Antiminssien laskostaminen – opas edistyneille

paastoTeos: Marko Annala: Paasto (LIKE, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Kirjoittaminen uskoontulosta ja jäsenyydestä uskonnollisessa yhteisöissä on noussut Suomessa muoti-ilmiöksi, ja minua hengellisyyteen tai henkisyyteen liittyvät romaanit kiinnostavat erityisesti. Olen myös itse kirjoittanut romaanin vapaiden suuntien hengellisestä yhteisöstä, jota ei ole vieläkään julkaistu. Minulla ei ole vapaa suunta-taustaa, en siis kirjoita omista kokemuksistani. Ortodoksisuus taas kuuluu omakohtaisiin kokemuksiini, mutta siitä en ole koskaan kirjoittanut mitään.

Ymmärtääkseni Marko Annala on aikuisena ortodoksin uskon löytänyt kirjailija, mutta hänen romaaninsa päähenkilö Matias ei muistuta Markoa. Paasto kertoo keski-ikäisen Matiaksen uskonkriisistä, ja siihen liittyvästä etääntymisestä hänen vaimostaan Marikasta, joka ilmeisesti ei ole ortodoksi, vaan toisen sortin harras uskova. Matias on ortodoksisen kulttuurin tutkija, joka erikoistuu kirkkotekstiileihin; Marika on opettaja, joka tekee lähetystyötä kehitysmaissa. Usko Jeesukseen on alun perin ollut heidän liittonsa perusta; he eivät ole valinneet toisiaan fyysisen viehättävyyden tai muun vastaavan hömpötyksen vuoksi.

Matias tutkii antiminssejä (kirkollisia pellavaliinoja) antaumuksella, mutta päätyy luopumaan urastaan. Erään keväisen paaston aikana hänen elämässään tapahtuu parissa kuukaudessa suuria: hän ottaa loparit, perustaa yrityksen, melkein pettää vaimoaan ja hänen rakastettu mummonsa Tyyne kuolee lähes satavuotiaana. Vaikka hän eroaa kirkosta, hänen rippi-isänsä Herman ei luovu hänestä, vaan jatkaa miehen lempeää opastamista kuten ennenkin.

Tampereen lisäksi kirjassa liikutaan Kuopiossa (ortodoksisen kulttuurin kehdossa) ja Kihniöllä, jossa Matias on viettänyt lapsuutensa. Hämäläisen maalaiselämän kuvaus on pikanttia ja juurevaa, samoin kuopiolaisen baarielämän. Lempihahmoni kaikista oli syöpää sairastavan Tessan rääväsuinen äiti, jonka elämä on mennyt raiteiltaan perheen muutettua umpikierojen savolaisten keskelle. Tämä hahmo esiintyy vain yhdellä sivulla, mutta sain hänestä suuret kicksit.

Olen lukenut valtavasti ortodoksisesta uskosta, myös romaaneja, mutta Marko Annala onnistui silti opettamaan minulle aiheesta jotain uutta. Kirja suorastaan pursuaa muinaisten askeetikkojen viisauksia, mutta se kertoo myös tämän päivän ortodoksisesta tapakulttuurista. Esimerkiksi naisten rajoittuneisuudesta pyhien liinojen viikkaajana en ole aiemmin kuullut. Omituisuuksiakin Annala onnistuu kuvaamaan lempeällä huumorilla, joka ei pilkkaa eikä eksotisoi ortodoksista yhteisöä.

Olen kirjoittanut romaanin, jonka tapahtumapaikka sijaitsee parin korttelin päässä tämän kirjan keskeisistä ”hoodeista”, ja siksikin teos kolahti.  Erityisen täpinöissäni olin Matiaksen antikvariaatin perustamista vanhaan apteekkiin Pirkankadulla, koska uusia antikvariaatteja ei Tampereella ole perustettu vuosiin. Ylipäänsä Matiaksen olemus, hänen lutuinen epäkäytännöllisyytensä, herätti minussa suurta ihastusta. Fiktion maailmassa on mahdollista, että liike alkaa vielä menestyä kohtuullisesti, ja että asiakkaat osaavat tulla hakemaan hengellistä kirjallisuutta lauantaisin, kun Marika-vaimo on työvuorossa.

