Keskimmäisen vaimon kujanjuoksu

Teos: Tarryn Fisher: The Wives (Harper Audio, 2019)

Äänikirjan lukija: Lauren Fortgang

The Wives on psykologinen trilleri, joka kuljettaa lukijansa Yhdysvaltojen luoteisosiin, Seattlen ja Portlandin kaupunkien välkimaastoonn. Kirjan kertoja on 28-vuotias sairaanhoitaja Thursday, joka elää myrskyistä arkea moniavioisen miehensä Sethin kanssa. Seth on kotoisin Utahista perinteisestä mormoniperheestä, mutta hän on osittain jättänyt tuon yhteisön taakseen. Moniavioisuus ei varsinkaan herätä luottamusta suurten kaupunkien bisnespiireissä, joten ulkoisesti Seth pyrkii esittämään yksiavioista.

Thursday on virallisesti torstai-illan vaimo, joka asuu mukavasti omassa condo-asunnossaan Seatlessa. Hän saa olla miehensä seurassa joskus yhden illan, joskus viikonlopun yli. Hän tulee varakkaasta perheestä, joten hän ei tarvitse miehensä rahoja. Päinvastoin Seth on hyötynyt suuresti toisesta liitostaan, sillä hänen bisneksensä rakennusalalla ovat olleet tuulisia. Miehen elämäntyylistä on vaikea avautua kenellekään, eikä hän varsinkaan haluaisi vanhempiensa tietävän asiasta. Vanhemmat toki ihmettelevät, miksi vävy ehtii niin harvoin suvun sunnuntailounaille. Thursday ei myöskään ole tavannut miehensä vanhempia kahden vuoden naimisissa olon aikana.

Thursday ei ole tiennyt miehensä taipumuksesta ennen avioliiton solmimista. Hän on luullut olevansa miehensä ainoa puoliso siihen saakka, kun hän on saanut keskenmenon ja menettänyt kohtunsa. Tämän jälkeen mies löytää nuoremman naisystävän, ja aloittaa avoimesti järjestelyn, johon Thursdayn on suostuttava. Mies perustelee tilannetta sillä, että hän on päättänyt saada biologisia jälkeläisiä. Yhtäkkiä Thursday alkaa epäillä, että myös Sethin ex-vaimo, menestynyt asianajaja, on edelleen kuvioissa mukana.

Kuuntelin tarinaa sujuvasti, vaikka en automaattisesti koukuttunut sen juoneen tai aihepiiriin. Kirjan hahmot olivat melko yksioikoisia valkoisia amerikkalaisia, joille seksi, ulkonäkö ja taloudellinen menestys merkitsi elämässä eniten. Kirjassa ei pahemmin harrastettu kulttuuria, eikä pohdittu etnisen tai uskonnollisen identiteetin kysymyksiä. Toisaalta saattoi olla hyväkin, ettei mormonien moniavioisuudesta tehty kovin eksoottista ilmiötä – se esitettiin asiana, johon paikalliset ihmiset ovat tottuneet törmäämään ajoittain.

Thursdayn hahmo on tyypillinen psykologisen trillerin epäluotettava kertoja, jonka näkökulma sumenee välillä liiallisen alkoholin käytön ja häilyvän mielenterveyden vuoksi. Kirjassa vietetään paljon aikaa mielisairaalaympäristössä, jonne Thursday päätyy väkivaltaisten perheriitojen seurauksena. Hän itse on varma siitä, että Seth on orkestroinut kaiken päästäkseen eroon hankalasta vaimosta, mutta onko kaikki lopulta hänen oman mielikuvituksensa tuotetta?

Kirjaa lukiessa tuli mieleen, että perinteisten valkoisten ihmisten maailmat ovat aivan yhtä kummallisia kuin sateenkaariväen ja etnisten vähemmistöjen. Kertojan isä ja aviomies kuuluivat molemmat siihen miestyyppiin, joka ei löydä mitään vaimonsa keittiössä. Kirjassa ehkä rikotaan yksiavioisuuden normin rajoja, mutta teoksen hahmojen sukupuoliroolit olivat hyvin konservatiiviset. Ehkä eniten teos kertoikin valkoisten keskiluokkaisten vaimoihmisten äärimmäisestä miellyttämisen halusta, ja rakkauden kaipuusta, jonka alttarille he ovat valmiit uhraamaan koko minuutensa. Tosin muistelisin, että tätä samaa aihetta käsiteltiin melko samoin speksein jo 1980-luvulla.

Ainoa oikeasti kiinnostava havaintoni liittyi Sethin jakautuneeseen persoonaan, ja suoranaiseen tarpeeseen suorittaa eri tyyppistä maskuliinisuutta eri naisten luona. Asianajajavaimon luona hän sai olla pönöttävä pukumies, viinaanmenevän sairaanhoitajan kanssa hän oli rennompi seikkailija, ja kolmannen, nuoremman vaimon kanssa suojeleva isukki. Tällaiseen tarpeeseen olla monta useammalle kumppanille ei aina vaadita uskonnollista viitekehystä, vaan voimme päätellä, että tällainen käytös on monille luontevaa, varsinkin, jos taloudelliset olosuhteet niin sallivat.

En jäänyt ikävöimään romaanin hahmoja, ja oikeastaan olin aika välinpitämätön heidän tulevaisuutensa suhteen. Toisaalta teoksen kieli oli sujuvaa, ja tarina eteni jouhevasti. Olen lukenut monia tätä heikompia psykologisia trillereitä, jotka raivostuttavat kaupallisella kaavamaisuudellaan. Tästä kirjasta en aistinut sellaista pyrkimystä, vaan koin, että kirjailija on lähestynyt aihepiiriään joku maailmanparannusaie edellä.

Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.

