Salonkikelpoinen paskamyrsky

Olipa kerran Ebba ja Horace, tukholmalainen aviopari ”paremmista piireistä”. Ebbasta tuli kirjallisuuden professori, ja Horace päätyi duuniin Ruotsin Akatemiaan. Ebba Witt-Brattström tunnettiin virallisena valtakunnanfeministinä, ja Horace Engdahl tyyppinä, jolla oli kunnia julkaista Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuosittainen voittaja.

Pariskunta erosi vuonna 2014, ja eroa oli edeltänyt kiihkeä sotatila. Lapset olivat jo aikuisia, joten asia oli vain kahden eläkeikää lähentelevän aikuisen järjestelykysymys. Ebba oli juuri muuttanut Helsinkiin hoitamaan kirjallisuuden professuuria, ja häntä inspiroi kovasti Märta Tikkanen. Näin hän päätyi kirjoittamaan teoksen Vuosisadan rakkaussota (Into, 2018, suom. Jaana Nikula), joka omalla tavallaan jatkaa raivokkaan, mahdottoman parisuhteen problematiikan avaamista proosarunon muodossa.

Teoksen taustat ovat laajalti ruotsalaisten lukijoiden kollektiivisessa tietoisuudessa, sillä Ebban ja Horacen ero oli kuumaa lööppikamaa. Myös Horace on julkaissut oman versionsa tapahtumista teoksessaan Den sista grisen (2016). Ebban teos ilmestyi alun perin samana vuonna, ja se on jo sovitettu moneen kertaan teatterin lavalle. Ilmeisesti Ebba on ottanut voiton tässä kirjallisessa kilpalaulussa, mutta jäin silti ihmettelemään teosten suosiota, jopa kustantajien myöntävää julkaisupäätöstä.

Ilmeisesti teos todella kiinnostaa myös ulkomaailmaa, sillä huomasin siitä tulleen äskettäin myös englanninnoksen.

Ebban proosaruno-romaanissa ainoa itseäni kiinnostava osio on lähdeviitteet, joiden kautta teoksen piilomerkityksiä voi tutkailla vähän vähemminkin sivistynyt lukija. Mahtipontisuudessaan tyyli jäljittelee kai wagneriaanista oopperaa, ja pariskunnan riidoista saa kuvan, että suurin taistelu on liittynyt Ebban feminismiin. Horace on ollut väkivaltainen, ja Ebba on laittanut liiton jatkumisen ehdoksi terapiassa käymisen, mikä alkaa puuduttaa aviomiestä. Horace alentuu jatkuvaan huorittelemiseen, ja puolustaa perinteisiä sukupuolirooleja. Hän jopa kokee, ettei hänen arvoonsa kuulu kilpailu naisten kanssa, koska naisilla ei ole samaa älyllistä kapasiteettia käytössään kuin miehillä. Koko asetelma on valitettavan tunkkainen, ja ainakin minulla oli lukijana lähinnä vaivaantunut olo pohtiessani yhtäkään syytä, miksi tuota kirjallista rakkaussotaa olisi pitänyt jatkaa. (Kysymys, miksi jotkut toisilleen sopimattomat parit jatkavat toistensa piinaamista vuosikymmenestä toiseen, on toisen sfäärin kysymys, eikä kiinnosta minua paljoakaan.)

Luin myös alkuvuodesta Lauri Törhösen myrskyisän erokirjan Elämäni banaaninkuorena (2017), ja bloggasinkin siitä, mutta poistin kirjoitukseni MeToo-kampanjan vuoksi. Itsesensuuri on perseestä, ja tuo taitaa olla ainoa kerta, kun olen poliittisista syistä poistanut kirjoituksen, jonka suhteen muutin mielipiteeni ulkokirjallisista syistä.

Vibat teoksissa ovat hyvin samansuuntaiset, vaikka Witt-Brattström osaa pukea kiukkunsa ja koston kierteensä huomattavasti elegantimpaan muotoon. Kummankaan teos ei olisi takuulla noussut keskustelun aiheeksi (tai tullut edes julkaistuksi), elleivät kirjoittajat olisi olleet kohujulkkiksia. Myös heidän akateeminen uransa herättää kysymyksiä – Törhösen ura elokuvataiteen professorina toki loppui jo kauan ennen erodraamaa ja MeToo-kohua, mutta Witt-Brattström vaikuttaa edelleen lahden tällä puolella. Olisiko hän jopa perinyt Merete Mazzarellan pohjoismaisen kirjallisuuden professorin tuolin?

Ja kun mietin, kuinka paljon iloa Mazzarellan omaelämäkerralliset teokset (joissa myös pohdiskellaan eroja ja uusia rakkauksia) ovat tuottaneet minulle, niin on pakko todeta, että Vuosisadan rakkaussota edustaa miltei viemärisarjaa. Ehkä voisin antaa teokselle vielä uuden mahdollisuuden näytelmänä (jossa teoksen musiikki pääsisi eloon), mutta luettuna teksti oli vain surkuhupaisa kokemus. Ehkä jopa Törhösen teos herätti minussa enemmän sympatiaa, koska hän kirjoittaa (kaikesta tuskasta huolimatta) jotain asiallista yhteishuoltajuudesta.

Voi olla Ebba Witt-Brattströmiltä viisas teko, ettei hän edes mainitse perikuntaansa nimillä erokirjassaan, muistelee vaan hämärästi onnenhetkiä kuunnellessaan lasten legoleikkejä talonsa yläkerrassa. Olen saanut hänestä tämän muutaman päivän googlauksen perusteella todella kiinnostavan kuvan feministiaktivistina, ja myös hänen taustansa saksalaisen vastarintaliikkeen aktivistin ja virolaisen pakolaisen tyttärenä herättää sympatioita. Hänellä on taatusti paljon muuta, raikkaampaa kerrottavaa kuin paskamyrsky Horacea kohtaan.

Sitä odotellessa.

Pitääkö Balilta palata kotiin?

Keski-ikää lähestyvä ranskalainen sinkkumies matkustaa Balille löytääkseen elämäänsä uuden suunnan. Paikka kuhisee timmejä australialaisia surffarimimmejä, ja henkisempiä vegaanijoogeja, mutta uutta kumppania ei tunnu löytyvän edes tyylikkäimmistä jäätelöbaareista. Mies miettii, onko hänessä oikeasti jotain vikaa, ja päätyy konsultoimaan paikallista mestari Samtyangia, henkistä gurua, jonka näkemys ihmisen onnellisuudesta on kokonaisvaltainen.

Voih ja huoh. Apua! Onko Paulo Coelho saanut vakavan kilpailijan? Ja kuinka on käynyt Eat Pray Love-leffan aforistisen viisauden aseman maailman henkisillä markkinoilla? Voinko vastustaa Baliin sijoittuvaa teosta, jonka arvelen olevan täynnä universaalia, mitäänsanomatonta höttöä? Ilmeisesti en voi, niin suuri on oma haaveeni päästä matkustamaan hippien taivaaseen jonain päivänä.

Laurent Gounellen elämäntaitoromaani Matka yli onnen esteiden (Gummerus, 2018, suom. Lotta Tolvanen) on alun perin kirjoitettu jo vuonna 2008, ja se on maailmanlaajuinen bestseller, joka on Ranskan lisäksi myynyt paljon varsinkin englantia puhuvassa maailmassa. Gounelle on ammatiltaan NLP-ohjaaja, ja hän tuntuu kirjoittavan enimmäkseen romaanimuodossa. Yleensä tämän tyyppiset teokset ovat tietokirjoja, mutta tarinallisissa teoksissa on oma charminsa, mihin pelkkä elämäntaito-opas ei yleensä yllä.

