Kotirintamalla vaihtelevaa tuulta

Teos: Paula Nivukoski: Kerran valo katoaa (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Koskiluhdan Kerttu on nuori maatilan tytär Pohjanmaan Isokyrössä, jonka veljet ja sulhanen ovat lähetetty rintamalle jatkosodan alkaessa. Toivo ja Taisto ovat nuoria kloppeja, eikä Johanneskaan ole iällä pilattu. Kerttu on tutustunut Johannekseen kirjeenvaihdon välityksellä, ja seurustelu on ollut perin siveää.

Kylän akkojen tietotoimisto toimii niin saumattomasti, että kirjeitä on vaikea piilottaa. Postitoimiston Irma tietää kyläläisten suhteista kaiken, ja palvelee heitä varsin persoonallisella tavalla. Koskiluhdassa Irmasta tulee paljon pelätty pahanilmanlintu, joka tuo ovelle pahimpia uutisia.

Isoveli Toivo kaatuu jo sodan alkuvaiheessa, ja tämä johtaa siihen, että Kertun äiti joutuu surun murtamana parantolaan. Talon vanha emäntä, lasten mumma, suhtautuu äidin hoitoon nuivasti, eikä ole yhtään tyytyväinen nuorison työn tahtiin. Mumma on niin iloton, että haluaisi kieltää Kertulta jopa ompeluseuroissa käynnin.

Monilapsisen perheen isä on karannut maailmalle, ja äiti on ottanut tästä eron. Hänellä on uusi mies Antero, jota nuoremmat lapset ovat oppineet pitämään isänä. Uusperheen arki on vaikuttanut suht harmoniselta ennen sotaa. Kerttu kuitenkin haluaisi kirjoittaa isälleen ja kertoa kihlauksesta, jos tietäisi isän osoitteen.

Paula Nivukoski on kirjoittanut herkän rakkaustarinan, jota kehystää ankara luterilainen työmoraali ja jatkuva huoli leivän riittämisestä. Tarinaan mahtuu kuitenkin nuoruuden haaveita, runollisia kesäiltoja ja huhuja salaisista nurkkatansseista.

Teos on myös varsin onnistunut kuvaus kokonaisesta eteläpohjalaisesta kyläyhteisöstä. Itse arvostin kirjassa eniten juuri yhteisöllistä ulottuvuutta, sillä sen sivuhenkilöiden galleriaan mahtuu monenlaisia persoonia ja maailmankatsomuksia. Kylässä naapuriapu toimii, ja jotkut, kuten kahdesti orvoksi jäänyt Lahja, käyvät siivoamassa muiden koteja pelkällä nälkäpalkalla. Tai Lahja ei pyydä palkkaa lainkaan, ja hänelle annetaan ruokaa palkaksi, jos sitä talosta löytyy.

Tarinasta ei kannata selvittää etukäteen koko juonta ennen siihen tarttumista. Oikeastaan jo romaanin takakannen esittelyteksti paljastaa juonesta liikaa. Siitä lukija saa jo vihjeen siitä, että Kerttu päätyy rakastamaan kahta eri miestä. Muutenkaan tämä tarina ei ole kaikista tyypillisin pohjalaissaaga: henkilöt eivät vaikuta syvästi uskonnollisilta (mummaa lukuuottamatta), perhemalleissa on variaatiota, ja historiallisten sattumien kautta kyläläiset päätyvät kohtaamaan myös kaukaa tulleita muukalaisia, ja ymmärtämään heitä.

Tätä kirjaa oli jotenkin rentouttavaa lukea, vaikka sen tapahtumat olivat pitkälti surullisia. Nivukoski on taitava arjen kuvaaja, sillä en hänen kyydissään pitkästynyt edes tavallisten maatilan töiden kuvauksissa. Aika usein skippaan tämän tyyppisistä agraarisista tarinoista puuduttavat työn kuvaukset.

Huomasin myös, kuinka valtavan määrän positiivisia kommentteja teos on saanut Book Beatissa. Eli teos on todella liikuttanut äänikirjan lukijoita, ja Anna Saksman on saanut syystäkin kehuja nyansoidusta luennastaan. Ehkä juuri tämä teos sopii mainiosti äänikirjaksi, koska sen tempo on viipyilevä, ja murrepuhetta voi olla helpompi ymmärtää ääneen luettuna kuin painettuna tekstinä.

Viime aikoina lukemistani kirjoista, jotka sijoittuvat toiseen maailmansotaan, tämä romaani edustaa selvästi parhaimmistoa. Voin hyvin suositella tätä niin nuorille kuin vanhemmille lukijoille, riippumatta omasta suhteesta isänmaallisuuteen. Ainakaan tässä kirjassa ei ole turhaa isänmaallista paatosta, eikä sotaa ihannoivaa asennetta. Tulkitsen teoksen tunnelmia varsin pasifistisina, eivätkä nämä tunnelmat ainakaan saa lukijaa automaattisesti värväytymään vapaaehtoisiin maanpuolustusjoukkoihin. Ei edes tässä alati muuttuvassa maailmantilassa.

Vähemmistö kahden pahan välissä

Teos: Mark Sullivan: Kohti vihreää laaksoa. (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Arto Konttinen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emil ja Adeline Martel ovat kahden pikkupojan vanhempia Ukrainassa, jotka kuuluvat maan saksalaiseen maanviljelijävähemmistöön. He ovat muuttaneet maahan vanhempiensa kanssa joskus 1900-luvun alkupuolella, kun saksalaisia houkuteltiin maahan mustan, mehevän mullan lupauksella. Vähemmistöllä on joskus mennyt ihan hyvin, mutta 1930-luvun holomodor on jättänyt syvän jäljen myös heihin.

