Irti päästämisen taiteesta

Teos: Pam Jenoff: Sirkustyttö (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Maija van de Pavert

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kirjapuutos on vakava tauti, varsinkin jos elää kaukana kirjastoista eikä pääse kaukiostaan ulos joka päivä. Itse en pärjää lukijana Piki-kirjaston äänikirjatarjonnalla, mutta välillä joudun tyytymään siihen, mitä siellä on saatavilla. Yleensä siellä on vain Nora Robertsia ja Jeffrey Archeria.

Amerikkalainen Pam Jenoff ei ole vielä ehtinyt täyttää kokonaista kirjaston hyllyä teoksillaan, mutta hänenkin kirjojaan on usein helposti saatavilla. Sirkustyttö on toinen häneltä lukemani kirja, ja olen yrittänyt lukea tätä aiemminkin. En nyt kokonaan reittaisi Jenoffin kirjoja epätoivoisiksi hyllynlämmittäjiksi, mutta ymmärrän, miksi niihin ei ole pitkiä varausjonoja. Tämän tyyppistä romanttista sotakirjallisuutta on tarjolla liikaa, ja genre toistaa pahasti itseään.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Noa, tyttö Hollannista, joka on päätynyt Saksaan synnyttämään aviotonta lasta Lebensborn- ohjelmaan. Noa synnyttää lapsen, jota ei hyväksytä kolmanteen valtakuntaan liian tummien piirteidensä vuoksi. Hän ei saa tietää lapsensa kohtalosta mitään, ja hän päätyy karkaamaan hoitokodista.

Darmstadtin kaupunki sijaitsee lähellä Ranskan rajaa, ja Noa päätyy hanttihommiin aseman siivoojaksi. Tunnelmat asemalla ovat kaoottiset, kun tuhannet ihmiset pyrkivät länteen liian täysine matkalaukkuineen. Eräänä päivänä Noa löytää vaunut täynnä kuolleita vauvoja ja kokee elämänsä järkytyksen. Ruumiiden joukossa on yksi elävä ihmistaimi, joka ojentaa kättään kohti pelastajaansa.

Noa antaa pojalle nimeksi Theo, ja löytää turvapaikan lähellä majailevasta kiertävästä sirkuksesta. Vaikka tytön fysiikka ei lupaa ihmeitä, hän tarjoaa työvoimaansa sirkuksen väelle. Juutalainen trapetsitaiteilija Astrid ottaa tytön treenattavaksi tulevaa ohjelmaa varten. Kaksikon välillä on kuitenkin pulaa luottamuksesta, koska molemmilla on epäuskottava peitetarina viime vaiheistaan.

Noa pääsee sirkuksen kanssa kiertueelle Ranskaan, missä olo ei ole paljon turvallisempi kuin Saksassa natsien miehittämällä alueella. Eräässä kaupungissa hän saa huomiota Lucilta, pormestarin pojalta, ja kokee taas ihastumisen huuman. Lucin isä on kuitenkin natsien kollaboraattori, ja suhde sirkuksen kannalta vaarallinen. Vaikeaa on myös tuottaa ohjelmaa, koska natsit vaativat sirkukselta uskollisuutta.

Kirjan ainoa varsinainen anti oli muistin virkitys Elsassin alueen historiasta, sillä sirkusseurue joutui palaamaan raja-alueelle Ranskan-kiertueen jälkeen. Kovin syvälle en tuossa kertauksessa päässyt, mutta se, mitä luin paikallisten ihmisten sekavista lojaalisuuksista oli kohtuukiinnostavaa.

En pidä kirjaa kokonaan epäonnistuneena floppina, sillä ihmisillä on erilaisia tarpeita lukiessaan historiallista fiktiota. Minun tarpeitani teos ei juuri nyt täyttänyt, mutta luin Jenoffilta toisen kirjan suuremmalla antaumuksella.

Pari vuotta sitten luin Joel Elstelän samasta aihepiiristä kertovan Sirkusleijonan kaipuun, joka oli paljon runsaampi ja rikkaampi kuvaus samasta aihepiiristä. Molemmissa teoksissa on uskottavuuden rajoja haastavia elementtejä, enkä lukenut kumpaakaan realistisin odotuksin. Elstelän romaanin ehdoton plussa tähän verrattuna oli räävitön natseille nauraminen, kun taas tässä natsihahmot jäivät lopulta vain etäisiksi statisteiksi melko kliseisessä rakkaustarinassa.

Mierontiellä Kiestingissä

Teos: Kalle Päätalo: Linkkejä laulumailla (Gummerus, 1980)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Iijoki-sarjan kymmenes osa alkaa rempseästi rajan takaa Kiimasjärveltä ja Kiestingissä. Kallen tykkikompaniaa seuraavat saksalaiset joukot, joiden kulkuneuvot eivät pelitä kunnolla Itä-Karjalan kinttupoluilla. Kalle palvelee edelleen muonamiehenä, mutta on jo ylennetty alikersantiksi.

Rintamalla miehet kohtaavat ainakin joitakin Neuvostoliiton kansalaisia, ensin ihka aitoja karjalaisia Kiimasjärvellä, ja sitten sotavankeja Kiestingissä. Kallea koskettaa erään Pispalan pojan kohtalo, sillä hän on loikannut itään perheensä kanssa 8-vuotiaana, ja päätynyt sitten puna-armeijaan taistelemaan muita tamperelaisia vastaan.

Saksalaisten joukkoja on kaikkialla, mutta he majoittuvat erillään suomalaisista. Vaikka yhteistä kieltä ei yleensä ole, miehillä on keskenään monenlaista vaihtoa. Konjakki, viini ja marmeladi houkuttelevat suomalaisia, kun taas saksalaiset ottavat mielellään vastaan kalaa. Sakemannien kulkuneuvot kiinnostavat paikallisia sotilaita kovasti, mutta niiden huono performanssi rajantakaisilla teillä on pettymys kaikille.

