Ikuisesti sirpin ja vasaran välissä?

20180717_043125Palaan ajatuksissani alkukesän tunnelmiin Berliinissä. Sain joltain FB:n kirjallisuuspalstalta vinkin venäläis-saksalaisesta Vladimir Kaminerista (s.1967), joka on kirjojen kirjoittamisen lisäksi ollut merkittävä kulttuurivaikuttaja ja DJ Berliinin yöelämässä. Hänen esikoisteoksensa Ryssändisko (Sammakko 2005, suom. Vera Suominen) ei siis ole nimeltään pelkkä vitsi, vaan viittaa kai myös kirjailijan silloiseen ammattiin. Kaminer on erikoistunut kirjailijana novelleihin ja pakinoihin, ja hänellä näyttää olevan saksaksi paljonkin teoksia, joista vain muutama on suomennettu. Kiitos Sammakolle kulttuurityöstä, sillä nämä teokset hulvattoman huumorinsa lisäksi myös edistävät Berliinin-matkailua!

Kaminer on oppinut saksan kielen maahanmuuttajana aikuisella iällä ja kirjoittaa nykyään vain saksaksi. Kiinnostavaa hänen tarinassaan on se, että hän ehti tulla Itä-Saksaan v. 1990 muutamaa kuukautta ennen muurin murtumista. Tuolloin venäjänjuutalaisten maastamuutto oli helpompaa kuin muiden neuvostokansalaisten, ja myös Kaminer käytti emigraatiossaan tätä korttia. Noina vuosina Moskovassa kaikkia nuoria, myös punkkareita ja hippejä, kiinnosti päihteitä ja seksiä enemmän juorut kavereiden maastamuutosta.

Kirjan nuori mies pääsee suoraan junasta asumaan asuntolaan, joka on ennen ollut STASI:n virkistyskeskus. Kämppäkavereita on muiden venäläisten lisäksi varsinkin Vietnamista ja eri Afrikan maista; afrikkalaiset ovat kaikki opiskelleet Neuvostoliitossa ja laulelevat mielellään vanhoja venäläisiä kansanlauluja. Muut venäläiset pyrkivät integroitumaan paikallisen synagogan kautta ja opiskelevat oletettua juutalaista kulttuuriaan, mutta kertoja jää mieluummin kämpille pelaamaan korttia.

Teos kertoo monista venäläisistä kohtaloista, kertojan perheestä, kavereista ja satunnaisista tuttavuuksista. Kirjan kirjoitushetkellä Berliinissä asui arviolta 140 000 entistä Neuvostoliiton kansalaista, eli puhutaan merkittävästä etnisestä vähemmistöstä. Monilla heistä, myös korkeasti koulutetuilla, jopa professoritason tyypeillä, oli suuria vaikeuksia löytää tietään työmarkkinoille. Kaminer kertoo loputtomista byrokraattisista kohtaamisista ja työllistämistoimenpiteistä, jotka huvittavimmillaan johtivat ”ryssändiscoon” eli työttömien kosteisiin virkistysiltoihin valtion sponsoroimana.

Kirjan kertoja ei edusta sitä maahanmuuttajatyyppiä, josta kirjoitetaan unelmahöttöisiä sankaritarinoita päivälehtiin rasismia lieventämään. Hän on koulutukseltaan teatterin valomies, ja on opiskellut myös dramaturgiaa neuvostoyliopistossa – nämä meriitit eivät suoraan käänny myyntivalteiksi lännen työmarkkinoilla. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu sankarimaahanmuuttaja Andrei, joka aloittaa bisnekset jo ensi viikolla muuttonsa jälkeen, ja raahaa myös ystäviään myymään Aldin halpoja virvoitusjuomia kalliilla rautatieasemien kiireisille. Andreista tulee menestyvä venäläisen ruoan kauppias, tuleva miljonääri, joka kuitenkin kyllästyy Saksan byrokratiaan ja muuttaa bisneksineen Yhdysvaltoihin. Tässä universumissa ne hieman laiskemmat ja boheemimmat jäävät Berliiniin nostamaan sosiaalitukia ja harjoittamaan kokeellista teatteria.

Rakastuin tähän teokseen, samastuin täysillä kertojahahmoon ja haluaisin lukea koko hänen tuotantonsa. Ja parasta on, että tähän meininkiin voi tutustua myös livenä, sillä kuuluisa itäberliiniläinen yökerho Kaffee Burger Club, jossa Kaminer aikanaan aloitti ”ryssändisko”-klubi-iltansa, on edelleen pystyssä. Paikka ei ole burgerbaari, vaan tuota historiallista ravintolaa piti 1930-luvulla oikea Burgerin perhe, jonka nimellä se on tunnettu siitä saakka. 1970-luvulla siitä tuli keskeinen toisinajattelijoiden tapaamispaikka, ja se on säilyttänyt ”itäistä” tunnelmaansa myös muurin murtumisen jälkeen. Seuraava vierailukohde Berliinissä, ehdottomasti!

