Pikkuveljeä etsimässä Euroopassa

Teos: Ibrahima Balde ja Amets Arzallus Antia: Pikkuveli (Aula&co, 2022)

Suomennos: Emmi Ketonen

Äänikirjan lukija: Deogracias Masomi

Muutama vuosi sitten yritin lukea teoksen jokaisesta maailman maasta, mutta hankkeeni jäi kesken loppumetreillä. Muistaakseni yksi teos jäi puuttumaan myös Länsi-Afrikan kolmesta Guineasta, mutta se ei ollut tämä Guinea, jonka pääkaupunki on Conakry. Maa on kuitenkin yksi Länsi-Afrikan köyhimmistä, eikä sen kirjallisista markkinoista voi oikein puhua. Luku-ja kirjoitustaidottomuus on yleistä, ja kulttuuria siirretään sukupolvelta toiselle enemmän suullisesti kuin kirjallisesti.

Ibrahima Balde lähti nuorena miehenä kotimaastaan maailmalle etsimään kadonnutta pikkuveljeään Alhassanea. Aluksi etsintä keskittyi muihin Afrikan maihin, mutta matka jatkui maateitse kohti Eurooppaa. Balde päätyi hakemaan turvapaikkaa Espanjan Baskimaasta, ja tämä teos on kirjoitettu Amets Arzallus Antian toimesta Balden suulliseen kertomukseen pohjautuen.

Balde oli kirjan kirjoittamishetkellä vain auttavasti luku- ja kirjoitustaitoinen. Hän oli käynyt kotimaassaan koulua muutaman vuoden, mutta koulun opetuskieli ranska ei tarttunut poikaan kovinkaan hyvin. Maan kielitilanne on monimutkainen, eikä kaikkia kieliä opeteta kouluissa.

Nuori Ibrahima asui isänsä kanssa Conakryssa ja oli oppipoikana kuljetusalan yrityksessä. Äiti ja nuoremmat sisarukset asuivat kotikylässä maaseudulla. Perheen kommunikaatiossa oli katkoja, joten pikkuveljen katoamisen uutinen tavoitti isoveljen viiveellä. Vaikka hän itse ei haaveillut muutosta Eurooppaan, perinne velvoitti hänet lähtemään vanhimpana veljenä nuoremman perään.

Suurin osa kirjasta kuvaa matkantekoa Saharan halki ja ihmissalakuljettajien toimia. Marokossa Ibrahima kokee äärimmäistä rasismia, nukkuu kuukausia metsissä, ja päätyy lopulta erään salakuljettajan palkattomaksi kotiorjaksi maksaakseen tälle viimeisen pätkän eli kumivenematkan Välimeren poikki.

Tämä on yllättävän runollinen ja kaunokirjallisesti kiehtova teos, kun ottaa huomioon sen, että sen kertoja on luku-ja kirjoitustaitoa vasta opiskeleva henkilö. Huomaa kyllä, että kaksikon suhde on ollut läheinen näin hiotun ja koherentin tarinan aikaansaamiseksi. Lavarunoilijana Antia on tavoittanut länsiafrikkalaisen tarinankerronnan tyylin, eli mukana on paljon onomapoetiikkaa.

Espanjan oloista teos kertoo vasta epilogissa, eli teos ei keskity turvapaikanhakijan arkeen. Mutta kaksikko on tavannut Irunin kaupungin avustuskeskuksessa, jossa vapaaehtoiset tapaavat uusia tulokkaita kahvin äärellä.

Kirjan matkanteon ja ihmissalakuljetuksen tarina ei opettanut minulle paljoa uutta, mutta runoilija Antia, joka ilmeisesti on jonkun sortin baskin kielen elvyttäjäaktivisti, löytää Ibrahiman kertomuksesta näkökulmia, jotka resonoivat varsinkin niissä, joita maailman kielitilanne kiinnostaa. Luultavasti tarina on onnistunut säilyttämään autenttisuuttaan käännöksien jälkeenkin siksi, että sen tuottamista on edesauttanut kielellisesti herkkävaistoinen ihminen.

Slummien miljonääri, osa 2

Teos: Jan-Philippe Sendker: Kapinallinen ja varas (Aula&co, 2022)

Suomennos: Tuomas Renvall

Posti toi tänään kilpailuvoiton, ja kyseessä oli sen verran helppolukuinen ja vetävä teos, että korkkasin sen siltä istumalta. Jokunen vuosi sitten luin Jan-Philippe Sendkeriltä yhden hänen Burma-aiheisista kirjoistaan maailmankirjallisuuden maahaasteeseen, enkä voinut ymmärtää, kuinka joku voi tulla varteenotettavaksi kirjailijaksi niin siirappisilla teoksen nimillä.

Tämä uusi teos sijoittuu Thaimaahan, ja kirjan nimi on suorasukaisempi. Kirjassa seikkailevat nuori puutarhuri Niri ja tämän palvelusperheen tytär Mary. Niri kuulunee myanmarilaiseen vähemmistöön, ja on statukseltaan paperiton. Maryn perhe on rikastunut autokauppiaina, ja näin ollen Niri kutsuu heitä ”Benzeiksi”. En osannut lukea perheen etnisyyttä, mutta valkoisia eurooppalaisia he eivät olleet. Maryn perheessä on käännytty kristinuskoon, ja lapset ovat saaneet uudet nimet. Perheen elämäntapa tuntuu yhtä feikiltä, kuin lähelle rakenteilla oleva ”Beautiful Tuscany” – asuinalue.

