Jonotan seuraavaan elämääni

IMG_0464Blogissani on ollut hetken hiljaista, ja ehdin jo saada huolestuneen kyselyn terveydentilastani. Ei, en ole kuollut, mutta pariin-kolmeen viikkoon en ole lukenut ainuttakaan romaania. Tämä saattaa olla aikuisikäni pisimpiä lukupaastoja sitten väitöskirjan loppumetrien hässäkän.

(Tilanne on huolestuttava, sillä koneellani on ladattuna Paula Hawkinsin Tummiin vesiin, jonka laina-aika päättyy pian. Ja jos Hawkins ei saa minua PJ Harveyn tahdittamana ahmimaan romaania, silloin päässäni täytyy olla jotain vialla.)

Minulla on ollut elämässäni jaksoja, jolloin olen halunnut kirjailijaksi. Viimeisten 12 vuoden aikana työn alla on ollut kymmeniä tarinoita, joista yhden sain melko valmiiksi ollessani Islannissa tutkijavaihdossa. Se kertoi paperittomien piilotustoiminnasta, mutta oli liian siirappinen, enkä saanut sitä kuorrutetta raaputettua pois, vaikka kuinka yritin. Silloin kuitenkin onnistuin työskentelemään armaan internetin ulkopuolella kokonaisia työpäiviä.

Tässä välillä olen kirjoittanut Keski- ja Itä-Suomeen sijoittuvaa historiallista proosaa, joissa kaikissa on pieni sukututkimuksellinen siemen. Niistä pari aihiota ovat hyvin käyttökelpoisia edelleen. Näissä hankkeissa olen päässyt noin puoleen väliin, mutta pakonomaista tarvetta saada kirja valmiiksi ei ole ilmaantunut. Tämä ehkä siksi, etten halua ainakaan ensi töikseni julkaista vain kaunista tarinaa. Näiden aika on ehkä myöhemmin, kun olen saanut omaelämäkerralliset patoumat työstettyä.

IMG_0045Kuluneena kesänä palasin viime vuonna aloittamaani käsikirjoitukseen leipäjonoista. Silloin tekeleellä oli kaksi vaihtoehtoista nimeä, Herran kukkarossa ja Menestysteologian alkeet. Toisen, intensiivisen kierroksen jälkeen teoksen nimeksi tuli pelkkä Jono. Teos on ollut työn alla tasan vuoden, mutta raakaa kirjoittamistyötä oli parin kuukauden verran.

On ehkä huonoksi onneksi mainostaa teosta, joka on vasta lähetetty kustantamoille. Haluan kuitenkin jakaa synopsiksen siksikin, että tiedän sen olevan mahdollisimman epäseksikäs, epäkaupallinen ja heikosti kopioitavissa oleva. Uskon, ettei tällaista kirjaa voi kirjoittaa, ellei ole omakohtaista kokemusta aiheesta. Vaikka kirjassa on myös kevyttä viihdettä ja monikulttuurista vähemmistöpolitiikkaa, pääasiallisesti se liikkuu epämukavuuden ja sietämättömyyden rajapinnalla.

 

JONO

Toivon tuvalla työttömät tukityöllistetyt jakavat itseään toivottomille tapauksille ylijäämäruokaa. Sen oheisessa kahvilassa, Montussa, ylistetään Herraa väkevästi, vaikka asiakkaat nuokkuvat pöydissä pelti kiinni. Moni tulee paikalle pakoon kotinsa katkaistuja sähköjä. Kaikilla ei ole koteja. Häpeäpenkeillä meno on kuin erityislasten päiväkodissa. Sääntöjä ja käskyjä laminoidaan ovien pieliin, ja käsidesin pula on todellinen hygieniariski.

Sadonkorjuuseminaarin jälkeen toiminnanjohtaja Miika katoaa mystisissä oloissa. Kaksi asiakasvanhusta joutuu tehohoitoon ruokamyrkytyksen vuoksi, ja aluehallintovirasto huohottaa niskaan. Diakonian superasiantuntija Hannele saa yhdistyksen vetovastuun, mutta onko hänestä pelastamaan uppoavaa laivaa?

Jono on lempeää komiikkaa herätyskristillisestä uskosta, menestysteologiasta ja köyhyyteen liittyvistä uskomuksista. Se on tutkielma yhteisöstä, joka hylkii jäseniään. Kertomus klubista, johon kukaan ei halua kuulua. Puheenvuoro ongelmasta, joka tuskin poistuu vain rukoilemalla.

 

 

Mainokset

Multietnisyyden irvikuva

img_1156Kierrätyskorista löytyi australialais-tanskalaisen Jeff Matthewsin teos Halality (Tammi, 2002, suom. Veijo Kiuru) joka lähti mukaani vain raflaavan nimen vuoksi. Vaikka olen ollut tuohonkin aikaan kiinnostunut pohjoismaisesta siirtolaiskirjallisuudesta, ei minulla ole muistikuvaa tästä kirjallisesta tapauksesta, mutta kirja herätti muuten vereviä muistoja omasta maahanmuuttoepisodistani Tanskaan. Olen asunut maassa romaanin tapahtumahorisontin aikana tai vähän ennen sitä. Oikeistopopulismi oli siellä jo tuolloin räikeää, ja olin siitä aidosti hämilläni. Monikulttuurisista lähiöistä uutisointi sai usein aikaan aamukahvien kakomista. Tanskalaiseen kulttuuriin kuului myös jatkuva muille uskonnoille irvailu, erityisesti islamille. Tämä ei välttämättä esiintynyt aina vihamielisenä islamofobiana, vaan pikemminkin oman, sekulaarin länsimaisen identiteetin puolustuksena.

