Shakespearen keijujen sielunelämästä

Teos: Emilia Karjula: Kuningatar Mab (S&S, 2023)

Äänikirjan lukija: Elina Keinonen

Julia on nuori kirjallisuustieteen jatko-opiskelija, joka työstää väitöskirjaa keijujen hahmoista William Shakespearen tuotannossa. Rahoituksen hankinta projektille on takkuista, mutta hänellä on osa-aikaisen sihteerin homma yliopistolla, eli jalka strategisesti oven välissä. Ihmissuhteiden saralla hän etsii vielä itseään, eikä hän oikein osaa määritellä, kumpaa sukupuolta kohtaan hän kokisi enemmän vetoa.

Eräissä syntymäpäiväjuhlissa, jonne hän on mennyt ystävänsä siivellä tuntematta juhlakalua, hän iskee itseään vanhemman ulkomaalaisen miehen, Paulin, jonka tapa koskettaa häntä on huumaavaa. Valitettavasti Paulilla näyttää olevan sutinaa juhlien emännän kanssa. Paul kutsuu emäntää Pyyhenaiseksi, koska tämä on jättänyt pyyhkeensä miehen asunnolle. On mahdollista, että siellä pyörii muitakin Paulin säätöjä. Julia on päättänyt valloittaa Paulin, ja vakuuttaa myös itsensä siitä, että yksi parisuhde riittää molemmille. Tilanne on kuitenkin varsin häilyvä, vaikka rakastavaiset muuttavat yhteen ja yrittävät elää kuin vakiintunut pari. Kissan hankkiminen ei välttämättä lähennä heitä, vaikkakin se tuntuu lapsen korvikkeelta.

Kuningatar Mab on hahmo Kesäyön illassa, ja hän puhuu myös tässä romaanissa omalla äänellään. Nykypäivän Mabiin Julia törmää konferenssimatkalla, kun nainen esoteerisessa kirjakaupassa vinkkaa hänelle uudesta luettavasta. Itse konferenssi on hänelle kokemuksena laimea pettymys, eihän kukaan kysy häneltä mitään tarkentavaa kysymystä hänen tutkimuspaperistaan, mutta hän ajautuu syrjähyppyyn Mabin kanssa, vaikka Paul odottaa häntä hotellilla.

Kirjan henkilöiden välille kehkeytyy intohimoinen kolmiodraama, tai oikeastaan neliödraama, vaikka Pyyhenainen jää hieman etäisemmäksi hahmoksi tässä suhdeviidakossa. Hän on suht menestynyt hevostalliyrittäjä, joka ei ehdi roikkua epävakaassa rakastajassaan.

Olen nähnyt Kesäyön illan kerran teatterin lavalla, joten minun periaatteessa pitäisi tunnistaa kirjasta intertekstuaalisia elementtejä, mutta melko huteraa luentani oli. Pidin kuitenkin paljon tarinan sadunomaisista tunnelmista, joissa oli myös ripaus kauhua. Herttuattaren verinen avain jäi mieleen yhtenä kauhuelementtinä, ja kiinnitin myös huomiota siman tekemisen yksityiskohtiin. Onhan tuo juoma ollut keskiajalla suosiossa rikkaiden keskuudessa monessa Euroopan maassa.

Jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Minna Lindgrenin Sävelsinkö- romaanin asetelmista. Molemmissa oli nuori humanistinainen päähenkilönä, ja molemmilla oli vaikeuksia rahoittaa jatko-opintojaan marginaalisesta aiheesta. Luulen, että olisin innostunut kirjoista enemmän 20 vuotta sitten, kun itsellänikin oli vielä tuo tilanne päällä.

Väitöskirjan Shakespearen keijuista lukisin takuulla suurella nautinnolla varsinkin, jos siinä käytettäisiin runsaasti kyseenalaiseksi leimattua esoteerista lähdekirjallisuutta. Eli romaanin akateemiset osiot miellyttivät minua, koska ne olivat tarpeeksi hörhöjä makuuni.

Black Country Blues

Teos: Angela Marsons: Äänetön huuto (Jentas, 2024)

Suomennos: Terhi Hannele Havila

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Black Country on historiallinen hiilikaivosalue Birminghamin pohjoispuolella Britannian Midlandsissa. Alue on kauniisti ilmaistuna taantuva, ja siellä kärsitään syvästä syrjäytyneisyydestä ja näköalattomuudesta. Sinne sijoittuu Angela Marsonsin dekkari Äänetön huuto , joka avaa rikoskomisario Kim Stonesta kertovan sarjan.

Kim Stone on yksikkönsä esihenkilö West Midlandsin poliisissa. Poliisin resursseja on äskettäin vähennetty, ja Kimin tiimi työskentelee yhdessä ahtaassa toimistohuoneessa moottoritien kainalossa. Tyyppinä Kimiä pidetään vaikeana, kylmänä ja tunteettomana, mutta tiimityö läheisimpien kollegojen kanssa sujuu silti.

