Vastarintaa pyörän sarvilta

Regine Deforges: Sininen polkupyörä (Gummerus, 1982)

Suomennos: Anja Leppänen

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Ranskalainen Regine Deforges (1935-2014) oli minulle uppo-outo kirjailija ennen eilistä, vaikka koen tuntevani ranskalaista kirjallisuutta jotenkuten. Hänen nuoresta Lea Delmasista kertova trilogia on ollut jättimenestys 80-luvulta, ja sen lisäksi häneltä on suomennettu muitakin teoksia. Omassa maassaan Deforges muistetaan muun muassa eroottisen kirjallisuuden kustantajana, ja joitain virityksiä tuohon suuntaan on myös tässä teoksessa.

Toisen maailmansodan alkaessa viinitilan tytär Lea on 17-vuotias nuori nainen, jolla on salainen suhde oman kylän pojan, Laurentin kanssa. Kauhukseen Lea saa pian kuulla, että Laurent aikoo naida serkkunsa Camillen. Häät pidetään ennen miehen rintamalle lähtöä, ja nuori vaimo on jo tässä välissä ehtinyt hankkiutua raskaaksi.

Monien sattumusten summana Lea ja Camille päätyvät yhdessä pitkälle matkalle halki maan, jota Camillen etenevä raskaus hankaloittaa. Naisten välille kasvaa yhteisymmärrys, ja he päätyvät toistensa uskotuiksi mottitilanteessa. He ehtivät kotiin hetkeä ennen synnytystä, ja saavat heti ei-toivotuiksi vieraiksi saksalaiset upseerit, jotka vaativat majoitusta. Saksalaiset eivät käänny ovelta, vaikka saavat kuulla, että talossa on suruaika. Lean äiti on kuollut, ja perhe on ollut miehittäjiä paossa läheisessä Bordeauxin kaupungissa.

Lean kummisetä, dominikaanimunkki Adrian osoittautuu Bordeauxin seudun vastarintaliikkeen johtohahmoksi. Teos ei kerro vahvasta politisoitumisesta, vaan Lea toimii liikkeessä vähäeleisen arkisesti, toimittamalla kirjeitä maan sisäisille pakolaisille sinisellä polkupyörällään. Hän ehtii myös käydä treffeillä natsien hännystelijän kanssa, ja päätyy illalliskutsuille Saksan suurlähetystöön Pariisissa.

Teos kattaa noin kahden vuoden tapahtumat, ja Lealla ehtii olla sen aikana kolme eri rakastajaa. Hän on seksuaalisesti estoton, ja kiinnostunut uusista kokeiluista. Varsinkin yhdelle miehistä, tilan kellarimestarin pojalle Mathiakselle, naisen aktiivinen rooli sängyssä on liikaa. Muutenkin ajan henkeen kuuluu avoin huorittelu, ja ns. halvan naisen maineesta on vaikea päästä eroon.

Erotiikka ei kuitenkaan dominoinut tarinankerrontaa, vaan siinä keskityttiin enemmän historian suuriin tapahtumalinjoihin, kyläyhteisön arkeen ja perheen sisäiseen dynamiikkaan. Kyseessä on teos, johon erilaiset lukijat voivat tykästyä eri syistä. Itse koin teoksen virkistäväksi, koska en ole aikoihin lukenut 1980-luvulla julkaistua teosta.

Trilogian kaksi muuta osaa valmistuvat äänikirjoina lähiaikoina. Saatan jopa lukea molemmat osat, varsinkin, jos ne ovat yhtä vauhdikkaita kuin aloitusosa.

Yhtenäiskulttuurin rippeitä poimimassa

Teos: Milla von Plato: Hyvää iltaa (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Aili ja Maija ovat erikoiset ystävykset Helsingissä, jotka asuvat neljän kilometrin päässä toisistaan. Yhdeksänkymppistä Ailia vaivaa jo muistisairaus, eikä kotona selviytyminen ole enää itsestäänselvää. Maija taas ei aina ehdi vastaamaan Ailin puheluihin, sillä hän tekee vuorotyötä kätilönä synnytysosastolla.

Kaksikko on alun perin kohdannut jo 90-luvulla, jolloin he asuivat samassa taloyhtiössä Espoossa. Aili on ollut aktiivinen taloyhtiön puuhanainen, jolle pihojen viihtyvyys ja kukkien hyvinvointi on ollut tärkeää. Samalla hän on ollut introvertti tarkkailija, joka on tiennyt vähän liikaakin naapureiden perheriidoista ja vieraissa käynneistä.

Maija on muuttanut kymmenvuotiaana vanhempien eron jälkeen Ailin naapuriksi kaksioon, jossa äiti nukkuu olohuoneen sohvalla. Ostoksia ei enää tehdä Stockmannilla, vaan pelkästään Maxi-Marketissa. Vanhemmat kanavoivat myrskyisän eroriitansa enimmäkseen rahaan, vaikka taustalla on muita patoutuneita tunteita. Maijan elämä äidin rinnalla ei ole turvatonta, mutta hän on tottunut tyytymään vähään. Hänen isänsä taas aloittaa uuden, uljaamman elämän Saksassa, jossa talous ei ole samalla tavalla lamaantunut kuin kotimaassa.

Teoksen nimi viittaa puoli yhdeksän iltauutisiin, jotka vielä 90-luvulla olivat vahva signaali yhtenäiskulttuurista. Arvi Lind oli turvallinen hahmo ulkomaailman mullistusten keskellä. Esiteinit luukuttavat mankoistaan Roxettea, ja Maija voi juuri ja juuri toivoa joululahjaksi Nintendo-pelikonsolia, vaikka sen saaminen ei ole itsestäänselvää.

Kirjassa kuvataan 1990-luvun laman lasten arkea vähäeleisen toteavaan tyyliin. Maijan bestis Emilia joutuu varastamaan ruokaa koulun ruokalasta, vaikka samaan aikaan hänen äidillään on varaa 501-Leviksiin ja hammaskoruihin. Maijan oma äiti taas on uhrautuvampaa tyyppiä, joka suhtautuu alentuvasti muihin köyhiin perheisiin.

