Ankeriaat, tursaat ja ihmisen toukat

holopainenTeos: Anu Holopainen: Sydänhengitystä (Karisto, 2018)

Kaiken voi lukea, myös realistiset nuortenkirjat, joilla ei ole paljoa kosketusta oman elämän kanssa juuri nyt. Luin Anu Holopaisen teoksen Sydänhengitystä, jonka pääteemana on abortti (ja sen päätöksen tekemisen vaikeus) aika pian luettuani Kirsikka Saaren teoksen Nuori hölmö sydän teiniraskaudesta. Jälkimmäisestä on tehty leffa samaan aikaan, kun romaani on julkaistu. Leffaa en ole nähnyt, mutta purnasin teoksen arviossa leffa edellä-mentaliteetista ja liian mustavalkoisesta asetelmasta.

Holopaisen kirjassa nuoren tytön vahinkoraskaus on ainoa teema – siihen ei ole ympätty muuta yhteiskuntaa ja sen haasteita, kuten vaikka lapsiperheköyhyyttä tai äärioikeiston nousua. Päähenkilö Tiira on jo ylioppilas ja hän haaveilee urasta valtamerten tutkijana eli meribiologina. Hänen intohimonsa on syvämerensukellus, ja hän on lähdössä viettämään välivuotta Filippiineille vapaaehtoisena merenpelastajana. Sukellusteema oli sen verran hauska, että olisin voinut lukea siitä lisää, vaikka toisen puolikkaan Tiiran ulkomaan seikkailuista. 

Tiira seurustelee jääkiekkoa pelaavan Henrin kanssa, jonka maailmankuva on piirun verran konservatiivisempi. Raskausuutinen on shokki molemmille, mutta pahempi pommi Tiiralle, joka ei ole ajatellut elävänsä plussaamisen ja tissittelyn vaaleanpunaisessa lässytysmaailmassa ainakaan vielä nuorena. Äitiyden ympärille rakentunut supermammakultti ahdistaa häntä, eikä asiaa ainakaan auta hänen äitinsä vahva pro life-vakaumus.

Perheen sisäinen jakaantuminen aborttikysymyksessä esitetään hienosti. Tiiran äiti on kärsinyt lapsettomuudesta pitkään, adoptoinut tyttären Kiinasta ja saanut sen jälkeen yllätyksenä biologisen lapsen. Isosisko Lili ei pahastu Tiiran haluttomuudesta jatkaa sukua, mutta äidille raskausuutinen on pysähdyttävän järkyttävä, pahempi kuin tyttärelleen. Äiti ei edes perustele näkemystään päiviräsäsmäisellä Raamatun tulkinnalla, vaan uskoo abortin pilaavan tyttärensä elämän psykologisista syistä ja aiheuttavan myöhempää lapsettomuutta.

En muista lukeneeni aiemmin näin graafista kuvausta alkuraskaudesta ja abortista. Kuvaus on uskottavaa ja mukaansa tempaavaa, mutta nähtäväksi jää, kiinnostaako se lopulta muita kuin sellaisia lukijoita, joille aihe on joskus ollut ajankohtainen. Toivon, että näin käy, mutta kuvaus on sen verran intiimiä, etten rehellisesti sanottuna usko tämän kiinnostavan esimerkiksi nuoria miehiä. 

Luin itse kirjan hyvin sujuvasti ja innoissani Tiira-kertojan muistakin intresseistä kuin seurustelu ja perhepolitiikka. Kerronnan tasolla teoksessa oli hyvä draivi, ja parasta oli kriisin kuvaaminen monesta näkökulmasta, armoa ja anteeksiantoa korostaen.

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hölmöstä nuoresta sydämestä, siitä huolimatta, ettei tässä ollut yhtä vahvaa yhteiskunnallista sanomaa. Tarina oli huomattavasti pienempi, mutta uskon sen olevan kertomus, johon suurempi osa nuorista voi samastua. Jos olisin toisen asteen koulun terveydenhoitaja, yrittäisin hommata koulun piikkiin muutamia kopioita kirjaa vastaanotolleni. Tässä oli siis myös ehkäisyvalistusta suht vaikuttavassa paketissa. Tiedon tasolla nykynuoret ovat paljon paremmin valistuneita kuin omana aikanani, mutta en usko, että asioiden prosessoiminen tunteiden ja asenteiden tasolla on paljon edistynyt parissa-kolmessakymmenessä vuodessa.

Tämä oli raikas ja tyylikäs esitys vaikeasta moraalisesta kysymyksestä, ilman moralismin tunkkaista jälkimakua. Pidin myös kansikuvasta, ja uskon ja toivon tälle kirjalle menestystä myös ulkokirjallisista syistä, tärkeänä keskustelun avaajana ja muistutuksena nuorten omien päätösten teon tärkeydestä, ja tuon autonomian kunnioituksesta.  

