Autonaisen viimeisellä matkalla

hassinen paritTaidan tänä vuonna kuulua ensimmäisten joukkoon, jotka kirjoittavat jotain Pirjo Hassisen uusimmasta romaanista Parit (Otava, 2018). Hassisen laajasta tuotannosta laskeskelin, että vain 5 romaania on jäänyt lukematta, mutta joitain olen lukenut monenkin vuoden viiveellä niiden julkaisusta. 90-luvulla lukemistani teoksista en muista kunnolla kuin Joelin, kun taas 2010-luvun teokset ovat tuoreessa muistissa. Ehkä enemmänkin kuin seksuaalisuus tai politiikka Hassisen tuotannossa minua on kiinnostunut uskonnollinen tai hengellinen ulottuvuus, mitä tosin ei ilmene kuin muutamassa teoksessa.

Parit ei ole erityisen poliittinen eikä hengellinen romaani, vaikka se käsittelee vahvasti porvarillisen ja oikealle rähmällään olevan suvun historiaa. Seksuaalisuus, ruumiillisuus ja aistillisuus ovat Hassisella kestoteemoja, mutta tällä kertaa erotiikkaa vahvempana Parit-romaanissa nousee elämänkumppanuus ja jopa agape-rakkaus. Kirja on myös vahva Jyväskylä-historiikki, ja varsinkin sen 1930-luvun historia nousee tutkimusaiheeksi.

Luen romaania entisenä jyväskyläläisenä ja henkilönä, jolla on myös sukujuuria kaupunkiin. 1930-luvun historia on silti minulle etäisempää, koska lähisukulaiseni juurtuivat kaupunkiin vasta toisen maailmansodan aikana. Olen kyllä lukenut varsinkin kirjassa mainitusta Mustan Karhun ravintolasta (jota kuvataan mainiosti), mutta varsinkin Kinkomaan keuhkoparantolan historiasta minulla oli vain vähän tietoa. Mäki-Matin työväenluokkaiset korttelit kiviä heittävine resuisine lapsineen ikuistettiin myös elävästi. Hassinen on tehnyt huolellista työtä luodessaan tälle sukutarinalle laajemmat historialliset puitteet, ja erityisen ansiokasta on, ettei kaikki kirjassa keskity yläkaupungin rikkaidenrantaan ja Seminaarinmäen alueelle.

Romaanin Grahnit ovat vauras porvarissuku, jossa yhteydet kaupungin silmäätekeviin ja seminaariin ovat olleet tiiviit jo 1800-luvulta saakka. Vuonna 1938 sukuun adoptoidaan uusi jäsen, 17-vuotias Leena, joka tulee Kuopiosta kaupunkiin ollakseen lähempänä keuhkotautista äitiään Minnaa. Minnan sisko Maria on onnistunut naimaan itseään vanhemman leskimiehen Alfred Grahnin, jolla on vaikea suhde ainoaan elossa olevaan lapseensa, Werneriin. Werneristä on tullut juoppo jo 19-vuotiaana ja hän on muuttanut uhmakkaasti asumaan ”vaimonsa” Akselin luo Mäki-Matin torppaan. Kostaakseen kieroon kasvaneelle pojalleen hän ottaa Leena-tytön erityiseksi suojatikseen ja kustantaa tälle autokoulun, jotta perheen siniselle Fordille tulisi jotain käyttöä.

Naisen ajaminen vuonna 1938 ei ole ollut aivan itsestäänselvää, ja kun katsoo maamme tieverkostoa ja muuta kansantalouden statistiikkaa, huomaa, kuinka varakkaasta perheestä tässä oikeasti on kyse. Leena lahjotaan sukuun uppiniskaisen Wernerin kesyttäjäksi, mutta alusta asti on selvää, että hänellä on itsenäinen urasuunnitelmansa. Älyllisesti Leena on supersuoriutuja, mutta tunteiden tasolla hän jää suremaan äitinsä kuolemaa takertuvalla tavalla. Kirjassa kuvataan Leenan akateemista uraa varsin vähän, eli Hassinen ei ole kiinnostunut hänen julkisesta elämästään. Leena elää kiihkeästi viimeisiä vapauden vuosiaan, ja pompahtaa taas kuvioihin eleganttina emeritaprofessorina, suvun matriarkkana, joka ei ole erityisen dominoiva eikä vaativa.

Rakastuin romaanin ensimmäiseen kolmannekseen aivan pidäkkeettömästi, ja luin myös sujuvasti kahden muun aikakauden kerrokset, mutta Ollin ja Tarjan avioliiton kuvauksessa ei ollut minulle, 1970-80-lukujen kasvatille, kovin paljoa uutta annettavaa. Leenan ainoasta pojasta Ollista kasvaa pahempi öykkäri kuin isästään, jolle juominen ja rilluttelu ovat lähinnä olleet keino peittää homoseksuaalisuuttaan ja kapinoida isäänsä vastaan. Olli taas elää murrosikäänsä vielä yli 60-vuotiaana, mutta äidin rakkaus hulivilipoikaa kohtaan on kaiken kestävä.

Romaanin nykyajassa Leenan lapsenlapsi Aino kamppailee on/off-suhteessa Marko-nimisen ”taviksen” kanssa, joka on monella tapaa Leenan sukulaissielu – nuorena orvoksi jäänyt mies, jolla ei ole tietoa isästään. Sukupolvien väliseen dialogiin syntyy uudenlaista syvyyttä, ja autoilun teema nousee taas tärkeäksi Leenan jäätyä leskeksi yli 90-vuotiaana. Marko osoittautuu romaanin hahmoista joustavimmaksi ja kehityskelpoisimmaksi, kun taas hänen vaimonsa Aino potee naiivia syyllisyyttä tulevasta perinnöstään ja etuoikeutettujen ihmisten valikoivaa maailmantuskaa.

