Sukkahousut ja segregaatio

Teos: Colm Toibin: Brooklyn (Tammi, 2011)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Viikonloppuna luin neljä Keltaisen kirjaston romaania paperiformaatissa, mikä minulle nykyään on jonkun sortin äärisuoritus. Olen juuri muuttanut ja kärsin akuutista kirjapuutostaudista, johon on löytynyt vähän lievitystä kirjastojen kierrätyshyllyistä. Kirjoja omistan tällä hetkellä vain pienen hyllyllisen, ja näistä valtaosa on jo moneen kertaan luettuja keräilyobjekteja.

Colm Toibinin Brooklyn oli näistä neljästä lukemastani klassikkoteoksesta ehdottomasti paras. Teos on historiallinen romaani, joka kuvaa irlantilaisen nuoren naisen Eilis Laceyn yksinäistä maastamuuttoa New Yorkiin 1950-luvulla.

Eilis Lacey elää pienessä Enniscorthyn kauppalassa leskiäitinsä ja vanhemman, naimattoman Rose-siskonsa kanssa. Kolme veljeä ovat kaikki lähteneet töihin Birminghamiin, eikä kukaan heistä suunnittele kotiinpaluuta. Käytännössä Rose-sisko elättää perheensä kirjanpitäjänä, mutta perhe elää epävarmassa niukkuudessa. Eilisin tulevaisuus kotinurkilla ei vaikuta kovin lupaavalta, ellei hän löydä itseään varakkaampaa aviomiestä.

Nuoren naisen tilanne muuttuu käden käänteessä, kun kylään saapuu amerikkalainen pastori Flynn suoraan Brooklynistä. Pappi näkee Eilisissä potentiaalia, ja onnistuu järjestämään hänelle työtarjouksen Bartoccin tavaratalosta. Eilis lähtee matkaan kevyin pakaasein ja valmisteluin, eikä tiedä paljoa tulevan kotimaan realiteeteista.

Koti-ikävä iskee nuoreen naiseen niin, että hän miltei saa potkut myyjän työstään surkean olemuksen vuoksi. Meikkaamisessa ja muodikkaiden asusteiden valinnassa on opettelemista, ja tavaratalon osastonhoitaja neiti Fortini joutuu opettamaan Eilisille kädestä pitäen bikinialueen karvanpoiston. Koti-ikävään löytyy helpotusta isä Flynnin seurakunnasta, ja kirkon jouluillallisen järjestelijänä Eilis kokee enemmän tyydytystä kuin tavaratalon naisten vaateosaston tiskin takana. Köyhyys ja osattomuus vaivaa varsinkin irlantilaisia ikämiehiä, ja joulunvieton kuvaus toi minulle todelliset vibat Fairytale of New York- joululaulusta.

Toibin kuvaa kiinnostavasti tuon ajan rotujännitteitä Brooklynissa, sillä alue oli 1950-luvulla muuttumassa entistä enemmän mustien asuinalueeksi, kun samaan aikaan irlantilaiset ja italialaiset tekivät lähtöä kohti Long Islandin uudisrakennusalueita. Eilis oppii palvelemaan mustia naisasiakkaita hyväntahtoisesti, mutta mustien naisten sukkahousuja pidetään edelleen segregoidussa nurkassa erossa valkoisten naisten vastaavista.

Kyseessä on varsin virtaviivainen ja helppolukuinen lineaarinen kertomus, jonka aika-akseli on vain reilun vuoden. Tässä ajassa Eilis ehtii jo menemään naimisiin italialaisen putkimies-Tonyn kanssa, vaikka ei ole täysin päässyt eroon koti-ikävästään. Eilisin sitoutuminen pika-avioliittoon ei ole kovin vankalla pohjalla, ja sitä koetellaan varsinkin sen jälkeen, kun hän on palannut Irlantiin perhettä kohdanneen tragedian jälkeen.

Vaikka kirjaan mahtui surua ja köyhyyttä, niin kyseessä on varsin toiveikas, jopa glamoröösi tarina, joka jätti keveän mielen. Moni muu lukemani irlantilaisten maastamuuttotarina on ollut paljon rankempi, mutta Eilisin tarinassa oli selkeä eteenpäin menemisen meininki. Lukisin mielelläni tarinaan jatkoa, mutta en tiedä, onko sitä luvassa.

Unelmien häämatka Siperiaan

Teos: Marita Salomaa: Leikin hinta (Karisto, 1982)

Liza on hemmoteltu orpo aatelistyttö, joka asuu setänsä perheen luona kartanossa Tulassa, noin sadan kilometrin päässä Moskovasta. Nuoren naisen naittaminen ei ole kuulunut sedän ykköspuuhiin, joten hän on saanut itse etsiä sydämensä valintaa.

