Cozy crime, uusi aluevaltaus

IMG_1751Ihanaa, kun saa lukea uunituoretta dekkaria, joka on omistettu meille bloggaajille. Eva Frantz on esikoiskirjailija, YLE Svenskanin toimittaja ja itsekin kulttuuribloggaaja, jonka teoksessa Sininen huvila (S&S, 2017, suom. Ulla Lempinen) käsitellään kuuluisan lifestyle-bloggarin murhayritystä suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa. Paikka on anonyymi, mutta sijaitsee meren rannalla. Sinne on muuttanut paljon levottomia sieluja töiden tai puolison perässä.

Yksi levoton sielu on Anna Glad, poliisikonstaapeli Helsingistä, jonka mies Måns on paikallisia. Måns on valitettavasti tehnyt konkurssin ja notkuu kotona työttömänä pieruverkkareissaan ja mahan paljastavissa teepaidoissaan pleikkaa pelaten. Pariskunnan elämä on hyytynyt vaisuksi kämppismenoksi, eikä Annakaan jaksa urheilla niin paljon kuin työnkuva vaatisi.

Myös tähtibloggari Rebecca Stenlund on tullut kuvioihin puskasta, nainut Peterinsä todella nuorena ja löytänyt läheisestä korvesta unelmiensa huvilan, jonka remontoinnista tulee elämän keskipiste. Rebecca on luonteeltaan täysin introvertti, vaikka rakastaakin elämänsä esittämistä blogissa. Avioliitosta Peterin kanssa on menossa aikalisä, ja viisivuotias Bruno-poika asuu vuoroviikoin isän ja äidin luona. Beccaa kadehditaan, ja hänellä on valta tuomita paikalliset yrittäjät konkurssiin, jos joku heidän toiminnassaan on mielipiteiden kuningattaren mielestä epäekologista tai epäeettistä.

Teosta markkinoidaan cozy crime-nimikkeellä, josta en ole aiemmin kuullut. Kotoisaksi kirjan tunnelmia voikin kuvata, sillä Frantz kuvaa täydellisen talon sisustusratkaisuja antamuksella. Joillain muilla kylän naisilla on suosiossa shabby chic-tyyli, mutta Beccan huvila vaikuttaa aivan ainutlaatuiselta ja lokeroihin mahtumattomalta. Onhan hänellä jopa anonyymi saunatonttu tai peikko, joka käy tuomassa pöydälle leikkokukkia emännän ollessa sairaalassa. Beccan omistautuminen ekologialle ja kierrätykselle vaikuttaa jo melkein sairaalloiselta, ja sain hänen ratkaisuistaan näppyjä, hyvät naurut ja myös inspiraatiota. Kelläpä on aikaa keitellä emalikattilassa keittiörättejä ja -riepuja kaiket illat?

Pidin tästä dekkarista muista syistä kuin dekkareista yleensä. Tämähän on vallan mainiota kaunokirjallisuutta muutenkin, ja varsinkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta Frantz avaa nettikirjoittelun ulottuvuuksia ansiokkaasti. Itse kun olen täällä sisällöntuotannon puolella, niin minulla ei ole paljoa aikaa seurata muita blogeja, varsinkaan lifestyle-sellaisia. En ole ollut tietoinen vihatrollien työstä muuten kuin maahanmuuttoaiheisilla sivustoilla. Minusta on kipeää, että he pyörivät myös viattoman oloisilla kotoilusivustoilla.

Koin, että tässä dekkarissa oli kaikki palikat oikeilla paikoillaan. Hahmoja oli riittävästi, mutta ei liikaa, juoni oli saatu tiivistettyä koherentiksi kokonaisuudeksi, ja jännitys piti otteessaan loppuun saakka. Väkivallalla ei mässäilty, ja varsinkin lapsinäkökulma oli onnistunut. Suomenruotsalaisuuden kliseitä tässä on jonkun verran, mutta pikkukaupungin tyypit olivat lopulta aika maanläheisiä ja rakastettavia. Mitään pikkusievää idylliä Frantz ei rakenna, vaan hänen tuppukylässään on työttömyyttä ja näköalattomuutta samalla lailla kuin sysi-Suomessa. Varsinkin paikallista pienyrittäjyyttä ruodittiin kiinnostavalla tavalla, ja bloggaamista yhtenä naisyrittäjyyden muotona.