Paasto oli minulle vähintään yhtä vahva lukukokemus kuin Tito Collianderin Ristisaatto, jota olen pitänyt parhaana lukemanani teoksena ortodoksisesta uskosta. Toki se, että lähes kaikki romaanin hahmot, ovat vahvauskoisia ihmisiä, luo teokseen hieman naiivin ilmapiirin, mutta ainakaan mitään taantuneita lapsiaikuisia nämä henkilöt eivät ole. Usko ei ole poistanut heidän persoonistaan kaikkea särmää, vaan he kipuilevat aika lailla samojen kysymysten äärellä kuin myös ei-uskovat.

Jos etsit sielua ruokkivaa ja hoitavaa lukukokemusta, Paasto on oivallinen valinta. Kirjan sallivassa ilmapiirissä (mitä ortodoksisuus parhaimmillaan on) on lukijan myös turvallista pohdiskella omaa uskonelämäänsä tai uskonnottomuuttaan.

Kiinnostavaa myös on, kuinka erilaisia teoksia Värityskirja ja Paasto ovat. Annala tuntuu monipuoliselta kirjailjalta, jolla taatusti on vielä monia löytämättömiä ulottuvuuksia taskuissaan. Värityskirjan löysin aivan sattumalta, enkä edelleenkään kuuntele Kotiteollisuutta enkä Mokomaa. Pidän molemmista teoksista tasavahvasti, mutta koin, että Paasto oli enemmän minua varten kirjoitettu.

Mainokset

Quatro stagione, Hervanta style

20180929_135102My blog has been dreadfully silent about poetry and drama, though I am passionate about both. For some years now, all my energies have been focused on prose, and in this blog I have shied away from poetic analyses. I take poetry far too seriously, and cannot say something quick or half-baked about it. It takes me weeks or months to produce a poetry review.

The same goes with drama: I’d love to become a professional drama critic, and I feel I haven’t studied the field enough to publicly express my opinions on plays. I have no  academic pretensions with fictional prose – it is the only genre I feel uninhibited and comfortable in, which means that I can write silly, sloppy or half-baked reviews on novels, feeling no shame.

My friend Khaya Ronkainen is a Tampere-based poet and writer of prose, with whom I have been exchanging ideas about writing for some years now. Her first poetry collection, Seasons Defined (QuillInInk Press, 2018), has been in my hands for some weeks, and I have read earlier versions of the collection, too. Khaya is a classical lover of verse, who finds her inspiration mainly from nature, from the wilderness and the deep countryside in the northern parts of Finland. However, some of her work is also inspired by the suburban woods of Hervanta, where birdsong is mixed with traffic noise from the motorways.

Khaya’s vision of poetry is deeply ecological, to the extent that society and culture almost disappear. The only cultural reference in this collection is Christmas, which she likes celebrating in the midst of snow. Her themes are universal, yet Nordic, almost arctic. As a South African writer, her immersion in the Nordic nature is a strong sign of integration.

But we don’t speak of dull stuff like integration in Khaya’s poetic universe: we speak of mallards, hoppers, finches, crooners, and swallows. In her universe, there are very few man-made categories or boundaries, and interestingly, the poems also seem to be free of ethnicity or gender. Surely, there are shamelessly romantic bits, but love is not expressed in mundane, everyday language.

My favourite poems in the collection are the autumn ones, because I admire Ronkainen’s ability to find beauty in the most depressing Nordic season.

Be done, your mood swings leave much to be desired

Rain, sunshine, fog and snow compete for a lead role

Out with the dark! Give way to the magic of snow (”Autumn”)

And moving on to our dreaded month of death (”November”), she takes it with a grammatical precision:

Was is not yesterday I dusted fragile cobwebs

From a heart impelling emotions to the edge?

Words modified to avoid redundant adverbs

For spring replaced a grudge with a pledge

This is perhaps the only poem in the collection where the writer seems to stay indoors; the poetic narrative mainly lingers on hiking paths, where people don’t mind each others’ smell of sweat. The tent symbolizes the last bit of civilization, around which also mosquitoes hold festivals.

