Sukkahousut ja segregaatio

Teos: Colm Toibin: Brooklyn (Tammi, 2011)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Viikonloppuna luin neljä Keltaisen kirjaston romaania paperiformaatissa, mikä minulle nykyään on jonkun sortin äärisuoritus. Olen juuri muuttanut ja kärsin akuutista kirjapuutostaudista, johon on löytynyt vähän lievitystä kirjastojen kierrätyshyllyistä. Kirjoja omistan tällä hetkellä vain pienen hyllyllisen, ja näistä valtaosa on jo moneen kertaan luettuja keräilyobjekteja.

Colm Toibinin Brooklyn oli näistä neljästä lukemastani klassikkoteoksesta ehdottomasti paras. Teos on historiallinen romaani, joka kuvaa irlantilaisen nuoren naisen Eilis Laceyn yksinäistä maastamuuttoa New Yorkiin 1950-luvulla.

Eilis Lacey elää pienessä Enniscorthyn kauppalassa leskiäitinsä ja vanhemman, naimattoman Rose-siskonsa kanssa. Kolme veljeä ovat kaikki lähteneet töihin Birminghamiin, eikä kukaan heistä suunnittele kotiinpaluuta. Käytännössä Rose-sisko elättää perheensä kirjanpitäjänä, mutta perhe elää epävarmassa niukkuudessa. Eilisin tulevaisuus kotinurkilla ei vaikuta kovin lupaavalta, ellei hän löydä itseään varakkaampaa aviomiestä.

Nuoren naisen tilanne muuttuu käden käänteessä, kun kylään saapuu amerikkalainen pastori Flynn suoraan Brooklynistä. Pappi näkee Eilisissä potentiaalia, ja onnistuu järjestämään hänelle työtarjouksen Bartoccin tavaratalosta. Eilis lähtee matkaan kevyin pakaasein ja valmisteluin, eikä tiedä paljoa tulevan kotimaan realiteeteista.

Koti-ikävä iskee nuoreen naiseen niin, että hän miltei saa potkut myyjän työstään surkean olemuksen vuoksi. Meikkaamisessa ja muodikkaiden asusteiden valinnassa on opettelemista, ja tavaratalon osastonhoitaja neiti Fortini joutuu opettamaan Eilisille kädestä pitäen bikinialueen karvanpoiston. Koti-ikävään löytyy helpotusta isä Flynnin seurakunnasta, ja kirkon jouluillallisen järjestelijänä Eilis kokee enemmän tyydytystä kuin tavaratalon naisten vaateosaston tiskin takana. Köyhyys ja osattomuus vaivaa varsinkin irlantilaisia ikämiehiä, ja joulunvieton kuvaus toi minulle todelliset vibat Fairytale of New York- joululaulusta.

Toibin kuvaa kiinnostavasti tuon ajan rotujännitteitä Brooklynissa, sillä alue oli 1950-luvulla muuttumassa entistä enemmän mustien asuinalueeksi, kun samaan aikaan irlantilaiset ja italialaiset tekivät lähtöä kohti Long Islandin uudisrakennusalueita. Eilis oppii palvelemaan mustia naisasiakkaita hyväntahtoisesti, mutta mustien naisten sukkahousuja pidetään edelleen segregoidussa nurkassa erossa valkoisten naisten vastaavista.

Kyseessä on varsin virtaviivainen ja helppolukuinen lineaarinen kertomus, jonka aika-akseli on vain reilun vuoden. Tässä ajassa Eilis ehtii jo menemään naimisiin italialaisen putkimies-Tonyn kanssa, vaikka ei ole täysin päässyt eroon koti-ikävästään. Eilisin sitoutuminen pika-avioliittoon ei ole kovin vankalla pohjalla, ja sitä koetellaan varsinkin sen jälkeen, kun hän on palannut Irlantiin perhettä kohdanneen tragedian jälkeen.

Vaikka kirjaan mahtui surua ja köyhyyttä, niin kyseessä on varsin toiveikas, jopa glamoröösi tarina, joka jätti keveän mielen. Moni muu lukemani irlantilaisten maastamuuttotarina on ollut paljon rankempi, mutta Eilisin tarinassa oli selkeä eteenpäin menemisen meininki. Lukisin mielelläni tarinaan jatkoa, mutta en tiedä, onko sitä luvassa.

Rakkaalla fintiaanilla on monta nimeä

Teos: JP Koskinen:Haukansilmä (LIKE, 2021)

Aloitin tätä Kuuran perheestä kertovaa trilogian toista osaa kolmisen vuotta sitten, mutta silloin sen vahva intiaaniteema ei avautunut minulle. Pidin paljon aloitusosasta Tulisiipi, jossa amerikansuomalainen perhe lähti etsimään onneaan Neuvosto-Karjalasta 1930-luvulla. Haukansilmä kertoo näiden siirtolaisten isovanhemmista, ja sen voi lukea itsenäisenä teoksena. Kolmas osa on tulossa ulos uunista tänä vuonna, ja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan.

Teos sijoittuu 1860-luvulle, jolloin Kuuran perheestä lähtee siirtolaisiksi rapakon taa. Jo ennen New Yorkiin pääsyä vanhemmat päättävät vaihtaa nimiään, ja näin kirjan päähenkilöstä Yrjö Kuurasta tulee George Frost.

George jää aluksi perheineen New Yorkiin, mutta pian Kansasin preeriat kutsuvat tulokkaita uudisraivaajoiksi. Maassa on myös käynnissä sisällissota, ja perhe kokee olevansa Lincolnin sinitakkien kannattaja. Veli William on haluton lähtemään alkeellisiin oloihin, ja syyttää veljeään muuton toteutumisesta.

