Tapahtumista tsasounan takana

Teos: Metropoliitta Panteleimon: Vienan risti (Saga Egmont, 2021)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Päädyin lukemaan putkeen kaksi Metropoliitta Panteleimonin cozy crime-teosta Koskijärvi-sarjasta. Nämä teokset todella ovat leppoisia ja helppolukuisia fiilistelyteoksia, ja tänään oli juuri niiden aika.

Teoksessa Vienan risti ollaan lähempänä ortodoksista kirkkoa kuin aiemmissa lukemissani sarjan teoksissa. Siinä tapahtumat alkavat keriytyä auki paikallisen tsasounan takaa, jossa on kaivuutyömaa. Nuori apupoika löytää sieltä juhannusaattona luurangon, jonka kaulassa on mystinen ristikaulakoru.

Eletään 1960-lukua, jolloin rikostutkimuksen etenevät verkkaiseen tahtiin varsinkin poliisien kesälomien aikaan. Elisabet Urhonen on kuitenkin taas paikalla, ja hänen paikallinen ystävänsä Impi tuntuu olevan erityisen liikuttunut tapauksesta. Ruumis osoittautuu olevan Miihkali-nimisen laukkukauppiaan, joka nauratti kylillä naisia 1920-luvulla. Kylillä hänet tunnettiin Mikko Valtosena, vaikka hänen neuvostonimensä oli Mihail Vlasov.

Kirjassa käydään jonkun verran läpi Vienan Karjalan ja Suomen välisten suhteiden historiaa, ja tietysti palataan Juhani Ahon keskimäärin myyttiseen shemeikan hahmoon, joka kummittelee edelleen rajaseutujen mentaalisissa kuvastoissa. Teoksessa uhrin yksi veli on suomalaistunut lähes täysin, kun taas toinen veli saapuu Neuvostoliitosta vierailemaan Miihkalin haudalla, ja tuo mukanaan käsinkosketeltavia jännitteitä tuppukylän raitille.

Luin kirjaa enemmän kiinnostavana sukusaagana kuin dekkarina, ja olisin voinut lukea näistä kolmesta veljeksestä pidemmänkin kuvauksen. Erityisen kiinnostavaa oli seurata Andrein matkaa Vienan Karjalasta monimutkaista reittiä Pohjois-Savoon – matka kun ei ole linnuntietä kovin pitkä, mutta Neuvostoliiton aikana Suomeen pääsi vain junalla Pietarin kautta. Myös Andrein vaimo Anni oli juureva hahmo, vaikka häneen tutustuttiin vain lyhyesti.

Oliko sitten lähes tuntemattoman neuvostoliittolaisen vieraan majoitus poliittisesti korrektia 60-luvulla, siitä kirjassa ollaan montaa mieltä. Impi ottaa Vienan miehen hautajaisten järjestelyn kontolleen, vaikka kuolemasta on jo neljäkymmentä vuotta. Mies saadaankin haudattua komeasti, ja ainakin osa kyläläisistä on täysillä mukana juonessa. Ehkä teoksen petimmäinrn viesti liittyykin yhteisöllisyyteen, ja haluun kunnioittaa tuntemattoman vainajan muistoa huolimatta tämän syntyperästä.

Murhajuonesta en kerro enempää, mutta koin, että siinä oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin sukutarinassa. Ehkä kirjasarjan fanit antavat tämän anteeksi sen luojalle, kun sarja muuten on varsin hurmaava. Itselläni ainakin on niin krooninen tarve lukea kirjoja rajantakaisesta Karjalasta, että minulle kelpaa hyvin myös kuvaus vienankarjalaisista siirtolaisista Suomen puolella.

Savoon muuttaneiden karjalaisten asemasta tämä sarja piirtää kiinnostavaa potrettia muutenkin. Varsinkin paikallisen osuuskaupan hoitaja Sergei Huttu on vakiohahmo, ja hän tuo selkeästi kylänraitin muuten verkkaiseen poljentoon lisää kierroksia. Itse en aina osaa erottaa savolaisia karjalaisista varsinkaan silloin, kun tyypeillä on taustaa molemmista etnisestä ryhmästä, mutta tämä sarja pyrkii jäljittämään joidenkin evakkotaustaisten henkilöiden vaiheita kiitettävällä tarkkuudella.

Uusi vierailu Säteen kolhoosissa

Teos: Vieno Zlobina: Their Ideals Were Crushed (Siirtolaisuusinstituutti, 2017)

Oma kirjoitusprokkikseni on jämähtänyt jonnekin Petroskoihin johtavalle tielle. Olen kirjoittanut Tuulasta, nuoresta toimittajasta, joka kohtaa Stalinin vainoista selviytyneitä naisia 1970-luvulla. Yksi naisista on Valentina, joka päätyy asumaan Tampereelle vanhoilla päivillään. Valentina oli aiemman romaanitekeleeni päähenkilöitä, eli tunnen hänet hahmona jo perinpohjaisesti. Tuulaan tutustuminen on ollut takkuisempaa, koska hän on varsin ristiriitainen persoona. Kävelevä aikapommi.

