Äitienpäivän täsmädekkari

Teos: Anna Ekberg: Kadotettu nainen (Minerva, 2020)

Suomennos: Katarina Luoma

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Toukokuun alussa mediat pursuavat vinkkejä äitienpäivän lahjakirjoista; usein näissä etsitään koskettavaa, omakohtaista narratiivia. Itselläni ei enää ole äitiä, enkä itsekään äitinä odota saavani kirjoja, koska olen niiden suhteen itse niin omavoimainen. Äitiys toki pysty kirjallisuuden kestoteemana, eli lähes joka romaanista voi halutessaan kaivaa esiin äitienpäivään sopivan juonteen.

Itselläni oli luennassa ranskalaisen Anna Ekbergin naisaiheisen trilogia kolmas osa. Tämä onkin jo neljäs lukemani teos häneltä, sillä talvella hehkutin hänen yhdessä Thomas Rydahl in kanssa kirjoittamaa historiallista dekkaria Merenneidon kuolema.

Tässä teoksessa alle nelikymppiseltä Rebekka Christenseniltä on riistetty äitiys nuorena. Hän on luullut menettäneensä ainokaisensa onnettomuuden seurauksena Kampalassa, Ugandassa alle parikymppisenä. Tosiasiassa lapsi on jäänyt eloon, mutta hänet on annettu orpokotiin tilanteessa, jossa Rebekan oma henki on ollut vaakalaudalla. Samassa auto-onnettomuudessa kuoli Rebekan äiti, ja tämän diplomaatti-isällä on aina ollut ylimaallinen kyky päättää asioista kaikkien muiden puolesta.

Rebekka on tarinan alussa Århusissa vaikuttava juristi, joka keskittyy kiinteistökauppoihin. Aiemmin hän on ollut maailmanparantaja, tulisieluinen aktivisti, mutta onnettomuudesta kuntoutuminen on vaatinut häneltä paljon voimavaroja. Myös hänen elämänsä rakkaus, heimopäällikön poika Dominic on kadonnut häneltä, ja muutenkin suhde Afrikkaan on vuosien varrella saanut kyynisempi piirteitä.

Kaikki muuttuu, kun Rebekka saa leukemiadiagnoosin. Tässä yhteydessä hänen isänsä päättää paljastaa tyttären kohtalon, eikä asia jätä naista rauhaan. Hän saa tietää, että tytär on päätynyt lapsisotilaaksi sen jälkeen, kun hänet potkittiin ulos koulusta 14-vuotiaana. Matka Ugandaan ei ole hänen terveydentilassaan järkevää, mutta hän on päättänyt selvittää tyttären olinpaikan ennen mahdollista kuolemaansa.

Tarinassa on paljon yhteistä John Le Carren ja Henning Mankellin Afrikka-aiheisten teosten kanssa, ja tämä on minusta kunniamaininta. Toki kirjan asetelma on äärimmäisen traaginen, mutta Ekbergin tapa kuvata äidin ja tyttären hankalaa perheenyhdistämistä ei ole liian sentimentaalinen. 17-vuotias Angel ei ole pelkästään koulutettu tappaja, vaan hän on päätynyt seksiorjaksi ensin sotilaille, sitten siviileille. Hän matkustaa Darfurista maateitse kohti Italiaa, eikä prostituutio toisella mantereella tule hänelle yllätyksenä.

Ihan koko tarina ei keskity ensimmäisen ja kolmannen maailman ongelmien vertailuun, vaan kirjassa eletään myös tavallista tanskalaista arkea. Rebekka uskaltaa kaiken kokemansa jälkeen haaveilla jo parisuhteesta, mutta nettipalvelun sattumat tuntuvat aikamoisilta ”kulkumulkuilta” (ilmaus minun, ei kirjailijan). Hänen ympärillään vaikuttavat ystävät ja kollegat tuntuvat kaikki viruvan epätyydyttävissä avioliitoissa. Hän tutustuu myös poliisi-Kimiin, jonka ainoa keino pysyä järjissään on paeta vaimoaan jalkapallofanien bussiin. Hän siis alkaa kööpenhaminalaisena kannattaa Århusin joukkuetta, joka häviää lähes kaikki pelinsä.

Romaanissa ratkaistaan myös Kööpenhaminassa murhatun afrikkalaisen seksityöläisen keissiä. Ihmiskaupan verkostot ulottuvat kaikkialle Eurooppaan, ja erityisen haavoittuviksi uhreista tekee matala koulutustaso ja yleinen tietämättömyys eurooppalaisesta elämänmenosta. Kaikki ennakkotieto mantereesta perustuu puskaradion suulliseen perimään, ja odotukset maagisesta rikastumisesta ovat aina pohjavireenä.

Ekberg on tätä kirjaa varten matkustanut Ugandaan haastattelemaan niin entisiä lapsisotilaita kuin paikallisia asiantuntijoita. Tämä näkyykin kynän jäljessä, ja varsinkin Angelin näkökulma tuntui vahvalta ja uskottavalta. Tyttö on tarmokas ja neuvokas, silti monissa asioissa todella tietämätön, ja nuoren naisen ikätasoon on saatu uskottavaa vaihtelua ottaen huomioon rankat kokemukset, yksin pärjäämisen ja ugandalaisen köyhäinkoulun opit.