Vuonna 1944 edessä on lähtö Ukrainasta, sillä heidän on valittava kahden pahan väliltä. Stalinin joukot eivät lupaa muuta kuin pakkosiirtoa jonnekin, missä tiedossa on pelkkää kurjuutta. Martelit eivät todellakaan ole natsihenkisiä, mutta he haaveilevat pääsystä pois Neuvostoliitosta. Jossain edessä siintää luvattu maa, vihreä laakso, jossa perhe voisi aloittaa uuden elämän.

Matkaan lähdetään maaseudulta Pervomaiskin kaupungin kupeesta (läheltä Harkovaa) puolen saksalaiskylän voimin. Martelin retkueessa on myös isoisä Johan ja naapurin yksinäisiä naisia. Reitti kulkee vaivalloisesti Moldovan kautta, ja kohti Romaniaa, mutta jossain vaiheessa he siirtyvät kohti Puolaa, jossa joutuvat todistamaan viimeisten eloon jääneiden juutalaisten teloituksia. Äiti ja lapset päätyvät lopulta Berliinin neuvostovyöhykkeelle, mutta isän kohtalo on kauhistuttava. Pääsevätkö he lopulta haaveidensa mielenmaisemaa?

Kirjan lapsinäkökulma on vahva, ja perheen pojat, Willy ja Walt, tuovat tähän muuten rankkaan tarinaan lämpöä ja huumoria. Myös hevosilla on suuri rooli kerronnassa. Monet sivuhenkilöt ovat juutalaisia, ja heistä osa on ollut Martelin perheen elämässä pitkään. Kaikkien nykyisestä olinpaikasta ei tiedetä, mutta toiveissa on, että edes joku olisi päässyt muuttamaan Argentiinaan tai Palestiinaan.

Vihreän laakson haaveen Adeline sai nuorena naapurinsa juutalaisen rouva Kantorin taidekirjasta. Muutenkin kirjassa on paljon takaumia 1930-luvulle, aikaan, jolloin tämä pariskunta tutustui ja alkoi seurustella nälänhädän ääriolosuhteissa.

Teos on hyvin laaja ja kerronnaltaan jopa eeppinen. Lukija pääsee omassa mielessään vertaamaan Ukrainan nykyoloja ja sodan kuvastoa menneisiin. Ajankohtaisuutta teoksessa on niin runsaasti, että se tuntuu välillä jopa liian ahdistavalta.

Mark Sullivan (s. 1958) on minulle uusi kirjailijatuttavuus, joka luultavasti tunnetaan paremmin Pohjois- Amerikassa kuin Euroopassa. Hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, johon kuuluu mm. dekkareita, ja hän on kirjoittanut jonkun verran teoksia yhdessä James Pattersonin kanssa. Hänen kaksi viimeistä teostaan (joista edellinen kertoo Italian partisaaneista) on nyt saatavilla suomeksi.

Vaikka koin Jukka Pitkäsen luennan taas äärimmäisen taitavana, olisin ehkä ymmärtänyt koko tämän laajan historiallisen kokonaisuuden paremmin, jos olisin lukenut kirjan painotuotteena. Voisin siis suositella kirjaa hankittavaksi joululahjaksi ihan fyysisenä objektina.

Inkeriläisäidin sensuroitu elämä

Teos: Reijo Rautajoki: Inkeriläinen äitini.Pelon täyttämä elämä (Into, 2022)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Sainkin jo odottaa tätä syksyn hittikirjaa, jota olen kuikuillut yhdessä Anna Soudakovan uuden romaanin rinnalla. Reijo Rautajoki on tamperelainen historiantutkija, joka on eläkkeelle jäätyään omistautunut Inkerinmaan lähihistorian aihepiirille. Hänen äitinsä oli yksi niistä inkeriläispakolaisista, jotka jäivät Suomeen toisen maailmansodan aikana.

Nuori Reijo kasvoi Tampereella kodissa, joka oli vahvasti neuvostovastainen. Äiti Elsa toimi alakoulun opettajana Takahuhdissa, eikä työn arjessaan opettanut joka päivä historiaa. Isä Eero oli historian opettaja, joka käytti luokkahuoneessa termiä ”ryssä”. Reijo taas kuului sukupolveen, jolle oli ominaista omaksua vasemmistolaisia aatteita ja ihailla Neuvostoliittoa. Hän aloitti historian opiskelun Tampereen yliopistossa vuonna 1967, mutta ei mennyt mukaan taistolaisten opiskelijaliikkeeseen. Hänet varmasti muistetaan toisinajattelijana, vaikka ei tunnu olleen yhtä kiihkeä asiassaan kuin isänsä.

Vaikka Elsan asema oli turvattu johtuen avioliitostaan suomalaisen miehen kanssa, hän eli pelon täyttämää elämää. Hänen inkeriläinen isänsä Ville oli paennut Ruotsiin, ja asui Ludvikassa. Moni Suomeen paennut oli jatkanut matkaa Ruotsiin, jossa ei ollut samanlaista karkotuksen uhkaa kuin Suomessa. Suomi oli sitoutunut palauttamaan inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon. Olen itsekin tavannut henkilöitä, jotka olivat käyneet Suomessa sodan aikana lapsina tai nuorina, ja tulleet palautetuiksi rajan taa.

