Pientä paniikkia pesänrakennuspuuhissa

Teos: Eva Frantz: Tästä pelistä pois (S&S, 2020)

Suomennos: Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Eva Frantzin Anna Glad-sarjaa on asiantuntevissa piireissä tituleerattu cozy crime-genreen kuuluvaksi, ehkä siksi, että se sijoittuu melkein strömsöläiseen uusimaalaiseen merenrantakaupunkiin, jossa kotien sisustus on osalle asukkaista suuri henkireikä. Olen nyt onnistunut lukemaan tätä sarjaa oikeassa järjestyksessä, ja sarjan kolmannessa osassa edetään kotoilun varjopuoliin.

Teoksessa seurataan kahden avioparin vaiheita 1970-luvulla ja nykyisyydessä. Samuel on menestynyt entinen NHL-jääkiekkoilija, joka on palannut Suomeen Alison-vaimonsa kanssa. Kulissit vasta rakennetussa ökyhuvilassa ovat hulppeat, mutta suhteeseen mahtuu muitakin murheita kuin siivousfirman huolimattomuus kylpyhuoneen kristallikruunun puhdistamisessa.

Börje taas on yksinäinen leskimies, jonka Marianne-vaimo on kuollut vatsasyöpään. Pariskunnan rosoinen menneisyys alkaa kiinnostaa poliisia, kun tämä ärhäkkä erakoitunut naapurikyttä katoaa. Heidän omakotitalonsa on myös joskus kuulunut kaupungin hienoimpiin, mutta nykyään se pitää sisällään lähinnä hamstrattuja suruja.

Pikkukaupungin leppoisaa arkea järkyttää erään perheenäidin löydös: yhtäkkiä hänen tyttärensä vaunuissa nukkuu toinenkin vauva, joka on sinne tupsahtanut lyhyellä asiointireissulla. ”Käänteinen sieppaus” olikin rikoksena todella kekseliäs, enkä muista tätä kohdanneen missään aiemmin lukemassa dekkarissa. Tämä juonenpätkä koukutti mahtavasti muuhun tarinaan, joka paikoitellen tuntui rönsyilevän juoruilevalta. Tosin juuri sellaista voi olla pikkukaupungin arki, eli ilmapiiri tuntui autenttiselta.

Anna Gladin henkilökohtaisen elämän sotkut veivät tarinasta kolmanneksen, sillä hän oli teoksessa raskaana ja suhteessa Tampereella asuvan poliisimiehen kanssa, jolla oli Annan lailla vaikeuksia sitoutua. Anna itse koki raskauden aikaista pesänrakennusviettiä poikkeuksellisen vähän, jopa niin vähän, että hänestä oltiin jo huolissaan.

On puhdas makuasia, pitääkö dekkareissa poliisien runsaasta suhdesopasta vai ei. Tässä raskaana olevan poliisin työ löytölapsen mysteerion parissa oli tarpeeksi jännittävää, samoin kuin muiden pariskuntien lapsettomuuden tragedia.

Tähän yhteisölliseen kudelmaan mahtuu myös sopiva määrä riitaista kunnallispolitiikkaa ja paikallislehden toimitusta. Ilkeän Börje Bomanin lisäksi mainio sivuhenkilö oli uusi, yli-innokas kaupunginjohtaja Jasper, jonka yksityisautoilun vastustus sai jo koomisia piirteitä.

Nämä sarjan kolme osaa ovat olleet tasavahvoja, ja sarja näyttää saaneen uskollisia faneja myös omasta lähipiiristä. Olen myös lukenut Frantzilta yhden lastenkirjan ja yhden ei-dekkarin, ja osan näistä ruotsiksi, joten alan itsekin olla jo melko etabloitunut fani.

Kylmää kyytiä pelkääjän paikalla

Teos: Nina Honkanen: Pohjakosketus (Into, 2019)

Äänikirjan lukija: Elina Knihtilä

Avioliitto narsististen kumppanin kanssa on tietyntyyppisten psykologisten trillerien peruskauraa, ja tuntuu, että päädyn lukemaan tästä teemasta vähintään yhden teoksen vuodessa, vaikka se ei kuulu ykkössuosikkeihini. Nina Honkasen kolmannessa romaanissa Pohjakosketus on myös psykologisen trillerin siemeniä, vaikka kerronnallisesti se nojaa perinteisemmän fiktion keinoihin.

Romaanin pariskunnalla ei ole nimiä, vaikka muilla hahmoilla enimmäkseen on. Mies ja nainen kohtaavat Helsingin yössä, ja suhde etenee nopeasti, vaikka molemmat ovat saaneet pettyä aiemmissa suhteissaan. Mies on menestynyt kirjailija, mediajulkkis, jonka tyyliin kuuluu myös parisuhteista avautuminen naistenlehdissä. Nainen on kulttuurialan sekatyöläinen, jonka projektit liittyvät elokuvaan ja valokuvaukseen. Parin status- ja varallisuuserot ovat suuret, vaikka rakastumisen huumassa tällaisiin asioihin ei kiinnitetä huomiota. Pian häiden jälkeen uusperheeseen syntyy iltatähti, naisen neljäs poika. Pikkulapsiarki osoittautuu yli nelikymppisille vanhemmille yllättävän raskaaksi, ja parisuhde ajautuu kriisiin jo vauva-aikana.

Ulkomaailmassa mies esiintyy henkisenä etsijänä, jolla on jooganuttura ja suitsukkeen tuoksu auransa ympärillä. Kukaan ei voisi uskoa, kuinka törkeää kieltä hän käyttää kotonaan, myös lasten kuullen. Suurimman osan kotonaoloajastaan mies sulkeutuu meditaatioharjoituksiin, mutta saattaa saada järkyttäviä raivareita heti myötätuntoa tihkuvien harjoitteiden jälkeen. Nollasta sataan kiihtyminen on miehen erikoisala, eikä raivon purkautumiseen tarvita aina mitään järkeenkäypää syytä.

Romaaniin tartuttuaan lukija saa ensi metreillä tietää, että mies on jo vainaa, ja nainen piilottelee eksänsä ruumiin kanssa mökillä Vihdissä. Onko tapahtunut henkirikos, vai onko riita eskaloitunut niin, että mies on saanut sydänkohtauksen? Mökki on kuulunut perheidyllin hauraisiin kulisseihin, ja samaa idylliä on yritetty rakentaa yhteisillä matkoilla, jonne on tullut myös molempien aikuiset lapset.

Teos rakentuu nopeasti vaihtuvien takaumien varaan, ja välillä luetaan pariskunnan keskinäisiä kirjeitä ja muuta viestittelyä vuosien varrella. Välillä käydään pariterapiassa, johon mies ei kuitenkaan usko, sillä hän uskoo vain vaimon olevan terapian tarpeessa. Alakoululainen Toivo-poika käy perheneuvolassa, jossa lastensuojelullinen huoli nousee perheen kommunikaatiosta. Eron jälkeen yhteishuoltajuudesta tulee uusi sotatanner, ja nainen joutuu jatkamaan matkustamista pelkääjän paikalla vastoin tahtoaan.

Paikoitellen Honkanen ajautuu kuvaamaan perhehelvettiä kovin terapeuttisin käsittein, eli teos näissä kohdin tuntuu vertaistuelliselta, eli kohdennetulta sellaisille lukijoille, joilla on omakohtaista kokemusta aiheesta. Toisaalta terapiapuhe on luontevaa siksi, että romaanin vaimo on opiskellut psykologiaa, ja käyttäisi luultavasti psykologisoivaa kieltä, vaikka ei eläisi arkeaan kroonistuneella kriisivyöhykkeellä.

