Oman ikäluokkani retroilija

200px-LuokkakokousJarkko Tontin Luokkakokous (Otava, 2007) iskee suoraan oman ikäluokkani hermoon: siinä kuvataan kolmen reilun kolmikymppisen v. 1973 syntyneen Tampereella kasvaneen uraihmisen polkujen risteymiä ja ystävyyttä, joka kenties kestää kaiken, kenties ei. Toni ja Matias ovat olleet molemmat olleet intohimoisesti rakastuneita Emmiin jo lukioajoista saakka; Emmi on tyydyttänyt seikkailunhaluaan molempien kanssa haluamatta sitoutua. Koska molemmat miehet elättelevät toivoa romanssin uudelleensyttymisestä, he suostuvat Emmin apulaisiksi luokkakokouksen järjestäjiksi.

Tontin elämäkertaa tutkineena olettaisin teoksen olevan osittain omaelämäkerrallinen, tosin ei varmasti yksi yhteen. Hän itse syntyi v. 1971 Tampereella, mutta tämän teoksen päähenkilöt eivät päässeet paljoa 1980-luvun nousukaudesta nauttimaan. Kaikki 1980-luvun lopun kliseekokemukset kuten teinikännit Viking Linella käydään läpi, mutta kertomuksen painopiste on 1990-luvulla ja teoksen nykyhetkessä, jossain 2000-luvun puolivälissä. Kaiken toiminnan kohteena on 80-luvun nousukauden mahtaileva Ilves-hotelli, josta tilat kokousta varten on varattu.

Toni ja Matias asuttavat Helsingin parempia kortteleita viettäen paljon aikaa trendibaareissa. Tonin it-ala ja Matiaksen historiantutkimus ovat molemmat samaa selkäänpuukottajien taistelutannerta. Pidän erityisesti yliopistomaailman pyrkyryyden ja opportunismin valoittamisesta, tosin tuntuu melkein absurdilta, että 1400-luvun pyhimysten ja kaupunkilainsäädännön tutkijoitakin kadehditaan ja että historiantutkijatkin osaavat olla näin tyrkkyjä. Matias tutkii keskiajan kaupunkivaltioita, kun ei muutakaan elämässään keksi – pian hän pelkää verensä olevan laihaa kuin Porthanian kahvi. Pragmaattisella ja rahanahneella Tonilla taas on selkeät suunnitelmat elämänsä suhteen: oma it-firma on perusteilla ja horisontissa siintää rivitaloidylli Espoossa rakastetun lääkärivaimon kanssa. Tosin rakastettu asuu, työskentelee ja tekee vihreää politiikkaa Tampereella ja ”pojittelee” sähköposteissaan entisiä rakastajiaan tahallisen tekopirteästi.

Luokka-analyysia teoksessa on kohtuupaljon, tosin luokka tai status ei määrittele kaikkia kolmikon valintoja. Siksi teoksen nimikin on monimerkityksinen. Toni ja Matias ovat ylipäänsä päätyneet samaan Rellun lukioon siksi, että porvarien lapsille siellä oli tarjolla laaja latina ja kommunistien lapsille laaja venäjä. Tonin hervantalaistausta on tarinassa se silmiinpistävä ”toiseus”, mutta Matiaksenkin vakaa porvarillinen tausta murenee vähitellen. Kummallakaan miehellä ei oikeastaan ole syytä olla toiselle kateellinen, mutta molemmat värittävät toistensa taustoja räikeämmillä väreillä kuin minä ne aikanaan ovat ilmenneet. Vai olivatko poliittiset leirit 1980-luvun Tampereella todella näin kaukana toisistaan, verrattuna vaikka Keski-Suomeen? Minulla oli kavereita kommunistikodeista, mutta ketään ei lähetetty Neuvostoliittoon tai DDR:ään kesäleireille, kuten Toni tässä vietti lapsuuttaan. Ja kommunisteillakin oli kesämökkejä. Monet kommunistit lukivat vaikeaa kirjallisuutta ja harrastivat klassista musiikkia. Ehkä hersyvämpi asetelma olisikin ollut laittaa vastapareiksi kommunistisen kulttuurikodin ja Hervannassa asuvan kokoomushenkisen pienyrittäjän vesat. Tosin en tunne Tampereen lähihistoriaa tarpeeksi pystyäkseni kuvittelemaan Hervannan Kokoomuksen paikallisyhdistyksen kokousta 1980-luvulta.

Tontti on rakentanut romaaninsa huolellisesti, siihen mahtuu yllättävän paljon asiaa, analyysia ja historiallista ristivalotusta. Juoneen olisin kaivannut enemmän yllätyksiä, pystyin nimittäin arvaamaan liikaa etukäteen. Kielellisesti teksti oli jouhevaa ja monisyistä. Koska olen tunnistanut Tontin aiemmista yhteyksistä runoilijana, en prosaistina, odotin tekstin olevan yltiöpoeettista, kuten usein käy kahden lajin taitajille. Tässä tyylilaji on realistinen, jopa viihteellinen, mutta se ei latista kiinnostavia teemoja. Tuntui, että tekstissä ei ollut yhtään turhaa sanaa.

Pidin teoksesta paljonkin, vaikka henkilöhahmot eivät suorastaan menneet ihoni alle. Sukupolvimuistelmana teos onnistuu loistavasti. Tunneilmapiiri on kauttaaltaan tragikoominen, ja loppua kohti lipuu surullisuuteen. Uskoisin, että pohjimmiltaan teos kertookin kuolemanpelosta, kaiken rajallisuudesta ja luopumisesta. Että sellaiset bileet.

PS: Teosta ei kannata sekoittaa tänä vuonna ulostulleeseen samannimiseen elokuvaan, joka perustuu tanskalaiseen käsikirjoitukseen. Niillä tuskin on mitään yhteistä.

 

Ensimmäinen Varekseni

il_340x270.703081958_h57aOlin viikonloppuna kovassa kuumehorkassa ja silti luin kolme kirjaa. Taudin syvimmässä rotkossa vedin yhdeltä istumalta Reijo Mäen dekkarin Satakieli lauloi yöllä (Otava, 1987), Vares-sarjan toisen osan ”ulos mukavuusalueelta”-haasteena. Vares-leffojakaan en ole nähnyt, lukenut ehkä vain vähäpuheisen miehen haastatteluja tai muiden arvioita teoksista. Mäki on se isänpäiväkirjailija, jonka teoksia en ole omalle isällenikään hankkinut. Olen pitänyt Jussi Varesta liian kovanaamaisena ja machona salapoliisihahmona makuuni.

