Ekopessimistien kesäloma

IMG_1312Mökkinaapurit ovat aina legendaarisia, usein raivostuttavampia ja värikkäämpiä kuin talvinaapurit. Suhde voi muuttua kompleksiseksi varsinkin, jos kesää vietetään kuukausitolkulla rinnakkain, toinen tai molemmat osapuolet käyttävät paljon päihteitä ja jos aviokriisi uhkaa heitä.

Philip Teir lähestyy toisessa romaanissaan Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017, suom. Jaana Nikula) huvilanaapuruuden teemaa Pietarsaaren nykyisyyden näkökulmasta. Helsingissä asuva suomenruotsalainen pariskunta Julia ja Erik päättävät viedä lapsensa ensi kertaa suvun hylätylle huvilalle koko kesäksi. Julia on kirjailija, joka haluaa perehtyä kesän aikana mummonsa juuriin, pietarsaarelaisen tupakkatehtaan naisten kohtaloihin. Hänen aviomiehensä Erik on Teknillisestä Korkeakoulusta valmistunut it-nörtti, jonka työväenluokkainen tausta (”makkaraperhe”) ei tee anoppiin suurta vaikutusta. Erik on vaihtanut startup-yrittäjyyden muka-turvalliseen it-päällikön toimeen eräässä helsinkiläisessä tavaratalossa, jossa kuitenkin on edessä yt-neuvottelut.

Huvilalla perhe ei saa kauan elää rauhallista hiljaiseloa, sillä naapurihuvilan on valloittanut erikoinen kommuuni. Pariskunta kutsutaan sen juhannusjuhliin, joissa käy ilmi, että kommuunin brittijohtajan kumppani on Julian nuoruuden kaveri Marika. Marika on ollut nuorena kasvitieteilijä ja lesbo, mutta osallistuttuaan Norjassa desivilisaatioseminaariin hänet hurmasi Chris, toisinajattelija, alfauros ja ekopessimismin nouseva tähti. Chrisin johtamassa Liikkeessä on haaroja ympäri Eurooppaa, mutta pariskunta yleensä viihtyy paikallaan vain puolen vuoden ajan perustaen aina uusia chaptereita. Heillä on yksi lapsi, Leo, joka ei koskaan ole onnistunut luomaan kommuunin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita hurjan muuttotahdin vuoksi. Chrisillä ja Marikalla ei varsinaisesti ole ystäviä ja sukuunkin he suhtautuvat penseästi. He elävät kuin paimentolaiset tai metsästäjä-keräilijät solmien aina uusia tuttavuuksia, joilla ei ole syvyyttä, vaan pelkkä hatara aatteellinen yhteys.

Odotin teokselta suurempaa kauhua, mutta kauhuteosta tästä ei kehkeytynyt. Inhottavia elementtejä huvilalta ja sen läheisestä luonnosta löytyy (kuten puuhun kiivenneen hirven mätä raato), mutta ei käy selväksi, liittyvätkö ne lopulta Liikkeeseen. Liikkeen ekopessimismi näkyy yleisenä piittaamattomuutena huomisesta, vetelehtimisenä ja roskaisuutena. Vapaa seksi ja kasvatus kulkevat käsi kädessä, ja Chris saa pönkitystä egolleen opetuslapsiltaan, jotka saavat tältä aina enemmän huomiota kuin vaimo ja poika. Osa Liikkeen rituaaleista vaikuttaa vain koomisilta (kuten didgeridoon käyttö peniksen pidennyksenä), mutta naapurustossa herää huoli 13-vuotiaan pojan terveydestä.

Romaanissa on paljon sivuhenkilöitä, joilla kuitenkin kaikilla on merkittävä rooli juonen kannalta. Näin oli myös Teirin esikoisessa Talvisodassa, josta myös pidin paljon. Molempia yhdistää paneurooppalainen henki ja yhteys globalisaatiota vastustaviin liikkeisiin. Tässä ihmissuhteiden osuus on kuitenkin vahvempi kuin aktivismin syväanalyysi. Kunnollisesta ja tunnollisesta Erikistäkin alkaa kuoriutua toisenlaisia säikeitä hänen pikkuveljensä Andersin ja opiskelukaveri Martinin kautta. Kommunistinen startup-miljonääri Martin olikin suosikkihahmoni, sillä hänen päätelmänsä Suomen tulevasta menestyksensä osui arkaan hermoon:

”Kun yhteiskunnassa aletaan tehdä voileipiä toinen toisilleen, niin siitä tietää, että asiat ovat huonosti. Ei tämä maa sillä pelastu, että jotkut hiton freelancerit syövät brunssia päivät pitkät.”

Teoksen lapsi- ja nuorisonäkökulma ilahdutti myös herkkyydessään ja tarkkuudessaan. On ilmiselvää, että kommuunin Leon ja naapurin Alicen välille syntyy sutinaa, sillä mitä muutakaan eristykseen tuomitut 13-vuotiaat keskisivät kuin varastaa vanhempiensa viinoja ja pussailla maakellarissa? Alicen pikkuveli Anton jää todellisen altavastaajan asemaan, sillä hän on ainoa, joka näkee kirkkaasti vanhempiensa ja naapuriensa mielenliikkeet. Instagramin saloihinkin keski-ikäinen lukija tutustuu tämän kirjan kautta hienosti, jos hänellä ei ole lähellä halukasta opettajaa/informanttia.