Aika usein tällaisten parisuhdekuvausten takana on uskonnollista lahkolaisuutta tai poliittista konservatismia. Tässä tarinassa selitystä miehen alustavaan käytökseen ei etsitä uskonnosta (vaikka hän buddhalaista henkistä tietä kulkee), ja vaikka mies tuntuu profiloituvan poliittisesti enemmän oikealle kuin vasemmalle, ei hän kuitenkaan edusta patavanhoillista arvomaailmaa. Pariskunnalla on myös yhteisiä ystäviä, joita he tapaavat henkevillä illallisilla ja mökkireissuilla. Kulissien ylläpitäminen ja avioliitossa onnistuminen ovat miehelle keskeisiä tavoitteita, ja naisen on vaikea lähteä liitosta siksikin, että mies syyttää häntä kevytkenkäisestä sarjaeroamisesta.

En usko, että romaani olisi autofiktiota, mutta se vähä, mitä tiedän Honkasesta, antaa vinkkiä, että osa teemoista olisi ammennettu elävästä elämästä. Perheen arjen kuvaus on uskottavan elämänmakuista, ja tarinaan mahtuu myös hyviä hetkiä. Rankinta oli kuunnella aviomiehen jankkaavia, kirosanoja pursuavia solvauksia, joissa pääpaino oli vaimon älykkyyden arvioinnissa. Tavallaan miehen kielenkäyttö oli myös (tragi)koomista, koska se oli niin suuressa ristiriidassa hänen julkisuuskuvansa kanssa.

Parisuhdekriisin lisäksi kirjassa käsitellään terveyshuolia, kroonisten ja psykosomaattisten oireiden kanssa elämistä ja menopaussia lähenevän naisen seksuaalisuutta. Kirjan vaimon ainoa toivo kohdistuu uuden kumppanin löytämiseen, ja sellaiseen arkeen, jossa hellyys ja läheisyys olisi jälleen mahdollista.

Kuuntelin teoksen sujuvasti päivässä, ja pysyin epäkronologisessa tarinassa hyvin kärryillä. Ehkä olisin voinut lukea vähän enemmän molemman puolison luovista töistä, mutta ymmärrettävästi kirjassa on haluttu keskittyä nimenomaan suhteen dynamiikkaan. Teos on oiva muistutus siitä, etteivät korkea koulutus, henkevät harrastukset ja sivistyneisyys suojaa ketään meistä katastrofaalisilta suhteilta.

Yksi asia, jota Honkanen ansiokkaasti korostaa, on taloudellinen epätasa-arvo, joka usein mahdollistaa alistavan suhteen jatkumisen. Romaanin nainen on ollut vuosikymmenen kotiäitinä, kärsinyt masennuksesta ja muukin työhistoria on repaleista. Tässä tarinassa miehen ylivalta kiteytyy hänen vahvassa perheenelättäjän eetoksessaan, mikä tuntuu oikeuttavan määräilevän, dominoivan käytöksen. Joskus tosin olisi kiinnostavaa lukea päinvastaisesta kuviosta, jossa valtaa käyttävä, menestyvä kotityranni olisi nainen.

Pelkäsin teoksen johtavan lukijansa todella synkkiin vesiin, mutta lukukokemus kuitenkin jäi valon puolelle, vaikka pohjamudissa välillä rämmittiin. Eniten taisin saada irti teoksen henkisestä ulottuvuudesta, joka jätti minut sopivan hämmentyneeksi.

Jänniä naisia ja identiteettivarkaita

Teos: Kate Quinn: Metsästäjätär (Harper Collins Nordic, 2020)

Suomennos: Päivi Paju

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Juuri nyt tuntuu, ettei elämässä ole aikaa lähes 700-sivuisille tiiliskiviromaaneille, mutta pari päivää sitten lipsahdin tälle kielletylle osastolle. Amerikkalainen Kate Quinn (s. 1981) on minulle tuntematon kirjailija, ja vähäinen kokemukseni HarperCollinsin käännöskirjoista ei ole ollut lupaava. Joku teoksen esittelyssä kuitenkin kiinnosti, vaikka natsiaiheisissa kirjoissakin on jo kauan sitten tullut kiintiö täyteen.

Romaani sijoittuu toiseen maailmansotaan ja 1950-luvun alkuun, jolloin monet eurooppalaiset pakolaiset, niin holokaustin uhrit kuin natsit, ovat onnistuneet aloittamaan uuden elämän Yhdysvalloissa. 1950-luvulla natsejakin epäilyttävämpiä tulokkaita ovat kommunistit, ja kommunistivainojen hengessä maassa usein unohdetaan vähemmän merkittävien natsien, ”pienten kalojen”, pahat teot.

Tarina alkaa Bostonista, jossa keski-ikäinen leskimies Dan McBride löytää uuden rakkauden. Uusi vaimo on itävaltalainen Anneliese, hänkin leski ja pienen Ruth-tyttären yksinhuoltaja. Danin ainoa tytär valokuvaaja-Jordan on jo aikuinen ja kihloissa, mutta pitkään äidittömänä eläneenä hän kokee uuden äitipuolen jopa tervetulleena lisänä perheen arkeen.

Lontoossa entinen sotakirjeenvaihtaja Ian Graham ei voi unohtaa Metsästäjätärtä, naista, joka tapatti hänen veljensä ja monia muita brittisotilaita. Ian on paperiavioliitossa Nina-nimisen naisen kanssa, joka on valehdellut taustastaan päästäkseen turvaan Britanniaan. Tämän lisäksi hän työllistää Tom-nimistä amerikkalaista tulkkia, joka osaa ainakin viittä itäeurooppalaista kieltä.

Ian on saanut vihjeen, että Metsästäjätär olisi päässyt väärällä identiteetillä Bostoniin, ja näin hän roudaa erikoisen työtiiminsä natsijahtiin rapakon taa. Tulkki-Tom saa töitä McBriden antiikkiliikkeen myyjänä, ja on sitä myyjätyyppiä, joka onnistuisi myymään jäätä eskimoille. Meininki antiikkiliikkeessä on hämäräperäistä, ja siellä häärää muitakin tyyppejä, joiden sydämenasia ei ole antiikki.

Teoksessa seikkaillaan todella monipaikkaisesti, ja varsinkin Nina Markovan henkilökohtainen odysseia puna-armeijan ”yönoitana” eli hävittäjälentäjänä tuntuu erillisen romaanin arvoiselta saagalta. Juuri nyt olin oikeassa moodissa nauttimaan tästä neuvostotarinasta, mutta nuorempana olisin saattanut pitää sitä pitkästyttävänä. Minulla on tuoreessa muistissa Svetlana Aleksievitchin hieno teos naisista neuvostoarmeijassa, The Unwomanly Faces of War, ja luulen, että myös Quinn on käyttänyt tätä mikrohistoriaa tarinansa taustoittajana.

Toinen teos, jota muistelin teosta lukiessa, on saksalaisen Annette Hessin tuoreehko teos Tulkki. Näissä molemmissa teoksissa käsitellään 1950-luvun alun henkistä ilmapiiriä, tosin Hessin teos onnistui tiivistämään draamansa kompaktimpaan muotoon. Molemmissa korostuu arkielämä, ja sodasta selvinneiden nuorten aikuisten tulevaisuuden toivo.

Olen yllättynyt siitä, että pysyin paikoitellen hyvinkin viipyilevässä kuvauksessa mukana. Tämän tarinan tiimellyksessä en edes osaa sanoa, mistä kohdasta sitä olisi kannattanut tiivistää. Viihderomaanin elementtejä teoksessa riittää muodin, häiden ja seksuaalisuuden kuvauksissa, mutta en kokenut niitä liiallisina. Missään nimessä romaani ei ollut hömppää, mutta ehkä kahden naisen rakkaustarina tuntui hieman päälleliimatulta.

