Menestysromaanin rakennetta tutkaillessa

Teos: Colleen Hoover: Se päättyy meihin (WSOY, 2023)

Suomennos: Sirpa Parviainen

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Amerikkalaisen Colleen Hooverin (s.1979) teosta Se päättyy meihin on markkinoitu sosiaalisessa mediassa niin aggressiivisesti, että ehdin jo muodostaa torjuntavaiheen koko teosta kohtaan. Kirjasta muun muassa kerrotaan, että ”viimeisiä sivuja ei voi lukea kyyneleitä vuodattamatta.”

En pidä markkinoinnista, jossa kyyneleet vuodatetaan puolestani jo ennen kuin olen tarttunut kirjaan. Joten lähdin lukemaan teosta aidosti vastakarvaan.

Teos sijoittuu Yhdysvaltain itärannikolle, Mainen osavaltioon ja Bostonin kaupunkiin. Bostonissa asuu 23-vuotias Lily Bloom, joka on kotoisin pieneltä paikkakunnalta Mainesta ja on muuttanut suurkaupunkiin tekemään bisneksiä. Lilyn isä on ollut Plethoran kaupungin pormestari, ja hän on juuri kuollut. Nuoren naisen äidillä, tuoreella leskellä, on aikeita muuttaa tyttärensä perässä Bostoniin, ja Lily on asiasta hyvin ahdistunut.

Lily on juuri järjestänyt spektaakkelin isänsä hautajaisissa, ja hänellä on synkkiä ajatuksia tilaisuuden jälkeen. Töiden jälkeen hän vetäytyy murehtimaan liikerakennuksen katolle, jolta moni on pudonnut tai heittäytynyt alas. Tuolla katolla hän kohtaa Rylen, nuoren miehen, joka opiskelee viimeistä vuotta neurokirurgiaa, ja harrastaa pilven polttamista työvuorojen välissä.

Ryle on sellainen hottis, jollaista Lily ei ole kuvitellut tapaavansa. Mutta Lilyn elämässä kummittelee myös Atlas, opiskelukaveri, joka oli päätynyt kodittomaksi ja jota Lily oli yrittänyt auttaa vaikeassa tilanteessa. Lilyn elämään ampaisee myös toisen nurkan takaa Alisa, joka innostuu naisen bisnesideasta välittömästi, ja lupaa tulla auttamaan tätä kukkakaupan perustamisessa. Naiset ystävystyvät nopeasti, ja kaiken kukkuraksi Alisa osoittautuu hottis-Rylen siskoksi.

Juonellisesti kirjassa on jo ensimmäisten kappaleiden aikana melko paljon uskomattomia sattumuksia. Lilyn elämänpiiri tuntui aluksi liian turvalliselta ja etuoikeutetulta, mutta hänen kiinnostuksessaan puutarhanhoitoon ja kukkiin oli jotain raikasta. Eli innostuin eniten Lily Bloomin bisnesideasta, hieman goottilaishenkisen kukkakaupan perustamisesta. Tässä juonen käänteessä oli jopa taiteellista potentiaalia, enhän ole koskaan omin silmin nähnyt steampunk-ruusuja. Ja onhan Lily Bloom vähän liiankin uskomaton nimi tulevalle kukkakauppiaalle.

Vaikka Lily tulee keskiluokkaisesta perheestä, hänen elämäänsä varjostaa vanhempien myrskyisä liitto. Lilyn isä Andrew on ollut todellinen kotityranni, ja väkivaltainen vaimoaan kohtaan. Äiti Jenny on sinnitellyt toksisessa suhteessa, ja Lily on joutunut raa’an väkivallan todistajaksi. Ainoan lapsen ainoa purkautumiskanava on ollut kirjeiden kirjoittaminen Ellen de Generesille päiväkirjan muodossa. Lukija voi tutustua Lilyn lapsuuteen ja nuoruuteen noiden kirjeiden muodossa.

Kirjan alkumetreillä koin lukevani YA-genreen kuuluvaa teosta, mutta sitten päätin jättää genren määrittelyn muille lukijoille. Nuoren aikuisen maailma on kirjassa suht kypsä, koska Lily on 23-vuotiaana jo valmis maisteri, uraohjus markkinointifirmassa ja tuleva yrittäjä. Neurokirurgiin rakastuminenkin sopii hyvin nousujohteiseen elämänsuunnitelmaan. Mutta ei teos kuitenkaan kerro ”vanhasta rahasta” eikä eliitin elämäntavoista. Kirjan nuoret aikuiset tulevat lopulta aika vaatimattomista olosuhteista, mutta ovat onnistuneet itse menestymään ja vaurastumaan.

Kirjaa kuunnellessani tutkin kirjailijan profiilia ja päädyin myös googlailemaan teoksen saamia arvioita. Kyseessä on siis Hooverin suurin menestysteos, se on julkaistu vuonnna 2016, ja tänä vuonna Hoover on julkaissut tähän jatko-osan, It Starts With Us. Hoover on todella tuottelias kirjailija, joka on saanut aikaan 23 teosta kymmenessä vuodessa. Suurin osa Hooverin kirjoista on kategorisoitu YA-genreen, mutta tämä sarja on enemmän ”romance”-osastoa. Teos on saanut Yhdysvalloissa paljon kritiikkiä siitä, että se romantisoi liikaa vaarallisen poikaystävän hahmoa, ja käsittelee parisuhdeväkivallan teemaa liian erotisoivalla tavalla.

Jokainen lukija voi itse pohtia, onko tuossa kritiikissä perää. Itse olen kyllä lukenut huomattavasti heppoisempiakin teoksia aiheesta, varsinkin dekkarigenren sisältä. Itseäni ehkä rasitti eniten se, että teoksen nuorten käsitykset menestyksestä olivat todella normatiivisia. Mutta kansainvälisen bestsellerin kirjoittamisen näkökulmasta teoksessa on elementtejä, jotka tekevät kirjasta koukuttavan.

Luin juuri ennen tätä kirjan Länsi-Saharasta. Se ei ollut romaani, vaan matkakirja/omaelämäkerta, ja siinäkin oli nuori nainen, joka harrasti paljon kotoilua ja lifestyle-asioita, kuten tämän romaanin Lily. Eli myös taiwanilaisen Sanmaon teoksessa oli viihteellisiä elementtejä. Mutta koska se kertoi minulle hyvin vieraasta kulttuurista, jouduin ponnistelemaan paljon ymmärtääkseni kirjan kontekstia. Tuo teos on ollut myös bestseller Aasiassa, mutta täällä Euroopassa lähes 50 vuoden viiveellä tästä viihdekirjasta tulee todennäköisesti kirjanörttien kulttiteos.