Tarina alkaa keski-ikäisen yksityiskoulun rehtorin, Theresa Wyattin murhasta kylpyammeeseen tämän kotona. Theresa on kyennyt ennakoimaan lähestyvän kuolemansa, sillä hän on salaillut synkkää tapahtumaa kymmenen vuoden ajan. Muutama henkilö jakaa Theresan kanssa tämän salaisuuden, eikä heilläkään mene hyvin. Lukija voi alkumetreiltä päätellä, että kyseessä on sakea soppa.

Samaan aikaan yliopistolla professori Milton on aloittelemassa arkeologisia kaivauksia taajaman jättömaalla. Hanke on saanut osakseen kritiikkiä monesta suunnasta, ja myös professoria on äskettäin uhkailtu. Hänen koiransa on tapettu ja hän on joutunut pakenemaan kotoaan. Kaiken kukkuraksi on saatu selville, että Theresa Wyatt on ollut halukas toimimaan vapaaehtoisena kaivajana projektissa, mutta naista ei ole huolittu mukaan.

Nicola ja Beth ovat kolmikymppiset kaksossiskot, jotka ovat vieraantuneet toisistaan. Nicola tienaa isoja rahoja eroottisena tanssijana Birminghamin yökerhossa, ja hänellä on tutkinto sosiologiasta. Beth taas on epäonnistunut kaikessa, mihin on ryhtynyt, ja hän kokee katkeruutta siskonsa menestystä kohtaan. Siskot ovat kokeneet kovia surullisenkuuluisan Crestwoodin lastenkodin kasvatteina. Lastenkoti on suljettu, ja sen paikalla on nyt krematorio.

Angela Marsons on kotoisin Black Countrysta, ja alueen tuntemus näkyy tekstin laadussa. Kielellisesti kirja ei ole häikäisevä, mutta tunnelmat ovat tiheitä ja yhteiskunnallinen ote on vahva. Vähäisen googlauksen pohjalta sain selvää, että kirjailija yritti julkaista teoksiaan 15 vuoden ajan tuloksetta ja työskenteli silloin vartijana. Tämä lienee ollut hyvää kenttätyötä dekkarien pohjustukseksi, sillä Marsons tuntee läheisesti varsinkin huono-osaisten elämänkohtaloita. Paikoitellen meininki Holly Treen lähiössä oli niin synkkää, että koin jo ääretöntä sielun pakahtumista. Oikeastaan ne lasten kotiolojen kuvaukset olivat vielä rankempaa settiä kuin pahamaineisen lastenkodin.

Kim Stonen köyhää, traumapitoista lapsuutta ja nuoruutta pohjustettiin kirjassa perusteellisesti, ja tässähän komisario palasi samaan lastenkotiin, jossa hän itsekin oli joskus asunut. Kim on menettänyt kaksoisveljensä äidin tappamana, ja kyseinen skitsofreeninen äiti on edelleen elossa lukittuna hoitolaitokseen, jossa tytär ei kykene vierailemaan.

Marsons on julkaissut Kim Stone-sarjaa tiheään tahtiin, koska kirjat olivat hänellä valmiina vuosikausia. Kustannussopimuksia on jo kirjoitettu 26 teokseen, ja kahdeskymmenes osa on tulossa ulos brittikustantajalta tässä kuussa. Kiinnostava kirjailijan ura on hänellä, ja luo toivoa kaikille meille, joilla myös on julkaisemattomia käsiksiä pöytälaatikoissa.

Old School-ongelmakenttää

Teos: Jeanette Bergenstav: Syntiuhrit (Minerva Crime, 2023)

Suomennos: Hanni Salovaara

Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Jennifer Sundin on 44-vuotias rikostoimittaja göteborgilaisessa paikallislehdessä. Hän on äskettäin eronnut, ja hän kamppailee terveysongelmien kanssa asuen isänsä omistamassa veneessä. Avioero on ollut myrskyisä, ja hän on menettänyt nuoremman tyttärensä huoltajuuden alkoholinkäytön vuoksi. Elämässä on todellisia haasteita, eikä ole varmaa, auttaako kaikkien aikojen skuuppi lainkaan korjaamaan kinkkistä tilannetta.

Jennifer on oman kylän tyttöjä, ja hänet on lähetetty juttukeikalle vanhaan peruskouluunsa. Koulussa on vasta tehty kattava remontti, mutta muuten meininki on edelleen ”old schoolia” ei niin mairittelevalla tavalla. Opettajista ainakin kuvataiteen opettaja Dirty Harry on edelleen puikoissa – mies, josta aina juoruiltiin paljon. Koulun rehtori Karina haluaa antaa lähiöstä mairittelevan kuvan. Torshammar ei kuulu pahimpiin ongelmalähiöihin, mutta sekin kaipaa kasvojen kohotusta.

Somalialainen kouluavustaja Karim on ollut nuorempana jengeissä, mutta on saanut uuden mahdollisuuden. Hän on juuri saanut kuulla tulevansa isäksi. Lapsen äiti on ruotsalainen yliopisto-opiskelija My. Asiat ovat muuten liikkumassa parempaan suuntaan, mutta pariskunnalla ei ole varaa muuttaa yhteen. Kouluavustajan palkka ei riitä perheen elätykseen; lisätuloja on hankittava jostain.

