Schittichiata

Sana schittichiata tarkoittaa juhlavaa piknikkiä ystävien kanssa jonnekin maaseudulle sisilian murteella. Sanan minulle opetti edesmennyt grand dame, brittilläinen Daphne Phelps (1911-2006), joka piti yli viisikymmentä vuotta elämästään majataloa nimeltä Casa Cuseni Taorminassa. Phelpsin omaelämäkerrallinen teos A House in Sicily (1999) hurmaa, koska siinä on liikaa arkea ja liian vähän hyperaistillista hömppäpömppää. Teoksen on kustantanut feministinen Virago Lontoossa, mikä jo lupaa jonkinasteista laatua. Hyllyssäni on kymmenisen viihteellistä, höttöistä britin kirjoittamaa Sisilia-matkakirjaa, joista luulen osan kirjoitetun kännissä, niin maalailevan ylitsepursuavia ne ovat. Phelps ei maalaa, hän keskittyy kerronnassaan erilaisten sisiliaisten ihmisten kohtaloihin ja perheiden materiaaliseen selviytymiseen. Brittileidille uskollisin elkein hän tietty juoruilee puolet sivumäärästä palveluskunnastaan, mutta tämä on melko syvällistä juoruilua. Perussävynä on ystävyys, puolen elämän mittainen sellainen.

Phelps oli uranainen psykiatrisen sairaanhoidon alalla, mutta alle nelikymppisenä hänen setänsä taidemaalari Robert Hawthorn Kitson kuoli  v. 1947 jättäen perikunnalle itse rakennuttamansa huvilan Taorminan kukkuloilla, ja erityisen pyynnön, että Daphne jatkaisi sen vaalimista. Daphne mietti aikansa, koska hänelle oli tarjolla vaativia traumapsykologisia tehtäviä Euroopan kriisipesäkkeissä, mutta käytyään Taorminassa menetti sydämensä paikalle.

Kirjan ydin piilee pohdinnassa Euroopan sodanjälkeisestä selviytymisestä: ruoan säännöstely ja vaatteiden vähyys kosketti tuolloin kaikkia ja pienestä osattiin iloita. Italian ja Britannian suhteita pohditaan monesta näkökulmasta: yhtäältä brittejä pidettiin Sisiliassa hyvätahtoisina valloittajina, toisaalta vihollisina. Suhteet olivat joka tapauksessa pitkät ja monimutkaiset. Kumpikin kansa oli kärsinyt nälkää ja puutetta, he pystyivät suhtautumaan toistensa tilanteisiin. Monella tapaa Sisilia oli kuitenkin rikkaampi kuin Phelpsin Lontoo, koska siellä suuri osa elintarvikkeista saatiin luonnosta. Phelpsille pääsy Sisiliaan merkitsi ruokavalion monipuolistumista ja kaikkien aistien avautumista.

Ymmärrän hyvin, miksi hän valitsi majatalon pidon kansainvälisen uran sijasta. Hän eli sinkkuna elämänsä loppuun asti ja omistautui talon hyvinvoinnille ja sen vieraiden kestitsemiseen. Vieraat eivät olleet vähäpätöisiä: talossa yöpyivät mm. Greta Garbo, Henry Faulkner, Bertnard Russell, Roald Dahl ja Tennessee Williams.

En ole koskaan käynyt Taorminassa, mutta teoksen luettuani hieman houkuttelisi käydä siellä. Paikkahan on koko Sisilian suurin turistirysä, siellä vesipullokin maksaa taatusti yli kolme euroa. Webbisivujen antaman tiedon mukaan Casa Cusenikin olisi edelleen auki majatalona, alkaen 89 euron hintaan per yö (luultavasti korkean sesongin aikaan tuplahintaan). Siellä olisi myös kotimuseo, jossa voi vierailla, jos ei raaski yöpyä paikassa. Paikkaa pitää Daphnen pitkäaikaisen kokin Concettan tytär Mimma puolisoineen. Laitoin tiedustelun saatavuudesta, saa nähdä kuinka tässä käy.

Ilmeisesti talon maisema Etnalle ja alas laaksoon on yksi Taorminan huikeimmista. Maisemaa enemmän kiinnostaa talon historia ja sisustus, kaikki freskot, reliefit ja patsaat, sisällä ja ulkona.

Lontoon sydänalaa

Kesän kirjalista ei ole paljoa lyhentynyt, johtuen tekemättömistä töistä ja sisäisestä turbulenssista. Amanda Craigin Hearts and Minds (2010) tuli hotkaistua tänään, harmaan päivän ratoksi. Kirja kertoo Lontoon alamaailmasta, laittomista siirtolaisista ja asianajaja-Pollysta, joka työskentelee ihmisoikeusjuristina ”paperittomien” puolesta.