Parasta kirjassa oli, ettei se ollut pelkkää komiikkaa, vaan siinä korostuu kaiken kattava yhteiskunnallinen vire. Vaikka kirjan maahanmuuttajahahmoilla ei aina mene loistavasti, Berliini on heidän kotinsa, johon he voivat luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia, mini-yhteiskuntia, joissa asioita tehdään eri lailla kuin saksalaisessa todellisuudessa. Ja ehkä tämä vaihtoehtoisuus on vuosien varrella myös suodattunut katukuvaan ja valtavirtayhteiskuntaan. Maahanmuuttajia saattaa myös yhdistää maahantulon historia, eli tässä ennen muurin murtumista tulleilla on oma narratiivinsa, ja tämän vuoksi kirjailija tuntee niin suurta sympatiaa vietnamilaisia kohtaan.

Kaminerin viimeisin suomennettu teos on Venäläiset naapurini (Sammakko, 2016), jota ei näkynyt eilen Metso-kirjastossa. Suomennettuja teoksia on ainakin viisi, mutta osa alkaa jo olla antikvariaatin aarteita.  Olen ymmärtänyt, että neuvostomuistot pääsevät vielä enemmän framille hänen muissa teoksissaan, ja olisinkin kiinnostunut lukemaan juuri niistä. Kiinnostavaa on myös tutkailla, onko ”sirppi ja vasara”-teema keskeinen identiteetin rakennuspalikka hänen kaikissa teoksissaan, vai alkaako 2010-luvulle tultaessa löytyä jo toisenlaisia kiinnekohteita.

Mainokset

Kenttäpostia Kiestingistä

50Lauri Mäkinen on dekkaristi, josta olen kuullut positiivista pöhinää jo kauan, ja lukulistallani on ollut hänen esikoisteoksensa Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (2015)– en vain ole saanut teosta käsiini vielä. Ambomaan lähetystyö kieltämättä kiinnostaa minua enemmän kuin toisen maailmansodan desanttikuulustelut, mutta en lähestynyt hänen teostaan 50/50 (Siltala, 2017) sotakirjana. Kirjassa minua kiinnosti kanadansuomalaisten massamuutto Neuvosto-Karjalaan, eli nämä traagiset maailmanympärysmatkat, joiden seurauksena valtaosa siirtolaista päätyi Siperian vankileireille. Kirjassa on kiehtova kansikuva, mutta varsin mitäänsanomaton nimi. En olisi välttämättä tarttunut kirjaan kirjastossa, ellen olisi lukenut etukäteen arvioita siitä.

Teos on aihepiiriltään mahdollisimman raskas, siinä korostuu ihmisyyden brutaaleimmat puolet, kun jäljellä ei ole enää muuta kuin silkka selviytymisvietti. ”Hyviksiä” siinä ei liiemmilti ole, mutta ”pahiksia” vähän joka junaan. Mäkisen kerrontatekniikka on sen verran lennokas, että tarinaan heittäytyy päistikkaa, vaikka tietää liian nopean lukemisen aiheuttavan psykosomaattisia lieveilmiöitä, kuten painajaisunia. Tässä sodassa ei ole voittajia eikä sankareita, ja tavallisia rivisotilaitakin enimmäkseen vain vituttaa. Lotta-aatteelle intohimoisesti antautunut Silja (toinen päähenkilöistä) kokee myös elämänsä turhautumisen postikonttorissa Äänislinnassa, jossa hänen tehtävänsä on lukea läpi kaikki tuleva ja lähtevä posti sotasensuurin piikkiin.

Jouduin kirjaa lukiessani googlaamaan paljon, koska teoksessa oli paljon asioita, joita en Suomen armeijan toimista tiennyt. Teoksen nykyisyys sijoittuu mystiseen Kiestinkiin, joka oli keskeinen jatkosodan näyttämö aivan Suomen rajan pinnassa nykyisen Kuusamon naapurissa. Kiestingissä pidetään myös sotavankeja, noita pelättyjä desantteja tai sellaisiksi epäiltyjä henkilöitä. Päätökset sotavankien teloituksesta tehdään kuitenkin Mäntyharjun ”headquartersissa”.

Opin kirjasta muun muassa, että suomalaiset teloittivat sotavankejaan huppu päässä, kun taas venäläiset harrastivat niskalaukauksia. Luin järkyttäviä kuvauksia vankileirien raiskauksista ja ihmissyönnistä. Varmasti kaikki tämä on hyvin todenmukaista, mutta omaan makuuni raakuutta oli himppusen verran liikaa (esimerkiksi koin turhaksi esittää kaksi identtistä raiskauskohtausta, jossa nainen antautuu vain leipäpalan vuoksi). Tosin raakuutta ei ollut tässä yhtään enempää kuin nykyaikaan sijoittuvassa keskivertodekkarissa, vaikka en ehkä edes osannut lukea tätä dekkarina. Pidin tätä taideproosana, jossa käsitellään ihmismielen rikollisia ulottuvuuksia. Mutta jokainen lukija kaivannee teoksesta itseään eniten puhuttelevan tason ja genremäärittelyn.