Aivan samaa mystiikkaa ja flow’ta Hassinen ei Jyväskylä-kuvauksissaan tavoita kuin Pasi Ilmari Jääskeläinen monessa kaupunkiin sijoittuvassa romaanissaan, mutta uskoisin, että se saattaa tavoittaa suuremman lukijamäärän siksi, ettei lukijan tarvitse ihastua harjukaupunkiin saadakseen romaanista jotain irti.  Päähuomio romaanissa ei liity ”siisteihin” paikkoihin, vaan ihmissuhteisiin ja ylisukupolvisiin mekanismeihin, jotka ylittävät paikallisen intressin. Kirjaa voi siis lukea, jos ei tunne Jyväskylää ja silloinkin, jos jostain syystä kokee sen olevan täysin epäkiinnostava välisuomalainen tuppukylä.

Jostain syystä minua romaanissa puhutteli eniten autoiluteema, kuvaus Leenan autokoulun käynnistä, ja hänen ensimmäisistä autoretkistään kaupungin ulkopuolelle. Myös Leenan viimeiset autoreissut koskettivat, koska tässä ”satujen isoäiti” käy uusimassa korttinsa vielä 92-vuotiaana ja luopuu siitä vasta ajettuaan pikku kolarin Sokoksen parkkihallissa. Koska elämme muuttuvia aikoja, en näe todennäköisenä, että enää seuraavien sukupolvien ikäihmiset ajaisivat tuossa iässä – eli romaanissa kuvattu teräsmummous on merkki katovasta kansanperinteestä.

Mainokset

No time like Cathy Kelly time

20180720_054740Solahdin fiksummasta parisuhdefiktiosta suoraan hömpän hetteikköön, ja kaivoin lukemattomien kirjojeni arkistosta ensimmäisen Cathy Kelly-teokseni, Lessons in Heartbreak (HarperCollins, 2008). Jo kirjan takakannessa on kohderyhmää ohjaava slogan: ”Every woman needs her Cathy Kelly time”. Myös romaanin etukannessa ja takalehdillä kannustetaan nauttimaan teos ilmeisesti pakettiin kuuluneen Galaxy-suklaalevyn kanssa. Kirjoja ja suklaata en yhdistettynä nautintona vastusta, mutta syy, miksi en ole koskaan aiemmin langennut Kellyyn, on teosten markkinoinnin yksiulotteisuus. On noloa, että mitään kaunokirjallista teosta markkinoidaan oletusarvoisesti vain toiselle sukupuolelle. Naisille, kunnon naisille? Onko lukijan oletettua sukupuolta alleviivattava? Eikö se jollain tapaa rajaa kirjan arvoa?

Irlantilaisista bestseller-naisviihdekirjailijoista minulle tuttuja ovat Maeve Binchy ja Marian Keyes; Cecelia Ahernia ja Cathy Kellyä en ainakaan muista lukeneeni. Keyesin ja Binchyn tuotannoissa olen lähinnä arvostanut sitä, että ne eivät ole olleet yltiöromanttisia ja että niissä kuitenkin korostuu tavallinen irlantilainen arkielämä. Cathy Kellyn teokset ovat jo kansikuvista ja nimistä saakka tuntuneet kliseisemmiltä, niin suomeksi kuin englanniksi.

Lessons in Heartbreak oli kuitenkin vetävämpi teos kuin mitä oletin. Kirjan nimi on kammottava, se ainakin minun korvissani viittaa moraaliseen opetukseen, kun on menty rakastumaan väärään henkilöön. Kirja ei kuitenkaan ollut läheskään niin konservatiivinen ja perinteisiä perhearvoja puolustava kuin mitä siltä odotin. Eikä edes sisällöltään toivottoman kaupallinen. Kirjassa oli kunnon juoni ja (voih ja huoh) ”sydäntä lämmittäviä” naishahmoja kolmesta eri sukupolvesta. Ja parasta oli se, etteivät kaikki olleet sukua keskenään. Osa naisista oli lapsettomia, eikä kellään ollut valtavaa katolista perhettä ympärillään. Kaikki naiset olivat tietoisia homoista, lesboista ja feminismistä. Maailma oli käynyt kylässä Tamarinissä, joka fiktionaalisena merenrantakylänä tuntui kutsuvalta. Kirjassa ei ollut kliseistä tuppukyläromantiikkaa, eli kännisiä peräkammarin poikia ja traktorilla kylän keskustaan bilettämään tulevia teinejä.

Olen lukenut huomattavasti tunkkaisempaa ja konservatiivisempaa kuraa suomalaisen chicklitin kentiltä, mutta säästän nyt nimien mainitsemisen. Suomalainen maalaisromantiikka on usein absoluuttisen heteronormatiivista, ja urbaanimpi chicklit keskittyy usein täysin kulutuskeskeiseen elämäntapaan. Tämä lukemani Kellyn teos taas keskittyi puhtaasti ihmissuhteisiin, ja ehkä vielä enemmän naisten välisiin ystävyyksiin kuin romansseihin miesten kanssa. Siinä oli myös varsin hurmaava historiallinen sivujuoni, joka liittyi paikalliseen herraskartanoon 1930-luvulla ja Lontoon sotasairaalaan 1940-luvulla.

Kirjassa mallimamma Izzy palaa New Yorkista kotikyläänsä hyvästelemään kuolevaa isoäitiään Lilyä. Australialainen Jody on muuttanut kylään paikallisen miehen perässä, ja keskittää energiansa paikallishistorian tutkimiseen. Lily olisi ollut hänen paras informanttinsa, mutta hän makaa sairaalassa koomassa, eikä voi kertoa salaisuuksiaan. Izzyn täti ja Lilyn miniä Anneliese on toipumassa shokkierosta, kun hänen aviomiehensä on vaihtanut hänet hänen parhaaseen ystäväänsä. Lopulta kaikkien huomio keskittyy Lilyyn ja hänen elämänsä suureen salaisuuteen, tarinoihin, jotka uhkaavat jäädä kertomattomiksi.

Kelly kirjoittaa helppoa englantia, ja siksi maisemat ovat aina ”breathtakingly beautiful”. Sanasto teoksessa on suppeaa ja arkista, mutta toisaalta ehkä juuri kielen helppous on tehnyt hänestä kansainvälisen bestsellerin. Juonen punojana ja henkilöhahmojen rakentajana hän on chicklit-genren rajat huomioon ottaen kekseliäs ja monipuolinen. Kirjan tunnelmista tuli hieman mieleen äskettäin lukemani ruotsalaisteos, Sofia Lundbergin Punainen osoitekirja, jossa myös isoäiti ja lapsenlapsi kommunikoivat keskenään Atlantin yli.

Hauskaa kirjassa oli se, että siinä matkustetaan Irlannin, Lontoon ja New Yorkin lisäksi myös muuanne, kuten Uuteen Meksikoon mallitoimiston suuriin kuvauksiin. Yllättävää kyllä, pidin Izzyn työelämän kuvauksesta ja newyorkilaisesta menosta tässä kirjassa paljonkin, kun teos ei kokonaan keskittynyt muotiin ja pintaan. Izzyn huoli nuorten, anorektisten ja huumeita käyttävien mallien jaksamisesta tuntui aidolta, ja amerikkalaisia kauneusihanteita kritisoitiin rankalla kädellä.

Positiivinen luentani saattaa osittain johtua helteen pehmentämistä aivoistani, mutta uskaltaisin tämän ensi kosketuksen jälkeen jopa lukea toisen Kellyn teoksen. Annoin kirjalle Goodreadsissa vain kaksi tähteä, mutta oikea arvioni killuu kahden ja kolmen välillä. Kaksi tähteä teos saa kielellisistä syistä, kun taas sisällön suhteen olisin voinut lämmetä jopa yli kolmeen tähteen.

Viihdekirjoissa ahdistavinta on seurata tuotteliaita kirjailijoita, jotka vetävät samalla sapluunalla vuosikymmenestä toiseen, eivätkä tunnu koskaan kehittyvän. Kehityksellä tarkoitan kielellistä ja tyylillistä uudistumista, teemojen vaihtelua, ehkä myös kykyä vaihtaa näkökulmaa kulttuurista ja ajanjaksosta toiseen. Tästä näkökulmasta kukaan edellämainituista irlantilaisista kirjailijoista ei ole ollut toivoton, mutta latteaa kieltä suren aina. Kun nyt kuitenkin puhutaan maasta, joka on synnyttänyt James Joycen, ja jonka muun kaunokirjallisen tuotannon taso on varsin korkea.

Kuinka metsäpalo sammutetaan?

SantopoloOn suhteita, jotka lämmittävät kuin takkatuli ja suhteita, jotka roihahtavat kuin metsäpalo. Takkatuli-pariskunnilla on ehkä suuremmat mahdollisuudet pysyä yhdessä kuin metsäpaloilla, joita ulkoinenkin maailma karttaa ja pyrkii ainakin sammuttamaan silloin, kun se on mahdollista. Metsäpalot levittävät ympärilleen toksista ilmaa, eikä niiden ympärille mahdu kolmansia osapuolia. Toki kolmaskin vaihtoehto on, voi yrittää olla kokko, mutta kokon taitavia rakentajia on olemassa vain harvakseltaan.

Tällaista parisuhdefilosofiaa viljellään Jill Santopolon rakkausromaanissa Valo jonka kadotimme (Otava, 2018, suom. Inka Parpola). Kirjan nimi on ilmeisesti tribuutti Anthony Doerrin samansuuntaiselle teokselle Kaikki se valo jota emme näe (2015), Pulitzer-palkitulle romaanille, joka sijoittuu toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan. Santopolon teoksessa toisella päähenkilöllä jää Doerrin teos traagisella tavalla kesken. En ole lukenut Doerrin teosta, mutta jo tämän vahvan suosituksen jälkeen se alkoi automaattisesti kiinnostaa.

Minulla oli tämän romaanin asetelman ja tunnelmien kanssa tekemistä ennen kuin pääsin kunnolla sen imuun. Vaikka sen alkukohtaus, kahden nuoren opiskelijan kohtaaminen Shakespeare-seminaarissa 9.11.2001 Columbia-yliopistossa, on täynnä historiallista merkitystä, kuvaus nuorista, lahjakkaista ja jokseenkin itseriittoisista uraohjuksista New Yorkin etuoikeutettujen piireissä ei automaattisesti kolahtanut, ainakaan rajoja rikkovana rakkaustarinana. Gabriel ja Lucy tulevat historian merkitsemiksi, ja hullaantuvat ehkä enemmän kohtaamisensa tarinasta kuin toisistaan, tai ainakaan heillä ei ole edellytyksiä rakentaa yhteistä elämää siinä vaiheessa matkaa.

Kirjan kertoja on Lucy ja hän kertoo tarinaa Gabelle. Tarinan kolmantena pyöränä on Darren, Lucyn aviomies, joka ei ole myöskään Lucylle täydellinen, mutta jonka kanssa hän on oppinut rentoutumaan. Darren on mies, jonka kanssa seikkailu tarkoittaa pitkää pyöräretkeä seuraavan osavaltion rannikkokyliin; Gaben kanssa se merkitsee asumista maailman sotatantereiden kupeessa, Irakissa, Afganistanissa, Pakistanissa tai Israelissa. Vuosien varrella Lucy tottuu kuulemaan eksästään vain säännöstellysti, ja yleensä sopimattomassa paikassa, kuten hääpäivän aamuna. Gabe ei unohda Lucya, mutta on jo hyväksymässä sen tosiasian, että tämä kuuluu toiselle.