Kirjaa on mainostettu ja kehuttu aikanaan autenttisena nuorison äänenä. Se on kirjoitettu täysin puhekielellä, dialogin muotoon ja gangsta-asennetta mukaillen. Tekstissä tekstiviestit näyttelevät myös keskeistä osaa, vaikka vaikeassa huume- ja viinakoukussa elävä päähenkilö Phoenisis ei ehdi viesteihinsä vastata. Phoenisis on ilmeisesti kirjailijan alter ego, jonka isä on australialainen, ja tästä johtuen perheessä puhutaan rikasta sekakieltä. Maahanmuuttonäkökulma on teoksessa monisyinen, haastava ja vähemmän idyllinen. Nimi halality on vitsi, joka viittaa 90-luvun alun megahittiin, Soul II Soulin, ”Back to Life”. ”Back to halality” voisi olla orastavan maahanmuuttokriitikon läppä. Islamista tai muslimeista teos kertoo lopulta vain nimellisesti.

Koen, että teoksen ksenofobinen asetelma voisi olla suomalaista arkea vuonna 2017. Päähenkilön paras ystävä tulee tuntemattoman muslimijengin surmaamaksi Kööpenhaminan yössä, ja surmasta syntyy suuri mediakohu. Extra Bladetin toimittaja soluttautuu jopa nuoren miehen hautajaisiin, ja käyttää myös seksiä kätevänä tiedonsaantimenetelmänä. Phoenisisilla olisi hyviä syitä radikalisoitua, ja monet tahot yrittävät vaikuttaa hänen kantaansa, mutta hän on liian sekaisin aineista kiinnostuakseen politiikasta. Kirjassa käytetty etnisiiin vähemmistöihin viittaava kieli on yhtä alatyylistä kuin meillä tänä päivänä Rajat kiinni-keskusteluryhmässä.

Yllättävän hyvin jaksoin rämpiä tämän provosoivan karikatyyrigallerian läpi. Kirjaa voi olla vaikeaa arvostaa romaanina, mutta siitä on tehty elokuva, ja siinä on aineksia myös standup-komediaan. Ainoat nautinnolliset kohdat liittyivät ruokaan, arvostetaanhan tässä perinteisiä tanskalaisia hautajaisherkkuja ja myös australialaista grilliruokaa. Fariinisokerissa paahdettu kana alkoi kovasti kiinnostaa, joten lukukokemus ei mennyt hukkaan.

Kirja ei tuntunut rasistiselta, vaan pikemminkin matalasti koulutettujen jenginuorten maailmankuvan avaukselta. Siinä kaikki käyttivät julkeita ilmaisuja kaikista ryhmistä, sillä puskahuutelu kuului viidakon lakiin. Siinä ei kuitenkaan ollut terävää yhteiskunnallista kärkeä samalla lailla kuin esimerkiksi vastaavista porukoista kirjoittaneella ruotsalaisella Jonas Hassan Khemirillä on ollut. Suomalainen ghettokirjallisuus on vasta sikiövaiheessa, mutta jään odottamaan siltä jotain muuta kuin pelkkää huumehöyryistä kohellusta.

Abessinialaisen auringon alla

imageJa taas on modernin klassikon aika. Kirjaston kierrätyskorista löytyi minulle aiemmin tuntemattoman brittiläis-nigerialaisen Diran Adebayon esikoisromaani Some Kind of Black (Virago, 1996). Adebayo (s.1968) kuului opiskellessaan Oxfordissa samaan kaveriporukkaan kuin Monica Ali ja Hari Kunzru. Hän julkaisi kolmikymppisenä kaksi romaania, jonka jälkeen hän näyttää toimineen enemmän kulttuurivaikuttajana ja toimittajana. Monet häntä nuoremmat monikulttuuristaustaiset brittikirjailijat, kuten Zadie Smith, ovat saaneet hänen teoksistaan vaikutteita ja kummastakin romaanista on otettu monia painoksia.

Some Kind of Black kertoo lontoolaisista sisaruksista, Delestä ja Daposta, joiden side on tiivis vielä nuorina aikuisina. Isoveli Dele on romaanin tapahtuma-aikana valmistumassa lakimieheksi Oxfordista, vaikka laki ei kiinnosta häntä pätkääkään. Pikkusisko Dapo on joutunut lykkäämään yliopiston aloittamista johtuen vakavasta sirppisoluanemiasta. joka pitää häntä pitkiä jaksoja sairaalassa. Sairauden käsittely on siksikin mielenkiintoista, että sirppisoluanemia on ”rodullistunut” sairaus, jonka kantajista n. 80% on afrikkalaista tai afroamerikkalaista alkuperää.

Sisarusten vanhemmat ovat muuttaneet Nigeriasta Britanniaan opiskelemaan, jääneet ja menestyneet suhteellisesti – isä on tehnyt uransa pikkuvirkamiehenä ja äiti sihteerinä. Vanhemmille siisti sisätyö ja sen luoma prestiisi ovat itseisarvoja. Isällä on jyrkät konservatiiviset perhearvot ja hän on ylpeä Tory-puolueen kannatuksestaan. Vanhemmat ovat hartaita adventisteja, jotka noudattavat sapattisääntöä ja raahaavat vastahakoisia lapsiaan seurakunnan tilaisuuksiin sopivaa puolisoa vilkuilemaan. Varsinkin Dele on vieraantunut perheensä arvoista, mutta pystyy vielä tiettyyn pisteeseen saakka esittämään kuuliaista poikaa.

