Kansanopiston kynttilät palavat

Teos: Ulla-Lena Lundberg: Liekinkantajat (Teos ja Förlaget, 2022)

Suomennos: Leena Vallisaari

Äänikirjan lukija: Eija Ahvo

Kansanopistojen historian täytyy olla aarreaitta niin tutkijoille kuin kirjailijoille, sillä nämä ovat paikkoja, jonne maaseudun nuorison sivistyksen vaiheita on tallennettu keskitetysti. Olen itsekin vieraillut muutamalla perinteisellä opistolla (niin maallisilla ja kristillisillä), ja jäänyt noilla reissuilla aina tutkiskelemaan esillä olleita valokuvia ja esineistöä. Aihe ei kuitenkaan ole itselleni kovin tuttu, enkä tiedä, onko omassa suvussani käyty opistosivistystä hakemassa.

Ulla-Lena Lundberg kuvaa uusimmassa teoksessaan Finnsin kansanopiston vaiheita Espoossa. Koulu perustettiin vuonna 1891 Nylands Nation-osakunnan tuella, ja sen perustamista varten käytiin hakemaan oppia Grundtvigin hengessä Askovin opistolta Tanskasta. Opistoa pääsivät vetämään nuori pariskunta Robert ja Olga, jotka olivat saaneet Tanskasta varsinaisen ideologisen tartunnan. Kansansivistyksestä tuli pariskunnalle yhteinen intohimon kohde, vaikka avioliitossa oli myös vaikeuksia. Liitto päättyi lyhyeen, sillä Robert kuoli tuberkuloosiin jo nuorena. Olga jäi yksin hoitamaan pedagogisia velvollisuuksiaan ja jatkamaan miehensä elämäntyötä opistolla.

Romaani seuraa kolmen pariskunnan vaiheita 1860-luvulta 1920-luvulle. Betty on nuori piikatyttö, joka päättää kävellä Helsinkiin Pohjanmaan Vöyristä nälkävuosia pakoon. Hänestä tulee Olgan äiti, ja lapsen isä on Krimin sodan sankari Valentin, joka on johtanut suomalaisten sotilaiden joukkoja Baltian maissa. Romaanissa eletään elämää osana Venäjän suurruhtinaskuntaa, vaihtelevissa poliittisissa suhdanteissa. Hahmot eivät kuitenkaan jatkuvasti pohdi suhdettaan Venäjään, mutta kansanopisto tarjoaa alustan muun muassa venäläistämistoimien vastustamiseen.

Opiston arkea kirjassa kuvataan monipuolisesti, mutta koin, että tunnelmakuvausta oli jopa vähän liikaa. Toki jopa valaisemisen ja talojen lämmittämisen haasteet talvisaikaan ennen sähkön tuloa ovat keskeinen teema kotimaisessa historiallisessa fiktiossa, ja tämä teos ottaa kaiken irti ”kansankynttilän” hahmosta. Heidän polkujaan valaisevat talvisessa yössä myrskylyhdyt, soihdut ja öljylamput. Mutta sivistyksen valossa on myös varjopuolia, eikä kaikilla opiston opiskelijoilla ole vastaavaa motivaatiota päästä valoon kuin tulisieluisilla opettajilla.

Lundbergin teoksissa ihmiselämän haasteet ovat usein uskollisen realistisia, ja tässäkin teoksessa taistellaan monta kertaa hengen edestä kulkutautien vuoksi. Nyt maisemat eivät ole samalla tavalla merellisiä kuin Jäässä ja Kökarin Annassa, mutta elämä on rankkaa myös kirjan keskiluokkaisilla hahmoilla mantereella. Itse lukijana osasin jo odottaa vahvaa kerrontaa puutteesta ja sairauksista, mutta odotin juoneen hieman enemmän vaihtelua.

Robertin ja Olgan esiaviollisen matkan kuvaus toi romaaniin kansallisromanttista nostetta. Tässä vieraillaan muun muassa meidän mökkitien varrella Joutsan takakylien kaskimailla, jossa Olgan ystävä emännöi pappilaa. Varsinkin tuon osion kohdalla olin jotenkin erityisesti ”liekeissä”. Tästä pariskunnan matka jatkui Itä-Suomeen, jossa oli jo saatavilla alkeellisia turismipalveluja. Itä-Suomi olikin jossain vaiheessa kaupunkien sivistyneistön puuhamaa, ja Lundberg on hyvin tavoittanut tuon miltein orientalistisen tavan katsoa maaseudun köyhiä.

Toinen tärkeä ulottuvuus romaanissa on Olgan ja hänen pikkusiskonsa Idan suhde. Ida tulee opistolle opettamaan voimistelua (eli ”ruumiillista kasvatusta”) ja hänestä tulee siskolleen tärkeä työtoveri, tuki ja turva. Voimistelun opettamisen uutuusarvo on suuri, ja nuoren naisen into toimia ammatissa, jota kukaan muu nainen ei ole aiemmin hallinnut, on käsin kosketeltavaa.