Luin teoksen sujuvasti parissa tunnissa, ja kuten arvasin, se on kerronnaltaan hyvin simppeliä tekstiä. Balilla oli kiva pyrähtää pikaisesti, mutta teos ei varsinaisesti keskity matkailuun, vaan kliseisesti juuri siihen ”sisäiseen matkaan”. Ongelmana teoksessa oli, että romaanina teos ei vakuuta – siinä ei oikeastaan ole lainkaan juonta. Romaanin päähenkilö ei vakuuta minua fiktiivisenä hahmona. Romaanina teos saisi minulta korkeintaan yhden tähden. Leffana en suostuisi tätä katsomaan. Arvioin siis kirjaa nyt elämäntaito-oppaana ja matkakirjana.

Kirjassa korostetaan sisäistä hehkua, jota toisilla on enemmän kuin toisilla. Guru Samtyang pyytää oppilastaan katsomaan Nicole Kidmanin leffoja, mikäli haluaa päivittää positiivista minäkuvaansa. Gurun käsitykset länsimaisten ihmisten onnellisuudesta tai onnettomuudesta ovat toki omaperäiset, eikä Julian ole varma, onko hän edes koskaan poistunut saareltaan, vai ammentaako hän viisautensa pelkästään paikallisesta videovuokraamosta. Kohtaamiset kuitenkin saavat aikaan yllättävää muutosta tässä sovinnaisessa ja kiltissä opettajassa, joka pelkää eniten töistä myöhästymistä.

Oikeastaan teoksen anti on hieman sama kuin Tommy Hellsténin teoksissa, eli viesti on: saat sen, mistä luovut. Kirjassa pohditaan niin kristinuskon kuin hindulaisuuden/buddhalaisuuden käsityksiä uskosta, toivosta ja rakkaudesta, ja balilaiseksi guruksi Samtyangilla on ihan kiinnostavia pointteja myös Raamatusta. Kristinuskon käsitystä ihmisen kyvystä parantua hän päivittää, eli hänen mukaansa ihminen voi parantua syövästä lähettämällä rakkaudellisia viestejä soluilleen. Varsinkin balilaisten käsityksistä kuolemasta olisin halunnut lukea lisääkin, tai ehkä kokea niitä paikan päällä.

Ihminen voi matkustaa Balille, uida meressä uhanalaisten kilpikonnien keskellä, nauttia taivaallisesta hieronnasta ja itse puista poimimistaan trooppisista hedelmistä, lillua infinity poolissa ja majoittua viiden tähden rantamajoissa, ja silti palata kotiin samana tyytymättömänä itsenään. Minusta tämä kirja ei siis korostanut matkailun tuomaa autuutta ja henkistä kasvua ärsyttävän kategorisesti, eli se ei ollut Balin matkailun edistämisteos. Kun yritin etsiä kirjailijasta itsestään tietoa, huomasin myös hänen nettisivujensa olevan alkeellista viime vuosikymmenen tasoa – eli tyyppi ei vaikuta kovin kaupalliselta, vaikka varmasti elää hyvin kirjatuloillaan.

Tämä ei juuri nyt ollut minun elämäni suuntaa käänteentekevästi muuttava teos, mutta voin suositella tätä niille, jotka etsivät kevyempää henkistä opasta. Kirja sopii varmasti kaiken taustaisille lukijoille, niin uskovaisille kuin ateisteille, ja sen ohjeet tuntuvat myös turvallisilta mielenterveyden näkökulmasta. Itseäni lähinnä ärsytti se, että päähenkilöllä oli kauhea stressi ja kiire palata Balilta, vaikka periaatteessa hän olisi voinut muuttaa elämäänsä totaalisesti jäämällä saarelle rantapummiksi.

Kuka tekisi seniorinsuojeluilmoituksen?

Minna Lindgrenin Ehtoolehto-näytelmä hurmaa paraikaa massoja Pyynikin kesäteatterilla, ja saatan itsekin harkita lippuun investointia, vaikka oikeasti varaa ulkoiluun ei nyt ole. Olen Ehtoolehto-trilogiasta lukenut vasta kaksi ensimmäistä osaa, mutta sarja on jäänyt mieleeni puhuttelevana huumoripläjäyksenä. Se kuuluu myös harvoihin teoksiin, joista olen keskustellut aivan tuntemattomien kanssa turuilla ja toreilla – asunhan ihan asiallisen palvelukodin naapurissa, ja tapaan virkeitä seniorikansalaisia lähes päivittäin.

Tänään tartuin sitten Lindgrenin uusimpaan teokseen, Vihaiseen leskeen (Teos, 2018). Olen lukenut siitä joitain kanssabloggareiden arvioita, ja huomannut, että se on kerännyt vaihtelevampia reaktioita. Ja kuten nimestäkin arvata saattaa, Vihainen leski ei ole pelkästään humoristinen teos. Tai sen huumorin sävy on hieman erilaista kuin sarjassa, jossa päähenkilöt ovat pääasiallisesti yli 90-vuotiaita.

Minä kyllä pidin aivan valtavasti romaanin kaikista seniorihahmoista. Päähenkilö Ullis Rauskio on vastikään jäänyt leskeksi 74-vuotiaana; eläkevuosien alkuaika on mennyt aivoinfarktista toipuvan alkoholistimiehen omaishoitajana, eikä hänellä ole lainkaan ollut mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ullis on tehnyt kovasti työtä hammaslääkärinä, kasvattanut kaksi lasta suurella pieteetillä ja maksanut espoolaisen rivitaloidyllin lainaa pois. Suhde lapsiin on kompleksinen, eikä hän varsinkaan pidä heidän uudesta tekopirteästä asenteestaan miehen kuoltua.

Mistä tämä kirja sitten kertoo? Kai murtuvista käsityksistä vanhenemisesta, sillä tämän päivän seitsemänkymppiset ovat aivan eri porukkaa kuin samanikäiset kohtalotoverinsa pari-kolmekymmentä vuotta sitten. Maan elintaso ja koulutustaso ovat nousseet dramaattisesti yhden sukupolven aikana, ja tämän päivän seiskakymppiset eivät välttämättä miellä itseään lainkaan vanhuksiksi, eikä edes senioreiksi. Vaikka fyysisiä vaivoja ilmenee suuremmalla osalla, he elävät maailmassa, jossa kulutuskansalaisuus ja uudet kehonmuokkaamisteknologiat lupaavat ikuisen nuoruuden illuusiota.

Ulliksen viha on raivokasta vapaustaistelua, johon kuuluu pidäkkeetön kiroileminen ja tuurijuoppous.  Uudet, vanhat somesta löytyneet ystävät Hellu ja Pike ovat jo ennen Ullista harrastaneet päiväkännejä S-etukorttikuoharin voimin, ja Piken juominen alkaa olla jo riskirajat ylittävää. Ullis tosin ei voi ymmärtää keski-ikäisten lastensa äkillistä huolta äidin sosiaalisesta elämästä, kun muistaa, kuinka kiltisti hän itse suhtautui näiden teinikännien örvellykseen. Raivo siis kohdistuu ensisijaisesti lapsiin, ja minusta teos kuvaakin oivallisesti irtiottoa kliseisestä äitiydestä ja mummoudesta.