Luin joskus alkuvuodesta Anni-Kaari Hakkaraisen blogimaailmaa käsittelevän romaanin Kristallipalatsi, ja vaikka se oli taiteellisuudessaan ansiokas, koin teoksen runsauden niin uuvuttavana, etten päätynyt arvioimaan sitä. Minusta tässä blogimaailman analyysi pysyi ymmärrettävällä, maanläheisemmällä tasolla, ja uskon, että se tulee herättämään keskustelua myös niiden bloggareiden parissa, jotka eivät ole kirjafriikkejä.

Mitä sitten onkaan bloggareiden julkisuuskiima? Kysymys jäi askarruttamaan, sillä monelle meistä se on vain yksi kommunikaation muoto.

Todella lämpimästi toivotan onnea Anna Glad-dekkarisarjalle, sillä hahmojen suhteen moni lankakerä jäi herkullisesti auki.

Mainokset

Australian suurimmat pudottajat

IMG_1750Liane Moriarty on se chicklit-kirjailija, jonka teoksiin olen halunnut lukea jo vuosia, ja nyt Hyvä aviomies (WSOY, 2014, suom. Helene Butzow) oli tarjolla ilmaiseksi Elisa Kirjassa. Sorry Elisa, olen tarjoushaukkana lataillut tutustumistarjouksianne jo usean kerran, mutta samalla mainostan palveluanne, eli eiköhän kyseessä ole diili?

Moriarty on Australian kruunaamaton chicklit-kuningatar, joka yhdistää teoksissaan naisviihteen ja dekkarin. Hyvässä aviomiehessä jännitys keskittyy aviomiehen synkimpään salaisuuteen, ja alkuperäisteoksen nimi The Husband’s Secret kuvaakin paremmin kirjan aihetta.

Yksi päähenkilöistä, Cecilia, on kotiäiti, multitaskingin ammattilainen, Tupperware-konsulentti ja seurakunta-aktiivi. Hänen harras katolilaisuutensa on ihmetyksen aihe läpikotaisin maallistuneessa yhteiskunnassa. Aviomies John Paul on paljon poissa kotoa, ja kasvavat tyttäret ovat alkaneet vinoilla hänelle. Keskimmäisellä tyttärellä on autistisia taipumuksia, ja teoksen aikana hänen pakkomielteensä Berliinin muurin rakentamisen historiaan kasvaa. Esther olikin teoksessa se koukuttava hahmo, jonka vuoksi kirjasta innostuin.

Toisessa perheessä on varsinainen kolmiodraama menossa, kun Felicity-niminen nainen on pudottanut puolet painostaan tv:n kilpailussa, ja iskenyt serkkunsa aviomiehen. Ennen painonpudotusta Will ei ollut Felicityyn päin katsonutkaan, vaan tämä oli ollut perheen lihava kolmas pyörä, täti, jolla ei ollut omaa elämää ruumiinmuotonsa vuoksi. Lihavuusdiskurssien kriittinen tarkastelu on teoksessa sivujuoni, mutta ansiokas sellainen. Mikä saa koko kansakunnan, varsinkin sen hoikat kansalaiset, seuraamaan Suurinta Pudottajaa?

Kolmannessa perheessä surraan edelleen 80-luvulla surmatun teinitytön kohtaloa. Tytön äiti Rachel on jo edennyt isoäidiksi, mutta on vaarallisella tavalla takertunut traumaattiseen muistoon, joka estää häntä elämästä nykyisyydessä. Rachelin poika Rob on muuttamassa perheensä kanssa New Yorkiin, ja tästä johtuva yksinäisyyden pelko kalvaa Rachelia kuin syöpä.

Kolmen naisen, Cecilian, Tessin ja Rachelin, polut yhtyvät St. Angelan katolisen koulun puuhissa, pääsiäisen munajahdissa, pääsiäishattuparaatissa, Tupperware-kutsuilla ja muissa perinaisellisissa lähiöäitien ajanvietteissä. Oikeastaan ainoa, mikä kirjassa hieman rasitti, oli naishahmojen konservatiivinen perinaisellisuus. En tiennyt, oliko tämä puheenvuoro ydinperheiden ja elämänikäisten avioliittojen puolesta – ehkä ei, mutta ainakin sovintoon tässä pyritään jopa kristillisellä tavalla.

