Gotlannin kauhukakarat Pariisissa

Teos: Sofia Lundberg: Kuin höyhen tuulessa (Otava, 2021)

Suomennos: Tuula Kojo

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Jos on kyllästynyt ruotsalaisdekkareiden saaristolaiskauhuun, aina voi yrittää etsiä saaristolaisviboja vaikka chicklit-puolelta. Sofia Lundberg kuuluu niihin ruotsalaisiin viihdekirjailijoihin, joista minulla on jäänyt täyteläinen vaikutelma, vaikka muistaakseni kaikissa kolmessa lukemassani teoksessa on hyvin samansuuntaisia elementtejä. Torjuttuja muistoja, pian kuolemassa olevia vanhuksia ja sukusalaisuuksia.

Kuin höyhen tuulessa sijoittuu Gotlannin Visbyn kaupunkiin ja Pariisiin, ja siinä seikkailevat 1930-luvulla syntyneet ystävykset Viola ja Lilly. He ovat kasvaneet naapuritaloissa lähes sisaruksina, vaikka heidän lähtökohtansa ovat varsin erilaiset. Lilly on yhdeksänlapsisen katraan keskimmäisiä lapsia; lasten äiti on kuollut kuopuksen synnytykseen, ja heidän isänsä sinnittelee huoltajana ja sairaalan vahtimestarina. Viola taas tulee ”tavallisesta” kahden vanhemman perheestä, jolla on varaa laittaa tyttö lukioon.

Ystävysten tiet erkanevat toisistaan jo teini-iässä, vaikka yritystä pitää yllä sidettä on. Lilly haaveilee laulajan urasta, pääsee paikalliseen ravintolaan keikkailemaan, mutta päätyö koostuu tiskaamisesta. Viola taas käy kiltisti kouluaan, on salaa ihastunut Lillyn veljeen Alviniin, mutta alkaa myöhemmin seurustella pianisti-Gunnarin kanssa, joka säestää Lillyä keikoilla. Lilly ja Alvin joutuvat suureen pulaan harjoitettuaan viinan trokaamista, ja vankilasta vapauduttuaan kaksikko kokee elämän jatkamisen Ruotsissa mahdottomana.

Yli kahdeksankymppisenä Viola saa Lillyltä puhelun Pariisista salaisena merkkipäivänä – elokuun päivänä, jolloin Lillyn äiti kuoli synnytyksessä. Tytöillä oli tapana muistaa tätä surullista päivää keräämällä ruusunpunaisila kiviä kaupungin uimarannalla. Lilly ei ole soittanut ystävälleen kertaakaan, ja kirjoittanutkin hän on vain kerran. Viola ja Gunnar ovat kokeneet tämän raskaana, sillä Lilly on välivuosina ollut maailmankuulu laulajatähti. Hän on myös keikkaillut Ruotsissa, mutta diiva ei ole kertaakaan ilmaissut halua tavata parasta ystäväänsä ja tämän perhettä. Miksi?

Kirjan juonesta voi lukija olla montaa mieltä. Minulle se oli piirun verran liian saippuaoopperamainen, mutta nautin varsinkin 1940-luvun lapsuuden ja 1950-luvun nuoruuden kuvauksista. Välivuosikymmeniin mahtui paljon ihmeellistä, mutta myös paljon arkista, ennalta-arvattavaa kuvausta. Vanhojen naisten nykyisyydessä oli edelleen suuria elämänmuutoksia, ja varsinkin Juni-tyttären uusi elämäntilanne tuntui toiveikkaalta.

Vaikka teos kertoo köyhän tytön suurista haaveista ja niiden tavoittamisesta, romaani on perussävyltään melankolinen. Lilly on henkilö, joka on aloittanut surujen keräämisen äitinsä kuolinpäivänä, ja vaikka hänelle ei olisi tapahtunut kaikkea kirjassa kuvattua tragediaa, hän vaikuttaa taiteilijalta, joka pystyy ammentamaan luovuutensa vain elämän varjoisalta puolelta.

Kai romaanin keskeinen teema on kuitenkin ikäihmisten yksinäisyys. Edes Lilly ei ole elänyt Pariisissa täysin yksin, sillä Allen-veli on toiminut hänen managerinaan myös eläkkeellä. Veljen muistisairaus on saanut Lillyn vihdoin harkitsemaan yhteydenottoa Ruotsiin. Lillyllä riittää Pariisissa edelleen nimikirjoituksen pyytäjiä: ei hän pysty edes toteuttamaan itsemurha-aiettaan Boulognen metsän penkillä ilman, että hänet bongattaisiin.

Lundbergin tyyliin ei kuitenkaan kuulu jättää lukijaa vellomaan synkimpiin vesiin, vaan lopulta vallattomien emigranttisisarusten loppuelämään löytyy uusi ratkaisu. Ehkä perijä hulppealle Pariisin-lukaalillekin on löytynyt.

Pidin kirjan kepeän historiallisesta otteesta, ja Gotlannin merimaisemien anteliaasta kuvauksesta. Pariisi taas oli se sama vanha pohjoismaisten aloittelevien taiteilijoiden unelmatehdas, josta olen saanut lukea romaaneja ainakin sadan vuoden perspektiivillä. Kaupunkikuvaus ei ollut aiempia versioita huonompi, mutta mitään uutta ei tästä vierailusta jäänyt käteen. Ehkä kirjan pointti ei edes ollut Pariisi-kuvassa, vaan vaikeassa ystävyydessä.

Väkeä kuin juhannusepistolassa

Teos: Virpi Hämeen-Anttila: Juhannusyön painajainen (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mikko Leskelä

Toinen juhannuspäivä meni kokonaan sopivan teemadekkarin parissa, mikä oli hyvä idea tänä vuonna, kun mökkijuhannus ei o7nnistunut. Tämä on jo kahdeksas Karl Axel Björkistä kertova dekkari: sarja sijoittuu 1920-luvun Helsinkiin ja Berliiniin, joka on Björkin henkinen kotikaupunki ja opiskelukaupunki. En ole lukenut kaikkia, enkä oikeassa järjestyksessä, mutta tämä ei ole haitannut saagan ymmärrystä.

Tässä osassa Kalle Björk on asettumassa aloilleen pankin vuokraamaan kolmioon Kruununhakaan, tarkoituksenaan tuoda sinne pian asumaan Lisbet, hänen sydämen valittunsa. Lisbet on hänen kaukainen sukulaisensa, ja turvallinen puolisovalinta ”oikeista” piireistä. Kyllä hän kokee rakastavansa naista oikeasti, mutta välillä hän kaipaa Katjaa, naista, joka johti hänet kohti liian jännittävää elämää.

Kallella on vahva päihdekuntoutujan identiteetti, sillä hänen huumeriippuvuutensa on ollut vakava. Ei hän pysty täysin pakenemaan ongelmaansa Helsingissäkään, sillä hän tuntee liian hyvin ne Sörnäisten ja Kallion porttikongit, joista aineita voi saada. Kokemusasiantuntijana (pardon my newspeak) hän voi myös auttaa poliisia ja muita viranomaisia tunnistamaan aineita ja arvioimaan niiden käytön vaikutuksia.