Kirjassa oli paljon lifestyle-tyyppisiä pikku havaintoja, joista en ole ollut tietoinen, kuten hopeapornosta (japanilainen keksintö?). Gudrun Sjödenin värikkäät muotiluomukset toki tunnen (koska itsekin kuulun jo kulttuuritätiosastolle), mutta en tunnista muita eläkeläishippien muotibrändejä. Lähipiiriini ei kuulu Ruska-astioista orgasmeja saavia kolmikymppisiä hipstereitä, mutta alkaa jo harmittaa, että olen roudannut monia perintöastioita kirppikselle tai hyväntekeväisyyskeräykseen.

Vihainen leski ei saavuta aivan samaa yhteiskunnallisen terävyyden tasoa kuin Ehtoolehto-sarja. Tämä on pienempi tarina, joka keskittyy enemmän yksityiselämään kuin yhteiskuntaan. Toki myös Ullis saa kokea karmivan tutustumisvisiitin palvelutalo Finaaliin, mutta holhoavat lapset eivät onnistu ylipuhumaan häntä hoivapaketin kannattavuudesta.

Teoksen kielenkäytöstä voidaan olla montaa mieltä. Ulliksen runsas kiroilu voi hyvin kuvastaa ”toisen teini-iän” kapinavaihetta, mutta itse koin voimasanojen runsauden vesittävän kerrontaa. Vähempi olisi ehkä ollut enempi, strategisesti sijoitettuna.

Teoksen näkökulmissa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani toisen vanhuusaiheisen teoksen, Anna Rimpelän Pitkään meni ihan hyvin (2018) kanssa, jonka päähenkilö Aino Ritari edusti vielä eksentrisempää mummohahmoa. Molemmissa ainakin käsiteltiin seniori-iän seksuaalisuutta reippain ottein. Uskoisin, että molemmat teokset ovat vedenjakajia, eli ne saattavat ihastuttaa tai vihastuttaa.  Minua molemmat kyllä naurattivat, mutta romaanitaiteen näkökulmasta molemmissa tuntui juuri kielellinen ulottuvuus hieman ontuvan.

Paluu historialliseen Berliiniin

Olen toki pitänyt paljon Virpi Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tähdittämästä dekkarisarjasta, mutta ehdin lukea vain kaksi ensimmäistä osaa. Nyt jatkan seikkailuja viitososasta, jonka nimi on jokseenkin täydellinen: Tiergartenin teurastaja (Otava, 2018). Kuuntelen teosta äänikirjana, jota lukee Aku Laitinen. En oikein tiedä, mikä konteksti voisi inspiroida minua enemmän juuri nyt kuin 1920-luvun Berliini. Kaupunki, jota pahuus ei ollut vielä ottanut kokonaan valtaansa, vaan jossa oli vielä jäljellä moninaisuutta ja suvaitsevaisuutta.

Karl Axel Björk on kyllästynyt virkauraansa Valtioneuvostossa, ja tulee aatelisen Gustav-setänsä ylipuhumaksi uranvaihdon suhteen. Hänet palkataan sähköfirman asiainhoitajaksi Berliiniin, jossa sijaitsevan haarakonttorin kirjanpidossa on ilmennyt epäselvyyksiä. Kallea ei ehkä kiinnosta sähköalan tulevaisuus, eikä edes tilintarkastus, mutta Berliini kiinnostaa kroonisesti. Tiedossa on myös huima palkankorotus ja ylellinen, moderni asunto alueella, johon hänellä ei aiemmin olisi ollut varaa. Asunto, jossa on herrainhissi ja upouusi valkoinen kylpyamme.

Teoksessa eletään vuotta 1922, mutta Kalle on asunut kaupungissa aiemminkin, tuoreen valtion ulkoministeriön palveluksessa vuonna 1919. Tuolloin hänen elämäänsä dominoi riippuvuus morfiinista, ja hän tuntee varsinkin kaupungin alamaailmaa, jonka paheellisuus kiinnostaa myös taiteilijoita ja turisteja. Huumeet houkuttelevat häntä edelleen, mutta hän onnistuu puhumaan itselleen järkeä vieraillessaan paikoissa, joissa ilma on sakeaa. Hän tuntee alueet, joissa voi mennä tuntihotelliin kolmen pennin naisen kanssa, samoin puistot, joiden nurkista voi saada mitä tahansa nautintoainetta.

Kaupungissa pelätään lasten turvallisuuden vuoksi, koska ”Tiergartenin teurastaja” on ollut liikkeellä jo kuukausia. Lapsia on kadonnut aluksi köyhistä oloista, mutta juttu saa lisää julkisuutta, kun katoamiset siirtyvät paremmille alueille. Kaikki perheet eivät enää uskalla päästää lapsiaan liikkumaan koulumatkoilla yksin, ja näin myös Björk päätyy auttamaan naapurinsa perhettä kymmenvuotiaan Judithin kuljetuksissa. Suhde Beckerin perheeseen muodostuu nopeasti läheiseksi, ja heidän kauttaan Björk oppii myös juutalaisten kristinuskoon kääntyneiden tilanteessa.

Kirja on näistä lukemistani teoksista toiminnallisin ja raain, mutta samalla runsas kulttuurihistoria takaa sen, että lukija pääsee kokonaisvaltaisesti Berliinin lumoihin. Paikkoja kuvataan teoksessa todella perusteellisesti, ja pidin varsinkin erilaisten ravintoloiden, oluttupien ja kahviloiden meiningistä – kun taas osa asuinalueiden sosiaalisen rakenteen kuvauksista tuntui hieman liialliselta dekkarigenreen. Kirjaa voi tosiaan lukea kartta kädessä, ja uskoisin kirjan avautuvan aivan eri tavalla paikan päällä kuin kotoa käsin lukiessa. Sen verran googlailin keskeisiä paikkoja, että tiedän osan niistä tuhoutuneen toisessa maailmansodassa – ja Hämeen-Anttila on tehnyt suuren työn niiden palauttamisessa kunniaansa. Esimerkiksi kuuluisaa boheemiravintolaa Romanishea ei enää ole, mutta se on aikanaan ollut koko kaupungin keskeisten intellektuellien ja runoilijoiden kohtaamispaikka.

Toivoisin tälle romaanille kansainvälistä levitystä, koska se täyttää mielestäni bestsellerin kriteerit. En tiedä, voisivatko sarjan aiemmat osat kiinnostaa ulkomaisia lukijoita, mutta tämä osa voisi hyvinkin niin tehdä. Björk ei ole ”harrastelijasalapoliisina” mikään tavallinen tallaaja, ja hänen yksityiselämässäänkin riittää ihmeteltävää. Britanniassa historian väitöskirjan tehnyt, Vergiliusta siteeraava, hajuvesistä salaa kiinnostunut maailmanmatkaaja ei ole mitään turha ”löytö” parisuhdemarkkinoilla, mutta samalla voi puntaroida hänen kykeneväisyyttään pysyvämpään parisuhteeseen.

Kirjan kuunteleminen äänikirjana sujui ehkä paremmin kuin aiemmat kokeiluni, ja lukija Aku Laitisen ääni tuntui sopivalta tähän teokseen. Ajallisesti äänikirjojen nauttiminen on toki loma-aikojen luksusta, mihin en luultavasti taivu muuten kuin silloin, kun teos ei ole saatavilla tekstinä. Tämä teos kiinnosti minua niin paljon, etten jaksanut odottaa tekstiversion vapautumista pitkästä lainausjonosta.