Rakkautta malariavyöhykkeellä

Teos: Jeffrey Gettleman: Love, Africa. A Memoir of Romance, War and Survival. (HarperAudio, 2017)

Äänikirjan lukija: Charlie Thurston

Jeffrey Gettleman (s. 1971) on amerikkalainen toimittaja, joka rakastui Afrikan mantereeseen jo nuorena opiskelijana. Hänen romanssinsa alkoi strategisessa vaiheessa, kun kylmä sota oli loppumassa, ja Afrikka joutui säätämään suhteitaan ulkomaailmaan. Gettleman aloitti tutustumisen mantereeseen Keniasta, jossa hän oli reppureissaamassa 21-vuotiaana ilman suuria suunnitelmia.

Ensimmäinen kolmannes kirjasta tuntui kieltämättä tyypillisen amerikkalaisen college-pojan sekoilulta, jossa hän ei osaa päättää, ollako tyypillinen fraternity-kerhon alfakukko vaiko yliopiston kellarin swahilin kerhon nörtti. Swahilin opiskelusta on vaikea kertoa opiskelukavereille, vaikka kirjoittaja opiskelee Cornellin arvostetussa opinahjossa. Gettlemanin opintomenestys ja profiili on niin epämääräinen, ettei hän pääse haluamaansa Peace Corps-ohjelmaan, jonne suurin osa tiedostavista nuorista päätyy. Tämän sijaan hän päätyy harjoittelijaksi orpolasten avustusorganisaatioon Addis Abebaan, Etiopiaan.

Tässä kohdassa Gettlemanin tarina muistuttaa paljon tarinaa Emma McCunesta, josta kerroin muutama päivä sitten. Tosin tässä kertojalla ei ole kovin vahvaa sitoutumista avustustyöhön. Hän kokee vahvaa maailmantuskaa ja vieraantumista Etiopiassa, kun taas Kenia on henkireikä – maa, jossa hän voi käydä ravintoloissa ja yökerhoissa tuntematta syyllisyyttä asemastaan.

Gettleman löytää tulevan puolisonsa Cornellin kampukselta, mutta Courtney ei heti lempeä ajatukselle, että he lähtisivät seuraamaan miehen unelmaa boheemielämästä Itä-Afrikassa. Courtney lähtee välillä mukaan Jeffin juttukeikoille, mutta mantereen köyhyyden kohtaaminen on hänelle vaikeampaa kuin miehelleen. He ovat seurustelleet on and off jo vuosikymmenen, kun he lopulta päätyvät perustamaan perhettä Keniaan. Tämä ei ole helppoa, koska näillä keski-ikäää lähestyvillä uraohjuksilla on arjessaan liikaa stressiä.

Huoh. Kuuntelin tätä kirjaa sopivana taustamuzakkina, mutta en löytänyt tästä minkäänlaista punaista lankaa. Kyseessä on tyypillinen keski-ikäistyvän, keskiluokkaisen valkoisen miehen kasvukertomus, jossa suurin osa ajasta kuluu oman muzungu-aseman vatvomiseen. Parisuhteen saagassa ei oikein ole mitään ihmeellistä, matkoja selostetaan kolmelta vuosikymmeneltä, ja joka kappaleessa käydään läpi jonkun maan korruptiota ja vaalivilppiä. Maita tarinaan on tungettu liikaa, enkä esimerkiksi ymmärtänyt, miksi tähän piti tunkea myös Afganistanin sota.

Olen kyllä lukenut paljon tästä huonompiakin kirjoja Afrikasta, mutta tälle annan kaksi tähteä hyperaktiivisen kirjoitustyylin (”more is more”) ja ennalta-arvattavuuden vuoksi. Tarina voisi ollut jopa viihdyttävä, jos sitä olisi editoitu rankalla kädellä.

Pitkän kaavan adoptioprosessi

Teos: Neely Tucker: Love in the Driest Season (Crown, 2005)

Neely Tucker on amerikkalainen toimittaja, joka muutti 1990-luvulla taiteilijavaimonsa Vitan kanssa Zimbabwen Harareen etsimään uutta suuntaa elämäänsä. Pariskunta oli löytänyt toisensa jo kypsemmässä iässä, eikä heillä ollut suunnitelmia saada biologisia lapsia. Neely on valkoinen, ja Vita afroamerikkalainen. Heitä yhdistävät juuret Etelävaltioissa, soul food ja motown- musiikki.

Hararessa Vita päätyy vapaaehtoistöihin paikalliseen lastenkotiin, jossa enimmäkseen asuu AIDS-orpoja. Ennen 1990-lukua maassa ei ole ollut elintason nousun vuoksi vähään aikaan orpolapsia, ainakaan huomattavaa määrää. Maan virallinen linja on räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa: HIV/AIDS:ia ei haluta tunnustaa kansallisena aikapommina, eikä hallitus halua avata kansainvälistä adoptiota keinoksi auttaa heikoimmassa asemassa olevia lapsia.

Linja on uhmakkaan postkoloniaalinen: Zimbabwessa ei haluta, että valkoiset ihmiset tulevat viemään heidän lapsensa, ja samaan aikaan maan köyhyys on sitä luokkaa, ettei kansalla itsellään ole resursseja pelastaa näitä orpoja. Adoptioon on myös perinteisesti kuulunut monessa Afrikan maassa uskomuksia, jotka estävät ei-sukulaisen ottamisen osaksi perheen yhteyttä.

Vaikeissa oloissa pariskunnan elämään tulee Chipo, tyttö, jonka nimi merkitsee ”lahjaa”. Chipo on hylätty vastasyntyneenä maantien varteen, ja hänen löytämisensä saaga muistuttaa Raamatun Mooseksen tarinaa. Tytön kunto on niin heikko, ettei lastenkodilla ole resursseja pitää häntä hengissä. Näin ollen Vita ja Neely saavat luvan ottaa lapsen hoitoon kotiinsa, vaikka adoptio ei tunnu realistiselta mahdollisuudelta Mugaben hallintokoneistossa.