Viime vuosikymmenellä olen lukenut kaiken mahdollisen suomen- ja englanninkielisen materiaalin Petroskoin amerikansuomalaisista. En muista, olenko lukenut tämän Vieno Zlobinan (1919-2020) teoksen, mutta toisen vastaavan teoksen muistan, jossa päähenkilö oli yhtä lailla lapsena Neuvostoliittoon muuttanut henkilö. Tämä taisi olla Mayme Sevanderin (1923-2003) They Took my Father.

Vienon elämänkaari näyttäisi jo graafisena esityksenä huikealta. Hän muutti vanhempiensa kanssa Aunuksen lähelle Säde-kolhoosiin 7-vuotiaana Kanadasta, kävi oppikoulua ja yliopistoa Petroskoissa, tuli sodan aikana evakuoiduksi Kazakstaniin, ja palasi tekemään elämäntyötään Petroskoihin yliopiston kielitieteiden opettajana ja tutkijana. Vuonna 1965 hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Viroon. Vuonna 1989 hän pääsi käymään Suomessa ensi kertaa elämässään, ja sieltä hän muutti takaisin Kanadaan 70-vuotiaana. Kanadasta hän on siirtynyt takaisin Viroon lapsenlapsen hoiviin 95-vuotiaana.

Tämä muistelmateos on varsin maltillinen esitys lapsuudesta ja nuoruudesta totalitaristisessa maassa. Valtaosa tekstistä kuvaa arkisia oloja Säteen kokeilutilalla, ja vasta loppuosassa päästään perheen tragediaan, eli Vienon isän katoamiseen vankileirien saaristoon. Eelis ja Emma Ahokas olivat Säteen kolhoosin vastuunkantajia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon jo siinä vaiheessa, kun kolhoosin peltoja raivattiin ensi käyttöön. Eelis vietiin leireille, ja oletettavasti hän kuoli siellä jo vuonna 1938, mutta omaiset saivat tapahtuneesta tekaistuja kuolintodistuksia. Emma-äiti koki myös kovia Stalinin vainojen aikaan, mutta hän eli vanhaksi, ja päätyi elämään vanhoilla päivillään ainoan tyttärensä luona Petroskoissa.

Zlobina muistaa kolhoosin elämänkaaren iloineen ja suruineen, tähtihetkineen ja pohjakosketuksineen. Ensimmäiset vuodet tilalla olivat toiveikkaita, mutta ahdinkoon ajauduttiin jo vuonna 1935, jolloin kolhoosin nimi vaihdettiin Papaniniksi venäläistämistoimenpiteiden imussa. Tämän jälkeen tilan tuottavuus romahti dramaattisesti, ja ovia alettiin kolkutella pelottavalla tavalla öiseen aikaan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ns. rankka kirja. Esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie on huomattavasti dramaattisempi kertomus saman kolhoosin elämänkaaresta. Zlobina oli kirjoittajatyyppinä tutkija, joka nojasi paljon faktoihin, tilastoihin ja numeroihin. Tämä ei tarkoita, että tarinasta puuttuisi tunnetta, mutta kirjan kertoja kuvaa mieluummin ulkoisia tapahtumia kuin syvällistä sisäistä mielenmaisemaa.

Amerikansuomalaisten sopeutumisesta uuteen kulttuuriin teos tarjoaa monipuolisen kuvan. Uudisraivaajien tyttärenä pieni Vieno joutui sopeutumaan uuden maan niukkuuteen suht nopeasti, ja varmasti myös unohtamaan synnyinmaansa Kanadan käytäntöjä. Kirja antaa vaikutelman, että monille muille myöhemmin tulleille amerikansuomalaisille sopeutuminen oli vaikeampaa. Uusilla tulokkailla oli myös hienoja, massasta erottuvia vaatteita, joita paikalliset kadehtivat. Heidän oli myös mahdollista asioida omissa liikkeissään, joissa valikoima oli runsaampaa kuin paikallisissa kaupoissa.

Luin teosta pikaisesti etsien siitä tiettyjä Petroskoihin liittyviä asioita. Skippasin kolhoosin tuotantolukuihin ja karjanhoitoon liittyvät osuudet, jotka eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Löysin tästä jotain uutta pontta luomaani Valentinan hahmoon, eli tulin vakuuttuneeksi siitä, että ”more is more”. Valentinasta ei ole tulossa amerikansuomalaista hahmoa, mutta hänenkin tarinaansa saattaa tulla hieman lisää kierroksia.

Pikkuveljeä etsimässä Euroopassa

Teos: Ibrahima Balde ja Amets Arzallus Antia: Pikkuveli (Aula&co, 2022)

Suomennos: Emmi Ketonen

Äänikirjan lukija: Deogracias Masomi

Muutama vuosi sitten yritin lukea teoksen jokaisesta maailman maasta, mutta hankkeeni jäi kesken loppumetreillä. Muistaakseni yksi teos jäi puuttumaan myös Länsi-Afrikan kolmesta Guineasta, mutta se ei ollut tämä Guinea, jonka pääkaupunki on Conakry. Maa on kuitenkin yksi Länsi-Afrikan köyhimmistä, eikä sen kirjallisista markkinoista voi oikein puhua. Luku-ja kirjoitustaidottomuus on yleistä, ja kulttuuria siirretään sukupolvelta toiselle enemmän suullisesti kuin kirjallisesti.