Quatro stagione, Four Seasons, is a famous pizza, hotel chain and also hotel elevator music, which I must have at least heard in Japan. To think of Antonio Vivaldi’s most worn out composition makes me giggle inwards, but a serious poet like Khaya Ronkainen can embrace this theme and create something unique and magical around it.

We are opposite types of poets, Khaya and I – my poetry, when I still used to write it, mainly drew inspiration from those suburban pizza-kebab places, where the only memory of nature is a kitchy hologram ”painting” of fountains from Kurdistan. From this perspective, it is relaxing to go on a verbal hike with Khaya Ronkainen, because in her universe there is no bad art or screaming flashlights.

Seasons Defined is the first poetry collection I have got as a physical object for years. The story about poetry publishing in Finland is a sad one, as only parody (like Antti Holma’s Christmas songs) or poetry written in strong local dialect (like Heli Laaksonen) seem to sell. To publish poetry in English in Finland through a mainstream publishing company would be a nearly impossible task. But Khaya Ronkainen did not give up – she decided to start a publishing company in her living room.

Seasons Defined also tells a story of micro-entrepreneurship – if we, writers in English, get together and seriously wish to come out with our work in a small country, we have to become more business-savvy. I would love to see Seasons Defined being read by foreign tourists in our numerous nature retreats – this is a collection that has to be read at its original source.

More information about the collection, and how to order it online, can be found from Khaya’s blog: http://www.khayaronkainen.com

Kerran reissunainen, aina yönainen

kankimäkiTeos: Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin (Otava, 2018), 448 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Mia Kankimäen esikoisteos Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013) oli minulle tärkeä teos, vaikka en ole suuri Japani-fani enkä tunne maan varhaisempaa historiaa. Olin ihastunut varsinkin kirjan nimeen, jota olen pitänyt jonkunlaisena mottona kaurapuuronharmaiden elämänhaasteiden keskellä.

Ennenaikainen henkinen kuolema on surullinen asia, kuten ovat ne kiellot ja rajoitteet, joita säädämme itsellemme tullaksemme yhteiskuntakelpoisiksi. Kankimäen toisessa teoksessa Naiset joita ajattelen öisin tartutaan näihin elämäämme rajoittaviin ”mörköihin” rankalla kädellä. Kyseessä on myös matkakirja ja kulttuurihistoriallinen tutkielma, mutta kirjan sanomaa voi kukin pohdiskella myös henkilökohtaisella tasolla.

Naiset joita ajattelen öisin on edeltäjäänsä runsaampi ja monisyisempi teos, jota en suosittele luettavaksi yhdeltä istumalta. Siinä jäljitetään kymmenen kirjailijalle merkittävän reissunaisen (eli yönaisen) jättämää henkistä perimää, joka ulottuu kaikille mantereille renessanssin ajasta nykypäivään. Kankimäki kutsuu heitä yönaisiksi siksi, että hän on tukeutunut heihin unettomina öinä, kun kysymys tulevaisuudesta on rassannut häntä. Mitä nelikymppinen, perheetön, työnsä ja kotinsa jättänyt nainen voi elämällään tehdä?, hän kysyy realistisesti.

Tutuin teoksen kymmenestä naishahmosta minulle oli Karen Blixen, jonka jälkiä hän myös jäljittää pisimpään ja uskollisimmin. Viktoriaanisen ajan naismatkaajat ovat olleet hänelle enemmän virtuaalisia ystäviä, kun taas Italian renessanssin ajan naistaiteilijoiden vaikutteita etsiessä oli vietettävä aikaa paikan päällä. Japanilaisen, vielä elossa olevan Yayoi Kosaman kanssa Kankimäki on matkaillut mielessään pisimpään, ja hänen tarinansa tuli ehkä eniten iholle.

Oma lempihahmoni kaikista oli Länsi-Afrikkaa kolunnut Mary Kingsley (1862-1900), joka toisin kuin monet edeltäjänsä kuoli nuorena. Kingsley kiinnostui matkoillaan luonnon havainnoinnista, ja hän rahoitti reissujaan keräämällä lajeja Lontoon The Royal Societyyn. Erityisen innostunut hän oli kalastamisesta ja melonnasta, ja koki mangrovesuon mielenmaisemakseen. Jos hän olisi elänyt lähes satavuotiaaksi kuten moni muu naispioneeri, hänestä olisi luultavasti tullut kulttihenkilö. Hänen ikätoverinsa Alexandra David-Neel, joka valloitti Lhasan suljetun kaupungin ja eli satavuotiaaksi, oli sellainen, ja hänestä olen kuullut enemmän jo ennen tämän kirjan lukemista.

