Ropsua mansikkahillolla, anyone?

HeinonenTeos: Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta (Tammi, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Kolme naista, elämänmuutos, maaseutu ja kaupunki. Näistä elementeistä on tehty Henna Helmi Heinosen romaani Pala omaa taivasta. En ole tutustunut Heinosen muuhun tuotantoon, joka yhden muun aikuisten romaanin ulkopuolella on lastenkirjallisuutta. Tätä teosta hän on kirjoittanut kahdeksan vuotta, ja sivuja teoksessa on noin 550.

Kirjamakuni on vuosien varrella kääntynyt kohti tiiviimpää kerrontaa, eli tartun harvoin teokseen, jossa on yli 500 sivua. Luultavasti painettuna kirjana tämä olisi jäänyt lukematta, mutta e-kirjoista en yleensä tarkista sivumäärää etukäteen. Kirja oli tarinana koukuttava, ja olen iloinen, että sain urakan loppuun hämmennyksestä huolimatta.

Kirjan kolme naista, Ansku, Laura ja Joanna, eivät kaikki kohtaa. Kolmikymppiset Ansku ja Laura ovat serkkuja, jotka kohtaavat pitkän hiljaisuuden jälkeen Anskun häissä Isossakyrössä. Suomenruotsalainen Joanna on viittäkymppiä lähestyvä kotirouva Espoosta, jonka miehen kanssa Lauralla on business- ja seksisuhde. Hän on tietoinen Lauran läsnäolosta, ja tietää enemmän hänestä kuin Laura tietää Joannasta.

Teoksen Pohjanmaa-osio on herkullisempi kuin pääkaupunkiseudulle sijoittuvat tapahtumat. Luin kirjaa lähes loppuun saakka googlaamatta, mikä on ropsu, josta puhuttiin enemmän kuin syötiin. Anskulle vanhemmat ovat äitee ja issee, mutta muuten murrepuhe on taloudellista. Isossakyrössä eletään maailmassa, jossa vielä 2010-luvulla on mahdollista, että nuori nainen passaa juoppoa miestään sohvan pohjalle saakka. Sukupuoliroolit ovat kiveen hakatut, ja hienointa, mitä Anskun cv:stä löytyy on Seiskan kolmossivun tyttönä toimiminen ennen ukon ottoa.

Lauran äiti on aikanaan jättänyt Isonkyrön, muuttanut Ruotsiin ja saanut kaksi puoliksi ghanalaista lasta. Afrikkalainen yhteisöllisyys ei kuitenkaan kuulu perheen kulttuuriin, vaan Laura on surullinen, yksinäinen uranainen. Myytyään startup-yrityksensä hän voisi downshiftata ainakin vuosikymmeneksi, mutta hänellä ei ole mitään paikkaa, mistä hän erityisesti haaveilee. Hääreissulla hän jää hengaamaan paikallisen sikatilallisen kanssa, mutta romanssi ei roihahda ilmiliekkeihin.

Heinonen on taitava työelämän kuvaaja, eli tässä sukelletaan syvälle niin it-alan yrittäjien, sikatilallisten kuin kunnan kiertävien kotiavustajien maailmaan. Kotiavustajan työn kuvaus oli niin rankkaa, että olin jo saada siitä fyysisiä oireita. Laura leikittelee ajatuksella, että alkaisi sikatilallisen morsiameksi, mutta hyppy pääkaupungin vuohenjuustofocacciavyöhykkeeltä Pohjanmaan makkaraperunamaailmaan on liian hurja. Isokyröläiset ovat turpeeseen sidottuja, eivätkä lapset osaa edes kinuta reissua Särkänniemeen.

Romaanin hahmot ovat särmikkäitä, eivätkä erityisen sympaattisia. Ainoa vähemmän tärähtänyt hahmo on Lauran kesäheila Jake, jolla ei tunnu olevan luurankoja kaapissa. Anskun hahmo on onnistunut, koska hän on samalla alistettu ja kykenevä uskomattomiin tekoihin. Naisista Laura on selväjärkisin, kun taas Joannan sisäiset maailmat tuntuvat liioitellun sekavilta. Aviomiehistä jäivät jo epätoivoiset fiilikset, sillä heistä ei löytynyt hyvyyden siementäkään.

Heinonen on toiselta ammatiltaan psykologi, ja se näkyy teemojen valinnassa. Minua ahdisti eniten Joannan ja hänen tyttärensä suhde, mutta opin siitä uutta somemaailman suhteen. Nuorisopsykiatrian osaston arjen kuvaus oli koskettavaa. Kirjan monista juonen käänteistä Stella-tyttären somekäyttäytyminen jäi eniten ihon alle.

Teoksen rakenteen suhteen en ollut vakuuttunut. On OK, ettei kaikista henkilöistä kerrottu perusasioita alkajaisiksi, eli esimerkiksi Lauran etninen tausta paljastui kunnolla vasta loppua kohti. Näin kaikki Lauran käyttäytyminen ei selity perhetaustalla tai kokemuksilla rasismista. Tumma tyttö on menestyjä, kun taas suomenruotsalainen on heikoimmassa asemassa eronsa jälkeen. Kirjassa siis kaadetaan stereotypioita, mutta pohjalaisten konservatiivinen maailma ei kaadu yhdessä yössä.

