Nainen, heittopussi, kapinallinen

Teos: Tsitsi Dangarembga: This Mournable Body (2018)

Äänikirjan lukija: Adenrele Rojo

Joskus 90-luvun lopulla luin zimbabwelaisen Tsitsi Dangarembgan romaanin Nervous Conditions (1988, suom. Tambu), joka kertoo syömishäiriöstä kärsivän nuoren mustan lukiolaistytön Tambudzain odysseiasta 1960-luvun Rhodesiassa.

Teos jäi mieleen hurjana esimerkkinä siitä, millaisia psyykkisiä vaikutuksia kolonialismilla on ollut nuoriin alisteisessa asemassa oleviin mieliin. Kirjassa Tambudzai joutui mielisairaalaan, eikä tytön maalaisilla vanhemmilla ollut minkäänlaisia työkaluja käsitellä tilannetta. Teosta luin sydän syrjälläni pohtien, miten tuon traaginen päähenkilön vaiheet jatkuisivat.

Teoksessa This Mournable Body Dangarembga palaa Tambun tarinaan 90-luvulla, kun hän on lähes nelikymppinen sosiologian maisteri Hararessa, ja ikuinen työnhakija. Naisen tilanne on kinkkinen, koska häntä melkein uhkaa kodittomuus. Sekalaisten hanttihommien palkka ei riitä oman kämpän vuokraan, joten hän on asunut vuosikausia hostellissa.

Hostellin emäntä on kuitenkin päättänyt, että Tambudzai on liian vanha asumaan siellä, ja näin hän joutuu hakemaan uutta huonetta leskinaisten asuntolasta. Hän ei ole koskaan ollut naimisissa, mutta välillä hänet houkutellaan yöelämään pummaamaan ilmaisia drinkkejä ukkomiehiltä.

Sitten Tambu päätyy hakemaan opettajan paikkaa kaupungin arvostetusta tyttölukiosta. Se on biologian opettajan paikka, mutta koulun rehtoria ei haittaa se, ettei Tambulla ole opintoja luonnontieteistä. Uuden sukupolven mentaliteetti on kovin erilainen kuin hänen, ja hän kokee työssään äärimmäisiä vieraantumista. Ylempien luokkien tytöt ovat tekokynsiin sonnustautuneita pissiksiä, jotka eivät osoita vanhapiikaopettajaa kohtaan piiruakaan kunnioitusta. Rehtoria lähinnä kiinnostaa, kuinka koulu voisi hyötyä näiden pissisten rikkaista vanhemmista miesystävistä. Sugar daddy- ilmiö on siis rutiköyhässä maassa koko yhteisön yhteinen ilo.

Tambun hermostuneisuus nostaa taas päätään, ja välillä hän myös lääkitsee itseään liiallisella viinillä kouluiltaisin. Psykiatrinen osasto odottaa häntä jälleen, mutta tällä kertaa hän onnistuu auttamaan itseään ennen kuin on liian myöhäistä.

Teoksen ensimmäinen puolisko oli kieltämättä melko raskassoutuinen, kun Hararen kaupunki on jo kontekstina niin karu. Mutta toisessa puoliskossa siirrytään maaseudulle, Tambun kotikonnuille, jonne hänen valkoinen ystävänsä Tracey on perustamassa uutta ekoturismiyritystä. Työtarjous tuo Tambun elämään kaivattua vaihtelua, mutta onko tämä kommunismin kanssa flirttaillut, sodan runtelema maa valmis toivottamaan tervetulleiksi nirsoja, vaativia turisteja maailman metropoleista? Millä ehdoilla näitä putiikkihotelleja pystytetään, ja kuinka ne muuttavat syrjäkylien elämäntapaa?

Minusta tämä kysymyksenasettelu on edelleen aiheellista, vaikka pienimuotoisella ekoturismilla on myös puolustajia. Itse olen näitä Zimbabwe-kirjoja kuunnellessa onnistunut löytämään Tambudzain kotiseuduilta maailman huikeimmat matkakohteet, mutta huomaan samalla, että tuon maan turismi on räätälöity ainoastaan superrikkaille. Ja maan talous näyttää olevan niin kuralla, ettei siellä tavallinen kansa tunnu käyttävän muita kuin ruokakauppojen palveluja.

Ei tuntuisi hyvältä päätyä Viktorian putousten koloniaaliseen putiikkihotelliin siemailemaan viiden dollarin erikoiskahveja, tai ylipäänsä syömään ulkona koko maassa, jossa hintataso on about Suomen hintaista. Vaikka kuinka minua muistutettaisiin turismin työllistävistä efekteistä, tuntuisi hurjalta syödä ravintoloissa, joissa yhden illan lasku voisi olla tavallisen zimbabwelaisen kuukausipalkan suuruinen.

Romaanissa on myös paljon huumoria, mutta se on enimmäkseen kieroa tai mustaa. Dialogien runsaus tuo raskaaseen aihepiiriin tarvittavaa kepeyttä, ja naisten puheiden kautta lukija pääsee tutustumaan todella laajaan henkilögalleriaan.

Tambun saagaan on olemassa myös kakkososa, jossa vieraillaan hänen yliopisto-opintojensa vaiheessa. Nerokasta tässä trilogiassa on mielestäni se, että Dangarembga onnistuu ristivalottamaan kovin eri tyyppisten naisten kohtaloita. Itse ainakin pystyin samastumaan Tambudzain hahmoon aivan täysillä, ja tunnistin myös muista hahmoista tuttuja puhetapoja, kuten bisneshenkisen menestysteologian.

Sukusalaisuuksien siivillä

Teos: Peter Godwin: When the Crocodile Eats the Sun (Back Bay Books, 2006)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Viikonloppuna kuuntelemani Peter Godwinin (s.1957) lapsuusmuistelma Rhodesiasta jäi vaivaamaan sen verran voimallisesti, että minun oli pakko selvittää, mitä kirjailijan perheelle tapahtui sen jälkeen, kun maasta tuli Zimbabwe.

Peter on toiminut suurimman osan aikuisiästään New Yorkista käsin, ja työskennellyt siellä mm. Pen Internationalin puheenjohtajana. Hänen siskonsa Georgina yritti aikansa toimia toimittajana Zimbabwen medioissa, mutta sai lopulta porttikiellon koko maahan. Tämä vaikeutti perheen elämää, ja vieritti huoltovastuun kokonaan Peterille. Ikääntyneet vanhemmat päättivät jäädä asumaan Harareen siitä huolimatta, ettei maa pystynyt maksamaan vanhuksille kunnollista eläkettä.

Teoksen juoni liittyy lähes kokonaan ylirajaisiin huoltosuhteisiin ja terveydenhuoltoon maassa, jonka yhteiskunta on muuttumassa kleptokratiaksi. Kirjailijan äiti työskentelee lääkärinä vielä yli 70-vuotiaana, osittain hyvästä tahdosta ja osittain siksi, että hänelle on tiedossa n. 40 vuoden uran jälkeen vain 5 dollarin eläke. Hänen isänsä ei pysty enää käymään töissä, mutta hän on onnekas, koska hän on onnistunut keräämään itselleen nuoruudessa n. 60 dollarin eläkkeen Britanniasta. Vanhempien talous on äärimmäisen niukkaa, vaikka he asuvat kaupungin eliittialueella.

Peterin isä tekee kuolemaa vuosikausia, ja vaatisi jonkun kotiin hoitajaksi, mutta luotettavaa henkilöä on vaikea löytää. Vanhusten heitteillejättö on maassa yleistä niin valkoisten kuin mustien parissa. Monilla lapset asuvat toisella mantereella, eikä vanhuspalveluja ole nimeksikään. Välillä Peter asuu Kapkaupungissa, ja tekee sieltä huoltoreissuja Zimbabween. Perustettuaan perheen tämä ei ole enää mahdollista.

Tarinan erikoisin juonenkäänne liittyy Peterin isän sukutaustaan, eli vasta kuoleman porteilla tämä alkaa nihkeästi avautua juutalaisista juuristaan. Isä George onkin alun perin ollut varsovalainen Kazimiercz, joka lähetettiin ennen sotaa kesäleirille Lontooseen. Tuolta hän ei palannutkaan kotiin, ja sillä välillä koko muu perhe oli viety Auschwitziin. Vaikenemista tästä taustasta isä selitti turvallisuussyillä, mutta se tuntui melko kaukaa haetulta sen jälkeen, kun pariskunta oli muuttanut Afrikkaan.

Juutalaisuuden identiteettitarina jää lopulta aika ohueksi, koska tämän perheen arki Hararessa on niin täynnä huolia. Poliittista analyysia Mugaben kleptokratiasta teokseen mahtuu enemmän kuin sukutarinointia, ja se on syystäkin vihaista.

Kirjan nimi viittaa tietysti diktaattoriin itseensä, jota kansa kutsui välillä tuttavallisesti Bobiksi, välillä krokotiiliksi. Krokotiilitarinoiden kautta kansalla on ollut mahdollisuus käsitellä Mugabeen liittyvää ahdistusta luovemmin keinoin.

Yleisellä tasolla kirja kertoo maasta, jonka väestörakenne on täysin vääristynyt HIV/AIDS:in ja maastamuuton vuoksi. Työikäisten aikuisten määrä on siellä yhtäkkiä kaventunut, mutta huolimatta tästä työttömyys huitelee jossain 90%:ssa (virallisesti). Ihmiset elävät epämääräisellä kaupustelulla, ja jos joku onnistuu pääsemään vallan kahvaan, se merkitsee automaattisesti sitä, että töitä on järjestettävä koko suvulle.

Tämä on sen tyyppinen kirja, jota en olisi ehkä ymmärtänyt sen julkaisuvuonna, niin hatarat ovat tietoni olleet Rhodesia/Zimbabwen historiasta. Godwinin muistelmissa käydään enemmän läpi valtiollisia tapahtumia kuin Alexandra Fullerin, joka kirjoittaa yksityisemmästä näkökulmasta. Olennainen ero näiden kahden kirjailijan saagan välillä on siinä, että Godwin säilyttää vahvan siteen Zimbabween, kun taas Fullerin tarinat ovat aidosti monipaikkaisia. Kirjailijoiden lapsuuden saagat asettuvat kuitenkin samalle alueelle, mutta heillä on kymmenen vuoden ikäero.

Tämä teos oli monella tapaa rikkaampi kuin Godwinin lapsuuden muistelma. Molempiin kirjoihin mahtuu dramaattisia käänteitä, väkivaltaa ja angstia, mutta tämän teoksen kautta opin enemmän maan lähihistoriasta. Ilmeisesti olen jo lukenut sen verran Rhodesiasta, että 60-70-lukujen tarina tuntui tutummalta.

Luin näitä kirjoja oman fiktion kirjoittamisen taustatöinä, vaikka kirjani ei varsinaisesti sijoitu Zimbabween. Mutta Zimbabwen tapahtumat vaikuttavat päähenkilön elämään, vaikka hän ei ole koskaan käynyt siellä.

Fullerin suvun vaiheiden jäljillä

Teos: Alexandra Fuller: Travel Light, Move Fast (2019)

Äänikirjan lukija: Alexandra Fuller

Piti sitten palata Fullerin suvun saagaan Zambezi-joen suiston eri vaiheissa Zimbabwen ja Sambian rajamailla. Alexandra Fuller (s. 1969) on Yhdysvalloissa vaikuttava kirjailija, joka on kirjoittanut yhteensä viisi teosta Afrikasta. Neljä näistä teoksista kertoo hänen perheensä vaiheista, ja yksi sivuaa myös niitä, vaikka onkin enemmän matkakirja ja raportti Rhodesian sodan veteraaneista.

Olen lukenut näistä kirjoista nyt neljä, mutta ennen tätä olen kirjoittanut blogiini vain yhdestä niistä (Scribbling the Cat). En ehkä tee kunniaa sarjalle, kun raportoin nyt sen viimeisestä osasta. Sarjan ensimmäinen osa, Don’t Let’s Go to the Dogs Tonight (2001), oli aikanaan harvinaisen voimallinen lukukokemus, ja koska tutkin silloin Britannian entisten alusmaiden postkoloniaalisia muistelmia, se antoi minulle valtavasti tietoa myös tutkijan näkökulmasta.

Ensimmäinen osa on aito lapsuuden kuvaus, kun taas myöhemmissä osissa Fuller palaa Afrikkaan aikuisena. Yksi kirjoista keskittyy hänen äitinsä suvun kolonialistisiin vaiheisiin Itä-Afrikassa, ja kahdessa hengaillaan vanhempien vanhuuden turvapaikassa, kala- ja banaaniviljelmällä Sambiassa. Teoksia voi lukea erillisinä osina, mutta parhaimman käsityksen sarjasta saa, jos osat lukee oikeassa järjestyksessä.

Tämä viimeinen osa keskittyy vuoteen 2015, jolloin kirjailijan isä Tim Fuller kuolee 75-vuotiaana sairaalassa Budapestissä. Hän on sairastunut äkillisesti lomamatkalla, eikä perhe pysty kuljettamaan häntä takaisin Sambiaan sairastamaan. Bobo (Alexin lempinimi) ehtii paikalle hyvästelemään isäänsä, mutta tämä menehtyy kahdessatoista päivässä keuhkokuumeeseen.

Samaan aikaan Budapestissä eletään kaikkien aikojen pakolaiskriisiä, mutta uudet tulokkaat eivät pahemmin pesi julkisen sairaalan saattohoito-osaston porteilla. Kuitenkin pakolaisuuden teema on ollut keskeinen perheen saagassa, joten tuntuu melkein loogiselta, että isä valitsi tulla kuolemaan toisen mantereen pakolaiskriisin keskelle.

Äiti Nicola pyrkii käyttäytymään urheasti vaikeassa tilanteessa, mutta hänkään ei ole hyvässä hapessa. Molemmilla vanhemmilla alkoholin käyttö on ollut reipasta, ja tupakanpoltto on saanut heissä aikaan pinttyneen nikotiinirusketuksen. Vanhempien elämäntapa oli boheemia jo lasten lapsuudessa, mutta jollain tapaa heidän levoton elämänsä asettui uomaansa Sambian farmin hankinnan jälkeen.

Tim Fuller oli Rhodesian sodan veteraani, ja sodan varjot vaikuttavat syvästi Alexandran ja hänen siskonsa psyykeen. Vanhempien sukupolven pinttynyt rasismi ja valkoisen ylivallan jäänteet ovat yksi keskeinen teema näissä kirjoissa, vaikka Fuller ei luennoikaan aiheesta. Hän ei selitä, vaan hän näyttää. Perheellä on koko ajan merkittäviä mustia ystäviä, joita kukaan ei kohtele törkeästi, mutta vanhemmat edelleen uskovat jollain tapaan Rhodesian valtion ideaan. Uudessa Zimbabwessa he eivät voi enää asua, joten he asettuvat pakolaisiksi naapurimaahan.

Kirjan nimi viittaa perheen liikkuvaan historiaan. Omaisuus oli saatava mahtumaan yhteen Range-Roveriin, kun lähtö oli edessä. Äidin ainoat todelliset aarteet, joita kuljetettiin osoitteesta toiseen, olivat Le Creusetin oranssit padat. Isän ideologiaan taas kuului mahdollisimman askeettinen sisustus, jotta vieraat ymmärtäisivät lähteä ajoissa perheen tiluksilta.

Teoksessa äiti ja tyttäret palaavat hautaamaan isän tutkia sukutilan maileja, vanhan baobab-puun onkaloon. Äidin totuttautuminen yksinäiseen elämään 51 avioliittovuoden jälkeen vie voimia kaikilta. Tämä osio tuntuu kuitenkin melkein liian ”tavalliselta”, jos vaihetta vertaa tämän rouvan turbulenttiin keski-ikään. Ehkä kertomus avautuu parhaiten juuri niille lukijoille, jotka ovat joutuneet samanlaiseen kolmen mantereen suruprosessiin. Löysin muun muassa yhteyden tämän kirjan ja Chimamanda Ngozi Adichien tuoreen teoksen Surumerkintöjä kanssa.

Valitettavasti Fullerin surutarina ei pääty tähän, vaan saman vuoden aikana hän kokee vielä akuutimman menetyksen, jonka järjestyksessä ei ole mitään luonnollista.

Fullerin kirjasarjaa suosittelen kaikille niille, joita kiinnostavat dysfunktionaaliset perheet, päihdetematiikka, arjen militarisoituminen, postkolonialismi ja rajaseutujen problematiikka. Tämä viimeinen teos oli kiinnostava kuunneltava kirjailijan itsensä lukemana, ja olin hämmentynyt huomatessani, ettei Fullerin kuivassa brittiaksentissa ole mitään vaikutteita pitkästä asumisesta Jenkkilässä.

Bilepaikkana Lenin Hills

Teos: Andrea Lee: Russian Journal (Faber and Faber, 1981)

Vuonna 1978 amerikkalainen toimittaja Andrea Lee matkusti vuodeksi Neuvostoliittoon miehensä kanssa, joka oli historian jatko-opiskelija. Pariskunta pääsi asumaan Moskovan valtionyliopiston valtavaan kolossiin, jossa oli 32 kerrosta. He eivät varsinaisesti opiskelleet kyseisessä instituutiossa, vaan hänen miehensä keräsi kaupungissa aineistoa erinäisissä instituuteissa. Matkan aikana kaksikko majaili myös pari kuukautta Leningradissa, mutta kertomus keskittyy moskovalaiseen arkeen.

Tietysti kirja kuvaa elämää etuoikeutetussa taskussa, jossa pariskunta elää yltäkylläistä elämää. Melkein kaikkea, mitä he saattavat haluta, on saatavilla, mutta osaa tuotteista pitää metsästää vaikeita reittejä pitkin. Nuorella parilla ei ole kallista makua, mutta he ovat tottuneet syömään tuoreita vihanneksia ja lihaa – asioita, jotka eivät aina ole tavallisen neuvostokansalaisen saatavilla.

Tarinan Andrea on taustaltaan osittain afroamerikkalainen. Kuvien perusteella hän näyttää melkein Meghan Marklen kaksoisolennolta, eli afroamerikkalaisuus ei ole hänessä kovin näkyvä piirre. Mutta tämä tausta hänessä saa hänet kiinnostumaan afrikkalaisten ja afroamerikkalaisten lyhyestä historiasta maassa, ja hän pääsee tutustumaan joihinkin opiskelijoihin, jotka ovat tulleet Neuvostoliittoon ideologisista syistä.

Vuosina 1978-9 maassa eletään syvää stagnaation aikaa, ja suuri osa neuvostonuorista haaveilee ulkomaille muutosta. Kirjassa on monia vignettejä pariskunnan ystävistä, jotka ovat hippejä, toisinajattelijoita ja kansanviholliseksi leimattuja. Jotkut nuoret hipit ovat joutuneet aatteidensa vuoksi mielisairaalaan jo alaikäisinä. Syksyllä 1978 hippien valioliiga lähtee valloittamaan Jasjana Poljanaa, Tolstoin maatilaa, ja onnistuvat leireilemään sen metsissä ilman karkotusta tiluksilta. Talvisaikaan vannoutuneet hipit liftaavat Keski-Aasiaan ja Kaukasukselle, jossa on mahdollista elellä itse luonnosta keräämällä hedelmillä.

Lenin Hills on kirjan tyypillinen bilepaikka lähellä yliopiston kampusta, jonne kokoonnutaan ryyppäämään muun muassa uutenavuotena, vappuna ja voitonpäivänä. Olin myös bongaavinani vapun vieton kuvauksesta jotain haalarin oloista asua, johon opiskelijat pukeutuivat, mutten ollut varma, olivatko ne samantyyppisiä kuin Suomessa. Suomessa haalarit ovat kai yleistyneet opiskelijapiireissä vasta 80-90-lukujen vaihteessa.

Teoksen hupaisin episodi liittyy englannin kurssiin, jota Andrea Lee lupautuu vetämään juutalaisille, jotka suunnittelevat emigraatiota Yhdysvaltoihin. Kurssi on salainen, mutta sen tunneilla käy KGB:n miehiä kääntymässä. Tämä opetuskokemus on hurjinta, mitä kirjailija tekee vaihtovuotensa aikana, eikä hän nuorena ja naiivina tajua sen mahdollisia seurauksia. Ryhmä nivoutuu hyvin yhteen, ja osa heistä pääseekin muuttamaan vuoden aikana länteen.

Pidin myös paljon Leen tavasta kuvata Neuvostoliiton uskonnollista elämää. Parhaiten hän tutustuu ortodoksisen kirkon palveluksiin, mutta tässä mainitaan myös vapaat suunnat, protestantit kirkot ja new age-suuntaukset. Myös Hare Krishna vaikuttaa Moskovassa, ja vaikuttaa, että neuvostosysteemi hyväksyy uususkonnollisuutta paremmin kuin kristinuskon perinteisiä muotoja.

Kirjassa vietetään aikaa hyvin kirjavan alakulttuurisen maailman sisällä, kuppiloissa, joiden tunnelmat tuntuvat suomalaisesta näkökulmasta kadehdittavan villeiltä. Ei villeiltä ja vapailta, mutta silti meno Moskovassa vuonna 1978 on saattanut olla toiveikkaampi tulevaisuuden suhteen kuin vuonna 2023.

Tämä on sen kaliiberin teos, jonka haluaisin nähdä kirjamarkkinoilla uutena painoksena. Toki meillä on saatavilla joitain suomalaisten kirjoittamia kuvauksia samoista ajoista, mutta tässä kirjassa minua eniten viehätti Leen runollinen, aistivoimainen kieli. Kirja onnistuu viemään lukijansa erikoisiin paikkoihin, ja kirjailijan huomio keskittyy enemmän informantteihin kuin häneen itseensä tai parisuhteeseen.

Varsinkin parista keskeisen hahmon, Grigoriin ja Serjoshan, myöhemmistä vaiheista olisin halunnut kuulla lisää. He tuntuivat molemmat tyypeiltä, joiden tulevaisuus arvelutti. Grigorii saattoi olla pariskunnan virallinen vahti kampuksella, ja hänen ylikorrekti kiipijän luonteensa oli varsin ristiriitainen suhteessa muihin taipumuksiin. Serjosha taas oli tyyppi, jolla ei ollut mitään rotia naissuhteissa, tai hänen kykynsä ajautua väärään seuraan ja sotkea asioitaan tuntui ilmiömäiseltä.

Löysin kirjan Open Librarysta, jossa en ole käynyt vuosiin. Palvelu on hyvä vaihtoehto kaupallisille suoratoistopalveluille, mutta nyt huomaan, etten voi enää lukea huonosti skannattuja kirjoja kovin pitkään kerralla. Tuolta kyllä löytää sellaisia helmiä, joita on vaikea löytää kirjastojen varastoistakaan.

Valkoisen ylivallan kuolintoreissa

Teos: Peter Godwin: Mukiwa. A White Boy in Africa. (HighBridge, 1998/2019)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Jos saisin valita yhden matkakohteen maailmalla siitä kertovan kirjallisuuden mukaan, se olisi Zimbabwe. Tuo diktatuurin, talouskriisin ja hallinnollisen katastrofin kurittama valtio tuskin olisi leppoisa lomakohde, mutta silti haluaisin matkustaa sinne tapaamaan tarinankertojia.

Juuri nyt yritän selvittää itselleni joitain Zimbabwen itsenäisyyttä edeltäneen sisällissodan yksityiskohtia, ja kerrottakoon, että se ei ole ollut kovin helppoa, koska tuo sota oli harvinaisen sekava. Materiaalia siitä on kyllä saatavilla, mutta kaikki ei avaudu henkilölle, joka ei ole vieraillut maassa. Kirjoitan juttua ystävistä, jotka ajautuvat tuossa sodassa eri leireihin, yksi on Neuvostoliiton rahoittamissa joukoissa, ja toinen päätyy Mugaben porukoihin.

Maailma kyllä tunnistaa ja muistaa Mugaben hahmon, mutta harva tietää prosessista, joka johti Mugaben nousuun valta-asemaan. Itseä kiinnostaa lähinnä se, mitä tapahtui Mugabea vastustaneille kommunisteille, jotka omalla tahollaan kaavailivat maahan toisenlaista totalitaristista komentoa.

Peter Godwinin (s.1957) Mukiwa ei ole varsinaisesti poliittinen muistelma, vaan se kertoo nuoresta valkoisesta rhodesialaispojasta, joka kasvaa keskiluokkaisessa perheessä lähellä Umtalin kaupunkia ja Mosambikin rajaa. Tarina alkaa vuodesta 1964 ja jatkuu 70-luvun loppuun, jolloin Peter joutuu armeijan palvelukseen jo alaikäisenä.

Yksi nuoren Peterin lapsuuden traumoista liittyi naapurin miehen, köyhän suurperheen isän Oop Peterin murha, josta epäiltiin monia kylän mustia miehiä. Tämä johti oikeusdraamaan, jossa Peterin äidillä oli keskeinen rooli todistajana. Kaikkia perheen palveluskuntaan kuuluneita epäiltiin, ja he joutuivat kuulusteltavaksi myös sukulaistensa toimista. Tuomiolle joutui musta kolmikko, joista yksi selvisi hengissä, koska hänen äitinsä ei pystynyt tarkentamaan nuoren miehen syntymäaikaa.

Rhodesia oli todella kummallinen valtio, jonka kehitys oli erilainen verrattuna Etelä-Afrikkaan. Kahden umpirasistisen valtion lait olivat erilaisia, ja Rhodesiassa valtaa piti Ian Smith, konservatiivinen skotti, jonka suosio valkoisten parissa johtui toisen maailmansodan sankaruudesta. Rhodesiassa mustien ja valkoisten suhteet olivat mahdollisesti läheisempiä kuin Etelä-Afrikassa, mutta mustilla ei ollut sielläkään kansalaisoikeuksia. Tästä huolimatta heillä oli paremmat asumisolot ja terveydenhuolto kuin mustilla Etelä-Afrikassa, ja tämä johti myös siihen, että ihmiset onnistuivat vaatimaan oikeuksiaan pontevammin kuin Etelä-Afrikassa.

Tämän kirjan perhe on poliittisilta mielipiteiltään liberaaleja, eivätkä Peterin vanhemmat kannata Ian Smithin linjaa. Maahan on syntynyt vapaamielisempi valkoisten puolue, joka kannattaa mustien täysiä poliittisia oikeuksia. Muuten maahan pesii 70-luvun aikana yleinen tappiomieliala, ja suuri osa valkoisista perheistä on valmistautunut muuttamaan muualle lyhyessä varoitusajassa. Kaikilla ei kuitenkaan ole mitään paikkaa, jonne palata, ja osa kokee Rhodesian olevansa heidän ainoa kotimaansa.

Tämän teoksen perhe oli yllättävän sympaattinen, joten päähenkilön tilanteeseen oli helppo samastua. Kiinnostavaa oli varsinkin kertojan äidin työn kuvaus, sillä hän oli maaseudun päivystävä lääkäri, joka oli paljon tekemissä mustan väestön kanssa. Kaikki perheen mustat yhteistyökumppanit eivät kuulu palveluskuntaan, vaan he kohtaavat myös mustia poliiseja, opettajia ja muita keskiluokan edustajia. Myös Peter itse päätyy opettamaan mustien alakoulun luokkaa osana lukion opetusohjelmaa.

Paikoitellen tarina on humoristisen hyväntuulinen, vaikka tässä eletään todellisuudessa, jossa ihmisten on nukuttava aseiden keskellä, ja meininki on varsin punaniskaista. Loppua kohti Peter joutuu hankaukseen ”omiensa” parissa, koska häntä pidetään mustien kanssa veljeilijänä ja näin mahdollisena maanpetturina.

Rhodesian brittitaustaisista valkoisista jäi vaikutelma, että monilla sinne muuttaneilla oli melko matala koulutustausta, ja siitä johtuva heikko itsetunto tai epäilevä suhtautuminen kaikkea kirjasivistystä kohtaan. Toki tässä kuvataan eri vaiheessa maahan muuttaneita, ja näiden ryhmien välillä oli selviä statuseroja. Sain vaikutelman, että kirjailijan vanhemmat olivat muuttaneet maahan Englannista työn perässä, eli heillä ei ollut tunneperäistä suhdetta viljelysmaahan ja kolonialismin muistoihin. Tavallaan heitä ei pidetty vielä täysin paikallisina, kun taas joissakin suvuissa maata oli viljelty 1800-luvulta saakka.

Tämä kertomus keskittyy pitkälti paikallisen yhteisön kuvaukseen, ei niin paljoa perheen sisäisiin jännitteisiin. Vertasin tätä tarinaa Alexandra Fullerin omaelämäkerralliseen kirjasarjaan, joka on saanut bestsellerin aseman Yhdysvalloissa. Fullerin kirjat kertovat täysin erityyppisestä brittiperheestä, joka on aidosti eksentrinen ja myös dysfunktionaalinen. Olen lukenut kolme osaa tätä sarjaa, ja se tuntuu jo niin kotoisalta, että kaipaan sen henkilöitä. Huomaan nyt, että saatan viimeinen osa on minulta vielä lukematta.

Tämä teos tuntui todella monipuoliselta ja kattavalta kertomukselta, jossa kertoja joutuu nuorena todistamaan raskasta vallanvaihtoprosessia. Tilanne uudessa maassa Zimbabwessa ei ole myöhemmin yhtään helpompi, vaan silmittömän tappamisen toimintamalli periytyy uusille hallitsijoille. Godwin palaa Zimbabween toimittajana 80-90-luvuilla, mutta tämä teos keskittyy Rhodesian valtion vaiheeseen, ja elämään maassa, joka oli jatkuvassa kauppasaarrossa, boikottien ja moraalisen paheksunnan kohteena.

Menestyneen kuntabrändin jäljillä

Teos: Anneli Kanto: Haihtuneet (Crime Time, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Tämän viikon somekuplassani on pöhisty Anneli Kannon uusimmasta aluevaltauksesta dekkaristina. Olen itse alkanut lukea Kannon teoksia vasta viime vuosina, ja olen hämmentynyt hänen monipuolisesta osaamisestaan.

Teos Haihtuneet aloittaa cozy crime-tyylistä sarjaa, jonka päähenkilö on Noora, reilu kolmikymppinen elämäntaiteilija, joka muuttaa Kirkkojärven kuntaan vanhaan puutaloon, jonka edellinen isäntäväki on kuollut. Pariskunnan tytär on vuokrannut talon Nooralle halvalla, ja hän muuttaa asumaan siihen uhkarohkeana.

Nooralla on näkijän lahja, joka ei kuitenkaan aina aktivoidu silloin, kun pitäisi. Hänen aikomuksenaan on myydä selvännäkijän palveluksia ja muita henkimaailman hoitoja maalaispitäjässä, mutta bisnekset lähtevät liikkeelle kankeasti. Hänen luonaan käy enimmäkseen vähävaraisia ihmisiä, mutta naisen auttamisen halu on aitoa.

Kirkkojärven kunnan brändi on pahasti hakusalla, mutta kunnanjohtaja yrittää panostaa Kultalampi-hankkeeseen. Siinä olisi tarkoitus muuttaa vanha maalitehdas loft-asunnoiksi ja työtiloiksi. Kunnanjohtaja on nuori, innokas nainen, joka työskentelee maalitehtaan omistajan lesken kanssa hankkeessa, joka on monessa suhteessa epäilyttävä.

Kunnan brändiä varjostaa paikkakunnan varsinainen vientituote, Veripuhtaiden uskonlahko, jonka luona käy bussilasteittain väkeä muista maakunnista. Lahkon johtaja Lukas Markusson on paikkakunnan varsinainen sheriffi, joka paimentaa maalitehtaalta työttömäksi jääneitä keski-ikäisiä desperadoja. Seurakunnan opetuksiin kuuluu ihmisten jako kasteihin veriryhmän mukaan, ja vaatimukset puhtaasta ravinnosta ja vaatteista. Tekstiilien kuituja ei saisi sekoittaa toisiinsa, ja tämänkin säännön Markusson on onnistunut kaivamaan Vanhasta Testamentista.

Vaikka lahkon kuvaus on paikoitellen hulvattoman humoristista, löysin siitä paljon tarttumapintaa ns. syvän pään uskovaisten todellisuuteen, jota jonkun verran tunnen. Kanto on varmasti poiminut teokseensa elementtejä kristityiltä rokotekriitikoilta, vaikka teoksessa ei eletä koronakriisin aikaa. Eläydyin tähän lahkokuvaukseen niin täysillä, etten paikoitellen muistanut lukevani dekkaria.

Dekkarin aihepiiri ja juoni on sillä tavalla epätyypillinen, että sitä on vaikea kategorisoida. Siinä etsitään kolmea kadonnutta henkilöä meedion voimin, ja samalla meedio itse tulee uskonlahkon maalittamaksi. Moni henkilö on syyllistynyt monenlaiseen kähmintään ja koijaukseen, osa ympäristörikoksiin, ja tietysti uskonlahkossa on sairaalloisia seksuaalisia virityksiä. Pääjuoni liittyy kuitenkin kansikuvan luistimeen, ja talvisiin tapahtumiin saastuneella lammella.

Luin kirjaa moni Tampereen lähikunta mielessä, mutta Kirkkojärvi on puhtaan fiktiivinen paikkakunta. Eniten ajattelin kirjaa lukiessa Orivettä, mutta se kuvaa vielä pienempää kuntaa, jossa on jäljellä vain yksi kauppa ja vain vähän muita palveluita. Kävin viime viikolla katsomassa Oriveden opiston kuuluisaa lampea, jonka ympäristöön on luotu uutta toimintaa lakkautetun oppilaitoksen tilalle. Tämä teos siis eli vahvasti omassa arjessani, koska voisin itsekin kuvitella uutta elämää Nooran kaltaisen henkilön housuissa.

Kanto onnistui tarjoamaan minulle erinomaisen peilin omille maallemuuttohankkeilleni, ja monet hyvät naurut. Nauru selvännäkijää ja uutta uskonlahkoa kohtaan oli kuitenkin lempeää ja ymmärtävää, ei pilkkaavaa. Pidin teoksen yhteisöllisestä kudelmasta paljon, ja odotan jo sarjan seuraavaa osaa. Dekkarina teos on vähemmän raaka, ja omaan makuuni ehkä hieman liiankin leppoisa, mutta en lähtenyt lukemaan teosta jännitys edellä.

Täsmälukemistoa Trotskista

Teos: Leonardo Padura: Mies joka rakasti koiria (LIKE, 2023)

Suomennos: Jyrki Lappi-Seppälä

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Eilen oli lukurauhan päivä, ja käytin sen tehokkaasti muhkean historiallisen romaanin parissa. Aloitin kirjan lukemisen perjantaina, ja siihen meni kolme päivää. Teoksen ilmapiiri oli melko vangitseva, joten tarinaan jäi helposti koukkuun. Juoni on kuitenkin varsin monimutkainen, joten en olisi ehkä saanut tätä kirjaa luettua loppuun, ellen olisi ahminut sitä kerralla.

Leonardo Padura (s. 1955) on yksi Kuuban tunnetuimpia kirjailijoita, enkä ole kuullut hänestä aiemmin mitään. Hänen tuotantonsa on laaja ja monipuolinen, mutta aika monissa hänen teoksissaan käsitellään rikoksia, vaikka niitä ei välttämättä ole kirjoitettu dekkarin muotoon.

Mies joka rakasti koiria on alun perin julkaistu Kuubassa vuonna 2009, ja se tulee luoksemme nyt neljäntoista vuoden viiveellä. Teos on laaja historiallinen romaani, joka kertoo Leo Trotskin (1879-1940) palkkamurhasta Meksikossa, ja miehestä, joka päätyy iskemään tämän merkittävän kommunistisen toisinajattelijan kuoliaaksi jäähakulla.

Niille, jotka eivät ole perehtyneet kovin syvällisesti Venäjän vallankumouksen teemaan, aivan lyhyt taustoitus. Trotski oli keskeinen vallankumouksen toimija, joka sai jo nuorena arvostusta teoreetikkona. Vladimir Leninin vielä ollessa elossa häntä ei pidetty toisinajattelijana, vaan hän toimi Kremlissä hyvinkin merkittävässä roolissa intellektuellina. Stalinin noustua valtaan Trotski joutui lähtemään maanpakoon, ja häntä syytettiin monenlaisista veljeilyistä länsimaiden johtajien kanssa. Häntä pidettiin maanpetturina, ja hän oli 1930-luvulla Neuvostoliiton vihatuin kansanvihollinen. Myöhemmin trotskilaisuus on ollut suosittu aatesuuntaus Länsi-Euroopassa, kun on lähdetty etsimään sosialistisia vaihtoehtoja stalinismille (eli totalitarismille ja valtioterrorille).

Teos alkaa vuodesta 1977, jolloin kirjan varsinainen kertoja, kuubalainen Ivan kohtaa rantabulevardilla erikoisen vanhan herran, jolla on venäjänvinttikoiria. Mies vaikuttaa olevan kuolemansairas, mutta hän kertoo viimeisillä voimillaan Ivanille jotain uskomatonta elämästään.

Ivan on nuori akateeminen heittopussi, joka suorittaa kahden vuoden mittaista yhdyskuntapalvelua, joka on pakollinen kaikille yliopistosta valmistuneille. Hänellä on alkava alkoholiongelma, ja hän haaveilee kirjailijan urasta. 1970-luvun Kuuban meiningissä on samantyyppistä jyrkkyyttä ja ehdottomuutta kuin Neuvostoliitossa 1930-luvulla. Puhdistusten teemaa sovelletaan eri maissa ja mantereilla hieman eri maustein, mutta totalitaristisissa yhteiskunnissa on masentavalla tavalla toisteisia piirteitä.

Yli puolet romaanista keskittyy kuitenkin sen merkkihenkilöön Trotskiin, jonka elämää seurataan varsinkin viimeisen vuosikymmenen ajan. Itse olen tiennyt Trotskin elämänvaiheista jonkun verran, mutta koskaan en ole lukenut hänestä kokonaista kirjaa. Kyseessä on melko viihteellinen historiallinen romaani, jossa käsitellään varsinkin Trotskin perhe-elämää, avioliittoja ja suhdetta Frida Kahloon, mutta siinä sivussa lukija saa myös laajan oppimäärän vakavampaa poliittista historiaa.

Luulen, että moni lukee tätä teosta peilaten tapahtumia nykypäivään, ja löytää tästä yhtymäkohtia myöhempien venäläisten toisinajattelijoiden kohtaloihin. Näin tein itsekin, vaikka yritin olla tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä. Joka tapauksessa on muistettava, että Trotski oli oman aikansa megajulkkis, jonka vaiheita seurattiin tarkasti kaikilla mantereilla. Hänellä oli merkittäviä tukijoita varsinkin länsimaissa, jotka eivät kaikki olleet kommunisteja tai edes vasemmistolaisia. Hänen asemansa poliittisena pakolaisena oli vaikea ja ahdistava, vaikka materiaalisesti perhe ei kärsinyt puutetta. Trotskin elämässä traagisinta ei ehkä ollut murhatuksi tuleminen, vaan se, kuinka hänen perheensä sai kärsiä poliittisesta vainosta, ja kuinka se vaikutti hänen läheistensä mielenterveyteen.

Voin kuvitella, että romaanin Trotski-osuudet voivat tuntua ylenpalttisilta, jos lukija ei satu kuulumaan poliittisen historian suurkuluttajien joukkoon. Kirjassa on kuitenkin kolme eri tasoa, ja Espanjaan ja Kuubaan sijoittuvat narratiivit ovat hieman kepeämpiä kuin Trotskin monipaikkainen pakolaisuuden saaga. Itse koin saavani eniten uutta irti Kuubaan sijoittuvasta tarinankerronnasta, kun taas koin jopa vähän pitkästymistä Espanjan sisällissodan kuvausten aikana.

Kirjan nimi on lainaus samannimisestä Raymond Chandlerin novellista, ja Padura myös viittaa paljon eläinlääketieteellisiin julkaisuihin, koska romaanin kuubalainen kertoja on seikkaperäinen nörtti, jolla on mahdollisia autismin kirjoon viittaavia piirteitä. Rakkaus koiriin yhdistää romaanin kolmea miespuolista päähenkilöä, mutta kaikki henkilöt eivät kohtele koiria yhtä lempeästi. Kiinnostavinta ehkä kuitenkin oli seurata, kuinka Neuvostoliitossa koiriin liittyviä metaforia käytettiin syyttävässä ja pilkkaavassa merkityksessä kollektiivisissa näytösoikeudenkäynneissä.

Sain tästä romaanista paljon inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni, vaikka omat tekstini Neuvostoliitosta ovat kyllä aika heppoisia ja lapsellisia tällaiseen järkäleeseen verrattuna. Tässä kirjassa kommunistista retoriikkaa viljellään maksimaalisesti, ja se vaatii lukijaltaan keskittymistä varsinkin, jos hän ei itse ole elänyt Neuvostoliiton elinaikana. Minulle tämä kerronnan taso oli ymmärrettävää, mutta olen ennen tätä lukenut kymmeniä tietokirjoja varsinkin Stalinin vainoista.

Olisi jännittävää lukea arvioita tästä romaanista sellaisilta lukijoilta, jotka lähestyvät teosta esimerkiksi koiraihmisen näkökulmasta. Eli haluaisin kuulla, toimiiko tämä romaani koukuttavasti ihan pelkkänä tarinana silloinkin, jos lukijaa ei niin paljoa kiinnosta poliittinen historia tai teoria.

Totaalikieltäytymisen historiaa

Teos: Erno Paasilinna: Rohkeus. Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Lang

Viimeisen parin viikon aikana olen etsinyt Kainuuseen sijoittuvaa kirjallisuutta, joissa keskiössä olisivat Kuhmon ja Suomussalmen rajaseudun kylät. Suuri osa löytämistäni teoksista on ollut sotakirjallisuutta, enkä ole saanut näitä teoksia luettua loppuun.

Eilen illalla luin yhteen putkeen Erno Paasilinnan teoksen Arndt Pekurisesta (1905-1941), miehestä, joka oli Suomen kuuluisin aseistakieltäytyjä 1930-40-luvuilla, ja joka pakotettiin lähtemään jatkosotaan jalkaväkirykmenttiin Suomussalmelle, ja sieltä rajan taakse Vienan Karjalaan. Pekurinen teloitettiin rintamalla esimerkinomaisesti sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt pukeutumasta asepukuun ja ottamasta kivääriä käyttöönsä.

Olen ollut tietoinen Pekurisen kohtalosta jo pitkään, mutta en tiennyt hänen toimintansa kaikista ulottuvuuksista. Paasilinna on onnistunut luomaan mahdollisimman kattavan henkilökuvan henkilöstä, joka yhtäältä oli paljon parjattu, jopa vihattu julkisuuden henkilö, ja samalla yksityisyydestään kiinni pitävä työmies ja perheenisä.

Arndt Pekurinen oli torpparin poika Juvalta joka tutustui rauhan aatteeseen jo nuorena koululaisena Tolstoita ja Arvid Järnefeltin lukiessaan. Hän onnistui pakenemaan kutsuntoja vuosikausia, mutta muutettuaan Helsinkiin hän järjestäytyi systemaattisemmin, ja hänestä tuli yksi Suomen Rauhanliiton näkyvimpiä hahmoja.

Moni muu Rauhanliiton pasifisti, kuten Felix Iversen ja Aarne Selinheimo, vältti vankilan ja pakkotyön johtuen korkeammasta luokka-asemasta. Heitä pidettiin työnsä puolesta yhteiskunnallisesti merkittävinä henkilöinä, kun taas Pekurinen oli aito työmies, joka eli myös pitkiä kausia työttömänä. Pekurista pidettiin myös älyllisesti vajaamielisenä, vaikka hän oli saanut Lapinlahden sairaalasta mielentilatutkimuksesta terveen paperit. Hän vietti pitkiä jaksoja joko vankilassa tai pakkotyöleirillä. Tämä johtui siitä, ettei hän suostunut ottamaan vastaan mitään siviilitehtävää, joka oli kytköksessä puolustusvoimiin.

Pekurisen ennakkotapauksen vuoksi maassamme voimaan tuli vuonna 1931 ns. Lex Pekurinen, jonka mukaan totaalikieltäytyjiä sai suorittaa palveluksensa 18 kuukauden vankeusrangaistuksena. Tämä oli kuitenkin varsin takapajuinen järjestely, jos sitä verrataan muiden Pohjoismaiden ja Hollannin lakeihin. Suomi oli 1930-luvulla kova yhteiskunta, jossa toisinajattelijoiden asema oli vaikea.

Kirjan hurjin episodi tapahtuu vuonna 1930, jolloin Pekurinen oli suorittamassa tuomiota Ilmajoen varavankilassa. Tuolloin vankilasta päästyään hän koki klassisen muilutuksen, kun Lapuan liikkeeseen kuuluneet Ilmajoen iskujoukot kyydittivät hänet asemalle, ja järjestivät julkisen nöyryytyksen, jossa oli vahvoja poliittisen terrorin piirteitä. Asiaa puitiin talvikäräjillä, mutta muiluttajat selvisivät lievin tuomioin, osa sai pelkät nuhteet teoistaan.

Pekurisen kohtalo toisessa maailmansodassa kertoo sotaoikeuden mielivaltaisuudesta, ja mielipidevankien kirjavista kohtaloista. Häntä ei syytetty maanpetoksesta, eikä hänen poliittinen taustansa olisi antanut syytä vangitsemiseen samalla tavalla kuin niiden tapauksessa, jotka olivat selvästi Neuvostoliiton kätyreitä. Pekurisella ei ollut mitään siteitä Neuvostoliittoon, mutta hän oli saanut paljon tukea muun muassa Britannian parlamentista.

Teos kuvaa myös Pekurista yksityishenkilönä, aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Hän meni vuonna 1934 naimisiin karjalaissyntyisen Alexandran kanssa, ja sai tämän kanssa kaksi lasta. Säde-tyttärellä oli muistoja isästään, kun taas nuorempi lapsi Arndt Jr. oli vasta kaksivuotias isän kuollessa. Vaikka perheessä oli köyhyyttä, kokivat he 30-luvun loppupuolella lievää vaurastumista. Perhe vietti kesiä Herttoniemen raittiusseuran kesäsiirtolassa, jossa ei tietoisesti puhuttu politiikasta. Muutenkin Pekurinen oli lähipiirissään tarkka siitä, ettei aatteen levitys tapahtuisi vapaa-aikana.

Perhe-elämän kuvaus antaa vaikutelman, että kyseessä oli varsin moderni pariskunta, joilla ei ollut miesten ja naisten töitä. Pekurinen oli osallistuva isä jo siksi, että hänen vaimonsa kävi vakituisessa työssä turkisliikkeessä, kun taas hän itse sinnitteli pätkähommissa. Pekurinen oli myös absolutisti, mikä johti siihen, ettei hänen perheessään juhlittu yhtä railakkaasti kuin naapurustossa yleensä.

Pekurisen tarina keriytyy auki kohti väistämätöntä kohtaloaan, eli se kertoo miehestä, joka on 36-vuotiaana täysin valmistautunut kuolemaan. Kirjassa ei siis kysytä, kuinka teloitus olisi voitu välttää.

Jatkan tämän jälkeen toista tulkintaa samasta ihmiskohtalosta Kai Sadinmaan kertomana. Sadinmaan teos on henkilökohtaisempi, sillä siinä kerrotaan myös hänen omista taisteluistaan evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Kaukana siintää Havukka-aho

Teos: Veikko Huovinen: Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia. (WSOY, 2001)

Äänikirjan lukija: Kari Paju

Etsin kuumeisesti nopeaan taustoituksen tarpeeseen kirjallisuutta Kuhmon korpipitäjästä, enkä oikein löytänyt mitään uutta, tai ainakaan sellaista teosta, joka olisi auttanut minua tehtävässäni. Huomaan, että olen viime vuosina lukenut melkein kaikki Kainuuseen sijoittuvat romaanit, elleivät ne ole erä- tai sotakirjallisuutta.

Päädyin sitten kuuntelemaan Veikko Huovisen (1927-2009) muistelmia, koska hänen tunnetuin teoksensa Havukka-ahon ajattelija (1952) sai inspiraationsa ajalta, jolloin Huovinen oli tekemässä metsänhoidon työharjoittelua Kuhmossa Lentiiran kylän korpialueilla. Teos on puhdasta fiktiota, mutta sen lempeä huumori perustuu kitkaan kansanihmisten ja Metsähallituksen oppineiden herrojen välillä. Huovinen itse oli Metsähallituksen virkamiehen poika, joka kasvoi Sotkamossa valtion omistamassa virkatalossa.

Kirjailija itse seurasi isänsä ja setänsä jalanjälkiä, ja opiskeli myös metsänhoitajaksi Helsingin yliopistossa. Huovisen sukujuuret olivat Kuopiossa ja Mikkelissä, mutta hänen vanhempansa olivat valinneet Kainuun korvet asuinpaikakseen. Huovinen kävi oppikoulua ja lukion Kajaanissa, ja asui tuolloin kortteeria useammassa paikallisessa taloudessa.

Teos kuvaa suht porvarillista lapsuutta ja nuoruutta, jossa ei ainakaan eletä materiaalisessa puutteessa. Veikon vanhemmat ovat maanläheisiä, mutta silti heillä on elämäntapa, joka ei ole tyypillistä Nälkämaan maisemissa. Virka-asunnon huonekalut on tilattu Askosta, ja 30-luvun lapsuuteen kuuluu tässä leikkikaluja, sarjakuvia ja karamelleja.

Huovinen oli varhaiskypsä lapsi, joka oppi lukemaan varhain, ja tarkkaili maailmaa pitkälti tuon ajan poikakirjojen kautta. Kasvuympäristö oli kuitenkin sellainen, ettei siellä kirjaviisas lapsi voinut kokonaan hautautua sisätiloihin. Huovinen oppi löytämään metsien tuottaman mielenrauhan jo lapsena, eikä hän koskaan luopunut metsäläisen identiteetistään.

Kirjailijana hän breikkasi vuonna 1950 novellikokoelmallaan Hirri, ja pian tämän jälkeen kriitikot keksivät termin kainuismi, mikä viittasi tendenssiin, jossa korpien elämäntapaa ihannoidaan äärimmäisyyksiin, ja modernismin keinoja pyritään välttämään. Huovinen sai toki myös loistavia kritiikkejä teoksistaan, mutta Helsingin kulttuurieliitin näkökulmasta kirjojen saamassa valtavassa kansansuosiossa oli jotain epäilyttävää.

Tässä blogissa olen jo kahlannut läpi Huovisen tuotantoa jonkun verran, mutta huomaan, että olen lukenut enemmän niitä tunnetuimpia luontoaiheisia teoksia kuin poliittista satiiria. Huovisen parodiat Hitleristä ja Stalinista ovat jääneet vähemmälle huomiolle, mutta ehkä niissä ei ollut vastaavaa klassikon ainesta kuin vaikka Hamstereissa (1957) tai Lampaansyöjissä (1970).

Ehkä arvokkainta tässä teoksessa on 70-luvun aatteellisen mielenmaiseman ristivalotus. Huovinen kun kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka on lähes mahdotonta lokeroida mihinkään poliittiseen leiriin. Hänelle vaikeinta aikaa tuntui olevan juuri taistolaisuuden kausi, jolloin kulttuurielämää vaivasi tietynlainen pyrkimys oikeaoppisuuteen. Toki jotain voi päätellä hänen kontribuutioistaan sellaisiin lehtiin kuin Suomen Kuvalehti, mutta perinteinen oikeisto/vasemmisto-jaottelu ei oikein sovi tämän kirjailijan maailmaan.

Jos nyt seuraavaa Huovis-rastia hänen tuotannossaan etsin, niin ehkä se olisi Joe-setä (1988). Tämä lienee jäänyt vielä enemmän paitsioon kuin Hitleristä kertova Veitikka (1971), mutta sillä voisi olla jotain kaikupohjaa tässä päivässä.