Ibrahima Balde lähti nuorena miehenä kotimaastaan maailmalle etsimään kadonnutta pikkuveljeään Alhassanea. Aluksi etsintä keskittyi muihin Afrikan maihin, mutta matka jatkui maateitse kohti Eurooppaa. Balde päätyi hakemaan turvapaikkaa Espanjan Baskimaasta, ja tämä teos on kirjoitettu Amets Arzallus Antian toimesta Balden suulliseen kertomukseen pohjautuen.

Balde oli kirjan kirjoittamishetkellä vain auttavasti luku- ja kirjoitustaitoinen. Hän oli käynyt kotimaassaan koulua muutaman vuoden, mutta koulun opetuskieli ranska ei tarttunut poikaan kovinkaan hyvin. Maan kielitilanne on monimutkainen, eikä kaikkia kieliä opeteta kouluissa.

Nuori Ibrahima asui isänsä kanssa Conakryssa ja oli oppipoikana kuljetusalan yrityksessä. Äiti ja nuoremmat sisarukset asuivat kotikylässä maaseudulla. Perheen kommunikaatiossa oli katkoja, joten pikkuveljen katoamisen uutinen tavoitti isoveljen viiveellä. Vaikka hän itse ei haaveillut muutosta Eurooppaan, perinne velvoitti hänet lähtemään vanhimpana veljenä nuoremman perään.

Suurin osa kirjasta kuvaa matkantekoa Saharan halki ja ihmissalakuljettajien toimia. Marokossa Ibrahima kokee äärimmäistä rasismia, nukkuu kuukausia metsissä, ja päätyy lopulta erään salakuljettajan palkattomaksi kotiorjaksi maksaakseen tälle viimeisen pätkän eli kumivenematkan Välimeren poikki.

Tämä on yllättävän runollinen ja kaunokirjallisesti kiehtova teos, kun ottaa huomioon sen, että sen kertoja on luku-ja kirjoitustaitoa vasta opiskeleva henkilö. Huomaa kyllä, että kaksikon suhde on ollut läheinen näin hiotun ja koherentin tarinan aikaansaamiseksi. Lavarunoilijana Antia on tavoittanut länsiafrikkalaisen tarinankerronnan tyylin, eli mukana on paljon onomapoetiikkaa.

Espanjan oloista teos kertoo vasta epilogissa, eli teos ei keskity turvapaikanhakijan arkeen. Mutta kaksikko on tavannut Irunin kaupungin avustuskeskuksessa, jossa vapaaehtoiset tapaavat uusia tulokkaita kahvin äärellä.

Kirjan matkanteon ja ihmissalakuljetuksen tarina ei opettanut minulle paljoa uutta, mutta runoilija Antia, joka ilmeisesti on jonkun sortin baskin kielen elvyttäjäaktivisti, löytää Ibrahiman kertomuksesta näkökulmia, jotka resonoivat varsinkin niissä, joita maailman kielitilanne kiinnostaa. Luultavasti tarina on onnistunut säilyttämään autenttisuuttaan käännöksien jälkeenkin siksi, että sen tuottamista on edesauttanut kielellisesti herkkävaistoinen ihminen.

Slummien miljonääri, osa 2

Teos: Jan-Philippe Sendker: Kapinallinen ja varas (Aula&co, 2022)

Suomennos: Tuomas Renvall

Posti toi tänään kilpailuvoiton, ja kyseessä oli sen verran helppolukuinen ja vetävä teos, että korkkasin sen siltä istumalta. Jokunen vuosi sitten luin Jan-Philippe Sendkeriltä yhden hänen Burma-aiheisista kirjoistaan maailmankirjallisuuden maahaasteeseen, enkä voinut ymmärtää, kuinka joku voi tulla varteenotettavaksi kirjailijaksi niin siirappisilla teoksen nimillä.

Tämä uusi teos sijoittuu Thaimaahan, ja kirjan nimi on suorasukaisempi. Kirjassa seikkailevat nuori puutarhuri Niri ja tämän palvelusperheen tytär Mary. Niri kuulunee myanmarilaiseen vähemmistöön, ja on statukseltaan paperiton. Maryn perhe on rikastunut autokauppiaina, ja näin ollen Niri kutsuu heitä ”Benzeiksi”. En osannut lukea perheen etnisyyttä, mutta valkoisia eurooppalaisia he eivät olleet. Maryn perheessä on käännytty kristinuskoon, ja lapset ovat saaneet uudet nimet. Perheen elämäntapa tuntuu yhtä feikiltä, kuin lähelle rakenteilla oleva ”Beautiful Tuscany” – asuinalue.

Covid-19-epidemian vallatessa maailmaa Nirin perhe saa potkut palveltuaan Benzejä 18 vuotta. He joutuvat muuttamaan vaatimattomasta bungalow’sta hökkelikylään, jossa heidän asemansa uusina tulokkaina on kurja. Slummia johtaa aidon mafioson elkein intialainen Bagura, joka on kotimaassaan kuulunut dalit-kastiin. Tämä leima ei tunnu katoavan miehen yltä uudessakaan maassa.

Vaikeassa tilanteessa Niri kääntyy lapsuuden leikkitoverinsa Maryn huomaan, vaikka ei ole saanut puhua tämän kanssa vuosiin. Marylla on omat ongelmansa, sillä hän on toipumassa vakavasta ratsastusonnettomuudesta, ja saattaa jäädä rammaksi loppuiäkseen. Yhdessä nuoret keksivät keinoja auttaa Nirin slummin työttömiksi jääneitä perheitä. Keinot eivät toki ole laillisia, ja mukaan lyöttäytyy monia härskejä välistävetäjiä.

