Omaelämäkertaa emojeilla

BarberTeos: Celeste Barber: Tämä on haaste. Kuinka Nutella tekee naisen ja muita tärkeitä huomioita elämästä (Aula&co, 2020)

Suomennos: Terhi Kuusisto

Äänikirjan lukija: Minna Kivelä

”Nutella-kirjasta” sain mainoksen sähköpostiini joskus alkuvuodesta, ja vaikka kirjan nimi nauratti, en tilannut siitä luvattua ennakkokappaletta. Ehkä siksi, etten lopulta ole kyseisen suklaalevitteen suurimpia faneja – joskus ulkomailta tuotu purkki on säilynyt niin kauan, että jämät ovat lentäneet roskiin.

Celeste Barber (s. 1982) on australialainen näyttelijä, Instagram-kuuluisuus ja tuore esikoiskirjailija, jonka tie kirjailijuuteen ei ole niin itsestäänselvä. Naisella nimittäin on ADHD-diagnoosi ja lukihäiriö, ja on tuottanut tekstinsä sanelukoneen avulla. Olen joskus huomannut Barberin feministihenkisiä kuvaparodioita somessa, mutta koska en harrasta Instagramiakaan, suurin osa ilmiöstä on jäänyt minulta huomaamatta.

Kirjan Nutellaan liittyvä viesti on selkeä: vain suklaalevitteellä on lupa muokata Barberin kehoa, ei kenelläkään elävällä ihmisellä, jolla on sanottavaa hänen ruumiinmuodostaan.

Nyt varhaiskeski-ikäisenä Barber kuuluu jo siihen sukupolveen, jolle kommunikointi emojeilla ja hashtageilla on luonnollista. Toki kirja myös parodioi tätä kulttuuria, sillä #hothusband on ehtyvä luonnonvara. Kirjaa kirjoittaessaan Barber on 36-vuotias ja suosionsa huipulla, mutta tie suosioon ei ole hänellä ollut itsestäänselvä tai aukotonta. Pisimmän ”uran” hän on tehnyt Emergency Room-lääkärisarjan näyttelijänä, johon Australiassa voi päästä, ellei ole bikini fitness-kunnossa. Mallimittaiset ovat tehneet uraa ikuisuussarjoissa Home and Away ja Neighbours.

Teoksen vakavimmat viestit liittyvät taannoiseen MeToo-kampanjaan, ja Barberin ulostuloihin sen tiimoilta. Hänellä oli nuorena kaksi käänteentekevää kokemusta, joista puhuminen oli vaikeaa siitäkin huolimatta, että perheen tuki hänen esiintyjän uralleen oli aukotonta.

Itse reagoin voimakkaimmin nuoren Celesten kokemuksiin ADHD:n diagnosoinnista, lääkityksestä ja oman erityisyytensä hyväksymisestä. Hän sai apua ongelmaansa teini-ikäisenä, kun katolinen yksityiskoulu ei suostunut pitämään häntä oppilaana ilman lääkitystä. Ritalin-lääkkeestä tuli päivittäinen tuki, jonka avulla hänestä kuoriutui vastoin lähipiirin odotuksia jopa lukutoukka. Tässä siis muistellaan 1990-luvun anglomaailman käsityksiä keskittymishäiriöistä. Samalla Celeste peilaa omaa polkuaan isänsä työuran kanssa: isällä myös suurimmalla todennäköisyydellä on ADHD, mutta kuuluu eri sukupolveen, eikä kokenut tarpeelliseksi hankkia itselleen diagnoosia keski-ikäisenä. Kuitenkin isän elämässä häiriö on luonut reunaehdot, eli hän pärjäsi mainiosti vaatimattomassa vakityössään, mutta ei edennyt urallaan piiruakaan. Hän pärjäsi sairaalan vahtimestarina sosiaalisten kykyjensä vuoksi, ja oli tehtävässään niin rakastettu, että hänelle keksittiin aina uusia tehtäviä, vaikka sairaanhoitopiirissä oli jatkuvat yt-neuvottelut käynnissä. Samalla Barber tuntuu tiedostavan, ettei tämän tyyppinen työllistyminen ole enää hänen ikäpolvelleen mahdollista.

Huolimatta omasta ”pelastustarinastaan” Barber ei kannata vahvaa lääkitystä alaikäisille, vaan peräänkuuluttaa muutoksen tarvetta koulumaailmassa. Varsinkin teini-ikäisillä ja nuorilla aikuisilla, joilla usein ilmenee myös psyykkistä oireilua, lääkkeiden cocktail eli ADHD-lääkkeiden nauttiminen muiden psyykenlääkkeiden kanssa, ja niiden ajoittainen yhdistäminen alkoholi-  tai huumekokeiluihin on monille kohtalokasta.

Kirjassa on siis paljon painavaa ja hyvää asiaa puettua kepeän viihteelliseen muotoon. Eniten siinä ärsytti kielellinen helppous (ehkä jopa latteus), mutta omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ”pointin” ymmärrän siksikin, että tämän 36-vuotiaan muistelijan hengissä säilyminen ei ole ollut itsestäänselvää. Barberilla on neuroepätyypillisyyden lisäksi löydetty reikä sydämestä, jonka tilkitsemiseen liittyi paljon draamaa nuorena aikuisena. Myös äitiydestä, imetyksestä ja uusperheen haasteista hänellä on paljon kerrottavaa.

Koin vahvasti, että teos on suunnattu ensisijaisesti Barberin ikätovereille ja häntä nuoremmille lukijoille, jotka ehkä kamppailevat samansuuntaisten itsetunto-ongelmien kanssa kuin hän teki nuorempana. Kirja myös voi ilahduttaa sellaisia lukijoita, jotka ehtivät lukea vähemmän tai joilla on lukemiseen liittyviä rajoitteita. Äänikirjana teos toimii loistavasti sen performatiivisen tyylin vuoksi, ja sitä kuunnellessani koin seuraavani enemmän podcastia tai standup-showta kuin myös painotuotteena julkaistua teosta.

Kepeänä feministisenä puheenvuorona Tämä on haaste ei kuulu heikoimpiin, mutta oppiakseen jotain uutta feminismistä lukijan perustietojen on oltava todella hatarat. Kuitenkin sekin, että kauneusleikkauksia tekemätön, usein meikkaamattomana esiintyvä näyttelijä parodioi Instagramissa Beyoncéta, voi olla merkittävä askel ulkonäköön liittyvän ahdasmielisyyden ja terveysfasismin purkajana.

 

 

Älykkö, kotiäiti, piikanen

Berlin 2Teos: Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia (Aula & co, 2019)

Suomennos: Kristiina Drews

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Eilen päättyi BookBeat-tilaus, kirjastot Tampereella ovat edelleen kiinni, ja Ellibsin kirjojen saatavuus on nyt todella takkuista. Rahaa kirjojen hankintaan ei ole, kotoa toki löytyy jonkun verran lukemattomia paperikirjoja, mutta monien kohdalla on painavat syyt, miksi ne ovat jääneet kesken. Addiktilla on nyt vaikeaa, vaikka hallitus lupasi eilen avata kirjastot niin pian kuin mahdollista. Kirjastoon en kuitenkaan aio mennä ennen kuin siellä saa oleilla, sillä lähikirjastoni on liian suppea ja Metso-kirjastossa en osaa käydä ilman hengailua sen ihanassa kahvilassa.

Onneksi Ellibsistä löytyi Lucia Berliniä, ja kyseessä on jo kolmas häneltä lukemani novellikokoelma. Olen nyt siis lukenut kaikki kolme suomennettua teosta, ja saanut varsin kattavan kuvan tämän postuumisti ylistetyn kirjailijaneron elämänvaiheista. Kaikki Berlinin novellit eivät tunnu suoraan omaelämäkerrallisilta, mutta niissä varmasti lähes kaikissa löytyy ainakin ripauksia eletystä elämästä.

Tämä kolmas kokoelma tuntui vähiten viinan- ja huumeenhuuruiselta lukemistani teoksista, ja mukaan mahtuu ainakin kaksi tekstiä, jossa kukaan henkilöistä ei käytä mitään aineita. Novellit sijoittuvat eri vuosikymmenille, ja useaan eri maahan. Tyylilleen uskollisena Latinalainen Amerikka on edelleen teoksessa keskiössä, eli novellit joko sijoittuvat Chileen tai Meksikoon tai niissä pyörii meksikolaisia siirtolaisia.

Tällä kertaa huomioni kiinnittyi varsinkin runsaisiin luonnon ja arkkitehtuurin kuvauksiin. Tässä teoksessa arkkityyppinen tarina on nuoresta perheestä, joka syystä tai toisesta päätyy asumaan jumalan selän taa hylättyyn maalaistaloon tai viidakkoon ”alkuasukkaiden” keskelle, johtuen köyhyydestä, addiktiosta tai muusta eskapismista. Nainen näissä tarinoissa on uinuva intellektuelli, jonka oma tahto on kuitenkin heikko, ja joka on altis itseään vanhemman ja kokeneemman aviomiehen komentelulle. Koska tällaisia tarinoita on kokoelmassa ainakin kolme (nimet ja paikat vaihtelevat), tulkitsen niissä piilevän jotain Berlininkin elämässä toistunutta kaavaa. Naiset ovat tarinoissa usein kotiäitejä, joita mies saattaa kiusoitella ”piikaseksi”, ja miesten lähdettyä he usein jäävät puille paljaille joutuen elättämään lapsikatrastaan lukuisilla hanttihommilla.

Novelleja on tässä kokoelmassa 23, ja kaiken kaikkiaan Berlinin novelleja on koskaan julkaistu 76. Nostan nyt arviossani vain kolme novellia, joista kerron hieman lisää. Luin nämä putkeen kahdessa päivässä, eikä olisi kannattanut kiirehtiä, vaan mieluummin pitää taidepausseja jokaisen välillä.

Novellissa ”Savitiilitalo ja peltikatto” 19-vuotias eronnut kahden lapsen yksinhuoltaja Maya on onnistunut nappaamaan itselleen uuden miehen, Paul-nimisen jazzpianistin, joka käy töissä yökerhossa Alamedassa, Kaliforniassa. Uusperheellä ei ole varaa vuokrata asuntoa kaupungista, vaan he löytävät hylätyn maatilan sopuhintaan paikalliselta meksikolaiselta siirtolaissuvulta. Vuokraemännän hulttioveli Pete ei kuitenkaan pidä järjestelystä, vaan tulee sabotoimaan perheen arkea vanhasta muistista, onhan hylkytalo ja sitä ympäröivä tontti ollut vuosikausia hänen salakapakkansa. Mayaa pelottaa yksin jääminen syrjäiselle tilalle lastensa kanssa, koska Peten ja hänen ryyppykaveriensa touhut ovat arvaamattomia. Välillä Pete yrittää lepytellä nuorta rouvaa tuomalla tälle ruusupensaita istutettavaksi, mutta sielujen sympatia ei näin pienestä lämpene.