”Paperittomat” ovat kuumaa kamaa monen Euroopan maan kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa, eikä suotta, ovathan he akuutti muistutus maailmanpolitiikan räikeistä vääristymistä. Tässä pääosissa ovat zimbabwelainen taksikuski Job ja ukrainalaiset nuoret naiset Iryna, au pair, ja Anna, teiniprostituoitu, joka on tullut myydyksi viattomuuttaan. Yksi tulee heitetyksi jokeen, toinen pääsee hyväntahtoisen naapurin luo piiloon, kolmas joutuu säilöönottokeskukseen siitä huolimatta, että on pelastanut pääministerin ja satoja muita silmäätekeviä pommiattentaatilta keskellä cocktail-kutsuja. Tarinat sinänsä eivät ole uusia: Lontoon paperittomat maahanmuuttajat mahdollistavat keskiluokan hyvinvoinnin, siistit asunnot, lasten kouluun viennin ja sieltä haun, jopa varashälyttimenä toimimisen isäntäväen ollessa aurinkolomilla. Mikä tässä kirjassa sitten säväytti?

Pidin eniten Craigin tavasta analysoida Britannian eriarvoistunutta koulumaailmaa. Asianajaja-Polly on au pairin katoamisen jälkeen pulassa, koska hänen lapsensa käyvät koulua kaukana kotoa, eikä hän uskalla päästää heitä matkustamaan koulumatkaa yksin julkisilla. Apuun tulee taksikuski Job, joka vie ja hakee tenavat ja oppii samalla uuden maansa luokkaeroista. Pollyn kymmenvuotias poika Robin on huolissaan saadessaan kokeista pelkkää B:tä, koska hänet on prässätty kilpailemaan yliopistopaikoista jo alaluokilta asti. Job saa myös toisen homman pakistanilaisen perheen lasten kotiopettajana, koska pojat eivät ole oppineet lukemaan kuin auttavasti Samuel Smilesin peruskoulussa. Teini-ikäisille Chandralle ja Amirille helppolukuiset lastenkirjatkin tekevät tuskaa. Jobin avulla he edistyvät lukemaan jopa Harry Potteria, mutta kokemus saa miehen miettimään: kuinka on mahdollista, että hänen omassa maassaan Zimbabwessa lapset oppivat janoamaan tietoa ja lukemaan brittikirjallisuuden klassikoita, vaikka kirjoja oli saatavilla vain muutama per luokka? Kuinka Britanniassa, jossa kirjoja saa ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi, lapset eivät lue kuin korkeintaan pleikkapelien ohjeita? (Saman ihmettelyn voisi siirtää Suomeen huolimatta retoriikasta koulujärjestelmämme ylivoimaisuudesta. Olen kuullutkin tätä ihmettelyä pitkään livenä.)

Craigin romaaneissa kaikkien hahmojen kohtalot nivoutuvat jollain kohtalon oikulla toisiinsa, ja ilmeisesti joku hahmo siirtyy aina seuraavaan teokseen kummittelemaan. Kerronta on realistista, paikoitellen jopa inhorealistista, mutta paljastaa kaikkien ryhmien inhimillisen puolen. Koska harmaa talous on räjähtänyt käsiin, Lontoon syntyperäiset duunarit joutuvat syrjäytetyiksi ja haaveilevat vain muutosta Espanjaan. Köyhät kuitenkin yleensä kohtaavat toisia köyhiä vuokrakasarmien pihoilla ja käytävillä, pitivätpä he toisistaan tai ei. Välipitämättömämmin ”paperittomiin” suhtautuu kuitenkin paniikkinappien suojaamat businessmaailman uraohjukset, joille puoli-ilmainen työvoima on itsestäänselvä näkymättömyys.

Lontoon hetkinen pulssi välittyy kirjasta erinomaisesti, siinä ollaan jatkuvasti tien päällä ratkaisemassa kinkkisiä tilanteita. Välillä päälleliimaava yhteiskunnallisuus ärsyttää – mutta oma ärsytykseni johtuu siitä, että olen lukenut aihepiiristä liikaa erityisesti lehtijuttuja. Jollekin joka on vähemmän tutustunut ”paperittomien” tilanteeseen, tämä kirja antaa hyvin monisyisen johdatuksen aiheeseen.

Chris Cleaven The Other Hand (suomeksi muistaaseni Little Been tarinat) on toinen samasta aiheesta kertova tarina, psykologisesti syvällisempi ja piinaavampi, koska siinä on vähemmän henkilöitä. Jos tykkää leffamaisesta kerronnasta ja trillereistä, kannattaa tarttua ensin siihen (ymmärtääkseni kirjan pohjalta on myös tekeillä iso Hollywood-leffa). Teos on todella ahdistava, syyllisyyttä aiheuttava ja mystinen. Siinä paperittoman maahanmuuttajan piilottanut keskiluokkainen rouvashenkilö päätyy rannalle Nigerian Port Harcourtiin, jossa ihmissalakuljettajien liiga katkaisee tältä kädestä sormen pelotellakseen hänet pois heidän jäljiltään. Cleave on asunut pitkään Länsi-Afrikassa, mikä näkyy näkökulman valinnassa. Hän on päässyt  nimettömän, identiteetittömän, oletettavasti igbo-heimoon kuuluvan nuoren naisen ihon alle niin, että lukijaan sattuu.