George joutuu 11-vuotiaana intiaanien sieppaamaksi, ja hänestä tulee Lakota-reservaatissa Haukansilmä. Kuusi vuotta vieraassa kulttuurissa saa pojan unohtamaan Suomen ja vanhat kotikielensä. Uudessa yhteisössä häntä arvostetaan tarkan näkökyvyn ja ampumistaidon vuoksi, ja hän kasvaa taitavaksi hevosten käsittelijäksi.

Kun sinitakit vihdoin löytävät Georgen, he eivät voi taata sitä, että tämän perhe löytyisi. Kotitalossa asuukin ruotsalainen uusi asukas, mutta tällä on havaintoja perheen uudesta olinpaikasta. Four Finger Bob lähtee pojan puhemieheksi kotiväkeä etsimään. Matka junalla kohti tuntematonta on jännittävä, ja sen aikana pojan on luovuttava intiaanipalmikostaan.

Wild Horsen pikkukaupungissa Georgen vanhemmat toimivat saluunanpitäjinä. Veikko eli William on töissä baaritiskillä, kun veli palaa. Äiti ei ole menettänyt toivoa poikansa löytämisestä, ja jälleennäkeminen on tunteikas. Georgella on tuliaisena kalliit böömiläiset posliinikupit, jotka on hankittu edellisen kotipaikan sekatavarakaupasta.

Saluunan pitäminen on perheelle pakkorako, koska isän jalka on amputoitu, eikä hän kykene maataloustöihin. Bisnekset sujuvat vaihtelevasti, eikä George koe enää sopeutuvansa perheensä elämäntapaan. Nainen nimeltä Diana Knox vie hänet taas tien päälle, ja nuoripari elää itse pystyttämillään leireillä metsästäen ja keräillen. Diana on hurjempi sissi kuin suurin osa tien varrella kohdatuista miehistä, ja turvautuu hurttiin huumoriin miehisessä maailmassa.

Kirjan keskeisin anti liittyi minulla identiteetin venyvään käsitteeseen, muistiin ja kansakunnan käsitteeseen. Suomalaiset uudisraivaajat ovat tuossa vaiheessa olleet yksinäisiä susia; ainoastaan New Yorkissa kirjan perheellä oli tukea maanmiehistään. Tällaisten 150 vuotta sitten Amerikkaan muuttaneiden sukujen tarinat ovat kiinnostavia siksi, että heillä ymmärrys suomalaisista juurista on varmasti aika erilainen kuin 1900-luvulla muuttaneilla.

Minulla ei ole oikeastaan mitään pohjaa villinlännenkirjojen lukijana, joten en osaa sijoittaa teosta laajempaan kaunokirjalliseen kontekstiin. Amerikan sisällissota on minulle liian kaukainen konteksti, joka ei inspiroi suuresti. Kirjan ilmapiiriin sisään pääsyssä tosin auttoi vähän muisto Katja Ketun kirjasta Rose on poissa. Se kertoo myöhemmistä ajoista, ja sen tyylilaji on runollisempi. Tämäkin kirja aukeni minulle vasta toisella lukukerralla, mutta olen iloinen, että jaksoin haastaa itseäni molemmilla kerroilla.

Tässä oli myös äänikirjan kuuntelijana lieviä hahmottamisongelmia varsinkin alkupuolella, jossa puhuttiin paljon fingliskaa. Toki mainio Toni Kamula edesauttoi viihtymistäni kirjan parissa, koska olen koukuttunut hänen ääneensä Päätalo-projektin tiimoilla.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa muutetaan maalle.

Kuinka poortinkitaloa pidetään pystyssä

Teos: Marja-Leena Lempinen: Kaivosten kaupunki (Icasos, 2023)

Äänikirjan lukija: Selma Saarela

Luin viime vuonna suurella mielenkiinnolla Marja-Leena Lempisen teoksen Naisten taivas, joka kuvaa kahden nuoren savolaistytön, Jennyn ja Hannan, matkaa kotiapulaisiksi Kanadaan 1920-luvulla. Jäin jo odottamaan trilogian seuraavaa osaa, ja nyt se on käsissäni.

Ensimmäisessä osassa tytöt raatoivat rikkaissa angloperheissä Torontossa. Toinen osa alkaa vuodesta 1930, jolloin maailmanlama iskee myös Kanadaan. Sitkeä ja sisukas Jenny on päättänyt jättää suurkaupungin tomut taakseen ja lähteä etsiä onneaan pohjoisen uudisraivaajien kaupungista, Timminsistä. Myös hänen veljensä Ensio toimii lokarina siellä.

Jenny saa ensi kättelyssä paikan poortinkitalon emäntänä. Hänellä on kolmekymmentä miestä asukkaina ja viisikymmentä ruokittavana. Työkaverina keittiössä on nuori Tyyne, joka on ensimmäisessä työpaikassaan.

Pian Jenny löytää Timminsistä pohjalaisen sulhasen Aarnen, joka on töissä kaivoksella. Lempi leiskuu, mutta Jenny ei koe täysin tuntevansa seurustelukumppaniaan. Suomalaisten yhteisössä on paljon poliittista kitkaa, ja Aarnea nimitellään lahtariksi. Hän kantaa mukanaan pistoolia, mikä pelästyttää Jennyn.

Kaikki eivät ole tyytyväisiä sosialistien touhuihin Timminsissä. Silti haali on ollut monelle tärkeä tukikohta maahan tullessa, ja uusia tulokkaita on autettu monissa pulmissa. Siirtolaisten maltillisemmalla siivellä on aikeita perustaa oma yhdistys ja osuuskauppa. Samalla yhteisön kahtia jakautuminen antaa suomalaisista huonon kuvan ulkomaailmalle.

Monilla yhteisössä on aikeita lähteä Neuvosto-Karjalaan parempaa maailmaa rakentamaan. Tällaisia mietteitä on myös Jennyn veljellä Ensiolla, vaikka ne on ilmaistu kotipolttoisen voimalla. Tätä intoa on maltillisen siiven edustajien vaikeaa ymmärtää. Lähtijöiden tulevaisuudesta ilmaistaan myös aitoa huolta.