Valitettavasti näin Liikkeen kuvauksessa pelottavia yhteyksiä erääseen (tai ehkä useampaan) olemassaolevaan liikkeeseen, jota olen viime aikoina seurannut etäältä. Romaanin liike ei tuntunut erityisen populistiselta eikä laajaan ekspansioon pyrkivältä, vaan syrjäkylillä viihtyvältä friikkisirkukselta. Johtohahmo Chris ”mormoniperheen kiimaisena patriarkkana” alkoi vaikuttaa loppua kohti pelottavan todennäköiseltä hahmolta, vaikka olikin tarinan aikana enimmäkseen liian pöllyssä pystyäkseen kirjoittamaan manifestejaan tai päivittämään blogejaan.

Philip Teir onnistuu luomaan potentiaalisesti pelottavasta aiheesta lopulta hyväntuulisen, toivoa tuottavan ja maanläheisen ihmissuhderomaanin, jossa melkein kaikilla hahmoilla on toivoa poispääsystä pattitilanteistaan. Suosittelen teosta kesäkirjaksi mökeillä ja huviloilla viihtyville, mutta missään nimessä teosta ei kannata pantata kesään saakka, jos se alkaa kiinnostaa. Itse ihastuin kaikkien edellä mainittujen kaunokirjallisten keinojen lisäksi merelliseen maisemaan, paikallisuuteen ja suomenruotsalaisten keskinäisen nokkimisjärjestyksen kipakkaan analyysiin. Ainoa kokemani puute teoksessa oli Julian hyvin kiinnostavan kirjaprojektin jääminen muun tapahtumisen varjoon, eli ”romaani romaanissa”-teema jäi ohueksi.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Kirja, jossa kukaan ei kuole.” Mahdollisesti sukulaisten aiempia kuolemia käsiteltiin, mutta itse juonessa kukaan ei kuole. Hyvä osuma siksikin, että ehdottomasti odotin julmaa bioterrorihyökkäystä, mutta opin, että toimivaa draamaa voi tehdä pienemmilläkin liikkeillä.

 

Hoitoketjun molemmissa päissä

IMG_1246Joni Skiftesvik on kirjailija, jota viimeksi luin lukiossa äidinkielen opettajan paimentamana. Hän kuuluu samoihin vaikeisiin rasteihin kuin Antti Tuuri, jota olen oppinut arvostamaan vasta äskettäin. Pohjoisen veijarimiehen sielunmaisema kyllä kutsuu, samoin merellinen kieli, mutta varsinkin Skiftesvikin novellit ja muu lyhytproosa ovat tuntuneet vaikeilta ja humoristisuudessaankin kuivakkailta. Loppujen lopuksi en edes tiedä hänen tuotannostaan paljoa.

Siksi omaelämäkerrallinen teos Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY, 2014) oli mainio sisäänheitto kirjailijan tuotantoon ja elämänfilosofiaan. Teos rakentuu kirjailijan ja hänen Hilkka-vaimonsa sydänsairauksien epikriisien ympärille; kun valkoinen Toyota vie Hilkan kohti sydämensiirtoa ja sen aiheuttamia hankalia komplikaatioita, Joni itse joutuu myös osastolle useamman kerran. Mieheltä löydetään vasta useiden hutien jälkeen aortan repeämä, jonka leikkaaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Vaimo sairastaa Helsingissä, mies Oulussa, ja lapset koittavat vierailla molempien luona sen, minkä pystyvät.

Aika sairaalassa saa kirjailijan muistelemaan menneitä tuoreella tavalla. Häntä hoitava lääkärikokelas paljastuu nuoruuden latinanopettajan tyttäreksi, opettajan, joka oli hyvin nuori, rohkea ja metodeiltaan epäortodoksinen. Osastolla käy myös oppikoulun epäpätevä matematiikan lehtori, joka ei tunnista muinaista oppilastaan. Yksinhuoltajana lapsiaan elättäneen laivanlastaajaäidin talous on tiukalla, eikä Jonin lukio-opintoja katsota Kurtinhaudan teollisuuskylässä hyvällä. Äidin eksoottiset merikarhumiehetkään eivät osoittaudu kelpo elättäjiksi. Jonin norjalaisen isän jälkeen  perheeseen tulee suomenruotsalainen isäpuoli Bror, joka onnistuu olemaan enemmän paikalla lasten ollessa pieniä. Äiti ja mummo ovat kuitenkin suvun koossa pitävät voimat ja myös kasvavan kirjailijanalun keskeiset tukijat.

70- ja 80-luvut nousevat muistelmien kulta-ajaksi, johon mahtuvat perheen perustaminen ja toimittajan ura ennen kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistä. Skiftesvik on ollut aikanaan aktiivinen isä, jonka läsnäolo synnytyssalissa ei ollut automaattisesti suotavaa. Perheen muutto Oulusta Kajaaniin on tragikoominen episodi, johon mahtuu aitoa tulevaisuudentoivoa, maakuntalehden asian edistämistä, idänsuhteita ja omakotitalon rakennusta. Lapset kuitenkin kärsivät naapurustossa esiintyvästä kiusaamisesta, ja muuttopäätös syntyy nopeasti, kun perhe alkaa kokea suoranaista vainoamista.