Covid-19-epidemian vallatessa maailmaa Nirin perhe saa potkut palveltuaan Benzejä 18 vuotta. He joutuvat muuttamaan vaatimattomasta bungalow’sta hökkelikylään, jossa heidän asemansa uusina tulokkaina on kurja. Slummia johtaa aidon mafioson elkein intialainen Bagura, joka on kotimaassaan kuulunut dalit-kastiin. Tämä leima ei tunnu katoavan miehen yltä uudessakaan maassa.

Vaikeassa tilanteessa Niri kääntyy lapsuuden leikkitoverinsa Maryn huomaan, vaikka ei ole saanut puhua tämän kanssa vuosiin. Marylla on omat ongelmansa, sillä hän on toipumassa vakavasta ratsastusonnettomuudesta, ja saattaa jäädä rammaksi loppuiäkseen. Yhdessä nuoret keksivät keinoja auttaa Nirin slummin työttömiksi jääneitä perheitä. Keinot eivät toki ole laillisia, ja mukaan lyöttäytyy monia härskejä välistävetäjiä.

Maailma tarvitsee yksinkertaisia rakkaustarinoita, hyvän ja pahan vastakkainasettelua ja muistutusta globaalista köyhyydestä. Tämä ei todellakaan ole huono teos, vaan pidin tästä piirun verran enemmän kuin aiemmasta Sendkerin teoksesta. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että teoksessa on melkein identtinen asetelma kuin Slummien miljonääri-elokuvassa, joka perustuu Vikas Swarupin romaaniin. Tai ei ehkä juonellisesti, mutta köyhyyden kuvauksen tasolla.

Tämä ei vesittänyt lukukokemustani, mutta kieltämättä nopeutti sitä. Tunnen Thaimaan kulttuuria huonommin kuin Intian, mutta teos ei ole kulttuurinen ilotulitus, vaan pikemminkin tarina globaalista köyhyydestä. Vastaavan tarinan olisi voinut kirjoittaa Manilasta, Rio de Janeirosta tai Pietarin kaatopaikoilta.

Länsimaista lukijaa varmasti kiinnostaa, kuinka koronan kanssa selvittiin Thaimaan slummeissa. Kirja tarjoaa myös ikkunan sosiaalisen median luovaan käyttöön paikoissa, joissa sähkön saaminen ei ole itsestäänselvää.

Luin kirjaa enemmän nuortenromaanina kuin aikuisille suunnattuna teoksena. Kansiliepeestä sain vaikutelman, että Sendkerillä on suunnitteilla jatko-osia saagaan.

Kirjaa lukiessani kävin läpi lukuisia lukemiani länsimaisten Thaimaa-kuvauksia ja muistutin itseäni siitä, että olen lukenut vasta tasan yhden ”oikean” thaiteoksen syntyperäiseltä kirjailijalta. Tämä on harmillista ja hämmentävää, mutta toivon mukaan tilanne korjautuu jossain vaiheessa. Kaakkois-Aasian muista maista olen lukenut enemmänkin ”natiivien” kirjailijoiden teoksia.

Her name is Rio and she dances on the sand

Teos: Sari Aro: Nukkuvan jättiläisen laakso (Gummerus, 2022)

Äänikirjan lukija: Vuokko Hovatta

Alina on nuori kuopiolaisnainen, joka matkustaa Brasilian Penedon utopiayhteisöön tätinsä Fannin perheen kanssa vuonna 1929. Pian Amerikkoja uhkaa suuri talouslama, ja vaikka suurfarmi lupaa tulokkailleen trooppisten hedelmien autuutta, seurue joutuu kohtaamaan yhteisön rankan realiteetin.

Kaikki eivät sopeudu johtaja Toivon asettamiin tiukkiin elämäntapasääntöihin, osa kapinoi salaa, osa julkisemmin niitä vastaan. Esiintyy eriseuraisuutta, ja keksitään nöyryyttäviä alastomuusrituaaleja. Aikuisuuden kynnyksellä myös Alina jättää yhteisön ja lähtee etsimään onneaan Rio de Janeirosta.

Teos kertoo lyyrisen monipolvisesti oman polkunsa kulkijanaisesta, joka on jo nuoresta saakka tiennyt pitävänsä enemmän naisista kuin miehestä. Riossa hän kouluttautuu hierojaksi, ja ystävystyy asiakkaansa, kuuluisan laulajan Selenen kanssa. Pian naisten välille kehittyy salainen suhde, vaikka Selene on tahollaan naimisissa miehen kanssa. Selene pyörii vaikutusvaltaisten fasistista hallitusta tukevien pohatoiden piireissä, kun taas Alina puolustaa hallitusta vastustavia vasemmistolaisia. Alina itse tulee tämän vuoksi raiskatuksi, ja joutuu piileskelemään presidentin agenteilta.

Olen nyt lukenut kolme uudehkoa romaania suomalaisten utopiayhteisöistä Amerikoissa, eli aihepiiri tuntuu trendaavalta. En osaa sanoa, mikä näistä on suosikkini, vaan kirjat tuntuvat kertovan samasta jatkumosta. Tässä ote oli individualistisempi kuin Katriina Ranteen teoksessa Maa kuin veri, joka kertoo Argentiinan Colonia Finlandesasta. Pirjo Tuomisen Jälkeemme kukkiva maa kertoo myös Penedon yhteisöstä, mutta siinä vietetään myös pitkiä jaksoja Suomessa (ja teos on alun perin kirjoitettu 1980-luvulla). Näiden lisäksi luin Mari Mörön teoksen, joka sijoittuu Kanadan Sointulaan nykyaikana.