Teoksen ensimmäinen puolisko etenee melko ennalta-arvattavasti, mutta onneksi loppua kohti lukija saa yllättyä. Eri maiden realiteetit limittyvät luontevasti toisiinsa, eikä sen hahmojen hengenheimolaisuus riipu ainakaan kielestä, kansallisuudesta tai poliittisesta suuntauksesta. Myös natsien metsästäjillä on sokeat pisteensä, ja itseohjautuvan salapoliisin työssä on paljon varjopuolia.

Teos tuntuu todella huolellisesti taustoitetulta, ja se luultavasti inspiroi eniten niitä lukijoita, jotka pitävät muutenkin historian laajoista kaarista. Siinä esiintyy myös todellisia hahmoja, kuten rouva Eichmann, joka piilottelee Metsästäjätärtä kotonaan Wienissä. Myös Stalin ilmaantuu livenä eräisiin valtiollisiin hautajaisiin.

Uskallan suositella teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, koska teoksen arjessa on paljon nuoria aikuisia, jotka vielä etsivät paikkaansa maailmassa. Tämäntyyppistä tematiikkaa olen löytänyt aiemmin myös leimallisesti YA-genren teoksista. Yhtään en kokenut itseäni liian vanhaksi lukijaksi, ja pidin tästä enemmän kuin vaikka viime aikoina suosioon nousseista keskitysleiriteoksista.

Populismin väkivaltaosastolta

Pirjo Hassinen: Hämärän aika (Otava, 2020)

Viikonlopun lukuretkeni sattui taas olemaan populismipainotteista, niin mediaseurannan kuin romaanitaiteen saralla. Kun poliittisen väkivallan vangitut tekijät samoin kuin populismia pitkään käsitellyt kirjailijakin sattuvat olemaan samasta kaupungista, niin temaattinen yhteys faktan ja fiktion välille muovautuu luontevasti. Pirjo Hassisen äärioikeistotrilogian kolmas osa Hämärän aika on mahdollisesti vielä ajankohtaisempi kuin sen aiemmat osat, siksi, että se sijoittuu tunnistetusti hyvin Jyväskylää muistuttavaan kaupunkiin.

Teoksessaan Hassinen muistuttaa, ettei Suomessa ole vajaaseen sataan vuoteen ilmaantunut poliittisia murhia. Tilannetta hän vertaa Italiaan, jonne romaani puoliksi sijoittuu. Olisipa kiinnostavaa kuulla kirjailijalta reaaliaikaista kommenttia Keski-Suomen nykytilanteesta. Vieläkään kukaan persu tai ex-sellainen ei ole onnistunut ottamaan toiselta henkeä, mutta viime heinäkuussa poliittinen murha oli karvan varassa. Mutta Hassisen tyyliin ei ole koskaan kuulunut päivänpoliittinen kommentointi, tai esiintyminen tv:n nokkelissa uutisvisailuissa. Pointsit tästä hänelle, sillä hän kuuluu niihin kirjailijoihin, joka on koko uransa aikana antanut teostensa puhua puolestaan. Kuitenkin hänen lukijanaan koen, että hänellä on läpi trilogian ollut lupaavaa meedion vikaa.

Romaanissa on kolme eri-ikäistä miespuolista avainhenkilöä, joiden elämät liittyvät löysästi toisiinsa. Jaakko on eläkeputkea lähestyvä leskimies, jolle vaimon kuolema syöpään on ollut vaikein elämänkoulu. Hänen ainoa aikuinen tyttärensä on muuttanut Italiaan, ja on naimisissa itseään vanhemman poliitikon kanssa. Pikkuhiljaa karvas totuus paljastuu miehelle: vävypoika edustaa Italian populistipuolueista äärimmäisintä, La Vera Italiaa, jonka fasistiset kytkökset eivät jää kenellekään epäselviksi.

Tomi työskentelee myyjänä Vänttisen halpatavaratalossa, jota puoli kaupunkia boikotoi tämän omistajan natsimielipiteiden vuoksi. Hän on tyytyväinen työnantajansa myöntämiin työsuhde-etuihin, ja osallistuu mielellään epäilyttävien matujen varjostukseen vartijoiden apupoikana. Kotona hän kärvistelee rakoilevassa liitossa tarjoilijavaimonsa kanssa, joka on alkanut kuunnella enemmän suvakkityökaveriaan kuin miestään. Miehen radikalisoituminen johtuu puhtaasti seksuaalisesta turhautumisesta; mitään henkilökohtaista negatiivista kokemusta hänellä ei ole maahanmuuttajista, ei uusista eikä vanhemmista.

Jesse on puoliksi afrikkalainen valkoisen yh-äidin parikymppinen poika, jolle sekä yliopistoon pääsy että homoneitsyydestä irtipääseminen aiheuttavat päänvaivaa. Tuulettaakseen mieltään hän ottaa mielellään vastaan työtarjouksen enoltaan, joka valmistaa tuunattuja sähkömoottoripyöriä maatilallaan. Hän saa tehtäväkseen toimittaa pyörän prototyypin italialaiselle tilaajalle ajamalla sen itse paikalle Euroopan läpi. Vapauden kaiho on nuoren miehen arvojärjestyksessä tärkeämpi kuin ura ja ammatti, mutta yksin matkaavana ei-valkoisena miehenä hän saa kokea karvaita yllätyksiä saksankielisessä maailmassa.

Jukka Kalmari, omasta puolueestaan eronnut veteraanipoliitikko, häärää tässäkin teoksessa takapiruna, mutta hänen esiintymisensä tapahtuvat nyt matalalla profiililla Vänttisen myymäläketjun vappujuhlissa, simamunkin ja hodareiden katkussa. Tomille Kalmarin tapaaminen on hiipuvasta kansansuosiosta huolimatta radikalisoiva tekijä, eikä hän aikaile 30-lukulaisten muilutussuunnitelmiensa kanssa. Samaan syssyyn hän näkee aiheelliseksi kostaa vaimolleen laskelmoidusti vimpan päälle.

Romaanin juoni on vauhdikas ja kekseliäs, mutta henkilöhahmojen galleriassa on paljon karikatyyrimäisiä piirteitä. Tosin en tiedä, voisiko oikeistopopulismista kirjoittaa ilman karkeita stereotypioita. Jos ympäröivä todellisuus on karkeampaa kuin mikään sitä representoiva fiktio, silloin kirjailijan on valittava, pysyykö hän uskollisena aiheelleen vai taiteelle. Nyansoitua taideproosaa ei tästä aiheesta ole mahdollista tuottaa.

Pidin kirjassa enemmän Italian pään narratiivista kuin Suomen, sillä koin oppivani siitä enemmän. Livornossa Jaakko tutustuu myös aktiivisiin vasemmistolaisiin, ja ihastuu ikätoveriinsa, panetterian omistajaan Lauraan, joka on jo aikuisen pojan nonna. Italialaisen tarinankerronnan tasolla löysin romaanista samoja viboja kuin Elena Ferranten ja suomalaisen dekkaristin Vera Valan teoksista. Lauran ja Jaakon kömpelöhkö deittailu tuntui romaanissa ainoalta hyvältä uutiselta, joka pelasti teoksen vajoamiselta öyhötyksen murheiden laaksoon.

Arvostan Hassista suuresti tämän trilogian tuottajana, vaikka teokset eivät suoranaisesti piristä mieltä. Teoksilla on historiallista arvoa, ja niihin voi palata myöhemmin, jos reaaliaikainen lukeminen on tuntunut liian raskaalta. Uskon, että trilogian kolmas osa voi saada myös uusia lukijoita, koska se sattuu kipeästi ajan hermoon juuri nyt.