Kirjan alkuosassa en tiennyt, luenko vakavasti otettavaa romaania vaiko Sex and the Cityn toisennosta; teos parani huomattavasti loppua kohti, ja saavutti draaman kaarensa. Pidin tässä sotajournalismin ulottuvuudesta, ja sympatiani olivat enemmän itsekkään ja uratietoisen Gaben puolella kuin Lucyn, jolle lomailu Hamptonsin rikkaidenrannalla merkitsi enemmän kuin oma maailmankuvan avartaminen.

Kirja sopii erinomaisesti New York-faneille, ja kaupungissa asuneet voivat varsinkin suhteuttaa henkilöhahmojen menestyksen ja vaurauden heidän asuinpaikkoihinsa. Kymmenentenä hääpäivänä Darrenilla ja Lucylla on valtava townhouse Brooklynissä ja rantatalo Hamptoneissa. Neljääkymppiä lähestyessään pariskunta on myös melkein toteuttanut veivilistansa (eli ennen kuolemaa tehtävien asioiden listan) kaikki toiveet, eli elämä alkaa olla huolestuttavasti mallillaan.

Viihdekirjaksi romaanin tekee se, että siinä käytetään tuskallisen paljon aikaa asuvalintoihin, siinä vilisee brändejä ja trendibaarien ja -ravintoloiden nimiä. Vaikka tässä kerrotaan erään Yhdysvaltojen parhaimman yliopiston kasvateista, akateemisuus ei näy varsinkaan Lucyn elämänvalinnoissa. Lucy yrittää olla feministi, mutta tekee siitä viitekehyksestä hämmentävän sovinnaisia valintoja.

Kirja näyttää herättäneen enemmän ärtymystä kuin ihastusta kotimaisten kirjabloggareiden parissa. Jos kirjaa uskallan suositella jollekin ryhmälle, niin kokisin sen olevan suunnattu niille, jotka ovat eläneet nuoruuttaan 2000-luvun alkupuolella ja niille, jotka elävät nyt kiihkeintä pikkulapsiaikaa. Itse muistan 9/11-tapahtumat eri perspektiivistä, ja koin olevani kirjan kohderyhmäksi väärään ikäluokkaan kuuluva. Koska kirja on ollut maailmanmenestys, sen on pakko koskettaa myös joitakin lukijoita koti-Suomessa. Positiivista teoksessa oli ilmaisun tiiviys ja juonen suhteellinen koherenttius. Romaanina teos pysyy kasassa, eikä sivuhenkilöitä tai muita rönsyjä ole liikaa.

Nenäliinoja en kirjaa lukiessani tarvinnut, mutta melodraaman ystävänä olin liikuttunut loppuratkaisusta.

 

Hyvästijättö jumalatieteelle

kevätjää”En epäile, etteikö Jumalaa olisi olemassa. En vain välitä Hänen tarkoituksistaan enää hiukkaakaan, sillä Hän on ylittänyt sietokykyni rajan. Tunnen olevani yhden naisen valon ja pimeän taistelutanner, ja minun on suuriman osan ajasta mahdoton nähdä, miksi valon olemassaoloa pitäisi puolustella.”

Näin kirjoittaa Pauliina Kuokka omaelämäkerrallisessa romaanissaan  Kevätjää (Kirjapaja, 2014). Hän on kolmesti eronnut entinen pappi, nykyinen sosiaalityöntekijä, eteläsuomalaisesta pikkukaupungista. Kuokka päätyi nuorena aikuisena lähemmäksi evankelis-luterilaista kirkkoa hänen pikkuveljensä itsemurhan jälkeen, ja suruaikana päätyi vaihtamaan opintojensa suuntaa sairaanhoitajasta papiksi. Romaanissaan hän käy läpi sukunsa taakkoja fragmentaarisen kasvukertomuksen muodossa. Romaanin minäkertoja muistuttaa lähes identtisesti sitä kirjailijaa, jota romaanin julkaisun aikaan on haastateltu, mutta luonnehtisin teosta silti enemmän romaaniksi kuin omaelämäkerraksi siksi, että siinä käytetään joitain romaanitaiteeseen liittyviä etäännyttämisen keinoja.

Hankin teoksen kolmella eurolla Herättäjäjuhlien kirjatorilta, ja aloitin sen lukemisen juhlien aikana hiljaisessa tilassa odottaessa kännykän lataantumista. Kirja sopi juhlien tunnelmiin loistavasti, vaikka se ei herännäisyydestä kerrokaan. Mutta herännäisyyteen kuuluu uskonkriisien, epäilyksen ja epämääräisen ikävöinnin tunnustaminen, ja tässä teoksessa päähenkilön Jumalasuhde on juuri sellainen – rosoinen ja välillä vähemmän salonkikelpoinen.

Kirjassa kertoja jättää papin uran ollessaan kolmekymmentäviisivuotias. Muutenkin hän vaikuttaa hengästyttävän aikaansaavalta: hän opiskelee kolmea eri alaa, ehtii mennä naimisiin kolmesti, julkaisee esikoisteoksensa ennen ensimmäisen lapsensa syntymää ja ehtii olla töissä useassa seurakunnassa. Veljen traagisen poismenon jälkeen toinen suuri kriisi alkaa, kun hän muuttaa yhteen kolmannen miehensä, lapsensa isän kanssa. Luottotietonsa menettäneen jo ikääntyneen taiteilijan kanssa perheen arkeen hiipii krooninen köyhyys, joka muuttaa kertojan tapaa ymmärtää myös kirkon roolia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Teoksen henkilökohtainen kasvukertomus on koskettava, mutta sain eniten irti sen yhteiskunnallisesta tasosta. Naispappi kerää viimeisiä nauloja työuransa arkkuun tilanteessa, jossa hän joutuu peittelemään perheensä ahdinkoa. Jokaista työhaastattelua varten on ostettava edustavia asuja, kampaajalla on käytävä, ja lyhyiden sijaisuuksien aikana rahaa palaa aivan liikaa työlounaisiin ja mustiin sukkahousuihin. Hän selviää kyllä toimituksista ja saarnoista, mutta työyhteisön hyvinvointiin ja hallinnointiin kuluva aika turhauttaa häntä. Hän kokee, että seurakunta on olemassa enemmän sen työntekijöiden omaa puuhastelua varten kuin vaikka sen alueella asuvia asunnottomia – näiden häätämistä varten lähetetään ohjeistavia sähköposteja. Kun maailmalla on kasvavana trendinä tarjota yöpymistiloja kodittomille kirkkojen tiloissa, Suomen seurakunnissa tehdään laskelmia siitä, kuinka pidetään vartijaliikkeiden vääriin hälytyksiin meneviä kuluja aisoissa.

Jos olisin lukenut tämän teoksen vuonna 2014, olisin varmasti miettinyt vielä muutaman ylimääräisen kerran kirkon alan opintoihin hakemisen järkevyyttä. Harvat kirkon aloja edustavat (ehkä Kai Sadinmaata lukuunottamatta?) ovat onnistuneet pukemaan kirkon sisäisen kriisin näin osuvasti, ja Kuokkakin tekee sen teoksessaan jonkunlaisena sivutuotteena tai jälkikirjoituksena. Kirkkoa kritisoiva osuus on vain ohut juonne rikkaassa narratiivissa, ja kirjasta voi nauttia, vaikka ei olisi lainkaan kiinnostunut kirkollisverojen käyttötarkoituksista.

Henkilökohtaisella tasolla kirjassa puidaan muun muassa evakkotaustaa, ja siirtokarjalaisen mummon jättämää perimää. Veljen itsemurha on tarinan käänteentekevä kulmakivi, joka aiheuttaa kertojan perheessä aavekipua vielä vuosikymmenten päähän. Aikuisen lapsen huolehtiva ja lievästi läheisriippuvainen suhde vanhempiinsa nousee myös kantavaksi teemaksi. Teos kertoo myös lapsettomuudesta ja pitkien hoitojen jälkeisestä, äkillisesti nousevasta toivosta, joka ilmoittaa olemassaolostaan energiahoitajan pöydällä. Siinä pohditaan myös kysymystä, voiko kirkon palvelija synnyttää avioliiton ulkopuolisen lapsen – eli tutkaillaan seurakuntien asenneilmapiiriä. Mitä tarkoittaa ”esimerkin antaminen” muulle seurakunnalle, ja voiko kirkkoneuvostolla olla edelleen valtaa sanella kirkon paimenten naima-asioista?

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, ja se inspiroi minua taas jatkamaan omia kirjoitusprojektejani. Koin kirjan rakenteen hedelmälliseksi, vaikka paikoitellen, varsinkin romaanin alussa, tarinaa oli hieman työlästä seurata. Kerronnan draivi tiivistyy puoleenväliin mennessä ja todella koukuttaa viimeistään siinä vaiheessa, kun naiseksi kasvamisen suht tavallisista kipupisteistä on päästy eteenpäin. Kirjan alkuosaan mahtuu suht tavallista, arkista ja helposti tunnistettavaa kerrontaa, ja 80-90-lukujen ajankuvaa, joka on yhteistä kaikille noina aikoina kasvaneille. Koin, että tarina kertojan teologisista opinnoista ja pappisurasta oli kuitenkin romaanin ”pihvi”, jota lukiessa koin oppivani eniten uutta.

Koska kirja on Kirjapajan kustantama, se ei välttämättä ole saavuttanut suurta lukijamäärää kirkollisten piirien ulkopuolella. Mielestäni tämä teos olisi voinut yhtä hyvin tulla suuremman kaupallisen kustantamon kustantamaksi, koska kielellisesti ja taiteellisesti teksti on kypsää ja ilmeikästä. Siinä käsitellyt kysymykset eivät ole millään muotoa vanhentuneet muutamassa vuodessa, ja varsinkin kysymykset kirkon tavasta kohdata köyhimmistä köyhiä ovat ehkä vielä ajankohtaisempia nyt kuin muutama vuotta sitten.

Jäin miettimään, kiinnostaako kirja sellaisia lukijoita, joiden suhde kirkkoon on etäinen tai sitä ei ole lainkaan. En osaa sanoa, mutta loppujen lopuksi sen pohdinnat parisuhteista ja äitiydestä ovat aika universaaleja, eli kertojaan voi samastua, vaikka itse pappeus ja sen aiheuttamat elämänkriisit eivät lukijaa kiinnostaisi. Tästä teoksesta on moneksi, ja sellaisenaan lunastaa kaikki onnistuneen romaanin tunnusmerkit.

Karjalaisen väliverhon kertomaa

svärd veraRuotsalainen Anne Swärd on minulle uppo-outo kirjailija, ja löysin hänen uusimman teoksensa Vera (Otava, 2018, suom. Jaana Nikula) aivan sattumalta. En lukenut kirjasta yhtään arviota ennen siihen tarttumista, enkä kansitekstinkään perusteella osannut arvata, kuinka väkevästä tarinasta oli kyse. Kirjan nimestä tuli automaattisesti mieleen venäläis-ranskalainen Andrei Makine, jonka parhaimmistoon kuuluu myös suomennettu romaani Vera (2005, ranskaksi teos tunnetaan nimellä La femme qui attendait).

Makine-viboja kirjassa lisäsi myös päähenkilön erikoinen sukutausta, ja synnyinkodin karjalainen verho, jonka takana tapahtuu lapsen silmille sopimattomia asioita. Karjalainen verho on kai käspaikka, perinnekäsityö, joita on hyvin saattanut kulkea merimiesten matkassa Ranskan satamakaupunkeihin. Venäjän ja Karjalan asema romaanissa jää muuten marginaaliseksi, muttei merkityksettömäksi.