Viime aikoina on tullut markkinoille monia historiallisia romaaneja, joissa päähenkilöt ovat opettajia ja joissa käydään läpi suomalaisen koulutuksen historiaa. Joissain näistä historiallinen jatkumo on pitkä, toisissa taas keskitytään lyhyempiin jaksoihin. Ehkä tämän jälkeen kuuntelen toisen kerran Tommi Kinnusen Pimeät kuut, jonka kyllä sain hyvinkin loppuun ensi kerralla, mutta siitä bloggaaminen jäi alkusyksystä kesken. Molemmat kirjat tuntuivat yhtä ansiokkailta, mutta Kinnusen teoksessa näkökulman valinta tuntui erityisen onnistuneelta. Tässäkään teoksessa ei näkökulmassa ollut mitään vikaa, mutta kerronta oli kovin perinteistä.

Viikonlopun myrsky vesilasissa

Teos: Hanna Brotherus: Henkeni edestä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Tänä viikonloppuna omassa somekuplassani on keskusteltu perjantaina 4.11. Helsingin Sanomissa julkaistusta arviosta Hanna Brotheruksen toisesta autofiktiivisestä teoksesta Henkeni edestä. Maaria Ylikoski kirjoitti varsinaisen tyrmäysarvion teoksesta, jonka hän oli kokenut kiusallisena. Erityisen epäkiinnostavana Ylikoski koki Brotheruksen tavata kuvata tunkkaisia käsityksiään äitiydestä, parisuhteista ja seksuaalisuudesta.

Tavallaan on virkistävää, että lehdissä esiintyy välillä vähemmän korrekteja arvioita. Luulen, että tuokin ”täyslaidallinen” voi jopa toimia Brotheruksen kirjan mainoksena, sillä moni saattaa kiinnostua katsomaan, onko kirja todella niin huono kuin arviossa väitetään. Jos taas arvio olisi kirjoitettu aiemmin tuntemattoman esikoiskirjailijan tuotoksesta, se olisi tuntunut kohtuuttoman rankalta. Mutta itse en pidä myöskään siitä, että kirjailijoita kohdeltaisiin eri kriteereillä riippuen siitä, ovatko he jo valmiiksi julkisuuden henkilöitä vai ei.

Minulle Brotheruksen esikoisteos oli suuri hitti, ja olen keskustellut siitä livenä useamman ihmisen kanssa blogimaailman ulkopuolella. Koin, että teos on tavoittanut sellaisiakin lukijoita, jotka ehtivät lukea vähemmän ja jotka pohdiskelevat lukemaansa mielellään pitkään.

Toki tämän kakkosen suhteen vähän ounastelin, että teosten välillä olisi toistoa, tai että se ei välttämättä onnistuisi tempaamaan mukaansa samalla voimalla, jos se kertoisi samoista teemoista. Mutta juuri nyt tässä marraskuun pimeydessä kirjan rauhallinen tempo ja haahuileva ote tuntuivat sopivilta. Minuun kirjassa teki vaikutuksen sen vapaamuotoinen, jopa impressionistinen rakenne.

Brotherus kertoo tässä kolmannesta elämästään: pesä on tyhjentynyt, vaihdevuodet vaivaavat, oma keho tuntuu vieraammalta kuin koskaan, ja vaikka hän elää rakkaudellisessa parisuhteessa, hän kokee välillä yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymisen tarvetta.

Tähän saumaan osuu suvun mökistä luopuminen, ja siihen liittyvien muistojen läpikäyminen. Kertoja matkustaa mökille yksin, ja kohtaa oman keski-ikäisen kontrollifriikkiytensä alkeellisissa oloissa. Puskapissalla on käytävä aivan liian usein, ja veneen tulpan tarkistaminen on pakkomielle. Luontosuhteen kuvaus on herkkää ja oivaltavaa, joten jäin varsinkin pohtimaan, mikä sai Ylikankaan dissaamaan kirjailijan kielellisen ajattelun tasoa.

Mökkireissun ulkopuolella pidin varsinkin Brotheruksen tavasta kertoa työprojekteistaan erityisen haavoittuvien ryhmien parissa, kuten turvapaikanhakijoiden. Oikeastaan olisin voinut lukea erillisen teoksen pelkästään hänen koreografin työstään.

Brotherus kertoo myös rehellisesti hänen suhteestaan kirjallisuuteen: hän ei ole koskaan ollut himolukija, koska tanssitaiteen opinnoissa huomio on keskittynyt ihmisten kehojen lukemiseen. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi harrastanut lukemista, mutta kulttuuripiireissä hän on usein kokenut itsensä sivistymättömäksi, kun ei ole lukenut kaikkia samoja kirjoja kuin muut. Mutta yksi teoksen kaunokirjallisia referenssejä on Eeva Kilven tuotanto, varsinkin Naisen päiväkirja.

Olen lukenut viime vuosina kymmeniä huonommin toimitettuja kaunokirjallisia teoksia suurilta kustantamoilta, joissa keskeinen ongelma on ollut kökkö kieli. Tässä teoksessa en tuota ongelmaa havainnut, mutta joistakin lukijoista teoksen hidas tempo ja arkisuus voivat tuntua pitkäveteisiltä. Itse taas pitkästyn takuulla varmemmin hektisen toimintadekkarin äärellä, joka on kirjoitettu pelkin aktiivilausein ja insinöörikielellä.