Kirjassa kuvataan ensimmäisen polven siirtolaisten pariutumista ja nuorta rakkautta varsin juurevasti. Jennyn ystävä Hanna on päässyt jo naimisiin ja pientilan emännäksi Timminsin lähistölle. Jennyn oma suhde Aarnen kanssa ei etene yhtä mallikkaasti, ja hän itse on jarruttava tekijä.

Lamasta huolimatta kaikkialla Timminsissä ei koeta äärimmäistä puutetta. Osa työläisistä tosin on jäänyt pulaan, ja joutuvat nukkumaan ulkona teltoissa. Heidän auttamiseksi on koko kaupungin keksittävä keinoja. Poortinkitalon menyy on yllättävän monipuolinen, ja Jenny onnistuu ujuttamaan siihen tuoreita vihanneksia, koska on italialaisen kauppiaan ystävä. ”Äplepai” maistuu nälkäisille mainareille, ja muutenkin keittiössä kokeillaan uusia ruokalajeja.

Olen lukenut viime aikoina enemmänkin pohjoisen Ontarion suomalaiskeskittymistä, joten romaanin konteksti oli tuttu. Lempinen on onnistunut tässä romaanissaan saamaan kokonaisvaltaisen otteen tähän rikkaaseen historiaan. Pidin kyllä trilogian ensimmäisestä osasta, mutta tässä toisessa osassa koin pääseväni syvemmälle kanadansuomalaisen siirtolaisuuden ytimeen.

Teosten kansikuvat ovat valloittavat, ja kutsuvat lukijaa sukeltamaan elämänmakuiseen nuoruuden kuvaukseen. Sarjaa suosittelen varsinkin nuorille aikuisille, sillä kirjoissa on ankarasta työstä ja vaikeuksista huolimatta toiveikas ja inspiroiva ilmapiiri. Kolmatta osaa jään odottamaan jo aivan täpinöissäni.

Kiitän myös Icasosta kirjojen levittämisestä äänikirjoina, koska en ole törmännyt heidän paperikirjoihinsa täällä läntisessä Suomessa.

Puutarhatontun kokoisia projekteja

Teos: Heikki Hietala: Tuhkat (Sitruuna, 2023)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Kaikki blogini lukijat eivät ehkä vielä ole tutustuneet Heikki Hietalan tuotantoon. Itse satuin löytämään hänen esikoisromaaninsa Hotel Tulagi (2010) kirjaston kierrätyskorista, ja kiinnostuin hänen poikkeuksellisesta julkaisustrategiastaan. Tämä englanniksi julkaistu romaani on tullut myöhemmin ulos myös suomeksi (Sitruuna, 2014), ja se kertoo erään amerikkalaisen sotaveteraanin toipumisesta traumoistaan Tulagin saarella Tyynellämerellä.

Hietalan toinen romaani Tuhkat edustaa täysin eri genreä. Siinä matkustetaan Espanjaan etsimään kuolevaa isää, ja yritetään tulla toimeen sukuhistorian kanssa. Islannin tulivuoren purkautuminen vaikeuttaa kotiinpaluuta, ja siitä vasta road trip voi alkaa.

Pekka Haarakoski on keski-ikäinen helsinkiläinen syyttäjä, joka on eronnut ja turhautunut. Hänen eläköitynyt isänsä Jaakko on asunut jo pitkään Espanjassa, eikä yhteyttä ole pidetty kovin tiiviisti. Viimeisen viestin hän saa isän kuolinvuoteelta Malagan sairaalasta, mutta ei ehdi paikalle todistamaan poismenoa.

Isän residenssissä häntä odottaa avovaimo Gia, joka on paperiton siirtolainen Marokosta. Nainen on Pekkaa nuorempi, mutta kuitenkin jo keski-iässä. Hän on ollut ensin isän siivooja, ja päätynyt elämään tämän kanssa käytännön syistä. Isän perinnönjako tuntuu pulmalliselta, varsinkin kun rahaa saapuu miehen ovelle muovikasseissa vielä tämän kuoleman jälkeen.

Pekan isä on Lapin miehiä, syntynyt Rovaniemellä sodan aikana. Pian hän saa tutustua Reinoon, puutarhatontun oloiseen mieheen, joka on ollut Jaakon kaveri syntymästä saakka. Heidän äitinsä ovat olleet bestiksiä, lasten isät olivat saksalaisia, ja he olivat töissä hotelli Pohjanhovissa.

Tästä vinkistä valpas lukija voi jo arvella, että edessä on jonkun sortin sukututkimuksellinen matka. Jaakko oli kutsunut sitä ”rojektiksi”, ja hän oli kerännyt mappitolkulla aineistoa H. Meyer-nimisistä isäehdokkaista. Mapit siirtyvät Jaakolle, joka kiinnostuu ja ahdistuu tiedon määrästä.

Pitkälti teos kuvaa monisyisesti ja lämminhenkisesti Espanjan Aurinkorannikon suomalaisten eläkeläisten elämänmenoa. Toiminta keskittyy seurakunnan Torrentuvalle, jossa kokoontuu erilaisia kerhoja. Pappi Milla päivystää tuvalla, ja antaa tarvittaessa sielunhoitoa kaikille tarvitseville. Jaakko on ollut seurakunnan kantava voima, ja myös merkittävä hyväntekijä – asia, jota Pekan on vaikea ymmärtää, sen verran pihi ja itsekäs isä oli kotimaassa asuessaan.

Tuhkauurna lähtee Pekan matkassa kohti pohjoista, vaikka olisi sen sisällön voinut kipata Atlanttiinkin. Matka etenee hitaasti ja oikukkaasti kohti Saksaa, jossa potentiaaliset sukulaiset odottavat. Matkan varrella Pekka oppii kuitenkin enemmän itsestään ja hän joutuu myös kohtaamaan menneisyyden varjoja.