Kun upseeri Boris purkaa kihlauksen, päättää Liza toimia ennen kuin on liian myöhäistä. Tanssiaisista hän löytää eversti Sergei Snifkinin, joka on palveluksessa kaukana Siperiassa. Kihlausaika on lyhyt, eikä Liza tunne puolisoaan lainkaan, kun he lähtevät häiden jälkeen rekiteitse kohti tuntematonta.

Matka Omskin kuvermenttiin kestää viidestä kuuteen viikkoon. Seurue yöpyy matkan varrella monentasoisissa kievareissa, ja kohtaavat todellista maan suolaa. Alkumatkasta Liza saarnaa miehelleen kristityn velvollisuuksista, mutta nähtyään ensimmäiset vankikuljetukset hän ei enää voi katsoa jokaista vastaantulevaa köyhää silmiin.

Mukana rouvalla on suuressa muuttokuormassaan myös piano. Myös tuttu kamaripalvelijatar Njanja on mukana, tarvitseehan rouva matkallaan vaatehuoltoa. Paikallisiin palvelijoihin ei tuore rouva luota, tuntuvathan he vetämättömiltä ja laiskoilta. Isännän matrioona ei osaa laittaa muuta ruokaa kuin pelmeenejä.

Uuden kodin laittaminen taigalla on haasteellista. Kotona ramppaa myös liikaa naimattomia upseereja, varsinkin silloin, kun isäntä ei ole kotona. Kasarmin teatteriharjoituksissa leiskuu, kun miehen kollega Kostja osoittaa tunteitaan Lizaa kohtaan.

Liza on kiinnostunut vankileiristä, jota hänen aviomiehensä hallinnoi. Mies ei anna lupaa siellä vierailuun, mutta rouvasväki puuhaa vaatteita vankien lapsille. Liza ei tosin ymmärrä, miksi mies jumittaa Siperiassa, kun hän selvästi olisi kykenevä työhön paremmissakin kohteissa. Onko hän tehnyt jotain väärää, ja miksi ihmeessä mies juo vodkaa niin tolkuttomasti?

Kalundan aroilla paimentaa kirgiisipaimentolaisia, ja heidän parissaan Sergei viihtyy paremmin kuin vankilassa. Päivä päivältä miehen käytös alkaa kuitenkin tuntua tuoreesta vaimosta vaikeammalta ymmärtää.

Pariskunnan esikoislapsi kuolee kurkkumätään, ja tämä edelleen etäännyttää puolisoja toisistaan. Toinen raskaus päätyy keskenmenoon. Enää nuori vaimo ei jaksa osallistua kasarmin seuraelämään, ja hänestä levitetään ilkeitä juoruja. Onko hätäisesti solmittu liitto tuhoon tuomittu?

Kirjasta sain vaikutelman, että Salomaa on ollut todellinen venäläisten klassikkojen tuntija, ja hänen on pitänyt lukea paljon varsinkin Siperian tsaarinaikaisten vankileirien kuvauksia tätä kirjaa varten. Varmasti keskeinen inspiraatio kirjaan on tullut itse Dostojevskilta, joka joutui 1850-luvulla vankileirille Omskiin.

Pidin tämän kirjan synkähköistä tunnelmista enemmän kuin saman kirjailijan Suomeen sijoittuvan kotiopettajattaren saagan tutuista kuvioista, mutta molemmissa teoksissa loppuratkaisut jäivät jotenkin latteiksi. Toisaalta niissä kuvataan varsin uskottavasti naisen asemaa 1800-luvun yhteiskunnassa.

Pyreneiden hurmaavista elämäntaiteilijoista

Teos: Melissa da Costa: Kaikki taivaan sini (Tammi, 2024)

Suomennos: Saana Rusi

Äänikirjan lukija: Joonas Kaikuranta

Emile on 26-vuotias startup-yrittäjä Rouanin kaupungissa Ranskassa, ja hänen elämänsä on umpikujassa. Tyttöystävä on jättänyt hänet, töissä on mennyt huonosti ja kaiken kukkuraksi mies on saanut diagnoosin varhaisesta alzheimerista. Muistikatkoksia hänellä on harva se päivä, mutta muuten kunto on vielä tyydyttävä.

Elinaikaa miehelle on annettu noin kaksi vuotta, eikä hän halua viettää tätä aikaa sairaalan sängyssä kliinisten testien koekaniinina. Varsinkaan hän ei halua läheistensä näkevän häntä seniilinä ja muista riippuvaisena ihmisrauniona. Kun aikaakin on jäljellä niin vähän, hän kokee, että vihdoin olisi aika toteuttaa joitain unelmia – vielä, kun hän muistaa päivistään edes jotain.