Ja machoa meininki kieltämättä oli. Teoksessa ryypätään liikaa, ajetaan tuhatta ja sataa omilla ja vuokramersuilla ja kierrätetään vosuja ukolta toiselle saman edustussaunaillan aikana. Nuorehko Vares on vähemmän macho kuin roistot, hän ajaa 70-lukulaisella vaaleansinisellä Kuplalla, jonka turkkilaiset siirtolaiset ovat koonneet ja on hyvin tietoinen lyhytaikaistenkin hoitojensa e-pilleritilanteesta. Miesten ja naisten työnjako on kuitenkin konservatiivisen jämähtänyttä, eikä ihmissuhteiden analyysiin jää aikaa.

Tilanteen niin vaatiessa Vares muuntautuu helposti aikansa turistipaitaiseksi geelipääksi, ”jäljitelmänilviäiseksi”. 80-luvun loppupuolen suurinta huutoa kun olivat hihattomat tekstipaidat; Vareksen paidassa lukee Physical Ibiza. Kirjailijan paheksuva äänensävy nuorison pukeutumista kohtaan tuntuu jopa huvittavalta ottaen huomioon, että hän on ollut tämän julkaistessaan vasta 29-vuotias. Kaikki kasarimuistot hauskuuttivat, erityisesti matkailuun liittyvät. Ouzo liittyy myös minun ensimmäiseen etelänmatkamuistooni, vaikka olin tuolloin 13-vuotias enkä takuulla saanut juomaa maistaa. Matkamuistot hyllyssä. Jos oikein muistan, niitä oli melkein kaikilla, myös vanhoilla ihmisillä, jotka eivät käyneet missään, mutta lapset ja lapsenlapset toivat. Matkamuistojen vimmaisen ostamisen kulttuuri (on kai vähentynyt tai muuttanut muotoaan, onhan?).

Vareksen lisäksi toinen päähenkilö tarinassa on Ilona Salamander, eliittiherrojen escortti, jolla on paatunut sydän. Vares päätyy ottamaan naisen turvaan luokseen kohdattuaan tämän lentoasemalla, koska tämä pelkää henkensä puolesta. Hän on erikoisen kompleksinen naishahmo, jonka älykkyyttä harva näkee. Pankki- ja liikemaailman hyvä veli-verkostojen ja selustan turvaajien maailma ei minua tässä suuresti säväyttänyt – varsinkin kun Mäki lukee Kauppalehteä ja myös kansainvälisiä sijoituslehtiä paikoitellen hyvin pitkällä kaavalla.

Juonessa on monia herkkupaloja, kuten turkulaisen törky/pornolehden toimittajien elämäntyyli kaikkine roiskeineen. Rolle-magazine, turkulainen vaihtoehto tamperelaiselle törylle, nauratti erityisesti. Rolle-magazinen toimittaja Örjan Kjellbergin journalistinen ote suorastaan mykisti. Hän kehuskelee, kuinka lehden köyhinä aikoina Ipaneman tyttöjen kiimasta pystyi kirjoittamaan Mosel-ravintolan pöydästä. Lähestymistapa on hyvin samanlainen kuin tämän päivän MV-verkkojulkaisulla, joka ei ehkä kirjoita kiimasta, vaan maahanmuuttajien moniavioisuudesta. Uskoisin silti, että Örjankin olisi osannut myös nousuhumalassa kirjoittaa ”enää” eikä ”enään”, mitä esim. Seiskan toimittajat eivät osaa. MV:n kansalaisjournalisteilta odotetaan vain runsasta huutomerkkien käyttöä.

Turusta opin teoksen kautta katsomaan uusia nurkkia – esimerkiksi Raunistulan puukorttelit alkoivat kiinnostaa. Verrattuna tähän lukukokemukseen myöhemmin julkaisun aloittaneet kaupunkiuskolliset dekkaristit kuten Seppo Jokinen ja Markku Ropponen ovat tehneet tarkempaa kartoitustyötä. Taatusti lukijoiden odotuksetkin dekkareilta ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet, ja se mikä on kiinnostava yksityiskohta, mikä pilkunviilausta, on jokaisen lukijan päässä. Itse olisin voinut lukea Turun historiallisista kerroksista enemmänkin, mutta historia ei ole Jussi Vareksen lähtökohta elämän tarkkailuun.

En usko, että Vares-hana aukeaa kohdallani maanisena lukuspurttina, mutta ensikosketuksen jälkeen saatan uskaltaa katsoa pari leffaa.

PS: Teoksen kaikki kansikuvaversiot olivat niin ankeita, että laitoin tähän jäljitellyn version omasta parhaasta turistiteepaidastani, joka kävi kuumasti kaupaksi Kreikassa v. 1985. Paita on tehnyt comebackin Jenkkilässä abortin vastustajien piireissä. Tietääkseni alkuperäisessä sloganissa ei ollut mitään perhepoliittista viestiä.

Juurettomuuden ja takertumisen tarinoita

NukkekaappiEdellisestä postauksestani tuli looginen hyppy Tove Janssoniin. Nukkekaapin (WSOY, 1978, suom. Eila Pennanen) olen tainnut hotkaista yöpalana jo aiemminkin, mutta en muista lukemastani paljoa. Viimeksi luin Janssonilta englanniksi käännetyn teoksen The Winter Book, josta ei olekaan alkuperäisversiota, vaan teos osoittautui brittikustantajan omaksi koosteeksi Janssonin parhaista novelleista. Nukkekaappi on Janssonilta todellista aikuisfiktiota, jossa ei ole paljon viitteitä hänen kasvuympäristöönsä, Muumeihin eikä edes suomenruotsalaiseen kulttuuriperimään. Ihailen Janssonia hänen monipuolisuudestaan ja irtautumiskyvystään. Monet Muumifanit eivät välttämättä pitäisi näistä kertomuksista, sillä näissä ei ole samanmoista turvallisuudentunnetta kuin Muumitarinoissa.

