Ontariolainen gotiikka

Novelli on ehkä kaunokirjallisuuden vähiten arvostettu ja suurinta taitavuutta vaativa laji. Itse en ole suuri novellien tuntija: kuulun siihen laiskaan enemmistöön, joka ohittaa suurimman osan taideproosaa. Mutta tutustuminen Alice Munron (s.1938) tuotantoon saa laiskimuksenkin muuttamaan mieltään. Olen lukenut suomennettua Munroa takavuosina äitini kirjahyllystä. Open Secrets (1994) on odottanut minua vuoden-pari hyllyssä ja sanon: tämän luokan kirjallisuutta pitää lukea alkukielellä. Teos on tosin vastikään suomennettu Keltaiseen kirjastoon nimellä Julkisia salaisuuksia (2011).

Iso osa tarinoista tapahtuu paikkakunnalla nimeltä Carstairs. Carstairs on Ontarion takahikiä, jossa nurkkakuntaisuus, pikkusieluisuus ja eläinten ampuminen näyttelee keskeistä roolia ihmisten arjessa. Kaikessa arkisuudessaan sen vanhatpiiat ja kauppamatkustajat ovat enemmän kuin vinksahtaneita. Miehet ja naiset kohtaavat kirjaston hyllyjen välissä ja matkustajakodeissa kohtalokkain seurauksin. Kuollut ex-heila alkaa kummitella matkasaarnaajana herätyskokouksessa. Nuori tyttö katoaa kesäleiriltä ja tästä alkaa jumalaton huhumylly. Carstairsin kaduilla mikä tahansa on mahdollista. Siksi Munron tuotantoa on kutsuttu ”ontariolaiseksi gotiikaksi”.

Oudoin novelli tässä kokoelmassa on ”The Albanian Virgin”: siinä yksinäinen eronnut kirjakauppiasnainen tutustuu vanhaan pariskuntaan, jotka haahuilevat hyllyjen välissä ylisuuret poplarit päällä. Pian hän saa kutsun kynttiläillalliselle pariskunnan luo, kynttilät siksi, että parilta on katkaistu sähköt. Kuolinvuoteellaan vanha nainen alkaa kertoa kirjakauppiaalle tarinaa nuoren kanadalaisen perijättären katoamisesta Albanian maaseudulle, missä hänet puetaan mieheksi, jotta hän välttäisi naittamisen muslimimiehelle. Ristiinpukeutuminen ja queer-ulottuvuus on tarinan vahvin lenkki. Albanian lukutaidottomuus ja oudot klaanien väliset verikostot alkavat tuntua perijättärestä kotoisilta, eikä hän ole ollenkaan varma, haluaisiko palata ”sivistyksen” pariin.

Munro itse piti kirjakauppaa ennen kirjallista läpimurtoaan jossain Kanadan keskilännessä. Monesta tarinasta kuultaa läpi joku omaelämäkerrallinen elementti. Munron tarinoissa tuntuu olevan aina ”jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua ja jotain sinistä.” Tässä kokoelmassa valtaosa kertoo naimisiinmenosta tai naimattomuudesta, avioliiton kaavoista, tottumuksista ja niistä pois pyrkimisestä. Vaikka tarinat kerrotaan enimmäkseen naisnäkökulmasta, myös mieshahmot ovat kompleksisia. Feministinen ote on vankka, mutta ymmärrystä miehiä kohtaan viljellään myös.

Oikeastaan kaikissa tuntemissani kanadalaisissa naiskirjailijoissa ihailen samaa asiaa: he kirjoittavat juurtuneina kanadalaiseen maisemaan olematta Kanada-keskeisiä. Globaalit yhteydet ovat aina läsnä, eikä kerronta keskity kansallisvaltion rakentamiseen tai sen purkuun. Alice Munron teksteissä erikoista on tiivistämisen taito: novellit ovat niin rikkaita, että yhden kokoelman luettua tuntee lukeneensa kahdeksan romaania. Vuonna 2009 hän sai Man Booker-palkinnon elämäntyöstään. Luulisin, ettei Munron kirjailijanura ole vielä ohi ja veikkaisin, että yksi suurehko palkinto vielä odottaa häntä.