Mainokset

Iltapuhteita Norrlannissa

Teos: Stina Jackson: Hopeatie (Otava, 2019)

Suomennos: Jaana Nikula

Meja on 17-vuotias lukiolaistyttö, joka muuttaa kaukaiseen Glimmersträskin kylään Norrlantiin äitinsä Siljen kanssa. Silje on tuulella käyvä taidemaalari, joka tarvitsee elättäjää, joka pitää hänet punaviinissä. Uusi kandidaatti on nettideitti, jota Silje ei ole tavannut ennen muuttopäätöstä. Torbjörn tunnetaan kylillä porno-Björninä, eikä kukaan meinaa uskoa, että hän on löytänyt itselleen nuoremman ruotsalaisen morsiamen. Noilla korkeuksilla aikamiespojat korkeintaan käyvät hakemassa kuuliaisia emäntiä Thaimaasta, mutta nyt Torbjörnillä on käynyt tosi flaksi.

Mejaa äidin ja uuden isäpuolen seksileikit ällöttävät, ja hän pakenee kotiolojaan uuden paikallisen poikaystävän syliin. Carl Johan ei polta eikä juo, joten Mejan on tehtävä elämässään ryhtiliike, jotta tulisi pojan hyväksymäksi. Äidiltään Meja on oppinut vain yhden naisen mallin: hänen on miellytettävä miestä, jotta tämä jaksaisi elättää naistaan. Myös Carl Johan tulee omalla tavalla naisia alistavasta kasvuympäristöstä, joten suhde on match made in heaven – ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Romaanin toinen avainhenkilö on Lelle, keski-ikäinen eronnut matematiikanopettaja, jonka elämä alkaa pahasti muistuttaa kylän aikamiespoikien päihteentäytteistä apatiaa. Lellen ainoa tytär on kadonnut taivaan tuuliin kolme vuotta sitten, eikä hän hyväksy asiaa vieläkään. Hän käyttää kaiken vapaa-aikansa potentiaalisten sieppareiden tunnistamiseen Hopeatien öisillä bensa-asemilla ja tunturipoluilla. Hänen ex-vaimonsa taas harjoittaa ”virtuaalista itkuvirsien veisaamista” perustamallaan FB-sivulla, ja järjestää soihtukulkueen kylän raitilla tyttärensä katoamisen kolmivuotismuistopäivänä.

Tämä on hurja dekkari, josta ei kannata tietää paljoa ennen lukemista. Minuun tämä kolahti siksi, että olen itsekin kiinnostunut tässä kuvatuista ilmiöistä, kuten maailmanlopun preppaajista ja vaihtoehtoyhteisöistä. Ja vaikka kirjan rikokset ovat karmeita, maalaiskylän muihin tunnelmakuviin mahtuu minua kutkuttavaa karua huumoria. Ironiset ristipistotyöt vanhojen poikien perintötilojen seinillä kutsuvat ihailemaan unohdettua kansanviisautta, ja liiterien pornolehtikokoelmat nousevat naftaliineistaan. Juntti-Ruotsi on vähintään yhtä liikuttavan autenttista kuin juntti-Suomi, eikä noilla leveyksillä kukaan halveksi kunnon suodatinjauhatuskahvia.

Hopeatie voitti Ruotsissa viime vuoden parhaan rikosromaanipalkinnon. Ei hullumpaa esikoisromaanilta, ja muutenkin teos tuntui loppuun saakka viimeistellyltä. Jackson saa tiivistettyä alle 300 sivuun hurjan intensiivisen, arvaamattoman tarinan, jossa moraali, laki, oman käden oikeus ja survivalismi ottavat mittaa toisistaan. Itseäni puhutteli siinä eniten kysymys mielenterveyshoidosta ja yksilön vapaudesta, ja samanlaisia kysymyksiä voidaan kysyä myös ns. vaihtoehtoväen oikeudesta jättää lapsensa rokottamatta tai hoitaa vakavia sairauksia luonnonlääkityksellä.

Hopeatietä lukemalla voi myös pohtia, eroaako pohjoisen Ruotsin meininki kulttuurisesti lainkaan Suomen vastaavasta. Suomi on olemassa, ja yllättävän lähellä, sillä ainakin tässä käydään hakemassa kemiläisen selvännäkijän palveluja tyttären paikantamiseksi. Jos pidät Åsa Larssonin kirjoista, pidät varmasti myös Hopeatiestä, enkä usko, että Mikael Niemenkään fanit tätä lukiessa pitkästyisivät, vaikka genre ja tyyli ovat eri.

Vain yhden sianporsaan tähden

Teos: Jojo Moyes: Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (Gummerus, 2018)

Suomennos: Heli Naski

Jojo Moyes kuuluu jo luottoviihdekirjailijoihini, vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vasta kaksi teosta. Kirjailijan teoksiin on yleensä kirjastossa pitkä jono, ja koska en juuri nyt pahemmin osta kirjoja, hänen tuotantonsa on jäänyt minulla osittain pimentoon. Toiseksi uusimman Moyesin sain Elisa Kirjan kuukausiohjelmasta, ja se varsinkin yllätti: teos sijoittuu osittain manner-Eurooppaan ja se on enemmän historiallinen romaani kuin kepeä chicklit-pläjäys.

Romaanissa eletään arkea ranskalaisessa maalaiskylässä keskellä ensimmäistä maailmansotaa. Saksalaiset ovat miehittäneet kylän, ja kyläläisten keskuuteen kasvaa suuri juopa, sillä osa pitää saksalaisten kanssa veljeileviä henkilöitä maanpettureina. Pahin kritiikki kohdistuu Le Coq Rouge-hotellin naispuolisiin pitäjiin, siskoksiin Sophieen ja Hélèneen, jotka ottavat saksalaissotilaiden muonituksen kontolleen. Kylässä nähdään jo nälkää, mutta hotellin naisten iho kirkastuu kirkastumistaan, ja Sophie nähdään tanssivan komendantti Beckerin kanssa jouluaattoiltana.

