Meedion kuumalla linjalla

Teos: Mattias Edvardsson: Perhetragedia (LIKE, 2022)

Suomennos: Outi Menna

Äänikirjan lukija: Toni Kamula

Jennica on kolmikymppinen puhelinmeedio ja ikuinen opiskelija Lundin yliopistokaupungissa. Hän on rikkaan suvun musta lammas, joka asuu 17 neliön yksiössä, ja ottaa siellä vastaan asiakkaitaan kuulokkeet päässä. Kun hän sitten tapaa Tinder-treffeillä 47-vuotiaan lastenlääkäri Stevenin, hän kokee, että ehkä vihdoin hänen onnensa on kääntymässä.

Jennica kuuluu kouluaikojen kaveripiiriin, joista suurin osa elää ruuhkavuosiaan luomuvauvanruokien tuoksu omissa kuplissaan. Yksi kavereista, Miranda, on jo kuollut syöpään.

Mirandan leski Bill on jäänyt työttömäksi, ja kärsii suurista talousvaikeuksista Sally-tyttären elättäjänä. Tähän jamaan hän ottaa alivuokralaiseksi Karlan, nuoren opiskelijan Norrlannista, jolla on rankka perhetausta. Karla on tottunut hankkimaan tuloja kysenalaisinkin keinoin, eikä Bill itsekään ole puhdas pulmunen mitä tulee rahankäyttöön.

Steven Rytter esittää uudelle deitilleen olevansa leskimies, mutta tosiasiassa hänen vaimonsa on suljettu pariskunnan hulppeaan residenssin vahvasti lääkittynä. Tätä kartanoa käy siivoamassa Karla, jota on kielletty seurustelemasta yksinäisen ja toimettoman Reginan kanssa.

Tällainen on ihmissuhteiden vyyhti Mattias Edvardssonin uusimmassa dekkarissa, joka on jo neljäs häneltä lukemani. Kyseessä ei ole kirjasarja, mutta kaikki teokset sijoittuvat Skooneen, ja yhteistä niille on, etteivät ne ole poliisivetoisia.

Tässä teoksessa kaikki avainhenkilöt ovat omalla tavallaan moraalisesti epäilyttäviä, vaikka heidän motiivinsa toimia moraalittomasti ovat osittain ymmärrettäviä. Raha on heidän pääasiallinen syynsä luisua harmaille pinnoille, mutta taustalla on myös juurettomuutta. Rikoskumppanuuskaan ei oikein toimi, sillä tyypit eivät luota toisiinsa.

Osittain tarina ulottaa lonkeroitaan pohjoiseen Bodeniin, jossa Karlan äiti kamppailee huumevieroituksessa, ja syyllistää tehokkaasti etelään muuttanutta tytärtään hylkäämisestä. Jopa paikalliset sosiaalityöntekijät soittavat Karlalle ja toivovat, että tämä palaisi kotiin tukemaan äitiään. Tämä tuntuu kohtuuttomalta vaatimukselta, mutta Karla ei voi jättää vastaamatta näihin puheluihin.

Mutta millainen perhetragedia sitten on Rytterin pariskunnan kuolema, ja miksi siitä syytetään Billiä, jolla ei ole ollut mitään yhteyttä koko pariskuntaan? Ja kuinka Bill olisi saanut aikaan murhata nämä ihmiset, kun työnhakukin oli hänelle niin takkuista?

Pidin tästä kirjasta, vaikka se ei ihan saavuttanut Edvardssonin esikoisteoksen tiivistä tunnelmaa. Viime vuonna kuuntelin Hyvät naapurit, joka ei kolahtanut samalla tavalla kuin kirjailijan aiemmat teokset. Tässä ehkä taas kiinnosti Lundin akateeminen ilmapiiri, ja varsinkin Billin rooli älykkäänä elokuvatutkimuksen maisterina – tyyppinä, joka ehkä vielä 20 vuotta sitten olisi voinut tehdä hienon uran osaamisellaan, mutta jolla näinä päivinä on selkeä pudokin karma.

Kummittelevista maatuskanukeista

Teos: B. A. Paris: Herätä minut kuolleista (Gummerus, 2022)

Suomennos: Satu Leveelahti

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Finn ja Layla olivat joskus onnellinen nuoripari, jotka asuivat vanhassa talossa Devonissa. Kaksitoista vuotta sitten he olivat laskettelulomalla Ranskassa, ja sieltä palatessa Layla katosi huoltoasemalla jättämättä itsestään jälkeäkään.

Vuodet kuluivat, Finn masentui ja lihoi, mutta piti toivoa yllä naisystävän löytymisestä pitkään. Lopulta Layla julistettiin kuolleeksi naisen perheen toimesta, ja hänelle järjestettiin muistotilaisuus ilman arkkua.

Romaanin nykyisyydessä Finn asuu yhdessä Laylan siskon Ellenin kanssa, ja pariskunta suunnittelee häitä. 41-vuotiaana Finn on menestynyt pörssikeinottelija, ja pyörii konservatiivisissa piireissä. Ellen on paremmin sopeutuva edustusvaimon rooliin kuin hänen villi ja vapaa siskonsa olisi ollut. Mutta Laylan varjo on läsnä suhteessa, ja kun Finn alkaa löytää vihjaavia maatuskanukkeja kummallisista paikoista, ei hän voi muuta kuin alkaa toivoa Laylan takaisinpaluuta.

Kirjassa liikutaan Devonin maaseudun ja Ranskan lisäksi Cheltenhamissa ja Skotlannissa. Tämä ei kuitenkaan ole erityisen visuaalinen tai maisemissa tunnelmoiva teos, vaan huomio keskittyy henkilöiden sisäisiin maailmoihin. Jonkun aikaa minulla kesti paikantaa sisarusten kotisaari Lewis, jota etsin Devonin rannikolta, mutta se sijaitseekin läntisessä Skotlannissa.