Minullekin kirja tarjosi uutta tietoa huumeista: en esimerkiksi tiennyt, mitä on laudanum, mutta nyt tiedän, ja toivon, etten joudu kohtaamaan sen käyttäjiä livenä. Tämä sarja on muutenkin muistuttanut meitä hyvällä tavalla siitä, että huumeiden historia on Suomessa pidempi kuin moni luulee.

Teos on perinteinen, agathachristiemäinen dekkari, jossa asianosaisia pystytään kuulustelemaan rikospaikalla ennen kuin kukaan pääsee pakenemaan. Kalle Björk sattuu olemaan juhannusta viettämässä samalla seudulla, ja hänet kutsutaan apuun tutun kauppoihin vedoten. Paikalla toki häärää myös virkavalta, eikä tällä kertaa heillä ole keskinäisiä auktoriteettiongelmia. Björk jatkaa keissin ratkaisua Helsinkiin palattuaan, vaikka hänellä on päivätyö setänsä firmassa.

Pidin kirjassa autenttisen oloisesta nuorisokuvauksesta, ja synkähköistä tunnelmista. Minulle tämä oli nimenomaan fiilistelydekkari, jossa huomioni kiinnittyi asuvalintoihin, arkkitehtuuriin ja menyihin. Kaikista leppoisimpaan cozy crime-kategoriaan teos ei kuitenkaan sovi, mutta suosittelen teosta niille, jotka ovat saaneet tarpeeksi järjettömistä raakuuksista.

Edelleen sekoitan sujuvasti keskenään tämän sarjan ja Mikko Porvalin Karelia noir-sarjan osia, sillä molemmat alkavat samasta ajanjaksosta, 1920-luvun alusta ja kansalaissodan jälkipyykistä. Porvalin sarja on päättynyt, ja se sijoittuu Viipuriin. Ainakin molemmissa on alaikäinen informantti ”tsupparina”, joka hankkii sellaista tietoa, jonka lähteelle keskiluokkainen aikuinen ei omin avuin löytäisi. Molemmat ovat olleet minulle tasavahvoja lukuelämyksiä, mutta toki viihdyn paremmin menetetyssä Viipurissa kuin Helsingissä, sillä Viipuri oli monella tapaa enemmän kosmopoliitti kaupunki kuin Helsinki.

Ajankohtaisuuden kipurajalla

Teos: Clare Mackintosh: Panttivanki (Gummerus, 2021)

Suomennos: Marja Luoma

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin Clare Mackintoshin vasta suomeksi julkaistun trillerin jo ennen juhannusta, ja tähän väliin kiilasi jo muutama muu teos. Muistijälki Panttivangista on edelleen tuore, mutta omat näkemykseni teoksesta ovat edelleen hakusalla. En osaa sanoa, oliko tämä minulle kahden vai neljän tähden lukukokemus.

Kuluneella viikolla kirjojen ulkopuolella pientä mielenkiintoa on herättänyt Elokapina-liikkeen leireily Helsingin kaupunkitilassa. Sympatiani ovat aktivistien puolella, mutta ymmärrän myös niitä, joita erityisesti kadulla telttailu ärsyttää. Juuri nyt en voinut lähteä liikettä tukemaan Helsinkiin saakka, mutta sain hyviä energioita joistain näkemistäni videostreameista.

Näin ollen olin ahdistunut siitä, että näin Clare Mackintoshin kirjan kaapatulla lennolla vahvasti elementtejä kansainvälisestä Extinction Rebellion-ryhmittymästä. Jos joku pelkää liikoja juonipaljastuksia, voi lopettaa arvioni lukemisen tähän. Yritän olla paljastamatta romaanin keskeisimpiä koukutuksia, mutta kirjasta olisi todella latteaa kertoa pelkästään sen tylsän päähenkilöpariskunnan kautta.

Teos kertoo länsimaisten, hyväosaisen nuorten harjoittamasta ekoterrorismista, jota on markkinoitu varsin viattomin, rauhanomaisin keinoin. Varsinaista toimintaa on suunniteltu sisäpiiriläisten kesken kryptattujen koodien takana Tor-verkossa. Mukaan mahtuu sosiaalisesti rajoittuneita ja epätasapainoisia yksilöitä, joilla on oma roolinsa liikkeessä, vaikka he eivät ole tanssimassa pääkaupunkien kaduilla.

Romaanissa noin nelikymppinen ”lentoemäntä” tai nykykielellä matkustushenkilökuntalainen Mina on naimisissa poliisimies Adamin kanssa. Pariskunta on pitkän lapsettomuuskriisin jälkeen päätynyt adoptoimaan kotimaassa syntyneen Sofia-tytön, joka on jo kuusivuotias. Sofian biologisia sukulaisia asuu lähellä pariskunnan kotia, mutta tämä ei enää haittaa perheen arkea.

Perhe on joutunut turvautumaan au pairien apuun, sillä molempien epäsäännölliset työajat eivät mahdollista varmaa, rutiinikeskeistä arkea. Viimeisin, ukrainalainen au pair Katja on juuri lähtenyt ovet paukkuen viitaten Adamin uskottomuuteen hänen itsensä kanssa. Mina on laittanut ukkonsa ulkoruokintaan, ja tämä voi harvinaisen huonosti omassa miesluolassaan. Ensi hätään on palkattu lapsenvahdiksi paikallinen teini Becca, johon varsinkaan Adam ei tunnu luottavan pätkääkään.

Sofia-tyttären käytöksessä on paljon sellaista, joka viittaa kiintymyssuhdehäiriöihin. Hän on rakastettava lähinnä vieraille ihmisille, kun taas omien vanhempiensa kanssa hän on oppinut manipuloimaan tunteilla. Varsinkaan Adam ei ole oikein koskaan kokenut todellista läheisyyttä älykkään, mutta vaativan lapsensa kanssa. Liian usein hän kadehtii niitä, joilla on ”normaaleja” biologisia lapsia – ikään kuin yhteiset geenit takaisivat lapsen käytöksen ennakoitavuuden.

Ainoa kiinnostava asia tässä raskaassa ja seikkaperäisesä perhekuviossa oli sen kielitilanne. Minalla on ranskalais-algerialaiset juuret, ja hän haluaisi tyttärensä oppivan sekä ranskaa että arabiaa. Arabia on hänelle lähinnä kiroilun ja moitteiden kieli, jota Minan oma äiti käytti lähinnä suutuspäissään. Omalle tyttärelle hän haluaisi opettaa parempaa tunneilmaisua molemmalla kielellä.

Puolet trilleristä sijoittuu Britannian mantereelle, puolet Lontoon ja Sydneyn väliselle nonstop-neitsytlennolle, ja ihan lopussa vietetään vielä lyhyt jakso Sydneyssä. Mackintosh on luonut lennolleen mittavan henkilögallerian, ja monella sivuhenkilöistä voisi olla henkilökohtaisia syitä kostaa maailmalle räjäyttämällä jumbojetti pillun päreiksi. Koneen henkilökunnasta harva tuntee toisiaan hyvin, eikä työpaikka tosiaan ole mikään unelmatehdas yhteishengen tai palkkaetuuksien vuoksi.