Kenellä on oikeus kirjoittaa metsäläisistä?

Teos: Antti Holma: Kaikki elämästä(ni). (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Toinen jakso Suomalaisen Kirjakaupan suoratoistoa räpsähti päälle, koska en ollut osannut perua tilausta oikein. Asia harmittaa, koska minulla ei ole varaa edes 16, 95 euron sijoitukseen tällä hetkellä.

Mutta sainpa sitten käsiini Antti Holman tuoreen autofiktion, jossa vihdoin päästään parhaiden tarinoiden alkulähteelle, Pohjois-Savon Sonkajärvelle. Melkein kaiken Antin tuotannon olen ottanut ilolla vastaan; myös kesällä ilmestyneen oopperapodcast-sarjan kuuntelin. Jotain audiopuolen viihdyttämisestä olen oppinutkin juuri Antilta, ja täytyy sanoa, että olen pitänyt enemmän hänen podcasteistaan kuin videoista tai elokuvarooleista.

Holma muutti Sonkajärvelle Helsingistä nelivuotiaana, ja poistui yo-kirjoitusten jälkeen. Hänen vanhempansa ovat tämän jälkeen muuttaneet isän juurille Lapualle, eikä Antilla ole paikkakunnalla enää mitään kiinnikettä. Silti hän palaa sinne kirjahankkeensa tiimoilla todistaen paikkakunnan kutistumista. Tukikohta on tunnin päässä möksällä Muuruvedellä, jonne sisarukset niin harvoin ehtivät.

Vanhoilla hoodeilla mopomimmit tahtovat selfiet kylän harvinaisen julkkiksen kanssa. Ei kuitenkaan ole niin kauan siitä, kun hän opetteli tupakanpolttoa nuorisotalon edessä, tai veti revyytä riettaissa kotibileissä kahdeksan keskikaljan voimin. Noilla seuduilla on myös tavallista, että osan porukasta nuoruus päättyy varhain, ja varsinkin miespuoliset ”ukkoutuvat” jo alle kaksikymppisinä perheyritysten jatkajiksi tai maatilojen isänniksi.

Versioita pienten paikkakuntien homopoikien kasvusta on viime aikoina julkaistu monia, ja Holma on tietoinen siitä, ettei hänen tarinansa ole erityisen raaka tai mediaseksikäs. Hän vertaa omaansa ranskalaisen Edouard Louisin esikoisromaaniin, jossa homopoika kokee raakaa väkivaltaa köyhässä, sivistymättömässä syrjäkylässä. Tästäkin teoksessa olen blogannut, enkä löydä näiden kahden tarinan välillä luontevaa yhteyttä.

Taiteilija palaa New Yorkista kirjoittaakseen kirjaa kesämökin eristyksessä, mutta se osoittautuu hedelmättömäksi. Hän viettää myös aikaa vanhempiensa, noiden sukupuolettomien ”iloisten maahisten” luona, ja toimii yleisönä heidän parisuhdekuvaelmalleen. Helsingissä ystävät odottavat audienssia miehen kanssa, mutta osassa kohtaamisissa hän kokee vaivaannuttavaa etääntymistä.

Helsingin Kalasatamassa asuva Sari on hänen ystävänsä rippileiriltä Aholansaaresta, ja yksi niistä ”taviksista”, jotka eivät tee työkseen mitään luovaa. Antti on hänen poikansa Oliverin kummisetä, ja tuo tälle mielellään New Yorkin lelutakseja, mutta Sarin parisuhdeterapeuttina toimiminen alkaa tuntua liian yksipuoliselta. Kyläreissulla Saria ei edes puolella lauseella kiinnosta Antin avioitumissuunnitelmat, vaan hän päättää käyttää laatuajan oman polyamoristisen suhdekuvionsa avaamiseen. Tapaako Antti Saria enää koskaan, vai onko vierailu hänen elämässään muuttunut pakkopullaksi?

Ystävyyssuhteiden pitkät ruotimiset joko kiinnostavat tai eivät. Aika paljon samaa oli tässä teoksessa ja Saara Turusen romaanissa Rakkaudenhirviö, jossa vierailee myös eräs eksentrinen teatterikoulun bestis. Holma ottaa rehellisesti esiin tässä myös kateuden, jopa salakavalasti hiipii myös parhaisiin ystävyyssuhteisiin silloin, kun toinen osapuoli menestyy liikaa. Keskeisen roolin Holman kesäisellä road tripillä saavat hahmot nimeltä Pasolini ja Otto, joiden kanssa hän vaihtaa syvällisiäkin ajatuksia taiteen tekemisestä. Silti jos kirjasta olisin jotain karsinut, se olisi ollut ystävyyden osastolta.

Lontoon, New Yorkin ja Ranskan episodit olivat raikkaita, ja pidin Holman tavasta suhteuttaa suomalaista nurkkapatriotismia muun maailman menoon. Toki hänen kulturellit ranskalaiset appivanhempansa ovat lukeneet Paasilinnansa ja nähneet enemmän Kaurismäen leffoja kuin Antti itse, mutta perheen suhde ruokaan on niin intohimoinen, ettei Antin tuomat tyrnimarjahillot kelpaa lisukkeena. Eihän niissä ole edes hillon koostumusta. Ja samoin käy karjalanpaistin.

Luulen, että Antti Holmassa meitä täti-ihmisiä eniten ihastuttaa välisuomalaisuus, joka alkaa Pahasen Leenan sketsihahmon puheenaiheista ja jatkaa sinne Railin grillibaarin kellarin teetuvalle, jossa kukaan ei lopulta tule uskoon. Koulun pikkujouluissa on aina se taiteellinen poika, joka nauttii Arja Korisevaksi pukeutumisesta, mutta kokee myös vetoa Metsoloiden Erkkiin. Jukeboksista soitetaan Kikkaa, ja Pride-kulkueen esiaste on se, kun kylän ainoa namusetä huutelee raitilla pojille puurotarjoustaan namujen puutteessa.

Saako sitten Sonkajärvelle jääneistä puhua ”metsäläisinä”, ja mitä ”metsäläisyys” nykypäivänä merkitsee? Onko se automaattista homofobiaa, vääränlaista isänmaallisuutta tai uskonnollista ahdasmielisyyttä? Vai onko se valikoivaa kuuntelemista, tietyn radiokanavan preferointia?

Kirja herätti minussa eniten kysymyksiä juuri kotiseutusuhteesta, tilanteessa, jossa henkilön tausta on monipaikkainen. Tähän tarinaan pystyn täysin rinnoin samastumaan, koska se on myös oma tarinani. Holma onnistuu maalaamaan Sonkajärvensä monipuolisesti, ja paikkakunnan vaikutus hänen identiteettiinsä tuntuu edelleen merkittävältä. Mutta saako tällainen ”rintamakarkuri” julkisesti muistella lapsuuttaan ja nuoruuttaan peräkylillä, vai onko tämä vain maakunnissa edelleen vaikuttavien taiteilijoiden oikeus?

Kuuntelin teoksen nopeasti, ja se ansaitsisi toisenkin kuuntelukerran kokonaisuuden hahmottamiseksi. Jotain yhteistä oli tässä teoksessa ja Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaassa, jonka myös kuuntelin miltei yhdeltä istumalta. Molemmille kirjailijoille on siunaantunut vähän pinttynytkin julkisen hauskuttajan rooli, ja olin havaitsevinani molemmissa teoksissa tietoista rimpuilua pois tästä roolista.

Kyrön teoksesta joudun kirjoittamaan ajan kanssa, siinä oli liikaa kerroksia reaaliaikaiseen raporttiin. Molemmat äänikirjat ovat kirjailijan itsensä lukemia. Kyrön lakoninen tyyli sai aikaan hyvän vieraannuttamisefektin. Ehkä myös se, ettei Kyrö ole ammatiltaan näyttelijä, auttaa äänikirjan toteutuksessa. Holman ääni tässä kirjassa ei myöskään ole yhtä viihdyttävän karnevalistinen kuin esimerkiksi podcasteissa, mutta en voinut olla muistelematta Pahasen Leenaa, äitiä tietokoneella tai Cheekin kaksoisolentoa kirjaa kuunnellessa. Se ei ollut häiritsevää, mutta välillä hahmot elivät omaa elämäänsä päässäni niin, etten pysynyt teoksen juonessa mukana.

Kirja kertoo myös mielenterveyden notkahduksista, ahdistuksesta, stressistä ja neuroottisuudesta, joka Holman tapauksessa purkautuu lähes pakkomielteisenä suhteena ihmisruumiin hajuihin ja eritteisiin. Ei käy kateeksi hänen päivittäisiä matkojaan New Yorkin metrossa, sillä hän vaikuttaa aidosti aistiyliherkältä. Hajujen havainnointiin liittyy myös manerismeja ja toistoa, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa, riippuen lukijan omasta neurologisesta profiilista.

Saattokeikalla minuuteen

Teos: Siina Tiuraniemi: Jäämeri (Minerva, 2020)

Äänikirjan lukija: Anu Vilhunen

Siina Tiuraniemen Jäämeri on sellainen teos, jonka teema – eroperheen välienselvittely – ei ensi silmäyksellä inspiroinut lainkaan, mutta konteksti kiinnosti sitäkin enemmän. Siinä Jouni, Laura ja Martin matkustavat autolla Helsingistä hautaamaan Jouni-isän juuri edesmennyttä äitiä Ivaloon, ja käyvät läpi yhteistä ja erillistä menneisyyttään.

Tänä kesänä suurimman osan tuntemistani henkilöistä kesälomareissu ulkomaille on suuntautunut Pohjois-Norjaan, ja olen katsonut kaiholla muitakin kuin tuttujen lomakuvia. Siksi kirjan mielenmaisema kiehtoo, varsinkin, kun matkaa tehdään suht impulsiivisesti kastikkeenruskealla Toyota Corollalla.

Pariskunta on löytänyt toisensa Helsingissä,  Fredrikinkadun kirjastossa, heillä on strateginen ikäero, ja lasta on alettu odottaa liian varhaisessa vaiheessa. Laura on ollut anarkistinen teiniäiti, jolla lukio jäi kesken; Jounia taas ikäero ahdistaa, koska hän opettajana ei haluaisi antaa vaikutelmaa, että on sekaantunut oppilaaseen. Jouni on neuroottinen, turvallisuushakuinen pesänrakentaja, jolle ruokaympyrän oikea koostumus merkitsee enemmän kuin yhteiset kokemukset.

Molemmat puoliskot ovat paenneet ongelmaisia perheitään Helsinkiin; Laura on kotoisin Kajaanista ja polttanut sillan vanhempiinsa näiden kuultua raskaudesta. Perheen side Jounin vanhempiin on myös ollut hauras, sillä tämä ei halua arkijärkevänä, pedagogisena isänä siirtää sukunsa kalseaa tunneilmaisua poikaansa. Molemmilla on omalla tavallaan välittävät, lapsettomat siskot, mutta tätejäkään ei tavata kovin usein. Perheen elämä Helsingissä on pientä ja ydinperhekeskeistä, ja se osoittautuu tukahduttavaksi itsepäiselle, vapautta kaihoavaa Lauralle.

Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka toimii myös osan matkaa vapaaehtoisena kuskina, sen jälkeen, kun Laura saa kuulla David Bowien kuolemasta eikä Jouni luota exänsä ajotaitoon siinä tilassa. Miehen rooli on hieman enkelimäinen -lihallinen sellainen, koska hän ilmaisee välillä sopimatonta kiinnostusta Lauraan. Laura taas ottaa erokriisin ja lapsen huoltajuuden menetyksen liian raskaasti kiinnostuakseen edes deittailusta.

Matkan varrella käydään minulle tutuissa ja tuntemattomissa maamerkeissä, joista parhaiten muistan Hirvaskankaan huoltoaseman Äänekoskella. En ole notkunut siellä nuoruuttani, mutta sen kohdalta käännytään Suolahteen, joka on nykyään Äänekosken lähiö ja jossa asuin osan lapsuudestani. Paikka tosiaan oli aikanaan paikallisen nuorison hengailupaikka, jossa jotkut saattoivat kahvitella jopa ilman autoa. Pohjoiseen mennessä kahvipaikat muuttuvat persoonallisemmiksi, ja Kuukkeli-nimisen taukopaikan lakkamunkit alkoivat houkutella ilmiömäisesti.

Kuuntelin kirjaa puoleenväliin keväällä, ja aloitin tarinan nyt uudestaan alusta saakka. Eka kerralla koin kertoja-asetelman hieman väkinäisenä ja tyylin hieman liiankin rönsyilevänä, mutta teos parani huomattavasti toisella kuuntelukerralla, kun osasin jo asennoitua hitaan matkanteon moodiin.

Matkan varrella kohdattavat sivuhenkilöt, varsinkin palveluammattien nihkeät tai antikapitalistiset toimijat, ovat hulvattoman hauskoja, vaikka heillä ei ole suurta roolia juonen pyörityksessä. Runsaan dialogin vuoksi romaani on melko teatraalinen, eikä minua harmittaisi seurata tätä seikkailua leffanakaan.

Vakavammalla tasolla teos kertoo perheiden epätasaisesta vastuun kantamisesta, taloudellisesta epätasa-arvosta ja riippuvuuksien kanssa elämisestä. Onko Jouni liian pitkämielinen haahuilevan Lauransa suhteen, vai pakoileeko hän yhteistä perhe-elämää väitöskirjan tekoon vapaa-ajallaan? Ja voisiko Lauralle tarjota muitakin elämänohjeita kuin ”mene hippi töihin”? Ovatko tyypit kehityskelpoisia, ja kuinka näiden kahden varsin eri käämeillä varustetun exän suhde muuttuu sen jälkeen, kun eron harkinta-aika on täyttynyt? Voiko Jouni oppia luottamaan naiseen, jolla on taipumus tehdä ohareita kriittisissä kohdissa?

Kirjan luettuani jäin pitkään haaveilemaan Pykeijan kalastajakylän maisemiin, jotka tuntuvat niin eri maailmalta verrattuna Suomen puoleiseen Lappiin. Voisiko perhe sitten löytää toisensa uudestaan spontaanilla ulkomaanmatkallaan arktisessa tammikuussa, vai onko kyseessä enemmän saattokeikka menneisiin minuuksiin?

Kun heikko astia vahvistuu

Teos: Satu Lidman: Taivas ja syli. Kertomus parisuhdeväkivallasta vanhoillislestadiolaisessa perheessä. (Gaudeamus, 2020)

Äänikirjan lukija: Elina Ylisuvanto

Viikonloppu on mennyt välillisesti teologisissa merkeissä, ja pitkältä hautausmaarundilta pomppasin suoraan vanhoillislestadiolaiseen perhetodellisuuteen. Aiheesta on  julkaistu viime vuosikymmenen aikana niin fiktiota kuin tutkimuskirjallisuutta, ja tästä blogista voi löytää jälkiä useammasta teoksesta. Ihan kaikkea en ole itsekään lukenut, ja myös joitain teoksia on jäänyt kesken.

Satu Lidman on Tampereen yliopiston historiantutkija, jonka ura on keskittynyt parisuhdeväkivallan historiallisiin muotoihin. Hän ei omaa vanhoillislestadiolaista sukutaustaa, vaan tutustui Päiviin (nimi muutettu) tutkimusinformanttina vuosia sitten ja ehdotti tälle kumppanuutta kirjan kirjoittamisen merkeissä. Päivin kokema aviokriisi sijoittui 1970-90-luvuille, mutta naisen matka rankoista väkivallan kokemuksista selviytyjänä jatkui avioeron jälkeenkin.

Päivi käytti luovaa kirjoittamista terapiakeinona läpi elämänsä siksikin, ettei hän yhteisönsä jäsenenä voinut uskoutua suvulleen tai seuraystävilleen avioliittonsa tilasta. Aviomiehen harjoittama väkivalta Päiviä kohtaan oli pitkälti seksuaalista, eikä Päivi liiton alkuaikoina tiennyt, mistä hakea apua syvenevään kriisiin. Hän koki tulleensa raiskatuksi jo hääyönä, eikä Eero-miehen maailmankuvaan mahtunut ajatus puolison kunnioittamisesta seksikumppanina. Hänet oli kasvatettu pitämään naista heikkona astiana ja seksileluna, jonka käyttöön tällä oli 24/7-oikeus. Suurperheen kasvaessa miehen seksuaaliset vaatimukset kärjistyivät, ja hän käytti härskisti seksiä kaupanteon välineenä.

Toki alistavaan suhteeseen kuului myös ”tavallista” fyysistä ja henkistä väkivaltaa, joka pian ulottui myös lapsiin. Pariskunta ehti saada kahdeksan lasta siitä huolimatta, että Päivin kiinnostus avioseksiin oli alusta alkaen minimaalista. Perhe asui Etelä-Suomessa, kaukana pohjoisen koti-Siionista, ja kohtasi arjessaan ammattilaisia, jotka eivät tunteneet lestadiolaista perhekulttuuria yhtä hyvin kuin pohjoisessa tunnetaan. Näin Päivi kohtasi lääkäreitä, jotka suosittelivat tälle niin ehkäisyä kuin avioeroa, ja pariskunta päätyi tilanteen eskaloituessa myös lastensuojelun ja mielenterveyspalvelujen asiakkaiksi.

Vaikka teos on kirjoitettu akateemisen etäännyttävään tyyliin, paikoitellen sitä lukee sydän pamppaillen kuin koukuttavaa dekkaria. Tekstissä on paljon otteita Päivin omista kirjoituksessa, mikä luo siihen sopivaa dialektiikkaa. Tutkimuksellinen puoli teoksessa olikin minulle suht tuttua, olenhan itsekin tutkiskellut lähisuhdeväkivallan ilmentymiä opiskelijana 1990-luvulla. Historiallisesta näkökulmasta olikin kiinnostavaa nähdä, kuinka nopeasti alan käsitteistö muuttui väkivaltatyön ammatillistuttua 1990-luvun aikana.

Lidmanin mikrohistoriallisen tutkimuksen keskiössä ei ole teologia eikä hengellisen elämän arki, mutta ilman tutustumista lestadiolaisuuden sisäisiin keskusteluihin teos olisi jäänyt pinnalliseksi MeToo-narratiiviksi. Teos viittaa moniin luterilaisen kirkon käytänteisiin 1600-luvulta ja toteaa, että vanhoillislestadiolaisuuden käsitykset avioliitosta ja aviokriisien hoidosta ovat osittain jämähtäneet sinne. Asumusero on ollut yllättävän yleinen käytäntö Pohjoismaissa jo ennen herätysliikkeitä, ja sen salliminen on ollut yleistä myös lestadiolaisuudessa tapauksissa, joissa muuten olisi perhesurmien riski.

Teos ei onneksi mässäile perheen kokemalla väkivallalla, mutta varsinkin viitteet sen lasten kokemiin sairaalakeikkoihin tekivät pahaa. Jossain vaiheessa Päivistä tuntui, että hän pitää kotonaan kokonaista laatenpsykiatrista osastoa, niin pitkäkestoista myös lasten tarve terapeuttisille toimenpiteille oli. Kriisin syvetessä myös Päivi itse oli väkivaltainen lapsiaan kohtaan, mutta tämä ei koskaan johtanut huostaanottoihin. Perhe sai pitkään kaupungin lastensuojelun tukea perhetyön muodossa niin, että Päivi pystyi pitämään työnsä ja näin elättämään perhettään.

Teos kertoo ulkoisesti menestyneestä lestadiolaisperheestä, joka rakensi omakotitaloa kahdeksannen raskauden aikana. Eero kykeni peittämään  raakaa toimintaansa akateemisen sivistyksen kaapuun, ja onnistui monissa tilanteissa esiintymään täyspäisemmän oloiselta kuin rikki revitty, psyykenlääkkeitä syövä vaimonsa. Kuinka Eerolle sitten lopulta kävi eron jälkeen, sitä teos ei paljasta, mutta keskeinen viesti on, ettei väkivallasta toipuminen ole mahdollista, jos toipua pitäisi yhdessä raiskaajansa kanssa.

Hypättyäni akateemisesta junasta en ole jaksanut päätoimisesti seurata feministisen tutkimuksen uusia julkaisuja, mutta tämä teos antoi paljon uutta ajateltavaa ei pelkästään sisällön, mutta myös muodon vuoksi. Odotin kirjalta suurempaa kokeilevuutta tyylillisesti, mutta se jää kuitenkin leimallisesti akateemiseksi tutkimukseksi, jossa angloamerikkalaistyylinen pedagoginen  selkeys ja toisto nostavat paikoitellen päätään liiankin. Toisaalta tarina on kerrottu jalat maassa-otteella niin, että myös vähemmän tutkimuskirjallisuutta lukeva pysyy helposti kyydissä. Näin koen, että se palvelee hyvin niin alan ei-akateemisia ammattilaisia kuin apua omaan tilanteeseen etsiviä.

Myös se, että kirja on saatavilla äänikirjana kertoo sen populaarista otteesta. Kuitenkaan en voi kuvitella, että suurperheen äidit voisivat kuunnella tätä lasten kuullen, sen verran rankkoja osuuksia teos pitää sisällään. Mutta mahdollisesti vanhoillislestadiolaisissa piireissä lapset altistuvat puheille huoruuden ja haureuden synneistä jo polvenkorkuisina, sillä yhteisön käyttämä kaanaankieli pitää sisällään rikkiväkevää sanomaa.

Tein kirjasta paljon muistiinpanoja tulevaa käyttöä varten, ja eniten siinä jäi kiinnostamaan viitteet kirkkohistoriaan, aina 1600-luvulle saakka. Huomattavaa on, ettei suomalaisen maalaiskansan arki poikennut suuresti varhaisten lestadiolaisten arjesta 1800-luvun alussa, vaan liikkeen jyrkkä erottautuminen on tapahtunut vasta 1900-luvun modernisaation myötä. Mikrohistoriassa haastavinta onkin menneiden sukupolvien pään sisään pääseminen, ja mielestäni Lidman onnistuu tehtävässään hyvin, vaikka tämä teos keskittyy lähihistoriaan ja vielä eläviin informantteihin.

Paljon melua sukumökeistä

PerintötekijätTeos: Vigdis Hjorth: Perintötekijät (S&S, 2020)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Uusi norjalainen laatuproosa on takavuosina kuulunut vakiolukemistoihini, mutta viime aikoina en ole ehtinyt/muistanut päivittää sen tilannetta. Tänään avasin Vigdis Hjorthin kohuromaanin Perintötekijät tietämättä sen taustoista paljoa – ainoa, mitä tiesin, oli, että se kertoo keski-ikäisten sisarusten perintöriidoista ja että sen ilmapiiri olisi mahdollisesti raskas ja ahdistava.

