4 x Sarenbrant

Teokset: Sofie Sarenbrant: Avoimet ovat, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki (WSOY, 2019-2020)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Helle ylikuumentuneessa yksiössä johti siihen, että päädyin lukemaan tuoretta dekkarisarjaa oikeassa järjestyksessä ja koukutuin esimerkillisesti. Tällaista kokemusta minulla ei ole ollut dekkareiden suhteen aikoihin; toissa vuosikymmenellä luin Åsa Larssonia samalla innolla, mutta tällöin lukukertojen välillä oli aina noin vuosi. Tuolloin ei ollut suoratoistopalveluja, ja dekkaritkin hankin enimmäkseen kaupoista, varsinkin Tukholman legendaarisesta Pocket Shop-ketjusta.

Sarenbrantin teoksista minulla oli ennakkokäsitys, että ne saattaisivat olla liiankin kepeitä tai viihteellisiä makuuni. Sekään, että kustantaja mainostaa Emma Sköldin hahmoa vastapainona synkille keski-ikäisille, viinaanmeneville mieskomisarioille, ei automaattisesti herättänyt kiinnostustani. Kansikuvat olivat kutsuvia, ja eniten teoksista kiinnosti kolmasosa, Kerjäläinen, joka kertoo romanikerjäläisten sarjamurhista Tukholmassa.

Emma on poliisin tytär, jonka uravalinta ei välttämättä ollut isä-Eivartin mieleen. Vanhemmat Eivart ja Marianne ovat perinteisen työnjaon omaava pariskunta Saltsjöbadenissa, joiden idyllisestä asumisesta tulee vähän Solsidan-sarja mieleen. Isosisko Josefine on Emman elämän keskeinen tukipilari, ja kaksikko lähenee entisestään, kun Emma tulee raskaaksi uuden miesystävänsä, kiinteistövälittäjä-Kristofferin kanssa.

Yksityiselämän sotkuja teoksiin mahtuu keskivertodekkaria enemmän, mutta ne liittyvät olennaisella tavalla rikosjuoniin. Varsinkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa keskittyvät Emman traagiseen perhe-elämään. Osasto 73 on paljon muutakin kuin dekkari, ja sen tarina ahdisti minua erityisen paljon, vaikka tiesin Emman selviävän hengissä – eihän muuten olisi voinut odottaa jatko-osia sarjalle.

Sekä Emmalla että Kristofferilla on takertuvat, henkisesti häiriintyneet ex-puolisot, ja varsinkin Hillevin hahmo on uskottava. Samalla käy ilmi, ettei Emma tunne kovin hyvin puolisoaan siinä vaiheessa, kun raskaustesti osoittaa plussaa. Kristoffer ei ehkä olekaan kovin haltioissaan vauvauutisesta, eikä hänellä ole edes kiire muuttaa yhteen Emman kanssa. Mies ei muutu raskauden edetessä, vaan vaatii työnarkomanian vastapainoksi säännöllisiä kosteita iltoja. Romaaneissa käsitellään onnistuneesti yksinäisyyden teemaa parisuhteissa, myös muiden näkökulmista kuin Emman.

Romaanien rikoskeissit ovat niin erilaisia, että niitä voi huoletta ahmia ilman, että ne sekoittuisivat toisiinsa. Sarenbrantin vahvuus dekkaristina piilee siinä, ettei hän tunge yhteen teokseen valtavaa määrää henkilöitä. Jokainen hahmo tulee hyvin esitellyksi, ja yleensä hänestä piirtyy kattava psykologinen profiili. Näiden kirjojen kyydissä pysyy mukana hieman hajamielisempikin lukija, eikä hänen tarvitse juonen ymmärtämiseksi piirrellä kaaviota henkilöistä ja heidän suhteistaan. Tällaista työtä olen joskus tehnyt, myös kotimaisten dekkareiden saralla. Sarenbrant mainitsee myös kiitossanoissaan monia ruotsalaisia kollegojaan, joista mieleen jäi varsinkin supersuosittu Camilla Grebe. Greben teokset ovat kompleksisia järkäleitä näihin teoksiin verrattuna. Pidän molemmista, mutta en pystyisi lukemaan kuin yhden Greben vuodessa. Nämä teokset selätin viikonlopussa.

WSOY on tehnyt kummallisen päätöksen aloittaa sarjan kustantaminen sen kolmannesta osasta. Ruotsissa tätä suosittua sarjaa on tullut jo 8 osaa, ja tämän lisäksi tuotteliaalla Sarenbrantilla on muita yksittäisiä teoksia. Jos hyvin käy, saatan lukea ruotsiksi ainakin nuo kaksi ensimmäistä osaa, joita todennäköisesti en koskaan saa käsiini suomennettuina.

Kirjat siis käsittelevät asuntonäyttöihin liittyviä murhia, Emman omaa, turvatonta aikaa sairaalassa koomapotilaana ja siitä kuntoutujana, romanikerjäläisiin liittyvää poliisiväkivaltaa ja Bromman rikkaidenrannan asuntomurtoja. Monikulttuurisuudella ja varsinkin epätyypillisellä, puolilaittomalla siirtolaisuudella on suuri rooli kahdessa jälkimmäisessä teoksessa. Tykkäsin varsinkin sosiaalisen median paikallisen fb-sivuston toiminnan kuvauksesta teoksessa Syntipukki. Ruotsalaisten naapurikyttien somekäyttäytyminen kun saattaa olla astetta hysteerisempää kuin suomalaisten, joiden pääintressi saattaa edelleen paikallisfoorumeilla olla raportointi karanneista kissoista.

En ole edelleenkään ruotsalaisten dekkareiden suurkuluttaja, ja moni varsinkin kevyemmän sarjan naisdekkaristi on jäänyt minulta paitsioon. Camilla Läckberg ja Viveca Sten eivät ainakaan kolahtaneet. Nyt olen Sarenbrantin suhteen jo hyvin kärryillä, ja matkalla kohti kestävämpää faniutta.

Siirtolaisen loputon kolmastoista päivä

Ella Laurikkala: Siirtolainen (Reuna, 2018)

Äänikirjan lukija: Laura Sorvo

Löysin Siirtolaisen BookBeatista sattumalta ja valitsin sen lukemistoihini pelkän kansikuvan perusteella. Oikeastaan siinä kuvattu ilmiö, suomalaisten emigraatio Australiaan 1960-luvulla, ei niin suuresti kiinnostanut, tai tuntui enemmän aiheelta, josta olisin mieluummin katsonut leffan kuin lukenut romaanin.

Romaani kuitenkin lähti liikkeelle varsin vetävästi, vaikka sen traaginen luonne tuli jo alusta saakka selväksi. Erikoisinta tarinassa on, että se pohjautuu pitkälti tosi tarinaan. Jos lähtisin etsimään teokselle genremäärittelyä, se tuntuisi enemmänkin true crime-romaanilta kuin perinteiseltä historialliselta siirtolaisromaanilta.