Milla von Plato on esikoiskirjailijana kustannusalan ammattilainen, ja tämä näkyy tekstin laadussa. Kerronnan tyyli on viipyilevää, vaikka romaani on sivumäärältään tiivis. Minun oli kuitenkin romaanin alkuvaiheessa vaikea ymmärtää sen fokusta. Teoksen tapahtuminen on kovin hienovaraista ja vihjailevaa.

Olen lukenut jo niin monta teosta 90-luvun laman lapsista, etten syttynyt suuresti tästä romaanin ulottuvuudesta. Sen sijaan Maijan ja Ailin nykypäivän ystävyyden kuvauksessa oli paljonkin uutta pohdittavaa. Olen myös varma, että hoitoalan leikkauksiin liittyvä diskurssi resonoi nykypäivässä, kun elämme taas uusien leikkauksien aikaa.

Napolilaista vääntöä Joensuussa

Teos: Anna Paldar: Kadonnut: Alessia B (Lind&co, 2023)

Äänikirjan lukija: Vilma Kinnunen

Alessia ja Liliana Bagniacani ovat napolilaiset sisarukset, joita molempia työt ovat kutsuneet Pohjolaan. Koodarina toimiva Alessia työskentelee Joensuussa, ja Liliana tekee väitöskirjaa Tukholmassa. Sisarten vanhemmat ovat kuolleet, joten heidän siteensä Italiaan alkaa olla hapertumassa. Mutta miksi Alessia on kaikista maailman paikoista valinnut työ- ja asuinpaikakseen Joensuun, kun hänen tasoiselleen osaajalle olisi töitä tarjolla maailman metropoleissa?

Iiris Kivelä on Helsingissä toimiva arkkitehti, jolla on sukuyhteys Pohjois-Karjalaan. Hän on vuokrannut asunnon Alessialle, mutta muutaman kuukauden maassa oleskelun jälkeen vuokralainen katoaa. Iiriksen on palattava Joensuuhun selvittämään tilannetta, ja samaan aikaan hän joutuu taas kosketukseen menneisyyden traumojensa kanssa.

Näistä traumoista Anna Paldar kirjoitti jo esikoisteoksessaan, joka julkaistiin kolme vuotta sitten. Olen lukenut sen, ja jäin uteliaaksi Iiriksen tulevista vaiheista. Sarjan aloitusosassa käsiteltiin ylisukupolvisia sukutraumoja, eikä tässäkään säästytä historiallisilta takaumilta. Merkittävät tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun lama-aikaan, jolloin monilla joensuulaisilla perheillä ei mennyt hyvin.

Koin, että kakkososa oli dynaamisempi ja jännittävämpi kuin sarjan aloitus, ja teos sopii erinomaisesti juhannusviikon tunnelmiin. Siinä päädytään viettämään kohtalokasta viikkoa Syväsen puutarhureiden omistamalla vuokramökillä. Iiris päätyy kohtaamaan nuoruuden ystäviään, mutta myös pahoja jengiläisiä, joilla oli joskus selviä rasistisia motiiveja. Kirjassa kuvattu rasismi on kuitenkin hienosyisempää kuin perinteinen pakolaisten potkinta. Maahan muuttaneet italialaiset eivät ole köyhiä ja osattomia, vaan henkilöitä, jotka elävät osana paikallista yhteisöä.

Tässäkin teoksessa kuvattiin runsaasti päähenkilöiden työuria, ja Iiriksen seikkailujen kautta lukija pääsee tutustumaan Joensuun vanhoihin tehdasmiljöisiin, joista en ainakaan itse tiennyt etukäteen mitään. Varhainen sahateollisuus mahtui mielestäni hyvin psykologiseen trilleriin, samoin kuin perinnöllisten sairauksien tutkimus. Ainakaan Paldaria ei voi syyttää kirjailijana liiasta viihteellisyydestä tai tyhjäpäisyydestä. Teoksen henkilöt saavat kunnollisen taustan ja historian, jonka kautta heidän motiivinsa toimia avautuvat kerros kerrokselta.

Kirjassa on myös perinteistä poliisitutkimusta, mutta sen osuus on ohuempi kuin psykologisen jännityksen. Uskon, että teos voi palvella samaan aikaan kahden genren ystäviä, eikä täyteläisen lukukokemuksen äärellä ole merkittävää vatvoa genremäärittelyjä. Kaiken kaikkiaan kyseessä on dekkari/trilleri, joka pysyy hyvin koossa ja tarjoaa yllätyksiä aivan loppumetreille saakka.

Kallavesi irakilaisin silmin

Teos: Sara Al Husaini: Huono tyttö (LIKE, 2023)

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Sara on itsenäinen irakilaistaustainen nuori nainen, joka asuu omillaan Espoossa, käy töissä ja opiskelee ahkerasti tullakseen osaksi yhteiskuntaa. Suomeen hän on saapunut sylilapsena pakolaisleiriltä Saudi-Arabiasta 1990-luvulla. Hän on kasvanut suurperheessä Kuopiossa, eikä hänen äitinsä osaa kunnolla lukea eikä kirjoittaa. Myöhemmin perhe on siirtynyt asumaan pääkaupunkiseudulle, mutta etäisyys sisaruksiin ja vanhempiin on kasvamassa, kun Sara päättää luopua islamista ja huivista.

Perhe on välillä kokeillut paluumuuttoa Irakiin, ja varsinkin isän koti-ikävä on krooninen. Sara itse kokee jääneensä hankalasti kahden kulttuurin väliin, ja hänen on vaikea irrottautua äitinsä vaikutuspiiristä. Isän käytös taas muuttuu käsittämättömäksi joka Irakin-reissulla. Käsittämätöntä myös on, että isän suvun mukaan kolmivuotias serkkupoika on aikuiselle Saralle sopiva turvamies matkalla lähikauppaan.