Runollinen dystopia

Emmi Itärannan (2012) Teemestarin tytär on ollut lukulistallani pitkään. Ihastuin jo kustantajan kuvaukseen ennen sen julkaisua, ajatukseen Suomesta itämaisena totalitäärisenä valtiona, jossa on vesi loppu ja jossa teemestarit sinnittelevät salaisine lähteineen. Romaani on hyytävän kaunis kuvaus teeseremonioista ääriolosuhteissa. Pohjoiseen Eurooppaan on iskenyt jo vuosisatoja sitten ekokatastrofi; Pohjanmeri on saastunut, pohjoinen Norja ja Ruotsi ovat asuttamattomia, Suomen aluetta hallitaan Venäjältä ja Siperiasta käsin merkittävänä talousalueena Vienanmeri.

Tarina tapahtuu Kainuussa tai Vienan Karjalassa. Kuusamosta puhutaan lähikaupunkina, mutta teemestari tyttärineen asuu syvällä korvessa. Vuosikausia teemestarin perhe on saanut erityisannoksia vettä ja poliittisen johdon suojelua; vallan vaihduttua nyöri isän kaulan ympärillä kiristyy, hänen toimiaan pidetään epäilyttävinä ja heidän kotiinsa tehdään perusteellisia etsintöjä. Isä ja tytär haluavat suojella salaista tunturinsisäistä lähdettä, josta on vedetty hana heidän kotiinsa. Samalla ympärillä ihmiset kuolevat kuivuuden ja epähygienian aiheuttamiin sairauksiin.

Norea-tyttö valitsee myös teemestarin ammatin, vaikka hänen äitinsä yrittää saada häntä muuttamaan mielensä. Yhdessä parhaan ystävänsä kanssa he kaivelevat entismaailman jätöksiä vanhalla kaatopaikalla ja löytävät outoja muovisia laatikoita ja hopeakiekkoja. He keksivät keinon kuunnella ikiaikaisia äänitteitä, joista yhdestä paljastuu historiallinen totuus. Norea etsii epätoivoisesti vastausta kysymykseen, miksi heidän maailmansa on tuhoon tuomittu. Hän etsii myös avaimia, joilla tulevaisuuden suunnan saisi käännettyä kohti parempaa.

Tulevaisuusdystopiana Teemestarin tytär on omintakeinen eikä ehkä niin kammottava kuin muutama muu, johon olen tutustunut (esim. äskettäin lukemani Hunger Games). Kerronnan ote on paikoitellen jopa lempeää. Välillä tuntuu, että teos olisi suunnattu erityisesti nuorille, vaikka ei sitä nuortenkirjana markkinoida. Teoksen tiukka kategorisointi olisikin turhaa. Jokainen voi itse päättää, onko tämä skifiä, fantasiaa vai aikuisten satu.

Luulisin, että teos kiinnostaisi laajempaa lukijakuntaa Suomen ulkopuolella; se on kirjoitettu niin, että siihen pääsee käsiksi, vaikkei tietäisi höykäsen pöläystäkään Suomesta. Tämä Suomi on läpikotaisin orientaalinen, ilmastoltaan semitrooppinen, eläimistöltään ja kasvistoltaan uppo-outo. Kaikkialla on hyönteisiä, tuholaisia ja syöpäläisiä niin, että henkilöt joutuvat kulkemaan ulkona erityinen myssy päässä. Ikävä kyllä, kirja muistuttaa minua myös tästä kesästä ja mökillä olosta. Moni kirjan yksityiskohta tuntuu liian todelta. Tämä kai on onnistuneen skifin lähtökohta.

Räpsöö

Ihme kaupunki. Jopa tänne, Jumalan selän taakse, maailman makeimpaan puutaloidylliin on vedetty Prisman käytävän levyiset straadat. Reposaaren päästraada näyttää vanhan Suomi-elokuvan kulissilta. Täällä on kaikkea, kahvilaa, pizzeriaa, pankkia ja Sale. On apteekki, neuvola, ainakin kaksi koulurakennusta ja monta urheilukenttää. Lauantai-iltapäivänä raitti on hiljainen, mutta pihoissa ja puutarhoissa kuhisee elämä.