Rakenteessa oli toistoa, ja varsinkin Ansku esitellään monta kertaa lähes identtisin termein. Minulle jäi valitettavasti vaikutelma, ettei kustannustoimittaja ollut tehnyt työtään esilukijana, sillä tekstiä olisi saanut kohennettua leikkauksin. Tekstissä oli myös legendaarisia kökkölauseita, kuten ”se tuntuu hyvältä kuin uskonpuhdistus”. Siis whaat?  Varsinkin Joannan monologeissa oli reippaasti editoinnin varaa.

Uskallan esittää tämän kritiikin siksi, että saamme lukea koko ajan, kuinka valmista tekstiä kustantajien seulan läpi menevien käsikirjoitusten kuuluu olla. Tässä teoksessa oli asioita, joita en ole tottunut näkemään julkaistussa romaanissa. Tämä ei ole kirjailijan vika, vaan kustantajan. Ihmettelen, että Tammella menestyksekkäänä kustantamona on tällaiseen leväperäisyyteen varaa.

Tuntui myös, että teemoissa oli kolmen romaanin ainekset. Minulle olisi romaanin teemaksi riittänyt vaikka äidin ja teini-ikäisen tyttären suhde, kun molemmilla on mielenterveyden haasteita. Tässä lähes kaikki hahmot oireilevat psyykkisesti tai ovat muuten maahan tallattuja. Se tekee lukemisesta raskasta, vaikka muuten juoni olisi kuinka koukuttava tahansa.

Silti kirja teki minuun vaikutuksen, ja ilman edellä mainittuja ärsytyksen elementtejä se voisi olla yksi tämän vuoden antoisimpia lukukokemuksiani. Koin matkustavani näiden tyyppien kanssa jonnekin syvälle ja kauas. Jotain samaa on tässä ja Satu Vasantolan teoksessa En palaa takaisin koskaan, luulen, mutta tässä pohjalaisen kulttuurin ominaispiirteillä reviteltiin vielä rankemmalla tavalla.

Luen paljon kirjoja, jotka sijoittuvat Savoon, Pohjanmaalle tai Lappiin. Savolaisteoksissa on usein enemmän maalaisromanttisia kliseitä, jotka saattavat jopa houkutella lukijaa maallemuuttoon. Jos vertaa vaikka Antti Heikkisen lupsakkaa maalaismaisemaa tämän romaanin ”hoodeihin”, niin aika kaukana ovat pellonreunat toisistaan. Yhtäkään idyllistä pohjalaiskirjaa en ole lukenut, vaan niissä usein käsitellään vaikeita tunteita. Tämä teos oli pohjalaiseksikin teokseksi rankimmasta päästä.

Luulin teosta kansitekstin perusteella kevyeksi chicklit-pläjäykseksi. Sitä se ei ollut, mutta mahdollisesti teos kiinnostaa enemmän naisia kuin miehiä. Paikoitellen teos luiskahti melodraaman puolelle, mutta en luonnehtisi sitä viihdekirjaksi varsinkaan luettuani kotipalvelun arjesta. Sen kuvauksessa on jopa poliittista kantaaottavuutta, ja tätä kautta Pala omaa taivasta nousee tärkeäksi yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi.

Mainokset

King Lear itkuhälyttimien maassa

toivoa sopiiTeos: Edward St. Aubyn: Toivoa sopii. Patrick Melrosen tarina IV-V. (Otava, 2018)

Käännös: Markku Päkkilä

Mistä sain: E-kirjastosta

Yksi viime kevään kirjallisista yllättäjistä oli Edward St. Aubynin kulttiteosten suomennos Loistava menneisyys. Onneksi kirjasarjan osien julkaisussa on tauko välissä, sillä viiden osan lukeminen putkeen olisi ollut liian raskasta. Voin tosin kuvitella, että joku päätyy niinkin tekemään, sillä sarja on hyvin koukuttava. Otava on päätynyt julkaisemaan nämä viisi teosta kahdessa volyymissa. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä on viisi erillistä teosta, joissa kaikissa on eri fokus ja problematiikka.

Varmasti moni muukin kuin minä jäi keväällä sydän sykkyrällä huolehtimaan, kuinka Patrick Melroselle käy. Insestin ja huumeriippuvuuden kuvaus oli sarjan alkuosissa tyrmäävää. Loppuosissa hypätään nuoruudesta keski-ikään, ja aikaan, jolloin Patrick on perheellinen ja käy jopa välillä töissä juristina. Huumeista hän on päässyt vieroittumaan, mutta alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö on edelleen reipasta. Melrosen perheen itkuhälyttimien maassa lipitellään huolettomasti viiniä St. Tropezin uima-altailla, tosin rouva juo huomattavasti maltillisemmin kuin herra ja on aina ajokunnossa.