Sophie on taiteilijan vaimo, ja taiteilija-Édouard on joutunut saksalaisten työleirille Ardenneille. Mielistelemällä komendanttia hän toivoo saavansa miehelleen vapautuksen leiriltä. Draama on lähtenyt liikkeelle sisarusten kellariin piilottamasta porsaasta, jonka saksalaiset sotilaat haluaisivat takavarikoida laittomana ”hankintavälineenä” säännöstelypykäliinsä vedoten. Lopulta Sophie viedään kylästään vankileirille tuntemattomaan osoitteeseen, ja hänen sukunsa vaikenee koko tädin olemassaolosta häveten tämän maanpetturuutta.

Sophiesta jää jäljelle maalaus, joka löytää tiensä kuuluisan nuoren arkkitehdin David Halstonin lasitaloon Thamesin rannalle. David kuolee nuorena ja jättää vaimonsa Livin lähes toimintakyvyttömäksi vaalimaan miehen perintöä. Liv samastuu häälahjaksi saamansa taulun salaperäiseen naiseen, ”Tyttöön jonka jätit taaksesi”. Taulun tarina alkaa elää uutta elämää, kun Liviä yhtäkkiä syytetään varastetun sotasaaliin hallussapidosta.

Kirjassa on kiinnostava asetelma: siinä tehdään hyppy äärimmäisestä niukkuudesta postmoderniin yltäkylläisyyteen, jota varjostaa äkillisen köyhtymisen pelko. Livin nurkalla asuu pahvilaatikossa majaileva koditon nainen, jolle hän vie päivittäin teetä ja pientä purtavaa. Häntä ahdistelevat ulosottomiehet ja verokarhut, koska hän ei selviä omilla tuloillaan kalliin talonsa hoitokustannuksista. Ihmiset hänen ympärillään tekevät jatkuvasti kolmea työtä selvitäkseen perusmenoistaan. Ranskalainen kyläidylli sadan vuoden takaa on lopulta helpompi elinympäristö kuin 2000-luvun Lontoo, vaikka sota riistää kyläläisiltä tuoreen patongin ja possujuhlat.

Olisin kyllä voinut lukea kokonaisen romaanin St. Péronnen kylästä ilman nykyajan väliintuloa, mutta kadonneen taulun tarina toi teokseen uuden ulottuvuuden, jonka juoni lähenee jo dekkaria. Sinänsä raikasta oli, ettei tässä viitattu natsiaikaisiin sotaryöstöihin, sillä niistä on takuulla kirjoitettu enemmän. Lakiteknisiin koukeroihin en valitettavasti jaksanut keskittyä, mutta oikeusdraamaa jaksoi seurata, vaikka ei tietäisi paljoa kirjassa mainituista kansainvälisistä sopimuksista.

Kerrassaan mainio teos, joka ei aiheuttanut lukujumia. Tämän selvitin blogiteksteineen puolessa päivässä, kun edelliseen lukemaani teokseen meni puolitoista vuotta. Tulossa on myös arvio kirjasta, jota olen lueskellut jo seitsemän vuotta.

Tämä teos on

Ensimmäinen Harry Hole-teokseni

IMG_1757Teos: Jo Nesbo: Aave (Johnny Kniga, 2012)

Suomennos: Outi Menna

Jo Nesbon dekkareiden lukemattomuus on kai jonkunlainen aukko sivistyksessä, niin paljon olen niistä kuullut suitsutusta. Joten minulla oli aika selkeä käsitys siitä, kuka Harry Hole on, kun avasin ensimmäisen Nesboni (ja anteeksi skandimerkkien puute padilläni).

Luin sarjasta yhdeksännen teoksen, Aaveen (Johnny Kniga, 2012, suom. Outi Menna).  Tässä vaiheessa Harry on palannut Hong Kongista, hänellä on uusi titaanisormi ja hän lämmittelee uudelleen suhdetta eksäänsä Rakeliin, jonka narkkaripoika Oleg istuu linnassa ilmeisen väärän murhatuomion vuoksi. Teos käsittelee lähes kokonaan huumekauppaa, varsinkin viulu-nimiseen uuteen huumeeseen liittyvää monopolia, joka koukuttaa kovien huumeiden käyttäjiä vaihtoehtona heroiinille.

Arviointimielessä seitsemän vuotta sitten julkaistun Nesbon ”kertaaminen” on turhaa, sillä varmasti kaikki fanit ovat teoksen lukeneet pian julkaisun jälkeen. Sen sijaan kerron jotain vaikutelmistani Nesbon tyylistä yleensä, ja siitä, kuinka se asettuu dekkarilukumuistojeni jatkumolle.