Olihan tässä kunnollista pyöritystä, josta lukijan ei kannata tietää mitään etukäteen, mutta teoksen perusasetelma, samasta miehestä taistelevat sisarukset, ei varsinaisesti inspiroinut. Etsin kirjasta merellisiä viboja, ja koska luin juuri varsin aistivoimaisen teoksen Cornwallista (Amanda Craig: Synkkä sopimus), odotin tältäkin huikeita salattuja puutarhoja. Täytyy myöntää, että tämä trilleri jäi kalpeaksi ja turhan melodramaattiseksi kokemukseksi Craigin teokseen verrattuna, mutta sen hyvä puoli oli se, että sain sen kuunneltua kokonaisena todella tukalana päivänä noin 40 asteeseen kuumenneessa kämpässä.

Tuo maatuskojen käyttö viestinnän välineenä oli ainoa mielikuvituksellinen detalji kirjassa, vaikka muuten teos ei viitannut Venäjään. Teos olisikin kohentunut huomattavasti, jos siinä olisi ollut edes ripaus historiaa tai maailmanpolitiikkaa.

Muukalainen vuoteessamme

Teos: Rosie Walsh: Tuntematon rakkaani (Otava, 2022)

Suomennos: Anna-Mari Raaska

Äänikirjan lukijat: Matti Leino ja Iisa Pajula

Emma ja Leo ovat tavallinen aviopari Lontoon Hampstead Heathissa, ja heillä on viisivuotias tytär Ruby, joka on saatu maailmaan hedelmöityshoitojen kautta. Perheen onnea varjostaa Emman taannoin sairastettu syöpä, mutta vaikeiden aikojen jälkeen lääkäreillä on taas hyviä uutisia. Perheessä pitäisi olla edessä toivorikkaita aikoja, mutta Emman mieli oireilee taas kuten se on oireillut jo ennen syöpää. Vaikeina aikoina hänellä on tapana paeta merenrantakylään Northhumberlandissa ilman perhettään.

Emma on koulutukseltaan meribiologi, ja yliopistouran ohella hän on tehnyt uraa BBC:n luonto-ohjelmissa. Välillä vaimon julkinen rooli aiheuttaa Leossa mustasukkaisuutta, kun vieraat miehet lähettelevät hänelle viestejä öiseen aikaan. Leo itse työskentelee toimittajana suuressa päivälehdessä, jossa hän kuuluu nekrologien kirjoittajien tiimiin. Joku vaimon käytöksessä saa Leon penkomaan tämän arkistoja sotkuisessa perintötalossa, ja kamalaa kyllä, hän on myös kirjoittanut valmiiksi tämän nekrologin kaiken varalta.

Kyseessä on intiimi psykologinen trilleri, joka keskittyy päähenkilöiden lähimpään ystäväpiiriin ja työyhteisöihin. Pääteemana on luottamus parisuhteessa, ja petoksen kohtaamisen haaste. Teoksessa myös katoaa henkilöitä, eikä poliisi lähde tutkimaan tapauksia kovinkaan pontevasti.

Olen muistaakseni lukenut toisenkin kelvon romaanin Rosie Walshilta, mutta se ei ollut psykologinen trilleri. Nyt minulla on ollut pitkä tauko brittitrillereiden lukemisessa, joten pystyin eläytymään teokseen normaalia paremmin. Juoni oli yllätyksellinen, ja sekin oli positiivista, ettei teoksessa sekoiltu pahasti päihteiden kanssa. Vanhemmuus on tässäkin keskeinen teema, ja sitä ristivalotetaan useamman kertojan kautta.

Opin kirjasta eniten brittiläisestä työelämästä, ja tuo nekrologin kirjoittajan toimenkuva jopa nauratti muuten vakavan tarinan keskellä. Myös Emman urakehityksen seuraaminen oli kiinnostavaa, vaikka sen taustalla oli synkkää menetystä ja tuskaa. Britannian kokoisessa maassa myös TV:stä tuttu luontotoimittaja (jota itse pitäisin suht viattomana hahmona) saa osakseen monenmoista kuraa, eikä julkisuuskuva hälvene nopeasti, vaikka henkilö olisi poistunut parrasvaloista.

Teoksesta ei kannata tietää liikaa ennen lukemista, ja itsekin kirjoittelen tästä genrestä lähinnä nootteja itselleni, jos joskus päädyn tekemään psykologisista trillereistä laajempaa analyysia. Tästä teoksesta tuli fiilis, ettei Walsh ollut ehkä kirjoittanut omaansa bestseller-algoritmien kiille silmissään. Mutta toki Lontoo ympäristönä ja valkoiset, keskiluokkaiset, keski-ikäiset päähenkilöt tekivät teoksesta vähän liiankin helppolukuisen. Mutta teoksessa oli vähemmän elämäntapafiilistelyä kuin tämän tyyppisissä teoksissa yleensä, sillä pariskunnalla oli ihan oikeitakin ongelmia.

Historiaa ääniefekteillä

Teos: Esa Salminen: Rakkaudella Ester (Storytel Original, 2022)

Äänikirjan lukijat: Usva Kärnä ja Tommi Eronen

Tämä kesä kulunee Storytelin äänikirjojen parissa, sillä voitin kilpailussa 3 kk jakson tätä palvelua. Kovin suuresti tämä ei eroa BookBeatista, mutta vaikuttaa siltä, että englanniksi olisi tarjolla kiinnostavampia teoksia. Storytelillä on myös omat julkaisunsa (Storytel Originals) , ja korkkasin nyt ensimmäisen sellaisen, joka tuli eteeni mainoksen muodossa.