Silja Berg, helsinkiläinen kemian ylioppilas, ja veljekset Ilkka ja Olavi Eräkoski, nämä rosoiset emigrantit, ovat teoksen päähenkilöt, joiden persoonat loistavat, mutta en päässyt kovin syvälle sotilashahmojen ihon alle. Sinänsä oli hyvä, ettei tässä ole minkäänmuotoista yritystä kirjoittaa uudelleen Tuntematonta sotilasta ja luoda hersyvää kansankuvausta.  Armeijan palvelijoista koin ehkä läheisimmäksi sotilaslääkäri Nurkan, joka oli kotoisin sieltä Ambomaalta ja jota pidettiin ärsyttävänä päällepäsmärinä johdon taholta.

Kirja varmasti järkyttää monia lukijoita, ja saattaa ärsyttääkin. Minua ei varsinaisesti ärsyttänyt mikään, mutta jäin pohtimaan joidenkin mieshahmojen runsasta v-sanan käyttöä, mikä tuntui suorastaan anakronistiselta. Käytettiinkö tuota sanaa todella tuossa määrin 1940-luvulla? Edes miesten kesken korsussa tai juoksuhaudassa? Jätkäthän kiroilivat kuin tesomalaisen yläasteen kolmetoistavuotiaat jonnet.

Kaiken kaikkiaan 50/50 tarjoaa älykästä ja mieleenpainuvaa jännitystä, jossa taustatyön huolellisuus näkyy tarkkoina käsitteellistämisinä ja nimeämisinä. Mäkinen on vaivautunut lukemaan teostaan varten myös paljon venäläisten kirjoittamaa sotahistoriaa, joten näkökulma tuntuu poikkeuksellisen monisyiseltä. Minun täytyy tunnustaa, että osa venäläisten vankileirin hierarkkisista ”roolinimistä” meni minulta ohi, tai olin meiningistä niin kauhuissani, etten pystynyt analysoimaan lukemaani kovin älyllisesti.

50/50 on sotakirja, joka varmasti puhuttelee nuorta ja varhaiskeski-ikäistä lukijakuntaa. Aivan ensimmäisenä en veisi tätä vanhainkoteihin vielä elossa oleville veteraaneille, sillä jo kerronnan monisyisyyden vuoksi kirja saattaa olla haasteellista luettavaa ikäihmisille. Koin myös, että kirja tarjosi tasapuolisesti mies- ja naisnäkökulmia, ja että sellaisetkin lukijat, jotka eivät ole koskaan lukeneet sotakirjoja, voisivat tästä innostua.

Loisia toisillemme

IMG_1865Max Mannerin uusin dekkari Loiset (Arktinen Banaani, 2017) on teos, joka on puhutellut minua jo kuukausia, vaikka sain sen käsiini vasta tällä viikolla. Jo teoksen nimi provosoi hyvällä tavalla, ja ylipäänsä minulla on tapana lukea kaikki teokset, jotka liittyvät Euroopan yhteiseen pakolaiskriisiin. Kirjan kansikin herättää kysymään kysymyksiä elämän hinnasta ihmisyyden eri ääripäissä.

Luin kirjan mentaalisessa pattitilanteessa, jossa en keksinyt mitään muuta pääntyhjennyskeinoa. Ulkona oli lumimyrsky, eikä minulla ollut rahaa lähteä minnekään maksullisiin sisätiloihin rälläämään tai ampumaan laseraseilla. Usein tällaisissa tilanteissa, kun pääni kovalevy kuormittuu opintojen epämukavuusalueella, en nuku seuraavana yönä ja joko kömmin seuraavana päivänä opetukseen ymmärtämättä siitä sanaakaan tai olen rehellisesti poissa. Mahdollisesti opiskelen väärää alaa. Ala liittyy vahvastikin kysymykseen loisista.

Luin kirjan yhdessä illassa, ja sain sen jälkeen hyvinkin nukuttua. Teos ei aiheuttanut painajaisia, koska siinä suurin osa kysymyksistä ratkaistiin. Kyseessä on Harri Hirvikallio-nimisestä poliisista kertovan sarjan aloitusosa, jossa seikkaillaan Turussa, sen saaristossa, Luxemburgissa ja Calais’n ”viidakoksi” kutsuttavalla pakolaisleirillä. Kysymys ”loisista” liittyy muihinkin kuin epätoivoisesti Britanniaan pyrkiviin paperittomiin siirtolaisiin – eritoten se liittyy rahaeliittiin, joka ei kaihda keinoja oman koskemattomuutensa turvaamiseksi.

En spoilaa juonta kertoessani, että poliisi Hirvikallio jää teoksessa leskeksi. Hän on ollut pitkään naimisissa EU-byrokraatti Nooran kanssa ja kokeillut myös koti-isyyttä Luxemburgissa, mutta veri on vetänyt takaisin poliisin työhön Turkuun, ja pari on päätynyt käytännölliseen asumuseroon.  Myös perheen aikuinen tytär Julia on palannut Suomeen opiskelemaan, ja tarvitsee isäänsä vähemmän kuin tämä haluaisi. Nooran kuoltua Harrin elämä hajoaa entisestään, mutta matka Luxemburgiin vaimon jäämistöä purkamaan on välttämätön siirtymäriitti.