Kirjassa kuvatut seikkailut ovat eritasoisia, ja kuvaukset kirjoitusretriiteistä Euroopan turvallisiin residensseihin eivät saa aikaan aivan samaa ihastusta kuin teoksen alun Tansania-kuvaus. Tosin kerronnan kannalta olisi ollut raskasta lukea tilitystä useammasta suuremmasta tutkimusmatkasta johonkin, jossa päästään reippaasti oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Kankimäki myös pohtii aiheen valintansa mahdollista kolonialismia, eli onko Karen Blixenin fanittaminen ja siitä kirjoittaminen vain vanhojen eurooppalaisten valloitusfantasioiden toistoa?

Blixeniin liittyvä turismi Keniassa on kieltämättä överiä. Myös Kankimäki on käynyt siinä Blixen-aiheisessa hotellissa, jonka aamiaishuoneessa kirahvit käyvät kerjäämässä asiakkailta makupaloja. Varmasti kävisin siellä itsekin, jos Nairobiin päätyisin, mutta en uskoisi visiitin olevan pelkästään riemullinen.

Tämä on sen tyyppinen teos, joka kannattaa ehdottomasti hankkia omaksi, ja johon voi tehdä merkintöjä marginaaleihin. Kirjan muistutukset ja ohjeet eivät tunnu turhilta aforismeilta. Itse pidin erityisesti ohjeesta ”Pelaa niillä korteilla, jotka saat”. Yayoi Kosama on onnistunut rikastumaan ja työllistämään kymmeniä ihmisiä tokiolaisesta mielisairaalasta käsin, ja juuri tuossa tarinassa on jotain hyvin voimaannuttavaa.

Kirja kertoo myös paljon itse kirjoittamisesta, ja rivien välistä voi lukea, kuinka suurtöinen teos on ollut saada alle 500 sivun ”vaatimattomaan” muotoon. Siksi en tässä arviossa lähde ruotimaan kirjan runsautta. Kankimäki on renessanssityylinen kirjailija ja tutkijatyyppi, joka ei luultavasti pysty rajoittamaan innostustaan ja rakkauttaan tiiviisiin synopsiksiin tai pähkinänkuoribokseihin. Tämä kirja sotii hyvässä mielessä tehokkaan kommunikaation prinsiippejä vastaan. Tietokirjana se kulkee täysin omia polkujaan, ja moni pelkkää tietoa etsivä saattaa kirjan suitsuttaviin pohdintoihin myös turhautua. Ja sanoisin, että se on heidän murheensa. Tämä teos ilahduttanee enemmän niitä, joilla on oman elämän suunnassa säätämisen paikka – matkakertomukset toimivat kimmokkeena johonkin muuhun.

Minulle tämä teos oli vielä tärkeämpi kuin esikoisteos Asioita. Itse olen perheellinen ja joitain seikkailuja nuorena perheellisenä jo läpi käynyt, mutta reissunainen minussa kärsii vakavasta puutostaudista. Itse en ehkä edes kaipaa Afrikan safareille malariahyttysten syötäväksi (koska kehoni ei siedä estolääkkeitä), mutta kaipaan erikoisiin kirjastoihin ja arkistoihin etsimään tietoa entisistä elämistäni. Ja kaipaan Himalajan vuoristoilmaan purkittamaan ikuisen nuoruuden eliksiiriä. Tämä kirja auttaa lukijoitaan sanoittamaan unelmiaan ja kaipuutaan.

Seikkailu voi alkaa 14 euron Alexandra David-Neel-teestä, jota voi tilata pariisilaisesta verkkokaupasta. Se tuntuu postikuluineenkin varsin edulliselta hinnalta elämyksestä. Ja ehkä tämän lukukokemuksen kunniaksi päräytän myös tulemaan pannullisen kashmirilaista pinkkiä teetä.