Perheen suurin tragedia oli Kim-pojan ja hänen ystävänsä hukkuminen kymmenvuotiaina. Eläkeikäisten vanhempien vaivat suhteutuvat tarinassa tähän aiempaan murskaavaan menetykseen. Skiftesvikin maailmankuva ei menetyksestä huolimatta ole erityisen hengellinen, mutta silti lempeän henkinen. Vakavasti sairaana hän kokee tarvetta palata poikansa viimeisiin maisemiin, Merenkurkun saaren edustalle: ”Levitin käteni niin kuin levitetään silloin, kun tavataan joku, jota on ikävöity.”

Pojan kuolema on tämän elämäkerran keskeinen käänne, mutta mahtuu kirjailijan myöhempään uraan kevyempiäkin aikoja. Huvituin kirjassa eniten hänen muistoistaan viihdelehtien myyntipäällikkönä: hän oli Kolmiokirjalla luomassa mm. SinäMinä-lehden menestystarinaa, ja vaikuttaa saavutuksistaan tyytyväiseltä. Itsekin muistan SinäMinän kohtuuhyvänä nuortenlehtenä, ja arvostan kirjailijoita, joilla riittää mielikuvitusta myös populaarimpiin lukemistoihin. Pohjoisen Suomen mediamaailmoista teos muutenkin kertoi humoristisella lämmöllä. Sitäkään en tiennyt, että Ilta-Sanomilla oli 70-luvulla oululainen kilpailija.

Omaelämäkerralliseksi tekstiksi Valkoinen Toyota vei vaimoni on tiivis, kekseliäs, sopivan itseironinen ja lämminhenkinen. Vaikka teos kertoo vakavista sairauksista, se ei ole leimallisesti eläkeläispainotteinen, vaan kiinnostanee myös nuorempia lukijoita. Suomen sodanjälkeinen historia valottuu teoksessa useammasta perspektiivistä, unohtamatta kansainvälisyyttä. Skiftesvikin puolinorjalaisuus oli teema, josta olisin halunnut lukea lisääkin, mutta ymmärrettävästi se ei nouse tämän tarinan kantavaksi voimaksi miehen löydettyä Norjassa asuvan sukunsa vasta aikuisena.

Pidin kirjan nimestä intuitiivisesti, mutta odotin sen perusteella aivan toisenlaista tekstiä. Mieleen tulivat karvanopat, Wunderbaumit, venäläistyylinen karvahattu ja kasettimankasta soiva Jaakko Teppo. Mahdollinen morsiamenryöstö, jossa pääpukarina on viinaanmenevä tietosanakirjakauppias. Kirjan henki olikin aivan toisenlainen, paikoitellen jopa korkeakulttuurinen.

Bloggaan tästä pitkällä viiveellä, joten teos on jäänyt erinomaisesti mieleen.

 

 

Oodi Intrum Justitialle

img_1171Pirkko Saision uusin romaani Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016) ei kerro perintätoimistoista, mutta viittauksia Justitiaan ja roomalaiseen oikeuteen siinä vilisee. Intrum Justitia nimenä ja symbolina kertoo paljon ajastamme, kuten Saisiokin harvinaisen karussa ja koleassa teoksessaan.

Teoksessa haahuilee Mies, kuusikymppinen asianajaja, jonka elämään ei ole pitkään aikaan mahtunut muuta kuin avioliitto nelikymppisen Kristan kanssa. Krista on itsenäinen uraohjus, jonka timmi liha ilahduttaa muuten elämäänsä kyllästynyttä miestä, ja työkiireistä huolimatta tällä on aina aikaa puristaa miehelleen aamutuoremehu.

Kun mies lukee Hesarista nuoruuden ystävänsä Pablon kuolinilmoituksen, hänen elämänsä alkaa suistua raiteiltaan. Pablo on ehkä ollut hänen ainoa aito ystävänsä, vaikka miehet eivät olekaan tavanneet neljäänkymmeneen vuoteen. Miehet ovat erkaantuneet toisistaan interrail-matkalla Italiassa, mutta ainakin Pablo on ollut tietoinen ystävänsä urasta ja menestyksestä.  Pablon poika lähestyy miestä pesänjakoasiassa, vaikka tosiasiassa suvulla on edessä vain ns. negatiivista perintöä. Yllättävä kohtaaminen ja käynti Pablon kotona pääkaupunkiseudun liitosalueella saavat miehen entistä sekavampaan kuosiin.

Kirjassa on paljon mustaa huumoria, mutta itse en syttynyt kuin yhdestä kohtauksesta, jossa päähenkilö menee houreissaan turkkilaiseen ravintolaan ja saa aikaan välikohtauksen Savosta tulleiden opiskelijatyttöjen kanssa väitellessään Koljonvirran taistelusta. Miehen pikkusieluinen, nurkkapatrioottinen ja liioitellun omanarvontuntoinen elämänasenne on läpitunkevaa, mutta samalla hahmo jää harmillisen yksiulotteiseksi. Kaikki me varmasti olemme kohdanneet tämän luokan kusipään, ja heitä usein esiintyy alemmissakin sosiaaliluokissa. Tyypin elämänasenne oli enemmän pk-yrittäjän kuin joskus akateemista sivistystä saaneen henkilön. Kuitenkaan hahmo ei herättänyt minussa edes tuohtumusta, enkä edes jaksanut pohtia hänen todennäköistä narsismiaan. Krista-vaimokaan ei vaikuttanut tyypilliseltä narsistin uhrilta, vaan liiton puntit tuntuivat tasaisilta.

