Kabyylien kansallistunnoista

Teos: Alice Zeniter: Unohtamisen taito (Otava, 2019)

Suomennos: Taina Helkama

Alice Zeniter (s. 1986) on nuori ranskalainen kirjailija, jonka viidennen teoksen, Unohtamisen taidon, löysin arvonnalla e-kirjaston uusien kirjojen merestä. En edes lukenut kansitekstiä, mutta kansikuvan perusteella oletin kirjan edustavan ekodystopiaa tai skifiä, jossa ehkä haaveillaan kadotetusta Pariisista.

Arvaukseni meni pieleen, sillä kyseessä on suht perinteinen sukuromaani, Algeriaan ja Ranskaan sijoittuva. Siinä seurataan algerialaisen kabyylisuvun vaiheita 1940-luvulta 2010-luvulle neljän sukupolven jälkiä seuraten. Nykypäivän avainhenkilönä on pariisilaisessa taidegalleriassa työskentelevä nuori Naïma, joka välillä, varsinkin krapulapäivinä kuulee suvun miesten rappiosta varoittavia ääniä. 1950-luvulta hänelle huutelevat isoisä Ali ja Hamza-setä, jotka olivat silminnäkijöitä maan vapaussodalle. Suvun asema suhteessa viralliseen historiankirjoitukseen ei ole koskaan ollut helppo.

Algeria kuuluu mentaalisella kartallani ”traumatisoituihin” maihin. Olen varmasti lukenut jonkun muunkin Algeriaan sijoittuvan romaanin kuin Camus’n Sivullisen, mutta vahvaa muistikuvaa minulla ei lukemistoistani ole. Sen sijaan muistan elävästi kaiken, mitä Frantz Fanon kirjoitti ajoistaan Algerian kansallisrintaman palveluksessa, ja se on muuttanut paljon tapaani tutkia mantereiden välisiä valtasuhteita. Fanon nousee myös keskeiseksi lähteeksi tässä teoksessa, mutta vasta viimeisessä kolmanneksessa. Zeniter kertoo suvusta, joka on varsin jakautunut poliittisten lojaaliuksiensa suhteen, ja jossa luku- ja kirjoitustaidottomuus on estänyt kokonaiskuvan saamista kotimaan historiasta.

Jos etsit helppoa hyvänmielen teosta, voit lopettaa arvion lukemisen jo tässä vaiheessa. Unohtamisen taito ei ole erityisen raaka, sillä kirjan perhe pääsee pakenemaan Algeriasta pahimman tuhon edessä. Perheen olot pakolaisleireillä Ranskassa ovat monessa suhteessa rankemmat kuin kotikylässä Kabyliassa. Itse tosin koin, että teos vasta levitti kunnolla siipensä, kun perhe pääsi muuttamaan omaan asuntoon normandialaiseen lähiöön. Mikään paratiisi tuo yksitoikkoinen betoniviidakko ei ollut, mutta lasten näkökulmasta upouusi kylpyamme oli seitsemäs ihme. Minua tämän teoksen lähiöelämän kuvaus muistutti paljon ruotsinsuomalaisten siirtolaisromaanien kuvauksista 70-luvun Tukholmasta tai Malmöstä. Vaikka uskonto ja kulttuuri ovat tässä toiset, identiteetin rakentumisprosesseissa on paljon samaa.

Romaanin päähenkilö Naïma on vain puoliksi algerialainen, ja lapsuudessa hän on tutustunut enemmän ranskalaisen äitinsä henkiseen perimään. Isä Hamid on halunnut integroitua ranskalaisuuteen vähän liikaakin, ja hänen suhteensa omaan sukuunsa on täynnä pelkkiä velvoitteita. Zeniter kuvaakin uskottavasti siirtolaisperheen alaikäisen sihteerin ja kirjurin henkisiä paineita, eiväthän Hamidin vanhemmat opi koskaan kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan. Isän elämässä irtiottoa islamista symboloivat päivittäiset aperitiivit, roséviini ja makkaraviipaleet, eikä hän suhtaudu suopeasti tyttärensä suunnitelmiin matkustaa tämän kotikylään.

