Viimeisen koivupuun muistista

Teos: Agate Nesaule: A Woman in Amber. (Soho Press, 1995)

Afrikkaan ja Karibialle liittyvissä postauksissani olen tehnyt pisteliäitä havaintoja kaunokirjallisista puista, jotka esiintyvät pahimmassa tapauksessa laiskasti kierrätettävinä kliseinä, kun puhutaan henkisyydestä ja muistista. Suomi ja Baltian maat toki kuuluvat vastaavalle myyttisten puiden vyöhykkeelle, samoin Irlanti, ja pyhien puiden esiintymisestä kotoperäisessä kirjallisuudessa voisi myös tehdä vastaavia tutkielmia.

Agate Nesaule (s. 1938) on latvialais-amerikkalainen kirjailija ja professori, joka pakeni vanhempiensa kanssa kotimaastaan seitsemänvuotiaana. Kirjassaan A Woman in Amber hän muistelee Latvian koivuja, varsinkin sitä viimeistä, jonka hän näki laivan ikkunasta Liepajan satamassa matkalla Saksaan vuonna 1945. Nesaule vietti sodan viimeiset kuukaudet Saksassa vankileirillä, jota venäläiset sotilaat terrorisoivat jatkuvasti. Maastamuuton syynä oli vanhempien kristillisyys, ja Nesaulen isän työ luterilaisena pappina. Myös hänen venäläisen äitinsä tausta oli kommunistihallinnon näkökulmasta epäilyttävä, sillä hänen sukunsa oli ollut tsaarin palveluksessa ennen vuoden 1917 vallankumousta.

Laivaan hypätessään vanhemmat eivät tienneet, että Saksassa heitä odottaisi leiri, ei aivan keskitysleirin kaltainen, mutta kuitenkin totaalinen vapaudenriisto äärimmäisen puutteen olosuhteissa. Tälle leirille kerättiin baltteja ja puolalaisia pakolaisia. Pian leiri vaihtui pakkotyöksi paikallisessa mielisairaalassa, jonka johtajana toimi isän kollega, luterilainen pappi Braun. Braunin tehtävänä oli muun muassa vakuuttaa Berliinin natsijohdolle, ettei hänen potilaitaan kannattanut eliminoida, ja hän oli onnistunut tehtävässään yllättävän pitkään.

Teosta voi lukea romaanina tai omaelämäkertana, josta joitain koordinaatteja on muutettu strategisista syistä. Kirjoittamisen motiivina on ollut keski-iässä ilmaantunut elämänkriisi, masennus, josta kertoja syyttää entistä miestään ja tuoretta avioeroa. Päästyään terapiaan hän kuitenkin alkaa hahmottaa sodan vaikutuksia elämänsä kulkuun, ja terapeutin muutamat sanat saavat hänet arvioimaan uudelleen kokemaansa surua, pelkoa ja kauhua. Kertojan suvussa ei ole ollut tapana muistella sotaa, eikä hän itsekään halua työntää läheisiään muistelijan asemaan heidän niin tahtomatta.

Latvialainen yhteisö Indianapolisissa on aluksi vahva, mutta ajan myötä sen jäsenet muuttavat eri puolelle maata. Agaten isä toimii edelleen pappina ja sielunhoitajana, ja saa arvostusta työstään yhteisön hyväksi. Äiti Valda alkaa kaivata venäläisiä juuriaan, vaikka myös Latvia on hänen kotimaansa. Latvialaisten yhteisöä yhdistää antikommunismi, mutta sen jäsenten keskuudessa on paljon traagisia kohtaloja. Myös näennäisen menestyneet henkilöt tekevät itsemurhia, ja jotkut, kuten Beate-siskon mies, juovat itsensä kuoliaaksi.

Koin vankileiriepisodit vähän liiankin voimallisesti, mutta onneksi teoksen alun Latvia-muistelmat onnistuivat pelastamaan tekstin murheisiin hukkumisesta. Latvialainen kulttuuri näkyy myös kuvauksissa yhteisön Amerikkaan integroitumisessa: Agaten lähipiirissä rakastetaan hienoja leivonnaisia, itse leivottua leipää ja kukkatarhoja. Koska valtaosa pakolaisista edustaa koulutettua keskiluokkaa, heillä on myös herraskaisia tapoja. Elleivät he kokoonnu hautajaisissa, he todennäköisesti kohtaavat kesäisillä laulujuhlilla, joita järjestetään kotimaan tyyliin.