Minusta Brotheruksen teoksissa lohdullista on ollut kohdata kertoja, joka samalla harjoittaa tyypillistä taiteellista haahuilua, ja onnistuu kuitenkin kertomaan aivan samanlaisista arjen haasteista kuin kuka tahansa keski-ikää lähestyvä naislukija, riippumatta koulutuksesta tai ammatista. Mutta ehkä kirjan vahva naiserityisyys voi tuntua liialliselta. Itseäni ilahduttaa hänen teoksissaan jopa maadoittava jalat maassa-asenne.

Arkkumaakarin rakkaustarina

Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukijat: Karoliina Kudjoi ja Riitta Havukainen

Vuonna 1931 Pohjanmaalla tunnelmat ovat synkeän sinimustat, ja näihin tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa osa päähenkilöistä saa elantonsa ruumisarkkujen valmistamisesta. Anna Englundin esikoisromaanissa nuori Elena on nainut paikallisen arkkumaakarin Ilmarin, ja saanut kaupan päälle Manta-anopin, joka on koulinut miniästään perheyrityksen jatkajan. Avioliitto on lapseton, mutta kolmatta polvea selvästi odotetaan puuseppien sukuun.

Eräänä päivänä pajalle tulee arkkua ostamaan housupukuinen maailmallinen nainen, jonka eno on kuollut. Lidian olemus herättää pienellä paikkakunnalla paljon huomiota, ja myös Elena on utelias tulokkaan taustoista. Nainen on ammattivalokuvaaja Helsingistä, ja tutustuminen tähän jännittää, koska Elena pelkää kuulostavansa liian sivistymättömältä.

Pian Elena matkustaa uuden ystävänsä perään Helsinkiin, missä he eivät ole ainoita tällä tavalla rakastavia. Rakkaus keksii keinot tapaamisiin, vaikka se on laissa kiellettyä. Univormupukuiset saavat pian vihiä Elenan haureudesta, mutta hänelle luvataan lievää tuomiota, jos hän tunnustaisi toisen osapuolen houkuttelun suhteeseen. Virkavalta ei kuitenkaan osaa hoitaa tehtäväänsä tarpeeksi järeästi, ja Elena ehtii paeta kuulustelijoitaan suureen maailmaan.

Tämä on hieno, jopa elegantti romaani, jossa moni henkilö onnistuu voittamaan oman aikansa yhteiskunnan ahtaat käsitykset rakkaudesta ainakin yksityisellä tasolla. Manta-anopin avomielisyys tuntui jopa vähän liialliselta, mutta henkilöhahmona hän oli muuten varsin mainio. Ilmari onnistuu myös menemään omassa elämässään eteenpäin, eikä jää kantamaan turhia kaunoja eksälleen.

Kirjassa on sopivasti muutakin sisältöä kuin sateenkaarirakkaus, joten teos kiinnostanee kaikkia vanhan ajan käsityöläisammateista ja taiteen tekemisestä kiinnostuneita. Itse ihailin romaanissa eniten Englundin rajauksen taitoa, sillä hän onnistui saamaan aikaan varsin täyteläisen tarinan tiiviiseen formaattiin. Näyttääkin, että teosta on kypsytelty pitkään, mikä on johtanut vahvaan ja varmaan kirjailijan äänen löytymiseen.

Kuuma kesä Norfolkissa

Teos: Ali Smith: Satunnainen (Otava, 2006)

Suomennos: Kristiina Drews

Astrid ja Magnus ovat lontoolaiset teini-ikäiset sisarukset, jotka joutuvat viettämään kesää Norfolkissa kämäisessä vuokramökissä äitinsä ja isäpuolensa kanssa. 17-vuotias Magnus on tullut erotetuksi koulustaan sekavan kiusaamisvyyhden vuoksi, ja 12-vuotias Astrid löytää lohtua ainoastaan uudesta videokamerastaan, jonka kautta hän pitää päiväkirjaa.

Romaanissa eletään vuotta 2003, jolloin kaikilla keskiluokkaisilla teineillä on jo kännykät, mutta somea ei vielä ole siinä muodossa, jossa me sen tunnemme. Astridin kännykkä makaa koulun roskalavalla, sekin kiusaamisen lopputuloksena, eikä hän ole kertonut asiasta vanhemmilleen, jotka maksavat puhelimesta kuukausimaksua, vaikka sitä ei käytetä.

Romaanin jännite syntyy siitä, että perhe saa mökilleen puskista vieraan, jota kumpikaan vanhemmista ei muista tavanneensa. Amber tulee muka haastattelemaan äiti-Eveä, mutta Eve itse uskoo naisen olevan aviomiehensä salarakas. Eve on suht kuuluisa kirjailija, kun taas Richard on englannin professori yliopistolla. Hänellä on maine kliseisenä nuorten tyttöjen vikittelijänä, ja tarinan aikana joku opiskelijoista on nostamassa oikeusjuttua tästä.

Amber on hurmaava hahmo, joka onnistuu puhumaan itselleen ylöspidon mökillä muutamaksi päiväksi. Seuraukset tästä vierailusta ovat kuitenkin arvaamattomat, eikö isäntäväelle koskaan paljastu naisen todellinen identiteetti.