PS: Kiitos myös Piia Ahoa ja Stephen Mackeyta vuoden hienoimmasta graafisesta suunnittelusta ja kansikuvasta. Grrrh!

PS2: Olen myös nimimerkki ”Buzin” uusimman romaanin suuri fani, ja luen ilolla siitä, että teokset ovat syntyneet osittain samassa tilassa.

Täsmäteos syyspäiväntasaukseen

venetsialaisetTeos: Taina Latvala: Venetsialaiset (Otava, 2018),

Mistä sain: E-kirjastosta

Olin viettämässä virallista kesän lopetusta mökillä siskon kanssa, ja siihen maisemaan saapui kuin tilauksesta Taina Latvalan romaani Venetsialaiset. Tai olin lukenut romaanin matkalla mökille, ja pohdin sen tunnelmia siellä, sukukalleuksien keskellä. Kyseessä siis on romaani, jossa kolme aikuista sisarusta kohtaavat kesän lopettajaisten merkeissä kuolleen isänsä rakentamalla mökillä.

Kyseinen isä on kuollut jo 1990-luvulla, mutta siskot ovat vahvasti hänen perimässään kiinni. Vanhimmalla siskolla Iiriksellä on eri äiti kuin Paulalla ja Elinalla, ja Iiris on tutustunut nuorempiin siskoihinsa vasta toisella kymmenellä ollessaan. Iiris on perheen taiteilijasielu, ex-punklaulaja ja elämäntaiteilija, jonka elämästä puuttuu kokonaan pysyvyys. Paula on angstinen suorittaja, Helsingissä menestyvä juristi, kun taas Elina on jotain näiden kahden tyypin väliltä, mutta haaveilee taiteilijan urasta. Kirjassa myös suunnitellaan Elinan häitä, joiden yksityiskohdista Paula on enemmän huolissaan kuin morsian itse.

Minun oli vaikea päättää, olinko lukemassa chicklitiä vaiko vakavampaa proosaa, eikä määrittelyllä lopulta ollut väliä. Teos operoi runsaiden takaumien muodossa, mutta nykyhetken aika-akseli on vain viikonlopun mittainen. Mökki on jossain Pohjanmaalla, fiktiivisessä Loimujärven kylässä, jossa myös nuoriso kuuntelee iskelmää. Venetsialaisia vietetään paikallisessa tanssiravintolassa, jossa pääartistina on entinen tangokuningas Luka Aaltonen.

Juoni liittyy pitkälti siskojen isän salaisuuksiin, ja siskojen erilaiseen suhteeseen isään. Isä on ollut tuulella käyvä, alkoholisoitunut liikemies, jonka elämään on mahtunut monia naisia. Viimeisiä aikojaan isä vietti Pohjois-Karjalassa ja Thaimaassa, kaukana kotikonnuilta. Parhaimman yhteyden isään tämän elämän loppuvaiheissa sai hulttio-Iiris, kun taas nuorempien tytärten seurassa kulisseja kiilloteltiin ja kohtaamiset jäivät lähinnä sukujuhlien pönötystasolle.

Venetsialaiset purkittaa loppukesän mökkitunnelman ja kuvaa oivallisesti sisarusten välistä dynamiikkaa. Pidin enemmän kirjan nykyisyydestä kuin suvun historiasta, jossa tarinat tuntuivat vähän liiankin nähdyiltä. Tarinoihin mahtui hulluutta, juoppoutta, perheväkivaltaa, salasuhteita ja vaikenemista, juuri sillä tasolla kuin keskivertosuvuissa ilmenee. Niihin on helppo samastua, mutta ne eivät hiipineet ihoni alle kovinkaan voimallisesti. Kaipasin lisää outouksia, tai ainakin tyylillistä vaihtelua. Yhtä juonellista ratkaisua, jota ei sovi paljastaa etukäteen, arvostin, vaikka siinä liikuttiin jo hienoisesti saippuaoopperan puolelle.

Kotiinpaluun teemasta olisin voinut lukea enemmänkin, sillä siskojen ravintolavisiitti jäi parhaiten mieleeni. Paula-siskon kohtaaminen nuoruuden rakastettunsa kanssa oli herkullisesti kuvattu, samoin kissatappelu kotiin jääneiden pahismutsien kanssa. Olen kroonisesti kiinnostunut pienten paikkakuntien yöelämästä paikoissa, joissa muualta tullut henkilö on tuijotuksen kohteena, ja jonka päälle todella saatetaan räkiä.