Tässä kirjassa ei ollut yhtään tylsää kohtausta, ja muutenkin teos erottautuu amerikkalaisen, usein tunnustuksellisen omaelämäkerrallisen kirjoittamisen massasta ehkä siksi, että teoksen henkilöillä oli oikeita ongelmia. Nesaule ei myöskään ylistä uuden kotimaansa erinomaisuutta, vaan spekuloi myös vaihtoehdoilla, millaista elämä olisi ollut, jos perhe olisi jäänyt eloon Euroopassa. Ilmeisesti hän ei koskaan vieraillut Latviassa ennen maan vapautumista, ja narratiivi päättyy kommunistisen hallinnon loppuaikaan. Olisin kiinnostunut lukemaan hänen mahdollisista matkoistaan vanhaan kotikylään, jos hän on sellaisia tehnyt viime vuosikymmeninä.

Alun perin aioin lukea tähän kohtaan toisen Nesaulen teoksen, romaanin In Love with Jerzy Kosinski (2009), mutta päätin sitten edetä aikajärjestyksessä ja lukea aiemman teoksen ensin. Tässä teoksessa Nesaule antaa jo vinkkiä tulevasta, eli romaani kertonee kirjallisen bändärin elämästä. Nesaulella ja puolanjuutalaisella Jerzy Kosinskilla (1933-1991) on yhteistä kokemus selviytymisestä natsien leireiltä, ja Nesaule piti Kosinskin kirjoja itsepäisesti mukana kirjallisuuden kursseillaan, vaikka opiskelijat eivät pitäneet niistä.

Vaikka vain kirjan alussa eletään Latviassa, teos kertoo Latvian historiasta uskottavasti diasporan näkökulmasta. Amerikan balttien side vanhaan kotimaahan saattaa olla vahvempi kuin amerikansuomalaisten, johtuen maastamuuton erilaisista syistä. Myös kohtaan Liettua luin amerikanliettualaisen teoksen toisen polven emigrantilta, ja teoksissa oli paljon yhteistä, vaikka Stalinin leireistä kertova liettualaisteos oli vielä ahdistavampi.

Lopuksi vielä muistutan itseäni itselleni antamasta haasteesta lukea Latviassa ja Liettuassa vaikuttavien nykykirjailijoiden teoksia. Nytkään niitä ei tullut kätevästi eteeni, enkä ennen haastetta ollut lukenut kuin neuvostoaikaisia runoantologioita.

Maahaasteessa olen kohdassa 136/196: Latvia.

Mainokset

Montenegroa väärän koivun kautta

Teos: Danilo Kis: Early Sorrows (New Directions, 1969/1998)

Käännös: Michael Henry Heim

(Teos saatavilla suomeksi nimellä Varhaisia suruja, Mansarda 2006)

Jatkan Balkanin maiden kirjallisuuksien perkamista erään entisen Jugoslavian tunnetuimman runoilijan ja prosaistin tuotannolla. Danilo Kisiä (1935-1989) pidetään kai enemmän serbialaisena kuin montenegrolaisena kirjailijana, koska hän syntyi ja teki osan elämänurastaan Serbiassa. Silti miehen etninen tausta oli puoliksi unkarinjuutalainen, puoliksi montenegrolainen. Elinaikanaan hän mahdollisesti identifioitui enemmän jugoslavialaiseksi kuin serbialaiseksi kirjailijaksi, ja hän ehti kuolla ennen uusien valtioiden itsenäistymistä. Ja koska minulla on suuria vaikeuksia löytää tuoreempaa teosta kohtaan Montenegro, koen sopivana tällaisen ”väärän koivun” ratkaisun.

Kirja koostuu lyhyistä tarinoista, jotka kaikki liittyvät toisiinsa ja kaikissa paitsi yhdessä on kertojana nuori poika, Andreas ”Andy” Sam, joka on pakotettu lähtemään kodistaan Serbiasta asumaan sukulaistensa luo Unkarin maaseudulle vuonna 1939. Perheen juutalainen isä elää vaimonsa ja lastensa kanssa piilossa vuosikausia, sillä Unkarin hallitus on antanut juutalaisille luvan muuttaa nimensä ja näin vaihtaa identiteettiään. Maalla isä kuitenkin turhautuu ja alkoholisoituu jättäen perheen elatusvastuun pääasiallisesti vaimolleen. He asuvat herra Berkin tiluksilla osallistuen maatilan töihin, ja näin myös Andy pääsee nuoresta saakka nauttimaan paimenen hommista.