Tässä romaanissa itseäni kiinnosti eniten Brasilian 1930-luvun poliittisen ilmapiirin kuvaus, kun en kovin hyvin tunne maan historiaa. Ehkä juuri nyt en pystynyt eläytymään täysillä kirjan trooppisiin tunnelmiin, kun luin tätä mökillä suht koleissa ja askeettisissa tunnelmissa. Mutta kirjan paras kaveri ei olisi ollut maragucha-hedelmä tai cachacha-viina, vaan ehta suomalainen pullapitko, jonka syöminen tuossa yhteisössä oli aidosti kapinallista.

Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.

Salakahvittelua utopiayhteisössä

Teos: Pirjo Tuominen: Jälkeemme kukkiva maa (Tammi, 1986/2022)

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Brasilialainen Penedo on yhteisö, josta olen lukenut jonkun verran vuosien varrella, ja se on mahdollisesti suomalaisten siirtolaisten perustamista utopiayhteisöistä se, jolla on vahvin historiallinen jälki. En ole tietoisesti etsinyt romaaneja näistä yhteisöistä, mutta Pirjo Tuomisen teos on jo kolmas aiheesta lukemani. Mari Mörön romaanissa Hajavalo (2018) seikkailtiin Kanadan Sointulassa 2010-luvulla, ja Katriina Ranteen (2021) romaani Maa kuin veri kertoi Argentiinan Colonia Finlandesan historiasta monen sukupolven tarinan.

Tuominen on kirjoittanut tämän dokumentaarisen romaanin vuonna 1986, ja osa sen teemoista saattaa kiinnostaa lukijoita enemmän nyt kuin julkaisuhetkenä. Nyt ehkä eletään vahvemmin aikaa, jona utopiaan kannustavat maailmanlopun ennustukset purevat osaan kansasta. Teoksen tapahtumat keskittyvät 1920-30-luvuille, mutta kuulen samansuuntaisia sointuja tänään sekalaisen seurakunnan riveistä. Ja rokotekriittisyyttä tässä varsinkin harrastetaan, suunnilleen samoin äänenpainoin kuin nykyään.

Teoksen päähenkilöt ovat olleet reaalimaailman henkilöitä, joista osa on kirjoittanut omat muistelmansa Brasilian-ajasta. Toivo Suni oli jääksiläinen maanviljelijä, ja hänen vaimonsa Laura oli opettaja Viipurista. Pariskunta tapasi vuonna 1918, kun Laura toimi opettajan sijaisena Sunin kotikylässä. Hän jäi sisällissodan aikana mottiin palveluspaikkaansa, ja tuli Sunin tilan väen pelastamaksi. Sunin tilalla huollettiin myös valkoisia sotilaita, ja ennen tropiikkikuumeen pistoa nuori Toivo löysi virtaa elämäänsä haaveilemalla suur-Suomeen hiihtämisestä.

Teos kuvaa avioliittoa, jossa puolisot ovat aidosti eri elementeistä tehdyt. Käytännöllinen vaimo ei haluaisi lähteä suurelle seikkailulle kahden pienen lapsen kanssa, mutta mitäpä tehdä, kun mies on myynyt perintötilansa ja maansa rahoittaakseen hörhöjen hanketta Brasiliassa? Toivosta tulee pian yhteisön perustajan, toisen Toivon, Uusikallion luottomies, ja hän käy jo ennen Brasiliaan lähtöä epäonnistuneella varainhankintareissulla Kanadassa. Monessa suhteessa Toivo on aviomiehenä ”pitelemätön”, eikä liitossa ole mahdollista tehdä yhteisiä suunnitelmia. Laura elää pitkiä jaksoja yksinhuoltajana, ja palaa monta kertaa takaisin Suomeen aloittamaan elämäänsä alusta.

Kirjassa on omaan makuuni hieman liikaa faktaa, mutta tämä johtuu siitä, että olen jo lukenut nämä taustoitukset muualta. Yhteisön raha-asioita käsitellään myös perusteellisesti, mikä oli jo asteen kiinnostavampaa myös nykyajan perspektiivistä. Hyvin harvoin innostun romaania lukiessani henkilöiden taloudenhoidosta, mutta tässä sitä kuvattiin vetävästi. Mikäpä sai ihmisiä sijoittamaan Penedon hankkeeseen, jonka perustukset olivat varsin hatarat?

Penedoon päätyi monen kerroksen väkeä sekalaisia motiivein, eikä yhteisön ideologinen tausta ollut kaikille täysin kirkastunut. Uusikallion harjoittama puritanistinen elämäntapa ei ollut kaikille yhteisön asukkaille lähdön motiivi, eikä moni pystynyt siihen muutenkaan sopeutumaan. Itketti ja nauratti lukea yhteisön jäsenten salakahvitteluista, pullan ja kakkujen tankkaamisesta ja ruokaan kanavoituneesta koti-ikävästä. Eipä siis ole ihme, että Penedossa palvelee nykyään kahvila Korvapuusti.

Puolet teoksen tapahtumista sijoittuu Suomeen, sillä Sunin perhe päätyi seilaamaan uskollisesti kahden mantereen väliä isän ja äidin mielipide-erojen vuoksi. Pystyin samastumaan molempaan henkilöön olematta kummankaan puolella vahvasti.

