Nainen, joka nauroi itsensä ulos yhteiskunnasta

mediahuoraOletko aina haaveillut urasta Iltapulun toimittajana? Jos olet, silloin Venla Hiidensalon Mediahuoralla (Otava, 2012) voi olla sinulle jotain annettavaa. Jo ensisilmäys kirjaan nimen ja kannen perusteella lupaa jotain raflaavaa, liioiteltua ja kirkuvaa. Kirja kertoo freelance-journalistien eli nykykielellä media-avustajien prekaarista maailmasta. Ihmisistä, jotka kirjoittavat uskomattomia paljastuskertomuksia kotitoimistoistaan, sillä mediataloilla ei enää ole tarjolla työhuoneita. Mediahuorien työolosuhteet ovat kiristymässä, sillä avustajat eivät saisi kertoa palkkioistaan kollegoille eikä tehdä keikkaa kilpailijan piikkiin. Keikkojen saaminen on pitkälti riippuvainen pomon mielivaltaisista fiiliksistä, eikä niiden varaan voi rakentaa mitenkään tolkullista elämää.

Tätä maailmaa todistaa ensin inhorealistisesti ja kierroksien lisäännyttyä psykedeelisesti itähelsinkiläinen lähiön yksinhuoltaja Maria Vartiainen, joka on takonut human interest-juttuja siitä asti, kun poika Perttu on syntynyt. Koska pojan isä Matti on poistunut kuvioista jo varhain, hänen asemansa totaaliyksinhuoltajana on tiukka. Maria piiloutuu kiireisen uraäidin manttelin taa vältellen päiväkodin ja koulun vanhempainiltoja, ja poikansa kuulumisista hän on rehellisesti kuutamolla. Perttu elää pitkälti minuuttipuuroilla, joiden ostamisen Maria rationalisoi ajansäästöllä. Äidin ja pojan kommunikaatio on kovin minimaalista, ja poika on tottunut viettämään iltoja ja viikonloppuja yksin äidin ollessa juttukeikoilla yleensä huumeiden käyttäjiä, niiden leskiä ja muita pikkurikollisia jahdaten.

Kirjassa on monta ulottuvuutta: nykyjournalismin tila, äitiys, vanhushuolto ja mielenterveysongelmat kai pääteemoina. Marian seikkailuja maailmalla Etelä-Amerikan kapinallisten parissakin sivutaan, samoin äkillistä juttukeikkaa arabikevään mellakoita todistamaan. Tarina äitiydestä oli lähinnä surullinen, kun taas työelämän analyysissa päästiin asian ytimeen. Marian mielenterveyden järkkyminen kai kuului loogisena osana pakettia, kun taas sivujuonena muistisairaan Sohvin sekoilut tuntuivat päälleliimatuilta. Teos alkoi jo puolessavälissä tuntua ylipitkältä, kun Marian juttukeikoissa oli paljon toistoa. Selvisin loppuun saakka halusta selvittää, kuinka äiti-poikasuhteelle lopulta kävi.

Kaikkien köyhyyden kanssa kamppailevien kirjailijoiden haaveena on kai kirjoittaa saaga köyhyyden selättämisestä, ja varsinkin sosiaalisen median maailmaan liittyy näinä päivinä paljon ”rags to riches”-kertomuksia. Maria Vartiainenkin tuntee pelin säännöt ja on valmis uhraamaan yksityisyytensä ja myös lähipiirinsä yksityisyyden mediahuoruuden alttarille. Onneksi Hiidensalo ei moralisoi päähenkilönsä valintoja, vaan esittää hänen saagansa kauhua pursuavana aikuisten satuna, jossa ei varsinaisesti ole hyviksiä eikä pahiksia. Marian persoonaankaan ei ole helppo samastua, vaikka tunnistinkin hänen toimintamekanismeistaan ainakin työhön pakenemisen ja pakkomielisen shoppailun osana omaa aiempaa selviytymistäni. Hänen impulsiiviset naurukohtauksensa tiukoissa tilanteissa, kuten työpalavereissa ja psykiatrian klinikalla, muistuttavat vähän Touretten syndroomaa, mutta tuntuvat samalta ainoalta mahdolliselta reaktiolta absurdissa yhteiskunnassa, mahdottomissa työolosuhteissa ja kontrollin ilmapiirissä, jossa kansalaisten työkuntoa mitataan joka luukulla. Kun mitään muuta keinoa ei ole jäljellä, on jopa tolkullista nauraa itsensä ulos yhteiskunnasta.

Kirja taatusti puhuttelee vielä pitkään ja toiminee peilinä media-alan muuttuville työolosuhteille aikana, jolloin kaikki voimme olla kansalaisjournalisteja ja sisällöntuottajia. Ammattikunnan haihtumisesta kertova saaga on tietysti aina surullista luettavaa. Ammatillisuuden ja ay-liikkeen alasajosta Hiidensalo kertoo vakuuttavasti, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa freelancer ei voi olla yrittäjä eikä palkollinen. Kapitalismin edistyneitä muotoja palkkatyöstä kohti itsensä työllistäjien onnelaa tässä ironisoidaan rankasti. Teos toimikin vahvemmin yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin yksilöpsykologisella tasolla. Julkikakkaamisen ja piilokakkaamisen eroista tosin kirjailijalle extrapojot, selvitti minullekin monia kompleksejani.

Postironisen aikuisen värityskirja

ekholm rakkausKirjasyksyyn mahtuu monia uutuuksia, jotka pitäisi saada käsiin aivan heti. Syksyn erikoisimpiin esikoisteoksiin kuuluu aiemmin toimittajana, graafisena suunnittelijana ja dramaturgina tunnetun Johannes Ekholmin romaani Rakkaus niinku (Otava, 2016), joka jo herättää huomion kirjojen merestä nimen ärsyttävyydellä ja kannen animehenkisyydellä. Nimi muistutti minua ajasta, jolloin seurustelin erään vanhemman teatterimiehen kanssa, joka natkutti aina siitä, että julkisesti esiintyvänä henkilönä käytin liikaa niinku-sanaa.  Asenteessa oli jotain mansplainaavaa, vaikkakin ymmärsin sen johtuvan myös pelkästä ikäerosta. Siksi kirja nauratti jo ilmiasullaan ennen sisältöön tutustumista.

Rakkaus niinku keskittyy parisuhteita enemmän isän ja pojan komplisoituun suhteeseen, sillä päähenkilö Joonan kirjailijaisä on ”tehnyt Knausgårdit” eli kirjoittanut autofiktiivisen tunnustusromaanin epäonnistumisistaan isänä ja puolisona. Muut Joonan lähipiirissä eivät jaksa enää seurata kirjan ympärillä vellovaa keskustelua, mutta Joonaa isän paljastukset edelleen kismittävät. Kaiken kukkuraksi hänen on palattava asumaan isän ja hänen uuden vaimonsa luo Kirkkonummelle, sillä hän on polttanut siltansa mainosalalla, jäänyt työttömäksi ja menettänyt luottotietonsa. Koska isä on jo eläkkeellä, parivaljakolla on liikaa aikaa ruotia suhdettaan ja maailmanmenoa.

Kirja koostuu keskusteluista, joita Joona tallentaa netissä ja puhelimen nauhurilla, välillä luvan kanssa, välillä ilman lupaa. Pyrkimys tekstissä on mahdollisimman ”autenttiseen” puhemateriaaliin, eli mieleen tulee ”löydetty” runo tai kirja, joka on kirjoittanut itsensä nappia painamalla. Syvällisimmät keskustelut käydään chatissa mystisen avatar SAD91RL:in kanssa, joka puheidensa mukaan asuu Barcelonassa ja tekee apurahalla paperiveistoksia. SAD91RL:n identiteetti on vielä häilyvämpi kuin Joonan oma, ja tuttavuutta leimaa sosiaalisten tilanteiden pelko. Pitkien chattien lukemisesta romaanissa voi olla montaa mieltä. Minusta ne olivat kiinnostavia teoreettisesta ja kulttuuripoliittisesta näkökulmasta, sillä molemmat osapuolet tuntuivat yliopistosivistyksessään aivan eri sukupolven edustajilta, mutta kirjoittivat silti tämän päivän anglismeja tihkuvaa ghetto-suomea.

Minua ei kirjassa kiinnostanut niinkään kysymys julkisuudesta ja läheisten puheiden tallentamisen epäeettisyydestä, vaan olin vaikuttunut ajan hengen, erityisesti työelämän ja luovan työn ammattilaisten tilanteen postmarxistisesta analyysista. Koska Joonan IRL-kavereista osa on kuitenkin urakiitäjiä ja osa juoppouteen ja huumeisiin päin luisumassa olevia pudokkeja, ei hänellä ole juttuseuraa kuin isästään, joka kutsuu itseään luddiitiksi. Joonan syrjäytymisuhka ei tässä johdu viinasta tai huumeista, mitä pidin tyylikkäänä valintana. Seksikin on tälle kolmikymppisten sukupolvelle hyvin monimutkainen asia, joka vaatii lähes aina pitkällisiä neuvotteluja ja identiteetin hienosäädön avaamista. Tosin en usko, että kaikki tuntemani kolmikymppiset tietävät, mitä tarkoittaa cis-gender.

Mukavimpia hahmoja kirjassa olivat itäsuomalaiset naiset, pohjoisjarjalainen äitipuoli Sirpa, josta Joonalla ei ollut minkäänlaista kompleksia, ja uusi ystävä Zoe Savonlinnasta, joka tutustutti meidät kirjaoraakkelin jännittävään rooliin. Naisten vahva murrepuhe tuli teokseen tervetullutta vaihtelua, ja tuulahduksen punavihreän kuplan ulkopuolelta. Loppukohtaus oli mahtavan läsnäoleva, nettielämän sakeita huuruja tuulettava ja toivoa antava.

Vaikka osa romaanista koostui vahvasta synkistelystä, kukaan henkilöistä ei ollut täysin epätoivoinen. Sosiaalisista rajoituksistaan ja neurooseistaan huolimatta Joona osaa jakaa ongelmansa valittujen luottoihmisten kanssa. Joonan ongelmissa vellominen voi tuntua narsismilta, mutta itse näin sen liikaa lukeneen käsiteakrobaatin eksistentialistisena angstina. Suomessa saattoi 90-luvulla edistyä joissain piireissä lainaamalla baarin pöydässä Slavoj Zizekiä, mutta valitettavasti näinä päivinä tällaista lukeneisuutta ei enää arvosteta yliopistoissakaan, vaan korkeintaan Voima-lehdessä, joka ei taatusti maksa paljoa kirjoittajilleen. Nykyajan sankari on, kuten Ekholm alkukappaleessa loistavasti pohjustaa, pikkutuhma, seksistinen ja lapsenkaltainen helppoheikki Jethro Rostedt, jonka punakkaa naamaa tuijotamme TV:stä joka ilta. Jethron postironinen lainaaminenkin voi jossain päin Kallion baareja olla nykyään tyylikästä, samoin kuin Crocsien käyttö.

Samastuin Joonan persoonaan ensisijaisesti teoreettisten viitteiden, erityisesti sukupuolentutkimuksen käsitteiden, kautta, ja vaikka hän piti itseään namedroppaajana, minusta teos kokonaisuudessaan edustaa kiinnostavaa tapaa kirjoittaa yhteiskunnallisista kysymyksistä. Mitään lähdeviitteitä en kaivannut, chatin tajunnanvirta oli kaltaiselleni friikille tarpeeksi villiä ja vapaata. Osa keskusteluista kulkevat tässä jo esseen suuntaan, pois romaanista. Helposti toteutettavana draamana en tätä näkisi, sillä henkilöiden yksittäiset repliikit ovat kovin käsitteellisiä ja ylipitkiä.

Kerrassaan upea, raikas ja puhutteleva teos, jota ei välttämättä pysty kokonaan avaamaan hätäisellä ensi lukemalla. Toivoisinkin, että kirjasta keskusteltaisiin paljon baareissa, lukupiireissä ja ventovieraiden kanssa julkisissa liikennevälineissä. Teos voi herättää myös suurta ärsytystä ja turhautumista, ja siksikin se on onnistunut keskustelunavaaja.

Härskiyden voimavaroista

Kuusisto Toivo pesäMeri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (Otava, 2014) ihastutti minua taannoin erikoisella kuvakulman valinnallaan. Siksi tartuin ripeästi hänen tässä kuussa ilmestyneeseen kakkosteokseensa Toivo Pesän muistelmat (Otava, 2016), joka ei takakannen tekstin perusteella kuitenkaan herättänyt vastaavaa uteliaisuutta. Kirja lupasi ”rivoa ja riipaisevaa” kertomusta vanhan linjan naistenkaatajista ja rakojen täyttämisestä. Tavallaan kirjan juju näkyy olevan siinä, että nuori naiskirjailija oli valinnut tällaisen aiheen. Pystyykö hän uimaan pinttyneiden baarihaiden ja ”kulukumulukkujen” liiviin? Olisiko kirjaa ylipäänsä julkaistu, jos kirjailijana olisi ollut A-killan luovan kirjoittamisen piirissä debytoinut Pera, 64 vee? Voiko postfeministisessä Suomessa matalan koulutuksen saanut duunari- tai pienyrittäjämies breikata kirjailijana tällä tyylillä?

Sinänsä teksti tuntui juuri ”Peran” kirjoittamalta: siinä ei kikkailla liikaa yliopistosivistyksellä eikä lennokkailla intertekstuaalisilla viitteittä. Nuhjuisuuden tuntu on kaikkialla, baaritiskeilta UFF:in euron päiville ja ABC-asemilta provinssikaupungin hotellien aamiaispöytiin. Henkilöhahmot eivät ole yhtä syrjäytyneitä kuin Amerikkalaisessa, mutta he eivät myöskään ole kovinkaan sympaattisia.

Kirjan ensimmäinen osa on kerrottu Toivo Pesän näkökulmasta, ja kliseisyydessään miltei toivoton. Pesän ja Sillin äänieristysbusiness on epäilyttävää, mutta miehet ovat harrastaneet naisten kaatoa Helsingin kantamestoissa jo 70-luvulta. Yhteisen pomon vaimo vaatii tulla pannuksi sukkahousuihin revityn reiän kautta. Silli on kaksikon majakka ja Pesä perävaunu, jolle yleensä kelpaa naisseurueen vaatimattomammat mimmit. Pesän ainoa pysyvä ystävyys Sillin lisäksi on Neljännellä Linjalla yrittävään vietnamilaiseen thaihieroja Kim-Muuniin, joka hänkin kliseisyydessään muistutti lähinnä Putouksen hahmoa.

Teos nostattaa hieman kierroksia toisessa ja kolmannessa osiossa, jotka paljastavat miesten uuden asiakkaan, voimavaraterapeutti Irmeli Angervuon mystistä ja kompleksista persoonaa kolmen kilpakosijan, Toivon, ex-miehen Kristerin ja Ahdistuksen näkökulmista. Toivo pääsee kuusikymppisenä konkurssikypsänä kehäraakkina kokeilemaan lyhyen ajan uusperheen arkea Irmelin ja tämän sijaislapsen kyydissä. Rakastumista on ilmassa, mutta Irmelin sitoutumiskammo on Toivon kammoa voimakkaampaa.

Kiinnostavinta kirjassa oli voimavarakeskeisten terapioiden parodiointi. Irmelin liikeidea, huutamiseen varattu äänieristetty kontti, on sopivan kustannustehokas mielenterveystyön vaihtoehto, josta kunnan isät ja äidit kiinnostuvat maanlaajuisesti. Oudon parivaljakon matka päätyykin Kuopioon, jossa Irmeli on viettänyt varhaislapsuutensa, mutta matkalla on kohtalokkaita vaikutuksia terapeutin terveydelle.

Minulla oli lukijana vaikeuksia erottaa komediaa ja tragediaa toisistaan tässä tarinassa ja jäin vellomaan ambivalenttiin suohon, josta ei meinannut olla ylös nousua. Sympatiat eivät heränneet tarpeeksi ymmärtämään härskien sillimiesten sisäistä elämää, eikä teos myöskään herättänyt pienintäkään feminististä raivoa. Terapiabisneksen parodioinnissa oli joku yhteiskunnallinen koukku, jota laajentamalla teos olisi voinut lähteä paremmin lentoon. Terapia-aiheesta luin myös äskettäin laajemman teoksen, Jessica Sunin Hoidon (Tammi, 2014), joka oli kerronnallisesti perinteisempää, mutta jolle nauroin paljon enemmän. Kielellisesti Kuusiston teksti on oivaltavaa ja kunnianhimoista, ja siksi luulenkin, etten vain ollut oikea lukija tälle.  Jäänkin innolla odottamaan muiden reaktioita tähän eriskummalliseen romaaniin, jota ei ainakaan liiasta naminami-mielihyvän tuottamisesta voida moittia.

 

Natsien perhepiknikillä

imageVoiko natsismista parantua? Mikä saa ihmisen luopumaan ideologiasta, joka on dominoinut hänen elämäänsä ja identiteettiään teini-iästä saakka? Kuinka äärioikeistolaisiin piireihin ajaudutaan ja kuinka niissä päästään syvemmälle kohti ydintä? Millainen voima on viha?

Näitä kysymyksiä pohtii kolmikymppinen Henrik Holappa omaelämäkerrallisessa tunnustuskirjassaan Minä perustin uusnatsijärjestön (Into, 2016). Teos on vakavamielinen kasvukertomus, jossa ei pyritä liialliseen  akateemisuuteen, vaan painotetaan nuoren miehen omakohtaista kokemusta toimijuudesta varsin kirjavissa piireissä. Lukion keskeyttänyt, vartijan koulutuksen hankkinut työtön Holappa oli uhrannut paljon elämästään natsiaatteelle jo parikymppisenä, ja päätyikin toimimaan monien muiden kilpenä, jotka eivät hänen laillaan halunneet antaa kasvojaan perustettavalle liikkeelle. Suomen Vastarintaliikettä väsättiin kokoon vuosina 2007-9, mutta Holapan natsicv:ssä oli jo merkittäviä pallukoita 2000-luvun alussa.

Minusta kiinnostavinta Holapan kansainvälisessä natsiurassa oli Yhdysvaltain episodi, jonka aikana hänet painostettiin hakemaan turvapaikkaa vainotun toisinajattelijan statuksella. Mies siis jäi Jenkkeihin majailemaan manipulatiivisen vaimonhakkaajan, John De Nugentin luo kolmen kuukauden turistiviisumin päätyttyä, eikä hänellä ollut varaa hankkia paluulippua Suomeen. Aika natsijohtajan ”au pairina” eli palkattomana koirankusettajana nousee narratiivissa ironisena jaksona, sillä Holapasta tulee mamuista ala-arvoisin, paperiton piileskelijä, jota asianajajatkaan eivät voi pelastaa. Tarinaan mahtuu outoja esiintymisiä natsien perhepiknikeillä ja grillijuhlissa, joiden ansiosta Holapasta tuli omanlaisensa julkkis. Hänen päätymisensä usean vankilan kautta Buffalon säilöönottokeskuksen eristysosastolle, FBI:n kuulustelut ja lopulta karkotus ovat hurjaa, mutta loogista luettavaa. En tuntenut vahingoniloa, mutta ehkä myötähäpeää käydessäni läpi kovemman käden karkotusdraamaa, johon verrattuna  ”tavallisen” kehitysmaista kotoisin olevan pidätys olisi laimea kertomus. Suomen nostaminen sananvapautta rajoittavaksi poliisivaltioksi oli kertomuksessa huvittavaa.

Toinen kiinnostava pointti liittyi sukupuolipoliittisiin kysymyksiin. Uusnatsipiireihin kun hyvin harvoin päätyy kukaan nainen ilman natsitaustaista poikaystävää. Naisen tyytyminen perinteiseen sukupuolijärjestykseen myös kuuluu käsikirjoitukseen, ja monille natseille (kuten Holapalle ruotsalaisessa uusperhekuviossa) koti oli pyhä paikka, jonne ei kutsuttu edes järjestökavereita.  Ainoana aktiivisena naishahmona kirjassa esiintyy natsien isoäiti Birgitta, joka ei hänkään täysin sopeudu miesväen käskyihin ja odotuksiin. Holapan sisko nousee jopa tärkeämmäksi vastapooliksi kuin monta kansalaisuutta edustavat tyttöystävät.

Henrik Holappa ei profiloidu tarinassaan erityisen kansallismieliseksi toimijaksi, vaan hänelle tärkeämpää olivat natsien kansainväliset verkostot. Suomalaisten skinien alkoholinhuuruinen sekoilu oli nörtin oloiselle sotahistorian harrastajalle uhkaavaa, eikä hän kerro merkittävistä ystävyyksistä oman ikäistensä aateveljien kanssa. Myös talvisodan henki ja ryssäviha tuntuivat hänestä oudoilta aatteilta. Sen sijaan hänellä oli pariinkin otteeseen muslimitaustaisia kavereita, ja hyvin kirjava seurustelutausta. Suurin viha kohdistui juutalaisiin, kun taas joihinkin muslimien poliittisiin ylilyönteihin, kuten Iranin presidentin holokaustin kieltämiseen, Holappa suhtautui kunnioittavasti. Ideologian ristiriitaisuus ja sekavuus on kirjassa hyvin pohjustettu, mutta ”kääntymisen” kertomus jäi vielä kysymysmerkiksi.

Jäin miettimään, millaiset lukijat saisivat kirjasta eniten irti. Itse olen lukenut itseni uuvuksiin suomalaisen äärioikeiston viimeaikaisista ylilyönneistä, joten kertomus ei sinänsä yllättänyt minua. Huomasin kanssablogistien suosittelevan kirjaa opettajille ja nuorisolle ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Voin tosin kuvitella, että sellainen nuori, joka ei ole koskaan kokenut paloa äärioikeistoa kohtaan ei välttämättä jaksa lukea analyysejä SVL:n ja sen ruotsalaisen emojärjestön sisäisistä, typeristä kukkotappeluista. Ehkä kirja voisi enemmänkin kiinnostaa nuorisopsykiatrian piirissä työskenteleviä. Minua ainakin kiinnostaisi kuulla tietyn tyyppisen poliittisen aktiivisuuden, rikollisuuden ja sen moraalisen oikeutuksen yhtymäkohdista, ja myös oikeuspsykiatrisista diagnooseista. Henrik Holappa ei onneksi pahoinpidellyt eikä tappanut ketään, mutta Amerikan vankiloissa hänen ongelmansa otettiin selvästi vakavammin kuin Suomen varsin lepsussa oikeusjärjestelmässä.

Kirja oli lyhyt, mutta riipivä. Taistelin varsinkin toisen puoliskon läpi apinanraivolla. Lukemiseen meni koko päivä pieninä annoksina. Ei sovi heikkohermoisille.

Toiviomatkan toinen puoli

imageNiina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö (Teos, 2013) sattui tielleni, kun olin menossa hakemaan ylimääräruokaa eräästä kristillisestä järjestöstä. Kävi sitten niin, että luin romaanin puoleen väliin keskellä varsin Golgata-henkistä kokousta. Konteksti oli kerrankin oikea; tässäkin toinen päähenkilöistä käy imemässä hurmoshenkisyyttä lähipiiriltään salassa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Kaisa ja Katariina, joiden erikoinen ystävyys on puhjennut hengellisen intressien kautta. Katariina on Kaisan isoisän puoliso, joka ei ole varsinaisesti löytänyt paikkaa uusperheessä. Kaisan vanhemmat karttavat Katariinan jyrkkää helluntailaisuutta, kun taas Juhani-pappa edelleen laulaa luterilaisen kirkon kuorossa ja saattaa ottaa napanteria vaimon ollessa matkoilla. Vanhempien ollessa Italian-matkalla Kaisa viihtyy pappansa luona ja pääsee Katariinan kanssa telttakokouksiin, joissa kaadetaan syntisiä ja puhutaan kielillä. Ystävyys on jo aiemmin kehittynyt Carmel-seuran kokouksissa, joissa hyvät uskovaiset eivät syö mitään makeaa.

Juoni jakaantuu 1960-luvulle ja teoksen nykyaikaan, joka sijoittuu vuoteen 1989. Tapahtumapaikkana on Joensuu ja sen ympäristö, jonka historiaan mahtuu yllättävää monikulttuurisuutta. Katariinan syyt alkaa Israel-hihhuliksi ovat erilaiset kuin seuran muilla sisarilla. Hän on säästänyt vuosikausia matkaa varten, jonne hän ottaa ”Israel-tyttönsä” Kaisan, ja saamme jo romaanin alussa tietää hänen katoamisestaan Jerusalemissa. Paljon onkin kirjoitettu toiviomatkalaisten Jerusalem-psykooseista, ja tässäkin sivutaan teemaa uskottavasti. Silti minulla oli vaikeuksia seurata juonta rakenteellisesti – olisin ehkä halunnut lukea enemmän matkasta ja vähemmän Katariinan ja Juhanin tunkkaisesta avioliitosta.

Israel-tyttö ei ole kertomus uskontojen uhreista eikä henkisestä väkivallasta, vaan nuoren ihmisen omasta halusta etsiä jotain pysyvää ja väkevää elämäänsä. Kuitenkaan helluntailaisuuden perinne ei ole tässä suvussa kovinkaan vahva eikä selkeä. Carmel-piirissä käynti on nuorelle Kaisalle vain välivaihe, nuoruuden kokeilu seksuaalisen etsinnän lomassa. Katariinan tarinassa taas korostuvat uskonnon ja mielenterveyden järkkymisen herkkä tarttumapinta, psykoosialttiuden vahvistuminen hurmoksellisessa kontekstissa.

Minusta romaanissa oli äärimmäisen kiinnostavat ainekset, mutta niitä uudelleen järjestämällä olisi päästy vahvempiin tunnelmiin. Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Palestiinaan sijoittuvan romaanin, Marjut Helmisen Appelsiinilehdon (Minerva, 2016) kanssa, jossa ei niin uskonnollinen, vasemmistolaishenkinen suomalainen avustustyöntekijä katoaa Israelissa. Myös Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) kuvaa 60-luvun helluntailaisia piirejä, ja muistaakseni myös siinä oli vastaavia kerronnallisia ongelmia. Voin myös hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kiinnostavaa fiktiota uskonnollisista yhteisöistä, jos kirjailija ammentaa aineksensa omaelämäkerrallisista lähteistä. Molemmat teokset olivat oivia avauksia, mutta jään odottamaan vielä uusia näkökulmia esimerkiksi tähän toiviomatkailuun, joka itseäni kovasti askarruttaa.

Tätikirjojen aatelia

Siivosin eilen makuuhuonettani, ja sen vaikeasti saavutettavasta nurkasta löytyi talvella kesken jäänyt suloinen ”tätikirja”, Maija Asunta-Johnstonin Onnellisen naisen vuosi (Otava, 2001). Kyseessä on varhaiseläkkeelle jääneen YK-virkanaisen päiväkirja vuodelta 2000, jolloin hän vietti suurimman osan vuodesta hankkimallaan huvilalla Unkarin Varpalogin kylässä. Talossa asumisen alkuvaiheista kerrotaan teoksessa Punapukuisen naisen talo (Otava, 2000), jolloin paikka toimi uranaisen viikonloppukotina.

Asunta-Johnston on elänyt suuremman osan elämästään ulkomailla kuin Suomessa, ja Afrikka-yhteys on ollut hänen elämässään vahva. Tässä hänen puoliksi nigerialaiset aikuistuvat lapsensa ovat tyytyväisiä elämäänsä Wienissä, eikä äiti saa heitä Unkarin-mökille kuin muutaman kerran vuodessa. Äiti on myös tietoinen unkarilaisten rotuennakkoluuloista, ja punastelee usein kyläläisten rasistisille kommenteille. Teoksen alkukirjoituksena on Ben Okrin henkilökohtainen hyvän onnen toivotus Maijalle vuodelta 1994, ja teos muutenkin pursuaa viitteitä todellisesta maailmankansalaisuudesta.

Ensimmäistä eläkevuotta rytmittävät luonnonkierto ja säilömiseen liittyvät rituaalit. Maija on hyvin puuhakas eläkeläinen, jolla on vaikeuksia muuttaa elämänsä moodi tekemisestä olemiseen. Oman huvilansa ylläpidon lisäksi hän saa pyynnön alkaa taloudenhoitajaksi Kanadasta paluumuuttaneelle Tamásille. Tamás on niitä vanhan liiton miehiä, jotka uskovat verhojen valinnan olevan naisten työtä, ja joka on lapsenomaisen kiitollinen lämpimän leivän tuoksusta keittiössään. Suhde kehittyy ystävyydeksi ja lievää kosiskeluakin on ilmassa, mutta Tamásilla on salaisuutensa ja lisäksi hänen katolinen uskonsa vaikuttaa lähes munkkimaiselta. Silti hän osaa lähestyä älykästä naista erikoisista tulokulmista, esimerkiksi laittamalla tälle itse kääntämiään Lauri Viita-sitaatteja unkariksi.

Onnellisuuden reseptiin mahtuu kuitenkin paljon muuta kuin kypsän iän romanssi, jota Maija ei tunnu tietoisesti etsivän. Kaikenmaalaisten ystävien vierailut, tuliaiset, kokkailut, mystiset saunahetket akaasiahalkojen lämmössä ja viininvalmistuskokeilut täyttävät eläkeläisen arjen. Vaikka Maija ei ole vielä kirjoittajana kovinkaan vanha, hänen elämässään on aika järjestää arkistoja ja uppoutua lapsuuden nostagiaan. Joulupaperien kääreillä ja karkkipapereilla on suuri merkitys reissunaisen elämässä. Tämän lisäksi hän lainailee paljon sukulaisten vanhoja kirjeitä ja kirjoittaa unipäiväkirjaa.

Tämä ei ehkä ollut teemaltaan järisyttävin julkaistu päiväkirja, mutta viihdyin sen tunnelmissa ylimaallisesti ja nautin kirjailijan lempeän sallivasta elämänasenteesta. Kirja on kirjoitettu ennen kuin leppoistamisesta tai downshiftingistä tuli muotisanoja. Siinä on ripaus kristillistä hengellisyyttä, mutta hyvin vähän keskiluokkaista itsehoidollista höttöä. Hyvän mielen lähteitä voi jokainen keksiä itse ympäriltään, eikä niiden löytämiseksi tarvitse käydä kalliilla viikonloppukursseilla. Vaikka kakkosasunnon ostaminen Unkarista ei ole meille kaikille mahdollista nyt, moni tässä esitetty mielihyvän lähde on toteutettavissa muuallakin. Ja koska hyvin harvoin saan kicksejä kirjojen liitteinä tulevista ruokaresepteistä, kiitän kuitenkin Maijaa hänen omistaan, joiden helppous todella innostaa kokeilemaan. Kiinnostavin niistä oli maa-artisokkavuoka.

Asunta-Johnston alkoi kirjailijaksi vasta Unkarin-talon ostettuaan, joten kirja on oiva esimerkki siitä, kuinka ympäristönvaihdos voi kirvoittaa luovuutta ennalta-arvaamattomilla tavoilla. Aion ehdottomasti lukea myös Punapukuisen naisen talon, sillä nyt koin, etten vielä saanut tutustua koko saagaan. Kirja on objektinakin niin rentouttava, etten raaski heti palauttaa sitä samaan kierrätyshyllyyn, josta sen nappasin. Tämä saattaa olla niitä kirjoja, joissa on hauska käydä hengailemassa vain persikkahillon tuoksun vuoksi.

Kirja sattui sopivasti eteeni Kati Hiekkapellon dekkareiden kanssa, joten yhdessä luettuina tämä ja uutuusdekkari Tumma antoivat jo hyvän kuvan unkarilaisesta mentaliteetista. Kuvattujen kylien ja pikkukaupunkien elämä ei ollut pelkkää yhteisöllistä auringonpaistetta, vaan mukaan mahtui säröjä ja vaikeampiakin tyyppejä.

Tapaus Fekete Anna

imageOlen tässä miettinyt, lopettaisinko dekkareista bloggaamisen. Blogini on äitynyt liian kaikkiruokaiseksi, ja näin toimimalla en oikeastaan palvele mitään lukijaryhmää kunnolla. Haluaisin palata kunnon hyviin aikoihin, jolloin tein kirjavalintoja harkitummin. Tuolloin minulla oli rahaa ostaa kirjoja ulkomailta, uutuuksia, joista Suomessa ei oltu kuultukaan. Nykyään luen lähinnä e-kirjaston tarjontaa ja poistokirjoja sattumanvaraisella logiikalla. Tämäkin on omanlaisensa metodi, jossa aarteenetsinnällä on suuri rooli, mutta elämäni tässä vaiheessa haluaisin lukea vähemmän ja harkitummin.

Dekkareita on taas kesän aikana tullut suurkulutettua, mistä en tunne huonoa omaatuntoa. En ole ajatellut lopettaa niiden lukemista, mutta arvioni niistä ovat kaavamaisia, paljastavat juonesta liikaa eivätkä anna itsellenikään mitään uutta. Luen dekkareita väsyneenä, tilanteissa, joissa joku huoli kalvaa mieltä niin, ettei keskittyminen riitä taideromaaneihin. Dekkareiden lukeminen kehittää huomiokykyäni arjen pieniin johtolankoihin, jotka yleensä ohitan mestarillisesti.

Nyt kesän loppuhuipentumaksi kuitenkin löysin mieltäni virkistävän tapauksen Fekete Anna, poliisihahmon, jolla tuntui olevan paljonkin uutta sanottavaa. Luin siis Kati Hiekkapellon dekkarit Tumma (Otava, 2016) ja Suojattomat (Otava, 2014), väärässä järjestyksessä. Anna Fekete on serbianunkarilainen kolmikymppinen poliisi, joka on tullut Suomeen pakolaisena 90-luvulla. Hän on käynyt koulunsa Suomessa, myös armeijan ja puhuu suomea täydellisesti. Hänen äitinsä on palannut Serbiaan heti Annan tultua täysi-ikäiseksi, ja äidin toiveena on myös saada aikuiset lapsensa palaamaan kotimaahan.
Anna on dynaaminen ja charmantti nainen, joka osaa flirttailla ja bilettää, mutta arjessaan hän on neuroottinen lenkkeilijä, ylitöiden kerääjä ja uneton hermoheikko hortoilija. Suomalaiseen suorituskeskeisyyteen hän on integroitunut mahtavasti, vaikka kaipaakin balkanilaista mentaliteettia, tietynlaista hulluutta, riskinottoa ja ryhmäsolidaarisuutta. Ylittäessään EU:n rajan Unkarista Serbiaan Anna kokee hengittävänsä helpommin ja elävänsä asteen vapaammin. Näin on siitä huolimatta, että unkarinkielisen vähemmistön oikeuksia on rajattu sitten Jugoslavian kaatumisen.

Molemmat teokset olivat kerrassaan upeita, mutta henkilökohtaisesti sain enemmän irti Tummasta, jonka tapahtumapaikkana on Annan syntymäkaupunki Kanizsa. Teos ajoittuu kesäkuuhun 2015, jolloin pakolaisten suuri määrä laittoi uneliaan provinssin pasmat sekaisin. Teos käsittelee pakolaiskysymystä, romanikysymystä ja alueen vahvoja mafiakytköksiä lomittain. Annan käsilaukkuvarkaus kesäloman aikana johtaa hänet syville vesille myös henkilökohtaisen historian suhteen, sillä hän joutuu palaamaan varhaislapsuutensa menetyksiin, joita hän ei aktiivisesti muista.

Kanizcan kaupungin ja lähialueiden kuvaus oli todella elävää, ja myös opettavaista. Viinifestivaalit ja Tisza-joen kukinnan juhliminen jäivät kutkuttamaan ihon alle. Balkanilaisen kahvinjuonnin ja tupakanpolton taide tuntui melkein dekadentilta verrattuna läntisen Euroopan kaikenkattavaan savuttomuuteen. Annan päiväkotikavereiden yhteydenpito oli koskettavaa kertoen paljon paikallisten suhteiden verkostosta. Vaikka poliittiset erot tuntuivat astetta räikeämmiltä kuin Suomessa erityisesti suhteessa kansallismielisyyteen ja äärioikeiston nousuun, lievä fasismi ei tässä johtanut ystävän ulos savuttamiseen. Tibor on edelleen Annan ystävä, vaikka viettääkin iltoja uhoavissa miesporukoissa.

Suojattomat oli dekkarina hurjempi kuin Tumma, mutta koska itse luen paljon esimerkiksi paperittomien siirtolaisten kohtaloista, sen aihepiiri tuntui liian tutulta. Pakistanin kristittyjen tilanteeseen Hiekkapelto on perehtynyt hyvin, ja pidin paljon Sammy-nimisen turvapaikanhakijan traagisen tilanteen kartoittamisesta. Sammyn järkyttävän huumeriippuvuuden taustat olivat todella uskottavat. Samalla on muistettava, että heroiinin käyttö on suuri ongelma Pakistanissa ja pohjoisessa Intiassa myös vähemmän kovia kokeneiden nuorten parissa, koska yhteiskunta ei pysty tarjoamaan heille mielekästä tulevaisuutta. Subutexin eli Bubran lumetodellisuus tuntuikin olevan Pakistanin ja Suomen nuoria aikuisia yhdistävä tekijä, ja tähän maailmaan epätoivoisen Sammyn oli helppo sulautua myös uudessa maassa.

Eniten kirjoissa minua viehättivät Annan perheen ylirajainen todellisuus, siskon ja veljen kuormittunut suhde ja jäämisen versus lähtemisen problematiikka. Anna Fekete on paljon muutakin kuin ”maahanmuuttajakyttä”, eikä hänen kyydissään tullut tylsiä hetkiä. Erityisen kuvaava oli Annan suhde työpariinsa Eskoon, eläkeikää lähenevään rapajuoppoon rikoskomisarioon, joka ei voi olla päästämättä suustaan termejä ”mutkainen”, ”savuranne” ja ”taatelintallaaja”. Annan sietokyky kollegan porsastelulle on harvinaisen korkea, sillä osa kommenteista osuu välillisesti myös hänen (valkoisen eurooppalaisen) nilkkaan. Suhde työpariin on erityisen kuormittunut Eskon krapulapäivinä, jolloin kenttätilanteet ovat hyvin haasteellisia.

En osannut suoraan lukea, mistä pohjoisen kaupungista Hiekkapelto kirjoittaa, mutta ainoa looginen vaihtoehto oli Oulu. Oulua hyvin vähän tuntevana en osannut sijoittaa kuvattavia lähiöitä mieleni kartalle. Erittäin merkittävä koordinaatti Suojattomissa oli afganistanilaisen homopari Maalikin ja Farzadin omistama pizzeria Hazileklek, jonka tunnelma oli erityisen valloittava. Molemmissa teoksissa ruoka oli keskeisessä osassa, vaikka Annan sietokyky balkanilaiselle rasvaiselle dieetille olikin vuosien varrella kaventunut.

Suojattomat sai vuonna 2015 Johtolanka-palkinnon, mikä tuntuu perustellulta omintakeisten näkökulmien vuoksi. Hiekkapelto on parhaimmillaan vähemmistöryhmien sisäisten vähemmistöjen kuvaajana, eli hän osaa räjäyttää liian yksioikoisia käsityksiä etnisyydestä tai muista yhteenkuuluvuuden mittareista. Monet muutkin suomalaiset dekkarikirjailijat ovat viime aikoina käsitelleet monikulttuurisuuskysymyksiä, mutta jotenkin näissä Fekete Annan seikkailuissa päästiin uudelle tasolle, jossa hahmot olivat vähemmän ennalta-arvattavia. Odotan jo uutta jaksoa ja sarjan alkuosaa Kolibria olen myös kuikuillut. Uusilta jaksoilta toivoisin, että yhteys Serbiaan pysyisi vahvana.