Kalle ei ehdi olla rintamalla kuin pari kuukautta ennen haavoittumistaan. Vammat selässä ja jalassa ovat sen verran vakavat, että hän päätyy Oulun piirisairaalaan kuntoutumaan. Vielä traagisempaa on, että hänen kasvinkumppaninsa Räisäsen Heikki kaatuu, kuten tämä on itse ennustanut.

Sairaalassa meneekin sitten kahdeksan kuukautta, ja pitkäaikaiset petikaverit ja lotat muodostavat uuden henkilögallerian. Koltansaamelainen Pekka Kiriloff jäi mieleen verevänä hahmona. Hän oli huolissaan siitä, kuinka paljon oli lääketokkurassa valehdellut porojensa määrästä.

Kymmenen ”myllärin” lukeminen reilussa parissa viikossa ei olisi ollut mahdollista, ellen olisi laittanut äänikirjaa reilulle nopeutukselle. Kieltämättä monia tunteja myös katosi unen ja valveen rajamailla flunssan keskellä, eli en ollut sarjan alkupäässä täysin tolpillani. Nyt tähän hulluteen on vihdoin tulossa tauko, ellen innostu lukemaan seuraavia osia paperikirjoina. Oikeastaan vasta nyt olen pikkuhiljaa pääsemässä analysoimaan lukemaani.

Näin intensiivistä kokemusta kirjasarjan lukemisesta minulla ei ole koskaan aiemmin elämässäni ollut. Koskaan en ole ollut uskollinen kirjasarjoille, eikä edes Seppo Jokinen ole saanut minua intoutumaan sarjan lukemisesta oikeassa järjestyksessä. Ei Jokisen dekkareita ja Iijoki-sarjaa voi muutenkaan verrata toisiinsa, muuten kuin että molemmissa Tampere on merkittävä kaupunki, ja molemmilla kirjailijoilla on ollut kurinalainen tapa työskennellä.

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 45: Kirjassa pelataan.

Hyvää karmaa joogaretriitissä

Teos: Fiona Valpy: Mehiläishoitajan salaisuus (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Vuodenvaihteen Kalle Päätalo-lukuprojektini oli yllättävän raskas henkisesti, joten tähän väliin on hyvä vaihtaa kokonaan maisemaa. Fiona Valpy on minulle uusi kirjailija, ja valitsin häneltä tämän teoksen pelkän kansikuvan vuoksi. Kyseessä on miljoonia kirjoja myynyt bestseller-kirjailija, joka ei pahemmin huutele itsestään. Tiedän hänestä lähinnä sen, että hän on pitänyt Ranskassa viinitilaa seitsemän vuotta, ja asuu nykyään Skotlannissa.

Romaani sijoittuu Etelä-Ranskaan, ja kertoo brittiläisestä Abi Howesista, joka haluaa aloittaa elämäänsä alusta uudessa maassa. Hän on saanut töitä vanhasta linnasta, jossa pidetään joogaretriittejä. Chateau Bellevue on juureva keskus, jolla on kiehtova historia. Joskus siellä on pidetty mehiläisiä, ja myllyrakennuksen seinillä on lukuisia tarinoita kerrottavanaan.

Brittiläinen Sarah pitää retriittiä ranskalaisen miehensä Thomasin kanssa. Linnassa pidetään myös paljon häitä ja muita juhlia. Sarah kehuu mielellään paikan hyviä energioita, jotka juontavat juurensa Santiago de Compostelan pyhiinvaellusreitin historiaan.

Vuonna 1938 tiluksilla asuu Martinin perhe. Työnantaja on vanha kreivi, jonka sukutila linna on. Eliane on tilan mehiläistenhoitaja, joka viihtyy hyvin kotikonnuillaan. Mireille on hänen siskonsa, joka on muuttanut Pariisiin ompelijattareksi. Yves on perheen kuopus, joka on myös töissä tilalla ja kerää kylän tyttöjen huomion myllärinä.

Eliane heilastelee Mathieun kanssa, joka on kesätöissä kartanossa. Kaikki ovat huolissaan natsien toimista naapurimaassa. Kylään on tullut pakolaisia Puolasta, ja hallitus suunnittelee rajojen sulkemista kansainvaelluksen tyrehdyttämiseksi.

Abilla on takanaan monenmoista raskasta kotimaassa. Hänen äitinsä on alkoholisti, eikä hän tiedä mitään isästään. Hän on ollut naimisissa rikkaan ja väkivaltaisen itseään vanhemman miehen kanssa. Traumoja on myös parin vuoden takaisesta onnettomuudesta, jonka arvet eivät ole vielä kunnolla parantuneet. Hän kärsii paniikkikohtauksista, ja pelkää tämän vaikuttavan työnsä laatuun. Työnantajat ovat kuitenkin ymmärtäväisiä, ja uskovat nuoren naisen kykyihin.

Vuonna 1940 kaikki kynnellekykenevät pyrkivät pois Pariisista. Mireille on saanut hoitaakseen juutalaisen pakolaisnaisen vauvan. Natsit valloittavat myös kotikylän, ja majoittuvat linnaan. Kreivin on ruokittava vihollista, mutta samaan aikaan linnan henkilökunta alkaa suunnitella natsien radioaseman vakoiluoperaatiota.

Hunajasta tulee tärkeä vaihdon väline kylän torilla sodan edetessä. Martinin perhettä tosin epäillään vehkeilystä saksalaisten kanssa, koska he ovat viimeisiä sissejä kuihtuvalla markkinapaikalla.

Kirja ei ole huono, vaan pitää sisällään suorastaan hykerryttävän aistillista tykitystä. Sotajuoni tuntui alussa kulahtaneelta, mutta loppua kohti jännitys tiivistyy ja yllätyksiäkin tulee eteen. Romantiikka kirjassa on vanhanaikaisen viatonta, jos Abin mennyttä avioliittoa ei oteta lukuun.

