It’s raining celebrities!

Teos: Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo (Otava, 2018)

Olen nyt lukenut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoista kolme kuudesta. Väärässä järjestyksessä ja kätevästi niin, että joka toinen tarina on jäänyt välistä. Muuten Mustonen on ollut minulle hankala rasti: huomasin joskus viime vuosikymmenellä löytäväni hänen kirjojaan Prisman alelaareista, ja koin oloni eläkeläiseksi lukiessani niin helppoa, lähes selkokielistä viihdettä. Muista Mustosen kirjoista minulla ei myöskään ole selkeää muistijälkeä, ja koen, että tämä uusin kirjasarja on ehdottomasti hänen parasta tuotantoaan. 

Taiteilijan vaimo kuljettaa lukijansa 1920-30-lukujen vaihteeseen, Pariisiin, Berliiniin, Espooseen ja Helsinkiin. Nuori Kirsti Eriksson on lopettanut työnsä Chanelin muotihuoneella, ja tekee Pariisissa ompelutöitä henkensä pitimiksi. Hän on rakastunut lapsuudentoveriinsa Iivo Borissaiseen, joka on pakolainen Vienan Karjalasta ja joutuu käyttämään uutta nimeä Ilmari Aaltosta tullakseen paremmin hyväksytyksi taiteilijapiireissä. Iivo puhuu leveää karjalan murretta, ja on muutenkin aika ”hottis”, herkkä ja syvällinen kuvanveistäjä. Mutta myös Kirsti itse on taiteilija, muodinluoja, jonka haaveena on perustaa Helsinkiin aito pariisilainen muotitalo.

Kuten sarjan aiemmatkin osat, tämä teos on historiallinen runsaudensarvi, joka pursuaa merkkihenkilöitä. Mustosta lukiessa tulee välillä olo, että lukisi enemmän seurapiirikalenteria tai iltapäivälehteä – jos siis sellaisia olisi tuohon aikaan ollut. Julkkishahmojen runsas viljely on omanlaistaan intertekstuaalisuutta, mutta koen, että se myös latistaa tekstin fiktionaalista lumoa. Tosiasiahan on, että pienen Suomen taiteilijapiirit ovat tuona aikana olleet hyvin sisäsiittoiset, mutta se, että kirjasarjassa esiintyvät niin Coco Chanel, Albert Edelfelt kuin Mika Waltari, tuntuu liioittelulta.

Muutenhan teoksen elämismaailma, Ida-äidin pitämä pensionaatti Albergassa, on varsin charmikas, ja koen, että kaikki sen fiktionaaliset hahmot pärjäisivät mahtavasti ilman julkkiksia naapureinaan, mesenaatteinaan ja ryyppykavereinaan. Syrjästäkatsojat voisivat olla enemmän oman elämänsä subjekteja, jos he eivät käyttäisi puolta ajastaan julkkisten seuraamiseen. Annan tosin Mustoselle anteeksi tämän rasittavan piirteen hänen teoksissaan, koska ne tarjoavat elämänmakuista, täyteläistä viihdettä, joka ei ole tyhjäpäistä hömppää. Poliittista historiaa kirjoihin mahtuu sopivasti, ja tässäkin ehditään käydä läpi niin antisemitismin kirouksia kuin Lapuanliikkeen nousua ja sen kannattamisen sekavia motiiveja. 

Feministisestä näkökulmasta kirjan nimi on vähän hassu – kuvataanhan tässä suht tasa-arvoista avioliittoa, jossa Kirsti ei todellakaan ole tyypillinen pikkurouva eikä miehensä tarpeille omistautuva kodin hengetär. Ylipäänsä Mustosen naishahmot ovat vahvoja, itsensä elättämisen vakavasti ottavia työmehiläisiä, jotka pärjäävät maailman myrskyissä myös ilman miestä. 

Viihdyin teoksen siivillä niin Pariisissa kuin Berliinissä, ja Berliinissä jopa vähän enemmän kuin Pariisissa. Nuoren parin vierailu Blumenthalin perheessä oli koskettava episodi, ja myös juna- ja laivamatkoissa oli suuren maailmanmatkailun tuntua.  Myös venäläisen ompelija-Ludmilan hahmo oli juureva, ja toi teokseen maahanmuuttopoliittista draivia. Ludmilan ja Iivon tilanteiden erilaisuus, ja etniset jännitteet olivat myös hyvin kuvatut. Yllättävän hyvin jaksoin eläytyä myös muotitalon arjen seuraamiseen, ja olisin voinut lukea vaatteista jopa lisää. 

On siis todennäköistä, että luen sarjasta ainakin tätä edeltävän Ruokarouvan tyttären, joka keskittynee kokonaan elämään Pariisissa.  Huomaan myös, että sarjaan on tulossa vielä seitsemäs osa, Sotaleski, ensi vuonna. Kirjojen lukeminen sikinsokin ei ole tuntunut vaikealta, vaan ne tuntuvat seisovan jokainen jämäkästi omilla jaloillaan. 

Mainokset

Saarihulluuden huipentuma?