Taistelua lapsen hengestä ja oikeudesta elää kodissa käydään kolmisen vuotta. Tänä aikana he kohtaavat yhden saksalaisen pariskunnan, joille adoptiolupa järjestyy, mutta kukaan heidän tuntemistaan amerikkalaisista ei ole lupaa saanut. Maan sosiaalityöntekijät ovat asemastaan tietoisia isoja kihoja, jotka nauttivat länsimaisten asiakkaiden nöyryyttämisestä. Perheen dokumentit katoavat sosiaaliministeriössä lukuisia kertoja, ja he kokevat, että heitä tarkkaillaan omituisissa paikoissa. Lopulta sosiaalityöntekijän vaihduttua useampaan kertaan prosessi saadaan lähtemään käyntiin, ja pian heidän kansionsa siirtyy kasvattivanhempien pinosta adoption puolelle.

Tätä tarinaa luki kuin kunnollista trilleriä, sillä siihen kytkeytyi myös jännitystä kertojan työuran suhteen. Neely on parkkiintunut sotatoimittaja, joka enimmäkseen keskittyy Sierra Leonen ja Liberian tilanteisiin, ja joutuu olemaan paljon poissa kotoa Perhe-elämässä on haasteita, kun hän ei välillä ole minkään kentän ulottuvilla juttukeikoillaan. Pian tulee selväksi, ettei näin kuormittavaa elämäntapaa voi yhdistää erityislapsen vanhemmuuteen kehitysmaassa.

Perheessä tapahtuu myös ihmeellisiä muutosprosesseja, kun Neelyn Alabamassa asuvat valkoiset vanhemmat päättävät ryhtyä Chipolle isovanhemmiksi, vaikka he eivät ole alussa olleet kovin innoissaan poikansa liitosta mustan naisen kanssa. He jopa matkustavat Harareen lasta katsomaan, ja jossain vaiheessa Vita saattaa lomailla näiden luona Jenkkilässä ilman miestään.

Perhe saa prosessin aikana hyviä uutisia, eli Chipo osoittautuu HIV-negatiiviseksi. Pariskunnalla on syytä epäillä, etteivät kaikki muutkaan voivat ole välttämättä kuolleet HIV:Iin, ja heillä on myös epäilyksiä testien luotettavuudesta.

Vaikka tämä oli rankka kirja, se kuuluu kuitenkin valon puolelle, eli kyseessä taitaa olla harvinainen Zimbabwesta kertova hyvän mielen teos. Kirjailija onnistuu luomaan huumoria tilanteeseen, joka tuntuu ulkopuolisesta lukijasta mahdottomalta rastilta.

Kaukana siintää Havukka-aho

Teos: Veikko Huovinen: Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia. (WSOY, 2001)

Äänikirjan lukija: Kari Paju

Etsin kuumeisesti nopeaan taustoituksen tarpeeseen kirjallisuutta Kuhmon korpipitäjästä, enkä oikein löytänyt mitään uutta, tai ainakaan sellaista teosta, joka olisi auttanut minua tehtävässäni. Huomaan, että olen viime vuosina lukenut melkein kaikki Kainuuseen sijoittuvat romaanit, elleivät ne ole erä- tai sotakirjallisuutta.

Päädyin sitten kuuntelemaan Veikko Huovisen (1927-2009) muistelmia, koska hänen tunnetuin teoksensa Havukka-ahon ajattelija (1952) sai inspiraationsa ajalta, jolloin Huovinen oli tekemässä metsänhoidon työharjoittelua Kuhmossa Lentiiran kylän korpialueilla. Teos on puhdasta fiktiota, mutta sen lempeä huumori perustuu kitkaan kansanihmisten ja Metsähallituksen oppineiden herrojen välillä. Huovinen itse oli Metsähallituksen virkamiehen poika, joka kasvoi Sotkamossa valtion omistamassa virkatalossa.

Kirjailija itse seurasi isänsä ja setänsä jalanjälkiä, ja opiskeli myös metsänhoitajaksi Helsingin yliopistossa. Huovisen sukujuuret olivat Kuopiossa ja Mikkelissä, mutta hänen vanhempansa olivat valinneet Kainuun korvet asuinpaikakseen. Huovinen kävi oppikoulua ja lukion Kajaanissa, ja asui tuolloin kortteeria useammassa paikallisessa taloudessa.

Teos kuvaa suht porvarillista lapsuutta ja nuoruutta, jossa ei ainakaan eletä materiaalisessa puutteessa. Veikon vanhemmat ovat maanläheisiä, mutta silti heillä on elämäntapa, joka ei ole tyypillistä Nälkämaan maisemissa. Virka-asunnon huonekalut on tilattu Askosta, ja 30-luvun lapsuuteen kuuluu tässä leikkikaluja, sarjakuvia ja karamelleja.

Huovinen oli varhaiskypsä lapsi, joka oppi lukemaan varhain, ja tarkkaili maailmaa pitkälti tuon ajan poikakirjojen kautta. Kasvuympäristö oli kuitenkin sellainen, ettei siellä kirjaviisas lapsi voinut kokonaan hautautua sisätiloihin. Huovinen oppi löytämään metsien tuottaman mielenrauhan jo lapsena, eikä hän koskaan luopunut metsäläisen identiteetistään.