Siinäkin mielessä Loiset oli virkistävää luettavaa, ettei Manner pyri luomaan Luxemburgin ympärille nykydekkareille tyypillistä hedonistista hifistelykuplaa. Luxemburg on omituinen yhdistelmä jälkijättöistä perinnetietoutta, feodaalista muistia ja tämän päivän globaalia mammonanpalvontaa. Manner ei ilakoi ruokakulttuurin, maalaismaisemien eikä kulttuuristen omituisuuksien ympärillä, vaan tuo kaupunkiin vähäeleisen suomalaisen poliisin, joka ei ole koskaan kokenut kuherruskuukautta maan kanssa. Herttuakunta on käytännöllinen tukikohta, johon harvat siirtolaiset rakastuvat. EU-byrokraatit taas ovat oma ”rotunsa”, joiden raadollisia puolia tässä tutkitaan säälimättömästi.

Teoksella on yhtymäkohtia muun muassa Marko Immosen tuoreeseen dekkariin Murhapaikanhakijat. Hassua, että siinä missä olin puutua Immosen piinallisen huolelliseen poliisin työn kuvaukseen, toivoin Loisia lukiessani vähän lisää teknistä kuvausta – ja tällaista en ole toivonut dekkarilta koskaan aiemmin. Vaikka teos alkaa varsin järeästi massaterrori-iskulla, Ruisrockin tapahtumien käsittely jää kuitenkin teoksessa taka-alalle.

Minusta Manner onnistuu tässä teoksessa olennaisessa, eli poliittisesti järeiden kysymysten käsittelyn, toiminnallisuuden ja jännityksen ylläpidon tasapainottamisessa. Pakolaiskeskustelu ei ole saarnaavaa tai turhan idealistista, mutta teos osoittaa auttamisen akuutin välttämättömyyden koko Euroopan rauhanomaisten olojen turvaamiseksi. Dekkarina teos tarjoaa enemmän älyllisiä haasteita kuin raakuuksia, eli vaikka väkivaltaa on, sillä ei mässäillä turhaan.

En ole lukenut Mannerin aiempia dekkareita lainkaan, mutta viime syksynä luin hänen ensimmäisen ei-dekkarinsa, Mayran. Molemmissa lukemissani teoksissa kielenkäyttö oli sen verran vetävää, dynaamista ja tarkkaa, ettei yhtään haitannut, että päähenkilöt taistelivat ikäkriisiensä ympärillä. Harri Hirvikallion tarkkaa ikää ei tässä teoksessa paljastettu, mutta arvioin hänet noin viisikymppiseksi. Keski-ikäisten aviokriisiä teoksessa käsitellään sen verran laajalti, että se saattaa karsia nuorimpaa lukijakuntaa. Tosin ilahduin siitä, ettei Harrin hahmoon ainakaan vielä toistaiseksi liittynyt alkoholismin tai päällekäyvän sovinismin kliseitä.

Kirjailija on sosiaalisessa mediassa paljastanut, että sarjan toinen osa sijoittuu Espanjan Aurinkorannikolle. Jään odottelemaan jatkoa Harrin seikkailuihin innolla, sillä minulla ei ole montaakaan kotimaista dekkaristia, jonka tuotanto on jaksanut aidosti yllättää tai innostaa. Manner ja Kati Hiekkapelto ovat yllättäneet, kiitos molemmille siitä!

HELMET-haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjan nimessä on vain yksi sana.”

 

Erakkouden ulottuvuuksista

luolamiesVanha mies löytyy muumioituneena nojatuolistaan Larvikin omakotialueella, jossa naapurit ovat tunteneet toisensa vuosikymmenet. Miestä ei ole kaivannut kukaan neljään kuukauteen, ja kun hänet löydetään joulun alla, tapaukseen ei automaattisesti liitetä rikosepäilyä.

Line on VG-lehden nuori toimittaja, joka saa kipinän kirjoittaa reportaasin surullisesta tapauksesta yksinäisyyden ja yhteiskunnallisen heitteillejätön näkökulmasta. Juttu koskettaa häntä, koska se on tapahtunut hänen lapsuutensa kotikadulla. Ei hänkään, eikä hänen kadulla edelleen asuva poliisi-isäkään tunteneet Viggo Hansenia.

Näin alkaa norjalaisen Jörn Lier Horstin dekkari Luolamies (Otava, 2017, suom. Outi Menna). Tunnelmat ovat synkät, joulu on tulossa ja isä ja aikuinen tytär syövät pizzaa hylätynoloisessa talossa. Komisario William Wistling on paikallinen kyttä, kirjasarjan päähenkilö, joka ilmeisesti onnistuu muissakin teoksissa kytkemään toimittajatyttärensä tapausten ratkaisuun. William ja Line tosin ratkaisevat tässä eri keissejä, eikä Viggon tapausta aluksi rikoksena käsitelläkään.

