Malilaisen kätilön työpäivistä

Teos: Kris Holloway: Monique and the Mango Rains (Waveland Press, 2007)

Olen nyt tehnyt parhaani Afrikan maiden kaunokirjallisuuksien etsimisessä, mutta maahaasteessani on jäljellä maita, joista on vaikea löytää luettavaa kielillä, joita ymmärrän. Listalla on jäljellä kymmenisen teosta, jotka löydän muualta kuin internetistä, mutta loppujen maiden suhteen joudun improvisoimaan joko a) lukemalla muista genreistä kuin alun perin ajattelin tai b) lukemalla ranskaksi teoksia, joita hädin tuskin ymmärrän.

Mali on yksi niistä maista, joista en löytänyt oman maan kirjailijan teosta englanniksi, mutta jatkan ulkomaalaisten matkakertomuksilla, joita lukee mielellään varsinkin, jos niissä kuvataan muutakin kuin länsimaalaisen kokemaa kulttuurishokkia. Kris Hollowayn Monique and the Mango Rains on teos, jossa paikallisten ihmisten toimijuus on keskiössä, eikä niinkään länsimaalaisen sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin. Se kertoo amerikkalaisen Krisin, Peace Corps-vapaaehtoisen, ja malilaisen Monique-kätilön ystävyydestä ja yhteistyöstä kahden vuoden palveluksen aikana vuosina 1989-91 ja sen jälkeen Moniquen kuolemaan saakka, eli vuoteen 1998.

Kris on Maliin lähtiessään 22-vuotias yliopisto-opiskelija, ja Monique on 24-vuotias kyläkätilö ja kahden lapsen äiti. Kansakoulun jälkeen Monique ei ole opiskellut muodollisesti, mutta on harjoitellut lapsenpäästöä kahden vuoden ajan kätilön apulaisena ja käynyt puolen vuoden terveystyöntekijän koulutuksen. Hän on muuttanut Namposselan kylään läheisestä Koutialan kaupungista miehen perässä, ja asuu appivanhempiensa luona. Työ kylän kätilönä ja terveydenhoitajana on kokopäiväistä ja raskasta, mutta hän saa palkkaa vain n. 23 dollarin edestä kuussa ja siitäkin suurimman osan kahmii appiukko.

Ystävyys kahden naisen välillä syntyy luontevasti, sillä Monique on ilmoittautunut Peace Corps-tulokkaan emännäksi. Naispuoliselle vapaaehtoiselle ei oikein ole muuta työtä tarjottavanakaan kuin avustaminen klinikalla. Kahden vuoden aikana Kris alkaa seurustella toisen Peace Corps-tyypin Johnin kanssa, ja jossain vaiheessa John muuttaa maan toiselta puolelta asumaan Krisin kanssa Namposselaan. John saa tehtäväkseen synnytyshuoneen uudelleenrakennuksen, johon on saatu hyvät apurahat, mutta työvoimaa on vaikea saada ruokapalkalla. Miehet haluaisivat ainakin kaljaa, mutta kaljapäissä työnteko ei etene toivotulla tavalla. Projekti kestää ikuisuuden, mutta uuden klinikan avajaisia päästään juhlimaan paria kuukautta ennen parin poislähtöä.

Holloway kertoo vaikeista synnytyksistä, äitien ja vauvojen kuolemista, lasten aliravitsemuksesta ja työstä tyttöjen ympärileikkauksen lopettamiseksi. Noina aikoina naiset alkavat kuulla ehkäisykeinoista, ja moni haluaa kokeilla pillereitä miehiltään salaa. Osa perheistä on moniavioisia muslimikulttuurin niin salliessa, kun taas kristityt miehet käyvät muuten vieraissa ja tartuttavat sukupuolitauteja vaimoihinsa. HIV ei ole edennyt Malissa epidemiaksi saakka, mutta sekin on yleistä varsinkin rajaseuduilla. Monique, hänen perheensä ja hänen miehensä perhe sattuvat olemaan katolisia kristittyjä, joita tuolla alueella on jopa 10 % väestöstä.