Parasta Nesbon tyylissä on historiallisuus, hänhän suorastaan pursuaa verevää luokka-analyysia! Oslon eri asuinalueiden kerroksellisuus pääsee tässäkin teoksessa oikeuksiinsa, ja erityistä huomiota kiinnitetään pieniin nyansseihin, joilla rikkaammat ja urbaanimmat tekevät eroa maalaisista ja köyhistä. Itä- ja länsioslolaisten slangit, huumejengien ”cockney-norja” maustettuna urdunkielisine gangsta-sanoin ja niiden trondheimilaisten korostettu ”r”, joiden suvuissa on ollut varaa lastenhoitajiin – nämä kaikki detaljit tekivät teoksesta muutakin kuin dekkarin.

Kielellisesti Nesbo edustaa genrensä ehdotonta kärkeä. Nykydekkaristeista vastaavaan variaatioon pystyy mielestäni hänen lisäkseen vain ranskalainen Pierre Lemaitre. Varsinkin kadun kieli ja norjan murre-erot loistavat jopa Outi Mennan mainion käännöksen läpi. Tämä myös saa lukijan automaattisesti hidastamaan tahtia, sillä tätä tekstiä ei voi pikalukea yhdeltä istumalta.  

Olen kirjoittanut tätä arviota puolitoista vuotta, sillä kirja jäi minulta ainakin kahdesti kesken vuonna 2017. Tämä johtui teoksen seikkaperäisyydestä ja henkilöhahmojen runsaudesta – minun olisi pitänyt piirtää heistä kartta, jotta olisin pysynyt kärryllä jokaisesta. Kirjassa myös viitataan moniin aiempiin rikostapauksiin, eli sarjan lukeminen järjestyksessä on hyvä idea. 

Kirjan nuorisonäkökulma on vahva, ja se käsittelee varsinkin nuorten aikuisten vakavia huumeriippuvuuksia. Olegin, Guston ja Irenen tarinat eivät olleet helppoja sulattaa, ja kirjassa kuvatut paikat loistivat kammottavuudellaan Oslon yleisen hyvinvoinnin ja ”kunnollisuuden” keskellä. Kaupungin päättäjien suhdetta sen suurimpaan sosiaaliseen ongelmaan myös ironisoitiin, ja sosiaalisihteeri Isabellen hahmo soti kaikkia sosiaalityön periaatteita vastaan herkullisen viiltävästi. Paikoitellen Guston pitkät, kursiivilla eristetyt monologit puuduttivat, ja narkkikämpässä majailevan rotan puheenvuorot tuntuivat himppusen verran tekotaiteellisilta. 

Olen ylpeä saavutuksestani, ja aion nyt hitaasti tutustua koko sarjaan. Löytö oli vähintään yhtä positiivinen kuin tuoreet havaintoni Stieg Larssonin tuotannosta, johon minulla oli alun perin penseä ennakkoasenne. Nesbon teokset tosin eivät edusta minulle sitä aivot narikkaan-rentoutumista, jota usein odotan dekkareilta. Näitä kirjoja ei voi lukea kovin väsyneenä, vaan ne vaativat vahvaa kahvia ja skarppaamista. 

Kirjasarjassa erityisesti kiinnostavat mahdolliset ulkomaille sijoittuvat osat, sillä kovin montaa teosta Oslon huumepiireistä en tämän järkäleen jälkeen jaksa läpi käydä. Olettaisin, että tätä edeltävä teos sijoittuu Hong Kongiin, jossa Harry Hole toimi omien sanojensa mukaan ”vaate- ja kenkäeksperttinä”. Yleensäkin pitkissä Pohjoismaihin sijoittuvissa dekkarisarjoissa parhaat teokset ovat niitä, joissa jo melkein kliseeksi muodostunut poliisihahmo jättää tutut nurkkansa ja kahvihuoneensa. 

Kirjallisella maailmanympärysmatkallani olen nyt rastilla 44/196: Norja. 

 

 

Eloon jäämisen numerologiaa

Teos: Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (Aula&co, 2019)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Kauan sain odottaa kirjaston jonossa Auschwitzin tatuoijaa, ja odotukseni kirjaa kohtaan olivat korkeat. Kyseessä on varsinainen hittikirja, joka perustuu Heather Morrisin viime vuosikymmenellä kuulemaan tositarinaan. Lale Sokolovin poika oli Heatherin ystävän ystävä, ja mies kutsui Heatherin isänsä luo kuulemaan tarinaa, jolle isä etsi puolueetonta kuulijaa.

Vuosi oli 2003, Morris haastatteli Lale Sokolovia kolmen vuoden ajan aina tämän kuolemaan saakka ja suunnitteli julkaisevansa tarinan elokuvakäsikirjoituksena. Teoksen tarina on pitkä ja mutkikas, mutta se vihdoin julkaistiin romaanina vuonna 2018.

Uusseelantilaissyntyinen Morris on jo kypsään ikään ehtinyt esikoiskirjailija, joka työskenteli lähes koko aikuisikänsä sosiaalityöntekijänä Australiassa. Inspiroivaa hänen kirjailijanurassaan on peräänantamattomuus: hän jaksoi uskoa projektiinsa ja puurtaa työn ohessa, ja tällä polulla todella mentiin tarina edellä. Joskus tarina löytää kirjailijan, ja tuolloin projektia usein edistää kertomisen tarve pikemminkin kuin menestyksen kiilto silmissä.