Craigin kirjassa näkökulmia ja kohtaloita on useampia, ja painopiste on enemmän koko yhteisön kokemasssa kriisissä tai muutoksessa kuin yksilöpsykologiassa. Kiinnostavaa tässä oli Itä-Eurooppa-ulottuvuus, sillä siitä välittyi olo, että esimerkiksi englantia hyvin taitavat afrikkalaisetkin saattavat usein olla paremmassa asemassa kuin kielitaidoton nuoriso sellaisista maista kuin Ukraina.

Myös yhteys toiseen naiskirjailijaan, ukrainalaissyntyiseen Marina Lewyckaan syntyi, mutta Lewyckalle tässä vertailussa antaisin hänen sairaasta huumorintajustaan bonuspisteitä ja papukaijamerkin- hän tekee maahanmuuttajien suorittamasta mansikankeruusta ja geriatrisesta hoidosta suurta taidetta romaaneissaan Muu maa mansikka ja Traktoreiden lyhyt historia ukrainaksi. Hän osoittaa, että myös komedian keinoin voi saada aikaan kriittisiä kysymyksiä yhteiskunnasta – itse asiassa usein nauru helpottaa asioiden syvällisempää ymmärrystä. Lewycka uskaltaa revitellä ukrainalaisten huonolla kielitaidolla ja hyväuskoisuudella paljon räävittömämmin kuin Craig tekee, mutta hänellä on kotikenttäetu.

Craigin kirja ei paljoa naurata, sen tehtävänä on kai vihastuttaa ja auttaa etsimään syitä ja seurauksia tässä globaalissa liikenneruuhkassa, jossa kaikki tänään elämme.

Juhannustaikaa

Juhannus lähiössä: lapset ovat lähteneet tahoilleen, olen yksin kotona, käyn Hervannan Malabadissa lounaalla ystäväni kanssa. Malabadissa on aina hyvä tunnelma, siellä oikeasti kokee käyvänsä pikaisesti Turkissa. Aattona tupa on täynnä ulkomaalaisia opiskelijoita. Buffetin tarjoamiset ja kylmä Efe’s maistuvat. Isäntä kiittää meitä kaikkia sydämellisesti lähtiessämme, koko ravintoloitsijan perhe on tänään paikalla. Mutta juuri tämä ahdistaa: minun perheeni ei ole koossa, kaikkien muiden on.

Kävely takaisin kotiin, ilma on kuin morsian, Hervannan valtaväylän reunukset hillittömässä kukkaloistossa. Miksi tänä vuonna on enemmän kukkia kuin aiempina? Silmät havaitsevat päivän kauneuden, mutta jostain syystä en pysty nauttimaan mistään. Ahdistaa palata tyhjään kotiin. Kiukuttelen ja itkeskelen, en ymmärrä, miksi minut on jätetty näin, kun taatusti kaikki kaverit ja sukulaiset juhlivat jossain iloisesti. Niin minäkin usein, viime vuonnakin oli luksusmeininki mökillä. Ikävä mökkiä, ikävä koko sukua, ikävä Puulavettä ja saunaa. (Totuus on, ettei kukaan lähisuvustani ole mökillä, sisarukset ulkomailla, isä potee hyttysallergiaa, minua ei siis ole jätetty, mutta haluan uskotella niin).

En pysty keskittymään lukemiseen enkä kirjoittamiseen. Chattaan toisen ystävän kanssa mahdollisesta reissusta Thaimaahan ja Burmaan. Onneksi ulkomaalaiset eivät vietä juhannusta. Selailen lentohintoja. Sairaan kallista, halvimmat lennot Bangkokiin melkein 800 euroa. Vaikka todennäköisesti en tämän kesän jälkeen reissaa minnekään kauas vuosikausiin, ajatus reissusta inspiroi. Alan siivota kaappejani siinä toivossa, että löytyisi aarteita kirpparille vietäväksi. Jos myisin koko irtaimiston, kuinka kauas sillä pääsisi`?

Saan pari tuntia kulumaan yhden kaapin parissa. Matkalaukullinen käsittämätöntä roinaa. Tämä on vasta alkusoittoa. Voisinko vihdoin luopua muutamasta Buddhan päästä? Tai kokoelmasta indo-pakistanilaisia sisätossuja, joita en tosiaakaan koskaan käytä? Miten ihmisellä voi olla ainakin kymmenen Nekalan löytöliiteristä ostettua kitschistä seinäkoristetta, jota hän ei ole koskaan ajatellut ripustavansa seinälle? Ja miksi hänellä on loputtomasti skräppäystarvikkeita, vaikka hän ei todellakaan harrasta skräppäystä? Olenko himohamstraaja? Tuleeko joku tekemään minusta kohta tositeeveeohjelman?

Luultavasti rojuista tienaa vain satasen, mutta sekin olisi kotioppäin. Sopiva uusi kirppis löytyy läheltä, sen sivuilta voi itse printata myyntilappujakin.

Siirryn kirjahyllylle, kirjojen myyminenhän on pyhäinhäväistystä, mutta takavuosina olen tienannut hyvin kevyehköillä suomenkielisillä pokkareilla. En saa siirrettyä vielä yhtään myyntipinoon, mutta vietän toiset pari tuntia kirjahyllyn tuunauksessa. Käyn läpi noin kolmeasataa runokirjaa, joista olen lukenut ehkä 10%. Viime vuosikymmenellä minulla oli pakkomielle roudata Kirjatorilta pois kuleksimasta lähestulkoon kaikki euron-parin maksavat lyriikkateokset. Tämä siksi, että minua säälitti runokirjojen alhainen myynti tässä maassa. Halusin tehdä kulttuuriteon.