Kirjailijana hän breikkasi vuonna 1950 novellikokoelmallaan Hirri, ja pian tämän jälkeen kriitikot keksivät termin kainuismi, mikä viittasi tendenssiin, jossa korpien elämäntapaa ihannoidaan äärimmäisyyksiin, ja modernismin keinoja pyritään välttämään. Huovinen sai toki myös loistavia kritiikkejä teoksistaan, mutta Helsingin kulttuurieliitin näkökulmasta kirjojen saamassa valtavassa kansansuosiossa oli jotain epäilyttävää.

Tässä blogissa olen jo kahlannut läpi Huovisen tuotantoa jonkun verran, mutta huomaan, että olen lukenut enemmän niitä tunnetuimpia luontoaiheisia teoksia kuin poliittista satiiria. Huovisen parodiat Hitleristä ja Stalinista ovat jääneet vähemmälle huomiolle, mutta ehkä niissä ei ollut vastaavaa klassikon ainesta kuin vaikka Hamstereissa (1957) tai Lampaansyöjissä (1970).

Ehkä arvokkainta tässä teoksessa on 70-luvun aatteellisen mielenmaiseman ristivalotus. Huovinen kun kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka on lähes mahdotonta lokeroida mihinkään poliittiseen leiriin. Hänelle vaikeinta aikaa tuntui olevan juuri taistolaisuuden kausi, jolloin kulttuurielämää vaivasi tietynlainen pyrkimys oikeaoppisuuteen. Toki jotain voi päätellä hänen kontribuutioistaan sellaisiin lehtiin kuin Suomen Kuvalehti, mutta perinteinen oikeisto/vasemmisto-jaottelu ei oikein sovi tämän kirjailijan maailmaan.

Jos nyt seuraavaa Huovis-rastia hänen tuotannossaan etsin, niin ehkä se olisi Joe-setä (1988). Tämä lienee jäänyt vielä enemmän paitsioon kuin Hitleristä kertova Veitikka (1971), mutta sillä voisi olla jotain kaikupohjaa tässä päivässä.

Pesän rakennusta Länsi-Saharassa

Teos: Sanmao: Tarinoita Saharasta (Aula&co, 2023)

Suomennos: Rauno Sainio

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

En ennen tätä viikkoa ollut kuullut Sanmaosta (1943-1991), taiwanilaisesta naiskirjailijasta, jonka elämän suurimmaksi pakkomielteeksi oli tullut Saharan autiomaa. Sanmao on julkaissut teoksensa Tarinoita Saharasta vuonna 1976, mutta se on löydetty äskettäin uudelleen, ja saa taas uusia lukijoita ympäri maailmaa.

Teos on myös ensimmäinen kiinankielinen taiwanilaisteos, joka on koskaan suomennettu. Kääntäjä Rauno Sainio kertoo loppusanoissa varsin kiinnostavasta käännösprosessistaan, jossa on tehty yhteistyötä useamman Euroopan maan kääntäjien välillä.

Kirjan kertoja on asunut Euroopassa ennen seikkailuun lähtöään, ja mennyt naimisiin espanjalaisen poikaystävänsä Josen kanssa. Länsi-Saharassa pariskunta asettuu El Aaiunin kaupunkiin, ja Jose menee töihin insinööriksi saksalaisen Grupp-firman palvelukseen. Miehen palkka on niin hyvä, että Sanmao voi jäädä kotirouvaksi.

Pariskunta vuokraa asunnon paikallisen väestön kortteleista kaupungin laidalta, jossa aavikko on jo läsnä. Lähes kaikki muut siirtotyöläiset asuvat kalliisti kaupungin keskustassa, tai työnantajien asuntoloissa. Ennakkoluulot sahraveja ja paimentolaisia kohtaan ovat syviä, ja monet kotirouvat pelkäävät kulkutauteja poistuessaan aidatuilta asuinalueiltaan.

Tarina sijoittuu aikaan, jolloin Espanja oli jo menettämässä tätä surullisenkuuluisaa siirtomaataan, ja naapurimaat Marokko ja Mauritania taistelivat vasemmistolaisen Polisarion kanssa alueen herruudesta. Suosittelen alueen poliittiseen historiaan tutustumista ennen kirjan lukemista, sillä Sanmao taustoittaa tilannetta varsin taloudellisesti ja sekavasti. Tarinassa päästään kyllä poliittisen kriisin ytimeen, mutta nykypäivä lukija ei välttämättä hahmota sen voimasuhteita pelkästään tämän silminnäkijäkertomuksen pohjalta.

Sanmao pääsee lähemmäksi paikallisia ihmisiä siksi, että hän ei ole eurooppalainen. Pikkuhiljaa hänen reviirinsä autiomaassa laajenee, ja hän lähtee kuvausmatkoille beduiinien leireihin ilman aviomiestään. Kameran käyttö on kuitenkin taitolaji paikoissa, joissa monet pelkäävät kameran varastavan ihmisen sielun. Tämä teema tuntui jopa vähän kulahtaneelta, koska olen lukenut versioita samasta taikauskosta ympäri maailmaa.

Kotirouvaksi Sanmao on boheemi ja intellektuelli, mutta hän myös sopeutuu tilanteeseen, jossa hän on kokonaan miehensä elätettävä. Miehensä kanssa he ovat aitoja sielunkumppaneita, mutta uusien ystävien saaminen ei ole seikkailuhenkiselle kirjailijanaiselle helppoa. Pariskunnan kotona käy kuitenkin vieraita tiuhaan, koska vieraat ihastuvat Sanmaon keittotaitoon.

Tässä kokkaillaan monipuolisesti sekä kiinalaista ruokaa että sushia aavikolla, ja pyöritetään taloutta Taiwanista lähetettyjen ruokapakettien avustuksella. Sanmaon side kotimaahan ja sukulaisiin on tiivis, ja kodin rakentamisessa esineillä on hänelle suuri merkitys. Erityisen rakas hänelle on aviomiehen hänelle häälahjaksi antama kamelinkallo.