Olipa mukavaa lukea pitkästä aikaa oikein juureva ja informatiivinen siirtolaisromaani. Vaikka teos sijoittuu osittain taidemaailmaan, siinä ei näy ainakaan turhaa postmodernia kielellistä kikkailua, vaan teos on selkeästi kirjoitettu myös kohderyhmälleen, algerialaisten siirtolaisten perillisille. Teos on runsas erilaisine henkilöhahmoineen, eli se on todellinen yhteisöllinen kudelma. Ajankohtaisuutta siihen tuovat 2010-luvun pohdinnat terrorismista ja sellaisesta etnisestä profiloinnista, johon nämä Ranskan syntyperäiset kansalaiset eivät ole aiemmin tottuneet.

Paikoitellen Zeniterin seikkaperäinen historiaan uppoutuminen hieman puudutti, mutta onneksi näistä osioista siirrytään nopeasti tuoreempiin muistin kerrostumiin. Vasta Naïman neitsytmatkalla Algeriaan hän tajuaa, kuinka laajasta unohtamisen taidosta hänen isänsä tapauksessa on ollut kyse, ja kuinka nuoren miehen varhaisen lapsuuden muistot eivät vain ole sopineet siirrettäviksi toisen aikakauden pariisilaistyttärille. Itse samastuin kirjaa lukiessa eniten juuri Hamid-isään, jonka lapsuuden ja nuoruuden vaiheissa oli koskettavia, ja myös järkyttäviä episodeja.

Tämä oli niin monipuolinen teos, että se kestäisi useammankin lukukerran, ja nousee ehdottomasti tämän vuoden kirjojen kärkikastiin. Romaani on myös sen verran kypsää tekstiä, että sitä on vaikea kuvitella vasta reilun kolmikymppisen tuottamaksi.

Maahaasteessani olen nyt rastilla 46/196: Algeria, ja lukemistani ”maakirjoista” tässä todella päästiin syvälle perille, ahdasmielisten partaukkojen hallinnoimalle alueelle, jonne monet paikallisetkaan eivät uskaltaneet ajaa omilla autoillaan. Ylipäänsä tietoisuuteni Algerian etnisistä ryhmittymistä laajeni, ja kabyylien historia arabeista erillisenä ryhmänä alkoi kiinnostaa.

Mainokset

Fortuna navettatakin napissa

Teos: Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet (Otava, 2019)

Liisa on nuori maatilan tyttö Isossakyrössä, kun hänen isänsä kuolee ja perheen naiset joutuvat ottamaan vastuun tilan pidosta. Senni-sisko lähtee räätälin oppiin maailmalle, ja Liisa menee naimisiin Koiviston Kallen kanssa, josta tulee tilan kotivävy. Kallen anoppi Anna ei suostu muuttamaan syytinkitupaan, vaan vahtii vävyn toimia haukan lailla ja syyttää tätä laiskuudesta. Köyhyyteen, kurjuuteen ja ahtauteen kyllästynyt Kalle päättää paeta kohtaloaan Amerikkaan, ja Liisa jää yksin hoitamaan tilaa ja haaveilemaan marsipaanileivosten täyttämästä elämästä – elämästä miehen paluun ja äkkirikastumisen jälkeen.

Nopeasti piirretyt pilvet on kertomus naisesta, joka ei uskalla haaveilla paljosta, ja jolle paikalleen jääminen ja kunniallisuus on tärkeämpää kuin oman onnen tavoittelu. Hän on luvannut edesmenneelle isälleen huolehtia siitä, että talo pysyy suvussa ja lupaus pitää, vaikka maailma ympäriltä murenisi. Samaan aikaan hänestä juoruillaan ilkeitä, ja reissut kylän kinkereille ovat yhtä tervanjuontia.

