Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Suomiseuran synkkiä salaisuuksia

Teos: Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti, 2021)

Ruotsinsuomalaisista yhteisöistä on viimeisten vuosikymmenten aikana ilmestynyt monenmoista kirjallisuutta, mutta ainuttakaan niistä kertovaa dekkaria en ole ennen tätä kuuta lukenut. Nyt Milka Hakkarainen on tullut täyttämään tämän tyhjiön teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa. Kyseessä on aikuisena Ruotsiin muuttaneen toimittaja-opettajan esikoisromaani, joka sijoittuu Tukholmaan ja Gävlen seudulle.

Gävlen liepeille sijaitsee Skutskär (tuttavallisemmin Skitskär), teollisuusyhteisö, jossa asuu erityisen paljon suomalaisia. Paikkakunnan paperitehdas on joskus ollut todella pahanhajuinen, ja poliisi Jani Peranto häpeää näitä juuriaan syvästi. Tukholmassa hän haluaa olla neutraali Jan, eikä usko edes sukunimen heti paljastavan finnjävel-taustaa. Erään ikävän baarikeikan seurauksena hän kuitenkin joutuu sairauslomalle työstään, ja palaa häntä koipien välissä äidin luo lataamaan akkujaan.

Gävlen seudun suomalaiset tapaavat eniten eläkeläiskerhoissa ja hautajaisissa. Janin äiti Anneli on paikallisen Suomi-seuran puheenjohtaja. Näihin geimeihin saattaa osallistua joskus nuorempaakin väkeä, ja meininki usein äityy väkivaltaiseksi liiallisen kossun voimin. Paikkakunnalle jääneet nuoremmat suomalaiset vaikuttavat asteen reppanammilta kuin aikanaan kielitaidottomia tehtaille muuttaneet vanhempansa tai isovanhempansa.

Teoksen varsinainen salapoliisihahmo on Helsingistä Gävleen muuttanut entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen, joka saa tehtäväkseen eläkeläiskerhojen arjen kuvaamista. Merkittävää skuuppia odotellessa Suomiseuran elämän salat alkavat paljastua karmivalla tavalla. Yhteisöstä on kadonnut henkilöitä 80-luvulla, ja viimeaikaisissa vanhusten hautajaisissa Rosa saa vinkkejä mahdollisista murhista.

Pidin valtavasti teoksen huumorista, ja välillä minua nauratti niin, etten edes huomannut lukevani dekkaria. Itse yhteisön kuvaus on teoksen suuri vahvuus, ja olisin nauttinut kirjasta yhtä paljon ilman murhatarinoita. Hakkarainen kuvaa osuvasti siirtolaisyhteisöä, jossa kaikki etnisyyteen liittyvä vedetään kunnolla överiksi. Myös äidinkielen osittaiseen rappeutumiseen liittyvät havainnot ovat osuvia. Varsinkin Janilla on usein kieli solmussa, sillä hän käy läpi myös kieleen liittyvää tunne-elämän kriisiä.

Murhatarinat ovat kirjassa vähemmän hektisiä kuin keskivertoruotsalaisissa dekkareissa, mutta aivan cosy crime-osastolle ei kuitenkaan liikuta. Ainoa asia, joka tuntui hieman pinnalliselta, oli nuorempien henkilöhahmojen suhde historiaan, kun juoni kuitenkin sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Lapin sotaan. Esimerkiksi Rosa kokee olevansa natsimenneisyyden suuri asiantuntija kevyellä googlaamisella. En aivan kokenut päässeeni kirjan siivin 40-luvun Kemijärvelle saakka, mutta se ei haitannut kirjasta nauttimista kokonaisuutena.

Minusta teos on kirjoitettu varsinkin ruotsinsuomalaisia lukijoita palvelemaan, ja hyvä niin, sillä he varmasti kokevat olevansa dekkareissa aliedustettuja. Hakkaraisen kieli ei ole simppeliä, mutta hän ottaa huomioon lukijoiden elämän kahden kielen välissä.

Lukisin mielelläni Janin ja Rosan seikkailuista lisääkin, ja toivon kirjalle sydämestäni menestystä lahden molemmilla puolin. Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka lukeminen painettuna tekstinä tuntui hyvältä pitkän äänikirjarupeaman keskellä. Pidin myös Kaisu Sandbergin suunnittelemasta kansikuvasta, jonka pelkistetty symboliikka kutsui mainiosti teeman äärelle.

Heimoaatteen ohjaamaa pakolaispolitiikkaa

Teos: Atso Haapanen: Ennen Auschwitzia. Suomen juutalaisten tarina (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tietokirjat ovat jääneet minulla viime aikoina paitsioon, kun jotenkin koen, etten keskity niihin parhaalla mahdollisella tavalla käsitöitä tehdessä. Mutta Atso Haapasen tuore Suomen juutalaisten historiikki kiinnosti kovasti, ja keskittyminen kirjaan oli kohtuullista, vaikka en ehtinyt paljoa muistiin kirjoittaakaan.

Olin hämmentynyt siitä, että yli puolet kirjan sisällöstä olikin minulle tuttua kamaa. Olen lueskellut juutalaisten historiasta Suomessa varsinkin autonomian ajoilta, mutta myöhemmistä vaiheista tiesin vähemmän. Tämän teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy juutalaisten pakolaisten saapumiseen Suomeen toisen maailmansodan aikana, ja heidän oikeuksiinsa jäädä maahan turvapaikanhakijoina. Suomen aseveljeys natsi-Saksan kanssa toi tilanteeseen omat haasteensa, ja Haapanen päätyy kertomaan varsin laveasti natsijohtajien taustoista. Himmlerin vierailusta Suomeen vuonna 1942 kerrotaan todella yksityiskohtaisesti, mitä hieman ihmettelin, mutta kirjassa myös kerrotaan sen psyykkisistä vaikutuksista Suomen juutalaisiin. Osa nimittäin alkoi suunnitella muuttoa Ruotsiin tämän vuoksi, sillä Suomea ei enää pidetty täysin turvallisena asuinmaana. Kuitenkin valtaosa juutalaismiehistä palveli maatamme rintamalla, moni varsin ansiokkaasti, ja joillekin oltiin tarjoamassa natsien rautaristi, mutta ymmärrettävistä syistä siitä kieltäydyttiin.

Sosialidemokraattisen puolueen osallisuus pakolaisten vastaanotossa oli myös kiinnostava episodi, ja erityisen ponteva juutalaisten puolustaja oli kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tässä kuitenkin oli oma lehmä ojassa niin, että demarit selkeästi suosivat vasemmistolaistaustaisia juutalaisia, joita he kutsuivat ”meikäläisiksi”. Kaikilla tulokkailla ei ollut toivottua poliittista taustaa, ja joidenkin suhteen puolue oli selkeän skeptinen. Maamme oikeistopuolueilla oli nuivempi suhtautuminen juutalaisiin, ja esimerkiksi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen argumentoi heimokansojen vastaanottamisen puolesta ennen ”vieraan” kulttuurin edustajia.

Kirjassa käsitellyistä pakolaishahmoista parhaiten jäi mieleen lääkäri Walter Cohen, joka joutui viranomaisten silmätikuksi rettelöitsijänä. Ajan dokumenteista käy ilmi, etteivät kaikki uudet tulokkaat olleet järin innoissaan heille määrätystä työvelvoitteesta, eivätkä kaikki olleet myöskään tottuneet raskaaseen ruumiilliseen työhön. Walter Cohen oli yksi kapinallisista, joka oli myös onnistunut työskentelemään lääkärinä Pietarsaaressa ilman työlupaa. Hänestä oli myös varoitettu viranomaisia ulkomailta käsin, sillä mies oli huijannut varoja juutalaiselta keskukselta Belgiassa asuessaan. Yllättävän kauan mies kuitenkin sai Suomessa elää, kun taas moni muu karkotettiin, vaikka he eivät olleet yhtä huonossa maineessa kuin Cohen.

40-luvun turvapaikanhakijoiden selviytymiskeinot eivät lopulta poikenneet tämän päivän keinoista. Moni nuori mies yritti tehdä suomalaisen naisen raskaaksi, jotta oleskelulupa olisi irronnut helpommin.

Teos on hyvin asiapitoinen, ja juutalaisten yleisempää historiaa käydään siinä läpi todella pitkällä aikavälillä. Kirjan alkuosa tuntuikin sen tyyppiseltä historiikiltä, joka voisi olla pätevää kamaa esim. yo-kokeisiin valmistautuville. Itse olisin kaivannut tarinaan vähän lisää ”human interestiä”, mutta ymmärrän hyvin valitun kirjoitusstrategian.

Blogissani on työn alla useampi arvio tuoreesta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta olen itselleni armollinen niiden suhteen. Käyn usein läpi lähes kaiken aiheesta julkaistun, mutta toisteisuuden vuoksi en aina raportoi lukemastani. Tässä kirjassa ei ollut toiston vaaraa, sillä Suomesta keskitysleireille päätyneitä oli vain harvoja. Pidin myös siitä, ettei Haapanen mässäillyt holokaustin teemalla, vaan käsitteli sitä suht viileästi.

Kirjaa suosittelen varsinkin nuorille lukijoille ja heille, joita pakolaispolitiikan laajemmat historialliset kaaret kiinnostavat. Itse löysin 40-luvun diskursseista paljon yhtymäkohtia tähän päivään, ja varsinkin IKL-puolueen varjo jäi taas ikävästi kummittelemaan takaraivooni.

Autonkuljettaja vai isä?

Teos: Leila Slimani: Toisten maa

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Viime aikoina Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle sijoittuvaa kirjallisuutta on taas näkynyt markkinoilla vähemmän, joten niitä vähäisiä teoksia, jotka rantautuvat Suomeen saakka huomaa ehkä paremmin. Tällä viikolla haaviini pompahti dekkaristina/trilleristinä tunnetun ranskanmarokkolaisen Leila Slimanin uusi aluevaltaus, historiallinen romaani Toisten maa. Itse olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Kehtolaulu, joka on ahdistava ja raakakin kuvaus perhetragediasta pariisilaisessa nykyisyydessä. Tämä muisto mielessäni huomasin, että Toisten maa on hänelle suuri loikka – loikka kohti kirjallisuutta, jota maahanmuuttotaustaiset kirjailijat enimmäkseen tuottavat.

En pidä tuota tendenssiä hyvänä enkä huonona, mutta lukijoiden odotusten näkökulmasta havaintoni on lähes ärsyttävä. On nimittäin virkistävää, että myös ns. monikulttuuriset kirjailijat tuottavat muutakin tekstiä kuin koskettavaa, historiapainotteista proosaa, jossa on oletettavasti omaelämäkerrallisia juonteita.

Tässä romaanissa nuori elsacelainen porvaristyttö Mathilde kohtaa kotirintamalla marokkolaisen upseerin, jonka matkaan hän lähtee toisen maailmansodan päätyttyä. Amin on edennyt elämässään koloniaalisten suhteiden vuoksi, ja hän on oppinut myötäilemään valkoisten siirtomaaherrojen oikkuja. Kotipuolessa hänen veljensä kuuluu kiihkomielisiin nationalisteihin, eikä Aminin sotasankaruus muutenkaan herätä kaikissa ihastusta. Paikallisille sodan käyneille miehille yhteinen kokemus on kuitenkin merkittävä, eivätkä kaikki ole selvinneet sodan vaurioista niin hyvin kuin Amin.

Pariskunta perustaa maatilan Meknesin kaupungin liepeille, josta Amin on kotoisin. Mies suhtautuu maanviljelykseen suureleisen tieteellisesti, kun taas maalla kasvaneella Mathildella voisi olla enemmänkin annettavaa tilanhoidolle kuin mitä hänen annetaan tehdä. Tila työllistää suuren määrän paikallisia kyläläisiä, joista valtaosa on berbeerejä. Kaupungeissa kasvaneet arabit suhtautuvat heihin yhtä alentuvasti kuin ranskalaiset koko Marokon kansaan. Aminin synnyinkodissa on myös ghanalainen musta palvelijatar, joka on ostettu perheeseen orjamarkkinoilta. Näin ollen teos kertoo paljon siirtomaan toiseutettujen arabien omista rotusuhteista ja ennakkoluuloista.

Kirjassa seurataan perheen asettautumista aloilleen ensisijaisesti Mathilden ja tämän tyttären Aishan näkökulmista. Aisha on tarinan alussa kouluaan aloittava lapsi, joka laitetaan katolisten nunnien ylläpitämään kouluun. Suurin osa koulun oppilaista on kokonaan eurooppalaisia, eikä Aisha koe kuuluvansa tähän ryhmään millään muotoa. Mathildella ei huonosti kouluja käyneenä ole resursseja tukea tytärtään identiteettikriisissä, eikä hän ilmeisesti huomaa, kuinka nihkeästi perheeseen suhtaudutaan kaupungissa. Enemmän eurooppalainen muslimin vaimo saa kuitenkin hyväksyntää miehen suvun parissa kuin muiden ranskalaisten piireissä. Ranskalaisten lasten seurassa Aisha saattaa teeskennellä, että hänen isänsä on autonkuljettaja.

Marokko on maa, jonne monet eurooppalaiset pakenevat huonoja valintojaan, jopa rikoksiaan, aloittaakseen elämän alusta. Yksi tällainen pariskunta on perheen ystäviksi tulevat unkarilainen gynekologi herra Palosi ja tämän ranskalainen nuori vaimo. Herra Palosin muuton syynä on ollut pelkkä juutalaisuus, mutta Mathilde pitää tämän uhkean lihallista vaimoa prostituoituna.