23-vuotiaana Sara naitetaan puolikaljulle Rashidille, joka ei ole edes käynyt loppuun peruskoulua. Miehen pääasiallinen motiivi liittoon on mahdollisuus muuttaa Eurooppaan, joten kumpikaan osapuoli ei teeskentele suurta rakkautta. Sara kutsuu miestään avoimesti kusipääksi ja mulkuksi suomen kielellä. Muutenkin Suomi on todellisuus, jota hänen on vaikea jakaa sukulaisten kanssa Irakissa.

Teoksen kauheimmat vibat liittyvät Saran hääyöhön, ja kokemukseen raiskauksesta avioliitossa. Pariskunnan lyhyt liitto materialisoituu Irakissa, eikä tuore vaimo ole valmis seksisuhteeseen Rashid-serkun kanssa, joten hän kokee tulleensa raiskatuksi joka kerta, kun on viettänyt yön miehensä kanssa. Koska kyseessä on liitto sukulaisten välillä, sukulaiset myös puuttuvat pariskunnan seksielämään. Yksi Saran avioehdoista on ehkäisyn käyttö, mutta hänen anoppinsa on vaikea ymmärtää, miksi tuore vaimo ei heti ala tuottaa pikku-Rashideja Pohjolassa kasvatettaviksi.

Huono tyttö on Sara Al Husainin esikoisromaani, ja sen äänensävy on suorasukaisen vihainen. Ääni on myös feministinen, mutta kertojan feministinen näkökulma ei edusta tämän päivän länsimaisen feminismin kuumimpia trendejä. Irakissa feministiset taistelut keskittyvät kysymyksiin, jotka liittyvät naisen elämän perusoikeuksiin, eikä siellä tunneta hienovireisiä keskusteluja intersektionaalisuudesta.

Teoksen viesti on selkeä: ”hyvän” muslimitytön versio omasta vapaudestaan ja itsenäisistä valinnoista esimerkiksi huivin käytön suhteen ei aina välttämättä ole kovin vapaa. ”Huonon” tytön maine taas on yhteisöissä liian helposti saatava stigma, jota on jälkikäteen vaikea kumittaa pois. ”Huono” tyttö on kuin likainen lautanen, jolta kukaan ei halua syödä tai kuin tikkari, jonka kääre on poistettu. Ja vaikka nuori nainen kuinka pyristelisi tämäntyyppisen argumentaation vaikutuspiiristä, se on haasteellista, jos on kasvanut ympäristössä, jossa tämäntyyppistä siveellisyyskäsitystä on taottu päähäsi joka päivä.

Näen kirjan tärkeänä puheenvuorona ennen kaikkea tässä maassa asuville nuorille muslimitaustaisille naisille, eli kyseessä on vahvasti ”meiltä meille”-periaatteella kirjoitettu teos. Kaunokirjallisesta näkökulmasta teoksen kieli on sujuvaa, eikä sitä pidä ihmetellä, jos kirjailija on asunut ja vaikuttanut Suomessa lähes koko elämänsä. Toki kyse on maahanmuuttokirjallisuudesta, koska teos kuvaa vahvasti islamiin nojaavan perheen arkea ja sitä kriisiä, kun aikuiset lapset ovat luopumassa islamista. Pääpaino tarinassa on pakkoavioliitossa, ja keinoista vastustaa nuorten naisten naittamista miehille, joita he eivät rakasta.

Teoksessa on paljon yhteistä äskettäin lukemani Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen teoksen kanssa, joka kuvaa somalikulttuurin vastaavia nuoriin naisiin kohdistuvia kontrollimekanismeja. Kirjat kuuluvat eri genreen, mutta niiden tarkoitusperä on samansuuntainen. Toivon kuitenkin, että Al Huseinin teosta osattaisiin arvostaa muunakin kuin vihaisena poliittisena pamflettina. Ensi kosketus teokseen voi järkyttää, mutta koin vahvasti, että Huono tyttö on sen tyyppinen teos, jonka Al Husainin on ollut pakko kirjoittaa. Jään myös innolla odottamaan hänen seuraavaa teostaan, jossa näkökulma ja aihepiiri voi hyvin olla erilainen.

Onneksi kirjassa on välillä kuvausta teini-ikäisten sisarusten tavallisesta arjesta Suomessa: musafanituksista, harrastuksista, suhteista suomalaisiin ystäviin, joita ei kuitenkaan ollut liikaa. Olisin voinut lukea enemmänkin heidän arkisista vaiheistaan Savossa, mutta tämä ulottuvuus jäi ohueksi muun vyörytyksen rinnalla.

Olen lukenut paljon teoksia, joissa nuori musliminainen yrittää ottaa etäisyyttä konservatiivisesta yhteisöstään. Monissa näissä teoksista konteksti on ollut joku muu Euroopan maa kuin Suomi. Nyt vihdoin Suomessa eletään todellisuudessa, jossa tämän tyyppisille kirjoille on muitakin lukijoita kuin valkoisia hyvää tarkoittavia, mutta omassa etuoikeudessaan marinoituneita keski-ikäisiä kulttuuritätejä. Jään siis odottamaan nuorten musliminaisten arvioita ja keskusteluja tästä teoksesta, joka ei taatusti jätä lukijaansa kylmäksi.

Keskikesän luontokirjoja, osa 3

Teos: Erno Saukko: Vuoden vaellus. Elämää Pohjolan erämaissa (Kirjapaja, 2022)

Äänikirjan lukija: Eino Heiskanen

Kolmannella eräkirjojen rastilla luin Erno Saukon arktisesta vaellusprojektista kolmen valtion välillä vuosina 2019-20. Saukko on nuorehko matematiikan tohtori, joka opiskelee lääketiedettä ja vaikuttaa muutenkin varsin ehtivältä tapaukselta. Vuoden vaellustaan varten hän joutui säästämään rahaa ja muutenkin tekemään valmisteluja ainakin parin vuoden ajan. Projektiin tuli mukaan myös sponsoreja, jotka tarjosivat Saukolle osan varusteista.