Colleen Hoover taas on kirjailija, jonka teokset avautuvat kaikille niille, jotka ovat joskus seuranneet Ellen de Generesin talkshow’ta (itse tiedän, kuka Ellen on, mutta en ollut tuon ohjelman fani). Luulisin, että teos koukuttaa siksikin, että se on helppolukuinen. Lukijan ei tarvitse työstää vaikeita kultturiin, politiikkaan tai historiaan liittyviä yksityiskohtia, vaan hän voi keskittyä pelkästään päähenkilöiden yksityisiin huoliin ja ilon aiheisiin. Toki Atlasin kodittomuus ja kodittomien auttamisen teema on poliittinen/yhteiskunnnallinen, mutta sen käsittelyssä ei mennä kovin syvälle.

Suurin protestina kirjaa kohtaa kohdistui kirosanojen suureen määrään, ja tämän ”pilkutuksen” mielikuvituksettomaan käyttöön. Tämä todella latisti lukukokemusta, koska ilmaisussa oli enemmän toistoa kuin variaatiota.

Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka kokevat lukujumia, ja joiden syystä tai toisesta on juuri nyt vaikea mahduttaa lukemista elämäänsä. Tämä kirja voi palauttaa lukemisen ilon niillekin, jotka kokevat liikaa stressiä matkustaakseen mielessään Saharan aavikolle sisällissodan keskelle.  

Pesän rakennusta Länsi-Saharassa

Teos: Sanmao: Tarinoita Saharasta (Aula&co, 2023)

Suomennos: Rauno Sainio

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

En ennen tätä viikkoa ollut kuullut Sanmaosta (1943-1991), taiwanilaisesta naiskirjailijasta, jonka elämän suurimmaksi pakkomielteeksi oli tullut Saharan autiomaa. Sanmao on julkaissut teoksensa Tarinoita Saharasta vuonna 1976, mutta se on löydetty äskettäin uudelleen, ja saa taas uusia lukijoita ympäri maailmaa.

Teos on myös ensimmäinen kiinankielinen taiwanilaisteos, joka on koskaan suomennettu. Kääntäjä Rauno Sainio kertoo loppusanoissa varsin kiinnostavasta käännösprosessistaan, jossa on tehty yhteistyötä useamman Euroopan maan kääntäjien välillä.

Kirjan kertoja on asunut Euroopassa ennen seikkailuun lähtöään, ja mennyt naimisiin espanjalaisen poikaystävänsä Josen kanssa. Länsi-Saharassa pariskunta asettuu El Aaiunin kaupunkiin, ja Jose menee töihin insinööriksi saksalaisen Grupp-firman palvelukseen. Miehen palkka on niin hyvä, että Sanmao voi jäädä kotirouvaksi.

Pariskunta vuokraa asunnon paikallisen väestön kortteleista kaupungin laidalta, jossa aavikko on jo läsnä. Lähes kaikki muut siirtotyöläiset asuvat kalliisti kaupungin keskustassa, tai työnantajien asuntoloissa. Ennakkoluulot sahraveja ja paimentolaisia kohtaan ovat syviä, ja monet kotirouvat pelkäävät kulkutauteja poistuessaan aidatuilta asuinalueiltaan.

Tarina sijoittuu aikaan, jolloin Espanja oli jo menettämässä tätä surullisenkuuluisaa siirtomaataan, ja naapurimaat Marokko ja Mauritania taistelivat vasemmistolaisen Polisarion kanssa alueen herruudesta. Suosittelen alueen poliittiseen historiaan tutustumista ennen kirjan lukemista, sillä Sanmao taustoittaa tilannetta varsin taloudellisesti ja sekavasti. Tarinassa päästään kyllä poliittisen kriisin ytimeen, mutta nykypäivä lukija ei välttämättä hahmota sen voimasuhteita pelkästään tämän silminnäkijäkertomuksen pohjalta.

Sanmao pääsee lähemmäksi paikallisia ihmisiä siksi, että hän ei ole eurooppalainen. Pikkuhiljaa hänen reviirinsä autiomaassa laajenee, ja hän lähtee kuvausmatkoille beduiinien leireihin ilman aviomiestään. Kameran käyttö on kuitenkin taitolaji paikoissa, joissa monet pelkäävät kameran varastavan ihmisen sielun. Tämä teema tuntui jopa vähän kulahtaneelta, koska olen lukenut versioita samasta taikauskosta ympäri maailmaa.

Kotirouvaksi Sanmao on boheemi ja intellektuelli, mutta hän myös sopeutuu tilanteeseen, jossa hän on kokonaan miehensä elätettävä. Miehensä kanssa he ovat aitoja sielunkumppaneita, mutta uusien ystävien saaminen ei ole seikkailuhenkiselle kirjailijanaiselle helppoa. Pariskunnan kotona käy kuitenkin vieraita tiuhaan, koska vieraat ihastuvat Sanmaon keittotaitoon.

Tässä kokkaillaan monipuolisesti sekä kiinalaista ruokaa että sushia aavikolla, ja pyöritetään taloutta Taiwanista lähetettyjen ruokapakettien avustuksella. Sanmaon side kotimaahan ja sukulaisiin on tiivis, ja kodin rakentamisessa esineillä on hänelle suuri merkitys. Erityisen rakas hänelle on aviomiehen hänelle häälahjaksi antama kamelinkallo.

Tämä teos avautui minulle ensisijaisesti lifestyle-teoksena, koska siinä kuvataan niin pittoreskisti arkisia nautintoja, varsinkin ruokaa. Eniten hämmensi pariskunnan kodin tavarapaljous, kun tässä kuitenkin eletään siirtolaisina aavikon reunalla. Sanmao muutenkin vaikutti ylellisyyksille persolta tyypiltä, jonka garderoobista löytyi myös iltapukuja.

Tarinaan mahtuu tietysti äärimmäisiä vaaran momentteja, onnettomuuksia, verta ja kipua. Vaikka pariskunnan elämän puitteet muuttuvat vuosien varrella melkein porvarillisiksi, heidän elämänsä ei ole kovin suojattua. Monet vaaran momentit johtuvat kulttuurisista väärinymmärryksistä.

Löysin tästä kirjasta myös automaattisen yhteyden juuri lukemani Karen Blixenin teoksen Varjoja ruohikolla kanssa, koska molemmissa kirjoissa päähenkilö auttaa paikallisia ihmisiä terveyspulmissa. Vuosikymmen on eri, ja kulttuureissakin on eroa, mutta Länsi-Afrikan paimentolaiset elävät tässä alkeellisemmissa oloissa kuin Kenian vuoriston heimot 1930-luvulla.

Kiinnostaisi todella lukea muitakin kirjoja Sanmaolta, joka vaikuttaa jo nyt aika dramaattiselta kirjailijapersoonalta. Hänen rakas aviomiehensä kuoli onnettomuudessa vuonna 1979, ja tämän jälkeen Sanmao palasi Taiwaniin tarkoituksenaan aloittaa kirjailijan ura vakavasti. Vuonna 1991 hänen rikas elämänsä päättyi itsemurhaan, mutta tästäkin kuolemasta on postuumisti ollut liikkeellä muitakin tulkintoja.