Nivukoski tavoittaa erinomaisesti 1920-luvun ajan hengen, myös maailmanpoliittiset uutiset, joita tavataan vanhoista Ilkka-lehdistä kyläkaupalla. Kirjan yksi koskettavimmista kohtauksista tapahtuu kunnalliskodilla, jossa löytölapsi Lahja Anneli saa uuden äidin lapsettomasta Almasta. Myös kunnan kirjaston perustaminen ikuistetaan komeasti, ja emäntien lukuharrastus saa siipensä, vaikkakin liikoja haihatteluja jarrutellen. Runojen lukemista toppuutellaan, sillä se saa tunnetusti ihmiset istumaan perseellään ja muuttumaan tyhjäntoimittajiksi. Sekä Isonkyrön että Vaasan paikallishistoria ikuistuu mieleenpainuvasti, ja kaupungin ja maaseudun elintasoeroja ihmetellään.

Kuten aiemmissakin tänne arvioimissani eteläpohjalaisteoksissa, myös tässä kirjassa tehdään kropsua lohturuoaksi, kun Liisan navetta palaa. Muuten perinneruoilla herkutellaan vähemmän, koska elämä on todella niukkaa. Talkookahveja keitellään ja nisukransseja leivotaan lähinnä vieraanvaraksi.

Tämä on vahva esikoisteos, ja taitava myös rajauksen suhteen. Monissa tässäkin blogissa luetuissa sukutarinoissa (myös pohjalaisissa) ongelmana on ollut rönsyilevyys ja anekdoottien loputon tulva; tämä tarina taas pysyy upeasti kasassa. Hyvä tekniikka oli myös kirjeenvaihdon tiivistys, varsinkin, kun kumpikaan kirjan pariskunnasta ei selvästikään ollut kynäihmisiä.

Jännää oli, kuinka paljon pidin kirjasta, vaikka en ollut sen päähenkilön pauloissa. Esimerkiksi Senni-siskon vaiheet pukimon mahdollisena tulevana omistajana Vaasassa kiinnostivat enemmän kuin Liisan navettatyöt. Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, ei vähiten naapurin Antero, jonka kärsivällisyys on miltei ylimaallista.

Poliittista historiaa kirjaan mahtuu lopulta aika vähän, ellei maailmanpolitiikan kommentointia oteta huomioon. Lotta Svärd perustetaan, ja Liisaakin toiminta kiinnostaa, mutta häntä ei oteta ydinjoukkoon, koska hän on perustamisvaiheessa pieniin päin. Kansalaissota ohitetaan oikeastaan kokonaan, mikä on ratkaisuna ymmärrettävä siksi, että siihen keskittyviä teoksia on julkaistu melkein liikaa. Siirtolaisuuden dokumenttina teos on uskottava, ja kotiin jääneiden näkökulma tuntuu yhtä arvokkaalta kuin lähtijöiden, eronneiden ja karanneiden.

Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Kaalikääryleitä Bronxissa

Teos: Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina. (Otava, 2018)

En ennen tätä päivää tiennyt Tyyni Kalervosta (1900-1993), New Yorkin suomalaisyhteisön tahtonaisesta, vaikka Amerikan siirtolaisten historia on jo jonkun aikaa kiinnostanut. Eniten olen siihen tutustunut kaunokirjallisuuden kautta, varsinkin Antti Tuurin teosten välityksellä.

Teemu Luukka työskenteli 80-luvulla baarimikkona Kalervon omistamassa Little Finland-baarissa Manhattanilla, ja oppi näin tuntemaan legendaarisen pomonsa, joka edelleen jaksoi painaa pitkää päivää levottomanoloisilla nurkilla yli 80-vuotiaana. Luukan haaveena on pitkään ollut kirjoittaa yleisempi kirja New Yorkista, mutta yhteisten tuttavien ehdotuksesta hän päätyi kirjoittamaan Kalervon elämäkerran. Se ei kuitenkaan kerro vain Kalervosta ja hänen ravintoloistaan, vaan näkökulma on laajempi, yhteisöllinen ja sosiaalihistoriallinen.