Teoksen draama keskittyy pidätystapaukseen, jossa molemmat sisarukset ovat sattumalta. He joutuvat poliisiväkivallan kohteiksi, ja koska Deleltä ja hänen ystävältään löytyy pieniä määriä ruohoa, myös Dapoa epäillään huumekaupasta. Dapo joutuu poliisin hakkaamisen jälkeen koomaan, ja hänen tapaustaan aletaan käsitellä kansalaisoikeuskysymyksenä. Dele joutuu esiintymään kiihkeissä aktivistikokouksissa siskonsa puhemiehenä, vaikka hän kokee roolin vaikeaksi. Aktivistien intohimo ei kuitenkaan kohdistu verta ja lihaa olevan, vaikeasti sairaan Dapon parantumiseen, vaan keissin käyttämiseen poliittisena välineenä. Eri suuntauksia edustavien ”kolmasmaalaisten”, marxistien, muslimien ja muiden taistelijoiden kohtaamiset esitetään tässä varsin koomisessa ja kriittisen analyyttisessa sävyssä. Nuubialaiset, abessinialaiset, rastafarit ja muut ”supernegrot” ovat tottuneita taistelemaan paikastaan auringon alla, mutta samalla ei voida olettaa, että pariskunta, jotka nimeävät lapsensa Kwameksi ja Nefertitiksi osaisivat sijoittaa Etiopian (luvatun maan) Afrikan kartalle.

Delellä riittää vientiä naismaailmassa, mutta jokainen kohtaaminen johtaa noloihin tilanteisiin. Hän ei tiedä, seurustelisiko valkoisen vai mustan naisen kanssa, eikä tyttöystävän rodulla ole oikeastaan suurta väliä hänelle itselleen, vaikka ympäristö esittääkin paineita ja odotuksia. Kuilu Lontoon huumehöyryisten klubien ja Oxfordin viinibaarien välillä on valtava, ja hän joutuu luomaan itselleen lukuisia identiteettejä selviytyäkseen ja saadakseen edes joskus seksiä. Tyttöystäväkandidaatit ovat kaikki omalla tavallaan amatsoneja ja vaikeasti valloitettavia tapauksia.

Kielellisesti teos on vaativa, ellei lukija ole viettänyt aikaa kuvatuissa piireissä. Nautin suunnattomasti afrokaribialaismurteiden kirjosta, mutten ole varma, ymmärsinkö kaikkea. Adebayon tyyliin ei kuulu kulttuurien tulkkaaminen ulkopuolisille lukijoille, ja ymmärtäisin sen poliittisena strategiana. Teoksen julkaisuvuotena olisin tuskin ymmärtänyt tämänkään vertaa, nyt taas ymmärrän varsinkin länsiafrikkalaisia koodeja. Dele ja Dapo ovat selvästi itsekin koodien tulvassa sekaisin, eivätkä he puhu äidinkieltään yorubaa hyvin johtuen siitä, ettei heitä ole koskaan lähetetty vanhempiensa kotikyliin ”koulutettaviksi”. ”Koulutukseen” yleensä joutuvat vain huumekauppaan tai muuhun rikollisuuteen sortunut jälkikasvu (Delen ja Dapon huumesotku unohdetaan siskon sairastumisen tohinassa). Menestyneimmät perheet taas ovat muuttaneet kokonaisina isoihin palatseihin Lagosin eliittialueille, mutta tähän onneen Dapon ja Delen vanhemmat eivät ole yltäneet.

Pidin teoksesta yhtä paljon kuin olen pitänyt Hanif Kureishin ja edellä mainittujen Monica Alin ja Zadie Smithin teoksista. Adebayo kuvaa Lontoon etnisiä alakulttuureja suuremmalla tarkkuudella kuin Kureishi, ja ehkä Zadie Smith on ottanut tästä tarkasta katseesta mallia. Kureishin ja Alin teokset ovat mielestäni olleet populistisempia eli  selkeästi laajoille yleisöille suunnattuja. Kureishi ja Ali ovat myös rimpuilleet ulos ”etnisen” kirjailijan ennaltamäärätystä roolista. Pidin tästä siksikin, että se sisälsi nostalgisen aikamatkan 90-luvulle. On myös hyvä strategia, että Adebayo on valinnut päähenkilöksi itseään nuoremman henkilön, sillä muuten kirjailijan ja päähenkilön biografioissa saattaa olla yhtäläisyyksiä.

Some Kind of Black on monella tapaa täydellinen romaani: se on tasapainoinen sekoitus komiikkaa ja draamaa, yksityiselämää ja politiikkaa, korkea- ja alakulttuuria, toimintaa ja sisäisiä maailmoja. Aiheen ja aika-akselin rajaus on sopiva, juoni on hyvin soljuva, ja kirjailija on onnistunut saamaan reiluun pariinsataan sivuun lukuisia kiehtovia maailmoja. Hänen toinen romaaninsa My Once Upon a Time (2001) on ollut Lontoon tulevaisuuteen sijoittuva ”musta” utopia, jossa on käytetty paljon yoruba-heimon mytologiaa (tämäkin lupaavan kuuloinen teos). Tämän jälkeen hän on lähinnä julkaissut novelleja. Tavallaan harmi, että lupaava kirjailija on ”kadonnut”, ja jäänkin odottamaan comebackia.

Me tottelemattomat

paperitonHeti vastaanottokeskusaiheisen romaanin perään löysin kiinnostavan paperittomien siirtolaisten terveysasemalle sijoittuvan dekkarin. Ilollahan näitä tämän vuoden kirjauutisia seuraa, kun monikulttuurisuusaiheisia, eri tyylisiä teoksia nousee kuin sieniä sateella!