Teos kertoo siis nuoresta Sandrinesta, Etelä-Ranskan satamakaupungissa syntyneestä pakolaisnaisesta, jonka äiti on vastarintaliikkeen aktivisti. Sataman sivukaduilla on naisten universumi, jossa merimiehet, isäehdokkaat ja aviomiehet, käyvät vain kyläilemässä. Sandrinen mummo ja äiti ovat ompelijoita, joiden asiakkaista on tullut välillä rakastajia. Äiti onnistuu tekemään kolme tytärtään saman puolalaisen merimiehen kanssa. Vanhempien suhde on myrskyinen, mutta Ranskan tultua natsien miehittämäksi isä ehdottaa perheen piiloutumista hänen kotikyläänsä, vuoristo-Puolaan.

Sandrinen isoisä on karjalainen ja mummo berberi, äiti näiden jälkeläinen ja isä puolalainen. Isä on kotikylässään persona non grata, koska hän on hylännyt ensimmäisen perheensä ja lähtenyt merille. Hän kirjaimellisesti dumppaa uuden ummikkoperheensä umpimieliseen kylään, ja lähtee jatkamaan kulkurielämäänsä muuanne. Äidin vastarintaliiketouhut ovat Puolassa vielä vaarallisempia kuin Ranskassa, ja perheen tilanne vaikeutuu, kun SS ja Gestapo perustavat tukikohtansa läheiseen hiihtokeskukseen.

Kirjassa on kaksi ulottuvuutta, aika ennen Ruotsiin pakoa ja aika Tukholmassa rikkaan perheen lapsivaimona. Jäin enemmän sota-ajan kertomuksen pauloihin, ja sydämeni jäi ehdottomasti panttivangiksi tuonne Puolan vuorille. Olen tässä etsinyt jotain Puolasta kertovaa historiallista romaania, ja olisin halunnut lukea jotain tällaista ajaessani äskettäin kaksi kertaa Puolan läpi, mutta ”tilaus” saapui hieman myöhässä.

Ilmeisesti Puolasta kerättiin naispuolisia sodan urheja pakolaisiksi Ruotsiin toisen maailmansodan päätyttyä. Natseja pakoon päässyt Sandrine päätyy sattumalta ja väärällä identiteetillä bussiin, joka vie hänet meren yli ruotsalaiseen kylpylähotelliin, jossa pakolaisnaisia kotoutetaan uuteen todellisuuteen. Hyvinvoiville ruotsalaisille tämä on ainoa konkreettinen ikkuna sotaan.

Sandrinen päätyminen tukholmalaiseen aatelisperheeseen, Cédereille, on oma onnettomuutensa, ja kirjan tarkoituksena on kai kuvata henkistä vankilaa, joka voi ilmaantua keskelle suurinta rikkautta ja hyvinvointia. Vuonna 1945 Céderit edustavat jo menneen maailman arvoja ja ehdotonta taantumusta, mutta sen naiset vielä pohtivat, onko naisen sopivaa esiintyä miehensä edessä housuasussa. Sandrinen, joka on synnyttänyt esikoisensa hääyönään, kouliminen salonkikelpoiseksi edustusvaimoksi ei edisty anopin ja kälyjen suunnittelemalla kaavalla.

Sandrinen lapsivuoteus on lääkkeillä huumattua, eikä hänen odoteta imettävän tai muuten hoitavan lastaan. Vaimon tehtävä on miellyttää miestään, mutta Ivan on vaikea mies tulla miellytetyksi, eivätkä hänen motiivinsa alaikäisen raskaana olevan pakolaistytön pelastamiseksi ole filantrooppiset. Äitiyden kuvauksena teos onkin äärimmäisen rankka, mutta onneksi se ei kerro pelkästään äitiydestä.

Enempi juonen paljastaminen olisi harmillista, mutta jäin pohtimaan näin runsaan historiallisen romaanin mahdollisuuksia ja sudenkuoppia. Itse luin kirjan aivan hurmioissani ja miltei yhdeltä istumalta, koska varsinkin sotateema, natsit ja Puola olivat minulle kirjan ”pihvi”. Yli puolet kirjasta kertoo Tukholmasta ja Cédereistä, ja jos kirja olisi kertonut pelkästään heistä, olisin varmasti pitkästynyt. Sandrinen hajoavaa mieltä Swärd kuvaa myös koskettavasti, ja tästä johtuen romaani päätyy heittelehtimään ajopuuksi Itämeren aalloille.

Kirjassa on elokuvallinen rakenne, jonka alkukohtaus on todella järisyttävä ja voimakas. En ole nähnyt Tohtori Zivago-leffaa, saati lukenut Pasternakin alkuperäisteosta, mutta ilmeisesti tunnelmissa on yhtäläisyyksiä. Uskoisin, että talvisen Tukholman saariston kuvaus inspiroi varsinkin ulkomaisia lukijoita, koska siinä päästään skandi-eksotiikkaan. Toisaalta myös Tukholman tunnelmissa on jotain venäläistä, ja ilmeisesti tässä kuvattavan Céderin suvun tausta on osittain venäläinen. Sandrinen miehen nimi on Ivan, ja tämän avioliiton ulkopuolella syntyneen siskopuolen, keittäjättären, Vanna. Perheen elämäntyyli ei tosiaankaan vaikuta periruotsalaiselta, vaan vaikuttaa, että se on siirtänyt pietarilaisen hienostuneen ja paheellisen huvimaailmansa luterilaiseen kansankotiin.

Vera ei ole sellainen historiallinen romaani, jossa selitettäisiin joka sukuyhteys ja jokaisen henkilön maahanmuuton syyt ja tausta. Tällaiseen pikkutarkkuuteen Swärd on liian taiteellinen. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiään suvun kytköksistä, mikä on hyvä ratkaisu. Muuta historiallista tietoa ja taustaa romaanissa on yllin kyllin, mutta myös moni ilmiö (kuten tuo puolalaisten pakolaisuus) jää ulkomaiselle lukijalle hieman mystiseksi.