Maailma tarvitsee yksinkertaisia rakkaustarinoita, hyvän ja pahan vastakkainasettelua ja muistutusta globaalista köyhyydestä. Tämä ei todellakaan ole huono teos, vaan pidin tästä piirun verran enemmän kuin aiemmasta Sendkerin teoksesta. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että teoksessa on melkein identtinen asetelma kuin Slummien miljonääri-elokuvassa, joka perustuu Vikas Swarupin romaaniin. Tai ei ehkä juonellisesti, mutta köyhyyden kuvauksen tasolla.

Tämä ei vesittänyt lukukokemustani, mutta kieltämättä nopeutti sitä. Tunnen Thaimaan kulttuuria huonommin kuin Intian, mutta teos ei ole kulttuurinen ilotulitus, vaan pikemminkin tarina globaalista köyhyydestä. Vastaavan tarinan olisi voinut kirjoittaa Manilasta, Rio de Janeirosta tai Pietarin kaatopaikoilta.

Länsimaista lukijaa varmasti kiinnostaa, kuinka koronan kanssa selvittiin Thaimaan slummeissa. Kirja tarjoaa myös ikkunan sosiaalisen median luovaan käyttöön paikoissa, joissa sähkön saaminen ei ole itsestäänselvää.

Luin kirjaa enemmän nuortenromaanina kuin aikuisille suunnattuna teoksena. Kansiliepeestä sain vaikutelman, että Sendkerillä on suunnitteilla jatko-osia saagaan.

Kirjaa lukiessani kävin läpi lukuisia lukemiani länsimaisten Thaimaa-kuvauksia ja muistutin itseäni siitä, että olen lukenut vasta tasan yhden ”oikean” thaiteoksen syntyperäiseltä kirjailijalta. Tämä on harmillista ja hämmentävää, mutta toivon mukaan tilanne korjautuu jossain vaiheessa. Kaakkois-Aasian muista maista olen lukenut enemmänkin ”natiivien” kirjailijoiden teoksia.

Her name is Rio and she dances on the sand

Teos: Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta

Alina on nuori kuopiolaisnainen, joka matkustaa Brasilian Penedon utopiayhteisöön tätinsä Fannin perheen kanssa vuonna 1929. Pian Amerikkoja uhkaa suuri talouslama, ja vaikka suurfarmi lupaa tulokkailleen trooppisten hedelmien autuutta, seurue joutuu kohtaamaan yhteisön rankan realiteetin.

Kaikki eivät sopeudu johtaja Toivon asettamiin tiukkiin elämäntapasääntöihin, osa kapinoi salaa, osa julkisemmin niitä vastaan. Esiintyy eriseuraisuutta, ja keksitään nöyryyttäviä alastomuusrituaaleja. Aikuisuuden kynnyksellä myös Alina jättää yhteisön ja lähtee etsimään onneaan Rio de Janeirosta.

Teos kertoo lyyrisen monipolvisesti oman polkunsa kulkijanaisesta, joka on jo nuoresta saakka tiennyt pitävänsä enemmän naisista kuin miehestä. Riossa hän kouluttautuu hierojaksi, ja ystävystyy asiakkaansa, kuuluisan laulajan Selenen kanssa. Pian naisten välille kehittyy salainen suhde, vaikka Selene on tahollaan naimisissa miehen kanssa. Selene pyörii vaikutusvaltaisten fasistista hallitusta tukevien pohatoiden piireissä, kun taas Alina puolustaa hallitusta vastustavia vasemmistolaisia. Alina itse tulee tämän vuoksi raiskatuksi, ja joutuu piileskelemään presidentin agenteilta.

Olen nyt lukenut kolme uudehkoa romaania suomalaisten utopiayhteisöistä Amerikoissa, eli aihepiiri tuntuu trendaavalta. En osaa sanoa, mikä näistä on suosikkini, vaan kirjat tuntuvat kertovan samasta jatkumosta. Tässä ote oli individualistisempi kuin Katriina Ranteen teoksessa Maa kuin veri, joka kertoo Argentiinan Colonia Finlandesasta. Pirjo Tuomisen Jälkeemme kukkiva maa kertoo myös Penedon yhteisöstä, mutta siinä vietetään myös pitkiä jaksoja Suomessa (ja teos on alun perin kirjoitettu 1980-luvulla). Näiden lisäksi luin Mari Mörön teoksen, joka sijoittuu Kanadan Sointulaan nykyaikana.

Tässä romaanissa itseäni kiinnosti eniten Brasilian 1930-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus, kun en kovin hyvin tunne maan historiaa. Ehkä juuri nyt en pystynyt eläytymään täysillä kirjan trooppisiin tunnelmiin, kun luin tätä mökillä suht koleissa ja askeettisissa tunnelmissa. Mutta kirjan paras kaveri ei olisi ollut maragucha-hedelmä tai cachacha-viina, vaan ehta suomalainen pullapitko, jonka syöminen tuossa yhteisössä oli aidosti kapinallista.

Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.