Aika paljon kokoelmassa on myös lahjaksi saatuja, kirjailijan itse signeeraamia aarteita. Sydämetöntä niitä olisi myydä. Ja kuka niitä ostaisi? Omistuskirjoitukset hellyyttävät, muistuttavat ajasta, kun istuin enemmän keskustan baareissa kirjoittavien ihmisten kanssa. Miksi en enää, miksi olen mummoutunut tänne lähiöön? Taatusti tänäänkin olisi jossain sellaiset iltamat, joissa kokisin oloni kotoisaksi. Mutta kun en osaa lähteä mihinkään yksin, varsinkaan juhannuksena.

Levyhyllylle en vielä uskalla. Levyjen myyminen on kauhein ajatus, vaikka nykyään kuuntelen enemmän musiikkia netistä.

Kokkotulien aikaan alan jo olla epätoivoinen. Onneksi meillä on kotona juomana vain cokista. Vedän siis itkuiset cokiskännit. Kukaan ei muista minua, ei edes tule tyypillisiä jussitekstareita. Yhdeksän maissa piippaa. Äitikaveri kertoo, että poikani saa pian kyydin kotiin. Heti helpottaa.

Katson pojan kanssa suosiolla amerikkalaista ohjelmaa vankilapaosta. Ensi viikolla kastamme nahkamme Puulaan, tämä on jo päätetty. Vaikka sinne joutuisi menemään taksilla.

Aution saaren kirjat

Lempparikirjailijani Desai ja Pamuk Goalla

Jos nyt joutuisin autiolle saarelle ja saisin ottaa mukaani vain kymmenen romaania, valitsisin nämä aarteet uudelleen luettaviksi:

Jamaica Kincaid: The Autobiography of my Mother

Jeanette Winterson: The Power Book

Amos Oz: The Same Sea

Orhan Pamuk: Snow

Andrei Makine: Vain rakkaus

Chimamanda Ngozi Adichie: Half the Yellow Sun

Mohsin Hamid: The Reluctant Fundamentalist

Haruki Murakami: Sputnik Sweetheart

Leila Aboulela: The Translator

Anne Enright: The Gathering

Miksi juuri nämä, siinä vasta kysymys. Sinänsä tällaiset listat ovat älyttömiä, ihan sama kun joutuisi valita kymmenen parasta ystäväänsä. Mutta nämä romaanit elävät omaa elämäänsä mielessäni, palaan niihin kuin kotiini pitkän matkan jälkeen. Jännä, että listallani on vain kaksi eurooppalaista kertojaa. Tai kai Pamuk on myös eurooppalainen, eli sitten kolme.

Kyyhkyläiset

Anna-Leena Härkösen Ei kiitos osui eteeni viikonloppureissulla, kun ystävä hankki vahingossa samasta teoksesta toisen painoksen kirpparikierrokselta ja antoi sen minulle. Härkösen teoksia Häräntappoaseen jälkeen en ole kovin noteerannut, olen pitänyt häntä parempana näyttelijänä kuin kirjailijana. Jotain äitiysaiheista olen mahdollisesti lukenut takavuosina, mutten muista lukemastani paljoa. Mutta nyt osui ja upposi – luin teoksen ahmimalla muutamassa tunnissa, hirnuen ja melkein TenaLadya etsien junassa ja laivassa. Itse asiassa illanviettoni Silja Europan ah niin hehkeässä viihdemaailmassa tyrehtyi, kun jäin hyttiin lukemaan Härköstä.

Suomalaisen kirjallisuuden kentällä on harmillisen vähän huumorinaisia. Joskus tuntuu, että hauskuttaminen on jäänyt pelkästään miesten etuoikeudeksi. Härkösen satiirinen ote arkielämään tuntuu piristävältä, tällaisia ääniä tarvittaisiin lisää tässä maassa.

Opettajapariskunta Heli ja Matti ovat olleet naimisissa neljätoista vuotta ja heidän kolmetoistavuotias tyttärensä on itsenäistymässä salamanvauhtia. Tytär lähtee kesäksi Lontooseen piikomaan ja pariskunta jää viettämään laatuaikaa keskenään, aikomuksenaan viettää myös viikon kuherrusloma Santorinin saarella. Helvettihän tuosta puhkeaa, varsinkin kun Helistä on tullut nettileski. Mies tuntuu elävän vain ruudullaan pelaten nettipelejä brittiyksinhuoltajien kanssa ja nauttivan uudesta yhteisöllisyydestä. Jopa Santorinilla mies pakenee pelien maailmaan aina kuin silmä välttää.