Sain käsityksen, että yksi Valpyn lempiteemoista on vahvat naiset toisessa maailmansodassa. Tämäkin on ihan jees, mutta kovin montaa tämäntyyppistä teosta en lukisi putkeen. Näyttää kuitenkin, että kaikki hänen kirjansa eivät sijoitu Ranskaan, joten niissä on tervetullutta variaatiota.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 5: Kirjailijan nimikirjaimia ei esiinny omassa nimessäsi.

Karhua kaatamassa Hyrsylänmutkassa

Teos: Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi (WSOY, 1987/2024)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Aira Samulinin (1927-2023) poismenon kunniaksi WSOY on julkaissut uudelleen hänen muistelmateoksensa äänikirjana. Sen aiheena on tietysti tanssijagurun rakas lapsuudenmaisema, Hyrsylänmutka, jonka hän myöhemmin rakensi itselleen uudelleen Lohjalle.

Airan isä Viktor toimi rajavartioston päällikkönä, ja Suvion perheessä majoittui usein sotilaita, jotka olivat isän oppipoikia. Kotikylä Ignoila oli tyypillinen rajaseudun kylä, jossa asui paljon venäläistä väestöä. Myös Airan suvussa oli ortodoksista perimää, ja juuria rajan taakse ja Viroon. Perheen lapset oli kastettu luterilaiseen uskoon, mutta isän suku oli ortodokseja.

Airan äiti Anna-Liisa oli vilkas ja hedelmällinen nainen, jolla oli taipumusta mielen järkkymiseen. Äidin henkistä taakkaa lisäsi kuolleet lapset, sillä osa Airan sisaruksista kuoli aivan pieninä. Hänellä oli aikeita muuttaa lapsineen Viipuriin, ja hän vieraili usein kaupungissa haaveilemassa näyttelijän urasta. 

Airan isän asema kyläyhteisössä oli merkittävä, sillä hän oli valtion virkamies, ja joutui poliisin puutteessa usein hoitamaan lainvalvojan tehtäviä. Välillä äidin käytös kotona on niin hurjaa, että siihenkin tarvittaisiin väliin poliisia. Kodin ilmapiiri on jännittynyt, ja avioeron uhka todellinen.

Kirjassa puhutaan paikallista murretta, joka kuulostaa Karjalan murteen ja Venäjän sekakieleltä. Kylän perinteitä esitellään runsaasti, ja Airan kiinnostus perinnerakentamiseen näkyy tässäkin tekstissä. Kylän tsasounan vihkiminen on ollut suuri tapahtuma, jossa Aira on eturivissä. Praasniekkoja juhlitaan koko suvun voimin pitkän kaavan mukaan, ja näiden sikana kuikuillaan tulevia puolisoja.

Kilpailuvietti juurtui Airaan jo lapsena. Hän koki, että hänen kuuluisi kunnostautua urheilussa siksikin, ettei hänellä ollut veljiä. Stepa-setä oli kuuluisa nyrkkeilijä, joka oli käynyt olympialaisissa. Hiihtokilpailut olivat Airalle jatkuva näytön paikka, mutta hän myös oppi niiden kautta häviämään.

Perhe muuttaa rajamökistä Suvilahden taajamaan, jotta Aira voi aloittaa oppikoulun siellä. Sota syttyy, kun Aira on siirtymässä toiselle puolelle, ja se on rajaseudun ihmisille erityisen rankkaa. Hyrsylänmutka jää joen rannalle mottiin, ja evakkomatka on poikkeuksellisen hankala. Tilannetta ei helpota se, että äiti näkee harhoja ja hyppii junasta matkan aikana.

Äidin horjuva todellisuudentaju vie pienen perheen monta kertaa vaaraan. Jo ensimmäisessä evakkopaikassa Suonenjoella perhe saa kuulla isän kaatumisesta. Suojärveläisten vastaanotto ei ole paikkakunnalla ruusuinen, ja jotkut pitävät Anna-Liisaa vakoojana.

Isä ei kuitenkaan ole kuollut vielä, vaan hän ilmaantuu rintamalta kotilomille. Toinen evakkopaikka Lievestuore on lämpimämpi, sieltä Aira saa ikäisiään sydänystäviä. Keski-Suomesta perheen matka johtaa Pohjois-Karjalan Tuupovaaraan, ja koulutie jatkuu Joensuun yhteislyseossa. Välirauhan aikana he muuttavat vielä uudelleen Sunilaan, Lappeenrannan kupeeseen.

Airan isä kaatuu jatkosodassa, äiti ja tytär käyvät tunnistamassa vainajan joukkohaudassa. Viimeisinä elonhetkinään tämä oli keräillyt metsämansikoita kuopukselleen Sirkkulille.

Pidin kirjasta siksi, että se oli hyvin rajattu, ja siinä lapsen ja nuoren näkökulma tuntui aidolta. Samulin oli nainen, jonka elämästä riittäisi useampaan teokseen, mutta tässä näkökulma oli pyyteettömän vaatimaton.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 25: Kirjassa vietetään juhlapyhiä.

Selkosilta suureen maailmaan

Teos: Kalle Päätalo: Ahdistettu maa (Gummerus, 1977)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Iijoki-sarjan seitsemännessä osassa nuori Kalle aloittaa asepalveluksen vapaaehtoisena kurssikeskuksessa Korialla vuoden 1939 viimeisinä päivinä. Matka etelään on ollut vaivalloinen, ja tottuminen armeijan komentoon vie aikansa.

Mukana Kallella matkassa on naapurikylän Toivo Räisänen, joka on harras lestadiolainen. Jo ensimmäisenä palveluspäivänä naiivi Toivo tunnustaa kouluttajalleen, ettei ole ollut koskaan naisen kanssa ”sillä tavalla”. Gramofonin kuunteleminen on Toivolle epämieluisaa, ja usein hän pakenee hyräilemään omia Siionin laulujaan.