Lalen ja Gitan rakkaustarina on uskomattoman koskettava, ja sijoittuu myös osaksi Australian siirtolaisuuden historiaa. Lale Sokolov säästi elämäntarinansa kertomisen puolisonsa kuoleman jälkeiseen aikaan, ja vaikenemisen syy oli selkeä: pariskunta pelkäsi saamaansa mahdollista kritiikkiä muilta juutalaisilta siksi, että Lale tatuoijana jäi henkiin etuoikeutetun asemansa vuoksi. Ja Gita jäi henkiin Lalen urotöiden kautta: ilman salakuljetettua ruokaa ja lääkkeitä hän olisi kenties kuollut lavantautiin tai nälkään jo ensimmäisenä leirivuotena.

Teos kertoo hyytävästi Birkenaun (eli Auschwitzin uudemman siiven) leirin vankien sisäisistä hierarkioista ja nokkimisjärjestyksestä. Mitä suurempi vangin numero, sitä heikommassa asemassa hän oli muiden vankien parissa. Varsinkin varhain tulleet naiset onnistuivat erottautumaan muista vangeista esimerkiksi hankkimalla itselleen parempia vaatteita kuin vangin puvun, ja jotkut naisista olivat saaneet erityisluvalla pitää kauniit, pitkät hiuksensa. Tällaisilla naisilla oli usein salasuhde SS-sotilaan tai kapon kanssa, ja seksuaalisen hyväksikäytön hyväksyminen oli myös joillekin eloonjäämiskeino.

Koska teos on tosi tarina, monet lukijat varmasti arvioivat sitä ensisijaisesti uskottavuuden saralla. Morris on tehnyt haastattelujen lisäksi valtavasti taustatyötä tarinan saamiseksi koherenttiin muotoon, sillä Lale Sokolov ei kertojana paljoa kontekstualisoinut tarinaansa, ja kronologiassakin oli aukkoja. Kirjaa on kirjoitettu myös historialliset faktat edellä, ja tämän vuoksi sen ilmaisu jää paikoitellen faktojen vangiksi. Toisin sanoen en ollut vaikuttunut teoksesta romaanitaiteen näkökulmasta, mutta dokumenttiromaanina se löytää lukijansa. Sillä on myös romaanin ulkoisia tavoitteita, eli sen tarkoituksena on toimia kollektiivisena muistina seuraaville sukupolville asioista ja tapahtumista, joihin kaikki eivät enää usko.

Uskon, että tämä tarina tulee valloittamaan maailman paremmin elokuvana tai tv-sarjana kuin kirjana. Romaanina se ei noussut minun tarinameressäni ainakaan yhdenkään aiemman lukemani keskitysleiritarinan yläpuolelle, ja varsinkin kielellisesti se oli pettymys. Toisaalta teos voi olla hyvinkin vahva elämys sellaisille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet montaa keskitysleiriltä selviytyneen tarinaa.

Itse ammensin enemmän jokaisesta lukemastani viimeaikaisesta suomalaisesta holokaustikirjasta (mm. Max Manner, Päivi Lipponen ja Juha Siro), jotka olivat vahvemmin fiktiota kuin Auschwitzin tatuoija. Lipposen teoksessa tosin oli myös dokumenttiromaanin elementtejä.

Koska elämme holokaustin kieltämisen aikaa, yksikään holokaustista kertova romaani ei ole turha, ja jokaiselle on yleisönsä. Pitää myös muistaa, että eri lukijoiden tietomäärä aiheesta on erilainen, ja joillekin juuri tunteisiin vetoava rakkaustarina on paras mahdollinen tapa oppia synkistä historiallisista faktoista.

Kuoleman varjoissa kummaa

Teos: Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita (Aula & co, 2019)

Jyrki Vainonen on minulle tunnetumpi kääntäjänä kuin kirjailijana, mutta erityisen hyvin muistan häneltä Irlantiin sijoittuvan romaanin Swiftin ovella (2011), joka oli minulle, Irkku-friikille, valtava elämys. Kotikaupungissani Tampereella hänet tunnetaan myös Viita-Akatemian luovan kirjoittamisen opettajana, eli päättelen hänen pääelinkeinonsa tulevan käännös- ja opetustöistä.

Ehkä kuitenkin Vainoselle ominaisin ilmaisun muoto on novellitaide, ja hänen uusin kokoelmansa Yön ja päivän tarinoita on oiva esimerkki napakasta, klassisesta tarinankerronnasta. Kokoelma koostuu kahdestatoista novellista, joista jotkut liittyvät tarinoina löyhästi toisiinsa. Kuoleman varjo leijuu suurimman osan tarinoista yllä, ja moni päähenkilö odottaa joko omaa tai läheisen kuolemaa.

Silmiinpistävintä kokoelmassa on tarinoiden universaalius: niistä ei voi arvata, mihin maahan ne sijoittuvat, mutta oletettavasti kaikki tapahtuvat jossain läntisessä Euroopassa. Suomalaisuutta en tarinoista osannut lukea paljoakaan, ja myös henkilöiden nimeäminen noudattaa paneurooppalaista logiikkaa. Toimisivat siis mahtavasti käännöksinä, ja kokoelmassa on selkeä kansainvälisen läpimurron maku.