Härkönen kirjoittaa seksuaalisuutensa kanssa kipuilevan keski-ikäisen naisen dilemmasta mustaan huumoriin tukeutuen. Heli on kouluttanut Matista sisäsiistin nalleasuun pukeutuvan hyypiön, ja pariskunnan nykytilassa muutos kohti parempaa tuntuu olevan myöhäistä. Matti ei enää anna Helille, koska tämä on liian päällekäypä seksuaalisten vaatimustensa kanssa. Mies kokee tulleensa nurkkaan ahdistetuksi, kun vaimo kertoo tälle koko ajan uusista Cosmopolitanin seksivinkeistä.

Romaanissa parasta on dialogit, Härkönen on todella taitava purkittamaan suomalaista parisuhdenaljailua. Helin ja Matin kömpelöt yritykset avautua seksuaalisista fantasioistaan ja haluistaan ovat piinallisen noloja. Romaanissa piirtyy suoritus- ja yksilökeskeisen, ilottoman yhteiskunnan profiilikuva. Tällaista(kin) meillä täällä on, tunnevammaista ja karua, steriiliä ja seipään niellyttä.

Aluevalloituksia

Tässä kuussa olen tutustunut paremmin kahteen lähikaupunkiin, joita molempia tunnen huonosti, Hämeenlinnaan ja Poriin. Aloittaakseni provokaatiosta pannaan mutkat suoriksi: Hämeenlinna kuuluu tiiviisti ruuhka-Suomeen, Pori ei. Hämeenlinna on jupahtava, Pori häpeilemättömän juntahtava. Hämeenlinna hurmaa hillityllä charmillaan, Pori rosoisuudella.

Poria paremmin tuntevat kutsuvat kaupunkia amiskaviiksikaupungiksi. Poria on helppo dissata, onhan sen historia vahvasti työväenluokkainen. Hämeenlinna ei myöskään loista akateemisuudellaan, varsinkaan nyt kun Tampereen yliopiston opettajankoulutuskin siirretään sieltä pois, mutta sillä on herraskaisempi historia.

Kummassakin kaupungissa on upeita historiallisia rakennuksia, erityisesti puutaloja. Hämeenlinnassa en ehtinyt harrastaa lainkaan turismia, sillä olin haastattelureissulla. Porissa taas kävelin koko päivän ympäri kaupunkia koluten sen kaikki nurkat.

Saapuminen Hämeenlinnaan: päädyn torin laidan art deco-tyyliseen kahvilaan, jossa on tarjolla huikea valikoima leivoksia ja kakkuja. Kaikkia mahdollisia erikoiskahveja voi tilata. Tyydyn silti suomikahviin ja muhkeaan palaan prinsessakakkua. Seuraan naapuripöydän ranskalaisten miesten riitelyä, he ovat kiertämässä Suomea ruokatorin pitäjinä ja joku suunnitelmissa mättää. Kahvila on pieni teatteri, jossa ihmiset istuskelevat kiireettömästi. Ajatustyöläisiä, outoja lintuja, maailmantuskaisia lukiolaisia.

Saapuminen Poriin: ainoa auki oleva paikka aamukahdeksalta linja-autoaseman lähellä on kahvila, jonka ikkunat ovat täynnä halpoja posliininukkeja. Paikka on täynnä haalaripukuisia duunareita, joilla on jo työpäivän ensimmäinen kahvitauko. Paikan pitäjä, suulas täti, ojentaa poikaani, joka ei tervehdi tai kiitä tarpeeksi innokkaasti. Hän pyörittää paikkaansa aidon matriarkan ottein. Tilaamme aamiaissämpylät, valikoimassa on maksamakkaralla ja kananmunalla täytettyjä virityksiä. Kananmunasämpylä on niin ehtoisa, etten jaksa syödä sitä loppuun. Suomikahvi on taatusti ainoa vaihtoehto, eikä täällä kehtaisi kysyä latte machiatoa. Täällä ei myöskään pesitä puolta päivää, kahvin voi juoda seisaaltaankin.

Hämeenlinnassa ja Porissa asuu vähemmän maahanmuuttajia kuin koti-Tampereella, eikä kummassakaan kaupungissa näkynyt romanikerjäläisiäkään. Hämeenlinnan katueksotiikkaan kuuluivat Peru-Inka-bändit ja Porissa oli hare krishnojen invaasio. Ruokailin kummassakin kaupungissa kiinalaisessa, Hämeenlinnan ravintolan ruoka oli parempaa, Porin ravintola taas oli hyvin trendikkäästi stailattu. Porissa lounaspaikan etsimiseen meni tunti, niitä oli yllättävän vähän, ainakaan sellaisia jotka kelpuutimme. Tuli mieleen, että tässä on kaupunki, jossa syödään omia eväitä tai käydään päivän aikana kotona syömässä. Grillejä ja kahviloita oli kaikkialla, mutten esimerkiksi nähnyt yhtään kasvisravintolaa.

Porissa kävimme parilla isolla kirpputorilla. Kirpputorikierros kertoo usein paljon paikan mentaliteetista. Siellä oli paljon arvokasta vanhaa tavaraa myynnissä, mutta hyvin vähän kirjoja, ja jos kirjoja myytiin, tarjonta keskittyi enimmäkseen Dan Browniin, Kaari Utrioon ja – yllätys yllätys – Torey Haydeniin. Hippi/etno-osastoa vaatepuolella kiitettävästi, mutta myös paljon Johanna Tukiais-tyylistä settiä. En ostanut mitään. Tämä on minun tapauksessani melkein huolestuttavan poikkeuksellista.

