Pohjoismaisen angstin päivä, osa 2

Teos: Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut (S&S, 2021)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Kaksoispostauksen toisessa osassa matkaan nykyajan Osloon, jossa tytär etsii äitiään kolmenkymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen. Vigdis Hjorth (s. 1959) on minulle tuttu kirjailija luettuani viime vuonna teoksen nimeltä Perintötekijät, ja silloin ajattelin, etten kovin pian jaksa lukea uudestaan vastaavaa emotionaalista tykitystä.

Onko äiti kuollut ei onneksi kuitenkaan ole jatkoa tuolle aiemmalle sisarusten mökkiriitasaagalle, vaan on erillinen romaani. Teosten välillä on paljon synergiaa, ja kertojan ääni tuntuu lähes identtiseltä, vaikka kyse on eri romaanihenkilöistä. Molemmissa teoksissa kuitenkin lähisukulaiset ovat kitkerissä riidoissa keskenään, mutta tässä uudemmassa teoksessa keskitytään enemmän äidin ja tyttären suhteeseen.

Johanna on kuusikymppinen menestynyt kuvataiteilija ja leski, joka on asunut kolme vuosikymmentä Yhdysvalloissa. Hän tulee perin konservatiivisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jossa arvomaailma on ollut lähes vihamielinen taiteita kohtaan. Nuorena Johanna on valinnut oikeustieteen opinnot miellyttääkseen isäänsä, mutta hän on aina ollut taiteellisesti suuntautunut. Johannan elämä oli alle kolmikymppisenä luisumassa suvun toivomalle uralle: hän oli löytänyt rinnalleen vanhempia miellyttävän aviomiehen, kun taas pikkusisko Ruthin sulhanen oli ärsyttävä besserwisser. Erään kohtalokkaan akvarellikurssin seurauksena Johanna teki kuitenkin äkkikäännöksen elämässään, ja tämä järkytti ja loukkasi muuta perhettä suunnattomasti.

Johanna meni perustamaan vääränlaisen perheen rapakon takana, ja aiheutti suvussa häpeää, kun paikallinen aviomies hylättiin kuin nalli kalliolle. Tästä huolimatta yhteyttä pidettiin nihkeästi muutamia vuosia. Yhteys katkesi kokonaan, kun Johanna alkoi tuoda näyttelyjään Norjaan, ja hänen tauluissaan esiintyi provosoivia äitihahmoja. Johannan vanhemmat eivät suostuneet ymmärtämään, että äitihahmo voisi symboloida muutakin kuin Johannan elävää äitiä. Hänen äidistään tuli tässä hässäkässä kävelevä marttyyri, jonka jo aiemmin horjuva mielenterveys sekosi entisestään.

Hjorth piirtää karua potrettia muka-sivistyneistä vanhemmista, joiden valmiiksi fiksattu maailma ei salli minkäänlaista rajojen ylitystä. Itselläni tämän pariskunnan meiningistä tuli mieleen perussuomalaisten think-tankin aivopierut ”kansallisesta” taiteesta. Koko Johannan lapsuus ja nuoruus kului ilmapiirissä, jossa äiti määräsi piirustusten ”oikeat” värit ja teemat. Hänen mukaansa piirustuksissa ei saanut valehdella, vaan koulutehtäviin kuului piirtää totuudenmukaisia kuvia Johannan perheestä.

En nyt paljasta kaikkea romaanin juonesta, mutta Johannan kotiinpaluu on lähes kokonaan angstista tykitystä ilman hengähdystaukoja. Välillä hän vetäytyy vuokraamansa tunturimökkiin maalaamaan, mutta enimmäkseen hän stalkkaa äitiään ja siskoaan mielikuvituksellisiin metodein. Ehkä tämä oli kuitenkin asteen leppoisampi teos kuin Perintötekijät siksikin, ettei päähenkilö ollut jatkuvasti kännissä. Viiniä hän joi jonkun verran (ja usein kerätäkseen rohkeutta soittaa äidilleen), mutta romaani ei ole alkoholismin kuvaus.

Hjorthin tyyli on toisteista, paikoitellen jopa jankkaavaa, ja kuten jo sanoin Perintötekijöiden arviossani, se mielestäni kuvaa hyvin masentuneen tai traumatisoitineen ihmisen ajatuksen juoksua. En kuitenkaan jaksaisi lukea tällä tyylillä kirjoitettuja teoksia kovin usein. Olisi myös kiinnostavaa nähdä, onko tyyli samanlaista kaikissa hänen teoksissaan, vai onko hän uusiutumiseen kykenevä kirjailija.

Valitsin tämän tiiviin teoksen lusittavaksi tänään täysin tietoisena, mitä tuleman piti. Omassa genressään, eli perheriitojen kuvaajana, Hjorth on varmasti nerokas, enkä nyt muista pitkiin aikoihin lukeneeni näin raivoisasta äidin ja tyttären välirikosta. Kuitenkaan en kokenut tätä romaania sellaisena, jonka kautta oppisin jotain uutta. Kesäni on kulunut muutaman suuren kirjallisen oppimiselämyksen parissa, ja tässä kontekstissa rikkaiden norjalaisten vieraantuminen toisistaan jää hieman kalpeaksi kaunokirjalliseksi teemaksi.

Eniten pidin kirjassa kuitenkin Johannan taiteilijan uran kuvauksesta, ja tuosta vaikeasta maailmankuvien yhteentörmäyksestä, joka voi syntyä minkä tahansa taiteen lajin parissa. Sukulaiset, jotka loukkaantuvat suvun jäsenen taiteellisesta toiminnasta, on herkullinen kaunokirjallinen teema sinänsä.

Pohjoismaisen angstin päivä, osa 1

Teos: Tove Ditlevsen: Lapsuus (S&S, 2021)

Suomennos: Katriina Huttunen

Äänikirjan lukija: Mirjami Heikkinen

Tänään eteeni osui kaksi lyhyehköä pohjoismaista teosta, jotka kuuntelin putkeen ja joilla on joku yhteys toisiinsa, vaikka ovat eri aikakausilta ja eri maista. Niistä ensimmäinen, Tove Ditlevsenin (1917-1976) omaelämäkerrallisen Lapsuus kuuluu tanskalaisen kirjallisuuden kaanoniin, ja kertoo työväenluokkaisen tytön kasvusta 1920-30-luvuilla Kööpenhaminan Vesterbrossa. Toinen, jonka esittelen erikseen toisessa postauksessani, on Vigdis Hjorthin romaani Onko äiti kuollut, jossa kertojan lapsuus sijoittunee jonnekin 1950-luvun loppuun ja 1960-luvulle.

Minun ehkä pitäisi tietää jotain muistakin tanskalaisista naiskirjallisuuden klassikoista kuin Karen Blixenistä, kun olen maassa asunut, mutta tuolloin minulla ei ollut aikaa perehtyä maan kirjallisuushistoriaan. Ditlevsenin elämäntarina on minulle siis vieras, ja nytkin tiedän siitä vain sen, mitä Wikipedia kertoi. Kirjailijalla on ollut rankkoja vaiheita, ja hän päätyi itsemurhaan 58-vuotiaana. Hänen laajaan tuotantoonsa mahtuu kirjallisuutta monessa genressä, mutta runoilijan ura oli hänen kutsumuksensa nuoruudessa.

Teoksessa seurataan Toven perhe-elämää ja koulunkäyntiä tilanteessa, jossa työväenluokkaista tyttöjä jo kannustetaan opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Elämä Vesterbrossa on niukkaa, mutta perheillä on pyrkimystä päästä elämässä eteenpäin. Tovella on ns. ehjä perhe, ja joitain sukulaisia, joilla vaurastuminen on tapahtunut nopeammin kuin Toven puolikuurolla isällä, joka kärsii välillä työttömyydestä. Tästä huolimatta Toven perhe ei kuulu naapuruston köyhimpiin, ja erityisenä ylpeyden aiheena on pysyminen köyhäinavun ulkopuolella.

Tanskassa köyhät lapset voivat hakea leipomoista ilmaisia jämäviinereitä, mutta ovela Tove oppii pyytämään kermaleivoksia. Välillä perheessä ei ole muuta syötävää kuin nämä eltaantuneet kaloripommit. Perheen rahatilanne paranee, kun isoveli Edvin alkaa myös tienata, mutta tämä vain odottaa täysikäistymistä ja muuttoa pois vanhempien ikeen alta. Vanhempien roolijako on perinteisen patriarkaalinen, ja Toven äidille tuntuu olevan ylpeyden aiheena se, ettei hänen tarvitse tienata.

Toven verbaalinen lahjakkuus huomataan jo varhaisessa vaiheessa, mutta tämän isälle puheet tyttären lukioon laittamisesta ovat lähes pyhäinhäväistystä siitä huolimatta, että tyttö on kasvanut ahmien läpi isänsä kirjaston. Modernia ajattelua perheessä taas edustaa se, että vanhemmat eroavat kirkosta ja laittavat tyttärensä kurssille, joka johtaa siviilikonfirmaatioon. Tällaisesta vaihtoehtoisesta siirtymäriitistä ei varmaan vielä osattu unelmoida 1930-luvun Suomessa, ja muutenkin kirjaa lukiessa oli kiinnostavaa vertailla elintaso- ja mentaliteettieroja.

Yhteistä tämän autofiktiivisen teoksen ja Vigdis Hjorthin uuden romaanin välillä oli se, että molemmissa perheen isä yrittää rankalla kädellä tukahduttaa tyttärensä luovuutta. Tässä tarinassa nuori Tove ei luovu runovihoistaan, vaan piilottelee niitä perheen miehiltä, jotka pilkkaavat tytön tuherruksia. Lopulta Tove saa isoveljestään jopa tukijan, joka yrittää auttaa siskoaan löytämään julkaisukanavaa runoilleen. Isän valta ei tässä tarinassa ole yhtä murskaava kuin Hjorthin romaanissa, vaikka tässä kuvataan varhaisempia aikoja ja huomattavasti köyhempiä oloja.

Lapsuus ei varmasti ole poikkeuksellisen angstinen kasvukertomus, vaikka se kuvaa uskollisesti ja armottoman realistisesti työväenluokkaisten kortteleiden elämänmenoa, arvomaailmaa ja valtasuhteita. Yksinhuoltajien asema on kurja, ja he joutuvat muuttamaan liian usein ahdasmielisen naapuruston painostuksesta. Juopoimmat naapurit ovat usein töissä läheisessä Carlsbergin panimossa, ja usein tällaiset pariskunnat ryyppäävät yhdessä.

Jos kirjaa pitäisi verrata johonkin kotimaiseen teokseen, niin eniten teos vertautuu mielessäni Pirkko Saision Elämänmenoon (vaikka Saision tyyli on runsaampi ja rönsyilevämpi). Ditlevsen kirjoitti omaelämäkerrallisen trilogiansa vuosina 1969-71, ja Saisio kuuluisan romaaninsa vuonna 1975, eli teokset ovat melkein aikalaisia toisilleen, vaikka Ditlevsen kuvaa eri ikäluokan lapsia kuin Saisio. Ditlevsenin teoksia on viime aikoina luettu varsinkin englantia puhuvassa maailmassa, ja hänen tyyliään on verrattu mm. Deborah Levyn ja Rachel Cuskin tyyleihin. Itsekin olen lukenut näitä kahta brittikirjailijaa, ja ymmärrän vertauksen varsinkin tiivistämisen näkökulmasta.

Trilogian seuraavat osat kiinnostavat minua ehkä vielä enemmän kuin tämä lapsuusosio, sillä niissä käsitellään runoilijan aktiivista työuraa, seksualisuutta ja keski-iän huumeriippuvuutta.

Intergalaktisessa arboretumissa

Teos: Richard Powers: Ikipuut (Gummerus, 2021)

Suomennos: Sari Karhulahti

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Luonto/ilmastonmuutosaiheisella neljän teoksen reppuretkelläni viimeinen rasti, Richard Powersin Ikipuut, oli temaattisesti laaja-alaisiin ja vaikein etappi. Tämäkin on historiallinen romaani, jonka fokus on kuitenkin 1900-luvun lähihistoriassa, Amerikan mantereen monessa kolkassa, ja vähän Aasiassakin.

Alussa luulin lukevani novellikokoelmaa, sillä alkupuolen tarinoilla ei tuntunut olevan paljoa yhteyttä toisiinsa, ja romaanin juoni alkoikin kehittyä vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Kirjassa on monia avainhenkilöitä, joilla kaikilla on elämässä tärkeitä puita, mutta heidän luontosuhteet eroavat toisistaan. Joku on saanut pakkomielteen puiden kuvaamisesta sukuperintönä, toinen löytää sen avaruudesta tai pelimaailmasta, kolmannella kutsumus ikipuiden pelastukseen tulee rankan huumeiden käytön jälkeisenä visiona. Yksi hahmoista on tullut puun pelastamaksi Thaimaan viidakossa, jonne hän on hypännyt epäonnisella laskuvarjolla palavasta lentokoneesta Vietnamin sodan jälkimainingeissa.

Yli puolella romaanin hahmoista on akateeminen tausta, mutta kaikki eivät ole luonnontutkijoita. Tyypillisin puiden pelastajahahmo on metsänhoidon tutkijana syrjäytetty Patricia Westerford, joka ”puu-Pattynakin” tunnetaan. Hän alkaa kehitellä teoriaansa puiden keskinäisestä kommunikaatiosta jo ollessaan opiskelija 1960-luvulla. Miespuoliset kollegat eivät voi sietää Patrician tapaa tehdä tiedettä, ja hänet hiljennetään oikeusteitse. Itsetuhoisten aikeiden jälkeen nainen vetäytyy keskilännen ikimetsiin hoitamaan valtion metsänvartijan tehtävää, kunnes uuden polven opiskelijat tulevat etsimään häntä 80-90-lukujen vaihteesta.

Noin puolet romaanista keskittyy Kalifornian ikipuiden pelastamisoperaatioon, suureen aktivismin aaltoon 90-luvun alussa, joka sai aikaan väkivaltaa ja ihmisuhreja. Tämä oli hurjaa, jännittävää ja traagista, mutta oma keskittymiseni tämän 24 tunnin mittaisen saagan kanssa herpaantui monta kertaa aktivismia kuvaavissa massakohtauksissa. Tilanne on sama kuin sotakirjoissa: toiminnalliset väkivallan kuvaukset eivät nappaa, varsinkaan, jos ne kestävät kymmeniä sivuja. Kirjassa Olivia ja Nick, nuoret tulisielut, alkavat elää puussa, jolle he ovat antaneet myyttisen persoonan ja nimen Minas. Powers kuvaa tätä symbioottista suhdetta eeppisesti, mutta koin silti jääväni ulkopuoliseksi tässä naisen, miehen ja puun kolmiodraamassa.