Samaan aikaan luonnosta löytyy toinen ruumis, joka on maannut siellä kesästä saakka. Ainoa johtolanka liittyy ruumiin taskusta löytyneeseen esitteeseen ruotsalaisten uskovaisten Elida-laivalla pitämistä tilaisuuksista, ja laiva on jo kauan sitten seilannut pois. Jotenkin tämä kaikki saadaan linkattua norjalaisten Amerikan-siirtolaisuuteen, ja sieltä aukeaa yllättävä vyyhti, joka tuo FBI-tutkijat paikan päälle etsimään maastoutunutta sarjamurhaajaa. Siirtolaisulottuvuus oli kohtuukiinnostava, mutta jäi käsittelyltään pinnalliseksi.

Teoksen tapahtumisen skaala oli omaan makuuni liian massiivinen. Kirjassa oli niin paljon sivuhenkilöitä ja todistajia, että huomio keskittyi lähinnä tapahtumiseen, eikä psykologista syvyyttä pahemmin ilmaantunut. Juoni oli kaikin puolin uskottava, sillä varmasti Norja on Suomeakin helpompi kansainvälisten rikollisten piilopaikka. Minusta kirjassa ei ollut mitään ”vikaa”, luin sen sujuvasti ja jaoin jännityksen, mutta jäin kaipaamaan ihmisten välisiä jännitteitä.

Oikeastaan olisin voinut lukea kirjan pelkästä Viggosta. Se olisi riittänyt sisällöksi yhteen teokseen, eikä sen olisi tarvinnut olla rikosromaani. Viggon koulukuvista, omituisista muistiinpanoista, joulukorteista ja muista minimaalisista jäänteistä olisi voinut saada aikaan ihmisen kokoisen romaanin. Olemmeko kaikki laulun arvoisia? Mitä kertoa ihmisestä, joka on neljäkymmentä vuotta vältellyt ihmiskontaktia?

Samaan syssyyn voin kertoa, että myös ensimmäinen Harry Hole-dekkarini on edelleen kesken, ja olen lukenut sitä jo monta kuukautta. Horst ei nyt suoraan noussut suosikikseni, vaan tällä hetkellä pidän eniten norjalaisista dekkaristeista Samuel Björkistä. Naispuolisista dekkaristeista olen tainnut joskus lukea Karin Fossumia, mutta paljoa en lukemastani muista.

Tämä on oiva perusdekkari, jossa rikosteknisen tutkinnan ja haastattelujen määrä on suuri, eikä tilaa henkilöiden yksityiselämälle jäänyt juuri lainkaan. Tähän vuodenaikaan teos sopii kuin nakutettu, ja itsekin luin sitä joulun ajan liikenteessä. Ehkä ongelma teoksen suhteen piili siinä, etten ollut lukenut aiempia osia, eikä tässä siis esitelty kummemmin päähenkilöitä. Suosittelen siis sarjan lukemista oikeassa järjestyksessä – ehkä silloin tämäkin teos aukenee aivan erilaisena kuin miten minä sen koin ja havaitsin.

Miiran uudet kuulumiset

MiiraEija Hetekivi Olssonin toinen romaani Miira (S&S 2017, suom. Outi Menna) jatkaa esikoisromaanin Tämä ei ole lasten maa (2013) tarinaa, jossa tapaamme 16-vuotiaan göteborgilaisen teinininjamme matkalla kohti lukiota.

Teos kartoittaa Miiran vauhdikasta elämää 80-90-lukujen vaihteessa, jolloin luokkaerot ovat vahvasti polarisoitumassa Ruotsissa. Miiran haaveena on opiskella aivokirurgiksi, ja hakee sen vuoksi luonnontieteelliseen lukioon, mutta ei kestä sen snobimenoa paria viikkoa pidempään. Hän on opiskellut ulkoa neurologian oppikirjan, mutta tämä teos ei pitkään toimi pääsylippuna ulos lähiöstä. Alkaa sekalaisten hanttihommien kausi, jolloin Miira oppii kaiken juoppokämppien kuolinsiivouksista ja alemman luokan ravintoloiden kirjoittamattomista säännöistä.

Hetekivi Olsson pysyy uskollisena työväenluokkaisuuden ja maahanmuuttajaruotsin teemoille, ja kyseessä on kai kasvukertomus, mutta Miiran ”ninja-asenne” on periaatteessa sama kautta näiden kahden romaanin niin, ettei hän ole kovin valmis kohtaamaan muuta maailmaa kuin kaltaisiaan lähiöiden kovaonnisia sieluja. Sisimmissään hän on tiedonhaluinen nörtti, jolla mahdollisesti on itselläänkin neuroepätyypillisiä piirteitä. Miira ei puhu suomea eikä ruotsia vaan miiraa, ja hänen kielessään toistuvat itsekeksimät termit kuten sosiaalitapausmetsä. Hän on älykäs, herkkä kovis, jolla on tunne-elämän kehityksessä merkittäviä viiveitä, ja hän käyttäytyy vielä 16-17-vuotiaana paikoitellen kuin lapset.