Mies päättää lähteä reissuun matkailuautolla, ja jättää netin keskustelupalstalle ilmoituksen, jossa hän etsii matkakumppania. Ainoastaan yksi henkilö vastaa ilmoitukseen, ja Emilen yllätykseksi hän on nuorehko nainen. Joanne on häntä kolme vuotta vanhempi vapaa sielu, jonka tulevaisuudensuunnitelmat ovat yhtä auki kuin hänellä.

Matkaan lähdetään aikomuksena patikoida Pyreneillä, vaikka kumpikaan osapuoli ei ole koskaan aiemmin harrastanut lajia. Emile kokee ensimmäisinä leiripäivinä todellista valaistumista, mutta ensimmäinen kohtaus yllättää hänet jo noin viikon sisällä lähdöstä.

Sairaalassa Emileä uhkaa pakkohoito kotikaupungissa. Emile on julistettu syyntakeettomaksi ja vanhemmat on nimetty hänen edunvalvojikseen. Ainoa keino välttää pakkohoito on mennä naimisiin Joannen kanssa, ja silloin he voisivat jatkaa yhdessä matkustamista.

Matkailuautosta tulee pian kaksikon uusi koti, josta löytyy kaikki tarvittava. Pian heidän on kuitenkin vuokrattava asunto keskiaikaisesta vuoristokylästä, koska naimisiinmeno ei onnistu ilman osoitetta. Pidinkin erityisen paljon kylien arjen kuvauksesta, ja niiden vanhoista ihmisistä.

Myrtille on pariskunnan uusi asuinkumppani, perään katsottava mummo, joka odottaa kovasti pariskunnan vauvauutisia. Totuus on kovin kaukana tästä, mutta siitä on vaikea kertoa uusille tuttavuuksille.

Sairaskertomuksena teos on liikuttava, ja antaa paljon ajattelemisen aihetta niin nuorille kuin vanhemmillekin lukijoille. Hoitotahdon teema on keskeinen, eikä siihen aina löydy helppoja ratkaisuja. Onneksi tässä kuvattava sairaus on äärimmäisen harvinainen, mutta vastaavia oireita on varmasti muissakin aivosairauksissa kuin nuoruuden alzheimerissa.

Kirja oli muuten varsin valloittava ja mukaansatempaava, mutta Emilen aiempaa ihmissuhdetta opiskelukaveri Lauran kanssa käytiin läpi todella puuduttavasti ja toisteisesti. Ehkä tämä vatvominen oli kuitenkin uskottavaa miehen psyykkinen tila huomioonottaen. Joanne oli aidosti erilainen henkilöhahmo, jonka ympärillä oli sopivasti mystiikkaa. Hänen saagansa oli melkein yhtä hurja kuin Emilen, ja kirjan nimi juontaa hänen perheensä historiasta.

Kirjailijaa selvästi markkinoidaan seuraavana Paulo Coelhona, mikä myös rasitti jo ennen teokseen ryhtymistä. Toki siinä on paljon elämänfilosofiaa, ja maisemissakin on paljon samaa joidenkin Coelhon kirjojen kanssa, mutta pärjäsin kirjan kanssa hyvin ilman tuota vertausta. Itse löysin enemmän hengenheimolaisuutta kirjailijan ja toisen ranskalaisen suosikkikirjailijani Katherine Pancolin välillä. Ainakin molemmat ovat breikanneet tiiliskiviromaaneilla ja luoneet hienoja henkilöhahmoja, joiden kautta saa poikkileikkauksen koko ranskalaisesta yhteiskunnasta.

Tämä teos on julkaistu Ranskassa vuonna 2017, ja da Costalla (s.1990) näkyisi olevan jo ainakin kolme romaania ulkona. Ensi kontaktin pohjalta olisin kiinnostunut lukemaan koko tuotannon.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 9: Kirjassa joku karkaa.

Hatanpään mailla 1200-luvulla

Teos: Evald Ferdinand Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa: kertomus Tuomas Piispan ajoilta (WSOY, 1884)

Luettuani Fredrika Runebergin romaanin Katariina Boijesta löysin vielä toisenkin historiallisen romaanin samoilta hoodeilta, ja se oli tuota Isonvihan saagaa jännittävämpi. Evald Ferdinand Jahnssonin teos kertoo elämästä Pirkanmaalla 1200-luvulla, ja vähän Turunkin tienoilla.