Tyyni Kalervo, omaa sukua Hyryläinen, oli keskisuomalais-hämäläisen perheen kasvatti, Urho Kekkosen ikätoveri, joka eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin politisoituneessa ilmapiirissä. Hänen vanhempansa eivät osallistuneet kansalaissotaan, mutta varsinkin äiti oli aktiivinen sosialistisissa piireissä Helsingissä. Nuoren tytön tukiopettaja oli Otto Ville Kuusinen, ja koko Kuusisen klaani oli Hyryläisille niin tovereita kuin sukua.

Nuori Tyyni ei taas kansalaissodan jälkimainingissa jaksanut piitata politiikasta, vaan lähti kotinsa henkistä perimää pakoon Raumalle, jossa tutustui ensi kertaa ravintola-alaan Kauppakamarin tarkoilijana. Nainen ehti opiskella montaa alaa, ainakin sairaanhoitoa ja hierontaa, mutta ravintolabisnekset veivät naisen mukanaan muutaman vuoden Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen.

Tyyni oli Amerikkaan muuttaessaan 24-vuotias, ja vietti ensimmäiset kuukaudet kylmässä ja köyhässä Kanadassa. Meininki ei suuruuksista haaveilevaa neitoa miellyttänyt, vaan hän loikkasi luvattomasti Buffaloon ja sieltä New Yorkin. Luukka kuvaakin herkullisesti sen ajan paperittomuutta, ja sen tuomia käytännön haasteita. Töitä paperittomille siirtolaisille aina löytyi Isossa Omenassa, mutta hän ei voinut poistua maasta silloinkaan, kun varaa Suomen-matkaan olisi jo ollut.

Kirjassa kuvataan suomalaisyhteisön ”white flightia” Harlemista Bronxiin ja sieltä Manhattanille, jossa Tyyni piti viimeisintä Little Finland-juottolaansa vuodesta 1969 saakka. Varsinkin Harlemin ja Bronxin arjen kuvaus on herkullista, ja siinä nousee hyvin esiin myös suomalaisten sopeutuminen afroamerikkalaiseen menoon, vaikka suhteet eivät aina olleet kitkattomat. Tyynin baarit eivät olleet mitään leppoisia perheravintoloita, vaan niissä kävi narkkareita, prostituoituja, mafiosoja ja merimiehiä. Päiväsaikaan niissä saattoi kuitenkin saada kaalikääryleitä, ja muutenkin nostalginen Suomi-menyy oli hyvin esillä.

Tyyni ei ollut mikään puhdas pulmunen, vaan hän oli vilppiin ja silmänkääntötemppuihin taipuvainen, ja varsinkin alkoholia hän laimensi aina, kun silmä vältti. Juopuneilta hävisi arvoesineitä, eikä baarien kirjanpitokaan ollut täysin aukotonta. Monella tapaa hän oli diiva ja suuri persoona, joka jakoi mielipiteitä. Madamen jatkuva lämmin suhde Kekkosen kanssa oli jopa tragikoominen ”kortti”, jolla hän onnistui keplottelemaan itselleen milloin mitäkin etuoikeuksia. Eniten nauratti vanhan rouvan reissut Suomeen, joilta hän salakuljetti lakkalikööripulloja turkkinsa sisällä.

Teos on varsinainen runsaudensarvi, ja se kattaa myös valtavan määrä New Yorkin yleisempää historiaa. Joissain kohdissa skippasin sen ”faktabokseja”, joissa tunnelmoitiin yleisemmässä ajan hengessä. Omaan makuuni kirjassa oli hieman liikaa faktaa, mutta se ei millään muotoa laimentanut tämän eksoottisen ja rikkaan elämäntarinan tenhoa.

Kuvaliitteet edustavat kirjassa parhautta, ja eniten ihastutti ja puistatti Tyynin vanhuuden kokemus, jossa hän pääsi samaan kuvaan Donald Trumpin ja Rosa Parksin kanssa Ellis Islandin juhlagaalassa joskus 80-luvulla.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka ovat lähiaikoina matkaamassa New Yorkiin, koska tämän kirjan vinkkien perusteella voisi tehdä todella jännittävän ”finglish”-kiertueen moneen kaupunginosaan.

HELMET-haasteessa teos sopinee moneen kohtaan, mutta sijoitan sen kohtaan 30: ”Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.”