Jennifer joutuu todistajaksi raaoille murhille, joista hänen kuuluu samaan aikaan kirjoittaa juttuja. Kaiken kukkuraksi toimitukseen tulee työkaveriksi vanha kollega Petter, jonka näkemys journalistin etiikasta on varsin joustava. Jennifer ei haluaisi tehdä yhteistyötä miehen kanssa, mutta hänen on pakko. Petterin löytämät seksikuvat johtavat juttukeikkoja väärille raiteille.

Kyseessä on varsin koukuttava tarina, jossa Jenniferin oman elämän kuviot vaikuttavat rikosjuonen kulkuun merkittävästi. Siinä on yhteiskunnallisesti painavia teemoja, ja paikoitellen myös tilannekomiikkaa ja mustaa huumoria. Tyttöjen illat Amerikasta tulleen Annien kanssa ovat vauhdikkaita, ja Jennifer oppii jopa karkaamaan ravintolasta maksamatta kyynärsauvoilla kulkien. Keski-ikäisten, rakkaudessa pettyneiden naisten kapina on yllätyksellistä, mutta samalla Jennifer muistuttaa itseään siitä, ettei hänen tule kulkea alkoholisti-isänsä tallaamaa polkua.

Jenniferin leikkauksesta toipumista sulostuttaa Goblin-koira, joka osaa auttaa emäntäänsä muun muassa sukkien riisumisessa. Kirjassa kohdataan muitakin intohimoisia koiraihmisiä, ja käydään keskusteluja eläinsuojelusta.

Poliisitutkinnalla ei ole tarinassa merkittävää roolia, vaan jännitys keskittyy lehtijuttujen tekoon. Ehkä Jenniferin perhe-elämää käsiteltiin vähän liikaa suhteessa raakoihin murhiin, mikä vesitti draaman kaarta. Muuten pidin tätä dekkarisarjan aloitusta vallan mainiona, ja varmasti jatkan sarjan seuraamista tulevaisuudessa.

Sydänten prinsessa fiktiohahmona

Teos: Jeffrey Archer: Kruunuakin kalliimpi (Sitruuna, 2023 )

Suomennos: Suvi Koskiniemi

Äänikirjan lukija: Petri Hanttu

Aloitin tätä William Warwickista kertovaa sarjaa aiemmin keväällä, mutta en päässyt pitkälle ensimmäisessä osassa. Nyt otin riskin ja hyppäsin suoraan sarjan viidenteen osaan, joka sattui olemaan saatavilla. Minulla oli joku käsitys sarjan keskeisistä hahmoista ennen kirjaan tarttumista.

William Warwick on varakkaan yläluokkaisen perheen vesa, joka on päättänyt tehdä uran poliisina Scotland Yardissa. Hänen isänsä on joutunut nielemään pettymyksen siitä, ettei poika ole seurannut häntä asianajajan tehtävissä. William on päässyt naimisiin Bethin kanssa, joka on taiteen huippuasiantuntija Fitzmolean-museossa. Heillä on kaksi lasta, ja perhearki rullaa omalla voimallaan.

Teos sijoittuu vuoteen 1988, ja yksi sen avainhenkilöistä on prinsessa Diana, joka on alkanut elää omaa erillistä elämäänsä paparazzien piirittämänä. Prinsessaan kohdistuvat turvallisuusjärjestelyt kiristyvät vuosi vuodelta, mutta samalla hän ottaa mittavia riskejä matkoillaan. Matkustaminen kaupallisella charter-lennolla Mallorcalle on yksi tuollainen riski. Huvipurrella lomailu seurapiirigigolo Jalabin vieraana johtaa todelliseen kriisiin, ja merivoimien erikoisjoukkoja tarvitaan seurueen pelastamiseen kaappaukselta Libyaan.

Scotland Yardissa ollaan täydessä valmiudessa arabiterrorismin riskin suhteen, ja erityistä huolta aiheuttavat Albert Hallin konsertit, joissa kuninkaalliset esiintyvät usein. William onnistuu torpedoimaan yhden iskun massiivisella poliisioperaatiolla, mutta libyalaisista nukkuvista soluista on jatkuvaa päänsärkyä. Lockerbyn iskun libyalainen terroristi Khalifa on eristyksessä Belmarshin vankilassa, mutta hän onnistuu silti vaikuttamaan tapahtumiin ulkomaailmassa kätyreidensä kautta.

Dianan ja Jalabin romanssijuoni on tietysti puhdasta fiktiota, sillä prinsessan muslimitaustaiset poikaystävät olivat hänen elämässään vasta 1990-luvulla. Pakistanilaistaustaisen kardiologi Hasnat Khanin kanssa hän ehti seurustella pidempään kuin Dodi al-Khayetin. Kummallakaan miehellä ei ollut terrorismikytköksiä, joten kirjan juonen todellisuuspohjalla on turha spekuloida.

Taidekaupat kuuluvat tähän sarjaan jatkuvana teemana, kuten myös taideväärennökset. Bethin liikekumppani Christinalla ei aina ole puhtaat jauhot pussissa, mutta hänkin joutuu huijauksen kohteeksi Amsterdamissa. Christinan ex-mies Miles on myös lusinut tuomiota pahamaineisessa Belmarshissa, mutta pääsee avovankilaan ja onnistuu pakenemaan sieltä. Miles tuntuu tyypilliseltä valkokaulusrikolliselta, jonka tyyppisiä hahmoja Archer tuntuu suosivan.