Tarina Hatanpään Heikistä keskittyy kristinuskon ja pakanauskon väliseen hengen taistoon, ja kuvaa rikkaan Hatanpään talonpojan perillisen pyrkimystä naida Liuksialan kartanon Lyyliä, joka Henriikkanakin ristimänimeltään tunnetaan. Lyyli tosin ei ole helposti voitettavissa, koska hän on mahdollisesti vielä Hatanpään tilallisia vauraammasta kodista.

Lyylin kilpakosija Hieraniemen Paavo ei hyväksy saamiaan rukkasia, vaan päättää hakea oikeutta aina Turun piispalta saakka. Koston hengessä hän kutsuu ristiretkeläiset kurittamaan Hämeen kapinallisia pakanoita. Turussa vietetään uuden tuomiokirkon vihkiäisiä, ja sattuupa Paavo tapaamaan retkellään jopa Latvian arkkipiispan.

Kirjassa pakanoiden joukko polttaa neljä dominikaanimunkkia elävältä jossain päin Kangasalaa. Korven Kelo-niminen noita on erityisesti kastettujen pikkulasten perään, mutta Liuksialan Lyyli pyrkii pelastamaan nämä lapsiparat teuraalta. Tahalan Taara on naispuolinen velho, joka ennustaa kuoleman merkkejä ympärillään. Manalan eukon tyttäriä pyörii vähän kaikkialla, mutta varsinkin vanhojen käräjäkivien tienoilla.

Kirjan pariskunnalle ei todellakaan käy hyvin, vaan molemmat kyyditetään Turkuun viimeiselle tuomiolle. Jos tämä kyseinen Heikki on ollut oikeasti olemassa, niin hänen kuolinpaikkansa on epäselvä: tämän tarinan mukaan Heikki teloitetaan Turussa, kun taas muiden tarinoiden mukaan miehen kuolinkivi on edelleen löydettävissä jossain Arboretumin alueelta.

Noin kolmannes romaanin sisällöstä liittyy ulkomailta tulleen pappisväen tarinointiin kaukaisista ristiretkistä muun muassa saraseenien maille, ja suomalaisten pakanoiden uhmakkuutta vertaillaan muslimeihin.

Tämä on sen tyyppinen kirja, joka avautuisi parhaiten lukijalleen, jos hän pääsisi luennan aikana käymään muutamassa kirjan kohteessa mielellään asiantuntevan oppaan kanssa. Itse en tällä lukukierroksella kokenut kirjan pakanallisia osuuksia vieraiksi, mutta osa munkkien ja papiston jutuista meni yli hilseen, koska niissä oli niin paljon katolista erityissanastoa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 18: Teoksen kannessa on koru.

Hatanpään kartanon naisenergiaa

Teos: Fredrika Runeberg: Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (1857, uusi painos Saga Egmont)

Suomennos: Arvo Lempiranta

Äänikirjan lukija: Vilma Kinnunen

En ajatellut, että kykenisin ymmärtämään Fredrika Runebergin esikoisromaania, mutta hänen miehensä merkkipäivän kunniaksi päätin haastaa itseäni. Teos kertoo isonvihan ajasta ja sen jälkipyykistä Hatanpään kartanolla nykyisen Tampereen kaupungin alueella.

1700-luvun alussa Pyhäjärven rannat ovat syvää korpea, jossa sudet ja karhut väijyvät pikkulapsia. Rouva Katariina Boije on leskirouva, jolla on kolme aikuistuvaa lasta. Poika on sotimassa ulkomailla, ja Katariina on jäänyt pitämään yksin kartanoa kahden tyttärensä kanssa. Naisten asema tiluksilla on varsin turvaton, ja näin talo tulee kasakoiden polttamaksi vuonna 1712.

Perhe joutuu sodan tiimellyksessä hajalleen. Margareeta-tytär tulee Ruotsin joukkojen sotilaan, Mauno Malmin pelastamaksi, kun taas Katariina-rouva ja Sesilia-tytär ovat päässeet venäläisen ruhtinas Galitzinin suosioon, ja palaavat lopulta kotikonnuille asuttamaan kartanon pystyyn jäänyttä torppaa. Ollessaan mierontiellä Margareeta suostuu pelastajansa kosintaan, vaikkakin järven jäällä toimitettua vihkimistä ei ole koskaan kirjoitettu kirkonkirjoihin.

Rouva Boijelle uutinen tyttären liitosta alempisäätyisen miehen kanssa on kauhistus, eikä hän osaa osoittaa tarpeeksi kiitollisuutta tyttärensä pelastumisesta. Margareeta elää vuosikausia äitinsä epäsuosiossa, kuullen puolisostaan vain kirjeitse. Vasta Sesilian kuoleman jälkeen äiti hyväksyy Margareetan liiton, koska hän alkaa olla riippuvainen tyttärestään.