Salakahvittelua utopiayhteisössä

Teos: Pirjo Tuominen: Jälkeemme kukkiva maa (Tammi, 1986/2022)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Brasilialainen Penedo on yhteisö, josta olen lukenut jonkun verran vuosien varrella, ja se on mahdollisesti suomalaisten siirtolaisten perustamista utopiayhteisöistä se, jolla on vahvin historiallinen jälki. En ole tietoisesti etsinyt romaaneja näistä yhteisöistä, mutta Pirjo Tuomisen teos on jo kolmas aiheesta lukemani. Mari Mörön romaanissa Hajavalo (2018) seikkailtiin Kanadan Sointulassa 2010-luvulla, ja Katriina Ranteen (2021) romaani Maa kuin veri kertoi Argentiinan Colonia Finlandesan historiasta monen sukupolven tarinan.

Tuominen on kirjoittanut tämän dokumentaarisen romaanin vuonna 1986, ja osa sen teemoista saattaa kiinnostaa lukijoita enemmän nyt kuin julkaisuhetkenä. Nyt ehkä eletään vahvemmin aikaa, jona utopiaan kannustavat maailmanlopun ennustukset purevat osaan kansasta. Teoksen tapahtumat keskittyvät 1920-30-luvuille, mutta kuulen samansuuntaisia sointuja tänään sekalaisen seurakunnan riveistä. Ja rokotekriittisyyttä tässä varsinkin harrastetaan, suunnilleen samoin äänenpainoin kuin nykyään.

Teoksen päähenkilöt ovat olleet reaalimaailman henkilöitä, joista osa on kirjoittanut omat muistelmansa Brasilian-ajasta. Toivo Suni oli jääksiläinen maanviljelijä, ja hänen vaimonsa Laura oli opettaja Viipurista. Pariskunta tapasi vuonna 1918, kun Laura toimi opettajan sijaisena Sunin kotikylässä. Hän jäi sisällissodan aikana mottiin palveluspaikkaansa, ja tuli Sunin tilan väen pelastamaksi. Sunin tilalla huollettiin myös valkoisia sotilaita, ja ennen tropiikkikuumeen pistoa nuori Toivo löysi virtaa elämäänsä haaveilemalla suur-Suomeen hiihtämisestä.

Teos kuvaa avioliittoa, jossa puolisot ovat aidosti eri elementeistä tehdyt. Käytännöllinen vaimo ei haluaisi lähteä suurelle seikkailulle kahden pienen lapsen kanssa, mutta mitäpä tehdä, kun mies on myynyt perintötilansa ja maansa rahoittaakseen hörhöjen hanketta Brasiliassa? Toivosta tulee pian yhteisön perustajan, toisen Toivon, Uusikallion luottomies, ja hän käy jo ennen Brasiliaan lähtöä epäonnistuneella varainhankintareissulla Kanadassa. Monessa suhteessa Toivo on aviomiehenä ”pitelemätön”, eikä liitossa ole mahdollista tehdä yhteisiä suunnitelmia. Laura elää pitkiä jaksoja yksinhuoltajana, ja palaa monta kertaa takaisin Suomeen aloittamaan elämäänsä alusta.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa faktaa, mutta tämä johtuu siitä, että olen jo lukenut nämä taustoitukset muualta. Yhteisön raha-asioita käsitellään myös perusteellisesti, mikä oli jo asteen kiinnostavampaa myös nykyajan perspektiivistä. Hyvin harvoin innostun romaania lukiessani henkilöiden taloudenhoidosta, mutta tässä sitä kuvattiin vetävästi. Mikäpä sai ihmisiä sijoittamaan Penedon hankkeeseen, jonka perustukset olivat varsin hatarat?

Penedoon päätyi monen kerroksen väkeä sekalaisia motiivein, eikä yhteisön ideologinen tausta ollut kaikille täysin kirkastunut. Uusikallion harjoittama puritanistinen elämäntapa ei ollut kaikille yhteisön asukkaille lähdön motiivi, eikä moni pystynyt siihen muutenkaan sopeutumaan. Itketti ja nauratti lukea yhteisön jäsenten salakahvitteluista, pullan ja kakkujen tankkaamisesta ja ruokaan kanavoituneesta koti-ikävästä. Eipä siis ole ihme, että Penedossa palvelee nykyään kahvila Korvapuusti.

Puolet teoksen tapahtumista sijoittuu Suomeen, sillä Sunin perhe päätyi seilaamaan uskollisesti kahden mantereen väliä isän ja äidin mielipide-erojen vuoksi. Pystyin samastumaan molempaan henkilöön olematta kummankaan puolella vahvasti.

Olen lukenut tuotteliaalta Tuomiselta useamman teoksen, joista kaikki eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Nyt voin mainita tämän ja Alaskaan sijoittuvan Villit vedet suosikeikseni hänen tuotannostaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

”Hoopot”, nuo rapakontakaiset kapinalliset

Teos: Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit. Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Lähdin etsimään toista Kanadan-siirtolaisuudesta kertovaa romaania, ja päädyin seuraamaan neljän nuoren miehen eeppisiä junaseikkailuja tietokirjan muodossa. Tietämättä etukäteen paljoa amerikkalaisesta junapummi-ilmiöstä tämä teos on mennyt minulta ohi, vaikka siinä käsitellään monia teemoja, joista olen ollut pitkään kiinnostunut. Teos komppaa myös hienolla tavalla juuri lukemaani romaania suomalaisista piioista Kanadassa (Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas) : se kertoo suomalaisten siirtolaisten sukupuolitetusta työnjaosta, ja nuorten miesten valinnoista tilanteissa, kun haluttua työtä ei ollutkaan tarjolla.