Teos: Marianne Kurtto: Tristania (WSOY, 2018)

Tristan da Cunha on eteläisellä Atlantilla sijaitseva Britannian siirtokunta, jossa on tällä vuosisadalla asunut n. 250-300 asukasta. Saaren pääkaupunki on Edinburgh of Seven Seas, ja se on kaukaisimmalla avomerellä sijaitseva ihmisasutus tässä maailmassa. Matkaa sieltä St. Helenan saarelle on yli 2000 km ja Capetowniin 2400 km. Saarelle pääsee vain lautalla Capetownista, ja matka kestää kuusi päivää.

Marianne Kurtto sijoittaa esikoisromaaninsa Tristanille 1950-60-lukujen vaihteeseen, mutta meininki saarella tuntuu hämmentävän ajattomalta. Kalastus, kalojen prosessointi ja lampaankasvatus ovat paikallisten ainoita elinkeinoja, ja nuorten avioitumismahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Puhutaan siis äärimmäisestä sisäsiittoisuudesta, johon romaanissa ei viitata, mutta jo numerot puhuvat puolestaan. 

Kylän hiljainen vanhapoika Lars saa puolisokseen itseään nuoremman Lisen, ja heille syntyy poika nimeltä Jon. Lars ei kuitenkaan koe elämää saaren hiljaisuudessa tyydyttäväksi, ja hän lähtee Britanniaan myymään kalastusvälineitä. Isän poissaolo muuttaa perheen dynamiikkaa, eikä kestä kauaa, kun Larsilla on uusi morsian katsottuna emämaassa. Suhde Yvette-nimiseen kukkakauppiaaseen alkaa siitä, kun Lars etsii vaimolleen täydellistä ruusukimppua tuliaiseksi. Hän päätyy ostamaan sinisiä ruusuja, jotka Yvetten mukaan ovat ”värjätty lemmenkipeiden kalojen kyyneleillä”. 

Kurtto on meritoitunut runoilijana ennen romaanin kirjoittamista, ja tämä näkyy kielessä, sanavalinnoissa ja rytmissä. Vähempi on enempi, ja Kurtto osaa tiivistää päähenkilöiden tunteita myös sanattomaan toimintaan. Kirjaa aloittaessani en osannut edes päätellä, mitä kieltä päähenkilöt puhuvat, koska en tiennyt Tristanista tuon taivaallista. Siirtokunnan yhteys Britanniaan selkeytyi tarinan edetessä, mutta henkilöiden taustat jäivät osittain epäselviksi. Saarella tuntui olevan joitain uusiakin tulokkaita, mutta valtaosa ei ollut poistunut siirtokunnasta elinikänään, ja olivat alkuperäisten asukkien jälkeläisiä. 

Romaanin draaman kaari keskittyy vuonna 1961 oikeasti tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen, jonka seurauksena koko saaren väestä evakuoitiin ensin Kapkaupunkiin, ja sieltä Britanniaan. Yksityisellä tasolla juoni ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta tunnelmat sitäkin väkevämmät. Minussa kirja herätti valtavaa kaukokaipuuta ja ihastusta jopa ulkokirjallisista syistä. Olen ikuinen saarihullu, mutta tämä teos onnistui jo melkein ylittämään odotukseni kaukaisten saarten kuvauksesta. 

Kiinnostavaa on myös, että kaksi suomalaista kirjailijaa ovat valinneet eteläisen Atlantin saaret romaaniensa kohteeksi. Olli Jalosen Taivaanpallo kuvaa St. Helenan saarta, mutta tässä liikutaan kohti vielä tuntemattomampaa ja mitättömämpää kohdetta. Teokset ovat erilaisia kieleltään, kerronnaltaan ja volyymiltaan, mutta molemmissa on selkeä postkoloniaali ulottuvuus. Olen iloinen, että sain lukea nämä teokset suht lyhyellä aika-akselilla, jolloin toinen oli vielä tuoreessa muistissa. 

Tristania ei ole sen tyyppinen romaani, joka saa aikaan suuria kassavirtoja joulumarkkinoilla, mutta se ei myöskään ole vaikeatajuinen, liian monimerkityksinen eikä uuvuttava, kuten jotkut siirtomaihin liittyvät historialliset romaanit ovat. Teos saattaa jakaa yleisöjä, ja se luultavasti miellyttää enemmän introverttejä omien polkujen kulkijoita kuin sellaisia lukijoita, jotka odottavat syvää psykologista analyysia ihmissuhteista. Sen heikoin lenkki on avioerodraaman kliseisyys, mutta siitä huolimatta koin, että henkilöhahmoissa oli draivia, ja hiljaista viisautta. 

Krunikkalaisen kauhuleffan kulisseissa

Teos: Katja Lahti: Lasitehdas (S&S, 2018)

Olen kai viime aikoina lukenut enimmäkseen vakavia kirjoja, koska en muista, milloin viimeksi nauroin ääneen lukiessani. Onneksi puutostautiin löytyi täsmälääke Katja Lahden romaanista Lasitehdas. Aloitin hörähtelyn siitä, kun keski-ikäinen kampaaja Irina soitti ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Kansanradioon, ja olin jo pissiä alleni, kun päästiin pariskunnan eeppiseen joulumatkaan Helsinkiin, jossa heitä odottivat suomenruotsalaiset Gustafssonit Kruununhaan jugendtalossaan.