Romaanin päähenkilö on toisen maailmansodan aikana syntynyt Raija, jonka vanhemmat ovat evakkoja. Perhe asuu aikansa Savossa, kunnes äiti muuttaa tyttärineen Ruotsiin. Raijan perhetausta on rikkonainen, vaikka äiti yrittää parhaansa paikata menneitä kolhuja. Vanhemmat ovat menneet naimisiin ja eronneet kahdesti, ja toisissa häissä morsiamen suvussa itkettiin. Raijan tapauksessa suhde henkisesti sairaaseen isään kuitenkin varjostaa kaikkea, mihin hän aikuisena ryhtyy. Hän ei kykene löytämään onnellista parisuhdetta, vaan tyytyy passaamaan häntä dominoivia miehiä.

Kun Raija lähtee eeppiselle merimatkalleen Australiaan, hän on jo alle kolmikymppisenä viiden lapsen äiti. Perheen esikoinen on jo kuollut, ja Raija on jumissa äitiytensä kanssa. Ruotsalainen aviomies Peter on elostelija ja juoppo, jonka kiihkeä viriiliys vetää aina uusia hempukoita puoleensa. 1960-luvun seksuaalisen vapautumisen kuvauksena teos paikoitellen osoittaa myös koomisia puoliaan, vaikka tämäkin puoli tarinasta synkentyy nopeasti.

Sydneyssä perhe joutuu alussa asumaan uusien tulokkaiden parakkikylässä, joka toimii jonkun sortin vastaanottokeskuksena. Täällä Raija tutustuu muihin suomalaisiin, mutta saa myös mm. puolalaisia ja italialaisia ystäviä. Osa näistä ystävyyksistä kantaa läpi vaikeimpien vaiheiden, jotka ovat kovan onnen naisen tapauksessa loputtomat.

Romaanin loppupuolella juoni kääntyy vielä karmeammille kierroksille kuin mitä alussa pystyin odottamaan. Perheen nuorimman tyttären kohtalossa oli varmasti jotain syvän ylisukupolvisen trauman aiheuttamaa, mutta samalla teos kertoo karua tarinaa Australian pieleen menneestä huumehoitopolitiikasta. Onnistuin myös parilla googlauksella paikantamaan tämän vuonna 1993 maata järisyttäneen murhatapauksen, jonka uutisointi oli niin murheellista, etten pystynyt sitä tämän tarinan päälle seuraamaan.

Tarina on fiktionalisoitu siihen pisteeseen saakka, että sen kyllä voi lukea puhtaana romaanina lähtemättä penkomaan tosi maailman tarinan taustoja. Henkilöiden nimet on muutettu, ja varmasti myös muita yksityiskohtia on vaihdettu.

Ella Laurikkala on kirjoittanut romaaninsa pieteetillä ja informanttiensa yksityisyyttä kunnioittaen. Ehkä tämä ei ole kielellisesti tai tyylillisesti käänteentekevä kirjatapaus, mutta tarinankerronta tuntui silti uskottavalta ja maastamuuton kuvauksena romaani saa lukijan pohtimaan Raijan yksityisen tragedian rinnalla muun muassa juurettomuutta. Kiinnostavaa oli myös vertailla suomalaista ja ruotsalaista työväenluokkaisuutta, ja pohjoismaisen rahvaan keskinäisiä suhteita Uudessa Maailmassa.

Joku voisi pitää teosta yliampuvana tai melodramaattisena, mutta jos vähänkään kurkkaa Australian viime aikojen rikosjournalismin puolelle, niin huomaa, että tämä teos on kirjoitettu muusta kuin skandaalinkäryisestä motiivista. Vaikka en voi sanoa nauttineeni näin raskaasta tematiikasta, teos tulee jättämään vahvan muistijäljen ja pitkän listan kysymyksiä ihmismielen resilienssistä.

Kolmen polven eheytymistarina

TakanenTeos: Anna Takanen: Sinä olet suruni (Gummerus, 2020)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Minulla on ollut tapana lukea kaikki ruotsinsuomalainen käsiin saamani proosa, vaikka omakohtainen kokemukseni tästä naapurimaan kansanosasta on vähäistä. Kuulin Anna Takasen muistelmateoksesta Sinä olet suruni jo ennen sen julkaisemista, ja eniten siinä kiinnosti Takasen teatteritausta, tarinan dramatisointi. Takanen on Ruotsissa monipuolista uraa tehnyt näyttelijä, dramaturgi ja teatterinjohtaja, joka on tuonut sotalapsien kohtalon teatterien lavalle jo ennen tämän teoksen julkaisua.

Takasen isä Timo lähetettiin Kuorevedeltä Ruotsiin sotalapseksi vuonna 1942 4-vuotiaana. Timo tiesi koko lapsuutensa ajan suomalaisista juuristaan, ja äidin ikävä oli valtava. Äiti Saara ja ruotsalainen sijaisäiti Alma olivat kirjeenvaihdossa, ja pojan tilanteesta käytiin puolikielistä neuvottelua vuosikausia tuntemattomien kirjureiden välityksellä. Timon isä Väinö oli kuollut rintamalla, ja äiti perustanut uuden perheen. Nuorempi veli Leevi jäi asumaan Suomeen äidin luo, ja myöhemmin perheeseen syntyi kolme sisarta. Uusperheellisyys ei ollut helppoa Leevillekään, joka kaipasi veljeään yhtä lailla kuin Timo häntä.

Hallannin maaseudulla Timo kasvoi tiukan kristillisessä kodissa, jossa työkasvatus oli spartalaista. Sijaisvanhemmat päästivät hänet vierailuille Kuorevedelle jo lukioikäisenä, ja matkat vahvistivat häntä henkisesti. Armeijan hän kävi Suomessa, Turun suomenruotsalaisessa prikaatissa, koska sotalapsia ei Ruotsissa kutsuttu kutsuntoihin. Miehen yhteys synnyinmaahan vahvistui siinä vaiheessa, kun hän perusti perheen ruotsalaisen Irenen kanssa. Nuori Anna koki välillä sukulointireissut isänmaahan raskaina, koska niillä ei pahemmin puhuttu sodan jättämistä haavoista, käytiin vain patsastelemassa sadoilla maamerkeillä ja ottamassa kuvia itärajalla. Annan oma kiintymys perheeseen ja sukuun on tarinassa huomionarvoista: vielä 25-vuotiaana pian valmistuvana näyttelijänäkin häntä haluttiin mukaan tunkkaiselle asuntovaunukiertueelle itään.

Anna tutustuu Suomeen välillä myös ilman vanhempiaan. Serkun luona Tampereella tehdään tavallisia nuorten asioita, kelataan VHS-kasetteja, kuunnellaan Lionel Richietä ja opitaan kaupungin punaisesta historiasta. Keski-ikäisenä hän havahtuu lisääntymishaaveisiin, ja matkustaa miehensä Stigin kanssa Helsinkiin hedelmöityshoitoihin. Jostain syystä hänelle on tärkeää löytää suomalainen munasolun luovuttaja, ja samalla hän kokee lapsenteon yrittämisen Suomessa taianomaiseksi. Valitettavasti pari herää toiveeseensa liian myöhään, ja klinikan kirjeet lopulta hautautuvat muiden surujen sekaan.