Saukko aloitti vuoden vaelluksensa Pohjois-Norjan Vuoreijasta syksyllä 2019, ja tutustui myös Varangin niemimaahan. Täältä hän laskeutui Suomeen, ja eteni koronakriisin puhkeamisen aikaan Ruotsin puolelle. Suunniteltua matkareittiä hän ei pystynyt toteuttamaan alkuperäisenä, koska maiden rajat pysyivät kiinni jonkun aikaa. Tässä ilmeisesti vietettiin Ruotsissa enemmän aikaa kuin oli suunniteltu, ja tietyt Norjan tunturit jäivät kokonaan näkemättä.

Kirjassa kuvataan projektia, johon itselläni ei kantti kestäisi, vaikka olisin fyysisessä huippukunnossa. Kirjoittajana Saukko ei kuitenkaan anna itsestään turhan pedanttia vaikutelmaa, vaikka matkan suunnittelussa hän on käyttänyt paljon Excel-ohjelmaa. Näin pitkällä vaelluksella on ollut järkevää hankkia vuoden kuivamuonat etukäteen, ja lähettää paketteja itselleen tuleviin kohteisiin. Not my cup of tea.

Saukko majoittuu vuoden vaelluksellaan enimmäkseen teltassa, laavuilla ja eräkämpillä, mutta hän ei ole matkan teon suhteen fundamentalisti. Lyhyitä matkoja tehdään jopa auton kyydissä, ja välillä pidetään huoltotaukoja hostelleissa tai hotelleissa. Sain eniten irti kuvauksista siitä, kuinka nautinnollista on päästä kahvilaan, elokuviin tai hotellin aamiaiselle pidemmän eräjormailun jälkeen. Viihdyin kirjassa kuvatuista paikkakunnista parhaiten Kiirunassa, jossa jouluvalojen määrä tuntui ylimaalliselta.

Kirjassa hoidetaan myös parisuhdetta, sillä Saukon vaimo Aino liittyy miehen seuraan lyhyemmiksi jaksoiksi, kun töiltään ehtii. Tarinassa eniten yllätti se, kuinka hyvin ns. normaalia arkea sopeutuva ihminen voikaan viettää erämaan keskellä, ja kuinka vähillä varusteilla tuota arkea voi parhaimmillaan pyörittää.

Arjen realismiin kuuluu myös talvinen sosekeli, eli sen tyyppinen myräkkä, jossa mikään luonnon ihailu ei ole mahdollista. Myrskydieetti taas on ruokavalio, jota on noudatettava silloin, kun tulen tekeminen ulkona ei ole mahdollista liiallisen tuulen vuoksi. Luonto voi pahimmilla keleillä tuntua täysin luonnottomalta, mutta jos ihminen on suunnitellut itselleen tietyn mittaisia päivämatkoja, on niitä taitettava silloinkin, kun mikään ulkona ei inspiroi Instagram-päivitykseen.

Lukemistani kolmesta eräkirjasta tämän teoksen hanke tuntui itsestäni vieraimmalta, mutta siksikin siitä oli hauska lukea kirja, koska mikään minussa ei saanut unelmoimaan vastaavasta irtiotosta. Muistiinpanojani läpi käydessä kuitenkin huomaan, että kirjaa kuunnellessani olen käynyt useamman eränettikaupan sivustolla tutkimassa kuksien, puolitelttojen ja softshell-takkien hintoja.

Keskikesän luontokirjoja, osa 2

Teos: Tomi Kontio: Kansallispuistojen kutsu (Avain 2020)

Äänikirjan lukija: Aarne Linden

Toisella rastilla uudemman eräkirjallisuuden maailmaan tutustuin Tomi Kontion teokseen suomalaisista kansallispuistoista. Runoilijana ja lastenkirjailijana paremmin tunnettu Kontio on harrastanut retkeilyä jo ennen tähän projektiin ryhtymistä, mutta hän kertoo kirjoittaneensa ensimmäisen matkajuttunsa kansallispuistoista vuonna 2015. Pesunkestävänä helsinkiläisenä hän halusi tutustuttaa jälkikasvunsa kansallispuistojen maailmaan. Matkakavereina hänellä oli välillä poika, välillä tytär, mutta osan kirjan matkoista hän on tehnyt yksinään. Joillain matkoista seikkailee mukana myös Ruska-koira, tuo oivallinen ruskaretkien kaveri.

Voin suoralta kädeltä tunnustaa, etten ole suuri kansallispuistojen fani. Olen kuitenkin käynyt kirjassa kuvatuista 41 puistosta kolmessa ja pyörinyt parin muunkin porteilla. Kesämökkimme lähistöllä on Leivonmäen kansallispuisto, tunsin Konneveden puiston maisemia jo ennen kuin siitä tuli kansallispuisto, ja lapsuudesta muistan päiväretket Saarijärven Pyhä-Häkkiin. Keski-Suomen luonto on varsin monipuolista, joten näiden kolmen kohteen välillä ei ole harmillista toistoa. Myös Kontio sai inspiraatiota kaikista kolmesta, ja reittasi Konneveden puiston suosikikseen eteläisemmän Suomen kohteista. Konneveden puisto on maastoltaan vaativa, kun taas Leivonmäki ja Pyhä-Häkki sopivat hyvin aloittelijoille ja pikkulapsiperheille.

Poikansa kanssa Kontio on harrastanut melontaa, ja näillä retkillä perspektiivi puistojen geologiaan on erilainen kuin patikointiretkillä. Pidinkin eniten kuvauksista Päijänteen ja Saimaan melontaretkistä, ja vierailuista näiden saariin. Metsähallitus ylläpitää eräkämppiä lähes kaikissa puistoissa, joista osa on tarkoitettu päiväkäyttöön, osassa voi taas yöpyä. Ja kuten kirjassa hyvin kerrotaan, yöpymiset näillä kämpillä eivät aina ole rauhallisia. Kansallispuistojen suosio on kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana, ja niissä käy myös remuavia bileporukoita. Kaikki eivät muista kerätä roskiaan, ja joillain voi olla mukana äänekkäitä varusteita kuten aggregaatteja.