Olen lukenut tuotteliaalta Tuomiselta useamman teoksen, joista kaikki eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Nyt voin mainita tämän ja Alaskaan sijoittuvan Villit vedet suosikeikseni hänen tuotannostaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

”Hoopot”, nuo rapakontakaiset kapinalliset

Teos: Jenni Stammeier: Suomalaiset junapummit. Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla (Docendo, 2020)

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Lähdin etsimään toista Kanadan-siirtolaisuudesta kertovaa romaania, ja päädyin seuraamaan neljän nuoren miehen eeppisiä junaseikkailuja tietokirjan muodossa. Tietämättä etukäteen paljoa amerikkalaisesta junapummi-ilmiöstä tämä teos on mennyt minulta ohi, vaikka siinä käsitellään monia teemoja, joista olen ollut pitkään kiinnostunut. Teos komppaa myös hienolla tavalla juuri lukemaani romaania suomalaisista piioista Kanadassa (Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas) : se kertoo suomalaisten siirtolaisten sukupuolitetusta työnjaosta, ja nuorten miesten valinnoista tilanteissa, kun haluttua työtä ei ollutkaan tarjolla.

Teoksen päähenkilöt, Hanski, Arvi, Siukku ja Oskari lähtivät kaikki matkaan Pohjanmaalta alle 20-vuotiaita ja kielitaidottomina. Oskari lähti Yhdysvaltoihin 1890-luvulla pakoon erään tappelun seurauksia, muut pojat lähtivät Kanadaan seikkailunhalusta ja lähipiirin esimerkeistä. 1920-30-luvun vaihteessa todennäköisin siirtolaisuuden kohde oli Kanada, sillä Yhdysvallat oli rajoittanut tulijoiden määrää huomattavasti. Moni lähti matkaan tietämättä tulevasta maailmanlamasta ja massatyöttömyydestä, ja laivayhtiöilläkin oli oma lusikkansa pelissä.

Jenni Stammeier sai vinkkiä aiheesta ystävältään, jonka sukulaismies Hanski oli nauhoittanut muistelmiaan C-kaseteille ennen kuolemaansa 1970-luvulla vaimoltaan salaa. Hanski oli ollut muutaman vuoden junapummina, mutta palannut Suomeen ja elänyt kunniallisen elämän pienyrittäjänä Kauhavalla.

Junapummius ei ollut Pohjois-Amerikassa mitään satunnaista, romanttista kulkemista, vaan melkein järjestäytynyt ilmiö, joka johti kokonaisen alakulttuurin muodostumiseen. Ilmiötä on tutkittu monipuolisesti, ja myös sen tutkimisessa ja muussa raportoinnissa on ollut kirjavia poliittisia motivaatioita. Tavallaan kulkurius ja liikkuva kausityöläisyys kuvastaa amerikkalaista vapauden eetosta, mutta samalla hobo-ilmiötä on pyritty diagnosoimaan psyykkiseksi sairaudeksi.

Kirjan suomalaiset nuoret miehet eivät jo puutteellisen kielitaitonsa vuoksi olleet ensimmäistä kertaa junakyytiä pummatessaan olleet tietoisia ilmiön poliittisista merkityksistä, vaan lähtivät tien päälle köyhyyden ja epämääräisen työllisyystilanteen sanelemasta pakosta. Yhdestä heistä, Oskari Tokoista, tuli myöhemmin SDP:n poliitikko, ministeri ja siirtolainen toista kertaa. Muut miehet eivät olleet julkisuuden henkilöitä, mutta kirjassa seikkailee muita, tunnetumpia sivuhahmoja, jotka vaikuttivat tavallisten ihmisten radikalisoitumiseen.

Tiesin ennen kirjan luentaan paljon Emma Goldmanista, jonkin verran radikaalista ammattiliitosta IWW (International Workers of the World), ja vähän Hiski Salomaan laulujen taustoista. Olen myös aikoinaan lukenut Varpu Lindströmin tutkimista ”uhmattarista”, joihin kuului tässä kirjassa mainittu Sanna Kannasto. Stammeier nimittäin etsii naispuolisen suomalaishobon hahmoa, mutta ei löydä sitä kunnolla. Sanna Kannasto oli paljon matkustava, radikaalin punainen agitaattori, jonka matkoissa oli hobo-elämää läheneviä piirteitä, mutta hän ei kuitenkaan heittäytynyt päämäärättömän ajelehtimiseen preerioiden halki, vaan matkusti aina paikkoihin, joihin hänet oli kutsuttu – ja enimmäkseen matkalippu kourassaan.

Eniten minua inspiroi kirjassa mainittu T-bone Slimin eli Matti Huhdan hahmo. Tämä keskipohjalainen kansanlaulaja, lyyrikko ja aktivisti on vaikuttanut paljon myöhempään folkperinteeseen, eikä hänen vaikutuksensa jäänyt pelkästään suomalaisen yhteisön iloksi.

Reissuromantiikan ohella kirjaan mahtuu rankkoja köyhyyden kuvauksia, ja painavaa sanaa junapummaamisen hengenvaaroista. Minulle Kanadan historian tuntemus on rajoittunut lähinnä Ontarion provinssiin, joten en tiennyt, kuinka paljon suomalaisia siirtolaisia asui aikanaan ranskankielisen Quebecin puolella, ja kuinka vaikeissa asemissa monet elivät mm. Montrealin kaupungin seudulla.

Innostun harvemmin näin kokonaisvaltaisesti tietokirjasta, ja koen, että tässä teoksessa oli usean romaanin ainekset. Sain kirjasta myös paljon uusia lukuvinkkejä, tosin kaikki suomalaisten siirtolaisten historialliset tuotokset eivät ole helpoimmin löydettävissä. Eniten edelleen kiinnostaisi heidän romaanikirjallisuutensa.