Jazzmuusikkoja pesii myös muissa novelleissa, ja monessa tarinassa kertojanainen on seurustellut useamman kanssa tai pettänyt miestään tämän kollegan kanssa. Toisissa tarinoissa dominoiva aviomies on kuvataiteilija, taisi yhdessä olla kirjailijakin. Novellien isähahmoilla on useammin kuin kerran vakava huumeriippuvuus, kun taas naiskertojat ”vain” ryyppäävät.

Novellissa ”La Parca de la Illucíon” on vastaava nuori perhe, jonka isä yrittää vieroittautua huumeista Meksikon viidakkokylässä hyvin kaukana sivilisaatiosta. Tässäkin tarinassa vaimon nimi on Maya ja miehen Bas. Bas on alun perin rikas perijä New Yorkista, jonka muusikon ura on tuhoutunut heroiinin ja kokaiinin vuoksi. Pariskunnalla on kaksi poikaa, joita äiti opettaa kotikoulussa. Tunneille saa osallistua myös paikallisen kotiapulaisen tytär. Perheen arki on, riippuen tulkintavasta, leppoisaa, eheyttävää tai jonninjoutavaa. Mayaa tuntuu eniten huolettavan se, kuinka kauan levoton mies jaksaa tutkia perhosia paratiisissa.

Paratiisi tuhoutuu erään kaupunkireissun jälkeen, kun Acapulcossa asuva diileri saa vihiä perheen asuinpaikasta. Vaikka matka kadotettuun paratiisiin kestää alkeellisilla veneillä ja laivoilla kaksi päivää, eivät he sielläkään ole turvassa aiemmilta kontakteiltaan.

Vähiten tyypillinen novelli kokoelmassa oli ”Eksyksissä Louvressa”, jossa yksinäinen keski-ikäinen  opettajanainen matkustaa Pariisiin suremaan liian monen läheisensä kuolemaa. Vaikka tässä seikkaillaan monessa puhkikuluneessa turistikohteessa, naisen sisäinen neuvottelu oman elämänsä ehdoista, yksinäisyyden sietokyvystä ja kuolevaisuuden hyväksymisestä oli lohdullista ja terapeuttista. Olisinpa maksanut mitä tahansa hetkestä puiston penkillä Tuileriesin puistossa tämän kovia kokeneen ja elinaikanaan vähän arvostusta saaneen kirjailijaneron kanssa. Vaikuttaa siltä, että hän on osannut matkustaa ja eksyä matkoillaan suuren maailman tyylillä.

Kaikki nämä kolme kokoelmaa tuntuvat tasalaatuisilta, enkä tiedä, osaisinko luonnehtia niiden temaattista eroa, jos pyydettäisiin. Muistaakseni ensimmäisessä kokoelmassa painotus oli naiskertojien keski-iässä, rankassa fyysisessä työssä ja työpaikkojen pitämisessä rankan addiktion keskellä. Tämä kokoelma ei ollut niin työpainotteinen, vaan valtaosa kertojista vietti aikaa työelämän ulkopuolella.

Pystyin nyt sujuvasti kuuntelemaan kolmannen kokoelman äänikirjana, koska tiesin etukäteen Berlinin henkilöhistoriasta ja tyylistä paljon, mutta en välttämättä olisi pysynyt kärryillä kuulemassani ilman aiempaa tutustumista kirjailijaan. Ja koska olen suorastaan ahminut nämä tarinat, laitan itselleni haasteeksi lukea vielä jonain päivänä hänen tuotantoaan uudelleen englanniksi.

 

Karibiankarjalaisten kyydissä

Valtonen 2Teos: Anni Valtonen: Elämäni Kolumbia (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Blogiini on alkavalla viikolla tulossa lisää äitienpäiväaiheisia juttuja, mutta väliin jotain muuta. Pyrähdys kolibrin siivin Kolumbiaan, sisällissodan ja huumekaupan runtelemaan maahan, jossa toimittaja Anni Valtonen asui parinkymmenen vuoden ajan laajennetussa perheessä. Valtonen rakastui kolumbialaiseen mieheensä opiskellessaan kirjallisuutta Tampereella, mutta jo ennen tätä latinalaisamerikkalainen maailma oli kiinnostanut häntä.

Bogotáan pariskunta siirtyi vuonna 1996, ja muutaman vuoden sisällä paria siunattiin kahdella pojalla, Aureliolla ja Amosilla. Anopin ja appiukon perheyrityksen, mehu- ja hedelmäkaupan pitoon osallistuu myös toimittajaminiä, ja nämä arjen kohtaamiset toimivat myös erinomaisena kieliharjoitteluna. Miehen suvun juuret ovat kuitenkin pohjoisessa, Karibian rannikolla, jossa kulttuuri on konservatiivisempaa ja ”alkuvoimaisempaa” kuin pääkaupungissa. Joku miehen suvussa on jopa naimisissa Gabriel García Marquezin veljen kanssa, mutta tämä sattumus ei takaa suoraa pääsyä kulttuurieliitin sisäpiireihin.

Valtonen kertoo suht pidättyväisesti karille ajautuneesta avioliitostaan, mutta enemmän appivanhemmistaan, jotka hekin päätyvät jossain vaiheessa eroon. Paikallinen parisuhdekulttuuri ei ole pohjoismaiselle miniälle helppo rasti, ja eniten siinä ihmetyttää avomielinen suhtautuminen sivusuhteisiin. Bogotán motellit tekevät loistavaa bisnestä niin esiaviollisten parien kuin puolisojaan pettävien piilopirtteinä. Jossain vaiheessa perhe siirtyy elämään kahdella mantereella, ja lapsia lähetetään isän suvun huomaan ”juurihoitoon” itsenäisesti jo melko varhaisessa iässä.

Tämä on tiivis, tietopainotteinen teos, jossa poliittisen historian rooli on merkittävin. Valtoselle Kolumbiasta kirjoittamiseen liittyy kipeitä eettisiä valintoja, sillä hän haluaisi kertoa muustakin kuin sissisodasta ja huumekartelleista, mutta ilman näitä tarinoita kertomus maasta jäisi vaillinaiseksi. Kokaiinin viljely jättää jälkensä muuhunkin kulttuuriin ja talouden rakenteisiin, ja turismin kehitys on viivästynyt huomattavasti huumekauppaan liittyvien lieveilmiöiden vuoksi. Toisaalta nuorilla matkailijoilla yksi intresseistä saattaa olla huumeet, eikä maa haluaisi profiloitua kokaiinin käyttäjien paratiisina.

Valtonen itse löytää eron jälkeen tiensä useamman kerran joogaretriitistä Palominon kylästä, joka on hänen ”oma” paikkansa sukuhärdellin ulkopuolella. Muutenkin hän kertoo kiehtovalla tavalla paikallisten nuorten ja keski-ikäisten uushenkisyydestä ja kiinnostuksesta alkuperäiskansojen kulttuureihin. Monelle hänen paikalliselle ystävälleen esimerkiksi kansanparannuksesta on tullut tärkeä hyvinvoinnin lähde. Kaupunkilaiset matkustavat mielellään maalle nauttimaan vaikka temazcal-saunomisesta, meksikolaisperäisistä rituaaleista, joissa on jotain yhteistä suomalaisen saunomisen kanssa.

Naisten aseman analyysin suhteen tässä katsauksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani dekkarin, Melba Escobarin Kauneussalongin kanssa, joka ilahdutti minua kovasti yhteiskunnallisella otteellaan. Myös Valtosen lähipiirin naisille ”naiseuden toteuttamiseen” kuuluvat tiheät vierailut kauneussalonkiin juoruilemaan ja nostattamaan omaa eroottista potentiaaliaan. Muutenkin kiinnostusta muotiin ja omaan ulkomuotoon pidetään Kolumbiassa lähes kansalaisvelvollisuutena, ja ymmärrys henkilökohtaisen hygienian vaalimisesta on erilaista kuin Euroopassa.

Minua kiinnostivat teoksessa eniten humoristiset arjen anekdootit, kuten naisten alushousujen pyykkäyskoodisto ja bussien penkkien ”saastuminen” edellisen matkustajan jäljiltä. Näistä olisin voinut lukea enemmänkin, kun taas alueellisen politiikan käsittely tuntui paikoitellen dominoivalta suhteessa teoksen markkinointistrategiaan, jossa kuitenkin painottuu henkilökohtainen narratiivi. Tosin olen tietoinen siitä, ettei Suomen kirjamarkkinoilla ole tarjolla liikaa tietokirjoja Etelä-Amerikan maiden poliittisesta lähihistoriasta, ja joillekin siitä kiinnostuville tämä teos tarjoaa vetävän johdannon.

Valtosen oman kaksikulttuurisen perheen piirissä pohditaan karibialais-karjalaisten ”juurien” merkitystä, ja hänen oman sukunsa evakkotaustaa suhteessa kolumbialaiseen kaipuuseen. Kolumbiassa maan sisäinen muuttoliike on tuottanut paljon juurettomuutta, sillä monille kaupungistuminen on pakkopulla, ei tietoinen valinta, joka liittyy rikastumishaaveisiin. Toisaalta hänen eläväisille lapsilleen paluu surumieliseen ja apaattiseen karaoke-Suomeen on ollut paikoitellen shokeeraavaa, eivätkä perheen reissut Tallinnan ja Tukholman lautoille tuoneet kasvaville nuorille ”palauttavaa” tai ”korjaavaa” kokemusta siitä, mitä he olivat Kolumbiassa kasvaessaan menettäneet.

En juuri nyt erityisesti kaipaa Kolumbiaan enkä sen vielä surullisempaan naapurimaahan Venezuelaan, joka pitkään oli vauraampi ja tasapainoisempi ”isoveli”. Valtosen teos kuitenkin tarjoaa mainiota nojatuolimatkailua, ja kannustaa minua palaamaan Latinalaisen Amerikan kirjallisuuksien pariin muutenkin kuin ikuisuusmatkalla myyttiseen Macondoon.