Tarinoista todella näkyy, että Kis on runoilija, sillä tärkeämpää kuin historiallinen tarkkuus niissä on rytmi, aistillisuus ja ruohonjuuritason pienet havainnot. Ruoho puhuu, varsinkin sen jälkeen, kun sirkus on lähtenyt kylästä ja painanut jälkensä tuoksuvaan syysniittyyn. Sirkustaiteilijat edelleen kiertelevät maata sota-aikana, varsinkin syksyn markkinapäivien ja sadonkorjuujuhlien aikana. Kertojan parasta aikaa tuntuu olevan juuri syksy, moninaisine aistinautintoineen. Kastanjoiden ja sienien keruu auttaa köyhää perhettä myös selviytymään, mutta aivan liian usein leipää joudutaan lainaamaan naapurista.

Kertojan juutalainen isoisä Max Ahasuerus on ollut kiertelevä sulkakauppias, jonka hahmo on pelottanut lapsia. Ovelta ovelle kaupustelu alkaa olla 1930-luvun Serbiassa jo häpeällistä, ja siksi pojan äiti kieltää isoisästä puhumisen julkisilla paikoilla. Lasten toinen isoisä asuu Montenegrossa, jonne heidän ei kuitenkaan ole sodan aikana turvallista palata.

Kirja on kirjoitettu lapsille ja ”heikkohermoisille”, eli siitä on tarkoituksellisesti jätetty julmimmat sotamuistot pois. Ohueen kirjaan on myöhemmin lisätty kaksi lukua, jossa Kis kertoo enemmän tarinoiden omaelämäkerrallisesta taustasta. Yksi tarinoista on omistettu paimenkoira Dingolle, jonka kertoja joutui jättämään taakseen Unkariin perheen lähtiessä maasta sodan päätyttyä. Koira kertoo siinä oman versionsa sodasta, ja sen aikaisesta luottamuspulasta suhteessa vieraisiin tulokkaisiin.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa x/196: Montenegro.

Selviytymispakki joka tilanteeseen?

Viktor E. Frankl: Man’s Search for Meaning. (Rider, 1959/2008)

Käännös: Ilse Lasch

Kirjallisuuden maahaasteessani olen tietoisesti pyrkinyt lukemaan muitakin genrejä kuin romaanikirjallisuutta, ja myös kirjoja, joita en ehkä muuten lukisi koskaan. Runorasteja on pari pahasti vaiheessa, lasten- ja nuortenkirjat ovat olleet ilahduttavia, eivätkä matkakirjatkaan ole suuri synti, vaikka niiden kautta ei yleensä pahemmin saa kuvaa paikallisesta kirjallisuudesta. Jotkut lukemani kirjat taas eivät ole liittyneet siihen maahan tai kulttuuriin, jota kirjailija edustaa.

Nyt olen ehkä universaaleimman ja syvällisimmän rastin äärellä, sillä kirja, jota luen kertoo merkityksen luomisesta ääriolosuhteissa. Blogissani on jonkun verran arvioita keskitysleirikirjallisuudesta, mutta ne ovat olleet enimmäkseen fiktiota, jossa tarkoituksena on ollut luoda myös sanataidetta. Itävaltalainen psykiatrian professori Viktor E. Frankl kirjoitti kirjansa pian toisen maailmansodan jälkeen (saksaksi v. 1946) toisesta näkökulmasta: hänen missionaan oli selvittää, kuinka hän itse ja hänen kaltaisensa selvisivät Aushwitzistä hengissä.

Frankilla oli jo luomansa logoterapian siemenet käsikirjoituksen muodossa taskussaan, kun hän joutui Auschwitziin, mutta käsikirjoitus ei selvinnyt hänen hallussaan leirillä olon aikana. Hän joutui leirille vasta lokakuussa 1944, eikä ollut varsinaisessa Auschwitzissä kuin viikon ennen siirtoa toisenlaiselle työleirille Baijeriin, Dachaun naapuriin. Tämä selittää kirjan maltillisen sävyn: vaikka myös Frankl sai kohdata vankitoveriensa kuolemia tuon kylmän talven aikana, hän ei nähnyt leirien äärimmäistä brutaaliutta. Kirjassa hän toki ammentaa myös muiden kokemuksista, eikä professoria ainakaan voi syyttää kertojana itsekeskeisyydestä.

Logoterapiassa painopiste on kokemuksien merkityksenannossa: usein onnellisen elämän salaisuus ei ole koetun mielihyvän määrässä, eikä saavutetussa yhteiskunnallisessa asemassa, vaan siinä, millaisia merkityksiä osaamme antaa elämämme kokemuksille. Myös keskitysleirikokemus on käytävä joskus läpi, vaikka monet leiriltä selviytyneet kieltäytyivät puhumasta kokemuksistaan vuosikymmenien ajan.