Lempinovelliksini tässä kokoelmassa nousi ehdottomasti ilkikurinen, ruoan poliittisuutta karnivalisoiva ”Päät”, jossa Leonardo-niminen lihakauppias kokee vaurastumista punaiseksi värjättyjen sianpäiden myyjänä. Päitä ei osteta ruoanlaittotarkoitukseen, vaan aikuiset ihmiset käyttävät niitä maskeina. Trendi-ilmiö leviää kulovalkean lailla ja aiheuttaa häiriötä, koska sikojen teurastettuja ruumiita lojuu kaikkialla kaupungin laitamilla. Possujen päistä lapsille on jopa pulaa, eikä Leonardo pysty palvelemaan kaikkia trendipellejä. Pian kaupungissa on sianpäiden myyntiin keskittyviä epäeettisiä alihankkijoita, jotka eivät toimi yhtä kunniallisesti kuin Leonardo.

En tiedä, miksi mieleeni tuli novellia lukiessani Veikko Huovinen, vaikka kuvittelin tarinan tapahtuvaksi italialaisessa pikkukaupungissa. Makaaberin läsnäolo oli sopivalla tavalla liioiteltua, ja minulle sianpääbuumista tuli ensisijaisesti mieleen eurooppalaisen identiteetin puolustus islamin invaasiota vastaan, vaikka tätä aspektia ei mainittukaan. Toisaalta kyseessä voi olla kyllästyminen vegaanien vaatimuksiin, vaikka toisaalta sianpääintoilijat jättivät eläinten ruhot syömättä.

Teoksen pisin novelli oli ”Löydökki”, joka jo melkein muistutti miniromaania, ja siihen olivat kytköksissä novellit ”Risteily” ja ”Tarha”. ”Löydökissä” piruillaan hirtehisesti sosiaalipalveluiden yksityistämiselle, ja kenen tahansa ihmisten hädällä rikastuva saisi lukea tämän pikku tulevaisuusdystopian, joka on hyytävällä tavalla aivan nurkallamme, jo ehkä huomenna. Siinä perustetaan vanhaan teurastamoon ”mierolaisten” avustuskeskus, jossa paperittomia ja muuten elämään eksyneitä elvytetään hypnoosin ja muiden ihmiskokeiden avulla. Yrityksen osakkeet ovat nousussa pörssissä, ja bisnes kukoistaa, mutta samalla sen perustajalla on omat hankkeensa rakennuksen salaisessa siivessä, jonne kellään muulla ei ole pääsyä.

Yritykset ovat Vainosen maailmassa paikkoja, jonne työntekijät eksyvät, ja joissa voi puuhastella pitkiäkin aikoja omiaan ilman, että ketään kiinnostaa. Steriileissä toimistohotelleissa huoneet katoavat, ja pienyrittäjyys voi olla sitäkin, että talojen homekartoittaja salaa jalostaa homeitiöitä uusiin kohteisiin siirrettäviksi, jotta alalla olisi jatkuvuutta.

Luin kirjan sen verran nopeasti, että uskoisin siitä olevan evästä myös toiselle lukukerralle. Tarinoita ei kannata ahnehtia, ja itse ainakin löysin niistä sellaista tarttumapintaa, että pohdiskelisin mielelläni niiden antia esimerkiksi lukupiirissä. Tarinat kattavat yhteiskunnan laajan skaalan, ja puhuttelevat varmasti niin nuorempia kuin varttuneempiakin lukijoita. ”Kumman” eli dystopia-skifielementtien olemassaoloa ei kannata vierastaa, vaikka tuohon genreen ei olisi vihkiytynyt, sillä tässä teoksessa kynnys sen ymmärtämiselle on matala.

Luen nykyään novelleja entistä vähemmän, ehkä siksi, että kärsin keskittymishäiriöistä, ja varsinkin bloggaamisen kannalta novellikokoelmat ovat haasteellisia. Yön ja päivän tarinoita oli oivallinen muistutus siitä, kuinka novellikokoelma parhaimmillaan on orgaaninen kudelma, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Näissä tarinoissa on paljon kuoleman pelkoa, surua, menetystä ja yksinäisyyttä, mutta naurun elementti poistaa tulevaisuuteen liittyvän epätoivon ja näköalattomuuden. Ihmiskunta ei ole Vainosen tarinoissa vielä kokonaan menettänyt toivoaan, vaikka innovatiivisia menetelmiä epätoivon markkinoille lanseerataan. On kirjailijan tehtävä nimetä nuo menetelmät, ja saada lukija pohtimaan vaihtoehtoja niille.

Naimisissa kylmän sodan kanssa

Teos: Karen Cleveland: Koko totuus (Gummerus, 2018)

Suomennos: Maija Kauhanen

Vivian ja Matt ovat kovaa työtä tekevä, nelikymppinen pariskunta Washingtonissa, joilla on neljä lasta. Nuorimmat kaksoset ovat alle vuoden ikäisiä ja viettävät pitkiä päiviä tarhassa, jotta talolainan kiinnitykset saataisiin edes jotenkuten maksettua. Perheen koti sijaitsee Betshedan asuinalueella, jossa parhaat koulut sijaitsevat. Perhe-elämä on rankkaa, mutta idyllistä amerikkalaisen unelman tavoittelua: perheessä pelataan baseballia ja vietetään itsenäisyyspäivää pitkän kaavan mukaan.