Kolmen sisaren juurihoitoreissulla

Shergill sistersTeos: Balli Kaur Jaswal: The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters (HarperCollins, 2019)

Äänikirjan lukija: Soneela Nankani ja Deepti Gupta

Matkani täydellisten lohtukirjojen maailmassa jatkuu jo tutuksi tulleen kertojan parissa. Kolmas romaanini Balli Kaur Jaswalilta vie lukijansa vihdoin Intiaan, kolmen Lontoossa kasvaneiden sikhitaustaisten sisaruksen juurihoitomatkalle äidin kuoleman jälkeen.

Rajnin, Shirinan ja Jezmeenin äiti Sita on kuollut kuusikymppisenä leskenä syöpään, ja jättänyt tyttärille tarpeeksi perintörahaa, jotta yhteinen matka Intiaan tulisi mahdolliseksi. Oikeastaan matka on äidin suunnittelema tämän kuolinvuoteelta, koska hän on tuntenut surua tytärten hatarista juurista vanhempien kotimaahan. Äidin toive on, että tyttäret kävisivät punjabilaisen kotikylän lisäksi sikhien pyhissä paikoissa puhdistautumassa ja löytämässä toisensa syvällisemmällä tavalla kuin mihin he arjessaan ovat pystyneet.

Sisaruksilla on suuret ikäerot, ja toisistaan eroavat elämäntilanteet. Yläkoulun rehtori Ranjista on tulossa isoäiti jo 43-vuotiaana, kun taas keskimmäinen sisar, entinen uranainen Shirina on pitkän harkinnan jälkeen valinnut järjestetyn avioliiton rikkaan miehen kanssa Melbournessa Australiassa. Kuopus Jezmeen kipuilee jumittavan näyttelijänuransa kanssa naimattomana, ja suorittaa edelleen kapinallisen teinitytön rooliaan perhepiirissä 32-vuotiaana. Jezmeen on nainen, joka onnistuu saamaan itsensä putkaan jopa Intian-reissulla, eikä hän usein keksi muuta keinoa hoitaa uran aiheuttamia pettymyksiä kuin surujen hukuttamisen alkoholiin.

Kaur Jaswal kuvaa seikkailua, jolle kukaan sisaruksista ei ole varsinaisesti halunnut. Kaikki ovat käyneet Intiassa vanhempien pakottamina kerran tai pari, mutta ei yhteisellä matkalla. Varsinkin sikhismi uskontona on jäänyt etäiseksi, vaikka äiti on edelleen harjoittanut uskoaan Britanniassa. Tyttäriä on kasvatettu vapaamielisessä hengessä, ja he ovat saaneet tehdä valintoja, jotka eivät ole miellyttäneet vanhempia. Perhekulttuurin kuvauksena tässä ja aiemmin lukemassani Erotic Stories-romaanissa oli paljon yhteistä, mutta muuten teokset ovat erilaisia painotukseltaan.

Uskoisin, että eri kulttuuritaustoista tulevat lukijat voivat hyvin samastua näiden sisarusten välisiin ristiriitoihin ja kommunikaatio-ongelmiin. Huumori tässä teoksessa on hienovaraisempaa kuin aiemmin lukemassani, ja surutyön teema on päällimmäinen emotionaalinen viritys. Ainakin itselleni, joka olen menettänyt äidin suunnilleen samassa elämänvaiheessa kuin tämän teoksen naiset, tunnelmat tuntuivat varsin realistisilta ja kotoisilta.

Jos et tunne sikhikulttuuria lainkaan, voi olla hyvä idea lukea nämä kaksi romaania yhdessä. Erotic Stories-teoksessa osa naisista on hyvin perinteisen sikhikulttuurin edustajia, kun taas tässä nuoremmat naiset etsivät identiteettiään ilmapiirissä, jossa kenelläkään ei ole valmiita vastauksia kulttuurisen ja uskonnollisen kuulumisen kysymyksiin. Sisaruksia hämmentää Intiassa varsinkin se, että heitä kohdellaan enimmäkseen tietämättöminä turisteina, ja paikoitellen jopa kansallisena turvallisuusuhkana, vaikka he pystyvät osoittamaan vanhempien synnyinkylät Punjabin maaseudulla.

Näitä romaaneja on ollut ilo kuunnella äänikirjoina, koska lukijat ovat eläytyneet erilaisiin intialaisiin aksentteihin. Suomalaiset äänikirjat ovat yleensä paljon laimeammin näyteltyjä, mutta tässä tempaannuin varsinkin dialogeihin eri tavalla kuin olisin pelkästään luettuna.

Viime aikoina minulta on jäänyt todella monta romaania kesken, joten tuttavuuteni Kaur Jaswalin, nuorehkon monipaikkaisen globaalin kertojan kanssa tuntuu juuri nyt todella merkittävältä ja iloa tuottavalta. Onneksi hänen tuotannostaan on vieläkin yksi lukematon nuorten aikuisten romaani, Sugarbread (2016), jäljellä.