Yksi kirjan sivujuonista liittyy Aminin väkivaltaisuuteen, jota Mathilde on pakotettu sietämään maan tapana. Muutenkin kirjassa kuvataan paljon seksuaalisuutta ja siihen liittyviä rodullistettuja tabuja. Homoseksuaalisuuden kuvaus toisen maailmansodan tiimellyksessä tuntui jopa kliseiseltä, sillä tämän suuntaisia tukahdutetun halun kuvauksia olen saanut lukea loputtomiin myös suomalaisissa historiallisissa romaaneissa.

Toisten maa on sujuva, helppolukuinen romaani, joka kuvaa Marokon maisemien ja mentaliteettien lisäksi myös Elsacen maakunnan historiaa. Nämä maailmat eivät pahemmin kohtaa, vaikka molemmat kontekstit ovat yhtä juurevan maalaisia. Pidin henkilöhahmoista, mutta juonellisesti teos on kovin ennalta-arvattava ja jopa tapahtumaköyhä. Tuntuu, että olen ehtinyt jo lukea kymmeniä vastaavia islamilaiseen maailmaan sijoittuvia teoksia, joissa eurooppalaisten ja paikallisen väestön arvomaailmoja verrataan toisiinsa. Onneksi tässä teoksessa kuvatut yhteentörmäykset ja ennakkoluulot eivät olleet räikeimmästä päästä, eikä uskonto edes noussut ihmisiä eniten erottavaksi asiaksi. Tästä huolimatta koin, että kirjan anti keskittyi enemmän historialliseen ja maantieteelliseen kuvaukseen kuin juonen kehitykseen, ja näin kirjan taiteellinen anti jäi ohueksi, sillä myöskään Slimanin kielenkäytössä ei ole mitään arkikielestä poikkeavaa.

Innostuin enemmän viime vuonna lukemastani Algeriaan sijoittuvasta Alice Zeniterin esikoisromaanista, jossa aika-akseli oli pidempi ja jossa henkilöiden toiminta oli enemmän rajoja rikkovaa. Toki tämä teos oli myös vaativampi sellaiselle lukijalle, jolle pohjoisafrikkalainen kulttuuri ei ole tuttua. Slimanin romaani taas avautunee mainiosti niillekin, jotka eivät ole koskaan kuulleet Frantz Fanonista tai muista Pohjois-Afrikassa kolonialismin aikana vaikuttaneista intellektuelleista.

Itse edelleen povaan Slimanille menestystä psykologisten trillerin kirjoittajana. Tämä teos ei ehkä olisi koskaan nähnyt päivänvaloa esikoisteoksena, sillä tarina ei ole tarpeeksi poikkeuksellinen tullakseen huomatuksi tuntemattoman kustantajalle tarjoamana. Toisaalta kirjamarkkinoilla ehkä luotetaan siihen, että nuoremmat polvet eivät ole vielä lukeneet kaikkia toiseen maailmansotaan sijoittuvia rakkaustarinoita.

Hiljainen hetki Jumalan kallolla

Teos: Robert Seethaler: Kokonainen elämä (Aula&co,2020)

Suomennos: Raimo Salminen

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vuodenvaihteen kirjaseikkailussani on ollut jopa apeita sävyjä, koska olen päätynyt lukemaan ”sitä sun tätä”, eli teoksia, jotka eivät matchaa mielialan kanssa. Eilen tilanteeseen tuli onneksi muutos, kun löysin itävaltalaisen Robert Seethalerin Kokonaisen elämän.

Tätä teosta on hypetetty kansainvälisesti jo ennen kuin se suomennettiin, ja sitä on verrattu mm. John Williamsin Stoneriin. En lähtenyt muutama vuosi sitten päätä pahkaa mukaan Stoner-hypetykseen, vaikka sitten myöhemmin kirjan luettuani se kyllä teki vaikutuksen. Nyt en lukenut Seethalerin tapauksesta etukäteen paljoakaan, ja yritin lähestyä teosta tuorein silmin.

Teoksen päähenkilö Andreas Egger elää 79-vuotiaaksi itävaltalaisessa alppikylässä, joka käy 1900-luvun aikana suuria rakennemuutoksia. Eggerin lapsuus on ankea ja köyhä, hän jää orvoksi jo pienenä ja joutuu jonkunlaisen ”huutolaisen” asemaan maatilalla, jonka isäntä on karkea autokraatti. Isäntä pahoinpitelee pojan rammaksi, mutta tämän työvoimaa tarvitaan varsinkin perheen omien lasten kuoltua kulkutauteihin.

Egger itsenäistyy varhain, toimii hanslankarina metsä- ja rakennustöissä, rakentaa oman töllin jo nuorena ja kokee elämänsä rakkauden kolmikymppisenä. Muualta tullut Marie suostuu vähäpuheisen jalkapuolen kanssa naimisiin, mutta luonnonvoimat päättävät avioliiton lyhyeen. Egger on uskollinen leski, joka ei usko pystyvänsä uuteen rakkauteen. Hän hyväksyy yksinäisen kohtalonsa stoalaisesti, ja keskittyy surutyöhön tekemällä kovaa työtä vuorilla.

Kiinnostavinta kirjassa oli Seethalerin lakoninen tapa käsitellä toisen maailmansodan tapahtumia. Koska olen lukenut pääni puhki seikkaperäisistä natsiaiheisista romaaneista, arvostin tässä teoksessa vähän koulutetun rivimiehen kokemusta. Andreas Eggerillä, joka ei ole poistunut kotiseudultaan ennen sotaretkeään, ei ole resursseja ymmärtää natsismin pahuutta. Hänen kotikylässään ei ole juutalaisia, ja uutiset maailmansodasta välittyvät lähinnä radion välityksellä. Kylässä kuunnellaan Hitlerin puheita, koska muutakaan kuunneltavaa ei ole. Egger kokee velvollisuudekseen ilmoittautua Wehrmachtin armeijaan vapaaehtoiseksi, vaikka on yli-ikäinen ja rampa.

Vuonna 1939 hänen ehdotukselleen nauretaan kunnantalon kutsunnoissa, mutta vuonna 1942 hänet jo kelpuutetaan tykinruoaksi operaatioon Kaukasukselle. Reissu on hirvittävän rankka, mutta Egger selviää hengissä ja päätyy 8 vuodeksi Neuvostoliiton sotavangiksi.

En tiedä, olisinko jaksanut lukea tätä viisasta ja verkkaista tarinaa loppuun ilman sotareissun aiheuttamaa katkosta. Egger ei palaa kotikyläänsä sankarina, eikä ”eteenpäin menevässä” turistikylässä haluta enää muistaa natsiaikojen ylilyöntejä. Kylään halutaan rikkaita ulkomaalaisia turisteja, joita ei sovi houkutella ikävillä lähihistoriallisilla jäänteillä. Alussa Egger vastustaa kaikkea turismiin liittyvää, mutta vanhoilla päivillään hän päätyy eräoppaaksi. Näin hän tienaa rahaa huomattavasti helpommin kuin missään aiemmassa toimessa. Maailma myös tulee kylään Eggerin luo, ja hän oppii sen kiireistä, hömpötyksistä ja pakkomielteistä jopa enemmän kuin olisi tarpeen.