Esa Salminen kertoo teoksessa Rakkaudella Ester hänen esiäitinsä Ester Wecksellin tarinan. Romaani sijoittuu 1890-luvulle, ja kertoo vihtiläisen papin perheestä, ja sen tyttärestä, joka muuttaa avioliiton kautta Utajärvelle, pohjalaiseen lestadiolaisen mielenmaisemaan. Esterin perheessä on alettu puhua suomea, joka ei ole ollut vanhempien äidinkieli.

20-vuotiaana Ester kokee jo lähestyvänsä vanhanpiian ikää, ja hänellä on pienten lasten opettajan pätevyys naisten jatko-opistosta Helsingistä. Rakkauden kaipuu on hänellä niin suuri, että hän alkaa suhteeseen Hannes-nimisen papin kanssa, joka on kosinut tätä hetken mielijohteesta kadulla. Hanneksella on kova kiire löytää emäntä pappilaan Utajärvelle, ja miehen käytös on töksähtelevää ja kiihkomielistä. Vaikka pariskunnan kirjeenvaihtoon ennen häitä mahtuu myös romantiikkaa, ei Esterin elämä papin vaimona tuo täyttymystä. Avio-onnea hän saa kokea vain reilun vuoden, sillä hän menehtyy synnytyksen jälkeisiin komplikaatioihin 22-vuotiaana. Tämä tuskin on paha juonispoileri, sillä kuolemasta kerrotaan jo varsin varhaisessa vaiheessa.

Naisten keskinäisellä ystävyydellä on tarinassa suuri rooli, eli Ester pitää yhteyttä ”Puolueen”, eli Helsingin opiskelutovereidensa kanssa. Naimisiin mentyään kirjoittaminen vaikeutuu, sillä Ester ei haluaisi rikkoa naimattomien ystäviensä haaveita avio-onnesta.

Esterin tarina on melko arkinen, mutta kieli siinä on vivahteikasta. Perhepiirissä ja Esterin ystäväpiirissä pyörii tulevia merkkihenkilöitä, kuten Aino Ackte ja Aino Kallas. Sukutarinassa oli joitain samoja vivahteita kuin Anni Swanin suuren sisarusparven saagassa, josta olen lukenut useamman kirjeenvaihtoteoksen. Tässä teoksessa kirjeet ovat osana tarinaa, mutta Salminen myös ottaa fiktiivisiä vapauksia kertojana.

Kirjassa minua kiinnosti enemmän Utajärven todellisuus kuin Vihdin pappilan suurperheen meininki, ja lestadiolaisten suhtautuminen ”vääräuskoiseen” pappiin. Mikään pidetty hengenmies Hannes Johansson ei ollut, vaan joutui luterilaisessa kirkossa kiertopalkinnon rooliin. Mies kuitenkin ehti toteuttaa unelmansa Amerikan-siirtolaisuudesta Esterin kuoleman jälkeen, eli hän toimi pari vuotta merimiespappina Brooklynissa.

Toinen kiinnostava ulottuvuus liittyi seksuaalisuuteen, ja nuorten tietoisuuteen aistillisista iloista. Hannes kuuluu siihen luokkaan, joka voi hankkia itselleen häveliään opaskirjan miehen ”siitinelosta”. Naisille vastaavia oppaita on tuskin saatavilla. Pariskunta kuitenkin ilmaisee kiintymystään julkisin suudelmin jo ennen häitä, mutta Pohjanmaalle muuton jälkeen se ei enää ole soveliasta.

Tämä oli ensimmäinen kuuntelemani äänikirja, jossa oli reippaasti ääniefektejä, luonnon ääniä ja musiikkia. Joissain amerikkalaisissa äänikirjoissa olen törmännyt myös ilmiöön, mutta pienemmässä määrin. Suhtaudun tähän kaksijakoisen skeptisesti, mutta kyseessä on varmasti tottumiskysymys. Valitsisin mieluummin taustamuzakkini itse, ja efektien läsnäolo tuntuu liian loppuun asti purrulta. En jättäisi kiinnostavaa kirjaa kuuntelematta efektien takia, mutta mikään vetovoimatekijä tuo ei ainakaan ole.

Kirja sinänsä oli positiivinen yllätys, ja sopii hyvin kesälaitumelle mukaan otettavaksi. Miehen metsästyksen lisäksi siinä harrastetaan antaumuksella muun muassa puutarhanhoitoa, jonka taso on aina ollut kotimaisissa pappiloissa korkealaatuista.

Miehet ovat Marsista, naiset Haapsalusta

Teos: Ville Hytönen: Johannes-Andreas (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukijat: Tuukka Haapaniemi ja Hanna Saari

Johannes-Andreas on saanut baptistisaarnaajaisältään kahden apostolin nimet, ja nämä eri persoonat taistelevat nuoren miehen sisällä. Yhtäältä hän on haaveileva runosielu, toisaalta aggressiivinen pikkurikollinen, joka on joutunut Viljandin nuorisovankilaan alaikäisenä. Vanhempien seurakunnan piiristä hän on iskenyt silmänsä tallinnalaiseen Pilleen, mutta pariskunta saa toisensa vasta vuosien kuluttua, kun molemmat ovat kokeilleet avioelämää tahollaan.

Johannes-Andreas on liikkunut ympäri Viroa uskovaisten vanhempiensa kanssa. Koti on ankara ja rakkaudeton, ja poikaa piestään niin, että sosialistiset laatensuojeluviranomaiset huolestuvat asiasta. Perhe asettuu lopulta asumaan venäläisvoittoiselle Kohtla-Järvelle, kirjaimellisesti Jumalan selän taa, jossa nuori mies löytää pian sopivia rikostovereita.