Sarjan nelososa keskittyy perheen lomiin Ranskassa, siinä samassa perintöhuvilassa, jossa Patrick sai kokea lapsena kauhua isänsä toimesta. Patrickin äiti on välivuosina pitänyt huvilalla new age-retriittiä, ja sen omistus on siirtynyt mystiselle Transpersoonallisuussäätiölle, jonka irlantilainen johtaja Seamus on lajikypsä huijari. Säätiön sopimukseen kuuluu, että Patrick saa perheineen lomailla huvilassa joka elokuun, mutta äidin kunnon heiketessä sopimusta aletaan tulkita kyseenalaisella tavalla. Äiti on muuttanut asumaan paikalliseen palvelutaloon, eikä enää pysty vaikuttamaan säätiön talouteen.

Seamus pyrkii vaikuttamaan myös Patrickin lähipiirin muihin naisiin, ja hän melkein hurmaa tämän anopilta jalat alta. Patrick tutkiskelee new age-hoitojen maailmaa riemastuttavalla ironialla, johon liittyy myös uskonnollista ja elämänfilosofista pohdintaa. Hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan äidin maailmanpelastusinto kohdistui vielä oikeasti hätää kärsiviin, kuten Napolin katulapsiin, mutta vanhuudessa hyväntekeväisyyden kohde on vaihtunut entisiin elämiin, chakroihin ja kelttiläisiin voimaeläimiin.

Patrickin lapset Robert ja Thomas perivät isänsä terävän kielen, ja laukovat pikkuvanhoja viisauksiaan vieraiden aikuisten ihastukseksi ja kauhuksi. Miehen suhde lapsiinsa on lämmin, ja hän onnistuu isyydessä satunnaisista juoppoputkistaan huolimatta. Thomasin synnyttyä avioliitto Maryn kanssa ei kuitenkaan enää muistuta parisuhdetta, vaan pariskunta tuntuu elävän kokonaan lastensa kautta, käyttäen heitä molemminpuolisina viestinviejinä.

Kirjassa matkaillaan myös Patrickin sukulaisten luona Yhdysvalloissa, ja matkakuvaus on kriittisempää ja monisyisempää kuin aiemmissa osissa. Sukuhistoriaosuus vaatii suurinta keskittymistä, kun taas teokset muuten ovat jouhevaa luettavaa ja kiinni tässä päivässä. Perheen arkea Lontoossa kuvataan vähiten, mutta rivien välistä lukija voi päätellä, että se on stressaavampaa, köyhempää ja ankeampaa kuin vuosittaiset lomat Etelä-Ranskaan – paratiisiin, jonka perhe menettää.

Viidennessä osassa Patrickin äiti kuolee ja se keskittyy lähes kokonaan hautajaisten dramaturgiaan. Mielenterveyspohdinnat ovat siinä keskiössä, sillä ennen hautajaisia mies on ollut alkoholismin katkohoidossa mielisairaalan osastolla. Terapiaryhmän hahmot kummittelevat edelleen Patrickin mielessä, ja eräs sairaalan potilas päätyy yllätysvieraaksi hautajaisiin. Teoksessa pohditaan myös eutanasian oikeutusta, ja hoitotahdon toteutumista siinä tilanteessa, kun potilaan kognitiivinen taso on hyvin häilyvä.

Sarjan viimeiset osat ovat tasavahvoja ja loogisessa suhteessa toisiinsa.  Aateliselle elämäntavalle piikittely on näissä osissa vähäisempää kuin alkuosissa, sillä etuoikeuksista luopuminen on viety jo miltei loppuun saakka. Amerikassa asuva Nancy-täti itkeskelee nettihuutokauppojen kuvastojen äärellä bongatessaan siellä sukunsa aarteita Napoleonin ajoilta, mutta Patrickilla itsellään tausta näkyy enää puhetavassa ja tietynlaisessa joutilaisuuden palvonnassa. St. Tropezin rikkaidenrannalla Patrick ja Mary ovat niitä kummajaisia, jotka hoitavat lapsensa ihan itse, eikä heillä edes ole palkattua kokkia.

Uskon, että monet lukijat innostuvat näistä loppuosista enemmän kuin kolmesta ensimmäisestä, koska niissä Patrick pyrkii elämään niin tavallista perhearkea kuin mahdollista niillä eväillä, joita hänelle on annettu vuosien terapian ja muiden korjaavien liikkeiden kautta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että sarja kuuluisi lukea kokonaisuudessaan, jotta loppuosan nyanssit tulisivat kunnolla esiin. Sarjasta on myös tekeillä TV-sarja, jonka näkemistä jo odotan, sillä kirjoissa on myös eri vuosikymmeniin liittyvää vahvaa visuaalista antia.

Vaikean anopin oppivuodet

20180923_110818Teos: Elizabeth Strout: Olive Kitteridge (Random House, 2008), 270s.

Mistä sain: Kirpputorilta

Mökkipaikkakuntamme Kangasniemi yllättää: sieltä saa jopa työttömien kirpparilta loistavaa englanninkielistä kirjallisuutta. Onkohan akateeminen työttömyys ilmiö sielläkin, vai kierrättävätkö mökkiläiset kirjojaan ahkerasti kirpparin kautta? En tällä kertaa jaksanut kantaa sieltä vinoa pinoa, mutta kirppari on nyt korvamerkitty loistavien löytöjen tekopaikaksi. Kirjakauppa paikkakunnalta suljettiin jo 20 vuotta sitten, ja paikallisesta S-marketista saa lähinnä Hotakaista ja Kyröä.