Teoksen aika-akseli on laaja, ja siinä käydään läpi valtava määrä suruja, joista kaikki eivät liity sotalasten asemaan tai jäyhään suomalaiseen tunneilmaisuun. Sukujen naisilla on vaikeita raskauksia, keskenmenoja ja synnytyksessä kuolleita vauvoja, lipastojen laatikoista löytyy käyttämättömiä vauvanvaatteita. Lapsia rakastetaan ja yritetään kasvattaa kunnon kansalaisiksi kaikin voimin, mutta silti Annaa raivostuttaa isänsä puhumattomuus ja tunteiden panttaaminen. Isän sukupolvelle terapiakulttuuri ei ole tyypillinen tunteiden purkukanava liberaalissa Ruotsissakaan, joten Anna kokee käyvänsä terapiassa kahden edestä.

Sukutarinana Sinä olet suruni on runollinen ja ilmava; siinä ei sukelleta useiden polvien taakse sellaisten esi-isien ja – äitien kohtaloihin, joita Takanen ei henkilökohtaisesti tavannut. Tämä on viisas rajaus, koska kolmen polven draamassa on tarpeeksi materiaalia yhteen teokseen.  Teos on helposti avautuva myös äänikirjana, koska se ei vaadi lukijaltaan suuren historiallisen tietomäärän muistamista.

Takanen kävi isänsä kanssa neuvotteluja kirjoittamisensa strategioista ennen tämän kuolemaa. Isä ei aluksi pitänyt lainkaan siitä, että hänen tarinastaan olisi tehty minkäänlaista draamaa tai painettua teosta. Kuitenkin he olivat Leevi-sedän kanssa Helsingin Kansallisteatterissa katsomassa suomenkielistä versiota omasta tarinastaan. Itse koin, että ainakin tämä kirjallinen versio on tehty suurella pieteetillä ja kunnioituksella, eikä siitä ole löydettävissä mitään skandaalinkäryistä tai sukulaisten välejä potentiaalisesti rikkovaa.

Teos koskettanee eniten niitä, joiden suvuissa on ollut sotalapsia, mutta yksin vieraaseen maahan lähetetyn lapsen tarina on myös ajankohtainen, ja avaa sillan näiden päivien pakolaiskeskusteluihin. Äitienpäivän kirjana se varmasti puhuttelee eniten sellaisia äitejä, jotka ovat kokeneet vastaavia menetyksiä ja pitkiä eroja lapsistaan, mutta suosittelen sitä sotalapsien jälkeläisten lisäksi myös sijaisvanhemmille ja lapsettomuudesta kärsiville.

 

Kiintymyksen sateenvarjoista

Sitten alkoi sadeTeos: Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Jotenkin tänä karanteeniaikana tuore kotimainen kirjallisuus on tuntunut harvinaisen tunkkaiselta, ja iloa ja turvaa on löytynyt enemmän maamme rajojen ulkopuolelle sijoittuvasta proosasta. Jokunen uudehko teos jää nyt myös raportoimatta, koska en enää muista pari-kolme viikkoa sitten lukemaani tarpeeksi tarkkaan siitä arvion kirjoittaakseni. Opettelen nyt valikoivuutta ja armollisuutta itselle, ja myös uudenlaisia lukuasentoja.

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade tuntui alkumetreiltä saakka teokselta, johon pystyin suhtautumaan myös kriisiajan uutisvirran aiheuttaman ahdistuksen keskellä. Olen lukenut häneltä aiemmin pari lupaavaa sukuromaania, joissa karjalaisuudella on ollut oma roolinsa. Tässä uusimmassa teoksessa ei pohdita evakkouden jättämiä haavoja, mutta sukupolvien välinen kommunikaatio on siinäkin keskiössä. Teos tapahtuu samaan aikaan kahdessa kohteessa, jossain Etelä-Suomessa ja Kanariansaarilla. Varsinkin Teneriffan narratiivi inspiroi minua intiimissä karuudessaan.

Romaanissa kaksi vanhempaa rouvaa, ystävykset Paula ja Eeva, ovat mystisesti kadottaneet toisensa. Paula on eläkeaikoja lähestyvä terapeutti, joka edelleen ottaa vastaan asiakkaita, vaikka omassa elämäntilanteessakin on säädettävää. Hahmona hän on suutarin lapsi ilman kenkiä, ei nyt kuitenkaan valelääkäri, mutta ammatillisesti jokseenkin epävakuuttava. Eeva on jo eläkkeellä ja viettää vapaaherrattaren elämää Teneriffalla seuranaan nuori nigerialainen nainen Ozo, turvapaikanhakija, joka on karannut vastaanottokeskuksesta. Ozo on raskaana, ja pakoilee lapsen pikkurikollista isää, jonka läsnäolo on kaksikon keskinäistä rauhaa uhkaava. Eeva on ottanut surullisen tytön asumaan luokseen, ja Ozo haluaa toimia tämän taloudenhoitajana vastineena saamastaan suojasta ja ruoasta.

Suomen päässä Paula piilottelee avaamattomia kirjeitä Eevalta laadukkaiden nykyromaaniensa sivujen väliin. Omassa nykyisyydessään hän märehtii tyttärensä tuoretta avioeroa, ja kaipaa ex-vävyään Kasperia, jota hän ei enää saa nähdä. Vaikka hän on itsekin eronnut, hän ei täysin hyväksy tyttären perheen uutta tilannetta, jossa molemmilla puolisoilla on uudet nyksät. Ikävässään hän on myös taipuvainen kyttäämään kiikareilla uuden naapurinsa Sonjan perhe-elämää, tämän aikuisten poikien menemisiä ja tulemisia.

Ozon kertojan ääni muistutti minua yhdestä kaikkien aikojen suosikkiteoksistani, Henning Mankellin teoksesta Nimeltään Tea-Bag, jossa saavutettiin myös turvattoman karkulaisen autenttinen ääni. Jotain yhteistä teoksessa oli myös Elina Hirvosen romaanin Kauimpana kuolemasta, joka sijoittuu Sambiaan. Ozo on kouluja käynyt, älykäs nuori, joka ei kuitenkaan ole ennen maksettua Saharan aavikon läpikulkua koskaan poistunut kotimaastaan, ja hänen havaintonsa maailmasta ovat siksi hieman nurkkakuntaisia. Monessa mielessä hänen arjen selviytymistaitonsa ovat kuitenkin edistyneemmät kuin Eeva-rouvan, ja Ozo on raskaudentilastaan huolimatta joutunut usein juopottelevan vanhuksen paimeneksi vieraassa maassa.