Emotionaaliselta vaikuttavuudeltaan romaani ”kolahti” minuun yhtä voimallisesti kuin Andrei Makinen parhaat, mutta kielen ja rakenteen tasolla olisin toivonut siltä hieman yksinkertaisempaa (tarinallisempaa) ilmaisua. Usein juuri ranskalaisissa romaaneissa (joihin Makinen tuotannon luen) vähempi on enempi, kun taas meillä Pohjoismaissa tarinan kerronnan rakenteet ovat monisyisempiä. Itse hieman väsähdin kirjaa lukiessa viimeisen neljänneksen aikana, ja koin, että sen loppuosa ei säilyttänyt samaa intensiteettiä kuin varsin dynaaminen alku.

Tämä on kuitenkin tarina, joka ei helpolla pyyhkiydy mielestä, ja minussa se herätti monia kysymyksiä varsinkin toisen maailmansodan aikaisesta pakolaisuudesta läpi Euroopan. Se on yleiseurooppalainen tarina, joka yhdistää sujuvasti itää ja länttä. Temaattisesti siis hulppea, rajoja rikkova ja universaali. Kirja, joka matkustaa jäniksenä maasta maahan, eikä koskaan jää tullissa kiinni.

Salonkikelpoinen paskamyrsky

rakkaussotaOlipa kerran Ebba ja Horace, tukholmalainen aviopari ”paremmista piireistä”. Ebbasta tuli kirjallisuuden professori, ja Horace päätyi duuniin Ruotsin Akatemiaan. Ebba Witt-Brattström tunnettiin virallisena valtakunnanfeministinä, ja Horace Engdahl tyyppinä, jolla oli kunnia julkaista Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosittainen voittaja.

Pariskunta erosi vuonna 2014, ja eroa oli edeltänyt kiihkeä sotatila. Lapset olivat jo aikuisia, joten asia oli vain kahden eläkeikää lähentelevän aikuisen järjestelykysymys. Ebba oli juuri muuttanut Helsinkiin hoitamaan kirjallisuuden professuuria, ja häntä inspiroi kovasti Märta Tikkanen. Näin hän päätyi kirjoittamaan teoksen Vuosisadan rakkaussota (Into, 2018, suom. Jaana Nikula), joka omalla tavallaan jatkaa raivokkaan, mahdottoman parisuhteen problematiikan avaamista proosarunon muodossa.

Teoksen taustat ovat laajalti ruotsalaisten lukijoiden kollektiivisessa tietoisuudessa, sillä Ebban ja Horacen ero oli kuumaa lööppikamaa. Myös Horace on julkaissut oman versionsa tapahtumista teoksessaan Den sista grisen (2016). Ebban teos ilmestyi alun perin samana vuonna, ja se on jo sovitettu moneen kertaan teatterin lavalle. Ilmeisesti Ebba on ottanut voiton tässä kirjallisessa kilpalaulussa, mutta jäin silti ihmettelemään teosten suosiota, jopa kustantajien myöntävää julkaisupäätöstä.

Ilmeisesti teos todella kiinnostaa myös ulkomaailmaa, sillä huomasin siitä tulleen äskettäin myös englanninnoksen.

Ebban proosaruno-romaanissa ainoa itseäni kiinnostava osio on lähdeviitteet, joiden kautta teoksen piilomerkityksiä voi tutkailla vähän vähemminkin sivistynyt lukija. Mahtipontisuudessaan tyyli jäljittelee kai wagneriaanista oopperaa, ja pariskunnan riidoista saa kuvan, että suurin taistelu on liittynyt Ebban feminismiin. Horace on ollut väkivaltainen, ja Ebba on laittanut liiton jatkumisen ehdoksi terapiassa käymisen, mikä alkaa puuduttaa aviomiestä. Horace alentuu jatkuvaan huorittelemiseen, ja puolustaa perinteisiä sukupuolirooleja. Hän jopa kokee, ettei hänen arvoonsa kuulu kilpailu naisten kanssa, koska naisilla ei ole samaa älyllistä kapasiteettia käytössään kuin miehillä. Koko asetelma on valitettavan tunkkainen, ja ainakin minulla oli lukijana lähinnä vaivaantunut olo pohtiessani yhtäkään syytä, miksi tuota kirjallista rakkaussotaa olisi pitänyt jatkaa. (Kysymys, miksi jotkut toisilleen sopimattomat parit jatkavat toistensa piinaamista vuosikymmenestä toiseen, on toisen sfäärin kysymys, eikä kiinnosta minua paljoakaan.)

Luin myös alkuvuodesta Lauri Törhösen myrskyisän erokirjan Elämäni banaaninkuorena (2017), ja bloggasinkin siitä, mutta poistin kirjoitukseni MeToo-kampanjan vuoksi. Itsesensuuri on perseestä, ja tuo taitaa olla ainoa kerta, kun olen poliittisista syistä poistanut kirjoituksen, jonka suhteen muutin mielipiteeni ulkokirjallisista syistä.

Vibat teoksissa ovat hyvin samansuuntaiset, vaikka Witt-Brattström osaa pukea kiukkunsa ja koston kierteensä huomattavasti elegantimpaan muotoon. Kummankaan teos ei olisi takuulla noussut keskustelun aiheeksi (tai tullut edes julkaistuksi), elleivät kirjoittajat olisi olleet kohujulkkiksia. Myös heidän akateeminen uransa herättää kysymyksiä – Törhösen ura elokuvataiteen professorina toki loppui jo kauan ennen erodraamaa ja MeToo-kohua, mutta Witt-Brattström vaikuttaa edelleen lahden tällä puolella. Olisiko hän jopa perinyt Merete Mazzarellan pohjoismaisen kirjallisuuden professorin tuolin?