Tämä on uudella tavalla ajankohtainen teos Venäjän hyökkäyssodan aikana, sillä tässäkin kerrotaan vanhan Venäjän armeijan liikkekannallepanon haasteista. Inkeriläisillä oli vastarintaa armeijaan liittymisen suhteen muun muassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Sama vastarinta jatkui myös toisessa maailmansodassa, ja myös Elsan suvussa keksittiin keinoja välttää rintamalle joutuminen.

Kirjassa liikutaan erityisesti Spankovan Sääskelän kylässä, joka oli Elsan suvun kotikylä. Dobbelmann oli yksi suvun nimistä, koska yksi esi-isistä oli hollantilaista alkuperää. Sääskelän naapuripitäjä oli Hatsina, ja perheellä oli tapana käydä Hatsinan kirkossa. Rautajoki on reissannut paikan päällä tutkimassa kylien inkeriläisyyden jäänteitä. Hän on myös käynyt Ruotsissa etsimässä sinne päätyneitä sukulaisiaan.

Uutta tietoa minulle tarjosi varsinkin kirjan loppuosa, jossa kerrotaan toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta. Näitä voisi pitää sensuurin tai aktiivisen unohtamisen vuosina, jolloin valtio pyrki deletoimaan inkeriläiset historiastaan. Myös melko viattoman oloista kirjallisuutta kiellettiin, kuten Antti Hämäläisen kuvateos Kadonnutta Inkeriä, joka sattuu löytymään hyllystäni. Kiinnostavaa oli myös lukea Hämäläisen roolista Inkerin kansan vaiheiden dokumentoijana, sillä hän teki valtavan työn sotavuosina tallentaessaan muun muassa kylien evakuoinnin.

Itsellä äänikirjan kuuntelu onnistui, koska olen jo opiskellut Inkerinmaan historiaan liittyviä asioita ainakin kymmenen vuoden ajan. Jos tämä olisi ensimmäinen lukemani teos aiheesta, valitsisin mieluummin painetun teoksen. Teoksessa on painavaa yleisen historian analyysia, joka saattaa vaatia hitaampaa lähestymistapaa.

Kokonaisuutena teos on runsas ja seikkaperäinen. Paikoitellen koin, että yleisen historian osuuksia oli liikaa, mutta kertaus voi olla lukijaystävällinen teko. Arvostin varsinkin sitä, että Rautajoki kertoo rehellisesti oman perheensä haasteista, eli ei ainakaan maalaa vanhemmistaan liian idyllistä kuvaa. Kirsikkana kakun päällä teos tarjoaa myös hienoja tunnelmakuvia tamperelaisesta elämänmenosta monelta vuosikymmeneltä.

Sotamorsianten suuri seikkailu

Teos: Jojo Moyes: Morsianten laiva (Gummerus, 2022)

Suomennos: Heli Naski

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Margaret on varttunut australialaisella lammasfarmilla irlantilaisen isän ja neljän veljen kanssa. Vuonna 1946 hän on juuri mennyt naimisiin brittisotilas Joen kanssa ja on raskaana. Sydneyssä odottelee suuri lauma sotamorsiamia laivaa Englantiin, tulevaisuuden kotimaahan, missä suurin osa ei ole koskaan käynyt.

Morsiamet eivät ole brittiarmeijan ensimmäinen prioriteetti, kun laivoja lastataan takaisin emämaahan. Monet naisista ovat saaneet odottaa matkaa jo vuoden päivät. Margaretilla käy tuuri, kun hän saa paikan sotalaiva HMS Victoriaan. Samaan aikaan ollaan huolissaan laivojen siveellisestä järjestyksestä, kun mukaan pääsee iso joukko vastakkaista sukupuolta.

Teos alkoi kiinnostavalla introlla, jossa iäkäs isoäiti on lapsenlapsensa kanssa matkalla Intiassa, ja päätyy Bombayn lähistöllä vaaralliselle laivanromuttamolle. Siellä häntä odottaa Victoria-laivan riivitty torso, josta hän edelleen tunnistaa savupiippujen designin. Tämä nykypäivän tarina kytki siirtomaa-ajan tarinan postkoloniaaliin todellisuuteen. Intialaiset satamat kuuluivat vielä vuonna 1946 imperiumiin, vaikka sille oltiin jo säveltämässä jäähyväiselegiaa.

Seurasin tarinaa yllättävän sujuvasti, vaikka kirjan aihe ei sytyttänyt minussa suurta liekkiä. Nykypäivän näkökulmasta se tuntui jopa pateettisen heteronormatiiviselta. Mutta tällainen oli ajan henki toisen maailmansodan jälkeen, ja Moyes on selkeästi tehnyt paljon myyräntyötä arkistoissa ilmiötä taustoittaessaan. Voin kuvitella, millainen hitti teos on ollut Britannian äitienpäivän kirjamarkkinoilla, sillä kirja taatusti lämmittää varsinkin niiden sydämiä, jotka ovat olleet jo elossa vuonna 1946.

Nuorten naisten laivamatkaa varjostivat varsinkin sähkösanomat niiltä aviomiehiltä, jotka olivat tulleet toisiin ajatuksiin liitosta, ja halusivat lähettää morsiamensa takaisin Australiaan. Tällä matkalla kaksi naista jätetään välisatamiin, joista toinen, Jean, on vasta 16-vuotias. Juorut Jeanin bilettämisestä laivalla vieraiden konemiesten kanssa olivat kiirineet aviomies Stanin korviin, ja näin Jeanista tuli automaattisesti hylkiö.

