Teos: Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (WSOY, 1993)
Suomennos: Eva Siikarla
Vermontin osavaltiossa voi huhtikuussa olla yhtä paljon lunta kuin meillä täällä Pohjolassa. Hyiseen ja hyytävään ilmapiiriin asetti Donna Tartt esikoisteoksensa The Secret History , jonka mahdollisesti olen lukenut jo vuonna 1992, kun se ilmestyi. Englanninkielinen pokkari kulki mukanani parikymmentä vuotta, mutta nyt kaivoin sen esiin ankeahkona suomenkielisenä kirjakerhoversiona (viittaan lähinnä kirjan fyysiseen olemukseen, en niinkään käännöksen laatuun). Viime viikkoina olen onnistunut keräämään poistohyllyistä joitakin jo luettuja klassikkoja, jotka haluan edelleen omistaa.
Teoksessa nuori Richard Papen jättää kotiseutunsa Kaliforniassa saatuaan stipendiaatin elitistiseen Hampden Collegeen Vermontissa. Richard ei kuulu collegen nuorten viiteryhmään, vaan niihin harvoihin, jotka on valittu kouluun pelkillä ansioilla. Elättääkseen itseään hän joutuu tekemään opintojen ohella töitä tutkimusavustajana. Hän ei tule köyhimmästä mahdollisesta kodista, mutta vanhemmat eivät tue häntä suunnitelmassa, joka on heidän mukaansa epärealistinen.
Richard haaveilee klassisten kielten opiskelusta, mutta paikalle päästyään hän saa pettymyksekseen kuulla, että tuo opintoryhmä on jo täynnä. Kreikan ja latinan opettaja Julian Morrow on joustamaton snobi, jolla on varaa valita oppilaansa tiheällä seulalla. Ryhmässä on vain viisi nuorta, jotka erottuvat joukosta omituisine tapoineen.
Pian Richard on tutustunut viisikkoon, ja heidän kannustuksellaan pääaineen vaihto lopulta onnistuu. Hän ystävystyy kyllä jokaisen uuden opiskelutoverinsa kanssa, mutta samalla hänestä tuntuu, että häneltä pimitetään jotain. Nuorilla on selvästi opettajansa kanssa salaisia menoja, joihin Richardia ei kutsuta. Välillä he pitävät kutsuja rikkaan Francisin tiluksilla, jonne myös Richard on tervetullut. Viikonloput kuluvat seitinohuessa kännissä, mutta toisaalta kampuksen opiskelijabileissä meno on paljon railakkaampaa.
Tästä kirjasta ei voi tehdä pahaa juonipaljastusta kertomalla Bunnyn alias Edmundin kuolemasta, ja kaveriporukan osallisuudesta asiaan. Bunny on tästä porukasta kenties tavallisin tapaus, poika, joka ei ehkä ole yhtä nörtti kuin toverinsa. Hänellä on tyttöystävä Marion, joka opiskelee lastentarhanopettajaksi ja kohtelee Bunnya kuin kuritonta kakaraa. Bunny tunnetaan persaukisena bilettäjänä, joka mielellään elää kavereidensa siivellä. Henry on kavereista Bunnyn todellinen tukija, joka ottaa tämän mukaan toivioretkelle Firenzeen avokätisesti piikki auki.
Richard taas joutuu viettämään lomia kampuksen ulkopuolella hirveässä vilussa ja köyhyydessä. Lopulta kaksoset Charles ja Camilla pelastavat hänet kuolemantaudilta ja horkalta. Richard on salaa ihastunut Camillaan, mutta ei saa tältä paljoa vastakaikua. Kampuksen asuntolassa kalifornialainen Judy osoittaa kiinnostusta häneen, ja samalla varoittaa Richardia ”niistä hyypiöistä”.
Teos on samantyyppinen anti-dekkari kuin Rikos ja rangaistus, ja ilmeisesti Tarttin tarkoituksena oli luoda uudelleen dostojevskilainen maailma Uuden Englannin kontekstiin. Vaikutteita löytyy myös muun muassa Kultahatusta ja Jumalaisesta näytelmästä. Romaanin alkuosan lingvistinen snobbailu saattaa karkottaa lukijoita, mutta loppua kohti tarina keskittyy enemmän murhaan ja kaveriporukan keinoihin piilotella tekoaan.
Muistan tämän kirjan olleen minulle valtava elämys parikymppisenä, kun opiskelin yliopistossa muun muassa kielitieteitä. Samalla muistan kokeneeni kirjan äärellä mykistävää avuttomuutta, kun tajusin, etten ehkä koskaan kykenisi kirjoittamaan tämän tyyppistä menestysromaania. Donna Tartt kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden ei ole tarvinnut pitää suurta melua itsestään tai julkaista pakonomaisesti. Hänen kaikki kolme romaania ovat onnistuneet puhumaan puolestaan, ja uskoisin, että niillä edelleen riittää lukijoita.
Tämän teoksen lukeminen juuri nyt tuntui terapeuttiselta, sillä se oli kuin keskustelu parikymppisen minäni kanssa. Luin sitä hyisenä viikonloppuna, kun poistuminen kämpiltä huonosti auratusta kaukiosta tuntui ylivoimaiselta lumimyräkän keskellä. Romaanissa on myös melkein koko ajan huono sää, ja opiskelijoita on kuollut tuolla kampuksella myös luonnollisesti sammumalla hankeen umpikännissä aamuyöstä. Romaania suosittelen varsinkin niille, jotka eivät ole lukeneet teosta kultaisella ysärillä. Teos todellakin tekee vaikutuksen myös kolmenkymmenen vuoden viiveellä, ja erityisen nautittavaa siinä oli kokea se aika, kun opintotehtäviä vielä kirjoitettiin käsin, ja vastauksia kopioitiin kavereilta.