Lähteenmäen teoksia on verrattu mm. Eeva Joenpellon ihmiskuvauksiin, mutta itse olen lukenut useamman Lähteenmäen kuin Joenpellon teoksen, joten en osaa kompata tuota havaintoa.  Psykologista silmää hänellä on useammalle kirjailijalle jakaa, ja teoksessa on myös hienoinen dekkarin siemen. Jännitys oli kuitenkin tähän muutenkin hermostuttavaan aikaan sopivaa. Jotain yhteistä tässä teoksessa on myös vastikään tv:ssä pyörineen Paratiisi-sarjan kanssa, vaikka vanhat naiset eivät tässä ole välittömän vaaran alaisia, elävät vain hieman holtittomasti.

Tänä vuonna lukemistani kotimaisista uutuusromaaneista Sitten alkoi sade on toistaiseksi vaikuttavin, ja veikkaan sille Finlandia-ehdokkuutta. Jossain vaiheessa aion lukea myös Olli Jalosen uusimman, mutta siihen joudun varaamaan kokonaisen kuukauden ja varautumaan siihen, etten taas lue mitään viikkoihin sen jälkeen.

Eroottisen lukutaidon jatkokurssilla

Erotic storiesBalli Kaur Jaswal: Erotic Stories for Punjabi Widows (William Morrow, 2017)

Äänikirjan lukija: Meera Syal

Koronakaranteeni mahdollistaa muun muassa vanhojen lukulistojen läpikäymistä. Viime vuonna metsästin kaupallisista e-kirjojen palveluista kuuman oloista chicklit-teosta Erotic Stories for Punjabi Widows, mutta löysin samalta kirjailijalta, Balli Kaur Jaswalilta toisen romaanin, Inheritance (2013), joka ei ollut kovin eroottinen ja joka nousi viime vuoden lukemistojeni kärkisijoille mainiona historiallisena sukudraamana.

Balli Kaur Jaswal on monipaikkainen Intian sikhitaustainen kirjailija, joka tätä nykyä kirjoittaa Singaporesta käsin, ja on ennen kaikkea kiinnostunut intialaisten globaalista diasporasta usealla mantereella. Luulin Erotic Stories-teoksen sijoittuvan kirjailijan ”juurille” Punjabiin, mutta se sijoittuukin Lontoon lähistölle, Southallin pikkukaupunkiin, joka on historiallinen sikhien asuinpaikka, vakiintunut yhteisö, jonka sisällä vaikuttavat omat säännöt. Olen joskus 1990-luvulla käynyt tuolla ostoksilla, ja ilmapiiri tuntui enemmän kuin kotoisalta.

Romaanissa 22-vuotias yliopisto-opinnot keskeyttänyt baarimikko Nikki saa yllättävän työtarjouksen luovan kirjoittamisen ryhmän vetäjänä Southallin sikhien community centressä. Nikki on palavasieluista aktivistityyppiä, jolle maahanmuuttajanaisten oikeudet ovat lähellä sydäntä, mutta hän ei varsinaisesti harrasta luovaa kirjoittamista eikä ole koskaan opettanutkaan mitään. Koska hän on kuitenkin ainoa hakija hommaan, keskuksen vetäjän on palkattava hänet, vaikka rempseä nuori nainen herättää konservatiivisessa rouva Gurvinderissä suurta epäilystä.

Nikki itse kuuluu liberaaliin sikhiperheeseen, jonka äitikin on aikanaan opiskellut collegessa. Hänen vanhemmillaan on ollut suuret suunnitelmat tyttärien uran ja avioliiton suhteen, mutta kumpikaan ei ole suoriutunut suunnitelmien mukaan. Isosisko Mindi asuu kotona leskiäidin turvana, ja on viime aikoina lämminnyt ajatukselle oman kulttuurin aviomiehen metsästyksestä. Yksi Nikkin tehtävistä onkin viedä siskonsa deitti-ilmoitus Southallin gurdwaran ilmoitustaululle, mutta tämä ei vielä tuota morsiamenalussa suurta toivoa. Lontoon talousalueella on parempiakin morsiankandidaatteja, joiden suhteet, koulutustaso ja astrologinen lukeneisuus ovat kilpailukykyisempiä kuin Mindi-siskolla.

Tunnen ehkä sikhikulttuuria enemmän kuin keskivertolukija, joten minulle teos ei ollut ensisijaisesti sukellus vieraaseen kulttuuriin tai uskontoon, vaan nautin enemmän kirjoittajakurssin kuvauksesta. Kurssin osallistujien taitotasot ovat niin eriävät toisistaan, että sen pitäminen osoittautuu varsin pulmalliseksi. Joukossa on luku- ja kirjoitustaidottomia mummoja ja nuorena leskeksi jääneitä uranaisia. Kurssia ei ole suunniteltu leskille, mutta leskeys nousee naisia yhdistäväksi tekijäksi, koska moisille harrastekursseille ei naimisissa olevilla naisilla ole tämän kulttuurin käsitysten mukaan aikaa.

Nikki ei keksi ehdottaa eroottisten tarinoiden kirjoittamista leskirouville, vaan rouvat alkavat tuoda tarinoitaan luettaviksi oma-aloitteisesti. Tarinat ovat yllättävän uskaliaita, ja niihin mahtuu muutakin kuin heteronormatiivisia kuherruskuukausifantasioita ja aviomiehen miellyttämistä. En tosin osannut ihan kaikkiin niistä eläytyä, ja osassa oli tahallisen koominen meininki. Päällimmäisenä viestinä kirjailijalla tuntuu olevan ajatus eroottisesta lukutaidosta, joka suullisessa kulttuurissa kasvaneilla voi olla kypsempää ja kehittyneempää kuin kirjallinen lukutaito. Romaanissa etsitään aikuisuuden määrittelyjä tilanteessa, jossa luku- ja kirjoitustaidottomia aikuisia usein kohdellaan kuin ylikasvaneita lapsia.

Koska olen viettänyt paljonkin aikaa luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten opetustiloissa, koin romaanin ajatukset edistyksellisinä ja myös varsin realistisina. Toki romaanin sikhiyhteisöön kuuluu myös konservatiivisia ääniä, jotka haluavat lopettaa mummojen ja täti-ihmisen häpeää tuottavan hourailun, mutta Balli Kaur Jaswal kertoo tarinoita yhteisöstä, jonka ymmärrys ihmisen seksuaalisuudesta ei ole kiveen hakattu, ja jossa neuvottelua käydään itseilmaisun reunaehdoista.

Tämä oli sen tyyppinen romaani, jolla oli annettavaa romanttisten tarinoiden faneille, feministeille, kulttuurintutkijoille ja myös luovan kirjoittamisen opiskelijoille ja opettajille. Ehkä saan lukea teoksen vielä uudelleen paperikirjana, sillä äänikirjana teos oli varsin sisältörikas ja juonellisesti monimutkainen. Iloitsen myös siitä, että Kaur Jaswalilta on löydettävissä vielä kaksi teosta, joita en ole vielä lukenut, Sugarbread (2016) ja The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (2019).