Kirja on saanut BookBeatissa paljon tähtiä ja kehuja. Hietalan tyyliä on verrattu mm. Miika Nousiaisen humoristiseen ihmiskuvaukseen. Voin allekirjoittaa tämän, ja pidin myös teoksen vakavammista pohdinnoista. Kirjan alkumetreillä minulla oli ennakkoluuloja niin sen teemaa kuin tyylilajia kohtaan, sillä pelkäsin sen olevan taas uusi esimerkki ”sydäntä lämmittävästä” geriatrisesta viihteestä. Loppujen lopuksi pidin kirjassa juuri eniten Torrentuvan korttiringin meiningeistä.

Harmaan laatikon syvyyksistä

Teos: Ariana Neumann: Isäni sodan salaisuudet (Into, 2023)

Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ariana on 60-luvun lopulla syntynyt lapsi Venezuelan Caracasissa, jonka isä Hans Neumann on rikas tehtailija. Perhe elää etuoikeutettujen kuplassa, tyttö käy englantilaista koulua, ja saa lukemistaan tyttökirjoista idean salapoliisikerhon pitämisestä. Naapuruston lapsilla on tapana kokoontua Neumannin perheen puutarhaan vertailemaan havaintojaan ja juomaan mangomehua. Eräänä päivänä tyttö löytää isänsä kätkemän harmaan laatikon, jonka vähäinen sisältö tuntuu pelottavalta. Siinä esiintyvät dokumentit antavat ymmärtää, ettei isä ehkä olekaan se henkilö, joka hän on kertonut olevansa.

Isän entinen kotimaa on nykyään Tshekkoslovakia, rautaesiripun takainen maa, jonne isä ei kaipaa. Tshekkiä hän on puhunut ensimmäisen vaimonsa ja vanhempien lastensa kanssa, mutta uuden latinotaustaisen puolison kanssa hän on alkanut vältellä äidinkieltään. Ariana on tavannut isän sukulaisista vain Lothar-sedän, joka on muuttanut Sveitsiin. Myös tyttö lähetetään teininä Sveitsiin sisäoppilaitokseen vanhempien avioeron jälkeen.

Isän vaikeneminen sotavuosista ja sitä edeltävästä ajasta on ollut asia, jonka kanssa nuori nainen on tottunut elämään. Tämä hiljaisuus ei ole epämukavaa, vaan hankalammalta olisi tuntunut tenttaaminen isää asioista, joista hän ei selvästikään halua puhua. Isän ja tyttären suuri ikäero on mahdollisesti myös yksi syy, miksi heidän suhteensa on varovaisen kunnioittava.

Ariana päätyy asumaan Lontooseen, ja hän odottaa esikoistaan vuonna 2001, kun hänen isänsä kuolee 80-vuotiaana. Vasta isän kuoleman jälkeen hän alkaa löytää lisää todisteaineistoa tämän entisestä elämästä. Pikkuhiljaa myös eloonjääneitä sukulaisia alkaa löytyä maailmalta. Naisella on edessään tuskallinen prosessi, koska hän tietää arkistoista löytyvän järkyttäviä uutisia. Sukututkimus viivästyy vuosilla, koska hän ei pienten lasten äitinä voi lukea saamaansa kirjeenvaihtoa kuin pienissä osissa.

Kirjailija saa pian tietää, että hänen isovanhempansa viettivät aikaa Theresienstadtin leirillä (ja kuolivat Auschwitzissä), ja yksi keskeisistä juonista liittyy tuon ghettoksi kutsutun juutalaiskeskittymän hallintoon ja ulkosuhteisiin. Isovanhemmat Otto ja Ella olivat sen verran etuoikeutettuja yhteisössään, että he pystyivät käymään kirjeenvaihtoa poikiensa kanssa. Prahan lähistöllä heidän isänsä tehdas pyöri vielä, vaikka sen omistaja oli vankileirillä.

Hans kieltäytyy lähteä kuljetuksiin, ja hänelle tehdään piilopaikka tehtaan tiloihin. Virallisesti hän on vankikarkuri, ja hänen kaltaistensa ilmiantajille on luvassa suuri palkkio. Hansin ainoa mahdollisuus hengissä jäämiseen on muuntautua joksikin muuksi, ja tämän lisäksi hän toivoo pääsevänsä ei-juutalaisena Berliiniin. Tämä osio oli minulle se ”pihvi”, miksi kirja kannatti lukea, koska se piti sisällään pahimmat kauhun momentit, ja myös uutta tietoa natsihallinnosta.

Itselleni kiinnostavinta olivat Neumannin omat identiteettipohdinnat, kun hän alkaa tutustua isänsä juutalaisiin juuriin kolmi-nelikymppisenä. Moni hänen lähipiiristään näkee hänessä enemmän juutalaisuuteen liitettäviä kulttuurisia piirteitä kuin hän itse tekee.

Tämäntyyppisiä holokaustista selviytyneiden jälkeläisten muistelmia on tarjolla kirjamarkkinoilla runsaasti. En osaa sijoittaa tätä teosta oman genrensä sisälle tarkemmin, mutta edukseen se esiintyy siksi, että sen kerronta tuntuu jokseenkin kiihkottomalta. Toki Neumannin äänessä on tunnetta, mutta kirjailijana hän on onnistunut etäännyttämään itsensä niin, että hän tarkkailee sukulaisiaan mahdollisimman objektiivisesti.

Minusta Hans Neumannin elämäntarinan pelkkä Venezuelan-osuus oli riittävän kiinnostava yhteen elämäkertaan. Tämän erikoisen perheen tarinaan mahtui elämää suurempia murheita, mutta myös paljon elämäniloa.