Toisaalta logoterapia on enemmän tulevaisuusorientoitunutta kuin psykoterapia. Siinä ei pyritä saamaan potilasta avaamaan synkimpiä menneisyyden likakaivojaan, vaan potilaan on pikemminkin oltava valmis vastaamaan terapeutin epämukaviin kysymyksiin tulevaisuuden suunnasta.

Tämä on ehkä selväpäisin keskitysleirikertomus, jonka olen koskaan lukenut. Se ei dramatisoi liikaa vankien ja vartijoiden välisiä jännitteitä, eikä dokumentoi yksityiskohtaisesti koettua fyysistä kurjuutta. Hengissä selviytymisen salaisuutena leirillä oli pysyä niin näkymättömänä kuin mahdollista, kun taas suurelkeiset sankarit usein joutuivat ensimmäisinä uuniin. Frankl selvisi hengissä ajattelemalla jälleennäkemistä vaimonsa kanssa, haaveilemalla tulevista luennoista, joita hän pitäisi keskitysleirikokemuksistaan ja ripauksella hengellisyyttä.

Kirjassa hän ei kuitenkaan paljasta, että Tilly-vaimo kuoli Bergen-Belsenissä aivan ennen sodan loppua, ja hän myös menetti kaikki muut sukulaisensa paitsi siskon, joka pääsi muuttamaan Australiaan. Myös Franklille itselleen tarjottiin viisumia Yhdysvaltoihin sodan kynnyksellä, mutta hänellä ei ollut sydäntä jättää vanhempiaan kärsimään keskenään. Koko perhe päätyi asumaan Theresienstadtin ghettoon, joka sijaitsi miehitetyssä Tsekkoslovakiassa. Theresienstadtista hän ei kerro kirjassa lainkaan, mutta minua jäi kiinnostamaan kysymys koulutettujen juutalaisten lääkäreiden oikeudesta harjoittaa ammattiaan natsimiehityksen aikana, josta Wikipedia kertoo vähän.

Itävallasta teos ei siis kerro paljoa, mutta keskitysleirinarratiivin suhteen sykähdyttävä hetki on siinä kohdassa, kun nuori professori näkee ihmiskarjavaunun ikkunasta oman entisen kotikatunsa junan lähdettyä pitkän tauon jälkeen Wienin asemalta. Teos kertoo kyllä keskitysleiriltä selvinneiden vapautumiseen liittyvästä stressistä, neurooseista ja vaikeuksista palauttaa ihmisarvo sen jälkeen, kun ihmistä on vuosikausia kohdeltu persoonattomana eläimenä.

Kirja ei kuitenkaan ole hengellinen tai uskonnollinen sävyltään, eikä korosta juutalaisten erityislaatuisuutta. Yhtä hyvin teos voisi kertoa muistakin kuolemanleireistä kuin natsiaikaisista. Eniten kirjaa lukiessani ajattelin Kapo-hahmon uudelleensyntymiä erinäisissä paikoissa, joissa itsekin olen työttömyyden ja yhteiskunnasta syrjään jäämisen aikoina vieraillut. Eniten nimittäin pelkään sitä, että minustakin voi joku päivä tulla tehokas Kapo, eli etuoikeutettu vanki, kaltaisteni kyttä, negatiivinen kokemusasiantuntija. Vertaus on siinä mielessä asiaton, että keskitysleirioloja ei voi suoraan verrata muihin vapaudenriiston tilanteisiin, mutta psykologisten mekanismien tasolla Kapon kaltaisia hahmoja voi toki paikantaa muualtakin kuin keskitysleireiltä.

Haasteessani olen siis nyt rastilla 74/196: Itävalta.

Poliittisen eliitin uusi merkitys

Teos: Raija Oranen: Manu (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Minulla oli tänä viikonloppuna lämpöhalvauksen oireita, ja jaksoin vain kuunnella äänikirjaa silmät kiinni hikilammikossani. Kuunneltavaksi kirjaksi valikoitui Raija Orasen Manu, joka oli julkaistu päivää ennen kuuntelun aloittamista. Saatan siis olla ensimmäinen tai ensimmäisiä bloggaajia, jotka kirjasta kirjoittavat.

Raija Orasen kirjoihin en ole aiemmin perehtynyt, vaikka tiedän hänen suuresta suosiostaan. Minulla on poleeminen suhde varsinkin historian merkkihenkilöistä tehtyihin romaaneihin, ja yleensä koen, että mitä enemmän romaanin päähenkilöllä on valtaa, sitä epäkiinnostavampi teos on.