 

Painajaisten My Fair Lady

ConstantineTeos: Liv Constantine: Toinen rouva Parrish (HarperCrime, 2020)

Käännös: Maija van de Pavert

Äänikirjan lukija: Tuulimaria Bützow

Tänä vuonna sinnittelin maaliskuun alkuun saakka sortumatta yhteenkään populaariin anglomaailmaan sijoittuvaan psykologiseen trilleriin. Vuoden ensimmäinen kandidaatti tässä genressä olikin sitten koukuttavaa settiä, ja viikonloppu on mennyt mukavasti  niljakkaissa tunnelmissa. Kovin montaa minua puhuttelevaa amerikkalaista trilleriä en ole viime aikoina kohdannut, ja brittiteostenkin kanssa on tullut välillä suuria pettymyksiä. Mutta Liv Constantinen Toinen rouva Parrish tarjosi minulle alusta loppuun saakka sopivan ahdistavan, mukaansatempaavan elämyksen.

Kirjailijakaksikko ovat sisaruksia, ja Liv on keksitty nimi, Constantine heidän oikea kreikkalaistaustainen sukunimensä. Kahden naisen kollektiivinen kirjoittajuus ei sinänsä näy tekstissä, mutta ehkä teosta on editoitu keskimääräistä enemmän. Tarina on jouheva ja nopeatempoinen, ja siinä seurataan kahden naispuolisen ”onnenonkijan” sosiaalista nousua keskilännen vaatimattomista oloista kohti Long Islandin rikkaidenrantaa ja sen varteenotettavia aviomieskandidaatteja.

Pääasiallinen kertoja on alle kolmikymppinen Amber, jolla on synkkä tausta ja valtava draivi päästä hyviin naimisiin. Tarinan alussa hän toimii kiinteistönvälittäjänä, mutta onnistuu soluttautumaan hienostorouvien piireihin paikallisella kuntosalilla. Pian hän on järjestänyt itselleen potkut ja paikan varainhankkijana kystisen fibroiditaudin potilaiden tukiyhdistyksessä. Yhdistyksen puheenjohtaja Daphne on toinen kertoja, joka saa äänen vasta kertomuksen loppupuolella. Hän on myös noussut sosiaalisesti yhdistyksensä kautta, ja napannut Bishop’s Harbourin menestyneimmän bisnesmiehen Jacksonin.

Daphne ja Amber ystävystyvät nopeasti, ja pian Amber on adoptoitu perheeseen uskotuksi luottoystäväksi. Naisilla on reilu kymmenen vuotta ikäeroa, ja heitä erottaa myös parikymmentä kiloa painoa. Rouva Parrish lahjoittaa mielellään nuoremmalle ystävälleen pieneksi jääneitä vaatteita, eikä kestä kauan, kun Amber jo työskentelee Jacksonin toimistossa New Yorkissa miehen henkilökohtaisena sihteerinä. Amberilla on päämäärä, eikä hän kaihda mitään keinoa sen saavuttamiseksi mahdollisimman nopeasti.

Kirjan asetelma on kieltämättä kliseinen ja ennalta-arvattava, mutta juonen pyöritys on hurjaa ja kolmiodraama kehittyy myös yhteiskunnallisen analyysin ympärille. Daphne on päätynyt rikkaiden piireihin osittain sattumalta, hänen alkuperäinen tarkoituksensa ei ollut päätyä ”pidetyksi” naiseksi. Hänen New Hampshiressa asuva äitinsä pitää majataloa (eli elättää itseään rehellisellä työllä) ja on ainoa, joka pystyy kritisoimaan tyttärensä elämäntapaa. Perheen tytärten synttärit ovat ehkä ainoa tilaisuus, jolloin Daphne joutuu kohtaamaan vähemmän onnekkaita sukulaisiaan. Tyttäret ovat poispilattuja, nenäkkäitä ja yhtä ”kujalla” elämän realiteeteista kuin vanhempansakin.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa arviota ilman juonispoilereita. Toisaalta jo kirjan takakansi paljastaa tämän saman asetelman, josta arviossani nyt kerron. Yritän olla spoilaamatta liikaa, mutta suosittelen kirjan lukemista mahdollisimman tuorein silmin, kuten itsekin tein (sain kirjan kirjastosta nopeasti tietämättä siitä etukäteen liikaa). Minuun tämä tarina iski johonkin angstihermoon kuin häkä, ja jaksoin seurata paikoitellen saippuaoopperaisia kohtauksia ihmeen hyvin. Henkilöiden juonikkuus oli paksumpaa kuin muinaisissa suosikkisarjoissani Dallasissa ja Dynastiassa, mutta paikoitellen tarina tuntui jopa akateemisesti suuntautuneelta.  Loppua kohti aloin tosin jo laskeskella Amberin ja Daphnen leuan loksahteluja ja muita kehollisia manerismeja, jotka toistuivat säännöllisesti. Naisilla oli molemmilla ilmiömäinen kyky tuottaa toisilleen ikäviä yllätyksiä, eikä kaksintaistelussa kumpikaan selvinnyt voittajana.

Toki kriittinen lukija voi hämmästellä tarinaa, jossa ainoa päämieshenkilö on sydänjuuriaan myöten pahuuden ilmentymä. Monella tapaa romaanissa kerrataan klassisen narsistin käyttämiä psykologisia sodankäynnin keinoja, mutta tällainen kuvaus taitaa olla psykologisten trillereiden peruskauraa. Romaanin vahvuus ei ole henkilöhahmoissa, eikä välttämättä juonessakaan, vaan edistyneen kapitalismin analyysissa, joka ilmenee uskonnon korvikkeena ja paljon vahvempana huumeena.