Lasitehdas kertoo nuoresta parista, Juhasta ja Lotasta, joiden kotitaustat ovat kaukana toisistaan. Juha on kotoisin kehäkolmosen ulkopuolelta lasiruukkikaupungista, ja hänen duunarisukunsa historia nivoutuu lasitehtaaseen. Lotan isä on suomenruotsalainen lääkäri, ja suomenkielinen äiti on tehnyt luokkahypyn naimalla kartanon perijän. Kristiinasta tulee Christina, ja naituaan lääkärinsä hän perustaa golf- ja ratsastusvaatteita myyvän yrityksen. Lotalla ja Juhalla on molemmilla ollut myrskyisä nuoruus, vaikka molemmilla on rakastavat vanhemmat. 

Rahalla tai sen puutteella on keskeinen rooli kertomuksessa. Juhan duunariperheessä on totuttu hankkimaan kaikki vaatteet kirpparilta, kun taas Lotta on aina saanut enemmän lahjoja kuin on osannut pyytää. Juhanin ja Irinan haaveena on ollut omakotitalo, jossa olisi poreamme. Kun pariskunta sitten voittaa kimppalotossa jättipotin kahden kaverinsa kanssa, he eivät yhtäkkiä osaa rahaa kuluttaa. Luomukaritsa ei maistukaan yhtä hyvältä kuin makaronilaatikko, eikä Juhani osaa valita jouluvisiitille tuliaisviiniä Alkon liian suuresta valikoimasta.

Kirjan jokainen hahmo on Suuri Persoona, myös Juhani ja Irina, jotka edustavat välisuomalaista tavallisuutta sen äärimmäisessä olomuodossa. Itse asiassa viihdyin heidän roosankukertavalla alcantara-sohvallaan niin hyvin, että kirjan loppuun saattaminen jäi harmittamaan. En muista, milloin viimeksi olisin kohdannut näin juurevia duunarihahmoja, joiden kohtaamisesta tuli hyvä mieli angstin ja ahdistuksen sijaan. Ehdoton suosikkini hahmoista oli kampaaja-Irina, joka pääsee kuusikymppisenä toteuttamaan haaveensa perustamalla oman ompelimon. 

Kirja leikittelee sivistyksen, luokkanousun ja sosiaalisen pääoman ideoilla hulvattomasti, ja päätyy raaputtamaan porvarillisen charmin pintaa syvemmälle. Kirja tuntuu sellaiselta raaputusarvalta, jossa jokainen ruutu voittaa. 

”Ja kai se on niin, että kaikki ihmiset ovat loppujen lopuksi ihan spedejä, ikään, sukupuoleen ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Sivistys on vain ohuen ohut kalvo ihmisen pinnalla, joskus se irtoaa vahingossa ja joskus sen haluaa repiä irti ihan itse.”

Roger ja Christina oppivat luultavasti uusilta puolisukulaisiltaan enemmän kuin Juhani ja Irina oppivat heiltä. Pidin kirjassa paljon varsinkin suomenruotsalaisuuden kuvauksesta, vaikka kieltämättä se oli hieman yliampuvaa. Voiko jonkun elämä todella kaatua siitä, jos tammikuussa ei pidetäkään blini-illallisia, ja kuuluvatko rapujuhlat aivan kaikkien suomenruotsalaisten vakiokuvastoon?

Katja Lahti on lahjakas kirjailija siksi, että hän onnistuu luomaan maagisen maailman hyvin arkisista elementeistä. Tässä teoksessa ei ollut ainuttakaan tylsää kohtausta, eikä turhaa tyyppiä. Hänen kielensä on runsasta, ja varsinkin ruokaan, kodin sisustukseen ja muotiin liittyviä anekdootteja pursuaa kaikkialla niin, että pieni konmarittaja minussa oli pakahtua. Minulla myös kesti tämän 300-sivuisen teoksen lukemisessa pidempään kuin keskivertoromaanin. Se kertonee tekstin laadusta ja kielen rikkaudesta – huonon romaanin kun lukea sutaisee parissa-kolmessa tunnissa. 

Kotimaisista romaaneista Lasitehdas kiilaa ihanilla hahmoillaan, rakkaudellisella ilmapiirillään ja vinksahtaneella huumorillaan tämän lukuvuoden lukemistojeni kärkikastiin – ehkä enemmän liekeissä olen ollut vain Olli Jalosen Taivaanpallosta (ja blogini lukijat alkavat varmasti jo olla ryytyneitä tämän teoksen jatkuvaan mainostukseen). Lasitehdas on sellainen kirja, jota suosittelen joululahjaksi aivan kaikille, ja se voisi hyvin inspiroida myös Juhanin ikäluokan miehiä. 

Olen iloinen myös siitä, että kirjalla on vielä reilu viikko laina-aikaa, sillä mahdollisesti luen sen uudelleen vain sen tuottamien feromonien vuoksi. 