Yhden pääsiäisen aikaan mahtuu paljon melodraamaa. Kuitenkin Moriartyn psykologinen silmä pelastaa teoksen liialta imelyydeltä, ja johdattaa lukijan pohtimaan syyllisyyden, katumuksen ja koston teemoja laajemminkin. Koin, että kirjalla oli annettavaa monenlaisille lukijoille, eikä ainakaan romantiikka ollut kerronnan keskiössä. Rikosjuonen lisäksi tässä siis käsiteltiin jo aiemmin mainitsemieni teemojen lisäksi sosiaalista ahdistuneisuutta, pakko-oireita ja perinnöllisiä sairauksia. Varmasti kaikki löytävät teoksesta jonkun diagnoosin, johon pystyvät samastumaan. Oliko psykologisointia liikaa, se varmaan on makuasia. Minusta ei, mutta henkilöt olisivat voineet kuvata häiriöitään kiinnostavammin kuin  lääketieteen OCD-kuvauksissa.

Pidin kirjan arkisista tunnelmista siksikin, että ne kuvasivat vähän toisenlaista Australiaa kuin mitä olen tottunut näkemään tv:n välityksellä. Suurkaupunkien arki on muutakin kuin loputtomia rantabileitä tai mystisiä seikkailuja aboriginaalien laulupoluilla. Tässä pendlattiin sujuvasti Sydneyn ja Melbournen väliä, ja päähenkilöt tuntuivat olevan kaikki irlantilaisista suvuista – olisiko Moriarty itsekin?

Teos on hyvin nopealukuinen runsaan dialogin ja yksinkertaisen kielen vuoksi. Sen ansiot ovat muualla kuin kielessä, ja koen Moriartyn vahvimmaksi henkilöhahmojen kehittäjänä. Kansainväliseksi bestselleriksi teos on varmasti noussut siksi, että sen pääteema on hyvin universaali, ja sivuteematkin varmasti puhuttelevat ainakin meitä länsimaisissa yhteiskunnissa eläviä.

Ja kappas, tätä päivitystä kirjoittaessani hyllystäni löytyi myös toinen Moriarty, The Last Anniversary (2005), joka näyttää olevan tätä teosta historiallisempi tarina löytölapsesta ja häntä hoitaneista vanhoista sisaruksista, jotka elävät turistikohteeksi muuttuvalla saarella. Australian kulttuurin ja historian kannalta tuo vaikuttaa kiinnostavammalta kuin The Husband’s Secret. 

 

 

Toisenlainen toiviomatka

IMG_1730Sain Omppu Martinin blogista kimmokkeen lukea Annika Idströmiä (1947-2011), kirjailijaa, joka teki minuun nuorena vaikutuksen. Olen ollut 13-vuotias, kun luin Veljeni Sebastianin (1985), ja näin jälkeenpäin katsottuna tuntuu, että tulipa luettua nuorelle mielelle todella rankkaa kamaa. Kirjeitä Trinidadiin (1989) olen myös lukenut sen julkaisuvuonna, ja muistelen, että siitä puhuttiin ainakin lukion äidinkielen tunnilla.  Koska en kuitenkaan muistanut teoksesta paljoa, päätin lukea sen uudestaan YLE:n Suomi 100-kirjahankkeen tiimoilta.

Romaanilla on ensinnäkin todella houkutteleva nimi, vaikka se ei Karibianmeren tunnelmista kerrokaan. Siinä onnettoman oloinen perhe matkustaa ensimmäiselle yhteiselle etelänlomalleen Israeliin, Harrasmatkojen kiertueelle, jossa vieraillaan kaikissa keskeisissä Raamatun kohteissa. Tunnelma reissussa on yllättävän riehakas, ja varsinkin perheen äiti Elisabet lankeaa vieraaseen lihaan.

Päähenkilö romaanissa on Elisabetin aviomies, verovirkailija-Seppo, joka on jokseenkin vieraantunut vaimostaan ja vammaisesta tyttärestään Ursulasta. Elisabet on ollut kotiäitinä Ursulan syntymästä saakka, ja on syvästi uskossa. Seppo ei ole uskossa, mutta suhtautuu vaimonsa uskonnollisiin harrastuksiin avomielisesti. Seksuaalisesti pari ei ole samoilla aaltopituuksilla, ja Elisabetillä on taipumus nöyryyttää miestään julmalla tavalla. Tosin on Sepolla naisrintamalla omat varaventtiilinsä veroviraston asiakkaissa ja työntekijöissä.