Olen viettänyt kesää 1988 Britanniassa, joten ainakin ajan henki tuntui kirjassa varsin kotoisalta. Minulle tämä teos avautui enemmän laadukkaana viihdekirjana kuin dekkarina, vaikka poliisin työ oli siinä keskiössä. Ehkä kuitenkin olen näistä Archerin kronikoista enemmän kiinnostunut Clifton-sarjasta, jossa eletään aiemmilla vuosikymmenillä.

Terveisiä rinnakkaistodellisuudesta

Teos: Juli Zeh: Yli-ihmisiä (Huippu, 2023)

Suomennos: Anne Kilpi

Äänikirjan lukija: Anne Kilpi

Dora on 36-vuotias mainostoimiston copywriter Berliinissä, joka on elänyt joitain vuosia sellaista elämää, jota moni kadehtisi. Hän tekee mainoskampanjoita vain vastuullisille yrityksille, ja hänen aktivistimiehensä Robert ehtii iltaisin parantamaan maailmaa hänen kanssaan punaviinilasillisen äärellä kreuzbergiläisellä parvekkeella. Elämä on ollut hyvää, ainakin hetken verran, kunnes…

Nykyään Robert tarjoaa Doralle enemmän päänsärkyä kuin feromonihormoneja. Miehestä on tullut sietämätön sen jälkeen, kun hän tapasi Greta Thunbergin kasvotusten. Aktivismista on tullut hänelle varteenotettava ura, mutta se johtaa ilmapiirin kiristymiseen kotona, varsinkin biojäteastialla. Ja koronakriisin puhjettua tilanne on eskaloitunut entisestään. Pattitilanteessa Dora ei keksi muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa pois Berliinistä. Nythän se on mahdollista siksikin, että mainostoimisto on ulkoistanut kaikki työt kotitoimistoihin.

Doran äiti on kuollut äskettäin ja jättänyt tälle pienen perinnön. Tällä pesämunalla hän saa hankittua maatilan Brandenburgin maaseudulta. Braggen on kylä, jossa asukkaiden on puhallettava yhteen hiileen. Arvattavaa on, että yhteishenki merkitsee AfD-puolueen äänestämistä ja ulkomaalaisten kutsumista mutiaisiksi.

Dora yrittää sinnitellä uudessa residenssissään ilman autoa bussiliikenteeseen nojautuen. Tien varsilla uusi rinnakkaistodellisuus paljastaa kyntensä, kun kaikkialla poliittiset julisteet vaativat halvempaa dieseliä. Kotikylän tyypit vaikuttavat aluksi pelkiltä karikatyyreiltä, mutta pikkuhiljaa heistä alkaa paljastua monipuolisia nyansseja. Kylässä asuu myös maahanmuuttajia ja homoja, ja sen keskeiset elinkeinot ovat parsanviljely ja vanhusten kotihoito.

Saksalaisen yhteiskunnan dynamiikka on kiinnostanut minua pitkään, ja tämä kirja tuntui kuin minua varten kirjoitetulta. Olen itse yrittänyt huonolla saksan taidollani tutustua journalismiin itäsaksalaisista natsikylistä, ja nyt sain tästä aiheesta kattavan selvityksen äidinkielelläni. Kirjassa kuvattu kylä sijaitsee vain reilun tunnin junamatkan päässä Berliinistä, mutta on aitoa maaseutua syrjäseudun ongelmineen.

Kirjassa käsitellyt ilmiöt ovat kaikki tunnistettavissa koti-Suomen kontekstissa, mutta eri painotuksin. Meillä maaseudun ongelmat eivät ole identtisiä Saksan kanssa, johtuen arktisesta ilmastosta ja välimatkoista. Pystyin kyllä samastumaan Doran hahmoon hyvin, koska itsekin olen viime ajat värjötellyt syrjäseutujen bussipysäkeillä ihan ansioituneesti.

Kuulin kirjasta jo pari vuotta sitten, mutta en saanut sitä käsiini, koska sitä ei löytynyt suoratoistopalveluista. Nyt onnistuin saamaan sen äänikirjana uudesta E-kirjastosta, mikä on Kansalliskirjaston viimeisin hanke. Sovellusta sai odottaa monta päivää, ja sinne päästyäni en häikäistynyt valikoimasta. Olen iloinen, että juuri tämä kirja oli saatavilla tänään, mutta suureen osaan kirjoista oli jo nyt pitkät varausjonot. Lisäksi äänikirjan toisto-ohjelma sakkasi pahasti niin, että jouduin avaamaan joka luvun erikseen ja kelaamaan niitä edestakaisin.

Mhairin arvostusketju

Teos: Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Hanna Arvonen

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Neljäs Mhairi McFarlanen teos reilussa viikossa kertoo jo suuresta kiinnostuksesta kirjailijan tuotantoon, ja ansaitsisi erillisen arvostusketjun. Nämä kirjat ovat tarjonneet minulle syvää rentoutusta tässä kirjaerämaassa. Myönnettäköön, että nämä teokset myös kuuluvat niihin, joita saa ilman varausta Ellibsin kirjastosta.