Mari Pyyn Paperiton (Myllylahti, 2015) iskee ajankohtaisuudellaan moneen hermoon, kertoohan se paperittomien hankalan tilanteen lisäksi kunnallispolitiikasta ja siellä käytävästä maahanmuuttopoliittisesta väännöstä. Jos viimeksi lukemani Vapaa-romaani ei ollut kovin poliittinen eikä yhteiskunnallinen, tämä dekkari taas on ”sitä itteään” perinpohjaisesti. Dekkarin keskiössä tosin ovat enemmän suomalaiset hyväntekijät, aktivistit ja maahanmuuton vastustajat kuin paperittomat siirtolaiset itse. Kirjassa kuvattava Universal Clinic on fiktiivinen paikka, mutta ei varmaan kovin kaukana reaalimaailman helsinkiläisen Global Clinicin toimintaperiaatteista. Helsinkiläisten keskiluokkaisten hyvin koulutettujen maahanmuuttokriittisyys on myös kiinnostava teema sinänsä – itse kun olen enemmän tutustunut maakuntien juurevampaan populismiin.

Mietin, olisiko teos toiminut ilman murhavirityksiä  – itseäni nimittäin kiinnosti kirjassa enemmän ihan se paperittomien klinikan perustyö kuin murhat. Pyy jakaa kirjassaan pätevän tietopaketin esimerkiksi ihmiskaupan uhrien suojeluohjelmista. Teos herättää myös eettisiä kysymyksiä paperittomien asemasta ja heidän auttamisestaan: onko miltei maanalainen klinikka paras mahdollinen auttamiskeino? Mihin on varauduttava, kun tarjoaa kotinsa paperittomalle ihmiselle? Voiko joku auttamisen muoto tehdä karhunpalveluksen jo haavoittuvassa asemassa oleville? Teoksen maailma on hankala, eivätkä kaikkien maailmanparantajien motiivit ole siinä puhtaita, kuten ei ole tosimaailmassakaan.

Inka Uusimaa on sosiaalityöntekijänä erilainen rikoksen ratkaisija – hän on nainen, joka tahtomattaan joutuu vaarallisiin tilanteisiin, jotka liittyvät maahanmuuttajiin. Paperittomien klinikan vapaaehtoisena hän uhmaa virka-asemaansa ministeriön asiantuntijana. Hänen miesystävänsä on pakistanilaistaustainen lakimies-poliisi, joka työskentelee Interpolille ja siksi ei voi aina paljastaa Inkallekaan olinpaikkaansa. Mies on huono sitoutumaan perhekuvioihin, ja pian nelikymppisen Inkan biologinen kello on tikittänyt jo liian kauan. Inkan on valittava, lähteäkö Ramin perään maailmalle vai jatkaako yksinäistä adoptioprosessiaan Suomessa. Tykästyin kovasti tähän sisukkaaseen naishahmoon, jonka elämästä ei puuttunut haasteita.

Paperittomien klinikan vapaaehtoisten väliset suhteet ovat mutkikkaat, kuten hyvin kuvitella voi – tuleehan tuon tyyppiseen toimintaan yleensä mukaan vahvoja egoja. Kiinnostavin hahmo on klinikan johtaja Martti Äijälä eli Äijä, joka ei pysty empaattisiin suhteisiin autettaviensa kanssa ja odottaa muiltakin kliinisen etäistä ammattilaisuutta. Äijä on ollut kolmekymmentä vuotta lääkärinä Namibiassa ja on erinomaisesti verkostoitunut poliittisen eliitin kanssa, minkä vuoksi klinikka saa ylipäänsä jatkaa toimintaansa. Suomeen palattuaan Äijä omistautuu ”äijäfeminismille” eli kehitysmaan naisten auttamiselle kotioloissa. Klinikka tuntuu kuitenkin Äijän oman egon kiillotusprojektilta, eikä hän ole helppo työkaveri kenellekään. Valtataistelut ovat verisiä sellaisellakin työpaikalla, jossa ei ole rahasta eikä kenenkään urasta kyse. Kiristyvässä poliittisessa tilanteessa kun tämäntyyppisestä kansalaistottelemattomuudesta ei saa työnhaussa lisäpisteitä, päinvastoin. Tässä aktivistit toimivat kuitenkin oman omantuntonsa mukaan, ja auttamistyö on monille heistä melkein ainoa intohimo elämässä.

Pyy tuo myös kiinnostavalla tavalla ristivalotukseen tämän päivän ja eilispäivän naiskaupan piirteet. Jenni-nimisen lakinaisen äiti on tullut Suomeen Neuvostoliitosta seksiorjana, ja tähän liittyvät asiat piinaavat äitiä vielä romaanin nykyisyydessä. Jenni itse on tullut politiikkaan tositeeveen  malliohjelman kautta, mikä on erikoista vihreälle poliitikolle. Kirjassa virnuillaan paljon medioille ja julkisuuden asettamille paineille. Pidin siitä, että suht raskaan teeman keskelle oli ripoteltu sopivasti huumoria – esimerkiksi klinikan naapurissa asuvan NIMBY-henkisen eläkeläispariskunnan Instagramin käyttö nauratti makeasti.

Paperiton on hyvin tiivis ja nopeatahtinen dekkari, jossa ei tarjota taidepausseja eikä suvantokohtia. Olisin halunnut lukea hieman lisää näistä pakkasessa hytisevistä pieniin vaatteisiin pukeutuneista naisista ihmisinä – eräs heistä joutuu murhayrityksen kohteeksi, mutta ei oikeastaan esiinny muuna kuin seksiobjektina. Ymmärrän hyvin aiheen haasteellisuuden, ja voin kuvitella, miksi tässä on keskitytty kuvaamaan enemmän auttajia kuin autettavia.

Kaiken kaikkiaan teos oli ilahduttava yllätys. Poliittisuudessaan ja ajankohtaisuudessaan se taatusti puhuttelee muitakin kuin dekkareiden suurkuluttajia.