Latvialaisen runouden muistopuussa

Uusia lukujaTeos: Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus, 2020)

Suomennos: Paula Takio

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Nina Redmond on 29-vuotias sivukirjastovirkailija Birminghamissa, jonka vaatimaton ura tuhoutuu massiivisen keskustakirjastohankkeen myötä. Hän on onnistunut omistamaan elämänsä lukemiselle ja lukemisista vinkkaamiselle, ja jos hän seurustelisi, hänen olisi vaikea kuvitella suhdetta miehen kanssa, joka ei harrasta lukemista.

Työnantajan järjestämässä kehysriihiseminaarissa Ninaa pyydetään lausumaan ääneen vaihtoehtoinen urahaaveensa, jos mäihä ei käy kirjaston jatkopaikkojen suhteen. Hän uskaltaa kertoa, että on haaveillut pienen kirjakaupan pitämisessä jossain, missä ei ole digiloikkaan kannustavia kansalaisten olohuoneita. Jossain, jossa työttömyyttä ei hoideta kirjastoissa pidettävillä mindfulness-kursseilla.

Teos Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on ollut lukulistallani siitä saakka, kun siitä kuulin, vaikka jo nimen pohjalta lukija voi odottaa äärimmäistä feelgood-proosaa. Tämä kahdestakin syystä: viime matkallani Britanniaan vietin paljon aikaa Birminghamin uudessa kaupunginkirjastossa, jota tässä teoksessa morkataan ymmärrettävistä syistä, ja olen myös haaveillut joku päivä pääseväni Skotlantiin majoittumaan erääseen antikvariaattiin, jonka asukkaat saavat pitää kauppaa majoitusviikkonsa ajan. Romaani tuntui minua varten kirjoitetulta, joten en välittänyt sen yltiöoptimistisesta mielialasta, jossa en itse juuri nyt kylve.

Blogissani on ollut jo toinen pidempi tauko tänä vuonna, ja keskeneräisten juttujen sumaa on helppo alkaa purkaa teoksesta, joka ei pahemmin aiheuttanut päänvaivaa juonen tai kielen tasolla. Teoksen nerokkain osuus liittyi junamatkailuun, ja kirjojen salakuljetukseen tavarajunissa öiseen aikaan. Poistuttuaan Birminghamin lähiön turvatyynyvyöhykkeeltään Ninasta kuoriutuu varsinainen femme fatale, ja lyhyen aikaa hän kipuilee jopa kahden miehen loukossa. Toinen kosijoista on charmantti luppakorvansilmäinen latvialainen junamekaanikko Marek, joka ripustelee Ninan kylän ohi kulkiessaan venäjän- ja latviankielisiä runokirjoja rakastavaisten merkittyyn puuhun.

Marek oli hahmona ihan jees, vaikka hänen perhevelvollisuutensa eivät tehneet hänestä kaikista varteenotettavinta sulhaskandidaattia. Mutta valitettavasti petyin syvästi Highlandin omaan paikalliseen Lennox-kosijaan, jonka tuittuilu, luonnonläheinen pragmaattisuus ja veistokselliset piirteet olivat tälle chicklitin suurkuluttajalle aivan liikaa. Romanssirintamalla siirryttiin siis lupaavan nörttimäisestä ja epävarmasta kerronnasta suoraan Harlekiini-kliseisiin, johon kuului pariskunnan läheneminen lampaan synnytyksessä ja myöhempi kuuma huuma naapurin lampolassa ramman yksinhuoltajan talon yhteisöllisissä remonttitalkoissa.

Romaanissa on aimo annos yhteiskunnallisuutta, joka pelastaa sen vaipumisen märkien päiväunien upottavaan suohon. Muuten vertailin teosta ranskalaisen Agnès Martin-Lugandin Irlantiin sijoittuvaan saagaan, jossa niin ikään etsitään onnellisuutta kirjakaupan pidon ja lampaiden keskeltä. Näissä teoksissa ymmärrys romanssista oli saman sorttinen Austen/Brontë-imitaatio, ja molemmissa tulkinta jää kömpelöksi. Tässä teoksessa oli onneksi roppakaupalla muuta antia, ja varsinkin sivuhenkilöt molemmissa Birminghamin ja Skotlannin päässä ovat kiinnostavampia kuin itse päähenkilöt.

Ninan bisnesidea, eli mobiilin kirjakaupan pitäminen, kuulosti kannatettavalta yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa kirjastoalalta on leikattu määrärahoja huomattavasti. Arkiset kohtaamiset asiakkaiden kanssa ja kirjojen hankkimisen problematiikka kiinnostivat minua erityisen paljon, ja kertomuksena naisyrittäjyydestä tämä teos kuuluu ehdottomasti parempaan päähän kaiken maailman kakku-, lanka- ja potenssilääkeputiikkien jälkeen (en ole lukenut läpi koko galleriaa).

Jenny Colgan (s. 1972) on tuottelias kirjailija, joka on saanut aikaan niin kirjasarjoja kuin yksittäisiä romaaneja. Tämä teos on alku ”Scottish Bookstore”-sarjalle, jonka kolmas osa on tulossa markkinoille tänä vuonna. Voisin heikolla hetkellä sortua seuraavaankin osaan, mutta epäilen saaneeni annokseni paikallista etnografista ilotulitusta jo tämän ykkösosan ruokakuvausten muodossa, ja on mahdollista, että kyllästyisin jatko-osien parissa.

Koronakaranteenin aikana tämän tyyppisten romaanien merkitys on suurempi kuin normiaikoina, ja itsekin kuuntelin teoksen äänikirjana parissa pidemmässä sessiossa. Luulen, että teos inspiroi eniten Skotlantiin matkustamisesta haaveilijoita ja niitä, joiden henkilökohtainen kirjakauppahaaveensa on pidemmällä kuin nojatuolimatkailun tasolla. Olisiko siis kirjakauppa-autolla kysyntää myös Suomen syrjäseuduilla, vaikka meillä kirjastoautojen verkosto on edelleen melko kattava?

Ikuisten sukujuhlien kuokkavieraana

Teos: Katherine Pancol: Aina ei tapahdu surullisia asioita (Bazar, 2019)

Suomennos: Lotta Toivanen

PancolYksi ensimmäisiä teoksia, joista bloggasin tällä alustalla oli Katherine Pancolin ”krokotiilikirja”, joka aloitti Joséphine-nimisen kirjailijanaisen saagan rääsyistä rikkauksiin. Olin tuolloin haltioitunut kirjailijan höyhenenkeveästä tyylistä, jonka sisään piiloutui rankempiakin teemoja. Pancolin uraa olen seurannut suht uskollisesti, vaikka ”eläinsarjan” seuraaminen on tapahtunut viiveellä.

Krokotiilit, kilpikonnat, Central Parkin oravat, ja nyt tämä neljäs teos, jonka nimessä ei ole eläimiä. Kannessa keltainen linnunpää. Teos tuntuu myös tyylillisesti hieman ilmavammalta kuin aiemmat osat. Tosin en usko, että tarina avautuu kovin hyvin itsenäisenä, tai ainakaan itse en olisi päässyt sen imuun mukaan ilman aiempien osien lukemista. Tässä teoksessa tavataan uusia sukulaisia, jotka ovat tulleet Joséphinen klaaniin mukaan sen jälkeen, kun hän breikkasi kirjailijana. Toinen tyttäristä, Hortense, luo maagista uraa vaatesuunnittelijana ja bloggarina, kun taas nuorempi tytär Zoë etsii vielä itseään.