Jossain se on raja piioillakin

Teos: Marja-Leena Lempinen: Naisten taivas (Icasos, 2021)

Äänikirjan lukija: Selma Kekäläinen

Tässä pari viikkoa sitten luin vetävän nykyaikaan sijoittuvan murhamysteerin kanadalaisesta hotellisiivoojasta (Nita Prose: Huonesiivooja), ja nyt eteeni putkahti historiallinen romaani suomalaisista piioista Torontossa. Suurin osa lukemistani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuutta käsittelevistä teoksista on sijoittunut Yhdysvaltain puolelle, varsinkin New Yorkiin, joten oli ilo löytää aito torontolaistarina. Ja jos ymmärsin oikein, kyseessä on myös lasten– ja nuortenkirjailijana elämänuransa tehneen Marja-Leena Lempisen ensimmäinen romaani aikuisille.

Teoksessa kaksi nuorta savolaisnaista, Jenny ja Hanna, matkaavat Torontoon aloittamaan uutta elämää uudella mantereella vuonna 1927. Jennyllä on Amerikkaan-muutosta paljonkin tietoa, sillä hänen lumberjack-veljensä Ensio on lähettänyt siskolleen hyviä neuvoja. Hanna on lähtenyt mukaan ystäväänsä luottaen, mutta ystävät joutuvat toisistaan erilleen jo viikon sisällä maahan rantautumisesta.

Teoksessa pysytään visusti suomalaisyhteisön sisällä, ja kuvataan sen sisäisiä jännitteitä. Sisällissodan varjot piinaavat yhteisöä Kanadassa jopa enemmän kuin kotimaassa, sillä moni on paennut siitä johtuvista poliittisista syistä, ja tunteet eskaloituvat sisäsiittoisessa porukassa. Varsinkin niillä, joilla on ollut sukulaisia valkoisten riveissä, on tiukkaa, koska yhteisön enemmistö on sosialismiin kallellaan. Tämä voi vaikuttaa jopa työpaikkojen saantiin, sillä moni paikka vaatii maanmiesten tai – naisten suosituksia. Jenny ja Hanna ovat olleet kyllästyneet sodasta ja politiikasta jauhamiseen jo Savon perukoilla, ja pyrkivät jäämään näiden vääntöjen ulkopuolelle myös Torontossa. Sosiaalinen omatunto kuitenkin nousee varsinkin Jennyssä, joka näkee piikojen kurjat elinolot Hannaa tarkemmin.

Jenny palvelee Carletonin virkamiesperhettä, jonka isäntä tekee nousujohteista uraa valtionhallinnossa. Mister ja misis eivät ole pahimpia sortajia, mutta teettävät silti alaisillaan surutta palkattomia ylitöitä. 25-vuotiaalla Jennyllä on perheessä kotiintuloaika, ja piioilta edellytetään naimattomuutta. Roamie-niminen taloudenhoitaja on salaa naimisissa, huoltaa salaa lapsiaan ja varastaa surutta isäntäväeltä ruokaa näiden ruokkimiseksi.

Hannan elo suomalaisen ”poortitalon” työntekijänä on astetta huolettomampaa, ja hän ehtiikin hommata itselleen sulhasen ennen ystäväänsä. Veikolla on kova hinku päästä kultaa vuolemaan Pohjois-Ontarioon, ja pariskunnalla on haaveita oman farmin ostamisesta sieltä.

Tarina keskittyy Torontoon, mutta siinä on paljon kaikuja Timminsistä, pikkukaupungista, jossa on suuri suomalaisten keskittymä ja rankka historia kaivosteollisuuden airueena. Vaikka olen asunut vuoden Torontossa, en koskaan ehtinyt käydä Ontarion pohjoisosissa, ja näin myös Timmins on minulle uusi tuttavuus jo nimenkin tasolla. Googlauksen perusteella paikkakunnalla on edelleen vahva suomalaisyhteisö, ja sen historiasta löytyy runsaasti dokumentointia. Kirjaa lukiessa tuli mieleen varsinkin edesmenneen historioitsija Varpu Lindströmin elämäntyö, ja hänet mainitaankin loppusanoissa.

Lempinen kiinnostui aiheesta jo 80-luvulla, kun hän oli sukuloimassa Kanadassa, ja haastatteli monia vanhempia siirtolaisnaisia. Monissa tämäntyyppisissä siirtolaisromaaneissa onkin henkilökohtainen sukukytkös taustalla. Tässä kirjassa Jennyn ja Hannan hahmot tuntuvat suht ”arkkityyppisiltä”, eli he voisivat olla kenen tahansa sukulaistyttöjä. Tarinankerronta tapahtuu melko yleisellä tasolla, eli tyttöjen kotipaikkoja Suomessa ei mainita.

Olisin kaivannut tarinaan hieman lisää tarkkuutta Toronton päässä. Moni lukija on käynyt, ehkä asunutkin kaupungissa, ja muistaa sieltä paikkoja, kadunnimiä, kuppiloita. Minusta tämä romaani olisi ollut vielä voimallisempi, jos kahviloilla olisi ollut nimet, ja jos puisto ei olisi ollut pelkkä puisto, vaan vaikka High Park.

Muuten pidin kirjasta paljon, vaikka omaan makuuni kuvatut tapahtumat olivat himpun verran liian ennalta-arvattavia. Tämä on ymmärrettävää silloin, kun romaania kirjoitetaan eläviltä ihmisiltä kerätyn aineiston pohjalta. Muuten teos on varsin lämminhenkinen, ja siinä kuvataan hienosti työväen omaa historiaa, heidän omin sanoin. Kiinnostavinta oli pohtia Amerikan leskien ja mantereelle kadonneiden seikkailijamiesten kohtaloita. Tässähän kuvataan varsin realistisesti Jennyn vanhempien suhdetta, jossa molemmat perustivat uudet perheet tahollaan toisistaan tietämättä. Teos siis valottaa ansiokkaasti 1900-luvun alun uusperheellisyyttä ja siihen liittyviä tabuja.