Kyseessä on hurja, tositarinaan pohjautuva rikosromaani, joka toimii myös monipuolisena neuvostoihmisen mentaliteetin tutkielmana. Hurja päähenkilö päätyy syömään tappamansa merimiehen lihaa, mutta samalla tällä omituisella pariskunnalla on pyrkimys elää yhdessä jokseenkin tasapainoista elämää. Säröjä avio-onneen tuottaa miehen krooninen uskottomuus ja kasvava eroottinen ruokahalu. Johannes-Andreas haluaisi kimppakivaa, hän nukkuu välillä naisten alusvaatteissa, ja vaimo epäilee, että miehellä voi olla myös homoseksuaalisia taipumuksia.

Pillestä tulee miehensä tekemien murhien todistaja, mutta hänet tuomitaan myös avunannosta murhista viimeisimpään. Noin neljännes tarinasta keskittyy elämään pahamaineisessa Patarein vankilassa, jossa Pille istuu niin kauan, että Viro on jo ehtinyt itsenäistyä ennen vapautusta.

Teoksessa on runsaasti herkullisia yksityiskohtia 1970-80-lukujen neuvostoeestiläisestä arjesta. Pariskunnan haaveet ovat materialistisia, vaikka Johannes-Andreas haaveilee myös sosialismin seuraavasta tasosta. Tämä on hänelle ennen kaikkea kapinaa kodin arvomaailmaa vastaan. Uskovaisilla on paljon suhteita länsimaihin, ja näin he saavat paljon lahjoja muun muassa Suomesta. Pillellä on Suomessa asuva Terje-täti, joka käy vaateostoksilla Lontoossa saakka. Tämän lisäksi itäsuomalainen Piilosten perhe tuo Suosikki-lehtiä ja Sloggin rintaliivejä. Pariskunnan elintaso on selkeästi keskivertoa korkeampi, eikä rahalle löydy aina käyttö kohdetta tyhjenevissä kaupoissa. Johannes-Andreaksen murhanhimo ei siis liity mitenkään köyhyyteen, mutta enemmän alkoholismiin. Miehen käytös humalassa on muutenkin eläimellistä, myös seksuaalisessa merkityksessä.

Tämä on kaunokirjallisesti kunnianhimoinen teos, jossa on paljon viitteitä virolaiseen ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen. Molemmat päähenkilöt myös rakastavat kirjoittamista, ja varsinkin Johannes-Andreaksella on kirjallisia ambitioista. Pillellä taas on tapana rakastua miehiin, joilla on kaunis käsiala. Kirjeitä kirjoitetaan niin vapaudessa kuin vankeudessa, ja tuntui, että Johannes-Andreas kirjoitti kieroutuneita elämänohjeitaan vaimolleen vielä haudan takaa.

En suosittele kirjaa kaikista herkkähermoisimmille, ja itsekin koin varsinkin seksuaalisen väkivallan kuvaukset karmeina. Neuvosto-Viron lähihistorian kuvauksena teos on kuitenkin onnistunut, koska siinä vieraillaan varsin monenlaisissa ympäristöissä. Kohtla-Järvellä en olekaan vielä käynyt, ja tuon pitäjän näkeminen omin silmin voisi kiinnostaa.

Työkkärin tädin hatkamatka

Teos: Laura Lehtola: Takapenkki (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Kervisen Tuula on 56-vuotias TE-toimiston virkailija, jonka elämän palikat ovat aina olleet turvallisesti mallillaan. Aviomies on löytynyt jo opiskeluaikana, ja ainoa poika Teemu on kasvanut aikuiseksi ilman suuria murheita. Toki aviomies Topi on jämähtänyt pinttyneisiin tapoihinsa, eivätkä Kuluttaja-lehden pesukonevertailut riitä esileikiksi. Töissä taas haasteita riittää, sillä uusien järjestelmien opiskelu vie puolet työajasta, ja tuberkuloosin välttelyyn menee asiakastyössä paljon paukkuja.

Aleksi on 19-vuotias koulupudokki, jonka toimelias Tuula toimittaa työkokeiluun kylpylän saunaosastolle. Venäläisten setämiesten selän pesu ei kuitenkaan inspiroi Aleksia, jonka työn välttelyn metodit ovat ikäisekseen kehittyneet. Ja jossain lähellä kaukana Aleksin läsnäoloa kaipaa ex-tyttöystävä Elina, jolla olisi kiireellistä kerrottavaa nuorelle miehelle.

Kun kolmikko sitten kohtaa Aleksin autossa kaappausmatkalla, on Tuulan vuoro katsoa nuorisotyöttömyyden juurisyitä uusin silmin. Takapenkillä on myös vielä käyttämätön vauvan turvaistuin, joka kielii erilaisesta tulevaisuudesta kuin mitä Tuula olisi voinut kaappaajalleen kuvitella.

Valitsin kirjan siksi, että se kertoo TE-toimistosta. Minulla on paljon omaa tuoretta dataa työkkärin sisäpiireistä, jonka sävyt ovat synkempiä kuin tässä kuvauksessa, mutta kerään näitä tarinoita kartoitusmielessä. Tässä kirjassa havainnot työllisyyden hoidosta eivät aivan yllä Sisäilmaa-sarjan tasolle, mutta teos ei keskity toimiston seinien sisälle. Tuulan leipääntyminen turhauttavaan työhön ei ole hänelle itselleen vielä saagan alussa täysin selkiintynyttä. Olisiko elämällä vielä muuta annettavaa hänelle, vai jääkö hänen viimeiseksi fantasiakseen kuvitelma seksistä Peter Nymanin oloisen asiakkaan kanssa?

Teoksessa kiinnostavin hahmo on Aleksin mummo Elsi Sahanen, joka on kotoisin Uukuniemeltä, ja ilmaisee edelleen vahvaa kotiseuturakkautta. Karjalainen twisti sopii hyvin tähän urbaaniin seikkailuun, ja Anna Saksmanin tulkinta uukuniemeläisestä murrepuheesta äänikirjaformaatista kuulosti pistämättömältä.