Romaanissa on uusi avainhenkilö Stella, joka on Joséphinen löytynyt siskopuoli isän salasuhteesta. Stellan varsinainen isä, se, joka hänet on kasvattanut, on pariisilaisen esikaupungin sankari, vastikään kuollut palomies, joka on pelastanut monia henkiä. Ray Valenti on kuitenkin ollut kotioloissa hirviö, eikä Stella kestä ajatusta, että paikallinen lukio ollaan nimeämässä isäpuolen kunniaksi. Myös Stellan poika, lukiolainen Tom, kärsii tästä kytköksestä, vaikka muuten hän onkin rehtorin lemmikki. Stellalla on kädet täynnä perimänsä romuttamon pyöritystä, ja hänen maahanmuuttajataustainen, venäläinen puolisonsa Adrian visioi ahneesti bisneksillä rikastumista.

Paluu tähän maailmaan tuntuu sukujuhlissa kuokkimiselta, hyvässä ja pahassa. Teksti on kovin jutustelevaa, mutta paikoitellen Pancolin kielelliset oivallukset häikäisevät. Runsas kaunokirjallinen intertekstuaalisuus on tässä teoksessa ehdoton plussa, vaikka Emily Dickinjotain runojen lainaaminen äidinkielen tunneilla hieman toistaa itseään loppua kohti. Sivuhenkilöt ovat karismaattisia, vaikkakin heitä olisi voinut karsia rankalla kädellä. En laskenut heidän määräänsä, mutta muistinvaraisesti veikkaisin henkilögallerian lähenevän sataa hahmoa. Kirjan suurin haaste olikin siinä, että uusia henkilöhahmoja esitellään vielä loppumetreillä, mikä ei ole juonen punomisen kannalta optimaalinen ratkaisu.

Kääntäjä Lotta Toivasen kädenjälkeä arvostan kovasti, sillä hän on saanut Pariisin lähiöiden nuorisoslangin soimaan kovin autenttisen kuuloisesti myös suomeksi. Nuoriso ja koulunäkökulmat kiinnostivat minua ehkä enemmän kuin keski-ikäisten bisneshuijaukset ja työhuolet, mutta tykkäsin myös seurata Hortensen muotiesityksen valmisteluja sen hektisimmässä vaiheessa. Pitkälti on lukijan hermoista kiinni, innostuuko hän teoksen kuninkaallisesta kreisihuumorista – ilmeisesti itse tällä kertaa olin tarpeeksi väsynyt nauraakseni kuningatar Elisabethin prepaid-puheluille, mutta aiemmissa osissa koin tämän juonenkäänteen tiimoilla vaivaantumista.

Kyseessä on romaanisika, joka on ahminut kaiken, ja teos tarjoaa viihdytystä kaikenikäisille lukijoille, koska kohtaamisia on paikoitellen neljässä polvessa. Työväenluokkaista näkökulmaa taitaa tässä teoksessa olla vahvemmin kuin aiemmissa, ja se luo henkilögalleriaan syvyyttä.

Ymmärtääkseni myös Mimmit-sarjassa on osittain samoja henkilöitä kuin tässä saagassa, vaikka sen näkökulma on eri. Tähän sarjaan en aikanaan päässyt sisälle, mutta voisin antaa sille uuden mahdollisuuden nyt, kun tiedän jotain yhden sen päähenkilön myöhemmistä vaiheista.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

 

Lindberghin siivin Neuvosto-Karjalassa

TulisiipiTeos: JP Koskinen: Tulisiipi (LIKE, 2019)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista sain käsiini jo viidennen; tämän jälkeen vain Mikko Rimmisen Jos se näyttää siltä on lukematta. JP Koskinen on kirjailija, jonka teokset ovat minulla ennen tätä jääneet kesken, muistan ainakin aiemmin tavanneeni Kannibaalien keittokirjaa (2017) huonolla menestyksellä. Tulisiiven tematiikka kiinnosti automaattisesti, eikä kyseessä ole ensimmäinen lukemani teos suomalaisista siirtolaisista Neuvosto-Karjalassa.

Teoksessa suomalainen Frostin perhe muuttaa Minnesotasta Petroskoihin pakoon suurta talouslamaa 1930-luvun alussa. Charles eli Kaarle on muuton aikana koululainen, ja hän on Amerikassa kohdannut kaimansa Charles Lindberghin lentonäytöksessä. Tämä on kehunut kipinää pojan silmissä ja kirjoittanut muistoksi postikorttiin mahtipontiset toiveet pojan tulevaisuuden suhteen. Kortti mahtuu pojan kantamuksiin, ja se alkaa elää omaa elämäänsä Petroskoissa.

Kapteeni Nikolai Jukarainen tunnistaa tuon kipinän, ja pian poika opiskelee Leningradin sotalentokoulussa 400 km päässä kotoa. Tavallisten kansalaisten liikkuvuutta kontrolloidaan, ja pian Kaarlen vanhemmat huomaavat elintilansa kutistuvan hälyttävästi. Koulussa Kaarle on kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja saa korkeuksissa kokea sitä vapautta, joka maan kamaralta useimmilta puuttuu.

Kaarle on Amerikassa kolmannen polven siirtolainen; hänen isoisänsä on aikanaan lähtenyt matkaan Suomessa syntyneiden poikiensa ja vaimonsa kanssa. Isovanhemmat jäävät Minnesotaan terveyssyihin viitaten; isoisä kokee parantumista apassi-intiaani Kolmen Arven seurassa. Kirjeet kotoa viipyvät matkalla kuukausia, ja niiden avaamisesta ennen perille pääsyä on selviä merkkejä.

Linda on perheen entinen Minnesotan -naapuri, ikätoveri, joka ottaa kommunismin vakavammin kuin Kaarle. Hän pukeutuu ruskeaan pioneerijakkuun ja ylpeilee suurella punaisella tähtimerkillä hihassaan. Kaksikko matkaa yhdessä Leningradiin kokoukseen, jota ei koskaan järjestetäkään. Siellä heitä isännöi Lev-niminen vanha herra, joka tarjoaa pojalle mahdollisuutta asua tämän luona ja jatkaa lento-opintoja.

Samaan aikaan Petroskoissa Kati-sisko kuolee ja Janne-setä saapuu yksin Amerikasta. Hänen Carelian Fever-seurueestaan muut jäsenet ovat jääneet matkan varrelle. Naapurien muilutukset alkavat, ja osa pakenee jalkaisin yön jalkaan ennen etsintäpartioiden ehtimistä paikan päälle. Lindan takkiin ilmaantuu koko ajan lisää epäilyttäviä merkkejä. Hänen mukaansa peliä on pelattava täydellä pakalla, jos siihen on kerran lähtenyt.