Olen lukenut Olive Kitteridgeä kaiken muun kirjallisuuden keskellä yli kolme viikkoa. Kieltämättä kirja on jäänyt paitsioon, koska se oli suht ”hidasta” tekstiä ja vaati keskittymistä sivuhenkilöiden runsauden vuoksi enemmän kuin keskiverto romaani. Kyseessä on siis jo miltei klassikon asemaan noussut Pulitzer-palkittu teos, josta on myös tehty HBO-minisarja.

Teos ei ole perinteinen romaani, vaan koostuu pienen mainelaisen paikkakunnan tarinoista, jotka tavalla tai toisella liittyvät eläkkeellä olevaan matematiikan opettajaan Oliveen. Olive on paikkakuntansa yksi kivijalka, hahmo, jota monet pelkäävät, mutta myös kunnioittavat. Hänet tunnetaan siitä, että hän työurallaan mielellään auttoi pulaan joutuneita tyttöoppilaitaan, mutta hän on myös suorapuheinen vastarannan kiiski. Hänen maineensa on sekava, häntä joko vihataan tai kunnioitetaan, mutta hän ei jätä ketään kylmäksi.

Teoksessa seurataan Oliven elämää muutaman vuoden ajan. Olive elää tavallista eläkeläisen elämää aviomiehensä Henryn kanssa, kunnes Henry saa aivoinfarktin ja joutuu asumaan palvelukotiin. Ennen tätä heidän ainoa poikansa Christopher on mennyt väärän naisen kanssa naimisiin, joutunut tossun alle ja muuttanut Kaliforniaan ilman vanhempiensa suostumusta. Chris myy vanhempiensa hänelle hankkimansa talon ja alkaa joka suhteessa kiittämättömäksi ja hankalaksi perilliseksi. Ensimmäinen avioliitto kariutuu pian, ja Chris löytää perään uuden naisen, jolla on jo lapsia kahdelle eri miehelle. Olive yrittää olla pitkämielinen poikansa suhteen, mutta suhde ajautuu kriisiin viimeistään Henryn kuoleman jälkeen.

Elizabeth Strout onnistuu taikomaan hämmentävän kiehtovaa proosaa naisesta, joka käy joka päivä Dunkin’ Donutsista ja paikkakunnasta, jossa yhteisöllisyyden viitan takaa löytyy ilkeitä ja pisteliäitä hahmoja. Suurempi osa paikkakuntalaisista käy jossain kirkossa sunnuntaisin, mutta ateismiin kallellaan oleva Olive ei suostu lähtemään miehensä mukaan vain esittääkseen eheää perhettä. Mutta vaikka Olive ei käy kirkossa, hän tietää entisten oppilaidensa vaiheista aivan liikaa, ja sattuu aina paikalle sopivaan aikaan, kun jollain on menossa vakavampi kriisi.

Lempitarinani teoksessa oli ”Security”, jossa Olive matkustaa ensi kertaa New Yorkiin ollakseen avuksi Christopherin uusperheelle. Avunpyyntö tulee puskasta, koska Christopher ei ennen tätä ole edes muistanut kertoa äidilleen, että on mennyt uudelleen naimisiin. Christopher ja hänen uusi vaimonsa Ann ovat muuttaneet New Yorkiin seuratakseen yhteistä terapeuttiaan, jota ilman he eivät tule toimeen. Terapian kautta Christopher on oppinut olemaan hankala äidilleen ja analysoimaan kuormittunutta äiti-poikasuhdetta. Ann taas haluaisi kutsua uutta anoppiaan ”momiksi”, mutta Olive pitää Annia liian yksinkertaisena tai kajahtaneena. Ensimmäisen biologisen lapsenlapsen odotuskaan ei vakuuta Olivea tulevan perheonnen auvosta. Onko hänellä jäljellä enää mitään muuta, minkä pohjalle rakentaa lesken elämänsä?

Olive Kitteridge ei taida olla unelmien anoppi, mutta ei hänelle siunaannu kovin kummoisia miniöitäkään. Hän on herkullisen monisyinen hahmo, joka omalla tavallaan edustaa perinteisiä perhearvoja ja elämää, jossa asiat tehdään harkinnalla ja oikeassa järjestyksessä, mutta on samalla myös kykenevä kritiikkiin ja kapinaan. Ristiinvalottamalla eri ihmisten, läheisten ja kaukaisempien tuttavuuksien näkemyksiä Olivesta Strout rakentaa kuvan naisesta, joka pyrkii hyvään, mutta ei kuitenkaan ole aina oikeassa. Olive on ollut reilumpi opettaja kuin äiti tai vaimo, hänen julkinen maineensa on parempi kuin maine lähipiirissä. Varsinkin passiivis-aggressiivinen tunteiden osoittaminen on hänen spesialiteettinsa, ja hänen tunne-elämänsä vuoristorata on liikaa monille sietää. Mitä hänessä tapahtuu 74-vuotiaana, ja onko vielä siinäkin iässä mahdollista oppia vanhoista virheistään?