Satunnainen on kielellisesti ja tyylillisesti kokeileva romaani, jota voisi pitää jopa vähän kikkailevana. Mutta teoksen juoni on vahva, ja hahmoissa riittää särmää. Eniten minua kirjassa kiinnosti tämän melko dysfunktionaalisen perheen dynamiikka, ja kysymys, miksi kirjan pariskunta jaksoi edelleen pysyä yhdessä.

Uteliaisuus heräsi Smithin muusta tuotannosta, vaikka kovin montaa kielipeleihin keskittynyttä romaania en jaksa putkeen. Teoksen formaatti herätti minussa muistoja 90-luvulta, jolloin olin tämän tyyppisen proosan suuri fani. Se ei kuitenkaan edusta kokeilevuuden ääripäätä, vaan mukana on vain joitakin tajunnanvirtaosuuksia ja henkilöiden sisäistä puhetta.

Yleisemmällä tasolla Ali piikittelee tässä akateemisten brittien elämäntapavalinnoille. Richard ei ymmärrä, että Norfolk on väärä valinta kesänviettopaikaksi, jos yhtään haluaisi edetä urallaan. Kaikki akateemiset tähdet lomailevat Suffolkissa, jos lomailevat kotimaassa. Ja ylipäänsä se ajatus, että perhe vetäytyy koko kesäksi syrjäiseen kolkkaan maaseudulla kuulostaa todella vanhakantaiselta. Kotimainen kirjallisuutemmehan on näitä saagoja täynnä, eli suomalaisen lukijan on helppo samastua tarinaan.

1400-luvun neitojen ompeluseuroissa

Teos: Kaari Utrio: Vehkalahden neidot (Tammi, 1971)

Olen pian lukenut läpi lähes kaikki residenssissäni risteilevät korona-aikana hamstraamani poistokirjat. Cheers sille, ja toivon mukaan en nyt lähiaikoina intoudu keräilemään lisää kirjoja samalla intensiteetillä.

Kaari Utrion Vehkalahden neidot sijoittuu 1400-luvun puoleenväliin, ja tapahtumat paikantuvat Kymenlaakson ja Viipurin välille. Teos kertoo kahden vehkalahtelaisen kartanon väestä, ja varsinkin Margareeta ja Helleka Brandista, aatelissisaruksista, jotka ovat vaikeasti naitettavia johtuen Hakilan kartanon heikosta taloudellisesta tilanteesta.

Naapurikartanossa Blekarissa menee vähän paremmin, ja kartanoiden isännillä on ollut tapana naittaa lapsiaan toistensa lapsille. Margareetaa on kaavailtu puolisoksi Siffredille jo tämän ollessa yhdeksänvuotias, mutta tämä suunnitelma ei lämmitä häntä enää neitoiässä. Sisarukset pääsevät kokemaan Viipurin seuraelämän iloja, kun heidän siellä asuva tätinsä kutsuu heidät vierailulle luokseen. Siellä molemmat kohtaavat kosijan, mutta heidän on vaikea antautua romanttisen rakkauden pauloihin.

Lopulta Margareeta suostuu naamaan lapsuuden toverinsa Siffredin, ja Helleka alkaa vakavasti kaavailla lähtöä Naantalin nunnaluostariin. Koska Viipurin Anna-täti on juuri menettänyt kotinsa ja miehensä tulipalossa, hän suostuu lähtemään Hellekan seuralaiseksi matkalle kohti Naantalia.

On näillä sisaruksilla vientiä suuntaan ja toiseen, ja Margareetalla vienti jatkuu vielä aviosäätyyn siirtymisen jälkeenkin. Tuulista on molemmilla romanssin poluilla, ja kumpikin saa osansa julkisesta huorittelusta kotikylällään. Hellekan avioliiton ulkopuolisen raskauden tarina on karu, ja sen jälkeinen lapsenmurhasyytös kertoo omaa tarinaansa naisten asemasta myöhäiskeskiajalla.

Kirjan parhaat kohtaukset käydään merillä, matkalla Viroon kaupantekoon, ja hylkeenpyynnissä Kuorsalon saaren lähistöllä. Saarihullut voivat bongata kirjasta uusia vierailukohteita itäisen Suomenlahden saaristosta, mikä ainakin itselleni on vielä korkkaamaton alue.

Pidin kirjan tunnelmista, vaikka itse romanttisessa pyörityksessä oli omaan makuuni muutama kierros liikaa. Mutta muistan lukeneeni Utriolta räväkämpiäkin teoksia, joissa seksikohtaukset olivat rajumpia kuin tässä. Ehkä tämä teos ei noussut Utriolta lukemieni romaanien kärkikaartiin, mutta koska tässä liikuttiin Kymenlaaksossa, alueella, jota tunnen huonommin, koin jopa oppivani jotain uutta sen historiasta.

Lontoo simpanssin silmin

Teos: Peter Hoeg: The Woman and the Ape (Panther, 1996)

Käännös: Barbara Haveland

Yksi 90-luvun huikeimpia lukukokemuksiani oli Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow, ja muistan eläneeni uudelleen tuon kirjan tunnelmia asuessani Tanskassa. Hoegin muut kirjat eivät ole kolahtaneet minuun samalla intensiteetillä, ja The Woman and the Ape on odottanut vuoroaan hyllyssäni 13 vuotta.