Teoksen parasta antia ovat historialliset kerrostumat ja kummitusjutut, joita en nyt spoilaa etukäteen. Veikko Huovisen fanit myös löytävät teoksesta inspiraatiota, koska eräkämpillä usein pesii Konsta Pylkkäsen alter egoja. Välillä voi muistella myös puistojen kansainvälisiä vieraita, kuten Kurt Vonnegutia, joka haltioitui 1970-luvulla Kolilla jäisistä mustikoista.

Teos on varsin monipuolinen ja kirjoitettu niin, että eri tasolla olevat eränkävijät voivat kaikki löytää siitä oman inspiksensä. Jos juuri nyt minulle annettaisiin haasteeksi valita yksi kohde, lähtisin luultavasti Saimaan Linnansaareen. Sen sijaan en haaskaisi aikaa Pirkanmaan puistoihin, joista Kontiokaan ei tarjonnut viiden tähden raporttia. Pohjanmaan ja pohjoisen Keski-Suomen nevamaisemat eivät minua edelleenkään kiinnosta.

Syvällisemmästä näkökulmasta teos tarjoaa ikkunan teini-ikäisten vanhemmuuteen, ja niihin huikeisiin mahdollisuuksiin, joita kotimaan matkailu voi lapsiperheille tarjota. Tämä kuitenkin vaatii vanhemmilta systemaattisuutta ja kärsivällisyyttä, sillä luontosuhteen kehittyminen ei kaikilla synny immersiivisen intuitiivisesti. Itse en ollut lapsena ja teininä lainkaan pitkospuilla viihtyvää sorttia, mutta vanhempanikaan eivät varsinaisesti vaeltaneet. Kansallispuistoissa voi ja saa käydä lyhyilläkin päiväretkillä kahvittelemassa, eikä niihin ole pakko suhtautua erityisen intohimoisesti.

Tämäkään ei luultavasti ollut kaikista tyypillisin eräkirjallisuutta, koska se on runoilijan kirjoittama. Itse kuitenkin kiinnitin paljon huomiota niihin aspekteihin, jotka minua eniten stressaavat eräretkissä, eli rinkan pakkaamiseen ja ruokahuoltoon. Kontio ei vaikuttanut kovin pahalta välineurheilijalta, mutta tästä huolimatta kirjassa kuvataan sellaista vastuun ja taakkojen kantamista, johon en itse ole oikein koskaan kyennyt. Reppureissaaminen on minulla edelleen ihon alla, mutta oman matkustamisen tyyliini on kuulunut tietynlainen huolettomuus. Olen tottunut reissaamaan paikoissa, joista voi helposti hankkia uuden sukkaparin, ja oma käsitykseni sopivista retkieväistä on patonki ja viinipullo. Trangialla kokkaaminen ei edelleenkään kuulu haaveisiini, mutta voisin hyvin selviytyä lyhyestä kesäisestä eräretkestä ilman lämmintä ruokaa.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka eivät ole koskaan käyneet kansallispuistossa. Luulen, että sellaisiakin lukijoita on, sillä monilla autottomilla kaupunkilaisilla ei vaan löydy resursseja lähteä edes itseä lähimpään puistoon. Täällä Pirkanmaalla olen ilokseni huomannut, että bussifirmat ovat alkaneet tarjota kyytiä kansallispuistojen porteille ainakin tamperelaisille.

Keskikesän luontokirjoja, osa 1

Teos: Monni Himari: Vaella, kalasta, rakasta. Omaa polkua etsimässä (SKS, 2022)

Äänikirjan lukija: Monni Himari

Kymmenen vuotta sitten Monni Himari (s. 1985) oli kiireinen nuori matkabloggaaja ja sisällöntuottaja, joka oli keskittynyt eksoottisiin ja vaikeakulkuisiin kohteisiin varsinkin Aasiassa ja Balkanin maissa. Koulutukseltaan hän on teollinen muotoilija, mutta ylimääräisen tavaran tuottaminen maailmaan ei sitten tuntunut oikealta uravalinnalta. Hänestä kasvoi rempseä seikkailija, joka ei karttanut vaarallisiakaan kohteita matkustaessaaan yksin naisena.

Lähdin lukemaan idyllistä teosta aloilleen asettumisesta Pohjois-Norjan kalastajakylään, mitä teos valloittavasti kuvaakin, mutta noin kolmannes kirjasta kertoo Monnin elämän aiemmista seikkailuista maailmalla ja koti-Suomessa. Hän on hämeenlinnalaisen perheen kasvatti, joka lapsuudessaan vietti kesiään luonnon helmassa Savossa ja Orivedellä. Koska luin kirjaa täällä Orivedellä, nämä mummoloiden muistelmat tuntuivat erityisen läheisiltä, varsinkin kun toinenkin mainittu radanvarsipaikkakunta Suonenjoki on tuttu.

Monnilla oli siis vahva luontosuhde jo lapsena, ja hän ihaili orivesiläistä mummoaan, joka pärjäsi niukassa taloudessaan leipää leipoen ja aurinkoenergiaa keräten jo 1990-luvulla. Siemen omavaraisesta elämästä jäi itämään häneen jo nuorena, joten reilu kolmikymppisenä hän oli täysin valmis luopumaan urbaanien elämän mukavuuksista.

Teos on omistettu kahdelle miehelle, Laurille, jonka esimerkki sai hänet valitsemaan Gislöyan saaren vuonna 2018. Lauri on valassafareilla työskentelevä kalastaja, jonka opetukset luonnonmukaisesta elämästä ovat jättäneet Himariin ikuisen jäljen. Hannu taas on hänen elämänkumppaninsa, suuri rakkaus, jonka hän löysi Tinderistä asuessaan vielä Suomessa, mutta oli jo aikeissa muuttaa Norjaan. Tuntui jotenkin ylimaalliselta, että hän onnistui löytämään deittisovelluksesta tyypin, joka myös asui Norjassa ja oli intohimoinen kalastaja.