Saision kirjaksi romaanissa oli yllättävän vähän yhteiskunnallisuutta ja enemmän psykoanalyysia ja psykopatologiaa. Kotimaan tapahtumista siirrytään 70-luvun Firenzeen ja murhatapauksiin, joissa fakta ja fiktio hämärtyvät. Päähenkilön kulttuurinen lukutaito on niin heikkoa, että hänelle Pier Paolo Visconti-nimisen kulttiohjaajan tarina menee täydestä. Tietyllä tasolla romaania voi lukea myös dekkarina, vaikka oletuttuja murhia ei viedäkään poliisin käsiteltäväksi, eikä varmaa ratkaisua ole nähtävissä. Teos viittaa useaan otteeseen psykiatrian sijaiskärsijäteorioihin ja toisen ja kolmannen aallon uhreihin, mutta nämä keskustelut eivät avaudu, ellei niihin perehdy muiden lähteiden kautta. Yksityisen mielisairaalan toimintakulttuurista olisin myös lukenut mielelläni enemmän, sillä se herätti hurjia spekulaatioita sote-uudistuksen psykiatrisista vaihtoehdoista.

Monikulttuurinen säie on kirjassa kiinnostava, mutta jokseenkin erillinen muusta tapahtumisesta. Kurdilaisen perheenisän käynnit asianajajan toimistossa hämmentävät, sillä ensi kerralla mies suunnittelee kunniamurhaa ja toisella kerralla hän suree poikansa itsemurhaa. Miehen häpeilemättömän suora puhe rikollisista ajatuksistaan peilautuu päähenkilön hiljaiseen syyllisyydentuntoon. Täysin paatunut psykopaatti hän ei ole, mutta epävakaudessaan epäluotettava kertoja.

Tyylillisesti Saisio jatkaa itselleen tyypillisiä lyhyitä lauseita ja dialogitykitystä. Kieli on vielä pelkistyneempää kuin häneltä lukemissani aiemmissa teoksissa. Valitettavasti en haltioitunut teoksen teemasta enkä ilmapiiristä, vaikka tunnistinkin varman kaunokirjallisen laadun. Mielen hajoamisen narratiivina teos oli uskottava, rehellinen ja luultavasti suht tyypillinen epikriisi, jossa hulludella ei mässäilty, mutta oirehdintaa ei myöskään peitetty poliittisen korrektin kielen alle. Paremman tuloluokan hullujen tulevaisuus jäi pohdituttamaan.

 

Mrs. Dalloway muuttaa Helsinkiin

img_1155Illalliskutsut ovat länsimaisen kaunokirjallisuuden kestoteema, jossa yleensä päästään ruotimaan sitä, kuinka ihmiset ovat susia toisilleen. Onnistuneista illallisista ei yleensä saa kiinnostavaa proosaa, sillä eihän onnellisilla ihmisillä ole tarinoita kerrottavanaan. Illallisiin liittyy myös oletus porvarillisuudesta, keskiluokkaisuudesta ja sivistyneestä keskustelusta, kypsän aikuisuuden esittämisestä.

Helmi Kekkonen kattaa jännittyneen illallispöydän romaanissaan Vieraat (Siltala, 2016). Siinä kolmikymppinen lapseton pariskunta päättää antaa onnelliselle tulevaisuudelle mahdollisuuden kutsumalla ystäviä ja sukua pitkästä aikaa kokoon. Vaimo Senja on kärsinyt masennuksesta pitkän lapsettomuushoidon ja keskenmenokierteen murtamana, ja aviomies Lauri kokee etääntymistä koko tilanteesta. Vieraita odotellessa Senja lähettää miehensä kukkakauppaan hakemaan lisää valkoisia ruusuja, mutta miehen reissu alkaa venyä liian pitkäksi. Emäntä ei oikein handlaa vieraiden vastaanottamista yksin ja ilmapiiri on muuttumassa jokseenkin omituiseksi.

Romaani on rakenteeltaan tiivis ja toimii runsaiden takaumien kautta. Lähes kaikilla juhlien vierailla on taustalla hylkäämisen kokemuksia, synkkiä salaisuuksia ja epävakautta. Suhteiden verkosto rakentuu Senjan ympärille, vaikka Senja ei varsinaisesti ole mikään verkostoituja tai juhlien magneettinen keskipiste. Senjan äitisuhde on ollut pienestä saakka hankala, sillä äiti on harrastanut Senjan yksinjättöä bileviikonloppuina ja kirjaimellista pakenemista. Vaikka hänen lapsihaaveensa lähentelee epätoivoista pakkomiellettä, ei hänellä oikein ole naiseuden tai äitiyden mallia.

Kirjan asetelma tuntuu alussa periporvarilliselta, mutta onneksi mukaan mahtuu myös kaavasta poikkeavia hahmoja. Kutsuille tulee yllätysvieraiksi nuori lesbopari, joita emäntä tuskin muistaa tavanneensa. Avoimessa suhteessa Nellillä on lupa keräillä Laurin kaltaisia varattuja miehiä, ja jakaa näitä kokemuksiaan Karenin kanssa, vaikka Karen ei haluaisikaan niistä kuulla. Kouluja käymättömällä Alvalla on pitkä ura takanaan Ateneumin kahvilan tarjoilijana, ja hän elättää mukisematta haahuilevaa valokuvaajamiestään Danielia, jonka synkkyys on Senjankin synkkyyttä syvempää. Naapurin nuorella totaaliyksinhuoltaja Annallakaan ei ole helppoa, vaikka Toivo-vauva onkin helppohoitoinen ja tuottaa lähinnä iloa.

Kekkosen kieli on tunnelmallisen runollista, mukaansatempaavaa. Tunnelmaa luovat pienet yksityiskohdat, kuten toisistaan mittaa ottavat kuumailmapallot kaupungin kattojen yllä. Muuten Helsinki-keskeiseen kerrontaan vaihtelua tuovat pienet pyrähdykset ulkomaille, Neuvosto-Viroon lasta adoptoimaan, Norjaan Senjan saarelle lasta tekemään ja Tanskaan vaikeaa eroa pakoon.

Odotin juhlien kehittyvän kohti riitaisaa draamaa tai yliluonnollista kauhua, mutta juoni kääntyikin kohti tragediaa. Illallisen osuus olikin lopulta kulissien luomista henkilöiden menneisyyksien avaamiselle. Lapsettomuusteeman rinnalla kulki kysymys lojaaliudesta biologiselle suvulle ja vanhemmille ja siitä, voiko niitä korvata itse rakennetuilla ystävien perheillä. Tosin romaanin avainhenkilöillä oli niin paljon työstettävää itsensä kanssa, etteivät he olleet erityisen lämpimiä ystäviä toinen toisilleen.

Helsinkiläisisistä kolmikymppisistä menestyjistä kertovia sukupolviromaaneja on viime aikoina ollut kirjamarkkinoilla tarjolla uupumukseen saakka, ja itsekin olen lukenut niitä paljon. Vieraat erottui edukseen siinä, että siinä ei lopulta esitelty menestyksen symboleja tai brassailtu vaihetoehtoisella kulttuurisella pääomalla. En edes saanut selvää päähenkilöiden ruokavalioista, ja illalliskutsujen menyykin vaikutti vaatimattomalta. Senjan näyttelijä-äiti osasi siteerata Mrs.Dallowayta varsin hurmaavasti, ja paikoitellen kirjan naisista sai samanlaisia viboja kuin yhdestä kestosuosikistani, Michael Cunninghamin teoksesta Tunnit. 

Siltala-kustantamon teoksia olen toistaiseksi lukenut varsin vähän, mutta nyt olen lukenut kolme heidän kustantamaansa romaania putkeen, ja olen vaikuttunut laadusta. Ilmassa on vastaavaa innostusta kuin joskus aiemmin koin Teoksen katalogien parissa, tosin viime aikoina en ole lukenut Teoksenkaan uutuuksia millään intensiteetillä. Massasta erottuminen ja yllätyksellisyys olivat vahvoja havaintoja sekä Helmi Kekkosen että Antti Heikkisen teosten parissa.

Armottoman ajan suunta

huvila1930-luvusta kirjoittaminen ja aikakauden vertaaminen nykypäivän asennemaailmaan on ollut muotia jo jonkin aikaa. Pula-ajan keittokirjoja on kaivettu antikvariaateista, niksikirjoja kesämökkien vinteiltä ja Myrna-kuviokin ihastuttaa taas. Kuinka syvällä Suomi oli fasistisen ajattelun pauloissa, siitäkin voi tehdä monenlaisia tulkintoja riippuen informanttien luokkataustasta ja synnyinsijoista.

Kuinka paljon hyödymme 1930-luvun aatteellisesta tuntemuksesta, sitäkin voimme pohtia ja punnita. Itselläni tämä harrastus on luultavasti mennyt jo liian pitkälle. Arabian Suomen 100-vuotisjuhlamukeista valitsen ehdottomasti suosikikseni Myrnan (vuodelta 1937), joka toi ripauksen luksusta taloudelliseen epävakauteen. Kahvi ei vielä ollut korviketta, mutta sitä ei tavallinen ihminen tainnut saada päivittäin.

Koska en ole kahvikuppikeräilijä, en tunnista kansikuvan kuppimallia, mutta pidän sen symboliikasta. Kolme särkynyttä palasta liittyvät vielä toisiinsa, vaikka eivät enää palvele toisiaan tai juojaa.

Tuula-Liina Varis tutkii fasismia romaanissaan Huvila (WSOY, 2016) turkulaisen ylemmän keskiluokan näkökulmasta. Keskiössä ovat parisuhde ja perhe, naiskuva ja mielenterveys. Lyhyehköön romaaniin mahtuu kaksi vuosikymmentä vaikeita aikoja ja neljän sukupolven kohtalot. Ilmaisu on tiivistä, mutta tarkkaa, säälimätöntä, mutta välillä myös elämäniloista, poreilevaa.

pommacKieltolain aikana turkulaisissa seurapiirijuhlissa naiset skoolaavat uudella muotijuomalla Pommacilla, vaikka pirtua booliin järjestyy aina. Yliopiston itsenäiset naiset iloitsevat uusista frigidaireistaan ja pölynimureistaan, mutta mikäli nainen mielii naimisiin, hänen on edelleen oltava tiukka maineestaan. Liiallinen boheemius on naisen turmioksi, ja jos vappujuhlista palatessaan on sattunut sortumaan yömakkaraan, siitä ei kannata pitää suurta ääntä. Hyvien perheiden tytöt eivät saa jäädä kesäksi yksin kaupunkiin, ja vierailuilla vastakkaisen sukupuolen luo on oltava esiliina.