Kapernaumin taidekoulussa

Teos: Heikki Turunen: Simpauttajan hinta (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Heikki Turusen Simpauttaja on avautunut minulle kokonaisuutena suht myöhään, ottaen huomioon, että Pohjois-Karjalan radanvarsien maisemat ovat minulle tuttuja jo lapsuudesta.

Uudessa autofiktiivisessä romaanissa Simpauttajan hinta Turunen valottaa menestysromaaninsaassa taustoja, ja menestyksen seurauksia tuttuun hersyvään tyyliin.

Siinä nuori Heino Oinonen tavoittelee paikkaa Helsingin Ateneumissa (kansan suussa raamatullisessa Kapernaumissa), mutta jää lehdelle soittelemaan, ja joutuu palaamaan kotiin häntä koipien välissä. Heikka asuu synnyinkodissaan Hupelissa Vornaskylässä, kansallismaiseman keskellä, ja joutuu toimettomana työllisyystöihin. Tuolloin ei vielä tunneta termiä ”välivuosi”, vaan nuoren miehen työllistyminen on kylän kollektiivinen huoli. Eletään vuotta 1964, ja Heikan ikätoveri Katri Helena on jo breikannut biisillä Puhelinlangat laulaa.

Kansakoulupohjaisen Heikan kirjoittajan lahjat huomataan, ja pian hän aloittelee toimittajan uraansa Lieksan Lehdessä. Ura jatkuu armeijan jälkeen Joensuussa Karjalan Maassa, mutta Heikan on vaikea sopeutua elämään alivuokralaisena kerrostalossa. Nuori mies kerää häätöjä öisellä metelöinnillään, ja etsii elämänsä naista kaupungin baareista tragikoomisella otteella. Ideat runokokoelmasta ja kahdesta romaanista kypsyvät, mutta kirjallinen läpimurto ei synny yhdessä yössä.

Noin puolet kirjan sisällöstä koostuu Heikan naisseikkailuista ja seksuaalisen etsinnän kuvaamisesta, ja toinen puolisko maaseudun elämänmuotojen puolustamisesta. Teos on kirjoitettu nuorelle naiselle, joka asuu Kalasatamassa ja kuuluu milleniaalien sukupolveen. Nainen on Turusen sivusuhteesta syntynyt tytär, joka saapuu isän elämään 27-vuotiaana. Tavallaan kirja on kirjoitettu yleisemminkin sille ikäluokalle, joka elää nyt nuorta aikuisuuttaan. Kuinka moni tästä ikäluokasta tunnistaa heinäseipään tai tietää, kuinka sitä pitäisi käsitellä?

Kirjan traagisin hahmo on Heikan ensimmäinen pidempiaikainen naisystävä Hannele/Milaja, joka osoittautuu skitsofreenikoksi ja ripustautuu mieheen hälyttävällä tavalla. Milaja haluaa viettää Heikan kanssa häitä, vaikka tämä ei ole valmis menemään naimisiin, ja valehäiden episodi on kuin suoraan kauhuleffasta. Heikka ei aluksi ymmärrä naisen sairauden vakavuutta, mutta saa kokea sen seuraukset ikimuistoisella tavalla.

Milaja ei ole teoksen ainoa itsemurhan tekijä, vaan itsetuhoisuus on yleistä myös Vornaskylällä. Tavalliset kylän ukot ja akat pelkäävät eniten Paiholan A-mielisairaalaan joutumista, ja myös Heikka on jo itse hakeutumassa hoitoon yksinäisyytensä syvimmässä alhossa.

En välttämättä ole Turusen tuotannon ahkerin lukija, mutta kyseisestä Vornaskylästä (eli Vuonislahdesta) satun tietämään keskivertolukijaa enemmän. Siksi tämän polveilevan teoksen seuraaminen ei ollut minulle vaikeaa, mutta olin silti hukkua sivuhenkilöiden suureen määrään. Yritin lukijana keskittyä enemmän teoksen suuriin linjoihin, tyyliin ja Antti Heikkisen ilmiömäiseen karjalan murteen luentaan kuin kymmenien kyläläisten ja sukulaisten kohtaloihin.

60-70-lukujen taiteilijaelämän kuvauksena teos on railakas, mutta myös himpun verran ahdistava. Romaanin kertoja ottaa kaiken irti Joensuun yöelämästä, ja onnistuu venyttämään boheemin taiteilijan myyttiä suht pitkälle, mutta työhulluus, varsinkin rakkaus maaseudun fyysisiin töihin, pelastaa hänet alkoholisoitumasta lopullisesti.

Näin tässä teoksessa yhtymäkohtia Joonatan Tolan teoksiin, varsinkin isähahmon persoonaan, vaikka Tolan kirjoissa eletään myöhempää aikaa ja niissä kuvatut ongelmat ovat rankempia. Tämän teoksen Heikka ei ole rahankäytössään yhtä järjetön kuin Tolan teosten isä, mutta kuvattu kaupunki ja sen kulttuuripiirit ovat hyvin samansuuntaisia.

Olen omasta mielestäni melko ”inessä” pohjoiskarjalaisessa kulttuurissa, ja tästä huolimatta teos jätti minut runsaudessaan hämmentyneeksi. Olisi siis kiinnostavaa lukea maakuntaa vähemmän tuntevien ja nuorempien lukijoiden vaikutelmia teoksesta.

Kuninkaan kirjeen parantava voima

Teos: Karin Blixen: Varjoja ruohikolla (WSOY, 1986, alk. 1960)

Suomennos: Mikko Kilpi

Äänikirjan lukija: Erika Magnusson

Ilmeisesti minulla on pakottava tarve palata aika ajoin Karen Blixenin kenialaiselle kahvifarmille, vaikka tarina alkaa jo olla kulahtanut jopa oman mieleni poukamissa. Blixenin Afrikka-teosten välillä on toistoa, mutta tämä viimeisin, Varjoja ruohikolla, on niistä lyhyin ja se on kirjoitettu kaksi vuotta ennen kirjailijan kuolemaa.

Teos koostuu neljästä esseestä/novellista, joissa käsitellään uskontoa, kansan uskomuksia, kulttuurien välisiä eroja ja kirjailijan omaa kiintymyssuhdetta palveluskuntaansa. Blixen lähti rakkaalta farmiltaan 1930-luvulla, eikä koskaan palannut sinne sen jälkeen. Kirjeenvaihdossa hän silti oli useamman uskollisen ystävänsä kanssa, ja varsinkin somalitaustaiset entiset palvelijat olivat innokkaita kirjoittamaan.