Korsmanin talo oli Porissa ihastuttava kohde, se on kotimuseo osana rakennuskulttuurikeskus Toivon pihamiljöötä. Tutustuimme näyttelyyn ”Kutsumus, kiusaus ja lysti”, joka kertoi hyvin erilaisista paikallisista naisista, filantroopeista, siirtolaisista, elävän ja kuolleen leskistä, irtolaisista, alkoholisteista, prostitutuiduista. Mielenkiintoisin termi, jota jäin pohtimaan oli todellakin tämä ”elävän leski” – niin moni suomalainen nainen kadotti miehensä Amerikkaan – mies piti yhteyttä vain vuoden-pari ja sen jälkeen olinpaikasta ei enää ollut tietoa. Satakunnasta on varmasti lähdetty yhtä ahkerasti kuin Pohjanmaalta, maakunnan siirtolaisuuden historia kiinnostaa.

 

Hämeenlinna on kotoisa ja helposti avautuva, Pori on suuri, ihmeellinen ulkomaa. Porissa saattaa tulla käytyä useamminkin, varsinkin jos saa buukattua Onnibussilta kolmen euron lipun.

Kärpäsenä Zizekin katossa

Filosofi Slavoj Zizek kertoo Guardianin haastattelussa (11.6.2012) vievän kaksitoistavuotiaan pojan lomalle absurdeihin paikkoihin kuten Dubaihin, jossa isä ja poika shoppailevat, syövät illallista luksusravintoloissa ja pelaavat pleikkaa aamukolmeen. Marxistina hän kuitenkin huolehtii siitä, että poika näkee myös luksuskohteiden nurjan puolen: hän tutustuttaa lapsensa pakistanilaisiin taksikuskeihin, joiden kautta voi tutustua siirtotyöläisten arkeen.  Isä ja poika siis viettävät lomillaan todellista laatuaikaa.

Haluaisin olla kärpäsenä katossa heidän hotellihuoneessaan. Haluaisin tietää, kuinka maailmankuulu filosofi kommunikoi teinipoikansa kanssa. Keskustelevatko he korkealentoisin käsittein jo aamiaishuoneessa? Vai onko Zizekin joskus mahdollista taantua marisevaksi turistiksi, jonka päivän suurin ongelma on hiertävät sandaalit?

Pappa-Zizekillä on millä mällätä. Hän on ansainnut miljoonansa älyllä ja performanssilla. Hänen seitsemänkymmentäviisi teostaan on käännetty kymmenille kielille; kotona Ljubljanassa hänen teostensa eri versiot täyttävät kokonaisen huoneen. Hänen elämästään yliopistojen rocktähtenä on tehty useampi dokumentti, joissain maissa häntä  on seurattu myös juorulehdissä, johtuen siitä, että hänen viimeisin eksänsä on kuuluisa alusvaatemalli.

Zizek vihaa hippejä, monikulttuurisuusaktivisteja, ja kaikkia jotka kuvittelevat olevansa kulttuuriradikaaleja. Kävin hänen kotikaupungissaan viime syksynä ja omalla hippitutkallani mitattuna kaupunki oli Euroopan hipeimmästä päästä. Metelkovan kulttuurikeskus oli varsinainen elämys. Voin hyvin kuvitella, kuinka Zizek kiertää paikan kaukaa, koska vihaa tämän tyyppistä ”tiedostamista”. Yhdessä asiassa olen Zizekin kanssa samaa mieltä: köyhäily ja vaihtoehtoisuus on yleensä mahdollista vain niille, jotka tulevat keskiluokkaisista paremmin toimeentulevista kodeista.

Kotiinsa tulevalle toimittajalle Zizek tarjoaa cokista mäkkärin muovimukista. Hän vihaa opiskelijoita, varsinkin sellaisia, jotka tulevat kysymään neuvoa henkilökohtaisiin ongelmiinsa. Hän vihaa tunnustuksellisuutta, erityisesti seksuaalisista ongelmista puhumista, mutta tyypilliseen tapaansa avautuu toimittajalle omasta seksielämästään jo hississä. Haastattelu oli viihdyttävin, jonka olen lukenut vuosiin – en muista milloin viimeksi nauroin ääneen sanomalehteä lukiessani. Vaikka yritän kynsin ja hampain päästä eroon akateemisesta pönötyksestä, Zizek kuuluu siihen kerhoon teoreetikkoja, joista on vaikea luopua. Ehkä luen häntä vielä joskus salaa.

Rummun henki

Viikonloppu meni tansanialaisen ngoma-rummun valmistuksessa, opettajana Menard Mponda Cheza Ngoma-yhdistyksestä. Ngoma on swahilia ja tarkoittaa pelkkää ”rumpua”. Valmistamamme rumpu on sylinterin muotoinen ja paksua peltiä. Kurssi pidettiin Haiharan taidekeskuksessa Kaukajärvellä, ympäristö sopi täydellisesti tähän puuhaan – pidän aina siitä, kun suomalaisia ja afrikkalaisia perinteitä sekoitetaan luovasti elävässä kulttuurimiljöössä. Monella tavalla kokemus on jatkumoa viime kuun keikalleni Lieksan museossa. Myös Haiharassa ihmiset tulivat ihmettelemään touhuamme ja kysymään kysymyksiä afrikkalaisesta tanssista ja rummutuksesta.