Purkaakseen matkan aiheuttamia paineita Seppo kirjoittaa kirjeitä omalääkärilleen ja matkanjohtajalle. Matkan päätyttyä traagisiin tunnelmiin Seppo löytää myös kotoaan tyttärensä Ursulan tietokoneelle tallentamat kirjeet, jotka toimivat omanlaisenaan avunhuutona. Tietokoneiden tuloa tässä ihmetellään, ja Seppo on teknologian edelläkävijä.

Luin tätä kirjaa varmasti eri tavalla nyt kuin nuorena. Nuorena en ainakaan ollut pätkääkään kiinnostunut Israelista, joten kuvaukset Raamatun kertomusten tapahtumapaikoista eivät kolahtaneet. Nyt taas juuri matkan kuvaus ja Sepon piikikkäät havainnot kanssamatkustajiensa käytöksestä naurattivat. Toisella lukukerralla tämä tuntui varmaan koomisemmalta teokselta kuin nuorena luettuna, jolloin pariskunnan tunkkainen avioliitto ja seksuaalinen valtapeli ahdistivat.

Idström kuuluu joukkoon kirjailijoita, joita alettiin 80-luvulla kutsua ”pahan koulukunnaksi”. Tämän ryhmän teoksissa korostuivat dysfunktionaaliset perheet, ihmisen eläimellisyys, taipumus insestiin ja muut seksuaalista perää olevat traumat. Kirjeitä Trinidadiin ei kuvaa insestiä kuin hatarasti (viitaten Elisabetin ja tämän isän raisuihin leikkeihin saunassa), mutta on siinä kristillisen avioseksin kuvauskin aika roisia. Huomio kiinnittyy myös vammaisen tyttären ruumiiseen, sen kontrolloimattomiin toimintoihin ja ääniin tavalla, jota joku voisi näinä päivinä pitää poliittisesti epäkorrektina tai sopimattomana.

Eniten pidin kirjassa kielestä ja tarinankerronnan soljuvuudesta. Idströmin teksti on herkullisen vetävää silloinkin, kun hän kuvaa merihakalaisen veroviraston arkea. Seppo Siren henkilönä jää kuitenkin kaikista virheistään ja nurkkakuntaisuudestaan valon puolelle; hän ei edusta käsittämätöntä pahaa, vaikka omaa satunnaisia pahoja ajatuksia kanssaihmisistään.

Teoksessa on aivan mahtava kasarikansi, joka tosiaan muistuttaa tuon ajan verovirastojen kylmän persoonatonta seinätaidetta. Tosin tuohon aikaan puolessa kirjan kansista oli tuon tyyppinen, melkein identtinen kuvitus.

IMG_1731Tämä oli Kirjojen Suomi-hankkeesta ensimmäinen lukemani teos. Olen ihaillut tuota sadan teoksen listaa, ja ruksannut aiemmin lukemia teoksia parisenkymmentä. Moni ilmiselvä täsmäteos tosin on edelleen lukematta tai kesken. Sinuhe egyptiläisen kuuntelemisessa olen edelleen puolessavälissä ja ensimmäinen Harjunpääni on maannut lappeellaan kesästä saakka. Myöhässä olen tämän lukuhaasteen vuoksi siksi, etten osannut kirjautua sen e-kirjastoon ennen tätä päivää.

Muistutuksena siis vielä, että hankkeen 100 teosta on ilmaiseksi ladattavina Ellibs-lukuohjelman kautta Kansalliskirjaston verkkosivuilla.

 

Norsu, hiiri ja Goljatti

IMG_1727”Julistan itseni demilitarisoiduksi alueeksi. Minun mieleni ja ruumiini alueella ei saa syyllistyä sotatoimiin.” 

Näin kuvaa tuntojaan poliittisista ja terveydellisistä syistä synnyinmaataan hyvästelevä Katri Vala Asko Jaakonahon tuoreessa romaanissa Valon juhla (Otava, 2017). Teos keskittyy pitkälti Valan ja Olavi Paavolaisen ystävyyteen, joka jatkui heidän keski-iässään siitä huolimatta, että poliittisesti he olivat ajautuneet kauas toisistaan.