Romaani on kiinnostava siksikin, että sitä voi lukea monesta eri perspektiivistä, tarinan kerrallaan tai suurempana kokonaisuutena. Itse päädyin lukemaan sitä pienissä erissä, enemmän novellikokoelmana kuin romaanina. Eniten minua kuumotti tuo äiti-poikasuhde, vaikka teos kertoo myös omaishoitajuudesta, leskeydestä, uuden rakkauden mahdollisuudesta vanhassa iässä, mielenterveyden haasteista, amerikkalaisesta uskonelämästä ja amerikkalaisen kansan poliittisen kahtiajaon syvenemisestä. Yhteiskunnallisuutta ja poliittisuutta teoksessa on rivien välissä paljonkin. Olive Kitteridge on kuivahko, rationaalinen demokraatti, joka kärsii cowboy-hattuisten, kirjoja lukemattomien presidenttien aikakausina. Teoksessa siis eletään vielä George W. Bushin aikakautta. Näinä aikoina, jolloin George W. Bush vaikuttaa jopa älyköltä, tämän tyyppistä kantaaottavaa kirjallisuutta kaivataan entistä enemmän.

Strout lähtee ehdottomasti jatkoon lukulistallani, mutta voisin ennen uusien teosten hankintaa myös katsoa Olive Kitteridgen ruudultani.

 

 

 

Treffeillä poliklinikan kernisohvalla

itkonen ihmettäTeos: Juha Itkonen: Ihmettä kaikki (Otava, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Juha Itkosen uusin romaani Ihmettä kaikki saapuu luokseni noin kuukauden sen julkaisun jälkeen, ja teos on tällä välillä myynyt jo niin paljon, että siitä on otettu toinen painos. Kirjan julkaisusta on uutisoitu enemmän iltapäivä- ja naistenlehdissä kuin muissa medioissa, ja olen ollut tästä mediatapahtumasta auvoisen tietämätön. Myöskään en tiennyt, että Itkonen on tuoreehko kaksosten isä. Kirja on myös hyväntekeväisyystempaus, eli sen tuotto menee lyhentymättömänä HUS:in vastasyntyneiden teholle.

Kirjan lukeneena en ihmettele, miksi.

Teosta on vaikea arvioida, sillä vaikka luin sen sujuvasti koko empatiavarastoni tyhjentäen ja kyynelehtien, en siltikään lämmennyt sen perusasetelmalle. Kirja oli koskettava ja aihepiiriltään järeä, ja pidin siinä varsinkin uskonnollisista ja moraalisista pohdinnoista. Kielellisesti teos on laadukas, onhan se monesti palkitun ammattikirjailijan jälkeä.

Teos on vahvaa autofiktiota, vaikka sen päähenkilöiden nimet on muutettu. Se kertoo kirjailijamiehestä, joka toivoo vaimonsa kanssa neljänkympin kynnyksellä iltatähteä. Pariskunta kokee kolmannen raskauden aikana jotain hirvittävän raskasta, eli he päätyvät keskeyttämään raskauden lapsen oletetun vamman vuoksi. Pian tämän jälkeen vaimo tulee uudelleen raskaaksi, ja ultrassa näkyy tuplaonni. Lapset syntyvät keskosina, mutta heidän tilassaan ei ole hengenvaaraa.

Tarina on tavallisen epätavallinen; kertomus keskeytetystä raskaudesta on riipivää luettavaa, kun taas kaksosten odotuksen tarina ei ole niinkään epätavallista näinä päivinä. Kirjan perhe on hyvin toimeentuleva, ja sitoutunut kunnon perhearvoihin. Lapsia viedään musiikkikouluun tunnollisesti, ja terveellisiä aterioita kokataan Jamie Oliverin reseptien mukaan. Vaikean päätöksen jälkeen nelihenkisellä perheellä on varaa lähteä Uuteen-Seelantiin kokonaiseksi kuukaudeksi, säästämättä matkaa varten vuosikausia. Tässä siis puhutaan erittäin varakkaista luovan alan ammattilaisista, sillä suomalaisen keskivertokirjailijan vuosiansiot ovat 11 000 euroa.

Samaan aikaan lehdissä kerrotaan lapsiperheköyhyyden kroonistumisesta ja siitä, kuinka lastenteko ei nuoria aikuisia houkuttele – miksiköhän? Toki meillä edelleen on toimiva julkinen terveydenhuolto, joka takaa pikkukeskosten hoidon myös vähävaraisille perheille, mutta millaista on lisääntymisen yrittäminen silloin, kun ei ole varaa ajella taksilla päivystyspoliin keskellä yötä? Tai ei ole varaa edes raskaustesteihin? Millaista on kokea myöhäinen abortti tilanteessa, jossa on muitakin huolia?