Treffit Konnunsuon baarissa

VapaaTurvapaikanhakijoista on olemassa vähän suomenkielistä kaunokirjallisuutta; omaelämäkerrallisia teoksia olen lukenut useammankin. Juuri nyt mieleeni tulee vain Hassan Blasimin novellit, jotka kuitenkaan ei ole kirjoitettu alun perin suomen kielellä. Annamari Marttinen on eteläkarjalainen kirjailija, joka on myös opettanut turvapaikanhakijoille suomea Konnunsuon vastaanottokeskuksessa Joutsenossa. Siksi hänen romaaninsa Vapaa (Tammi, 2015) onkin tarkkapiirtoinen ja todenmukainen kertomus arjesta paikassa, jossa kukaan ei tiedä kohtalostaan ja jossa kaikki ovat vain väliaikaisesti kääntymässä. Entinen vankila ympäristönä on karu ja voi herättää monissa pakokauhun tunteita varsinkin, jos hakija on kotimaassaan ollut vankilassa kidutettuna.

Tällainen henkilö on romaanin Mahdi, kolmikymppinen irakilainen toimittaja, joka on menettänyt vanhempansa ja kadottanut veljensä. Mahdi on täysin yksin maailmassa ja saavuttuaan Suomeen hän kokee taantuvansa vauvan tasolle. Moni muu keskuksen asukeista on kuitenkin huonommassa jamassa kuin Mahdi – itse hän hakee tukea päivittäisestä rukoilemisesta, suomen kielen opinnoista ja lenkkeilystä. Suomen kurssilla käymisestä tulee miehelle melkein pakkomielle, eikä vähiten siksi, että opettajana on lempeä ja kaunis Katariina. Kun Mahdi löytää kirpputorilta Nerudan runokokoelman, jonka välissä on entisen vangin epämääräinen muistivihko, hän kokee tilaisuutensa tulleen esitellä löytöjään opettajalle ja näin tutustua häneen paremmin. Keskuksessa on kuitenkin tiukat säännöt henkilökunnan ja asukkien suhteista, joita Katariina ei voi eikä halua rikkoa. Silti opettaja kääntää oppilaalleen runot ja vihkon sisällön englanniksi.

Romaanin juoni kehkeytyy Mahdin ja huoneessa aiemmin asuneen Patu-nimisen vangin kokemusten ympärille. Mahdi tajuaa olevansa vapaa verrattuna huoneessa aiemmin asuneisiin murhamiehiin ja huumediilereihin. Silti karkotuksen pelko jäytää jokaisen keskuksen asukin sisintä ja kesken päivää tapahtuvat lähdöt ahdistavat kaikkia. Ystävyyssuhteita syntyy, mutta kaikki tietävät niiden jäävän väliaikaisiksi – onhan Konnunsuo transit-keskus, josta ihmisiä siirretään pysyvämpiin osoitteisiin.

Mahdi on henkilöhahmona ns. hyvis, jonka tilanteeseen on lukijan helppo samastua. Muut turvapaikanhakijahahmot jäävät ohuehkoiksi, eikä paljon puhuttuja konfliktitilanteita asukkaiden välillä ilmaannu. Marttinen ei kirjailijana ota kantaa maahanmuuttopolitiikkaan, mikä tekee tekstistä helposti nieltävän, mutta jäin kaipaamaan vahvempaa yhteiskunnallista otetta. On todennäköistä, että suurin osa turvapaikanhakijoista ei ole perillä Suomen poliittisesta tilanteesta, eli kuten kirjassakin kuvataan, heidän ainoat kontaktinsa kantaväestöön muodostuvat lyhyillä kauppareissuilla ja keikoilla legendaariseen Konnunsuon baariin. Tässä ei edes kuvata ainuttakaan rasistista kohtaamista, vaan keskuksen asukkaat elävät täysin eristyksissä muusta maailmasta. En kaivannut teokseen kommentaaria äärioikeiston uhasta, terrorismin pelosta enkä muistakaan ääri-ilmiöistä, mutta olisin mielelläni kohdannut jonkun henkilöhahmon, joka ei olisi ollut niin tyypillinen tai joka olisi pompannut ulos määrätystä roolistaan.

Pidin eniten opetustilanteiden kuvauksista, sillä ne muistuttivat minua omista ajoistani maahanmuuttajien luokkahuoneissa. Aikuisten ihmisten väritystuokiot on tässä kuvattu lämmöllä – uudet tulokkaat eivät protestoi lapsellisia menetelmiä vastaan, vaan nauttivat mahdollisuudesta keskittyä johonkin muuhun kuin ahdistavaan tilanteeseensa värien, musiikin ja tanssin kautta. Mahdin ja ystävien hahmoista välittyy kiitollisuus ja vastaanottavaisuus. He ovat monella tapaa ihanneopiskelijoita, jotka tarttuvat kielen opiskeluun kuin pelastusrenkaaseen. Kuten teos kuitenkin osoittaa, kaikki eivät ole tarpeeksi terveitä osallistuakseen kursseille.

Uniosuuksia oli teoksessa runsaasti ja jäin miettimään niiden tarpeellisuutta. Koin itse ne toisiaan toistaviksi ja luin ne hätäisen kursorisesti. Tarkoituksena tässä on kuvata kidutusta kokeneen ihmisen sisäistä maailmaa, mutta en kuitenkaan lukijana päässyt täysin Mahdin pään sisälle.