Ihmissuhteiden kuvauksena teos on varsin juureva, ja useat kansanihmiset tuovat tarinaan uskottavuutta. Ymmärrykseni faktan ja fiktion suhteesta ei ollut kirjaa lukiessa täydellinen, ja vaikeasti ymmärrettävää vanhahtavaa tyyliä oli juuri yleisen historian osuudet, eli Runebergin tapa kronikoida niitä.

Kirjassa seikkaillaan useilla paikkakunnilla Tampereen ja Turun välillä, joten lukija voi bongailla tekstistä itselleen tuttuja paikkoja. Itselle nuo Hatanpään maisemat ovat hyvinkin tuttuja, ja myös Kangasalan historia 1700-luvulla alkoi kiinnostaa, koska kirjan Margareeta oli piilossa myös siellä, paikkakunnan pappilassa.

Saga Egmontin äänikirjojen kansitaiteesta huutelen sen verran, että pidän suurta osaa niistä halvanoloisina/naiiveina, mutta tämä kansikuva puhutteli minua tummissa sävyissään. Myös Vilma Kinnusen luenta oli onnistunut, ja täytyy myöntää, että ilman äänikirjaa tuskin olisin jaksanut lukea kirjaa loppuun.

Hakoisten kartanon uudet kujeet

Teos: R.M. Rosenberg: Vapaaherratar (Tammi, 2024)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Hakoisten kartanon saaga jatkuu toisessa osassa vapaaherratar Helena von Burghausenin tarinalla. Ajallisesti siirrytään 1790-luvulle ja kohti vuosisadan vaihdetta. Leijonhufvudin perhe asuu aluksi Mustialan kartanossa, mutta he ovat hankkineet Hakoisten kartanon tulevaisuuden asuinpaikakseen. Aviomies, everstiluutnantti Erik Leijonhufvud on palannut sodasta puolikuntoisena, ja perheen elämässä kaivataan kipeästi uutta alkua.

Perheessä on yksi poika ja neljä tytärtä. Lasten tulevaisuus painaa Helenaa, koska miehen kunto ja mielenterveys horjuvat. Hän on pahansisuinen ja omiin oloihinsa vetäytyvä. Sielunvihollinen riivaa häntä. Asia on arkaluontoinen, ja siitä puhuminen ulkopuolisille on kyseenalaista. Onko miehestä enää lasten elättäjäksi?

Hakoisten kartanon on päässyt huonoon kuntoon Anna-emännän kuoleman jälkeen, ja muutenkin siellä tarvitaan ryhtiliikettä palkollisten suhteen. Tilan huono maine on ilmeinen, ja siihen halutaan muutosta.Suunnitteilla on uusi päärakennus, ja haaveena on kivitalo siksikin, että puukartanot palavat niin helposti.

Helena jää leskeksi jo melko nuorena, vuonna 1807, ja on sen jälkeen vastuussa kartanon tulevaisuudesta. Ainoana pojan kuoltua siitä on tulossa todellinen naistenkartano. Margaret-tytär, joka on ollut sairaalloinen koko ikänsä, lähtee Tukholmaan kalliisiin hoitoihin. Nuorinta tytärtä Heddaa valmistellaan kartanon tulevaksi emännäksi, koska hän on tyttäristä ainoa tehtävään sopiva.

Siirtymä Ruotsin vallasta Venäjän suurruhtinaskunnaksi aiheuttaa monenmoisia muutoksia ihmisten arjessa. Valuutta muuttuu ja matkustaminen Ruotsiin tulee kalliiksi, koska ruplalla saa naapurimaassa niin vähän. Joillekin siirtymä on epämieluisa, toisille suotuisa.

Rosenberg vaikuttaa olevan todella uppoutunut aiheeseensa, ja tämä sitoumus tuntuu tekstin laadussa. Ehkä kuitenkin kirjailijan uskollisuus tosi elämän tapahtumille asettaa rajoituksia fiktiolle, ja tämä johtaa siihen, että kirjassa noin puolet on yleistä tapakulttuurin kuvausta. Helena kyllä kasvaa tarinassa juurevaksi hahmoksi, mutta hän on sovinnainen äiti-ihminen, joka toimii velvollisuuksien rajoittamana. Ja jatkuva viittaaminen näihin velvollisuuksiin teki lukemisesta paikoitellen raskasta.