Tämä teos avautui minulle ensisijaisesti lifestyle-teoksena, koska siinä kuvataan niin pittoreskisti arkisia nautintoja, varsinkin ruokaa. Eniten hämmensi pariskunnan kodin tavarapaljous, kun tässä kuitenkin eletään siirtolaisina aavikon reunalla. Sanmao muutenkin vaikutti ylellisyyksille persolta tyypiltä, jonka garderoobista löytyi myös iltapukuja.

Tarinaan mahtuu tietysti äärimmäisiä vaaran momentteja, onnettomuuksia, verta ja kipua. Vaikka pariskunnan elämän puitteet muuttuvat vuosien varrella melkein porvarillisiksi, heidän elämänsä ei ole kovin suojattua. Monet vaaran momentit johtuvat kulttuurisista väärinymmärryksistä.

Löysin tästä kirjasta myös automaattisen yhteyden juuri lukemani Karen Blixenin teoksen Varjoja ruohikolla kanssa, koska molemmissa kirjoissa päähenkilö auttaa paikallisia ihmisiä terveyspulmissa. Vuosikymmen on eri, ja kulttuureissakin on eroa, mutta Länsi-Afrikan paimentolaiset elävät tässä alkeellisemmissa oloissa kuin Kenian vuoriston heimot 1930-luvulla.

Kiinnostaisi todella lukea muitakin kirjoja Sanmaolta, joka vaikuttaa jo nyt aika dramaattiselta kirjailijapersoonalta. Hänen rakas aviomiehensä kuoli onnettomuudessa vuonna 1979, ja tämän jälkeen Sanmao palasi Taiwaniin tarkoituksenaan aloittaa kirjailijan ura vakavasti. Vuonna 1991 hänen rikas elämänsä päättyi itsemurhaan, mutta tästäkin kuolemasta on postuumisti ollut liikkeellä muitakin tulkintoja.

Rotulakien hyytävää historiaa

Teos: Resoketswe Manenzhe: Scatterlings (2022)

Äänikirjan lukija: Christel Matombe

Olen viime aikoina etsinyt uudempaa eteläafrikkalaista kirjallisuutta varsinkin mustilta kirjailijoilta. Lista ei ole päätä huimaava, koska tuon maan kirjamarkkinat vaikuttavat palvelevan eniten oman maalaisia.

Nyt löysin uunituoreen esikoisromaanin, joka siis on julkaistu kotimaassaan kolme vuotta sitten, mutta on julkaistu uudelleen Yhdysvalloissa viime syksynä. Resoketswe Manenzhe on Capetownissa vaikuttava kirjailija, joka on sijoittanut teoksensa kotikaupunkiinsa brittien hallinnon aikaan.

Vuonna 1927 maassa säädettiin Immorality Act, joka muutti kaikki ”rotujen” väliset sukupuolisuhteet laittomiksi. Tässä vaiheessa monilla valkoisilla miehillä oli värillisiä kumppaneita ja lapsia, ja jotkut olivat menneet naimisiinkin näiden naisten kanssa vastoin yhteiskunnan normeja. Lain säätäminen teki myös näistä jo solmituista avioliitoista laittomia, ja osapuolia uhkasi vankila.

Alisa on Britanniassa kasvanut jamaikalaisten orjien jälkeläinen, joka on adoptoitu valkoiseen perheeseen. Hänellä on valkoisen naisen tavat ja hän on saanut kunnollisen koulutuksen. Kun hän kohtaa Abramin, eteläafrikkalainen buurimiehen, hän alkaa haaveilla helpommasta elämästä maassa, jossa hän ei aina erottuisi joukosta ihonvärin vuoksi.

Abram ja Alisa menevät naimisiin Britanniassa, saavat kaksi tytärtä ja muuttavat Capetownin lähistölle perustamaan viinitilaa. Tyttäret Emilia ja Dido pääsevät valkoisten kouluihin, vaikka ovat muita tummempia. Suuri osa Abramin buuriystävistä kääntää selkänsä miehelle, mutta he saavat uusia ystäviä kaupungin toisinajattelijoista. Välillä pariskunta pohtii Neuvostoliittoon muuttamisen mahdollisuutta, sillä heille on kerrottu, ettei neuvostojen maassa ole rotuongelmaa.

Uusi laki järkyttää Alisan mielenterveyttä niin, että hän tekee itsemurhan. Emilia kuolee myös kotitalon tulipalossa. Isän ja eloon jääneen Dido-tyttären on lähdettävä kotikaupungistaan etsimään turvapaikkaa buurien mailta Transvaalista. Isän vanha ystävä Johannes ottaa kaksikon farmilleen pitkin hampain, mutta he joutuvat yöpymään palvelijoiden siivessä.

Vaikka teoksen tematiikka on dramaattisen rankka, sen kieli on poeettista ja oivaltavaa. Manenzhe osaa myös taidokkaasti jonglöörata eri kielellisten rekistereiden välillä, sillä kirjan perhe elää aidosti monikielisessä todellisuudessa. Buurien ja brittien välillä vallitsee syvä kulttuurinen kuilu, ja samaan aikaan Dido haluaisi tietää lisää äitinsä jamaikalaisista juurista. Kohtaamiset mustien palvelijoiden kanssa pohjoisen farmilla tutustuttavat nuorta naista täysin uuteen maailmaan ja aidosti afrikkalaiseen kosmologiaan.

Esikoisromaaniksi teos on todella valmis ja syvällinen. Tietämättä mitään kirjailijan taustasta olin vaikuttunut hänen tavastaan käsitellä historiallista kontekstia: raskasta ja ahdistavaa lainsäädäntöä käsitellään sen vaatimalla vakavuudella, mutta lopulta romaani etenee dialogien voimalla tuomaan esiin tavallisten kansanihmisten kohtaloita.