Teoksen päähenkilöt, Hanski, Arvi, Siukku ja Oskari lähtivät kaikki matkaan Pohjanmaalta alle 20-vuotiaita ja kielitaidottomina. Oskari lähti Yhdysvaltoihin 1890-luvulla pakoon erään tappelun seurauksia, muut pojat lähtivät Kanadaan seikkailunhalusta ja lähipiirin esimerkeistä. 1920-30-luvun vaihteessa todennäköisin siirtolaisuuden kohde oli Kanada, sillä Yhdysvallat oli rajoittanut tulijoiden määrää huomattavasti. Moni lähti matkaan tietämättä tulevasta maailmanlamasta ja massatyöttömyydestä, ja laivayhtiöilläkin oli oma lusikkansa pelissä.

Jenni Stammeier sai vinkkiä aiheesta ystävältään, jonka sukulaismies Hanski oli nauhoittanut muistelmiaan C-kaseteille ennen kuolemaansa 1970-luvulla vaimoltaan salaa. Hanski oli ollut muutaman vuoden junapummina, mutta palannut Suomeen ja elänyt kunniallisen elämän pienyrittäjänä Kauhavalla.

Junapummius ei ollut Pohjois-Amerikassa mitään satunnaista, romanttista kulkemista, vaan melkein järjestäytynyt ilmiö, joka johti kokonaisen alakulttuurin muodostumiseen. Ilmiötä on tutkittu monipuolisesti, ja myös sen tutkimisessa ja muussa raportoinnissa on ollut kirjavia poliittisia motivaatioita. Tavallaan kulkurius ja liikkuva kausityöläisyys kuvastaa amerikkalaista vapauden eetosta, mutta samalla hobo-ilmiötä on pyritty diagnosoimaan psyykkiseksi sairaudeksi.

Kirjan suomalaiset nuoret miehet eivät jo puutteellisen kielitaitonsa vuoksi olleet ensimmäistä kertaa junakyytiä pummatessaan olleet tietoisia ilmiön poliittisista merkityksistä, vaan lähtivät tien päälle köyhyyden ja epämääräisen työllisyystilanteen sanelemasta pakosta. Yhdestä heistä, Oskari Tokoista, tuli myöhemmin SDP:n poliitikko, ministeri ja siirtolainen toista kertaa. Muut miehet eivät olleet julkisuuden henkilöitä, mutta kirjassa seikkailee muita, tunnetumpia sivuhahmoja, jotka vaikuttivat tavallisten ihmisten radikalisoitumiseen.

Tiesin ennen kirjan luentaan paljon Emma Goldmanista, jonkin verran radikaalista ammattiliitosta IWW (International Workers of the World), ja vähän Hiski Salomaan laulujen taustoista. Olen myös aikoinaan lukenut Varpu Lindströmin tutkimista ”uhmattarista”, joihin kuului tässä kirjassa mainittu Sanna Kannasto. Stammeier nimittäin etsii naispuolisen suomalaishobon hahmoa, mutta ei löydä sitä kunnolla. Sanna Kannasto oli paljon matkustava, radikaalin punainen agitaattori, jonka matkoissa oli hobo-elämää läheneviä piirteitä, mutta hän ei kuitenkaan heittäytynyt päämäärättömän ajelehtimiseen preerioiden halki, vaan matkusti aina paikkoihin, joihin hänet oli kutsuttu – ja enimmäkseen matkalippu kourassaan.

Eniten minua inspiroi kirjassa mainittu T-bone Slimin eli Matti Huhdan hahmo. Tämä keskipohjalainen kansanlaulaja, lyyrikko ja aktivisti on vaikuttanut paljon myöhempään folkperinteeseen, eikä hänen vaikutuksensa jäänyt pelkästään suomalaisen yhteisön iloksi.

Reissuromantiikan ohella kirjaan mahtuu rankkoja köyhyyden kuvauksia, ja painavaa sanaa junapummaamisen hengenvaaroista. Minulle Kanadan historian tuntemus on rajoittunut lähinnä Ontarion provinssiin, joten en tiennyt, kuinka paljon suomalaisia siirtolaisia asui aikanaan ranskankielisen Quebecin puolella, ja kuinka vaikeissa asemissa monet elivät mm. Montrealin kaupungin seudulla.

Innostun harvemmin näin kokonaisvaltaisesti tietokirjasta, ja koen, että tässä teoksessa oli usean romaanin ainekset. Sain kirjasta myös paljon uusia lukuvinkkejä, tosin kaikki suomalaisten siirtolaisten historialliset tuotokset eivät ole helpoimmin löydettävissä. Eniten edelleen kiinnostaisi heidän romaanikirjallisuutensa.