Sillä tavalla kirja informoi minua Savon kartanoiden tutkimuksessa, että Helena oli kotoisin Joroisista, ja osa hänen lapsistaankin oli syntyneet Savossa. Savossa asuviin sukulaisiin viitattiin jonkun verran, varsinkin Suomen sodan kontekstissa.

Nuoren miehen näyttämisen tarve

Teos: Kalle Päätalo: Täysi tuntiraha (Gummerus, 1974)

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Iijoki-sarjan neljännessä osassa Kalle on päättänyt kansakoulun, ja aloittaa työelämän perheensä elättäjänä. Työnhaussa hän valehtelee ikänsä, mutta harva olisi valmis palkkaamaan häntä liian poikasena. 14-vuotiaana hän tekee sekalaisia hanttihommia, kuten halkojen hakkaamista, joskus pelkällä ruokapalkalla. Vähän myöhemmin hän pääsee tukinuittoon, reissuhommiin, joissa ollaan pitkiä aikoja poissa kotoa.

Kunnan kantakirjastosta tulee Kallen henkireikä nuoruusvuosina. Kirjoittamishalu on noussut nuoressa miehessä, ja hän haaveilee tekstinsä näkemisestä painettuna. Äidin lukemat Nyyrikit ja Perjantait ovat ”lorulehtiä”, mutta Kallelle sellainenkin julkaisu toisi tyydytystä. Nuori Voima-lehti löytää myös tiensä selkosten leiritulille, vaikka olosuhteet eivät suorastaan tue kirjailijan elämää.

Isä on edelleen piirin mielisairaalassa, eikä perheellä ole ajankohtaista tietoa hänen kunnostaan. Kun hän vihdoin palaa, on perheen tehtävä pakosuunnitelmia raivokohtauksien varalta. Sairaudesta tiedetään kaikkialla kylillä, ja se aiheuttaa lapsissa häpeää. Toisaalta pelko on häpeääkin vahvempi tunne, ja isän joutuminen sairaalaan uudestaan on kaikille helpotus.

Isän kotiloman aikana äiti tulee uudelleen raskaaksi. Samaan aikaan isä jatkaa hourailua Kallioniemen uusista isännistä, ja piinaa puolisoaan jatkuvilla riidoilla tupakasta. Tunnelma pirtissä on aidon pysähtynyt, kun ainoa kommunikaatio liittyy molempien nikotiiniaddiktioon. Kallen on myös vaikeaa ymmärtää sitä, että hänen hankkimiaan vähäisiä pennosia käytetään tupakkaan.

Tässä sairaskertomuksessa on kuitenkin toivoa, sillä tarinan isällä on selkeä sairaudentunto. Kansanomaiset hullujen parannuskeinot ovat myös kiinnostavia, ja perheessä luotetaan säikäyttämismetodiin.

Perheen dynamiikassa on muutenkin vaihtuvuutta. Köyhyyden keskellä Riitu ottaa hoidettavakseen pikku-Lyytin, Herkon siskon tyttären, mutta samaan aikaan Manne-veli otetaan huostaan puutteellisen ravinnon vuoksi. Äidin tilanteesta juoruillaan kylillä ilkeämielisesti, ja lapset saavat tuntea kipeästi, mitä tarkoittaa olla kunnan elätti.

Kallen poikuuden menetys kuvataan tietysti pidemmän kaavan mukaan. Yritystä hänellä on kahden mimmin kanssa ennen kuin se tapahtuu, toinen heistä on pikkuserkku, mikä hidastaa aikeita. Nainen, johon hän lankeaa, on häntä vanhempi keikkatyöläinen. Ei mikään verta seisauttava tapaus. Mutta naimaan hän pääsee ennen naimaluvan saantia, sillä rippikoulun käynti sakkaa työkiireiden vuoksi.

Tässä osassa on selvästi enemmän angstia kuin kolmessa ensimmäisessä osassa. Vanhempien avioliiton kuvaus tuntuu paikoitellen liian synkältä. Kerronnan tempo hidastuu myös, eikä tarina nouse lentoon ensimmäisessä kolmanneksessa. En olisi siis innostunut sarjasta, jos tämä teos olisi ollut ensi kosketukseni siihen.

Joulutarinoiden luukku nro 2

Teos: Veera Vaahtera: Tarpeeksi täydellistä (Tammi, 2023)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Laura ja Aleksi ovat nelikymppinen pariskunta, jotka ovat olleet yhdessä nuoruudesta saakka. Heillä on aikuinen tytär Siiri, joka syntyi aivan liian aikaisin, ja tyhjän pesän syndrooma. Aleksi oireilee vaimoaankin rajummin, ja on viime aikoina alkanut haaveilla avoimesta suhteesta.

Laura suhtautuu miehensä tarpeisiin suurpiirteisesti, ja sitten heidän liittoonsa tulee kolmanneksi pyöräksi Ellen. Miehen satunnaiset yökyläilyt toiseen naisen luona hän vielä kestää, mutta kun Aleksi alkaa kaavailla yhteistä joulunviettoa kolmen kimpassa, Lauran rajoja koetellaan pahasti.

Laura on varsin sukukeskeinen ihminen, jolle perinteinen perhejoulu on itsestäänselvyys. Hänen syntymäperheessään yhteinen harrastus on futsal, ja tämänkin harrastuksen piirissä on joulukiireitä. Vaikka hän on timmi personal trainer, sisäisesti hän kokee olevansa mummoutumassa.

Kiinnityin tähän tarinaan erikoisesta näkökulmasta: minullakin on nuorena tehty aikuinen Siiri-tytär, ja pystyin hyvin samastumaan kuvattuun nuorten vanhempien elämäntilanteeseen. Laura on lähinnä kiitollinen siitä, ettei hänen tyttärensä ole alkanut lapsentekoon liian nuorena, vaikka seurusteleekin vakituisesti.

Polyamorian (tai yrityksen elää tuota elämäntapaa) kuvauksena romaani on kepeä, mutta oivaltava. Romaanin Laura on matkannut henkisesti jo aika pitkälle yrityksessään muuttaa käsityksiään toimivasta parisuhteesta. Ellen on henkilö, joka pystyy hyvällä tavalla haastamaan häntä. Kaikkea ei kuitenkaan tarvitse ottaa vastaan, eivätkä kaikki parisuhdetta avartavat ehdotukset toimi kaikilla.

Joulun vietosta näinä päivinä kertovat muun muassa sukulaisten WhatsApp-ryhmät, joissa stressiä tarjoamisesta voi kerätä jo kaksi kuukautta ennen h-hetkeä. Luin tätä teosta kuitenkin enemmän ihan onnistuneena erokriisiteoksena kuin joulufiilistelykirjana. Joulufiiliksistä annan kirjalle 4/5 tähteä.

Joulutarinoiden luukku nro 1

Teos: Ann-Christin Antell: Loviisan joulu (Gummerus, 2023)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Blogissani ei ole pahemmin näkynyt jouluaiheisia kirjapostauksia, koska en ole joulutarinoiden suuri ystävä. Tänä vuonna aion tehdä poikkeuksen ja lukea muutaman lyhyemmän joulutarinan. Kovin pitkiä joulukirjoja en jaksa lukea, ja edelleen omiin suosikkeihini kuuluvat lähinnä Mauri Kunnaksen kuvakirjat. Genre on kuitenkin huomattava, ja koska monet muutkin bloggarit harrastavat joulukalenterityyppistä toimintaa, ajattelin nyt venyä siihen itsekin. Ehkä näitä juttuja tulee muutama, ei kuitenkaan joka päivä, sen lupaan.

Ann-Christin Antell kuuluu ehdottomasti uusiin suosikkeihini historiallisten romaanien luojien osastolla. Puuvillatehtaan naisista kertovasta sarjasta olen lukenut nyt kaksi.

Uudessa joulutarinassa seurataan merikapteenin vaimo Loviisa Helinin joulun valmisteluja 1860-luvun Naantalissa. Kapteeniksi Helin asuu kahdestaan taloudenhoitaja Kustaavan kanssa miehen ollessa merillä. Kustaava on Helinien talon vakiokalustoa, josta Loviisa haluaisi päästä eroon, mutta Wilhelm on kovin kiintynyt vanhaan talousmamselliinsa.

Miehen odottaminen kotiin on nuoren rouvan melankolinen tehdasasetus, ja lapsettomuuden murhe toinen haaste. Eräänä päivänä hän kohtaa sokerileipomon ovella nuoren Liisan, jolla on kylmä ja nälkä. Pian hän saa tietää, ettei tyttö ole orpo, vaan äiti ja tytär yrittävät selviytyä ompelijoina vaatimattomissa oloissa. Liisan äiti on tullut nuorena raskaaksi kartanon tiluksilla, ja hänellä näkyy olevan kirjasivistystä. Kaksikon auttamisesta tulee nuoren rouvan joulunalusprojekti, ja sitä kautta hän itse myös työstää omaa jumiin jäänyttä elämäntilannettaan.

Kaikkea ei kannata paljastaa parin tunnin mittaisesta luukusta, mutta erityisen hauskaa on pienen kirjan ruokaulottuvuus. Kukapa voisi vastustaa viiden pennin nisu-ukkoja, setsuurikakkuja tai sahramipullia? Mitä taas on likokala?