Linnuntietä Guantanamósta Raqqaan

Teos: Kamila Shamsie: Joka veljeään vihaa (Gummerus, 2018)

Suomennos: Kristiina Drews

Pakistanilais-brittiläinen Kamila Shamsie kuuluu niihin pakistanilaissyntyisiin kertojiin, joiden uraa olen seurannut pitkään, johtuen aiemmista tutkimusintresseissäni. Hän ja Mohsin Hamid ovat kenties tunnetuimpia pakistanilaisia nykykirjailijoita maailmalla; molemmilla on myös samansuuntaisia teemoja, jotka liittyvät nuorten muslimien identiteetin määrittelyyn ja paikan löytymiseen maailmassa. Kummankaan teokset eivät kaikki keskity Pakistaniin tai pakistanilaisiin, vaan niissä näkyy intressi laajempaan muslimimaailmaan ja muslimien siirtolaisuuteen läntisessä maailmassa.

Teos Joka veljeään vihaa (alk. Home Fire) voitti Britanniassa tänä vuonna arvostetun Women’s Prize for Fictionin. Teos onkin vahva puheenvuoro Britannian kansalaisuuden merkityksistä, ja poliitikkojen vaikeuksista määritellä brittiläisyys muuttuvassa maailmassa. Kirjan päähenkilöt, kolme sisarusta, ovat Lontoossa kasvaneita pakistanilaistaustaisia muslimeja, joiden isä liittyi keski-ikäisenä Talebanin joukkoihin ja kuoli matkalla Guantanamón vankileirille. Isma, Aneeka ja Parvaiz eivät ole varsinaisesti tunteneet isäänsä, mutta isän varjo on kaikkialla ja se inspiroi Parvaiz-veljeä liittymään kalifaatista unelmoivaan veljeskuntaan. Siskojaan huijatakseen Parvaiz kehittelee itselleen ”juurihoitomatkan” Karachiin, ja varaa sinne lennotkin, mutta jää pois koneesta Istanbulissa ja suuntaa sieltä maateitse Raqqaan.

Isosisko Isma on jäänyt nuorena kaksosten, Aneekan ja Parvaizin huoltajaksi näiden äidin kuoltua syöpään. Hän on uhrannut oman uransa sisarustensa vuoksi ja elättänyt heitä työskentelemällä pesulassa. Kun sisarukset täysi-ikäistyvät, hän vihdoin pääsee itsenäistymään ja muuttaa Amerikkaan kirjoittamaan sosiologian väitöskirjaa. Sisarusten kaitseminen Skypen välityksellä ei enää luonnistu samalla tavalla kuin yhteisessä taloudessa, ja varsinkin Parvaiz tarvitsisi vielä vanhemman aikuisen tukea 19-vuotiaana. ISIS:iä tukevista joukoista tulee hänen ”miesten koulunsa”, ja häntä kannustetaan ottamaan haltuun perheensä kaapin paikka ja maskuliininen ylpeys.

Sisaruksia kiinnostavampi hahmo on parlamentin jäsen, Karamat Lone, hänkin pakistanilaistaustainen, mutta taustaansa tehokkaasti häivyttävä peluri. Karamatin poika Eamonn tutustuu Amerikassa Ismaan, mutta rakastuu pikkusisko Aneekaan, josta syntyy poliittinen skandaali sen jälkeen, kun perheen ISIS-kytkös paljastuu. Karamat joutuu tapauksen vuoksi vielä suurempaan kriisiin kuin poikansa, ja romanssia pidetään jo kansallisena uhkakuvana. En voinut mitään, että lukiessani Karamatin urasta mieleeni tuli Lontoon pormestari Sadiq Khan, vaikka en ole Khanin uraa tiiviisti seurannutkaan. Tyyppi oli joka tapauksessa todella uskottava, ei mitenkään vastenmielinen, mutta oman selustan turvaajana taitava. Myös se, että pakistanilaisen isän pojan nimeksi tulee Eamonn, herätti minussa hörähdyksiä.