Kuvaavaa Blixenin tyylille on, että vielä vuonna 1960 Farah, Abdullah ja Ali ovat hänelle ”somalineekereitä”. N-sanan käytön historiasta Tanskassa en tiedä paljoa, mutta jopa tuon ajan yleiseen globaaliin liikehdintään peilattuna Blixenin tapa kuvata rotusuhteita on auttamattoman jälkijättöistä. Samaan aikaan, kun Blixen oli kirjoittamassa näitä esseitä, Frantz Fanon oli ehtinyt kirjoittaa elämäntyönsä kolonialismin sortavista rakenteista. Pitää kuitenkin muistaa, että kyseessä oli nostalginen, poliittisesti ristiriitainen ikääntynyt kirjailija, joka oli sairastanut syfilistä. Olisiko Blixen ollut tietoinen oman aikansa kolonialismia vastustaneista intellektuelleista?

Teoksen tarinat ovat omalla tavallaan sympaattisia, mutta siltikin eurosentrisiä ja ahdasmielisiä. Kirjaa kuunnellessani pystyin heittäytymään mukaan paikoitellen, mutta enimmäkseen luin kirjaa vastakarvaan.

Tarinankerronnan tasolla kertomus Tanskan kuninkaan kirjeen parantavasta voimasta on silti huikea, ja se on kerrottu valtavalla lämmöllä. Blixen siis toimi farmilla yhteydessä paikallisten ihmisten vapaaehtoisena välskärinä. ”Klinikka” sijaitsi kiveyksellä maatalon ulkopuolella, ja Blixenin rooli oli lähinnä arvioida, minne sairastunutta ihmistä tuli viedä hoitoon. Hänellä oli varastossa sidetarpeita ja alkeellisia lääkkeitä, mutta enimmäkseen hän toimi vapaaehtoisena ensihoitajana, ja päätyi usein kyytiin mukaan, kun kyläläisiä kuskattiin Nairobiin sairaalaan.

Kun mietitään vaikka Suomen oloja 1920-30-luvuilla, niin eipä hygienia tai tietämys terveydestä ole välttämättä ollut kovin kummoisempaa oman maamme syrjäseuduilla. Autokyydin saaminen sairaalaan ei ole ollut mikään itsestäänselvyys täälläkään. Ja varmasti paikallisilla ihmisillä on vielä tuolloin ollut monenlaisia kansanomaisia uskomuksia vaivojen parantamisesta – kuten on edelleenkin.

Kirjassa eräs nuori mies murtaa jalkansa, eikä Blixenin apteekissa ole tarpeeksi vahvaa rohtoa kivun lievitykseen. Blixen on aidosti avuton tilanteessa, ja pelkää potilaan kuolevan. Viimeisenä konstina hän kaivaa esiin ainoan taikaesineen, joka hänellä on hallussaan, Tanskan kuninkaan kirjeen, jossa tämä on kiittänyt Blixeniä tämän toimittamasta leijonannahasta Amalienborgiin.

Kuninkaan kirjeestä tulee paikallisesta yhteisössä voimallinen taikakalu, jota kyläläiset käyvät lainaamassa Blixeniltä, kun joku on sairaana. He myös osaavat neuvotella siitä, millaiseen vaivaan kirjettä sopii pyytää – pelkkä hammassärky ei riitä, vaan kyseessä on oltava joku henkeä uhkaava tauti tai vamma. Vuosien varrella kirje oli tahraantunut jo lukukelvottomaksi, ja Blixen oli jo valmis toimittamaan sen museoesineeksi.

Kirjailijan näkökulmasta tekstin voima tuntui toki ironiselta, koska Blixen ei uskonut oman kirjansa tehneen keneenkään lukijaan yhtä suurta vaikutusta kuin kuninkaan kirje hänen afrikkalaisten ystäviinsä.

Toinen huvittava episodi oli Walesin prinssin vierailu farmilla, ja se suuri vaiva, jonka taloudenhoitaja Farah näki taivutellessaan kyläläiset tanssimaan ngomaa, sadonkorjuuajan tanssia väärään vuodenaikaan.

En ole vieläkään tainnut lukea kaikkia Blixenin Afrikka-kirjoja, mutta sen sijaan olen lukenut useampia tietokirjoja ja tutkimuksia, joissa hänen asennemaailmaansa ruoditaan, enimmäkseen postkoloniaalis-kriittiseen sävyyn. Kirjoille silti näkyisi olevan uutta tilausta, kun tämäkin on julkaistu uudelleen äänikirjana kymmenten vuosien takaa.

Dekkarikaloja tarinoiden meressä

Teos: Elly Griffiths: Murhan käsikirjoitus (Tammi, 2023)

Suomennos: Riina Vaakko

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Viime vuonna korkkasin ensimmäisen teoksen Elly Griffithsiltä, ja nyt on toisen Harbinder Kaur-dekkarin vuoro. Tämä sarja sijoittuu Brightonin seudulle Sussexiin, ja toisessa osassa pyöritään Shorehamissa, joka on pienempi rantakaupunki Brightonin kupeessa.

Rikoskomisario Harbinder Kaur asuu edelleen iäkkäiden vanhempiensa kanssa synnyinkodissaan, eivätkä porukat edelleenkään tiedä hänen lesboudestaan. Sikhiyhteisön uteliaat tädit käyvät ajoittain tiedustelemassa Harbinderin naima-aikeista, mutta vanhemmat näyttävät hyväksyneen tyttärensä haluttomuuden perustaa perhettä. Poliisivoimissa hänen suuntautumisensa on yleistä tietoa, ja välillä kollegat vitsailevat hänen moninkertaisesta marginaalisuudestaan.

Tässä osassa kuolema korjaa 90-vuotiaan leskirouva Peggy Smithin Seaview Courtin senioritalossa. Peggyn kuolema sydänkohtaukseen ei ensin kuulosta kovin epäluonnolliselta, mutta naisen lähipiirissä herää epäilys mahdollisesta murhasta, kun hänen laajasta kirjastostaan löytyy uhkailevia kirjelappuja.

Miksi siis Peggyn pojalla Nigelilla on niin kiire päästä eroon äitinsä kirjoista?

Peggy Smith osoittautuu murhakonsultiksi, joka on neuvonut dekkarikirjailijoita juonen kehittelyssä. Hänellä on ollut useita asiakkaita, joista jotkut ovat menestyneet urallaan paremmin kuin toiset. Mahdollista murhaajaa etsitään dekkarikirjailijoiden joukosta, koska kustannusmaailmassa on tuulista, ja kirjoittamisen tiedetään herättävän joissakin myrkyllistä kilpailuviettiä.

Peggyn kuolleena löytänyt ukrainalainen kotiavustaja Natalka on toinen kirjan avainhahmo, joka avaa hoivatyön halpuuttamisen todellisuutta. Care for You-yhtiö palkkaa lähinnä itäeurooppalaisia avustajia nollasopimuksella.

Teos on kirjoitettu ennen Ukrainan sodan alkua, mutta tuntuu sodanaikaisessa todellisuudessa enemmän ajankohtaiselta. Natalka on kotoisin Donetskista, ja hänen veljensä on kadonnut mystisissä olosuhteissa. Vapaa-aikanaan hän harrastaa bitcoinien lohkomista, sillä hänen aikeenaan on sijoittaa joku päivä suuri summa kotimaan jälleenrakentamiseen. Samaan aikaan hän pelkää Ukrainan mafiaa, sillä hän uskoo, että valkoinen auto seuraa häntä hänen arjessaan.

Brightonin seudun lisäksi teoksessa seikkaillaan Skotlannissa, jonne Peggyn ystävät matkustavat dekkarifestivaaleille. He harrastavat salapoliisin hommia matalalla profiililla, mutta raportoivat löydöksistään Harbinderille. Travelodge-hotelli tuntuu mitäänsanomattomalta majapaikalta, mutta se osoittautuukin kohtalokkaaksi mestaksi vähemmän kuuluisille kirjailijoille.

Itä-Eurooppa-kytkökset aukenevat tässä tarinassa varsin verkkaisesti, ja muutenkin teoksen tempo on viipyilevä. Nautin kyllä kerronnasta, mutta juuri nyt, kun olen lukenut niin monia kirjoja Ukrainasta ja Venäjästä, koin varsinkin teoksen Itä-Eurooppa-ulottuvuuden hieman laimeaksi.

Toinen asia, joka hieman ärsytti, oli keskeisten hahmojen ylikorostunut tietoisuus etnisyydestä ja sukupuolisesta suuntautumisesta. Mutta jatkan silti sarjan seuraamista, koska haluan tietää lisää sikhikulttuurista, ja vaikka sekään ei ole tässä sarjassa keskiössä, siitä lukija saa kuitenkin kiinnostavia välähdyksiä keittiön kautta.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 8: ”Kirja kertoo pienestä kaupungista.”

Hengenvaarallisia viritelmiä

Teos: Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Viime vuonna ilahduin kovasti Joonatan Tolan esikoisromaanista Punainen planeetta, ja tämä vuosi on startannut lupaavasti sarjan jatko-osaa odotellessa. Hullut ihanat linnut siis kertoo värikkäästä perheestä, joka asuu 1980-90-lukujen taitteessa Pohjois-Karjalassa. Teos starttaa Joensuusta, mutta perheen karavaani kulkee myöhemmin lähipitäjiin, jotka ehkä nykyään kuntaliitosten jälkeen kuuluvat taas Joensuuhun.

Perheen isä, kuvataiteilija-Mikko on vastikään kuollut ja jättänyt jälkeensä vinon pinon maksamattomia laskuja. Isä on tilaillut maniapäissään uskomattomia taidetarvikkeita ulkomailta, eikä lasten äiti jaksa hoitaa kuolinpesän sotkuja.

Äiti on juuri joutunut pyörätuoliin, ja hänellä epäillään olevan aggressiivinen MS-taudin muoto. Diagnoosi osoittautuu vääräksi, ja hoito tuntuu muutenkin varsin leväperäiseltä. Perhettä valmistellaan äidin kunnon nopeaan romahtamiseen, mutta sosiaalitoimessa ainoa varteenotettava neuvo äidille on hankkia talouteen uusi mies ja vähän äkkiä. Vain hankkimalla puolison äiti voisi välttää neljän lapsensa huostaanoton, näin hänen annetaan ymmärtää rivien välistä.

Yhteiskunnan tukitoimet ovat tuon maailman ajassa täysin riittämättömät suurperheen tarpeisiin. Heillä käy kerran viikossa kodinhoitaja auttamassa arjen askareissa, mutta de facto taloutta pyörittävät kuusivuotiaan Joonatanin isosiskot, joista vanhempi saa tilintarkastajan tittelin.

Sydämeni muljahteli eniten lukiessani äidin ja poikien välisestä kommunikaatiosta silloin, kun he viettivät aikaa kotona keskenään isosiskojen ollessa koulussa. Asunnossa oli tuolloin hengenvaarallisia viritelmiä, kuten sähkökirjoituskone, jonka äiti halusi päiväksi kylpyammeeseen kiikkerälle alustalle. Hän vietti päiviä ammeessa kirjoittamalla romaanin käsikirjoitusta viimeisillä voimillaan. Sama viritelmä kulki mukanaan vielä laitokseen, jonne koko perhe evakuoitiin Joensuun-kodista, mutta äitiä ei voitu pitää kauaa tuossa paikassa, koska hänen sisällä tupakointia pidettiin paloturvallisuusriskinä.

Olen tietoinen siitä, että joillekin lukijoille tämä perhe-elämän kuvaus voi olla liikaa. Tyylilaji on inhorealismin sijaan karnevalistinen, eikä esimerkiksi päihteiden käyttö ole tarinan keskiössä, vaikka lasten äidillä on viranomaisia hämätäkseen kekseliäitä alkoholin piilottamiskeinoja. Äidin juominen pysyy kuitenkin jossain säällisyyden raameissa, kun taas hänen uudet elämän kolhimat miesehdokkaansa juovat avoimemmin.

Jotain hilpeyttä herätti myös kuvaus perhekodista, jonne lapsilauma päätyy myöhemmin pysyvämpään sijoitukseen. Kylä on omituisen uskonlahkon valloittama, vaikka perhekodin pitäjät eivät kuulu tuohon lahkoon. Suurperheellisyys elämäntyylinä on kuitenkin tarttunut heihin, ja he kasvattavat mielellään myös monilapsisten naapureiden vähäiselle huomiolle jääneitä lapsia. Myöhemmin perhekodin vanhemmat ovat edelleen mukana nuorten elämässä, ja kasvatusisä tulee aina auttamaan heitä muutoissa ikivanhalla pakullaan, joka on nähnyt ja kokenut kaiken.

Taiteellisesta näkökulmasta teksti on monipolvista, ja paikoitellen vaativaakin, koska se kuvaa alle kouluikäisten maailmaa ja heidän puheenparttaan. Kuusivuotiaalla Jontulla on puhevika, vaikka hän on muuten ikäistään kypsempi. Tyylilaji ei tule yllätyksenä niille, jotka ovat lukeneet Punaisen planeetan, ja nämä teokset muodostavat saumattoman kokonaisuuden. Suosittelen kuitenkin niiden lukemista niin, että väliin jää hengähdystauko. Teosten murheiden määrä on sen verran suuri, että lukukokemusta on hyvä annostella pienempiin osiin.

Tarkka lukija voi löytää tekstistä joitain anakronismeja, eli ajallisia epätarkkuuksia, jotka eivät varsinaisesti häiritse, vaan pikemminkin naurattavat. En esimerkiksi pitänyt kovin uskottavana, että päähenkilön teini-ikää lähestyvä sisko olisi tuohon aikaan käyttänyt nälän näkemisestä termiä holomodor, vaikka teoriassa se olisi voinut olla mahdollista.

Aistin tekstistä silti hillitöntä kirjoittamisen iloa, joka tuntui myös perinnölliseltä, vaikka tuoreena vanhempana aikuinen Jonttu edustaa toista ääripäätä, eli neuroottista varovaisuutta ja katastrofivalmiutta. Omaan tulevaan kasvatustyyliinsä hän suhtautuu leveällä itseironialla.

Veikkaan tällekin teokselle yhtä suurta menestystä kuin esikoiselle. Jotain kirjan suosiosta kertoo myös se, että Punaisen planeetan arvioni on ollut läpi kuluneen vuoden blogini luetuin teksti.

Buurit, apartheid ja viihdekirjallisuus

Teos: Irma Joubert: Child of the River (Thomas Nelson, 2016)

Äänikirjan lukija: Sarah Zimmerman

Yksi Etelä-Afrikan kansainvälisesti tunnetuimpia viihdekirjailijoita on Irma Joubert (s.1947), joka kirjoittaa afrikaansiksi, mutta teoksia on käännetty paljon englanniksi. Teokset tuntuvat keskittyvän 1900-luvun ensimmäiseen puoliskoon, ja niistä tunnetuin The Girl from the Train sijoittuu osittain Eurooppaan ja kertoo holokaustista.

Child of the River sijoittuu Transvaalin buurialueille ja Pretorian kaupunkiin, jonne tuon alueen nuoret päätyivät tyypillisesti opiskelemaan. Sen päähenkilö Persomi Pieterse on köyhän torppariperheen tytär syvällä maaseudulla, ja hänen äitinsä Jemima on lukutaidoton. Jemimalla on ollut kovaa onnea rakkaudessa, ja hänen on ollut pakko naida juoppo ja väkivaltainen ukko Pieterse saadakseen katon pään päälle. Molemmilla on lapsia aiemmista suhteista, ja uusia lapsia syntyy perheeseen vielä myöhemmin. Uusperheen arki on yhtä helvettiä, ja lopulta isäpuoli joutuu vankilaan tehtyään oman tyttärensä raskaaksi.

Persomilla käy tuuri perheen kriisin keskellä, kun sosiaalityöntekijä auttaa häntä pääsemään lukioon vastoin hänen äitinsä tahtoa. Hänestä tulee huippuoppilas, ja hän pääsee lukemaan oikeustiedettä Pretorian yliopistoon. Luokkahyppy onnistuu salakavalasti, vaikka hän käykin tanssiaisissa Annabellen, kotitilan isäntien tyttären vanhoissa koltuissa.

Suurin osa buurimiehistä ei osallistu toiseen maailmansotaan ideologisista syistä, ja ääriaines heistä joutuu valtion ylläpitämälle leirille (hyvin samalla tavalla kuin Suomessa kommunistit joutuivat turvasäilöön). Persomin veli lähtee sotaan ja päätyy rintamalle Egyptiin, jossa hän menettää henkensä. Sotaa seurataan tiiviisti, vaikka kotikylässä sympatiat ”khakin rakastajia” kohtaan ovat vähissä.

Romanttiseksi viihdekirjaksi teos on melko vakava, ja historialliseksi romaaniksi melko kepeä. Toki tässä kerrotaan vähemmistöjä sortavista laeista perusteellisesti, onhan päähenkilö aloitteleva asianajaja, ja poliittista historiaakin tarinaan mahtuu riittävästi. Etelä-Afrikan insituutioiden kommunisminvastaisuus tuntui todella kattavalta, ja kommunistisyytös oli yleinen tapa hyllyttää ketä tahansa, joka yritti puolustaa vähemmistöjä. Näin ollen myös Persomi joutuu erityiseen syyniin yliopistolla, vaikka on huippuoppilas.

Pidin omituisena sitä, ettei teoksessa ollut lainkaan merkittäviä mustia hahmoja, mutta ehkä tuo kuvaa joidenkin buurialueiden eristäytynyttä todellisuutta. Intialaisia sivuhenkilöitä teokseen mahtuu, ja heidän tilanteensa saa Persomin avaamaan omaa maailmankuvaansa.

Kirjan kieli tuntuu helpolta ja mutkattomalta, eli tarinaa pystyy seuraamaan hyvin sellainenkin lukija, joka tietää Etelä-Afrikan historiasta varsin vähän. Viihteellisyyttä teokseen tuo runsas muodin, elokuvien ja tansseissa käymisen kuvaus.

Yksi juonellinen ratkaisu tuntui hyvin kliseiseltä, ja se hieman latisti tunnelmia. Mutta se liittyi yleiseen sosiaalihistorialliseen todellisuuteen, eli kirjassa kuvataan äärimmäistä niukkuutta ja buurien köyhimmän kansan näköalattomuutta. Insesti ja yleinen sisäsiittoisuus ovat kuuluneet tämän kansan historiaan valitettavan kiinteästi.

Lukukokemuksena ensimmäinen buuriteemainen romaanini oli positiivisempi kuin epäilin, mutta en vielä täysin vakuuttunut Joubertin kirjoitustyylistä. Tässä kirjassa ja tätä ennen lukemassani romaanissa Scatterlings oli temaattisesti paljon yhteistä, mutta toisen kirjan kieli ja rakenne olivat mieleenpainuvampia.

Rotulakien hyytävää historiaa

Teos: Resoketswe Manenzhe: Scatterlings (2022)

Äänikirjan lukija: Christel Matombe

Olen viime aikoina etsinyt uudempaa eteläafrikkalaista kirjallisuutta varsinkin mustilta kirjailijoilta. Lista ei ole päätä huimaava, koska tuon maan kirjamarkkinat vaikuttavat palvelevan eniten oman maalaisia.

Nyt löysin uunituoreen esikoisromaanin, joka siis on julkaistu kotimaassaan kolme vuotta sitten, mutta on julkaistu uudelleen Yhdysvalloissa viime syksynä. Resoketswe Manenzhe on Capetownissa vaikuttava kirjailija, joka on sijoittanut teoksensa kotikaupunkiinsa brittien hallinnon aikaan.

Vuonna 1927 maassa säädettiin Immorality Act, joka muutti kaikki ”rotujen” väliset sukupuolisuhteet laittomiksi. Tässä vaiheessa monilla valkoisilla miehillä oli värillisiä kumppaneita ja lapsia, ja jotkut olivat menneet naimisiinkin näiden naisten kanssa vastoin yhteiskunnan normeja. Lain säätäminen teki myös näistä jo solmituista avioliitoista laittomia, ja osapuolia uhkasi vankila.

Alisa on Britanniassa kasvanut jamaikalaisten orjien jälkeläinen, joka on adoptoitu valkoiseen perheeseen. Hänellä on valkoisen naisen tavat ja hän on saanut kunnollisen koulutuksen. Kun hän kohtaa Abramin, eteläafrikkalainen buurimiehen, hän alkaa haaveilla helpommasta elämästä maassa, jossa hän ei aina erottuisi joukosta ihonvärin vuoksi.

Abram ja Alisa menevät naimisiin Britanniassa, saavat kaksi tytärtä ja muuttavat Capetownin lähistölle perustamaan viinitilaa. Tyttäret Emilia ja Dido pääsevät valkoisten kouluihin, vaikka ovat muita tummempia. Suuri osa Abramin buuriystävistä kääntää selkänsä miehelle, mutta he saavat uusia ystäviä kaupungin toisinajattelijoista. Välillä pariskunta pohtii Neuvostoliittoon muuttamisen mahdollisuutta, sillä heille on kerrottu, ettei neuvostojen maassa ole rotuongelmaa.

Uusi laki järkyttää Alisan mielenterveyttä niin, että hän tekee itsemurhan. Emilia kuolee myös kotitalon tulipalossa. Isän ja eloon jääneen Dido-tyttären on lähdettävä kotikaupungistaan etsimään turvapaikkaa buurien mailta Transvaalista. Isän vanha ystävä Johannes ottaa kaksikon farmilleen pitkin hampain, mutta he joutuvat yöpymään palvelijoiden siivessä.

Vaikka teoksen tematiikka on dramaattisen rankka, sen kieli on poeettista ja oivaltavaa. Manenzhe osaa myös taidokkaasti jonglöörata eri kielellisten rekistereiden välillä, sillä kirjan perhe elää aidosti monikielisessä todellisuudessa. Buurien ja brittien välillä vallitsee syvä kulttuurinen kuilu, ja samaan aikaan Dido haluaisi tietää lisää äitinsä jamaikalaisista juurista. Kohtaamiset mustien palvelijoiden kanssa pohjoisen farmilla tutustuttavat nuorta naista täysin uuteen maailmaan ja aidosti afrikkalaiseen kosmologiaan.

Esikoisromaaniksi teos on todella valmis ja syvällinen. Tietämättä mitään kirjailijan taustasta olin vaikuttunut hänen tavastaan käsitellä historiallista kontekstia: raskasta ja ahdistavaa lainsäädäntöä käsitellään sen vaatimalla vakavuudella, mutta lopulta romaani etenee dialogien voimalla tuomaan esiin tavallisten kansanihmisten kohtaloita.

Olen lukenut eteläafrikkalaista kirjallisuutta 80-luvulta saakka, ja edelleen valtaosa kirjailijoista, joihin olen tutustunut ovat olleet valkoisia, ja enimmäkseen brittitaustaisia. En usko, että olisin koskaan lukenut teosta, joka olisi ollut alkukieleltään afrikaansia, saati sitten xhosaa tai zulua, jotka ovat maan suurimmat kieliryhmät.

Tässä teoksessa englanti on lyyrisen nyansoitua. Ainoa asia, joka minua hieman häiritsi, oli tiettyjen dialogiosuuksien korkea rekisteri. Olisin arvostanut, jos dialogeissa olisi ollut enemmän rosoisuutta ja puolikielisyyttä, kun tässä kuitenkin reissataan ympäri laajaa maata ja kohdataan uusia kieliä. Mutta tämä on makukysymys, ja tässä kirjailija on halunnut luoda ymmärrettävän kokonaisuuden englannin kielellä.

Tämän jälkeen yritän lukea jonkun buuritaustaisen kirjailijan teoksen silkasta uteliaisuudesta. Ennakkoluuloni tuota etnistä ryhmää kohtaan ovat syvät, enkä koe tuota tehtävää kovin miellyttävänä.

Eteenpäin Kuusisen viitoittamaa tietä

Teos: Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö (Docendo, 2021)

Ennakkovaroitus: tämä ei ole kattava kirja-arvio, vaan kooste ajatuksista kirjasta, jota olen lukenut valikoidusti omia tarkoitusperiäni varten.

Lauri Hokkanen (s. 1950) oli yksi taistolaisliikkeen aktiivisista työmyyristä, joka antoi nuoruuden parhaat vuotensa Tiedonantaja-lehdelle. Tiedonantaja oli (ja on edelleen) kommunistien vähemmistösiiven julkaisu, jonka levikki kasvoi huomattavasti 1970-luvulla. Lehteä myytiin suht aggressiivisesti turuilla ja toreilla, ja nuoret aktiivimyyjät osasivat agitoinnin taidon.

Hokkanen oli saanut kommunistisen herätyksen jo asuessaan teininä Mikkelissä, ja hän muutti Helsinkiin työskennelläkseen puolueensa hyväksi. Jossain vaiheessa hän oli kirjoilla Uppsalan yliopistossa, mutta hän enimmäkseen käytti hyväksi opiskelijastatustaan saadakseen opintolainaa ja päästäkseen eteenpäin opiskelijapolitiikassa. Hän vaikuttaa henkilöltä, joka uskoi enemmän opiskelijoiden itseohjautuviin lukupiireihin kuin tutkintoihin. 1980-luvulla hän koki erkaantumisen taistolaispiireistä jo ennen Neuvostoliiton romahtamista, ja päätyi elättämään itseään muun muassa lautatarhalla ja muissa sekalaisissa ruumiillisissa töissä.

Tämä teos on järkäle, ja se kertaa niin paljon Neuvostoliiton historiaa, että lukija hukkuu helposti sen valtavaan tietomäärään. Kirjan ongelma on rakenteellinen: Hokkasen omassa henkilökohtaisessa narratiivissa on paljon toistoa, eli kirja tuntuu alkavan monta kertaa uudelleen. Muutenkin sen sisällyttämä itsekritiikki on raskasta, ja paljon tästä tilityksestä tuntuu aukeavan vain sisäpiiriläisille.

Itse tunnistan kirjassa mainituista hahmoista kymmeniä ihmisiä, varsinkin omia aiempia yliopisto-opettajia ja tutkijakollegoita, joista osa on myös itse kirjoittanut jotain omasta osallisuudestaan taistolaisliikkeeseen. En ole käynyt tätä kirjallisuutta systemaattisesti läpi, mutta sain aikanani aihepiiristä hyvän kuvan Matti Hyvärisen tutkimuksesta Viimeiset taistot.

Yllättävää kyllä, jäin Hokkasen kirjaa lukiessani pohtimaan hänen synnyinkaupunkinsa Mikkelin historiaa. Googlailin kirjassa kuvattuja paikkoja, ja erityistä kiinnostusta minusta herätti kaupungin tsaarinaikainen ”ryssänkirkko” , joka oli ollut käytössä vain vajaan vuosikymmenen, mutta oli sortovuosien aikana palvellut tuhansia venäläisiä sotilaita. Tämä kirkko purettiin 1950-luvulla, ja kaupungissa on toinen ortodoksikirkko, joka on arkkitehtuuriltaan länsimaisempi. Etsin kirjasta aivan toisenlaisia virikkeitä, mutta löysin vanhempia historiallisia kerrostumia, jotka kiinnostavat minua siksikin, että minullakin on sukujuuria Etelä-Savossa.

Ehdin lukea kirjasta useamman arvion ennen siihen tarttumista. Kirjasta on käyty värikästä keskustelua, eli myös sen vastaanotto on tutkailun arvoista. Koska teos itse on niin laajaskaalainen, myös sen arviot ovat varsin monisanaisia.

Ehkä eniten kirjassa jäi kutkuttamaan 70-luvun julisteiden Otto Wille Kuusisen viitoittama tie. Kuusinen on ollut sen verran ristiriitainen persoona, että lukisin mielelläni hänestä yhden erillisen, kriittisen elämäkerran. Stalinin vainoista tiedettiin jo melko paljon Kuusisen kuoleman aikaan, mutta taistolaisnuoret eivät suostuneet ottamaan tuota tietoa vastaan.

Populaatiosta, joka lisääntyy jakaantumalla

Teos: Ilkka Lappalainen: Rapistuvan Kremlin renkinä. Kommunismin usko, toivo ja tappio. (Minerva, 2022)

Äänikirjan lukija: Petri Hanttu

Olen vajaan vuoden aikana lueskellut hajanaisesti joitain uudempia 70-luvusta kertovia taistolaismuistelmia taustatyönä omaan romaaniprojektiini. Mitään täsmäteosta ei ole löytynyt, sillä olisin halunnut lukea lähinnä niistä taistolaisista, jotka lähtivät opiskelemaan Moskovan puoluekouluun.

Ilkka Lappalaisen (s.1953) tuore muistelmateos oli ehkä kattavin kuvaus omiin tarkoitusperiini, sillä se kertoo toimittajasta, joka päätyy sekalaisten vaiheiden kautta tekemään Neuvostoliitosta kertovaa Maailma ja me-lehteä vuonna 1985. Tätä ennen hän oli toiminut kahden eri kommunistisen lehden toimittajana Tampereella ja Helsingissä. Uusi työ Maailma ja me-lehdessä oli hänelle merkittävä käänne uralla, ja häntä jopa onniteltiin mukavan eläkeviran varmistamisesta 31-vuotiaana.

Lappalainen oli kasvanut Nokialla evakkotaustaisessa porvarisperheessä. Hänestä ei olisi ehkä tullut taistolaista, ellei kasvupaikka olisi ollut Nokia. Paikkakunnan poliittinen polarisaatio oli käsinkosketeltavaa 60-70-luvun vaihteessa, ja nuori Lappalainen oli imenyt kansalaissodan aikaiset kauhutarinat paikallisilta informanteiltaan. Kapina oman kodin arvomaailmaa vastaan oli myös rajua, ja lukion kesken jättäminen merkitsi pesäeroa synnyinkotiin.

Teos kertoo nuoresta miehestä, joka menee töihin raksalle ja perustaa perheen varhaisessa vaiheessa. Ay-aktiivina hän pääsee koulutukseen lehden avustajaksi, ja pian hän löytää itsensä taistolaisten paikallisen lehden, Hämeen Yhteistyön toimituksesta.

Työ Tampereella osoittautuu harvinaisen nihkeäksi, vaikka vielä tuossa vaiheessa Lappalainen uskoo aatteeseensa aukottomasti. Hän on stallari, änkyrä, luokkakantainen agitaattori. Pian hän kuitenkin ymmärtää, että taistolaiset ovat erikoinen heimo, joka lisääntyy vaan jakautumalla. Lehden toimituksessa on epäluuloinen ilmapiiri, ja monella kollegalla on vakava alkoholiongelma.

Helsingissä Lappalainen pääsee tutustumaan SKP:n sisäpiiriin ja sen kummallisiin, neuvostoperäisiin rahakätköihin. Perhe onnistuu saamaan asuntolainan STS-pankista erityisen ehdoin. Helsingissä perheen lapset eivät enää käy pioneerikerhossa, vaikka Nokialla heitä kasvatettiin poliittisesti oikeaoppiseen tyyliin.

Teokseen mahtuu suht paljon Lappalaisen perhe-elämän kuvausta. Arjen kuvaus onkin herkullista, vaikka perheen tarinaan mahtuu myös äärimmäisen traaginen käänne. On kuitenkin hienoa, ettei Lappalainen päädy selittämään perheen tragediaa poliittisesta viitekehyksestä. Muutenkin tämä tarina tuntuu sellaiselta, joka on vaatinut kirjoittajaltaan ajallista välimatkaa. Koin, että tässä kirjoittaja oli löytänyt sopivan tasapainoisen ja kiihkottoman näkökulman menneeseen elämäänsä. Monissa muissa vastaavissa teoksissa suhde menneisyyteen on edelleen tuntunut kovin kipeältä. Tässä en kokenut, että kirjoittamisen tarkoitus olisi ollut ensisijaisesti terapeuttinen tai aiempia tekemisiä anteeksipyytelevä. Tai kyllä Lappalainen pyytää anteeksi lähipiiriltään kirjan alussa, mutta itse työuran kuvaus ei onneksi ole täynnä katumusta, tai katkeraa tilitystä.

Itse en muista Maailma ja me-lehteä kuin ehkä nimeltä, mutta en ole tainnut koskaan lukea sitä. Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista, joiden kautta pääsi eksoottisiin kohteisiin. Lappalainen oli muun muassa päässyt mukaan ensimmäiselle Suomesta tehdylle turistimatkalle Pohjois-Koreaan, mutta ei hänestä kuitenkaan tullut juche-aatteen levittäjää (tähänkin porukkaan olen törmännyt vielä 00-luvulla). Keski-Aasian tasavaltoihin ja Afganistaniin hän pääsi tutustumaan hieman syvällisemmin kuin äärimmäisen kontrollin Pohjois-Koreaan, ja näissä kohteissa oli jo mahdollista ilmaista neuvostojärjestelmän kritiikkiä.

Teos päättyy huikeaan kuvaukseen Barentsinmeren alueen tshutshkikansan elämäntavasta, jonka olisin voinut hyvin lukea erillisenä esseenä tai novellina. Lappalainen osoittautuu monipuoliseksi kertojaksi, jolta voisin kuvitella lukevani myös matkakirjan tai fiktiota samasta aihepiiristä.

Kertoo paljon tekstin koherenssista, että jaksoin kuunnella tämän yhteen putkeen saman päivän aikana. Minulla on ollut työn alla myös Lauri Hokkasen teos Kenen joukoissa seisoin, mutta tuota kirjaa en jaksanut lukea kokonaisuutena, kun siinä oli mielestäni liikaa yleisen historian kertausta. Molemmista kirjoista ammensin kuitenkin jotain olennaista omaan tarinaani, jossa päähenkilö on nainen, joka edelleen uskoo Otto Wille Kuusisen viitoittamaan tiehen 2020-luvulla.