Kurssin kaksi ensimmäistä päivää olivat leppoisia, perjantaina tutustuimme aiheeseen teoreettisesti, lauantaina teimme rummun kalvot ja maalasimme ne. Sunnuntaina oli jäljellä raskain työ, tansanialaisen lehmännahkan käsittely, sen leikkaaminen ja nahkanarujen kiertäminen rummun ympärille. Työstimme rumpuja keskellä vanhemmalle väelle tarkoitettua Haihara soikoon-iskelmämusiikkitapahtumaa, Hopeinen kuu ja Tyttöni mun kaikuivat kauas. Opettajamme osasi biisit paremmin kuin kukaan muu, koska hän harrastaa karaokea.

Työ ei olisi muuten ollut niin tukalaa, mutta Haiharassa kauden superitikat pesivät potenssiin tuhat ja sain jonkun asteen myrkytyksen niistä, allerginen kuin olen. Onneksi yhdellä ryhmäläisellä oli kassissa antihistamiinia, se helpotti vähän. Mutta periksi ei annettu, lopulta porukka alkoi laulaa afrikkalaisia lauluja rumpuni ympärillä ja viimeinen naru saatiin kuin saatiinkin pujotettua reikiin, joiden luvut eivät täysin täsmänneet. Koska myös viilsin haavan sormeeni partiopuukolla ja vuodatin omaa vertani sen nahkaan, se on nyt rituaalisesti vihitty käyttöön.

Rumpuni on siis saanut paljon yhteisöllistä rohkaisua ja se on jo rakennusvaiheessa kuullut hauskoja juttuja elämästä kulttuurien välillä. Tällainen on ngoma-rumpuni henki. Vaikka se on vielä kuivumassa eikä sitä saa soittaa vielä kuuteen päivään, olen jo hemmetin ylpeä siitä.

Cappuccinoa iltapäivällä

Beppe Sevegrinin La Bella Figura – opastettu kiertokäynti italialaisuuteen (2005) vahvistaa kaikki epäilykseni: kirjoitan Italiasta, koska olen rakastunut sen kliseisiin ja stereotypioihin. Mitään kovin omaperäistä en ole toistaiseksi maasta löytänyt.

Teos on kepeä välipala, jossa Italiaa verrataan lähinnä Pohjois-Amerikkaan ja Alppien yläpuoliseen Eurooppaan. Kirjailija on kokenut journalisti, joka pyrkii purkittamaan koko maan olemuksen yksiin kansiin. Mietin, kenelle kirja on kirjoitettu. Pitkän linjan Italia-faneille, ensikertalaisille amerikkalaisille turisteille vaiko italialaisille itselleen?

Keski-ikäinen kultivoitunut milanolaissetä paheksuu nuorten aikuisten ”rappiollista” elämää, heidän kimppakämppiään, Findus-pakasteaterioitaan ja Ikeasta roudattuja suihkuverhoja. Samalla hän on tietoinen siitä, että nuoremmat ikäpolvet ovat reippaasti köyhempiä kuin heidän vanhempansa olivat samanikäisinä ja että heidän palkkansa ei riitä kuin kädestä suuhun-elämiseen. Vanhempien ja isovanhempien sponsorointi on olennainen sosiaaliturva Italiassa. Jopa sedät ja tädit ostavat nuorisolle kännyyn puheaikaa sillä edellytyksellä, että nämä kävisivät joskus kylässä. Vain nämä sosiaalipoliittiset pikkuhuomiot päästävät lukijan hieman pintaa syvemmälle.

Sevegrini kierrättää lukijan Italian ympäri kymmenessä päivässä. Sardinian kohdalla aloin hieman kiinnostua, se on saari, joka voisi tulevaisuudessa toimia monien ekoparatiisina, jos he malttaisivat käydä siellä myös off season-aikaan. Sardinian kaukaisuus ja tietynlainen pysähtyneisyys houkuttelevat. Olen käynyt saarella 90-luvulla, ainoana muistikuvana makaaminen hyvin luonnonmukaisella rannalla Algherossa ja majoittuminen halvassa hostellissa noin kahdenkymmenen hengen makuusalissa. En ymmärtänyt paikasta mitään. Vasta, kun luin Antonio Gramscin elämästä, aloin kiinnostua saaresta enemmän. Sisilia on varmasti helpommin lähestyttävä ystävä kuin Sardinia. Sisilia elää merestä, sardinialaiset perääntyvät sisämaahan ja vuorille hoitamaan puutarhojaan ja viljelemään maata.

Sardinian paperittomiin siirtolaisiin viitattiin lyhyesti, heitä on rantautunut saarelle paljon ottaen huomioon, että paikka ei välttämättä ole paras esim. kaupustelubisneksiin. Muuten teos oli täynnä namedroppingia, pinnallisia viittauksia satoihin elokuviin ja romaaneihin, joiden kautta voisi tutustua Italiaan paremmin.