Myös kuopiolainen Icasos on minulle kustantajana uusi tuttavuus. Kiitosta annan heille tyylikkäästä kansikuvasta, ja jään innolla odottamaan teoksen jatko-osaa, sillä ystävysten tarinat jäivät herkullisesti kesken.

Sukutalon synkät salaisuudet

Teos: Rashida Murphy: The Historian’s Daughter (University of Western Australia Press, 2016)

Äänikirjan lukija: Sarah Bacaller

Intian-kierrokseni jatkuu Himalajan hill stationeilla. Intiassa syntynyt, Australiaan muuttanut Rashida Murphy kertoo esikoisromaanissaan erikoisesta perheestä, jolla on sukutalo jossain kuuluisassa vuoristokylässä. Suvun patriarkka Bill on jäänyt brittinä maahan vuoden 1947 jälkeen, ja perustanut kodin vanhaan koloniaaliseen huvilaan. Billin poika Gordon on Intiassa syntynyt ja intialaistunut niin, että hänellä tuskin enää on valkoihoisia ystäviä. Gordonilla (alias Historioisijalla) on iranilainen vaimo Farah (alias Taikuri), ja muutkin iranilaiset sukulaiset pyörivät sukutalon nurkissa. Ullakolla majailee Gordonin oletettu siskopuoli Rani, joka on kroonisesti sairas eikä koskaan poistu huoneestaan. Perheen uskonnollinen identiteetti on häilyvä, mutta lapset saavat islamilaista kasvatusta katolisen koulun ohessa. Ullakolla asuva Rani-täti on hindu, ja hänen olemassaolonsa puistattaa iranilaisia sukulaisia, jotka muutenkin suhtautuvat rasistisesti Farahin kahden kulttuurin liittoon.

Perheen arki vuorilla on kaoottista, vanhemmat eivät täysin ymmärrä toisiaan, ja lapset saavat enimmäkseen elää kuin pellossa. Tilanne eskaloituu sen jälkeen, kun heille muuttaa Sohrab, äidin sukulaispoika, joka sukulaisuudesta huolimatta iskee silmänsä Gloriaan, perheen vanhempaan tyttäreen.

Tarinaa kertoo nuorempi tytär Hannah, joka muuttaa isänsä ja veljiensä kanssa Australiaan teininä 1980-luvun alussa. Ennen tätä perheen äiti, Rani-täti ja Gloria ovat ottaneet hatkat suvun yhteydestä. Sukutalo myydään, ja isä käytännöllisesti katkaisee perheen kaikki siteet Intiaan. Hannah kokee tulleensa isänsä kidnappaamaksi, mutta yrittää rakentaa uutta itsenäistä identiteettiä uudessa maassa.

Suvun papereista osa päätyy Australiaan ja aikuisena Hannah löytää niistä hämmentäviä vinkkejä omasta alkuperästään. Samaan aikaan hän joutuu salakuljettamaan siskonsa Iranista, jonne hän on päätynyt Sohrab-serkun vaimoksi. Australialaisen poikaystävän Gabrielin on vaikea hyväksyä Hannahin pakkomiellettä sukulaisten pelastamisesta, mutta suhde kestää naisen kummalliset ylilyönnit.

Tämä teos oli jännittävä tuttavuus, ja sävyltään sellainen, jota olen etsinyt hill station-kirjallisuuden parista. Tässä on tarpeeksi eksentrisiä henkilöhahmoja, kulttuurien villiä sekoittumista, taianomaisia rituaaleja ja ripaus kauhua. Karmein kohtaus oli kuitenkin enemmän realistinen kuin maaginen: siinä Hannahin iranilainen täti pakottaa tämän äidin suostuttelemaan alle 10-vuotiaan Hannahin ”salaiseen juhlaan” sukutalon ullakolle, jonka tarkoituksena on tehdä tytölle ympärileikkaus. Sisko Gloria pelastaa Hannahin pinteestä, sillä hänelle on jo tehty tuo operaatio samalla verukkeella. Tyttöjen ympärileikkaus ei kuulu paikallisiin tapoihin, ja näin sisarukset ovat tietämättömiä koko käytänteestä ennen kuin joutuvat sen kohtaamaan.

Romaani on todella intensiivinen ja operoi monella aikatasolla samaan aikaan. Yleisen historian tasolla sen keskeisin tapahtuma on Iranin islamilainen vallankumous, jota seurataan ahdistuneena toisesta maasta. Radiot rätisevät, väliin mahtuu pitkiä radiohiljaisuuksia, ja varmasti myös ullakolla pesivät djinnit häiritsevät uutisten kuuntelemista.

Pidin eniten kirjan tunnelmallisuudesta, mutta tiedostan, että sen monikerroksellisuus voi tuottaa haasteita osalle lukijoista. Huomasin myös, että kirjailija on tuottanut romaanin osana tohtorin tutkintoa, eli tässä on taustalla selkeä tutkimuksellinen intressi. Tutkielmana kompleksisesta identiteetin etsinnästä tarina toimii kyllä loistavasti.