Nukkekaapin novelleissa käsitellään omistautumista ja irtaantumista, matkustamista ja paikallaan pysymistä. Novellit kertovat osittain taidemaailmasta, kuvataiteilijoista, näyttelijöistä ja oudoista keräilijöistä, mutta myös ns. tavallisista ihmisistä, jotka eivät ilmaise itseään minkään taiteen keinoin. Parasta novelleissa on tietynlainen juurtumattomuus paikkaan: esimerkiksi novellia Lokomotiivi luin aluksi ikään kuin se sijoittuisi Britanniaan, mutta lopussa päähenkilö alkaakin suunnitella junamatkaa Rovaniemelle. Osa tarinoista sijoittuu Pohjois-Amerikkaan ja kaikissa ei ole selkeää tapahtumapaikkaa. Angloamerikkalaiset vaikutteet näkyvät silti kaikissa teksteissä name droppingina, maneereina ja muoti-ilmiöinä.

Arvioin nyt kolme lempinovelliani kokoelmasta, jotka olivat kaikki erilaisia tunnelmiltaan ja teemoiltaan. Osassa tarinoista kun on temaattista toistoa: nukkekaapin rakentaja, lokomotiivien piirtäjä ja kaupallinen sarjakuvanpiirtäjä ovat kaikki sosiaalisesti rajoittuneita ”asseja” (asperger-tyyppejä), jotka puhuvat paremmin esineiden ja figuurien kautta kuin ihmisten kanssa kasvotusten. Naishahmoissa taas on traagisuutta ja lähisuhteisiin takertumista, mikä rajoittaa heidän elämänalaansa huomattavasti. Henkilöhahmot eivät ole missään novellissa erityisen onnellisia – suuri ero aiempiin lukemiini Janssonin novelleihin, joihin aurinko paistoi ehkä liikaakin. Uskon, että nämä tarinat uppoavat erityisen hyvin tämän päivän lukijoihin, joille tietynlainen angstisuus kaunokirjallisuudessa on esittämistavan normi. En tiedä, kuinka novellit on otettu vastaan vuonna 1978 – tuntuu ainakin, että lukijalta odotetaan tietynlaista kosmopoliittisuutta. Tuntuu, että ne aukeaisivat paremmin nykyihmisille, hipstereille, joita on pienestä pitäen viety ulkomaille monta kertaa vuodessa.

MuumitaloNukkekaappi, kokoelman nimikkonovelli, on hassunhauska homotarina, joka kehittyy maanisen puuhastelun kuvauksesta intensiiviseksi mustasukkaisuusdraamaksi. Siinä kaksi asuinkumppania, Alexander ja Erik, joutuvat järjestämään arkeaan uudelleen Alexanderin hurahdettua nukkekodin rakentamiseen. Megalomaaninen projekti valtaa pariskunnan keittiön niin, että Erikin ruoanlaitto häiriintyy. Alexanderin pakkomielle liittyy erityisesti talon sähköistämiseen, mihin hänen taitonsa eivät riitä. Apuun etsitään sähkömies Boy, joka ottaa liian ison tilan kahden miehen universumissa. Nukkekodista tulee parisuhteen symboli – se mitä talon rakennustyömaalla tapahtuu tuntuu tapahtuvan myös kahden miehen välillä, kun kuvioihin saapuu ulkopuolinen tunkeutuja. En tiedä, kuinka paljon novellia on luettu homonäkökulmasta, mutta miesten keskinäinen tehtävänjako ja arkinen piikittely kuulostaa ainakin minusta tutulta peilaten sitä joihinkin tosielämän kokemuksiini. Sekin ilahdutti, ettei rakenteilla oleva talo muistuttanut minua lainkaan siitä muovisesta Muumitalosta, jonka osia keräilin vuosikaudet olohuoneen matolta kiroillen. Talo oli aivan omanlaisensa aikuisten monomaaninen tunteensiirtoprojekti, joka taas avasi psykologisia portteja keräilijöiden maailmaan.

Kertomus Hilosta, Havaijilta piti sisällään ripauksen maagista realismia, vaikka mitään yliluonnollista siinä ei tapahtunutkaan. Jotenkin tekstin tunnelma muistutti minua Neil Gaimanin tuotannosta. Hilon kaukaiseen kylään saapuu mistään tietämätön saksalainen turisti Frans. Nimetön hotellin portieeri on kyllästynyt esittämään aitoa polynesialaista natiivia, mutta hän sysää Fransin kielitaidottoman mummonsa hoivaan. Ylilihava kirkuvanvärisiin boubou-kaapuihin pukeutuva mummo nukahtelee kesken päivällisten, mutta Frans pysyy aidon kiitollisena alkuperäislähteelleen. Lopulta Frans osoittautuu maksukyvyttömäksi hotellilaskun suhteen ja jää hotelliin velkavankeuteen siivoamaan nurkkia huonoilla siivoustaidoillaan. Portieerin katse on lempeän piikikäs ja orientalistista eksotisointia purkava.

Muisto uudesta maasta oli tarina, jolle olisin toivonut jatkoa. Siinä kolme sisarusta, Johanna, Maila ja Siiri matkustavat hanttihommiin New Yorkiin. Tarina sijoittuu ehkä 1900-luvun alkuun, mutta tässäkään (kuten muissakaan novelleissa) täsmällisellä ajoituksella ei ole mitään merkitystä. Naiset asuvat pienessä yksiössä, jossa yksityisyyttä on koetettu luoda ihmeellisin verhojärjestelyin. Johanna on nuorempien sisarusten moraalinvartija, jolla ei ole mitään omaa elämää. Maila sukkuloi kahden sisaruksen välillä ja Siiri on suuri kapinallinen, jolla on ollut ei-toivottuja yöjuoksuja jo kotimaassa. Kun Siirin elämään saapuu liian pieni ja tumma mies, siitä alkaa hulabaloo. Tarinan ainekset ovat humoristiset, mutta samalla historiallista mielikuvitusta ruokkivat. En ole tainnut lukea yhtään mieleenpainuvaa suomalaisten siirtolaisuustarinaa Amerikoista, joten novelli todella kirvoitti lukuhermojani. Nuoren Siirin halu pyristellä eroon haalien tunkkaisista perinnejuhlista tuntui käsinkosketeltavan todelliselta. Mikä sen nolompaa kuin kansallispukuun sonnustautuva isosisko, joka häätää pois ulkomaalaiset sulhaset!

Nämä kolme novellia tuntuivat niin ehjiltä kokonaisuuksilta, että niissä oli kaikissa melkein romaanin ainekset. Osa novelleista oli heppoisempia, kaikista ei todennäköisesti jäänyt pysyvää muistijälkeä. Kokonaisuutena Nukkekaappi on kuitenkin yllättävä, raikas ja uusia ajatuksia herättävä.