Olisin arvostanut tätä kirjaa enemmän, jos se olisi ollut hieman enemmän fiktionaalinen – teema on hyvä ja tärkeä, mutta päähenkilöiden keskiluokkainen omahyväisyys nyppi. He tuntuivat elävän jossain keinoamerikkalaisessa kuplassaan, jossa maailman ihanin asia on Victoria’s Secretin vartalovoide (mikä ei edes ole ylellistä eikä kallista, mutta pointtina on, että se on ostettu lentokentältä Floridasta). Ja kun Fijin sukellusretki peruuntuu vaimon uuden raskauden vuoksi, se miltei tuntuu kaatavan kertojan maailman.

Oikeastaan kirja sai minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että nykyisessä yhteiskunnassamme lisääntyminen kuuluu vain hyväosaisille. Ja että lisääntyäkseen ihmisen on oltava strateginen ja ahne. Lisääntyminen on surullinen asia, jos ihminen viruu kuntouttavassa työtoiminnassa tai on leipäjonojen asiakas.  Ja vanha sanonta ”lapsi tuo leivän tullessaan” on puhdasta diibadaabaa.

Kirjassa on jotain samaa Karl Ove Knausgårdin vuodenaikaromaanien tyylin kanssa, ja Itkonen kuittaakin velkansa ”Knasulle” komeasti. Mieleeni tuli myös ruotsalainen Tom Malmqvist, joka kirjoitti teoksen leskeksi jäämisestä synnytysosastolla. Malmqvistiä ja Itkosta yhdistää varsinkin lääketieteellisen kuvauksen tarkkuus, ja keskittyminen sairaalaelämään.

Itkonen ei ole kirjoittanut tätä kirjaa rikastuakseen, ja pidän sitä oivana vertaistuen kanavana. Teos on kuitenkin sen sortin kirjallisuutta, että se luultavasti koskettaa eniten juuri vertaisia lukijoita – eli niitä, joilla on kokemusta joko vaikeista raskauksista tai pikkukeskosen vanhemmuudesta, tai molemmista. Voin hyvin kuvitella, että tämä kirja voi olla jonkun ruuhkavuosiaan elävän stressaantuneen vanhemman ainoa teos, jonka hän lukee vanhempainvapaallaan. Sellaisena teoksena se on äärimmäisen tärkeä ja arvokas.

En ole lukenut Itkosen kaikkia teoksia, ja varsinkaan ne rockaiheiset eivät kolahtaneet minuun. Olen jostain syystä pitänyt eniten hänen teoksestaan Ajo, jossa päähenkilön mielenterveyden horjahtelu oli kuvattu kutkuttavalla tavalla. Kirjoissa näkyy ihailtava teemojen monipuolisuus, eli ainakaan hän ei harrasta toistoa eikä jonkun ”tavaramerkin” brändäämistä. Kirjailijan työtä pohtiessa on myös muistettava, että tämä teos on kirjoitettu elämäntilanteessa, jossa täydellinen keskittyminen kirjoittamiseen ei ehkä ole ollut mahdollista. Tunnen monia kaksosten vanhempia, eivätkä monet heistä etene taiteilijan urallaan lasten ensimmäisenä vuosikymmenenä.

Antiminssien laskostaminen – opas edistyneille

paastoTeos: Marko Annala: Paasto (LIKE, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Kirjoittaminen uskoontulosta ja jäsenyydestä uskonnollisessa yhteisöissä on noussut Suomessa muoti-ilmiöksi, ja minua hengellisyyteen tai henkisyyteen liittyvät romaanit kiinnostavat erityisesti. Olen myös itse kirjoittanut romaanin vapaiden suuntien hengellisestä yhteisöstä, jota ei ole vieläkään julkaistu. Minulla ei ole vapaa suunta-taustaa, en siis kirjoita omista kokemuksistani. Ortodoksisuus taas kuuluu omakohtaisiin kokemuksiini, mutta siitä en ole koskaan kirjoittanut mitään.

Ymmärtääkseni Marko Annala on aikuisena ortodoksin uskon löytänyt kirjailija, mutta hänen romaaninsa päähenkilö Matias ei muistuta Markoa. Paasto kertoo keski-ikäisen Matiaksen uskonkriisistä, ja siihen liittyvästä etääntymisestä hänen vaimostaan Marikasta, joka ilmeisesti ei ole ortodoksi, vaan toisen sortin harras uskova. Matias on ortodoksisen kulttuurin tutkija, joka erikoistuu kirkkotekstiileihin; Marika on opettaja, joka tekee lähetystyötä kehitysmaissa. Usko Jeesukseen on alun perin ollut heidän liittonsa perusta; he eivät ole valinneet toisiaan fyysisen viehättävyyden tai muun vastaavan hömpötyksen vuoksi.

Matias tutkii antiminssejä (kirkollisia pellavaliinoja) antaumuksella, mutta päätyy luopumaan urastaan. Erään keväisen paaston aikana hänen elämässään tapahtuu parissa kuukaudessa suuria: hän ottaa loparit, perustaa yrityksen, melkein pettää vaimoaan ja hänen rakastettu mummonsa Tyyne kuolee lähes satavuotiaana. Vaikka hän eroaa kirkosta, hänen rippi-isänsä Herman ei luovu hänestä, vaan jatkaa miehen lempeää opastamista kuten ennenkin.

Tampereen lisäksi kirjassa liikutaan Kuopiossa (ortodoksisen kulttuurin kehdossa) ja Kihniöllä, jossa Matias on viettänyt lapsuutensa. Hämäläisen maalaiselämän kuvaus on pikanttia ja juurevaa, samoin kuopiolaisen baarielämän. Lempihahmoni kaikista oli syöpää sairastavan Tessan rääväsuinen äiti, jonka elämä on mennyt raiteiltaan perheen muutettua umpikierojen savolaisten keskelle. Tämä hahmo esiintyy vain yhdellä sivulla, mutta sain hänestä suuret kicksit.

Olen lukenut valtavasti ortodoksisesta uskosta, myös romaaneja, mutta Marko Annala onnistui silti opettamaan minulle aiheesta jotain uutta. Kirja suorastaan pursuaa muinaisten askeetikkojen viisauksia, mutta se kertoo myös tämän päivän ortodoksisesta tapakulttuurista. Esimerkiksi naisten rajoittuneisuudesta pyhien liinojen viikkaajana en ole aiemmin kuullut. Omituisuuksiakin Annala onnistuu kuvaamaan lempeällä huumorilla, joka ei pilkkaa eikä eksotisoi ortodoksista yhteisöä.

Olen kirjoittanut romaanin, jonka tapahtumapaikka sijaitsee parin korttelin päässä tämän kirjan keskeisistä ”hoodeista”, ja siksikin teos kolahti.  Erityisen täpinöissäni olin Matiaksen antikvariaatin perustamista vanhaan apteekkiin Pirkankadulla, koska uusia antikvariaatteja ei Tampereella ole perustettu vuosiin. Ylipäänsä Matiaksen olemus, hänen lutuinen epäkäytännöllisyytensä, herätti minussa suurta ihastusta. Fiktion maailmassa on mahdollista, että liike alkaa vielä menestyä kohtuullisesti, ja että asiakkaat osaavat tulla hakemaan hengellistä kirjallisuutta lauantaisin, kun Marika-vaimo on työvuorossa.

Paasto oli minulle vähintään yhtä vahva lukukokemus kuin Tito Collianderin Ristisaatto, jota olen pitänyt parhaana lukemanani teoksena ortodoksisesta uskosta. Toki se, että lähes kaikki romaanin hahmot, ovat vahvauskoisia ihmisiä, luo teokseen hieman naiivin ilmapiirin, mutta ainakaan mitään taantuneita lapsiaikuisia nämä henkilöt eivät ole. Usko ei ole poistanut heidän persoonistaan kaikkea särmää, vaan he kipuilevat aika lailla samojen kysymysten äärellä kuin myös ei-uskovat.

Jos etsit sielua ruokkivaa ja hoitavaa lukukokemusta, Paasto on oivallinen valinta. Kirjan sallivassa ilmapiirissä (mitä ortodoksisuus parhaimmillaan on) on lukijan myös turvallista pohdiskella omaa uskonelämäänsä tai uskonnottomuuttaan.

Kiinnostavaa myös on, kuinka erilaisia teoksia Värityskirja ja Paasto ovat. Annala tuntuu monipuoliselta kirjailjalta, jolla taatusti on vielä monia löytämättömiä ulottuvuuksia taskuissaan. Värityskirjan löysin aivan sattumalta, enkä edelleenkään kuuntele Kotiteollisuutta enkä Mokomaa. Pidän molemmista teoksista tasavahvasti, mutta koin, että Paasto oli enemmän minua varten kirjoitettu.

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Juutalaisuuden ytimessä

tewjeTeos: Scholem-Aleichem: Tewje, maitomies (Tammi, 1969)

Käännös: Liisa Ryömä, jiddishin tarkistanut Daniel Katz

Mistä sain: Kierrätyksestä

Aukkoja sivistyksessä voi aina paikata, ja nyt oli aika tarkistaa, mistä musikaali Viulunsoittaja katolla juontaa juurensa. Kirjailija Scholem-Aleichem (nimimerkki, ”rauha olkoon kanssanne”) oli oikeasti ukrainalaissyntyinen Solomon Rabinovitsh (1859-1916), jota pidetään yhtenä keskeisimpänä jiddishin kielen uudistajista. Humoristinen Tewje, maitomies on hänen ulkomaailmassa tunnetuin teoksensa, vaikka hänen tuotantonsa oli laaja. Alkuperäisteos julkaistiin jo 1894, joten tekstinä se on hyvin erilainen kuin musikaalin käsikirjoitus, jossa kuvataan Venäjän vallankumouksen aikaa.

Luin tätä kirjaa pari viikkoa sitten paikassa, jossa ei ollut muuta luettavaa. Kirjan suomenkielinen käännös saksasta tuntui hieman kömpelöltä, ja jo fyysisenä objektina teos tuntui aikansa eläneeltä. Se olisi vaatinut kunnollisen esipuheen, jossa kartoitetaan teoksen suhdetta musikaaliin, ja myös Ukrainan juutalaisten historiaa. Toki kirjaa voi lukea vain hassun maitomiehen monologina, mutta siinä on paljon viitteitä poliittiseen historiaan, joita moni lukija ei varmasti automaattisesti tunnista eikä jaksa tarkistaa.