Täällä viimeistelty kohtaa ryysyrannan, mummolatyyli postmodernin ekoajattelun. Rannalla on uusia, huikeita kelluvia huviloita loma-asuntomessujen jäljiltä. Keskellä kylää reheviä paratiiseja. Maaperä tuntuu hedelmälliseltä.

Kirkko on kiinnostava, luen jostain, että norjalaiset merimiehet keräsivät rahat sen rakennusta varten 1800-luvulla. Ja siksi siitä tuli norjalaisen tunturikirkon mallinen. Pidän sen muodon kielestä paljon. Vähän elämystä laimentaa tieto siitä, että Sauli ja Jenni vihittiin siellä. Out of sight, out of mind.

Päädymme saaren kärkeen, Linnakepuistoon. Täältä takuulla löytyy ne kaikki oudot kasvilajit, jotka rantautuivat saarelle rahtilaivoista. Paarlastikasvit. Maailma kylässä. Kasvien siemenet ovat levinneet konteista tulleen sahanpurun myötä. Tästä haluaisin oppia lisää, jos vaikka pääsisi joskus sellaiselle kurssille, jossa kerrotaan kasvien historiasta. Kerrotaan, että kasvit ovat eläneet saarella siksikin, että rannoilla on myös eksoottisten simpukoiden jämiä. Moni kasvi on jo uhanalainen, mutta ne sinnittelevät kallioilla ja muutamien huviloiden puutarhoissa.

Jotenkin kasvit viittaavat tämänhetkiseen maahanmuuttokeskusteluun. Miksi laivantuomia kasveja suojellaan henkeen ja vereen, mutta ihmiset jätetään kuolemaan hengenvaarallisiin pursiinsa? Nämä kasvit ovat sinnitelleet länsirannikolla jo vuosisatoja ja rikastaneet sen luontoa, tehden siitä omaperäisen ja monimuotoisemman kuin ennen. ”Hallittu hoitamattomuus” on niiden säilymisen salaisuus. Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan. Meillä uusia ihmistulokkaita kotoutetaan vaikka väkisin, hampaat irvessä, mutta heitä ei kannusteta löytämään oman kukkimisensa salaisuutta.

Kerään tyrnimarjoja puolen litran limsapulloon modernin tuulimyllyn kupeessa. Niiden poimiminen on yllättävän vaikeaa. Puska on jättiläinen, parhaimmat marjat ovat alaoksilla. Istahdan litteille ja teräville rantakiville saadakseni paremman otteen puskasta. Hetken poimittuani huomaan, että paljaat jalkani ovat meri-ilmasta kurttuiset ja liidunvalkeat.

Lupaan nauttia marjoja kymmenen kappaletta raakana joka aamu, kunnes pullo tyhjenee.

Uniluoto

Mikä paikan nimi, mikä-mikä-maa. Jo pelkkä nimi saa runosuonen kukkimaan. Kello yksi iltapäivällä lauantaina pubi Aallonmurtajasta kuuluu pelottavaa mölinää. Seisomme paikallisen koulun edessä, rakennuksia on kaksi. Huikea vuosisadan alun monivärinen pitsihuvila ja ankea betonimöhkäle, joka kuvittelee edustavansa funktionalismia. Kaunista taloa pidetään romuvarastona, koulu näyttää toimivan rumiluksessa. Poikani kysyy: ”onko tämä koulu vaiko vankila?”

Kysymykseen on vaikeaa vastata. We don’t need no education.

Pitsihuvilan rakennutti merikapteeni Oscar Heine, joka hienostellakseen saksalaisti nimensä satakuntalaisesta Heinosesta. Heinen huvilan vieressä on saksalainen merimieskirkko. Saarella oli myös saksalaisten ilmasiipialustukikohta II maailmansodan aikana, josta myöhemmin tuli Suomen sotavankien säilytyspaikka.

Puutalounelmien ja betonin vuoropuhelu kummastuttaa. Täällä myös bussipysäkit on tehty betonista, ne puhuvat omaa, karua kieltään.  Yksinkertainen viesti: parempi lähteä kuin jäädä. Mutta miksi lähtisin, kun tuolla alhaalla rannassa on pala Suomen kauneinta luontoa?

Lopulta mölisijät karkotetaan baarista. He painavat edelleen huutaen läheisille kerrostaloille, missä joillain heistä on koti. Taloissa on seitsemän kerrosta, ne pistävät silmään puutaloidyllin keskeltä. Penthouse-huoneistoista näkee kauas merelle ja läheisiin saariin. Iso kolmio n. 40 000 e.

