Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.

Teema: Kirjallisuus brittiläisestä Intiasta

Teos: Jane Coverdale: The Jasmine Wife (HarperCollins, 2020)

Äänikirjan lukija: Stephanie Beatty

Sattuneesta syystä vuoteni on loppumassa erikoisten genrejen parissa, joita en vielä muutama viikko sitten olisi uskonut lukevani. Olen kiinnostunut Intian historiaan sijoittuvista naishömppäkirjoista ja (post)koloniaalisista kummitusjutuista. Varsinkin tuo uusi kiinnostus historialliseen kauhuun on yllättänyt minut, kun en ole yleensä kovin innoissani yliluonnollisista ilmiöistä. Teosten määrä suoratoistopalveluissa on vaatimaton, vanhempia teoksia löytyy ilmaiseksi eri verkkosivuilta, mutta niiden lukeminen arkistokopioina on tunkkaista. Ehkä ainoa kirjailija, jolta olen viime aikoina lukenut siirtomaaromantiikkaa, on edesmennyt Lucinda Riley, joten valikoin näitä uudempia lukemistojani täysin randomilla.

Jane Coverdale on australialainen kirjailija, jonka esikoisteosta on verrattu juuri Rileyhin ja Dinah Jefferiesiin; jälkimmäisen tuotantoa en myöskään tunne vielä. The Jasmine Wife kuulosti etukäteen melko ennalta-arvattavalta tapaukselta, jossa Intian ylitsepursuavaa aistillisuutta verrataan brittien pidättyväisyyteen, itsekuriin ja protestanttiseen etiikkaan.

Romaanin päähenkilö Sarah Archer on Intiassa lapsuutensa viettänyt nuori nainen, jonka on täytynyt muuttaa Englantiin tätinsä hoiviin tämän vanhempien kuoltua. Noin parikymppisenä häntä kosii Intiasta kotilomalla oleva siirtomaavirkaililija Charles Fitzroy, ja hän suostuu kosintaan tuntematta miestä kunnolla, koska luulee tämän pitävän sisällään lipun vapaampaan elämään kuin Englannissa.

Sarah ei kuulu tyypilliseen siirtomaavaimojen porukkaan, joita pilkataan ”kalaverkkoina”. Tyypillinen vaimo on alempaan keskiluokkaan kuuluva seikkailija, joka on matkustanut Intiaan vain aviomiehen metsästyksen tarkoituksessa. Hänen integraationsa protestanttisten brittien yhteisöön Madrasissa 1900-luvun alkupuolella tai 1800-luvun lopussa (aika ei tarkennu koskaan) etenee takkuisesti, ja avioliitossa on alusta asti suuria haasteita. Aviomies Charles elää Madrasissa tiiviissä symbioosissa äitinsä kanssa, joka ei ole tyytyväinen poikansa puolisovalintaan. Charles taas tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poolon pelaamisesta kuin aviovelvollisuuksistaan.

Sarah kohtaa ranskalais-intialaisen Ravi Sabranin jo tulonsa ensimmäisenä päivänä, eikä saa miestä mielestään senkään jälkeen, kun tämä paljastuu miehensä pahimmaksi kilpailijaksi pooloklubilla. Ravi on asunut Pariisissa, ja edustaa täysin erilaista arvomaailmaa kuin mihin brittiyhteisössä on totuttu. Hän on suurieleinen maailmanmies, jonka huhutaan pitävän tanssityttöjä rakastajattarinaan monissa omistamissaan residensseissä. Yksi hänen taloistaan sijaitsee ranskalaisten tukikohdassa Pondicherryssä, jonne Sara matkustaa lavantautiepidemian aikana. Nainen joutuu karanteeniin asumassaan hotellissa, mutta Ravi onnistuu keplottelemaan tiensä sinnekin. Toisaalta Ravin kiinnostus vihaamansa pooloklubin kapteenin vaimoon on epäilyttävää, sillä on mahdollista, että Ravi jahtaa Sarahia vain kosto mielessään.

Teoksessa on vauhdikas, vetävä juoni, mutta minua rasitti siinä historiallinen epätarkkuus, ja jotkut selkeät loogiset virheet. Tapahtumien ajankohta jää lukijalle epäselväksi, ja Sara laitetaan vastaanottamaan silkkiä Pakistanista, maasta, joka ei ollut olemassa edes ajatusten tasolla 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suffragettiliikkeeseen liittyvä tarinointi on kiinnostavaa, mutta epämääräistä, ja siinäkin rasitti ajoituksen suurpiirteisyys. Tapahtumia ei ankkuroida oikein mihinkään tunnettuun episodiin Intian historiassa. Toisaalta teoksen tapahtumapaikat, Etelä-Intia ja tuleva Tamil Nadun alue, eivät ole minulle niin tuttuja miljöitä kuin pohjoisemmat alueet. Eli en ollut edes kykenevä arvioimaan kaikkien yksityiskohtien paikkansapitävyyttä.

Kirjassa esiintyy monia elementtejä, joita oletinkin siinä olevan. Koloniaaliset vaimot ja lapset kuolevat nuorina, ja heidän haudoillaan tapahtuu kummia. Tiikereillä ja niiden metsästyksellä on keskeinen rooli tarinankerronnasa. Kohtalonusko johtaa rakastavaisten valintoja, ja Saran menneisyyden salaisuudet vievät hänet koko ajan kauemmas anglikaanisen kirkon vaikutuspiiristä.

Hyvää tarinassa oli se, että syntyperäisillä intialaishahmoilla, myös palvelijoilla, oli siinä muukin kuin statistin rooli. Teos kertoo enemmän ”sekarotuisista” anglointialaisista ja muista vähemmistöistä kuin niistä briteistä, joiden kaikki juuret ovat kotimaassa. Ehkä romaanissa keskeisempää on Sarahin oman menneisyyden solmut, ja identiteetin etsintä kuin tulevaisuus jonkun vaimona tai rakastajana.