Vaikka kylän elämään mahtuu paljon surua ja murhetta, kirja on kirjoitettu valoisasti, huumorintajuisesti ja ihanan Moniquen muistoa syvästi kunnioittaen. Luulen, että Holloway on saanut motivaation kirjoittaa kirjansa vasta ystävänsä kuoleman jälkeen. Peace Corps-tarinat ovat Yhdysvalloissa kovin yleisiä, eivätkä ne kaikki ylitä julkaisukynnystä. Tässä tarinassa poikkeuksellista on ystävyyden kehittyminen vapaaehtoistyön jälkeen ja sen täydellinen vastavuoroisuus. Moniquen poismeno on Krisille suuri menetys, sillä he jakoivat myös äitiyden iloja ja suruja kirjeitse ja äänikasettien välityksellä valtameren ylitse. On ironista, että taitava kätilö kuolee synnytykseen, ja järkytyksestä toivuttuaan Kris matkustaa Maliin kuullakseen, mitkä asiat lopulta johtuivat nuoren naisen dramaattiseen kuolemaan.

Malilaisen kätilön työpäiviin mahtuu myös muiden kyläläisten terveydestä huolehtimista, lääkkeiden jakoa ja rokotuksia, sekä valistusta monista aiheista. Jossain vaiheessa kylän naiset päättävät perustaa yhteisen kasvimaan pelkästään vauvojen ruokien kasvattamista varten, ja tämäkin projekti vaatii viikoittaisia työtunteja. Koska kylässä ei ole sähköä, kaikkia lääkkeitä ja rokotteita ei voi säilyttää klinikalla, vaan Monique joutuu hakemaan niitä kaupungista mopedillaan. Mopedi on paikallisen sairaalan omaisuutta ja tarkoitettu työkäyttöön, mutta Moniquen mies omii sen heti sen saapuessa, ja Monique joutuu anomaan mieheltään lupaa sen käyttämiseen joka kerta, kun hän on lähdössä jonnekin.

Kirjaa lukiessa otti monta kertaa päästä Francois-aviomiehen käytös, mutta pian kävi ilmi, että liitto oli järjestetty, eikä kummallakaan puolisolla ollut suuria odotuksia sen suhteen. Miehellä oli koko ajan sutinaa muualla, mutta myös Moniquella oli kaupungissa ”vanha ystävä”, mikä on epätavallista tuossa kulttuurissa. Miehen matalampi koulutus ja status kyläyhteisössä johtaa heikkoon itsetuntoon, kun vaimo on melkein julkkis. Julkkis hän on siksi, ettei läheskään joka kylässä ole kätilöä, eikä varsinkaan sellaista, joka jaksaa kampanjoida naisten oikeuksien puolesta. Kun Monique vielä pääsee matkustamaan USA:an, kuilu pariskunnan välillä syvenee.

Persoonana Monique osoittautuu yllättävän moderniksi ja itsepäiseksi, kun otetaan huomioon maan naisten yleinen asema ja ajankohta. Kovin paljon hän ei edes salaa normista poikkeavaa käytöstään, eikä hänen miehensä suku voi ohjailla häntä muissa kuin raha-asioissa. Käydessään omien vanhempiensa luona kaupungissa hän tapailee Pascalia heidän luonaan, eikä kellään ole siihenkään mitään sanomista. Erota hän ei uskalla siksi, että pelkää lasten menettämistä. Holloway ei myöskään paljasta ystävänsä synkimpiä salaisuuksia kirjassaan, vaan Monique keskustelee näistä ongelmista kylän naisten kanssa julkisesti. Myös muiden naisten avio-ongelmat tuntuvat olevan julkista riistaa, ja varsinkin väkivaltaan puututaan kollektiivisesti.

Vaikka tarinan tapahtumista on jo 30 vuotta aikaa, teos ei tunnu vanhentuneelta. Malissa kehitys on kehittynyt, ja maata pidetään tuon alueen demokratian mallimaana. Sain kirjan välityksellä malilaisesta kulttuurista varsin positiivisen kuvan, sillä siinä ei ainakaan kuvata suuria jännitteitä muslimien ja kristittyjen välillä. Uskonto ei määrittele kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta, vaan kirjan kyläläiset kokevat olevansa minianka-heimolaisia ja malilaisia ensin, ja sitten jonkun uskonnon harjoittajia.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 88/196: Mali.

Mainokset

Hännystelijöiden sielunelämästä

Teos: Moses Isegawa: Snakepit (Knopf, 2004)

Uganda on toinen Afrikan maista, joissa olen sattunut käymään, enkä siltikään ole koskaan lukenut ugandalaista romaania. Hyllyssäni on jokunen tietokirja maasta tuolta reissulta, joita en myöskään ole lukenut loppuun. Reissusta on parhaiten jäänyt mieleen keskustelut paikallisten naispoliitikkojen kanssa, ja myöhemminkin olen seurannut maan tilannetta sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvissä keskusteluissa. Maa kiinnostaa minua kovasti juuri poliittisesta näkökulmasta, mutta en ole saanut kovin hyvää käsitystä sen kirjallisesta ja muusta taiteellisesta elämästä.

Moses Isegawa (s. 1964) on yksi maan tunnetuimmista kirjailijoista, joka tunnetaan kahdesta menestysromaanista. Teokset kirjoittaessaan hän asui Alankomaissa, joiden kansalaisuuden hän sai kuudentoista vuoden maahanmuuton aikana. Vuonna 2006 hän palasi Ugandaan, eikä ole julkaissut mitään tämän jälkeen. Siviiliammatiltaan Isegawa on historian opettaja, ja hän on myös käynyt katolisen pappisseminaarin. The Abyssinian Chronicles (1998) oli lukemaani teosta suurempi hitti, mutta päätin lukea toisen romaanin Snakepit, koska Idi Aminin aika hämmentää minua edelleen.

Teoksen päähenkilö Bat Katanga on neljättä vuosikymmentään käyvä paluumuuttaja, Cambridgessa opiskellut matemaatikko, joka saa töitä energia- ja viestintäministeriöstä kahden viikon sisällä kotiinpaluusta, Idi Aminin hallituksesta. Naimattoman miehen ympärillä alkaa heti käydä kuhina, ja pian hän on kahden naisen loukosssa, kun Victoria-niminen työkaveri on tälle raskaana ja samaan aikaan hän pokaa hautajaisista tulevan vaimonsa Babitin. Batin perhe alkaa ottaa mieheen etäisyyttä, ja aika monen ministeriön työntekijän suku on kokenut poliittista painostusta tai väkivaltaa.

Toinen kirjan keskeinen henkilö on kenraali Bazooka, armeijan komentaja, joka kokee jäävänsä alakynteen Idi Aminin viihdyttäjähahmolle, Robert Ashesille, valkoiselle brittimiehelle, joka saa vastuun erityisjoukkojen koulutuksesta. Ashes on riskinottaja ja klovni, joka saa anteeksi kaikki ylilyöntinsä, jopa sianlihan syöttämisen muslimisotilaille. Bazookalla on napit vastakkain lähes kaikkien hallituksen virkamiesten kanssa, ja hän onnistuu myös toimittamaan Batin vankilaan.

Romaanissa eletään jonkunlaisessa kollektiivisessa psykoosissa, ryypätään ja käytetään huumeita rajattomasti. Bazooka kunnostautuu orgioiden pitäjänä näihin varatuissa huviloissa. Näissä juhlissa tuskin kukaan on kykenevä harrastamaan seksiä, mutta niissä ammuskellaan lintuja, kuseskellaan ammeisiin ja laitetaan palveluskunta siivoamaan sotkuja, joita tulee housuun paskomisesta. Virkamies-Bat ei osallistu pahimpiin bakkanaaleihin, mutta hänellä riittää päänvaivaa entisen tyttöystävän harrastamassa systemaattisessa vainossa.

Isegawan kieli on nyansoitunutta ja tarkkaa, poliittinen analyysi hyytävää, mutta loppua kohti aloin jo puutua teoksen päättömiin raakuuksiin. Kirjaimellisesti päättömiin, koska ihmisiltä katkotaan päitä heidän omissa kodeissaan. Maailmanpolitiikan kentillä kaikki tämä sai tapahtua Ugandassa siksi, ettei Idi Aminin hallitus ollut itään eikä länteen päin kallellaan, eivätkä suurvallat jaksaneet toimia maailman poliisina mitättömässä afrikkalaisessa valtiossa.

Eniten romaani kertoo siitä, kuinka täysin tolkulliset ja korkeasti koulutetut intellektuellit saatiin huijattua mukaan kannattamaan Aminia, jonka uskottiin olevan mustan väestön voimauttaja ja kansallisen itsetunnon palauttaja. Amin ei esiinny teoksessa kuin takapiruna, mutta hänen hännystelijöidensä sielunelämä paljastetaan kaikessa noloudessaan ja ristiriitaisuudessaan.