Lasten velvollisuuksien julistus

Teos: Vaula Norrena: Littana. Kielletyn lapsen tarina (Teos, 2023)

Ping-Ping on tyttö, joka on syntynyt Kiinan maaseudulla vähemmän suotuisten tähtien alla. Vuonna 1989 yhden lapsen politiikkaa noudatetaan uskollisesti, mutta maaseudulla virkailijoita voi lahjoa, jos syntynyt toinen lapsi on poika. Huono-onnisia tyttäriä piilotellaan syrjäkylissä, tai sitten heistä on maksettava järjettömät sakot.

Ping-Pingin vanhemmat jäävät kiinni laittoman lapsen saamisesta, ja heidän on muutettava Eurooppaan maksaakseen takaisin velkansa. Isä muuttaa ensin Ruotsiin, mutta perhe päätyy lopulta Helsinkiin, josta isälle on löytynyt työ kiinalaisesta ravintolasta. Uusi koti löytyy Kontulasta, jossa sisarukset aloittavat koulutiensä.

Littana on hurja, suorastaan sydäntä muljauttava kirja, sillä se kertoo syrjinnästä valtion, perheen ja kouluyhteisön tasolla. Ehkä julminta kohtelua Ping-Ping kuitenkin kokee äitinsä ja siskonsa taholta, koska perheen jäsenten kuuluisi edes jotenkin olla toistensa puolella. Ping-Pingin perheessä isosisko on prinsessa, jolla on valtavasti etuoikeuksia suhteessa pikkusiskoon. Hänen äidillään ei riitä empatiaa nuorempaa tytärtään kohtaan, koska tämän syntymä väärän sukupuolen edustajana on ollut niin suuri pettymys.

Jossain vaiheessa Ping-Pingistä tulee Jenni, yrittäjä, poliitikko ja äiti itsekin. Hän on joutunut käymään vuosia terapiassa tullakseen edes jotenkuten sinuiksi rankan historiansa kanssa. Matkat Kiinaan omien ja miehen sukulaisten luo ovat lähinnä lisänneet pahaa oloa ja sekaannusta. Kirjaprojekti on yksi keino työstää menneisyyden haavoja, vaikka se tuskin tulee lähentämään hänen välejään sukulaisiin.

Vaula Norrena on kirjan kirjoittaja, mutta Jenni Chen-Yen oma ääni kuuluu siinä mainiosti. Dialogeissa on saatu erinomaisesti esiin sekä kiinalaisten maalaisten käsitteellinen maailma että heidän kielellinen kompurointinsa Suomessa. Perheen sisäisten jännitteiden ulkopuolella se kuljettaa lukijaansa suomalaisen yhteiskunnan luukuille, joissa kahdeksanvuotias tyttö joutui liian isoihin saappaisiin, kun asiointitulkkeja ei ollut saatavilla tai niitä ei osattu pyytää.

Teoksessa on myös mainiota 90-luvun ajankuvaa, eli Norrena onnistuu kertomaan, kuinka sulkeutuneeseen yhteiskuntaan maahanmuuttajat saapuivat tuossa vaiheessa. Tiimari oli pienten kiinalaistyttöjen keidas Kontulan ostarilla, mutta tyttöjen äiti ei onnistunut olemaan tasapuolinen lapsilleen edes hiuspompuloita hankkiessa.

Jotain yhteistä löysin tämän tarinan ja somalialaisen Nimco Noorin Paratiisin tytön kanssa (kirjoitettu yhdessä Maippi Luukisen kanssa), sillä molemmat kertovat Itä-Helsingistä 1990-luvulla. Noorin teoksessa kertoja tosin on nuori aikuinen, joka saapuu maahan miehen perässä. Äänen sävyssä ja ajankuvassa oli molemmissa kirjoissa saman tyyppistä purevuutta.

Olen lukenut muitakin hurjia tositarinoita kiinalaisten tyttöjen ja nuorten naisten asemasta, mutta tämä teos konkretisoi tilannetta siksi, että se tuo naisia syrjivän arvomaailman lähemmäksi kotiovea. Se tuo myös oivallisesti esiin maahanmuuttajien ravintolabisnesten sudenkuoppia, vaikka tilanteen on täytynyt parantua huomattavasti mm. valvonnan suhteen sitten 1990-luvun.

Kaiken kaikkiaan Littana on onnistunut teos sekä tietokirjana että kaunokirjallisuutta lähenevänä kasvukertomuksena. Itse olisin tosin voinut skipata kappaleiden väliset tietoiskut, mutta ne voivat olla hyvinkin tarpeellisia niille, jotka käyttävät teosta pedagogisesti. Kirjassa on potentiaalia tulla luetuksi kouluissa ja muissa oppilaitoksissa, koska se läpivalaisee niin monia maahanmuuttajalasten ja -nuorten haasteita tässä yhteiskunnassa.

Kaksikielisen romaanin haasteista

Teos: Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin (Kosmos, 2023)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Syksy on tuonut tullessaan monia kiinnostavia esikoisromaaneja, ja Sonja Karlssonin teos 14 tuntia takaisin on yksi niistä. Se kertoo kahdesta viipurilaisesta siskosta, Hertasta ja Olgasta, jotka lähtevät Amerikkaan etsimään parempaa elämää vuonna 1929, ja palaavat vuonna 1970 hautaamaan veljeään.

Siinä välissä Karjalan kannas on luovutettu Neuvostoliitolle, eivätkä sisaret pahemmin tunne Suomen muita seutuja. Suku asuu ripoteltuna eri paikkakunnilla Itä-Suomessa, ja veljen kanssa ollaan oltu yhteydessä vain kirjeitse. Vuosikymmenet ovat muuttaneet siskoja suuresti, eivätkä he ole kuuluneet niihin siirtolaisiin, jotka ovat vaalineet kotiseuturakkautta suomalaisissa kirkoissa ja yhdistyksissä.