Kalle ei ole komppaniansa nuorin, ja johtuen pitkästä työkokemuksestaan hän huomaa, että suuri osa asetovereista vaikuttaa pelkiltä poikasilta. Hänen kouluttajansa ovat myös varsin nuoria ja kokemattomia. Kasarmilla käy varsinaisia upseereja vain kääntymässä. Likinäköisellä Kallella on vaikeuksia erottaa ylempiensä natsoja, ja tämän vuoksi hänen on tehtävä kunniaa kaikille, jotka tulevat häntä vastaan.

Perunateatteri kiinnostaa Kallea enemmän kuin äkseeraaminen. Vapaa-aikana hän tekisi mieluummin ”oikeita töitä” kuin viettäisi aikaa tuvassa tai sotilaskodilla. Ilmahälytyksiä tulee usein, ja niiden ajaksi miesten on poistuttava kasarmilla, usein öiseen aikaan. Näillä reissuilla alokkaat tutustuvat toisiinsa paremmin kuin muissa tilanteissa.

Varsinaisen rintaman uutiset eivät suuresti vaikuta kurssikeskuksen arkeen. Kallen joukkoja koulutetaan pioneereiksi, eikä heillä ole kunnollisia varusteita. Moni muu joukko on joutunut rintamalle noin kuukauden pikakoulutuksen jälkeen. Talvisota ehtii päättyä, kunnes Kallen komppania lähetetään Petsamoon raivaamaan sen aikaansaamia tuhoja. Myöhemmin sama porukka huseraa Itä-Lapissa Savukoskella 

Komppanian soppakattila on nimeltään Jäävuori, koska se ei meinaa lämmitä arktisissa oloissa. Hernekeitto jää lähes aina raa’aksi, ja aiheuttaa pojissa vatsavaivoja. Keittiöpossun tehtävä ei siis ole kovin kiitettävä, siitä saa aina enemmän haukkuja kuin kehuja.

Kalle on kirjeenvaihdossa kemijärveläisen Lailan kanssa, ja muutenkin kirjepostilla on tarinassa suuri merkitys. Pian sarjassa varmaan tutustutaan jo kirjailijan tulevaan vaimoon Lainaan, sillä tuokin epäonninen suhde alkoi aikanaan kirjeenvaihdosta.

Sotaromaanina Ahdistettu maa on siis erilainen, ja siinä kuvataan varsinkin niitä asepalveluksen tylsiä päiviä, jolloin mitään merkittävää ei tapahdu. Ymmärsin, että Päätalo on kuvannut vastaavia tapahtumia myös Koillismaa-sarjassaan, mutta siinä ei ole minäkertojaa, ja näin se tarjoaa useamman näkökulman. Itselleni lukijana sarjan tässä vaiheessa virkistävää oli se, että henkilögalleria vaihtui lähes kokonaan, ja että myös Kallen persoonassa tapahtui muutosta.

Päätalo on kirjoittanut nämä muistelmat n. 35 vuotta tapahtumien jälkeen. Siksi ihmettelen hänen kuvauksensa tarkkuutta jopa enemmän kuin rauhan ajan teoksissa. Kotipuolen tarinoiden luonne on sen tyyppinen, että ne vaan paranevat, jos kertoja panee niihin paljon omiaan. Toki myös näissä armeijatarinoissa on potentiaalisia fiktion kokoisia aukkoja, mutta luin tätä osaa enemmän uskottavana sota-ajan dokumenttina kuin ”höpöhommina”. Muistelua ovat varmasti auttaneet kirjailijan autenttiset muistikirjat rintamalta, mutta pystyikö hän säilyttämään ne kaikki rauhan aikaan saakka?

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17: Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo. Sellaiseksi koin pohjalaisen pioneeri Vimparin, joka on seksihullu rehvastelija – ja kaiken kukkuraksi hahmo seikkailee tulevissakin sarjan osissa.

Karjalan karjaa paimentamassa

Teos: Minna Kettunen: Jaetun maan lapset (Icasos, 2023)

Äänikirjan lukija: Minna Kettunen

Viime aikoina olen lukenut ainakin pari Pohjanmaalle sijoittuvaa evakkotarinaa, ja myös hämäläisistä vastaavista on muistijälkiä. Itselläni on paljon havaintoja Sortavalan seudun evakoista Keski-Suomessa, mutta ainuttakaan kirjaa en ole heistä lukenut.

Minna Kettunen kertoo romaanissaan Salmin evakkojen matkasta Lapinlahden Alapitkän kylään, Pohjois-Savoon. Teos on juureva siksikin, että Alapitkän kylällä on esitetty samannimistä näytelmää nuorisoseuran talolla vuosina 2017-8. Salmi oli pitäjä Raja-Karjalassa, jossa valtaosa asukkaita oli ortodokseja ja jossa puhuttiin livvinkarjalaa.

Salmin evakkojen tulo Alapitkän kylään ei ole erityisen sujuva prosessi. Kyläläiset suhtautuvat epäilevästi tulokkaiden kieleen ja uskontoon. Karjalaisten karja koostuu prameista Ayrshire-lehmistä, ja niitä kadehditaan. Moni perhe joutuu elämään ahtaissa nurkissa kaunaisessa ilmapiirissä.

Jos oikein ymmärsin, niin tässä kuvataan jatkosotaa edeltävää toista evakkotaivalta. Aika-akseli ulottuu sodan loppuun ja aikaan välittömästi sen jälkeen. Pienellä kylällä on myös omaa, keskinäistä poliittista vääntöä, joka ei liity evakkoihin. Kommunisteilla on omaa, maanalaista toimintaa, suojeluskunnan talolla vihataan heitä, ja jossain päin kylää piilotellaan inkeriläistä pakolaista. ”Tämä maa on käymistilassa kuin kiljutynnyri”, niin kylällä ajatellaan rauhan ensimmäisinä kuukausina.