Hyväntekeväisyyden ja potilasjärjestön teemat olivat hyvä lisä tässä ihmissuhdesopassa, joka kertoi myös yhteiskunnasta, joka ei pyöri ilman rikkaiden joutilaiden armeliaisuutta. Sairaan kinkkisellä tavalla Constantinen sisarukset myös kirjoittavat uudelleen My Fair Ladyn eli Pygmalionin tarinaa, jossa rikas mies alkaa kouluttaa köyhää naista itselleen sopivaksi kumppaniksi. Jacksonin vaimon koulimisen tavoissa näkyi tendenssejä Yhdysvaltojen uuskonservatiivien eetoksesta, jossa naisten kontrollia ja kurittamista ei enää tarvitse kaikissa piireissä piilotella. Ruokapäiväkirjan pitäminen pakolla oli yksi alistamisen muoto, joka jäi minulla tästä kirjasta vahvasti mieleen.

Romaanissa seikkaillaan Long Islandin lisäksi New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa ja Bora Boralla. Yksityiskoneella lentäminen on jo ilmastonäkökulmastakin niin törkeää, että teos saattaa puhutella sellaisiakin lukijoita, jotka harvemmin lukevat psykologisia trillereitä. Lukuasentoon on säädettävä erityinen nappi överille tykitykselle, muuten teos voi tuntua liioitellulta. Ja vaikka siinä käsitellään myös vakavia yhteiskunnallisia kipupisteitä, ei sen kaikkea melodraamaa kannata ottaa liian henkilökohtaisesti.

Perheväkivallasta 1300-luvulla

Teos: Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär (Tammi, 2014)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Disa

Muuton tiimoilla kuuntelin useampia äänikirjoja osissa, ja Kristiina Vuoren Disa Hannuntytär tuntui teokselta, joka ei koskaan loppunut. Minulla on ollut muitakin Vuoren teoksia työn alla äänikirjoina, eivätkä ne pituutensa vuoksi ole tuossa formaatissa optimaalisia. Vuori on muuten uusi, jännittävä tuttavuus, jonka teosten parissa olen kokenut monia oivalluksia maamme historiasta. Pitäisi vain jaksaa hankkia hänen kirjojaan ihan paperille painettuina versioina, jollaisina ne toimivat parhaiten.

Romaani kertoo onnettomasta avioliitosta, perheväkivallasta ja sen traagisista seurauksista. Disa Hannuntytär on joutunut naimisiin kotikaupungistaan Turusta kaukaiseen satakuntaan, Kokemäen pitäjään, itseään reippaasti vanhemmalle Martti-isännälle, joka on brutaalin väkivaltainen niin vaimoaan kuin ainoata poikaansa Viljamia kohtaan. Viljamin varttuessa hänen on vaikea hyväksyä isänsä toimia, ja erään yhteenoton seurauksena hän päätyy tappamaan siittäjänsä. Disa yrittää ottaa tapahtunutta kontolleen, mutta syyttävä sormi osoittaa poikaan, ja kaksikko tietää, ettei pojalle tule käymään hyvin pitäjän talvikäräjillä.

Alkaa epätoivoinen odysseia kohti Turkua, entistä kotia, jonka turvaan Disa ei voi täysin luottaa. Veljet ovat enemmän kiinnostuneet kauppasuhteistaan kuin siskon pelastamisesta, ja varsinkin nuorempi veli Laurens on petollisen niljakas. Naisen uskollisin puolustaja on merikarhu Sebastian Tarsi, joka on iskenyt silmänsä naiseen jo matkallaan Kokemäenjokilaaksoon. Basti kuitenkin kuuluu väärään heimoon, hän on saksalaista syntyperää ja hänen huhutaan kuuluvan pahamaineisten vitaliaanien joukkoon. Bastin pahamaineisen veljen hahmo lymyilee kaikkialla, vaikka hän haluaisi tulla tunnetuksi muuna kuin veljensä vartijana. 

Kirjassa purjehditaan Suomenlahdella ristiin rastiin, ja myös Disa pääsee Bastin laivaan pakoon vainoajiaan. Hääkohtaus Vaasan Mustasaaressa oli ikimuistoinen, eikä Disan saama  huomio aviomarkkinoilla pääty tähän. Myös Turun linnan silloinen isäntä, ritari Knut iskee silmänsä Disaan kohtalokkain seurauksin. Lihallisia seksikohtauksia romaaniin mahtuu runsaasti, ja osa niistä tuntui jopa koomisilta.

Huolellinen lukija voi oppia romaanista paljon tuon ajan suurvaltasuhteista, mutta kaikkia tämä ei kiinnosta, ja valtapolitiikan osuus tuntuu siitä näkökulmasta kunnianhimoiselta. Toisaalta Turun kaupungin yleisten tunnelmien, kuten Disan suvun kangaskauppojen ja muun liiketoiminnan kuvaus oli kiinnostavaa. Ensi kerralla Turun reissulla astun Aninkaistenkatua hieman eri silmin kuin ennen etsien siltä merkkejä varsinkin laupeiden sisarten köyhäintalosta, jonne Disakin melkein päätyi orpanaksi.

Samaan aikaan kuuntelin Vuorelta toistakin teosta, Filippaa, josta en todennäköisesti kirjoita arviota, sen verran sekaisin nämä kaksi tarinaa päässäni menivät. Ellibs osoitti, että olin viime vuonna päässyt Filippan kuuntelemisessa puoleenväliin, mutta en silti muistanut kuulemasta paljoakaan ja aloitin tarinan taas alusta.  Kyseenalaistan siis kykyäni vastaanottaa laajoja historiallisia romaaneja äänikirjoina, varsinkin, jos niissä on paljon uutta terminologiaa ja vaikeasti tarttuvia nimiä. 

Kesken jääneeseen kuntahaasteeseeni löydän taatusti Disa Hannuntyttärestä satakuntalaisen sijoituskohteen, mutta anturani eivät juuri nyt ole tuon matkan jatkamisessa. Kaiken kaikkiaan teos oli jännittävä, vaiheikas ja täyteläinen, mutta sopii paremmin tilanteisiin, joissa lukijalla on virkeä ja vastaanottavainen mieli. Pään nollaamisviihde on luku sinänsä, mutta siihen Vuoren teokset ovat liian faktapitoisia. 

Pala Pakistania Pirkkalassa

Teos: Bapsi Sidhwa: The Bride (Jonathan Cape, 1983)

Yli kahden viikon blogihiljaisuus on toivon mukaan tehnyt puuroutuville ajatuksille hyvää. Takana on taas yksi työläs muutto, ehkä elämäni kolmaskymmenes. Muutin kaupungin sisällä tänne Härmälän suuntaan, lähemmäksi Pirkkalan rajaa. Silkasta uteliaisuudesta on tullut tutkittua naapurikunnan palveluja, ja ainakin sen pääkirjasto tuntuu mahtavalta paikalta.

Kirjaston kierrätyshyllystä löytyi pala Pakistania, varsin yllättävässä muodossa. Romaani näyttää kannen perusteella yltiöromanttiselta, mutta sitä se ei ole lainkaan. Bapsi Sidhwa on yksi maan kiinnostavimpia naiskirjailijoilta, joka tosin kirjoittaa Yhdysvalloista käsin. Hän kuuluu parsivähemmistöön, ja hänen tunnetuin teoksensa Cracking India/The Ice-Candy Man kertoo Intian jaosta tuon vähemmistön ja lapsen näkökulmasta. Olen myös lukenut häneltä toisen teoksen The Crow-Eaters, jossa vähemmistönäkökulma oli vielä vahvempi. Hänen teoksissaan moninaiset vähemmistöt pääsevät näkyviin ja kuuluviin, ja niissä pohditaan ”juurien” menettämisen ja pakkosiirtojen problematiikkaa hyvin samansuuntaisesti kuin suomalaisessa evakkokirjallisuudessa.

Tässä romaanissa päähenkilöt ovat ottoisä ja ottotytär, jotka kohtalo on tuonut yhteen eteläisessä Punjabissa vuonna 1947. Qasim-niminen vartija on vaalea pataanimies Kohistanin vuorilta, ja häntä kiusataan kivikautisista tavoista kaupunkioloissa. Hän menettää perheensä väkivaltaisessa mellakassa siirtojen aikana, ja näkee myös, kuinka sikhitaustaisen Munni-tytön vanhemmat tapetaan. Mies näkee moraaliseksi velvollisuudekseen pelastaa tytön, vaikka kuka tahansa voi ulkonäön pohjalta arvata, etteivät he ole verisukulaisia. Munni saa uuden musliminimen, hänestä tulee Zaitoon, mutta hän pystyy hämärästi muistamaan, että on joskus kuulunut toiseen kulttuuriin.

Kaksikko muuttaa Pakistanin puolelle Lahoreen kaupunkiin, johon kummallakaan ei ole aiempia siteitä. Naapurusto ottaa Zaitoonin kasvatuksen yhteiseksi asiaksi, koska Qasim ei aina kykene esimerkillisen isyyteen. Hän pyörii pikkurikollisten kintereillä, ryyppää ja käy Hira Mandin punaisten lyhtyjen alueella vikittelemässä tanssityttöjä. Toisaalta pataanien heimokulttuurin konservatiiviset arvot ohjaavat hänen toimiaan niin, että tyttären tultua toiselle kymmenelle hän alkaa suunnitella tämän naittamista oman klaanin miehelle.

Romaanin sävy on klassisen feministinen, paikoitellen vähän liiankin opettavaiseen sävyyn. Kuitenkin Sidhwa pystyy sympatiseeraamaan Kohistanin vuoristoalueen ihmisiä, ja kertoo tarinaa kulttuurista, jota monet pakistanilaisetkaan eivät ymmärrä. Kivellä takapuolen pyyhkiminen tuntuu primitiiviseltä jo 1940-luvulla kaupunkilaisesta näkökulmasta katsottuna.

Himpun verran amerikkalaista saippuaoopperaa teokseen tuo Amerikan morsian Carol, jonka seksuaalinen syrjähyppy paikallisen kenraalin kanssa kohottaa kulmakarvoja jopa 37 vuoden ja tuhansien kilometrien etäisyydeltä.

Kirja oli sen verran heikossa hapessa, että se hajosi käsiin lukiessa, mutta aion säilyttää sitä ainakin hetken, koska se sopii hyvin sisustukseeni.

Luottavaisin mielin aloittelen elämää täällä uusilla hoodeilla, sillä tuntuu, että saatan hyvinkin saada muutossa kärsimäni kirjatappiot takaisin. Tilaa kirjoille tosin enää on kaksi hyllyllistä.