Miira saattaa aueta raikkaampana niille, jotka eivät ole lukeneet esikoisromaania. Esimerkiksi Miiran vanhempien tila pysyy tässä aivan samana kuin ennen, eikä äidin siivous- ja käsityövimman analyysissa ole enää mitään uutta. Suomi on edelleen nolo menneisyyden maa, jossa kuunnellaan Viktor Ällö Klimenkoa ja luetaan Kalle Päätaloa, eivätkä vanhemmat pääse noista jäänteistä eroon ravistelemallakaan.

Miiran suhde 26-vuotiaan kuvismaikan Janin kanssa on tässä ehkä se ”koukku”, joka saattaa hätkähdyttää tämän päivän lastensuojelullisesta näkökulmasta: vaikka seksin suojaikä on tainnut Ruotsissakin olla 16, opettajan ja kohta entisen oppilaan seksisuhde ja yhteen muuttaminen olisi varmasti näinä päivinä vaikea paikka vanhemmille. Tässä taas työväenluokkaista lähiötyttöä pidetään jo 16-vuotiaana aikuisena naisena, jonka osana on jatkaa rappusiivoojan työtä ja lisääntyä varhain.

Kirjaa suosittelen kaikille 70-luvun alkupuolella syntyneille, monikulttuurisuuden tutkijoille ja erilaisten tyttökirjojen ystäville. Vetävän tyylinsä vuoksi teos voisi mennä nuortenkirjastakin, vaikka tässä kuvataan nykynuorten vanhempien kultaista aikaa. Teoksessa on varsinkin tuohon siivoojan ammattiin liittyviä kohtia, jotka eivät sovellu kaikista herkimmille. Ruumiin nesteistä, kaasuista ja muista eritteistä kerrotaan pidäkkeettömästi, ja seksuaalisuuden kuvaukset ovat räväköitä.

Tunnistan itseni tästä teoksesta täysin, sillä olin lukioikäisenä tanttakäsilaukkuja suosiva kahvittelija. Vaikka minulla ei ollut kuutta hevosta enkä tullut rikkaasta perheestä, tässä kuvattu porvarillinen nousukkuus kuului elämääni enkä ollut kykenevä suhtautumaan siihen itsekriittisesti. Ja varmasti myös omasta koulustani putosi monia Miiran kaltaisia nuoria naisia hanttihommiin – tosin Suomessa nuorille riitti tuolloin aivan oikeita töitä, ja moni Siwan kassalla rahaa tienannut saattoi vielä sen jälkeen päätyä aikuislukioon. Aikuislukio on tässäkin haaveena ja tavoitteena. Onneksi niitä edelleen on, ja onneksi elämme nyt yhteiskunnassa, jossa ehkä on hieman enemmän ymmärrystä nuorten polkujen eriaikaisuudelle.

Jos sarja jatkuu vielä kolmannella teoksella, silloin Hetekivi Olssonin kerronta alkaa mennä päätalomaisen arkirealismin puolelle. Ja vaikka pidän Miirasta henkilöhahmona kovasti, ehkä kirjailijan kehityksen kannalta olisi välillä hyvä kirjoittaa muustakin kuin omaa kokemusta ja identiteettiä lähellä olevasta tematiikasta.

Travelling light in Ireland

IMG_1565Kaksikielinen kirjallisuus on haasteellinen laji. Nelli Hietala laittaa romaanissaan Kielillä puhumisen taito nuoret eurooppalaiset siirtolaiset puhumaan puolikielistä englantia Dublinissa. 2000-luvun alussa Irlannin lyhytaikainen talousihme, joka kelttiläisenä tiikerinä tunnettiin, houkutteli nuoria aikuisia muihinkin kuin au pairin hommiin. Tässä romaanissa nuoret työskentelevät ravintoloissa ja asuvat nuhjuisissa kimppakämpissä.

Romaanin Sara on kovin juureton ja historiaton tyyppi, oikeastaan hänellä ei ole muuta identiteettiä kuin kielellinen. Kotimaassa häntä on leimannut ärrävika, jota ei saatu korjattua yhdeksän vuoden puheterapian aikana. Sara välttelee r-sanoja suomen kielessä ja kokee muuton toiseen kieliympäristöön uutena mahdollisuutena. Irlantiin hän ei kuitenkaan suhtaudu mitenkään intohimoisesti, se on vain englanninkielinen maa, jossa on vähemmän suomalaisia kuin Britanniassa.

Sara ehtii seikkailuvuotensa aikana seurustella salaa ukkomiehen, työkaverinsa Kieranin kanssa, mutta oikeasti hän ihastuu kämppikseensä, ranskalaiseen Celineen. Celinelläkään ei ole historiaa, sillä romaanin henkilöt eivät harrasta syvällisiä keskusteluja. Kovin syvästä rakastumisesta ei kai ole kyse, sillä Sara ei tiedä Celinen taustasta eikä tulevaisuuden suunnitelmista mitään. Celine on täydellisen kaunis nuori nainen, joka pystyy helmiäishymyllään järjestämään itsensä vaikka Bonon yksityisjuhliin. Sara epäilee, ettei Celine ole koskaan joutunut olemaan ilmaan mitään, mitä on halunnut, ja tämän johtopäätöksen hän tekee vain naisen elekielestä ja puhetavasta.