Tuulan ja Topin kaltaisia turvallisuusorientoituneita pariskuntia tunnemme kaikki monia, ja usein tämä sisäänpäin käpertyminen on molemminpuolinen aikaansaannos. Vaikka Tuula ilmaisee muutoksen ja yllätyksellisyyden kaipuutaan, hän on itse yhtä fakkiutunut kuin miehensä, mutta ilmaisee jämähtyneisyyttään eri kanavien kautta. Mies ei ole yhtä tautikammoinen kuin vaimonsa, mutta saa tyydytystä elämäänsä vain järkevien hankintojen kautta.

Laura Lehtola on minulle uusi tuttavuus kirjailijana, mutta huomaan häneltä ilmestyneen kolme teosta, joissa kaikissa keskiössä on nykysuomalainen arki. Tämä lukukokemus oli viihdyttävä ja lupaava, vaikka itse TE-draamaan kaipasin lisää kierroksia. Parasta antia taas olivat dialogit ja keski-ikäisten kömpelö tekstiviestikommunikaatio.

Hänen majesteettinsa hotelleissa

Teos: Jeffrey Archer: Vankilapäiväkirja. Osat 1-3, Helvetti-Kiirastuli-Taivas. (Saga Egmont, 2021)

Suomennos: Laura Hanttu

Äänikirjan lukija : Petri Ala-Kokko

Joskus 00-luvulla harrastuksiini kuului eri kehitysmaiden toisinajattelijoiden vankilapäiväkirjojen lukeminen; myös väitöskirjaani kuului tällainen osio. Tätä genreä kutsuttiin tuolloin resistance literatureksi. Varmasti yksi ikimuistoisimpia lukemiani vankilapäiväkirjoja oli nigerialaisen Ken Saro-Wiwan muistelmat. Myös Suomen historiaan on liittynyt eeppisiä vankilasaagoja, joista muistan parhaiten Elvi Sinervon kirjoitukset turvasäilöstä toisen maailmansodan aikaan.

Kun sitten lähdin lukemaan Jeffrey Archerin, miljonäärikirjailijan ja pitkäaikaisen konservatiivipoliitikon vankilapäiväkirjoja, ei resistance literature ollut heti mielessäni. Mutta Archerin vankilaan joutumisen syyt ovat silti kiintoisat, ja tuomion aikaansaama massiivinen mediajulkisuus oli omanlaisensa hullunmylly. Tässähän oli pulaan joutunut yläluokkainen julkkis, jonka läheiseen ystäväpiiriin kuuluivat niin Margaret Thatcher kuin John Major. Mitään kapinaa hänen majesteettinsa arvovaltaa vastaan ei tästä vankilasaagasta löydy.

Alunperin Archer sai neljä vuotta kakkua väärän valan sanomisesta tapauksessa, jossa puitiin erään hyväntekeväisyysjärjestön rahankäyttöä. Archer oli ollut kymmenisen vuotta tukemassa kurdien itsenäisyyshanketta ja ja Britannian Punainen Ristikin oli tässä hankkeessa taustatekijänä. Muut asiaan sekaantuneet eivät joutuneet linnaan, ja Archerinkin tuomio lyheni huomattavasti saagan aikana.

Vankilaan joutuessaan hän oli 61-vuotias, ja monella tapaa häntä kohdeltiin rikosseuraamuksen hierarkiassa ikäihmisenä. Roskalehdet yrittivät koko ajan etsiä todisteita Archerin luksuselämästä ja etuoikeuksista tuomion aikana, vaikka näitä tuskin oli mainittavissa määrin. Mies lusi tuomiotaan kolmessa eri paikassa, joista ensimmäinen (”Helvetti”) oli Belmarshin pahamaineinen korkeimman turvaluokituksen vankila – paikka, jonne moni joutui linnauransa aluksi huolimatta oletetun rikoksen luonteesta.

Yllättävää kyllä, pidin tästä trilogiasta paljonkin, vaikka Archer yksityishenkilönä ja poliitikkona vaikuttaa yläluokkaiselta ja sovinnaisiin tapoihinsa piintyneeltä. Tässä kuvataan arjen vankilaelämää hänen omista, rehellisistä lähtökohdistaan ennakkoluuloinen kaikkineen, mutta ainakaan tuo näkökulma ei ole epäempaattinen. Archerin oma linja huumeisiin on ollut ennen vankilaan joutumistaan kategorisen kielteinen, eikä se linnatuomion aikana paljon liberaalimmaksi muutu, mutta hän alkaa nähdä monisyisemmin huumeidenkäytön syitä ja seurauksia. Elämän ehdot kovia huumeita käyttävällä taparikollisella kun ovat varsin erilaiset kuin House of Lordsin veteraanilla, jolla on yksityiskoulutausta. Tosin linnatuomionsa aikana Archer kohtaa myös huumeriippuvaisia ns. paremmista piireistä. Hän joutuu kohtaamaan sen tosiasian, ettei oikein mikään perhetausta suojaa addiktioon taipuvaista yksilöä koukuttumiselta.

Eliittiasema Archerilla on siitä näkökulmasta, että hänellä on rakastava perhe, suuri varallisuus ja ammatti, jota voi harjoittaa vankilaoloissakin. Silti lusiminen vaikuttaa myös hänen mielenterveyteensä, ja mukaan mahtuu vaikeitakin päiviä. Belmarshissa hän kokee äärimmäistä väkivaltaa, Waylandin vankilassa yleinen levottomuus, rap-musiikin pauhe ja rivokielinen huuteleminen selleistä toisiin rasittaa, ja North Sea Campin syrjäisessä avovankilassa on nuhjuista ja paikoitellen jopa törkyistä. Viimeisessä instituutiossa hän kuitenkin saa mielekästä tekemistä: työ vankilan hallinnon paperihommissa, teenkeittäjänä ja lääkintäassistenttina motivoi enemmän kuin esimerkiksi osallistuminen keramiikkapajaan. Lyhyen ajan hän saa myös opettaa luovaa kirjoittamista kanssavangeille, mutta myöhemmin tämä mahdollisuus evätään.