Valkoinen nainen Rinkebyn yössä

aavan merenTeos: Antti Tuuri: Aavan meren tuolla puolen (Otava, 2018)

Mitä ajattelevat ruotsinsuomalaiset äärioikeistosta ja Ruotsidemokraateista? Millaista on elää näkymättömänä, mutta hyvin kuuluvana vähemmistönä liitoksistaan natisevassa kansankodissa? Kumpiin suomalaiset maahanmuuttajat luottavat paremmin, toisiin maahanmuuttajiin vaiko ”aboriginaaleihin”? Kuinka taas omiin etnisiin juuriinsa suhtautuvat ne, jotka ovat syntyneet Ruotsissa ja joilla ei enää ole merkittäviä siteitä vanhempien kotimaahan?

Tällaisten peruskysymysten äärelle johdattaa meidät Antti Tuuri tuoreessa romaanissaan Aavan meren tuolla puolen. Teos on itsenäinen jatko romaanille Tangopojat, joka käsitteli suomalaisen iskelmämusiikin nousua siirtolaispiireissä 60-70-luvuilla. Tämänkin kirjan olen lukenut ja arvioinut, ja oli ilo palata tähän jatko-osaan, vaikka en kaikkia hahmoja enää muistanutkaan.

Teoksessa eletään nykypäivää Tukholmassa ja Skövdessä. Seitsemänkymppinen Elina on menettänyt miehensä Saulin, Tangopoikien saksofonistin, joka lähti saappaat jalassa keikkakiireidensä keskellä. Hänen viisikymppinen tyttärensä Kaija on myös jo mummo, ja pari-kolmekymppinen Stina on eronnut kouluikäisen äiti, tohtori ja yliopiston virassa. Suvun naiset ovat pitkäikäisiä ja aikaansaavia, ja Kaijakin ehtii ekonomiuransa ohessa huoltaa kouluikäistä tyttärentytärtään Elviraa, koska Stinalla on seminaarikiireitä. Tuoreen lesken äitikin elää vielä Pohjanmaalla, joten Elviralla on isomummon lisäksi isoisomummo.

Sukutarinaa kiinnostavampi ulottuvuus kirjassa ovat etniset suhteet, joita käsitellään tiheän tapahtumaryppään keskellä. Teos on yhdenpäivänromaani, ja päivän aikana Sauli kuolee, Elviran suomalaisessa koulussa on polttopulloisku ja samalla Elvira katoaa. Elvira on puoliksi turkkilainen lapsi, jonka isällä on aikeita muuttaa takaisin Istanbuliin Erdogania tukemaan. Pommiuhasta koulussa epäillään kuitenkin ruotsalaista äärioikeistoa, joka ulottaa vihansa myös yhtä ennakkoluuloiseen ja rasismia tihkuvaan naapurikansaan.

Kirjan kiinnostavin hahmo on Kaijan ex-mies Petteri, Stinan isä, joka haluaisi olla enemmän mukana tyttärensä elämässä kuin mitä tytär sallii. Petteri on tullut Ruotsiin vasta kolmikymppisenä 80-luvulla, ja eri syistä kuin tavalliset duunarisiirtolaiset. Hänellä on ollut haaveita päästä elokuva-alalle tai teatteriin uraa luomaan, mutta ura on jäänyt avustajan ja keikkatyöläisen hommiin. Viisikymppisenä hän on töissä Skansenin puusepän pajalla, ja ehtii duuniin usein vasta aamun terassikeikan jälkeen. Petteriä siedetään tässä suojatyöpaikassa, koska hän on taiteilijasielu. Hän on myös hyvä ajamaan japanilaisia turistityttöjä pois pajaltaan, jotta henkilökunta saa rauhassa keskittyä kahvinjuontiin.

Petterin pyrkimykset pelastaa koulu terroristi-iskulta ja lapsenlapsi karvakäsien kaappaukselta lähentelevät jo veijariromaanin perusjuonta. Hänen ristiretkensä öiseen Rinkebyhyn herätti nauruhermojani, varsinkin, kun oltiin lapsen lisäksi pelastamassa aikuista tytärtä turkkilaisten haaremista. Petteri on epätyypillinen nurkkapatriootti, koska hänen lojaaliutensa ei oikein kohdistu Suomeen eikä Ruotsiinkaan. Hän ei tunnu kannattavan mitään poliittista ryhmittymää, mutta hänellä on piilorasistisia tendenssejä piilotettuna noin kutsutun sivistyksen ja kulttuurisen pätemisen taskuihin. Samalla hän on megalomaanikko, jolla on taipumusta patologiseen valehteluun.

Retki Rinkebyhyn alkoi inspiroida taas suuresti tätä kirjaa lukiessa. En tosin usko, että uskaltaisin sen kaljabaareihin öiseen aikaan yksin, vaikka tässä ei maalattu kovin vaarallista tai synkkää kuvaa lähiön arjesta. Suomalaiset siirtolaiset tosin surevat vanhojen ”hoodiensa” ilmapiirin muutosta, vaikka ovat vaurastuttuaan muuttaneet jo kauan sitten alueilta pois. Slussenin sillanalusten legendaarisista porukoista kirjoitellaan ruotsalaislehdissä edelleen, vaikka suurin osa sankareista ovat kuolleet jo kauan ennen eläkeikää.