Kielellisesti teos yltää kirkkaasti chicklitin peruskauran yläpuolelle, mutta tematiikka jäi aika viihteelliseksi. Venetsialaiset on myös leimallisesti naisille kirjoitettu kirja, jonka uskoisin miellyttävän varsinkin etelän ”pizzakolmion” ulkopuolella asuvia lukijoita. Pohjalaisuus oli kirjassa ehdottomasti enemmän voimavara kuin taakka, mutta sen mökkiteema ylitti maakunnalliset intressit.

Laivanvarustajien jalanjäljillä

rachel cuskTeos: Rachel Cusk: Ääriviivat (S&S, 2018)

Käännös: Kaisa Kattelus

Mistä sain: E-kirjastosta

Rachel Cusk on kirjailija, johon törmäsin siinä vaiheessa, kun reissasin intohimoisesti Italiassa. Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen, matkakirjan The Last Supper (2009), jossa vietetään huoletonta perhe-elämää muun muassa Toscanassa. Kirja ei jäänyt mieleeni teeman vuoksi, vaan tyylillisesti. Koin, että Cusk sai varsin mitättömistä aineksista aikaan valloittavan matkakirjan.

Nyt Cusk on löydetty Suomessa, ja hänen romaaninsa Ääriviivat on ilmeisesti ensimmäinen suomennos, ja romaanitrilogian aloitus. Ymmärtääkseni Cusk nauttii angloamerikkalaisessa maailmassa jonkun asteen kulttikirjailijan asemasta, ja hän tuntuu olevan varsinkin kirjailijoiden suosikkikirjailija. Viimeksi luin pohdintoja hänen tuotannostaan Pauliina Vanhatalon esseeteoksessa, ja nyt suomennos pomppasi pöydälleni samalta kustantajalta.

Ensimmäisenä kirjasta tulee mieleen, että se todella on kirjoitettu toisille kirjailijoille – tai ainakin sellaisiksi aikoville. Kirjan kertoja, Faye, on keski-ikäinen eronnut kirjailija, joka matkustaa Ateenaan opettamaan kirjoittajakoulussa. Kurssin opiskelijat ovat kreikkalaisia, joista valtaosa kirjoittaa englantia vieraana kielenä. Kurssille osallistuu kymmenen henkilöä, joista kaikkien motivaatio ei tule selväksi. Yksi kurssilaisista suivaantuu Fayen opetustyyliin jo ensi sessiossa, eikä palaa tunneille uudestaan.

Pääpaino kirjassa on kuitenkin muiden kuin kurssilaisten havainnoinnissa. Faye on käynyt Ateenassa aiemminkin ja hänellä on siellä monia ystäviä. Tämän lisäksi hän hengailee lentokoneessa tutustumansa vierustoverimiehen kanssa, jota kutsutaan vain vierustoveriksi. Tämä ateenalainen kolmesti eronnut laivanvarustamon perijä on omien sanojensa mukaan ”kävelevä katastrofi” ihmissuhteissa, eikä Faye tunne häneen minkäänlaista vetoa. Tästä huolimatta hän suostuu lähteä miehen kanssa veneilemään kahdesti ja toimimaan tämän ilmaisena terapeuttina.

Kiinnostavinta kirjassa oli mielestäni se luottamus, jota Faye kokee suhteessa uusiin tuttavuuksiinsa. Matkailijatyyppinä hän on heittäytyjä, eikä hän pelkää ainakaan henkensä tai koskemattomuutensa puolesta. Vanhoja ystäviäkin hän havainnoi samalla intensiteetillä kuin tuota uutta vierustoveriaan.

Kirjaa voisi käyttää luovan kirjoittamisen oppaana ainakin havainnoinnin näkökulmasta. Faye vaikuttaa sen tyyppiseltä kirjailijalta, joka ammentaa kaiken materiaalinsa lähiympäristöstään ja kuulemistaan keskusteluista. Kirjan lauserakenteet ovat puhdasta tajunnanvirtaa ja lauseet megapitkiä. Cusk haluaa näyttää varsinkin vapaan assosiaation voiman.