Romaanit, joissa päähenkilöt ovat historiallisia kuuluisuuksia, ovat aina haastavia siksi, että niissä kirjailija ei voi ottaa kovin suuria vapauksia. Olen lukenut viime aikoina monia varsinkin suomalaisista naistaiteilijoista ja -poliitikoista kertovia teoksia, ja pohtinut fiktion ja elämäkerrallisen tekstin suhdetta. Jaakonahon teoksessa ovat varmasti historialliset faktat täysin kohdallaan, ja ajan henkeen liittyvät pikku detaljit tarkkaan tutkittuja. Tässä eletään pula-aikaa, jolloin Stockmanninkin näyteikkunassa on ”ajankohtaisia lanttuja”.

Katri Valan taiteilijan ura aistivoimaisesta Tulenkantajasta Söörnäisten työläisrunoilijaksi on tarina kamppailusta yksilöllisen onnen ja suurempien poliittisten päämäärien välillä. Olavi Paavolaisessa taas kiinnostavaa kaappihomouden lisäksi on hänen poliittinen opportunisminsa. Paavolainen pääsi ennen toisen maailmansodan syttymistä kunniavieraaksi sekä Neuvostoliittoon että natsi-Saksaan, ja huolimatta lyhytaikaisesta fasismin kanssa flirttailustaan hänellä oli myös hyvät suhteen Suomen kommunistiseen eliittiin, kuten Hella Wuolijoen piireihin.

Tässä teoksessa korostuu enemmän Valan yksityiselämä, terveys, rooli äitinä ja vaimona kuin ura taiteilijana.  Valan elämänkumppani Armas Heikel oli radikaalimpi kommunisti kuin vaimonsa, ja toisen maailmansodan aikana he elivät tukalassa tilanteessa niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Teoksessa eletään pientä, köyhää ja kuluttavaa arkea Espoon Leppävaarassa. Perhe käytännössä elää Katrin veljen Ruotsin-paketeilla, sillä he ovat Valpon tarkkailussa ja Armaan työmahdollisuudet ovat minimaaliset. Perhe-elämää rasittavat myös Katrin äitisuhde, ja huoltovastuu äidistä.

Pidin teoksessa eniten kaksikon nuoruusmuistoista, varsinkin Terijokeen ja Karjalan kannakseen liittyvistä episodeista, vaikkakin Katri koki olevansa jonkunlainen poikakerhon pikku maskotti. Olavi Paavolaisen orientalistiset fantasiat, teatraalisuus ja dandyismi esiintyvät piristeruiskeena tarinassa, jossa muuten eletään puutteessa vainojen keskellä.

Teos ei herättänyt minussa suurta tunteen paloa muussa kuin Mauri-pojan sotalapseksi lähettämisen kohdalla. Katrille pojasta luopuminen oli vaikea paikka kuten kelle tahansa äidille, vaikka hän pääseekin seuraamaan poikaansa Ruotsiin samana vuonna. Hän joutuu kuitenkin parantolaan ja näkee lastaan vain vierailuilla. Ruotsalainen edistyneempi lääketiedekään ei pystynyt Katria pelastamaan.

Jaakonahon kieli on soljuvaa ja virtaviivaista, ehkä vähän liiankin sujuvaa. Olen lukenut häneltä myös hänen esikoisteoksensa Onnemme tiellä (2012) joka kertoi Lapuan liikkeen muilutuksista savolaisten näkökulmasta. Se oli huomattavasti rosoisempi ja monisyisempi teos, joka ehkä ei ole saanut tarpeeksi huomiota, koska sen hahmot olivat tavallista kansaa. Tässä näkökulmatekniikka on tarkempaa ja kohtaukset hyvin leikattuja, mutta jäin kaipaamaan jotain kirjailijan omaa tulkintaa tai väliintuloa. Toisin sanoen en osannut lukea rivien välistä, miksi teos on kirjoitettu. Teoksen sävy jäi vähän liian neutraaliksi, vaisuksi ja etäiseksi.

Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa aueta eri tavalla Valan uskollisimmille faneille tai itseäni hieman vanhemmille lukijoille. Ylipäätään Jaakonahon teoksista huokuu ”vanhan sielun” henki, ja yllättävää varsinkin esikoisromaanin suhteen oli havaita kirjailijan nuori ikä. Nyt Jaakonaho ei enää ole aivan nuori komeetta, mutta tyylillisesti teosten välillä on tapahtunut keventymistä ja nuortumista.

 

 

Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.

Kompaktia kauhua kesäpäivään

davHei äitylit, jotka odotatte lämpimiä kesäpäiviä lempiromaanikasan ja jääteen kera. Varpaankynnet lakattuina, kännykamera valmiina, jotta täydellisestä relaksaatiosta saisitte nopean postauksen Instagramiin.