Mutta jos tartut teokseen, saat ainakin vastauksen näihin kysymyksiin:

-Miksi cappuccinon tilaaminen aamukymmenen jälkeen on melkein rikos?

-Miksi Germaine Greer, yksi 70-luvun feminismin arkkipiispoista, puhuu Toscanaa kuvaillessaan kuin Starbucksin matkamuistokuppi?

-Mitä piazzalla istuskelemassa voi oppia?

-Mihin italialainen viittaa, kun alkaa puhua sinulle laillisuudesta?

Tätiosastolla

Kun seisoo kirjakaupassa ja huomaa tarttuvansa mieluummin Torey Haydenin bestsellereihin erityisopetuksen haasteista kuin Charles Bukowskin viinanhuuruisiin tunnustuksiin postinkantajan päivittäisistä kaadoista, silloin tulee mieleen kysymys: onkohan minusta tullut täti?

Hayden on monien itseäni nuorempien opetusalalla työskentelevien ystävieni suosikki, häntä on suositeltu minulle jo vuosikausia. Aloitin hänen tuotantonsa alkupäästä,  teoksesta Toisten lapset (Somebody Else’s Kids, 1981, suom.2006). Tämä on tositapahtumiin perustuva kuvaus Toreyn opettajanuran alkuvaiheesta; muutama hänen teoksistaan on fiktiivisiä.

Kirjassa on työlleen kokonaisvaltaisesti omistautuva tulisielu, joka ei pysty elämään parisuhteessa ja samalla kantamaan neljän vakavasti haasteellisen lapsen taakkaa. Työ Boon, Lorin, Tomason ja Claudian kanssa on usein palkitsevaa, mutta Torey tekee sitä olosuhteissa, joissa hänen ammattitaitoaan jatkuvasti epäillään. Kirjailijan oma sankarius kissana joka koko ajan nostetaan pöydälle hieman ärsyttää, mutta samalla hän on brutaalin rehellinen epäonnistumisistaan.

Tämä on tarina 70-luvun lopusta, jolloin amerikkalaisten koulujen oppilastiedoissa oli mm. arvioita lasten älykkyysosamäärästä. Lukutaidottomuuden stigma on tuolloin ollut raskas kantaa – jos lapsi ei oppinut ensimmäisen luokan aikana lukemaan, hän oli jo monen opettajan mielestä menetetty tapaus. Aivovammainen Lori ei opi lukemaan Toreyn erityisluokallakaan, hän ei edes tunnista numeroja kirjaimista. Autistisen Boon lukemisesta ei edes haaveilla, vuoden aikana hän tulee ulos kuorestaan pari kertaa sanomaan lauseen, jolla on sosiaalista merkitystä, mutta vetäytyy taas sen jälkeen kuukausiksi omaan maailmaansa.

Haydenia on syytetty sosiaalipornosta, oikeiden ihmisten traagisten tarinoiden epäeettisestä levittämisestä. Itse en tuomitsisi kirjailijaa noin rankasti, vaikka tuskin hän on pystynyt saamaan lupaa valtaosalta oppilailtaan kirjojen kirjoittamiseen. Itse asia on yhteiskunnallisesti painavaa, ja luulen, että kirjat ovat lisänneet ymmärrystä erityislasten tarpeista ei pelkästään opettajien ja lasten vanhempien vaan myös laajemman yleisön parissa. Haydenin kaltaisia populistisia tietoisuuden nostajia tarvitaan. Eettisestä näkökulmasta luulisin kuitenkin, että hänen fiktiiviset teoksensa toimivat paremmin – siis ne teokset, joiden päähenkilö ja kertoja ei ole nimeltään Torey.

Hayden on tarinankertojana lahjakas, kertomalla lasten kohtaloista hän kertoo vielä enemmän amerikkalaisten luokka-  ja rotuhistoriasta. Vähemmistöt ovat aina saaneet pelätä lasten huostaanottoa enemmän kuin enemmistö, lisäksi vähemmistöjen keskeinen rasismi on usein julmempaa kuin enemmistön ilmaisema sellainen. Varmasti suhteessa etnisiin vähemmistöihin hänen kirjansa voivat jälkijättöisesti kouluttaa myös suomalaisia erityisopettajia ymmärtämään erilaisia perheitä – monikulttuurisessa ja – kielisessä erityisluokassa haasteet ovat vielä hieman monimutkaisempia kuin yhden dominantin kulttuurin luokassa.

Itse jaksan yhden Torey Hayden-teoksen kerralla, itse asiassa lukukokemus oli niin rankka, että heräsin keskellä yötä pelkoon, että yksi hänen oppilaistaan tulee lahtaamaan minut askartelusaksilla. Opettajaystävilleni en suosittele Haydenia ainakaan lomalukemistoksi, kyllä aivojen tuuletus kaikista kouluasioista tekee parempaa kuin lukeminen luultavasti vielä rankemmista tapauksista kuin omat oppilaat ovat. Sopii varmasti paremmin kaikille muille kuin opettajille. Kaikenlaisten lasten vanhemmille suosittelen erityisesti.