Nyt tämä sinänsä symbolisesti painava, jopa allegorinen teos ihmisen ja apinan yhtymisestä avautui yhdessä illassa, samassa putkessa Anita Brookner – maratonin kanssa.

Viime viikon teemaan, eli kuningattaren hautajaisiin, teos sopi myös siksi, että tässä jopa epäillään kuningattaren ja puolen hänen nimittämänsä hallituksen ministerien olevan simpanssihumanoideja valepuvussa.

Romaanin päähenkilö on kolmikymppinen Madelene, tanskalainen vastavihitty vaimo, joka asuu brittimiehensä Adamin kanssa Mombasa Manorissa Hampstead Heathissa. Adam on tutkimusjohtaja Lontoon eläintarhassa, ja kuuluu merkittävään kolonialistisukuun, jossa on metsästetty suuria eläimiä Aasiassa ja Afrikassa jo pari vuosisataa. Mombasa Manor on Adamin vanhempien rakennuttama anakronismi, jonka rakenteet sopivat huonosti saarivaltion ilmastoon.

Kuten Anita Brooknerin romaanien kotirouvat, myös Madelene on tuomittu joutilaisuuteen. Hän tulee Tanskan yläluokkaisista piireistä, vaikka suvun raha ei ole kovin ylvästä eikä vanhaa – se on rikastunut lihateollisuudella. Tennispainotteiset arkipäivät ovat kuuluneet jo hänen äitinsä repertuaariin, joten muutto Lontooseen ei ole ollut hänelle suuri kulttuurishokki. Mutta Madelene on jo kolmikymppisenä paatunut alkoholin suurkuluttaja.

Luulen, että moni muistaa romaanista paremmin alkoholismin kuvauksen kuin eroottiset kohtaukset puhuvan simpanssin kanssa. Madelene piilottaa alkoholiannoksiaan talon puutarhaan ja sivurakennuksiin. Hänen erikoisuutensa on pirtusta lantrattu 55% puhdas viina, jota hän nauttii tarkasti mitattuina annoksina ennen päivän toimiin ryhtymistään. Hän on käytännössä jatkuvassa tasaisessa humalassa, myös öisin, sillä hän nukkuu karahvi vierellään. Karahvi toimii unileluna silloinkin, kun se on tyhjä.

Koska kirja on fiktiota, myös Madelenen raitistuminen tapahtuu fiktiivisin keinoin. Avioliitossa Adamin kanssa mitään motivaatiota raitistumiseen ei ole, sillä Adam hyväksyy vaimonsa jatkuvan humalatilan. Mutta rakastuttuaan simpanssiin viina unohtuu, sillä päivät Lontoon puistoissa humanoidin kaappaamana ovat tarpeeksi uskomattomia ilman päihteitä.

Hyvää tässä teoksessa on mielestäni se, että se kyllä näyttää alkoholismin karut puolet, mutta ei pyri moraalisesti arvottamaan juomista tai raittiutta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä alkoholistihahmon tulevaisuudesta.

Ehkä kirjassa kuvattu villieläinten salakuljetuksen ilmiö, ja siihen liittyvät eläinsuojelulliset toimenpiteet, tuntuivat eniten menneeltä maailmalta, vaikka salakuljetusta edelleen tapahtuu. Aihepiiri ei olisi luultavasti kiinnostanut minua lainkaan sen julkaisuvuonna, mutta nyt keski-ikäisenä pystyn paremmin eläytymään tarinoihin, joissa ihmisen ja eläimen olotilojen rajapintaa rikotaan. Eihän tämä edelleenkään ole lempiaiheeni, mutta alan jo ymmärtää, miksi tällaisia romaaneja kirjoitetaan.

Juutalaisten sotalasten nelinpeli

Teos: Anita Brookner: Latecomers (Jonathan Cape, 1988)

Kolmas Anita Brooknerilta lukemani teos oli ehkä tästä setistä syvällisin. Latecomers kertoo kahdesta toisen maailmansodan aikana Saksasta Britanniaan pelastetusta sotalapsesta, joiden kohtalot yhtenevät elämänmittaiseksi ystävyydeksi ja liikekumpanuudeksi.

Hartmann ja Fibich, molemmat Thomasiksi kutsuttuja, ovat tutustuneet toisiinsa surreylaisessa sisäoppilaitoksessa. Munchenilaisella Hartmannilla on Lontoossa asuva Marie-täti huoltajanaan, mutta berliiniläisellä Fibichillä ei ole elämässä jäljellä ketään. Näin ollen on luontevaa, että koulusta valmistuttuaan myös hän tulee asumaan hyväsydämisen Marien katon alle. Marie on Hampstead Heathin taiteilijakylässä viihtyvä boheemi taidemaalarin vaimo, joka osaa kuunnella nuoria, mutta ei laittaa ruokaa.