Romaanissa kolmikymppinen manchesteriläinen rikostoimittaja Rachel on juuri eronnut kihlatustaan ja nuoruudenrakastetustaan.Hän on perunut häät ja jättänyt taakseen ison kasan pahaa karmaa. Tilanteesta on päästävä eroon pian, ja tämän vuoksi hän suostuu muuttamaan yhteen ystävänsä Mindyn kanssa.

Mindy on intialaisen kangaskauppaketjun perillinen, taustaltaan sikhi, eikä sukubisneksen jatkaminen ollut hänen unelmansa. Hän on kuitenkin pannut tuulemaan, ja osoittautunut hyväksi siinä, mitä tekee. Muillakin ystävillä menee taloudellisesti lujaa, ja tapaamiset joidenkin kanssa alkavat muistuttaa painajaisten pariskuntaillallisia.

Ben on Rachelin nuoruuden suuri salarakkaus, joka tuli hänen elämäänsä ensimmäisenä opiskeluviikkona. Hän ei koskaan seurustellut Benin kanssa, koska oli jo varattu opinnot aloittaessaan. Kaikki Rachelin ystävätkin ovat olleet hänen elämässään tuosta vaiheesta saakka. Ben on ollut kadoksissa pitkään, mutta äskettäin kaverit ovat tehneet taas havaintoja miehestä kaupungissa.

Jälleennäkeminen Benin kanssa vaatii sitkeää salapoliisityötä ja Amorin uhmaamista. Valitettavasti Ben on tahollaan naimisissa, ja asuu Reese Witherspoon-tyyppisen vaimonsa kanssa hulppeassa kaupunkitalossa arvostetulla alueella. Ben innostuu tapaamisesta niin, että kutsuu Rachelin tapaamaan parempaa puoliskoaan.

Kirja tarjosi samantyyppistä kolmikymppisten kaupunkilaisten biletystä, eksistentiaalista angstia ja romanssin siemeniä kuin kolme muutakin lukemaani. Ehkä kirjoissa esitellyistä ammateista Rachelin rikostoimittajan työ oli kiinnostavin urapolku. Myös Rachelin ja Benin taustassa englantilaisen kirjallisuuden opiskelijoina oli samastumispintaa.

Tämän arvostusketjun aikana siirryin Ellibsistä uuden kansallisen E-kirjastosovelluksen käyttäjäksi, eikä tuokaan ilmainen palvelu lupaa helpotusta kirjapuutostautiin. Ellibsin tila on ollut viime aikoina suorastaan aneeminen. Uusi palvelu näyttää teknisesti toimivammalta, mutta siellä ei ole vielä oikein mitään sisältöä, ja varausjonot teoksiin ovat uskomattomat.

Olipa kerran musiikkitiede

Teos: Minna Lindgren: Sävelsinkö (Teos, 2023)

Äänikirjan lukija: Vilma Kinnunen

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuutta käsittelevistä teoksistaan, joista olen tainnut lukea melkein jokaisen. Sävelsinkö kuuluu myös tähän genreen, vaikka sen keskiössä ei olekaan hoiva-alan kriisi eikä asumispalveluiden muutokset. Kyseessä on läpikotaisin akateeminen satiiri, jossa nuori musiikkitieteen väitöskirjantekijä kohtaa elämänsä ehtoossa olevan säveltäjämaestron.

Iina Suvirimpi on juuri saanut Koneen Säätiön apurahan rohkeasta avauksestaan, eli hän on aloittamassa etnografista tutkimusta Pentti Keistiöstä, uuden aallon säveltäjästä, joka oli 1970-luvulla ensimmäisiä tietokoneavusteisen säveltaiteen pioneereja. Nuori tutkijanalku on tästä lottovoitosta varsin tohkeissaan, eikä hän vielä tiedä, että yliopistolla kaavaillaan koko humanistisen tiedekunnan lakkauttamista.

Keistiö on yli yhdeksänkymppinen tervaskanto, leskimies, joka on juuri selvinnyt kissansa kuolemasta. Hänet muistetaan räväkän elitistisistä ulostuloistaan 1970-luvulla, mutta päästyään miehen kotiin haastattelemaan Iina yllättyy, kun mies kertoo kuuntelevansa Erika Vikmanin voimabiisejä. Kämpillä huseeraa myös kotisairaanhoitaja Taina Ruiska, jonka tuttavallisuus yllättää Iinan.

Tutkijaseminaarissa meno on jopa hurjempaa kuin kenttätöissä. Kellään ei ole kiinnostusta perehtyä toistensa papereihin, ja professori Piekana istuu sessioissa kuulokkeet korvilla, pitäähän hänen hoitaa samaan aikaan hallinnollisia velvoitteitaan. Seija on vanhempi jatko-opiskelija, jonka kanssa Iina käy terapiakaljalla seminaarin jälkeen Suopeassa Säynävässä. Hän suhtautuu kaikkeen yliopistolla tapahtuvaan muutokseen liiankin kyynisesti, mutta ainakin hänestä on ollut apua siivouskeikkojen järjestelyssä.