Kuinka monelta vangilta sitten puuttuu kokonaan luku- ja kirjoitustaito, siitäkin tässä kirjasarjassa on vinkkejä. Brittiläisessä vankilajärjestelmässä on kuitenkin jo pitkään yritetty vakavasti paikata vankien koulutuksellisia aukkoja. Monenmoisia työllistämishankkeitakin on vankiloissa käynnissä, ja osan vangeista motivaatio palata työelämään on suuri. Minusta tämä saaga on ansiokas siksi, että se osoittaa vankeinhoitojärjestelmän ruusut ja risut hyvin realistisesta näkökulmasta.

Trilogian kakkososassa Archer tutustuu kolumbialaiseen Sergioon (nimi muutettu), jota odottaa pian karkotuspäätös Britanniasta. Tämä kohtelias, keskiluokkainen valkokaulusrikollinen alkaa heti hioa Archerin kanssa jalokivi- ja taidekauppoja. Aito smaragdi saapuukin perheen joulukuuseen, mutta taidekaupat ehtyvät ja kontakti mieheen katkeaa. Muutkin ystävyyden kuvaukset ovat hienoja, vaikka enimmäkseen niissä diilataan puhelinkorttien ja Mars-patukoiden valuutalla.

Tämä oli nyt toinen tutustumiseni Archerin teoksiin. Ensimmäinen otos oli erittäin lupaava, kertoohan se Himalajan valloituksesta, tämänhetkisestä lempiaiheestani. Ihan kaikki Archerin kirjojen aihepiirit eivät minua inspiroi, mutta tykkään hänen kerronnan tyylistään.

Eli kirjallista fanitusta voi tapahtua yli puolue- ja näkemyserojen. Iso hurraahuuto sille!

Siirtomaaeksotiikkaa suomityyliin

Teos: Birgitta Hurme: Lootuslampi (Otava, 1996)

Äänikirjan lukija: Heidi Naukkarinen

Enpä ennen eilistä tiennyt, että Pirjo Hassinen on 1990-luvulla kirjoittanut historiallisia rakkausromaaneja nimellä Birgitta Hurme. Hämmennyin, kun törmäsin sattumalta BookBeatin uutuuksista Lootuslampeen; nämä kirjat on äskettäin julkaistu uudelleen äänikirjoina. Muut Hurmeen kirjat sijoittuvat Eurooppaan, mutta Lootuslampi on aito siirtomaaromanssi, joka sijoittuu muun muassa Agraan, kaikkien intialaisten romanssien ikoniseen keskittymään, Taj Mahalin varjoihin.

Teoksen nuori Angela Travers elää 1860-luvulla Intiassa vanhempiensa kanssa. Veli Mark on kuollut vuoden 1857 Mutinyssä, ja tämä traaginen tapahtuma on saanut perheen muuttamaan Lucknow’sta Agraan. Vapautta rakastava nuori nainen harrastaa kuvataiteita, mutta haksahtaa anglointialaiseen Jamesiin, joka lupaa viedä naisen Lucknow’n kaupunkiin kuolleen veljensä haudalle. Pariskunta kihlautuu siksikin, että kihlaus helpottaa yhdessä matkustamista maassa, jossa naimaton nainen ei saisi viettää aikaa vieraiden miesten kanssa.

James lupaa Angelalle hienon residenssin, vanhan linnan maaseudulla Lucknow’n kaupungin lähellä. Miehen taustassa on kuitenkin jotain muutakin outoa kuin ”sekarotuisuus”. Lisäksi mies on uskoton, ja jättää Angelan tilalle pitkiksi aikaa yksin.

Lähellä Jamesin ja Angelan residenssiä asuu ilotalotoimintaa pyörittävä Lady Penn, joka yrittää kiristää Angelalta rahaa mitä uskomattomin keinoin. Käy ilmi, että veli Mark oli onnistunut saamaan nuoren muslimitytön Sundarin, raskaaksi. Veljenpoika Marky Mohammed elää äitinsä kanssa Lady Pennin tiluksilla, eikä ilotytön lehtolapsen kohtalo vaikuta kovin ruusuiselta. Myös Angelan isän touhuissa avioliiton ulkopuolella on elementtejä, jotka eivät siedä päivänvaloa.

Lootuslammen estetiikkaan mahtuu ripaus goottilaista kauhua, ja kuolleen veljen maalauksetkin tuntuvat elävän omaa elämäänsä. Oli kiinnostavaa haahuilla varsinkin vanhan linnan hyisissä talvimaisemissa, jonne tuulet puhalsivat lisää kalsaa Nepalista saakka. Kirjaa kuunnellessa myös googlailin siinä mainittuja paikannimiä, ja löysin Gulmark (”Kukkaniitty”) – nimisen äärimmäisen eksklusiivisen turistikeskuksen Kashmirista. Siis jos Intiasta haluaisi kokea palan ökyintä Bollywood-leffan kulissia, niin Gulmark olisi varma valinta. Kirjassa mainittu Gulmark taas on pahamaineinen kortteli Lucknow’ssa, jossa on brittiarmeijan sotilaiden suosimia bordelleja.

Verrattuna noihin pariin aiempaan lukemaani 1800-luvun romanssiin Hurmeen teos on harvinaisen taitavasti kirjoitettu. Toki teoksessa vilisee koloniaalisia kliseitä, mutta vaikuttaa, että kirjailija on sekä tutkinut aihepiiriä huolellisesti että mahdollisesti myös vieraillut kirjassa kuvatuissa kohteissa. Erotiikkaa teokseen mahtuu yhtä paljon kuin Hassisen Suomi-kirjoihinkin, mutta seksin ja romantiikkaan on liitetty aimo annos realismia, neuvotteluja, valtataisteluja, illuusioiden menetystä ja mustasukkaisuusdraamaa. Eli en pidä tätä yksiulotteisena Harlekiini-hömppänä, vaan laadukkaana viihdekirjana, jonka kautta lukija pääsee matkustamaan Intiaan moniaistisen ruhtinaallisesti.