 

Kun historia särkee mielen

1305892277893Pino Kjell Westön Kangastus 38 – teosta (Otava 2013, suom. Liisa Ryömä) oli lähdössä poistohintaan kesämökeille Kangasniemen S-marketin jonon kupeessa. Jonot kyseisessä liikkeessä olivat juhannuksen alla sen verran muhkeat, että niissä olisi voinut jo lukea muutaman kappaleen romaania. Olen lukenut Westöltä aiemmin vain yhden teoksen, mikä ei ollut laaja historiallinen epookkiromaani. Kangastus 38:ssa minua kiinnosti nimenomaan 1930-luku, sen henki ja kysymys, kuinka nykykirjailija voi sukeltaa sen syövereihin. Kuinka poliittista sisäänpäinkääntymistä ja tunkkaisuutta voi kuvata elävästi tekemättä tyypeistä naurettavia karikatyyreja?

Westö onnistuu tässä pistämättömästi. Haastatteluissa hän kertoo tiivistäneensä aikaa ja tehneen jopa tahallisia vuosilukuvirheitä, mutten usko, että pedantimmallakaan historiantutkijalla olisi sanottavaa yksityiskohdista. Minusta teoksessa kiinnostavinta oli helsinkiläisen porvariston kritiikitön länsimaisten tuotteiden ja elämäntyylien palvonta samalla kun monet heistä alkoivat kaihota isänmaallisen propagandan perään. Teoksessa on hienostotyttöjä, jotka suostuvat syömään aamiaiseksi vain Kellogg’s-maissihiutaleita, sillä ainainen puuro ällöttää heitä (omassa nuoruudessani 80-luvulla murojen syönti oli edelleen paheksuttavaa hapatusta monissa kodeissa; puuron keitto oli kelpo kansalaisen mittari). Päähenkilö Thune, keski-ikäinen asianajaja, on jokseenkin riippuvainen siirtomaakaupan brittiläisistä Ryker’s-merkkisistä kekseistä. Treffejä tehdään englantilaiselle teehuoneelle, joka taatusti oli korkeammalla statuksessa kuin nykyinen Starbucks. Lama ja työttömyys eivät kosketa teoksen sisäpiiriä, ei edes työväenluokkaista rouva Wiikiä, joka on ollut kauppaopiston käyneenä tarpeeksi taitava päästäkseen lakifirmojen konttoristiksi.

TearoomRouva Wiikillä on kolme persoonaa, joista pelottavin on Miljaneiti. Miljaneiti kannustaa naista metsästämään rikkaita miehiä hinnalla millä hyvänsä. Matilda on ystäviensä lempeä kuulija ja pyyteetön täti, kun taas rouva Wiik on asiallinen, ammatillinen työpersoona. Loppujen lopuksi mielen hajoamista kuvataan tässä hillitysti ja taloudellisesti ottaen huomioon, millaisia tapahtumia naisella on takanaan. Tammisaaren vankileirin kauhuja Westö kuvaa tarkasti, mutta välähdyksenomaisesti. Miljaneidin suhde toiseen sukupuoleen on pysyvästi vahingoittunut, eikä arkijärkevä Matilda pysty sisäiselle äänelleen mitään. Miesten kosketus herättää hänessä automaattisesti muistot äärimmäisestä nöyryytyksestä.

Toinen potilas, juutalaismies Jogi Jary,  on virallisesti hullu ja häntä hoidetaan uudenaikaisessa Kuparipuiston mielisairaalassa Uudenmaan maaseudulla. Joachim alias Jogi ei kestä uutisia Saksasta, vaan on sairastunut osittain maailmanpolitiikan vuoksi masennukseen, jossa on paranoideja piirteitä. Miesten keskiviikkokerhoon hän tuo kuvan Saksasta, jossa juutalaiset on laitettu pesemään katukiviä hammasharjalla kansan hurratessa vierellä. Jogin veljet jatkavat uriansa urheilijoina ja naistennaurattajina, mutta herkälle miehelle vähemmistönä asuminen ilmapiiriään kiristävässä maassa on liikaa. Sairaalan ylilääkäri Lindemark on Jogin läheinen ystävä ja keskiviikkokerhon jäsen. Hän on suostunut ottamaan ystävänsä yksityispotilaaksi kavereiden sponsoroimana. Lindemark ei itse ole pahin rotuhygienian kannattaja, mutta sairaalan muissa lääkäreissä ilmenee halukkuutta sterilisoida epäterve aines.

Jostain syystä tartuin teoksessa mielenterveyden ulottuvuuteen, vaikka tarjoaa se muitakin lähestymisvinkkeleitä. Mielen särkyminen johtuen poliittisista ja historiallisista syistä, ja rouva Wiikin tapauksessa myös syvästä seksuaalisesta traumasta, on aihe, jolle valtavirtapsykiatria on usein hampaaton. Mietin, olisiko kansalaissodan sukupolvi voinut paremmin, jos se olisi saanut aikanaan kriisi- ja traumaterapiaa – todennäköisesti ei. Ja kuten Westökin tässä osuvasti osoittaa, on terapiahoito tuolloinkin ollut täysin mahdoton hoitomuoto ns. tavalliselle kansalle. Ja jos traumoja hoitava lääkäri on mahdollisesti se sama sortaja, joka on sodan aikana kunnostautunut ihan muissa tehtävissä, silloin seilataan jo hyisillä vesillä. Teoksen Matilda on syystäkin pitänyt syvimmän traumansa omana salaisuutenaan. Tuona aikana hän voi vain yrittää auttaa itseään, eikä itseapu riitä.

Tuon ajan mielenterveyden ongelmien käsittely nykypäivän psykokielellä olisi ollut hirveää luettavaa, ja onneksi Westö onnistuu ohittamaan sen ansan. Matildan ja Jogin diagnoosit olisivat varmasti vakavia, mutta niitä ei onneksi nimetä ICD-tautiluokituksen mukaisesti. Erityisen riipivää oli Matildan tunne hyönteisten invaasiosta iholla. Nämä ”oireet” taitavatkin olla yleismaailmallisen klassisia kovia kokeneilla ihmisillä.