Teoksesta näkyy runsaasti arvioita, joten ilmeisesti se on ollut suuri menestys. Veikkaan Coverdalelle lupaavaa uraa oman genrensä sisällä, mutta Intian historian tuntemuksessa hänellä olisi edelleen petrattavaa. Olin lukevinani jostain, että hänellä on työn alla seuraava teos, joka on sijoittuva Venetsiaan. Hän vaikuttaa juonivetoiselta kirjailijalta, joka panostaa enemmän hahmojensa sisäiseen maailmaan kuin yleiseen historiaan.

Liian rankkaa olla Boss Lady

Teos: Sophie Kinsella: Remember me? (Black Swan, 2008)

Näin vuoden kiriessä kohti loppua on aika tehdä selvää kierrätyshyllyjen aarteista. Olen taas onnistunut keräilemään niitä vinoja pinoja, mutta en pysty säilömään kaikkia yksiössä. Lähden liikkeelle helpoimmista ja höttöisimmistä löydöistä, mutta tuskin tänäkään vuonna etenen kohti venäläisiä klassikkoja.

Tänä vuonna olen lukenut liikaa brittiläistä chicklitiä. Sophie Kinsella on tässä kategoriassa kuulunut jo vintage-aarteisiin, eli työn alla oli jo vuoden kolmas teos samalta kirjailijalta. Aiemmat tuttavuudet ovat kuuluneet suosittuun Himoshoppaaja- sarjaan, mutta viimeksi lukemani teos on itsenäinen teos.

Kirjassa Lexi Smart, myöhemmin Gardiner, herää lontoolaisessa yksityissairaalassa muistamatta syytä, miksi on joutunut sinne. Lexi on joskus ollut matalapalkkainen kokolattiamattojen myyntiagentti, ja löytänyt iloa elämäänsä lähinnä bilettämisestä. Poikaystävä on lempinimeltään Loser Dave, eikä tämä automekaanikko tunnu edistyvän oivaksi aviomiesmateriaaliksi. Lexi luulee, että eletään vuotta 2004, jolloin tämän isä on juuri kuollut. Mutta aikaa onkin kulunut kolme vuotta, ja sillä välillä on ehtinyt tapahtua paljon.

Sairaalasta Lexi palaa nykyiseen loft-kotiinsa Kensingtoniin, jonka hän jakaa rikkaan ja menestyneen aviomiehensä Ericin kanssa. Pari on alun perin tutustunut Ambition-nimisessä tositeeveeohjelmassa, minkä jälkeen Lexin ura mattofirmassa on lähtenyt laukkaan. Nykyään hän on jo keskipomo, eli oman tiiminsä vetäjä, ja on kilpailuhenkisellä tyylillään ansainnut toimistossa liikanimen Kobra.

Ongelma on, ettei Lexi muista mitään elämänsä onnekkaista käänteistä. Eric on täysin vieras mies, eivätkä uudet ystävätkään tunnu omanlaisilta. Helpottaakseen arkeen paluuta aviomies ojentaa Lexille heidän avioliittonsa käyttöoppaan, jossa on myös runsaasti ohjeita makuuhuoneessa oikein toimimiseen.

Lexillä on italialainen taloudenhoitaja ja personal shopper, joka huolehtii siitä, että nuoren rouvan bisnesasut pysyvät tiukan asiallisina. Värisuora koostuu enimmäkseen beigestä ja mustasta. Alusvaatteet ovat La Perlaa, ja korkokengillä kävelystä on tullut ehdoton must. Kuitenkaan tässä kirjassa ei shoppailla samalla antaumuksella kuin Himoshoppaaja-sarjassa. Lexillä on niin kiire suorittaa täydellisen vaimon ja bitch-henkisen esinaisen roolia, ettei hän ehdi iloita ostoksilla käymisestä.

Kyllähän tässä ironisoidaan makeasti 00-luvun menestyksen symboleita ja huipputrendejä, kuten loft-asumista, älytalojen logiikkaa, karppaamista ja kauneusoperaatioita. Kovin paljon nämä trendit ja ihanteet eivät ole vielä ehtineet muuttua paremmissa piireissä, vaikka autoihin ja valtavankokoisiin asuntoihin liittyvä pröystäily on vähenemässä.

En voi sanoa, että sain paljoa irti Lexin seikkailuista, mutta köyhemmissä sivuhenkilöissä oli potentiaalia. Lexin teini-ikäisellä pikkusiskolla Amylla oli jopa nerokkaita keinoja tienata taskurahaa. Huumori kirjassa on pitkälti samanlaista nolojen tilanteiden komiikkaa kuin Himoshoppaajissa, mutta tarinan painopiste on enemmän työn ja uran luomisen sfääreissä.

Kinsellan kieli on niin helppolukuista ja arkista, että nämä romaanit voi selättää parissa tunnissa pikalukutekniikalla. En itsekään ymmärrä, miksi keräilen näitä, mutta ehkä näitä lukemalla pysyy kärryillä chicklit-genren kehityksessä. Noissa uudemmissa lukemissani on ollut enemmän särmää niin miljöön kuin kuvattujen yhteiskunnallisten kysymysten suhteen.

Voiko joulua koskaan olla liikaa?

Teos: Sophie Kinsella: Himoshoppaajan joulu (WSOY, 2021)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Elsa Saisio

Ensimmäinen adventti kului mukavasti vanhan ystäväni Becky Brandonin (os. Plumwood) kanssa Britannian maaseudun ja Lontoon Shortagen trendikaupunginosan väliä. Beckyn perheessä Minnie-tytär on jo aloittanut koulun, ja rouva käy töissä taidegallerian lahjatavarakaupassa. Hänen paras ystävänsä Suze asuu nurkilla, ja lapset ovat samalla luokalla. Jännitystä elämään tuo maalaiskylään vastikään muuttanut rockmuusikko Greg, joka osoittautuu Beckyn yliopiston aikaiseksi poikaystäväksi. Becky ei voi vastustaa eksänsä seuraa, vaikka hän ei suunnittele Luke-aviomiehen pettämistä. Miehet on siis esiteltävä toisilleen, ja kaiken kukkuraksi tulee Gregin tyttöystävä, joka ei edusta miehensä kanssa samaa maailmaa. Kuinka Greg voi seurustella mimmin kanssa, joka ei edes pukeudu pääkallokuvioisiin sukkiksiin, eikä vaivaudu mukaan miehensä keikoille?