Tuuri on onnistunut puristamaan tähän romaaniin ison kakun viimeaikaista sosiaalihistoriaa, mutta noista analyyseista ei tule tunkkaista luennoinnin oloa. Yhdenpäivänromaanina teos pysyy erinomaisesti kasassa, vaikka siinä käsitellään varsinkin Saulin ja Elinan kaiken kestävää liittoa takaumien kautta. Avioliittoa laajempi teema on kuitenkin avioero, ja sen suurempi todennäköisyys siirtolaispiireissä, joissa on juurettomuutta, työttömyyttä ja päihdeongelmia. Myös suhde uskontoon ristivalottuu kiinnostavalla tavalla suomalaisen isomummon helluntailaisuuden ja turkkilaisen isän uudelleen löydetyn konservatiivisen islamin välillä.

Olen lukenut useamman dekkarin, joissa seikkaillaan Tukholman noin kutsutuilla no go zoneilla, mutta tässä koin pääseväni syvemmälle ihmisten arkeen ja heidän itseymmärrykseensä etnisten jännitteiden syntysyistä. Tässäkin oli pieni dekkarin siemen, joka kuitenkaan ei lähtenyt kasvamaan kohti suurempaa katastrofia.

Suosittelen teosta varsinkin kaikille niille, jotka pelkäävät jo Itä-Helsingissä ja jotka ennustavat suomalaisen yhteiskunnan murtuvan maahanmuuton taakan alle samalla lailla kuin Ruotsi. Tuuri ei ainakaan lietso pelkoa eikä ennusta Ruotsin lopullista murtumista, vaan käsittelee näitä ennakkoluuloja rohkean realistisesti. Jopa Petterille annetaan toivoa maailmankuvan muutoksessa, vaikka Petteri on hirvittävän rasittava luupää. Eikä Petterillä ole edes leijonatatskaa niskassa. Kirja kannattaa siis lukea jo Petterin vuoksi, koska hän osoittaa ennakkoluulojen syiden monimutkaisuuden ja moninaisuuden.

 

 

Rallienglannilla uuteen nousuun

TuomainenTeos: Antti Tuomainen: Pikku Siperia (LIKE, 2018)

Asioita, jotka usein saavat minut tarttumaan kirjaan kuin kirjaan. Karjalaisuus, tick. Itärajan ihmisten suhteet rajan taa, tick. Kirkko ja kirkon palvelijoiden kriisit, tick.

Yritin taannoin lukea Antti Tuomaisen paljon kehuttua ja maailmallakin menestynyttä dekkaria Mies joka kuoli. Kirja jäi minulta kesken kahdesti, vaikka siinäkin oli hersyvää itäsuomalaisuutta ja sieniyrittäjyyttä ja muuta hulvatonta nykyelinkeinojen parodiaa. Luen muuten humoristisia kirjoja aivan liikaa, mutta huumoridekkareihin en ole perehtynyt. Kirjassa taisi tökkiä liika tajunnanvirta, ei niinkään sen huumori.

Nyt tartuin Pikku Siperiaan varauksella, vaikka kirjan kuvaus sai aikaan useamman temaattisen nyökkäyksen. Matkustin Hurmevaaralle, 1280 asukkaan rajapitäjään, jonne oli saatu uusi pappi etelästä vaimoineen. Hurmevaara oli minulle totisinta totta, vaikka mielsin kylän 11 414 asukkaan Lieksaksi, jonka fiktionaalinen kopio se ei kuitenkaan ollut. Hurmevaara on fiktiota, mutta se voisi vertautua vaikka Ilomantsiin. Kuntaliitosten myötä Pohjois-Karjalan maakunnassa ei noin vähäväkistä kuntaa enää ole, mutta fiktion lukijoita se tuskin häiritsee.

Kirjan päähenkilö, pastori Joel Huhta, on toiminut Afganistanin rauhanturvaajien kenttäpastorina ja on muutenkin toiminnan mies. Papiksi hän on päätynyt haastaakseen pappisisänsä pomminvarman maailmankuvan, mutta miehen kutsumus ammattiin ei ole vahvimmasta päästä. Raamattua mieluummin hän lukee James Ellroyta, ja päästäkseen sisälle tuppukylän piireihin hän on soluttautunut paikallisen sotamuseon vapaaehtoisten museonvalvojien piiriin.

Kylää kohtaa merkillinen onnenkantamoinen, kun sen järveen putoaa meteoriitti. Sen arvoksi arvioidaan miljoona euroa, ja sille on ostaja valmiina Lontoosta saakka. Meteoriittia säilytetään sille kuuluvalla arvopaikalla sotamuseossa, mutta turvatoimet tuskin riittävät vapaaehtoisten valvojien muodossa. Yökerho Golden Moonin vakioremmillä kiirettä pitää, kun on varmistettava arvoesineen turvallisuus tuleviksi viikoiksi. Jostain syystä innokkain vuorojen kahmija on juuri pastori Huhta, joka ei romaanin aikana tunnu nukkuvan yhtään täyttä yötä.

Tuomainen on liioittelun ja tajunnanvirran mestari, ja tässä kirjassa hän kuvaa unettomuudesta kärsivän, mustasukkaisuuteen sairastuneen kirkonpalvelijan harhoja varsin onnistuneesti. Seurakuntatalolla hän kohtaa päivisin vain osa-aikaisen kanslisti-Pirkon, jonka flirttailut tuntuvat miehestä jo liiallisilta. Pienessä seurakunnassa pastorilla on yllättävän paljon sielunhoitoaikoja, ja yleensä joka viikko ainakin yhden aikamoduulin täyttää vakioasiakas, maailmanlopun odottaja, survivalisti-Matias. Pidin kirjassa eniten seurakuntaelämän kuvauksesta, ja varsinkin Joelin sielunhoidollisista sivupoluista Golden Moonin happy houriin arkiaamuisin.