Teos rakentui dekkarin tai trillerin muotoon, vaikka rikoksia ei varsinaisesti ratkaistu eikä poliisi ehtinyt paikalle ennen kuin oli liian myöhäistä. Pidin paljon siitä, ettei mitään väännetty rautalangasta, vaan lukija joutui pinnistelemään hienovaraisten vihjeiden parissa. Kielellisesti tässä on saavutettu menneen ajan siveellinen sananparsi. Vaikka tässä varhaiskeski-ikäiset harrastavat reipastakin ilta-ja yöelämää, he eivät revittele tapahtumilla samalla tavalla kuin näinä päivinä tehdään. Se, että Matilda rohkenee kutsua pomonsa kosteisiin bileisiin Pitkänsillan toiselle puolelle ja sieltä tanssiravintolaan, jossa pomo saa turpiinsa naisen veljeltä, kuumaveriseltä orkan mieheltä, oli aikamoinen episodi, mutta Westö onnistuu kertomaan sen ajan kielellä vähemmän skandaalinkäryisesti.

Tove ja meriKoska teksti oli kokonaisuutena jopa ahdistava, pidin Westön tavasta tuoda mukaan pieniä juoneen kuulumattomia pilkahduksia. Ilahduttavin kohtaus tapahtui saarella, jossa Thune kohtasi yksinäisen soutajanaisen. Housupukuinen nainen tuli Pellingistä päin ja tuli tervehtimään, kun näki kerrankin rannalla kanssaihmisen. Myöhemmin Thune bongasi saman henkilön muiden kuvataiteilijoiden parista taideyhdistyksen näyttelystä. Nainen vain piipahtaa tekstissä kutsumattomana vieraana, haamuna tai hattivattina. Fiktion kirjoittamisen ilo piileekin siinä, että tekstiin saa upottaa tosielämän suuria sankareita sillä intensiteetillä kuin itse haluaa. Minuun tämä teki suuren vaikutuksen, mutta uskon myös että tämän tyylinen kikkailu saattaa joitakuita ärsyttää.

Nautin myös tuon ajan Ruotsinlaivamatkailun kuvauksesta. Arizona-orkesterin kiinnitys laivan viihdyttäjinä ei eroa dramaattisesti tämän päivän bulgarialaisista tanssiorkestereista, vaikka yhtyeellä onkin luvassa levytyssopimus. Matkan Helsingistä Tukholmaan on täytynyt tuon ajan purtiloilla kestää kaksi päivää. Maailmanmies Thune ei matkanteosta pahemmin innostu, vaan vetäytyy lukemaan lakipapereitaan hyttiin, vaikka orkan miehet tarjoaisivat ilmaista viinaa. Tavalliselle suomalaiselle merimatka olisi noina päivinä ollut elämys, josta olisi puhuttu vuosikausia.

Kangastus 38 on tiiviiksi ja mestarillisesti rajatuksi teokseksi yllättävän moniulotteinen. Itse en usko, että pystyin sitä täysin avaamaan juhannuksen rankkasateissa, kun koko suku oli pakattuna pieneen mökkiin. Tuntuukin, että teos vaatii lukijaltaan yksinäistä, hiljaista tilaa ja varsinkin vahvaa mieltä.

Sulttaanin (v)ihastus

kunnia-shafak_elif-22089069-3274465125-frntlViime aikoina lukuhistoriassani näkyy selkeä piirre: olen tarttunut hyvin hitaasti, miltei vastahakoisesti, minulle vahvasti suositeltuihin teoksiin. Turkkilaisen Elif Shafakin (s. 1971) teoksia on minulle tungettu lähes joka ovesta, ja olen takuulla googlaillut hänen biografiaakin moneen otteeseen. Nuorena breikannut komeetta, joka on kunnostautunut sekä kirjailijana että tutkijana. Luultavasti syy, miksi olen tähän asti onnistunut olemaan häntä lukematta, liittyy kateuteen. Yleensä tavalliset kuolevaiset kun eivät onnistu yhdistämään näitä kahta uraa samanaikaisesti. Tutkijat saattavat ”heittäytyä” kirjailijaksi, mutta eivät yleensä julkaistuaan proosaa tutkimusmaailmaan palaa. Nuori Elif Shafak julkaisi menestysromaanejaan ja kirjoitti vaativan väitöskirjan naisista islamilaisessa mystiikassa samaan aikaan. Edelleen hän toimii apulaisprofessorina Arizonan yliopistossa ja kirjoittaa fiktiota. Ihmemimmi.

Shafakin ja Orhan Pamukin menestystarinoissa on jotain yhteistä: molemmat kirjailijat kirjoittavat äidinkielellään turkiksi, ja moni heidän kertomuksistaan tapahtuu ainakin osittain Istanbulissa. Molempia on syytetty (kyseenalaisin perustein) islamin tahraamisesta ja molemmat ovat joutuneet asumaan pitkiä aikoja kotimaastaan poissa. Kirjoitustyyleissäkin on jotain yhteistä, tosin Shafakin kieli vaikuttaa himpun verran arkisemmalta. Heidän lukemisensa yhdessä olisi varsinainen aistien ilotulitus ja samalla syvällinen johdanto turkkilaiseen kulttuuriin, myös vähemmistöjen näkökulmasta.

Kunnia (Gummerus 2013, suom. Maria Erämaja) alkoi hänen romaaneistaan kiinnostaa, koska se sijoittuu Kurdistanin ja Istanbulin lisäksi 1970-luvun Lontooseen.  Se on kiinnostava kannanotto keskusteluihin islamilaisen maailman kunniamurhista, mutta myös paljon muuta. Rakkaustarina ja perhedraama. Kitkeränsuloinen siirtolaisromaani, jota voi lukea dekkarina tai psykologisena trillerinä, vaikka rikoksen ratkaisuun ei keskitytäkään.

Kunniaväkivallan käsite on hyvin kyseenalainen, sillä murhia ja väkivaltaa tekevät kuitenkin yksilöt, joiden tekoja pitää ruotia yksilöinä, ei ensisijaisesti patriarkaalisen ja naisia sortavan kulttuurin edustajina. Kun veritekoja selitetään kulttuurilla, silloin rikokset tavallaan lieventyvät tai tulevat helpommin sulatettaviksi. Luulisin, että Shafakin tarkoituksena on esittää kunniamurha huonosti harkittuna, epärationaalisena tekona, joka ei olennaisena osana kuulu kurdien kulttuuriin. Uhrin isosisko on aikoinaan pakotettu hirttäytymään rakastuttuaan väärään mieheen, mutta uhri kuolee melkein randomilla. Kukaan suvusta ei painosta nuorta miestä tappamaan ketään, vaan hän on saanut oppia fundamentalistiseen perhekulttuuriin muunmaalaisilta uskonnollisilta fanaatikoilta. Tässä ei ainakaan ole klaania, joka päättää poistaa avioeroa punovan naisen päiviltään. Kunnian käsite monimutkaistuu ja muuttuu melkein joutavanpäiväiseksi teoksen perheen kokemusten kautta. Häpeää käsitellään monisyisemmin kuin kunniaa.