Vielä enemmän stressiä aiheuttavat Beckyn vanhemmat, jotka ovat hetken mielijohteesta muuttaneet Lontooseen ja tehneet Beckyn lapsuudenkodista Airbnb-asunnon. Tämä tarkoittaa sitä, ettei suvun perinteistä joulua järjestetä. Jos Becky haluaa perinnejoulun, hänen on tällä kertaa järjestettävä se itse. Vanhempia kiinnostaa enemmän vegaaninen ruokavalio kuin kalkkunan paistaminen. Beckyn sopeutuminen uuteen tilanteeseen ei suju helposti, sillä vanhempien uusi, nuorekas elämäntapa tuntuu hänestä feikiltä.

Onneksi Becky keksii työpaikallaan uuden markkinointitaikasanan sprygge, kun hygge on niin last season. Hän jopa yrittää esittää sitä nykynorjan sanakirjaan, mutta ehdotus ei mene läpi. On myös aika keskustella siitä, onko Lucia-neidon esittäminen kulttuurista omimista. Beckylle tuottaa paljon päänvaivaa eettisen kuluttamisen uudet normit ja nettishoppailu. Talo maalla on muuttumassa postin takahuoneeksi, sillä rouva Brandon harrastaa kiihkeästi pakettien palauttamista.

Viimeksi luin tästä sarjasta sen osan, missä Becky saa tietää aikuisesta siskostaan Jessistä. Jess on edelleen kuvioissa, ja on mennyt naimisiin Beckyn Tom-veljen kanssa. Ilmeisesti nämä eivät ole verisukulaisia, mutta järjestely on silti hieman vaivaannuttava. Lapseton pariskunta työskentelee geologeina Chilessä, mutta saapuvat sopivasti joulun viettoon suvun pariin. Jessin kanssa shoppailu onnistuu vain ruokahävikkimyymälöissä, mutta tilannetajuinen, diplomaattinen Becky on sopeutunut tähänkin.

Teos on yhtä harmitonta hupaa kuin sarjan edelliset osat. Tarina kyllä nauratti ihan ääneen monessakin kohtaa, mutta en jaksanut keskittyä siihen kuin lyhyinä intervalleina. Muutenkaan kirjasarjojen erityiset jouluosat eivät ole lukulistani kärjessä tänäkään vuonna. Jos joulutunnelmaa etsin, löydän sen ehkä suurimmalla todennäköisyydellä vanhoista kotimaisista tyttökirjoista – niistä, joissa joulupuu koristetaan omenoilla ja joissa niukat lahjat on kääritty sanomalehteen.

Nuoren työläisparin kujanjuoksu

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveig ja Jussi (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Jatkoa edelliseen postaukseen, eli käsittelen tässä jatko-osaa teokseen Solveigin laulu. Teokset voi toki lukea toisistaan erillisinä, mutta tämän kakkososan ymmärrys voi jäädä ohuemmaksi, ellei ole lukenut ensin päähenkilö Solveigin kasvutarinaa.

Tämä romaani sijoittuu 1960-luvulle, ja sen keskiössä on pääkaupunkiseudulla omaa paikkaa etsivä nuoripari, joista molemmat ovat jääneet yksin maailmaan ilman perhepiirin tukea. Jussi ja Solveig ovat tavanneet lähes viattomasti Helsingin keskustan lounasbaarissa, ovat seurustelleet ja tutustuneet toisiinsa ajan kanssa, ja suhtautuvat yhteiseen tulevaisuuteen vakavin mielin. Varsinkin Solveigille on tärkeää osoittaa, että tasapainoinen, rakkauteen perustuva parisuhde on mahdollista, koska hän on jäänyt ilman tätä mallia omassa lapsuudessaan.

Naimisiin mennään maistraatissa lähinnä asunnon saamisen vuoksi noin parikymppisinä. Kumpikin osapuoli kokee olevansa ateisteja, ja varsinkin Jussi pilkkaa avioliiton instituutiota, mutta käytännön syistä rakkauden on taivuttava oman aikansa normeihin. Ennen naimisiin menoa Jussi on ollut itseoppinut älykkö, joka on viettänyt aikaa filosofian keskustelupiireissä, mutta naimisiin mentyään miehen lukuhalut ehtyvät.

Pari ehtii elää saman katon alla yli vuoden ennen kuin Solveig tulee raskaaksi. Jussin työtilanne on koko ajan heikompi kuin Solveigin, vaikka kummatkin ovat yhtä kouluttamattomia. Solveig on käynyt vuosikausia samassa insinööritoimistossa ja edennyt siellä konttoristiksi. Siistit sisätyöt sopivat Solveigille, mutta valitettavasti konttoristin palkka ei riitä elättämään kasvavaa perhettä, varsinkaan kun Jussin tuloista ei ole koskaan varmaa takuuta. Raskausuutinen ei siis olekaan iloinen perhetapahtuma, vaan perheenlisäys alkaa nostattaa Jussissa kohtuuttomia paineita.

Pariskunnalla on varaa asua vain alivuokralaisina muiden nurkissa. He ehtivät asua kahdessa kodissa Espoossa, joista ensimmäisen kuvaus oli tragikoominen. Myöhemmin Solveig päätyy asumaan yksin pienen poikansa kanssa Vantaalle, jossa asumisolot kurjistuvat entisestään. Töissä käydään julkisilla kulkuneuvoilla järjettömän kaukana, eikä varsinaista vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan.