Laivan morsiamet eivät tosiaan mahdu samaan muottiin, ja hieman haastetta avioliittokeskeiselle heteronormatiivisuudelle tuo Francisin hahmo. Hän on vähemmän kiinnostunut tulevasta vaimon roolistaan, ja viihtyy parhaiten laivan kannella salapaikassaan, jonne morsianten ei kuuluisi päästä. Matkan aikana myös hänen maineensa tahraantuu, vaikka hän on morsiamista näkymättömin.

Kahden mantereen elintasoerot korostuvat tarinassa, eli brittejä hämmentää aussityttöjen fyysinen vahvuus ja terve olemus. Tyttöjä taas valmennetaan matkan aikana Britannian säännöstelyn todellisuudesta ja ruoanlaitosta niukoissa oloissa. Moni tyttö yrittää ottaa laivaruoasta kaiken irti, sillä se on huomattavasti tasokkaampaa kuin pelätyt ateriat, joita loihditaan munapulverista.

Teos keskittyy lähes kokonaan tuohon laivamatkaan, mutta siinä on joitain takaumia päähenkilöiden menneisyyteen Australiassa. Joillain oli takana aito rakkaustarina, toiset olivat menneet naimisiin hätäisesti lähes tuntematta miestään, ja joillekin liitto oli vain tekosyy paeta vaikeita oloja kotimaassa.

Moyes on pitkään kuulunut suosikkeihini chicklitin genressä, mutta viimeisissä teoksissaan hän näyttää laajentaneen aihepiirejään viihteestä kohti vakavampaa kirjallisuutta. Morsianten laiva ei aivan saavuttanut tätä aiemman teoksen, Tähtien antajan, runollista painovoimaa, mutta ihailin teoksessa läsnäolon tuntua ja kompaktia aiheessa pysymistä. Australian lähihistoriasta kun tuli taas pieni pala valloitettua, ja luku-urakan päätteeksi päässäni soi iki-ihana ”Van Diemen’s Land”.

Aseveljet matkalla Neuvosto-Karjalassa

Teos: Mauri Sariola: Petroskoin keltainen kissa (Gummerus, 1980)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Tänään Storytelin algoritmit tarjosivat minulle varsin mieluisaa lukemista, eli Mauri Sariolan Susikoski-sarjan ensimmäisen osan. Petroskoin keltainen kissa houkutteli niin nimen kuin kansikuvan vuoksi. Sariolan dekkareihin en ole aiemmin tutustunut, ne kuuluvat mielessäni hämärästi lapsuuteen ja nuoruuteen, vanhempien sukupolven suosikkeihin, tosin en muista, että näitä kirjoja olisi luettu meillä kotona.

Teoksessa suomalainen turistiryhmä on 70-luvulla kulttuurimatkalla Pietarissa ja Petroskoissa. Ryhmän kokoonpano eroaa hieman tyypillisestä vodkaturistiporukasta, ja matkan tekokin sujuu fiinisti junalla, ei hikisessä turistibussissa. Opas Varvara ohjaa ryhmäänsä ammattimaisella lujuudella, vaikka satusetä Samuli Ilvesoja meinaa viivyttää ryhmän aikatauluja jatkuvalla jutustelullaan.

Yöjunassa Petroskoihin käy ilmi, että neljä porukan miehistä ovat käyneet kaupungissa silloin, kun sen nimi oli Äänislinna. Samuli oli palvellut isänmaata radiolähettäjänä kaupungin keskustassa puutalossa, jonne hän palaa vuonna 1978 etsimään tontille piilottamaansa aarretta. Keltainen kissa tulee kaveriksi kaivuupuuhiin, ja Samuli melkein salakuljettaa eläimen Suomeen, niin rakkaaksi tämä matkakaveri hänelle muodostuu lyhyessä ajassa.

Itse rikosjuonesta en kerro enempää, ja muutenkin luin teosta enemmän matkakirjana kuin dekkarina. Dokumenttina 70-luvun turismista Neuvostoliittoon teos on lämminhenkinen ja oivaltava, ja minua kuumottivat varsinkin tämän suomalaisen seurueen keskinäiset suhteet. Ilmeisesti Petroskoin hotelli Pohjola on muinoin ollut todellinen menomesta, ja matkustaminen siellä on ollut piirun verran vapaampaa kuin Leningradissa, jossa turisteja valvottiin haukan katsein.

Teos on välillisesti myös sotakirja, sillä se kertoo miehistä, joilla oli jatkosodan aikana monenmoisia suhteita Petroskoin paikallisiin ihmisiin. Pahempi paikka miesten muistoissa oli läheinen Poventsa, joka tarjosi lähinnä hyytäviä paleltumiskokemuksia. Vierailu Otto-Ville Kuusisen patsaalla on kova paikka osalle miehistä, ja oikeaoppisen neuvosto-oppaan tulkinnat toisesta maailmansodasta herättävät pahaa verta veteraaneissa.

Tavallaan tämä teos on jopa ajankohtainen, sillä naapurimaassamme on viime aikoina palattu pullistelevaan neuvostoretoriikkaan. Tarkka lukija saattaa löytää Varvara-oppaan retoriikasta yhtymäkohtia Kremlin valtiolliseen itserepresentaatioon vuonna 2022.

Rakenteellisesti minua toki kummastutti, että komisario Susikoskeen tutustuttiin vasta kirjan loppumetreillä, ja tuo tuttavuus jäi melko ohueksi. Mutta voi kai dekkarisarjan näinkin aloittaa, ja aloitus ainakin pomppasi ylös massasta epätyypillisyydellään.