Romaani Manusta kiinnosti siksi, että ainakaan tämä politiikan supertähti ei ponnistanut hulppeista puitteista. Kirja keskittyy vain välähdyksenomaisesti miehen lapsuuteen ja nuoruuteen, mutta jonkun verran siinä käydään läpi hänen raskaita sotavuosiaan Itä-Karjalassa. Jo tässä vaiheessa hän kuului eliittijoukkoihin eli jääkärikomppaniaan, jonka johtajana toimi maanpetoksestakin tunnettu Lauri Törni. Ihmisten tappaminen vaikutti miehen mielialoihin myöhemmin, varsinkin valtiovierailuilla Neuvostoliittoon.

Parasta antia minulle olivat Maunon ja Tellervon nasevat keskustelut, joihin Jukka Pitkänen eläytyi hienosti. Kuitenkin kirjan sisältö keskittyy vahvasti poliittiseen historiaan ja julkisiin tapahtumiin, enkä voinut olla kysymättä, missä fiktion osuus kirjassa piili. Vertaan tätä teosta esimerkiksi Johanna Venhon teokseen Ensimmäinen nainen, jossa keskitytään vahvasti Sylvi Kekkosen sisäiseen elämään. Se tuntui enemmän fiktiolta kuin tämä teos, jonka sisällöstä noin puolet tiesin etukäteen, vaikka en ole lukenut Koivisto-aiheisia kirjoja kuin viimeisen Tellervon elämäkerran.

Ehkä Manun vanhuuden mietelmät tuntuivat eniten fiktiolta, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän pani kirjoitusvälineensä jäihin ja jätti julkaisemisen seuraaville polville. Muistisairautta Oranen kuvaa herkän uskottavasti, pariskunnan syvää keskinäistä huolenpitoa korostaen. Kaalikääryleiden syönti Bellevue-ravintolassa oli heille parisuhteen laatuaikaa vielä viimeisinä vuosina, ja muutenkin kirjassa avataan heidän kulinaarisia mieltymyksiään. Aistillisuutta teokseen tuo Tähtelän kesäasunnon kukkaloisto ja maatöiden parantava voima. Koivisto onnistui pitämään ansaitun vapaapäivänsä viikossa, jota ilman hän ei olisi selvinnyt työnsä paineista.

Olen ollut liian nuori muistamaan Koiviston pääministerikauden turbulenssia, mutta muistan hyvin hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa. Tästä eteenpäin historialliset tapahtumat olivatkin minulle tuttuja, mutta olihan noita Neuvostoliiton loppuaikojen kuolemansairaiden presidenttien hahmoja hupaisaa kerrata. 1960-70-luvun tapahtumissa oli enemmän tuntematonta, enkä varsinkaan tiennyt Koiviston ja Kalevi Sorsan kiperästä suhteesta.

Uskonnollista pohdintaa kirjaan mahtuu jonkin verran. Koivisto tuli uskovaisesta kodista, joten Raamatun lukeminen ei ollut hänelle vierasta, vaikka hän ottikin etäisyyttä isänsä vapaiden suuntien uskonnollisuudesta. Romaanissa käytetään sanaa Sallimus, jonka olomuodosta hiljainen pohdiskelija ei ole varma. Koiviston vakaumus esiintyy poliittisella uralla erikoisissa paikoissa: hän esimerkiksi toivoo siunausta Gorbachovin hankkeille tilanteessa, jossa hänen laivansa on jo uppoamassa.

Kun sitten mietitään, onko Suomessa poliittista eliittiä, niin kyllä on, ja tästäkin kirjasta paistaa läpi demaripiirien sisäsiittoisuus. Monella tavalla Koivistot petasivat jo Tarja Haloselle paikkaa huipulla, vaikka Halonen ei ollut edustavimmillaan Tellervon vanhoissa leningeissä. Koivistot olivat omien havaintojeni mukaan Suomen ”kuninkaallisin” presidenttipari, vaikka he eivät koskaan unohtaneet vaatimattomia juuriaan. Ehkä heissä oli luontaista arvokkuutta, jota ei pienentänyt kummankin osapuolen laaja sivistyneisyys.

Orasen ammattimaisuus kirjailijana näkyy vahvassa kertojan äänessä, joka ei latistu näennäisen kuivien talouspoliittisten pohdintojenkaan keskellä. Silti olisin kaivannut teokseen lisää sisäistä tapahtumista. Tästä huolimatta teos oli juuri sopivaa luettavaa/kuunneltavaa tähän hetkeen, ja uskon, että kirja kiilaa syksyn myyntitilastojen kärkeen. Nuoremmille ihmisille suosittelen teosta Suomen lähihistorian kertauskurssina, jossa varsinkin itäsuhde korostuu voimallisesti. ”On parempi valita ystävät läheltä ja vihamiehet kaukaa”, oli yksi edesmenneen presidentin reaalipoliittisia periaatteita. Tätä on hyvä soveltaa myös muille elämänaloille kuin politiikkaan.

Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.

Lasten ja koirien haavoittuvuudesta

Teos: Eeva Kilpi: Talvisodan aika. Lapsuusmuistelma. (WSOY, 1989)

Äänikirjan lukija: Liisi Tandefelt

Kuuntelin pari viikkoa sitten äänikirjana Eeva Kilven uusinta teosta, Sinistä muistikirjaa, joka aforistisessä tiiviydessään ei täysin avautunut minulle luettuna. Kaipasin kovasti painettua tekstiä, ja päätin antaa teokselle uuden mahdollisuuden sitten, kun pääsen siihen käsiksi fyysisenä objektina.

Tämän vuoksi siirryin Kilven perinteisempään kerrontaan, sotamuistelmiin, joita en ole aiemmin lukenut, vaikka jossain vaiheessa elämääni oli kausi, jolloin imuroin lähes kaiken Karjalan kannasta käsittelevän kaunokirjallisuuden. Kilpeä luin tuolloinkin säästeliäästi, koska halusin ehkä säilyttää hänestä kuvan räväkkänä, modernina, seksuaalimoraalia ravisuttavana radikaalina. Hänen Karjala-teoksensa kun eivät millään mahdu yleisempään mielikuvaani hänestä, vaan ne edustavat Karjala-genren valtavirtaa. Mummolakirjallisuutta.

Talvisodan aika on raikas Karjala-kirja siksi, että se kerrotaan 98-prosenttisesti lapsen näkökulmasta. Nuori Eeva täyttää talvisodan aikana 12 vuotta ja on perheen kielellisessä kuvastossa venymässä ”luppakorvasta nunneroksi”. Kirjaan mahtuu muutama keski-ikäisen kertojan jälkiviisaus, kuten kommentti sukulaisten turkeista, joita hän ei olisi enää aikuisena voinut sietää. Siinä myös vieraillaan kirjailijan äidin luona virkistämässä muistoja, mutta kerronnan pääpaino on 11-12-vuotiaan tytön autenttisissa muistoissa.

Eeva kasvaa hänelle niin kovin rakkaassa Hiitolan kylässä, jonka elämää rytmittää junarata ja aseman kiireinen hyörinä. Eevan mummo pyörittää asemaravintolaa, äiti on kotirouva ja isä elättää perhettä metsätöissä. Perhe on enemmän isänmaallinen kuin uskonnollinen, mutta kylässä on vahva evankelinen läsnäolo. Myös Eevan elämään tulee uskonnollisia vaikutteita, ja hän päätyy kylän apupappia kosiskelevan nuoritädin esiliinaksi kristillisiin herätyskokouksiin. Toisaalta Eevalla on lupa käydä elokuvissa, ja perheessä seurataan innokkaasti muotia.

Sodan syttyessä Eevan perhe lähtee evakkoon kunnan sisällä, pois kirkonkylän taajamasta, jonne pommi-iskut keskittyvät. He asuvat Villa Evakossa Jyvävaaran syrjäkylässä, josta he voivat tehdä satunnaisia retkiä koteihinsa. Mukana ovat kaikki naispuoliset sukulaiset, mutta nurkissa asuu myös vieraampaa väkeä. Eevan äidin turhamaista luonnetta kuvaa, että hän on eniten huolissaan hilleripuuhkansa kohtalosta, jonka hän epäilee vaihtuneen evakkopaikan varastossa toiseen, laihempaan yksilöön.

Eevan tulevaa roolia eläin- ja luontoaktivistina enteilee jo hänen tässä kirjassa esiintyvä huoli perheen eläimistä, varsinkin koirista. Koiria ei oteta mukaan evakkopaikkaan, vaan luotetaan, että ne pärjäävät kotinurkilla hakien ruokansa ja vetensä asemarakennuksesta. Nuori Eeva kokee, että sodassa lapset ja koirat ovat yhtä lailla aikuisten armoilla voimatta tukea toisiaan.