Molemmat miehet löytävät vaimot lähipiiristä. Hartmann menee naimisiin ranskalaisen Yvette-sihteerinsä kanssa, ja Fibich ottaa puolisokseen Christinen, joka myös on ollut Marie-tädin suojatti. Vaimojen etninen tausta ei tule täysin selväksi, mutta Yvette saattaa myös olla puoliksi juutalainen. Kaikissa näissä lukemissani kirjoissa oli henkilöitä, joilla oli vahva side Ranskaan, ja joku läheinen eläkkeellä tai hoitokodissa Rivieralla.

Romaanin pariskunnat elävät jonkinlaisessa symbioosissa toistensa kanssa. Miehet ovat onnistuneet takaamaan mukavan keskiluokkaisen elämän Lontoossa myymällä onnittelukortteja; rouvien ei tarvitse vaivata itseään töissä käymällä. Välillä Christinestä tuntuu, että hänen osakseen on langennut Yvetten hovilakeijan rooli. Tuhlailevan Yvetten ostosretket Sloane Squaren italialaisiin putiikkeihin ovat uuvuttavia, mutta ei Christinellä ole muita ystäviä, joiden kanssa käydä trendikkäillä salaattilounailla.

Hartmann ja Fibich pitävät lapsena kokemiaan traumoja visusti vakan alla. Rikkinäinen lapsuus näkyy kuitenkin heidän avioliitoissaan ja vanhemmuuden tyylissä. Varsinkin Fibichille Toto-pojan isänä oleminen tuottaa vaikeuksia, koska poika on täysin eri muotista valettu kuin isänsä. Toto on komea, urheilullinen, fyysinen ja suurieleinen, ja suunnittelee uraa viihdeteollisuudessa. Fibich taas on vetäytyvä, hermostunut, neuroottinen ja sisätiloissa viihtyvä teoreetikko.

Minua kosketti kirjassa varsinkin kuvaus noin kuusikymppisen Fibichin yksinäisestä toivioretkestä Berliiniin 80-luvulla. Brookner kertoo tästä matkasta tyypilliseen lakoniseen tyyliinsä. Fibichillä on korkeat odotukset matkansa suhteen. Ehkä hän salaa toivoo kohtaavansa jonkun äitinsä kaltaisen hahmon, vaikka onkin saanut jo teininä Punaiselta Ristiltä viestin vanhempiensa kuolemasta. Mutta Fibich viettää viikon lähinnä kahvia juoden ja haahuillen Kempinski-hotellin terassilla. Hänellä on oletus, että vanha koti olisi ollut silloisen Itä-Berliinin puolella, mutta sinne päädyttyään hän pelkää sairastuvansa kommunistisessa maassa ja joutuvansa kommunistien sairaalaan, eikä näin ollen osaa etsiä jälkiä menneisyydestään.

Eniten minua kiinnostaa Brooknerin kirjoissa hänen kirjoitustyylinsä. Olen lukenut suuren määrän uudempia romaaneja varsinkin juutalaisuudesta, joissa lähestymistapa toiseen maailmansotaan ja holokaustiin on ollut paljon tunteellisempi ja viihteellisempi. Aloin jopa hykerrellä kuvitellessani skenaariota, että Brookner olisi kirjoittanut arvion esimerkiksi australialaisen Heather Morrisin bestsellereistä. Mutta onneksi ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa kirjoittaa juutalaisista toisessa maailmansodassa, on vain erilaisia genrejä ja näkökulmia.

Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.

Jatkoa amerikkalaisten mökki-idylliin

Teos: Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi (Tammi, 2022)

Suomennos: Tuulia Tipa

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Viime viikolla postasin tänne Mainen osavaltioon sijoittuvasta mökkiromaanista, ja nyt on Connecticutissa sijaitsevan Cape Codin vuoro. Tämä 105 km mittainen niemi on eeppinen newyorkilaisten lomanviettopaikka, jossa sijaitsee muun muassa kuuluisa Martha’s Vineyard.

Haksahdin tähän teokseen mainosvideon vuoksi, jossa Krista Kosonen ja kumppanit hehkuttavat teosta omilta mökkilaitureiltaan.

Teos kertoo niin ikään sukumökistä, tai pikemminkin mökkikylästä, jonka päähenkilö Ellen (Eleanorin) isoisä Amery on rakennuttanut. ”Paperipalatsi” viittaa halpoihin rakennusmateriaaleihin, joihin jouduttiin turvautumaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Mökit ovat rapistuneet vuosikymmenten varrella, mutta Elle ja hänen äitinsä palaavat kylään joka kesä uskollisesti. Heillä on erilliset mökit, mutta ovat toistensa kanssa saumattomasti tekemisissä koko loma-ajan. Näin ollen äiti pääsee tekemään ilkeitä havaintoja Ellen juhlista ja niiden vieraista, ja osallistumaan niiden jälkeisiin krapula-aamiaisiin.

Kirjan Elle on viisikymppinen ja elää monessa suhteessa risteyskohtaa elämässään. Brittiläinen aviomies Peter on ollut hänen elämänsä kallio, mutta lapsuuden ystävä Jonas on varsinainen sielunkumppani. Jonas ja Elle jakavat keskenään lähes koko elämänsä historian, mutta myös Jonas on tahollaan naimisissa ja perheellinen. Mökkikylässä vietetään newyorkilaisen kulttuuriväen kosteita juhlia jo kolmannessa polvessa, ja välillä sattuu pariskuntien välisiä lipsahduksia. Tosin Ellen ja Jonasin yhteys on enemmän kuin lipsaus, ja heillä on myös synkkiä salaisuuksia, joista aviopuolisot eivät tiedä mitään.