Päähenkilö Raakel on kirjallisuuden opiskelija Turun yliopistossa, ja hänen esikuvansa on Katri Vala. Tuleva uravalinta on Raakelille hämyn peitossa; vaihtoehtoja on luultavasti kaksi, lukion lehtoraatti tai kansankynttiläksi ryhtyminen. Kun hän äitinsä syntymäpäiväbaalissa pääsee tanssimaan taiteilija Aksel Korkeakorven kanssa, hän saa kosketuksen glamoröösimmästä elämästä. Aksel on tumma, mystinen ja kiistanalainenkin kulttuuripersoona, jonka kansatieteelliset kokeilut myötäilevät fasistisia ajatuksia kansojen hengestä ja kohtaloista. Raakel rakastuu, ei pelkästään mieheen, vaan myös ajatukseen kulttuurikodin rouvan asemasta.

Akselin Korpivilla on jykevä hirsihuvila maalla, ehkä Satakunnassa tai Hämeessä. Paikkakuntaa ei mainita, vaikkakin saamme vaikutelman, että poliittinen kahtiajako ei ole siellä ollut niin dramaattista kuin muissa suunnissa. Paikallisuutta edustaa Raakelia nuorempi piika Selma, joka Leea-tyttären synnyttyä muuttaa perheeseen apulaiseksi. Myös kasvavalla Leealla on kertojan ääni. Mystinen Aksel taas katoaa, ja Leeaa kasvatetaan siinä uskossa, että isä jonain päivänä palaa. Kuka Aksel oikeastaan on, se jää osittain pimentoon naisvaltaisen kerronnan keskellä. Tämä olikin ainoa kohta, jossa koin lievää epäuskottavuutta juonen suhteen. Kuinka on mahdollista, että Raakel ei koskaan tapaa yhtään Akselin sukulaista? Kuinka Raakel suostuu avioliittoon, jossa hänet eristetään korpeen? Akselia ei kuitenkaan kuvata irvokkaana narsistina, vaimonhakkaajana tai alistajana.

Pariskunta on muukalaisia toisilleen: Aksel ei tiedä totuutta vaimonsa sukutaustasta eikä Raakel totuutta miehensä bisneksistä. Maalauksilla perhe ei elä, joten varat tulevat muista lähteistä. Akselin lähdettyä elatusmaksu saapuu pankkitilille ja vähäinen kommunikaatio tapahtuu asianajajan välityksellä. Elatuksen ehtona on, että vaimo ja tytär pysyvät Korpivillassa. Mies siis sitoo perheensä vaimolle tuntemattomaan korpeen, jossa hänestä taatusti juoruillaan. Akselin lähdettyä Raakelin käsitys isänmaallisuudesta ymmärrettävästi muuttuu. Raakel ei missään vaiheessa ole naiivi poliittinen subjekti, mutta politiikasta tulee kipeän omakohtaista vasta eron jälkeen.

Romaanissa oli syvyyttä ja kerroksellisuutta, mutta samalla kerronta oli sopivan ilmavaa. Teoksessa matkustetaan jopa häämatkalle Marrakeshiin, vaikka liiton arki onkin turpeeseen sidottua. Akselin Saksan ja Italian aukoton palvonta tuntuu koomiselta maatiaisessa kyläyhteisössä, samoin hänen kielitieteelliset puuhastelunsa, jotka eivät yliopistopiireissä saa tunnustusta. Ajan suunta-lehden kannet ovat kulutuksesta puhki, ja Vihtori Kosolaa on lähdettävä kuulemaan Helsinkiin saakka jopa vaimon synnytyksen aattona. Aate vie miestä, ja ottaa hänestä lopulta niskalenkin.

Huvila kuuluu taas niihin romaaneihin, joista olen kateellinen, sillä näistä teemoista olen itsekin yrittänyt kirjoittaa. Onneksi teemoja voi kuitenkin lähestyä eri kulmista, eikä yksi tarina nielaise toista. Tämän tyyppisen historiallisen romaanin luominen vaatii kirjoittajalta kypsyyttä, jota ei pelkästään ammenneta arkistoista tai kirjoista. Kyky tiivistää ja kaivaa esiin olennainen on joskus historiallisten romaanien kirjoittajilla hakusalla, mutta tässä teoksessa ei ollut puhki selittämisen tai toiston makua. Tässä sukellettiin syvälle, mutta päästiin takaisin pinnalle. Retki korpihuvilalle jätti traagisista tapahtumista huolimatta virkistyneen olotilan.

HELMET-haasteessa sijoitan romaanin kohtaan 8: ”Suomen historiasta kertoa kirja”, vaikka tarkoitukseni oli jättää kohta tietokirjalle. Tosin en kovinkaan usein bloggaa tietokirjoista, joita luen nykyään taloudellisemmin kuin nuorempana. Tämän haasteen suhteen voisin nyt hengähtää joulukuuhun saakka. Elämässä on muitakin haasteita, eikä lukeminen haasteen vuoksi tunnu kovin mielekkäältä.

 

 

Poikkeuksellisen kestävää teflonia

gallupOlen nyt viettänyt viikon kotona niin, ettei mikään ole huvittanut paitsi lukeminen. Pakkasten kiristyminen on johtanut siihen, että lukutahti on vain kroonistunut, vaikka tässä kämpässäkin olisi paljon muuta tehtävää. Tämän vuoksi olen ”suorittanut” HELMET-haastetta antaumuksella, lukien myös kirjoja, joihin en ehkä olisi muuten revennyt. Nyt siis menossa on rasti nro. 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Pauliina Vanhatalo/Veera Vaahterasta kirjoitin ainakin kolmesti viime vuonna. Vanhatalon nimellä kirjoitettu Gallup (Tammi, 2009) poikkesi jo temaattisesti odotuksistani, sillä olen huomannut hänen suosivan psykologisesti syviä vesiä. Tämä teos keskittyy enemmän päähenkilöiden ulkosuhteisiin, mediajulkisuuteen ja yksilön suhteeseen yhteiskuntaan. Siinä eletään tätä päivää, käydään töissä, hoidetaan lapsia ja kulutetaan kunnanvaltuuston penkkejä ja eduskunnan lehtereitä. Mies tapaa naisen, seksi sujuu vielä vauvavaiheessakin, mutta mikään muu ei oikein suju, ja sitten tulee ero. Ero olisi kai tullut, vaikka vaimo ei olisi ollut Kokoomuksen kansanedustaja maakunnista, mutta vasta naisen erottua mediat kiinnostuvat hänestä.