Alppimaiseman ihmeellisyyttä voi ihmetellä ”Jumalan kallolla”, joka on Eggerin kotikylän vuoriston vaarallisin kohta. Onnettomuudet ja tapaturmaiset kuolemat myös työllistävät väkeä, ja Eggerin rooliin kuuluu lihavien, huonokuntoisten ja tietämättömien muukalaisten auttaminen pahojen paikkojen läpi.

Tämä on alkuvaiheiden karuudesta ja niukkuudesta huolimatta ”sydäntä lämmittävä” ja henkiseen pohdiskeluun kannustava tarina, jonka maailmanlaajuinen suosio on helppo ymmärtää. Ihailin varsinkin sitä, kuinka paljon sävyjä ja nyansseja Seethaler on onnistunut kokoamaan vain 130 sivuun. Teos tuntui sivumääräänsä laajemmalta, ja kertomuksena se kannustaa lukijaansa lukemaan totuttua tahtia hitaammin.

Ihmettelin omaa ihastustani kirjaan siksikin, etten ole Itävallan, Alppien, vuorikiipeilyn, laskettelun tai pastoraalisten köyhyyskuvauksien suuri fani. Oikeastaan mikään sen aihepiirissä (paitsi oletettu natsiajan kuvaus) ei minua etukäteen inspiroinut. Mutta kirja valikoitui joulun ja uudenvuoden ajan lukumaratonini kirkkaimmaksi helmeksi, pelkän kerronnan tyylin vuoksi. Suurimmalla todennäköisyydellä se myös pääsee tämän vuoden hittikirjojen listalle, sillä harvemmin tällainen eurooppalaisen valkoisen lihaa syövän heteromiehen elämäntarina pääsee yllättämään omaperäisellä kauneudellaan.

HELMET-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38: ”Kirja on käännetty hyvin”.

Kun feminismi saapuu meänkieleen

Teos: Nina Wähä: Perintö. (WSOY, 2020)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Siiri Aamuvuori on karjalaistyttö Soanlahdelta, Salmin piiristä, joka pääsee naimisiin 14-vuotiaana evakkotiellä lappilaisen lestadiolaissaarnaajan pojan, sotamies Pentti Toimin kanssa. Kohtalokkaasta kohtaamisesta sikiää Toimin klaani, joka asettuu asumaan Aapajärven tilalle Torniojokilaaksoon. Pariskunta ei ole uskossa, mutta Siiri synnyttää tästä huolimatta neljätoista lasta, joista kaksitoista jää eloon.

Ruotsinsuomalainen Nina Wähä (s. 1979) on saanut esikoisromaanillaan paljon huomiota kotimaassaan, ja se oli äskettäin August-palkintoehdokkaana. Teosta on verrattu varsinkin Mikael Niemen tuotantoon, vaikka tyylilaji ei ole identtinen Populäärimusiikkia Vittulajänkältä-teoksen kanssa. Tämä romaani kuvaa lestadiolaisuutta vain välillisesti, vaikka sen henkilöt elävät sen vaikutuspiirissä. Suurperheellisyys kuuluu kulttuuriin, vaikka samaan aikaan karjatilojen turhautuneet tyttäret lukevat Simone de Beauvoiria äidiltään salaa.

Kirjan avainhenkilö on perheen vanhin tytär Anni, joka on muuttanut Tukholmaan tekemään hanttihommia 70-luvun lopulla. Perässä tulee homoveli Lauri, joka pääsee hyville tienesteille ruotsinlaivoilla. Sisarukset asuvat suurkaupungissa kahdestaan, kunnes Anni tulee raskaaksi ja päättää pitää lapsen siitä huolimatta, että äitiys kauhistuttaa häntä. Lapsen isä Alex vaikuttaa valmiimmalta vanhemmuuteen, mutta Anni potee aitoa sitoutumiskammoa.

Kesällä 1982 Annin on palattava kotikonnuille siunatussa tilassa, koska vanhempien avioliitto vetää viimeisiään, ja äiti ja nuorimmat lapset tarvitsevat tukea. Sisarukset pitävät salaseurojaan saunan eteisessä, ja vanhin veli Esko punoo juonia tilan haltuunottamiseksi. Vain parilla veljeksistä riittää ymmärrystä ilkeän, juoppohullun isän edesottamuksille, mutta kaikki pelkäävät niitä seuraamuksia, joita avioerosta koituisi.

Teos on todella moniääninen, sillä se pyrkii kuvaamaan suvun vaiheita lähes kaikkien jäsenten näkökulmista. Varsinkin Karjalaan sijoittuva juoni on kiinnostava, sillä se onnistuu näyttämään kulttuurista erilaisuutta suhteessa Torniojokilaakson jäyhään, raskaspolkuiseen meininkiin.

Jossain vaiheessa tarinaa koin, että Wähä pyrkii tulkitsemaan sukupolvien välistä ketjua, ja sodan, köyhyyden ja kouluttamattomuuden aiheuttamia ylisukupolvisia traumoja liikaa terapeuttisen kielen kautta. Tavallaan psykoanalyyttinen ote tuo tarinaan sopivaa etäisyyttä, mutta tuo kieli ei tavoita kaikkien henkilöhahmojen maailmaa. Onneksi kirjassa on myös aidosti metsäläisiä hahmoja, kuten yliluonnollisia kykyjä omaava Hirvo-veli.

Teos on kauttaaltaan tummanpuhuva, eikä tragedialta voida välttyä, kun perheen maahan poljettu äiti löytää ohuen emansipaation säikeen lukematta feminististä teoriaa. Huumoria teokseen mahtuu varsinkin kyläläisten edesottamuksien muodossa, ja sekin on sävyltään hirtehistä. Muun muassa kunnan köyhäinhoidon hautajaiskäytäntöille, ja niihin liityyville säästöille, nauroin makeasti.

Teoksen laajuuden ja moniulotteisuuden vuoksi suosittelen sen lukemista painettuna, sillä ainakaan oma kuuntelemisen kapasiteettini ei täysin tavoittanut koko juonta. Sukudraamana teos on antelias, ja laajan henkilögallerian vuoksi lukijalla on mahdollisuuksia valita oma tulokulmansa tarinaan.

Olin melkein helpottunut siitä, ettei teokseen mahtunut aistivoimaisen runollista luontokuvausta. Sen sijaan kirjassa kuvataan rankkoja maatilan töitä, ja sen tyyppistä ”turpeeseen sitoutumista”, jossa kellään ei ole aikaa opettaa lapsia uimaan.