Ajankohta teoksen lukemiseen ei ole paras mahdollinen, vaikka en koe kirjan ongelmakenttää omakohtaisen läheiseksi. Täälläkin päässä on ilmaantunut vanheneviin omaisiin liittyviä huolia, omaishoitoon liittyvää työnjakoa sisarusten kanssa ja sukulaissuhteiden pakkomielteistä kelaamista. Vaikka aiemmin olen ammentanut paljonkin inspiraatiota omaan kirjoittamiseeni sukututkimuksesta ja sukutapaamisista, juuri nyt en saa päällä olevasta tilanteestamme mitään luovaa irti. Tilanteemme ei ole läheskään yhtä dramaattinen tai ahdistava kuin Perintötekijöiden riitaisen suvun pattitilanne.

Teoksen kertoja on kulttuurialalla työskentelevä keski-ikäinen Bergljot, perheensä vanhin tytär, joka on katkaissut välit sukuunsa jo parikymmentä vuotta aiemmin. Ainoa yhteys on säilynyt diplomaattiseen Astrid-siskoon, jonka kanssa hän on puhunut harvakseen puhelimessa. Isoveli Bård tuntuu kertojaakin vieraantuneemmalta sukukuvioista, ja sisarukset tuntuvat jakaantuvan kahteen eri sarjaan, joilla on kovin erilaiset lapsuusmuistot.

Bergljotilla ja Bårdilla on pakottava syy ottaa etäisyyttä synnyinperheestään. Bergljot on vielä yrittänyt pitää laimeaa yhteyttä yllä lastensa ollessa pieniä, mutta tämä on osoittautunut tuhoisaksi hänen psyykelleen. Valtio on suostunut maksaa pitkän psykoterapian naiselle, joka kamppailee alkoholismin ja holtittomien seksisuhteiden houkutuksen kanssa. Myös hänen parhaalla ystävällään Claralla on elämässä vastaavia haasteita, ja välillä hän käy tankkaamassa villejä kokemuksia tämän luona Kööpenhaminassa. Suvun mustan lampaan maineen saavuttanutta naista ei uskota, kun hän yrittää avautua välirikon syistä. Nuoremmat sisarukset pitävät häntä hulluna mytomaanina, eivätkä öiseen aikaan kirjoitetut känniset sähköpostit auta häntä tulemaan ymmärretyksi.

Kielellisesti ja rakenteellisesti teos kuvastaa uskollisesti traumataustaisen henkilön jankkaavaa, toisteista ilmaisua. Riippuu lukijan henkisestä tilasta, kuinka suurina annoksina tätä tilitystä voi ottaa vastaan kerrallaan. Pidin siitä, että romaanissa kuvataan myös työelämän haasteita, jotka luovat edes pieniä hengähdystaukoja muuten raskaaseen narratiiviin.

Laatuproosaksi teoksen tekee se, ettei kertojan isän kammottavilla teoilla mässäillä, vaan tarina avautuu kerroksellisesti kuin sipuli. Juuri nyt en ollut valmis ottamaan koko tätä kakkua henkisesti vastaan, vaan keskityin enemmän romaanin muotoseikkoihin ja yleisiin tunnelmiin, ja jopa norjalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin ilmenemismuotoihin, joita teoksen alussa ylisuuret mittasuhteet saava mökkikiista edustaa. Mökkiriita onkin hieno metafora kaikelle muulle kaunalle ja katkeruudelle, mitä usein riitojen takana piilee, vaikka taustalla ei olisikaan insestiepäilystä.

Aiemmin tänä vuonna kuuntelin irlantilaisen Emilie Pinen teoksen Tästä on vaikea puhua (josta en saanut aikaan blogitekstiä). Siitä jäi samansuuntaiset tunnelmat, vaikka se ei ollut aivan yhtä raskassoutuinen kuin tämä teos. Kuitenkin tämä tarina punoutuu pohjoismaisen hyvinvointivaltion jäänteiden kudelmaan, sillä nämä materiaalisesti hyvinvoivat norjalaiset puhuvat elämän kriisitilanteissakin siitä, kuinka tehohoidossa saa maksimaalisen vastineen verorahoille.

Minua alkoi myös kiinnostaa Hjorthin siskon Helga Hjorthin kirjoittama teos Fri vilje, jossa esitetään nuorempien sisarten tulkinta samasta tilanteesta. Norjaksi en tule tätä teosta lukemaan, mutta teosten saama julkisuus muistuttaa minua ruotsalaisten Felicia Feldtin ja hänen kuuluisan lastenpsykologiäitinsä Anna Wahlgrenin 00-luvulla käymästä kirjasodasta, jota seurasin alkukielellä.

Tervetuloa sukuumme (ja muita noloja toivotuksia)

TylerTeos: Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina (Otava, 2002)

Suomennos: Kristiina Drews

SPR:n Kontti-kirppikseltä hankkimani kirja-aarteetkin alkavat olla finaalissa täällä Jyväskylässä, ja vinkkejä uusista ilmaisten/halpojen kirjojen apajista näillä korkeuksilla kaivataan.

Tänään lukupinon päällimmäisenä oli luottokertoja Anne Tylerin (s. 1941) teos Aikaa sitten aikuisina. Tyler kuuluu niihin kirjailijoihin, jonka olen luultavasti bongannut äitini kirjahyllystä, mutta suurempi kiinnostus hänen tuotantoonsa puhkesi noin kymmenen vuotta sitten. Tylerin teemat liittyvät pitkälti muuttuvaan, monikulttuuriseen ja – arvoiseen perhe-elämään, keski-iän kriiseihin ja elämänmuutoksiin.

Tässä romaanissa kertoja on 53-vuotias leskirouva Rebecca Davitch, joka toimii kokopäiväisenä juhlasuunnittelijana Baltimoren kaupungissa. Firman hän on perinyt miehensä suvulta, jonka parissa hän asuu miehen kuoleman jälkeenkin. Rebeccalla on suuri uusperhe, neljä tytärtä, joista vain nuorin on biologisesti hänen oma lapsensa. Myös tyttärillä on ollut kirjava ihmissuhdehistoria, ja juhlapäivinä talo täyttyy eksistä, nyksistä ja tulevista heiloista, näiden lapsista ja muista suvun liitännäisjäsenistä.

Rebecca on työteliäs vastuunkantaja, joka on vuosikymmenet paennut omaa elämäänsä ympärivuorokautiseen hössöttämiseen. Juhlasuunnittelijan ura on kuitenkin rooli, joka on langennut hänen ylleen ilman tietoista valintaa. Viisikymppisenä hän alkaa katua kesken jääneitä yliopisto-opintojaan, ja yrittää edes jollain tasolla kehittää itselleen edes yhtä älyllistä harrastusta. Tästä huolimatta hänen vapaa-aikansa täyttyy lapsenvahtikeikoista ja satavuotiaan appiukon omaishoidosta.

Nuorena Rebecca ei ole aina ollut ennalta-arvattava; ainakin hän teki kerran tuhmasti, kun jätti nuoruuden rakastettunsa Willin itseään vanhemman leskimiehen vuoksi kuin nallin kalliolle. Nuori Rebecca oli myös kiinnostunut politiikasta, ja osasi keskustella muustakin kuin illallisten istumajärjestyksistä. Hetken mielijohteesta hän ottaa yhteyttä vanhaan collegeensa Willin tavoittamiseksi.