Bolshevikkien kuulustelutaktiikasta

Teos: Lauri Mäkinen: Lopun alku D-mollissa (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Tuomas Tulikorpi

Kun kirjailija lähtee hahmottelemaan romaania, jossa Josef Göbbels on yksi päähenkilöistä, hän luultavasti tiedostaa ottavansa melkoisen riskin. Lauri Mäkinen on jo minulle tuttu kirjailija, jonka erikoisiin historiallisiin asetelmiin olen tutustunut kahdessa aiemmassa teoksessa. Varsinkin Ambomaalle sijoittuva dekkari Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset jäi mieleen vahvasti, ja olen arvostanut Mäkisen laajaa historiantuntemusta.

Lopun alku D-mollissa on kunnianhimoinen teos, joka sijoittuu viiteen eri maahan 1930-luvun loppupuolella ja toisen maailmansodan aikana. Se on vakoojaromaani, jossa yksi teemoista on suomalaisten kommunistien asema sodan aikana, mutta siinä seikkaillaan aina Japanissa saakka. Itselleni kiinnostavin episodi oli Espanjan sisällissota aivan teoksen alussa, mutta opin ehkä eniten Neuvostoliittoon sijoittuvista jaksoista.

Teoksen kaksi keskeistä hahmoa ovat Alex Dolgorukow ja Nalle Malmi, jotka molemmat seikkailevat Kataloniassa vuonna 1937. Alex on venäläisen emigranttiperheen vesa Berliinistä, joka on kääntynyt kannattamaan Neuvostoliittoa. Hänestä kuitenkin tehdään Espanjassa Francon joukkojen marttyyri, ja hänen Berliinissä asuva perheensä luulee miehen kuolleen. Tosiasiassa häntä pidetään turvasäilössä Moskovan liepeillä sijaitsevassa huvilassa. Hänen siskonsa Lena on lupaava näyttelijänalku natsi-Saksassa, ja hänet pakotetaan Neuvostoliiton vakoojaksi, jotta veli säilyisi hengissä.

Nalle Malmi on stadilainen perusjätkä, joka lähetetään Espanjaan vakoilemaan sinne matkustaneita suomalaisia punikkeja. Hän värväytyy samaan tasavaltalaiseen komppaniaan näiden vapaaehtoisten kanssa, ja yrittää kirjoittaa tapahtumista muistikirjaansa, mutta jatkuvaa kirjoittamista pidetään epäilyttävänä. Myöhemmin hän hengailee Suomi-Neuvostoliitto-seuran perustajajäsenien, kuten Elvi Sinervon ja Yrjö Leinon kanssa Josafatin kallioilla, ja joutuu itsekin turvasäilöön, mutta olisiko hänelle vielä luvassa onnellista, huoletonta elämää?

Teos on monipuolinen järkäle, joka vaatii lukijaltaan melko laajoja ennakkotietoja. Itsellä meinasi hymy hyytyä pitkien kuulustelukuvausten aikana, jotka kyllä opettivat jotain bolshevistisesta mielenlaadusta. Eniten hämmensivät näiden puolueelle uskollisten kaadereiden ”autobiografiat”, eli itse sepitetyt, omaa luokkataustaa penkovat tunnustukset, joissa yksilön on tarkoitus esitellä luokkatietoisuuttaan.

Göbbels-osuuksia luin taas onnistuneena viihteenä, mutta minulle nämä natsirikollisten perhe-elämän kuvaukset esittäytyvätkin sairaan viihdyttävänä saippuaoopperana. Göbbels on itselleni jopa Aatua itseään kuvottavampi hahmo, joten hänen ihonsa alle pääseminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Japani-ulottuvuus tuntui teoksen heikolta lenkiltä, ei siksi, että se olisi ollut huonosti kirjoitettu, vaan siksi, että tämä ”sinfonia” tuntui vetävän liian moneen suuntaan. Olen kyllä lukenut monia kuvauksia toisesta maailmansodasta Japanissa ja Kiinassa, mutta ne ovat vaatineet minulta enemmän paikallisen kontekstin. Eli en enää jaksanut eläytyä siellä vakoilua harjoittavien länsimaisten agenttien touhuihin.

Näinä omituisia aikoina olen pohtinut itsekin toisinajattelijoiden turvasäilökysymystä, ja maanpetossyytöksiä. Joku tällainen nykyaikaan liittyvä fiktion aihe muhii nyt päässäni. Eli aiheesta voi oppia tutkimalla menneitä, mutta toivottavasti en päädy elämään aikoja, joina tällaisia ratkaisuja jouduttaisiin taas tekemään.

Pidin tästä kirjasta, mutta paikoitellen koin, että päähenkilöiden taustoja käytiin läpi toisteisesti, eli kirjassa olisi ollut tiivistämisen varaa. Toisaalta juuri dialogit ja varsinkin Nalle Malmin stadinslangiset monologit olivat teoksen varsinainen suola. Tämä teos ei varmasti kaikessa runsaudessaan avaudu kaikille, mutta siihen kannattaa tutustua avoimin mielin. Jos ei ole kiinnostunut sen kaikista osista, niitä voi hyvin skipata. Itse löysin tästä parin-kolmen romaanin ainekset, mutta kuten kirjoittajakoulussa opin, ”romaani on sika, joka syö kaiken”. Yleensä itselleni lukijana on enemmän ongelmana tematiikan köyhyys kuin rikkaus. Tai se, jos päähenkilöillä ei ole ”oikeita ongelmia” (tyyliin, kun kirjoitetaan napanöyhtäistä autofiktiota Punavuoresta). Tässä ongelmia riitti, ja suuri osa niistä oli muun kuin yksilön itsensä aiheuttamia. Eli siinä liikuttiin enemmän omalla fiktiivisellä mukavuusalueellani, mutta ehkä niitä ongelmia oli himpun verran liikaa.

Huijareita ja puolimaailmannaisia

Teos: Pierre Lemaitre: Tuhon lapset (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikorpi

Äänikirjan lukija: Antti Virmavirta

Louise on 30-vuotias opettajatar Pariisissa, joka on jäänyt asumaan yksin perheensä ränsistyneeseen taloon tämän äidin kuoltua. Kihlaus pitkäaikaiseen sulhoon on purkautunut, ja oikeastaan Louise on pitkään halunnut enemmän lasta kuin puolisoa. Onnettomien sattumusten kautta hän päätyy epäsuosioon koulussaan, koska hänen siveellisyytensä on asetettu kyseenalaiseksi.

Vuonna 1940 Ranskassa on julistettu yleinen liikekannallepano, ja pariisilaiset pelkäävät natsien marssia rakkaaseen kaupunkiinsa. Luottamus maan armeijan iskukykyyn ei ole saumatonta kaikissa piireissä, eikä ihmisillä ole yhtenevää mielipidettä siitä, kummat ovat suurempi uhka kansakunnalle, fasistit vai kommunistit. Sota luo röyhkeimmille ja viekkaimmille uusia rikastumisen keinoja niin maalla kuin kaupungeissa.

Kirjassa seurataan Louisen ja entisen matematiikan opettajan, nykyisen aliupseeri-Gabrielin vaiheita sodan aikana. Gabriel on lähetetty Saksan rajalle Ardenneille Maginot-linjalle, ja pääsee johtamaan joukkoja vasten tahtoaan. Tämä johtaa rintamakarkuruuteen asetoveri Raoulin kanssa, ja he joutuvat vankileirille.

Louisen, Gabrielin ja Raoulin tiet kohtaavat, kun Louise alkaa äitinsä kuoleman jälkeen jäljittää isänsä oikeaa identiteettiä. Hän kirjoittaa Raoulille rintamalle, sillä uskoo tämän olevan hänen veljensä. Isähahmo on jokseenkin ”creepy” tapaus, ja vanhempien salarakkauden tarina surullinen. Tämän jälkeen alan katsoa ravintoloiden pöytien vakikasvoja uusin silmin, sillä niistä voi löytää traagisen inspiroivia hahmoja, ainakin Pariisissa, mutta miksei myös lähempänä kotia. Tyyppejä, jotka saapuvat aina samaan ravintolaan odottamaan rakastettua, joka ei koskaan saavu paikalle.

Kiinnostavin hahmo oli kuitenkin mies nimeltä Desire, joka onnistui tarinan aikana toimimaan valelentäjänä, valelääkärinä, valeopettajana, valeasianajajana ja lopulta valediplomaattina. Hän pääsee ministeriöön töihin orientaalisten kielten asiantuntijana, eikä jää kiinni silloinkaan, kun saa tehtäväkseen seurustella kambodzalaisen diplomaatin kanssa. Pian hänet siirretään sotapropagandan osastolle kaunistelemaan Ranskan armeijan ”menestystä”. Tässä työssä hän pääsee käyttämään oikeaa osaamistaan ilmiömäisesti. Nauratti myös, että näin tämän romaanin ja viimeksi lukemani valepoliisitarinan välille muodostui luonteva yhteys.

Lemaitren kertojan kyvyt ovat kyllä loistavat, sillä jaksan hänen kyydissään rämpiä läpi jopa sodan joukkokohtauksia. Sarjan aiemmissa osissa oli paljon suht puuduttavaa taloushistoriaa, mutta sekin tuli lusittua, kun kerronta oli vetävää. En muista sarjan kakkososasta paljoa, mutta sen muistan, että siinä oli monia natsien kätyreitä ja että kaikki hännystelystä hyötyneet eivät jatkaneet satumaisen rikkaalla polulla. Louisen nuoruuden aikainen ystävyys ”kasvottoman” ja maskia käyttävän Edouard Pericoultin kanssa on tämän romaanin taustatarina. Groteskeja juonenkäänteitä ja karuja ihmiskohtaloita tähän sarjaan ainakin mahtuu.

Täyttä elämää Perillistenkadulla

Teos: Pirjo Tuominen: Puutalokaupungin naiset (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Perillistenkatu on köyhien kortteli Lappeenrannassa, jossa varakkaimmilla on oma huusi ja lapsille leikkimökki. Siellä omaa puutaloa asuttaa Pöyhösten laajennettu perhe, Topias, Lahja ja näiden aikuiset tyttäret perheineen. Eletään vuotta 1939, jolloin lappeenrantalaisia kiinnostavat enemmän puutarhatyöt ja vaurastuminen kuin raudan kerääntyminen itärajalle.

Pirjo Tuominen on Lappeenrannassa syntynyt kirjailija, joka on viettänyt suurimman osan elämästään Länsi-Suomessa. Olen lukenut hänen kirjojaan noin kymmenen vuoden ajan, mutta minulla ei vieläkään ole vahvaa kokonaiskäsitystä hänen laajasta tuotannostaan.

Oletan, että tässä romaanissa on omaelämäkerrallisen aineksia, mutta minun ei tarvitse tietää, kuinka paljon. Kyseessä on suht perinteinen nuoren naisen kasvutarina, jonka alkuvaiheita määrittelee toinen maailmansota. Tyttö jää puoliorvoksi jo vauvana, kun isä kuolee talvisodan ensimetreillä rintamalla, mutta puutaloyhteisö huolehtii, ettei tytöltä pääse puuttumaan mitään olennaista – ainakaan sen omilla hyvinvoinnin mittareilla.