Jos olisin ilkeällä päällä, jättäisin arvioni tähän. En saanut kirjasta lisäarvoa elämääni. Ovelta ovelle-gallupeja työkseen vääntävän Arin työmarkkinatilanne säälitti ja nauratti vähän, mutta tuskin Arin tilanne olisi ollut astettakaan hohdokkaampi ilman vaimoa ja lapsia. Ari on filosofian maisteri, jonka pääaine on ollut etnologia, eikä hänellä ole tutkimuksellista ambitiota. Avioliiton alkuvaiheessa hän pyörittää paitapainoa ystävänsä kanssa, mutta polttaripaitabisnekset eivät riitä elättämään kahta perhettä. Hän ei osaa olla edustusmies, ei yrittäjä, mutta ei hän ole vakavasti syrjäytymässäkään, ainakaan vielä. Arilla ei myöskään ole poliittisen analyysin teon alkeitakaan, vaikka hän on kasvanut kahden kunnallispoliitikon kodissa. Arin vanhemmat ovat vihervasemmistolaisia, mutta toivottavat kokoomuslaisen miniän sukuun lämpimästi.

Olisin lukenut tarinaa mielelläni farssina tai satiirina, mutta tässä formaatissa teoksen tyylilajista ei ota selvää. Parisuhdekuvauksena romaani on vielä latteampi kuin kuvauksena politiikan julkisuuspaineista. Tuntuu, että kirjailija itse on valinnut yhtä ”teflonin” suhteen henkilöhahmoihinsa kuin Kaisan suhde on äänestäjiinsä ja puolueeseensa. Kaisan kokoomuslainen henki kun ei nosta päätään paljoakaan, sillä hänellä ei ole intohimoja. Puolueen yrittäjäsiiven kanssa hänellä on kitkaa, mutta muuten hänellä ei tunnu olevan sisällöllisiä tavoitteita. Emme saa tietää, onko hän konservatiivi vai liberaali, vaan Kokoomuksen kannatus nyt vaan kuuluu hänen sukunsa traditioon samalla lailla kuin partiossa ja kirkossa käynti. Teos ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaisia tunteita Kokoomus-puoluetta kohtaan, mikä näyttää tietoiselta valinnalta. Tiedollisestikaan ei uida kovin syvissä vesissä. Miksi siis kirjoittaa politiikasta näin köykäisin eväin?

En suorastaan tunnistanut, kenelle teos oli suunnattu. Arvelisin, että se saattaa sytyttää jonkun kolmikymppisen erokriisissä kipuilevan lukijan, joka ei itsekään tiedä, käykö läpi pari- vaiko eroterapiaa. Toisenlainen lukija voi myös saada tavallisen perhearjen kuvauksesta enemmän irti kuin ihmismielen syövereistä. Vanhatalo/Vaahtera ainakin on osoittautunut kirjailijaksi, joka operoi lukuisilla tasoilla. Itse koin Gallupin temaattisesti köykäisemmäksi kuin Vaahteran nimellä kirjoitetut chicklit-romaanit. Niissä kun arkisen kerronnan pelastaa kaikkialla kupliva tilannekomiikka.

Kohti globaalia ikääntymistä

aurinkokissaKappas, vihdoin sain luettua teoksen, joka sopii sekä HELMET-haasteeseen (36. Elämäkerta tai muistelmateos) että tukee yhtä tammikuun opintojaksoani, kurssia vanhuudesta. Kevät tulee varmaan menemään pitkälti täsmälukemistojen parissa.

Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi (Tammi, 2016, suom. Raija Rintamäki) tuskin kelpaa geriatrian kurssikirjaksi, mutta tämä ilmavan esseistinen yhden vuodenkierron päiväkirja antaa paljon uutta ajateltavaa meidän eri-ikäisten ikääntyvien tulevaisuudesta. Muuten Mazzarella on mielestäni aloittanut ”tätikirjojen” kirjoittamisen liian nuorena – huomaan, että hän on avautunut vanhenemisestaan jo parinkymmenen vuoden ajan, eikä tässäkään teoksessa vielä täytetä kuin seitsemänkymmentä vuotta. Kirjallaan Täti ja krokotiili (1995) Mazzarella lanseerasi aikanaan Suomeen ruotsalaista positiivista tätienergiaa, joka oli omanlaisensa piristeruiske, tavallisen elämän ylistys feministisen ajattelun virrassa.

Tämä teos kertoo vuodesta, jolloin kirjailija valmistelee henkisesti syntymäpäiviään. Aurinkokissa on San Franciscosta hankittu aurinkoenergialla toimiva kiinalainen muovilemmikki, joka heiluttaa tassuaan valon mukaan innokkaasti tai laiskasti. Merete ja hänen uusi aviomiehensä L. ovat innostuneet Amerikan länsirannikon road tripeistä, samoin kuin amerikkalaisista risteilyaluksista, joilla matkustaminen on omatoimimatkailun täydellinen antiteesi.