Jossain se on raja piioillakin

Teos: Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas (Icasos, 2021)

Äänikirjan lukija: Selma Kekäläinen

Tässä pari viikkoa sitten luin vetävän nykyaikaan sijoittuvan murhamysteerin kanadalaisesta hotellisiivoojasta (Nita Prose: Huonesiivooja), ja nyt eteeni putkahti historiallinen romaani suomalaisista piioista Torontossa. Suurin osa lukemistani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuutta käsittelevistä teoksista on sijoittunut Yhdysvaltain puolelle, varsinkin New Yorkiin, joten oli ilo löytää aito torontolaistarina. Ja jos ymmärsin oikein, kyseessä on myös lasten– ja nuortenkirjailijana elämänuransa tehneen Marja-Leena Lempisen ensimmäinen romaani aikuisille.

Teoksessa kaksi nuorta savolaisnaista, Jenny ja Hanna, matkaavat Torontoon aloittamaan uutta elämää uudella mantereella vuonna 1927. Jennyllä on Amerikkaan-muutosta paljonkin tietoa, sillä hänen lumberjack-veljensä Ensio on lähettänyt siskolleen hyviä neuvoja. Hanna on lähtenyt mukaan ystäväänsä luottaen, mutta ystävät joutuvat toisistaan erilleen jo viikon sisällä maahan rantautumisesta.

Teoksessa pysytään visusti suomalaisyhteisön sisällä, ja kuvataan sen sisäisiä jännitteitä. Sisällissodan varjot piinaavat yhteisöä Kanadassa jopa enemmän kuin kotimaassa, sillä moni on paennut siitä johtuvista poliittisista syistä, ja tunteet eskaloituvat sisäsiittoisessa porukassa. Varsinkin niillä, joilla on ollut sukulaisia valkoisten riveissä, on tiukkaa, koska yhteisön enemmistö on sosialismiin kallellaan. Tämä voi vaikuttaa jopa työpaikkojen saantiin, sillä moni paikka vaatii maanmiesten tai – naisten suosituksia. Jenny ja Hanna ovat olleet kyllästyneet sodasta ja politiikasta jauhamiseen jo Savon perukoilla, ja pyrkivät jäämään näiden vääntöjen ulkopuolelle myös Torontossa. Sosiaalinen omatunto kuitenkin nousee varsinkin Jennyssä, joka näkee piikojen kurjat elinolot Hannaa tarkemmin.

Jenny palvelee Carletonin virkamiesperhettä, jonka isäntä tekee nousujohteista uraa valtionhallinnossa. Mister ja misis eivät ole pahimpia sortajia, mutta teettävät silti alaisillaan surutta palkattomia ylitöitä. 25-vuotiaalla Jennyllä on perheessä kotiintuloaika, ja piioilta edellytetään naimattomuutta. Roamie-niminen taloudenhoitaja on salaa naimisissa, huoltaa salaa lapsiaan ja varastaa surutta isäntäväeltä ruokaa näiden ruokkimiseksi.

Hannan elo suomalaisen ”poortitalon” työntekijänä on astetta huolettomampaa, ja hän ehtiikin hommata itselleen sulhasen ennen ystäväänsä. Veikolla on kova hinku päästä kultaa vuolemaan Pohjois-Ontarioon, ja pariskunnalla on haaveita oman farmin ostamisesta sieltä.

Tarina keskittyy Torontoon, mutta siinä on paljon kaikuja Timminsistä, pikkukaupungista, jossa on suuri suomalaisten keskittymä ja rankka historia kaivosteollisuuden airueena. Vaikka olen asunut vuoden Torontossa, en koskaan ehtinyt käydä Ontarion pohjoisosissa, ja näin myös Timmins on minulle uusi tuttavuus jo nimenkin tasolla. Googlauksen perusteella paikkakunnalla on edelleen vahva suomalaisyhteisö, ja sen historiasta löytyy runsaasti dokumentointia. Kirjaa lukiessa tuli mieleen varsinkin edesmenneen historioitsija Varpu Lindströmin elämäntyö, ja hänet mainitaankin loppusanoissa.

Lempinen kiinnostui aiheesta jo 80-luvulla, kun hän oli sukuloimassa Kanadassa, ja haastatteli monia vanhempia siirtolaisnaisia. Monissa tämäntyyppisissä siirtolaisromaaneissa onkin henkilökohtainen sukukytkös taustalla. Tässä kirjassa Jennyn ja Hannan hahmot tuntuvat suht ”arkkityyppisiltä”, eli he voisivat olla kenen tahansa sukulaistyttöjä. Tarinankerronta tapahtuu melko yleisellä tasolla, eli tyttöjen kotipaikkoja Suomessa ei mainita.

Olisin kaivannut tarinaan hieman lisää tarkkuutta Toronton päässä. Moni lukija on käynyt, ehkä asunutkin kaupungissa, ja muistaa sieltä paikkoja, kadunnimiä, kuppiloita. Minusta tämä romaani olisi ollut vielä voimallisempi, jos kahviloilla olisi ollut nimet, ja jos puisto ei olisi ollut pelkkä puisto, vaan vaikka High Park.

Muuten pidin kirjasta paljon, vaikka omaan makuuni kuvatut tapahtumat olivat himpun verran liian ennalta-arvattavia. Tämä on ymmärrettävää silloin, kun romaania kirjoitetaan eläviltä ihmisiltä kerätyn aineiston pohjalta. Muuten teos on varsin lämminhenkinen, ja siinä kuvataan hienosti työväen omaa historiaa, heidän omin sanoin. Kiinnostavinta oli pohtia Amerikan leskien ja mantereelle kadonneiden seikkailijamiesten kohtaloita. Tässähän kuvataan varsin realistisesti Jennyn vanhempien suhdetta, jossa molemmat perustivat uudet perheet tahollaan toisistaan tietämättä. Teos siis valottaa ansiokkaasti 1900-luvun alun uusperheellisyyttä ja siihen liittyviä tabuja.