Iinan äiti oli kirjassa tunnistettava, mutta jopa kehityskelpoinen hahmo. Pragmaattinen äiti ei alussa ymmärrä tyttärensä valintaa, vaan galuaisi tästä sairaanhoitajaa. Lounaalla käynti Kiasman kahvilassa vaan syventää äidin ja tyttären kokemuksellista kuilua. Lopulta äiti kuitenkin hyväksyy, että tyttären on saatava tehdä jotain, mikä häntä oikeasti kiinnostaa – vaikka kukaan muu ei koskaan lukisi kunnolla tämän tieteellisiä julkaisuja.

Lindgren tunnetaan klassisen musiikin asiantuntijana, ja siksi kirjan näkökulma tuntuu luontevalta. Itse ymmärrän musiikin teoriasta sen verran, ettei kirjassa viljelty käsitteistö ollut minulle uppo-outoa, mutta paikoitellen se vieraannutti lukijaa (mahdollisesti tarkoituksellisesti). Pysyin kyllä tarinassa hyvinkin mukana, olihan sen juoni lopulta aika vauhdikas. Yliopistomaailman kuvaus tuntui melkein todenmukaiselta, mutta jokseenkin yliampuvalta.

Kirjasta jäi käteeni anekdootti kukkopilleillä musisoinnista, ja jäin muistelemaan lapsuuteni kukkopillejä. Haluaisin keräillä niitä nyt, tai jopa valmistaa sellaisen itse. Ne ovat todellista katoavaa kansanperinnettä, en ole nähnyt niitä myytävän missään sitten 1970-luvun. Tuolloin noita myytiin runsaasti ainakin itäsuomalaisilla toreilla. Omani olen saanut Mikkelistä, ja kaipaan sitä torifiilistä pidäkkeettömästi.

Paul Auster RIP (1947-2024)

Teos: Paul Auster: The Invention of Solitude (Faber&Faber, 1982)

Löysin tämän kuuluisan kirjailijan omaelämäkerrallisen esikoisteoksen syksyllä kierrätyshyllystä mökkimatkalla Toivakasta, ja minulla kesti puoli vuotta saattaa se loppuun, vaikka teos on ohut eikä erityisen vaikea. Paul Austerilta olen tainnut lukea aiemmin vain pari teosta, ja mielessäni ne sekoittuvat hänen vaimonsa Siri Hustvedtin teoksiin. Molemman tuotannoissa ei mielestäni ole mitään vikaa, mutta se viimeinen valaistuminen teosten suhteen uupuu vielä.

The Invention of Solitude koostuu kahdesta erillisestä osasta, joista ensimmäinen on enemmän henkilökohtainen ja minä-muodossa kirjoitettu, ja toinen, The Book of Memory, hieman etäisempi, esseemäisempi ja kolmannessa persoonassa kirjoitettu. Siinä noin kolmikymppinen mieskertoja menettää isänsä äkillisesti, ja on samalla tuore taaperon isä. Miehen suku on leimallisesti juutalainen molemmilta puolilta, mutta hänen vanhempansa eivät ole olleet erityisen uskonnollisia, ja näin uskonto hänelle on merkinnyt lähinnä bar mitzvah-juhlien viettoa.

Miehen vanhemmat ovat eronneet tämän aikuisuuden kynnyksellä ja sisko on mielisairaalassa. Näin ollen lapsuuden kodin tyhjentäminen jää kertojan vastuulle, ja tämän urakan kautta hänen on aika tutustua paremmin sukuhistoriaansa. Myös takkuinen suhde edesmenneeseen kalvaa häntä: vaikka isän ja pojan välit ovat olleet asialliset, ei poika voi ymmärtää isänsä latteaa tunne-elämää ja intohimon puutetta. Ainoan lapsen syntymänkin hän kuittasi vain tokaisemalla: ”A beautiful baby. Good luck”.

Kirjan varsinainen jännitysnäytelmä on niin hurja, että olisin voinut lukea erillisen romaanin pelkästään siitä. Vuonna 1919 miehen isoäitiä syytettiin miehensä murhasta Wisconsinin Kenoshassa, mutta mummo vapautettiin vankilatuomiosta osittain mielenterveyssyistä. Sam-isän perhe oli tullut Amerikkaan 1900-luvun alussa Itävallasta, ja englantia puhumattoman äidin tilanne vaikutti kohtuuttoman hankalalta jo ennen tragediaa. Mies oli lähtenyt nuoremman matkaan, ja ennen tätä perhe oli viettänyt stressaavaa kiertolaiselämää Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä paeten aina uutta häätöä.

Tarinassa murhaajaäidin poika Sam sitten asettuu aloilleen New Jerseyhin, ja perustaa veljensä kanssa kiinteistöfirman, joka isännöi yli sataa köyhien kerrostaloa. Auster ei vie isän henkisen tilan psykologisointia liian pitkälle, mutta syitä paikalle jämähtäneeseen, eleettömään elämäntyyliin voi etsiä miehen lapsuudesta.

Kirja muistuttaa siitä, että ken sukututkimuksen polulle ryhtyy, voi olla valmis löytämään epämiellyttäviä faktoja jopa lähisukulaisista. Austerin veljekset jatkoivat äidistään huolehtimista kuolemaan saakka, ja tämä tarkoitti perhetragediasta vaikenemista.

