaihto Neuvostoliittoon oli tarkasti monitoroitua, ja Herttakin kärsii uutispimennosta, vaikka hänen isänsä olisi kai voinut asiaan vaikuttaa. Juri-pojan kohtalo on surullinen ja järkyttävä, eikä selitys ”äiti lähtee, jotta kaikilla lapsilla olisi lämmin ja hyvä” todellakaan toimi lastenkotiin hylätyllä viisivuotiaalla. Hertan saumaton usko Neuvostoliittoon on hänen sokea pisteensä, jota ilman hän tuskin olisi selvinnyt kahdesta pitkästä vankilareissustaan.

Toisen vankilareissun takana ei edes ole tuomiota, vaan kommunisteja pidettiin jatkosodan aikana ”turvasäilössä” – turvassa keneltä, fasisteilta, Neuvostoliitolta vaiko itseltään? Teoksen valoisin hetki liittyy paluuseen vankilasta, kun tuhatpäinen joukko on odottamassa Herttaa ja muita naisia Helsingin asemalla. Vastaanottokomiteaan ei tosin kuulu maan alle kadonnut Leino. Näin Hertta muistelee kokemaansa lämpöaaltoa äitinsä yltäkylläisessä kodissa:

”Makaan silmät auki ja mietin, miten väkevä sana onkaan solidaarisuus, kuinka pyyteetön voi olla ihmisten välinen luja ja tinkimätön myötätunto. Se on kuin joku arka eläin, joka ilmestyy vain halutessaan, jota ei voi koskaan pakottaa esiin. Solidaarisuudella on täysin vapaa oma tahto. Se käyttäytyy aivan samoin kuin rakkaus ja ystävyys, liikkuu vapaasti ja pakottamatta, tulee kun hetki on sopiva ja tarttuu ihmissydämestä toiseen.”

Hertan ja hänen äitinsä Saiman suhde tuntuu mutkattommalta kuin suhde vallanhimoiseen isään. Saima Kuusisen maalaisaateliset juuret Keski-Suomen Luhankaan ovat hyvinkin kiinnostava linkki, varsinkin kun kyläläiset piilottelivat Herttaa ja Leinoa talvisodan aikaan erittäin ankarissa oloissa. Vaikka Hertta rakastaa kaupunkilaiselämän pieniä iloja, kuten Fazerin ja Ekbergin kahviloita, hänessä on myös aimo annos maalaistyttöä. Toisaalta puoluetoverit syyttävät Herttaa ja tämän äitiä ”hienostelusta”, sillä kumpikaan ei suostu täysin luopumaan elämänsä pienistä mukavuuksista kommunismin vuoksi. Neljääkymppiä lähestyvän naisen rakkaus äitinsä lihapulliin on liikuttavaa, varsinkin kun hän itse ei ole talousihmisiä.

Teos on rankoista tapahtumien keskellä poikkeuksellisen vahva ja elämäniloinen. Hertta Kuusisen iloinen luonne juontaa juurensa suht onnellisesta lapsuudesta, ja kirjassa osoitetaan hienosti hänen voimiensa ainainen paluu. Hertan monikielisyys, sivistyneisyys ja oppineisuus vaikuttavat myös hänen elämänhaluunsa. Ottaen huomioon, ettei hänellä ollut muuta muodollista koulutusta kuin lukio (mikä tietysti tuohon aikaan on ollut naiselle jo korkea koulutus), olisin ehkä halunnut lukea hieman lisää hänen ajoistaan Moskovan puoluekaaderikoulussa. Hertan retoriset taidot ainakin tekivät tv-sarjassa vaikutuksen Vappu Nalbantoglun tulkitsemana.

Yrjö Leinon bakteerikammo oli teoksen humoristisin detalji, mikä viittaa jo lievään mielenterveyden ongelmaan. Tälle nauroin ääneen siksikin, että luin teosta samana päivänä, kun olin käynyt hygieniapassikokeessa ja testissä esiinnyin erittäin törkyisin kynsin. Kirkuvanpunaisen lakan rippeet huusivat jynssäämistä, ja mietin, kuinka Leino olisi niihin suhtautunut.