Myös kuopiolainen Icasos on minulle kustantajana uusi tuttavuus. Kiitosta annan heille tyylikkäästä kansikuvasta, ja jään innolla odottamaan teoksen jatko-osaa, sillä ystävysten tarinat jäivät herkullisesti kesken.

Sukutalon synkät salaisuudet

Teos: Rashida Murphy: The Historian’s Daughter (University of Western Australia Press, 2016)

Äänikirjan lukija: Sarah Bacaller

Intian-kierrokseni jatkuu Himalajan hill stationeilla. Intiassa syntynyt, Australiaan muuttanut Rashida Murphy kertoo esikoisromaanissaan erikoisesta perheestä, jolla on sukutalo jossain kuuluisassa vuoristokylässä. Suvun patriarkka Bill on jäänyt brittinä maahan vuoden 1947 jälkeen, ja perustanut kodin vanhaan koloniaaliseen huvilaan. Billin poika Gordon on Intiassa syntynyt ja intialaistunut niin, että hänellä tuskin enää on valkoihoisia ystäviä. Gordonilla (alias Historioisijalla) on iranilainen vaimo Farah (alias Taikuri), ja muutkin iranilaiset sukulaiset pyörivät sukutalon nurkissa. Ullakolla majailee Gordonin oletettu siskopuoli Rani, joka on kroonisesti sairas eikä koskaan poistu huoneestaan. Perheen uskonnollinen identiteetti on häilyvä, mutta lapset saavat islamilaista kasvatusta katolisen koulun ohessa. Ullakolla asuva Rani-täti on hindu, ja hänen olemassaolonsa puistattaa iranilaisia sukulaisia, jotka muutenkin suhtautuvat rasistisesti Farahin kahden kulttuurin liittoon.

Perheen arki vuorilla on kaoottista, vanhemmat eivät täysin ymmärrä toisiaan, ja lapset saavat enimmäkseen elää kuin pellossa. Tilanne eskaloituu sen jälkeen, kun heille muuttaa Sohrab, äidin sukulaispoika, joka sukulaisuudesta huolimatta iskee silmänsä Gloriaan, perheen vanhempaan tyttäreen.

Tarinaa kertoo nuorempi tytär Hannah, joka muuttaa isänsä ja veljiensä kanssa Australiaan teininä 1980-luvun alussa. Ennen tätä perheen äiti, Rani-täti ja Gloria ovat ottaneet hatkat suvun yhteydestä. Sukutalo myydään, ja isä käytännöllisesti katkaisee perheen kaikki siteet Intiaan. Hannah kokee tulleensa isänsä kidnappaamaksi, mutta yrittää rakentaa uutta itsenäistä identiteettiä uudessa maassa.

Suvun papereista osa päätyy Australiaan ja aikuisena Hannah löytää niistä hämmentäviä vinkkejä omasta alkuperästään. Samaan aikaan hän joutuu salakuljettamaan siskonsa Iranista, jonne hän on päätynyt Sohrab-serkun vaimoksi. Australialaisen poikaystävän Gabrielin on vaikea hyväksyä Hannahin pakkomiellettä sukulaisten pelastamisesta, mutta suhde kestää naisen kummalliset ylilyönnit.

Tämä teos oli jännittävä tuttavuus, ja sävyltään sellainen, jota olen etsinyt hill station-kirjallisuuden parista. Tässä on tarpeeksi eksentrisiä henkilöhahmoja, kulttuurien villiä sekoittumista, taianomaisia rituaaleja ja ripaus kauhua. Karmein kohtaus oli kuitenkin enemmän realistinen kuin maaginen: siinä Hannahin iranilainen täti pakottaa tämän äidin suostuttelemaan alle 10-vuotiaan Hannahin ”salaiseen juhlaan” sukutalon ullakolle, jonka tarkoituksena on tehdä tytölle ympärileikkaus. Sisko Gloria pelastaa Hannahin pinteestä, sillä hänelle on jo tehty tuo operaatio samalla verukkeella. Tyttöjen ympärileikkaus ei kuulu paikallisiin tapoihin, ja näin sisarukset ovat tietämättömiä koko käytänteestä ennen kuin joutuvat sen kohtaamaan.

Romaani on todella intensiivinen ja operoi monella aikatasolla samaan aikaan. Yleisen historian tasolla sen keskeisin tapahtuma on Iranin islamilainen vallankumous, jota seurataan ahdistuneena toisesta maasta. Radiot rätisevät, väliin mahtuu pitkiä radiohiljaisuuksia, ja varmasti myös ullakolla pesivät djinnit häiritsevät uutisten kuuntelemista.

Pidin eniten kirjan tunnelmallisuudesta, mutta tiedostan, että sen monikerroksellisuus voi tuottaa haasteita osalle lukijoista. Huomasin myös, että kirjailija on tuottanut romaanin osana tohtorin tutkintoa, eli tässä on taustalla selkeä tutkimuksellinen intressi. Tutkielmana kompleksisesta identiteetin etsinnästä tarina toimii kyllä loistavasti.