Afrikkaan sijoittuvaa dekkarikirjallisuutta on monenlaista, tämä teos on klassinen äärimmäisen pahuuden ja maailmantuskan kuvaus, kun taas olen onnistunut löytämään huomattavasti pienempään kontekstiin sijoittuvia, leppoisampia teoksia muiltakin kuin Alexander McCall Smithiltä. Uganda ei lähihistoriansa vuoksi taida kuulua sellaisiin maihin, joissa ”cosy crime” olisi mahdollinen genre.

Throwback Tuesday: Himoshoppaajat

Teos: Sophie Kinsella: Shopaholic & Sister (Black Swan, 2004)

Joskus 2000-luvun alussa olin koukussa Himoshoppaaja-sarjaan, mutta en tainnut ehtiä tähän sarjan neljänteen osaan, jossa Rebecca Brandon (o.s.Plumwood) saa tietää kauan kadoksissa olleesta siskostaan. Minullakin on shopaholisti-geeni, eli kirjojen lukeminen on ollut minulle terapeuttista. Nyt lähes 20 vuoden jälkeen shoppailuun ei enää ole samoja mahdollisuuksia kuin ennen, ja onneksi maailma ympärilläkin on muuttunut. Pidän kirjasarjaa oivana ajankuvana, vaikka en itse kuulunutkaan kuluttajien platinum-kerhoon.

Tässä teoksessa Becky on juuri palannut Lontooseen kymmenen kuukauden mittaiselta jää matkaltaan maailman ympäri. Ostoksia on tehty visa vinkuen joka maassa, ja paketit saapuvat Maida Valen luksusasuntoon huolintafirman varastosta. Ongelmana on, että Becky on tilapäisesti työttömänä, ja yksinäisyys kalvaa nuorta rouvaa. Aviomies Luke on liian kiireinen viestintäfirmassaan, ja onhan jonkun painettava duuniakin elintason ylläpitämiseksi, joka tässä tapauksessa on elitistinen.

Beckyn vanhemmat käyttäytyvät oudosti tämän kotiinpalatessa, ja pian heillä on uutisia kerrottavanaan. Nuori nainen Pohjois-Englannista on lähestynyt heitä isyysasiassa, koska häneltä on löytynyt perinnöllinen tauti, josta haluaa informoida mahdollisia sukulaisiaan. Jessica on geologian väitöskirjaopiskelija ja ympäristöaktivisti, joka vihaa shoppaamista ja harrastaa nuukailua yhtä intohimoisesti kuin kivien keräämistä.

Kieltämättä sisarusten luonteiden ero on kerrottu räikeän mustavalkoisella tavalla, mutta on tässä myös oivaltavaa sanailua. Opin uuden termin ”skinflint”, jota en ole koskaan käyttänyt. Jessica kierrättää jopa kahvinpurut suodattamalla ne kahdesti, ja onnistuu joka kauppareissulla saamaan mukaansa ilmaisia, hieman kolhiintuneita hedelmiä. Beckylle naisen pihiys on alussa kauhistus, sillä hänelle elämässä iloa tuottavat muotilehdet ja niiden kylkiäiset (tosin ovathan nekin jollain logiikalla ”ilmaisia”).

Onneksi tämän tyyppinen markkinointi on viime vuosina vähentynyt hurjasti, sillä olin joskus itsekin kuin Becky. Suurin osa lehtien kylkiäisistä jäi käyttämättä, mutta niiden hankinnassa oli jotain kovin addiktiivista.

Beckyn avioliitto karahtaa kriisiin suunnilleen heti, kun sen tavallinen arki alkaa. Naisella on taipumusta valehteluun (tai asioiden kaunisteluun/toiveajatteluun), ja hän on myös ärsyttävä päällepäsmääjä. Myös hänen miellyttämisen halunsa on äärimmäistä, mutta tätä voi tulkita myös anteliaisuutena. Hahmo on karikatyyri, mutta sarjan fanit varmasti tunnistavat siinä joitain piirteitä itsessään – itse ainakin maanisen shoppailuun, mutten välttämättä miellyttämisenhalua.

Onko sitten olemassa tilannetta tai paikkaa, josta Becky ei löytäisi matkamuistoa? Tuskin. Beckyn suhde tavaraan on täysin sairaalloinen, mutta ehkä hän tämän tarinan aikana oppii luopumaan edes jostain.

Sarjan huumori edelleen naurattaa minua, vaikka en ole enää sama ihminen kuin kolmikymppisenä shopaholistina. Ehkä tämä sarja kuuluu omassa lukuhistoriassani chicklit-genren ytimeen, sillä siinä harrastetaan muista erottautumista kalliiden tavaramerkkien kautta, ja eletään etuoikeutettua elämää maailman metropolissa. Onneksi genren sisällä on kuitenkin tapahtunut paljon kehitystä, eikä kaikissa Lontooseen sijoittuvissa kirjoissakaan enää tavoitella äärimmäistä luksuselämää.

Fanikulttuurin syvästä päästä

Teos: Juha Hietanen: Huuhkajan siivet (Aula&co, 2021)

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Vappuviikonloppuna kului lankaa ja äänikirjaa runsaasti, koska kylmä sää ei kannustanut piknikille. Luin putkeen kaksi romaania omilta epämukavuusalueilta, ja tämä toinen, Juha Hietasen Huuhkajan siivet keskittyy suomalaiseen jalkapallon fanikulttuuriin. Periaatteessa en ole ainakaan jalkapallonvastainen, mutta yleensä mielenkiintoni ei riitä urheiluaiheisiin kirjoihin silloinkaan, kun aiheena on leppoisa penkkiurheilu.

Kirjassa eri-ikäiset helsinkiläisfanit kohtaavat Huuhkajien Pohjoiskaarre-nimisessä faniryhmässä, joka on tyypilliseen suomalaiseen tapaan superorganisoitunut. Ryhmä tekee eksklusiivisia pelimatkoja yhdessä, ja pitää yllä huutosakkia. Hallitukseen pääseminen on viisituhatpäisessä joukossa todellinen kunnia-asia, eikä tätä harrastusta voi oikeastaan ylläpitää, ellei kuulu kohtuulliseen tuloluokkaan.

On koko ikänsä futiksen maailmassa eläneitä ja uusia käännynnäisiä. Nuori Marko on omistautunut futikselle jo lapsuudessa, ja hän on yksi Pohjoiskaarteen dynamoja. Hän jaksaa juuri ja juuri käydä urheiluliikkeessä töissä, vaikka on kauppatieteiden maisteri. Markon suvussa ilmenee suurta paheksuntaa miehen elämäntavasta, sillä häneltä puuttuu kokonaan ura-ambitio. Näin hän joutuu valehtelemaan menoistaan äidilleen ja tädilleen, eikä työhaastattelukutsun väärennös ole hänelle iso juttu.

Laura on nelikymppinen ammattiliittovirkailija, joka on löytänyt tiensä futiksen maailmaan äskettäin. Naisten kirjapiirissä on alettu katsoa Huuhkajien pelejä salaa, sillä aviomiehiä ei futis kiinnosta. Lauran mies Seppo haluaisi vaimon mukaan viinejä maistelemaan Burgundiin, mutta Lauralla on tulevalle kesälle muita suunnitelmia. Pariskunnan välejä kiristää myös omaishoitotilanne, sillä kotona asuu myös Sepon dementoitunut äiti Hilja.

Raipe Salminen taas on freelancerpohjalla toimiva urheiluselostaja, jonka ura on saanut nostetta Huuhkajien menestyksen myötä. Menestyksen huipulta Raipen tie rappiolle on kuitenkin lyhyt, sillä viina vie miestä kaksin käsin varsinkin ulkomaanmatkoilla. Viime aikoina miestä on tullut nostamaan ylös allikosta lapsuudenystävä Erik, joka sattuu olemaan melkein samalla alalla iltapäivälehden urheilutoimittajana.

Romaani on korona-ajan tuotos, eli siinä päädytään kuvaamaan urheilumaailman kriisiä, peruttuja pelejä ja myös pelien ympärillä tapahtuvia rahavirtoja, kuten lippukauppaa ja uhkapelaamista. Kirjan henkilöiden elämä muuttuu näiden suhdanteiden viidakossa, ja eronneiden ja karanneiden hotellissa riittää sutinaa.

Teos oli yllättävän monipuolinen urheilukirjaksi, ja pidin sen lempeästä huumorista, vaikka siinä kuvattavissa keski-iän kriiseissä ei suoranaisesti ollut minulle paljoa uutta annettavaa. Fanius on kuitenkin sinänsä kiinnostava ilmiö, ja sen kuvaus selkeästi venyy myös kaunokirjallisuudeksi – aiemmin olen lukenut erilaisista faniuksista lähinnä kulttuurintutkimusta.

Olen joissain muissakin viime aikoina lukemissani teoksissa huomannut saman juonteen: pariskunta eroaa, kun toinen löytää uuden aikaa vievän harrastuksen. Harrastuksiin liittyvä mustasukkaisuus onkin ehkä suurempi ongelma kuin monet myöntävät, sillä eron syyksi se tuntuu lähes kohtuuttomalta. Tässä tarinassa se eskaloitui yllättäväksi väkivallaksi, joka toki nopeutti toisen osapuolen eroaietta.

Kirjan myötä ymmärrykseni intohimoisia penkkiurheilijoita kohtaan lisääntyi, vaikka en usko itse koskaan päätyväni näihin piireihin. Loppupeleissä romaani kertoo oivallisesti isojen kaupunkien asukkaiden yksinäisyydestä, ja kaipuusta suurten kollektiivisten tunne-elämysten äärelle.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.

Rikki menneiden kerronnan lahjasta

Teos: Elina Jokinen: Säröjen kauneus. Sisäisen tarinan voima (Tuuma, 2020)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Muutama kuukausi sitten bloggasin jyväskyläläisen kirjoittamisen yliopisto-opettajan esikoisromaanista Päivänä jona Stella Julmala tuli hulluksi, ja samaan aikaan huomasin, että kirjalla oli sisarteos, Säröjen kauneus. Panin tämän luovan kirjoittamisen oppaan korvan taakse, ja tällä viikolla saapui sen aika äänikirjana. Samalla tiedostan, ettei äänikirja ole paras mahdollinen formaatti oppaalle, jonka äärellä olisi tarkoitus fiilistellä ja pysähtyä, mutta tällä kertaa en kuitenkaan ahminut sitä kerta kuulemalla, vaan ihmeteltävää riitti seuraavallekin päivälle.

Jokisen romaani oli minulle omakohtaisen vahva elämys, enkä odottanut yhtään vähempää tältä toisen genren esikoiselta. Leipätyössään Jokinen siis luotsaa tieteellisen kirjoittamisen opiskelijoita varsinkin väitöskirjatasolla. Mielenkiintoinen näköalapaikka, ja itsekin olisin varmasti hyötynyt aikanani moisesta opetuksesta, mutta sitä ei silloin ollut saatavilla. Väittelyn jälkeen kävin kolmivuotisen kirjoittajakoulun, ja tämän jälkeen en ole suurkuluttanut kirjoitusoppaita, sillä niissä myöhemmissäkin aina vaan viitataan suuriin guruihin, Natalie Goldbergiin ja Julia Cameroniin.

Näin tekee myös Jokinen, mutta tämän teoksen parissa koin matkustavani taas uusiin paikkoihin. Hänen näkökulmansa kirjoittamiseen on yhtäällä henkinen ja toisaalla mytologis-folkloristinen, mikä näkyy muun muassa intohimoisessa suhtautumisessa suomen kielen vanhempaan sanastoon. Esivanhempien meille jättämä hiljainen tieto on Jokiselle luovuuden lähde, ja kirjassa näkyy myös vahvoja elementtejä kiinnostuksesta suomenuskoon. Tämä on hyvä vastakohta sisarteokselle, jossa päähenkilö Stella Julmala kapinoi äitinsä vihertävää feminismiä vastaan alkamalla jo nuorena lestadiolaiseksi.

Suomenuskoon liittyy esimerkiksi erilaisten voimaeläinten käyttö, ja kirjoittamisessa arkkittyppiset eläimet kuten hirvet ja hylkeet voivat viedä tekstiä uusiin suuntiin. Stella Julmalan saagassa voimaeläin on orava, ja tässä teoksessa kirjailija ankkuroi sisäisen tarinan etsintänsä Eeva-Liisa Mannerin hirviaiheiseen runoon. Metsä ja siellä kulkevat muinaiset tietäjät ovat kirjailijalle voiman lähteitä, ja hän suosittelee myös kirjoitusharjoituksia tehtäväksi luonnossa.

Kaikki Jokisen opeista ei kuitenkaan ole muinaista ja arkkityyppistä, vaan viisautta ammennetaan jopa Lauri Tähkän keikoilta. Teoksessa on myös paljon viitteitä tämän päivän feministisiin vaikuttajiin, kuten Koko Hubaraan ja Saara Särmään, ja oman nurkkansa itsetutkiskelun guruna saa jopa Tommy Hellsten, jonka kirjoja en ole toistaiseksi pystynyt pahemmin lukemaan. Kaikista kirjassa käytetyistä viitteistä eniten alkoi inspiroida Elif Shafak, jonka tarinointi kirjailijan pään sisäisestä henkilögalleriasta alkoi erityisesti kiinnostaa.

En koe pystyväni avaamaan teoksen kaikkia puolia yhden äänikirjakierroksen perusteella, mutta jätän tämän lyhyen nootin tähän siksikin, että kirjan julkaissut Tuuma Kustannus ei taida olla monille tuttu, ja sen vuoksi toivoisin kirjoille enemmän näkyvyyttä.

Itse koin löytäväni kirjaa kuunnellessa taas pisaroita uutta uskoa omaan kirjoittajuuteeni, joka on blogin pidon ulkopuolella ollut pitkään jäissä. Ainakaan en tämän jälkeen koe tarvetta lähteä etsimään uusia teemoja, vaan tulin paremmin tietoiseksi siitä, että tarinat ovat jo olemassa sisälläni. Ja osa niistä toki kässäreinä, kunhan onnistuisin saamaan edes yhden niistä julki.