Romaani kertoo 1960-luvun kaupunkilaisista nuorista, jotka ovat jo kuulleet sukupuolten tasa-arvosta, mutta tästä huolimatta Jussi päätyy käyttäytymään perityn miehen mallin mukaan kotitöitä ja lastenhoitoa vältellen ja omaa kohtaloaan surkutellen. Toki mies on myös masentunut, ja on aiemmin pyrkinyt pakenemaan tätä rakastumisen aiheuttamaan kuohuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä parikymppisenä minkäänlaista kapasiteettia perhe-elämään, ja monella tapaa hänen tekemänsä ”hatkat” ovat ennalta-arvattavat.

Puolet romaanista kertoo Solveigin yksinhuoltajaelämästä pesulan työntekijänä. Solveigin lapsenhoitojärjestely on varsin omintakeinen, ja ymmärrettävistä syistä se ajautuu kriisiin. Sinkkonen onnistuu tässä romaanissaan tuomaan esiin monia yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten puutteellisen asumisen, vuokramarkkinoiden kusetukset, päivähoidon epämääräiset kuviot ja yksinhuoltajien kohtuuttomat työtaakat. Toki teos kertoo osuvasti myös ajasta, jolloin ehkäisykeinot olivat edelleen rajalliset, eikä varsinkaan miehillä ollut suurta intressiä koko aiheeseen.

Tässä kirjassa en enää jaksanut innostua perheriidoista, kun niitä mahtui jo ykkösosaan mittavasti. Sen sijaan koin, että pesulan naisten ryhmäkohtauksissa oli suurta draamallista potentiaalia. Tuulikki-nimisen työkaverin hahmo oli myös kiinnostava, ja hänen kauttaan päästiin sille avoimen vasemmistolaiselle tasolle, mitä Solveigin laulusta ei löytynyt.

Henkilökohtaisesti tämä teos puhutteli minua pääkaupunkiseudulla joskus asuneena yksinhuoltajana siitä huolimatta, että oma tilanteeni oli silloin varsin erilainen kuin Solveigin. Olisin varmasti ollut näistä kirjoista vielä enemmän liekeissä 20 vuotta sitten kuin nyt, mutta nytkin ne toivat paljon uusia näkökulmia perheiden ja parisuhteiden tunneilmapiirin historiaan.

Perheenäiti maailmanhistorian polttopisteessä

Teos: Ben MacIntyre: Agentti Sonja (Minerva, 2021)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pitääpä taas nipistellä itseään, jotta palautuisi nykypäivään syvän historiatripin jälkeen. Ben MacIntyre on minulle ennen tuntematon brittiläinen tietokirjailija, jonka teoksen Agentti Sonja valitsin randomilla BookBeatin virrasta ilman suuria ennakko-odotuksia. Luvassa siis oli kertomus merkittävästä juutalaisnaisesta toisen maailmansodan aikana, joka ei joutunut keskitysleirille. Keskitysleirikirjallisuudessa minulla on nyt erätauko, mutta luen mielelläni edelleen natsismin vastustamisesta, kunhan näkökulma on eri kuin jonkun erikoisen ammattiryhmän työn kuvaaminen kuolemanleirillä.

No, tässä teoksessa näkökulma on radikaalisti erilainen, tosin tarina kerrotaan brittiläisestä näkökulmasta, vaikka sen päähenkilö Ursula Kuczynski (myöh. Hamburger/Beurton, 1907-2000) eli puolet elämästään synnyinkaupungissaan Berliinissä. Ursula oli 1930-40-luvuilla korkean luokan neuvostovakooja Shanghaissa, Mantsuriassa, Puolassa, Sveitsissä ja Britanniassa. Hän oli käynyt kaksi kertaa kouluttautumassa Moskovassa ”Varpunen” – nimisessä keskuksessa, jossa hän oppi uusimman teknologian radistin työtä varten. Hän sai Puna-armeijan majurin arvon ilman sotilaskoulutusta, ja monia korkean luokan tunnustuspalkintoja. Moni hänen läheisistä kommunistiystävistään ja työtovereitaan tuli 1930-luvulla eliminoiduiksi Stalinin vainoissa, mutta Ursulalla ei itsellä ollut tuossa vaiheessa henkistä kanttia tunnustaa sitä, että työskenteli mielivaltaisen hirmuhallinnon palveluksessa. Kaikki hänen elämänsä rakkaudet olivat myös vakoojia, mukaan lukien ensimmäinen aviomies Rudi Hamburger, jonka Ursula itse käännytti tälle uralle menestyneen arkkitehdin uran ohella.

Britanniassa Ursula eli huomaamatonta, pientä elämää maaseudulla Oxfordshiressä toisen aviomiehensä Len Beurtonin kanssa. Len oli Ursulaa kahdeksan vuotta nuorempi brittikommunisti, jota tämä koulutti vakoojaksi Sveitsissä ja jonka kanssa avioliitto oli alun perin laskelmoitu lumeavioliitto, jotta Ursula pääsisi muuttamaan lapsineen sukunsa pariin Britanniaan. Rakkaus kuitenkin syttyi pikkuhiljaa pariskunnan välille, ja he elivät yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti yhdistyneessä Saksassa 1990-luvulla.

Teos on huikea katsaus maailmanhistoriaan, jossa eletään kolmella mantereella (Ursula kävi myös piikomassa 1920-luvulla Yhdysvalloissa), jäädään koukkuun vakoilun aiheuttamaan adrenaliinituotantoon, uskotaan fanaattisesti dogmaattiseen maailmankuvaan, valitaan vaarallisia, mutta ah niin jännittäviä miehiä, edustetaan ikävystyttävillä päivälliskutsuilla, ja leivotaan täydellisiä skonsseja.

Tarina on kirjoitettu perinteiseen lineaariseen muotoon, ja on äärimmäisen toiminnallinen. Juuri nyt pystyin prosessoimaan kirjan suuren nippelitietomäärän, josta kaikki ei liittynyt vakoiluun tai sodankäyntiin. Pidin eniten Aasian-osuuksista, joissa oli kiinnostavimmat sivuhenkilöt, ja ilahduttava määrä kiinalaisia hahmoja. Mantsurian vakoilumatka 1930-luvulla parivuotiaan Mischa-pojan kanssa toki tuntui jäätävän hurjalta riskinotolta, jossa lapsen äitiä ei ole paljon päätä palellut.