Vakavaan kirjaan mahtuu muutenkin ripaus huumoria, ja monet kepeät sutkautukset vaihtavat väriä juonen synkistyessä. Kun Parvaiz vaihtaa ystäväpiiriään ja kasvattaa parran. sisarukset kutsuvat sitä ”ekosysteemiparraksi”. Parhaat naurut he saavat keksimistään deittiprofiileista aasialaisilla avioliittosivustoilla. Parvaizilla ei ole tyttöystävää, eikä hän ehdi Raqqassa asuessaan saamaan ulkomailta tilattua jihadistivaimoa, sillä niiden toimitus on venynyt yli vuoteen.

On myös ironista, että tragedian saavutettua huippunsa Aneeka matkustaa Pakistaniin saadakseen perheelleen oikeutta. Pakistanissa mediat ottavat siskon surun vakavasti, ja Parvaizin kuolleesta ruumiista nousee valtioiden välisen epäluottamuksen symboli. Voidaanko sitten jihadistille pitää julkisia hautajaisia, ja pitäisikö heidän ruumiitaan kuljettaa kotimaahan valtion kustannuksella? Parvaiz on kuitenkin enemmän britti kuin pakistanilainen, eikä hänellä täysorpona ole ollut merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan.

En muista kaikkia lukemiani Shamsien teoksia (en ole lukenut koko tuotantoa), mutta mielikuvieni mukaan hänen varhaiset teoksensa eivät ainakaan käsitelleet poliittisia kysymyksiä. Tämä romaani tuntuu erilaiselta kuin aiemmat häneltä lukemani, ja eurooppalaisessa kontekstissa se varmasti saa myös uudenlaisia lukijoita. Siirtolaisromaanina se ei kerro niinkään identiteettipolitiikasta, vaan lojaalisuudesta ja oikeudesta elää ja edustaa omaa itseään silloinkin, kun lähipiiriin kuuluu jihadisteja. Kirja koskettaa myös suomalaisia, sillä meilläkin on perheitä, joissa odotetaan viestiä Raqqasta tai sen lähialueilta. Joillekin vanhemmille ja sisaruksille vihreä pallukka viestiohjelman statuksessa on ainoa merkki pojan tai veljen elossa olemisesta.

Maahaasteessa olen kohdassa 24/196: Pakistan. HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 17: ”Kirjassa on kaksoset”.

Tutkimusmatka unohdukseen

Teos: Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (LIKE, 2017)

Suomennos: Sari Selander

Leni Riefenstahlin hovikuvaaja Hans Ertl päättää paeta natsimenneisyyttään kaukaiseen Boliviaan. Hansilla on vaimo ja kolme teini-ikäistä tytärtä, ja perhe painii talousvaikeuksissa isän keskittyessä uuteen työhönsä vuorikiipeilijänä ja tutkimusmatkailijana. Äiti Aurelian terveys ei kestä kunnolla La Pazin kaupungin ohutta ilmaa, mutta hän opettaa tyttäriään polttamaan tupakkaa maailmannaisen ottein. Perheen arki on melankolista, ja siihen liittyy puhumattomuus entisen kotimaan asioista.

Bolivialainen kaunokirjallisuus on minulle uppo-outoa, kuten on myös maa ja sen kulttuuri. Kirjassa puolustetaan inkojen kulttuuria, intiaanikansojen oikeuksia, ja hyväntekeväisyydestä tulee monille entisille natseille tapa valkaista neniään. Tavallisille bolivialaisille, joista valtaosa on luku- ja kirjoitustaidottomia, uusien siirtolaisten poliittinen tausta ei merkitse paljoa. Saksalaisten yhteisö ei ole samasta puusta veistetty, eivätkä kirjan kolme sisarustakaan suhtaudu samalla tavalla isänsä menneisyyteen. Eniten välimatkaa isästä ottaa vanhin tytär Monika, joka päätyy kuubalaisen sissisotilaan rakastetuksi ja kommunistivakoojaksi, jolla on enemmän passeja kuin peruukkeja.