Vuodenkierron kuvaus alkaa marraskuun kaamoksesta, ja Hannu muuttaa Monnin perässä saarelle kevättalvella. Elämä saarella on niukkaa, muttei lainkaan ankeaa: paikalliset ihmiset elävät pitkälti vaihtotaloudessa, mutta lähikaupasta saa kaikki perustarvikkeet. Monni voi sisustaa pientä mökkiään kirpputorin aarteilla, vaikka sinne ei oikeastaan tarvita paljoa muuta kuin astioita. Mökin omistajan kirjahyllyt tarjoavat loputonta sielunravintoa, ja eri vuorokauden ajoille on eri kirjat.

Monni ja Hannu opettelevat viljelemään perunaa, ja pystyvät vaihtamaan satoaan naapurin muinaslammaspaistiin. Onnellisimpia hetkiä he saavat kokea telttassaunassa. Kesän tullessa töitä riittää myös valassafareilla, jotka ovat yksi saarelaisten tärkeä toimeentulon lähde. Gislöya ei ole aivan yhtä turistien suosima kuin läheiset Lofootit, mutta pieni katsaus alueen tarjontaan ei antanut vaikutelmaa äärimmäisessä yksinäisyydestä.

Kirjan nimen perusteella pelkäsin, että lukisin arktista versiota Elizabeth Gilbertin teoksesta Eat Pray Love. Onneksi tässä ei kuljettu aivan yhtä kliseisen romanttisissa tunnelmissa, vaikka teos on melko perinteinen rakkaustarina. Himari on taitavan aistivoimainen kertoja, jonka tarinoinnin kautta laiskakin lukija oppii vaivihkaa paljon luonnon monimuotoisuudesta, ilmastonmuutoksesta ja hitaasta elämästä.

Minua kirjassa kiinnostivat eniten ruokakuvaukset, ja varsinkin kalanpyynnin kansainväliset vaikutteet. Pohjois-Norjassa on esimerkiksi tavallista herkutella portugalilaisella bacalhaulla, eli ruokareseptit ovat liikkuneet pitkin Atlanttia nopeammin kuin saarten asukkaat. Eteläisen Euroopan herkuista pohjoisen Norjan asukkaat ovat päässeet nauttimaan niin kauan kuin turskan myyntiä Iberian niemimaalle on harjoitettu. Himari myös kertoi italialaisista kalan laadun tarkkailijoista, jotka saapuvat paikan päälle varmistamaan, että saavat sitä, mitä ovat tilanneet.

Onnellisuuden ja haltioitumisen kuvaus on kirjassa lähestulkoon aukotonta, mutta särmää ja säröjä tarinaan tuovat muistot aiemmilta matkoilta. Kirjan kirjoittaminen ei hänellä etene saaren onnelassa suunnitelmien mukaan, sillä ensimmäinen kustantaja torpedoi hänen esikoisteoksensa idean. Esikoisteos Erältä, eräistä (2020), joka koostuu 26 ”lastusta”, näki päivänvalon kirjailijan itsensä perustaman kustantamon kautta. Tämänkin lukisin mielelläni, sillä ihastuin Himarin oivaltavaan kirjoitustyyliin.

Jos lukija innostuu kirjassa kuvatusta paikallisuudesta, hän voi lisätä saaritietämystään lukemalla niin Himarin itsensä (Kaukokaipuu) kuin hänen naapurinsa Laurin (Kalastaja kuivalla maalla) blogeja, joiden kautta pääsee jo syvälle ihmisten arkeen.

Kaiken kaikkiaan teos oli valtava elämys minulle, koska koen enemmän vetoa vesillä liikkumiseen kuin metsissä ja vuoristoissa patikointiin. Tämän jälkeen luin vielä kaksi muuta perinteisempää eräkirjaa, joissa keskityttiin enemmän matkan teon fyysisiin ja teknisiin puoliin. Jatkan siis raporttiani arktisen luonnon keskeltä heti, kun ehdin.

Kunniakulttuuria Skoonessa

Teos: Cecilia Sahlström: Oikeudentuoja (Saga Egmont, 2023)

Suomennos: Pasi Punnonen

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Kesä jatkuu minulle aiemmin tuntemattomien ruotsalaisten dekkarisarjojen parissa. Tänään vuorossa oli Cecilia Sahlströmin Oikeudentuoja, joka on Sara Wallenista kertovan sarjan toinen osa. Sarja sijoittuu nykypäivän Skooneen, ja Saran työpaikka on Lundin poliisiasemalla.

Teoksessa surman saa kolmikymppinen sosiaalityöntekijä Tobias, joka löytyy raa’asti murhattuna siirtolapuutarhamökistä. Tosiasia on äskettäin siirtynyt työskentelemään Hårdbyn pikkukuntaan Malmöstä, ja häntä pidetään niin töissä kuin ystäväpiirissä jonkinlaisena mallikansalaisena. Koska Tobiaksesta välittyy poliisikuulusteluista liian täydellinen kuva, on poliisilla syytä epäillä, että pinnan alta löytyy suurempia kolhuja.

Pian poliisi saa myös tietää, että Tobias on seurustellut pakistanilaisen lääketieteen opiskelijan Samira Khanin kanssa. Samira tulee konservatiivisesta perheestä, jossa naispuolisten perheenjäsenten liikkumisen rajoittaminen on yleistä. Suhdetta on yritetty salata varsinkin Samiran perheeltä, jolla on jo suunnitelmia naittaa tytär jollekulle kotipuolessa.

Samira pelkää pahoin, että hänen suvullaan voi olla sormensa pelissä Tobiaksen murhassa. Muitakin mahdollisia epäiltyjä on olemassa, sillä kaikki Tobiaksen työelämän edesottamukset eivät kestä päivänvaloa. Jotain väkinäistä on havaittavissa myös Tobiaksen golf- ja tennispainotteisessa kaveripiirissä. Miehen maailmat tuntuvat olevan varsin erillään toisistaan, eikä kukaan ystävistä tunnu tuntevan häntä kovin hyvin.