Teoksen Viena on oppimishaluinen tyttö, joita kiinnostaa runonlausunta, teatteri ja baletti. Myös hänen lempeä, kaunosieluinen äitinsä Hanna kuolee tytön ollessa teini-ikäinen. Vienalle on tiedossa perintörahoja, mutta Helmi-täti toimii niiden haltijana 21 vuoden ikään saakka. Näin ollen Viena joutuu asumaan alivuokralaisena ja käymään sekalaisissa töissä kustantaakseen lukio-opinnot.

Teos on poikkeuksellisen lämminhenkinen, ja eläydyin varsinkin alun sota-ajan tunnelmiin. Kuvaus Taipalsaaren evakkoajoista ja tuon saaren naisten keskinäisistä kahinoista oli jopa verevämpää kuin puutalokorttelin meininki. Viola- niminen suvun matriarkka ja lottajohtaja ei ollut kovin sympaattinen voimahahmo, eli Tuominen osoittaa tässä, millaisia valtataisteluja ja hierarkioita tuon järjestön johtoon on liittynyt. Naisten maanpuolustuksesta ei piirretä liian ruusuista kuvaa.

Teos kuitenkin keskittyy enemmän 1950-lukuun, eli Vienan nuoruuteen. Tämä tarinointi tuntui minusta jo monta kertaa kuullulta, sillä minulla on muistitietoa toisen välisuomalaisen kaupungin puutalokortteleista. Lappeenrannalle ominaista toki on ollut armeijan keskeinen rooli kaupunkikuvassa, eli ”paikallinen väri” liittyy muun muassa hienosteleviin upseerinrouviin, jotka eivät anna poikiensa seurustella työväen kakaroiden kanssa. Mutta kuvauksen tuon ajan koulunkäynnistä, seurusteluhuolista ja kesätöistä olin jo kuullut livenä sukulaisiltani.

Uskon silti, että teos voi olla tämän äitienpäivän hittikirja, ja toivon sille muitakin kuin kahdeksankymppisiä lukijoita. Teosta suosittelen niille, joita kiinnostaa tavallinen arki, sosiaalihistoria ja luokkaerot. Kovin poliittista kuvausta ei kirjaan kuitenkaan mahdu, sillä henkilögalleriaan ei kuulu esimerkiksi kommunisteja. En kokenut tätä puutteena, mutta olisin ehkä kaivannut kuvattuun puutalokortteliin himpun verran moninaisempia hahmoja.

Naisia tiedustelun palveluksessa

Teos: Denise Rudberg: Vieras joukossa (Into, 2022)

Suomennos: Anu Koivunen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Ruotsin ja Suomen yhteisestä geopoliittisestä intressistä on nyt tarjolla monenmoista kirjallisuutta. Törmäsin sattumalta Denise Rudbergin Liittolainen-sarjan kolmanteen osaan, ja aloitin sen kuuntelun tajuamatta, että kyse on sarjasta. Sarja sijoittuu 1930-40-luvuille, se kertoo naispuolisista tiedustelupalvelun työntekijöistä Tukholmassa, ja osa havainnoista pohjautuu Rudbergin (s. 1971) omaan sukuhistoriaan.

Itse asiassa sekoitin tämän sarjan Camilla Greben historiallisiin romaaneihin ruotsalaisista naispoliiseista, tai naisista poliisivoimien palveluksessa ennen kuin naisten pääsy poliisikouluun oli mahdollista. Sarjojen välillä on selkeää synergiaa, ja luulen, että molemmilla on yhteistä lukijakuntaa.

Tämän sarjan naiset kuuluvat Tukholman parempiin piireihin, ja tiedustelupalvelun hommat ovat osalle enemmän kutsumus kuin taloudellinen pakote. Betty kuuluu yläluokkaiseen sukuun, ja yrittää rakentaa etäisyyttä äitinsä bridgepiireihin. Iris on virolainen pakolainen, joka on elänyt kotimaassaan leveämmin kuin Ruotsissa ennen sotaa. Signe on naisten esihenkilön, sokean matematiikan professori Svartströmin taloudenhoitaja, joka on tiedustelijanaisten läheinen ystävä. Naiset viettävät mielellään vapaa-aikaa professorin mökillä Tukholman saaristossa.

Kirjassa naiset tekevät tiedusteluita niin natseista kuin venäläisistä myyristä. Iriksen sisko Kati ramppaa Ruotsissa, mutta on menossa omalla tahollaan Berliinissä naimisiin natsiupseerin kanssa. Iris itse puhuu venäjää toisena äidinkielenään, ja on menettänyt juutalaisen miehensä vankileireille. Hän on Ruotsin tiedustelulle korvaamaton itäsuhteiden tuntemuksensa vuoksi.

Mutta kuka näissä seurapiireissä on ”vieras keskellämme”?

Kirja varmasti kiinnostaa suomalaisia lukijoita, sillä tässä seurataan tiiviisti jatkosodan alun tapahtumia Suomenlahden toiselta rannalta. Ruotsissa pelätään pahasti, että he saisivat Neuvostoliiton rajanaapurikseen. Suomen asia on myös heidän asiansa, hyvin samassa hengessä kuin vuonna 2022.

Itse löysin tästä kirjasta paljon elämäniloa ja eleganssia. Toki seurapiirijuoruilun määrä on tässä sarjassa suurempi kuin vaikka edellämainituissa Greben kirjoissa, mutta juuri nyt viihdyin tenniskentän laidalla, purjehduskerhossa ja hyväosaisten huviloilla. Tässä oli löydetty sopiva balanssi kepeän viihteen ja historiallisen painoarvon välillä.