Ursula Beurton alkoi kirjoittaa fiktiota Itä-Saksassa salanimellä Ruth Werner, ja hän oli vanhoilla päivillään tunnettu kirjailija sosialistisissa piireissä. 1970-luvulla hän julkaisi muistelmansa, joita DDR sensuroi rankalla kädellä. Ymmärtääkseni tämä uusi teos kuitenkin paljastaa salanimi Sonjan toiminnasta uusia säikeitä, ja tarjoaa myös ajallisen välimatkan luoman kriittisen etäisyyden tarinaan.

Vaikka tämän aatteelleen omistautuneen naisen tarinaan mahtuu monia sokeita pisteitä, hänen toimintansa on ymmärrettävää fasismin ja natsismin vastustuksen näkökulmasta maailmantilanteessa, jossa vaihtoehtoja toimintaan oli rajoitetusti. Juutalaisuuden elementti tarinassa jää lopulta aika ohueksi, koska Kuczynskin suku oli täysin maallistunut ja suurin osa suvun jäsenistä maailmankuvaltaan täysin ateistisia. Silti Britanniaan päätyneiden juutalaisten pakolaisten elämäntilanteiden kuvaus oli kiinnostavaa laajemmastakin näkökulmasta kuin pelkästä vakoilun perspektiivistä. Kirja tarjoaa monipuolisen näkökulman myös Britannian sota-aikaiseen intellektuellien historiaan, sillä Kuczynskin klaani oli äärimmäisen hyvin verkostoitunut maan keskeisiin älykköpiireihin.

Jos pidät John Le Carren teoksista, tämä tosielämän jännäri varmasti inspiroi sinua. Kirja tarjoaa myös makupaloja James Bond-faneille, sillä Ian Fleming oli ammentanut vaikutteita hahmoonsa 1930-luvun Shanghain meiningistä. Feministisestä näkökulmasta tämä elämäntarina on hämmentävä. Jään myös odottamaan tarinasta suunniteltua leffaa, johon kaavaillaan pääosan esittäjäksi Judi Denchiä.

Sosialistiseen schnitzeliin tukehtumisesta

Teos: Meri Valkama: Sinun, Margot (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Noin nelikymppinen Vilja on asunut osan lapsuudestaan sosialistisessa Itä-Berliinissä, jonne hänen isänsä Markus muutti toimittajan työn perässä 1980-luvun alkupuolella. Markus uskoo sosialismiin, ja kirjoittaa perusteellisia ja oikeaoppisia raportteja Itä-Saksan edistysaskelista suomalaisiin vasemmistolehtiin. Markuksen vaimo Rosa ei ehkä ole niin sitoutunut miehensä aatteeseen, vaan kaipaa länsimaista suklaata ja käy Länsi-Berliinin puolella ostoksilla. Derkkuverhoja ei voi käyttää, vaan tekstiilit on haettava rajan takaa IKEA:lta. Perheessä riidellään jatkuvasti, ja Rosan tiukat kasvatusmetodit arveluttavat Markusta. Lopulta vanhemmat eroavat, ja Vilja jää joksikin aikaa elämään Berliiniin isänsä ja tämän uuden itäsaksalaisen rakastetun kanssa.

Menneisyys aktualisoituu, kun Markus kuolee ja hänen asunnoltaan löytyy pino kirjeitä naiselta, joka kutsuu itseään Margotiksi ja puhuttelee Markusta Erichiksi. Erich ja Margot ovat myös DDR:n keulakuvapari, Honeckerit. Vilja muistelee, että isän naisystävä oli oikealta nimeltään Louise. Tämän kanssa tyttö on viettänyt ainakin yhden kesän kommunistisessa lomaparatiisissa Itämeren sylissä, ja kokenut uuden äitikandidaatin kanssa läheisyyttä ehkä enemmän kuin biologisen äitinsä kanssa. Aikuisena hän alkaa rakentaa uudelleen lapsuutensa palapeliä, ja etsiä Saksasta henkilöitä, jotka kuuluivat mystisen isän elämään.

Romaanin nykyisyydessä Vilja elää parisuhteessa Sagan kanssa, jolla on tytär. Uusperheellisyyden haasteita tutkaillaan ylisukupolvisesti, kuten myös ei-vapaaehtoista lapsettomuutta Margot-hahmon tapauksessa. Margotin kirjeet, joissa hän kaipaa Suomessa asuvan rakastajansa lisäksi tämän tytärtä, ovat koskettavia. Kirjeenvaihto romaanissa on muutenkin onnistunut tyylillinen keino, joka lisää sen historiallisuuden tuntua. Jäinkin kaipaamaan aikaa, kun lentopostia ulkomailta odotettiin, ja kun ihmiset kommunikoivat kokonaisin, kauniisti formuloiduin lausein monilla vierailla kielillä.

Meri Valkamalle tämän esikoisromaanin tematiikka on osittain omaelämäkerrallista, sillä hänkin on asunut osan lapsuudestaan Itä-Saksassa. Hän on myös tehnyt tutkimusta DDR:n historiasta Berliinissä. Hän onnistuu kirjoittamaan itäsaksalaisesta arjesta varsin kiihkottomasti ja monipuolisesti, eikä arkielämän kuvaus tunnu pahimmalta naapurikyttäyspainajaiselta. Joulua vietetään pidemmän kaavan mukaan myös sosialistisessa maassa, ja kovillakin kommunisteilla on ristiriitaisia materiaalisia haaveita.

Tänä vuonna olen saanut lukea kaksi loistavaa Saksan lähihistoriaan sijoittuvaa romaania, tämän ja Antti Vihisen Punaisen prinsessan. Molemmat teokset olivat varsin jännittäviä, ja kylmän sodan problematiikka tuli niissä sopivasti ihon alle. Vihisen poliitinen trilleri kertoo Länsi-Saksan Baader-Meinhof-liikkeen solusta 1970-luvulla, ja eräästä liikkeen jäsenen muutosta Suomeen maanpakoon. Tässä romaanissa juoni on arkisempi kuin Vihisen romaanissa, mutta poliittiset jännitteet tuovat silti siihen aivan omaleimaisen tunnelman.