Tunnen Wähän taustaa huonosti, mutta ymmärsin, että teoksen tarinoilla on vahvoja yhteyksiä hänen äitinsä sukutarinaan, ja hän myös ammentaa paljon omista lapsuusmuistoistaan kesälapsena Suomen puolella. On kiinnostavaa seurata, millaisen vastaanoton teos saa Suomessa, ja varsinkin Lapissa, sillä uskon sen herättävän ristiriitaisia tunteita paikallistasolla. Itselläni oli myös joitain teoksen sotahistoriaan liittyviä tarkentavia kysymyksiä, jotka nyt ensi kuulemalla ohitin, mutta joihin palaan, jos luen kirjan tarkemmalla seulalla painettuna.

Jänniä naisia ja identiteettivarkaita

Teos: Kate Quinn: Metsästäjätär (Harper Collins Nordic, 2020)

Suomennos: Päivi Paju

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Juuri nyt tuntuu, ettei elämässä ole aikaa lähes 700-sivuisille tiiliskiviromaaneille, mutta pari päivää sitten lipsahdin tälle kielletylle osastolle. Amerikkalainen Kate Quinn (s. 1981) on minulle tuntematon kirjailija, ja vähäinen kokemukseni HarperCollinsin käännöskirjoista ei ole ollut lupaava. Joku teoksen esittelyssä kuitenkin kiinnosti, vaikka natsiaiheisissa kirjoissakin on jo kauan sitten tullut kiintiö täyteen.

Romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan ja 1950-luvun alkuun, jolloin monet eurooppalaiset pakolaiset, niin holokaustin uhrit kuin natsit, ovat onnistuneet aloittamaan uuden elämän Yhdysvalloissa. 1950-luvulla natsejakin epäilyttävämpiä tulokkaita ovat kommunistit, ja kommunistivainojen hengessä maassa usein unohdetaan vähemmän merkittävien natsien, ”pienten kalojen”, pahat teot.

Tarina alkaa Bostonista, jossa keski-ikäinen leskimies Dan McBride löytää uuden rakkauden. Uusi vaimo on itävaltalainen Anneliese, hänkin leski ja pienen Ruth-tyttären yksinhuoltaja. Danin ainoa tytär valokuvaaja-Jordan on jo aikuinen ja kihloissa, mutta pitkään äidittömänä eläneenä hän kokee uuden äitipuolen jopa tervetulleena lisänä perheen arkeen.

Lontoossa entinen sotakirjeenvaihtaja Ian Graham ei voi unohtaa Metsästäjätärtä, naista, joka tapatti hänen veljensä ja monia muita brittisotilaita. Ian on paperiavioliitossa Nina-nimisen naisen kanssa, joka on valehdellut taustastaan päästäkseen turvaan Britanniaan. Tämän lisäksi hän työllistää Tom-nimistä amerikkalaista tulkkia, joka osaa ainakin viittä itäeurooppalaista kieltä.

Ian on saanut vihjeen, että Metsästäjätär olisi päässyt väärällä identiteetillä Bostoniin, ja näin hän roudaa erikoisen työtiiminsä natsijahtiin rapakon taa. Tulkki-Tom saa töitä McBriden antiikkiliikkeen myyjänä, ja on sitä myyjätyyppiä, joka onnistuisi myymään jäätä eskimoille. Meininki antiikkiliikkeessä on hämäräperäistä, ja siellä häärää muitakin tyyppejä, joiden sydämenasia ei ole antiikki.

Teoksessa seikkaillaan todella monipaikkaisesti, ja varsinkin Nina Markovan henkilökohtainen odysseia puna-armeijan ”yönoitana” eli hävittäjälentäjänä tuntuu erillisen romaanin arvoiselta saagalta. Juuri nyt olin oikeassa moodissa nauttimaan tästä neuvostotarinasta, mutta nuorempana olisin saattanut pitää sitä pitkästyttävänä. Minulla on tuoreessa muistissa Svetlana Aleksievitchin hieno teos naisista neuvostoarmeijassa, The Unwomanly Faces of War, ja luulen, että myös Quinn on käyttänyt tätä mikrohistoriaa tarinansa taustoittajana.

Toinen teos, jota muistelin teosta lukiessa, on saksalaisen Annette Hessin tuoreehko teos Tulkki. Näissä molemmissa teoksissa käsitellään 1950-luvun alun henkistä ilmapiiriä, tosin Hessin teos onnistui tiivistämään draamansa kompaktimpaan muotoon. Molemmissa korostuu arkielämä, ja sodasta selvinneiden nuorten aikuisten tulevaisuuden toivo.

Olen yllättynyt siitä, että pysyin paikoitellen hyvinkin viipyilevässä kuvauksessa mukana. Tämän tarinan tiimellyksessä en edes osaa sanoa, mistä kohdasta sitä olisi kannattanut tiivistää. Viihderomaanin elementtejä teoksessa riittää muodin, häiden ja seksuaalisuuden kuvauksissa, mutta en kokenut niitä liiallisina. Missään nimessä romaani ei ollut hömppää, mutta ehkä kahden naisen rakkaustarina tuntui hieman päälleliimatulta.

Teoksen ensimmäinen puolisko etenee melko ennalta-arvattavasti, mutta onneksi loppua kohti lukija saa yllättyä. Eri maiden realiteetit limittyvät luontevasti toisiinsa, eikä sen hahmojen hengenheimolaisuus riipu ainakaan kielestä, kansallisuudesta tai poliittisesta suuntauksesta. Myös natsien metsästäjillä on sokeat pisteensä, ja itseohjautuvan salapoliisin työssä on paljon varjopuolia.

Teos tuntuu todella huolellisesti taustoitetulta, ja se luultavasti inspiroi eniten niitä lukijoita, jotka pitävät muutenkin historian laajoista kaarista. Siinä esiintyy myös todellisia hahmoja, kuten rouva Eichmann, joka piilottelee Metsästäjätärtä kotonaan Wienissä. Myös Stalin ilmaantuu livenä eräisiin valtiollisiin hautajaisiin.

Uskallan suositella teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, koska teoksen arjessa on paljon nuoria aikuisia, jotka vielä etsivät paikkaansa maailmassa. Tämäntyyppistä tematiikkaa olen löytänyt aiemmin myös leimallisesti YA-genren teoksista. Yhtään en kokenut itseäni liian vanhaksi lukijaksi, ja pidin tästä enemmän kuin vaikka viime aikoina suosioon nousseista keskitysleiriteoksista.

Joulupäivällisellä Itä-Berliinissä

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan (Atena, 2011)

Suomennos: Liisa ja Robert Ryömä

Monta kuukautta kestäneen äänikirjatranssin aikana en ole ehtinyt tutkailla ennen koronaa keräämiäni uusia paperikirjakätköjä, mutta tänään tein näin ja ilahduin. Hyllystäni löytyi kierrätyshyllystä napattu sukuromaani, joka innosti jo kansikuvan tasolla enemmän kuin keskivertosellaiset. Lisäksi teos lupasi monipaikkaista muistelua Itä-Saksan, Venäjän ja Meksikon välillä. DDR:ään sijoittuvaa romaanikirjallisuutta olen lukenut aika vähän, vaikka nuo alueet kiinnostavat minua matkakohteina paljon enemmän kuin läntinen Saksa. Viimeisin lukemani teos DDR:n loppuajoista oli Vladimir Kamirerin Ryssändisco, joka avasi kiinnostavalla tavalla neuvostokansalaisten muuttoa Itä-Berliiniin 1980-luvun loppuvuosina, ja siitä kehkeytynyttä alakulttuuria.

Eugen Rugen (s. 1954) romaanissa on samaa twistiä, sillä kirjailija itse on syntynyt Neuvostoliiton Uralilla saksalaisen karkotusvangin poikana. Oletan, että käsillä olevassa romaanissa on omaelämäkerrallisia elementtejä, jotka ulottuvat 1950-luvulta aina 2000-luvun alkuun, jolloin Uralin vankileirillä syntynyt Alexander alias Sasha on keski-ikäinen syöpäpotilas, jolle on annettu muutama vuosi elinaikaa.

Sasha matkustaa Meksikoon etsimään isovanhempiensa jälkiä Mexico Citystä ja sen lähimailta. Hänen biologinen isoäitinsä Charlotte ja tämän mies Wilhelm muuttivat Meksikoon toisen maailmansodan aikana KOMINTERN:in peiteoperaatioon, jonka tarkoituksena oli edistää vallankumouksellisten elementtien nousua räikeän kapitalistisessa maassa. Monella tapaa tämä jakso muokkasi isovanhempia enemmän kuin muut vaiheet, mutta 1950-luvulla heille tuli kiire matkustaa Berliiniin DDR:n uuden valtion virkojen hakuun. Isoäiti Charlottesta tuli kulttuuri-instituutin johtaja ilman akateemisia meriittejä, ja isoisälle järjestettiin noloja palkintohommia ja muikeita renikoita, vaikka oikeasti tämä ei saanut Meksikossa aikaan paljoa.

Sashan isä ja tämän veli katosivat Uralille nuorina, ja Kurt-isä löysi venäläisen vaimon Irinan tällä retkellään. Nuori perhe sai muuttaa takaisin Itä-Saksaan 1960-luvulla, ja Sashasta tuli kapinallinen, länsiorientoitunut teini, joka innostui enemmän Jimi Hendrixistä kuin kiipimisestä ossijärjestelmässä. Kurt pääsi historian professoriksi harjoitettuaan paljon itsekritiikkiä, ja isää ja poikaa yhdisti suuri flaksi naisten parissa. Vaikka Kurt esiintyy teoksessa kuivana ja korkean työmoraalin omaavana artikkelikoneena, ei hän pysty pysymään uskollisena vaimolleen. Irina-vaimo erakoituu, alkoholisoituu ja päätyy vanhan Venäjältä tuodun äitinsä omaishoitajaksi, eikä oikein osaa ilmaista itseään muuten kuin kokkaamalla suvulle burgundilaista luostariankkaa joulupäivällisillä.

Teos on perinteisen realistinen sukuromaani, jonka epälineaarinen rakenne tuo tekstiin kaivattua elävyyttä. Viihdyin tasapuolisesti sen kaikissa kohteissa, mutta Meksiko-osuuksissa oli kieltämättä vähän liikaa turismia. Toisaalta ne kuvastavat hyvin kuolemaa pelkäävän, yksin matkustavan huonokuntoisen miehen maailmanmatkailua, eli huoli Sashan hengissä selviämisestä oli todellinen. Ruge kuvaa myös hienosti vanhenevan isän ja syöpädiagnoosin saaneen pojan suhdetta: isä asuu edelleen perheen talossa Berliinin lähiössä kotiavun turvin, mutta ei pysty vastaanottamaan poikansa uusimpia kuulumisia.

Kirjassa kuvataan DDR:n kulttuurieliitin tietynlaista porvarillisuutta, mikä näkyy omakotitalojen talvipuutarhoina, eksoottisina tuliaisina lomilta muista itäblokin maista ja ruoan kohtuuhyvänä saatavuutena. Vorkutan kauhujen leiri mainitaan, mutta sen pahuudessa ei vellota, vaan teos keskittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen aikaan ja idän ja lännen dialogiin, mitä eläminen Itä-Berliinissä alkoi olla jo 1960-70-luvuilla, jolloin televisioonkin pystyi virittämään länsikanavia. Romaaniin mahtuu paljon elämäniloa ja valoisia hetkiä, eikä koko sosialistista järjestelmää leimata mädäksi.

Huolimatta tämän teoksen menestyksestä Rugen kypsässä iässä alkanut kirjailijanura ei ole tuottanut kuin toisen romaanin tämän jälkeen. Ehkä teos ei ole kielellinen mestariteos, ja romaanitaiteen näkökulmasta kerronnalliset ratkaisut ovat siinä suht perinteisiä, mutta siinä on onnistuttu tiivistämään neljän sukupolven tunnot 429 sivuun. Teos ei tuntunut sivuakaan liian pitkältä, ja koin, että näistä aineksista olisi voinut saada aikaan kokonaisen romaanisarjan.

smart

Pidetään Narvik salaisuutena

Teos: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa. (WSOY, 2020)

Juuri nyt iloitsen kirjasyksyn alkamisesta, ja monista uutuuksista listallani, joita onneksi on tulossa postiluukkuuni myös ihka oikeina paperikirjoina. Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa saa nyt luvan olla ensimmäinen kotimainen uutuus, josta bloggaan.

En osaa sanoa, mikä Kinnusen kirjoista on suosikkini, mutta tämä uutuus on hyvä kandidaatti sellaiseksi. Teos on taas leimallisesti pohjoisen äänitorvi ja sijoittuu Lapin sodan aikaan Narvikiin, Lappiin ja Kainuun selkosille. Teoksessa on taas vahva naisnäkökulma, ja se kuvaa suomalaisia natsien palvelijoita ja morsiamia hankalassa pattitilanteessa.

Kinnunen nimeää teoksensa vaellusromaaniksi, ja matkan teko on tosiaan sen keskiössä. Teos sopii hyvin näihin loppukesän tunnelmiin, kun moni on käynyt Jäämerta ihailemassa ainoana turvallisena ulkomaan matkakohteena. Itse olen käynyt Narvikissa lapsena perheen automatkalla, mutta kuvien ulkopuolella en reissua aktiivisesti muista. Uskoisin, että keskivertolukijan ymmärrys Norjan lähihistoriasta kasvaa tämän teoksen kautta. Onneksi Kinnunen ei kuitenkaan sorru opettavaisuuteen, vaan antaa tarinan viedä ja soluttaa faktat säilykepurkkien kansiin ja kehtolaulujen säkeiden väliin.

Kolme naista, Irene, Veera ja Katri onnistuvat pakenemaan Narvikin norjalaisten ylläpitämältä vankileiriltä lähettämistä laivateise Hankoon paljon pelättyihin Valvontakomission kuulusteluihin maanpetoksesta. Pieni määrä naisia, lähinnä raskaana olevia ja kolmannen valtakunnan rotukriteerit täyttäviä, pääsee tämän sijaan matkustamaan lastensa isien perään Saksaan, mutta kaikilla ei ole sopivaa synnyttäjän lantiota. Epävarmaa myös on, kuinka Frankfurtin anopit suhtautuvat taivalkoskelaisiin maalaisminiöihin.

Irene, kanttorin vaimo itärajan etämaapitäjästä, on muutenkin lapseton ja liian vanha tullakseen valituksi arjalaisten laivaan. Veera on huonomaineinen nainen samalta kylältä, joka on jättänyt poikansa muiden hoitoon seikkailunhalun takia. Katri on lestadiolaisen perheen nuori tytär, joka heilastelee Wernerin kanssa ja jonka ymmärrys omasta hedelmällisyydestään ei ole kovin vankka. Hän on huomaamattaan tullut raskaaksi ja pelkää sukunsa vastaanottoa kotipuolessa.

Irene on tarinan avainhenkilö, vaikka kyseessä on enemmän moninaisten kohtaloiden kirjava kudelma. Mukaan mahtuu Ireneä vanhempiakin naisia, kuten sairaanhoitaja Aili, jonka on kompurajaloiltaan vaikea kiivetä kuorma-auton lavalle. Osan naisista motiivit liittyä Wehrmachtin palvelukseen ovat saattaneet olla ideologiset, mutta suurimman osan poliittinen lukutaito ei riitä ideologian julistamiseen. Uutiset rajan takaa Suomesta tuntuvat epäluotettavilta, eikä kukaan tiedä, millainen vastaanotto heillä siellä on edessä.

Yhteisellä patikkamatkalla naisten on vedettävä samaa köyttä, vaikka käsitykset moraalista ja maailmanpolitiikasta eroavat. Yöpyminen heinäladoissa ja talojen isäntäväeltä piileskely tekee kolmikosta väliaikaisen tiimin. Irene kuitenkin tietää, että jos vielä saa anteeksi mieheltään ja tulee kyläyhteisön osaksi uudelleen, ei hän sen jälkeen voi enää pitää yhteyttä muihin saksalaisten morsiamiin. Matkaystävyys on väliaikaista, ja solidaarisuuden hetkiäkin värjää synkkä häpeä.

Uskonnollisuus on keskeinen säie romaanissa, jossa välillä rukoillaan yhdessä neljällä kielellä. Naisten leirille mahtuu myös saamelaisia, ja joitain laivasta pudonneita saksalaisia. Irene joutuu punnitsemaan uudelleen suhdettaan Siionin lauluja rakastavaan mieheensä, joka suhteen alkuaikana sortui viihdyttämään morsiantaan myös Offenbacherin syntisin sävelin. Lestadiolaisuus elää teoksessa pohjavireenä, mutta Irenen asema tuossa yhteisössä synnyttämättömänä ottoäitinä ei ole ollut kovin vankka.

Teoksen takaumat 1920-30-luvuille antavat välähdyksiä pienen paikkakunnan seuraelämästä, ja pikkuporvarillisista piireistä, joissa kanttori ja tämän rouva ovat kunnan lääkäreitä ja vallesmanneja syrjäisemmässä asemassa. Irenen suru kohdistuu ottopoika Henrikiin, joka karkasi kanttorin tiukkaa kurinpitoa maailmalle. Surussaan ja tilaisuuden koittaessa hän sitten tekee saman, ottaa hatkat ja kapsahtaa yli-ikäisenä hupsuna kyytiä tarjoavan upseeri-Klausin matkaan rajan taa.

Äänikirjaa kuunnellessa väsähdin raskaimpien erämaataipaleiden aikana, ja jouduin kelailemaan teosta eestaas. Koska teoksen aika-akseli on vain yhteen kesään ulottuva, sen juoni ei ole liian kompleksinen äänikirjatoteutukseen. Omalla kohdallani taisi tapahtua perinteiset, eli aloin pitkästyä, kun tuntureilla tarpomista oli tapahtunut yli muutaman sivun verran. Uskallan kuitenkin suositella teosta niillekin, jotka eivät jostain syystä syttyneet Kinnusen aiemmista teoksista. Tämä ei ole monipolvinen, kompleksinen sukuromaani, ja historiallisena romaaninakin episodimainen. Tarinaan voi sukeltaa tietämättä Lapin sodan taustoista paljoa. Myös sotaromaanina teos on armollinen, sillä kovin pahoja julmuuksia se ei dokumentoi, niistä vaan huhutaan. Se, mitä on tapahtunut Ruijassa, on naisten hämärässä tietoisuudessa, mutta he eivät koe olleensa osana koneistoa, joka kykenee äärimmäisiin tekoihin.

Teos on saanut jo lyhyen hyllyelämänsä aikana valtavasti huomiota sosiaalisessa mediassa, enkä takuulla ole ensimmäinen siitä bloggaava. Veikkaan teokselle myös palkintoja, ja vähintään Finlandia-ehdokkuutta.

Olisin ehkä hehkuttanut teosta enemmän pari vuotta sitten, kun minulla oli lukulistalla menossa intensiivinen antifasistinen kausi. Tosin tämä teos yleisinhimillisessä viisaudessaan ei aiheuttanut samaa puistatusta kuin esimerkiksi Heidi Köngäksen Dora, Dora tai Rosa Liksomin Everstinna. Mutta nämä kolme teosta muodostavat tuhdin lukupaketin, joka valottaa naisten toimijuutta natsi-Saksan palveluksessa todella monisyisesti. 

Pulaan hankkiutumisen taiteesta

smart

smart

Teos: Elizabeth Gilbert: Tyttöjen kaupunki. (Gummerus, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

En kuulunut 00-luvulla niihin, joiden seinällä luki kissankorkuisin kirjaimin Eat Pray Love, mutta Elizabeth Gilbertin voimaannuttavan sinkkumatkailun opas kolmeen I:llä alkavaan maahan kuitenkin on jäänyt mieleen kelvollisena laatuviihteenä. Olen lukenut teoksen jatko-osankin, jossa pohdittiin avioliiton kulttuurihistoriaa. Näin ollen yllätyin positiivisesti, kun postiluukusta kolahti muutama viikko sitten Gilbertin esikoisromaanin suomennos ennakkokappaleena, sillä kolmas omaelämäkerrallinen teos häneltä ei enää olisi houkutellut samalla voimalla.

Tyttöjen kaupunki keskittyy 1930-40-lukujen New Yorkiin, ja sen teatterin ja showbusineksen maailmoihin. Teoksen nimi viittaa varsinkin toisen maailmansodan aikaan, jolloin naiset pyörittivät miljoonakaupunkia isänmaallisessa hengessä. Romaani on yllättävän sosiaalihistoriallinen, ja sen keskiössä on Brooklynin työväenkortteleissa sijaitseva revyyteatteri The Lily Playhouse.

Teatterin johtajana toimii Peg Buell, maailmaa kiertänyt eksentrinen täti-ihminen, joka oppi viihdealalle ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaiden viihdyttäjänä Britanniassa. Pegin aviomies Billy on lahjakas ja pitelemätön käsikirjoittaja, joka on hylännyt vaimonsa makeamman Hollywood-elämän imussa. Peg on alalle antautunut työmyyrä, joka asuu seurueineen murenevassa teatterirakennuksessa, ja antaa brittiläisen Olive-sihteerinsä hoitaa pennin venytyksen. Teatteri elää köyhän kansan maksamilla lipputuloilla, joten ohjelmiston on vastattava osittain lukutaidottoman siirtolaisväen odotuksia.

Tarinan kertoja on Pegin veljentytär Vivian Morris, joka on kasvanut vakaissa oloissa Uudessa Englannissa ja jolta odotetaan säädyn mukaista avioliittoa collegesta valmistumisen jälkeen. Valitettavasti Vivianin opinnot hyvämaineisessa Vassar Collegessa keskeytyvät, ja hän päätyy Peg-tädin hoiviin New Yorkiin onneaan onkimaan. Täti ei salli perillisensä kokeilla kuluttavaa showtytön hommaa, vaan pukuompelijan työ on kunniallisempi vaihtoehto Vivianille. Puvustuksen maailma imeekin uteliaan nuoren naisen mukaansa, ja hän elää elämäänsä vahvimmin juutalaisen Lowtskyn perheen käytettyjen vaatteiden kaupassa metsästämässä Lanvinin leninkejä.

Vivianin nuoruuden katkaisee sota, vaikka tämä on saanut johdatuksen paheiden pesiin jo ennen sodan alkamista. Matkaoppaana pulaan hankkiutumisessa toimii italialais-puolalainen showtyttö Celia, joka pian muuttaa Vivianin kortteeriin potemaan ikuisia krapula-aamujaan. Myös Peg-tädin elämää varjostaa alkoholiongelma, vaikka hän pystyykin hoitamaan työnsä juomisen kalenterin keskellä. Täti toimii yläluokkaisen sukulaisensa nimellisenä holhoojana, mutta käytännössä Vivianilla on vapaat kädet hankkiutua ikävyyksiin kaupungin lukuisilla klubeilla.

Romaani kertoo sukupolvesta, joka eli seksuaalisen vapautumisen ensimmäistä aaltoa ja toimi monella tapaa moniarvoisuuden edelläkävijöinä maassa, jossa moraalinen ilmasto vaihteli poliittisten muutosten kourissa. Vivianin kokema rappioelämä on omalla tavallaan loistokasta, vaikka showtyttöjen elämää varjostaa jatkuva raskauden ja sukupuolitautien pelko. Nuori nainen kokee ainoan tulenpalavan rakkautensa teatterin kukkopoika-Anthonyn kanssa, mutta romanssin katkaisee siveyspoliisin roolin ottava Walter-veli. Molemmat sisarukset ovat lopettaneet akateemisen uransa, mutta Walter kokee olevansa oikeamielisen patrioottinen siskonsa vartija.

Suuri osa tarinan glamourista liittyy pukuompelun maailmaan, johon Gilbert on perehtynyt monipuolisesti. Rappioelämän kuvaus ei varsinaisesti hätkäyttänyt minua, eikä tarinan tarkoitus ole rypeä sosiaalisten ongelmien suossa. Sodanjälkeisen elämän kuvaus jäi mielestäni hieman vaisuksi, ja olisin viihtynyt pidempään 1930-40-lukujen tunnelmissa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin valloittava, ja kertoo uskottavasti parrasvaloja karttavan käsityöläisen tarinan, johon kuului paljon muutakin kuin ginin litkimistä ja satiaistartunnan välttelyä.

Yksi keskeinen romaanin teema on henkinen sukulaisuus, ja urbaanit itse valitut perheet, jotka eivät aina rakennu verisukulaisuuden ajatukselle. Vivian etääntyy sodan aikana rikkaista vanhemmistaan, eikä elä näiden kustannuksella nuoruusvuosien jälkeen.  Vanhemmuuden kokemuksen hän saa yksinhuoltajaystävän pojan varaäitinä, ja jossain vaiheessa hänen elämäänsä tulee Angela, nuorempi nainen, joka toimii kertomuksen kuulijana.

Suomenkielisen version julkaiseminen ajoittuu hyvin lomaltapaluun tunnelmiin, pimeneviin iltoihin ja kaupungin kahviloissa ja baareissa luettavaksi. Luontosuhdetta romaanissa ei ole nimeksikään, vaan teos on meluisa ja kiihkeärytminen kuten kontekstinsa. Toki teosta voi luonnehtia chicklit-teokseksi valittujen teemojen pohjalta, mutta runsas historiallinen taustoitus, musiikilliset ja kirjalliset viitteet ja myös poliittisen elämän läsnäolo tekevät siitä laadukasta, älyllistä viihdettä. Etnisiin vähemmistöihin kuuluvia hahmoja teoksessa on runsaasti, mutta rotuun ja uskontoon liittyviä kysymyksiä ei käsitellä kovin syvällisesti. Ryhmien välillä ei esiinny merkittäviä jännitteitä, ja tarina on kerrottu omasta sosiaaliluokastaan irtaantuneen WASP-kaunottaren näkökulmasta.

Pidin romaanissa eniten sen alkuvaiheen teatterituotannon kuvauksista ja elämästä köyhän teatterin kulisseissa, mutta loppua kohti tarinan aika-akseli tiivistyi ja draaman kaari löystyi. Tämän vuoksi kirjan lukeminenkin kesti pari viikkoa, mikä tosin ei kaltaisellani pikalukijalla ole välttämättä huono merkki. Yleensä se merkitsee, että teos on antanut jotain uutta ajateltavaa, kun taas jouhevan hyvän mielen bulkkiviihteen nieleksin purematta.

Tässä teoksessa vakka ei etsi kanttaan, eivätkä prinsessat saa pitää elämiensä prinssejä, vaan romaanin keskeinen viesti liittyy seksuaalisuuden monimuotoisuuteen, ja mahdollisuuteen suhtautua siihen itseilmaisun keinona perinteisten parisuhdekuvioiden ulkopuolella. Tämänhetkisessä Yhdysvaltojen poliittisessa ilmapiirissä teoksen maailma tuntuu jopa raikkaalta tuulahdukselta, ja muistutuksena myöhemmän ”kehityksen” pysähtymisestä ja maan henkisestä taantumisesta. New York ennen kiinteistömogulien poliittista valloitusta on ollut kiinnostavampi paikka kuin se on nykyään, ja vaikka romaanin henkilöt eivät ole erityisen poliittisia, teos on tribuutti menneiden aikojen identiteettipoliittisille taistoille.