Olen lukenut eteläafrikkalaista kirjallisuutta 80-luvulta saakka, ja edelleen valtaosa kirjailijoista, joihin olen tutustunut ovat olleet valkoisia, ja enimmäkseen brittitaustaisia. En usko, että olisin koskaan lukenut teosta, joka olisi ollut alkukieleltään afrikaansia, saati sitten xhosaa tai zulua, jotka ovat maan suurimmat kieliryhmät.

Tässä teoksessa englanti on lyyrisen nyansoitua. Ainoa asia, joka minua hieman häiritsi, oli tiettyjen dialogiosuuksien korkea rekisteri. Olisin arvostanut, jos dialogeissa olisi ollut enemmän rosoisuutta ja puolikielisyyttä, kun tässä kuitenkin reissataan ympäri laajaa maata ja kohdataan uusia kieliä. Mutta tämä on makukysymys, ja tässä kirjailija on halunnut luoda ymmärrettävän kokonaisuuden englannin kielellä.

Tämän jälkeen yritän lukea jonkun buuritaustaisen kirjailijan teoksen silkasta uteliaisuudesta. Ennakkoluuloni tuota etnistä ryhmää kohtaan ovat syvät, enkä koe tuota tehtävää kovin miellyttävänä.

Lappeenrannan lehmusten alla

Teos: Laila Hirvisaari: Lehmusten kaupunki (Otava , 1972)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Laila Hirvisaaren (entisen Hietamiehen) Lappeenranta-sarjan ensimmäinen osa. Tämä sarja on nyt kokonaisuudessaan saatavilla äänikirjoina. Hirvisaari kirjoitti ensimmäiset kolme osaa sarjasta 1970-luvulla ja loput 2000-luvun alussa.

Lehmusten kaupunki oli Hietamiehen esikoisromaani, ja suuren suosion lisäksi se sai osakseen aikanaan ikävää huomiota kriitikoilta. Jotkut jopa epäilivät sen olleen hänen miehensä Heikin kirjoittama. Hietamiehen perhe asui tuolloin Lappeenrannassa, ja Lailaa pidettiin kuuluisan TV-julkkiksen pikkurouvana. Toisin sanoen voidaan päätellä, että hänen kirjailijanuransa alussa oli ennalta-arvaamattomia karikkoja.

Teos sijoittuu vuosiin 1929-30, ja siinä tapaamme varsin epäonniset rakastavaiset Ilona Hirvisaaren ja Veikko Vehmaan. Ilona on nuori ompelijatar, joka on onnistunut muuttamaan kotoa pois työnantajansa tyhjään kaupunkitaloon. Veikko on ratsuväen luutnantti ja viipurilaisen tiilitehtailijan poika. Nuorten seurustelua ei katsota kaupungissa hyvällä, eikä upseeriston sääntöjen mukaan naimalupaa anneta liitolle, jossa morsian kuuluu alempaan säätyyn. Toisin sanoen jos upseeri aikoi naimisiin vääränlaisen naisen kanssa, hänet tultaisiin erottamaan tehtävästään.

Ilona on paikallisen leipurin tytär, jolta on jäänyt koulut kesken. Ei hän kuulu köyhälistöön, mutta hän joutuu tekemään työtä itsensä elättääkseen. Hänen hyvä ystävänsä Liisa on onnistunut käymään lukion loppuun, mutta hänellä on kiire päästä naimisiin toisen kadetin, Arnold Lundenin kanssa. Liisan isä on rahakas rautakauppias, joka omistaa kartanon Saimaan saaressa. Näin ollen Liisa kelpaa kadetin morsiameksi, eikä hänen odoteta tekevän töitä naimisiin päästyään.

Eletään itsenäisessä Suomessa, mutta kadettikoulussa eletään edelleen henkisesti tsaarin aikaa. Lappeenrannan katukuvassa venäläiset vaikutteet ovat muutenkin näkyviä, ja armeijassakin palvelee joitain valkoemigrantteja. Valtaosa kadeteista kuuluu ruotsinkieliseen aatelistoon, eivätkä kaikki puhu kovin hyvää suomea.

Ilona uhmaa pikkukaupungin moraalikoodeja kutsumalla Veikon yökylään. Kuuman rakkauden kesän jäljiltä Ilona huomaa tulleensa raskaaksi, eikä uutinen ole iloinen molemmallekaan tulevalle vanhemmalle. Ilonan perhe haluaa hoitaa asian omatoimisesti, ja jättää Veikon kokonaan pois kuvioista. Veikko on jo aiemminkin tottunut pakenemaan ongelmiaan alkoholiin, ja ryhtyy itsetuhoiseksi raskauden aikana.

Kirjassa on muitakin nuoria pareja, joista onnellisimmalta vaikuttaa ratsumies Tukeva ja tämän morsian Iita. Tämän pariskunnan häitä vietetään Antreassa, ja näissä häissä Ilona ja Veikko vierailevat yhdessä. Liisan mahtihäissä Ilona piipahtaa yksin urkuparvella lymyillen, sillä hän ei kestä kaupunkilaisten uteliaita katseita ja pahoja puheita.

En osannut lukea tätä teosta rakkausromaanina, vaikka kyllä Ilonan ja Veikon tarinaan mahtui hyviäkin hetkiä. Teoksessa on suht paljon Lappeenrannan yleisempää historiaa, ja siinä käsitellään jopa kunnallispolitiikkaa. Ajattelin etukäteen, että teoksen sijoittuminen varuskuntayhteisöön voisi tylsistyttää, mutta jaksoin seurata näiden upseerien ryyppäjäisiä suht hyvin. Porvarisrouvien puvuista en ehkä olisi halunnut lukea näin pitkiä kuvauksia. Mutta kokonaisuutena teos tuntui varsin onnistuneelta, ja hahmojen moniäänisyys varsinkin ilahdutti.