Tiergartenin teurastaja on täydellinen lomadekkari, joka tarjoaa ovelasti historiallista ja kulttuurista päivitystä siinä sivussa. Teoksen maailmasta on harmillista poistua, ja voisin hyvin lukea sen uudelleen erityisesti turismin näkökulmasta. Jään myös etsimään muita Berliiniin sijoittuvia historiallisia romaaneja, toki myös saksalaisilta itseltään, mutta myös tämä suomalaisemigranttien näkökulma edelleen kiinnostaa.

 

Pölyt pois ikoninurkkauksesta!

Tunnen usein syyllisyyttä siitä, etten jaksa olla kiinnostunut suomalaisen kirjallisuuden suurimmista klassikkoteoksista. ”Mitä ikonisempi, sitä tunkkaisempi”, on ollut mottoni, enkä voi tunnustaa saaneeni koskaan mitään irti Tuntemattoman sotilaan hahmoista. Ja kun viime vuonna kuulin novellikokoelmasta Toinen tuntematon (WSOY, 2017, toim. Johanna Catani ja Lari Mäkelä), en ainakaan kiljahdellut riemusta. Varsinkaan, kun kirja ilmestyi sinivalkoisin kansin keskelle kliseistä Suomi 100-hypetystä.

Kirja on kuitenkin nyt edessäni, ja juhlavuoden jälkeen pystyn lähestymään sitä vähemmän ärtyneenä. Vanhana feministinä koen miltei piinalliseksi sen, että armon vuonna 2017 koetaan vielä tarpeelliseksi kirjoittaa uudelleen jotain hegemonisen maskuliinisuuden merkkiteoksia naisnäkökulmasta. Jos tämä kirja olisi kirjoitettu 1980-luvulla, se olisi ehkä saattanut tuntua erilaiselta tai raikkaalta. Vastaavasti luin äskettäin Riina Katajavuoren Wenla Männistön (2014), mutta se ei rasittanut asetelmaltaan lainkaan, koska Kiven veljekset eivät aikanaan edustaneet hegemonista maskuliinisuutta. Ja onhan Tuntemattomassa sotilaassakin suuri kavalkadi hahmoja, joista kaikki eivät edustaneet sotasankaruutta.

Päätin siis antaa teokselle mahdollisuuden. Teoksen novellit tai tarinat ovat suht lyhyitä, ja kirjoittajakaartiin mahtuu monia suosikkejani. Teoksen 22 kirjailijasta vain kuuden teoksiin en ole aiemmin lainkaan tutustunut. Suurin osa kirjoittajista edustaa 1970-80-luvuilla syntyneitä, ja antologian iäkkäin kirjailija, Tuula-Liina Varis (s. 1942) on ainoa, joka on elänyt toisen maailmansodan aikaan.

Kuten arvata saattaa, teoksen kertojapersooniin mahtuu niin lottia, vaimoja, siskoja, morsiamia kuin leskiäkin. Eniten pidin Katja Ketun ja Laura Gustafssonin tarinoista, jotka valottivat petroskoilaisten naisten, Veran ja Vassan vaikeaa suhdetta suomalaisiin sotilaisiin. Niistä olin lukevani jopa hienoista vastarintaa tai ristivalotusta hegemoniselle kansalliselle kuvastolle. Myös Sirpa Kähkösen tamperelaistarina ”Kesän 1939 poutapilvet” oli koskettava ja näkökulmaltaan muista poikkeava, sillä siinä muisteltiin myös kansalaissodan varjoja ja punaorpojen kohtaloa.

Varsinkin maaseudulle sijoittuvissa kertomuksissa korostuu pappien vaikea rooli suruviestin tuojina. Maalaistaloissa pelättiin syystäkin kyläraitilla pyöräilevää kappalaista, jolla ei koskaan voinut olla mitään hyvää kerrottavaa. Tarinat sankarivainajien ja niskureiden hautajaisista lomittuvat hienosti, ja myös ruumiiden pesijöiden ja ruumishuoneiden vartijoiden näkökulma välittyy.

Varsinkin Tuomas Kyrö ja Wenla Hiidensalo muistuttavat sotilaiden ja lottienkin huumeriippuvaisuuksista. Hiidensalon novellin höökipulveria liberaalisti nauttiva lääkintälotta Helmi vaikutti uskottavalta hahmolta, ja saksalaisia kiitettiin tämän ihmelääkkeen maahantuonnista.

Kirjaa ei varmasti kannata lukea yhdeltä istumalta, kuten itse tein, vaan hitaammin nautiskellen. Teoksessa ei silti ollut yhtään tarinaa, josta en olisi pitänyt – osassa oli toistoa tai hyvin samantyyppisiä tunnelmakuvia, joissain ehkä runsaanpuoleisesti maalaisromanttista symboliikkaa – mutta jos muistellaan 1940-luvun Suomea, tämä on kai hyvin representatiivinen kokoelma, jossa maaseudun näkökulma syystäkin korostuu kaupungin varjolla. Tarinoiden kokonaisuus tuntui eheältä ja kattavalta, ja varmasti toimitustyö on tehty pieteetillä ja huolella.

Toinen tuntematon ei ollut teos, joka jätti minuun kipinän klassikkojen uudelleentulkinnasta, mutta se oli paljon monipuolisempi ja koskettavampi kokoelma kuin mitä etukäteen arvelin. Uskoisin, että kirja voisi varsinkin koskettaa nuorempia lukijoita, varsinkin niitä, joiden isovanhemmatkaan eivät ole olleet sodassa tai edes eläneet sodan aikaan.

Tämän teoksen jälkeen tuntui, että olen jo melkein lukenut Tuntemattoman sotilaan, mutta edelleenkään en ole säntäämässä sitä lukemaan pakottavan tarpeen ohjaamana. Sen sijaan voisin katsastella joensuulaisen pienkustantamo Kirjokannen modernimpaa parodista uudelleentulkintaa, eli pseudonymi Vieno Linnan teosta Tuntematon sotelas (2018), joka kertoo soteuudistuksen syövereistä. Jo kansikuvan tasolla se herättää minussa enemmän uusia ajatuksia kuin Toinen tuntematon.

Huumeäitiys – miksi termiä käytetään?

Tämä kirjoitus ei edes yritä olla kattava kirja-arvio. Olen lukenut Karin Mäkelän omaelämäkerrallisen teoksen Valkea voima. Huumeäidin tarina (Atena, 2011). En yleensä tartu kirjoihin, joissa jotain vaikeaa sosiaalista ongelmaa leimataan jo otsikon tasolla – varsinkin kun tiedetään, että kohuotsikko myy. ”Huumeäitiys” on suuri yhteiskunnallinen tabu, josta harva ei-huumeita käyttävä saa mistään rehellistä tietoa, ei välttämättä edes silloin, jos huumeita käyttävä äiti sattuu kuulumaan sukuun tai lähipiiriin. Jo puhuminen ”huumeäitiydestä” pitää sisällään sosiaalipornon siemenen – ihmiset lukevat usein tämän tyyppisiä teoksia saadakseen kokea hetken verran ylemmyyttä oman päihteetömän elämäntapansa vuoksi.

Mutta Valkea voima ei ole leimallisesti sosiaalipornahtava kirja. Se ei nouse sellaiseksi siksi, että se on niin täynnä elämän vaikeuksia, ettei lukija ehdi kauhistella mitään. Karin Mäkelä on kirjoittanut tätä teosta istuessaan kahdessa vankilassa, pian hänen esikoispoikansa itsemurhan jälkeen. Kirjoittamista ovat tukeneet vankilan henkilökunta ja muut vangit. Tämä konteksti, ainakin omasta näkökulmastani, hiljentää lukijan ja ylittää tirkistelyn mahdollisuuden. Lukija ei voi tirkistellä, koska hänelle tarjotaan nähtäväksi ”huumeäitiyden” koko laaja skaala, kaikkine lieveilmiöineen. Jos ei ole itse kokenut vastaavaa, teoksen sisältöä on vaikea moralisoida.

Karinin tarina alkaa 1990-luvun alkupuolelta, jolloin hänelle ja hänen silloiselle aviomiehelleen syntyy kolme lasta tiiviiseen tahtiin. Jo ensimmäisen raskauden aikana hänelle ehdotetaan aborttia, toista lasta odotetaan katkaisuhoidossa kahdessa eri laitoksessa, ja kolmas lapsi syntyy sen jälkeen, kun kaksi ensimmäistä on huostaanotettu ja sijoitettu kauas kotoa, SOS-lapsikylään Itä-Suomeen. Perhe asuu eri paikkakunnilla Lahden suunnalla, ja perhe-elämää tahdittaa lukuisat muutot häätöjen vuoksi.

Jossain vaiheessa avioeronsa jälkeen Karin ymmärtää, että hän voi olla kyllin hyvä etä-äiti, eikä hän pitkään aikaan kutsu itseään huumeäidiksi. Kolmannen lapsen, Jeren, kanssa side säilyy tiiviimpänä, koska tämä on enimmäkseen sijoituksessa isoäitinsä luona. Esikoisen Juhon reissut äidin luo lisääntyvät murrosiän kynnyksellä, kun taas etäisin ja vaikein suhde äidillä on keskimmäiseen tyttäreen Juliaan. Jo teoksen kansitekstissä paljastetaan, että Juho tekee itsemurhan 16-vuotiaana. Uskoisin, että suurin syy kirjoittaa tämä kirja on pojan menetys, ja sen jälkeinen tarve pohtia oman elämän kulkua.

Teos ei kerro värikkäitä tarinoita huumeiden käytöstä. Mäkelän tyyli kertoa huumeista on lakoninen; enimmäkseen hän muistelee vain niitä rikoksia, joihin amfetamiinin suoneen piikittäminen hänet johti. Ja kyllä, esikoisen kohdalla voidaan olettaa, että tapahtui paljon mallioppimista. Mäkelä ei myöskään kaunistele Juho-pojan viimeisiä aikoja, vaan kuvaa tämän surullisen nopeaa luisua lähes identtiselle polulle itsensä kanssa. Tosin hän ei tässä kirjassa käy läpi omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan ennen lapsia, vaan tarina alkaa ensimmäisen raskaustestin plussaamisesta.

Kirja ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta ansiokasta siinä oli se, että tarina kerrottiin suht koruttomasti. Usein tämän tyyppisissä teoksissa on paljon elämäntuskaista runoutta ja muuta terapeuttista tekstiä, joka varmasti auttaa kirjoittajaa itseään, mutta voi olla piinaavaa luettavaa muille. Minusta teos pysyi hyvin asiassa, ja kronologinen edistyminen teki siitä helppolukuisen tekstin tasolla. Kirja ei todellakaan ole helppolukuinen teeman ja sen käsittelyn tasolla, joten lukijaa säästetään sillä, ettei siinä ole turhia krumeluureja.

Jäin kirjaa lukiessani miettimään Suomen lastensuojelun historiaa ja kaikkea, mitä olen siitä oppinut sosionomin opinnoissa. Mäkelän suhtautuminen lastensuojeluviranomaisiin on toki kriittinen, ja hän tuo esille myös eri kuntien vaihtelevat käytännöt päihdeperheiden auttamisessa. Kuitenkaan kirja ei yllä Lokakuun Liikkeen shokkikirjoittelun tasolle – tässä annetaan myös tunnustusta joillekin asiansa osaaville sosiaaliviranomaisille. 1990-luvulla hän koki, että sai olla monille sosiaalityöntekijöille oppimateriaalina, sillä heillä ei ollut lainkaan kokemusta huumeita käyttävistä vanhemmista. Myös joissain kuntoutuskeskuksissa ote vaikutti aika epäammattimaiselta. (Kirjassa eri laitoksia ja vankiloita vilisee niin, ettei niihin perehtymätön oikein pysy kärryillä niiden eroista. Päällimmäinen johtopäätös kuitenkin oli, että vankiloissa saa tätä nykyä huomattavasti parempaa ja kokonaisvaltaisempaa hoitoa kaikkiin elämän ongelmiin kuin missään kuntoutuskeskuksessa.)

Olin totaalisen ahdistunut Juho-pojan tarinasta ja varsinkin kertomuksesta hänen ajoistaan koulukodissa. Jos tuo on ammattikasvatusta, niin en ainakaan sille ammatilliselle polulle suuntaudu edes kirveellä.

Miksi sitten ”huumeäideistä” puhutaan? Toki jos joku kuntoutuva ex-narkomaani haluaa itseään huumeäidiksi kutsua, se on hänen oma valintansa. Mutta ”huumeäideistä” puhuminen viranomaisten taholla tuntuu jo etukäteen leimaavalta. Onko huumeäiti myös sellainen, joka on joskus nuorena polttanut pilveä? Tai voiko hän olla aikuisten lasten äiti, joka on odottanut lasten täysikäistymiseen saakka, jotta pääsee vetämään ränniin kunnolla? Koska huumeiden käyttö on Suomessa laitonta ja meillä on lastensuojelulaki, tulkitsisin, että jo pelkkä huumeäitiydestä puhuminen johtaa automaattisesti sijoitukseen tai huostaanottoon, sillä tuntuisi lainsäädännön kannalta ristiriitaiselta tukea huumeita aktiivisesti käyttäviä vanhempia lastenhoidossa kotona.

Seuraan lähinnä englanninkielisiä medioita, enkä ole niissä nähnyt yhtä leimaavaa puhetta päihteitä käyttävistä vanhemmista. Tosin yhteiskunnissa, joissa huumeongelmat ovat suurempia kuin Suomessa, ei myöskään ole resursseja huostaanottaa kaikkia pilveä polttelevien vanhempien lapsia, ja näin kauhisteleva puhe ”huumeäideistä” jää vähemmälle.

Toki jos ilmiötä ei nimetä, siihen on vaikeampi saada apua. Nyt eletään sitä aikaa, jolloin puhe alkoholistivanhemmista alkaa olla vähäisempää, siksi, että alkoholin suurkulutus ei enää ole pari-kolmikymppisten suurin ongelma. Varoitukset FAS-oireyhtymästä Alkon tai neuvoloiden seinillä tuntuvat jopa jälkijättöisiltä.

Valkea voima herätti paljon uusia ajatuksia, vaikka se ei todellakaan ole kevyttä kesälukemista. Koska itse kirjoitan fiktiota (ja yritän julkaistakin sitä), olen miettinyt, kuinka vaikeaa on kirjoittaa osuvaa tekstiä huumeongelmista ja huostaanotoista – ja miksi usein ”huumeäidin” kuvaus fiktiossa menee täysin pieleen. Olen itse kerännyt taustamateriaalia joistakin tämän päivän somejulkkiksista, joilta on lapsia viety pois huumeiden vuoksi – ja todennut, etten kykene aiheesta kirjoittamaan. Voiko aiheesta kirjoittaa vain joku ilmiön itse kokenut? Ja miksi melkein mistä muusta aiheesta koen pystyväni kirjoittamaan paitsi en tästä? (Olisiko tämä lopulta se aihe, joka eniten minua vetää puoleensa, ja olisiko kykenemättömyyden tunne merkki todellisesta haasteesta?)