Luonnolla on suuri rooli kerronnassa, ja paikoitellen Cowley Hellerin tyyli muistuttaa biologian ja maantieteen opettajan äänensävyä. Lajien tunnistamisen ystäville teos onkin varsinainen aarreaitta. Itse tykkäsin seurata kirjohyljekantaa ja muita suurempia vesieläimiä, mutta en pysynyt kärryillä Cape Codin kasvistossa. Yleensä olen pitkästynyt kuoliaaksi juuri amerikkalaisten ”aistivoimaisten” luontokuvausten äärellä. Muun muassa paljon kehuttu Delia Owensin Suon villi laulu oli minulle aivan liian aistillista kerrontaa, enkä saanut kirjaa loppuun toisellakaan yrityksellä. Onneksi tässä kirjassa seikkailtiin myös muualla kuin suolammen viereisessä rämeikössä, ja käytiin läpi päähenkilöiden muitakin elämänvaiheita kuin mökkeilyä.

Ellen tarina on hieman dysfunktionaalisen uusperheen tarina, jossa äidin uuden miehen lapsilla on merkittävä rooli. Teos taatusti puhuttelee juuri omaa ikäluokkaani, eli 1970-luvulla lapsuuttaan viettäneitä.

Jos en olisi lukenut J. Courtney Sullivanin Mainea samassa kuussa, olisin ehkä antautunut tämän tarinan vietäväksi suuremmalla liekillä. Kertomukset eivät ole identtisiä, mutta niissä on paljon yhteistä. Tässä kuvattu mökkimiljöö on paljon vaatimattomampi kuin Sullivanin kirjassa, eikä draama keskity mökin perintöriitoihin. Pidin kuitenkin Sullivanin romaanin historiallisista osuuksista enemmän. Tässäkin historia ulottuu jonnekin 1940-50-luvuille, mutta tapahtumia ei ole kuvattu kovin tarkasti, eikä niitä kytketä suurempaan kansalliseen kertomukseen. Tämä oli kyllä astetta taiteellisempi romaani, ja kuvattu mökkimiljöökin runollisempi, kun taas Mainessa meininki oli ylellisempää. Mutta Mainessa minua viehätti paikallisen yhteisön ja katolisen seurakuntaelämän kuvaus, eli kyseessä oli todella laajan skaalan yhteisöllinen kudelma, kun taas tässä draama lopulta keskittyy kahden pariskunnan keskinäisiin jännitteisiin ja pettämisdraamaan.

Pettämisdraama on kerrottu tässä varsin ansiokkaasti, ja kirja toimiikin vallan mainiosti pelkkänä ihmissuhdekuvauksena. Ehkä itseäni tässä monikerroksellisessa romaanissa hämmensi tai rasitti se, että se selvästi pyrkii miellyttämään kaikenlaisia yleisöjä.

Kotimaisen kirjallisuuden saralla olen lukenut suuren arsenaalin tätä kepeämpiä ja mitäänsanomattomampia mökkeilyaiheisia teoksia, joten kyllä kannattaa vierailla capecodilaisella mökillä, ja vaikka vertailla kahden maan elintasojen kehityksen historiaa.

Ilkikurisesti suurperheellisyydestä

Teos: Nimco Noor ja Maikki Luukinen: Paratiisin tyttö – koti Helsingissä, juuret Mogadishussa (LIKE, 2022)

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Olen viime päivinä lisännyt suuresti tietämystäni uusimmasta afrosuomalaisesta kirjallisuudesta. Kolme lukemistani kirjoista ovat somalinaisten kirjoittamia, ja hyvin eri tyyppisiä sävyltään ja toteutukseltaan. Nimco Noor oli minulle ennen hänen kirjaansa tarttumista täysin vieras hahmo, enkä myöskään tunnista hänen kirjoittajakumppaniaan Maikki Luukista. Kaksikko on työstänyt yhdessä tätä teosta vuosikymmenen ajan; alkuperäinen käsikirjoitus pohjautui Noorin päiväkirjoihin vuosien varrella.

Voin tunnustaa, etten alun perin syttynyt kirjan nimestä tai esittelystä, sillä tarina tuntui liian perinteiseltä. Mutta teos yllätti todella positiivisesti: pitkä kirjoitusprosessi näkyy huolellisena jälkenä, ja paikoitellen teos on hulvattoman hauska.

Kuuntelin tämän äänikirjana, ja lukijan äänensävy sopii toteutukseen täydellisesti. Lukijalla ei ehkä ole somalitaustaa, mutta hänen tapansa lukea tarinaa kuulostaa kuivahkon ilkikuriselta. Hän ei pyri tahalliseen koomisuuteen, mutta onnistuu hauskojen osuuksien korostamisessa.