Ilmeisesti Mina on päässyt urallaan huipulle, kun hän saa palvella businessluokan puolella historiallisella lennolla. Taidokasta kirjassa on Minan epäluotettava kertojan positio, sillä hän tuntui olevan lennon aikana, jo ennen terroriuhkaa, sekaisin kuin seinäkello.

Ärsyynnyin kirjassa siitä, että moni sen asetelmista tuntui kuin käyttäytymispsykologian oppikirjoista revityiltä. Loppusanoissa Mackintosh kertoo kirjoittamisprosessistaan, ja sitä kautta päädyin kysymään, olisiko tässä teoksessa menty liiankin pitkälle taustoituksen kanssa. Kaikki Mackintoshin taustamateriaali ei kuitenkaan tule kirjoista, sillä hän on tehnyt pitkän uran poliisivoimissa ennen kirjailijaksi ryhtymistä. Siksi on kiinnostavaa, ettei hän kirjoita dekkareita, vaan psykologisia trillereitä, joissa äitiys ja vanhemmuus ovat aina jotenkin keskiössä.

Positiivista Panttivangissa kuitenkin on se, että se saattaa hyvin kiinnostaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään pienten lasten vanhempia. Suurkatastrofin teema kiinnostaa usein enemmän mies- kuin naislukijoita, vai onko oletukseni vain ennakkoluuloinen?

Kirjaa hetken auki kelattuani jäin vaikutelmissa kuitenkin plussan puolelle, mutta tämä ei ole suosikkini Mackintoshin tuotannossa. Samalla olen hyvin tietoinen, että monille muille tämä saattaa olla koko kesän hittikirja.

Itse jään teoksen siivittämänä vain haaveilemaan päivästä, jolloin vielä lentäisin johonkin ilman terrorismin tai virustartunnan pelkoa. Itse tienaamalla rahalla. Siinä onkin tavoitetta kerrakseen. Tällä välillä olen jo oppinut korvaamaan lentokoneet pitkän matkan busseilla.

Ja tuollaisesta Itä-Eurooppaa halki tahkovasta bussistakin saisi aikaan mainion trillerin…

Kuppilat kuntoon Cornwallissa

Teos: Lucy Diamond: Rantakahvila (Otava, 2021)

Suomennos: Eeva Parviainen

Äänikirjan lukija: Maija Lang

Evie Flynn on 32-vuotias toimistoalan silpputyöläinen, joka pitää itseään sukunsa mustana lampaana siksi, ettei hän ole siskojensa lailla onnistunut menemään naimisiin, hankkimaan lapsia ja asuntolainaa. Evien nuoruuden synteihin mahtuu myös muutama persoonallisempi taiteilijapoikaystävä, mutta kun Evie onnistuu nappaamaan kumppanikseen säästämiseen intohimoisesti orientoituvan Matthew’n, häntä aletaan jo pitää lähes yhteiskuntakelpoisena.

Flynnin perhepiirin murheet ovat pitkään olleet pieniä, ja arvomaailma on vakaan keskiluokkainen. Kun Evien äidin sisko Jo kuolee auto-onnettomuudessa, tämä on suistaa koko perhepiirin raiteiltaan. Ja kun käy ilmi, että Jo-täti on testamentannut Cornwallin rantakahvilansa juuri Evielle, se herättää suurta sisarkateutta. Huolimatta siitä, etteivät Evien paikalleen jämähtäneet äitylisiskot todellakaan haluaisi kahvilaa vastuulleen.

Järkevästi ajattelevalle lähipiirille, miesystävä Matthew mukaanlukien, kahvila on vain potentiaalinen konkurssipesä, tai myyntikohde, joka pitäisi nopeasti realisoida alta pois. Eviellä on paikkaan vahvempi tunneside, sillä hän on viettänyt rantakylässä monia nuoruuden kesiä myös ilman vanhempiaan. Hän on ollut kesätöissä kahvilassa, ja viettänyt elämänsä kuumimman rakkauden kesän paikallisen surffarin, Ryanin kanssa. Ja nyt kolmikymppisenä konttorirottana Oxfordissa hän suhtautuu Carrawen Bayn kylään kuumana paikkana, jossa hiekka kaikissa ruumiin poukamissa enteilee jo tulevaa hekumaa.

Oxfordin ja Cambridgen kaltaiset kaupungit eivät ole erityisen hohdokkaita asuinpaikkoja niille, jotka eivät kuulu akateemiseen eliittiin. Diamond näyttää lyhyesti mutta terävästi Oxfordin ei-akateemisia kasvoja, mutta romaani keskittyy Cornwallin kyläyhteisön dynamiikkaan. Carrawen Bayssa turismi on maltillista, mutta ahneet rakennuttajat etsivät jatkuvasti uusia kohteita hankkeilleen. Paikallinen väestö suhtautuu muutoksiin vihamielisen konservatiivisesti. Moni toki saa suuren osan tuloistaan turismista, mutta he haluaisivat turismin olevan oikeanlaista – pienimuotoista ja helposti hallittavaa.

Chicklit-kirjoissa yleinen juonenkäänne on, että päähenkilö perii huonosti menestyvän yrityksen, ja valtavalla tahdonvoimallaan muokkaa siitä yhteisöllisen keskuksen. Tällainen juoni oli myös äskettäin lukemassani Frida Skybäckin teoksessa Kirjakauppa Thamesin varrella. Se oli tätä tarinaa astetta dramaattisempi siksi, ettei kirjakaupan perijätär tuntenut perinnön antajaansa, joka myös oli biologinen täti. Skybäckin kirjassa juonen pyöritys oli vinhaa, kun taas tässä kirjassa lopulta tärkeämpää on paikallinen ilmapiiri.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Skybäckin kirjasta siksi, että se esitteli minulle sellaista osaa Britanniaa, jossa en ole käynyt ja siksi, että teoksen perintökuvio oli astetta maltillisempi. Samalla se oli ”täydellisenä lomalukemistona” teos, joka ei haastanut minua millään saralla. Kirjan hahmoissa oli sopivaa variaatioita, mutta hahmoihin ei edes mahtunut mamuja tai homoja. Yhteiskunnalliset teemat, jos niitä voisi sormella osoittaa, ovat hyvin pliisuja, sillä tämä kirjassa esitetty yhteisöllisyyden haaste esiintyi lähinnä täti-ihmisten juoruiluna ja viininjuontina. Politiikkaa kirjassa ei puhuta lainkaan, eikä edes Brexitiä ole tapahtunut tai ole tapahtumassa.

Teoksessa eniten arvelutti lontoolaisen kodittoman nuoren, Phoeben, tarina. Toki kotoaan karanneen teinin hahmo oli juoneen sopiva, mutta jopa tämä koditon hahmo jää varsin harmittomaksi ja viihteelliseksi. Diamond ei halua aiheuttaa pahaa mieltä lukijalleen minkään käsitellyn teeman kautta.

Brittiläisen chicklitin kartalta on viime aikoina löytynyt teoksia, joissa kunnallispolitiikka on keskeinen teema, joista Beth O’Learyn Vaihtokauppa (WSOY, 2021) on tuore, suomennettu esimerkki. Mutta ehkä genren sisällä on arkielämän teokset ja lomalukemisto erikseen liputettuina.

Kirjaa googlatessani huomasin, että se on julkaistu Britanniassa jo vuonna 2011 (eli siksikään Brexitiä ei mainita), ja sitä pidetään jo lomalukemistojen kestoklassikkona. Kirja aloittaa sarjan, jossa yhteisön elämää seurataan eri vuodenaikoina, myös turistisesongin ulkopuolella.

En tiedä, miksi lopulta pidin tämän kahvilan meiningistä, kun kirjassa mainittu lukupiirikään ei ehtinyt tarinan aikana kokoontua. Teoksen päähenkilöt eivät suuresti välittäneet kulttuurista, vaikka yhdet taidenäyttelyn avajaiset kahvilassa pidettiin. Ehkä kirjan viehätys piilee siinä, että se tarjoaa jokaiselle lukijalle jotakin – yhteisöllisyyttä, erotiikkaa tai ”kuppilat kuntoon” – kertomuksen. Itseäni taisi tällä kertaa kiinnostaa eniten ”kuppilat kuntoon” – aspekti, ja uusien työntekijöiden rekrytoinnin haasteet.

Isänmaallisen flirttailun taidosta

Teos: Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad (WSOY, 1983)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Viikonloppu meni niin painostavan kuumissa merkeissä, etten pystynyt paljoa edes virkkaamaan, joten keskittyminen äänikirjoihin oli lähes ainoa ajanviete. Työstin jopa kahta Eeva Joenpellon romaania, joista Elämän rouva nousi suosikiksi. Tuomari Muller kertoi eri ajanjaksosta ja oli äänensävyltään vakavampi, mutta Elämän rouva kolahti 1930-luvun kuvauksineen ja aidosti kettuilevan äänensävyn vuoksi.

Näin kattavaa psykologista potrettia olisi kai mahdotonta luoda, ellei päähenkilöissä olisi jotain kirjoittajasta itsestään. Toki rouva Glad ei ole Eeva Joenpelto siksikään, että hän edustaa eri ikäluokkaa, on 1800-luvun puolella syntynyt matami, joka on päätynyt porvarilliseksi vallasnaiseksi melkein vahingossa. Joenpelto kuvaa tässä oman nuoruutensa sielunmaisemaa hetkeä ennen toista maailmansotaa, ja aikaa, jossa on jo nuppuja teini-iän keksimisestä.

Kirjan kertoja Sara on sen nykyisyydessä noin viisikymppinen moniyrittäjä, joka on rikastunut toisen aviomiehensä, Viljami Gladin perinnöllä. Hän on asunut monella paikkakunnalla miesten vietävänä, mutta ”hustlaa” edelleen siinä pikkukaupungissa, jossa Viljami vaikutti rakennusurakoitsijana. Naisen toinen asumus on Helsingissä, jossa hän omistaa kokonaisen kerrostalon ja niittää sieltä mukavia vuokratuloja ostaakseen kuolevia yrityksiä muualta. Helsingissä Sara ei ole huomiota herättävä henkilö, vaan siellä hänestä tulee Sara Heinonen, nainen, jonka syntyperä on varsin vaatimaton. Maalarin tyttö, joka pelastetaan pankkiin töihin.

Kirjassa käydään läpi Saran kolmea avioliittoa käänteisessä järjestyksessä. Kaksi niistä ovat olleet varsin lyhyitä ja dramaattisia, mutta liitto herra Gladin kanssa oli naisen elämänkoulu. Viljami Glad koulutti itseään nuorempaa vaimoaan kuin valiotammaa, ja hänen herraskaisessa huomiossaan Sara oppi tuntemaan arvonsa. Turkit ja korut ovat rouva Gladin elämän suola, eikä hän mielellään esiinny muille ilman täydellistä meikkiä. Keski-iässä hänestä on tullut itseään nuorempien miesten taloudellinen ja eroottinen neuvonantaja.

1930-luvulla Saran budoaariin päätyy paikallinen nimismies Veikko Järvinen, joka on sinimustan nuorison innokas kasvattaja. Veikko tulee rouva Gladin luo myymään vaimonsa omistamaa kiinteistöä, mutta suhde kehittyy pidemmäksi ja yksipuoliseksi avautumiseksi. Tässä vaiheessa Saran suhtautuminen toiseen sukupuoleen alkaa jo olla aika kyyninen, mutta hän virkistyy siitä, että saa neuvoa nimismiestä naisasioissa.

Perheellinen nimismies on rakastunut abiturientti Sylviin, jota hän piirittää tuliterällä autollaan koulun porteilla. Autokin on hankittu lähinnä vaikutuksen tekemiseksi nuoreen naiseen; ilman autoa muhinointi tuskin onnistuisi, sillä kylillä heidän on mahdotonta tavata ilman massiivisen juorumyllyn käynnistymistä.

Sylvi ei ole kovinkaan imarreltu saamastaan huomiosta, mutta lähtee miehen kanssa ajelulle silkkaa uteliaisuuttaan. Miehen ja nuoren naisen arvomaailmat eivät kohtaa, eikä Sylvi halua tulla virkavallan suojelemaksi penkkari-iltana. Tässä nuorisolla on jo selkeää jengimeininkiä, ja he puhuvat suht modernisti. Nuoret naiset pukeutuvat mielellään housuihin muutenkin kuin hiihtoladulla, eikä monikaan heistä haaveile liitosta fanaattisesti kansallismielisen sugar daddyn kanssa.

Kirja kannattaa lukea jo tämän äärioikeistokuvauksen vuoksi, sillä sen yhtymäkohdat tämän päivän perussuomalaisen politiikan kanssa ovat selkeät. Vaikka Joenpeltoa on aina pidetty oikeistolaisena kirjailijana, ei hänellä ainakaan riitä sympatiaa niitä kohtaan, jotka yllyttävät nuoria polttamaan työväentaloja. Jopa pikkumainen ja poliittisesti naiivi rouva Glad saa tarpeekseen Veikko Järvisestä, ja miehen pudottaminen vallasnaisen ”hovista” saa kirjassa koomisia piirteitä.

Joenpelto sanoi jossain haastattelussa, että hänelle tarvittava ajallinen välimatka kirjojensa ilmiöihin oli vähintään 16 vuotta. Miksi juuri 16, sitä hän ei avannut, mutta pointtia aloin ymmärtää varsinkin poliittisen ilmiöiden kuvauksessa. Miksi en ole toistaiseksi syttynyt ainoastakaan romaanista, joka käsittelee oman aikamme persuja, johtuu siitä, ettei niissä ole tuota välimatkaa. Olen uskollisesti arvioinut tänne mm. Pirjo Hassisen populismitrilogiaa, ja tuo kirjasarja on ehkä terävin, mitä aiheesta on proosan puolella kirjoitettu. Siltikään teokset eivät innosta suurta lukijakuntaa, ja niissä on omat kerronnalliset ongelmansa, jotka luultavasti johtuvat juuri välimatkan puutteesta.

En tiedä, kuinka Joenpellon IKL-kuvaus kolahti lukevan kansaan 1980-luvulla, jolloin maassamme ei ollut tuollaista poliittista ryhmittymää. Tuohon aikaan tarvetta 1930-luvun henkisen perimän ruotimiseen oli vähemmän kuin omassa ajassamme. Romaani on taas onnistunut siksi, että äärioikeiston nousu on vain yksi sen monista teemoista.

Eniten kirjassa ihastuin rouva Gladin kolmannen avioliiton kuvaukseen, ja vallattomiin ja äänekkäisiin Ketosen sisaruksiin, jotka kokoontuivat viikonloppuisin ja loma-aikoihin lapsuudenkodissaan, vaikka heidän vanhempansa olivat jo kuolleet. Näissä vanhoissa piioissa, jos oikein ymmärrän, oli jo ripaus tsehovilaista tunnelmaa, ja vaikka rouva Glad halveksi heidän leväperäistä rahankäyttöään, oli hänen pakko oppia jotain heidän nautinnollisista elintavoistaan.

Jos joku etsii ensimmäistä Joenpellon romaania, josta tuotantoon tutustumisen voisi aloittaa, niin tämä teos voisi olla sellainen. Minulle ainakin tämä oli toistaiseksi vetävin, ehkä psykologisen syvyyden vuoksi. Muussa lukemissani kirjoissa on ollut tätä laajempi henkilögalleria, ja niissä on keskitytty enemmän Lohjan seudun paikallisuuteen, joka ei edelleenkään minua pahemmin sytytä. Tässä liikutaan usealla paikkakunnalla, eikä harrasteta murrepuhetta, joten se luultavasti avautuu helpommin kuin hänen kuuluisa Lohja-sarjansa.

Onnittelut satavuotiaalle

Teos: Helena Ruuska: Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija (WSOY, 2015)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Toissa iltana, Eeva Joenpellon (1921-2004) satavuotissyntymäpäivänä katsoin tv:stä edesmenneen painosten kuningattaren haastattelua hänen kotitalostaan Vares-Kantolasta vuodelta 1981, ja tämän inspiroimana kuuntelin hänen toisen elämäkertansa. Tarkoituksena oli taas kaivaa esiin joku hänen romaaneistaan, mutta BookBeatissa tarjolla olleista mikään ei napannut.

Joenpellon lukeminen taitaa olla taas muotia, kuten oli viime vuosikymmenellä Kalle Päätalon tuotannon läpikäynti. Olen tahollani aloitellut molempia projektia, mutta ne etenevät todella hitaasti. Viime viikolla sain taas luettua kolmisenkymmentä sivua Päätaloa mökillä, jonne olen säilönyt kesken jääneitä ikuisuusprojektejani, mutta juuri nyt en omista ainuttakaan Joenpellon teosta.

Tämä elämäkerta antaa hyviä vinkkejä siitä, mihin Joenpellon tuotannossa kannattaisi ehkä keskittyä, ja mitkä teokset rankattiin ns. välitöiksi. Ehkä voisin nyt jatkaa Joenpellon luentaa teoksesta Elämän rouva, rouva Glad, jossa kerrotaan suorasukaisesti rahanahneesta porvarisnaisesta. Hänen kuuluisaa Lohja-sarjaansa olen yrittänyt aiemmin takoa läpi, mutta en muista lukemastani paljoakaan.

Joenpellon ja Kaari Utrion elämäntarinoissa on jotain samaa, vaikka he kuuluivat eri ikäpolviin, ja Utrio on edustanut äänekkäämmin jos ei feminismiä niin ainakin naisasiaa. Molemmat kirjailijat ovat eläneet pitkään eteläisen Suomen maaseudulla, ja olleet omilla seuduillaan merkittäviä kulttuurivaikuttajia. Eeva Joenpelto tuntui viihtyvän lähellä valtaapitäviä Utriota enemmän, ja osasi ottaa kontakteistaan ilon irti.

Tarkoituksenani ei ole referoida näin laajaa teosta, vaan kaivan randomissa järjestyksessä esiin joitain pointteja, jotka olivat minulle uutta tietoa tai muuten askarruttivat. Muuten koin teoksen varsin kattavaksi ja rehelliseksi, kun taas hänen aiempaa, Tiina Malkamäen elämäkertaa on yleisesti pidetty sievistelevänä. Koska satun tietämään Joenpellosta enemmän henkilönä kuin hänen kirjoistaan, niin sisäsiistiin versioon hänen elämästään minulla ei olisi aikaa.

Tällaisia asioita pohdin:

*Joenpellon kirjat sijoittuvat hyvin paljon hänen kotiseudulleen Länsi-Uudellemaalle, ja häntä voidaan teemojensa suhteen pitää jopa nurkkapatrioottina. Silti hän matkusteli paljon ulkomailla, jopa Afrikassa, ja toimi pitkään Pen-klubissa, joka on puolustanut kehittyvien maiden kirjailijoiden sananvapautta. Hänestä saa tämän elämäkerran kautta jopa kosmopoliitin vaikutelman verrattuna moneen muuhun oman aikansa kirjailijaan.

*Avioeron aiheuttama kriisi tuntui hänellä megalomaaniselta, ottaen huomioon, ettei ero 1970-luvulla ollut enää niin tavatonta, varsinkaan kulttuuripiireissä. Onnistui hän sitten kuitenkin valjastamaan julkisen katkeruutensa luovuuteen, eli kirjojen laatu alkoi selkeästi nousta eron jälkeen.

*Kirjoittaminen koirista tuntuu lähes surkuhupaisalta 1960-70-luvuilla, jolloin kirjallisuutta arvotettiin pitkälti sen yhteiskunnallisen kantaaottavuuden mukaan. Jos olisin ollut kirjallisuuskriitikko noihin aikoihin, olisin takuulla kuulunut Joenpellon ahkeriin dissaajiin. Nyt viidenkympin kynnyksellä alan jo ymmärtää, miksi jotkut kirjoittavat lemmikeistään, mutta en edelleenkään pidä sitä kovin kannattavana ideana.

*Joenpelto muotivaikuttajana olisi aihe, josta haluaisin nähdä omin silmin jonkun museon näyttelyn. Hänhän oli olemukseltaan kovin ryhdikäs ja hentoudessaan lähes mallimainen, joten hän saattoi käyttää suht nuorekkaita luomuksia vanhalla iälläkin. Housupuvut olivat hänen suosikkejaan, ja esiintyminen valkoisessa silkkisessä housupuvussa oli hänelle tavallista. Habitus oli hänellä hyvin rypytön ja tahraton, ja tämäkin viittaa yhden romaanin nimeen.

*Koin kirjassa vaikuttavimmaksi Joenpellon vanhuuden kuvauksen, koska olen saanut vierailla parikin kertaa Vares-Kantolassa, ja paikka on jäänyt ihon alle muhimaan. Hän ei pitänyt suurta ääntä isovanhemmuudestaan, mutta tämä teos valottaa sitäkin. Nauroin ääneen kohtaukselle, jossa Eeva tekee lastenlasten kanssa omakustannelastenkirjan itäsaksalaisen lastenkirjan arjesta. Liikutuin myös kuvauksista kirjailijan viimeisistä ajoista residenssissään ennen palvelukotiin ja sairaalaan joutumista.

Kaa-käärmeen kahdet kasvot

Teos: Jo Nesbo: Mustasukkainen mies (Johnny Kniga, 2021)

Suomennos: Pirkko Talvio-Jaatinen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Vaikka olen lämmennyt Jo Nesbon Harry Hole-sarjalle hitaasti, hänen muuhun, tuoreempaan proosaansa olen reagoinut aika nopeasti. Tämä uusin rikosnovellikokoelma Mustasukkainen mies tuli elämääni kuin lennosta, ja varsinkin sen nimikkonovelli (jota itse luin enemmän miniromaanina) kolahti oikein kunnolla.

Novelleista ainakin yksi on varsin tuore, sillä siinä käsitellään jo Norjan kuningasparin koronarokotteen saantia, ja eletään maailmassa, jossa ilman maskia kulkeva on potentiaalinen kriminelli. Kokoelman kaksi ensimmäistä tarinaa sijoittuvat Norjan ulkopuolelle ja kertovat ei-norjalaisista hahmoista. Parissa jutussa päähenkilö edustaa norjalaista perinteistä työväenluokkaa, jossa raivokkaat perjantaikännit ovat edelleen elävä traditio. Mukaan mahtuu myös maahanmuuttajahahmoja, joiden eteneminen perinteisissä duunarihommissa, kuten kaupungin jätelaitoksella, on joistakuista harmillisen nopeaa. Kokoelman loppupuolella ääneen pääsee eksentrinen kirjailijahahmo nimeltä Odd Drammen, jonka luin jotenkin Nesbon omaksi alter egoksi.

Mutta tuosta nimikkonovellista kerron nyt vähän enemmän. Se sijoittuu Kreikkaan ja Englantiin, nykypäivään ja 1980-luvulle, ja sen kertojana on kreikkalainen ”mustasukkainen mies”, eli intohimorikoksiin keskittyvä poliisi Nicos Polli. Nicos tulee ateenalaisesta mahtisuvusta, jolla on ollut varaa kouluttaa vesansa ulkomailla parhaissa yliopistoissa. Näin ollen Nicos opiskeli aikanaan kirjallisuutta Oxfordin yliopistossa, mutta sieltä palattuaan päätyi kuitenkin oman maansa poliisiakatemiaan.

Tämä tarina on täynnä viitteitä niin antiikin Kreikan mytologiaan kuin brittiläisen kirjallisuuden klassikoihin. Se alkaa Ikaros-myytistä ja päätyy monen mutkan kautta käsittelemään Rudyard Kiplingin Viidakkokirjan Kaa-käärmeen hahmoa mustasukkaisuuden ilmentymänä.

Tarinassa on kaksi päällekkäistä rikoskeissiä, joista toinen tapahtuu Kalymnosin saarella Kreikassa ja toinen Englannin Peak Districtillä. Tarinan henkilöitä yhdistää intohimo kiipeilyyn, ja Nesbo kuvaa tätä harrastusta todella seikkaperäisesti. Liittyykö kiipeilyyn sitten korostunut itsetuhovietti, vai korostaa se enemmän ihmisen kontrollinhalua?

Tarinan saksalaistaustaiset amerikkalaiset kaksoset Julian ja Franz ovat tottuneet kilpailemaan keskenään vähän kaikesta, mutta varsinkin valloittamistaan naisista. Saarella Franz rakastuu paikalliseen kauniiseen Helenaan, mutta Julian vänkää väliin tunkemalla naisen sänkyyn vale-Franzina. Vaikka miehet ovat fyysisesti identtisiä, on heidän luonteissaan suuria eroavuuksia. Franz kokee jäävänsä rennon ja iloluonteisen veljensä varjoon, vaikka on lopulta tyyppinä paljon syvällisempi ja särmikkäämpi.

Identtisen kaksosuuden huijausteema viedään tarinassa aika pitkälle, mutta keskiössä on lopulta Nicosin oma ripitäytymisen tarve 1980-luvun tapahtumista. Tarinan poliisihahmo oli todella sivistynyt ja monitahoinen, ja pidin hänestä paljon enemmän kuin Harry Holesta ja monesta muustakin keski-ikäisestä dekkarien mieskomisariosta. Toki hänellä oli lievä alkoholiongelma, mutta nuoruuden rakkautensa perään haikaileva ikisinkku oli vähän erilainen tapaus kuin keskivertopoliisit.

Rikosnovellit eivät tavallisesti kuulu lainkaan repertuaariini, joten siksikin Mustasukkainen mies oli raikas tuttavuus dekkaripainotteisen lukupinoni keskellä. Kirjaa suosittelen klassisen tarinankerronnan ystäville, ja niille, jotka arvostavat enemmän psykologista jännitystä kuin äärimmäisiä raakuuksia.

Kirjakaupassa kissan kanssa

Teos: Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella (WSOY, 2021)

Suomennos: Annamari Typpö

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Charlotte on kolmekymppinen ruotsalainen yrittäjä ja tuore leski Skoonesta, jonka mies Alex on kuollut yllättäen onnettomuudessa. Hänen kosmetiikkabrändillään menee hyvin, mutta työstä on tullut naiselle ainoa pakopaikka surusta ja elämän tyhjyydestä. Kotimaassaan hän työllistää ihmisiä, ja vastuun ottaminen kuuluu hänen habitukseensa olennaisella tavalla.

Kun Charlotte sitten saa postia lontoolaiselta asianajajalta suurehkosta perinnöstä, edessä on monia yllätyksiä. Lontoossa on asunut koko Charlotten elinajan Sarah-täti, joka on pitänyt siellä kirjakauppaa. Myös Sarah on työllistänyt ihmisiä, ja vastuu näistä palkollisista asettuu nyt Charlotten harteille. Hänen tarkoituksenaan ei ole jäädä Lontooseen kirjakauppaa pitämään, mutta Sarah’n pitkäaikaisella palkollisella Martiniquella on hänelle jotain kerrottavaa. Muuttaako tämä naisen elämän lopullisesti, ja löytyykö Lontoosta uusi alku hänelle samalla tavalla kuin tälle mystiselle tädille 1980-luvulla?

Ruotsalaisen Frida Skybäckin (s. 1982) teos on selkeästi kirjoitettu kansainväliselle yleisölle, ja se puhuttelee varsinkin lukijoita, jotka ovat olleet nuoria 80-luvulla. Charlotten syntymävuosi on 1984, ja silloin Ruotsin ja Englannin väliä reissattiin vielä ahkerasti laivoilla. Muuta ajankuvaa kirjaan luo varsinkin IRA-terrorismista johtuva lainsäädäntö ja irlantilaisiin kohdistuva profilointi, jossa tehtiin usein ikäviä ylilyöntejä. Viitteitä populaarikulttuuriin on sopivasti, itse olen lukenut niin paljon kasarinostalgisia teoksia, että arvostin sitä, ettei Skybäck tehnyt kirjastaan loputonta jukeboksia.

Vaikka kirjassa on monia jopa kulahtaneita elementtejä, sen sukuun ja perheeseen liittyvä juoni oli lopulta ihan kekseliäs, ja uskottavakin. En tällä kertaa ollut niin haltioissani teoksen kirjakauppavirityksestä, kun olen saanut viime vuosina olla pelastamassa jo liian montaa viehättävää divaria tai kirjakauppaa. Lukija voi muistella tätä seuratessaan mm. Notting Hill-leffaa, ja ranskalaisen Agnes-Marie Lugandin teosta Onnelliset ihmiset lukevat kirjoja ja juovat kahvia, jossa kirjakauppa oli Pariisissa, mutta jossa myös rakastutaan irlantilaiseen. Britit itse ovat myös kirjoittaneet paljon erikoisista kirjakaupoista ympäri maata, joissa yhtä lailla päähenkilöä odottaa uskomaton elämänmuutos.

Kaikesta saa haaveilla, jopa kirjakaupasta Lontoossa, jossa kirjallisen illan tähtivieraaksi voi hyvinkin tulla J. K. Rowling tai John Green. Ja kukapa ei haluaisi periä lontoolaista kirjakauppaa, jonka ohessa on pari asuntoa – vaikka kirjassa nimenomaan kuvataan yrittämisen haasteita maailman metropolissa, niin harvapa tällaista mahdollisuutta jättäisi kokeilematta.

Vakavammalla tasolla kirjassa käsitellään hankalia sisarussuhteita, joissa puntit eivät asetu tasan. Charlotten äidillä ja tädillä on muutakin käihnää kuin taistelu kuumasta irkkumiehestä, ja teoksen nykyisyydessä kirjakaupan työntekijä Martinique on joutunut miljonäärisiskonsa lasten ilmaiseksi autonkuljettajaksi. Sivuhenkilöissä ainakin riitti hyvää variaatiota, ja tässä koettiin paljon arkisempiakin haasteita kuin kadonneen isän metsästystä ja mahdollisia terrorismiepäilyjä.

Kuolleen tädin kollikissa Tennyson ainakin oli onnistunut henkilöhahmo, eli onnistuneen chicklit-pläjäyksen kaavaan kuuluu tarjota elämyksiä niin romanssin, unelmaduunien kuin lemmikkien ystäville.

Historia-ajelulla Hämeessä

Teos: Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla (Atena, 2015)

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

Viime viikolla tuli reissattua eestaas Hämeen sivuteitä Tampereelta mökille Etelä-Savoon. Ajettu reitti oli minulle osittain uppo-outo, ja joitain kertoja ajettiin pieleen. Ihmetytti lähinnä se, kuinka pienten pitäjien kautta voi hurauttaa yli 300 km alueella, joka kuitenkin tavallaan sivuaa ruuhka-Suomea. Reitille sattui myös huikeita maisemia, joista Asikkalan Pulkkilanharju oli eeppisiin.

Näihin maisemiin sijoittuu myös Tiina Miettisen vuonna 2012 valmistuneesta väitöskirjasta mukautettu tietokirja Piikojen valtakunta. Kirjassa käydään läpi erilaisia naiskohtaloita kahdelta vuosisadalta Kanta-Hämeen alueelta. Merkittäviä paikkakuntia teoksessa ovat mm. Hauho, Luopioinen ja Tuulos, ja siinä käydään paljon läpi käräjien pöytäkirjoja, jotka kertovat jotain olennaista varsinkin naimattomien naisten asemasta yli säätyrajojen.

Yleisin sukututkimuksellinen spekulaatio, johon olen itsekin sortunut, liittyy suurten kartanoiden piikoihin, heidän aviottomiin lapsiinsa ja näiden minnekään merkitsemättömiin isiin. Aika usein oletetaan, että piikatyttöjen siittäjä oli talon isäntä itse, mutta tällainen hyväksikäyttö ei tosiasiassa ollut mahdollista ainakaan suuressa määrin, sillä kyläyhteisöissä toimi sosiaalinen kontrolli. Toki isäntien harjoittamaa hyväksikäyttöä ilmeni, mutta varsinkin hieman vanhemmilla piioilla oli usein ihan aitoja ihmissuhteita, joista syntyi lapsia osana normaalia elämänmenoa. Omat keissini ovat 1800-luvun Keski-Suomesta ja Etelä-Savosta, ja varsinkin Keuruulle sijoittuvasta saagasta on kirjoitettu paljon.

Miettinen kertoo tässä Suomen jaosta perherakenteiden kehityksessä: ydinperhe vakiintui yleiseksi perhemuodoksi läntisessä Suomessa varhaisemmin kuin idässä, ja tähän vaikuttivat myös verotustekniset syyt. 1600-1700-luvuilla perheitä perustettiin usein vanhemmassa iässä kuin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella, sillä naimisiinmeno oli kallis investointi, johon piiat ja rengit joutuivat usein säästämään rahaa. Kihloissa saatettiin olla vuosikausia, ja monilla pariskunnalla oli jo naimisiin mennessään lapsia. Yhteiskunta oli lopulta aika salliva yhdessä asuvia susipareja kohtaan, kunhan molemmat osapuolet olivat naimattomia. Myös uusperheitä oli tuohon aikaan enemmän kuin mitä kuvitellaan, ja nämä usein aiheuttivat kiperiä perintöriitoja.

Kirjassa käydään läpi hyvin eritaustaisten naisten tarinoita, ja pohditaan naisen toimijuutta, sosiaalista liikkuvuutta ja työnteon reunaehtoja. Periaatteessa piikojen asemaan ja varsinkin heidän äitiyteensä liittyvä ongelmakenttä oli minulle jo tuttua tematiikkaa esim. historiallisista romaaneista, mutta tuli tästä käyttöön uusia, outoja sanoja kuten ”frilla”. Kirjassa esiintyvien aatelis- ja säätyläisnaisten tarinat kiinnostivat jopa enemmän, koska Miettinen kertoo naisista, jotka jäivät pitämään jotain syrjäistä sukutilaa Hauhon korvessa, ja kärsivät ajoittaisesta puutteesta, vaikka heitä pidettiin automaattisesti herrasväkenä.

Tarinoiden yleisimpiä päähenkilöitä olivat naiset nimeltä Valpuri, Agnes, Beata ja Marketta (tämän nimisiä oli siis useampi henkilö eri paikkakunnilta). Välillä kirjassa seikkaillaan myös Hämeen korpiseutujen lisäksi Turussa, Ahvenanmaalla, Tukholmassa ja Tallinnassa. Itseäni hieman yllätti melko yleinenkin yhteys Baltian maihin, sillä osa tuon ajan kartanonomistajista oli Suomessakin baltiansaksalaisia. Muistelisin myös, että Liivinmaan merkitys oli suuri myös Anneli Kannon tuoreessa 1500-luvulle sijoittuvassa romaanissa Rottien pyhimys, olihan yksi sen päähenkilö, maalarityttö Pelliina, liiviläisen äidin orpolapsi.

Tämä on oivallinen lähdeteos kaikille historiallisten romaanien ystäville ja sukututkijoille, mutta itseäni hieman ihmetytti se, että alkuperäisestä väitöskirjasta oli tässä versiossa poistettu teoria- ja metodologiset osuudet. Vastaavaa epäteoreettista historiallista tietokirjallisuutta tuottaa myös Teemu Keskisarja. Itse koen, että näissä kansantajuistamisissa mennään joskus liian pitkälle, sillä koen historian alan teoriakirjallisuuden täysin ymmärrettävänä niillekin, jotka eivät ole historiaa lukeneet sitten kouluaikoihin. Tässä kirjassa on kyllä tarpeeksi asiasisältöä yhteen julkaisuun, mutta jäin itse kaipaamaan teoreettisia pohdintoja.

Antiloopin lempeästä viisaudesta

Teos: Jari Vainio: Viidakkotohtori. Dokoto Jalin päiväkirjat (Johnny Kniga, 2021)

Äänikirjan lukija: Martti Suosalo

Luin nyt putkeen kaksi suomalaisen kirjoittamaa Afrikka-kuvausta, jotka komppaavat hyvin toisiaan, vaikka ovat eri aikakausilta. Jari Vainio lähti lääkärin hommiin Sambiaan 28-vuotiaana vuonna 1987, kun HIV-epidemia oli vaarallisessa nousussa, mutta maan hallitus edelleen kielsi koko ilmiön. Hän päätyi Mosambikin rajalle katolisen kirkon ylläpitämälle puskaklinikalle, jossa tautia hoidettiin hallituksen linjaa uhmaten.

Dokoto Jali viihtyi maassa kuutisen vuotta, ja ymmärtääkseni miehen myöhempäänkin uraan on liittynyt kehitysmaajaksoja ja erikoistumista trooppisiin sairauksiin. Kylmän sodan aikana Sambia taisi olla aika kommunistisvetoinen maa, mutta tarinan aikana tämä itäinen tuki loppuu ja maa siirtyy IMF:n uusliberaaliin regiimiin. Vainio ei tarinassaan keskity näihin globaaleihin taloustrendeihin, mutta itäblokkipainotteisuus näkyy siinä, että suuri osa Jarin työkavereista ovat puolalaisia. Tosin puolalaiset perustivat puskaklinikan jo vuonna 1911, jolloin maa ei ollut kommunistinen.

Kovin paljon Dokoto Jalilla ei ollut vapaa-aikaa klinikkaa palvellessaan, mutta jos sitä oli, niin hän käytti aikansa luonnon tutkimiseen ja klassikkokirjallisuuden lukemiseen. Alueella ei näkynyt televisio, vaan sitä saattoi joskus ihmetellä Lusakan-reissuilla. Vapaa-aikaa piti järjestää ulkomaan lomien muodossa, ja Jari tapasi käydä mm. Keniassa ja Lontoossa. Naapurimaassa Mosambikissa käytiin sisällissotaa, jolla oli vaikutuksia myös klinikan arkeen, eikä muissakaan lähialueen maissa, kuten Zimbabwessa, ollut kovin turvallista.

Paikallisten ihmisten näkökulmasta Jarin palvelusjakson kohokohta oli varmasti hänen vanhempiensa vierailu kylässä, mikä sai aikaan vieraanvaraista juhlimista. Jarin vanhemmat eivät olleet kovin tottuneita maailmanmatkaajia, mutta sambialainen elämänmeno sopi heille mainiosti.

Kiinnostavaa kirjassa ovat lääketieteeseen liittyvät eettiset kysymykset silloin, kun resurssit ovat vaatimattomat ja on tehtävä hoitoon liittyviä proriteettivalintoja. Vanhojen lääkkeiden dumppaaminen kehitysmaihin on tunnettu ilmiö, mutta joku raja tähänkin on vedettävä. Vainiolle tuli yllätyksenä se, kuinka paljon hänen klinikallaan kierrätettiin varusteita, ja kuinka antiikkisia välineitä siellä käytettiin. Kuitenkaan tämä ei ole kaikista alkeellisin lukemani tarina kehitysmaan lääketieteestä, vaan esimerkiksi Afganistaniin sijoittuvat tarinat ovat olleet vielä haasteellisempia. Tässä katoliset nunnat todella pyrkivät kehittämään omaa työtään esimerkiksi opiskelemalla Britanniassa. Jotain erikoissairaanhoitoakin yritetään soveltaa paikallisiin oloihin, ja ihmiset osaavat jo hakea apua psyykkisiin ja neurologisiin vaivoihin. Resurssipulassa myös Jari suosittelee joillekin psykiatrisille potilaille vaihtoehtohoitoja, sillä väärä lääkitys ei yleensä johda kuin syveneviin ongelmiin.

Tämä on humoristisempi teos kuin Walleniuksen Kenian saaga, ja ehkä kirjoittajien ikäero vaikuttaa tyyliin. Vainio kertoo nuoruudestaan kolmenkymmenen vuoden viiveellä, mikä saattaa lieventää kertojan maailmantuskaa. Toisaalta suuri osa havainnoista tuntuu autenttiselta päiväkirjan merkinnöiltä omalta ajaltaan.

Tykkäsin varsinkin katoliseen kirkkoon liittyvästä huumorista, joka onnistui mainiosti vierittämään nunnilta etäistä sädekehää. Tämän tarinan nunnat ovat ihan tavallisia työkavereita, jotka saattavat juoda liikaa jouluna ja päätyä hihittelemään katuojaan. Jarin läheisin ja eniten oppinut työkaveri sattuu olemaan nimeltään Teresa, ja mies ihmettelee, jääkö hän koskaan eläkkeelle. Toisaalta nunnien lomailu aiheuttaa klinikalla kohtuutonta työtaakkaa sinne jääville, sillä uusien työntekijöiden rekrytointi ei ole kovin helppoa. Välillä klinikalla käy vapaaehtoisia ja harjoittelijoita varsinkin Suomesta ja Irlannista, mutta jo klinikan syrjäinen sijainti tekee työhön sitoutumisen haasteelliseksi.

Tästä tarinasta ei todellakaan puutu sitoutumista, vaan Vainio tuntuu oppineen lähes täydellisesti paikallisen elämänasenteen. Omista ihmissuhdekuvioistaan hän ei tässä avaudu, mutta luulen, että sinkkuelämän syy johtuu pitkälti HIV-epidemiasta. Myös Walleniuksen Kenian-tarinassa HIV on edelleen suuri riskitekijä, mutta ei enää merkitse automaattista kuolemantuomiota. Wallenius päätyy samassa ajassa pysyvään parisuhteeseen työkaverinsa kanssa, mutta dokoto Jalilla on enimmäkseen nunnia työkavereina, joiden kanssa ei ymmärrettävästi kehity sutinaa.

Tämä on todella aistivoimainen, hauska ja informatiivinen teos, joka toimii niin työnkuvauksena, matkakirjana (silloin kun kertoja poistuu kotikylästään) kuin myös lähihistoriallisena dokumenttina. Kirjoittajalla on selkeitä kaunokirjallisia lahjoja, jotka kuvastuvat muun muassa luontokuvauksessa.

PS: Pahoittelen kirjan kannen tuplaantumista postauksessani. WordPress ei juuri nyt anna minun deletoida toista kuvaa.