Romaani on hyvin tiivis, e-kirjassani sivuja oli vain 109, ja siihen mahtuu kolmisenkymmentä vuotta Bolivian historiaa. Psykologista syvyyttä ei näin kompaktilta teokselta voi odottaa, mutta ainakin siinä oli vahva paikallisuuden ilmapiiri. Ehkä siinä tutkitaan, kuinka kauan kotoutuminen ja kansallistunnon kasvu kestää, eli siinä seurataan kolmen naisen ja heidän isänsä muuttumista bolivialaisiksi. Monika-siskolle uusi maa merkitsee eniten, mutta sen vuoksi hän joutuu maanpakoon Kuubaan. Isä rikastuu, köyhtyy ja syrjäytyy maatilallaan Conceptiónissa, Heidi muuttaa takaisin Saksaan ja ryhtyy urheilukaupan yrittäjäksi, ja kuopus Trixie jää sinnittelemään maan pääkaupunkiin vähävaraisena saksan opettajana. Henkinen yksinäisyys leimaa kaikkia hahmoja, he ovat kaikki hieman orpoja ja toistaitoisia.

Teoksen taustalla on osittain tosi tarina, eli perheen isä Hans Ertl oli oikeasti natsien sotavalokuvaaja ja ilmeisesti näin myös sotarikollinen. Onko sitten Etelä-Amerikassa ainuttakaan maata, jonne entiset natsit eivät olisi perustaneet siirtokuntiaan, siihen haluaisin vastauksen. Pidin kuitenkin Hasbúnin kerronnassa siitä, ettei hän jää turhaan vellomaan Hansin sotarikoksiin, vaan näyttää miehen ja hänen jälkeläisensä sodan jälkeisessä kelmeässä valossa. Kirjassa ei ole moralismia eikä moralisointia, vaan se jättää lukijan tekemään omia johtopäätöksiään henkilöiden poliittisen amnesian tasoista.

Hasbún (s. 1981) on kokeileva kertoja, joka osaa jättää tekstiinsä lukijan mielikuvitusta stimuloivia aukkoja. Välillä henkilöitä puhutellaan sinä-muodossa, mikä korostaa heidän sivullisuuttaan – tai saa aikaan tunteen, että heitä seurattaisiin kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Kirja on tässä maahaasteessa toistaiseksi kokeilevin muodoltaan, eli se edustaa kunnon taideproosaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 23/196: Bolivia. Samalla kuittaan myös HELMET-haasteesta kohdan 14: ”Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin omasi”.

Uudestisyntyneitä 117. kadulla

Teos: Himilce Novas: Mangot, banaanit ja kookospähkinät (LIKE, 1998)

Sänkyni alla on muhinut jo parin vuoden ajan kirja, jota en helposta kielestä huolimatta meinannut saada luettua loppuun. Kirjalla on vetävä nimi, se kertoo Kuubasta, saaresta, jonne mielelläni matkustaisin, mutta jo alusta saakka sen insestiteema tökki pahasti.

Himilce Novas (s. 1944) on kuubalaistaustainen kirjailija, joka on tehnyt pidemmän uran toimittajana ja ihmisoikeusaktivistina. Hän on julkaissut kaksi romaania ja enemmän Latinalaiseen Amerikkaan liittyvää tietokirjallisuutta, varsinkin LGTB-teemaan liittyvää.

Mangot, banaanit ja kookospähkinät on pieni, allegorinen kertomus Kuuban valtiosta ja sen siirtolaisten kohtaloista Yhdysvalloissa. Sitä ei missään nimessä kannata lukea liian vakavasti, eikä varsinkaan insestiteemaa pidä ottaa kirjaimellisesti. Se on enemmän poliittista satiiria kuin vakavasti otettava rakkaustarina, ja pelaa pitkälti liioittelun tehokeinolla. Teos sijoittuu strategisesti vallankumousvuosiin 1958-9, ja kertoo ihmisistä, jotka pitävät kiinni kuubalaisesta identiteetistään diasporassa, vaikka tietävät paluun kotimaahan olevan kylmän sodan aikana mahdotonta. Pääjuoni sijoittuu 1980-luvun loppuun, aikaan, jolloin New Yorkia riivaa HIV-epidemia ja crack-riippuvuus. ”Herkkä” rakkaustarina saa tässä siipensä muun muassa murjotussa crack-luolassa.