Koko totuus on oivaa vakoiludraamaa, jonka tantereena on yhden perheen intiimi universumi. Vivian on kuin onkin duunissa, hieman vastoin tahtoaan, CIA:n vakoiluosastolla, ja hänen erikoistumisalueenaan ovat venäläisten vakoilijoiden nukkuvat solut. Hän ei ole koskaan opiskellut venäjää eikä muutenkaan ole kiinnostunut venäläisestä kulttuurista; työtä hän tekee vain rahan ja urasuunnitelmien vuoksi. Pienessä yksikössä tiimin lojaalius on olennaista, ja pienikin virhe voi johtaa vakaviin seurauksiin, jopa maanpetossyytteisiin.

Romaani keskittyy Vivianin ja Mattin parisuhteeseen ja perhe-elämään. Kuinka on mahdollista, että Vivian on onnistunut olla naimisissa feikin miehen kanssa kymmenen vuotta ilman epäilyksen häivääkään? Keitä ovat Seattlessa asuvat isovanhemmat Matt ja Barb? Mitä tapahtui pariskunnan häissä? Kumpi on tärkeämpää, perheonni vai lojaalius kansakunnalle? Onko Matt hyvä patriootti omassa päässään, ja millaisessa asemassa hän on suhteessa synnyinmaahansa?

Trilleriksi kirja on siksi onnistunut, että se on suht intensiivinen eikä siinä ole turhia sivuhenkilöitä. Venäläisiä vakoojia ei demonisoida, mutta kylmän sodan henki on edelleen aistittavissa rivien välistä. Kirjailija itse kertoo työskennelleensä aikansa alalla, joten kirjan koordinaateissa on varmasti uskottavuutta. Jäin itse miettimään kirjan asetelman uskottavuutta Trumpin valtakaudella, jolloin presidentin omat Venäjä-yhteydet painetaan villaisella maan alle hänen avustajiensa toimesta. Suurvaltojen suhteet ovat muuttuneet, ja varmasti myös vakoilun ja vastavakoilun motiivit. Tämä teos sijoittunee ehkä vielä aikaan ennen Trumpia, mutta vakoilubisneksen ideologinen laimeneminen on kuitenkin nähtävissä.

Amerikkalaisten perhe-elämän kuvauksena Koko totuus on jopa karu. Lasten päiväkodissa harrastetaan joogaa, mutta samalla perheen kaikki energia keskittyy hoito-, koulu-, college- ja sairausvakuutusmaksuihin, eikä Vivian tiedä, kuinka hän selviytyisi edes lasten ruokkimisesta, jos ero, potkut ja mahdollinen maanpetossyyte napsahtaisivat hänen kohdalleen samaan aikaan. Kuinka korkealta tuossa yhteiskunnassa onkaan mahdollista pudota ja kuinka nopeasti se voi tapahtua, se ehkä oli keskeinen ihmetyksen aiheeni kirjaa lukiessa.

Luin kirjan puoleenväliin viime syksynä arviokappaleena, ja hävitin sen asuntoni kaaokseen. Tänään löysin sen ja luin uudestaan melkein alusta. Minulla on ollut hieman poleeminen suhde amerikkalaisiin trillereihin, mutta tämä selkeästi edustaa parempaa päätä. Yhteiskunta ja varsinkin maailmanpolitiikka korostuvat kerronnassa, mutta samalla Clevelandin ote on sopivan maanläheinen ja arkinen.

Kiitos Gummerukselle arviokappaleesta, ja pahoittelen arvion venymistä.

Maaliskuun dekkarikimara

Teokset: Kicki Sehlstedt: Älä silmä pieni (LIKE, 2019), suom. Petri Stenman.

Katarina Wennstam: Hämärän tyttö (Otava, 2018), suom. Anja Meripirtti

Markus Falk: Aleppon kirjuri. (Otava, 2019)

Suomessa on viime kuut keskusteltu kiihkeästi nuoriin naisiin kohdistuvasta grooming-ilmiöstä, ja ruotsalainen Kicki Sehlstedt saapuu sopivasti kertomaan vastaavista jengeistä naapurimaassa. Älä silmä pieni on ajankohtainen dekkari, joka kertoo ilmiöstä varsinkin tyttöjen omasta näkökulmasta. Amanda ja Matilda ovat neljätoistavuotiaat ystävykset Tukholman Södermalmilla, jotka ovat keksineet helpon keinon saada lisäliksaa himokkailta setämiehiltä. Amanda tulee ns. ehjästä perheestä, Matilda on osittain sijoitettu, koska ei tule toimeenä äitinsä kanssa, mutta kumpikaan ei elä ilman huolenpitoa ja valvontaa. Vanhemmat ja huoltajat eivät vaan ymmärrä, mikä on KIK, eivätkä tiedä, miksi Henkkamaukan 10 kruunun stringejä ostetaan kasapäin.