Aloitan tällä teoksella HELMET-haasteen, ja sijoitan sen kohtaan 15: Aihe, josta haluat tietää lisää.

Teema: Kirjallisuus brittiläisestä Intiasta

Teos: Jane Coverdale: The Jasmine Wife (HarperCollins, 2020)

Äänikirjan lukija: Stephanie Beatty

Sattuneesta syystä vuoteni on loppumassa erikoisten genrejen parissa, joita en vielä muutama viikko sitten olisi uskonut lukevani. Olen kiinnostunut Intian historiaan sijoittuvista naishömppäkirjoista ja (post)koloniaalisista kummitusjutuista. Varsinkin tuo uusi kiinnostus historialliseen kauhuun on yllättänyt minut, kun en ole yleensä kovin innoissani yliluonnollisista ilmiöistä. Teosten määrä suoratoistopalveluissa on vaatimaton, vanhempia teoksia löytyy ilmaiseksi eri verkkosivuilta, mutta niiden lukeminen arkistokopioina on tunkkaista. Ehkä ainoa kirjailija, jolta olen viime aikoina lukenut siirtomaaromantiikkaa, on edesmennyt Lucinda Riley, joten valikoin näitä uudempia lukemistojani täysin randomilla.

Jane Coverdale on australialainen kirjailija, jonka esikoisteosta on verrattu juuri Rileyhin ja Dinah Jefferiesiin; jälkimmäisen tuotantoa en myöskään tunne vielä. The Jasmine Wife kuulosti etukäteen melko ennalta-arvattavalta tapaukselta, jossa Intian ylitsepursuavaa aistillisuutta verrataan brittien pidättyväisyyteen, itsekuriin ja protestanttiseen etiikkaan.

Romaanin päähenkilö Sarah Archer on Intiassa lapsuutensa viettänyt nuori nainen, jonka on täytynyt muuttaa Englantiin tätinsä hoiviin tämän vanhempien kuoltua. Noin parikymppisenä häntä kosii Intiasta kotilomalla oleva siirtomaavirkaililija Charles Fitzroy, ja hän suostuu kosintaan tuntematta miestä kunnolla, koska luulee tämän pitävän sisällään lipun vapaampaan elämään kuin Englannissa.

Sarah ei kuulu tyypilliseen siirtomaavaimojen porukkaan, joita pilkataan ”kalaverkkoina”. Tyypillinen vaimo on alempaan keskiluokkaan kuuluva seikkailija, joka on matkustanut Intiaan vain aviomiehen metsästyksen tarkoituksessa. Hänen integraationsa protestanttisten brittien yhteisöön Madrasissa 1900-luvun alkupuolella tai 1800-luvun lopussa (aika ei tarkennu koskaan) etenee takkuisesti, ja avioliitossa on alusta asti suuria haasteita. Aviomies Charles elää Madrasissa tiiviissä symbioosissa äitinsä kanssa, joka ei ole tyytyväinen poikansa puolisovalintaan. Charles taas tuntuu olevan enemmän kiinnostunut poolon pelaamisesta kuin aviovelvollisuuksistaan.

Sarah kohtaa ranskalais-intialaisen Ravi Sabranin jo tulonsa ensimmäisenä päivänä, eikä saa miestä mielestään senkään jälkeen, kun tämä paljastuu miehensä pahimmaksi kilpailijaksi pooloklubilla. Ravi on asunut Pariisissa, ja edustaa täysin erilaista arvomaailmaa kuin mihin brittiyhteisössä on totuttu. Hän on suurieleinen maailmanmies, jonka huhutaan pitävän tanssityttöjä rakastajattarinaan monissa omistamissaan residensseissä. Yksi hänen taloistaan sijaitsee ranskalaisten tukikohdassa Pondicherryssä, jonne Sara matkustaa lavantautiepidemian aikana. Nainen joutuu karanteeniin asumassaan hotellissa, mutta Ravi onnistuu keplottelemaan tiensä sinnekin. Toisaalta Ravin kiinnostus vihaamansa pooloklubin kapteenin vaimoon on epäilyttävää, sillä on mahdollista, että Ravi jahtaa Sarahia vain kosto mielessään.

Teoksessa on vauhdikas, vetävä juoni, mutta minua rasitti siinä historiallinen epätarkkuus, ja jotkut selkeät loogiset virheet. Tapahtumien ajankohta jää lukijalle epäselväksi, ja Sara laitetaan vastaanottamaan silkkiä Pakistanista, maasta, joka ei ollut olemassa edes ajatusten tasolla 1800-1900-lukujen vaihteessa. Suffragettiliikkeeseen liittyvä tarinointi on kiinnostavaa, mutta epämääräistä, ja siinäkin rasitti ajoituksen suurpiirteisyys. Tapahtumia ei ankkuroida oikein mihinkään tunnettuun episodiin Intian historiassa. Toisaalta teoksen tapahtumapaikat, Etelä-Intia ja tuleva Tamil Nadun alue, eivät ole minulle niin tuttuja miljöitä kuin pohjoisemmat alueet. Eli en ollut edes kykenevä arvioimaan kaikkien yksityiskohtien paikkansapitävyyttä.

Kirjassa esiintyy monia elementtejä, joita oletinkin siinä olevan. Koloniaaliset vaimot ja lapset kuolevat nuorina, ja heidän haudoillaan tapahtuu kummia. Tiikereillä ja niiden metsästyksellä on keskeinen rooli tarinankerronnasa. Kohtalonusko johtaa rakastavaisten valintoja, ja Saran menneisyyden salaisuudet vievät hänet koko ajan kauemmas anglikaanisen kirkon vaikutuspiiristä.