Kirjan henkilöt turvaavat enemmän Jeesukseen Kristukseen kuin Che Guevaraan, ja kokevat päivittäisiä ihmeitä siirtolaiskirkossaan New Yorkin 117. kadulla. Nuoren Esmeraldan isä on tulisieluinen saarnasmies, jonka päiväminä ja yöminä eroavat suuresti toisistaan. Öisin isä käyttää Esmeraldaa seksuaalisesti hyväkseen laukeamalla tämän reisien väliin, eikä Esmeraldalla tunnu olevan pakotietä tukahduttavasta perhesiteestä, vaikka hän menestyy opinnoissaan. Hän pääsee collegeen ja saa muitakin vaikutteita kuin herätyskristillisiä, mutta edelleen 29-vuotiaana hän löytää itsensä saarnaamasta isänsä seurakunnasta.

Isän elämään ei ole mahtunut muuta rakkautta kuin Patricia, herraskartanon tytär, jonka hän herätti kuoleman porteilta ja jonka kanssa hän sai kaksoset. Patricia kuoli synnytykseen, ja isä Arnaldo luuli saaneensa vain tyttären, jonka hän ryösti tämän rikkailta isovanhemmilta vastasyntyneenä. Arnaldoa oli etsitty 30 vuoden ajan lapsenryöstäjänä, ja vauvan veli päätyi asumaan Floridaan isovanhempiensa kanssa. Veli Juan saapuu kolmenkympin kynnyksellä New Yorkiin, näkee unessa siirtolaiskirkon osoitteen, ja kävelee suoraan kaksossiskonsa syliin. Nuoret rakastavaiset eivät aluksi näe verisidettään, mutta totuus paljastuu heille tuskallisesti kiihkeän suhteen aikana.

Oh dear. En edelleenkään syttynyt tästä teoksesta, vaikka osasin toisella lukukerralla suhtautua siihen enemmän huumorilla kuin eeppisenä saagana Kuuban lähihistoriasta. Parasta kirjassa oli sen tiivis muoto, mutta jopa 158 sivua oli liikaa näin kärjistettyä melodraamaa. Kielellisesti teksti on vetävää ja autenttista, sen espanjankielinen rytmi välittyy jopa kahden rekisterin, englannin ja suomen kautta. Pidin eniten niistä parista-kolmestakymmenestä sivusta, joissa oikeasti seikkailtiin Kuubassa. New Yorkin tarina on huumorista huolimatta ahdistava, ja kuubalainen kommunismi esiintyy raikkaana vaihtoehtona romaanin ahtaalle kristilliselle viitekehykselle.

Voisin siis etsiä käsiini ”aidomman” kuubalaisen romaanin siellä tätä nykyä vaikuttavalta kirjailijalta. Kuubalainen kulttuuri on toistaiseksi avautunut minulle lähinnä musiikin välityksellä, enkä osaa nimetä ainuttakaan kuubalaista nykykirjailijaa. Che Guevaran moottoripyöräpäiväkirjan olen aikoinani lukenut, mutta eihän hän ollut kuubalainen, vaan argentiinalainen. Menestyskirjailija Cecilia Samartin kuuluu siirtolaiskirjailijana samaan ryhmään kuin Novas, siirtolaisiin, jotka ovat lähteneet maasta lapsuudessa tai nuoruudessa. Kumma kyllä, myös Samartinin kirjat ovat toistaiseksi jääneet minulta kesken, ja olen nyt tyytyväinen, etten joudu niitä pakon alla tankkaamaan tätä haastetta varten. Mangot-romaanin ”suoritin” nyt tunnissa-parissa, koska olin sen kanssa jo aiemmin viettänyt takkuisia hetkiä.

Kaksi karibialaista insestiaiheista kirjaa meni nyt putkeen, ja tuo Antonin trinidadilaisromaani oli näistä kahdesta ehdottomasti parempi.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 17/196: Kuuba.