Tykkäsin enemmän kirjan aasialaistaustaisista hahmoista, kuten Mimistä, jonka isä oli Shanghain muslimi, ja Niiliistä, jonka intialaiset vanhemmat olivat muuttaneet Piilaaksoon alueen kehityksen ensimmäisessä aallossa. Niilii putoaa teininä puusta ja vammautuu loppuiäkseen, mutta tämä ei estä häntä tulemasta pelimaailman pioneeriksi. Opinkin kirjasta ehkä eniten juuri pelimaailman lyhyestä historiasta, ja oli kiinnostavaa tutkia, mitä ”juurtuminen” merkitsee koodaajien maailmassa.

Yhteistä tälle romaanille ja ennen tätä lukemalleni Tea Obrehtin Vedettömälle maalle oli se, että molemmissa oli sellaisia aasialaisia maahanmuuttajahahmoja, joiden historiaa paikallisten oli vaikea lukea. Islam ei ollut suuri teema Powersin romaanissa, mutta hän kuvasi hyvin sellaisen henkilön kulttuurista sekaannusta, joka ei ehkä enää osaa edes harjoittaa uskontoa, johon hän on syntynyt. Powers myös kuvasi Amerikan muuton koloniaalisia juuria vahvemmin kuin Obreht, mutta Obrehtin villin lännen saaga oli minulle tässä vaiheessa elävämpi lukukokemus siksi, että pystyin ottamaan sen vastaan yhden päivän aikana. Powersin jättiteosta taas tankkasin melkein viikon, ja pidin sitäkin riittämättömänä aikana tarinan sisäistämiselle.

Jollekin minua hitaammalle ja pohdiskelevalle lukijalle Ikipuut voi olla tämän vuoden hittikirja – sellainen, jonka jälkeen ei vähään aikaan tarvitse lukea mitään. Itsekin suhtaudun romaaniin suurella kunnioituksella, sillä siinä oli vahvan tieteellisen näkökulman lisäksi myös kunnollinen juoni ja tarpeeksi jännitystä. Ehkä tarvitsisin sen syvälliseen omaksumiseen toisen lukukerran, ja mieluiten paperiversiona.

Kamelien roudaamisesta Arizonaan

Teos: Tea Obreht: Vedetön maa (WSOY, 2021)

Suomennos: Irmeli Ruuska

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Kolmatta valitsemaani luontoaiheista teosta veikkasin nimen ja kansikuvan pohjalta tulevaisuusorientoituvaksi dystopiaksi, mutta se olikin historiallinen villin lännen tarina 1800-luvulta. Tea Obreht (s. 1985) on minulle tähän mennessä tuntematon kirjailija, jonka nimen olen kuitenkin saattanut bongata jonkun amerikkalaisen julkkiksen, kuten Barack Obaman, lukulistalta. Hän on taustaltaan entinen jugoslaavi, joka on muuttanut perheineen Yhdysvaltoihin teini-ikäisenä.

Romaani keskittyy vuoteen 1893, mutta siinä vieraillaan myös aiemmissa sisällissodan maisemissa. Tapahtumien pääpaikka on Arizonan silloinen territorio, joka ei vielä ollut saanut osavaltion statusta, ja siellä fiktiivinen Amargon pikkukaupunki, ja sen ympäristö. Kirjassa tehdään paljon paikallispolitiikkaa, ja Amargolla on kova kiista läheisen Ash Riverin kanssa paikallisen hallintokeskuksen sijoituksesta.

Teoksessa on kaksi rinnakkaista tarinaa, joista toinen liittyy Balkanin, Turkin ja Syyrian tuoreisiin siirtolaismiehiin, ja toinen Larkin skottitaustaiseen perheeseen, joka on muuttanut uudisraivaajiksi Amargoon. Kumpikaan porukka ei ole juurtunut kunnolla mihinkään, vaikka Larkit kokevat enemmän oikeutusta saada suuri maa-alue viljeltäväkseen kuin uudemmat tulokkaat tai intiaanit.

Tämän kesän tunnelmiin teos sopi kuin nappi silmään siksi, että se kuvaa äärimmäistä kuumuutta ja veden puutetta. Teoksessa maatilan emäntä Nora jää yksin vastuuseen farmista, sillä hänen tuulella käyvä miehensä Emmett on osa-aikatoimittaja, ja tekee välillä pitkiäkin juttukeikkoja. Noralla on kolme poikaa, Emmettin nuori serkku ja dementoitunut äiti huollettavinaan, ja kesällä suuri osa hänen ajastaan kuluu vedenhakumatkoihin naapurustoon tai kaupungin keskustaan.

Lurie on joskus ollut nimeltään Misafir, ja hän on taistellut sisällissodassa tasavaltalaisten joukossa. Heitä muslimitaustaisia sotilaita on ollut mukana sodassa isompi porukka, ja miesten taustat ovat varsin kirjavia. Lurie on syntyjään syyrialainen, mutta on kasvanut Turkin Izmirissä; muilla on kotipaikkoja Mustanmeren rannalla ja Balkanilla. Kultakuume on saanut miehet lähtemään Amerikkaan, mutta todellisuus perillä ei olekaan sitä, mitä he ovat kuvitelleet. Lurie itse on tullut maahan kovin nuorena, joutunut eroon kasvatti-isästään, ja ennen armeijaan liittymistä on elänyt irtolaisena ja pikkukriminellinä ympäri maata. Hän on ollut myös etsintäkuulutettuna newyorkilaisen nuoren miehen taposta, ja Arizonassa hän pelkää, että paikallinen sheriffi tunnistaisi hänet.

Kameleilla on suuri rooli tarinan etenemisessä, sillä jollain ilveellä nämä ”Levantin pojat” onnistuvat tuomaan maahan dromedaareja armeijan käyttöön. Lurie kiintyy Saif-nimiseen kameliin, ja hänen tapansa puhutella eläintä sinä-muodossa on vaikuttavaa. Obreht kuvaa myös taitavasti 1800-luvun paikallisten maalaisten kansan ihmisten maailmankuvaa, ja ymmärrystä Amerikan mantereen ulkopuolisesta todellisuudesta. Nora ja Emmett eivät ole täysin oppimattomia, ja he pystyvät välittämään lapsilleenkin tietoa maailmasta Arizonan ulkopuolella. Perheen kuopusta Tobya esimerkiksi kiehtovat virtahevot, mutta toiselle kymmenelle tultaessa poika alkaa entistä enemmän kiinnostua okkultismista.

Teoksen kiinnostavin henkilöhahmo oli minusta Larkin perheen suojatti ja piika Josie, jossa oli monia ristiriitaisia piirteitä. Emäntä-Nora kokee Josien elättämisen taakaksi, sillä tyttö on kovin epäkäytännöllinen, ja jopa työtä vieroksuva. Hänellä on yliluonnollisia kykyjä, jotka hän on todennäköisesti perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan. Näillä on ollut jossain New Yorkin lähistöllä mesmeristikirkko, jonka toiminta Emmettin ja Noran mukaan oli pelkkää hyväuskoisten rahastusta. Tästä huolimatta Josie alkaa saada mainetta selvännäkijänä, ja välillä Nora uskookin omituisen suojattinsa taitoihin.

Kiinnostavaa Josien hahmossa oli tietynlainen lapsenomaisuus, jonka alle hän onnistui piilottamaan monia lipsahduksia ja rikkeitä. Tytön ääni tuntui kirjassa poikkeavalta verrattuna varsinaisiin kertojiin, Noraan ja Lurieen, jotka olivat enemmän vallitseviin olosuhteisiin sopeutujia ja jalat maassa-tyyppejä.

En varsinaisesti ole villin lännen cowboy- ja intiaanitarinoiden suurkuluttaja, mutta tämä teos vangitsi minut kokonaiseksi päiväksi. Pidin siinä runsaasta luontokuvauksesta, alkuperäiskansojen aseman avaamisesta ja varsinkin näiden varsin marginaalisten muslimihahmojen arkielämän kuvauksesta. Minulle tässä oli riittävästi sellaista historiaa, josta en etukäteen tiennyt yhtään mitään, ja tietyllä tavalla tuo kameliulottuvuus toi tarinaan omanlaistaan maagista realismia.