Tarvitsin jotain kevyempää luettavaa Gulag-kirjallisuuden jälkeen, ja tämä teos tuntui sopivalta pään nollaamiselta. Siksikin, että tässä kirjassa eletään Gulagin kanssa samoja aikoja lähellä Neuvostoliiton rajaa.

En olisi lämmennyt tälle kirjalle, jos se olisi sijoittunut jonnekin muualle kuin Karjalaan. Murrepuhe oli kirjan todellinen suola, vaikka se ei dominoinut kerrontaa. Koin erityistä kotoisuutta kirjan niissä osissa, joissa seikkailtiin Karjalan kannaksella.

Saatan jatkaa tämän sarjan seuraamista, sillä Ilonan ja hänen lapsensa kohtalo jäi kutkuttamaan koukuttavalla tavalla.

Viime vuoden HELMET-haaste on minulla edelleen kesken, mutta aloitan jo uutta. Eli tämän vuoden rasteilla tämä teos sopii mm. kohtaan 3: ”Kirjan nimessä on kasvi”.

Seitsemännen kerroksen putoajat

Teos: Ljudmila Petrushevskaja: Klarissan tarina (Kirjayhtymä , 1989)

Suomennos: Katja Losowitch

Terveisiä Jyväskylän kirjailijatalolla, jossa olen nyt kirjoittamassa residenssissä. Lumiseen sunnuntaihin on kuulunut talon kirjastoon tutustumista, ja aloitin tämän tutustumalla glasnost-ajan novellitaiteeseen Neuvostoliitosta.

Ljudmila Petrushevskaja (s.1938) on minulle uusi kirjailijatuttavuus, jonka teoksia on jonkun verran suomennettu. Klarissan tarina koostuu 21 lyhyestä novellista, joista suuri osa käsittelee ihmissuhteita ja perhe-elämää. Olettaisin, että novellit on kirjoitettu 1980-luvulla, mutta mukana saattaa olla myös 1970-luvun ajankuvaa.

Moni kirjan naishahmoista on eronnut, karannut tai kulkuri, ja heillä on hurjia kohtaloja. Monilla on ukkomiehiä rakastajina, ja tällaisen valinnassa tärkeintä on auto, jolla mies ajaa. Osalle syntyy vammaisia lapsia, jotka jätetään laitoksiin tai vieraille hoitajille. Yksi nuori nainen, levoton Klaudia, palaa kotikyläänsä reissuiltaan, ja synnyttää kuolleen keskosvauvan äitinsä ruusupuskaan. Nuori koulupoika joutuu toimittamaan pumpulia äidilleen sairaalaan, äiti on ilmeisesti tehnyt abortin, eikä hänellä ole ketään muuta, jolta pyytää tätä palvelusta.

Novellit ovat synkähköjä, lakonista, toteavia. Niitä leimaa tietynlainen tyhjyyden estetiikka, ja osaa hahmoista vaivaa jopa läpinäkyvyys. Toki näiden tyyppien elämään mahtuu myös vahvoja tunteita, sielua rikki repivää rakkautta ja sekopäistä raivoa.

Osa tarinoista huokuu tyypillistä kommunalka-estetiikkaa: joka nurkan takana on aamuun jatkuvia kosteita juhlia, jonne hommataan kemistisiskolta apteekin spriitä, jos muut juomat loppuvat. Lempinovellini kokoelmassa oli ”Yö”, joka kertoi Ramazanin, ilmeisen aasialaisen ihmisoikeustaistelijan väitöstilaisuudessa ja karonkassa. Vaikka tilaisuuden olisi kuulunut olla arvokas, Ramazan vetää omassa karonkassaan kunnon känniraivoisen performanssin, joka hiljentää kaikki muut vieraat.

Etsin kirjasta tiettyjä neuvostoarkeen liittyviä arkisia ilmiöitä, ja löytyihän niitä roppakaupalla. Esimerkiksi riitelevien avioparien asioita puidaan tässä alueen poliittisen vastaavan toimesta. Historiaa Petrushevskaja käsittelee varsin vähän, tai se ilmenee muodoissa, joita länsimainen lukija ei välttämättä tajua. Ortodoksiseen uskoon viitataan hieman enemmän, eli tässä osa hahmoista on edelleen säilyttänyt sen perinteitä, ja jotkut jopa käyvät kirkossa.

Novelli ”Influenssa”antoi ajattelemisen aihetta ja sisälsi suoran viittauksen nykypäivän Venäjälle, jossa monien eri ammattikuntien, mutta varsinkin sairaaloiden henkilökunnan kohtalona on tulla heitetyksi alas ikkunoista. Tässä novellissa erään naisen aviomies putoaa työpäivänsä aikana seitsemännessä kerroksesta, ja vaikka kuolemaan viitataan itsemurhana, on se voinut olla muutakin:

”Mutta muuten, kaiken kaikkiaan siinä virastossa, jossa mies oli ollut töissä, monilla oli nykyään tapana sanoa, että aikaisemmin heillä oli ollut töissä neljä ja puoli henkeä, mutta sitten näistäkin yksi oli heittäytynyt seitsemännessä kerroksesta alas ja että niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, asia on tosi kuin vesi.”

Kaiken kaikkiaan kokoelma oli kiinnostava varsinkin tyylillisesti, ja hieno aloitus tälle vierailulle. Kovin paljoa en varmasti ehdi täällä penkoa kirjaston hyllyjä, mutta tarkoitus olisi tehdä jonkinlaista tutkimusmatkaa varsinkin keskisuomalaiseen kirjallisuuteen.