Minulla tuli tämän kirjan kanssa omituisesti seinä vastaan, eli luin sitä erittäin takkuisesti kahden viikon laina-ajan, melkein pyristellen. Teos ei ollut poikkeuksellisen raaka, ja siinä oli kiinnostavia naishahmoja, kuten italialaistaustainen toimittaja-Aida ja suomenruotsalainen kriminologian professori Kajan. Rikkaiden, syntyperäisten, korkeassa asemassa olevien ruotsalaismiesten sikailu ahdisti, sillä kyse oli hyvin järjestäytyneestä ringistä. Kirja on saanut paljon näkyvyyttä sen ajankohtaisuuden vuoksi, siitä oli arvio viime viikolla HS:ssä, jossa sitä peilattiin suomenruotsalaisen Eva Frantzin Kahdeksannen neidon kanssa. Kahdeksannen neidon luin sujuvammin, koska sen konteksti oli pienempi ja helpompi ymmärtää kuin suur-Tukholman seksimafia.

Katarina Wennstamin Hämärän tyttö kertoo myös nuorista Tukholmassa, ja tämä teos avautui minulle helpommin kuin edellä mainittu. Siinä sairaslomalla oleva komisario Charlotta Lugn selvittää monimutkaisia tapahtumia Nackan lukiossa, jotka alkavat kouluammuntauhkauksella erään syysloman aattona. Teinitytöt Molly ja Miranda ovat aiemmin olleet sekaantuneet keski-ikäiseen lääkärimieheen, joka antaa teinien pitää kosteita bileitään tämän sijoitusasunnolla. Tämän yhteyden kautta hän onnistuu iskemään lonkeronsa molempaan tyttöön, mutta herkempi Miranda ei kykene selviämään salasuhteen seurauksista. Wennstamin ja Sehlstedtin kirjoissa on paljon yhteistä, mutta Hämärän tyttö kertoo ehkä vielä voimallisemmin teini-ikäisten – myös poikien – psyykkisestä pahoinvoinnista. Rakenteeltaan se on selkeämpi kuin Älä silmä pieni, mutta teokset voivat olla kiinnostava pari luettavaksi yhdessä.

Olen lukenut Wennstamilta yhden aiemman teoksen, Alfauroon, josta en muistaakseni pitänyt – tämä teoshan on samaa sarjaa, ja muistin sen hahmoista ainoastaan iranilaissyntyisen asianajaja Shirin Sundinin. Shirinin kyydissä olikin hilpeää matkustaa Kistan tukkuun ruokaostoksille – paikka on etnisten tuotteiden taivas jossain Tukholman esikaupunkialueella. Shirin laittaakin kirjassa aivan uskomattomia illallisia, mutta kokee samalla vieraantumista niiden keskusteluissa kantaruotsalaisten intellektuellien kanssa. Samalla hän joutuu luopumaan Sundin-sukunimestään, joka on hänen ex-miehensä ”lahja” – ammatillisesti ruotsalainen nimi on auttanut työpaikalle integroitumisessa, mutta mitä tapahtuu, jos hän palaa isänsä nimeen Babakzadeh? Vai olisiko äidin nimi Nouri parempi?

Tässä kirjassa oli hyvä balanssi tavallisen arjen ja synkkien rikosten välillä, ja kaikki ammatti-ihmiset olivat hahmoina vahvoja ja kehityskelpoisia. Hahmoja oli kyllä loputtoman paljon, ja lukija joutuu pinnistelemään kaikkien muistamiseksi. Tämä oli ainoa miinus, jonka kirjasta löysin, ja tästä kimarasta se nousi ehdottomaksi suosikikseni.

Markus Falkille, eli Virpi ja Jaakko Hämeen-Anttilan alter egolle, päätin antaa toisen mahdollisuuden ensimmäisen, hieman ontuvan lukukokemuksen jälkeen. Aleppon kirjuri jatkaa Tuomas Pyyn ja Carla Contin arkeologisia seikkailuja maailmalla, ja kirjassa metsästetään n. 4000 vuotta vanhaa mesopotamialaista patsasta, jonka Carlan brittipoikaystävä on melkein saanut haalittua isänsä paisuvaan antiikkikauppaan Lontoossa. ”Melkein”, koska Aubrey ryöstetään, hakataan henkihieveriin ja patsas katoaa taas teille tietämättömille. Tuomaan, Carlan ja Aubreyn kolmiodraama on kiihtymässä, ja Tuomas kovasti haluaisi syrjäyttää Aubreyn kilpakosijana, mutta romanssi etenee piinallisen hitaasti.

Kirjassa seikkaillaan kolmessa Turkin kohteessa, myös pahamaineisella Syyrian rajalla, Kreikassa ja Italiassa. Kirjan aika-akseli on lyhyt ja meininki yhtä toiminnallista kuin aloitusosassakin. Antiikkikauppojen yhteyksiä huume- ja ihmiskauppaan spekuloidaan, ja kuljetusreitin varrelta löytyy epämääräisiä putiikkeja, jotka ovat auki vain salakuljetuksen peittämiseksi. Antiikkiteema on kirjassa raikas ja erilainen, mutta Tuomaksen ja Carlan maailmankuva tuntuu hirvittävän naiivilta. Tuomas osaa juosta ja paeta, Carla on taitava taekwondossa, mutta molemmat jäävät pinnallisiksi toimintafiguureiksi. Ilmiön kuvaus ja myös Turkin puolella kulttuurin kuvaus pelastivat tämän teoksen, ja koin tämän astetta onnistuneemmaksi kuin kirjan aloitusosan, jossa paikoitellen mentiin jopa slapstick-komedian puolelle.