Joskus täälläkin on toiminut kauppoja, ehkä on ollut pankkikin ja apteekki. Hylätyissä liikerakennuksissa asuu nyt hippejä. Hipit ripustavat valtaviin kaupanikkunoihinsa 70-luvun retrokuvioisia verhoja. Kello yksi lauantaina kaikki verhot ovat kiinni. Uniluodon hipit nukkuvat vielä.

Unskin baarikin näyttää olevan jonkun hipin verstas. Aikoinaan se oli raju merimieskapakka, jossa suomalaiset ja ulkomaalaiset merikarhut tappelivat samoista naisista. Unskilan historia on väkivaltainen. Sen legendoja muistellaan edelleen: esimerkiksi Dingon Neumann kävi siellä 15-vuotiaana olusella lähtiessään neljäksi vuodeksi merille.

Matkalla satamaan ja majakalle bongaamme Ainon- ja Reinonheiton mm-kisat. Tämän jälkeen ohjelmassa olisi naisten jalkapallo-ottelu Kissat vs. Puumat.  Emme uskalla jäädä. Mutta tapahtuma osoittaa, että toivoa on. Ehkä kylän raitti on tyhjä tämän happeningin takia. Kentällä reippailee jopa 50 ihmistä!

Kallon majakka on luodon karu helmi, sinne tullaan isoin seuruein ja retkieväin ihmettelemään elämän äärimmäisyyttä. Kallioilla otetaan hääkuvia, lintukuvia ja eksistentiaalisen angstin kuvia.

Paikallinen informanttini kertoo, että majakan edustalla istuu usein keinutuolissa vanhemmanpuoleinen nainen. Onko hän majakanvartija? Jäisikö hän pian eläkkeelle? Ja kuinka majakanvartijaksi voisi päästä? Onko siihen olemassa koulutusohjelma jossain?

Jos minusta ei tule talonvaltaajahippiä, haluan ehdottomasti majakanvartijaksi.

Yyteri Beach

Kesän loppu. Ei venetsialaisia. Ei lyhtyjä, ei rapujuhlia, ei snapsilaseja eikä riehakkaita lauluja, vaan tätä: hiljaista lämmöstä luopumista.

On suuri sun rantas autius. Meidän lisäksi dyyneillä seikkailee muutama muu seurue, mutta niin harvakseltaan, että koen omistavani rannan. Kahlaan vilpoisessa merivedessä, kerään merilintujen sulkia.

Bikinibaarissa on melkein kuin Kap Verdellä, vain öljytyt zumbaopettajat puuttuvat. Ja Rihanna.

Vesiliukumäkikin on hiljaa. Se on parhaat päivänsä nähnyt, lommoinen ja alakuloinen. Tuhansien lasten riemut kokenut, täysin palvellut, nöyrä.

Tämä ranta on nyt meidän.

Pori revisited

Lähdin lasten kanssa Poriin lomaselle, toisen kerran tänä kesänä. Viime kerralla raapaisimme pintaa, nyt tuntui, että pääsimme jo johonkin. Edelleen kaupunki ja lähiseudut vaikuttavat sympaattisilta.  Tällä kertaa hengailimme vähemmän ydinkeskustassa, mutta vietimme kokonaisen päivän Meri-Porissa. Postitan erikseen havaintojani sen eri kohteista, niin ihmeellinen tämä ensikosketus oli. (Ja kuvat seuraavat lähipäivinä, kun olen nopeamman yhteyden parissa)

Tuli kulinaarisia elämyksiä. Itsenäisyydenkadun Maxi-grillillä tuli korkattua porilainen, tosin tilasin extra-special burgerporilaisen, jossa lauantaimakkaran lisäksi oli kaksi (!) hampurilaispihviä – syntistä supergourmeeta! Kävelykadun kojulla tuli maistettua nahkiaisia, jotka menettelivät, mutten menettänyt sydäntäni niille. Porilainen informanttini kertoi vuolassanaisesti, kuinka nahkiaiset ovat loisia ja mm. juhlivat Kokemäenjoen pohjassa lojuvien ihmisruumiiden lihalla. Yllytyshulluna kokeilin silti.  Niissä oli joku outo sivumaku, en menisi vaihtamaan voissa paistettua, rapeaa muikkulautasellista niihin. Opin myös informantiltani uuden sanan ”kerppu”, joka tarkoittaa 30 kappaleen laatikollista (historiallinen mitta). Oikeastaan nahkiaisten pääkallopaikka ei ole Pori, vaan Nakkila. Nakkilassa on perinnepaistamo, jossa asiakkaat saavat seurata nahkiaisten paistoa leppähaloilla.