Pienileukaisen miehen plantaasilla

Teos: Katriina Ranne: Maa kuin veri (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Suomalaiset historialliset siirtokunnat tropiikissa on aihe, joka on pitkään kiinnostanut minua, mutta joista on ollut saatavilla vain vähän tietoa. Nyt löysin Katriina Ranteen romaanin Maa kuin veri, joka sijoittuu Argentiinan Colonia Finlandesaan, utopistiseen yhteisöön, jota Arthur Thesleff lähti seurueineen perustamaan vuonna 1906.

Teoksen päähenkilöinä ovat lahtelaisen Mantereen suvun jäsenet neljässä polvessa. Yksi avainhenkilöistä on teini-ikäinen Kaarlo Manner, jolle Argentiinaan muutto ei ole kovin mieluista, vaan tuntuu tuulella käyvän rautatieläisisä-Aarretin järjestämältä negatiiviselta arpajaisvoitolta. Myös Aarretin vaimo Maria välillä epäilee, kannattiko hänen lähteä pienileukaisen miehen matkaan, kun tuollaisilla tuppaa olevan heikko tahto. Vaikka Suomessa on poliittisesti epävakaata, ei Aarretin syy muuttaa ole varsinaisen poliittinen, eikä perhe pakene maasta henkensä edestä. Taakse jäävät kasvavan kaupungin elävät kuvat ja muu huvielämä, ja edessä on hyppy tuntemattomaan, joka tuntuu pitävän sisällään pelkkää raatamista ja malariasääsken puremia.

Noin puolet siirtokunnan tulokkaista joko palaa Suomeen tai siirtyy siirtolaisiksi Pohjois-Amerikkaan. Jäljelle jääneitä korjaavat kulkutaudit, ja osa menee naimisiin paikallisten naisten kanssa niin, että näiden perheiden suomalainen identiteetti horjuu. Kaarlo haluaisi itselleen suomea puhuvan vaimon, ja lopulta tällainen järjestyy Brasiliasta, toisesta vastaavasta siirtokunnasta. Kaarlolla ja Hiljalla on jopa suunnitelmia palata Suomeen, mutta inflaatio syö heidän matkarahansa, eikä muutenkaan paluuta sotaa käyvään Eurooppaan suositella.

Toinen vahva hahmo on Kaarlon ja Hiljan vanhin tytär Ester, joka kasvatetaan tilanjatkajaksi ja ”varamieheksi”. Esteriä ei laiteta kouluun, vaikka tämän nuoremmat sisarukset pääsevät sinne. Hän elää vanhempiensa kuuliaisena apurina ja oppii torjumaan omat haaveensa, jotka eivät kaikki liity maanviljelykseen. Hänen vanttera fysiikkansa ei horju, ja hän tuntuu saaneen maaperästä ylimääräistä rautaa vereensä.

Vasta noin 25-vuotiaana Esterin elämään kävelee Armas, joka on lähtenyt pakoon Mustan Karhun lipun alla marssivia miehiä. Armas on saanut jo lapsena kommunistin leiman, eikä hänen elämänsä vasemmistolaisen pesijättären puoleksi venäläisenä lehtolapsena ole ollut kehuttavaa ahdasmielisessä agraarimaassa. Myös Armas on kotoisin Lahdesta, ja tämä auttaa hänen naima-aikeitaan siirtokunnassa. Armas ei kuitenkaan ole maanviljelijätyyppiä, vaan pyrkii elättämään perhettään rakennustyömailla ympäri maata. Miehen uskollisuudesta vaimolleen on epäilyksiä, mutta tästä huolimatta Ester saa kokea tämän kanssa palasen onnea ennen miehen ennenaikaista kuolemaa.

Vanhoilla päivillään Ester saa huollettavakseen ainoan lapsenlapsensa Ainan, jonka argentiinalainen nuori äiti hylkää Esterin pojan kuoltua valaanpyyntialuksella. Aina kasvaa siirtokunnassa täysin riippuvaisena isoäidistään, mutta löytää myös henkistä tukea intiaaninaapurien lapsista.

Kirjaa lukiessa oli kutkuttavaa poimia varsinkin Argentiinassa syntyneiden polvien havaintoja Suomesta ja suomalaisesta henkisestä perimästä. Ester oli hahmo, joka luki Kodin Pellervo-lehteä vielä vanhoilla päivillä, ja omaksui siitä käsityö-ja ruokaohjeita. Monille argentiinalaisille suomalaisen siirtokunnan asukit olivat takapajuisia metsäläisiä, mutta nämä oppivat puolustamaan elämäntapaansa siitä huolimatta, ettei se tuonut vaurautta tai maallista menestystä.

Ymmärsin, että teoksen taustalla on kirjailijan oma sukuyhteys tähän siirtokuntaan. Tämä asettanee joitain rajoja fiktiiviselle luomiselle, tai oletan, että tässä on käytetty tausta-aineistona paljonkin siirtokunnan arkistoja, eikä luotu tarinaa puhdas fiktio edellä. Lopputulos on komea ja laaja, mutta paikoitellen omaan makuuni liian tyypillinen, lineaarisesti etenevä sukutarina. Toisaalta ennalta-arvattavuutta kompensoi vahva luontokuvaus ja intensiivinen paikallisuuden tuntu. Eläin- ja kasvilajien kirjo on tarinassa huikea, ja maniokkivuoan tuoksu oli aisteja hivelevää.

Kirjaa ei kannata kuunnella äänikirjana parissa päivässä, kuten itse tein, vaan sen parissa kannattaa viettää hidasta laatuaikaa. Itse googlailin siirtokuntaan liittyviä asioita vain vähän, mutta jo kirjailijan loppusanoista saa hyviä vinkkejä, jos aihe alkaa kiinnostaa enemmän.