Romaanin loppuvaiheista en halua tässä paljastaa liikaa, mutta koin, että tällä muutenkin hurjalla kertomuksella oli melkoinen crescendo, jonka lukeminen palkitsee sen jälkeen, kun on jaksanut käydä läpi ne arkisemmmat paikallislehtien kirjoitukset ja hallinnolliset väännöt.

Taatusti Vedetön maa tulee kuulumaan myös oman vuoden kirjalistan kärkikaartiin, sillä se yllätti minut täydellisesti kertojaäänien raikkaudella. Ja sitä ilmastomuutoksen teemaakin Obreht onnistui tuomaan esiin historiallisesta näkökulmasta varsin mallikkaasti, vaikka itse keskityin omassa luennassani enemmän ihmisiin ja yleisempään draaman kaareen.

Selfieitä luomakunnan parvekkeella

Teos: Katri Naukari: Yhden puun tuho (WSOY, 2021)

Äänikirjan lukija: Anni Kajos

Valitsin nyt putkeen neljä luontosuhdetta ja ilmastonmuutosta käsittelevää teosta, ja saa nähdä, onnistunko saattamaan ne läpi ennen kuin pahimmat helteet ovat ohi. Koen myös suurta vaikeutta kirjoittaa missään nurkassa tai asennossa, sisällä tai ulkona, mutta jos en huudahda luetuista kirjoista pian niiden lopetuksen jälkeen, ei hellepääni tule muistamaan niistä paljoa myöhemminkään.

Toinen valitsemani teos on Katri Naukarin esikoisromaani Yhden puun tuho. Ellen olisi kuikuillut tämän teoksen määrittelyä kustantajan sivuilta, olisin itse luonnehtinut sitä enemmän esseistiseksi autofiktioksi tai matkakirjaksi kuin romaaniksi. Lopullisella genremäärittelyllä ei kuitenkaan ole väliä, vaan lähestyn kirjaa tarina edellä.

Kirjan kertoja on noin 35-vuotias nainen Helsingistä, joka kärsii henkilökohtaisten traumojensa lisäksi ilmastoahdistuksesta. Oikeastaan nämä kaksi ulottuvuutta limittyvät yhteen: hän ei ole oikeastaan koskaan päässyt yli isänsä itsemurhasta, joka on tapahtunut millenniumin vaihteessa, ja tässä yhteydessä hän pohtii työväenluokkaista kasvutaustaansa, jossa luontosuhde oli kovin teollinen. Hän muistaa myös tuhonneensa lapsena koivun, ja on muutenkin ahdistunut omista aggression kokemuksistaan. Hänen kotonaan on aina ilmaistu tunteita rikkomalla esineitä, ja vanhempien riitojen jälkeen isä pyrki sovittelemaan ostamalla aina uudet tavarat rikki menneiden tilalle.

Nainen saa terapeutiltaan vinkin japanilaisesta metsäterapiasta, mitä hän haluaa kokeilla paikan päällä. Toki myös kaukolento lisää naisen ahdistuneisuutta, eikä hän pysty muokkaamaan matkastaan ekologista millään ilveellä. Mukaan lähtee Hulluilta Päiviltä pelastettu luksusmatkalaukku, joka takaa ylimääräisten tuliaisten mahtumisen mukaan.

Ilman Japanin-reissukuvausta minulla ei olisi ehkä jäänyt kirjasta paljoa mieleen. Kirjassa käytiin monissa itselleni tutuissa paikoissa, tosin oma ainoaksi jäänyt Japanin-reissuni sijoittui aikaan, jolloin kaukolennot olivat vielä jotain coolia. Matka osoittautuu onnistuneeksi niin henkilökohtaisen tunneilmaisun kuin luontosuhteen syventämisen suhteen, tosin metsäterapiakeskuksesta nainen pakenee suunniteltua nopeammin juomaan Pepsi Maxia karun parkkipaikan reunalle.

Naisen retket kaupallisiin vihahuoneisiin niin Japanissa kuin Tampereella herättivät minussa hilpeyttä, ja koin tokiolaisen hotellin tarjoaman itkusopen naispuolisille asiakkaille jopa nerokkaaksi. Näiden postmodernien ilmiöiden kuvaajana Naukari vaikutti enemmän luennoivalta esseistiltä kuin romaanikirjailijalta.

Pystyin samastumaan romaanin kertojan luokkataustaan, josta epätasapainoinen luontosuhde pitkälti johtui. Itse tosin en ole koskaan potenut suurta syyllisyyttä siitä, että nautin enemmän ihmisen muokkaamasta luonnosta kuin syvästä erämaasta. Itse olen päässyt sekä teollisille seuramatkoille että villiin luontoon, mutta en ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka hankkivat kalliita retkeilyvarusteita ja hifistelevät niillä. Tässä kertoja pyrkii aikuisena paikkaamaan lapsuutensa puuttuvia luontokokemuksia mm. liittymällä fb:n Eräpirkot-ryhmään, mutta tämäkin kokemus vaan lisää hänen stressiään ja suorituspainettaan.

Tämä oli hyvin erilainen luontosuhteen kuvaus kuin äsken lukemani Nuoren luonnontutkijan päiväkirja, jossa kertojalla ei ole epäilyksen momentteja omasta luonnonsuojelullisesta vakaumuksestaan. Nämäkin kaksi kirjailijaa kuuluvat eri sukupolviin, ja tietyllä tavalla Dara McAnultyn ehjän ja kulturellin perheen kuvaus tuntui jopa elitistiseltä, vaikka perheellä olikin ”oikeita ongelmia” autismin kirjon saralla, ja myös taloudellisia rajoitteita. Tämä teos puhutteli minua siksi, että siinä oltiin lähempänä omia lähtökohtiani aloittelevana luonnon tutkijana. Itselläni vaikeus nauttia villistä luonnosta ei edes johdu näin paljon kotitaustasta kuin mitä tässä teoksessa kuvataan, vaan olen itse ollut perheessäni se, joka on eniten viihtynyt sisätiloissa ja teollisesti muokatussa ympäristöissä.

Annan tälle teokselle pointseja raa’asta rehellisyydestä, vaikka romaanin juoni ei hirveän omaperäinen ollut. Eniten itseäni siinä puhutteli 1980- ja 1990-lukujen ajankuva, jota käsitellään varsinkin päähenkilön perheen ylimitoitetun talonrakennusprojektin kautta. En ole pahemmin pohtinut esimerkiksi pihojen suunnittelua luontosuhteena, mutta tämä teos sai minut ymmärtämään, miksi koen vetoa tv:n Huvila ja huussi-ohjelmaan, jossa luonnonvaraisia ympäristöjä pyritään muokkaamaan äärimmäisen homogeenisiksi ja urbaaneille ääritapauksille sopiviksi.

Pakkomielle, intohimo vai kutsumus?

Teos: Dara McAnulty: Nuoren luonnontutkijan päiväkirja (Karisto, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Paavo Kääriäinen

En ennen eilistä tiennyt, että Pohjois-Irlannilla on Greta Thunbergin kaltainen nuori aktivistivaikuttaja Dara McAnulty (s. 2004), joka kirjoitti tämän hittikirjansa 14-vuotiaana, julkaisi sen 15-vuotiaana ja on nyt 17-vuotiaana monia kirjapalkintoja saanut julkisuuden henkilö. Dara kuuluu myös autismin kirjoon, kuten hänen äitinsä ja sisaruksensa, jättäen biologi-isän ainoaksi perheen neurotyypilliseksi jäseneksi.

Tämä teos kattaa yhden vuodenkierron, jonka aikana Daran perhe muuttaa Fermanaghin kreivikunnasta Downin kreivikuntaan, ja retkeilee paljon ympäri pohjoista Irlantia paikoissa, joita Dara kutsuu ”yksityisiksi leikkikentiksi” siksi, että niissä törmää vain harvoin kanssaihmisiin. Perhe viihtyy erityisen hyvin makeiden vetten äärillä, ja ns. ”päällikkövuorilla”, mutta myös sellaiset lintusaaret kuin Rathlin Island kuuluvat vakiokohteisiin.

Nuorelle autistipojalle muutto on lopulta onnenkantamoinen, vaikka maisemien muutokset ottavat aina koville. Dara on kärsinyt koulukiusaamisesta kaikissa aiemmissa kouluissaan, mutta uudessa koulussa hän onnistuu saamaan nopeammin ystäviä. Hän kokee elävänsä murattia pursuavan kivimuurin takana, eikä sen sisälle ole aikoihin saanut katsoa kuin perheenjäsenet ja eläimet. Nyt teini-iän temmellyksessä Daran huolella rakennettu suojamuuri rakoilee, ja aktivistipiirit tuovat hänen elämäänsä uusia tuttavuuksia myös Irlannin ulkopuolelta. Nuori mies matkustaa mielenilmaisuihin varsinkin Lontooseen, mutta tätä mieluisampia ovat luonnonsuojelulliset keikat mm. petolintujen pariin Skotlantiin.

Teos kertoo tiiviiksi hitsatusta perheestä, jossa vanhemmat ovat tehneet kaikkensa, jotta lapset muodostaisivat läheisen luontosuhteen. Perheen luontoretket poikkeavat muiden perheiden tavoista viettää vapaa-aikaa, mutta elämäntapa ei vaikuta äärimmäisen askeettiselta. Heillä on käytössään auto, ja kerran he ovat ajaneet sillä jopa Italiaan saakka. Välillä Dara ja äiti joutuvat lentämään aktivistikeikoillaan, mutta onneksi tämä nuori tulisielu ei tee asiasta aivan yhtä suurta syntiä kuin Greta Thunberg on tehnyt. Darastakin löytyy aimo annos kapinallisuutta, mutta hän ei ole valmis jättämään koulua kesken, eikä ilmeisesti Irlannissa ole harrastettu koululaisten ilmastolakkoilua. Sen sijaan Extinction Rebellion (suomeksi Elokapina) oli hänelle tuttu liike jo 14-vuotiaana, ja hän kertoo päiväkirjassaan liikkeen kokoontumisista Dublinissa.

Teos on todella monitasoinen katsaus nuoren miehen elämään, jota voi lukea niin tarinana autismista, aktivismista kuin luontosuhteesta. Itseäni hurmasivat eniten retkikuvaukset, ja selostukset Irlannin lintujen käyttäytymisestä. Miksi ruisrääkkä on kadonnut lähes kokonaan saarelta, siihen löytyy perusteellinen selitys. Ja vaikka McAnultyn todellinen intohimo liittyy biologiaan ja Irlannin uhanalaisiin eläinlajeihin, hän tuntuu myös hyvin perehtyneeltä maan historiaan ja runouteen.

Koin erityisen tärkeäksi McAnultyn tavan sanoittaa tekemisiään, ja eronteon pakkomielteen ja intohimon käsitteiden välillä. Hänellä on pikkuveli, jonka intohimon kohteena on kommunististen maiden historia, eli ilmeisesti tämä veli viihtyy enemmän sisätiloissa. Nuoren Daran intohimona on aina ollut luonnon tarkkailu, mutta hän vaikuttaa tyypiltä, joka ymmärtää laajalti myös toisenlaisia intohimoja.

Pidin tästä kirjasta erityisesti siksi, että vaikka siinä käsitellään akuutteja ja vaikeita ongelmia, siinä ei kuitenkaan eletä maailmanlopun tunnelmissa. Suuri osa lukemistani suomalaisista ilmastonmuutosta sivuavista teoksista (olen lähinnä lukenut romaaneja aiheesta) ovat olleet huomattavasti synkempiä, usein dystooppisia. Tässä teoksessa on edelleen toivoa, ja se keskittyy arjen toimijuuteen, joka voi olla esimerkiksi lapsiin ja nuoriin vaikuttamista jokapäiväisissä kohtaamisissa.

Siinä vaiheessa, kun itse vietin aikaa Irlannissa, keskityin kokonaan urbaaniin kulttuuriin, ja olisin saattanut hyvin ohittaa tällaisen teoksen, jossa ei rymytä baareissa tai eletä käsittämättömässä kurjuudessa. 15-vuotiaana en olisi varsinkaan osannut samastua kirjan kertojaan, tosin omassa nuoruudessani arvot ja diskurssit olivat niin kaukaisia nykykulttuurista, etten osaa rinnastaa näitä kokemuksia. Nyt nuoren Daran maailma tuntuu läheiseltä, ja luulenkin, että tämä teos voi saada eri-ikäisiä lukijoita.

Mikään young adult-genren pläjäys tämä päiväkirja ei ainakaan ole. Ymmärtääkseni noissa kirjoissa on jo pitkään käsitelty autismin kirjoa pääteemana, mutta tämä teos varmasti puhuttelee niitäkin, joita neuropsykiatria ei kiinnosta.

Virkistyin kirjaa lukiessani varsinkin sen historiallisissa osuuksissa, ja aloin haaveilla linnakiertueesta vihreälle saarelle. Tämän kirjan huolellinen lukija voi jo sen vinkkien avulla rakentaa hulppean kesäreissun vähemmän tunnettuun Pohjois-Irlantiin, ja päätyä paikkoihin, joissa ei pahemmin ole nähty turisteja.

Viktoria-aukion rakastavaiset

Teos: Christy Lefteri: Aleppon mehiläistarhuri (S&S, 2021)

Suomennos: Leena Ojalatva

Äänikirjan lukija: Ilkka Villi

Nuri ja Afra Ibrahim ovat syyrialainen aviopari, joka on kokenut menetyksistä raskaimman, oman pojan kuoleman kotikaupunkinsa Aleppon pommituksessa. He ovat tehneet raskaan matkan Euroopan halki ihmissalakuljettajien avustuksella, ja odottavat turvapaikkapäätöstä jossain Etelä-Englannissa, yksityisessä majatalossa. Paikka on karu, vaikka sen pitäjä, iäkäs entinen kirjanpitäjänainen yrittää ymmärtää pakolaisasukkaiden huolia ja keittää näille loputtomia kupposia teetä. Ympäröivässä betonipuutarhassa kasvaa vain yksi puu, jonka alla aviomies Nuri käy purkamassa huoliaan silloin, kun sokean ja masentuneen vaimon huoltaminen käy liian raskaaksi.

Aleppossa Nuri oli mehiläistarhuri, ja Afrasta oli tulossa jopa kuuluisa taidemaalari. Molemmat ovat herkkiä sieluja, joiden elämän valintoja kaikki sukulaiset eivät ole ymmärtäneet. Nurin serkku Mustafa on puhunut tämän ympäri mehiläisbisneksiin, ja Mustafa on aiheeseen vielä enemmän vihkiytynyt kuin Nuri itse. Myös idea Britanniaan muuttamisesta on tullut Mustafalta: hän lähetti oman perheensä sinne jo sodan alkuvaiheessa, mutta ei itse voinut jättää rakkaita mehiläisiään. Kun elämä kaupungissa sitten osoittautui mahdottomaksi, miehen pakomatkasta tuli paljon hankalampi kuin muun perheen.

Kirjassa seurataan Ibrahimin pariskunnan ja Mustafan erillisiä pakomatkoja monessa eri maassa. Ibrahimeille Kreikka osoittautuu vaikeimmaksi rastiksi, ja molemmilla on vakavia itsetuhoisia ajatuksia Ateenassa, jossa he joutuvat majoittumaan taivasalla ja tulevat huumediilerien kiristämiksi. Kaupungin Victoria-aukio on paikka, jossa epätoivoisimmat pakolaiset kohtaavat ja diilaisivat vaikka mummoaan, jos voisivat. Matkan aikana Nuri on tehnyt asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, ja hänen masennuksensa johtuu pitkälti tämän pimeän puolen kanssa elämisestä.

Christy Lefteri oli Kreikassa vapaaehtoistyössä pakolaisten keskuudessa vuosina 2016-7, ja tämä tarina on syntynyt noista tuhansista kohtaamisista. Mehiläistarhurien hahmoille on olemassa reaalimaailman esikuvia, vaikka tarina onkin fiktionaalinen. Kirjassa näkyy kirjailijan omakohtainen sitoutuminen aiheeseen ja avustustyöhön, jossa on omat sudenkuoppansa.

Olen itse seurannut viime vuosien keskusteluja ja dokumentteja pakolaisten viimeaikaisista reiteistä ja haasteista sen verran paljon, ettei romaanin matkakertomus antanut minulle paljoa uutta. Sen sijaan tarinan henkinen ja psykologinen puoli oli raakuudessaan ja todenmukaisuudessaan syvällinen ja uusia näkökulmia avaava. Teos kuvaa avioliittoa, jossa kaksi syvästi traumatisoitunutta puolisoa yrittävät vain selviytyä hengissä tilanteessa, joka edelleen aiheuttaa päivittäistä stressiä, vaikka he nyt asuvatkin ”turvassa” katto päänsä päällä.

Sosiaalityöntekijä Lucy Fisherin hahmo jäi varsinkin kummittelemaan mieleeni. Tämä nuori nainen oli hermostunut ja osittain kovin epäammattimainen, eivätkä Ibrahimit tienneet, voiko kehenkään viranomaiseen luottaa.

Lefteri kuvaa hienosti sitä tilannetta, jossa aviopuolisosta tulee melkein omaishoitaja, ja jossa liiallinen fyysinen intiimiys vie suhteesta viimeisenkin eroottisen latauksen. Afralla on kuitenkin toivoa saada näkökyky takaisin, ja ehkä jonain päivänä hän tervehtyy rakkaan maalaustyönsä kautta.

Oli myös kiinnostavaa lukea tämän pariskunnan hengellisestä elämästä, sillä olisin olettanut heidän olleen taiteilijapiireihin kuuluvina vakaumuksellisia ateisteja. Islamista tulee vaikeuksien kautta kuitenkin salainen voimavara, mutta senkin ilmaisemisesta tulee mahdollinen este turvapaikan saamiseksi.

Tämä on sellainen teos, josta on kai mahdotonta selviytyä kuivin silmin. Oli tässä kuitenkin paljon muutakin sisältöä kuin nyyhkyosastoa, ja varsinkin ne mehiläisten hoitoon liittyvät pohdinnat olivat iloa tuottavia. Ateenasta Mustafa kirjoittaa liikekumppanilleen, että ”eurooppalainen mehiläinen ei voi hyvin”. Toisaalta näky Yorkshiren nummien kanervamättäistä sai miehen jaksamaan pahimmissakin paikoissa.

Paikoitellen romaani oli hieman sekava, mutta ymmärsin, että sekavuus johtui yrityksestä kertoa turvapaikan hakemisen paineista ja loogisen tarinan kertomisen vaikeuksista.

Tämä teos komppaa hyvin noita äskettäin lukemiani Victoria Hislopin Kreikka-aiheisia kirjoja, joissa käsiteltiin maan pidempää pakolaisuuden historiaa. Victoria-aukio oli merkittävä paikka ainakin yhdessä niistä, ja maan nykyolojen kuvauksessa oli paljon yhteistä kokemuspohjaa.

Saman puun kirjavat hedelmät

Teos: Victoria Hislop: Ne, joita emme unohda (Bazar, 2021)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Annu Valonen

Viikonloppu on mennyt mukavasti eräässä ateenalaisessa olohuoneessa, jossa on massiivinen mahonkinen ruokapöytä koko suvun kokoontumiselle. Siellä vietettiin Themis-rouvan ysikymppisiä pitkän kaavan kautta, sillä pari hänen lapsenlapsistaan halusivat tietää lisää mummon nuoruudesta.

Penteleet luulivat, että mummon menneisyys olisi ollut yhtä tavallista ja nurkkakuntaista kuin nykyisyys. Perheessä oli pitkään eletty ikään kuin maassa ei olisi koskaan käyty sisällissotaa.

Kreikan lähihistoria ei ole koskaan auennut minulle kovin selkeästi, vaikka muistaakseni niillä kolmella maahan tehdyllä turistireissulla oli retkiä, joilla siitä kerrottiin. Olen tiennyt, että kommunisteilla on ollut maassa paljon kannatusta, ja että siitä johtuvat yhteenotot ovat olleet verisiä. Joitain kirjoja olen lukenut toisen maailmansodan vaiheista maassa, ja sekin tuntui sekavalta, kun maan hallituksella oli vaikeuksia päättää, kumman puolen kanssa se alkaisi leikkiä.

Tämä romaani on täydellinen johdatus Kreikan 1900-luvun historiaan, jossa tuodaan esiin niin vasemmiston kuin oikeiston ääniä, ja jossa kuvataan tyypillistä perhettä, jossa mielipiteet eriytyivät radikaalisti.

Stavridisin klaania johti 97 vuoden korkeaan ikään saakka matriarkka Kiria Koralis, joka saa noin kuusikymppisenä merimiespoikansa neljä lasta huollettavakseen. Lasten äiti Elefteria on joutunut mielisairaalaan 600 km päähän pääkaupungista, ja isä Pavlos jää jollain matkallaan kultaa vuolemaan Amerikkaan. Alussa isä lähettääkin rahaa lasten elatukseen, mutta vuosien varrella yhteydenpito harvenee ja isä tuntuu perustaneen uuden perheen. Sisarukset Thanasis, Panos, Margarita ja Themis ovat riitaisia jo teineinä, mutta aikuisuuden kynnyksellä politiikka syövyttää syvän puhumattomuuden kuilun varsinkin veljesten välille. Thanasis ja Margarita ovat sodan aikana natsien kätyreitä, ja Panos kuuluu avoimesti vastarintaliikkeeseen. Thanasis vammautuu pahasti sodassa, ja Panos kuolee kommunistisen armeijan soturina sodan loppumetreillä. Margarita taas matkustaa sodan runtelemaan Berliiniin etsimään rakastettuaan Heinziä, ja monien vaiheiden kautta päätyy, ironista kyllä, elämään elämäänsä DDR:ssä.

Kirjan jännittävin episodi liittyy Themisin nuoruuden radikalisaatioon ja 1940-luvun lopun sisällissotaan, jossa kommunisteilla oli Balkanin naapurimaista käsin koulutettu armeija. Themis päätyi sotilaaksi tähän armeijaan, ja oppi tappamaan erottaen teot ja tunteet toisistaan. Hän oli pitkään koulutusleirillä Bulgariassa, jossa nälkiintyneet kreikkalaiset nauttivat naapurimaan runsaista lihapadoista. Paluu tosi toimiin pohjoisen Kreikan maalaiskyliin oli sitten kylmempää kyytiä, jonka aikana sinisilmäinen idealismi koki kolhuja. Naisen rakkaussuhde karhumaisen komentaja-Makrisin kanssa on kiihkeä, ja myöhemmin oikeiston ylläpitämällä vankileirillä hän synnyttää miehelle pojan, Angelosin. Kauhukseen hän saa todeta, että mies oli kääntänyt takkinsa, ja edennyt vankileirin vartijaksi vihollisen puolelle.

Suvun poliittinen erimielisyys jatkuu myös seuraavassa polvessa, vaikka äiti-Themis opettelee vaikenemaan taustastaan. Tämän hän tekee lähinnä siksi, että toivoo lapsilleen parempaa menestystä työmarkkinoilla kuin hän itse on saanut kokea. Themis menee kolmikymppisenä sinkkuäitinä naimisiin vakaan ja änkyttävän koulukaverinsa, verovirkailija-Giorgiosin kanssa. Tässä vaiheessa hän on kahden lapsen äiti, sillä hän on adoptoinut kuolleen sissitoverinsa lapsen valtion ylläpitämästä lastenkodista Thessalonikista.

Kirjassa on paljon paikallispolitiikkaa, taloushistoriaa ja kertomuksia kreikkalaisesta demokratiasta (ja varsinkin sen puutteesta). Brittikirjailijaksi Hislop tuntuu todella tuntevan Kreikan taskunpohjia myöten, ja hän tuntuu saavan arvostusta myös kreikkalaisten lukijoiden keskuudessa. Googlailin vähän tämän romaanin arvioita Goodreadsissa, ja teos on saanut erittäin kirjavan vastaanoton. Minulle tämä oli täyden viiden tähden teos, johtuen siitä, että koin pitkästä aikaa oppivani jotain uutta romaania lukiessani. Kirjaa on myös moitittu henkilöhahmojen epäuskottavuudesta ja juonen kliseisyydestä.

Itselläni tuli kirjan puolivälin jälkeen uupumusta turnauskestävyydessä, sillä Themisin kokemat vastoinkäymiset alkoivat tuntua liiallisilta. Juoni piristyi taas 1960-70-luvuille tultaessa, vaikka perhe sai taas kokea traagisia asioita sotilasjuntan aikana. Loppua kohti kirjassa tapahtuu sukuromaaneille tyypillinen ajallinen tiivistys, eli siinä alkoi olla lähinnä syntymiä, naimisiin menoja ja kuolemia, ei enää mitään totutusta elämänmenosta poikkeavaa.

Olisin pitänyt kirjasta vielä enemmän, jos se olisi rajoittunut vaikka kymmeneen vuoteen. Aika-akselihan tässä on lähes 90 vuotta, tai tarina alkaa Themisin varhaisimmista muistoista elämästä huonokuntoisessa, mutta ah niin romanttisessa kerrostalossa 1920-luvun lopulla. Tämä talo puretaan maanjäristyksen jälkeen, ja muutto rakkaasta kotitalosta saa Themisin äidin mielen järkkymään. Kirjaa kritisoitiin mm. mielisairaalaolojen epärealistisesta kuvaamisesta, eli kriitikkojen mukaan äidin eristäminen lapsistaan ei ollut uskottavaa. Itse pidin tarinaa hyvinkin uskottavana sen tietämyksen pohjalta, mikä minulla on suomalaisesta mielisairaaloiden historiasta. Kreikkalaisen mielisairaalan kuvaus ei edes tuntunut tässä kovin ahdistavalta.

Tämän teoksen maailma on sen verran rikas ja puoleensavetävä, että toipuisin kirjoittamaan kunnollisen, analyyttisen arvion tästä vasta monen viikon pohdiskelun jälkeen. Nyt olen jo lukemassa kolmatta Hislopin teosta, ja harmittelen sitä, että hän on melko harvaan julkaiseva kirjailija. No, tätä teosta ei ole taatusti kirjoitettu vuodessa, ja on luultavasti vaatinut kirjailijalta pitkää ruohonjuuritason oleskelua Ateenassa.

Kreikka ei ole varsinaisesti unelmieni matkakohde, mutta hämmennyin myös siitä, kuinka paljon muistoja kirjat ovat herättäneet minussa. Toistaiseksi uskallan väittää, että Hislopin tuotanto on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin vaikka Elena Ferranten, vaikka minulla oli kaikki edellytykset rakastua Napoli-sarjaan. Hislopin ja Ferranten naishahmoissa on paljon samaa, vaikka Ferranten italialaisten naisten vihkiytyminen moderniin elämään ja feminismiin tapahtuu helpommin kuin Hislopin naisilla.

Minulle teos on ollut toistaiseksi tämän lukuvuoden yllättävin Kirjatapaus, ja jään innolla odottamaan kanssabloggareiden havaintoja tästä.

Incelit, femoidit ja sukupuolten sota

Teos: Pascal Engman: Rottakuningas (WSOY, 2021)

Suomennos:

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Viime päivät ovat menneet jonkinasteisessa dekkarikoomassa, enkä ole lainkaan varma, kannattaako joka lukemastani teoksesta raportointi. Mutta mennään fiiliksen mukaan, ja ehkä olisi myös fiksumpaa kertoa uusista tuttavuuksista kuin jo tuttuakin tutummista sarjoista, joiden pariin lukijat löytävät tiensä myös ilman bloggaajien apua.

Viime aikoina lukemistani dekkareista temaattisesti järein on Pascal Engmanin Rottakuningas. Se kuuluu myös ruotsalaisen dekkarituotannon raaimpaan päätyyn, ja liikkuu omalla kipukynnykselläni, eli ainakaan tätä verisempiä teoksia en yleensä suosi. Luin tämän kirjan kuitenkin sujuvasti sen ajankohtaisen teeman vuoksi. Incel-kulttuuri on sellainen ilmiö, josta moni on saattanut lukea viittauksia uutisissa, mutta ilmiöön tutustuminen on hankalaa, sillä se enimmäkseen tapahtuu internetin tummemmalla puolella. On vaikea kuvitella kohtaamista henkilön kanssa, joka julkisesti tunnustaa olevansa incel.

Siis kyse ei ole pelkästä pillun puutteesta, vaan incel tiedostaa vihansa feminismiä kohtaan, ja kokee naisten harjoittaman seksuaalisen ylivallan jonkinlaisena sotatilaan. Tässä incelien avainhenkilö on vankilan vartija Tom, joka on kasvanut isättömänä epävakaan äidin kasvattamana. Päihdeongelmaisella äidillä on ollut hyväksikäyttäviä miehiä, ja Tom on kasvanut ympäristössä, jossa seksi on enemmän tuote kuin tunneilmaisua. Vankilassa Tom on jäänyt koukkuun vankien hyvännäköisten morsianten salakuvaamiseen. Hän on katkeroitunut siitä, että vangit saavat kumppaneikseen seksijumalattaria, kun taas hänen kaltaistensa tavallisten miesten rooli on syrjäytyä.

Teoksen poliisihahmo Vanessa Frank on nelikymppinen eksentrikko, joka ei hänkään sovi ympäröivän yhteiskunnan parisuhteen muodostamisen karsinoihin. Hänen eksänsä on kuuluisa teatteriohjaaja, joka on vaihtanut nuorempaan, mutta viihtyy edelleen Tukholman terassien radoilla. Vanessa on myös nuorempana menettänyt ainoan lapsensa Adelinen, ja tämänkään vuoksi uuden perheen perustaminen ei kiinnosta. Uudessa työtehtävässään hän konsultoi murhatutkimuksia ympäri maata, mikä tekee elämän enemmän avoimeksi irtosuhteille kuin parisuhdeonnelle.

Vanessan läheisin ystävä on chileläinen, mutta Ruotsissa kasvanut ammattisotilas Nicolas Paredes, jonka aktiiviura on jo ohi kolmikymppisenä. Nyt Nicolas tekee muuttoa Lontooseen, jossa hänelle on tarjottu hyvin palkattua työtä yksityisessä turvallisuusfirmassa. Nicolasin muuttoa suree Vanessan lisäksi hänen vammainen siskonsa Maria ja naapurissa asuva, heitteillejätetty teinityttö Celine, joka kaiken kukkuraksi on vanginvartija-Tomin siskontyttö. Tälle Nicolas joutuu opettamaan mm. deodorantin käyttöä, sillä Celine on jätetty yksin selviytymään kasvamisen haasteistaan. Nicolasin ja Vanessan välillä on pitkään ollut sähköä, mutta Vanessa on piinallisen tietoinen siitä, että Nicolasilla riittää jo ikäeron vuoksi nuorempia ottajia.

Teos on supertoiminnallinen ja tiivistunnelmainen, eikä se onnistu kuvaamaan Tukholman poliisin arkea, vaan pikemminkin äärimmäisiin venynyttä poikkeustilaa. Naisiin kohdistuva murha-aalto saa toki myös liikaa mediahuomiota, ja tuleva vain naisille suunnattu Pussy Power-festivaali ei tunnu hyvältä retki-idealta, jos rikosuutisiin on uskominen.

Varmasti luen Engmanilta toisenkin teoksen, mutta näin järeitä dekkareita en jaksaisi ahmia putkeen useampaa. Kiitossanoissaan Engman mainitsee erityisesti kustannustoimittajansa Johanna Mon, jonka vasta suomennetun, Öölantiin sijoittuvan dekkarin olen myös lukenut juuri ennen Engmanin teosta. Piirit ovat siis aika pienet dekkarimaailmassa naapurimaassa, ja synergiaa kirjailijoiden välillä on hauska havainnoida.

Korona-ajan rahanpesusta

Teos: Seppo Jokinen: Siipirikkoiset (CrimeTime, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Onnistuin saamaan kaupunkimme kirjaston varatuimmat teoksen käsiini nyt Elisa Kirjan kautta, josta sain kuukauden kokeilujakson. Sovellus on ollut minulla aiemminkin käytössä, mutta se on teknisesti kömpelö. Jokisen kirjan kuuntelu sujui vielä ongelmitta, mutta jatkosta en ole varma.

Tuorein Sakari Koskis-saaga on korona-ajan tuotos, jossa reflektoidaan viruksen aikaansaamia muutoksia poliisityöhön. Kiinnostavampaa kuitenkin ovat pohdinnat koronan vaikutuksista rikollisuuteen, tässä tapauksessa itäeurooppalaisten rikollisliigojen rahanpesuun, ja rahavirtojen liikkuvuuteen rajojen yli tilanteessa, jossa ihmisten liikkuvuutta on rankalla kädellä rajoitettu.

Teos keskittyy varsinaiseen inhokkiteemaani, josta en muista lukeneeni dekkaria aiemmin, eli perintäfirmoihin. Teoksen perintäfirmalla on irvokas nimi Stick and Carrot Capital, ja se keskittyy isompiin yritysvelkoihin, ei pienten kuluttajien maksamattomiin laskuihin. Firman päämaja on Luxemburgissa, aluekonttori Tukholmassa, ja Pirkanmaalla firman paikallinen toimeksiantaja Holger Heinonen löydetään selkään ammuttuna Iidesjärvestä, läheltä lintubongaustornia.

Monella varmasti olisi syitä panna tämä niljake päiviltä, mutta Holgerin asiakkaiden jäljitys ei ole kovin helppoa. Käy ilmi, että osa velallisista on joutunut firman kätyreiksi Itä-Eurooppaan. Näin on käynyt muun muassa Witautasille ja Kaiukselle, tamperelaiselle isälle ja pojalle, jotka ovat maastoutuneet liettualaisiksi ja sahaavat Ukrainan, Puolan ja Venäjän väliä rahamuuleina. Kaius on jo 19-vuotias, mutta pienen kokonsa vuoksi menee 14-vuotiaasta ja sopii peiterooliin täydellisesti. Pojan koulunkäynti Tampereella on jäänyt kesken isän hämärähommien vuoksi, ja he elävät epävarmaa elämäänsä junissa ja halvoissa hotelleissa.

Juoni tuntui piinallisen uskottavalta siksikin, että olen viime aikoina bongaillut mitä kummallisempia suomalaisia Itä-Eurooppa-eksperttejä VK-tileineen. Jokinen kirjoittaa rinnakkaistodellisuudesta, josta harva on tietoinen, vaikka se on olemassa keskellämme, ehkä jopa naapurissa.

Toinen teoksen vahvuus oli nuorisokuvaus. Kirjassa seurataan myös toista yksinäistä nuorta, Virnaa, tyttöä, jonka isä on muuttanut Saksaan epämääräisiin bisneksiin ja jättänyt tyttären selviämään yksin pienellä kuukausirahalla. Tytön äiti on kuollut, ja mummo, jonka rintamamiestalossa Virna asuu, on joutunut palvelukotiin. Sossut ovat Virnan kimpussa, mutta 16-vuotias tyttö yrittää vakuuttaa heidät tarmokkaalla kodinhoidollaan. Kun Virna sitten löytää Kaiuksen, tai suomalaisittain Ossin, Petsamon metsästä, nuorten välille muodostuu sielujen sympatia.

Kuten suurimmassa osassa Jokisen teoksista, myös tässä Sakari Koskisen ihmissuhdesotkut saavat paljon huomiota. Suhde pitkäaikaisen kollegan Ulla Lundelinin kanssa tökkii, kun vaikea keissi aiheuttaa auktoriteettiongelmia. Pariskunnan kotielämä on pitkittynyttä suhdekäräjää, kun Ulla haluaa vatvoa kaikki työpäivän aikana eskaloituneet tilanteet. Onneksi Ulla viettää paljon aikaa Hämeenlinnassa mummohommissa, mutta suhde on selvästi ajautumassa umpikujaan.

Koska en ole lukenut sarjaa oikeassa järjestyksessä, siinä tulee edelleen eteen poliisihahmoja, joita en muista. Kollegat vaihtuvat melko tiuhaan Sorin asemalla, ja osaan vaihdoksista on liittynyt kerronnallista draamaa. Jos koko sarjan poliisihahmoista piirtäisi kartan, se voisi hyvin täyttää ainakin yhden seinän yksiöstäni. Ymmärtääkseni myös Jokinen harrastaa seinälle piirtämistä kirjoja kirjoittaessaan, joten mielikuvaharjoitteeni tukevat hyvin sarjan muistamisen prosessia. Ihan vielä en kehtaa ilmoittautua pubivisaan Sakari Koskis-sarjan nurkkakuntaiseksi tietäjäksi, mutta voisi sieltä jo jokunen piste irrota.

Aihepiirinsä vuoksi reittaan Siipirikkoiset sarjan kärkikastiin, mutta mitään parhausjärjestystä lukemistani teoksista en osaa luoda. Sarjassa on teoksia, jotka ovat jääneet huonommin mieleen kuin toiset. Ehkä ne melankolisimmat ja vanhuspainotteisimmat ovat kiinnostaneet vähiten. Tässä oli myös ainesta skandinaavisen påskekrim-perinteen jatkajaksi, eli teos sopii parhaiten korkattavaksi keväiseen aikaan.