Sepeteuksen poikien faijoja etsimässä

Äänikirjakokeiluni edistyy, jo toinen teos työn alla. Nyt kuuntelen kunnollista romaania, jonka kuunteluaika on lähes 9 tuntia. Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi, 2014) on jäänyt minulta aikanaan huomaamatta, mutta nyt otin teoksen työn alle, koska se sopii jotenkin mainiosti tämän kylmän juhannuksen tunnelmiin. Jotain suomalaiskansallista, jotain feminististä, jotain sensuellia, jotain urbaania – koska itsekin vietän tätä juhlaa nyt kotona, hipsterialueella.

Katajavuori siirtää Seitsemän veljeksen feministisen tulkintansa Helsingin Kumpulaan, jonnekin Intiankadun kulmille. Kumpula on kaupunginosa, jossa elämä tuntuu koostuvan ikuisista kyläjuhlista, vaihtopiireistä, luomuisien piknikeistä, didgeridoon soitosta ja reikihoidoista auringonpaisteessa. Toki Kumpulan ja Toukolan isojako aiheuttaa välillä nuorissa sälleissä levottomuutta, mutta jengisodissakin on aste-eroja, kun siirrytään lähiöistä lähemmäksi ydintä.

Päähenkilö Wenla on yksinhuoltaja-kätilö Marjan ainoa lapsi, joka opiskelee hieman turhautuneena sisustussuunnittelua ammattikoulussa. Jukobrossien äiti Alli Jukola katselee poikiensa toilailuja pilven päältä; pojilla on vaikeuksia pikavippiensä takaisin maksamisessa, ja ainoastaan Aapo on onnistunut pysymään hieman opintojen syrjässä. Ja varsinkin herkkä, puoliksi gambialainen Simeoni on hukassa identiteettinsä kanssa. Kaikki nuoret ovat joko yksinhuoltajien tai uusperheiden kasvatteja, ja perheissä eletään monikulttuurista todellisuutta.

Wenla on toki moniulotteinen ja aloitteellinen naistoimija, mutta lempihahmoni kirjassa on saunan pesijä Kaisa, joka on tehnyt uraa Kööpenhaminan uimahalleissa eksoottisena saamelaishahmona feikillä identiteetillä. Kaisa on joutunut jättämään kaksosensa isän hoiviin Tanskaan, mutta uusperheonni Suomessa ja uusi pesijänpaikka ovat auenneet. Kaisa tutkii asiakkaitaan ja heidän kehojensa salaisuuksia lähes tieteellisellä tarkkuudella, unohtamatta sensuaalisuutta. Teos on muutenkin kauttaaltaan ruumiillinen, aistillinen, jopa eroottinen.

En tiedä, luenko tätä nuorten- vai aikuisten romaanina. Vaikka teoksen kuvasto on kauttaaltaan pumpattu alle parikymppisten kulttuurisella koodistolla (ja tuntuu todella autenttiselta), jotenkin koen, että kerronnan suht kompleksinen muoto saattaa olla monille nuorille lukijoille liikaa. Runollisuutta, jopa räppiä, kirja pursuaa joka nurkan takaa. Äänikirjaksi teos on myös haasteellinen siksi, että henkilöhahmoja on loputtomasti, ja yhden lukijan panostus ei oikein tunnu riittävän kattamaan sen moninaisuutta. Kuuntelisin tätä kirjaa mieluummin kuunnelmana, siksikin, että dialogin runsaus johtaa teatraalisuuteen.

Kirjan juoni on aika sekava, ja siinä tapahtuu enemmän takaumien kautta kuin nykyisyydessä. Ehdin pitkästyä varsinkin osuuksissa, joissa keski-ikäiset äippähahmot muistelivat lihallisia kohtaamisia eksiensä kanssa – varsinkin, kun he tuntuivat kertovan samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen aina vähän eri tavalla väritetyssä muodossa. Wenlan ja kumppaneiden seksijutut olivat raikkaampia.

Oletin äänikirjan pituuden perusteella kyseessä olevan ainakin 500-sivuinen järkäle, mutta painetussa teoksessa on vain 240 sivua.  Ehdin hidastempoisen luennan aikana puuhailla vaikka mitä, eikä keskittyminen ollut varsinkaan kokkaustauoilla paras mahdollinen. Mutta tärkeintä oli, että kirjan kautta pääsi juhannussaunaan, koska en jaksanut sellaista hiljaiseloa viettävästä kaupungista etsiä.

Me olemme täällä korjaamassa historiaa

Kirjapuutostaudissa kaiken voi lukea, niin viikinkiaiheista fantasiaa kuin ylitunteellista lastenkirjallisuutta. Irlantilainen kirjailija John Boyne on ollut minulla työn alla sen jälkeen, kun luin hänen hieman hämmentävän aikuisten romaaninsa Romanovien viimeisistä päivistä, Tarkoin vartioidun talon (2011), jossa Suomikin esiintyy strategisena läpikulkumaana. Luin myös joku aika sitten hänen uudemman natsiteemaisen teoksensa Poika vuoren huipulla (2017), joka sijoittuu Hitlerin Kotkanpesään. Olin jo tuolloin tietoinen hänen aiemman teoksensa, Poika raidallisessa pyjamassa (alk. 2006. Bazar, 2009, suom. Laura Beck), maailmanmenestyksestä ja filmatisoinnista, ja luulen, että kirjaa on lukenut taloudessani ainakin tyttäreni. Kirjan aihepiiri tuntui tutulta, ja olen varmasti lukenut monia siihen liittyviä keskusteluja.

Aivan varmasti Poika raidallisessa pyjamassa on hyvä ja vaikuttava kirja, ja sopii varmasti kohderyhmälle, alakoululaisille, myös pojille, joista osaa aina natsiteema kiinnostaa. Teoksen ystäväparilla, Brunolla ja Shmuelilla on sama syntymäpäivä, he ovat yhdeksänvuotiaita, ja he kohtaavat Auschwitzissä piikkilanka-aidalla (ja pari kertaa sen ulkopuolella) noin vuoden ajan. Shmuel osaa Brunon kieltä, kun taas Bruno ei edes tiedä muuttaneensa Puolaan. Shmuel on Krakovasta, Bruno on Berliinistä, mutta vain Brunolla on henkistä varaa koti-ikävään.

Brunon perhe heitetään Auschwitziin vuonna 1943, vaikka siellä ei muita lapsiperheitä asukaan. ”Hilleri” katsoo tärkeäksi, että leirin komentajan perhe on siellä kokonaisena edustamassa uuden valtakunnan arvoja. Lapset eivät käy koulua, vaan heille on palkattu paikallinen kotiopettaja herra Liszt, joka haluaa kitkeä Brunosta kiinnostuksen kaunokirjallisuuteen. Varsinkaan amerikkalaisia poikakirjoja, kuten Aarresaarta, ei hyväksytä. Olennaista on oppia historiaa, maantiedettä ja yhteiskuntaoppia, joiden kautta turha haaveilu karsitaan. Brunon isän selitys asumiseen keskellä puolalaista peltoa on: ”me olemme täällä korjaamassa historiaa”.