Molemmat siskot ovat lapsettomia, ja varsinkin vauraalle Olgalle se on ollut parantumaton haava. Olga päätyy asumaan San Franciscoon fiiniin omakotitaloon, jonne pariskunta on sisustanut lastenhuoneet varmuuden vuoksi. Hertta on elänyt huoletonta sinkkuelämää New Yorkissa, ja edennyt piikomisesta konekirjoittajaksi.

Romaanissa suuri osa dialogeista käydään englanniksi, ja tähän liittyy kustannustoimituksellisia haasteita. Arvostan suuresti sitä, että romaanissa on pyritty mahdollisimman autenttiseen kuvaukseen kaksikielisyydestä. Kirjan sisarukset ovat valinneet englannin kielen pääasialliseksi kommunikaation kanavakseen. Heillä tuntuu olevan enimmäkseen anglotaustaisia ystäviä. Kertoja itse on innostunut Shakespearen soneteista, ja näkee paljon vaivaa syventääkseen kielitaitoaan kohti akateemista tasoa.

Romaanissa ei puhuta karjalan murretta, vaikka siskot ovat kotoisin työväenluokkaisesta perheestä, eivätkä ole paljoa poistuneet maakunnastaan. He puhuvat myös keskenään sujuvaa suomen yleiskieltä, vaikka ovat eläneet niin eristyksessä äidinkielestään. Aika usein Amerikan siirtolaisuuden kuvauksissa käytetään fingliskaa, koska monille kielten sekoittuminen on ollut tyypillistä viestintää. Itse koin, että romaanin henkilöt puhuivat liian siistiä suomea ja englantia. Uskottavampaa olisi ollut, jos varsinkin suomen puheesta olisi tehty jotenkin haparoivaa. Englannin haparointia kuvataan kuitenkin vähän. Olgan ja tämän miehen Emilin sekakielisyyteen viitataan, mutta sitä ei kuvata.

Fiktiota kirjoittaessa ei ole aina tarkoituksenmukaista löytää mahdollisimman autenttista historiallista puheenpartta. Riippuu myös suunnitellusta kohdeyleisöstä, millaisia kielellisiä valintoja kirjailija tekee. Korkeasti koulutetuille nuorille kaupunkilaislukijoille kaksikielisen dialogin lukeminen ei ole ongelma, ja moni voi kokea tämän virkistäväksi. Suomessa ei kuitenkaan pahemmin julkaista romaaneja, joissa vastaavaa strategiaa käytettäisiin suomen ja ruotsin välillä – ja ruotsi kuitenkin on toinen virallinen kielemme.

Koen, että tässä romaanissa tehty dialogivalinta saattaa jättää ulkopuolelle muun muassa vanhempia lukijoita, joita kirjan teema saattaisi erityisesti kiinnostaa. Se on harmi, koska Karjalan evakkojakin on vielä elossa.

Muuten romaanissa on monia hienoja oivalluksia siirtolaisuudesta ja säkenöiviä hetkiä. Kyseessä on hyvin eri tyyppinen siirtolaisuuden kuvaus kuin tyypilliset tarinat Minnesotan ja Michiganin mainareista, lokareista ja heidän keittiöpiioistaan. Itseäni kuitenkin kiinnostavat enemmän nämä punaniska-alueet, niiden peräkylät, ja suomalaiset suvut, jotka ovat vaalineet suomalaisuuttaan neljässä tai viidessä polvessa. Ne kiinnostavat siksi, että tiedän niistä paljon vähemmän kuin suurista kaupungeista.

On kuitenkin hienoa, että muunkinlaisista siirtolaisista kirjoitetaan. Tässä tavataan ihmisiä, jotka tietoisesti pyrkivät nousemaan sosiaalisesti ja pääsemään piireihin. Koin, että romaanin parasta antia oli henkilöhahmojen psykologinen kehityskaari, ja myös Olgan myöhempi muistisairauden kuvaus.

Kirjassa vietetään noin kolmannes ajasta tuolla vuoden 1970 eeppisellä Pan Amin lentomatkalla, ja se tarjoaa nostalgiaa kaikille lentomatkailun faneille. Uskon, että moni lukija saattaa tarttua teokseen pelkän lentämisen kuvauksen vuoksi – mikä sekin on yksi tapa nauttia kirjallisuudesta.

Otto Peltosen päiväkirjasta

Teos: William Durbin: The Journal of Otto Peltonen. A Finnish Immigrant in Hibbing, Minnesota, 1908. (Scholastic Inc, 2000)

Jatkan seikkailujani suomalaisten siirtolaisten jättämillä jäljillä. Otto Peltosen päiväkirja on ilmeisen suosittu nuortenkirja, koska siitä on otettu jo useita painoksia Minnesota University Pressissä. Se on fiktiota, ja sen on kirjoittanut minnesotalainen opettaja William Durbin, joka selvästi on projektiin lähtiessään tuntenut läheisesti 1900-luvun alun mainareiden oloja ja suomalaista kulttuuria. Niin hyvin, että kaikki suomenkieliset sanat kirjassa ovat täysin oikein kirjoitettuja!

Teos kuvaa nuoren Oton elämää kolmen vuoden ajan Hibbingin kaivoskaupungissa. Otto muuttaa Seinäjoelta Amerikkaan äitinsä ja kahden siskonsa kanssa vuonna 1905. Isä on jo asunut paikkakunnalla joitain vuosia, ja lähettänyt lippurahat perheelleen. Asuinolot Finntownissa ovat surkeat, ja talvella petivaatteet jäätyvät seiniin kiinni.

Otto on oppivainen nuori, joka onnistuu yhdessä vuodessa opiskelemaan kolme luokkaa keskikoulua. Lukioon hän ei kuitenkaan pääse, koska perhe tarvitsee 17-vuotiaan tienestejä. Otto aloittaa työt isänsä kanssa kaivoksella, mutta ensimmäistä työvuotta varjostaa lakkojen suma. Yli puolet suomalaisista jättävät kaupungin, ja heidän tilalleen palkataan suoraan laivoista montenegrolaisia, jotka eivät tiedä mitään työväen oikeuksista.