Äänikirjana Krista Kososen tulkinta on vivahteikasta, ja kuuntelin kirjaa sujuvasti, mutta jouduin palailemaan painettuun tekstiin muutamia yksityiskohtia (kuten paikannimiä ja joitain saksankielisiä ilmaisuja) tarkistaakseni. Muutenkin Berliinin kartta alkoi kirjaa kuunnellessa elää omaa, lonkeroista elämäänsä, ja teos herättikin akuutteja matkahaaveita. Varsinkin Itä-Berliinin puoleiset kulttuurikeskukset kuuluisivat seuraavan reissuni kohteisiin, sillä tämä teos johdatti niiden maailmaan niin tenhoavasti.

Tavallisuudesta poikkeava Mullojoki

Teos: Jenni Linturi: Mullojoki, 1950 (Gummerus, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Tämän blogin pitämisen aikana olen viime päivät elänyt intensiivisintä aikaa, sillä olen nyt stabiileissä päivätöissä kahdeksasta neljään. Se tarkoittaa, että ehdin ehkä lukemaan yhden romaanin viikossa. Kun olin töissä yliopistolla, luin vähintään kolme romaania viikossa mielenterveyssyistä, ja viimeisen opiskelukauden aikana kirjoja saattoi kulua saman verran kepeämpiä dekkareita tai chicklitiä. Nyt uudessa työssä kohtaan niin paljon uutta ja ihmeellistä, etten veny fiktioon samalla tavalla kuin työttömänä ollessa.

Ensimmäisen työviikkoni romaaniksi osui Jenni Linturin historiallinen teos Mullojoki, 1950. En ole varma, olenko lukenut häneltä kirjoja aiemmin, mutta luettavien listalle olen hänen teoksiaan kirjannut.

Luin puolet kirjasta viime tiistaina Hervannan kirjastossa painettuna, ja saatoin sen loppuun äänikirjana. Tämä oli ihanteellinen palautumisteos, sopivan hidastempoinen ja sellaisesta maailmasta kertova, joka ei aiheuttanut liikaa angstia. 1950-luku ei ehkä kuulu lempiperiodeihini, vaikka tämän ajan muistelijoita kuuluu lähipiiriin.

Kyseessä on sukuromaani, jossa hämäläiseen puoliksi ruotsinkieliseen ylemmän keskiluokan perheeseen saapuu helsinkiläinen työläisminiä Martta. Martta on ollut Puolakan perheen matruunan Ingeborgin piikana Helsingin Malmilla, ja ajautunut epämääräiseen suhteeseen tämän pojan Olavin kanssa. Olavi on vasta parikymppinen opiskelija, joka joutuu kiipeliin Martan tullessa raskaaksi, eikä miniäehdokas ole tosiaankaan vaativalle anopille ideaali tapaus.

Ongelma ratkaistaan niin, että Martta lähetetään asumaan suvun hämäläiseen perintötaloon Mullojoelle, ja Olavi saa ainakin hetken verran jatkaa opintojaan Helsingin yliopistossa. Martta synnyttää Olaville kaksi poikaa, ja Olavi joutuu palaamaan kotipitäjään oppikoulun epäpäteväksi lehtoriksi, mikä on murskata miehen itsetunnon ja haaveet. Elämää eletään löysässä hirressä, pariskunnan molemmalla osapuolella on liikaa omakohtaista taakkaa, jotta he voisivat oikeasti kohdata toisensa puolisoina. Molemmilla on karkaamisfantasioita. Toinen on kroonisesti uskoton varsin mielikuvituksettomalla tavalla. On myös satunnaista perheväkivaltaa, johon lähipiiri ei ole halukas puuttumaan.

Olavin veli Kalevi on vammautunut sodassa niin pahasti, että hän on ollut välillä potilaana psykiatrisessa sairaalassa. Kalevi palaa takaisin Mullojoelle samaan aikaan, kun raskaana oleva Martta astuu sukuun, ja heidän välilleen syntyy ahdistava hoivasuhde. Kalevi on paikoitellen lapsenomainen infantiili, paikoitellen rääväsuinen seksuaalinen ahdistelija, jota muutkin kylän naiset pelkäävät. Hän varastelee naisten nimettömiä pesukoreista, ja puhuu irstaita jopa heidän läsnäollessaan. Onko Kalevin paikka sitten nuoren lapsiperheen huolehdittavana?

Tuon ajan käsityksen mukaan on, sillä ei Kalevilla ole muutakaan paikkaa, minne palata. Päivisin hän käy kunnan järjestämällä verstaalla pakkotöissä, joka muistuttaa tämän päivän kuntouttavaa työtoimintaa.

Mullojoki on paikka, jossa seksuaalisuudesta tulee monille ainoa kapinan kanava. Olavin ja Kalevin setä Into on ollut naimisissa kolmesti, ja Olavi alkaa tapailla tämän toista vaimoa, häntä vanhempaa kuvaamataidon lehtoria. Kolmas vaimo Anna opettaa Marttaa polttamaan tupakkaa, mikä taas on vaimoihmisten ainoa individualismin ilmaisu. Annan ja Martan ystävyys on kantava voima, joka auttaa Marttaa selviytymään vaikeasta avioliitostaan.

Romaanissa selkeästi tutkitaan pienen maalaispaikkakunnan ”sivistyneen” keskiluokan elinoloja, itseilmaisun mahdollisuuksia ja muuttuvaa arvomaailmaa. Mukaan mahtuu myös rikosjuoni, eli kaikille päähenkilöille ei käy hyvin. Linturin ilmaisu on ihailtavan tiivistä ja oivaltavaa. Ilmiöitä ei selitetä puhki, vaan lukija joutuu tekemään itse omia päätelmiä taustalla.