Teoksen toinen osa jäi kieltämättä kalpeammaksi kokemukseksi, vaikka siinäkin käydään läpi juutalaisten ja muiden itäeurooppalaisten siirtolaisten historiaa. Ylipäänsä saan Austerista kuvan, että hän on ainakin nuorena kirjailijana ollut täysin Eurooppaan suuntautunut vaikutteineen. Tässäkin käsitellään teemaa, kuinka juutalaiset älyköt ja kirjailijat Anne Frank mukaan lukien ovat niin sodan kuin rauhan aikana joutuneet ahtautumaan hyvin pieniin tiloihin maailman metropoleissa pystyäkseen luomaan. Sama ongelma vaivaa myös kertojaa, joka joutuu avioeron jälkeen muuttamaan varastokopin kaltaiseen tilaan New Yorkissa. Aiemmat, vastaavat ahtautumiset Pariisissa runoilijana ja kääntäjänä ovat olleet himpun verran romanttisempia, sillä siellä asuessaan Auster koki kohtaavansa enemmän suurten klassikkokirjailijoiden haamuja.

Varmasti pitkän uran tehnyt Auster on luonut nahkansa kirjailijana moneen otteeseen, mutta tässä teoksessa oli jopa hellyyttävää kotikutoisuutta, eikä sitä takuulla ole kirjoitettu maailmanvalloitus mielessä. Olen siis tyytyväinen tähän löytööni, enkä välttämättä heitä sitä ensimmäisten poistojen mukana, sillä hyllyssäni on aina tilaa hieman harvinaisemmille nidoksille.

(kirjoitettu vuonna 2021, julkaistu 1.5.2024, päivä kirjailijan kuoleman jälkeen)

Martiniquelta Manchesteriin

Teos: Mhairi McFarlane: Mitä jos en löydä sinua koskaan (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Hanna Arvonen

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Mhairi McFarlanen kirjojen arvioita on nyt tulossa pidäkkeettömästi, koska ei ole ollut muutakaan luettavaa. Mitä jos en löydä sinua koskaan on tainnut jäädä minulla joskus kesken, mutta en muistanut viime lukemasta mitään. Tämä teos miellytti minua siksi, että sen päähenkilö Laurie Watkinson on ”woman of colour”, puoliksi martiniquelainen asianajaja, jolla on ollut värikäs lapsuus taiteellisen siirtolaisäitinsä kanssa.

Laurie on aina elänyt kahdestaan tuulella käyvän äitinsä kanssa, kun taas isä on huidellut maailmalla suht menestyneenä muusikkona. Isä on tullut tyttären elämään viiveellä, ja hän kokee olevansa tämän elämässä pelkkä eksoottinen koriste. Verrattuna vanhempiinsa Laurie on pyrkinyt elämässään vakauteen: hän tunnistaa itsensä AbFab-sarjan Saffien hahmosta, eli on ollut tytär, joka on joutunut huolehtimaan äidistä.

Laurie on myös seurustellut saman miehen kanssa puolet elämästään, ja kun Dan yhtäkkiä ilmoittaa halustaan erota, se järkyttää Laurien elämää perinpohjin. Pariskunta on lykännyt lapsentekohaavetta vuosia Danin pelkojen vuoksi, ja eron jälkeen Laurie saa kuulla, että miehellä onkin pulla uunissa kollegansa kanssa. Suurempaa nöyryytystä hän ei osaa kuvitella, mutta ehkä Laurien on aika näyttää eksälleen närhen munat…

Kaiken kukkuraksi Laurie ja Dan työskentelevät edelleen samassa lakifirmassa, joten kiusallisia kohtaamisia heillä piisaa. Onneksi kuvioihin saapuu Jamie, nuorempi kollega, joka alkaa Laurien valepoikaystäväksi. Jamie on koko toimiston naisten märkä unelma, todellinen hottis, jota kaikki miehet vihaavat. Hänen itseluottamuksensa saa hänet usein vaikeuksiin toimiston kirjoittamattomien sääntöjen keskellä.

Valesuhteessa on tärkeää luoda täydellisiä illuusioita, ja siinä Jamie on taitavampi kuin Laurie. Yhtäkkiä Laurien IG-postauksissa on ihmeellistä nostetta, vaikka hän ei ole koskaan kaivannut somehuomiota, ei ainakaan työkavereiltaan.

Noin puolet kirjasta on Laurien kaveripiirin touhujen kuvausta, ja Lauriella on yllättävän paljon vapaa-aikaa ollakseen noin korkean profiilin ammatissa. Asianajajan työ on vähemmän glamoröösiä sen syvässä päässä: enimmäkseen Laurie tuntuu antavansa oikeusapua nuorisorikollisille.

Ehkä ansiokkainta kirjassa oli Laurien kompleksisen äiti- ja isäsuhteen pohdinta. Vaikka kumpikaan vanhempi ei ollut helppo tapaus, he tuntuivat sellaisilta tyypeiltä, joihin olisin halunnut tutustua.

Näitä kirjoja lukiessani olen pohtinut muun muassa sitä, kuinka paljon populäärikulttuurin viitteitä on hyvä määrä, ja tässä kirjassa niitä oli hieman liikaa. Musaviitteistä tykkäsin, varsinkin 70-luvun motownista, mutta viitteet romanttisen komedian leffaklassikkoihin olivat vähän päälleliimattuja.