Kaupungissa käy puhumassa Mother Jones (1837-1930), ikoninen ammattiliittojohtaja, joka keskittyi työssään lapsityövoiman poistamiseen ja mainareiden asiaan. Perheen isä on kiivas sosialismin kannattaja, joka alkaa lakkovuosien aikana veistää puuleluja perheensä elättämiseksi. Perhe siirtyy päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen puukauppabisneksiin, ja Otto toimii pitkään myös osuuskaupan myyjänä.

Huomasin kyllä jo ensi metreiltä, ettei kyseessä ole autenttinen päiväkirja, niin paljon siinä opetetaan lukijaa suomalaisesta kulttuurista. Ehkä kirjailijalla on ollut taustamateriaalina joku päiväkirja, jota hän on lähtenyt työstämään ymmärrettäväksi amerikkalaiselle yleisölle. Sain kuitenkin vaikutelman, että Otto Peltonen on ollut todellinen henkilö, sillä kirjassa kerrotaan myös hänen muiden sukulaistensa vaiheista. Muun muassa hänen siskostaan tuli yksi mantereen ensimmäisistä naislentäjistä, ja hän on jäänyt näkyvämmin historiaan kuin veljensä.

Etsin tästäkin kirjasta esimerkkejä kristillisyyden ja sosialismin ristipaineista, mutta siinä kuvattu perhe ei pahemmin piittaa kirkonmenoista. Kuvaavaa nopeasti kasvavan ”boomtownin” menosta on se, että siellä oli 40-50 kapakkaa (kaikille kansallisuuksille omansa) ja vain kolme kirkkoa.

En olisi itse tarttunut näin vakavaan ja opettavaiseen kirjaan teininä, mutta olen iloinen sen laajasta levikistä. Huomaan kyllä, että siihen on saatu ympättyä iso kakku 1900-luvun yleisempää amerikkalaista työväen historiaa, ja siinä seikkailee paljon muitakin kansallisuuksia kuin ”finlandereita” . Scholastic (ja myös Minnesota Uni Press) on hieno kustantamo, ja jos se saa nuorison lukemaan tämän tyyppisiä kirjoja vielä 2020-luvulla, niin Amerikan nuorisolla on toivoa.

Loukkuvaaran salaisuuksia

Teos: Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Sotikoffit ovat Ylä-Karjalassa asuva toisen polven evakkoperhe, jotka päättävät 1970-luvulla muuttaa Ruotsiin autotehtaiden kutsumana. Perheen lapset ovat teini-ikäisiä, ja mummo ja pappa jo sen ikäisiä, ettei muutto heille ole enää henkisesti mahdollista.

Romaanissa on neljä polvea, joista kolme puhuu Göteborgista käsin. Isoäiti Aila on tarinan nykyisyydessä jo saattohoidossa. Äiti Leena muistelee kadotettua nuoruuttaan, ja suree menetettyjä vuosia lähiössä, josta hän ei ole päässyt koskaan muuttamaan pois. Tytär Monika asuu minimalistisessa unelmassaan kaupungin keskustassa, ja työskentelee freelancer-toimittajana.

Seppo-eno asuu edelleen Loukkuvaarassa, ja on juuri muuttanut takaisin vanhempiensa tyhjään kotitaloon. Tallella on myös isovanhempien torppa, jonka ikoninurkkauksen edessä mies käy hakemassa juurihoitoa. Hän on ollut nuorena kokeilemassa vuoden päivät hurrin elämää, mutta on palannut yksin kotikonnuille.

Teoksen jännittävin vuoropuhelu kehkeytyy hiljaisen Sepon ja tulevan menestyskirjailija Matti Pulkkisen välille. Seppo keksii tarjota miehelle torppaa vuokralle piilopirtiksi, ja tulee näin paljastaneensa tälle lukuharrastuksiaan. Nuori mies pääsee kirjailijan esilukijaksi, ja hänen eteensä avautuu uusi maailma, joka ei koostu pelkistä konepajan rasvatupoista.

Kun Monika saa tehtäväkseen kirjoittaa jutun suomalaisten juurista, hän alkaa suunnitella juurihoitomatkaa Pohjois-Karjalaan. Hän tietää Sepon kantavan monia salaisuuksia, joista hän haluaisi päästä osalliseksi. Aila-mummin kuoltua myös Leenalla on asiaa kotiseudulle äidin tuhkia ripottelemaan.

Odotin salaisuusosiolta enemmän, mutta tykästyin teoksen hiljaiseen viisauteen, ja pohjoiskarjalaisen paikallisuuden kuvaukseen. Seppo, joka välillä oli kolmen asunnon ja yhden vaimon loukussa, tuntui tutunoloiselta, uskottavalta maadottajahahmolta. Matti Pulkkisen teoksia olen onnistunut kahlaamaan läpi tasan yhden, mutta täysin tuntematon kirjailija ei kuitenkaan minulle ollut.

Olisin halunnut lukea lisääkin teoksen isovanhemmista Jegorista ja Tailasta, mutta Lintunen on rajannut rajakarjalaisuuden kuvauksen melko tyypilliseksi identiteettipuheeksi. Ryssittelyä koettiin, geenit ovat tummia ja kaikilla Sotikoffeilla on persjalkainen hirvenhiihtäjän fysiikka. Toisaalta kyläkaupalla kysytään Sotikoffin tyttöjen perään, ja omakyläläisyys yhdistää myös Ruotsista tulleita kesälomalaisia.

Kirjan kansi on runollisen kaunis, ja viittaa Leena-äidin työhön floristina, ja äkilliseen muistinmenetykseen Loukkuvaaran kesäniittyjen kasvistosta. Vasta kun turkkilainen asiakasrouva kysyy tältä suomalaisista luonnonkukista, hän alkaa arvostaa nuoruutensa mielenmaisemaa.