Pidin kyllä Kreikan tuokiokuvista, ruokakuvauksista ja vahvasta paikallisuuden tunnusta. Kreikkalaiset todella pääsevät kirjassa ääneen, kun taas Faye itse jää ohuemmaksi tarkkailijahahmoksi. Saamme tietää, että hänellä on kouluikäisiä lapsia, jotka pommittavat häntä viesteillä käytännön ongelmista, että hänellä on rahahuolia ja vaikeuksia saada lainantakausta, ja että hän ottaa opetuskeikkoja ulkomailla elättääkseen perhettään.

Romaanina teos jää fragmentaariseksi ja miltei juonettomaksi. Cusk esittelee valtavan gallerian henkilöitä, joilla suurimmalla osalla ei ole yhteyttä toisiinsa. Kirjoittajakurssin tyypit varsinkin jäävät ohuiksi, ja opetustilanteissa ruoditaan myös epäonnistumista ja kohtaamattomuutta.

Lukukokemuksena Ääriviivat oli omintakeinen, mutta myös hämmentävä. Välillä koin Fayen äänen kertojana jopa liian tunteettomaksi tai kliiniseksi, tai hän tuntui henkilöltä, jolla havainnointivaihde jää kroonisesti päälle niin, ettei hän lopulta ehdi nauttia matkoistaan tai ruotia omia tunteitaan, joita matkat herättävät.

Suosittelen kirjaa himolukijoille ja niille, jotka paraikaa kirjoittavat omaa fiktiivistä tekstiä. Olisi kyllä kiinnostavaa kuulla kommentteja kirjasta myös niiltä, jotka lukevat vähemmän tai suosivat perinteisempää kerrontaa. Valtavaksi kassamagneetiksi tämä suomennettu teos ei varmasti tule nousemaan, mutta Cuskin jo olemassaolevia faneja käännös varmasti lämmittää suuresti.

Minnesotan luterilaisella hautuumaalla

hustvedtTeos: Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (Otava, 2008), 364 s.

Käännös: Kristiina Rikman

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Siri Hustvedt, yhdessä aviomiehensä Paul Austerin kanssa, ovat edustaneet minulle pitkään liian etabloitunutta kirjallisuutta. Yhden teoksen Hustvedtiltä luin jo 1990-luvulla, jolloin hän ei vielä ollut kuuluisa, ja nimi jäi silloin mieleen omaperäisenä kertojana. Austeria olen lukenut vähemmän kuin hänen vaimoaan, mutta noin ylipäänsä teokset, joissa liikutaan New Yorkin taiteilijapiireissä tuntuvat edelleen liian yliedustetuilta.

Amerikkalainen elegia on tyypillinen New York-teos, jossa hyväosaisten, korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten ongelmia ratkotaan psykoanalyytikon sohvalla. Mutta se on myös 9/11-teos ja siirtolaisteos, jossa norjalaisten ja jamaikalaisten maahanmuutto ristivalottuu kiinnostavalla tavalla. Siinä myös poistutaan New Yorkista moneen otteeseen, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Kirjassa kaksi keski-ikäistä sisarusta, Inga ja Erik, tekevät surutyötä professori-isänsä poismenon jälkeen. Erik on eronnut psykoterapeutti, ja Inga leskeksi jäänyt kirjailija. Ingalla on enemmän huolia kuin veljellään, koska hänen ex-miehensä aiheuttaa draamaa vielä haudan takaa ja hänen tyttärensä on traumatisoitunut oltuaan lähellä 9/11-tapahtumia. Erik on suvun terapeutti, mutta tarinan aikana hän joutuu kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja lukkojaan.

Minnesotan-puolen kuvaus on kiinnostavampaa kuin New Yorkin, ja norjalaisyhteisön kuvauksessa on taatusti paljon yhteistä suomalaisten siirtolaisten polkujen kanssa. Kirjassa palataan sisarusten lapsuuden maisemiin, vanhalle sukutilalle, luterilaiseen kirkkoon ja hautausmaalle – paikkoihin, joiden arvomaailma on erilainen kuin New Yorkissa. Luterilaista mentaliteettia tutkitaan pappishahmojen, heidän oman collegen ja kirkon rituaalien kautta. Vaikka sisarukset eivät ole erityisen uskonnollisia, heidän lapsuusmuistonsa tuntuvat liittyvän vahvasti etnisesti merkittyyn uskonnollisuuteen.