Ja kun mietin, kuinka paljon iloa Mazzarellan omaelämäkerralliset teokset (joissa myös pohdiskellaan eroja ja uusia rakkauksia) ovat tuottaneet minulle, niin on pakko todeta, että Vuosisadan rakkaussota edustaa miltei viemärisarjaa. Ehkä voisin antaa teokselle vielä uuden mahdollisuuden näytelmänä (jossa teoksen musiikki pääsisi eloon), mutta luettuna teksti oli vain surkuhupaisa kokemus. Ehkä jopa Törhösen teos herätti minussa enemmän sympatiaa, koska hän kirjoittaa (kaikesta tuskasta huolimatta) jotain asiallista yhteishuoltajuudesta.

Voi olla Ebba Witt-Brattströmiltä viisas teko, ettei hän edes mainitse perikuntaansa nimillä erokirjassaan, muistelee vaan hämärästi onnenhetkiä kuunnellessaan lasten legoleikkejä talonsa yläkerrassa. Olen saanut hänestä tämän muutaman päivän googlauksen perusteella todella kiinnostavan kuvan feministiaktivistina, ja myös hänen taustansa saksalaisen vastarintaliikkeen aktivistin ja virolaisen pakolaisen tyttärenä herättää sympatioita. Hänellä on taatusti paljon muuta, raikkaampaa kerrottavaa kuin paskamyrsky Horacea kohtaan.

Sitä odotellessa.

Monikulttuurisuutta 70-luvulta

1184_Katz_NEW_201472616956Daniel Katz on kirjailija, joka oli alkuvuodesta aika korkealla lukulistallani, mutta laiskimuksena en venynyt hänen alkutuotantonsa kirjaharvinaisuuksia etsimään. Oletettavasti lähes kaikissa tai kaikissa Katzin teoksissa on juutalaisulottuvuus, ja myös ehkä siksi hänen asemansa on ollut hieman marginaalinen. Ilmeisesti suomalaiset lukijat samastuvat helpommin ns. suuriin juutalaiskertojiin, erityisesti niihin, jotka tulevat New Yorkista ja myyvät miljoonia. Mutta kun suomalaisjuutalainen kirjailija kirjoittaa oman kansanosansa vaiheista, hän on täällä automaattisesti vähemmistökirjailija.

Löysin Nekalan kirjaston kierrätyshyllystä Katzin toisen romaanin, Mikko Papirossin taivaallisen niskalenkin (WSOY, 1972). Olen erityisesti etsinyt hänen esikoistaan Kun isoisä Suomeen hiihti (1969), joka kertoo fiktiivisesti hänen oman sukunsa vaiheista. Tämä toinen romaani on aikalaisteos, jonka kirjailija nimeää ehkä ajan trendien mukaan epäromaaniksi. On siinä kuitenkin ihan kunnollinen juoni ja romaaniin sopiva määrä henkilöhahmoja. Teos on vahvasti yhteiskunnallinen, jopa kantaaottava, ja se käsittelee hirtehishuumorin kautta tuon ajan työelämää. Konteksti on eri, mutta tämän tyylisiä teoksia kirjoitetaan entistä enemmän.  Kirjaa lukiessani tuli esimerkiksi mieleen Matti Röngän Yyteet (2018), jonka luin äskettäin ja josta en ole ehtinyt blogata.

Romaanin Mikko Papirossin juutalaisuus ei jää kenellekään epäselväksi, koska romaanin alkukohtaus tapahtuu Turun synagogassa. Tuolla Mikko käy seremoniallisesti eroamassa vaimostaan Hanna Ewitskog-Antilopista. Mikko vaikuttaa ikuiselta humanististen tieteiden opiskelijalta, jonka verkkainen ja vähärahainen elämäntyyli aiheuttaa liittoon railon.

Romaanissa liikutaan ainakin Turussa, Helsingissä ja Porvoon seudulla, jonne rakennetaan öljyjalostamoa. Mikon kaltaista kielimiestä tarvitaan hankkeen johtoportaalla, koska työmaa on ranskalaisen firman hallinnoima. Mikko siirtyy Turusta Porvooseen konferenssitulkin hommista yritystulkiksi. Jalostamon maailmassa on paljon väärinymmärryksiä ja monikulttuurisia kiistoja, eikä tulkkikaan voi tehtävässään säilyttää täydellistä puolueettomuutta. Yrityksen paikallisen pomon, herra Pampuccin kolonialistinen hahmo oli herkullinen: algerianranskalaisena hän oli perinyt täydellisen käskyttäjän roolin, mutta samalla ”oikeat” ranskalaiset halveksivat hänen likaisia jalkojaan. Mikon tehtävä laajenee Pampuccin henkilökohtaiseksi avustajaksi, ja hän päätyy muun muassa shoppailemaan tämän vaimolle suomalaisia kansallispukuja, sillä etnologinen keräily on rouvan suuri heikkous.

Jalostamolta Mikko päätyy ylimääräisen tilapäisen arkistoapulaisen tehtävään johonkin valtion virastoon, jonka tehtävänä on profiloida rikollisia ja vankeja. Tämä osio on kai tuon ajan sosialistisen suunnitelmatalouden eli ”kremlologian” pilkkaa. Mikko Papirossi on kuitenkin selkeän vasemmistohenkinen, mutta ei mitään aktivistityyppiä. Työelämän kuviot muuttuvat vielä kieroutuneemmiksi arkistossa, jossa on töissä vain syntyperäisiä suomalaisia hahmoja.

Tämä romaani ei ole Katzin tuotannon tunnetuin, ja sen poliittinen 70-lukulaisuus tekee siitä hieman vanhahtavan oloisen ”aikalaisromaanin”. Eniten nautin kielellisestä ilottelusta ja tyyppien oudoista nimistä. Luin kirjaa viime viikolla mökillä odottaen Berliinin reissua ja juutalaisuusteemaan virittäytyen. Odotin löytäväni matkan varrelta enemmänkin juutalaista kirjallisuutta, mutta kirjaostokset jäivät valitettavan vähäisiksi. Se vähä, mitä olen Katzin tuotannosta saanut selvää, vaikuttaa kyllä todella lupaavalta, ja jään odottamaan varsinkin noita historiallisempia teoksia.