Maaseudun häikäisevästä tulevaisuudesta

Teos: Minna Lindgren: Armon Anneli (Teos, 2021)

Äänikirjan lukija: Anni Tani

Anneli on 57-vuotias vasta valmistunut eläinlääkäri, joka saa ensimmäisen työpaikkansa kuntakokeilussa Haaramäen peräkylällä. Hän muuttaa paikkakunnalle miehensä Kallen kanssa, joka saa lääkärinä duunin uudenaikaisesta terveyskioskista. Koronakriisiä on eletty jo kolme vuotta, ja tämän vuoksi suurin osa Annelin opinnoista on toteutettu etänä. Pienet kunnat kilpailevat uusista asukkaista ja vetovoimaisista palvelukonsepteista, mutta Anneli ei ainakaan lämpene ajatukselle lemmikkien kylpylöistä.

Eläinlääkärin työ ei ole koskaan kuulunut omiin haaveisiini, joten lähdin lukemaan kirjaa aivan kieli poskessa. Ja myös testaten, pystyisinkö uppoutumaan tällaiseen aiheeseen kokonaisen romaanin ajaksi. Olen aina pitänyt Minna Lindgrenin huumorista, vaikka Ehtoolehto-sarjan jälkeen kirjoissa on ollut laadullista variaatiota. Tämä vaikutti sopivan erilaiselta verrattuna hänen vanhuusteemaisiin teoksiinsa, ja siksikin, ettei tässä Helsinki ole kuin paikka, jossa käydään entistä elämää moikkaamassa.

Tarina on kovin työkeskeinen, lähes kaikki teoksen sivuhenkilöt ovat Annelin ja Kallen yhteisiä tai erillisiä asiakkaita. On mystinen ysikymppinen liskonainen, jonka koti pursuaa eksoottisia eläimiä, on homopari, joista toinen osapuoli on sikafarmari, ja valitettavasti monilla farmareilla on myös alkoholismia ja lastensuojelun avun tarvetta. Uusimpana tulokkaana jengiin liittyy Kallen sisko Tiina, joka sairastaa perinnöllistä lihasrappeumatautia, ja tarvitsee omaishoitoa. Tätä kuskataan viikottain paikalliselle luomutilalle terapia-alpakoita silittämään, mutta hän ei aina pysy näillä reissuilla hereillä.

Yllättävän hyvin pysyin tarinassa kärryillä, vaikka puolet ajasta tässä oltiin nyrkki lehmän perseessä, tai tehtiin muita vaivalloisia rektaalitutkimuksia. Lindgren näyttää purevaa yhteiskuntakriittiseen tyyliinsä eläinlääkärin työn raadollisimman arjen, johon usein liittyy enemmän eläinten omistajien kuin itse eläinten terapointi. Onneksi tässä ei kuitenkaan kerrottu äärimmäisistä heitteillejättötapauksista, vaan enemmän ”vanhan koulun” tilallisista, jotka ovat tottuneet sutvimaan asiat tutun kunnaneläinlääkärin kanssa niin, ettei turhia tarkastuksia tarvitsisi tehdä. Muualta tullut, vasta oppinsa saanut uusi lääkäri on monille kauhistus, ja Anneli joutuukin työssään konsultoimaan Fuengirolaan muuttanutta edeltäjäänsä ongelmatapauksissa.

Eniten uusia ajatuksia minussa herättivät Annelin pohdinnat eläinten ja ihmisten suhteesta, ja varsinkin ne tapaukset, joilla on taipumusta eläinten äärimmäisen humanisointiin. Koirien hyvinvointikeskukset HopLop-tyylisine temppuratoineen ovat ehkä tulevaisuuttamme, ja kaikenlainen eläinten poismenosta johtuva sielunhoito hyväkin bisnesidea.

Suosittelen kirjaa niille, jotka kaipaavat kepeää lähestymiskulmaa vaikeisiin asioihin. Kyllähän tämänkin kirjan maailmassa kuolema vaanii nurkan takana, mutta koin Lindgrenin tavan käsitellä sitä monisyiseksi. Ja kirja kannattaa lukea jo vapisevan siilin syndrooman vuoksi, sillä aina sekavaan päähän mahtuu muutama anekdootti lisää.

Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Satula oppimiskontekstina

Jukka Salminen: Polkupyörällä maailman ympäri (SKS, 2020)

Äänikirjan lukija: Ville-Veikko Niemelä

Ei ole kauan siitä, kun seikkailin polkupyörän tarakalla Nalan maailmassa, ja nyt löysin samanhenkisen suomalaisteoksen, jossa tosin pyöräillään ilman kissaa.

Jukka Salminen teki maailmanympärysmatkansa osissa jo 2000-luvulla, aikana ennen Instagramia. Hänen projektistaan en tiennyt tuona aikana, sillä tuossa elämänvaiheessa minua ei yhtään kiinnostanut pyöräily eikä mikään extreme-urheilu tien päällä. Ilmeisesti miehen matkaa seurattiin kuitenkin ahkerasti, sillä matkalla oli myös kotimaisia sponsoreita. Eikä reissu tullut halvaksi, vaikka välillä mies eli kehitysmaissa dollarin tai parin päiväbudjetilla.

Kuuntelen näitä seikkailullisia äänikirjoja pyöräilyreissuista parhaiten jotain omaa projektia tehdessä, ja sisätiloissa tehtävät käsityöt tuntuvat täydelliseltä vastakohdalta raikkaalle pyöräilylle.

Salminen aloitti megalomaanisen urakkansa Aasiasta, siirtyi Australiaan, palasi Aasiaan ja sieltä kautta takaisin Eurooppaan. Afrikkaa hän valloitti terveysongelmiin vuoksi kahdessa jaksossa, ja toiselta Afrikan reissulta hän siirtyi suoraan Amerikkoja valloittamaan. Etelä-Amerikkaan hän ei tosin ehtinyt, vaan reissu tyssäsi Meksikoon. Mies oli jättänyt jo ennen matkojaan yliopisto-opintonsa kesken, ja pyrki matkojen aikana selventämään itselleen uutta elämänfilosofiaansa, johon liittyi olennaisena osana hetkissä eläminen.

Alkuvaiheessa Salmisen pyöräilytyyli oli tavoitteellisempi ja suorituskeskeisempi, mutta matkojen aikana hänen oli pakko oppia palautumaan ja lepäämään kunnolla. Näin ollen kirjassa kuvataan pitkiäkin oleskeluja yhdellä paikkakunnalla, usein paikallisten ihmisten vieraana. Parhaiten mieleeni jäivät oleilut Itä-ja Etelä-Afrikassa, jossa kontaktit paikallisiin ihmisiin syntyivät helpoimmin. Etiopia tuntui maalta, jossa matkailu tien päällä oli erityisen antoisaa siitä huolimatta, että lapsilla oli tapana heitellä turisteja kivillä. Maan suhteellinen sulkeutuneisuus sai ihmiset myös epäileviksi ulkomaalaisia kohtaan, mutta Salminen ehti tutustua kulttuuriin monipuolisesti ja käydä paikoissa, joissa oli kehitykseen liittyvää toivoa. Kirkkovierailujen lisäksi mieleen jäi vierailu ateistisessa kyläyhteisössä, jossa oli hyvin toimiva vanhainkoti. Tämä näkemysten moninaisuus tuntuu kiinnostavalta siksikin, että Etiopiassa on muuten onnistuttu säilyttämään varhaiskristillsiä perinteitä, ja on muutenkin historioitsijoiden aarreaitta.

Eteläisemmässä Afrikassa sinkkumiehellä oli eniten naispuolisia kontakteja, mutta haparoivissa suhteissa väliin tuli usein naisten epärealistiset odotukset valkoisen miehen elatustahdosta ja – kyvystä. Eikä orastavan etäsuhteen ylläpitäminen pyörän selässä muutenkaan vaikuttanut täysin toteutuskelvolta idealta, olihan Salminen matkoillaan joskus pitkiäkin aikoja Skypen ja laajakaistan ulottumattomissa.

Aasian suosikkimaastani Pakistanista Salminen antaa suosiollisemman kuvan kuin arkkivihollisesta Intiasta, joka ei todellakaan tunnu ihanteelliselta pyöräilymaalta. Pakistanissa hän koki aitoa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä jopa Balochistanin syrjäseuduilla. Erityistä huomiota hän sai paikallisilta poliiseilta, joille vaatimattoman matkailijan saaminen ehjänä rajan yli tuntui kunnia-asialta. Selkeästi mies kirjoittaa samasta maasta, jossa itsekin olen seikkaillut, tosin maa oli paljon vaarallisempi hänen matkansa ajankohtana.

Paikoitellen kirjan pohdinnoissa on nuoren idealistin maailmoja syleilevää höttöä, sellaista, mitä kaikki elämänmuutosoppaat ovat täynnä. Oman kehon kuulemiseen ja kunnioitukseen liittyvät pohdinnat tuntuivat arvokkailta, sillä vastaavaa yltiöpäisyyttä tunnetaan minkä tahansa lajin harrastajilla.

Kulttuurin harrastamisen suhteen kertoja on kuitenkin lohdullisen maltillinen: hän ei koe tarpeelliseksi koluta läpi pakollisia museoita edes New Yorkissa. Pyöräilyharrastuksessa ehkä parasta on se, että se soveltuu huonosti shoppailijoille: matkamuistojen roudaaminen mantereelta toiselle ei ole mahdollista, ja ruokavarastojenkin suhteen on oltava varovainen.

Luen näitä slow traveltarinoita siksikin, että välillä mieleni valtaa kateus maailman matkaajia kohtaan tilanteessa, jossa koen oman elämäni jänähtäneen toivottomasti paikalleen. Mutta kademieli ei yllä niihin, jotka valitsevat matkustusmuodokseen kehitysmaissa telttailun. Tavallaan kirja kyllä osoittaa, että monissa maissa telttailu voi olla paljon mukavampi vaihtoehto kuin huonosti hoidetut, ylihintaiset hotellit.

Pidin kirjoittajan elämänasenteesta paljon, mutta kertomuksesta näkee sen, ettei kirjoittaminen ole kuitenkaan ollut hänen matkoillaan se keskeisin intohimo. Matkakirjoja kirjoitetaan monenlaisista motiiveista, ja tässä ehkä keskeisin on ollut ohjeistaa tulevia vastaaviin hankkeisiin ryhtyviä, ei niinkään upottautua kovin syvälle paikallisiin kulttuureihin.

Suomiseuran synkkiä salaisuuksia

Teos: Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti, 2021)

Ruotsinsuomalaisista yhteisöistä on viimeisten vuosikymmenten aikana ilmestynyt monenmoista kirjallisuutta, mutta ainuttakaan niistä kertovaa dekkaria en ole ennen tätä kuuta lukenut. Nyt Milka Hakkarainen on tullut täyttämään tämän tyhjiön teoksellaan Ei verta rantaa rakkaampaa. Kyseessä on aikuisena Ruotsiin muuttaneen toimittaja-opettajan esikoisromaani, joka sijoittuu Tukholmaan ja Gävlen seudulle.

Gävlen liepeille sijaitsee Skutskär (tuttavallisemmin Skitskär), teollisuusyhteisö, jossa asuu erityisen paljon suomalaisia. Paikkakunnan paperitehdas on joskus ollut todella pahanhajuinen, ja poliisi Jani Peranto häpeää näitä juuriaan syvästi. Tukholmassa hän haluaa olla neutraali Jan, eikä usko edes sukunimen heti paljastavan finnjävel-taustaa. Erään ikävän baarikeikan seurauksena hän kuitenkin joutuu sairauslomalle työstään, ja palaa häntä koipien välissä äidin luo lataamaan akkujaan.

Gävlen seudun suomalaiset tapaavat eniten eläkeläiskerhoissa ja hautajaisissa. Janin äiti Anneli on paikallisen Suomi-seuran puheenjohtaja. Näihin geimeihin saattaa osallistua joskus nuorempaakin väkeä, ja meininki usein äityy väkivaltaiseksi liiallisen kossun voimin. Paikkakunnalle jääneet nuoremmat suomalaiset vaikuttavat asteen reppanammilta kuin aikanaan kielitaidottomia tehtaille muuttaneet vanhempansa tai isovanhempansa.

Teoksen varsinainen salapoliisihahmo on Helsingistä Gävleen muuttanut entinen rikostoimittaja Rosa Riemunen, joka saa tehtäväkseen eläkeläiskerhojen arjen kuvaamista. Merkittävää skuuppia odotellessa Suomiseuran elämän salat alkavat paljastua karmivalla tavalla. Yhteisöstä on kadonnut henkilöitä 80-luvulla, ja viimeaikaisissa vanhusten hautajaisissa Rosa saa vinkkejä mahdollisista murhista.

Pidin valtavasti teoksen huumorista, ja välillä minua nauratti niin, etten edes huomannut lukevani dekkaria. Itse yhteisön kuvaus on teoksen suuri vahvuus, ja olisin nauttinut kirjasta yhtä paljon ilman murhatarinoita. Hakkarainen kuvaa osuvasti siirtolaisyhteisöä, jossa kaikki etnisyyteen liittyvä vedetään kunnolla överiksi. Myös äidinkielen osittaiseen rappeutumiseen liittyvät havainnot ovat osuvia. Varsinkin Janilla on usein kieli solmussa, sillä hän käy läpi myös kieleen liittyvää tunne-elämän kriisiä.

Murhatarinat ovat kirjassa vähemmän hektisiä kuin keskivertoruotsalaisissa dekkareissa, mutta aivan cosy crime-osastolle ei kuitenkaan liikuta. Ainoa asia, joka tuntui hieman pinnalliselta, oli nuorempien henkilöhahmojen suhde historiaan, kun juoni kuitenkin sijoittuu toiseen maailmansotaan ja Lapin sotaan. Esimerkiksi Rosa kokee olevansa natsimenneisyyden suuri asiantuntija kevyellä googlaamisella. En aivan kokenut päässeeni kirjan siivin 40-luvun Kemijärvelle saakka, mutta se ei haitannut kirjasta nauttimista kokonaisuutena.

Minusta teos on kirjoitettu varsinkin ruotsinsuomalaisia lukijoita palvelemaan, ja hyvä niin, sillä he varmasti kokevat olevansa dekkareissa aliedustettuja. Hakkaraisen kieli ei ole simppeliä, mutta hän ottaa huomioon lukijoiden elämän kahden kielen välissä.

Lukisin mielelläni Janin ja Rosan seikkailuista lisääkin, ja toivon kirjalle sydämestäni menestystä lahden molemmilla puolin. Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka lukeminen painettuna tekstinä tuntui hyvältä pitkän äänikirjarupeaman keskellä. Pidin myös Kaisu Sandbergin suunnittelemasta kansikuvasta, jonka pelkistetty symboliikka kutsui mainiosti teeman äärelle.

Pienen koiran iso visio

Teos: Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S, 2021)

Suomennos: Tero Valkonen

Äänikirjan lukija: Valtteri Turunen

Little Dog on kolmannen polven vietnamilainen maahanmuuttaja Amerikan Hartfordissa, kurjistuneessa teollisuuskaupungissa, jossa ruokaturva on ongelma. Hän on muuttanut äitinsä ja isoäitinsä kanssa maahan 90-luvun alussa hyvin pienenä, kirjan nykyisyydessä hän on ehkä kolmikymppinen, mutta käy läpi kipeitä muistoja ajasta, kun hän oli parikymppinen. Romaani on kirje lukutaidottomalle äidille, joka ei ehkä halua nähdä kaikkia poikansa puolia. Poika on jo kauan ollut sinut oman homoseksuaalisuutensa kanssa, mutta vietnamilaisessa yhteisössä asiasta puhuminen on edelleen hankalaa. Kulttuuri ei ole läpensä homofobinen, sillä siellä muun muassa käytetään usein transsukupuolisia drag-artisteja elämän siirtymäriiteissä kuten hautajaisissa. Haasteita on enemmänkin tunneilmaisun eroissa kahden kulttuurin välillä.

Äidillä on ollut mielenterveyden haasteita koko Little Dogin elämän ajan, ja perhe on kärsinyt puutteesta, vaikka äiti on yrittänyt elättää heitä manikyristinä. Kynsistudion maailma on pojalle melkein toinen koti, mutta hän myös suhtautuu kriittisesti tähän liittyvään palvelukulttuurin. Äidin on käyttäydyttävä omituisella tavalla saadakseen parempia tippejä: mitä enemmän hän pyytää anteeksi olemassaoloaan, sitä parempi on päivän potti.

Yksi kirjan keskeisistä hahmoista on miehen kuollut ensirakastettu Trevor, jonka opioidiriippuvuus on alkanut salakavalasti lääkärin määräämistä kipulääkkeistä. Kaksikon yhteistä aikaa on määritellyt pyörällä tehdyt keikat diilerin luo, sillä Trevor ei enää pärjää apteekin lääkkeillä. Miehet ovat tutustuneet ollessaan hanttihommia tupakkafarmilla, ja osittain Trevor vielä uskoo, että joku päivä vielä harrastaisi ”normaalia” seksiä naisen kanssa. Yhtä lailla hän haaveilee fysioterapeutin opinnoista, mutta hän kuolee yliannostukseen 22-vuotiaana.

Little Dog tietää, ettei ole geneettisesti täysin vietnamilainen. Hänen vaaleampi-ihoista äitiään kohdellaan Amerikan kaupoissa eri tavalla kuin tummempaa poikaa. Äidin isä on ollut amerikkalainen sotilas, mutta yhteys mieheen on katkennut sodan tiimellyksessä. Jossain vaiheessa isoisä Paul ilmestyykin kuvioihin, ja vaikuttaa kaikin puolin fiksulta tyypiltä. Hän osaa edelleen puhua vietnamia, ja on kiinnostunut tyttärensä elämästä, vaikka välissä on monta hiljaista vuosikymmentä. Isoäiti Lan tekee jo kuolemaa Hartfordissa, ja yksi kirjan koskettavimpia kohtauksia on pojan ja isoisän Skype-kohtaaminen Lanin haudalla.

Vuongin tyyli on sekä poeettista että poliittista, ja poliittisen näkemyksen kertoja kokee saaneensa enemmän synnyinmaastaan kuin Yhdysvaltojen kirjallisista piireistä. Hän ammentaa paljon ironiaa arjen pienistä yksityiskohdista, kuten Wonderbreadin syömisestä ja shoppailusta Goodwill-kirppiksellä silloin, kun aletuotteet on alennettu vielä puoleen hintaan. Lasten synttäreillä ei yleensä ole kakkua, vaan kynttilät laitetaan noutopizzaan. Sekin on jo juhlavaa, jos lähikauppa on ylihintainen huoltoasema.

Tämä oli astetta vimmaisempi, ja ehkä myös vihaisempi kirja kuin vietnaminkanadalaisen Kim Thuyn Ru, vaikka molemmissa kerrotaan samasta ilmiöstä. Selvästi työn alla on kuitenkin sama lähtökulttuuri, ja samat kieleen liittyvät identiteettikysymykset. Pidin molemmista yhtä paljon, ja myös siitä, että teokset ovat sävyltään erilaisia. Täytyykin kaivaa esiin Thuyn toinen, suomennettu romaani, jota en ole vielä lukenut.

Suosittelen kirjaa luettavaksi painotuotteena, sillä Vuongin kieli on monisyinen polveilevaa, eikä romaani etene lineaarisesti. Minulla jäi muun muassa äidin lukutaidottomuus huomaamatta, vaikka kuuntelin tätä osittain toista kertaa. Luultavasti löytäisin tarinasta vielä monia huomaamattomia aspekteja kolmannella kierroksella painotuotteen parissa.

Kaiken kaikkiaan Lyhyt maallinen loistomme on liikuttava, mutta samalla yhteiskunnallisesti kantaaottava esikoisteos, joka on vahvasti älyllinen olematta kirjaviisas. Itse liikutuin eniten köyhyyden teeman käsittelystä, mutta myös homoseksuaalisuuden ja addiktion kuvaukset olivat painavia.