Ette uskalla lorauttaa bacardia juomaanne, koska olette vastuussa lapsesta. Lapsi saa kuitenkin erityisluvalla pyöräillä bestiksensä kanssa mäkkäriin, mikä antaa teille laatuaikaa vajota unelmiinne. Mäkkärireissut ovat tyttöjen salaisuuksia, niistä ei kuulu kertoa isille, joka on tarkka välipalojen ravintoarvoista.

Tällaisesta Vauva-lehden espoolaisesta NIMBY-asetelmasta ponkaisee Hanna Morren kauhuteos Tuonen tahto (Osuuskumma, 2016). Teos kertoo lapsen kuolemasta, surusta, syyllisyydestä, kostonhimosta ja maagisesta ajattelusta. Romaani on hyvin kompakti ja vetävä tyyliltään. Siinä eletään suruaikaa kesästä talveen, epätoivoisen avioliiton kiihkeää finaalia, jossa seksi ja väkivallan uhka ottavat mittaa toisistaan. Pariskunta, Timo ja Tytti, ovat molemmat ärsyttäviä, mutta surun keskellä inhimillisiä.

Romaanissa harjoitetaan pakanallisia uhrimenoja suburbian kelmeissä metsissä. Timo pelkää villiä luontoa, ja taistelee taloyhtiön ja kaupungin kanssa puiden kaatoluvasta yhteisellä tontilla. Tytti taas pakenee viskiä tissuttelevaa, harhaista miestään uhrikallioille, jossa Mielikki vaatii koko ajan suurempia lahjoja.

Sivuhenkilötkin pääsevät loistamaan tiiviissä romaanissa. Ainakin naapurin shamanistinen naapuri Ulpu on mahdollinen rikoskumppani, ja tyttären tappaneeseen rattijuoppo-Raijaankin tutustutaan Timon lapsuuden takaumien ja nykyisyyden lähiökurjuuden kautta. Espoossakin on alemman luokan asuinalueita, kuten Karakallio, jonne juopot mummot päätyvät syrjäytymään.

Mielikuvani Espoosta pinnallisten nousukkaiden sieluttomana kaupunkina vahvistuivat, mikä ehkä oli ainoa romaanin heikkous. Muuten kirja, haudanvakavasta pääteemasta huolimatta, herätti jopa hilpeyttä. Ei tässä iloteltu lainkaan lapsen kuolemalla, vaan lähinnä toisistaan vieraantuneen pariskunnan käsityksillä hyvästä elämästä.

Ihan pienten lasten vanhemmille en tätä teosta suosittele, mutta tämä tosiaan haastaa käsityksiä nautinnollisesta aivot narikkaan-lomalukemistosta. Minusta tämä on oikein kelpo kesäkirja siksikin, että kirjan lukee yhdessä iltapäivässä. Jos et ehdi lomallasi lukea paljoa, Tuonen tahto voisi olla teos, joka herättää, puhuttaa ja saa katsomaan omaakin lähiympäristöä uusin silmin.

Kuin en enää olisi olemassa

Suomalaisen oikeuslaitoksen arjesta kertovia romaaneja on verrattaen vähän, ja dekkariosastollakin harvemmin keskitytään oikeusjuttuihin. Anneli Poukan Ehdollinen tuomio (Myllylahti, 2017), jonka päähenkilönä on pienen paikkakunnan käräjäoikeuden tuomari, alkoi kiinnostaa minua siksikin, että luin juuri mainion kuvauksen Ian McEwanilta naistuomarin työstä (Lapsen oikeus). Olisiko tuomariksi päätyvillä henkilöillä psykologisesti yhteisiä piirteitä kulttuurien yli?

Teos sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle, Puusaaren fiktiiviseen pikkukaupunkiin, joka ei ole kaukana Kokkolasta. Käräjäoikeuksia uhkaa fuusio, ja päähenkilö Arja Kosken pään sisällä kasvaa samanmoinen kaaos kuin aluehallinnon uudelleenjärjestelyissä. Viisikymppinen Arja on tottunut menestymään, kiillottamaan elämänsä pintaa ja pitämään kulisseja pystyssä, vaikka hänellä onkin varsin vaatimaton perhetausta. Aviomies Ollin jäätyä työttömäksi tilanne kotona on muuttumassa sietämättömäksi, eikä Arja keksi muuta pakokeinoa kuin seksisuhteet vieraiden kaupunkien baarimikkojen kanssa.