Kirja resonoi myös hyvin oman kirjoitusprojektini kanssa, joka myös sijoittuu 1970-luvulle. Uusimmassa tekstissäni ei seikkailla lainkaan Karjalassa, eikä henkilöilläni ole kytköksiä itärajan taa, mutta ajan henki tarttui silti ilmiömäisesti. Sain tästä kirjasta inspiraatiota varsinkin vaatetuksen kuvaukseen. Itse kun en 70-luvulla kasvaneena keskisuomalaisena osannut nähdä pohjoiskarjalaisten sukulaisten vaatteita erityisen epämuodikkaina.

Kun vertaan teosta esimerkiksi Susanna Alakosken eeppisiin siirtolaisromaaneihin, joissa tarkastelun keskiössä on luokkaerot, tämä romaani tuntui yksityisemmältä ja intiimimmältä kuvaukselta. Toki se kertoo vahvasti työväenluokkaisuudesta, mutta kuvatut luokkaerot eivät tässä ole yhtä räikeitä kuin Alakoskella. Samaa ilmiötä voikin tarkastella eri vuosikymmenillä erilaisista näkökulmista, ja kolmannen polven milleniaalit näkevät isovanhempiensa taistot eri lailla kuin heidän vanhempansa.

Pikku Käpälä on läsnä

Teos: Katja Kettu: Rose on poissa (WSOY , 2018)

Äänikirjan lukija: Eija Ahvo

Viisi vuotta sitten minulta jäi Katja Ketun Rose on poissa kesken, vaikka sen aihepiiri kiinnosti paljon. Ehkä kuitenkin minulla on aina ollut rajallinen kyky ottaa vastaan alkuperäiskansojen mytologiaa kirjallisessa muodossa. Pohjois-Amerikan intiaanien historia kiinnostaisi enemmän, jos sitä pääsisi kokemaan paikan päällä.

Jotain kosketusta näihin kulttuureihin minulla on ollut Kanadassa, mutta en ole koskaan käynyt reservaatissa. Aika paljon olen saanut tietoa muun muassa yhteisöjen lapsiin kohdistuneista rikoksista valtion sisäoppilaitoksissa, josta tämäkin teos paikoitellen kertoo.

Romaani kartoittaa keski-ikäisen fintiaani-Lempin, eli Pikku Käpälän elämäntarinaa reservaatissa ja sen ulkopuolisessa maailmassa. Hänen isänsä Ettu on suomalainen ja äiti Rose oli ojibwa-intiaani. Ettua vaivaa vanhassa iässä muistinmenetys, ja Lempi kutsutaan paikalle tulkkaamaan isän sekavia puheita sheriffille. Epäillään, että Ettu olisi syyllinen erään lapsen katoamiseen, ja hänet halutaan vastuuseen teoistaan.

Lempi on ollut viime ajat Old Apostolic-kirkon retriitissä Montanassa. Hänen tehtäviinsä on kuulunut muun muassa pastori Grantin kalsarien pesu. Hän on myös ollut pastorin rakastajatar. Puhelu reservaatista rikkoo naisen vaivalla rakennetun mielenrauhan, mutta matkaan on lähdettävä Greyhoundilla.

Kirja kartoittaa kolmen sukupolven vaiheita pitkin Amerikan järvialuetta. Suomalaiset Heinari ja Helmi ovat menneet naimisiin yli uskomusten erojen 1950-luvulla. Rose ja Ettu ovat kohdanneet 70-luvun alussa, ja Lempi yrittää kertoa kaikesta tästä nuoruuden rakastetulleen Jim Harmaaturkille vuonna 2018.

Lempin osa tässä maailmassa ei ole helppo, sillä hän kokee olevansa kaikkialla vääränlainen. Rasismia hän kokee niin intiaanien, suomalaisten siirtolaisten kuin muiden amerikkalaisten taholta. Kotonaan hän on tottunut puhumaan niin suomea kuin ojibwaa, ja Rose-äidin kautta hän on varhaisessa lapsuudessaan tutustunut läheisesti intiaanien politisoituneeseen siipeen.

Vuonna 1973 alkoi Wounded Kneen historiallinen episodi, johon kirjassa viitataan monessa vaiheessa. Ennen tätä Lempi on käynyt äitinsä kanssa Minneapolisin Intiaaniasioiden toimistolla asioimassa savisin kengin. Äidillä on myös vireillä aseiden hankintaa, mikä herättää suurta huolta suomalaisisässä. Koko ajan kirjan aikuiset joutuvat neuvottelemaan siitä, mitä on sopivaa tehdä lasten nähden ja kuullen.

Suru ja menetys ovat tämän teoksen vahvempia tunnetiloja kuin lihallinen rakkaus tai erotiikka. Kirjan intiaaninaiset ovat saaneet kokea kovia, eivätkä he täysin luota edes omiin elämänkumppaneihinsa. Rose on liian levoton ja villi nainen Ettulle, eikä Ettu koskaan toivu kohtaamisestaan lapsensa äidin kanssa.

Teos on kielellisesti herkkätuntoinen, monipolvinen ja runollinen, mutta minun oli toisellakin lukukerralla vaikea pysyä sen juonessa kiinni. Ehkä kirja ei nyt vain toiminut äänikirjana, koska teoksessa on paikoitellen paljon lainauksia ojibwa-kielestä, ja muutenkin juoni rakentuu runsaille takaumille.

Kirjasta jäi haikea tunnelma siksikin, että siinä kuvataan yhteisöjä, jotka ovat osittain kadonneet tai ovat katoamassa. Minnesota on muuten alkanut kiinnostaa matkakohteena, koska se vaikuttaa olevan varsin rikas tarinoiden lähde suomalaisperspektiivistä.