Jos tähän kirjaan olisi saanut toivoa lisää kerrostumia, niin evakkoteemasta olisin halunnut kuulla lisää. Evakkous kuitenkin on Mullojoen kuntaa radikaalisti muuttanut asia, ja Marttakin on evakko, mutta tätä identiteettiä ei käsitellä kuin kovin ohuesti. Muuten teoksessa on juuri sopivasti teemoja. Pidin eniten taiteellisen toiminnan kuvauksista ympäristössä, jossa raamit itseilmaisuun ovat varsin kapeat ja rajatut.

Teoksessa on potentiaalia Finlandia-ehdokkuuteen, vaikka tämä ei selkeästi ole suurten massojen suosikkiteos. Minuun tämän kolahti juuri nyt, kun kaipasin tarinaa, joka pysyisi jotenkin aisoissaan. En olisi tällä viikolla esimerkiksi voinut lukea romaania, jossa aiheena olisi ollut ääri-islam tai oman aikamme syrjäytyminen. Joku aasinsilta löytyi myös tämän ja viime viikolla ahmimieni Joel Dickerin teosten välillä: tässä ja Harry Quebertin tarinassa yhteistä oli tutkielma luovista ihmisistä pienellä paikkakunnalla. Tyylillisesti teokset olivat täysin erilaisia, mutta tunnelmissa oli jotain yhteistä.

Puolikkaan rintaliivin tähden

Teos: Katja Keisala: Kuubalainen serenadi unelmoiville naisille (Atena, 2021)

Äänikirjan lukija: Emma Louhivuori

Olen tässä blogissa usean kerran valitellut, kuinka suomalaisen naisen naimaonni ulkomaalaisen miehen kanssa ei riitä romaanin teemaksi, mutta viime talvena sain yllättyä positiivisesti Saara Turusen uusimman teoksen kanssa, joka käsitteli tätä varsin kulahtanutta aihetta tuorein ja poikkeavin silmin. Nyt esikoiskirjailija Katja Keisala tekee saman teoksellaan, jonka nimikin on hurjan itseironinen.

Romaanin kertojaminä on työläistaustainen yliopisto-opiskelija suuressa välisuomalaisessa kaupungissa, ja opiskelee siellä kansainvälisiä suhteita. Naisen kaveripiirissä tälle ainevalinnalle nauretaan, sillä hän on todella keskittynyt keräämään ulkomaalaisia poikaystäviä, eikä vaikuta todennäköiseltä, että hän opintojensa jälkeen jäisi asumaan kotimaahan.

Opintojen loppuvaiheessa hän sattuu törmäämään kuubalaiseen mieheen, joka työnnetään bussin alle rasistisin tarkoitusperin. Tämä ikävä sattumus sytyttää naisessa salamarakkauden, ja mies muuttaa salamannopeasti asumaan naisen luo. Mies on myös akateeminen, ja hyvä kuubalainen patriootti. Hän uskoo vielä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen oman maansa vallankumoukseen, ja haluaa auttaa kotimaataan nousemaan taloudellisesti. Sukuyhteys on tiivis, ja varsinkin tuleva anoppi on keskeinen toimija tulevassa avioliitossa.

Kaikki tämä on sinisilmäisestä työläistytöstä äärimmäisen romanttista, ja kiihkeä suhde etenee pian kosintaan, kun kuubalainen kondomi pettää. Kommunististen maan kaikki tuotantolaitokset eivät olekaan niin ensiluokkaisia kuin mitä mies hänelle väittää. Kuubaan hän pääsee tutustumaan jo ennen ensimmäisen lapsen syntymää, ja naisen halu tutustua miehen lähtömaahan ja kulttuuriin on aitoa.

Kiinnostavaa tässä räiskyvässä avioliittodraamassa on taloudellinen aspekti. Kertojan maahanmuuttajamies käy ilmeisen hyväpalkkaisessa työssä, kun taas kertoja itse sinnittelee pienillä tutkimusapurahoilla, jotka eivät aina riitä edes päivähoitoon. Vastuu yhdessä ostetun rintamamiestalon lainasta ja remontista on periaatteessa yhteinen, mutta käytännössä kertoja päätyy maksunaiseksi uusissa hankinnoissa. Kuubalainen käsitys remontin aikataulusta poikkeaa suomalaisesta, mutta paikalle saapuu myös puoleensa vetäviä remppamiehiä, kuten Il Masculino.

Keisala kertoo karua tarinaa Kuubasta Pohjoismaihin muuttaneiden miesten ja naisten elämäntavan egoistisuudesta ja narsismista. Ehkä kuitenkin positiivista on se, että tänne on muuttanut molempaa sukupuolta ja että täällä asuvat kuubalaiset naiset tuntevat arvonsa. Omanarvontunnossa on kuitenkin varjopuolensa, jota voisi tulkita myös arroganssiksi. Naisten kynsimuodin seuraaminen tarinassa tuotti minussa outoa iloa.

Nyt voin tunnustaa, että tieni on yhtynyt lyhyen aikaa kirjailijan kanssa Tampereen yliopistolla, sillä jaoimme työhuoneen vuonna miekka ja kirves. Kiinnostavaa keskustelua monikulttuurisuudesta olisi varmasti riittänyt, mutta molemmilla oli ruuhkavuodet, ja kämppisaikamme kesti vain muutaman kuukauden. Pidin kirjasta siksikin, ettei tutkijakertoja tee tässä kovin suurta numeroa tutkijuudestaan, vaan hän osoittaa tutkijan uran realiteetit, akateemisen köyhyyden ja hankalan elonkerjuun.