Onneksi kirjassa valotetaan myös tavallista berliiniläistä arkea, myös aikoja ennen natsien valtaan astumista. Perhe ei ole natsiaatteessaan yhdestä puusta veistetty, vaan isän vanhemmat häpeävät poikaansa. Isoäidillä on irlantilaista sukutaustaa ja hän on aikanaan ollut kuuluisa laulaja. Ilon ja onnen aikoja on ollut aiemmin, kun lapset ovat saaneet tehdä pikku näytelmiä mummolassa, ja mummon kätköistä on löytynyt maagisia rooliasuja. Uutena aikana ei ole tilaa tällaiselle leikittelylle, ei mielikuvitukselle.

Nämä teokset pojista natsi-Saksan syövereissä ovat paralleeleja tarinoita, joista Poika vuoren huipulla on kompleksisempi ja tarkoitettu ehkä hieman vanhemmille lukijoille. Tämä on hyvin simppeli ja universaali lastenkirja, jossa toiseen kansanryhmään kohdistuva kiihotus ja sorto pyritään esittämään mahdollisimman helpolla kielellä. Bruno siis edustaa tynnyrissä kasvatettua lasta, joka ei ole kovan kurin ja suojatun kasvuympäristön vuoksi päässyt paljon näkemään maailmaa omin silmin. Bruno vaikuttaa jopa ikäisekseen naiivilta, ja perheen dynamiikassa hän jää jatkuvasti altavastaajan rooliin.

Omassa lapsuudessani natseista ei paljoa kerrottu koulussa ennen historian opetuksen alkua 5. luokalla, mutta silloin populaarikulttuurissa oli vallalla aika rankkojakin esityksiä keskitysleireistä. Muistan nähneeni Polttouhrit- sarjaa jo alle kouluikäisenä, ja Sophien valinta-elokuvankin aika nuorena. Jos olisin saanut tämän kirjan käsiini noin kymmenvuotiaana, olisin saattanut kokea sen liian ”helppona” tai ”lällynä”. Varmasti jos tätä teosta käytetään kouluissa opetusvälineenä, olennaista on, millaisia keskusteluja sen ympärille kehkeytyy luokkahuoneissa. Tämä teos ei anna lukijalleen paljoa uutta tietoa natsi-Saksasta, vaan se pohjautuu ainoastaan tunteelliseen samastumiseen.

Ehkä tämä on se kertomus, jonka valveutunut vanhempi voi huoletta antaa herkemmällekin lapselle. Toki tässä on holokaustin kauheutta, mutta sitä ei näytetä suoraan, vaan siihen enemmän vihjataan. Koska en ole lapsi nyky-yhteiskunnassa, en pysty arvioimaan sen vaikuttavuutta tai sopivuutta heidän näkökulmastaan. Tosin koen, että näinä päivinä varoittavat kertomukset ovat suuremmassa tarpeessa kuin omassa lapsuudessani.

Rouva Fortunan suosiossa?

Tämä juhannus on paha paikka köyhille e-kirjojen lukijoille, koska moni muukin on turvautunut Ellibsin ilmaisiin palveluihin. Tänään latasin romaanin, jota en ehkä muuten olisin lähestynyt, Antti Kivimäen esikoisteoksen Odotusarvoisesti sinun (Atena, 2018). Kirja kertoo peli- ja nettideittiriippuvuuksista, ja on ensimmäinen ammattimaisesta pokerinpeluusta kertova fiktiivinen teos Suomessa. Kivimäki on toiselta ammatiltaan tiedetoimittaja, ja hänellä on omakohtaista kokemusta kummastakin kuvaamastaan riippuvuuden lajista.

Teoksen päähenkilö Ville-Veikko Backman on maalta kaupunkiin muuttanut kauppatieteilijä, jota kiusattiin nuoruudesta liiallisesta Pacman-pelin peluusta. Lapsuuden Commodore 64-peli odottaa pelaajaansa toimintavalmiina pojanhuoneessa, jonka kirjahyllyn päällä pönöttää myös tyhjä Koskenkorva Pink Cat-pullo toteemina teinikänneistä. Hän tulee turvallisista oloista, ns. hyvästä perheestä, ja eläkkeellä oleva opinto-ohjaajaäiti lähettää hänelle edelleen työpaikkailmoituksia ja muita elämänohjeita kirjeitse. Äidin hahmo olikin tässä herkullinen, vaikkakin äärimmäisen rasittava.

Ville-Veikko ei ole ehtinyt tehdä pitkää uraa yritysmaailmassa, vaan on pian opintojen päätöksen jälkeen valinnut elämänurakseen pokerinpeluun. Hän pelaa niin kasinoilla, netissä kuin kokeneiden konkareiden kämpillä. Pelin ympärille on kehkeytynyt oma alakulttuurinsa, jossa monet Ville-Veikon lailla kamppailevat myös muiden riippuvuuksien kanssa.

Kasinoilla tunnetaan ns. paistit, eli vanhemmat setämiehet, joiden taidot eivät riitä ammattimaiseen voittamiseen. Villen tuttavapiiriin kuuluu ”paisti” lempinimeltä Kapteeni, joka kertoo tarinoita alkoholinhuuruisesta menneisyydestään lentokapteenina.  Myös Ville itse alkaa kuulua kasinon vanhempiin ikäluokkiin, ja tunnetaan sisäpiireissä lempinimellä Dosentti.

Kapteenin rikastumisesta liikkuu useita vaihtoehtoisia legendoja, joihin kaikkiin liittyy jollain tavalla alkoholi, seksi ja korruptio. Vaikka Kapu on pelannut lähes kaikki rahansa itsetuhoisessa alasluisussa, on hänellä edelleen varaa sponsoroida nuorempia pelikavereitaan. Kapun koti on peliluola, jonne välillä eksyy myös vaarallista porukkaa, ja siellä käyneet saattavat joskus joutua öisillä retkillään ensiapupolin paikattaviksi.

Kirja vaatii aitoa kiinnostusta pelialaan, jota minulla ei valitettavasti ainakaan vielä ollut. Teoksen lopussa on pitkä aiheeseen liittyvä sanasto ja muuta johdantoa aiheeseen. Osa kappaleista on kirjoitettu sisäpiirin pelikielellä, johon tutustuminen oli sinänsä kiinnostavaa, vaikka en ihan kaikkea ymmärtänytkään. Pelikielen simulaatioissa on kokeilevia osuuksia, joihin lukija voi joku ihastua tai vihastua.

Villen naisseikkailuja voisi hyvinkin lukea hersyvänä miesviihteenä, varsinkin analyysejä naisten nettideittiprofiileista. Tässä kenties kuvataan vuosia ennen Tinderin läpilyöntiä, mutta tuskin viesteihin vastaamisen logiikka on radikaalisti muuttunut välivuosina. Ville ei lainkaan koe omaavansa mielenterveyteen liittyviä ongelmia tai neuroepätyypillisyyttä, mutta hänen deittikäytöksestään on hyvin paljon aistittavissa molempia viboja. Erilaiset äärimmäisyydet etsivät toisiaan, ja Villen deittikumppaneihin ei ainakaan tunnu kuuluvan turvallisuushakuisia kotoilijoita tai downshiftaajia.