Kirjallisuustieteilijäksi Mazzarella on yllättävän kiinnostunut sosiologiasta, ja lainaakin relevantteja tutkimuksia ei pelkästään vanhenemisesta, vaan työelämän ja parisuhteellisuuden globaaleista muutoksista. Yksi hänen lempisosiologeistaan on amerikkalainen Arlie Hochschild, joka on kirjoittanut monipuolisesti tämän päivän kapitalistisesta tunnetyöstä ja myös parisuhteiden markkinoista. Miesten ja naisten ikä näyttäytyy hyvin eriarvoisena esimerkiksi kaupallisissa treffipalveluissa, joista varsinkin miehet usein etsivät itseään nuorempaa seuraa. Miltä ylipäänsä tuntuu olla koko ajan (sekä töissä että vapaa-ajalla) kompakti tuote, jota pisteytetään markkina-arvon mukaan?

Mazzarella kirjoittaa hämmentävän avoimesti kahdesta avioliitostaan (niitä oli kolmaskin, mutta lyhyeksi jääneenä se ei mahdu tämän teoksen pirtaan). Kolmatta kertaa naimisiin hän pääsi eläkeiässä, ja liitossa eletään vielä kerronnan nyt-hetkessä jonkunlaista kuherruskuukausivaihetta. Ennakkoluuloton aviomies ei edes pane pahakseen sitä, että Merete käy säännöllisin väliajoin huoltamassa pariskuntaa reippaasti  vanhempaa ex-miestään Uppsalassa. Kyse ei kuitenkaan ole moniavioisuudesta, vaan selvästi joustavan postmodernista perhekäsityksestä. Jotenkin koen, että tällainen avoimuus on harvinaisempaa suomenkielisen enemmistön parissa, vaikka osapuolet olisivatkin akateemisia älykköjä.

Teoksessa pohditaan syvällisesti historiallisia prosesseja ja maailmanpolitiikan nurjaa puolta. Benjaminilainen historian enkeli muistuttaa olemassaolostaan mm. päivänsankarin synttäriristeilyllä, johon osallistuvat myös hänen lapsensa ja lastenlapsensa. Tunisiassa seurue onnistuu välttämään itsemurhapommituksen, jossa useampi risteilymatkailija kuolee. Lampedusa on Tunisiasta vain kivenheiton päässä, eikä huoletonta Club Med-tunnelmaa voida enää palauttaa loppureissuksi. Mazzarella ei tässä vello valkoisen naisen taakassa, mutta potee silti lievää syyllisyyttä läheltä piti-tilanteen jälkimainingeissa.

Koin eniten samastumista Mazzarellan kirjailijaminän kanssa, hän kun ei ole runsaasta tuotannostaan huolimatta onnistunut koskaan tuotteistamaan itseään. Tässä käydään läpi monia takavuosien piinallisia julkisia esiintymisiä ja mediajulkisuutta, jossa huomio on kiinnittynyt täysin muuhun kuin kirjallisiin ansioihin. Mazzarella saattaa olla tunnetumpi kirjailija Ruotsissa kuin Suomessa, jonne häntä kutsutaan edelleen opettamaan ja esitelmöimään, mutta ruotsalainen media on aina ilkeillyt suomenruotsalaisten kirjailijoiden kustannuksella – ehkä siksi, että he ovat se ainoa etninen vähemmistö, jolle on varaa piikitellä. Mozzarella on hänen pilkkanimensä Ruotsissa, mikä ilmeisesti viittaa lempeään mauttomuuteen, kesyyteen.

Ikääntymisestä kertovana kirjana Aurinkokissan vuosi on kaikkea muuta kuin hassunhauska ”hyvän mielen teos”, ja se kommentoikin piikikkäästi kaikkia leffoja ja tv-sarjoja, joissa vanhuksista tehdään söpön harmittomia maskotteja. Itse olen tässä blogissa arvioinut joitain viime aikojen vanhuutta kästteleviä viihderomaaneja, joista mielestäni juuri ne ruotsalaiset ovat olleet noloimpia. Mazzarella ei varmasti taipuisi lukemaan esimerkiksi Catharina Ingelman-Sundbergin selkokielisiä rosvoromaaneja (Kakkua, kiitos oli itsellenikin viime vuoden karmeimpia tuttavuuksia).

Luin teosta enemmän omaelämäkerrallisena tekstinä kuin esseekokoelmana, vaikka substanssin tasolla tässä liikutaan vahvasti yksityisestä kohti yleistä, yhteistä ja poliittista. Esseistinä Mazzarella on luonut oman kepeän pirskahtelevan tyylinsä, jossa vaikeista asioistakin puhutaan sopivan hengittävästi. Jotkut voisivat pitää eläkeläispariskunnan arjen kuvauksia jutusteluna, mutta itse nautin varsinkin matkakuvauksista.

Mazzarellalta olen toistaiseksi lukenut vain ei-fiktiota, joten hänen romaaninsa kiinnostaisivat seuraavaksi. Ja mielellään alkukielellä. Sekin tuli uutena tietona, ettei hän olekaan suomenruotsalaista sukua, vaan hänen vanhempansa puhuivat kotona ruotsia lingua francana. Hänen äidinkielensä, jos ollaan tarkkoja, on tanska.