Teos on yhteisöllinen mosaiikki, josta on vaikea nostaa selkeitä päähenkilöitä. Linnun ja Miettisen perheen jäsenten polut risteävät moneen otteeseen, ja lopulta sukujen kesken tapahtuu romanttista lähenemistä. Itse seurasin suurimmalla mielenkiinnolla Leenaa, Miettisen perheen tytärtä, joka menettää sulhasensa, alkaa hartaaksi körttiläiseksi ja muuttuu varsin umpimieliseksi. Miettisen työteliäässä talossa tyttären masennus on vaikea asia, jota varsinkaan hänen äitinsä ei ymmärrä. Kotona epäillään, että hengellinen herätys tekee ihmisestä laiskan.

Rauhaa kohti saavuttaessa on aika elvyttää nuorisoseuran talo alkuperäiseen käyttöön. Tanssikiellon purkaminen on suuri ilon aihe, joka herättää toivon paremmasta huomisesta.

Kirjan henkilöt havainnoivat puolin ja toisin toistensa uskonelämää. Koska itseäni on vuosien varrella puhutellut sekä ortodoksi estetiikka että körttiläinen hengellisyyden historia, koin romaanin uskondialogin varsin kotoisaksi maaperäksi.

Ruoalla on myös suuri merkitys dialogin rakentajana, vaikka sotatalvina tuota kommunikaatiota leimaa puute. Lanttukukko saattaa olla köyhän sotajoulun ainoa herkku, parempina päivinä paistetaan sipaniekkoja. Tuo piirakan nimi oli minulle uusi tuttavuus, ja Google kertoi sen olevan karjalanpiirakan versio, johon saatetaan laittaa riisin tai perunan lisäksi talkkunaa tai ohraryynejä.

Tykkäsin kirjasta paljon runsaan livvinkielisen puheenparren vuoksi. Äänikirjan lukijana Kettunen puhkeaa myös välillä lauluun tuolla kielellä. Samalla olen tietoinen siitä, että kielivalinta saattaa karkottaa kärsimättömiä lukijoita. Savon murre on kirjassa maltillista, sen suhteen ei tule olemaan ymmärtämisongelmia.

Romaani on taidokkaasti punottu kudelma, joka avaa evakkouden ilmiötä monesta suunnasta. Vierauden pelko on yksi sen keskeinen teema, eikä Kettunen pyri ainakaan liian siloteltuun tai sovinnolliseen kuvaukseen ilmiöstä. Kirja tuo myös pohjoissavolaista kansankulttuuria esiin yhtä ansiokkaasti kuin evakkojen tapoja ja perinteitä.

Kolmen naisen vakoojakopla

Teos: Denise Rudberg: Vaarallinen yhteys (Into, 2021)

Suomennos: Anu Koivunen

Äänikirjan lukija: Meri Nenonen

Jatkan nyt viiveellä tätä tosi tapahtumiin pohjautuvaa vakoojasaagaa 1940-luvun Tukholmasta. Sarjan aloitusosa tuntui lupaavalta, mutta ehdin jo unohtaa koko saagan tässä välillä. Rudbergin muut kirjat ovat tuntuneet minusta liian viihteellisiltä.

Sarjassa kolme naista, Iris, Signe ja Elisabet toimivat sota-aikana Ruotsin armeijan tiedustelukeskuksessa salakoodien purkajana. Iris on tuore Viron pakolainen ja kahden pojan yksinhuoltaja. Hän on ollut naimisissa juutalaisen professorin kanssa, ja hänen siskonsa heilastelee natsiupseerin kanssa.

Signe toimii vapaa-aikanaan varaäitinä Iriksen pojille. Hän on muuttanut maalta Tukholmaan, ja kärsii juurettomuudesta suurkaupungissa. Elisabet taas on paikallisia, rikkaan perheen kasvatti. Aviomiehen löytämiseen liittyy hänellä paineita, eikä hänen ole helppoa pyristellä irti äitinsä vaikutuspiiristä.

Naisten työpaikka on salainen toimisto Karlaplanilla. He purkavat saksalaisten viestejä, mutta työ etenee hitaasti, eikä suurimmassa osassa viesteistä ole mitään relevanssia Ruotsille. Homma helpottuu, kun käyttöön saadaan G-kirjoitin, erityinen laite, joka on suunniteltu täsmätarkoitukseen.

Signe jättää vakoiluhommat, ja ottaa vastaan työn esimiehensä taloudenhoitajana. Professori Svartström on korkeassa asemassa armeijan tiedustelussa, ja kokoustaa enimmäkseen pääministerin kanssa.

Huolimatta palveluksistaan Ruotsin valtiolle Iris joutuu viranomaisten kuulusteluun menneisyydestään. Erityisesti he haluavat tietää naisen toisesta liitosta Karl-Fredrik Ritterin kanssa, jonka on nähty liikkuvan Tukholmassa. Liitto solmittiin vain Iriksen pelastamiseksi. Iris on luullut miehen kuolleen, joten tuoreet valokuvat Ritteristä järkyttävät häntä.

Dinty on Elisabetin ystävä, joka mielellään pyytää naista seuralaisekseen Tukholman kerman juhliin. Jossain vaiheessa ystävykset alkavat seurustella, ja varakkaalla Dintyllä on heille asunto katsottuna jo ennen kihlajaisia. Elisabet on päättänyt muuttaa miehen kanssa yhteen ennen häitä, ja kuitata kihlajaiset amerikkalaistyylisellä housewarming partylla.

Jossain vaiheessa Signe sairastuu vakavasti. Hänen gynekologiset vaivansa johtavat hengenvaaraan, ja kohdunpoisto on varsin dramaattinen. Toipuminen on hidasta, ja sairaalassa kuluu pitkä aika. Toipilaana hän opiskelee sihteerin taitoja, ja päätyy pomonsa yksityissihteeriksi, koska keittiöhommat ovat hänelle liian raskaita. Olisiko professorilla jopa tunteita Signeä kohtaan?

Teos ei ollut yhtä dynaaminen kuin sarjan aloitusosa. Ilmeisesti Rudbergin kirjoja rakastetaan arjen ja ihmissuhdekuvausten vuoksi, ja kielellisesti ne ovat helppolukuisia. Pidin kyllä kirjassa paljon ajan hengestä, ja naisten ystävyyden kuvauksesta, mutta tapahtumat eivät olleet kovin jännittäviä.

Sota-aikana miehitetyssä Tanskassa

Teos: Sally Salminen: Aikani Tanskassa (Teos, 2023)

Suomennos: Sirje Niitepold

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Sally Salminen (1906-1976) on kirjailija, jolla oli varsin kiinnostava elämä. Suurta yleisöä hänen vaiheessa maailmalla ovat alkaneet kiinnostaa vasta Katrina-romaanin uuden elämän kautta Juha Hurmeen suomennoksena. Moni on jo saattanut lukea Salmisen vaiheista piikana New Yorkissa 1930-luvulla. Nyt matkustetaan sota-ajan Tanskaan, jonne Salminen muuttaa avioiduttuaan taidemaalari-toimittaja Johannes Duhrkopin kanssa vuonna 1940.

Kirjan tarina alkaa jo vuodesta 1938, kun Salminen on Kööpenhaminassa kirjakiertueella asuen fiinissä Hotel L’Angleterressa. Kööpenhaminan hienostopiirien ylelliset olot hämmentävät Salmista, joka ei New Yorkissakaan elänyt kovin leveää elämää.

Vuonna 1939 reissussa ollaan Elin-siskon kanssa, ja tällöin suhde Johanneksen kanssa on jo osa hänen arkeaan. Johannes toimii myös talvisodan ajan toimittajana Suomessa, ja sieltä he muuttavat rakentamaan yhteistä elämää Kööpenhaminaan vuonna 1940.

Yhteisen kodin taiteilijapariskunta perustaa Frederiksbergin alueelle. Kumpikin puoliso pyrkii työskentelemään kokopäiväisesti, ja tämän vuoksi heillä on palkattuna taloudenhoitaja. Seuraelämä on vilkasta, ja se vaikuttaa negatiivisesti kirjoittamisen tahtiin.

Kööpenhaminassa ei edes saksalaismiehitys katkaise kulttuuripiirien vilkasta seuraelämää. Miehitys kuitenkin muuttaa elämää suuresti, ja Sallylla on tässäkin suhteessa mahdollisuus nähdä sen vaikutuksia moniulotteisesti, koska hän edelleen reissaa ympäri maata puhumassa kirjoistaan. Jyllannissa saksalaisia sotilaita on eniten, ja heidän saappaidensa korskea askellus kylmää kansallismielisiä tanskalaisia. Vastarinta miehitystä vastaan kuuluu myös arkeen, ja pariskunta tukee maanalaista liikettä.

Muutto omaan taloon pohjoisen Sjellannin maaseudulle tulee ajankohtaiseksi jo sodan loppuvaiheessa. Alueelle on emigroitunut myös monia muita taiteilijatuttavia Kööpenhaminasta. Joosille maallemuutto merkitsee uuden, tuotteliaan kauden alkua taidemaalarina.

Maatalo ehtii palaa jo ensimmäisen asuinvuoden aikana, mutta onneksi pariskunta saa rakennettua uuden talon vakuutusrahoilla. Joos ei ole tyytyväinen uuden ateljeensa valoon, joten uudisrakennusta joudutaan remontoimaan koko ajan lisää.

Sallyn ja Joosin liitto oli lapseton, mutta vuosina 1943-44 he huolehtivat Bent-vauvasta, joka oli juutalainen, mutta oli varmuuden vuoksi kastettu kristinuskoon. He olisivat halunneet adoptoida lapsen, mutta eivät saaneet siihen lupaa. Hieman Bentin kotiintulon jälkeen pariskunta hoitaa myös lastenkotilapsi Madsia, mutta Sallyn on vaikea kiintyä häneen.

Vaikka Sally ja Joos elivät kahden itsenäisen taiteilijan modernissa liitossa, Joosin sukulaisilla on merkittävä rooli pariskunnan arjessa. Anoppi Camilla suhtautuu lämpimästi suomalaiseen miniään, ja välillä hän asuu Sjellannin tiluksilla. Suku on yläluokkainen ja vakavarainen, ja heillä on sellaisia etuoikeuksia, joista Sally ei olisi osannut haaveilla Ahvenanmaan-kodissaan.

Salminen pohtii kirjassaan monessa otteessa Tanskan kansalaisuuden merkitystä. Alkuvaiheessa se tuntuu enemmän taakalta kuin mahdollisuudelta, sillä Tanskan veroviranomaiset iskevät Salmisen aiempiin tuloihin, joista hän on jo maksanut verot Suomeen. Myöhemmin hän kokee kansalaisuuden mahdollisuutena vaikuttaa demokratian kehitykseen.

Tanskan kielen oppiminen ottaa välillä koville, varsinkin, kun lähipiirissä siihen ei suuresti kannusteta. Kielen puhuminen on helpompaa ventovieraiden kanssa kuin taiteilijapiireissä. Hänen ruotsiaan ymmärretään, mutta hän kärsii pitkään omasta puolikielisyydestään. Toisaalta ruotsinkielinen identiteetti on hänelle edelleen tärkeä, jo pelkästään siksi, että hän elättää itseään kirjoittamalla äidinkielellään.

Salminen ei unohda Suomea, eikä varsinkaan sen kirjallisuutta Tanskassa asuessaan. Muistelmissaan hän kommentoi ahkerasti kotimaan kirjallisuuden kehitystä ja tuntuu lukevan paljon myös suomen kielellä. Joel Lehtosen Putkinotko kiehtoo häntä alkuvoimaisine, kansanomaisine hahmoineen.

Salminen asui Tanskassa loppuelämänsä, mutta tämä kirja keskittyy sotavuosiin. Teksti on osittain päiväkirjanomainen, ja osittain se maalaa laajempaa tapahtumien kaarta. Kuuntelin tätä lyhyissä pätkissä parin viikon ajan, ja koin paikoitellen pitkästymistä varsinkin päivälliskutsujen kuvausten aikana. Toisaalta minun oli helppo samastua Sallyn hahmoon maahanmuuttajana, olenhan itsekin kokeillut maassa asumista.

Kirjassa minua kiinnosti ehdottomasti eniten pariskunnan ottovanhemmuusepisodi, josta olisin halunnut lukea enemmänkin. Pikku Bentin hoitaminen tuntui radikaalimmalta natsien vastustamiselta kuin mikään mielenosoitus.

Harmaan laatikon syvyyksistä

Teos: Ariana Neumann: Isäni sodan salaisuudet (Into, 2023)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ariana on 60-luvun lopulla syntynyt lapsi Venezuelan Caracasissa, jonka isä Hans Neumann on rikas tehtailija. Perhe elää etuoikeutettujen kuplassa, tyttö käy englantilaista koulua, ja saa lukemistaan tyttökirjoista idean salapoliisikerhon pitämisestä. Naapuruston lapsilla on tapana kokoontua Neumannin perheen puutarhaan vertailemaan havaintojaan ja juomaan mangomehua. Eräänä päivänä tyttö löytää isänsä kätkemän harmaan laatikon, jonka vähäinen sisältö tuntuu pelottavalta. Siinä esiintyvät dokumentit antavat ymmärtää, ettei isä ehkä olekaan se henkilö, joka hän on kertonut olevansa.

Isän entinen kotimaa on nykyään Tshekkoslovakia, rautaesiripun takainen maa, jonne isä ei kaipaa. Tshekkiä hän on puhunut ensimmäisen vaimonsa ja vanhempien lastensa kanssa, mutta uuden latinotaustaisen puolison kanssa hän on alkanut vältellä äidinkieltään. Ariana on tavannut isän sukulaisista vain Lothar-sedän, joka on muuttanut Sveitsiin. Myös tyttö lähetetään teininä Sveitsiin sisäoppilaitokseen vanhempien avioeron jälkeen.

Isän vaikeneminen sotavuosista ja sitä edeltävästä ajasta on ollut asia, jonka kanssa nuori nainen on tottunut elämään. Tämä hiljaisuus ei ole epämukavaa, vaan hankalammalta olisi tuntunut tenttaaminen isää asioista, joista hän ei selvästikään halua puhua. Isän ja tyttären suuri ikäero on mahdollisesti myös yksi syy, miksi heidän suhteensa on varovaisen kunnioittava.

Ariana päätyy asumaan Lontooseen, ja hän odottaa esikoistaan vuonna 2001, kun hänen isänsä kuolee 80-vuotiaana. Vasta isän kuoleman jälkeen hän alkaa löytää lisää todisteaineistoa tämän entisestä elämästä. Pikkuhiljaa myös eloonjääneitä sukulaisia alkaa löytyä maailmalta. Naisella on edessään tuskallinen prosessi, koska hän tietää arkistoista löytyvän järkyttäviä uutisia. Sukututkimus viivästyy vuosilla, koska hän ei pienten lasten äitinä voi lukea saamaansa kirjeenvaihtoa kuin pienissä osissa.

Kirjailija saa pian tietää, että hänen isovanhempansa viettivät aikaa Theresienstadtin leirillä (ja kuolivat Auschwitzissä), ja yksi keskeisistä juonista liittyy tuon ghettoksi kutsutun juutalaiskeskittymän hallintoon ja ulkosuhteisiin. Isovanhemmat Otto ja Ella olivat sen verran etuoikeutettuja yhteisössään, että he pystyivät käymään kirjeenvaihtoa poikiensa kanssa. Prahan lähistöllä heidän isänsä tehdas pyöri vielä, vaikka sen omistaja oli vankileirillä.

Hans kieltäytyy lähteä kuljetuksiin, ja hänelle tehdään piilopaikka tehtaan tiloihin. Virallisesti hän on vankikarkuri, ja hänen kaltaistensa ilmiantajille on luvassa suuri palkkio. Hansin ainoa mahdollisuus hengissä jäämiseen on muuntautua joksikin muuksi, ja tämän lisäksi hän toivoo pääsevänsä ei-juutalaisena Berliiniin. Tämä osio oli minulle se ”pihvi”, miksi kirja kannatti lukea, koska se piti sisällään pahimmat kauhun momentit, ja myös uutta tietoa natsihallinnosta.

Itselleni kiinnostavinta olivat Neumannin omat identiteettipohdinnat, kun hän alkaa tutustua isänsä juutalaisiin juuriin kolmi-nelikymppisenä. Moni hänen lähipiiristään näkee hänessä enemmän juutalaisuuteen liitettäviä kulttuurisia piirteitä kuin hän itse tekee.

Tämäntyyppisiä holokaustista selviytyneiden jälkeläisten muistelmia on tarjolla kirjamarkkinoilla runsaasti. En osaa sijoittaa tätä teosta oman genrensä sisälle tarkemmin, mutta edukseen se esiintyy siksi, että sen kerronta tuntuu jokseenkin kiihkottomalta. Toki Neumannin äänessä on tunnetta, mutta kirjailijana hän on onnistunut etäännyttämään itsensä niin, että hän tarkkailee sukulaisiaan mahdollisimman objektiivisesti.