Taloudenhoitaja kirjassa on kotoisin Halikosta, eikä Loviisa täysin ymmärrä hänen puhenparttaan. Hän itse on kotoisin Mynämäen pappilasta, jonka henkinen perimä ei sekään täysin lämmitä mieltä.

Kaiken kaikkiaan tarina oli täyteläinen ja kaikkia aisteja virittelevä. Tässä genressä annan sille täydet pisteet 5/5.

Kun raha ratkaisee kaiken

Teos: Amanda Craig: Petollinen maa (Minerva Crime, 2023)

Suomennos: Maikki Soro

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Lottie ja Quentin ovat työtön, keski-ikäinen, korkeasti koulutettu aviopari Lontoossa. Heillä on kolme aikuistuvaa lasta, ja suuria vaikeuksia selviytyä koulumaksuista. Elämä on joskus ollut seikkailullista ja mukavaa; perheen omakotitaloon on juuri tehty iso remontti ennen kuin taloudellinen kurimus alkaa.

Molempi puoliso on sitä mieltä, että liitto on tiensä päässä, mutta heillä ei ole varaa erota. Sen sijaan heitä odottaa pakkomuutto Devoniin, maakuntaan, jossa Quentinin vanhemmat asuvat. Paikallisen kyläkoulun taso vaikuttaa korkealta, mutta se on laiha lohtu tilanteessa, jossa perhe joutuu luopumaan kaikesta, mihin he ovat tottuneet.

Lottie on ammatiltaan arkkitehti, ja Quentin on kirjailija. Molemmat ovat saaneet ensimmäisen lapsensa nuorena, joten heillä on uusperhe. Lottien poika Zan on puoliksi musta, Quentin taas on juutalaista alkuperää Etelä-Afrikasta. Zanin suhde isäpuoleen on yllättävän lämmin, ja tämä tukee poikaa varsinkin yliopistoon haussa. Halu selvittää biologisen isän identiteettiä on kuitenkin hänessä vahva aikuisuuden kynnyksellä.

Liitto on päättynyt Quentinin jatkuvaan uskottomuuteen. Lottie on ottanut tämän yllättävän raskaasti, vaikka kaikki merkit ovat olleet jo pitkään ilmassa. Miehen seksuaaliset tarpeet eivät matchaa hänen omiensa kanssa. Quentinille rakastajattaren pitäminen on ollut jo pitkään itsestäänselvyys, eikä hän voi arvata, kuinka asian paljastuminen loukkaa Lottieta.

Jossain vaiheessa vanhemmille paljastuu, että heidän uudessa kotitalossaan on murhattu mies. Tämä on ollut pianisti ja soitonopettaja, siitä kertoo taloon jätetty Bösendorfer-piano. Tyttäriä kiinnostaisivat soittotunnit, mutta niihin ei ole varaa.

Quentinille Devon on ennalta tuttu kotikenttä, mutta Lottie tutkii uutta kotiseutuaan ulkopuolisen silmin. Ihmisillä on huonot hampaat, mutta he ovat sydämellisiä. Suurimmalla osalla uusista naapureista on vaikeuksia ostaa kaupasta yli punnan maksavia tuotteita. Köyhyydessäkin on tasoja, eikä Lottien taloudessa ole vielä saavutettu minkäänlaista pohjaa.

Yksi merkittävä juonne kirjassa on Quentinin isäsuhde, ja Hugh-isän saattohoito. Hugh on ollut semi-kuuluisa runoilija, hankala aviomies ja huono isä. Isän hidas hiipuminen ottaa kuitenkin koville, ja mies käy läpi erikoisesti oireilevaa kriisiä.

Romaanissa operoidaan arkisen kauhun tai pikemminkin pahojen aavistusten tasolla. Lopulta kirja on enemmän perhe- ja sukusaaga kuin rikosromaani, ja siinä on vahva yhteiskunnallinen ote. Minulle tämä oli kiinnostava matka post-Brexit-Britanniaan, ja päähenkilöiden lisäksi pidin monista sivuhenkilöistä, kuten kiertävästä neuvolanhoitaja-Sallysta. Pidin myös aiemmin lukemastani teoksesta Synkkä sopimus, joka oli tyypillisempi dekkari, ja olen myös lukenut häneltä aiemmin teoksen Hearts and Minds, joka on hieno saaga Lontoon paperittomista siirtolaisista. Kirjailijalla on jo laaja tuotanto, eli kaikki lukemattomat teokset häneltä lähtevät nyt seurantaan.