Hyvää tarinassa oli se, että syntyperäisillä intialaishahmoilla, myös palvelijoilla, oli siinä muukin kuin statistin rooli. Teos kertoo enemmän ”sekarotuisista” anglointialaisista ja muista vähemmistöistä kuin niistä briteistä, joiden kaikki juuret ovat kotimaassa. Ehkä romaanissa keskeisempää on Sarahin oman menneisyyden solmut, ja identiteetin etsintä kuin tulevaisuus jonkun vaimona tai rakastajana.

Teoksesta näkyy runsaasti arvioita, joten ilmeisesti se on ollut suuri menestys. Veikkaan Coverdalelle lupaavaa uraa oman genrensä sisällä, mutta Intian historian tuntemuksessa hänellä olisi edelleen petrattavaa. Olin lukevinani jostain, että hänellä on työn alla seuraava teos, joka on sijoittuva Venetsiaan. Hän vaikuttaa juonivetoiselta kirjailijalta, joka panostaa enemmän hahmojensa sisäiseen maailmaan kuin yleiseen historiaan.

Liian rankkaa olla Boss Lady

Teos: Sophie Kinsella: Remember me? (Black Swan, 2008)

Näin vuoden kiriessä kohti loppua on aika tehdä selvää kierrätyshyllyjen aarteista. Olen taas onnistunut keräilemään niitä vinoja pinoja, mutta en pysty säilömään kaikkia yksiössä. Lähden liikkeelle helpoimmista ja höttöisimmistä löydöistä, mutta tuskin tänäkään vuonna etenen kohti venäläisiä klassikkoja.

Tänä vuonna olen lukenut liikaa brittiläistä chicklitiä. Sophie Kinsella on tässä kategoriassa kuulunut jo vintage-aarteisiin, eli työn alla oli jo vuoden kolmas teos samalta kirjailijalta. Aiemmat tuttavuudet ovat kuuluneet suosittuun Himoshoppaaja- sarjaan, mutta viimeksi lukemani teos on itsenäinen teos.

Kirjassa Lexi Smart, myöhemmin Gardiner, herää lontoolaisessa yksityissairaalassa muistamatta syytä, miksi on joutunut sinne. Lexi on joskus ollut matalapalkkainen kokolattiamattojen myyntiagentti, ja löytänyt iloa elämäänsä lähinnä bilettämisestä. Poikaystävä on lempinimeltään Loser Dave, eikä tämä automekaanikko tunnu edistyvän oivaksi aviomiesmateriaaliksi. Lexi luulee, että eletään vuotta 2004, jolloin tämän isä on juuri kuollut. Mutta aikaa onkin kulunut kolme vuotta, ja sillä välillä on ehtinyt tapahtua paljon.

Sairaalasta Lexi palaa nykyiseen loft-kotiinsa Kensingtoniin, jonka hän jakaa rikkaan ja menestyneen aviomiehensä Ericin kanssa. Pari on alun perin tutustunut Ambition-nimisessä tositeeveeohjelmassa, minkä jälkeen Lexin ura mattofirmassa on lähtenyt laukkaan. Nykyään hän on jo keskipomo, eli oman tiiminsä vetäjä, ja on kilpailuhenkisellä tyylillään ansainnut toimistossa liikanimen Kobra.

Ongelma on, ettei Lexi muista mitään elämänsä onnekkaista käänteistä. Eric on täysin vieras mies, eivätkä uudet ystävätkään tunnu omanlaisilta. Helpottaakseen arkeen paluuta aviomies ojentaa Lexille heidän avioliittonsa käyttöoppaan, jossa on myös runsaasti ohjeita makuuhuoneessa oikein toimimiseen.

Lexillä on italialainen taloudenhoitaja ja personal shopper, joka huolehtii siitä, että nuoren rouvan bisnesasut pysyvät tiukan asiallisina. Värisuora koostuu enimmäkseen beigestä ja mustasta. Alusvaatteet ovat La Perlaa, ja korkokengillä kävelystä on tullut ehdoton must. Kuitenkaan tässä kirjassa ei shoppailla samalla antaumuksella kuin Himoshoppaaja-sarjassa. Lexillä on niin kiire suorittaa täydellisen vaimon ja bitch-henkisen esinaisen roolia, ettei hän ehdi iloita ostoksilla käymisestä.

Kyllähän tässä ironisoidaan makeasti 00-luvun menestyksen symboleita ja huipputrendejä, kuten loft-asumista, älytalojen logiikkaa, karppaamista ja kauneusoperaatioita. Kovin paljon nämä trendit ja ihanteet eivät ole vielä ehtineet muuttua paremmissa piireissä, vaikka autoihin ja valtavankokoisiin asuntoihin liittyvä pröystäily on vähenemässä.

En voi sanoa, että sain paljoa irti Lexin seikkailuista, mutta köyhemmissä sivuhenkilöissä oli potentiaalia. Lexin teini-ikäisellä pikkusiskolla Amylla oli jopa nerokkaita keinoja tienata taskurahaa. Huumori kirjassa on pitkälti samanlaista nolojen tilanteiden komiikkaa kuin Himoshoppaajissa, mutta tarinan painopiste on enemmän työn ja uran luomisen sfääreissä.

Kinsellan kieli on niin helppolukuista ja arkista, että nämä romaanit voi selättää parissa tunnissa pikalukutekniikalla. En itsekään ymmärrä, miksi keräilen näitä, mutta ehkä näitä lukemalla pysyy kärryillä chicklit-genren kehityksessä. Noissa uudemmissa lukemissani on ollut enemmän särmää niin miljöön kuin kuvattujen yhteiskunnallisten kysymysten suhteen.