Minusta Hans Neumannin elämäntarinan pelkkä Venezuelan-osuus oli riittävän kiinnostava yhteen elämäkertaan. Tämän erikoisen perheen tarinaan mahtui elämää suurempia murheita, mutta myös paljon elämäniloa.

Olipa kerran yhtenäiskulttuuri

Teos: Mooses Mentula: Toiviokoski (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Eero Saarinen

Vilho ja Elsa ovat nuoripari sodanjälkeisessä Suomessa, pienellä teollisuuspaikkakunnalla, paperitehtaan varjossa. He ovat tutustuneet toisiinsa kirjeenvaihtokavereina, ja tuntevat toisiaan vain vähän mennessään naimisiin. Kotinurkilla asuu monia sodan runnomia ihmisraunioita, mutta toivo tulevasta yhdistää paikkakunnalle muuttaneita. Paperitehtaan haju ja kolmivuorotyöt tuntuvat uusista tulokkaista enemmän lupaukselta kuin taakalta.

Vilho pääsee tehtaalle töihin, vaikka hän on menettänyt toisen kätensä sodassa. Olematon käsi aiheuttaa aavekipua, ja hänen käyttämänsä lääkkeet aiheuttavat rankkaa riippuvuutta, onhan niissä heroiinia. Töissä on täytettävä kokonaisen miehen muotti. Tämä saa miehen usein ärtyneen hermostuneeksi.

Pariskunta asuu yhteistä kortteeria muiden uusien tulokkaiden kanssa. Illanvietoissa Vilho lausuu mielellään Lauri Viidan runoja. Kesken jäänyt koulutie luo katkeruutta, vaikka nuori mies onkin sivistänyt itseään oma-aloitteisesti työväentalon opintopiireissä. Hänellä on suuri tarve näyttää maailmalle omaa fiksuuttaan ja pystyvyyttään, ja tämä tarve kasvaa vammautumisen jälkeen. Pian miehen kyvyt sanaseppona tunnistetaan – olisiko siinä mahdollisuuksia toisenlaisen työuran alkuun?

Tehtaan patruunaa kutsutaan työpaikalla pelkällä etunimellä. Mauno esittää suuren perheen patriarkkaa, mutta puhe välittävästä tehdasperheestä on enimmäkseen retoriikkaa. Sotainvalidien työkyvyn arviointi on lapsenkengissään, joten moni päätyy tehtäviin, jotka ovat vaarallisia ja riskialttiita. Vilho on myös hyvin tietoinen siitä, ettei hän voi haaveilla oman kodin rakennuksesta, jos hänet siirretään kevyempiin tehtäviin.

Teoksen näkökulma on vahvemmin Vilhon kuin Elsan, vaikka siinä ei ole minäkertojaa. Miesnäkökulma on samalla perinteinen ja perinteitä haastava. Ainakin seksuaalisuuden kuvaus tuntui totuttuja kaavoja rikkovalta, sillä Vilho on mies, joka ei aina pysty tai jaksa tyydyttää vaimoaan. Isyys taas on hänelle selkeä voimavara, ja isän ja tyttären suhteen kuvauksessa on herkkyyttä.

Riippuvuuden kuvauksena teos on varsin uskottava, jopa riipivä. Romaanin Vilholla haasteena ovat lääkkeet ja alkoholi yhdistettynä. Kylän Sammakkobaari on miesten ainoa henkireikä, jossa ovi käy vinhaan varsinkin lauantaisin. Baarissa käynti ei ole pelkästään haitallista, vaan sen pöydissä syttyy myös kipinöitä muutokseen.

Minua viehätti tässä teoksessa pariskunnan puheiden itäpotku, vaikka en osannut täysin paikantaa siinä puhuttua karjalaismurretta. Kyseessä ei ole evakkotarina, ja Toiviokoski tuntuu paikkakuntana aidon fiktiiviseltä.

Kirjan alussa pidin tarinaa vähän liiankin tavallisena/tyypillisenä, ja kerrontaa liian selkokielisenä tai simppelinä. Juoni kuitenkin lähtee nopeasti kasvuun, ja vahvan yhteisöllisen näkökulman keskeltä nousee myös yksilöllisiä säröääniä. Itseäni on myös aina kiinnostanut kirjoittaa näistä välisuomalaisista teollisuuspaikkakunnista, joten arvostan paljon Mentulan kaltaisia kirjailijoita, jotka onnistuvat löytämään kulahtaneesta kontekstista jotain raikasta ja uutta.

Luin parin viikon sisällä kolme kotimaista teosta, joissa toista maailmansotaa ja/tai sen jälkimaininkia käsitellään siviiliväestön näkökulmasta (vrt . Kjell Westö, Karoliina Timonen ). Kaikki olivat erilaisia näkökulmiltaan ja volyymiltaan. Niissä kaikissa kuitenkin keskiössä on pariskunta, jonka yhteiselämää sodan varjot vaikeuttavat. Tässä näkökulma oli toiveikas, mutta samalla realistisen rosoinen.

Toivon tälle romaanille pidempää hyllyelämää kuin tulevat isänpäivän ja joulun markkinat. Mentula on omien havaintojeni mukaan ollut tasaisen laadukas kirjailija, jonka teemat ovat ilahduttavan vaihtelevia. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut enemmän tuulahduksia pohjoisesta ja lasten ja nuorten näkökulmia. Tämä romaani saattaa tavoittaa uusiakin lukijoita, sillä se porautuu menneen yhtenäiskulttuurin ytimeen. Se tuo ihmeellistä lohtua nykymaailmaan, jossa ironista kyllä kaikki tässä kuvattu työväenluokan solidaarisuus ja saavutetut etuudet ovat vaarassa tuhoutua, tai ovat jo tuhoutuneet.