Jossain vaiheessa Kaarlosta tulee Gennadi, hän joutuu eroon perheestään ja etenee puna-armeijan lentäjäksi. Miehen kohtalo on kuitenkin karu myös sodan aikana, ja hän joutuu vankileirille muokkaamaan maata sosialistiseen tahtoon. Onko mies sitten suuri sotasankari vai maanpetturi, ja kuinka sodanjälkeinen todellisuus kohtelee ”crazy boy:ta” kylmän sodan väärällä puolella?

Tämä on rankasta poliittisesta sisällöstä huolimatta lämminhenkinen romaani, jossa pienen ihmisen tulevaisuudenusko nousee politrukkien suhmuroinnin yläpuolelle. Amerikan-osuuden kohdalla löysin keskusteluyhteyden tämän teoksen ja Katja Ketun Rose on poissa (2018) kanssa (vaikka Rose on minulla edelleen kesken); neuvostonarratiivissa on jotain yhteistä Antti Tuurin Ikitien (2011) kanssa, vaikka tässä ihmiskäsitys on hieman optimistisempi. Kolmas teos, jota muistelin tätä lukiessani oli Jevgeni Vodolazkinin Lentäjä (2018), jonka aika-akseli on laajempi ja tyylilaji maagis-realistisempi, mutta samasta maasta teokset tuntuvat kuitenkin kertovan.

Erityisen paljon pidin fingliskan käytöstä keskustelujen mausteena. Moni asia pioneerien Karjalassa on Janne-sedän mielestä ”awesome”, vaikka kimppakämpän poikamieskämppikset paskovat huussin käsittämättömään kuntoon. Kaiken kaikkiaan teos oli maailmaani avartava ja sivistävä, varsinkin neuvostokansalaisen toimintahorisontin saralla.

Kuningasliljan kertomaa

Teos: Johanna Laitila: Lilium Regale. (Gummerus, 2019)

Kepeiden itärajaparodioiden jälkeen matkasin kirjojen siivin Lappiin ja Ruotsiin Johanna Laitilan esikoisromaanin Lilium Regalen siivin. Teos on jo lyhyen hyllyelämänsä aikana saanut paljon positiivista huomiota, mutta itse lähestyin teosta puskasta. Kirjassa eniten kiinnosti mystinen nimi, joka viittaa kuningasliljaan, kukkaan, joka toki menestyy myös pohjoisissa puutarhoissa, vaikka kasvukausi on lyhyt.

Lähdin lukemaan teosta vahvana siirtolaisromaanina, koska sen alku sijoittuu Ruotsin Södertäljeen, jossa Else-niminen isoäiti tekee kuolemaa omassa asunnossaan keski-ikäisen Elisa-tyttären hoivissa. Kuulemme Elisan miehestä ja aikuisesta tyttärestä, joka seurustelee afrikkalaisen naisen kanssa, ja suhteen piilottelusta isoäidiltä, joka tuskin ymmärtäisi nykynuorten kotkotuksia. Elisa tekee tiliä äitinsä elämästä, mutta tuntee vähän tämän nuoruutta. Side Suomeen on hatara, ja kristallisoituu puhelimen vieressä olevaan paperilappuun, jossa on ristejä merkkinä sukulaisten kuolemista.

Tarina siirtolaisuudesta on kuitenkin vain sisäänheittotarina romaanin keskittyessä Elsen nuoruuteen Tornionjokilaaksossa ja evakossa Ruotsissa toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Elsen elämään kuuluu paljon surua, menetystä ja väkivallan uhkaa suvun aikuisten oireillessa psyykkisesti. Mummo opettaa tytöille, että naisen rooliin kuuluu miesten ylilyöntien hyväksyminen ja hiljentäminen. Rakkaus naisiin tuo Elsen elämään kaivatun oman tilan, mutta tätäkin puolta itsestään hän oppii häpeämään.

Noin puolet teoksesta keskittyy nuoren naisen seksuaaliseen etsintään, mihin kuuluu viatonta teinityttöjen leikkiä ruotsalaisen professorintyttären Ingan kanssa, mutta myös valtapelejä ja manipulaatiota tämän ollessa piikomassa Irinan, kirjakauppiaan ja apteekkarinrouvan kodissa. Irinan luona ollessaan hän on jo aikuinen ja suku odottaa hänen avioitumistaan naapurin Samulin kanssa. Else taipuu avioliittoon äitinsä kuoltua vaikka ei koe olevansa samanmoinen nainen kuin toverinsa. ”Lesbolaiset” kokemukset hautautuvat äitiyteen, kun pariskunta muuttaa leveämmän leivän perässä Södertäljeen.

Laitilan kieli on paikoitellen eteerisen runollista, ja meänkielen osuus siinä on runsasta. Nautin eniten kasvien ja lintujen bongaamisesta, sillä en rehellisesti sanottuna tunnista kovin hyvin kuukkeleita, telkkiä tai teeriä, saati valkokämmekkää. Else on saanut läheisen luontosuhteensa isänsä peruna, ja hän kantaa mukanaan tämän kertomia myyttisiä kertomuksia Elgenistä, hirvestä metsän haltijana. Kaksikon kalareissut ovat aidon kalevalaisia, ja he pohtivat mielellään ahvenen sielun olemusta.

Onko sitten muoti-ilmiö kuvata homoseksuaalisuutta sota-aikoina? Aika monta romaania olen aiheesta lukenut, mutta en ole vielä kokenut, että representaatio on liiallista. Tämä teos ulottuu jatkosodan vuosista 1950-luvulle, ja kirjassa kuvattu Irina on moderni nainen, joka tuntee arvonsa ja osaa ottaa elämästään kaiken irti. Porvarisrouvan syrjähypyt piikojen kanssa on teema, josta en ole vielä lukenut teosta, joten toiston vaaraa verrattuna rintamamiesten homoeroottisiin kokemuksiin ei tässä ole. Kirjan nykyisyydessä erittäin vanha Irina vielä uskaltautuu mukaan sateenkaariseniorien sherrytanssiaisiin. Näin Laitila kuroo umpeen vuosikymmenten muuttuvat asenteet, ja muistuttaa queer-historian pitkästä jatkumosta.

Olisin kyllä halunnut lukea lisää Elsen vaiheista siirtolaisena Ruotsissa, ja myös Elisasta ja tämän tyttärestä Ainosta, joka kirjoitti gradua meänkielestä. Irina-seikkailun osuus oli mielestäni vähän liian pitkä, mikä varmasti johtui siitä, etten kovin pitänyt Irinasta ihmisenä. Toisaalta vanhan naisen ilmaantuminen etsimään vanhaa heilaansa södertäljeläisen kerrostalon ovelle kertoo vaiennetuista tunteista, joita hän oli antanut itselleen luvan käsitellä yli 90-vuotiaana.