Kirjassa ei oikeastaan tapahdu muuta kuin hassunhauska joulureissu keskelle ei-mitään. Celine järjestää spontaania hauskaa sekalaiselle seurueelle, jotka ovat kaikki  jouluorpoja. Saran, Celinen ja matkan varrelta kyytiin nousseiden Williamin ja Elinan on tarkoitus ajaa asioille Corkiin, mutta eivät löydä oikeaa tietä lumimyrskyssä. Jengi päätyy hengailemaan Dublinin esikaupungeissa kehätien kupeessa kahdessa persoonallisessa pikkuhotellissa, ja Saran eroottinen kiinnostus Celineen syvenee. Irlantilaisessa joulunvietossa valopalmuineen on oma charmikas kitsch-ulottuvuutensa, jota Sara näyttää arvostavan enemmän kuin kelttiläistä mytologiaa.

Sara palaa Dubliniin etsimään Celineä hatarin suunnitelmin viiden vuoden päästä, mutta ei löydä kaupungista muita vanhoja tuttuja kuin Kieranin, joka on jo harmaantunut keski-ikäinen ukkeli. Toisella reissulla hän jopa uskaltautuu majoittumaan kaupungin pahamaineisessa pohjoisosassa, asunnossa, joka on sisustettu jokseenkin samoilla IKEA-kalusteilla kuin hänen luonaan Suomessa.

Luen jokseenkin kaiken Irlantia käsittelevän kirjallisuuden, jonka saan käsiini. Itse olen ollut erittäin fanaattinen Irlannin-toiviomatkailija juuri parikymppisenä, ja oma matalapalkkaodysseiani maassa oli huomattavasti latautuneempi kuin mitä tässä kuvataan – siksikin, että odotukseni reissujen suhteen hipoivat pilvissä. Kyse tosin oli eri aikakaudesta, Irlanti 1990-luvun alkupuolella oli vielä melko umpeutunut agraariyhteiskunta. Ehkä irlantilaisiin oli helpompi tutustua aikana, jolloin ulkomaalaisia hanttihommien tekijöitä ei tursuillut kaikista nurkista. Tunnistin kyllä tuttuja paikkoja ja koin teoksen ilmapiirin kotoisaksi. Odotin teokselta juurevampaa otetta ja dynaamisempaa juonta.

Kaksikielinen kirjoittamisstrategia toimi minun korvaani hyvin, mutta varmasti monet kustantamot eivät tähän kannusta. Luultavasti dialogien huumori kuitenkin avautuu paremmin niille, jotka ovat eläneet edes lyhyen aikaa irlantilaista todellisuutta. Jotkut irlantilaisten heitot naurattivat kovasti, kuten yökerhossa kuultu iskulause ”Do you spit or swallow?”.

Kielillä puhumisen taito on kevyttä, humoristista nuorten aikuisten kirjallisuutta, ja se voi avautua aivan eri tavalla jollekin, joka esimerkiksi suunnittelee ensimmäistä välivuoden pitämistä ulkomailla. Sateenkaariteema oli teoksessa kevyin mahdollinen, mutta teos antaa hyvin tilaa oman seksuaalisuuden etsinnälle ja myös oikeudelle olla määrittelemättä sitä tyypillisten kategorioiden kautta.

Opin tästä teoksesta sen, että muista maista voi kirjoittaa ilman haltioitumista niiden elämäntapaan tai kulttuuriin. On myös olemassa henkilöitä, jotka eivät saa kicksejä minkään maan kulttuurista tai historiasta, ja jotka asennoituvat matkustamiseen ja ulkomailla asumiseen puhtaan pragmaattisesti. Kun reppu on kevyempi, ei varmaan myöskään pety niin helposti.

Kohti työväenluokkaista unelmaa

IMG_1558Saaga suomalaisten siirtolaisuudesta Ruotsiin on osittain vielä kirjoittamatta. Ne teokset, jotka olen aiheesta lukenut, ovat olleet Ruotsissa kasvaneiden toisen polven siirtolaisten kirjoittamia ja tyylilajiltaan raskaita, yhteiskunnallisesti syvääluotaavia (vrt. esim. Susanna Alakoski, Eija Hetekivi Olsson). Alkoholismi ja vanhempien sopeutumattomuus uuteen kulttuuriin ovat olleet suuria teemoja, samoin lastensuojelullinen huoli.

Tässä kertomusten universumissa Antti Tuuri yllättää kertomalla pienemmän ja rennomman tarinan. Tangopojat (Otava, 2016) sijoittuu 60-luvun loppuun, Ruotsiin-muuton huippukauteen, jolloin tehtaiden värvärit kävivät Suomessa saakka etsimässä uusia työntekijöitä. Pohjanmaalla uusia tekijöitä rekrytoidaan Vaasan hotelli Astorissa, ja moni lähtee matkaan kevyin kantamuksin, lyhyellä varoitusajalla.