Uskon, että teos ensisijaisesti koskettaa niitä, jotka ovat eläneet (tai jopa elättäneet itseään) peliriippuvuuksien maailmoissa. Teos tuntui rehelliseltä ja monisyiseltä kuvauksesta todellisuudesta, joka ei automaattisesti aukea niille, jotka eivät ole ko. addiktiota itse kokeneet. Villen lähipiirin pelurit eivät kaikki pelanneet samoista syistä, eikä kaikkien riippuvuus ollut saman tasoista. Ehkä oli hyväkin ratkaisu, ettei tässä kuvattu äärimmäistä addiktion loppuluisua, minkä tyyppisiä kuvauksia olen viime aikoina lukenut alkoholiin tai huumeisiin liittyen.

Päähenkilön tulevaisuudessa oli toivoa, vaikka hän ei varmastikaan muuttunut yritysmaailman unelmatyöntekijäksi ja unelmapuolisoksi pelaamisen lopettamisen jälkeenkään. Ei hän raukkaparka kelvannut kummiksikaan parhaan ystävänsä vauvalle, koska lapsen äiti epäili hänen moraalista kyvykkyyttään. Muistutuksena globaalista vastuusta hän pitää eteisessään Unicefin vanhaa julistetta, jossa on vähäpukeisia maailman lapsia.

Kolmikymppisten urbaanien laman lapsien elämäntilanteesta olen viime aikoina lukenut monenmoisia kuvauksia. Ihan vastaavaa terävyyttä tästä ei löytynyt kuin Johannes Ekholmin teoksesta Rakkaus niinku (2016), vaikka päähenkilöiden elämäntilanteessa oli jotain samaa. Näkökulma oli rajatumpi, eikä ulottunut analysoimaan riippuvuuden ilmiön laajempia yhteiskunnallisia/poliittisia mekanismeja. Silti tässä oli hyvää huumoria, ja varsinkin osuvaa seksuaalisuuden kuvausta. Ville esineellisti deittikumppaneitaan, mutta varmasti tuli myös heidän esineellistämäksi.

Yhtään naispuolista pokerinpelaajahahmoa en kirjasta bongannut, tai naiset esitettiin casinon maailmassa joko satunnaisina turisteina tai työntekijöinä.

Olen iloinen, että luin tämän kirjan maailmasta, jota todella huonosti tunnen. Nyt luin kirjaa vahvasti ilmiö edellä, enkä ehtinyt pohtia paljoa sen kerronnallisia ratkaisuja. Esikoisteokseksi se vaikutti kuitenkin loppuun saakka hiotulta, rajatulta ja moniuloitteiselta.

Sakinhivutusta Sörnäisissä

Juhannus toi mukanaan myös lähes pakollisia dekkareita, joista ensimmäisenä korkkasin Timo Saarron historiallisen, Helsinkiin sijoittuvan teoksen Kuoleman kuukausi (Karisto, 2017). Saarto on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, jonka tyyli ja aihepiirin valinta muistuttivat jo etukäteen jonkun verran Virpi Hämeen-Anttilaa ja Mikko Porvalia (joka kirjoittaa Viipurista).

Romaanissa keskitytään marraskuuhun 1917, jolloin Helsinkiä piinaa nälkä, puute ja yleiset levottomuudet. Aiempi poliisi on korvattu sosialistien järjestyskaartin järjestämällä miliisillä, kun taas ”lahtarikaarti” harjoittelee vastaiskua Kaivohuoneella. Jossain taustalla järjestäytyy myös punakaarti, joka hylkii myös maltillisempia sosialisteja. Kaikki joukot odottavat vapauttajaansa jostain suunnasta, mutta tavalliselle kansalle tärkeämpää kuin tulevan valtakunnan lipun väri on lämmin leipä.

Yleensä en innostu dekkareista, joiden nimessä on ”kuolema”, koska se on nimeämisen politiikan tasolla liian itsestään selvää. Tässä kirjassa eniten kiinnosti poliittinen konteksti, jonka kuvaaminen onkin uskottavaa ja perusteellista. Myös tapahtumien rajaaminen yhteen kuukauteen tuntui hyvältä ratkaisulta.

Tässä kirjassa hengellinen ulottuvuus, eli salaperäisen Mirjamin puuhat työväen suosimalla rukoushuoneella, nousi minua kiinnostavammaksi kuin varsinainen poliisin/miliisin työn kuvaus. Mirjamin rooli unissasaarnaajalta tai selvännäkijänä tuntui sopivan kyseenalaiselta, ja vaikka hän tuntui olevan aidosti köyhien puolella, hänen taustansa jäi herkullisen sumuiseksi. Molemmat poliisihahmot, Leo Waara ja Anders Autio, ovat tahoillaan Mirjamin lumoissa niin, että se jo vaikuttaa heidän työntekoonsa. Poikamies Leo Waara on myös ihastunut ”ammattia harjoittamaan” leskirouva-Bettyyn, joka kokee tulevansa kaltoin kohdelluksi vähän joka nurkilla, niin miesten kuin naisten toimesta. Apua hän saa tiukkaan tilanteeseensa vain Oosin rukoushuoneelta, josta tuleekin varsinainen alamaailman risteysasema.

Opin kirjasta myös jotain uutta, eri termin ”sakinhivutus” etymologiaa. ”Sakki” viittaa tässä sakilaisiin, eli Sörnäisten puolirikollisiin poikajengeihin, joita huligaaneiksi ja apasseiksikin kutsuttiin. Sakinhivutus on merkinnyt porukan yhteistä päätöstä pahoinpidellä sen yksi jäsen, mutta voi kai myös viitata yleisempiin joukkotappeluihin. En kuitenkaan tiennyt ”sakilaisista” näin tarkasti määriteltynä ryhmänä.

Koin, että teoksen henkilöhahmot olivat onnistuneita, ja juoni oli historialliseksi romaaniksi tiivis ja toiminnallinen.  Esimerkiksi lukemieni Porvalin Viipuri-romaaneissa on huomattavasti hitaampi tempo, ja suurempi intressi poliisihahmojen yksityiselämään. Porvalin kirjoissa selvitetään myös historiallisia taustoja paljon perusteellisemmin kuin tässä, kun taas tämä teos ehkä näyttää enemmän kuin selittää (tätä yleensä pidetään aina hyvän romaanitaiteen merkkinä). Molemmilla kirjoitustyyleillä on varmasti ystävänsä, ja itse hurmaannun joskus myös romaaneista, joiden sisältämä tietomäärä on suuri.

Hämeen-Anttilan Karl Axel Björkin tähdittävässä romaanissa minua taas on eniten hurmannut kieli. Ihan vastaavaan vanhahtavaan autenttisuuteen tässä ei vielä päästy, vaikka stadin slangia käytetäänkin runsaasti. Tarkka lukija, joka ei ole varttunut Helsingissä, saattaa joutua käyttämään tätä lukiessaan enemmänkin Googlea kuin itse tein sakilaisia jäljittäessäni.

Saarto on julkaissut kolme dekkaria, jotka kaikki edustavat eri aikoja, mutta kaikki sijoittuvat Helsinkiin. Siviiliammatiltaan hän on pappi, mutta on äskettäin jättänyt virkansa keskittyäkseen kokonaan kirjoittamiseen. Tämä romaani on saanut vuoden 2018 Johtolanka-palkinnon, eli arvostusta juuri dekkarien suurkuluttajien piireissä. Juuri pelkän hyvän dekkarin kriteerien (eli juonen arvoituksellisuuden ja jännityksen säilymisen) suhteen teos tuntuikin lunastavansa lupauksensa. En ainakaan itse osannut yhtään arvata etukäteen murhien lopullista motiivia.