Hienoin gourmetelämys oli karviaisjäätelö Iso Karhu-ostoskeskuksen italialaistyylisestä gelateriasta. Täysin lisäaineeton aito maku, vahva ja elinvoimainen. Lähiruoan parhautta.

Pori on rosoinen ja vaatimaton, siellä ei tarvitse esittää olevansa muuta kuin on.  Kadut ovat leveitä kuin Prisman käytävät ja niillä kaahataan pidäkkeettömästi amerikanraudoilla ja jeepeillä. Välillä voi bongata traktoreita, joilla tullaan kaupoille muina miehin.  Villi länsi-meininki on aukoton. Mutta ”junttius” on katsojan silmässä; jos Anu Saagimilla on traumoja avioliitostaan porilaisen juntin kanssa, miksi hänen pitää tulle medioihin kaatamaan kuraa koko kaupungin päälle?

Porissa on paljon kauniita rakennuksia ja edistyksellistä ekologista ajattelua, mutta linja-auto- ja rautatieasemat nostattavat ensikertalaisessa tulijassa epätoivon siemenen.  Tulee mieleen, onko mitään tehty uusien tulokkaiden toivottamiseksi tervetulleeksi, vai onko kaupunki todellakin mesta, josta suurin osa halajaa pois. Rautatieasemalla, jossa kävin nyt ensi kertaa,  tulee déjà vu-fiilis viime kevään Italian-reissulta. Jäimme jumiin päiväksi Toscanan rannikon kaupunkiin nimeltä Viareggio pääsiäisen liikenneruuhkan vuoksi. Painavine laukkuinemme olisimme arvostaneet mitä tahansa kahvilaa tai supermarkettia, josta hakea piknikeväät, mutta kaupunki vaikutti kuolleelta tavallisena arkitiistaina. Kaupungin keskustaan oli pitkä matka, eikä sielläkään ollut mitään nähtävää. Pitkäaikaistyöttömyyden varjot olivat kaikkialla, erityisesti nuorisolla tuntui menevän huonosti.

Porin aseman seudulla on samanlainen Jumalan hylkäämä fiilis kuin Viareggiossa, valitettavasti. Mutta onneksi sen kupeessa sentään näkyi olevan Cittari, joka on uskollisesti auki aamuyhdeksästä iltayhdeksään.

Ajatus liikkuvuudesta

Kunnon mies sotkee kirkolle pyörällä. Autojakin on, mutta aina ei olla ajokunnossa. Eikä autoa tarvita hotapulverin ostoon. Autolla lähdetään asioille, kuten Pieksämäelle putelin hakuun tai Mikkelin raveihin.

Sitten tulee aika miehen elämässä, kun auto pannaan talliin museoitumaan. Ehkä autossa käydään vielä istumassa, lukemassa kirjaa tai raapimassa päätä, mutta korttia ei enää uusita. Päätetään yksimielisesti, että ajot ovat tältä erin ohi. Pyörällä pääsee edelleen, niin kauan kun koivet jaksaa kantaa.  Pyörällä käydään Matkahuollon laiturilla laskemassa tulijoiden päät.  Sitten ajetaan sairaalan rantaan verkon nostoon.  Pyörän sarviin nojataan, kun tavataan tuttuja raitilla.

Kun papat halttaantuvat, ne saavat terveyskeskuksesta rullapotkurin. Potkurilla mennään vuosikymmen. Sitten tulee rollaattori. Sitten hauta.

(Kuva Suomen Urheilumuseon kokoelmista: 1925. Isoisäni Lennart Manninen ystävänsä Taunon kanssa Kangasniemen raitilla. Lennart on vasemmalla, hänellä on ikää 15 vuotta.)