Kirjan pääteema liittyy kulttuurien kohtaamiseen, ja nuorten muslimitaustaisten naisten suojeluun kunniaväkivallalta. Ja vaikka Skoone tunnetusti on varsin maahanmuuttopainotteista aluetta, ei tässäkään tarinassa peruspoliiseilla ole kummoista kulttuurista asiantuntemusta aiheesta. Sara ja kollegat kaipaavat asiantuntijoiden jatkuvaa tukea Samira Khanin ja tämän perheen kohtaamisessa.

Kirjassa Samira Khania uhkasi akuutisti pakkoavioliitto, ja siihen häntä painostivat enemmän Pakistanissa asuva suku kuin vanhemmat. Ylipäänsä suvun jatkuva yhteydenpito ja aggressiiviset kokoukset Skypessä tuntuivat ahdistavalta, kun ottaa huomioon, että tarinan nuori nainen oli mahdollisesti syntynyt Ruotsissa.

Olen kyllä lukenut paljon informatiivisempia dekkareita kunniaväkivallasta, mutta tässä teoksessa oli muitakin aihioita, kuten sosiaalityö, lastensuojelu ja alaikäisten tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö. Juoni pääsee yllättämään loppua kohti, joten ainakaan tässä ei päädytä tekemään liian helppoja johtopäätöksiä Pakistanista tai kunniakulttuurista.

Hyvää teoksessa oli joviaali tempo (sopii siis hyvin lomalukemistoksi) ja juurtuneisuus paikalliseen kontekstiin. Teosta oli siis melkein leppoisaa lukea verrattuna vaikka viimeksi lukemaani Gustaf Skördemanin turboahdettuun teokseen.

Naisia hämäräbisnesten varjossa

Teos: Gustaf Skördeman: Koodinimi Wagner (Minerva Crime, 2023)

Suomennos: Katariina Luoma

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Sara Nowak- sarja on edennyt jo kolmanteen osaan, ja edelleen minulla oli epäilevät odotukset sen suhteen. Aiemmat osat ovat olleet kiinnostavia, mutta megalomaanisia, ja omaa keskittymyskykyäni on koeteltu kunnolla sarjan parissa. En siis osannut uskoa, että Koodinimi Wagner voisi tehdä tässä poikkeuksen. Eikä se tehnytkään, vaan sarja jatkaa tuttua, monipaikkaista, globaalia orkestraalista paisutteluaan.

Sarjan päähenkilö Sara Nowak on puolalaistaustainen, keski-ikäinen poliisi, joka on naimisissa suuryrityksen perillisen Martin Tituksen kanssa. Lapsuutensa Sara on viettänyt epätyypillisissä oloissa, sillä hänen yksinhuoltajaäitinsä toimi rikkaan Bromanin perheen taloudenhoitajana, ja kaksikko asui perheen luona. Nowak siis tuntee rikkaiden metkut altavastaajan asemasta, mutta myöhemmin hän on edennyt vanhan rahan piireihin osalliseksi tulevista perinnöistä.

Teoksessa eletään edellisen osan jälkeistä todellisuutta, jossa Tituksen perheyrityksessä on käynnissä vallanvaihto. Perheen patriarkka Erik on kuollut ampumavälikohtauksessa, ja firmaan etsitään uutta keulahahmoa. Saran aviomies Martin ei työhön kykene, sillä hän kärsii lääke- ja huumeriippuvuudesta. Anoppi on työhön liian vanha, mutta isoisä on aikanaan pannut toivonsa Saran tyttäreen Ebbaan, joka on jo firmassa töissä. Firman tilanne on todella sekava, ja Saraa tarvitaan liian usein allekirjoittamaan papereita, joiden sisältöä hän pitää epäeettisenä.

Samaan aikaan Lontoossa Saran äidin entinen työnantaja, leskirouva Agneta Broman jahtaa venäläisiä oligarkkeja salaisena agenttina. Nivelrikko vaivaa jo pahasti Agnetaa, mutta periksi ei anneta tärkeän mission edessä. Samaan aikaan hänen tyttärensä Lotta toteuttaa itseään palestiinalaisten sotilaiden Syyriassa. Sekä äitiä että tytärtä epäillään terrorismin tukijoiksi, mutta heidän lojaalisuutensa ovat edelleen sidottuina kylmään sotaan ja sen sosialistiseen blokkiin.

Kolmas ulottuvuus liittyy Sudanin luonnonvaroihin, ja ruotsalaisten epäilyttäviin bisneksiin Etelä-Sudanin uuden valtion öljykentillä ja kaivoksilla. Ruotsalaiset aktivistit pyrkivät paljastamaan näitä kytköksiä, eikä sudanilaisten ihmisoikeusaktivistien tukeminen ole kovin turvallista. Myös poliisiasemalla havaitaan jännitteitä, sillä poliisien suhtautuminen vasemmistolaisiin aktivisteihin on ollut perinteisen nuivaa, mutta Göteborgista remmiin tullut vastarannan kiiski Eger puolustaa kaikkea, mikä liittyy mustien oikeuksiin ja Black Lives Matteriin.

En pysynyt kärryillä, kuinka moni heitti henkensä tarinassa, mutta kirjassa kuvattu väkivalta ei ollut yhtä raakaa kuin kakkososassa. Suuri osa energiasta kului Saran perheen sisäiseen kriisiin, mutta hieman huumoria juoneen toi rouva poliisin orastava romanssi Taylor-nimisen mustan liikemiesgangsterin kanssa.