Sillä harvoilla paikkakunnilla on olemassa yökerho, joka tarjoaa halpaa kaljaa kanta-asiakkailleen jo aamuysiltä. Myöskään sen omistaja, tummiin pukeutuva kohtalotar Karoliina, ei tunnu nukkuvan koskaan.

Dekkarin juonta en kye pystyväni arvioimaan dekkarina lainkaan. Luin kirjaa enemmän mustasukkaisuusdraamana, jossa rikosjuoni soitti toista viulua taustalla. Juoni oli äijämäisen rehvakas ja toiminnallinen, ja varsinkin Timo Tarvaisen, elähtäneen maailmankuulun rallikuskin alkoholismi ja siitä johtuva rattijuoppous, tuntui jo hieman liian todenmukaiselta ollakseen parodiaa. Venäläiset ja suomalaiset hahmot ottavat mittaa miehekkyydessä, ja raja on muutenkin poikkeuksellisen huokoinen.

Viihdyin Hurmevaaran tunnelmissa erinomaisesti, mutten tiedä, muistanko kirjasta paljoa ensi viikolla tai ensi kuussa. Vähän samoja viboja sain tästä kuin Laura Gustafssonin teoksesta Korpisoturi, joka ei ole dekkari, vaan tulevaisuusdystopia. Uskon tiettyjen kliseiden, kuten rallienglannin puhumisen, toimivan varsinkin Tuomaisen ulkomaisten lukijoiden parissa, jotka etsivät kirjoista pohjoista eksotiikkaa.

 

Lapsimorsiamesta vallasnaiseksi

Dinan kirjaTeos: Herbjörg Wassmo: Dina’s Book. (Black Swan, 1996)

Käännös: Nadia M. Christensen

Monet kirjat tulevat nyt luokseni pitkällä viiveellä, kuten norjalaisen Herbjörg Wassmon Dinan kirja. Tämä suuri historiallinen eepos on julkaistu Norjassa vuonna 1989, Britanniassa vuonna 1996, Suomessa vuonna 2002, ja minut se tavoitti pari viikkoa sitten. Skandikirjoja on outoa lukea englanniksi, mutta en pane pahakseni, jos enkunkielinen käännös eteeni tupsahtaa.

Itse asiassa kyseessä on trilogian ensimmäinen osa, mutta jälkimmäisiä osia ei näytä olevan suomennettu. Teos sijoittuu Norjan Lappiin, Reinsnes-nimiseen rannikkokylään, josta aukeaa meritie esimerkiksi Lofooteille. Siinä kuvataan Dina-nimisen villin porvaristytön kasvua, joutumista vastoin tahtoaan lapsimorsiameksi ja leskeytymistä nuoressa iässä. Aika-akseli kirjassa on parikymmentä vuotta vuodesta 1843 eteenpäin.

Dina on hurja, voimakastahtoinen ja aistivoimainen hahmo, jota pidetään myös susinarttuna, noitana ja pahanilmanlintuna yhteisössään. Hänet pelastaa kuitenkin suuremmalta leimaantumiselta se, että hän on sheriffin tytär ja paikkansa ansainnut leski. Nykykielellä häntä voitaisiin luonnehtia feministien esiäidiksi, mutta tässä eletään aikoja, joina sinisukka-aate ei ole vielä saanut jalansijaa pohjoisessa Euroopassa. Norja on vähintään yhtä eksoottinen matkakohde ulkomaisille tiedemiehille kuin Suomi, ja pohjoisen asukkeja pidetään ”jaloina villeinä”. Ottaen huomioon kuinka syrjässä Dinan kotikylä sijaitsee, siellä käy yllättävän paljon ulkomaalaisia vieraita. Moni paikallinenkin hahmo on reissannut maailmalla, ja tuonut mukanaan vaikutteita.

Luonnehtisin teosta ”goottilaiseksi”, koska tässä pakanavoimat ja kirkon opetus ottavat mittaa toisistaan, ja yliluonnollisilla ilmiöillä on suuri rooli ihmisten arjessa. Dina itse käyttää suuren osan ajastaan puhuessa kuolleiden kanssa. Hänen elämäänsä varjostaa niin äidin tapaturmainen kuolema kuin miehen paleltuminen, ja varsinkin äidin kuolemasta hän kantaa syyllisyyttä. Miehet hänen elämässään tulevat joskus hulluiksi ja tekevät epätoivoisia tekoja. Toisaalta miesten kiinnostus häneen ei aina selity hänen luomallaan magialla, vaan hän on myös varakas ja neuvokas vallasnainen, jonka omaisuus on vetovoimatekijä.