Pidin enemmän Maaza Mengistun vastaavasta kuvauksesta Etiopian vallanvaihdoksesta kuin tästä teoksesta siksi, että siinä tavalliset kadunmiehet ja – naiset saivat suuremman roolin toimijoina. Tämä romaani keskittyy poliittisen eliitin, virkamiesten ja intellektuellien rooleihin, ja valtapeleihin. Toki myös näillä hahmoilla on inhimillisiä tunteita, jopa kenraali Bazookalla, mutta olisin kaivannut kirjaan enemmän variaatiota henkilöhahmojen tasolla.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 84/196: Uganda

Ajvarin makuinen kauhutarina

Teos: Pajtim Statovci: Bolla (Otava 2019)

Pajtim Statovci on yksi niistä nuoremmista suomalaisista kirjailijoista, joiden uraa seuraan sydän pamppaillen, ja samalla minun on ollut vaikea blogata hänen kirjoistaan. Ei siksi, että hän kirjoittaa seksuaalivähemmistöistä, vaan siksi, että tietämykseni Balkanin kulttuureista on niin puutteellinen. Statovci on tehnyt parhaansa paikatakseen tuota puutetta, varsinkin satujen, tarinoiden ja myyttien saralla, ja uusin teos Bolla jatkaa aiemmista kirjoista tuttua paikallisen kerronnan perinnettä.

Tiranan sydämessä pysyttiin pitkälti Albanian puolella, kun taas Bollassa katse keskittyy Kosovoon, varsinkin Pristinan kaupunkiin, joka ennen oli monietninen, ja joka onnistui karkottamaan sodan aikana ja sen jälkeen muut entiset jugoslaavit keskuudestaan. Tarina alkaa vuodesta 1995, jolloin nuori serbi Milos opiskelee sitkeästi lääketiedettä vieraassa kaupungissa. Kahvilan pöydässä hän kohtaa albaanimiehen, tarjoilija-Arsimin, joka myös opiskelee kirjallisuutta, mutta joutuu käymään töissä elättääkseen raskaana olevaa vaimoaan. Arsim on mennyt naimisiin totellakseen kuolemansairaan isänsä toivetta. Vaimo Ajshe on lempeä ja pitkämielinen, mutta jo ennen esikoisen syntymää on selvää, että käärme on hiipinyt aviovuoteen paratiisiin.

Milosin ja Arsimin salasuhde on tuhoon tuomittu, ei pelkästään siksi, että he ovat homoja, vaan myös etnisen jaon vuoksi. Molemmat joutuvat sotaan, vastakkaisille puolille, ja kummallekin tappaminen jättää pysyvät henkiset arvet. Arsim pääsee perheineen pakenemaan Suomeen, eikä hänellä ole mitään tietoa Milosin olinpaikasta. Netin laajentuessa hän yrittää etsiä kadonnutta rakastettuaan, mutta hän ajautuukin nettiseksin kavalaan maailmaan. Miehen asema perheellisenä kaappihomona ei yhtään kohene näennäisen liberaalissa Suomessa, vaan hän joutuu tuomiolle alaikäiseen haksahtamisesta. Vankilassa hän kuitenkin saa sielulleen hetkellisen rauhan, eikä karkotus Kosovoon tunnu kuolemantuomiolta. Näin Statovci kuvaa Arsimin kotiinpaluuta vankilan kautta:

”Ovi sulkeutuu, ja vastassa on hiljainen rappukäytävä, portaat, joihin matkalaukkujen kulmat kolahtelevat, ja sitten toinen ovi avautuu ja se johtaa päivään joka tuoksuu vaimoni hiuksilta ja avatulta pakastimelta, kelmeään kevätvaloon joka lainehtii läheisen metsän läpi – kuin hymy jonka väriään vaihtava vesi etenee rauskuna sisämaahan, nousee vuorille, pesee niiden arpiset selät.”

Vaikka Bolla on tiivis teos, siinä on ihmeen monia tasoja. Yksi lukukerta BookBeatin kautta ei vielä avannut kirjaa minulle kokonaan, koska minulla oli palvelun tilauksessa enää päivä aikaa. Kirjaa kannattaa lukea hitaasti, sen eri merkityskerroksia makustellen. Itse tässä luennan vaiheessa jäin eniten miettimään Arsimin maahanmuuton saagaa, ja varsinkin seksuaalirikoksista tuomittujen asemaa suomalaisessa oikeuskoneistossa. Kuitenkin ne kotimaahan jääneet ”bollat” olivat hänen tapauksessaan raskaampia taakkoja kantaa, ja kaiken kaikkiaan tarina on varsin traaginen.

Kirjassa myös hakataan vaimoa, mutta kulttuurisen käsikirjoituksen mukaan hakkaamisen saa anteeksi, jos palaa kotiin ruusupuskan kanssa. Onneksi Ajshe löytää omat voimavaransa, ja onnistuu pysymään jämäkkänä avioeroprosessin aikana. Balkanilaisia tunnelmia ja makuja tarjotaan kirjan suvantovaiheissa pehmentämään järkytystä, eikä mikään balkanilaistarina maistu oikealta ilman tuhtia tujausta ajvar-tahnaa ja Vegeta-maustetta.

Tässä vaiheessa olisi kiinnostavaa lukea kaikki Statovcin teokset uudestaan ja etsiä niiden välisiä punaisia lankoja. Tietyllä tavalla nämä teokset muodostavat trilogian, jossa sukupuolen, seksuaalisuuden ja etnisyyden merkityksiä määritellään uudelleen, aina uudesta näkökulmasta. Olen pitänyt kaikista teoksista tasavahvasti, mutta Tiranan sydäntä tavasin pisimmän aikaa. Bollan suhteen samaa ymmärtämisongelmaa ei ollut, mutta hätäisenä lukijana jäin jumiin ulkoisen tapahtumisen tasolle, ja varsinkin loppuosan pariin ahdistavaan kohtaukseen, jotka jyräsivät alleen alkuosien lyyrisemmät osiot.

Pajtim Statovci ja Hassan Blasim kuuluvat molemmat siihen kategoriaan kirjailijoita, joiden taiteilijuus ei ala Suomesta eikä pääty Suomeen. Blasimin kirjojen suhteen bloggauskynnys on ollut vielä korkeampi, Statovcista olen halunnut kirjoittaa siitäkin huolimatta, että havaintoni ovat olleet pinnallisia. Varsinkin, kun keskustelee vasta julkaistusta teoksesta, tuntuu, että teos pitäisi ymmärtää kokonaisuutena kannesta kanteen. Tällainen lukutapa on vanhakantaista, ja usein kiinnostavissa arvioissa voidaan keskittyä vähempään. Parasta kaunokirjallisuutta ei yleensä ymmärretä kokonaisvaltaisesti, eikä hotkaista elektronisessa palvelussa muutamassa tunnissa. Tämäkin teos ansaitsee enemmän tilaa ja aikaa kuin mitä juuri nyt pystyin sille antamaan.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 72/196: Kosovo.

Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.

Toinen keikkani Napoliin

Teos: Elena Ferrante Uuden nimen tarina. (WSOY, 2017)

Käännös: Helinä Kangas

Elena Ferranten hittikirjoista raportoiminen näin muutaman vuoden viiveellä ei taida olla kiinnostavaa kuin itselleni, mutta olen nyt ajatellut saattaa tämän suositun sarjan loppuun tämän vuoden aikana. En tiedä, miksi en jatkanut sarjan lukemista aloitusosan jälkeen – ehkä kaikki siihen liittyvä hypetys ärsytti. Olin lukenut kirjoista niin monia blogiarvioita, että tuntui jo, että olin itsekin lukenut teokset. Nyt palaan Uuden nimen tarinaan tuoreemmilla silmillä kahden vuoden tauon jälkeen. Muistaakseni olen aloittanut teoksen lukemisen tuolloin, mutta luovuttanut puuduttavan sivumäärän vuoksi.

Teoksessa Elena ja Lila ovat kuusitoistavuotiaita, ja Lila on juuri mennyt naimisiin ruokakauppias Stefanon kanssa. Rouvan status luo ystävien välille selkeän statuseron, ja Lilasta tulee tämän seuraneiti, joka kyllä myös hyötyy materiaalisesti ystävänsä uudesta vauraudesta, mutta kärsii kovin asetelmasta. Lila on niin tylsistynyt liitossaan, ettei hänellä tunnu olevan energiaa muuhun kuin ihmissuhdepelien pelaamiseen. Hän käyttää kaupan kassan rahoja kuin omiaan ja jakelee niitä myös ystävilleen, ja tilailee puhelimella tavaroita kotiinsa pidäkkeettömästi miehensä laskuun.

Elenalla eli Lenulla alkaa lukio sujua huonommin, vaikka hän on aiemmin ollut luokan tähtioppilas. Hän seurustelee bensa-aseman pitämisestä haaveilevan Antonion kanssa, mutta haaveilee tulisieluisesta Ninosta, kommunistista ja rautatieläisen pojasta, joka tähtää jo yliopistoon. Kun Lenu pääsee ystävänsä siivellä viettämään kesää loma-asuntoon Ischiaan, myös Nino on siellä oman rikkaan kaverinsa luona. Ikävä kyllä, laskelmoiva Lila tarttuu tilaisuuteen ja viettelee Ninon itselleen niinä aikoina, kun tämän aviomies Stefano on kaupungissa.

Potentiaalisen poikaystävän varastamisdraama kuulostaa kieltämättä kliseiseltä, enkä ollut kovin liekeissä koko kuviosta, jota vatvottiin puolen romaanin verran. Ystävät ovat enemmän erillään toisistaan kuin yhdessä, ja etäisyys kasvaa, kun Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Lila yrittää irtaantua väkivaltaisesta miehestään, asuu jo hetken Ninonsa kanssa köyhässä korttelissa, mutta hänet palautetaan ruotuun miehen uskollisten vasallien toimesta. Tämän jälkeen hän pakenee äitiyteen. Vaikka Stefano elää lähes julkista kaksoiselämää kauppa-apulaisensa Adan kanssa, hän rajoittaa vaimonsa liikkeitä ja valvoo niitä raivokkaasti.

Ferrante osoittaa tässä kirjassa perheväkivallan yleisyyden ja tuon ajan sallivan asennemaailman vaimonhakkaamiseen. Yhteiskunnallisista teemoista se on vahvoin, mutta luokkasuhteiden intiimi tutkiminen jatkuu myös uskollisesti. Työväenluokkaisten yliopisto-opiskelijoiden luokkahyppyyn liittyvästä angstista ja itsetunto-ongelmista olen lukenut niin paljon täällä Suomen päässä, ettei Elenan tilanne tuntunut mitenkään eksoottiselta, mutta se on positio, johon monen lukijan on helppo samastua.

Seuraavilta osilta odotan yllätyksiä ja näkökulman vaihtoa. Tässä osassa meininki valahti välillä keskitasoisen melodraaman puolelle, ja teos olisi kohentunut tiivistämisestä huomattavasti. Vaikka pitkästyin kaksikon Ischian-seikkailun aikana, pidin kuitenkin virkistävänä sitä, että teoksessa seikkailtiin muuallakin kuin Napolissa, ja tuo Ischian seutu alkoi kovasti kiinnostaa matkakohteena.

Poliittisen eliitin uusi merkitys

Teos: Raija Oranen: Manu (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Minulla oli tänä viikonloppuna lämpöhalvauksen oireita, ja jaksoin vain kuunnella äänikirjaa silmät kiinni hikilammikossani. Kuunneltavaksi kirjaksi valikoitui Raija Orasen Manu, joka oli julkaistu päivää ennen kuuntelun aloittamista. Saatan siis olla ensimmäinen tai ensimmäisiä bloggaajia, jotka kirjasta kirjoittavat.

Raija Orasen kirjoihin en ole aiemmin perehtynyt, vaikka tiedän hänen suuresta suosiostaan. Minulla on poleeminen suhde varsinkin historian merkkihenkilöistä tehtyihin romaaneihin, ja yleensä koen, että mitä enemmän romaanin päähenkilöllä on valtaa, sitä epäkiinnostavampi teos on.

Romaani Manusta kiinnosti siksi, että ainakaan tämä politiikan supertähti ei ponnistanut hulppeista puitteista. Kirja keskittyy vain välähdyksenomaisesti miehen lapsuuteen ja nuoruuteen, mutta jonkun verran siinä käydään läpi hänen raskaita sotavuosiaan Itä-Karjalassa. Jo tässä vaiheessa hän kuului eliittijoukkoihin eli jääkärikomppaniaan, jonka johtajana toimi maanpetoksestakin tunnettu Lauri Törni. Ihmisten tappaminen vaikutti miehen mielialoihin myöhemmin, varsinkin valtiovierailuilla Neuvostoliittoon.

Parasta antia minulle olivat Maunon ja Tellervon nasevat keskustelut, joihin Jukka Pitkänen eläytyi hienosti. Kuitenkin kirjan sisältö keskittyy vahvasti poliittiseen historiaan ja julkisiin tapahtumiin, enkä voinut olla kysymättä, missä fiktion osuus kirjassa piili. Vertaan tätä teosta esimerkiksi Johanna Venhon teokseen Ensimmäinen nainen, jossa keskitytään vahvasti Sylvi Kekkosen sisäiseen elämään. Se tuntui enemmän fiktiolta kuin tämä teos, jonka sisällöstä noin puolet tiesin etukäteen, vaikka en ole lukenut Koivisto-aiheisia kirjoja kuin viimeisen Tellervon elämäkerran.

Ehkä Manun vanhuuden mietelmät tuntuivat eniten fiktiolta, varsinkin siinä vaiheessa, kun hän pani kirjoitusvälineensä jäihin ja jätti julkaisemisen seuraaville polville. Muistisairautta Oranen kuvaa herkän uskottavasti, pariskunnan syvää keskinäistä huolenpitoa korostaen. Kaalikääryleiden syönti Bellevue-ravintolassa oli heille parisuhteen laatuaikaa vielä viimeisinä vuosina, ja muutenkin kirjassa avataan heidän kulinaarisia mieltymyksiään. Aistillisuutta teokseen tuo Tähtelän kesäasunnon kukkaloisto ja maatöiden parantava voima. Koivisto onnistui pitämään ansaitun vapaapäivänsä viikossa, jota ilman hän ei olisi selvinnyt työnsä paineista.

Olen ollut liian nuori muistamaan Koiviston pääministerikauden turbulenssia, mutta muistan hyvin hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa. Tästä eteenpäin historialliset tapahtumat olivatkin minulle tuttuja, mutta olihan noita Neuvostoliiton loppuaikojen kuolemansairaiden presidenttien hahmoja hupaisaa kerrata. 1960-70-luvun tapahtumissa oli enemmän tuntematonta, enkä varsinkaan tiennyt Koiviston ja Kalevi Sorsan kiperästä suhteesta.

Uskonnollista pohdintaa kirjaan mahtuu jonkin verran. Koivisto tuli uskovaisesta kodista, joten Raamatun lukeminen ei ollut hänelle vierasta, vaikka hän ottikin etäisyyttä isänsä vapaiden suuntien uskonnollisuudesta. Romaanissa käytetään sanaa Sallimus, jonka olomuodosta hiljainen pohdiskelija ei ole varma. Koiviston vakaumus esiintyy poliittisella uralla erikoisissa paikoissa: hän esimerkiksi toivoo siunausta Gorbachovin hankkeille tilanteessa, jossa hänen laivansa on jo uppoamassa.

Kun sitten mietitään, onko Suomessa poliittista eliittiä, niin kyllä on, ja tästäkin kirjasta paistaa läpi demaripiirien sisäsiittoisuus. Monella tavalla Koivistot petasivat jo Tarja Haloselle paikkaa huipulla, vaikka Halonen ei ollut edustavimmillaan Tellervon vanhoissa leningeissä. Koivistot olivat omien havaintojeni mukaan Suomen ”kuninkaallisin” presidenttipari, vaikka he eivät koskaan unohtaneet vaatimattomia juuriaan. Ehkä heissä oli luontaista arvokkuutta, jota ei pienentänyt kummankin osapuolen laaja sivistyneisyys.

Orasen ammattimaisuus kirjailijana näkyy vahvassa kertojan äänessä, joka ei latistu näennäisen kuivien talouspoliittisten pohdintojenkaan keskellä. Silti olisin kaivannut teokseen lisää sisäistä tapahtumista. Tästä huolimatta teos oli juuri sopivaa luettavaa/kuunneltavaa tähän hetkeen, ja uskon, että kirja kiilaa syksyn myyntitilastojen kärkeen. Nuoremmille ihmisille suosittelen teosta Suomen lähihistorian kertauskurssina, jossa varsinkin itäsuhde korostuu voimallisesti. ”On parempi valita ystävät läheltä ja vihamiehet kaukaa”, oli yksi edesmenneen presidentin reaalipoliittisia periaatteita. Tätä on hyvä soveltaa myös muille elämänaloille kuin politiikkaan.

Pecorinojuuston syvin olemus

Teos: Jeff Shapiro: Renato’s Luck (Flamingo, 2000)

Joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla kirjamarkkinoilla näkyi paljon brittien ja amerikkalaisten ”downshiftaajien” leppoisia teoksia uudesta elämästä Italian tai Ranskan maaseudulla. Suurin osa tästä tuotannosta oli omaelämäkerrallisia matkakirjoja, ja niiden kohderyhmänä oli selkeästi eläkepäiviä suunnittelevat lukijat. Olen tästä saakka lukenut rentoutumismielessä lähinnä Italiaan sijoittuvia chillailukirjoja, mutta niiden sisällöstä en muista paljoa.

Amerikkalaisen Jeff Shapiron teos Renato’s Luck ei onneksi ole teos downshiftauksesta, vaan perinteinen romaani. Sen päähenkilö Renato on nelikymppinen toscanalainen perheenisä, joka on menettänyt elämästään maun. Hiipivä masennus ja elämänkriisi vaikuttaa mieheen monella tasolla, ja vieraat naisetkin houkuttelevat. Hän on ollut naimisissa Milenan kanssa parikymppisestä, ja heidän 17-vuotias tyttärensä on jo lentämässä pesästä. Koulut ovat jääneet molemmalta puolisolta kesken, ja Renato on jämähtänyt kunnan vesivastaavan hommaan. Homma on yllättävän vaativaa alueella, jossa putkisto on vanhaa ja talot muinaisia. Kuitenkin hänen ainoa henkireikänsä on lampaiden pito ja pecorinojuuston valmistaminen. Lampaat kuuntelevat hänen huoliaan usein paljon paremmin kuin ihmiset.

Tämän blogin alkuvaiheessa luin urakalla Italiaan sijoittuvaa ja italialaista kirjallisuutta, ja sain kicksejä mm. Isä Camillo-kirjoista. Tässä teoksessa on vastaavaa viisautta, yhteisöllisyyttä ja huumoria. Renato on ”tavallisimmista tavallisin” kansanmies, mutta samalla varsin sielukas. Hän ei välttämättä ammenna viisauttaan kirjoista, vaan kuuntelemalla toisia. Ystäviä hänellä on yllättävissä paikoissa, eivätkä sydänystävät ole vanhoja koulukavereita tai muita ikätovereita. Amerikkalainen Duncan (ehkä kirjailijan alter ego?) on häntä nuorempi valokuvaaja, jolla on elämässä pakka vielä enemmän sekaisin kuin miehellä itsellään.

Haudankaivaja Sculati on hänen kaltaisensa kunnan matalapalkkainen pudokki, joka naimattomana asuu hautausmaan kupeessa alkoholisoituneena erakkona. Renatolla riittää aikaa myös Sculatin grappanhöyryisille pohdinnoille, ja hän on tietoinen, että ilman vaimoa hänen omakin elämänsä voisi muistuttaa tuota. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että palkan bonuksena naimaton miestyöntekijä saa tässä kunnalta ilmaisen siivousavun. Teos siis kertoo varsin organisoidusta paikallisyhteisöstä, jossa palveluja vaihdetaan innovatiivisesti päikseen. Un favore per un favore on myös juurtunut sanonta, joka hyvin tiivistää paikallisen elämän logiikan.

Löytääkseen elämäänsä uuden suunnan Renato päättää toteuttaa unensa vision, ja matkustaa Vatikaaniin tapaamaan paavia. Tämä juonen käänne tuntui hieman kliseiseltä tai liiankin maagis-realistiselta, mutta tärkeämpää tässä oli matkan valmistelu kuin sinne lähtö. Katolinen maailmankuva on Renatossa syvään juurtunut, vaikka hän kotikylässään pyrkii välttelemään papin liiallista huomiota. Valitettavasti hän ei saa suunnitella matkaansa salassa, vaan anopin möläytyksen kautta koko kylä saa tietää tästä. Mies pelkää menettävänsä kasvonsa, mutta saa samalla vanhoilta tuttavilta uutta luottamuksen osoitusta.

Kirjassa parasta oli vahva paikallisuuden tunne, ja solidaarisuus tavallisia kansanihmisiä kohtaan. Nelikymppisten elämänkriiseistä on kirjoitettu paljon synkistelevää proosaa, mutta tässä pyrkimys oli osoittaa masennuksen tavallisuus. Teoksen henki on varovaisen positiivinen, mutta Shapiro ei sorru latteisiin voimalauseisiin, eikä laita päähenkilöään valaistumaan maagisesti. Parasta antia kirjaa lukiessa minulle oli, että innostuin tekemään kauan kaipaamaani viikunapastaa – tosin kuivatuista sellaisista, ei niin briljantein lopputuloksin. Tuoreiden viikunoiden vuoksi voisin taas lotota, jotta Italiaan pääsy jonain päivänä onnistuisi.

Shapiro ei ole kovin tunnettu kirjailija, ja hän näyttää julkaisseen vain toisen romaanin (dekkarin, senkin Toscanaan sijoittuvan) tämän esikoisteoksen jälkeen. Omassa lukuhistoriassani tämä kuitenkin nousi ulkomaalaisten kirjoittamien Italia-kirjojen kärkeen; ehkä vain Rachel Cuskin kirjoittama The Last Supper (2009) oli tätä kiinnostavampi.