Monissa hyvissä romaaneissa päähenkilöt ovat kaksosia, niin tässäkin. Pembe ja Jamila ovat omalla tavallaan päiviensä loppuun saakka perinteisiä naisia, jotka uskovat perhearvoihin ja naisen paikkaan kodin sydämessä. Jamila ei vaan löydä miestä, vaan jää kotikyläänsä kätilöksi, rooliin joka kyläyhteisössä on puolipyhä. Pembe lähtee ensimmäisen hänestä kiinnostuneen turkkilaisen miehen matkaan, sillä hän haluaa maailmalle. Kumpikaan ei saa koulutusta mihinkään ammattiin, mutta molemmat ovat kielellisesti lahjakkaita ja hyviä kirjoittamaan kirjeitä. Kaksosten telepatia merten välillä on koskettavaa. Kätilö-Jamila on henkilö, jonka elämästä olisin halunnut lukea enemmänkin, sen verran jännittävältä hänen työnsä ja elämäntapansa tuntui.

Pemben avioliitto ja perheen muutto Lontooseen on kuvattu realistisesti maahanmuuttajista heikoimpien näkökulmasta. Perhe asettuu asumaan rähjäiseen Hackneyn kaupunginosaan ja selviytyy juuri ja juuri isän palkalla keksitehtaalta. Vaikka Pembe rakastaa lapsiaan ja huolehtii heidän perustarpeistaan, he ovat monella tapaa heitteillä. Monissa Britanniaan sijoittuvissa siirtolaiskirjoissa maahanmuuttajaperheet ovat kunnianhimoisempia. Jopa Monica Alin Brick Lanessa, jossa myös liikutaan Itä-Lontoossa, vanhemmat ovat tavoitteellisempia kuin tässä. Ehkä Shafakin pointti ei ole samalla lailla siirtolaisuuden sosiaalihistoriassa kuten esimerkiksi Alin ja Zadie Smithin menestysteoksissa selkeästi oli, mutta hyvin hän kartoittaa sellaisten nuorten sekaannusta, joiden vanhemmat eivät ole täysin uuden maan kartalla. Erityisesti perheen kuopuksen Yunusin seikkailut punkkarien valloittamissa hylkytaloissa olivat humoristisia ja toivat muuten raskaaseen juoneen pisaran iloa.

Turkkilaista ja kurdien ruokaa lukija saa maistella monipuolisesti. Britanniassa Pembelle suurin kulttuurishokki on tavata naisia, jotka eivät osaa kokata aviomiehilleen. Tosin lopulta hän ihastuu mieheen, joka on ammatiltaan kokki. Rakkaus kehittyy pitkälti ruokamuistojen ympärille. Pembe toivoo tekevänsä heilalleen sulttaanin ihastusta, liharuokaa munakoisopyreellä (takuulla menee kokeiluun meidän kotikeittiössämme!). Esikoispoikaa Iskanderia hän kutsuu myös sulttaaniksi, mikä raivostuttaa muita sisaruksia. Äidin suhtautuminen esikoispoikaansa on hirveässä ristiriidassa ympäröivän kulttuurin kanssa, kun taas nuoremmat sisarukset välttyvät liialliselta huomiolta. Draaman loppuvaiheessa äiti pakeneekin keittiöönsä romanttisiin kuvitelmiinsa ja häpeäänsä siitä, että on rikkonut kulttuurinsa kirjoittamattomat säännöt.

1970-luvun lopun muistan jokseenkin erilaisena kuin mitä tässä kuvataan, olenhan kasvanut Euroopan syrjäseudulla. Mielenkiintoista oli huomata, kuinka moninainen Lontoo oli jo tuossa vaiheessa. En tiedä, liioitteleeko Shafak brittien avoimuutta muille kulttuureille tuossa vaiheessa, onko tekstissä joitain epätarkkuuksia tai anakronismejä. Omien muistikuvieni mukaan kukaan tuntemani britti ei vielä 80-luvullakaan tiennyt, mitä kuskus on. En muista nähneeni violettitukkaisia tyyppejä, joiden kasvot olivat täynnä lävistyksiä – punkkareita kyllä, mutta he näyttivät erilaisilta. Punk-kulttuurin kuvaus oli kiinnostavaa, mutta joku nuorisokuvauksessa vaikuttaa liioitellulta. Välillä tuntui, että Shafak kuvaa Lontoota tänä päivänä, mutta tarinan kannalta se ei lopulta haitannut.

Kiitän Shafakia erityisesti loppuun asti koukuttavasta juonesta, josta ei kannata lukea paljastuksia etukäteen. Pidin teoksesta erityisesti juonen ja päähenkilöiden kannalta ja monta hahmoa jäi oikeasti ikävä. Vaikka teos on kirjoitettu arkikielellä, se vaatii lukijalta paljon keskittymistä. Itsekin luin sitä viikon ajan, vaikka yleensä näin vetävää tekstiä ahmin yhdeltä istumalta. Vielä tärkeämpi kiitos kirjailijalle kuuluu siitä, ettei hän jättänyt lukijaansa epätoivoisiin tai synkkiin tunnelmiin siitä huolimatta, että sisältö oli raskas. Kunniaväkivallasta kirjoittaminen kun yleensä johtaa tietynlaiseen tirkistelyyn tai orientalistiseen kauhisteluun huolimatta siitä, onko kirjailija ulkomainen vai kyseisen kulttuurin edustaja. Tässä aiheeseen löydettiin sopiva balanssi.

 

Ruotsalainen dekkari ja feminismi

Alfauros

Feminismistä tiedän paljon enemmän kuin ruotsalaisista dekkareista, mutta näinä päivinä nämä kaksi asiaa tuntuvat mahtuvan samaan sapluunaan lähes poikkeuksetta. Tulee mieleen, että voisiko ruotsalaisesta nyky-yhteiskunnasta ylipäänsä kirjoittaa ilman ymmärrystä feminismistä (suomalaisesta aina voi, täällähän esiintyy täysin feminismille immuuneja kulttuurisia taskuja). Henning Mankellin 1990-luvun dekkareissa feministinen ymmärrys oli aika alkeellista, mutta hänelläkin ote aiheeseen on kehittynyt huomattavasti 2000-luvulle tultaessa. Liza Marklundin edustama feminismi on tuntunut mediaseksikkäältä huutomerkiltä. Syrjäseutujen naisten arjen kuvaaja Åsa Larsson on mielestäni näyttänyt feminismistä moninaisempia kasvoja. Kerstin Ekmanin ainoa dekkari Tapahtui vetten äärellä oli kauttaaltaan feministinen yllättävällä tavalla. Itse lähestyn ruotsalaisia dekkareita sillä oletuksella, että feminismi on niissä jotenkin sisäänrakennettu järjestelmä, edustipa kirjailija maltillista valtiofeminismiä, urakeskeistä jakkupukufeminismiä tai radikaalimpia suuntauksia.