Kirjan kieli kuvaa hienosti maahan juuri tulleen ummikon hämmennystä. Lauseet ovat lyhyitä ja sanasto selkokielistä. Tuli mieleeni, että teos on ehkä osittain kirjoitettu turvapaikanhakijoille itselleen – kukaan tuskin tulovaiheessa oppii niin hyvin suomea, että pystyisi romaanin lukemaan, mutta he saattavat lukea sen myöhemmin. Koska kirjassa kiitetään useita entisiä oppilaita, koin, että kirjailijalla on ollut toive, että oppilaat lukisivat teoksen joku päivä. Itse aion vinkata tästä kirjasta maahanmuuttajaystävilleni, sillä tunnen muutamia, jotka pystyisivät tämän teoksen lukemaan.

Minulle teoksen maailma oli entuudestaan tuttu, joten en kokenut oppivani paljoa, vaikka tyylistä ja tunnelmista nautinkin. Teos voi olla hyvinkin opettavainen sellaiselle lukijalle, joka ei ole koskaan käynyt vastaanottokeskuksessa ja myös niille, joilla on turvapaikanhakijoihin liittyviä ennakkoluuloja tai pelkoja. Se ei pyri tuputtamaan lukijalleen mitään ideologiaa, vaan keskittyy erään yksilön tarinaan. Uskon, että juuri siksi teos tavoittaa monenlaisia lukijoita, ei pelkästään monikulttuurisuuden parissa työskenteleviä aktivisteja eli ns. ”suvakkeja”. Toivon myös, että teos rohkaisee lukijoitaan käymään vastaanottokeskuksissa ja tutustumaan kaiken maailman Mahdeihin, ei pelkästään romaanihenkilöihin. Jos ensi visiitti jännittää, tämä kirja voi toimia kävelykeppinä.

PS: Kirjoitettuani arvion muistan yrittäneeni lukea Arto Salmisen karun kyynistä esikoisromaania Turvapaikka, mutta en saanut sitä loppuun. Päähenkilö oli muistaakseni siinä paljon luotaantyöntävämpi kuin perussuomalaisten Juho Eerola, joka nuivistui työskenneltyään vastaanottokeskuksessa. Marttisen teosta ei voi verrata Salmiseen, tulevat sen verran eri planeetoilta.

Muumipappa goes postcolonial

Kansi_215Janne Ora oli minulle vielä eilen uppo-outo kertoja, jonka romaanin Kadotetun lumo (Tammi, 2014) löysin kirjaston e-kokoelmasta. Jo takaliepeen kuvauksesta arvasin, että kyseessä voisi olla mittatilausteos minulle – kertoohan teos monikulttuurisesta perhe-elämästä ja Länsi-Afrikasta.

Teoksessa eletään kahta parisuhdetta, joista toinen tapahtuu 1990-luvulla ja toinen 2000-luvulta eteenpäin. Päähenkilö Kristian on Pohjanmaalta Helsinkiin muuttanut kaksikielinen historian opiskelija, joka tapaa nigerialais-ruotsalaisen Andrean krapulapäivänä Tallinnan merimuseon lipunmyyntipisteessä. Andrea on museossa töissä, ja romanssi alkaa siitä, kun Kristian huomaa naisen lukevan hiljaisessa työvuorossa Hanif Kureishin Esikaupunkien Buddhaa. Ei hullumpi aloitus kertomukselle, joka vie lukijansa Itämeren kohteiden lisäksi Länsi-Afrikan kiertueelle.

Andrea ja Kristian rakastuvat ja jatkavat haasteellista suhdettaan Tukholman ja Helsingin välillä vuosikausia. Kysymys rodusta vaivaa suhdetta alussa, mutta rasismi ei ole jokapäiväistä. Myös Kristian kokee toiseutta Andrean kaveripiirissä Tukholmassa, jossa hänen muumimaista ääntämystään ja smalltalkin välttelyä ihmetellään. Puoleksi suomenruotsalainen Kristian on mahdollisesti enemmän pihalla etnis-kielellisen identiteettinsä kanssa kuin Andrea, joka puhuu äidinkielenään vain ruotsia. Kameleonttimainen Andrea ei tunnu löytävän elämälleen suuntaa, mutta pariskunta kokee höyhenenkeveitä onnen hetkiä rockklubeilla ja rantakallioilla. Lopulta Kristian tutustuu myös Andrean nigerialaiseen isään Solomoniin, joka on Biafran sodan veteraani.

Vävykokelaan ja harvasanaisen vesilaitoksen virkamiehen välille syntyy outo yhteys mökki- ja purjehdusreissulla Nynäshamnissa. Solomon on edennyt ruotsalaisessa yhteiskunnassa niin pitkälle kuin afrikkalaisen pakolaisen on mahdollista. Hän on sopeutunut länsimaisen hyvinvointivaltion kulttuuriin jopa niin hyvin, että on elättänyt tytärtään vaimon kuoltua yksinhuoltajaisänä. Mökkireissulla Solomon paljastaa Kristianille kokemansa kidutuksen arvet. Tarina selviytymisestä on järkyttävä, ja se valottaa myös Andrean sisäistä maailmaa. Isä ei ole koskaan opettanut tyttärelleen kotikieltään igboa eikä vienyt häntä tutkimusmatkalle juurilleen Aban kaupunkiin. Sen sijaan hän on keskittynyt olemaan ”pakolaisten tähti”.

Koin Solomonin hahmon teoksessa voimallisimmin, vaikka hän on henkilönä vaikeimmin lähestyttävä. Miehen kohtalo on koskettava, sillä häneen tutustutaan vielä uudelleen yksinäisenä alzheimer-potilaana romaanin nykyhetkessä. Traumatausta ja kosketuksen ja läheisyyden puute ovat mahdollisesti edesauttaneet sairauden puhkeamista melko varhaisessa vaiheessa. Psykiatrista analyysia kidutettujen kohtaloista teokseen mahtuu paljon. Osa siitä voi tuntua koulumaiselta, mutta itse koin sen opettavaisena.