Muistiinpanoissani kirjasta on paljon hymiöitä ja sydämiä, ja äänikirjaa kuunnellessani kiinnitin eniten huomiota tarinan hassuihin detaljeihin, kuten tilastotietoihin suomalaisista naisista. Kertoja on jostain löytänyt tiedon, että suomalainen nainen ostaisi vain puolikkaan rintaliivin vuodessa. Nauroin tälle lähes hysteerisesti, kun mietin omaa köyhyyttäni. Itse olen kyllä hankkinut rintaliivejä yli yhdet vuodessa syvän työttömyydenkin aikana, mutta sopivien löytäminen pienellä budjetilla on ollut haasteellista. Toinen asia, joka nauratti, oli kuubalaisten rakkaussuhde ketsuppiin.

Vaikka tarinaan mahtuu tragiikkaa enemmän kuin riittävästi, ihailen siinä kertojan elämän eri vaiheissa kasvavaa huumorintajua. Pidin myös siitä, että kertoja on selvästi ottanut välimatkaa aviokriisiinsä, eikä missään nimessä tunnu kirjoittavan kuubalaisesta yhteisöstä kostomentaliteetistä.

Koen, että tämä teos kertoo paljon muustakin kuin eroon päätyneestä monikulttuurisesta liitosta. Tykkäsin varsinkin monisyisistä pohdinnoista yhteisöllisyydestä, joka herättää enemmän kysymyksiä kuin tarjoaa valmiita vastauksia. Kirjan juhlien kuvaukset olivat hullunhauskoja, mutta samalla sellaisia, etten ollut täysin varma, olisinko halunnut niihin osallistua. En edes muutaman rohkaisuryypyn jälkeen.

Oikeastaan toivoisin kirjalle jatkoa, sillä en vielä kuullut kaikkea pariskunnan lapsista ja eroista kasvatuksen kulttuureissa. Kirjailijalla toki näkyy vahvaa potentiaalia kirjoittaa romaani myös aiheista, jotka eivät ole omakohtaisesti koettua.

Sarja, joka tuottaa jo nostalgiaa

Teos: Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät (Otava, 2008)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Alexander McCall Smith kuuluu varmasti aikamme tuotteliaimpiin kirjailijoihin, ja kun otetaan huomioon miehen breikkaaminen tunnettuna kirjailijana suht myöhäisessä iässä, tämä lisää myös jonkinlaista myyttisyyttä kirjailijapersoonaan.

Ikuisuussarjaa Botswanan naisten yksityisetsivätoimistosta olen seurannut hajanaisesti, enkä osaa edelleenkään varmasti mainita, kuinka monta osaa olen lukenut. Sarjan alkuosan teoksia ostin omalla rahalla, sitten löysin niitä kierrätyskorista, ja nyt huomaan, että niitä, myös vanhempia osia, on saatavilla myös äänikirjoina.

Onni ja siniset kengät on sarjan seitsemäs osa, jossa eletään etsivätoimiston tavallista arkea Gaboronessa. Pääetsivä Mma Ramotswen sihteeri Mma Makutsi on kihlautunut huonekalukauppias Radiputin kanssa, mutta ilmassa on pelkoa kihlauksen purkautumisesta siksi, että morsian tunnustautuu avoimesti feministiksi. Tähän Mma Ramotswe suhtautuu sovittelevasti, sillä hän tietää, että vähäpuheinen huonekalukauppias ei tulisi ilmaisemaan omaa kantaansa naisten vapautumisesta, mutta se saattaisi olla eron syy.

Kutsun kaksikkoa tästedes Preciousiksi ja Graceksi, vaikka he eivät usein käytä etunimiään kirjassa. Preciousia alkaa vaivata ulkomaailman suhtautuminen ”perinteiseen ruumiinmuotoon”, ja kun jo eräs asiakas ottaa hänen verenpaineensa puheeksi, hän tietää, että asialle olisi ehkä tehtävä jotain. Maassa ilmenee ristiriitaisia lihavuusdiskursseja, ja myös suhde ruokaan on muuttumassa. Pääkaupunki Gaboronessa syödään paljon kakkuja, donitseja ja muuta leipomotuotteita, joita ei ehkä maalla tunneta, ja maalla taas rakastetaan tuhteja, ylisuolaisia lihamuhennoksua, joita maalta kotoisin oleva Grace kokkaa mielellään perheelleen.

Kirjassa ratkaistaan kahta työelämään liittyvää tapausta, joissa asiakkaina ovat nuoret alaisnaiset. Keittiöapulainen Poppy on saanut tarpeekseen pomostaan, pääkokista, joka varastaa lihaa valtion oppilaitokselta ruokkiakseen laiskaa aviomiestään. Tässä keississä seikkaillaan luonnonpuistoalueella, ja kohdataan yliluonnollisia voimia.

Toisessa tapauksessa sairaanhoitaja Boitelu on saanut uuden työpaikan yksityislääkärin asemalta, mutta hän on vakuuttunut siitä, että hänen pomonsa huijaa potilaitaan merkitsemällä näille liian korkeita verenpainelukemia ja näin saaden myydyksi heille kallista huijauslääkettä. Voiko Boitelu sitten saada asiansa julki, ja onko maan oikeusjärjestelmä kykenevä tuomaan oikeuden näille huijatuille potilaille?

Kirjan nimen sinisiin kenkiin liittyy toki huumoria, kun korkokenkiin addiktoitunut Grace hankkii siniset unelmakengät, joissa käveleminen on tuskaa. Precious tietää, minkä malliset kengät sopivat paikallisille naisille, mutta pidättäytyy kommentoimasta kollegansa kivuliaita kenkävalintoja. Tästä tulikin mieleeni kysyä, kuinka pienelle prosentille maailman naisista sirot, eurooppalaistyyliset korkokengät oikeasti sopivat. Sekin on feministisen kysymys, jota Precious omalla tavallaan kysyy, vaikka ei haluaisi nimetä kysymystään feministiseksi.

Jos kohtaan tätä antifeminististä läppää vielä seuraavassakin sarjan osassa, niin silloin pidän sarjaa itseään toistavana. Muutenkin koen, että tämä leppoisa sarja säilyttää charminsa vain, jos osia ei lue liian tiiviiseen tahtiin. Minulle kirjat ovat liian hitaita, mutta kiinnostuksen Botswanaan ne ovat herättäneet.