Eeva saa osansa romanttisista haaveista seuratessaan nuoritädin (äidin siskon) merkillistä rakkaustarinaa pastorinsa kanssa. Nuoritäti on ollut varsin huikentelevainen missityyppi, jolla oli vaikeuksia päästä läpi yo-kirjoituksista. Hänen uskonnollinen kääntymyksensä tuntuu Eevasta kummalliselta, kuten ankea hääleninki, jonka hän peittää harmaalla villatakilla, kuten vaatimattoman papinrouvan kuuluu. Sota-ajan häissä tarjoillaan outoja ruokalajeja, kuten ohuita leipäviipaleita herneliemessä. Rovastin ja ruustinnan hienostuneet pöytätavat herättävät tutkija-Eevassa suurta uteliaisuutta, ja hän yrittää myös kopioida niitä huonolla menestyksellä kotioloissa. Myös hänen muistikuvansa tapahtumista häilyvät: hän muistaa asuneensa pappilassa ainakin neljä päivää, kun todennäköisesti tapahtumat keskittyivät vain yhteen vuorokauteen.

Pidin siitä, että maailman tapahtumat esitetään aidosti lapsen näkökulmasta, eikä niitä selitetä aikuisuuden tuoman jälkiviisauden kautta. Nokkela Eeva on hyvin perillä diktaattoreista ja heidän persoonistaan, mutta isänmaallisuuden aate on hänen uskontonsa. Fanaattinen muoto siitä on periytynyt enemmän koulusta kuin kotoa, sillä hiitolalaiset ovat tottuneet elämään rinta rinnan venäläisten kanssa pitkästä historiallisesta muistista. Kotona ei ryssitellä solkenaan, ja näin Eevaakin alkaa hävettää ”silmien välliin ryssää tähtään”-laulu, jota hän oli hoilannut koulun iltamissa. Sodan keskellä hän muistaa muistuttaa itseään kysymyksellä, onko ryssäkin vain ihminen.

Ymmärrän kyllä, miksi Kilven muistelmat olivat aikanaan niin suuri myyntimenestys, sillä sodan kokeneet ”nunnerot” olivat silloin parhaassa muisteluiässä. Äänikirjan julkaisu merkitsee, että teoksille on nyt uutta kysyntää nuorempien polvien parissa, ja luettuna tekstinä teos toimi hienosti siksikin, ettei se ole liian pitkä.

Minulle tämä teos juuri tässä hetkessä edustaa lämminhenkistä turvakirjallisuutta, kun taas nuo kuuntelemani Kilven tuoreemmat aforistiset viisaudet veivät oman turvakuplani ulkopuolelle. Onneksi Eeva Kilpi on kirjailija, josta on monenlaisille yleisöille, lähetyksen ompeluseuralaisille ja seksuaaliradikaaleille. Parhainta elämässä on tavata tyyppejä, jotka pystyvät yhdistämään nämä ulottuvuudet pyytämättä anteeksi mitään.

Pala Tampereen tuntematonta historiaa

Teos: Terhi Rannela: Kiivaat (Karisto, 2019)

Kukapa tietäisi jotain suomalaisista partisaaneista, noista natsikollaboraatiota vastustavista joukoista? Niin, ne olivat pieniä ja kiivaita. Adjektiiviin ”kiivas” Terhi Rannela naulaa uusimman romaaninsa jopa siihen saakka, että sen päähenkilö, tamperelainen tehtaantyttö ja poliittinen vanki Salme on myös tyttönimeltään Kiivas.

Kiivaat ovat Pispalan aitoja punaisia, joissa aate jalostuu jo kolmannessa polvessa. Mummi on menettänyt miehensä kansalaisssodassa, äiti Kaarina on valinnut agitaattorin uran ja jättänyt kaksi lastaan äitinsä hoivattaviksi. Järjestely sopii lapsirakkaalle mummolle, vaikka elämä onkin niukkaa. Hän kannustaa tytärtään valitsemallaan uralla ja kerää leikekirjaan pikku-uutisia hänestä.

Salme on jo koululainen, kun pikkuveli Eikku tuodaan heille. Veli ei kehity samaan tahtiin muiden kanssa, ja hänessä on enemmän hoitamista kuin Salmessa. Vuonna 1941, mikä on romaanin tapahtumien keskiössä, tyttö on 17-vuotias liittyessään sos.dem.nuorisoseuraan. Aluksi toiminta on letkeää kesäiltojen viettoa seuran kesäkodilla Teiskossa, mutta pian se äityy ampumisharjoituksiin ja maanalaisiin lentolehtistalkoisiin. Salmea ei harmita, kun pääsee jakamaan lehtisiä yhdessä mielitiettynsä Toivon kanssa, vaan Amurin puutalokortteleissa puhuu myös rakkauden kieli.