Nauroin makeimmin kohdassa, jossa kuunnellaan Chris Rean biisiä ”Road To Hell”. Kyseinen 80-luvun kuuluisuus oli jo unohtunut minulta, mutta Nimco Noor onnistui antamaan biisille aivan uuden tulkinnan.

Noor on siis kahdeksan lapsen yksinhuoltaja ja opettaja, joka asuu Helsingin Vuosaaressa. Tullessaan Suomeen vuonna 1999 hän oli jo naimisissa miehensä Abdin kanssa ja yhden lapsen äiti. Nimco ja Abdi olivat tutustuneet toisiinsa pakolaisina Nairobissa, ja menneet nopeasti naimisiin. Nimco tuli Suomeen perheenyhdistämisen kautta, eikä hänellä ollut maassa paljoa omia sukulaisia. Nimcon omaa sukua asuu enemmän Britanniassa, mutta osa heistä vaikuttaa edelleen kotimaassa.

Vuonna 2011 Nimco pääsi matkustamaan takaisin Somaliaan yksin ilman lapsia. Tämän matkan tarina on eeppinen, sillä päästäkseen Afrikkaan hänen oli ensin kuljetettava kahdeksan lastaan hoitoon Lontooseen sukulaisten luo. Pienin oli tässä vaiheessa vasta vaippaikäinen taapero. Jo lapsilauman kuljetus lentokentältä Lontoon sukulaiskylään tuotti suuria haasteita. Vuoraarelaisen yksinhuoltajan ruuhkavuodet kuulostavat aika erilaisilta kuin vaikka lestadiolaisen ydinperheen äidin, jolla luultavasti on tila-auto(ja) lasten kuljetukseen, ja jossa perheen lomamatkat suurella todennäköisyydellä kohdistuvat kotimaan suviseuroille.

Jotain yhteistäkin on Nimcon lapsiarjessa lestadiolaisten suurperheiden kanssa: vanhempien lasten osaan kuuluu huolehtiminen nuoremmista, eikä kaikkia ole aina pystytty huomioimaan yksilöinä kaikissa tilanteissa. Kirjassaan Nimco ei täysin kerro, miksi hän päätyi saamaan niin monta lasta, kun lisääntyminen ei selvästikään ollut hänelle uskonnollinen velvoite, eikä hän itsekään tule suurperheestä. Mutta hänen suhteensa aviomies Abdiin oli hankala suurimman osan aikaa, ja sain kirjasta vaikutelman, että heille ilmaantui aina uusia lapsia siinä vaiheessa, kun he yrittivät palata asumaan yhteen. Tarinassa hän asuu myös turvakodissa liiton alkuaikoina, mutta eron syynä ei lopulta ollut väkivalta, vaan miehen uskottomuus.

Pidin paljon Nimcon kasvatuksellisista viisauksista, mutta juuri nyt minulle arvokkainta kirjassa olivat kuvaukset matkoista Afrikkaan, ja diasporan käsitteen avaamisesta. Somaliassa ja Somalimaassa sillä saattaa olla hieman erilainen merkitys kuin vaikka englantia puhuvissa entisissä Britannian siirtomaissa. Silti käsitteen rooli on keskeinen somaliyhteisöissä ympäri maailmaa, ja diasporassaan onnistuneet ihmiset ovat keskeisiä kotimaan kulttuurin edistämisessä. Näin ollen Nimco Noor saattaa saada yhteistyötarjouksia kansainvälisiltä firmoilta ja hän päätyy työmatkalle Keniaan tuottamaan Sesame Street-lastenohjelman somaliankielistä versiota.

Maassa, jossa ääri-islamilainen terroristijärjestö pyrkii kieltämään sen lapsilta kaiken viihteen ja hauskanpidon, jollain Sesame Streetillä voi olla suurikin merkitys, jos halutaan tarjota lapsille muutakin viihdykettä ja sivistystä kuin koraanikoulua. Tämän lisäksi Noor on monien muiden diasporassa asuvien aktivistien lailla kirjoittanut omia lastenkirjojaan, jotka korostavat somalikulttuurin omia tapoja, myyttejä ja legendoja. On mahdollista, että näitä kirjoja luetaan ahkerammin muualla diasporassa kuin Mogadishussa, mutta ainakaan Nooria ei voida moittia yrittämisen puutteesta.

Tämä oli huikean rikas teos, joka onnistui opettamaan minulle Somalian lähihistoriasta ehkä enemmänkin kuin mitä olen oppinut Nura Farahin teoksista. Pidän molemman kirjailijan tyylistä yhtä paljon, mutta Nimcon kertomus oli astetta kompleksisempi kuin Farahin fiktiiviset teokset. Kompleksisuus johtuu varmaan siitä, että kirjassa kuvataan urbaania elämäntapaa Mogadishussa, kun taas Farahin teoksissa korostuu maalaiselämä aavikolla.

Pitää koettaa tänä vuonna ehtiä Helsingin kirjamessuille, jos vaikka Nimco Noor olisi esiintymässä siellä. Hän nimittäin vaikuttaa kirjailijalta, jonka tarinointia olisi upeaa kuulla livenä. Erityisen mielelläni kuuntelisin hänen lukevan somalinkielisiä lastenkirjojaan, vaikka en itse kieltä ymmärrä.