Päähenkilö Sauli on kauhavalaisen Hurma-yhtyeen harmonikansoittaja. Orkan laulaja Elina on ottanut hatkat, ja naisen liikkeistä on liikkeellä monenmoista huhua. Sauli on seurustellut Elinan kanssa, vaikka tämä on naimisissa Lappiin lähteneen kaivinkonekuljettajan kanssa ja pariskunnalla on pieni lapsi. Ruotsiin hän lähtee pitkälti Elinan perässä, vaikka ei edes tiedä tämän olinpaikkaa. Mukaan lähtee bändikaveri Harju, trumpetisti, joka ei tiedä naisten iskemisestä alkeitakaan.

Nuoret miehet päätyvät töihin Volvon tehtaille Skövdeen. Paikkakunta on hyvin pieni ja tapahtumaköyhä jopa kauhavalaisille. Sauli onnistuu saamaan paikan kokoomalinjalle vedoten soittajan sormiinsa, mutta Harju joutuu suoraan valimoon, jossa valtaosa suomalaisista aloittaa tehdastyöläisen uransa. Pian kaksikko tutustuu göteborgilaisiin Tangopoikiin, ja pääsee säestämään Laila Kinnusta suuren maailman hengessä. Keikkaura saadaan sovitettua tehdastyöhön, sillä Ruotsissa työntekijän tarpeita kuunnellaan ja ay-liikkeen jäsenyys kannattelee.

Saulin naisen valloituksessa on riittävästi haasteita, jotta tarina nousee arkisen aherruksen yläpuolelle. Hyvää jännitettä tarinaan tuo myös nuorempi velipuoli Kaitsu, joka on vasta lukiolainen, mutta on saanut ekologisen ajattelun kipinän jo koti-Suomessa. Rachel Carsonin Äänetön kevät on tehnyt nuoreen mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän lähtee Ruotsiin vapaaehtoistöihin biodynaamiselle farmille oppimaan uusia viljelysmetodeita. Kaitsun vasemmistolainen vääntö SMP:läisen isänsä kanssa tilan tulevaisuudesta oli koomista, samoin veljesten aikeet saada ennakkoperintöä.

Minua kirjassa hämmensi ruotsalaisen työelämän loputon joustavuus ja helppous, vaikka kuvaus saattaa hyvinkin olla todenmukaista. Työelämän kuvausta teoksessa on runsaasti sekä Suomen että Ruotsin puolelta. Myös bändin toiminta on työntäyteistä, joten kirjassa ollaan suurimman osan aikaa työn touhussa. Suuresti arvostan sitä, ettei Tuuri päädy vellomaan siirtolaisten sosiaalisissa ongelmissa, vaan keskittyy lyhyeeseen aikaväliin ja melko tavallisten ihmisten tavallisiin unelmiin.

Tuuri antaa myös vaikutelman umpioituneesta etnisyydestä. Teoksen suomalaisilla henkilöillä (Elinaa lukuunottamatta) on hyvin vähän kontakteja ruotsalaisiin ja muiden etnisyyksien edustajiin. Elinan ruotsalainen tuttavuus Gustafsson on raakapuheinen naisten hyväksikäyttäjä, joka lopulta yrittää diilata morsiamensa jugoslavialaiselle kollegalleen. Dragan on tässä miltei Boratia muistuttava slapstick-hahmo, jolle ei rakenneta historiaa eikä syvyyttä. Tämä ärsytti minua, sillä koin tarinan näiltä osin olevan kirjoitettu vain epämääräistä nationalismia uhkuville suomalaisille, jotka automaattisesti asettuisivat puolustamaan omaa ryhmäänsä. Onko suomalaisten ja jugoslaavien ero lopulta ollut suuri koulutuksellisesti tai maailmankuvan suhteen? Entä suomaisten siirtolaisten rasismi suhteessa muihin vähemmistöihin?

Tangon taikaan pääsin hyvin mukaan, vaikka en hirveästi ole elinaikanani sitä todistanut. Ruotsinsuomalaisten tanssilavainnostus tuntuu tässä kotimaahan jääneitä kiihkeämmältä, ja siihen osallistuvat myös ”asettuneet” perheelliset koti-ikävän ja yhteisöllisyyden vuoksi. Kirjaa lukiessa päässäni soi Darya Pakarisen biisit, joka taitaa olla ainoa tangolaulaja, jota olen viime aikoina kuunnellut. Voin hyvin kuvitella, että teos kiinnostaisi nuorempia lukijoita enemmän Ruotsissa kuin Suomessa.

Tangopojat on varmasti osittain sukupolviromaani, ja se koskettanee myös niitä, joilla ei ole läheistä kokemusta siirtolaisuudesta Ruotsiin. Laivamatkustamisen nuhjuisen charmin tavoittaa kai paremmin, jos itse on joskus matkustanut kansipaikalla (itse olen monta kertaa lapsena ja viimeksi 90-luvulla). Suurten ikäluokkien maailmankuva välittyy tässä tulevaisuudenuskoisena, ja vähän tuota elämän helppoutta kävi jopa kateeksi. Ilman koulutusta ja kielitaidottomana on noina aikoina päässyt suht pitkälle, ainakin kauas kotoa.

HELMET-haasteessa kuittaan tällä kohdan 37: Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.