Kristianin nykyhetken elämäntilanne monikulttuurisen uusperheen isänä on sekin kiinnostava. Hän tuntuu löytävän vain naisia, joiden elämissä on vieraillut suuri suru. Venlan elämän suuri rakkaus, ghanalainen Albert, on kuollut pahoinpitelyssä helsinkiläisessä puistossa. Venlan ja hänen tyttärensä Teresen tarinassa on paljon samaa Andrean kohtalon kanssa. Perhe-elämän kerronnan kautta Ora pureutuu juuri tämän päivän päällimmäisiin haasteisiin, arjen rasismiin, väkivallan uhkaan, loukkaavaan puskahuuteluun – ja siihen ikävään tosiasiaan, että barbarismista on tullut Suomessa sallittua. En oikeastaan keksisi ajankohtaisempaa romaania, ja uskoisin tämän auttavan eteenpäin tehokkaammin kuin Persulandian uutisvirrassa ahdistumisen.

Romaanin heikko lenkki oli Andrean joutuminen Estoniaa imitoivaan merikatastrofiin. Se oli minulle liikaa, vaikka juonen käänne toimiikin selityksenä naisen persoonan muutokselle. Kristianin tapa elää katastrofia uudelleen ja uudelleen on psykologisesti uskottavaa, mutta kerronnan tuossa vaiheessa koin hukkuvani murheisiin. Andrean avunpyyntö romaanin nykyisyydessä ja naisen etsintä alkoivat jo muistuttaa dekkaria. Jännitystä ja tiukkoja käänteitä riitti loppumetreille saakka. Luinkin teosta enemmän psykologisena trillerinä ja postkoloniaalina keskustelunavauksena kuin rakkaustarinana. Monikulttuurisuudesta Ora kertoo luontevasti, osana ihmisten tavallista arkea.

Kristian jää pohtimaan yhteyttä kahden elämänsä naisen välillä, ja löytää sen Igbomaan Aban kaupungin torilta, jossa Venla on käynyt ostamassa hedelmiä, mahdollisesti Andrean ja Solomonin eloon jääneiltä sukulaisilta. Ovatko tällaiset linkit ihmisten välillä sattumia, vai kohtaammeko uusia ihmisiä entisten rakkauksien jättämien jälkien perusteella? Ainakin Kristian tuntuu rakastuvan naisiin enemmän sen pohjalta, millainen teksti heillä on käsissään kuin pelkän fyysisen olemuksen perusteella. Vaimoonsa Venlaan hän tutustuu siksi, että tämä tulee kopioliikkeeseen tulostamaan hanke-ehdotusta Nigerian delta-alueen kestävän kehityksen puolesta. Vähemmän seksikästä kuin Hanif Kureishi, mutta kaikelle on aikansa.

Suomalaisesta kirjallisuudesta sielunkumppaneita Oralle ovat varmasti ainakin Marianne Backlén ja Elina Hirvonen. Romaanissa on melkein yhtä paljon postkoloniaaleja kirjallisuusviitteitä kuin Backlénin klassikkoteos Karmassa. Tunteiden tasolla tässä lähestytään Hirvosen Kun aika loppuu-teoksen pakahduttavuutta, vaikkakin Oran kieli on arkisempaa, paikoitellen jopa journalistisen dokumentoivaa. Oran pitkä tausta lehtimiehenä näkyy joissain näkökulmien valinnassa – tosin itseäni dokumentäärinen tyyli ei haitannut. Luultavasti koen ihmissuhteeni hyvin samansuuntaisina kuin Kristian ja kirjoitankin niistä vastaavan etäännyttävään tyyliin.

Teos on toistaiseksi jäänyt melko vähälle huomiolle, ja toivoisin sille lisää näkyvyyttä keskustelun avaajana ja uusien kysymysten herättäjänä. Lehdistön arviot ovat olleet kovin pintapuolisia, mutta blogeista on löytynyt osuvampaa kritiikkiä. Esimerkiksi Ompun http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/05/janne-ora-kadotetun-lumo.html arviossa oli hienoa omakohtaista pohdintaa tunteiden käsittelystä ja rasismista.

Päällimmäinen havaintoni teoksesta kiteytyy yhteen lauseeseen: Maailman monimutkaisuudessa piilee myös lohdutus. Tällä mennään ainakin tämä päivä.

Keltainen päältä, valkoinen sisältä

PP Wong 3Pitkästä aikaa ratkesin tilaamaan kirjoja Britannian Amazonilta. En edes tiedä, onko se kovin kannattavaa, sillä kirjojen halvoista hinnoista huolimatta postimaksut ovat ruhtinaallisia. Tällä kertaa toimituksessakin meni yli kaksi viikkoa, kun aiemmin kirjapaketit ovat saattaneet saapua muutamassa päivässä. Tilasin vielä enimmäkseen ns. mainstream-kirjallisuutta, josta osa on taatusti saatavilla Tampereella. Erikoisin löytöni oli ensimmäinen Britanniassa julkaistu kiinalaistaustaisen kirjailijan romaani, PP Wongin teos The Life of a Banana (Legend Press, 2014).

Brittein saarilla afrikkalais-, karibialais- ja intialaistaustaiset kirjailijat ovat olleet suuressa huudossa jo pari-kolmekymmentä vuotta. Japanilaistaustaisista pitkän linjan tekijöistä tunnetaan ainakin Kazuo Ishiguro, jonka tuotantoon pääsin käsiksi kunnolla vasta äskettäin. Monikulttuurinen, postkoloniaali kirjallisuus on mielestäni se kulttuurinen lisäarvo, jota Brittein saaret jatkuvasti tuottavat ilahduttamaan myös meitä, jotka elämme vielä monokulttuurisuuden illuusiossa. Siksi onkin hämmentävää huomata, että saarten kiinalaisperäiset maahanmuuttajat ovat pysyneet kokemuksistaan hiljaa.