Oletan, että sarja jatkuu edelleen, mutta en ole varma, riittävätkö paukkuni sen seuraamiseen. Toisaalta olen korvamerkannut sen ruotsalaisten dekkareiden merestä lupaavaksi tapaukseksi, koska suurin osa naapurimaan dekkarituotannosta ei tarjoa minulle tarpeeksi haasteita. Muutenkin luen ruotsalaisia dekkareita täysin randomilla, eli mielenkiintoni ei riitä näiden markkinoiden systemaattisempaan seuraamiseen. Verrattuna tähän olen yrittänyt taustoittaa enemmän mm. lukemiani brittidekkareita, koska Britannian kirjamarkkinat kiinnostavat minua myös laajempana ilmiönä.

Viimeaikaisia yönaisia

Teos: Antti Heikkinen: Eila Roine (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Satu Silvo

Viimeisen viikon aikana olen kuunnellut Eila Roineen tuoretta elämäkertaa Antti Heikkisen kirjoittamana ja Satu Silvon lukemana. Kyseessä näyttää olevan suuri hittikirja, josta olen jo lukenut paljon somepalautetta. Yritin kuitenkin lähestyä teosta mahdollisimman uusin silmin ja korvin.

Kyseessä on jo kolmas Roineesta kirjoitettu elämäkerta, joten Heikkisellä on ollut haastetta löytää teoksensa uutta näkökulmaa. Teosta varten on tehty suuri määrä haastatteluja ei pelkästään Roineen, vaan myös lähipiirin ja kollegojen parissa. Roine itse asuu Tampereella Viola-kodissa ja sairastaa hitaasti etenevää muistisairautta. Näin ollen kirjan tekemisellä on ollut luonnollinen kiire, mutta se ei näy työn laadussa.

Aluksi tunnustus: teoksen alkupuolen esihistoria, eli visiitti Roineen varhaiseen lapsuuteen, sukutaustaan ja vanhempien työhistoriaan pitkästytti minua niin, että olin jo jättää kirjan kesken. Myöskään en heti päässyt kiinni Silvon lukutapaan, joka tuntui ensi kättelyssä liian vanhahtavalta ja himpun verran liian näytellyltä. Myöhemmin taas pysyin tarinassa mukana juuri eläytyvän luennan ja Silvon moitteettoman tarkan Tampereen murteen vuoksi. Välillä oli vaikea muistaa, että lukijana oli joku muu kuin Roine itse, niin lähelle Silvo pääsi näyttelijän autenttista puhetyyliä runsaiden sitaattien kohdalla. Kirjaa kuunnellessa öiseen aikaan koin, että tamperelainen humoristinen nasevuus tuotti minulle kokemuksen erikoisen yönaisen (vrt .Mia Kankimäki) kohtaamisesta, eli kirjan pitkät sitaatit menivät kunnolla ihon alle.

Olen mielestäni kohtuuhyvin perehtynyt Suomen teatterihistoriaan, mutta tästä huolimatta teoksen runsas katsaus mm. Suomi-filmien historiaan tuntui raskaalta. Ymmärsin kuitenkin, miksi teoksessa oli niin paljon sivuhenkilöitä, ja miksi Heikkinen on halunnut muistaa myös suht unohdettuja näyttelijöitä ja muusikkoja. Roine tulee kuuluisasta teatterisuvusta, ja näin ollen hänen vanhempiensa taiteilijaystävät vaikuttivat hänen varhaisiin vaiheisiinsa.

Innostuin tarinasta vasta siinä vaiheessa, kun Roine oli päässyt TTT:n teatterikouluun 50-luvulla ja oli tutustumassa Vili Auviseen. Heidän avioliittonsa tarinasta en lopulta tiennyt paljoa, sillä Auvinen kuoli jo 1990-luvulla, enkä lukenut tuolloin paljoa naistenlehtiä. Heikkinen on löytänyt mielestäni sopivan kunnioittavan tavan kirjoittaa Roinen perheen vaikeuksista, ensimmäisen lapsen kuolemasta ja Vilin alkoholismista, masennuksesta ja ennenaikaisesta kuolemasta.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin Roineen urassa ja ammatillisessa kehityksessä. Koska itse muistan hänet parhaiten TTT:n hittinäytelmistä (varsinkin Nopolan sisarusten kirjoittamista) ja hänen roolistaan Pikku Kakkosessa, opin tämän kirjan kautta paljon hänen rooleistaan vakavammissa produktioissa. Hän itse koki oppivansa paljon uutta teatterista Jouko Turkan ohjauksessa, ja yhdestä tällaisesta prokkiksesta tuli 90-luvulla hitti, joka matkusti Amerikkaan saakka.

Oma kestointressini liittyy poliittiseen historiaan, ja sen suhteen vierailu TTT:n henkilökunnan kantiinissa 1970-luvulla oli myös informatiivista. Roine ja Auvinen eivät kuuluneet taistolaiseen liikkeeseen, vaan saivat pikemminkin kärsiä sen kannattajien äkkiväärästä maailmankuvasta. Tämä vaikutti myös teatterin ohjelmaan, ja Roine tuntui kärsivän eniten niiden vääntöjen aikana, joissa taiteelta vaadittiin poliittista oikeaoppisuutta. Jotkut entiset taistolaiset ovat pyytäneet jälkikäteen anteeksi ylilyöntejään, mutta tästä huolimatta vuosikymmenestä on jäänyt Roineelle ankea sävy.

Kirjassa voimauttavaa oli lukea siitä, kuinka ikääntyvälle näyttelijälle löytyi uusia uramahdollisuuksia ja taiteellisia näkökulmia vielä eläkeikäisenä. Toki Heikkisen tarjoama näkökulma Roineen elämänuraan on melko perinteinen ja myötäsukainen, mutta uskon, että kirja kuulostaa ja näyttää päähenkilöltä itseltään. Kaikkia Heikkisen elämäkertoja en ole lukenut, joten en osaa verrata tätä muihin hänen tuottamiinsa julkkiselämäkertoihin. Alkupuheessa hän kertoo, että hän on saanut kriittistä palautetta henkilöiden liiallisesta fanittamisesta. Tässä en havainnut ärsyttävää faninäkökulmaa, mutta olisin kaivannut kerrontaan himpun verran lisää särmää.