Mikä erottaa Dinan kirjan suomalaisesta kertomuksesta 1800-luvulta on tuo kyläyhteisön suhteellinen vauraus. En muista ainakaan lukeneeni vastaavaa kertomusta Suomesta, jossa olisi syöty ja juotu näin hyvin ja runsaasti. Muuten teoksen maailma tuli lähelle juuri äsken lukemaani Mikael Niemen teosta Karhun keitto – molemmissa kirjoissa kaadetaan karhuja, ja myös Dinan kirjassa ihmetellään lestadiolaisen herätyksen levinnäisyyttä. Norjan puolella monet ”hihhulit” joutuivat mielisairaalaan, mitä Wassmo myös kuvaa elävästi.

Dinan rakastuminen pietarilaiseen kulkuriin Leoon on mahtava juonenkäänne, koska sen kautta avautuu arktisen alueen kauppareitit. Dina päätyy Arkangeliin etsimään rakastettuaan, joka ei ilmoittele olinpaikoistaan. Mahdollisesti Leo on myös etsintäkuulutettu omassa maassaan, ja hänen poliittinen taustansa herättää myös norjalaisissa viranomaisissa epäilyksiä. Suomella ja Venäjällä on suuri rooli tämän romaanin juonen kuljetuksessa, ja uskoisin kansainvälisten suhteiden korostuvan lisää trilogian myöhemmissä osissa.

Kirjan luonnonläheisyys, magia ja goottilainen symboliikka saattavat hyvin kiinnostaa fantasian ystäviä ja nuorempia lukijoita. Historialliseksi romaaniksi tämä oli harvinaisen raikas ja aistivoimainen teos, jossa ei ainakaan ole liikaa kirjanoppineisuutta eikä arkistojen tunkkaa. Oma sieluni jäi lepattelemaan noille merimatkoille, joissa oli suuren maailman valloittamisen tuntua, vaikka Dina ei koskaan matkustanut muualle ulkomaille kuin Arkangeliin. Bergenin kaupungin olojen kuvaus oli varsinkin loisteliasta, mutta myös sellaisetkin mitättömämmät kaupungit kuin Trondheim ja Tromssa olivat Dinan näkökulmasta suurta maailmaa.

 

 

Ropsua mansikkahillolla, anyone?

HeinonenTeos: Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta (Tammi, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Kolme naista, elämänmuutos, maaseutu ja kaupunki. Näistä elementeistä on tehty Henna Helmi Heinosen romaani Pala omaa taivasta. En ole tutustunut Heinosen muuhun tuotantoon, joka yhden muun aikuisten romaanin ulkopuolella on lastenkirjallisuutta. Tätä teosta hän on kirjoittanut kahdeksan vuotta, ja sivuja teoksessa on noin 550.

Kirjamakuni on vuosien varrella kääntynyt kohti tiiviimpää kerrontaa, eli tartun harvoin teokseen, jossa on yli 500 sivua. Luultavasti painettuna kirjana tämä olisi jäänyt lukematta, mutta e-kirjoista en yleensä tarkista sivumäärää etukäteen. Kirja oli tarinana koukuttava, ja olen iloinen, että sain urakan loppuun hämmennyksestä huolimatta.

Kirjan kolme naista, Ansku, Laura ja Joanna, eivät kaikki kohtaa. Kolmikymppiset Ansku ja Laura ovat serkkuja, jotka kohtaavat pitkän hiljaisuuden jälkeen Anskun häissä Isossakyrössä. Suomenruotsalainen Joanna on viittäkymppiä lähestyvä kotirouva Espoosta, jonka miehen kanssa Lauralla on business- ja seksisuhde. Hän on tietoinen Lauran läsnäolosta, ja tietää enemmän hänestä kuin Laura tietää Joannasta.

Teoksen Pohjanmaa-osio on herkullisempi kuin pääkaupunkiseudulle sijoittuvat tapahtumat. Luin kirjaa lähes loppuun saakka googlaamatta, mikä on ropsu, josta puhuttiin enemmän kuin syötiin. Anskulle vanhemmat ovat äitee ja issee, mutta muuten murrepuhe on taloudellista. Isossakyrössä eletään maailmassa, jossa vielä 2010-luvulla on mahdollista, että nuori nainen passaa juoppoa miestään sohvan pohjalle saakka. Sukupuoliroolit ovat kiveen hakatut, ja hienointa, mitä Anskun cv:stä löytyy on Seiskan kolmossivun tyttönä toimiminen ennen ukon ottoa.

Lauran äiti on aikanaan jättänyt Isonkyrön, muuttanut Ruotsiin ja saanut kaksi puoliksi ghanalaista lasta. Afrikkalainen yhteisöllisyys ei kuitenkaan kuulu perheen kulttuuriin, vaan Laura on surullinen, yksinäinen uranainen. Myytyään startup-yrityksensä hän voisi downshiftata ainakin vuosikymmeneksi, mutta hänellä ei ole mitään paikkaa, mistä hän erityisesti haaveilee. Hääreissulla hän jää hengaamaan paikallisen sikatilallisen kanssa, mutta romanssi ei roihahda ilmiliekkeihin.