Hyvä kirjailijahan ei varsinaisesti edusta mitään fiksoitunutta ideologiaa, vaan näyttää yhteiskuntansa kipeitä paikkoja ja sudenkuoppia. Feministinen näkökulma maailmaan voi olla ryppyotsaisen dogmaattinen tai vaihtoehtoisesti rajoja rikkova ja valtaapitäviä rakenteita purkava. Vaikka itse olen ollut feministi teini-ikäisestä saakka ja liputan feminismin puolesta yksityishenkilönä, en olisi hirveän ilahtunut, jos tulevia kaunokirjallisia teoksiani (heh) liputettaisiin ainoastaan feministisinä tuotoksina.

Katarina Wennstam (s. 1973) on toiminut ennen kirjailijanuraansa rikostoimittajana. Hän aloitti 2000-luvun alussa kaksi palkittua tietokirjaa raiskauksista jatkaen dekkarien maailmaan vuonna 2007. Dekkarisarjan päähenkilönä on keski-ikäinen syyttäjä Madeleine Edwards, joka on uralleen omistautunut menestyjänainen. Tietämättä kirjasarjan ja Madeleinen historiasta sain käsiini sarjan kolmannen osan Alfauros ( Otava 2013, alk. Alfahannen 2010, suom. Laura Beck), joka kiinnosti minua lähinnä provosoivan nimen vuoksi.

Teos on siitä erikoinen dekkari, että uhrin ja tekijän persoonat paljastuvat suht varhaisessa vaiheessa juonta. Nuori nainen jää yli nelikymppisen tunnetun näyttelijän haaviin, mies on krooninen seksiaddikti, jonka repertuaariin kuuluu lähinnä väkivaltainen alistaminen. Tämä juonipaljastus voi jo lannistaa jonkun potentiaalisen lukijan, mutta sen informaation saa jo melkein takakannesta. Jännitys koostuu lähinnä rikoksen ratkaisun yksityiskohdista ja retorisesta oikeussalidraamasta. Teos herättää kysymyksiä naisrauhasta, tiettyjen ammattialojen naisvihamielisistä käytännöistä ja siitä ikävästä kuviosta, kun uralla voi edetä vain ”verkostoitumalla” makuuhuoneiden kautta.

Koska en ole lukenut sarjan aiempia osia, en tutustunut syyttäjä-Madeleineen tässä kovinkaan syvällisesti. Nuori näyttelijänalku Emma ja hänen narsistinen piinaajansa, Hollywoodin hunksi Jack Rappe, kiinnittivät henkilöinä kaiken huomioni. Myös rikosta ratkaiseva mieskomisario jäi aika laimeaksi tuttavuudeksi. Koinkin, että tässä on sarja, joka kannattaa lukea oikeassa järjestyksessä. Emmankin hahmo esiintyy jo aiemmissa osissa, joten hänenkin toimintansa ymmärtäminen olisi varmasti ollut helpompaa aiemman tuttavuuden kautta.

Teoksessa oli jopa valistuksellinen sävy, eli sitä lukemalla voi virkistää muistiaan siitä, kuinka toimitaan, jos itse tai joku läheinen tulee raiskatuksi. Koska kirjan tapahtumapaikkana on Tukholma, osa hyväksikäytetyistä saavat ensiluokkaista apua raiskauksiin erikoistuvalla klinikalla, jossa on käytössä vammoja yksityiskohtaisesti dokumentoiva ”rape kit”. En tiedä, sovelletaanko tätä tietotaitoa tänä päivänä muualla kuin suurissa yliopistollisissa sairaaloissa. Kirjassakin mainitaan tukholmalaisten naisten erityisasema suhteessa maan muihin naisiin. Vaikka hyväksikäyttöjen tutkinnan lukeminen oli paikoitellen rankkaa, ehkä feministisestäkin näkökulmasta opin tästä jotain uutta mikrotasolla. Kriisivalmiuteni nousi kenties piirun verran. Opetukset tosin olivat aika rautalangasta väännettyjä, melkein saarnaavia. Miesuhrien epäoikeudenmukainen asemakin mainitaan. Miesten hyväksikäytöstä onkin olemassa vähemmän dekkareita. Otan vinkkejä vastaan, jos blogini lukijat sattuvat sellaisista tietämään.

Feministisesti kiinnostava oli sivuhahmo, asianajaja Shirin Sundin. Iranilaistaustainen lakinainen on joutunut ammatillisen menestyksen vuoksi vaihtamaan sukunimensä ruotsalaisen aviomiehensä nimeksi – asia, mikä harmittaa naisen vanhempia. Lisäksi kaikki luulevat, että nainen on saanut nimensä Shirin Ebadin mukaan, vaikka oikeasti vanhemmat ovat tarkoittaneet nimellä sen kirjaimellista merkitystä, makeisia. Shirinin hahmossa on jotain kiinnostavan ristiriitaista, kun taas ruotsalaiset naishenkilöt tuntuivat liian realistisilta.

Teos kosketti minua rikoskeissinä enemmän kuin kaunokirjallisena teoksena. Saatan lukea sarjan alkupäätä lomalukemistona päästäkseni kunnolla sarjan tunnelmiin. Alfauroksen luin tilanteessa, jossa aihepiiri tuntui liippaavan jollain tasolla liikaakin lähipiirini todellisuutta. Hain kai siitä jonkinlaista tukea tai vinkkejä, joita sainkin. Teos voisikin toimia erinomaisesti keskustelun herättäjänä jossain terapeuttisessa/itsehoidollisessa ryhmässä. Sen yhteiskunnallisuus on vaikuttavampaa kuin kerronnan tyyli.