Etnisyyden käsittely oli kirjassa kepeähköä, eli Laurien karibialainen tausta ei lopulta ollut kirjan keskeinen teema. Näissä kirjoissa asetelmat ovat sen tyyppisiä, että kaikki lukijat voivat löytää niistä jonkun hahmon, johon kiinnittyä. Ja koska olen nyt lukenut saman kirjailijan teoksia neljä putkeen, romaanihenkilöt alkavat olla päässäni iloisesti sekaisin kuin kaleidoskoopissa.

Irti päästämisen taiteesta

Teos: Pam Jenoff: Sirkustyttö (HarperCollins Nordic, 2021)

Suomennos: Maija van de Pavert

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kirjapuutos on vakava tauti, varsinkin jos elää kaukana kirjastoista eikä pääse kaukiostaan ulos joka päivä. Itse en pärjää lukijana Piki-kirjaston äänikirjatarjonnalla, mutta välillä joudun tyytymään siihen, mitä siellä on saatavilla. Yleensä siellä on vain Nora Robertsia ja Jeffrey Archeria.

Amerikkalainen Pam Jenoff ei ole vielä ehtinyt täyttää kokonaista kirjaston hyllyä teoksillaan, mutta hänenkin kirjojaan on usein helposti saatavilla. Sirkustyttö on toinen häneltä lukemani kirja, ja olen yrittänyt lukea tätä aiemminkin. En nyt kokonaan reittaisi Jenoffin kirjoja epätoivoisiksi hyllynlämmittäjiksi, mutta ymmärrän, miksi niihin ei ole pitkiä varausjonoja. Tämän tyyppistä romanttista sotakirjallisuutta on tarjolla liikaa, ja genre toistaa pahasti itseään.

Romaanin päähenkilö on 16-vuotias Noa, tyttö Hollannista, joka on päätynyt Saksaan synnyttämään aviotonta lasta Lebensborn- ohjelmaan. Noa synnyttää lapsen, jota ei hyväksytä kolmanteen valtakuntaan liian tummien piirteidensä vuoksi. Hän ei saa tietää lapsensa kohtalosta mitään, ja hän päätyy karkaamaan hoitokodista.

Darmstadtin kaupunki sijaitsee lähellä Ranskan rajaa, ja Noa päätyy hanttihommiin aseman siivoojaksi. Tunnelmat asemalla ovat kaoottiset, kun tuhannet ihmiset pyrkivät länteen liian täysine matkalaukkuineen. Eräänä päivänä Noa löytää vaunut täynnä kuolleita vauvoja ja kokee elämänsä järkytyksen. Ruumiiden joukossa on yksi elävä ihmistaimi, joka ojentaa kättään kohti pelastajaansa.

Noa antaa pojalle nimeksi Theo, ja löytää turvapaikan lähellä majailevasta kiertävästä sirkuksesta. Vaikka tytön fysiikka ei lupaa ihmeitä, hän tarjoaa työvoimaansa sirkuksen väelle. Juutalainen trapetsitaiteilija Astrid ottaa tytön treenattavaksi tulevaa ohjelmaa varten. Kaksikon välillä on kuitenkin pulaa luottamuksesta, koska molemmilla on epäuskottava peitetarina viime vaiheistaan.

Noa pääsee sirkuksen kanssa kiertueelle Ranskaan, missä olo ei ole paljon turvallisempi kuin Saksassa natsien miehittämällä alueella. Eräässä kaupungissa hän saa huomiota Lucilta, pormestarin pojalta, ja kokee taas ihastumisen huuman. Lucin isä on kuitenkin natsien kollaboraattori, ja suhde sirkuksen kannalta vaarallinen. Vaikeaa on myös tuottaa ohjelmaa, koska natsit vaativat sirkukselta uskollisuutta.

Kirjan ainoa varsinainen anti oli muistin virkitys Elsassin alueen historiasta, sillä sirkusseurue joutui palaamaan raja-alueelle Ranskan-kiertueen jälkeen. Kovin syvälle en tuossa kertauksessa päässyt, mutta se, mitä luin paikallisten ihmisten sekavista lojaalisuuksista oli kohtuukiinnostavaa.

En pidä kirjaa kokonaan epäonnistuneena floppina, sillä ihmisillä on erilaisia tarpeita lukiessaan historiallista fiktiota. Minun tarpeitani teos ei juuri nyt täyttänyt, mutta luin Jenoffilta toisen kirjan suuremmalla antaumuksella.

Pari vuotta sitten luin Joel Elstelän samasta aihepiiristä kertovan Sirkusleijonan kaipuun, joka oli paljon runsaampi ja rikkaampi kuvaus samasta aihepiiristä. Molemmissa teoksissa on uskottavuuden rajoja haastavia elementtejä, enkä lukenut kumpaakaan realistisin odotuksin. Elstelän romaanin ehdoton plussa tähän verrattuna oli räävitön natseille nauraminen, kun taas tässä natsihahmot jäivät lopulta vain etäisiksi statisteiksi melko kliseisessä rakkaustarinassa.