Heinonen on taitava työelämän kuvaaja, eli tässä sukelletaan syvälle niin it-alan yrittäjien, sikatilallisten kuin kunnan kiertävien kotiavustajien maailmaan. Kotiavustajan työn kuvaus oli niin rankkaa, että olin jo saada siitä fyysisiä oireita. Laura leikittelee ajatuksella, että alkaisi sikatilallisen morsiameksi, mutta hyppy pääkaupungin vuohenjuustofocacciavyöhykkeeltä Pohjanmaan makkaraperunamaailmaan on liian hurja. Isokyröläiset ovat turpeeseen sidottuja, eivätkä lapset osaa edes kinuta reissua Särkänniemeen.

Romaanin hahmot ovat särmikkäitä, eivätkä erityisen sympaattisia. Ainoa vähemmän tärähtänyt hahmo on Lauran kesäheila Jake, jolla ei tunnu olevan luurankoja kaapissa. Anskun hahmo on onnistunut, koska hän on samalla alistettu ja kykenevä uskomattomiin tekoihin. Naisista Laura on selväjärkisin, kun taas Joannan sisäiset maailmat tuntuvat liioitellun sekavilta. Aviomiehistä jäivät jo epätoivoiset fiilikset, sillä heistä ei löytynyt hyvyyden siementäkään.

Heinonen on toiselta ammatiltaan psykologi, ja se näkyy teemojen valinnassa. Minua ahdisti eniten Joannan ja hänen tyttärensä suhde, mutta opin siitä uutta somemaailman suhteen. Nuorisopsykiatrian osaston arjen kuvaus oli koskettavaa. Kirjan monista juonen käänteistä Stella-tyttären somekäyttäytyminen jäi eniten ihon alle.

Teoksen rakenteen suhteen en ollut vakuuttunut. On OK, ettei kaikista henkilöistä kerrottu perusasioita alkajaisiksi, eli esimerkiksi Lauran etninen tausta paljastui kunnolla vasta loppua kohti. Näin kaikki Lauran käyttäytyminen ei selity perhetaustalla tai kokemuksilla rasismista. Tumma tyttö on menestyjä, kun taas suomenruotsalainen on heikoimmassa asemassa eronsa jälkeen. Kirjassa siis kaadetaan stereotypioita, mutta pohjalaisten konservatiivinen maailma ei kaadu yhdessä yössä.

Rakenteessa oli toistoa, ja varsinkin Ansku esitellään monta kertaa lähes identtisin termein. Minulle jäi valitettavasti vaikutelma, ettei kustannustoimittaja ollut tehnyt työtään esilukijana, sillä tekstiä olisi saanut kohennettua leikkauksin. Tekstissä oli myös legendaarisia kökkölauseita, kuten ”se tuntuu hyvältä kuin uskonpuhdistus”. Siis whaat?  Varsinkin Joannan monologeissa oli reippaasti editoinnin varaa.

Uskallan esittää tämän kritiikin siksi, että saamme lukea koko ajan, kuinka valmista tekstiä kustantajien seulan läpi menevien käsikirjoitusten kuuluu olla. Tässä teoksessa oli asioita, joita en ole tottunut näkemään julkaistussa romaanissa. Tämä ei ole kirjailijan vika, vaan kustantajan. Ihmettelen, että Tammella menestyksekkäänä kustantamona on tällaiseen leväperäisyyteen varaa.

Tuntui myös, että teemoissa oli kolmen romaanin ainekset. Minulle olisi romaanin teemaksi riittänyt vaikka äidin ja teini-ikäisen tyttären suhde, kun molemmilla on mielenterveyden haasteita. Tässä lähes kaikki hahmot oireilevat psyykkisesti tai ovat muuten maahan tallattuja. Se tekee lukemisesta raskasta, vaikka muuten juoni olisi kuinka koukuttava tahansa.

Silti kirja teki minuun vaikutuksen, ja ilman edellä mainittuja ärsytyksen elementtejä se voisi olla yksi tämän vuoden antoisimpia lukukokemuksiani. Koin matkustavani näiden tyyppien kanssa jonnekin syvälle ja kauas. Jotain samaa on tässä ja Satu Vasantolan teoksessa En palaa takaisin koskaan, luulen, mutta tässä pohjalaisen kulttuurin ominaispiirteillä reviteltiin vielä rankemmalla tavalla.

Luen paljon kirjoja, jotka sijoittuvat Savoon, Pohjanmaalle tai Lappiin. Savolaisteoksissa on usein enemmän maalaisromanttisia kliseitä, jotka saattavat jopa houkutella lukijaa maallemuuttoon. Jos vertaa vaikka Antti Heikkisen lupsakkaa maalaismaisemaa tämän romaanin ”hoodeihin”, niin aika kaukana ovat pellonreunat toisistaan. Yhtäkään idyllistä pohjalaiskirjaa en ole lukenut, vaan niissä usein käsitellään vaikeita tunteita. Tämä teos oli pohjalaiseksikin teokseksi rankimmasta päästä.

Luulin teosta kansitekstin perusteella kevyeksi chicklit-pläjäykseksi. Sitä se ei ollut, mutta mahdollisesti teos kiinnostaa enemmän naisia kuin miehiä. Paikoitellen teos luiskahti melodraaman puolelle, mutta en luonnehtisi sitä viihdekirjaksi varsinkaan luettuani kotipalvelun arjesta. Sen kuvauksessa on jopa poliittista kantaaottavuutta, ja tätä kautta Pala omaa taivasta nousee tärkeäksi yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi.