Viimeisen koivupuun muistista

Teos: Agate Nesaule: A Woman in Amber. (Soho Press, 1995)

Afrikkaan ja Karibialle liittyvissä postauksissani olen tehnyt pisteliäitä havaintoja kaunokirjallisista puista, jotka esiintyvät pahimmassa tapauksessa laiskasti kierrätettävinä kliseinä, kun puhutaan henkisyydestä ja muistista. Suomi ja Baltian maat toki kuuluvat vastaavalle myyttisten puiden vyöhykkeelle, samoin Irlanti, ja pyhien puiden esiintymisestä kotoperäisessä kirjallisuudessa voisi myös tehdä vastaavia tutkielmia.

Agate Nesaule (s. 1938) on latvialais-amerikkalainen kirjailija ja professori, joka pakeni vanhempiensa kanssa kotimaastaan seitsemänvuotiaana. Kirjassaan A Woman in Amber hän muistelee Latvian koivuja, varsinkin sitä viimeistä, jonka hän näki laivan ikkunasta Liepajan satamassa matkalla Saksaan vuonna 1945. Nesaule vietti sodan viimeiset kuukaudet Saksassa vankileirillä, jota venäläiset sotilaat terrorisoivat jatkuvasti. Maastamuuton syynä oli vanhempien kristillisyys, ja Nesaulen isän työ luterilaisena pappina. Myös hänen venäläisen äitinsä tausta oli kommunistihallinnon näkökulmasta epäilyttävä, sillä hänen sukunsa oli ollut tsaarin palveluksessa ennen vuoden 1917 vallankumousta.

Laivaan hypätessään vanhemmat eivät tienneet, että Saksassa heitä odottaisi leiri, ei aivan keskitysleirin kaltainen, mutta kuitenkin totaalinen vapaudenriisto äärimmäisen puutteen olosuhteissa. Tälle leirille kerättiin baltteja ja puolalaisia pakolaisia. Pian leiri vaihtui pakkotyöksi paikallisessa mielisairaalassa, jonka johtajana toimi isän kollega, luterilainen pappi Braun. Braunin tehtävänä oli muun muassa vakuuttaa Berliinin natsijohdolle, ettei hänen potilaitaan kannattanut eliminoida, ja hän oli onnistunut tehtävässään yllättävän pitkään.

Teosta voi lukea romaanina tai omaelämäkertana, josta joitain koordinaatteja on muutettu strategisista syistä. Kirjoittamisen motiivina on ollut keski-iässä ilmaantunut elämänkriisi, masennus, josta kertoja syyttää entistä miestään ja tuoretta avioeroa. Päästyään terapiaan hän kuitenkin alkaa hahmottaa sodan vaikutuksia elämänsä kulkuun, ja terapeutin muutamat sanat saavat hänet arvioimaan uudelleen kokemaansa surua, pelkoa ja kauhua. Kertojan suvussa ei ole ollut tapana muistella sotaa, eikä hän itsekään halua työntää läheisiään muistelijan asemaan heidän niin tahtomatta.

Latvialainen yhteisö Indianapolisissa on aluksi vahva, mutta ajan myötä sen jäsenet muuttavat eri puolelle maata. Agaten isä toimii edelleen pappina ja sielunhoitajana, ja saa arvostusta työstään yhteisön hyväksi. Äiti Valda alkaa kaivata venäläisiä juuriaan, vaikka myös Latvia on hänen kotimaansa. Latvialaisten yhteisöä yhdistää antikommunismi, mutta sen jäsenten keskuudessa on paljon traagisia kohtaloja. Myös näennäisen menestyneet henkilöt tekevät itsemurhia, ja jotkut, kuten Beate-siskon mies, juovat itsensä kuoliaaksi.

Koin vankileiriepisodit vähän liiankin voimallisesti, mutta onneksi teoksen alun Latvia-muistelmat onnistuivat pelastamaan tekstin murheisiin hukkumisesta. Latvialainen kulttuuri näkyy myös kuvauksissa yhteisön Amerikkaan integroitumisessa: Agaten lähipiirissä rakastetaan hienoja leivonnaisia, itse leivottua leipää ja kukkatarhoja. Koska valtaosa pakolaisista edustaa koulutettua keskiluokkaa, heillä on myös herraskaisia tapoja. Elleivät he kokoonnu hautajaisissa, he todennäköisesti kohtaavat kesäisillä laulujuhlilla, joita järjestetään kotimaan tyyliin.

Tässä kirjassa ei ollut yhtään tylsää kohtausta, ja muutenkin teos erottautuu amerikkalaisen, usein tunnustuksellisen omaelämäkerrallisen kirjoittamisen massasta ehkä siksi, että teoksen henkilöillä oli oikeita ongelmia. Nesaule ei myöskään ylistä uuden kotimaansa erinomaisuutta, vaan spekuloi myös vaihtoehdoilla, millaista elämä olisi ollut, jos perhe olisi jäänyt eloon Euroopassa. Ilmeisesti hän ei koskaan vieraillut Latviassa ennen maan vapautumista, ja narratiivi päättyy kommunistisen hallinnon loppuaikaan. Olisin kiinnostunut lukemaan hänen mahdollisista matkoistaan vanhaan kotikylään, jos hän on sellaisia tehnyt viime vuosikymmeninä.

Alun perin aioin lukea tähän kohtaan toisen Nesaulen teoksen, romaanin In Love with Jerzy Kosinski (2009), mutta päätin sitten edetä aikajärjestyksessä ja lukea aiemman teoksen ensin. Tässä teoksessa Nesaule antaa jo vinkkiä tulevasta, eli romaani kertonee kirjallisen bändärin elämästä. Nesaulella ja puolanjuutalaisella Jerzy Kosinskilla (1933-1991) on yhteistä kokemus selviytymisestä natsien leireiltä, ja Nesaule piti Kosinskin kirjoja itsepäisesti mukana kirjallisuuden kursseillaan, vaikka opiskelijat eivät pitäneet niistä.

Vaikka vain kirjan alussa eletään Latviassa, teos kertoo Latvian historiasta uskottavasti diasporan näkökulmasta. Amerikan balttien side vanhaan kotimaahan saattaa olla vahvempi kuin amerikansuomalaisten, johtuen maastamuuton erilaisista syistä. Myös kohtaan Liettua luin amerikanliettualaisen teoksen toisen polven emigrantilta, ja teoksissa oli paljon yhteistä, vaikka Stalinin leireistä kertova liettualaisteos oli vielä ahdistavampi.

Lopuksi vielä muistutan itseäni itselleni antamasta haasteesta lukea Latviassa ja Liettuassa vaikuttavien nykykirjailijoiden teoksia. Nytkään niitä ei tullut kätevästi eteeni, enkä ennen haastetta ollut lukenut kuin neuvostoaikaisia runoantologioita.

Maahaasteessa olen kohdassa 136/196: Latvia.

Mainokset

Slovenialaisen avantgarden maisemissa

Teos: Andrej Blatnik: Skinswaps (Northwestern University Press, 1998)

Käännös: Tamara Soban

Slovenialaisista kirjailijoista ensimmäisenä mieleeni tulee tietysti maan superjulkkis, filosofi Slavoj Zizek, jonka laaja tuotanto ei kuitenkaan mahdu maahaasteeni pirtaan. Olen jopa käynyt maassa, enkä matkaltani tuonut ainuttakaan romaania. Mielikuvani maasta ovat edelleen kovin pinnallisia, enkä suoralta kädeltä osaisi mainita muita kuuluisia slovenialaisia kuin Zizekin (jonka suuri fani olin viime vuosikymmenellä), Melania Trumpin ja Laibachin jätkät. Myös lukemani teos alkaa Laibach-sitaatilla, joten hyvässä seurassa ollaan.

Andrej Blatnik (s. 1966) on kirjailijanuransa lisäksi professori, ja yksi maan tunnetuimmista prosaisteista. Sain käsiini hänen varhaisimman novellikokoelmansa Skinswaps, jota luonnehtisin lyhytproosaksi. Osa teksteistä ovat minuuttinovelleja, jotka olivat kovin trendikkäitä 1990-luvulla. Teoksesta saa heti vaikutelman, että musiikki on kirjailijan suurin inspiraation lähde, ja että hän on varmasti matkustellut laajalti maailmalla. Ja koska henkilöhahmoilla on enemmän englanninkieliseen maailmaan viittaavia nimiä kuin itäeurooppalaiseen, se ei myöskään tunnu käännöskirjalta.

Kokoelma on monessa mielessä haastava, sillä näillä novelleilla ei tunnu olevan selkeää kotimaata. Outokumma, skifi ja kauhu ovat niissä hienovaraisesti läsnä, vaikka tapahtumat eivät ole selkeän yliluonnollisia. Pisimmässä novellissa ”Scratches at the Back” sitoutumiskammoinen arkkitehti saa vieraakseen naisen, ystävän vaimon, joka linnoittautuu hänen pieneen asuntoonsa ja naarmuttaa tämän arvokkaita vinyylilevyjä, joihin kuuluu erittäin harvinaisia Smithsin varhaistuotannon kappaleita. Kukapa ei kokisi tuollaista kauhuna, minä ainakin kokisin, vaikka en vinyylilevyjä kerääkään.

Ainoa novelleista, jonka koin ymmärtäväni juonellisesti, oli ”Kyoto”. Siinä kaksi amerikkalaista miestä kohtaavat teeseremoniakoulussa, ja heistä toinen on saada primitiivireaktion siitä, kun vierailu ei vastannut hänen odotuksiaan ja koko mystiikka teenjuonnin ympärillä osoittautui ”mumbojumboksi”. Hän ei myöskään suostu ymmärtämään, mitä erikoista on teen juomisessa Japanissa, ja miksi rituaalista tekee erityisen se, että kuppia pyöritetään tietyllä tavalla. Koska olen kroonisesti kiinnostunut turistien huijaamisesta yrittäjyyden muotona, koin novellin absurdiudessaan inspiroivana.

Kuoriutumista, nahan ja ihon uusiutumista, metamorfoosia tarinoissa kyllä tapahtuu, eli kokoelman nimi on osuva. Englanniksi nimi kuulostaa tosin hieman tekotaiteelliselta. Erotiikkaa teksteissä on myös samalla tavalla vihjailevasti kuin kauhua, ja henkilöt tuntuvat olevan seksuaalisuutensa kanssa luonnosta vieraantuneita. Laskelmoivia, neuroottisia tyyppejä, joille olennaista seksissä on valita huolella oikea taustamusiikki ja oikea viinin rypäletyyppi kumppanin viettelemiseksi. Toisin sanoen novelleissa on suuri määrä urbaania, postmodernia vieraantuneisuutta.

Pohtiessani entisen Jugoslavian maiden lähihistoriaa on ilahduttavaa nähdä, että slovenialainen nykykirjailija voi kirjoittaa muustakin kuin sodista, etnisistä konflikteista, oman maan historiasta ja kansallissankareista. Blatnikin novelleissa on yksi minuuttinovelli, jossa muistellaan Titon kuolinpäivää, mutta muuten tarinat ovat lähes vailla historiaa.

Luin näiden tekstien lisäksi Blatnikilta Kari Klemelän suomentaman novellin ”Noran kasvot”, jossa James Joyce jää vahingossa junasta Nora-vaimonsa kanssa Ljubljanassa vuonna 1904 ja viettää yön taivasalla kuvitellen tulevaisuutta, jossa kirjailijat kirjoittavat sähköisillä laitteillaan. Tästä päättelin, että Joyce on Blatnikille keskeinen vaikuttaja, ja ainakin osa tuon englanniksi käännetyn kokoelman teksteistä ovat dialogin tasolla yhtä vaikeaselkoisia kuin keskustelut Odysseuksessa. Ehkä niissä on jopa pala Finnegan’s Wakea – teosta, johon en ole edes koskenut, kun taas Odysseus on odottanut loppuun saattamista hyllyssäni 25 vuotta.

Blatnikin tekstejä on käännetty yli 30 kielelle, eli kyseessä ei todellakaan ole mikään marginaalikirjailija. Tuntuu muutenkin, että vielä pienempien kieliryhmien maissa kuin Suomi arvostetaan käännöskirjallisuutta enemmän kuin täällä. Sekin, että englantilaisesta kirjallisuudesta väitellyt tohtorismies on valinnut kirjoittaa fiktiota äidinkielellään, kertoo paljon maan kielitilanteesta.

Slovenialaista nykykirjallisuutta on saatavilla suomeksi Mansarda-kustantamon julkaisemana enemmänkin, eivätkä teokset ole hinnalla pilattuja. Tällaista liiketoimintaa arvostan suuresti, koska suurilla kustantamoilla angloamerikkalaisuuden suosiminen on jo mennyt liian pitkälle.

Maahaasteeni etenee nyt rastille x/196: Slovenia.

Sielunmessu tapporekassa

Teos: David Albahari: Götz and Meyer (Harcourt, 2004)

Käännös: Ellen Elias-Bursac

Entisen Jugoslavian maiden suhteen olen ollut maahaasteessani laiskanlaisesti liikkeellä. Keräsin alkukesästä listan suomennettua kirjallisuutta näistä maista, mutta niiden saatavuus on rajallista.

David Albahari (s. 1948) on serbianjuutalainen kirjailija, joka muutti 1990-luvulla Kanadaan, mutta on senkin jälkeen vaikuttanut kotimaansa kulttuurielämässä. Kahdeksan hänen teoksistaan on käännetty englanniksi, ja yksi suomeksi (Syötti, Mansarda, 2007). Koska minun on helpompi lukea suuren kustantamon englanninnos kotikoneeltani kuin lähteä etsimään minulle tuntematonta Mansarda-kustantamoa, valitsin miehen tuotannosta romaanin Götz and Meyer (alk. 1998, engl. käännös 2004).

Teoksessa matkataan toisen maailmansodan aikaiselle keskitysleirille Serbiaan, jolla palvelevat kaksi laiskanpulskaa upseeria Götz ja Meyer. He ovat saaneet tehtäväkseen kuljettaa loput elonjääneet vangit iäisyyteen Himmlerin tilaamalla erikoisrekalla, jossa on sisäänrakennettu kaasukammiotoiminto. Noin puolet 9500:sta vangista on saatu jo eliminoitua, mutta vuonna 1942 Gestapo haluaa vauhdittaa prosessia etelärintamalla. Juutalaisista jäljellä tuossa vaiheessa on lähinnä naisia ja lapsia; loput ovat mustalaisia ja paikallisia vajaakuntoisia.

Kirjan kertoja on keski-ikäinen nimetön opettajamies, joka kiinnostuu juutalaisista sukujuuristaan vaiheessa, kun sukulaisia on enää yksi jäljellä. Hänen vanhempansa ovat vaienneet sodanaikaisista kokemuksistaan, ja heidän jälkeensä on jäänyt vain yksi vanhempi serkku, joka on vanhainkodissa tekemässä kuolemaa. Lahjomalla tätä seniiliä sukulaismiestä suklaakonvehdeilla hän saa sukupuunsa lehtiin väriä, mutta ei kovin koherenttia kertomusta. Australiasta ja Argentiinasta löytyy kadonneita sukulaisia, jotka eivät vastaa miehen kirjeisiin. Tarinaa hän täydentää reissuilla juutalaisten museoon ja hautausmaille, mutta reissut saavat hänessä aikaan outoa ihottumaa ja muita psykosomaattisia oireita.

Myös Götz ja Meyer lahjovat leirin lapsia suklaalla, jotta nämä astuisivat kiltisti rekkaan. Vangeille luvataan kuljetusta milloin Puolaan, milloin Romaniaan, ja joskus jopa trooppiselle saarelle. Välillä jompikumpi miehistä muistaa kotona odottavan Hilda-tyttären, jolla on liian usein epämääräisiä kurkkukipuja. Jossain vaiheessa miehet saavat etunimetkin, he ovat tuttavallisesti Wilhelm ja Erwin, mahdollisesti kotoisin pienestä itävaltalaiskylästä. Albaharin ääni heidän toimiaan ja maneereitaan kuvatessa on välillä sarkastisen kuiva, välillä ilkikurinen: jokainen vitsin murjaisu ja vihellys tuntuu teatraalisen karmivalta miesten laskiessa leipien grammamääriä ja marmeladisaavin ravintoarvoa.

Belgradin kuolemanleiri oli perustettu vanhaan messukeskukseen, jossa pidettiin vanhan ajan maailmannäyttelyjä. Turkkilainen paviljonki toimii romaanissa ruumishuoneena, mutta kaasurekassa lahdatut ihmiset kuljetetaan suoraan kaupungin ulkopuolelle Jaijinciin. Projekti oli verrattaen lyhyt natsien keskitysleirien historiassa: operaatio saatiin suoritettua vajaassa puolessa vuodessa, ja työntekijöitä kiitettiin tehokkuudesta.

Olen maahaasteessa yrittänyt vältellä natsiaiheisia teoksia, koska viime vuonna luin niitä ylenpalttisesti. Tämä teos poikkesi muista lukemistani keskitysleirikirjoista siinä, että siinä ei kuvattu leiriltä selviytymistä, eikä kovinkaan tarkkaan vankien välisiä suhteita. Ehkä eniten se kuvaa mielikuvituksen rajoja: kertoja pystyy vain spekuloimaan näiden historiallisten mitättömyyksien banaaleilla reaktioilla, ja siksi miehet esiintyvät samanlaisina vaihdokkeina kuin Tiku ja Taku, tai Pilli ja Pulla.

Valitsin mieluummin luettavaksi tämän romaanin kuin myöhempään Serbiaan sotahistoriaan liittyvän, koska Pajtim Statovcin uusin teos Bolla on vielä tuoressa muistissani, enkä juuri nyt halunnut palata Balkanin 1990-luvun sotaan. Arvostin romaanin vahvaa kertojan ääntä, kielellistä eleganssia ja hyvää käännöstä, mutta näin syyssateissa tarina oli liian masentava. Eikä Götzin ja Meyerinkaan hyvästijättö tyhjälle leirille ollut kovin juhlavaa. Siellä he joivat lämmintä pussikaljaa sillan alla, ja lähetettyään tunnollisesti kultahampaiden rippeet Berliiniin he tuskin jäivät tästä sotaretkestään millään tapaa voiton puolelle.

Maahaasteessa olen nyt siis saapunut kohtaan x/196: Serbia.

Kansanmurhan poeettinen kronikka

Teos: Micheline Aharonian Marcom: Three Apples Fell From Heaven (Riverhead Books, 2001)

Huomasin, että maalistaltani on tähän päivään saakka puuttunut Turkki, vaikka turkkilaisesta kirjallisuudesta ei ympärilläni ole ollut puutetta. Olen vuosien varrella lukenut muitakin kuin maan kirjallisia supertähtiä Orhan Pamukia ja Elif Shafakia, joten minua ei nyt yhtään harmita luovuttaa Turkki-rastin paikkaa amerikkalais-armenialaiselle kirjailijalle.

Micheline Aharonian Marcom (s. 1968) on todellinen monipaikkainen maailmankansalainen, joka on syntynyt Saudi-Arabiassa ja viettänyt paljon aikaa äitinsä armenialaisen suvun parissa Libanonissa. Kansainvälisyys näkyy myös hänen kirjallisessa tuotannossaan, mutta hänen esikoisteoksensa alkaa äidin suvun juurilta, ottomaanien aikaisesta Turkista.

Three Apples Fell From Heaven on fragmentaarinen ja moniääninen romaani, joka sijoittuu 1900-luvun kahdelle ensimmäiselle vuosikymmenelle, mutta varsinkin vuoteen 1915, jolloin Ottomaanien imperiumin hallitus antoi käskyn Anatolian kylien tyhjentämisestä armenialaisesta kansanosasta. Armenialaiset miehet tulivat tuolloin joko surmatuiksi tai vangituiksi, ja naisia ja lapsia alettiin systemaattisesti häätää kohti Arabian niemimaata. Kansanvaelluksen aikana lapsia ja nuoria tyttöjä ryöstettiin ottolapsiksi tai seksiorjiksi muslimiperheisiin, ja pakotettu islamisaatio kosketti monia.

Romaanissa puhuvat kymmenet silminnäkijät, niin armenialaiset itse, heidän musliminaapurinsa ja ulkomaalaiset ekspatriaatit, jotka ovat maassa joko lähetystyössä tai kauppasuhteita vaalimassa. Amerikkalaisia on armenialaisten alueella melkein enemmän kuin eurooppalaisia munkkeja ja nunnia, ja heitä usein halveksutaan siksi, etteivät he suostu opettelemaan paikallisia kieliä tai muuten ymmärtämään kulttuuria. Armenialaiset ortodoksit käyvät katolisia kouluja, ja monissa suvuissa on Amerikan-siirtolaisia. He edustavat kortteleissaan eteenpäinpyrkivää keskiluokkaa, joilla on suhteita ja vaikutusvaltaa. Monilla on köyhiä turkkilaisia ja kurdeja palvelusväkenään, ja tämäkin aiheuttaa kaunaa ja kateutta.

Yksi kirjan vahvimmista kertojista on nuori rikkaan kauppiaan tytär Anaguil, jonka äiti kuolee lavantautiin levottomuuksien aikana. Perheen lapset jäävät myymään kodin irtaimia, ja heidät suostuu piilottamaan äidin turkkilainen ystävä, Gülham Hanim, sillä ehdolla, että he muuttavat nimensä turkkilaisiksi. Anaguilista tulee Fatma, mutta häntä ei pakoteta kääntymään muslimiksi eikä menemään naimisiin muslimimiehen kanssa. Jossain vaiheessa hän päätyy asumaan Beirutiin, mutta hän ei ole joutunut kävelemään sinne monien muiden maannaisiensa tavoin.

Toinen silminnäkijä on professorin poika Sargis, joka niin ikään piilottelee kotitalonsa ullakolla kirjoittaen eritteitä pursuavia runoja ja masturboiden hammamin alastomat miehet mielessään. Hänen äitinsä yrittää pitää poikaa elossa viininlehtikääryleillä, mutta pojan mielenterveys on jo kauan sitten murtunut. Kun hän sitten vihdoin lähtee ulos hulluuskohtauksen riivaamana, hänet teloitetaan kaupungin torilla.

Teoksen nimi liittyy armenialaiseen tarinankerronnan perinteeseen, ja toistuvaan sanontaan. Kolme omenaa putoaa taivaasta, yksi niistä on tarinankertojalle, yksi kuulijalle ja kolmas salakuuntelijalle. Kuten me savolaistaustaisetkin tiedämme, parhaissa tarinoissa vastuu on kuulijalla. Mutta millainen on salakuuntelijan vastuu, ja voiko häntä pitää yhtä uskottavana osapuolena kuin kertojaa tai kuulijaa?

Teos on taiteellisesti kunnianhimoinen, ja osittain myös vaikeaselkoinen, ei välttämättä kielen tasolla, vaan siksi, että Marcom yrittää uida lukutaidottomien kansanihmisten maailman syvään päähän. Ymmärsin paremmin mainitsemiani nuoria kertojia, jotka lukevat Walt Whitmania ja puhuvat viittä kieltä, mutta karjapaimenten ja nahkureiden äänet jäivät etäisiksi. Kaikista tyypeistä en alussa edes tunnistanut, olivatko he turkkilaisia vai armenialaisia, ja sukupuolenkin kanssa jouduin arpomaan. Ymmärrän tosin, että tässä on haluttu tietoisesti luoda kadonneen ja hajalleen revityn kansan kollektiivinen tarinoiden kudelma, mikä on ihailtavaa kirjailijalta, joka on kolmannen polven armenialaissiirtolainen.

Olen nyt lukemassa putkeen kolmea teosta, jotka sivuavat armenialaisten kansanmurhaa, ja niissä on paljon yhteistä, vaikka kerronnalliset strategiat eroavat. Yksittäisinä nämä teokset eivät auta vielä ymmärtämään tapahtumien historiallista jatkumoa, mutta luettuina yhdessä ne avaavat tuon maailmankolkan vaikeaa historiaa moni-ilmeisesti. Tarina jatkuu siis Armenian ja Azerbaidzanin neuvostotasavalloissa, joissa onnistuttiin repimään vanhat haavat ansiokkaasti auki 1990-luvulla.

Maahaasteessa olen siis pysäkillä x/196: Turkki.

Slaavilaisen insinööritieteen näyttökoe

Teos: Vladimir Lortsenkov: Lentävä traktori (Karisto, 2013)

Suomennos: Veera Minkin

Moldova on varmasti se Euroopan maa, josta tiedän kaikista vähiten. Moldova sijaitsee jossain taka-Romaniassa, ja siellä todennäköisesti asuu enemmän romanikerjäläisiä kuin itse Romaniassa. Chisinau on Moldovan pääkaupunki. Joskus Moldova on saanut edustajan Euroviisuihin.

Olin kuitenkin yllättynyt, että löysin tuoreen moldovalaisteoksen maahaasteeseeni yhden pysähdyksen taktiikalla Metso-kirjastosta. Jopa Ukrainan ja Valko-Venäjän suhteen olin enemmän helisemässä, tai en löytänyt niistä mitään vastikään suomennettua teosta. Moneen Itä-Euroopan kohtaan on valikoitunut jo kuollut tai ikääntynyt kirjailija, joiden teokset eivät ole olleet kovin hauskoja. Tästä perspektiivistä sanoisin, että Vladimir Lortshenkov (s. 1977) räjäyttää potin.

Romaani on moderni veijaritarina maalaisista moldovalaisista, jotka haaveilevat maastamuutosta Italiaan. Tosiasia on, että Italia on moldovalaisten yleisin maastamuuton kohde, ja että heitä asuu siellä satojatuhansia, valtaosa paperittomina. Siksi romaanilla on suuri sosiaalinen tilaus, ja vaikka se on hulvattoman hauska, sen taustalla on vakavia sosiaalisia ongelmia kuten ihmiskauppa, prostituutio ja elinkauppa.

Kirjassa Largan syrjäkylän voimakaksikko Serafim ja Vasile alkavat rakentaa lentävää traktoria monen epäonnistuneen maastamuuttoyrityksen jälkeen. Eronnut, keski-ikäinen Serafim on jo nuoresta saakka välittänyt enemmän Italiasta kuin elämänsä naisista, kun taas Vasile on jäänyt äskettäin leskeksi Italian-haaveiden vuoksi. Kolmantena voimahahmona on kylän ortodoksipappi Paisie, joka on elävänleski Italian vuoksi, ja alkaa suunnitella ristiretkeä koko maata ja sen mädätettyä porttoutta kohtaan.

Kuinka largalaisia sitten vedätetään omien maanmiesten toimesta, se on eeppisen noloa. Serafim ei tunnista ”Rooman” kukkuloita bussista noustessaan, eikä saa yhteyttä paikallisiin ihmisiin italiaksi. Muutaman päivän maassa oleskelun jälkeen käykin ilmi, että hän on hortoillut Chisinaussa, jossa sielläkään hän ei ole koskaan käynyt. Eikä tässä vielä kaikki, vasta pitkän ajan jälkeen hän saa tietää, ettei hän ole koskaan opiskellutkaan italiaa, vaan norjaa.

En ole tainnut nauraa maahaasteeni aikana näin makeasti ääneen aiemmin, mutta tämän kirjan parissa olisin melkein tarvinnut Tenoja. Kirjan tyylistä tuli vähän mieleen ukrainalaistaustaisen Marina Lewyckan romaanit itäeurooppalaisista siirtotyöläisistä Britanniassa, mutta Lortshenkov on vielä asteen poliittisempi ja ilkeämpi. Kirjassa nauretaan varsinkin EU-laajentumissuunnitelmille ja Moldovan poliittiselle eliitille, jonka parista löytyy vastaavia pizzerianperustamishaaveita kuin Largan kylästä. Myös Moldovan naapurimaiden rajakäytännöille nauretaan, varsinkin, kun tullimiehet eivät usko moldovalaisten curling-joukkueiden vilpittömyyteen.

Kirjassa oli samaa hulvattomuutta kuin Veikko Huovisen ja Tuomas Kyrön parhaimmissa teoksissa, mutta varmasti sille löytyy vielä läheisempiä venäläisiä verrokkeja. Ainakin hänen tyyliään on verrattu Nikolai Gogolin teoksiin. Gogolilta olenkin tainnut lukea vain sen kuuluisan ”Päällystakin”, mutta tämä moderni romaani inspiroi minua lukemaan lisää Gogolia.

Olen jo ehtinyt maahaasteessa virnuilla slaavikyykyille ja rumalle lähiöestetiikalle, ja tulen varmasti virnuilemaan myös Boratin eläville kopioille, kun Kazakstanin aika tulee. Tässä kirjassa neuvostoestetiikka oli hulvatonta alkaen pikkukylään perustetusta ratikkalinjasta. Kolhoosin saamat tuottavuuspalkinnot nostavat kylän mainetta maakunnallisella tasolla, mutta näillä saavutuksilla ei ole enää valuuttaa post-kommunistisessa todellisuudessa. Tässä kirjassa slaavilainen insinööritiede saavuttaa huippunsa niin traktorien, lentokoneiden kuin sukellusveneiden formaatissa, ja olin kiitollinen, että sain nauttia siitä toistaiseksi vain kirjallisin siivin.

Maahaasteessa olen nyt päässyt kohtaan x/196: Moldova.

Montenegroa väärän koivun kautta

Teos: Danilo Kis: Early Sorrows (New Directions, 1969/1998)

Käännös: Michael Henry Heim

(Teos saatavilla suomeksi nimellä Varhaisia suruja, Mansarda 2006)

Jatkan Balkanin maiden kirjallisuuksien perkamista erään entisen Jugoslavian tunnetuimman runoilijan ja prosaistin tuotannolla. Danilo Kisiä (1935-1989) pidetään kai enemmän serbialaisena kuin montenegrolaisena kirjailijana, koska hän syntyi ja teki osan elämänurastaan Serbiassa. Silti miehen etninen tausta oli puoliksi unkarinjuutalainen, puoliksi montenegrolainen. Elinaikanaan hän mahdollisesti identifioitui enemmän jugoslavialaiseksi kuin serbialaiseksi kirjailijaksi, ja hän ehti kuolla ennen uusien valtioiden itsenäistymistä. Ja koska minulla on suuria vaikeuksia löytää tuoreempaa teosta kohtaan Montenegro, koen sopivana tällaisen ”väärän koivun” ratkaisun.

Kirja koostuu lyhyistä tarinoista, jotka kaikki liittyvät toisiinsa ja kaikissa paitsi yhdessä on kertojana nuori poika, Andreas ”Andy” Sam, joka on pakotettu lähtemään kodistaan Serbiasta asumaan sukulaistensa luo Unkarin maaseudulle vuonna 1939. Perheen juutalainen isä elää vaimonsa ja lastensa kanssa piilossa vuosikausia, sillä Unkarin hallitus on antanut juutalaisille luvan muuttaa nimensä ja näin vaihtaa identiteettiään. Maalla isä kuitenkin turhautuu ja alkoholisoituu jättäen perheen elatusvastuun pääasiallisesti vaimolleen. He asuvat herra Berkin tiluksilla osallistuen maatilan töihin, ja näin myös Andy pääsee nuoresta saakka nauttimaan paimenen hommista.

Tarinoista todella näkyy, että Kis on runoilija, sillä tärkeämpää kuin historiallinen tarkkuus niissä on rytmi, aistillisuus ja ruohonjuuritason pienet havainnot. Ruoho puhuu, varsinkin sen jälkeen, kun sirkus on lähtenyt kylästä ja painanut jälkensä tuoksuvaan syysniittyyn. Sirkustaiteilijat edelleen kiertelevät maata sota-aikana, varsinkin syksyn markkinapäivien ja sadonkorjuujuhlien aikana. Kertojan parasta aikaa tuntuu olevan juuri syksy, moninaisine aistinautintoineen. Kastanjoiden ja sienien keruu auttaa köyhää perhettä myös selviytymään, mutta aivan liian usein leipää joudutaan lainaamaan naapurista.

Kertojan juutalainen isoisä Max Ahasuerus on ollut kiertelevä sulkakauppias, jonka hahmo on pelottanut lapsia. Ovelta ovelle kaupustelu alkaa olla 1930-luvun Serbiassa jo häpeällistä, ja siksi pojan äiti kieltää isoisästä puhumisen julkisilla paikoilla. Lasten toinen isoisä asuu Montenegrossa, jonne heidän ei kuitenkaan ole sodan aikana turvallista palata.

Kirja on kirjoitettu lapsille ja ”heikkohermoisille”, eli siitä on tarkoituksellisesti jätetty julmimmat sotamuistot pois. Ohueen kirjaan on myöhemmin lisätty kaksi lukua, jossa Kis kertoo enemmän tarinoiden omaelämäkerrallisesta taustasta. Yksi tarinoista on omistettu paimenkoira Dingolle, jonka kertoja joutui jättämään taakseen Unkariin perheen lähtiessä maasta sodan päätyttyä. Koira kertoo siinä oman versionsa sodasta, ja sen aikaisesta luottamuspulasta suhteessa vieraisiin tulokkaisiin.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa x/196: Montenegro.

Kasaritunnelmaa Filippiineiltä

Teos: Niyati Keni: Esperanza Street (And Other Stories, 2015)

Filippiinit on toinen Aasian kirjamaa, jonka teoksia etsiskelin kauan. Olin jo kauan sitten päättänyt lukea Joanne Ramosin dystopiaromaanin The Farm (2019), mutta kun luin siitä arvioita, en sitten syttynytkään siitä niin, että hankkisin tämän uutuusromaanin itselleni. Tuo teos myös sijoittuu Yhdysvaltoihin, joten se ei oikein täytä haasteeni ehtoja, vaikka kyseessä on lahjakas nuori filippiiniläistaustainen kirjailija.

Open Library tarjosi paljon vaihtoehtoja, joissa monessa oli Arman Alizad-tyylinen nyyhkytarina slummeista, huumeista, ihmiskaupasta ja munuaisten myynnistä rikkaisiin maihin. Mutta seurattuani Armanin matkoja vuosikausia en halunnut ainakaan lukea selviytyjän omaelämäkerrallista tositarinaa. Filippiiniläisillä naiskertojilla taas näkyi paljon uskonnollista, katoliseen uskoon liittyvää tematiikkaa. Kristillinen kirjallisuus ei minua sinänsä häiritse, mutta mieluummin luen kirjallisuutta, jossa uskoontulo ei ole keskeinen tai ainoa teema.

Valitsin sitten melkein-Arman-linjoilla liikkuvan romaanin intialaiselta kirjailijalta, Niyati Keniltä (s. 1968), joka asuu Lontoossa. Esperanza Street on 1980-luvulle sijoittuva romaani, joka kuvaa Puerto de Princesan rantakaupungin yhden kadun elämää. Sen kertoja on kahdeksanvuotias Joseph-poika, kotiapulainen. Josephin isä myy poikansa täyshoitolan omistaja Mary Moralesille, koska tämän äiti tekee kuolemaa eikä hän kykene yksin huolehtimaan lapsesta. Joseph kuitenkin tapaa isää viikonloppuisin, ja muitakin sukulaisia, jotka asuvat lähikortteleissa.

Joseph kasvaa Moralesin perheessä lapsipuolen asemassa. Hän ystävystyy rouvan poikien kanssa, mutta joutuu illallisilla tarjoilemaan ruokia vieraille. Koulua hän saa käydä päivisin, mutta työpäivät jatkuvat heti koulun jälkeen. Kirjassa ei kuitenkaan kuvata äärimmäistä riistoa, vaan tilannetta, jossa lapsi ei kunnolla tunnista paikkaansa perheessä eikä koko maailmassa. Pahinta mitä hänelle tapahtuu on se, että hän tulee kerran pimeässä tunnistamattoman jengin hakkaamaksi. Toki hän myös hengailee jengien ympärillä, koska Mary-täti ei katso hänen peräänsä vanhemman lailla.

Yhteisön tasolla kirjassa vastustetaan paikallisen pohatan alueelle suunnittelemaa ostoskeskushanketta, joka tuhoaisi satojen henkien asumukset läheisessä Greenhillsin slummissa. Osa asumuksista ja yrityksistä on rakennettu jättömaalle luvattomasti, ja pohatta-Eddien miehillä on häätäjinä enemmän valtaa kuin poliisilla. Poliittinen vääntö jää kuitenkin vailla laajempaa kontekstiaan, eikä varsinkaan ulkomainen lukija ymmärrä sen kaikkia nyansseja, ellei tapahtumia sijoiteta suurempaan kansalliseen kertomukseen.

Sain jo romaanin alusta kirjailijan tyylistä varsin etnografisen vaikutelman, ja juuri nyt en ollut oikeassa mielentilassa lukemaan pikkutarkkaa selvitystä kymmenien henkilöhahmojen välisistä suhteista. Toinen ongelma tarinassa oli, ettei siinä ole kunnollista draaman kaarta. Sivuhenkilöille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin kertojalle, mutta enimmäkseen tässä seurataan avioliiton ulkopuolisten lasten syntymiä. Kirjassa on takuulla paljon nostalgiaa niille, jotka ovat kotoisin Puerto de Princesan kaupungista, mutta minulle espanjalaisen koloniaalisen estetiikan kuvaus ei oikein riittänyt tunnelman luojaksi.

Suomalaisessa kirjallisuudessa on pilvin pimein tämän tyyppisiä nurkkakuntaisia teoksia, jotka eivät välttämättä edes avaudu kyseisen maan toisella puolella eläneille. Romaanissa ei ollut kielellisesti suuria haasteita, kun tässä ei edes puhuttu englannin ja tagalogin sekakieltä, mutta en nähnyt tarinassa vastaavaa globaalia kiinnostavuutta kuin löysin esimerkiksi juuri viimeksi lukemissani thaimaalaisissa novelleissa.

Näistä haasteista huolimatta teos ei jättänyt sosiaalipornahtavaa jälkimakua, vaan jäin lukijana kevyen toiveikkaaksi kertojan tulevaisuuden suhteen. Ja toivoa kirjan nimikin yrittää välittää, vaikka kirjan hahmojen toivo tuntuu jo 1980-luvun alussa sijaitsevan siirtotyöläisenä Arabian niemimaalla.

Vasta kirjan läpi kahlattuani ymmärsin, että sen kustantaja, lontoolainen And Other Stories on joukkorahoituksella toimiva pienkustantamo, eli sen kautta voi saada kirjan julkaistuksi, jos sitä tilaa etukäteen riittävä määrä ihmisiä. Teos on siis omanlaisensa omakustanne, johon kirjailijan ei tarvitse itse sijoittaa suuria summia rahaa. Opin siis kirjan kautta jotain uutta kustannusalasta, ja olisin itsekin valmis kokeilemaan tämän tyyppistä kustannustoimintaa niin kirjailijana kuin lukijana.

Maahaasteessa olen saapunut kohtaan x/196: Filippiinit.