Kansanopiston kynttilät palavat

Teos: Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Teos ja Förlaget, 2022)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Eija Ahvo

Kansanopistojen historian täytyy olla aarreaitta niin tutkijoille kuin kirjailijoille, sillä nämä ovat paikkoja, jonne maaseudun nuorison sivistyksen vaiheita on tallennettu keskitetysti. Olen itsekin vieraillut muutamalla perinteisellä opistolla (niin maallisilla ja kristillisillä), ja jäänyt noilla reissuilla aina tutkiskelemaan esillä olleita valokuvia ja esineistöä. Aihe ei kuitenkaan ole itselleni kovin tuttu, enkä tiedä, onko omassa suvussani käyty opistosivistystä hakemassa.

Ulla-Lena Lundberg kuvaa uusimmassa teoksessaan Finnsin kansanopiston vaiheita Espoossa. Koulu perustettiin vuonna 1891 Nylands Nation-osakunnan tuella, ja sen perustamista varten käytiin hakemaan oppia Grundtvigin hengessä Askovin opistolta Tanskasta. Opistoa pääsivät vetämään nuori pariskunta Robert ja Olga, jotka olivat saaneet Tanskasta varsinaisen ideologisen tartunnan. Kansansivistyksestä tuli pariskunnalle yhteinen intohimon kohde, vaikka avioliitossa oli myös vaikeuksia. Liitto päättyi lyhyeen, sillä Robert kuoli tuberkuloosiin jo nuorena. Olga jäi yksin hoitamaan pedagogisia velvollisuuksiaan ja jatkamaan miehensä elämäntyötä opistolla.

Romaani seuraa kolmen pariskunnan vaiheita 1860-luvulta 1920-luvulle. Betty on nuori piikatyttö, joka päättää kävellä Helsinkiin Pohjanmaan Vöyristä nälkävuosia pakoon. Hänestä tulee Olgan äiti, ja lapsen isä on Krimin sodan sankari Valentin, joka on johtanut suomalaisten sotilaiden joukkoja Baltian maissa. Romaanissa eletään elämää osana Venäjän suurruhtinaskuntaa, vaihtelevissa poliittisissa suhdanteissa. Hahmot eivät kuitenkaan jatkuvasti pohdi suhdettaan Venäjään, mutta kansanopisto tarjoaa alustan muun muassa venäläistämistoimien vastustamiseen.

Opiston arkea kirjassa kuvataan monipuolisesti, mutta koin, että tunnelmakuvausta oli jopa vähän liikaa. Toki jopa valaisemisen ja talojen lämmittämisen haasteet talvisaikaan ennen sähkön tuloa ovat keskeinen teema kotimaisessa historiallisessa fiktiossa, ja tämä teos ottaa kaiken irti ”kansankynttilän” hahmosta. Heidän polkujaan valaisevat talvisessa yössä myrskylyhdyt, soihdut ja öljylamput. Mutta sivistyksen valossa on myös varjopuolia, eikä kaikilla opiston opiskelijoilla ole vastaavaa motivaatiota päästä valoon kuin tulisieluisilla opettajilla.

Lundbergin teoksissa ihmiselämän haasteet ovat usein uskollisen realistisia, ja tässäkin teoksessa taistellaan monta kertaa hengen edestä kulkutautien vuoksi. Nyt maisemat eivät ole samalla tavalla merellisiä kuin Jäässä ja Kökarin Annassa, mutta elämä on rankkaa myös kirjan keskiluokkaisilla hahmoilla mantereella. Itse lukijana osasin jo odottaa vahvaa kerrontaa puutteesta ja sairauksista, mutta odotin juoneen hieman enemmän vaihtelua.

Robertin ja Olgan esiaviollisen matkan kuvaus toi romaaniin kansallisromanttista nostetta. Tässä vieraillaan muun muassa meidän mökkitien varrella Joutsan takakylien kaskimailla, jossa Olgan ystävä emännöi pappilaa. Varsinkin tuon osion kohdalla olin jotenkin erityisesti ”liekeissä”. Tästä pariskunnan matka jatkui Itä-Suomeen, jossa oli jo saatavilla alkeellisia turismipalveluja. Itä-Suomi olikin jossain vaiheessa kaupunkien sivistyneistön puuhamaa, ja Lundberg on hyvin tavoittanut tuon miltein orientalistisen tavan katsoa maaseudun köyhiä.

Toinen tärkeä ulottuvuus romaanissa on Olgan ja hänen pikkusiskonsa Idan suhde. Ida tulee opistolle opettamaan voimistelua (eli ”ruumiillista kasvatusta”) ja hänestä tulee siskolleen tärkeä työtoveri, tuki ja turva. Voimistelun opettamisen uutuusarvo on suuri, ja nuoren naisen into toimia ammatissa, jota kukaan muu nainen ei ole aiemmin hallinnut, on käsin kosketeltavaa.

Viime aikoina on tullut markkinoille monia historiallisia romaaneja, joissa päähenkilöt ovat opettajia ja joissa käydään läpi suomalaisen koulutuksen historiaa. Joissain näistä historiallinen jatkumo on pitkä, toisissa taas keskitytään lyhyempiin jaksoihin. Ehkä tämän jälkeen kuuntelen toisen kerran Tommi Kinnusen Pimeät kuut, jonka kyllä sain hyvinkin loppuun ensi kerralla, mutta siitä bloggaaminen jäi alkusyksystä kesken. Molemmat kirjat tuntuivat yhtä ansiokkailta, mutta Kinnusen teoksessa näkökulman valinta tuntui erityisen onnistuneelta. Tässäkään teoksessa ei näkökulmassa ollut mitään vikaa, mutta kerronta oli kovin perinteistä.