Teos on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari. Päähenkilö kokee itseensä kohdistuvaa stalkkausta ja määrittelemätöntä uhkaa, jota lähipiiri ei ota tosissaan. Väärästä tuomiosta valittavien asianosaisten ja heidän omaistensa yhteydenotot nyt kuuluvat työn arkeen, eikä työtä voi tehdä, ellei kehitä strategiaa niiden vastaanottoon. Poukka kuvaa kriisissä olevan naisen sisäistä maailmaa ja päänsisäisiä yksityisiä syyllisyyden virittämiä oikeusdraamoja uskottavasti ja monisyisesti. Arja Koski ei ole mukava hahmo, mutta hänen itsekkyyteensä  ja joustamattomuuteensa löytyy syitä. Nainen on puuma, äitinä pelottavan suorituskeskeinen, ystäviä hänellä ei ole lainkaan, mutta työkaverina hän joskus suoriutuu paremmin kuin kotona.

Sivuhenkilöt romaanissa olivat jopa kiinnostavampia kuin Arja itse. Työttömän aviomies-Ollin yhtäkkinen kiinnostus luovaan kirjoittamiseen herätti myös komiikkaa, ja välivuotta viettävän Eve-tyttären yllätysraskaus laajensi perheen elämänpiiriä. Even tuleva anoppi, leskeksi jäänyt maanviljelijä-Ritva, oli tehokkuudessaan onnistunut käännyttämään itseään etsivän nuoren naisen tilan jatkajaksi, eikä tyttären maamieskoulusuunnitelma aivan lämmittänyt tuomariäitiä. Tosin vakava sairaus saa Arjan tarkkailemaan perhettään oman kuolemansa jälkeisessä tilassa. Perheelleen hän onkin ollut puolikuollut jo vuosia, ja Poukka on taitava kuvaamaan salakavalaa etääntymisprosessia.

Vaikka Arja mielellään edustaa Valkoisen Elefantin jakkupuvuissa ja panostaa rakennekynsiin, hän on myös työväenluokkaisen äidin kasvattama työihminen. Irma-mummon kuolema, naisen vanhempien kalsea keskinäinen ilmapiiri ja tyttölapsen vähättelevä kasvatus olivat tässä ahdistavampi konteksti kuin viriilin puumanaisen nykyisyys. Arja ei pysty joustamaan perinteisestä naisen mallistaan esimerkiksi hankkimalla kotiapua, vaan hän mankeloi lakanoita ja toimii perhejuhlien kondiittorina yöt. Hän pitää kunnia-asiana,  ettei kukaan ulkopuolinen pääse arvostelemaan hänen liinavaatekaappiaan, jossa edelleen 2010-luvulla asuu naisen kunnia. (Siinä mielessä Arjan hahmo oli kovin erilainen kuin McEwanin tuomari Fiona, että hän koki edelleen syyllisyyttä myös kotirouvan roolin laiminlyönnistä. Suvun ensimmäisen akateemisen ”sivistys” tuntui paikoitellen ulkokultaiselta, eikä tämä rouva tuntunut arvostavan kulttuuria laisinkaan. Tosin McEwan kuvasi lontoolaista huipputuomaria, joka käsitteli myös kansainvälisiä keissejä, eikä joutunut kohtaamaan piripäitä tai grillijonon puukottajia. Britanniassakin suuri osa tuomareista joutuu tuohon koiran rooliin.)

Pidin romaanista sanataiteena ja paikallisen yhteisön arjen kuvauksena, vaikka en pelännyt kenenkään hengen puolesta. Jännitys oli itselleni sopivan hienovaraista, ja eniten minua askarrutti päähenkilön mielenterveys. Nyky-yhteiskunnan peilinäkin teos toimi kiinnostavalla tavalla: voidaan kysyä, kuinka ne keski-ikäiset, joilla on ollut aukoton työura ja jotka paikkaavat maamme huikeaa kestävyysvajetta, todella voivat. Tässäkin perheen ainoa elättäjä oli äiti, eikä tyttärilläkään ollut kovin ruusuisia urasuunnitelmia. Tällaiset mammat eivät ainakaan istu sunnuntaiaamuisin kirjoittamassa verkkaista kirjallisuusblogiaan, vaan ovat jo kääntäneet kolme perennapenkkiä ja pyöräilevät hiki hatussa iltapäivän bodypumppiin.