Hustvedt tekee myös tarkkoja havaintoja norjalaissiirtolaisten kielenkäytöstä, eikä lienee kummallista, että kolmannen polven siirtolainen, sisarusten isä Lars puhuu vielä nuorena kömpelöä sekakieltä. Minnesotan maalaisyhteisöissä lapset ovat kasvaneet norjan kielen keskellä kouluun menoon saakka, ja kielen ylläpitäminen on ollut suvuissa tärkeää.

Jamaikan historia avautuu Erikin uuden vuokralaisen, Mirandan ja tämän tyttären Eglantinen kautta. Lapseton Erik ihastuu vuokralaiseensa ja haluaisi toimia Eggyn varaisänä. Eggyllä on kuitenkin biologinen isä kuvioissa, eikä tämä katso uutta orastavaa suhdetta hyvällä. Eggyn isä on huumeriippuvainen valokuvaaja, joka kuvaa ihmisiä salaa, usein murtautumalla näiden asuntoihin öiseen aikaan. Samalla hän menestyy taiteilijana teemojensa rankkuuden vuoksi. Erik joutuu miehen uhriksi, varsin mauttomalla tavalla, ja tämäkin järkyttää herkkää, yksityisyyteen tottunutta miestä perinpohjaisesti.

Amerikkalainen elegia ei ole Hustvedtin tunnetuin teos, mutta pidin siitä sen huolellisen rajauksen ja henkilöhahmojen särmikkyyden vuoksi. Se on nopealukuinen teos, jossa keskiössä on sisarusten sisäinen maailma ja pohdinta tiettyjen henkisten ominaisuuksien periytymisestä. Lars-isän sota-aikaisten kirjoitusten kautta jäin ensin odottamaan suurempienkin salaisuuksien paljastumista, mutta sukusalaisuudet eivät lopulta ole tämän tarinan suurin juonellinen koukku.

Näin tässä teoksessa yhteyden Hustvedtin myöhempään teokseen Vapiseva nainen (2011), joka jäi minulta kesken. Hänen kiinnostuksensa psykoanalyysiin ja neurologiaan on jossain vaiheessa ollut ylenpalttista, ja näissä teoksissa on myös temaattista päällekkäisyyttä, vaikka Vapiseva nainen ei ole fiktiota. Amerikkalaisessa elegiassa esiintyy piilevää kritiikkiä psyykenlääkkeiden liiallisesta käytöstä, vääristä diagnooseista ja potilaiden heitteillejätöstä, ja Erikin potilaat nousevat kiinnostaviksi sivuhenkilöiksi.

Pohjoismaisesta painotuksesta huolimatta tyypillisen amerikkalaista kirjassa ovat Mirandan ja Ingan ihmissuhdedraamat, joissa on paljon yhteistä huolimatta erilaisista taustoista. Mirandan ex-mies tekee kyseenalaista taidetta ja joutuu oikeuteen kunnianloukkauksista, kun taas Ingan kuollut mies pääsee postuumisti lööppeihin kaksinnaimisesta ja tunnustamattoman pojan löytymisestä. Asianajajilla uhkaaminen ja roskajournalismi kuuluvat teoksen päähenkilöiden arkeen. Hustvedt osaa kuitenkin kertoa näistä ilmiöistä elegantisti niin, etten kokenut joutuvani keskelle suurta saippuaoopperaa.

Se, että luen tätäkin bestselleriä 10 vuoden viiveellä, kertoo jotain menneisyydestäni lukijana. Hustvedt oli aikanaan Suomessakin niin paljon tapetilla, että häneen liittyvä julkisuus tympi jo ennen kirjoihin tarttumista. Amerikkalainen elegia tuntuu kuitenkin jo miltei klassikolta, eikä sen tematiikka ole kymmenessä vuodessa kulunut tai haihtunut.

 

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.