Kirja on osittain kirjeromaani, jossa Salme tilittää toiselle naimisiin menneenä tuntojaan Helmi-Sofialle, Toivon oletetulle vaimolle Hämeenlinnaan. Kirje ei ole suuri paljastus rakkausrintamalla, eikä varsinkaan avaa pettämisdraamaa, vaan Salme haluaa seuraajansa tietävän, mitä hänen miehensä puuhaili sotavuosina. Vaikka Salmen oma mies tietää näistä puuhista, hän tuntuu kaipaavansa uutta uskottua salaisuudelleen. Toivo on ollut hänen elämänsä rakkaus, niin hän tunnustaa, mutta elämää eletään sopuisan Arvon kanssa, sillä Salme ei ole nainen, joka sanoo useamman kerran tahdon.

Dynamiittitytöt joutuvat sabotaasiyrityksestä vankilaan, ja toveri Kerttu on heistä se poliittisempi. Salme taas on imenyt aatteen äidinmaidossa, mutta vankilasta vapauduttuaan hän ei jaksa edes kömpiä vappumarssille. Vankilassa hän istuu ainakin osan aikaa yhdessä äitinsä kanssa, ja jossain päin runoja 60 sallitulle wc-paperiruudulle rustaa myös se kuuluisa runoilija, josta kaikki kuiskuttelevat.

Rannela on taitava tuomaan esiin pienen ihmisen mikrohistoriaa, ja siksi tuntuikin hyvältä, ettei teoksessa ollut yhtään julkkishahmoa. Hänen aiempi historiallinen romaaninsa Frau kun oli niitä täynnä. Osaan nimetä kuuluisista sota-ajan punaisista naisvangeista tasan kolme, Elvi Sinervon, Hertta Kuusisen ja Martta Koskisen, eikä tämä vielä auta minua ymmärtämään kansan historiaa. Kirjassa varsinkin Salmen mummon rooli korostuu sivistystä arvostavana lukutoukkana, ja antaa kyllä parhaimman mahdollisen kuvan tamperelaisesta työväenkulttuurista.

Teos on tiivis ja ajallisesti poukkoileva, mutta sen palaset pysyvät silti hyvin koossa. Itse opin siitä paljon paikallishistoriaa: kiinnostava episodi liittyi muun muassa nuoren Pauli Tuomirannan hautajaisiin – siis miehen, joka oli näännyttänyt itsensä hengiltä vankilassa 1930-luvulla. Rannela kuvaa hautajaisissa sattunutta välikohtausta, jonka jälkeen poliisi keskeyttää menot ja Salme ja mummo joutuvat palaamaan kotiin Järvensivun kautta.

Sivuhenkilöistä mieleeni jäi varsinkin juutalainen kauppias Roth, joka pitää hattuliikettään jossain Hämeenkadun kupeessa. Näitä juutalaisia kauppiaita olen bongaillut muissakin Tampere-aiheisissa romaaneissa, mikä kertoo siitä, että täällä on tosiaan ollut pieni juutalaisyhteisö. Roth on löytänyt yhteisen linjan sosialistinuorten kanssa ja tukee heitä salaa Salmen kautta avustuksin. Miehellä riittää myös huumorintajua vaikeimmissakin tilanteissa, kuten Salmen vankilastapalaamisjuhlissa huomataan.

En tiedä, olisinko elänyt tätä teosta niin voimallisesti, jos se olisi sijoittunut toiseen kaupunkiin. Toivon silti, että teokseen tarttuvat muutkin kuin tamperelaiset historian harrastajat: uskon, että se voisi puhutella nuoria lukijoita, koska Rannelalla on jo vahva nuortenkirjailijan maine ja paikoitellen kirjassa kuvataan aivan tavallisia nuorten kotkotuksia.

En ole Tampereen punaisen historian suurin asiantuntija, mutta ehkä tiedän keskivertolukijaa enemmän radikaalin vasemmiston vaiheista tässä maassa. Minulle tämän teoksen minimalistinen esittämisen tapa oli riittävä, mutta jäin miettimään juuri niitä nuorempia lukijoita, ja niitä, jotka eivät ole lukeneet poliittista historiaa yliopistossa. Sellaisille lukijoille teos saattaa herättää hämmentäviä kysymyksiä, mutta kirjaa ei kannata jättää kesken siksi, että ei sen kontekstista kaikkea ymmärrä. Ja sitten, omista itsekkäistä syistäni, otan riemulla vastaan teoksen, jossa politiikka on kaiken toiminnan keskiössä.

Tämä ei ole leppoisa mökkilaiturikirja, jonka kanssa otetaan varpaat vedessä-selfieitä viinilasi kädessä, eikä se sovellu niille, jotka rakastavat Enni Mustosta. Toivon, että tämä anti-mainos sopii kirjan kiivaaseen henkeen, ja antaa myös mahdollisuuksia vertailla kahden eri ajan poliittisen aktivismin muotoja ja ilmentymiä.