Monilahjakas PP Wong tunnetaan enemmän näyttelijänä kuin kirjailijana, ja taustalla on mm. oikeustieteen ja antropologian opintoja LSE:ssä. Esikoisromaaninsa julkaisun jälkeen hän perusti Bananawriters-yhteisön kannustamaan muitakin Britannian kiinalaisia julkaisemaan tarinoitaan.

SAM_2501The Life of a Banana voisi olla nuortenkirja, tai sen kohdeyleisö ei ole fiksoitunut iän perusteella. Tapaamme 12-vuotiaan kertojatytön, Xing Lin, jonka nimeä perusbritit eivät millään meinaa oppia lausumaan oikein. Brittien yleinen tietämättömyys kiinalaisesta kulttuurista hämmentää; ehkä sivistyneimmät heistä tunnistavat Mulan-elokuvan Disney-prinsessan. Xing Li ja hänen isoveljensä Lai Ker jäävät orvoiksi isän kuoltua kivessyöpään ja äidin kärvennyttyä kiinalaisen pikaruokalan keittiöpalossa. Teinien mummo, varakas ja dominoiva Rose, alkaa lasten huoltajaksi, ja samalla teinit joutuvat oppimaan uuden elämäntyylin ja armeijamaisen kotikurin. Nuoret muuttavat köyhästä Itä-Lontoosta Kensingtoniin ja heidät pannaan parhaisiin yksityiskouluihin. Samalla he saavat tottua kokkeihin, sisäköihin ja autonkuljettajiin.

Xing Litä kiusataan uudessa koulussa julmemmin kuin aiemmassa. Rikkaiden perheiden kakarat ottavat kaiken ilon irti koulun harvojen etnisesti poikkeavien nuorten ivaamisesta. Xing Lin kiusaaminen menee fyysisen pahoinpitelyn puolelle, jolloin mummo hoitaa tilanteen varsin epätyypillisesti. Kiusaaja, koulun seksikkäin tyttö, paljastuukin olevan muita kolme vuotta vanhempi, sillä hän ei ole päässyt aikoihin luokaltaan. Motiivi silmittömään kiusaamiseen löytyykin kotoa: tytöllä on uusi kiinalainen äitipuoli, joten hän päättää kostaa jokaiselle ”banaanille”.

Minusta hauskin osio on teinien ja mummon yhteinen matka ”juurille” Singaporeen, eihän Xing Li ole koskaan käynyt missään Bathia kauempana. Singaporelainen paikalliskulttuuri alkoi kiinnostaa, erityisesti ruoan ja biletyksen näkökulmasta. Playboyn elkeet omaavan serkkunsa kyydissä kaksitoistavuotias tyttö pääsee kaupungin kuumimmille klubeille. Papereita ei kysytä ja drinksujakin tarjotaan. Hyvinvoivan saarivaltion kulttuurissa esiin nousee hedonismi, ja tietysti surullisenkuuluisat perfektionistiset säännöt julkisessa elämässä.

Juonessa on monia traagisia käänteitä, jotka kertovat paljon kiinalaisen kulttuurin lojaliteeteistä ja moraalikoodeista. Henkilöhahmot ovat kerrassaan loistavia, ei pelkästään koomisia, vaan enemmän tragikoomisuuteen nojautuvia. Suvun miehet ovat kokonaan paitsiossa ja heidän kohtaloistaan valehdellaan ulkomaailmalle. Xing Lin kuolleeksi julistettu isoisä löytyy singaporelaisesta vanhainkodista, ja enon mielisairautta peitellään kuin lepraa. Uncle Ho on oikeasti pelottava hahmo, jonka tervehtymiselle ei anneta paljoa toivoa.

Sivuhenkilöissä on myös paljon potentiaalia. Xing Lin parhaan ystävän Jayn kotiolot ovat kenties vielä mutkikkaammat kuin hänen; kiinalais-jamaikalaiset vanhemmat ovat saaneet kärsiä vielä törkeämmistä kommenteista kuin pelkästään keltaiset ”banaanit”. Jayn hahmo on niin lutuisen rakastettava, että hänet haluaisin syödä. Klassista musiikkia työkseen tekevän jamaikalaisen isähahmon kohtalokaan ei ole ihan kadehdittava. Minusta tässä revitellään mahtavasti myös muiden etnisyyksien stereotypioilla ja tuodaan etnisesti hybridin elämän tavallinen arki esiin ilman turhaa hypetystä.

Teosta on verrattu Sue Townsendin Hardianus Mole-sarjaan, mutta en näkisi yhtymäkohtaa ”yksi yhteen”. Xing Lin kertojan äänessä on jotain samaa naiivin, mutta hyväntahtoisen Hadrianuksen kanssa. Xing Li on Hardianuksen lailla hieman höntti, eikä ainakaan luokan priimusmateriaalia, joksi kunnianhimoinen isoäiti tahtoisi tätä koulia. Tavallisen teinitytön olemuksessaan Xing Li on sopivan universaali hahmo, johon myös ei-kiinalainen lukija voi samastua. Xing Lin kielenkäyttö on paikoitellen hieman latteaa, tai liian teinixiä omaan makuuni. Muuta huomautettavaa teoksessa ei olekaan, vaan PP Wong on saanut aikaan mieleenpainuvan, jännittävän ja uusia kysymyksiä herättävän debyyttikirjan maansa kirjallisella kartalla. Cheers to that!