Sortavalan asemalta muihin maailmoihin

MoisseinenSortavalaa oli salakuljetettava aseman tienoilta käpyjen ja soran muodossa. Rajalla taiteilija kenties jännitti, mitä tullivirkailijat sanoisivat hänen kokoelmistaan. Kenties kiinnijääntiä ei tapahtunut, sillä jäänteet olivat viime viikonloppuna esillä Tampereella, Annikinkadun runofestivaalin taidekioskissa. Hanneriina Moisseinen oli festivaalien nimikkotaiteilija, ja hänen tulevasta evakkoprojektistaan oli esimakua kahdessa näyttelyssä.

Olin itse jo ottanut förskottia katsomalla Selma Vilhusen dokumenttifilmin Laulu (2014), jossa Hanneriinan ja Suomen puolisen Vienan Karjalan viimeisen runonlaulaja Jussi Huovisen yhteisiä polkuja seurataan kahden ja puolen vuoden ajan. Elokuva kosketti minua syvältä, varsinkin musikaalisesti.

SAM_2538Kuinka tuollaisiin Karjalan-tuliaisiin sitten voi suhtautua? Moisseisen lähestymistapa sekä elokuvassa että taideteoksissa, sarjakuvissa ja animaatioissa, on sekoitus itkua ja naurua. Varsinkin Laulu-elokuvasta päällimmäisenä jäi mieleen Moisseisen ja Huovisen sydämelliset jälleennäkemiset, joissa naurettiin jotenkin ikiaikaisesti. ”Salakuljetettu Karjala”-teema onkin oivallinen sekoitus syvää kaipuuta ja itseironiaa. Mitä muuta vanhasta Sortavalasta voi olla jäljellä kuin soraa? Turistit ehkä käyvät kuvaamassa rappeutuneita funkis-taloja, ja ne joilla on oikeasti sukujuuret Suistamolla, saattavat löytää isoäitiensä synnyintilan tontilta navetan kivirakenteen. Festivaalin teema Syntyjä, syviä ainakin esiintyi Moisseisen teoksissa monimerkityksisenä ja hankalana.

Annikilla Hanneriina Moisseinen esiintyi myös osana lavaohjelmaa. Haastattelu vei ison osan ajasta, mikä tavallaan oli harmi, sillä hänen laulunsa oli niin alkuvoimaista. Kaksi vienankarjalaista laulua hän ehti esittämään, ja toisen (ilman kanteletta esitetyn) aikana olin positiivisesti ilmaistuna muissa maailmoissa.

SAM_2541Etnomeininki jatkui Wimme Saaren joikuesityksessä, joka jalostui loppua kohti luonnon äänien räiskyväksi imitaatioksi. Saari kertoi välispiikeissä ammentavansa eläimelliset soundinsa suoraan yleisöstä, eli me kaikki olimme hänelle ääni-informantteja. Yleisön mukanaolo oli miltei karnivalistista, mikä oli ihmeellistä koleana kesäiltana. Saaren performanssi oli kiinnostava yhdistelmä naurua ja henkisyyttä. Oli myös antoisaa kuunnella hänen saamenkielisiä spiikkejään, vaikka en niistä mitään ymmärtänytkään. Saamen puhuminen julkisesti eteläisessä Suomessa on aina myös jonkin tasoinen poliittinen teko – ainakin se toimii muistutuksena siitä, mitä menetämme, kun emme viitsi opiskella maamme alkuperäistä kieltä.

Moni meistä oli paikalla uitettuina kuikkina, mutta epämukava märkyys unohtui näiden esitysten aikana. Moisseisen ja Saaren esitykset olivat erinomaisessa vuoropuhelussa keskenään ja pohjustivat mahtavasti illan päätähden Mutabarukan entréeta.

Mutabaruka on erittäin tunnettu runoilija, muusikko ja poliittinen vaikuttaja ei pelkästään kotimaassaan Jamaikalla, vaan myös rastafarien, reggae-fanien ja postkoloniaalien intellektuellien parissa ympäri maailmaa (paikallisista kavereistani ainoastaan afrikkalaiset tunnistivat hänet, mutta hän onkin ollut iso idoli siellä varsinkin yliopistopiireissä). Olin itsekin lukenut hänen runojaan muutama vuosi sitten Kingstonin konferenssireissulla ja toiveikkaana odotin saavani kirjaan nimmarin. Mies ei kuitenkaan liikkunut festivaalialueella ennen esiintymistään, joten toiveeni ei toteutunut. Epäilen, että Mutabarukalla oli Tampereen vihmassa kylmä.

SAM_2545Mitään maailmantähden pönötystä ei esityksessä näkynyt. Hän tuli lavalle minuutilleen yhdeksältä ja veti shownsa taatusti yli ajan, juuriaan kunnioittaen paljain jaloin. Esitys oli sen verran magneettinen, ettei sen aikana muistanut ajan kulua. Mutabaruka ei vedonnut niinkään tunteisiin kuin aiemmat esiintyjät, vaan herätteli globaalin poliittisen tietoisuuden hermoja. Esityksestä tuli energisen vihainen olo – ei aggressiivinen, mutta toimintaan kutsuva. Kiinnostavalla tavalla tämän rastafari-elämäntavan vanhan viisaan esitys oli illan selväpäisin ja selkokielisin – ei hörhöilyä, ei turhaa nostalgiaa, eikä myöskään oman kulttuurin tai elämäntavan suitsutusta.

Uusimmat runot käsittelivät ruoantuotantoa, eläinsuojelua ja Afganistanin sotaa. Tämän lisäksi hän esitti muutaman jo lukemani runon, joka käsitteli dekolonisaatiota ja mustien poliittista tietoisuutta. ”Spoken word” tuntui luissa ja ytimessä lentoon lähtevänä biittinä. Alan gurunkin oli silti mahdotonta muistaa pisimpiä runojaan ulkoa. Pisin runo käsitteli eläinsuojelun tekopyhyyttä – mitä vihaisempi hän on jostain asiasta, sitä pidemmäksi biitti venyy.

Häpeäkseni tunnustan, että söin elämäni ensimmäisen KFC-aterian Kingstonin yliopiston läheisessä ruokalassa v. 2008. KFC:ssä olenkin käynyt tasan kolme kertaa: Kingstonissa, Reykjavíkissa ja Pietarissa. Kaikki outoja paikkoja kuluttaa amerikkalaista roskaruokaa. Ymmärrän hyvin Mutabarukan huolen kansansa ravitsemuksesta, sillä pienellä saarella oli yliedustus amerikkalaisia syöttölöitä. KFC:n rasvainen kana”popcorn” kun ei ole kanaa koskaan nähnytkään. Ja kun isoäitien ruoat unohdetaan, kansa menettää jotain olennaista muististaan.