Rebecca ja Will ovat molemmat sovinnaisia hahmoja, mutta heistä alkaa paljastua uutta särmää, kun he tutustuvat jälleen. Vanha suola saattaa janottaa, mutta suhteen uudelleenlämmittely ei ole romanttista ilotulitusta täynnä. William osoittautuu professorin virastaan ja maallisesta menestyksestä huolimatta katkeraksi vanhaksi ukoksi, joka tyytyy kokkaamaan itselleen aina samaa chiliannosta surullisessa vuokra-asunnossa. Vaikka Willilläkin on takanaan avioliitto ja kokemus perhe-elämästä, hänen karmaansa kuuluu henkinen jumittaminen ikuisen opiskelijan asemassa kampuksen kupeessa.

Romaanissa pohditaan aikuismaista käyttäytymistä, ja aikuisuuden normeja tilanteessa, jossa kaiken järjen mukaan kuuluisi jo olla aika alkaa elää elämää enemmän itselleen kuin lapsille tai sukulaisille. Rebeccalle ex-miehen suvusta irtaantuminen ei kuitenkaan ole helppoa, koska hänen identiteettinsä on pitkään rakentunut sukutalon ympärille. Vinksahtaneella tavalla myös Will toivotetaan tervetulleeksi entisen kilpakosijan klaaniin, mutta voiko tällainen asetelma toimia?

Amerikkalaisissa sukuromaaneissa yksi pysyvä klisee on kiitospäivän viettäminen, ja muistaakseni lähes jokaisessa lukemassani Tylerin teoksessa sitä vietetään perhepiirissä. Tässä teoksessa sen kuvaus ei kuitenkaan nouse käännekohdaksi, sillä suvun jäsenet asuvat lähellä toisiaan ja tapaavat toisiaan tiiviisti muutenkin. Kiinnostavampi perhejuhla on suvun patriarkka Poppyn 100-vuotissynttärit vuonna 1999, eli teoksessa kerrataan välillisesti koko 1900-luvun historiaa.

Paasasin edellisessä postauksessani ”käyttöproosasta”, eli romaaneista, joissa ei ole tarpeeksi draaman kaarta tai jännitteitä tullakseen arvostetuksi kaunokirjallisuutena. Tässä romaanissa toki on paljon enemmän rakennusaineita kuin äsken lukemassani Roope Lipastin laimeassa väliteoksessa, mutta tässäkään juoni ei ole erityisen kekseliäs. Henkilöhahmojen rakentajana Tyler kuitenkin on ilmiömäinen niin, että myös sivuhenkilöillä on omat omituisuutensa, jotka eivät välttämättä liity tyypillisiin identiteetin määritteeseen, kuten ammattiin. Myöskään etnisten vähemmistöjen edustajia (joita tässäkin romaanissa vilisee) ei ole rakennettu ”edustamaan” ryhmänsä tyypillisiä piirteitä.

Tämä ei ole valovoimaisin lukemani teos Tyleriltä, mutta joudun virkistämään muistiani aiemmista luetuista. Parhaiten mieleeni ovat jääneet uudemmat teokset Noah’s Compass (2010) ja Digging to America (2006), joissa eriskummallisten perheiden ja moniarvoisuuden teemat vielä syvenevät verrattuna kirjailijan varhaisempaan tuotantoon.

 

Psykologin lapsi kulkee ilman kenkiä

JälkikasvukausiTeos: Roope Lipasti: Jälkikasvukausi (Atena, 2019)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Retriittini Keski-Suomessa uhkaa jo edistyä kohti kirjapuutostautia, ja siinä tilassa pitää tyytyä huippusuositun Ellibsin ilmaiseen ja niukkaan tarjontaan. Tänään arpa osui tuttuun ja turvalliseen Roope Lipastiin, jonka tunnen jouhevaksi ja humoristiseksi kertojaksi. Ihan jokainen Lipastin teos ei ole kolahtanut, enkä ole kaikista lukemistani raportoinutkaan. Hänen tuotantonsa tuntuu juuri sopivalta lomalukemiselta, ja taipuu hyvin tien päälle kuunneltavaksi.

Jälkikasvukaudessa puhuu nimetön perheenisä ja psykologi, joka kirjoittaa populaaria teosta nuorten kasvatushaasteista. Lapsia perheessä on kolme, ja vaimo Piia on töissä seurakunnassa, ymmärtääkseni pappina. Ongelmia perheessä alkaa tuottaa keskimmäinen lapsi, 15-vuotias Elias, joka on löytänyt ensimmäisen heilansa Emman.

Perheessä esikoinen Maija on lentämässä pesästä, ja kertojan äidillä on havaittu tilapäistä sekavuutta. Vaimon ja anopin suhde tuntuu läheisemmältä ja spontaanimmalta kuin kertojan ja tämän äidin. Kertoja viettää enemmän aikaa autotallissa eläinaiheisten savitöidensä parissa kuin perheensä tai työn alla olevan kasvatusoppaan, jonka äänensävy on teennäisen nokkela. Olisiko mies pärjännyt paremmin biologina kuin kasvatusguruna, sitä tämä pohtii synkkinä hetkinään.

Perheen tarina on perinpohjin arkinen, siihen kuuluu vanhempainiltoja, luokkaretkien rahankeruuta, mopojen rassaamista, päihdevalistusta, ehkäisyneuvontaa, jauheliharuokien innovointia ja ikääntymisen vertailua. Kirjan vanhemmat tuntuvat turvallisen konservatiivisia, keskinkertaisilta ja konsensukseen pyrkiviltä. Perheessä ei väännetä veganismista, ilmastonmuutoksesta eikä poliittisista suuntauksista. Välillä tuntui, että kirja on kirjoitettu YLE2-kanavan maalaisille keskivertokatsojille, joiden elämään ei edelleenkään kuulu intersektionaalinen feminismi, eivätkä muut hankalat vieraslajikkeet.

Toki kirjan perhe käy läpi lievän kriisin Eliaksen katoamistemppuihin ja niitä seuraavan lastensuojeluinsidentin muodossa, mutta kovin vakavasta oireilusta ei ole kyse. Ehkä teoksen tarkoituksena on muistuttaa siitä, kuinka tavallisia yhteiskunnan interventiot perheiden arkeen näinä päivinä ovat, ja kuinka lasun asiakkaaksi voi päätyä, vaikka olisi kunniallisesti naimisissa ilman päihdeongelmaa tai ulosottokierrettä.

Kuuntelin tarinan sujuvasti, muutamassa kohdassa nauratti ja pidin eniten kertojan biologian oppitunneista. Suosittelen kirjaa erityisesti useamman lapsen vanhemmille ja niille ruuhkavuosiaan eläville, jotka eivät kesälomillaan veny kovin moneen teokseen. Kirjan anti niille, joille teinien kasvatus ei juuri nyt ole ajankohtaista, on kyseenalainen. Itseäni aihe edelleen kiinnostaa, mutta etsin yleensä tarinoita, joissa perheen arki ei noudata ennaltamäärättyä kaavaa.

Tässä tarinassa ei lopulta tapahtunut paljoa, ja sen vuoksi teos jää omalla lukujanallani ”käyttötavaraksi”, joka ei jätä kovin syvää muistijälkeä. Myös teoksen teema, jossa kasvatuksen ja ihmismielen ammattilainen kokee avuttomuutta oman haastavan lapsensa seurassa, on jo miltei loppuunkaluttu, ja siitä on vaikea löytää uutta, raikasta näkökulmaa. Romaanin äiti ei kristillisenä kasvattajana tuntunut piiruakaan kiinnostavammalta, vaikka teoksessa viljeltiin jonkun verran kristillistä terminologiaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 42: ”Kirjassa on isovanhempia.”