Veikkaan tälle romaanille palkintoehdokkuuksia sen kielellisen virtuositeetin vuoksi. Teemojen suhteen teos oli kokoelma jo hyvin tunnettua ja yllätyksellistä. Sotateema kirjassa oli koskettava, mutta Lapin sodan teema on tullut vähän liiankin tutuksi viimeaikaisessa kotimaisessa kirjallisuudessa. Onneksi tässä kirjassa ei pahemmin solmittu suhteita natsisotilaiden kanssa tai saatu lehtolapsia, jotka alkavat kypsässä iässä etsiä saksalaista isäänsä. Vaikka tämäkin teema on totta ja varsinkin sen kokeneille tärkeä, koen, että kaunokirjallisena teemana natsien touhut Lapissa on toistaiseksi loppuunkäsitelty.

Kokonaisuutena teoksessa on herkkyyttä ja ryhtiä eksoottisen nimensä veroisesti. Erityisenä bonuksena minulle esiintyivät taas Edith Södergran-lainaukset ja sitä kautta tämän teoksen hengenheimolaisuus Aino Vähäpesolan Aurinkokissan kanssa. Pidän varsinkin siitä, että runoutta käytetään laajemmin kuin pelkkinä alkusanojen sitaattina romaaneissa, eli kuvaamassa henkilöhahmojen kehittyvää suhdetta runouden äärellä. Tässä runous tuli lähes yhtä paljon iholle kuin Aurinkokissassa, ja muutenkin kirjallisuuden rooli maalla kasvavan nuoren naisen henkireikänä elävöitti tekstiä.

Värmlannin kaskenpolttajista


Teos: Leena Lander: Mikaelin kronikka (Kirjayhtymä, 1983)

Leena Lander on kirjailija, jonka muistan parhaiten kuvauksista suomalaisten lastenkotien julmuuksista. Olen ehkä lukenut häneltä kaksi teosta aiemmin, ja pitänyt häntä korkeassa kurssissa varsinkin kielenkäytön vuoksi. En kuitenkaan tiennyt, että hän on kirjoittanut ainakin yhden historiallisen romaanin, eli Mikaelin kronikan.

Kirja oli erikoinen yllätys siksikin, että se kertoo Ruotsin Värmlannin metsäsuomalaisista. Heistä minulla oli varsin vähän tietoa ennen kuin prinssi Danielin sukujuurista uutisoitiin iltapäivälehdissä. Viime vuonna luin ensimmäisen romaanini tästä jo melkein unohdetusta etnisestä ryhmästä, norjalaisen Britt Karin Larsenin teoksen Finnskogen- elämän kehto. Olikin sitten hauska huomata, että Lander on kirjoittanut samasta poppoosta teoksen jo 1980-luvulla.

Teos sijoittuu 1600-luvulle, jolloin mestäsuomalaiset vielä muistavat hyvin kotimaansa Itämaan. Mikael Andreaksenpoika on nuori, lukutaitoinen talonpoika, jota kirkkoherra houkuttelee ruukin patruunan kirjuriksi. Hommaan tarvitaan kaksikielistä tekijää, mutta Mikael ei millään haluaisi pettää omaa kansaansa sortovallan leivissä. Jossain vaiheessa hänen on kuitenkin suostuttava tehtävään, koska hänen oma perheensä pitää häntä muuten halveksittavana työn vieroksujana.

Kun Mikael löytää ikätoverinsa Tuomaan kuoleman kielissä avantoon työnnettynä, hän arvaa, mistä on kyse. Herrojen penikoilla ei ole puhtaat jauhot pussissa, ja kirkkoherran laiska Erik-poika on pahimpia kiusantekijöitä. Suomalaiset metsäläiset ovat jo tietoisia periaatteellisista oikeuksistaan, mutta Tuomas tyytyy kohtaloonsa, vaikka on menettänyt molemmat jalkansa. Ringbyn siirtolaiskansa on nöyrää ja kohtaloonsa tyytyvää, mutta pakanauskon perimä sinnittelee heissä noitavainoista huolimatta.

Mikael löytää itsensä kahden naisen loukosta, eikä pääse naimisiin varsinaisen mielitiettynsä Anna-Karoliinan kanssa. Ei, koska tumma velhotar Marjatera on raskaana ja väittää Mikaelia lapsen isäksi. Anna-Karoliina itse järjestää sulhonsa naimisiin tämän huonomaineisen, noidaksi epäillyn neidon kanssa, ja avioliitto on alussa kovin onneton. Kylillä myös huhutaan, että Mikael olisi houkuteltu aisankannattajaksi.

Teos kertoo paljon uskontojen ja uskomusten sekamelskasta maassa, jossa uskonpuhdistus otetaan kirjaimellisen vakavasti. Kylään saapuu patruunan vieraaksi italialainen markiisi Giacomo, joka väittää olevansa protestantti pakolainen. Hänellä on kuitenkin epäilyttäviä paavinuskoisia tapoja, kuten ristinmerkkien teko ja vihkiveden pirskottelu, jotka antavat vinkkiä mahdollisesta peitetarinasta. Miehen uskon aitoutta epäillään, ja häntä tutkitaan kuin Migrin uskontotestissä konsanaan. Onko sitten metsäsuomalaisten pakanatavat huolestuttavampia kuin paavinuskoisten, sitäkin jäin miettimään.

Marjatera saa kaksoset, ja näkee kirkottamisen ja kasteen päivänä kirkon portilla kuoleman varjon. Tämä pelästyttää hänet tolaltaan, ja pian vahvempi tytöistä kuolee. Hän ei halua lastaan haudattavaksi kirkon kellariin, vaan kaivauttaa hautapaikan omalle pihalleen. Lasten synnyttyä Mikael joutuu Skooneen sotimaan, taas vastoin tahtoaan, ja Marjatera joutuu taistelemaan oikeudesta asua kruunun omistamassa mökissä. Naisen asema ei ole tuon ajan ruotsalaisessa yhteiskunnassa kummoinen, ja varsinkin yksin lapsiaan elättävän naisen ovella käy usein härskejä hyväksikäyttäjiä.

Kaiken kaikkiaan romaani on juureva, ja varmasti Lander on tehnyt paljon taustatöitä historiallisen uskottavuuden luomiseksi. Verrattuna romaaniin Finnskogen tästä kuvauksesta sain hieman ”sivistyneemmän” kuvan metsäsuomalaisista, kun taas Larsen kuvasi kansaa, joka eli vielä syvemmin metsäläisyydessään.

Pidin paljon kirjan naisnäkökulmasta, mutta loppua kohti tarina hieman puuroutui. Tai yksinkertaisesti ruotsalaisten 1600-luvun sotaretket eivät jaksaneet suuresti kiinnostaa. Lopun kahden sivun epilogia, jossa summattiin Mikaelin puoli elämää, en olisi ehkä halunnut lukea. Kirja tuntui jäävän jopa kesken, mutta tämän tyyppisiä ratkaisuja näkyy usein juuri historiallisissa romaaneissa. Ehkä Lander tämän kirjoitettuaan huomasi, että hänen varsinaiset kykynsä ovat lähihistorian kuvaamisessa. On kuitenkin aina kiinnostavaa löytää kirjailijoita, jotka kokeilevat monia genrejä.