Ranne on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus, vaikka tämä teos on jo hänen kolmas romaaninsa, ja hän on julkaissut tämän lisäksi runoutta ja tieteellisiä tutkimuksia. Selvästi olen myös kiinnostunut hänen aiemmista teoksistaan, ja niiden afrikkalaisvaikutteista.

Intergalaktisessa arboretumissa

Teos: Richard Powers: Ikipuut (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Karhulahti

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Luonto/ilmastonmuutosaiheisella neljän teoksen reppuretkelläni viimeinen rasti, Richard Powersin Ikipuut, oli temaattisesti laaja-alaisiin ja vaikein etappi. Tämäkin on historiallinen romaani, jonka fokus on kuitenkin 1900-luvun lähihistoriassa, Amerikan mantereen monessa kolkassa, ja vähän Aasiassakin.

Alussa luulin lukevani novellikokoelmaa, sillä alkupuolen tarinoilla ei tuntunut olevan paljoa yhteyttä toisiinsa, ja romaanin juoni alkoikin kehittyä vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Kirjassa on monia avainhenkilöitä, joilla kaikilla on elämässä tärkeitä puita, mutta heidän luontosuhteet eroavat toisistaan. Joku on saanut pakkomielteen puiden kuvaamisesta sukuperintönä, toinen löytää sen avaruudesta tai pelimaailmasta, kolmannella kutsumus ikipuiden pelastukseen tulee rankan huumeiden käytön jälkeisenä visiona. Yksi hahmoista on tullut puun pelastamaksi Thaimaan viidakossa, jonne hän on hypännyt epäonnisella laskuvarjolla palavasta lentokoneesta Vietnamin sodan jälkimainingeissa.

Yli puolella romaanin hahmoista on akateeminen tausta, mutta kaikki eivät ole luonnontutkijoita. Tyypillisin puiden pelastajahahmo on metsänhoidon tutkijana syrjäytetty Patricia Westerford, joka ”puu-Pattynakin” tunnetaan. Hän alkaa kehitellä teoriaansa puiden keskinäisestä kommunikaatiosta jo ollessaan opiskelija 1960-luvulla. Miespuoliset kollegat eivät voi sietää Patrician tapaa tehdä tiedettä, ja hänet hiljennetään oikeusteitse. Itsetuhoisten aikeiden jälkeen nainen vetäytyy keskilännen ikimetsiin hoitamaan valtion metsänvartijan tehtävää, kunnes uuden polven opiskelijat tulevat etsimään häntä 80-90-lukujen vaihteesta.

Noin puolet romaanista keskittyy Kalifornian ikipuiden pelastamisoperaatioon, suureen aktivismin aaltoon 90-luvun alussa, joka sai aikaan väkivaltaa ja ihmisuhreja. Tämä oli hurjaa, jännittävää ja traagista, mutta oma keskittymiseni tämän 24 tunnin mittaisen saagan kanssa herpaantui monta kertaa aktivismia kuvaavissa massakohtauksissa. Tilanne on sama kuin sotakirjoissa: toiminnalliset väkivallan kuvaukset eivät nappaa, varsinkaan, jos ne kestävät kymmeniä sivuja. Kirjassa Olivia ja Nick, nuoret tulisielut, alkavat elää puussa, jolle he ovat antaneet myyttisen persoonan ja nimen Minas. Powers kuvaa tätä symbioottista suhdetta eeppisesti, mutta koin silti jääväni ulkopuoliseksi tässä naisen, miehen ja puun kolmiodraamassa.

Tykkäsin enemmän kirjan aasialaistaustaisista hahmoista, kuten Mimistä, jonka isä oli Shanghain muslimi, ja Niiliistä, jonka intialaiset vanhemmat olivat muuttaneet Piilaaksoon alueen kehityksen ensimmäisessä aallossa. Niilii putoaa teininä puusta ja vammautuu loppuiäkseen, mutta tämä ei estä häntä tulemasta pelimaailman pioneeriksi. Opinkin kirjasta ehkä eniten juuri pelimaailman lyhyestä historiasta, ja oli kiinnostavaa tutkia, mitä ”juurtuminen” merkitsee koodaajien maailmassa.

Yhteistä tälle romaanille ja ennen tätä lukemalleni Tea Obrehtin Vedettömälle maalle oli se, että molemmissa oli sellaisia aasialaisia maahanmuuttajahahmoja, joiden historiaa paikallisten oli vaikea lukea. Islam ei ollut suuri teema Powersin romaanissa, mutta hän kuvasi hyvin sellaisen henkilön kulttuurista sekaannusta, joka ei ehkä enää osaa edes harjoittaa uskontoa, johon hän on syntynyt. Powers myös kuvasi Amerikan muuton koloniaalisia juuria vahvemmin kuin Obreht, mutta Obrehtin villin lännen saaga oli minulle tässä vaiheessa elävämpi lukukokemus siksi, että pystyin ottamaan sen vastaan yhden päivän aikana. Powersin jättiteosta taas tankkasin melkein viikon, ja pidin sitäkin riittämättömänä aikana tarinan sisäistämiselle.

Jollekin minua hitaammalle ja pohdiskelevalle lukijalle Ikipuut voi olla tämän vuoden hittikirja – sellainen, jonka jälkeen ei vähään aikaan tarvitse lukea mitään. Itsekin suhtaudun romaaniin suurella kunnioituksella, sillä siinä oli vahvan tieteellisen näkökulman lisäksi myös kunnollinen juoni ja tarpeeksi jännitystä. Ehkä tarvitsisin sen syvälliseen omaksumiseen toisen lukukerran, ja mieluiten paperiversiona.