Saatan hyvinkin lukea sarjan muutkin osat, eikä niiden lukeminen väärässä järjestyksessä haittaa yhtään. Rudbergin muu tuotanto ei ole kolahtanut minuun yhtään, mutta tästä kirjasta pidin enemmän kuin tänä vuonna lukemistani ruotsalaisista dekkareista.

Pala Tampereen juutalaista historiaa

Teos: Matti Mörttinen: Shlomo Zabludowicz. Holokaustin kauhuista salaperäiseksi suomalaismiljatdööriksi. (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tutustumiseni puolanjuutajaisten historiaan jatkuu nyt tarinalla, joka liittyy myös olennaisella tavalla Tampereeseen. Vuonna 1947 Suomeen muutti Ruotsista erään juutalaisperheen kotiopettajaksi Shlomo Zabludowicz (1916-1994), holokaustin selviytyjä, joka oli paennut Puolasta Ruotsiin kreivi Bernadotten valkoisilla busseilla. Tämä salaperäinen koneinsinööri ja myöhemmin liikemies muistetaan Suomessa Tampellan tehtaisiin kytkeytyneenä asekauppiaana, jonka elossa oleva poika ”Poju” omistaa nykyään muun muassa neljänneksen Tapparan kiekkoyhtiöstä.

Matti Mörttinen ei kirjoita hänestä tyypillistä, tunteikasta holokaustihistoriikkia, vaikka hänen perhetaustaansa käsitellään teoksen alussa. Zabludowiczin isänpuolinen suku oli ortodoksijuutalaisten kentällä hasideja, eli hyvin perinnetietoista väkeä, ja hänen isänsä toimi ravintokysymysten asiantuntijana synagogassa Lodzissa. Perhe joutui muuttamaan Lodzin ghettoon sodan aikana, ja kaikki sen jäsenet joutuivat jollekin leirille. Shlomo Zabludowicz ei koskaan palannut Puolaan, mutta hänen vaimonsa ja tyttärensä vierailivat maassa 1970-luvulla.

Teos keskittyy pitkälti Tampellan asetehtaan hämäräbisneksiin, liikesalaisuuksiin ja vaikenemisen kulttuuriin kylmän sodan aikana. En ole ollut aiemmin tästä aiheesta kovinkaan kiinnostunut, mutta nyt tälläkin teoksella on joku yhteys nykypäivään. En ole yllättynyt siitä, että Tampereella valmistettuja aseita on päätynyt maailman kriisipesäkkeisiin, usein sotien ja konfliktien molemmille osapuolille, kuten Intiaan ja Pakistaniin. Kuinka näitä aseita sitten kaupattiin ja millaisten välikäsien kautta, siitä tämä kirja pyrkii kertomaan niin arkistolähteiden kuin haastattelujen kautta.

Zabludowicz sai elää Tampereella hiljaiseloa yli 20 vuoden ajan. Tämä oli hänen oma tavoitteensa, eikä perheestä tämän vuoksi löydy paljoa valokuvia. Nuori perhe asui ensin 1950-luvulla Helsingissä, mutta muuttivat isän työn perässä Tampereelle. Täällä heillä oli koti ensin Pyynikintorilla, sitten Tiiliruukinkadulla. Lapset kävivät Ruotsalaista Yhteiskoulua samoilla nurkilla, mutta lähtivät lukion jälkeen opiskelemaan Israeliin. Shlomo ja hänen vaimonsa Pola muuttivat myös Israeliin jossain vaiheessa 70-lukua, mutta suku piti Pernajassa sijaitsevan huvilansa, jossa on nykyään myös taiteellista toimintaa residenssin muodossa.

Teos ei mene kovin syvälle Zabludowiczin henkilöhistoriaan, ehkä siksi, ettei hänestä ole jäänyt paljoa todisteaineistoa. Sen sijaan se kartoittaa Zabludowiczin lähipiirin toimintaa. Keskeisiä kumppaneita Tampereella olivat Tampellan tehtaan johtaja Åke Kihlman, joka oli vannoutunut Israelin ystävä, ja insinööri Hans Donner, joka monikielisenä kosmopoliittina hoiti asekaupan neuvotteluja monella mantereella. Eikä Zabludowicz itsekään ollut erityisen kotona viihtyvää sorttia. Ehkä jatkuvan matkustelun vuoksi hän jäi Tampereella vähemmän tunnetuksi hahmoksi.

Vanhoilla päivillään Zabludowicz selvästi katui kuoleman kätyrin rooliaan ja siirtyi kauppaamaan patoja, kattiloita ja pannuja uudessa kotimaassaan Israelissa. Hän oli myös aktiivinen seurakunnassaan ja toimi jonkinlaisena oppineena sen pohjalta, mitä oli oppinut nuorena isältään Lodzin ghettossa.

Teoksella on vahva yhteys äskettäin lukemani Simo Muirin historiikkiin, joka kertoi Blaugrundin tekstiilisuvusta. Blaugrundin suvun jäseniä on haastateltu myös tähän kirjaan, sillä he olivat perhetuttuja Zabludowiczin kanssa. Sain toki enemmän irti Muirin kirjasta, jossa oli vahva nuorisonäkökulma ja laajempi aineisto takana. Mutta jo siitä näkökulmasta, että Tampereella on joskus ollut juutalainen rukoushuone ja näin ollen juutalaisyhteisö, tämä tarina on lukemisen arvoinen.