Kirjassa Tewjellä ja hänen vaimollaan Goldella on työ ja tuska seitsemän tyttärensä naittamisessa. Tyttäret ovat kauniita ja vanhempiaan fiksumpia, omatoimisia ja liiankin hyviä puhumaan. Unelmavävyä Tewje ei saa yhdestäkään sulhaskandidaatista, mutta kamalinta on, kun kolmas tytär Chawe nappaa goyimin, ei-juutalaisen. Esikoinen Zeitel nai köyhän räätälin, toinen tytär Siperiaan vankilaan joutuneen toisinajattelijan, neljäs tytär hukuttautuu jokeen, eikä kuopuksenkaan maallistunut miljonäärimies isää miellytä.

Kirja muistutti minua eniten Jobin kirjasta, vaikka Tewje ei joudukaan katuojaan yhteiskunnan hylkiöksi. Siinä on myös paljon viitteitä psalmeihin, ja myös monet muut lentävät lauseet ovat raamatullisia. Ilman Vanhan Testamentin tuntemusta tämä kirja ei luultavasti avaudu kovinkaan hyvin. Omalla tavallaan Tewje pyrkii kyläyhteisössään elämään kuin vanhatestamentillinen patriarkka, ja hänen identiteettinsä pohjautuu sille perinteiselle maskuliiniselle olettamukselle, että naiset ovat älyllisesti vähäisempiä kylkiluita. Toisaalta Tewje itse edustaa vanhan maailman yksinkertaisia arvoja, joita hänen tyttärensä kyseenalaistavat rajusti.

Tajusin kirjasta uskonnollista puolta enemmän kuin historiallista. Vähäisellä googlaamisella sain selvää, että tsaarin aikaisessa Ukrainassa juutalaisilla ei ollut pääsyä kaikkiin kaupunkeihin, ja tämä selittää myös Tewjen lähipiirin erikoisia reittejä. Rukouksissaan perhe kiittää Herraa siitä, ettei uusia pogromeita ole syttynyt. Antisemitismi kytee kaikkialla, mutta myös juutalaisten omissa asenteissa näkyy vierauden pelkoa. Välillä Tewje päätyy kuskiksi rikkaille kristityille, eivätkä kaikki kohtele häntä huonosti. ”Rikas mies jos oisin”- biisi sai varsinkin uusia tulkintoja tämän alkuperäisteoksen kautta, sillä Sholem-Aleichem kuvaa oivallisesti tuon ajan elintasoeroja.

Kirjassa parhautta edustavat ruokakuvaukset, joita riittää niin köyhinä kuin varakkaampinakin aikoina. Tewje on myös hedonistinen nautiskelija, joka ei sylje lasiin ja jolle vaimon tekemät pallovanukkaat edustavat palaa taivasta. Pannukakkujen paistamisessa ei rasvaa säästellä, ja vaikka puutetta on kaikesta muusta, ainakin Tewjen perheellä on maitoa ja voita.

Ajattelin kirjaa lukiessa tämän päivän ortodoksijuutalaisia, varsinkin hasideja, joiden juuret ovat Ukrainassa. Tässä kirjassa hasidismia ei mainita sanana, eikä Umaniin tehdä pyhiinvaelluksia, mutta sen suuntaisia viboja sain Tewjen teologisista pohdinnoista. Kiinnostaa se eurooppalaisten ja Israelissa asuvien juutalaisten vuosittainen turismi Ukrainaan, ja se äänekäs, humalainen Rosh Hashanan vietto, johon liittyy myös rikollisia lieveilmiöitä. Ukraina on siis se juutalaisten Las Vegas, jossa tapahtuneet rajan ylitykset jätetään sinne.

Kirjassa Tewje pääsee leskeksi jäätyään matkustamaan luvattuun maahan rikkaan lankomiehensä sponsoroimana. Erityisen tärkeää hänelle on rukoileminen esiäiti Raakelin haudalla. Lievästä sovinismista huolimatta kirja onkin pitkälti naiskeskeinen ja naisvetoinen teos, ja naisten oma toimijuus nousee siinä keskeiseen asemaan. Tämä varmasti myös selittää musikaalin suosiota 1960-70-lukujen hippiaallon imussa.

En muista, olenko nähnyt musikaalia livenä – ehkä olen lapsena tai nuorena, mutta ainakin TV:stä sitä katseltiin. Nyt tämän kliseisen ja puhki kuluneen show’n näkeminen kiinnostaisi, koska alkuperäisteksti avasi sen ”juuria” oivallisesti. Ylipäänsä tuo jiddishinkielisen kirjallisuuden nousukausi on kiinnostava ajanjakso, ja ollakseen 1800-luvun romaani Tewje, maitomies on tekstinä yllättävän moderni. Humoristinen, teatraalinen ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostava.