Prinsessaleikkien antikliimaksi

KaajaTeos: Anu Kaaja: Katie-Kate. (Teos, 2020)

Tämä viikko toi taas eteen teoksia, jotka sattumalta olivat vapaina Ellibsissä, ja viikonloppuna luin putkeen kaksi teosta, joissa oli paljon yhteistä. Anu Kaajan Katie-Kate ja Ossi Nymanin Patriarkaatti ovat saman taideproosallisen osaston verbaaliryöpytyksiä, joita molempia leimaa kiinnostus pornografiaan ja Britannian kuninkaallisiin. Kirjojen lukeminen peräkkäin oli lievä vikatikki, koska niiden runsaat lihalliset kohtaukset jäivät kummittelemaan mieleen vähän liiankin vahvana.

Yritän nyt tuottaa molemmista erilliset arviot, vaikka teosten tematiikka ja henkilögalleria menevät sekaisin mielessäni. Samaan aikaan olen saanut tietooni, että pornon suoratoistopalvelu PornHub on tarjonnut ilmaista kokeilujaksoa Italiassa, ja että kruununprinssi Charles on sairastunut koronavirukseen. Kaikki tämä suodattuu juuri lukemani kanssa, joten teoksilla on ajankohtaista tarttuma- ja tartuntapintaa tässä turbulentissa ajassamme.

Anu Kaajan teos tuntui 256-sivuisena tolkuttoman pitkältä siksi, että sen pitkät pornokuvaukset olivat ennalta-arvattavan toisteisia. Romaanin päähenkilö Katie-Kate on yli kolmikymppinen ikuinen au pair-hahmo, hanttihommissa kärvistelevä elämäntaiteilija, jonka elämän mottona on between two jobs. Kyllästyneenä Lontoon ahtaisiin kimppakämppiin hän ottaa oudon työtarjouksen vastaan iäkkäältä pariskunnalta, Heleniltä ja Rogerilta, jotka ovat vannoutuneita rojalisteja. Hän saa ilmaisen asumisen ja ruoat kaupan päälle, ja muuttaa pariskunnan luo ennakkoluulottomasti. Katie-Katen (jonka oikeaa kolmikirjaimista skandinimeä kukaan ei koskaan muista) tehtävänä on koulia itsestään Kate Middletonin kaksoisolento kaupallisiin tarkoituksiin.

Nainen on kiinnostunut kuninkaallisten lisäksi Katie Pricen julkkisurasta, ja välillä hän vertailee näiden kahden julkkispyrkyrin strategioita kohti maallista mammonaa ja kuuluisuutta. Katie Price ottaa ilon irti eksiensä genitaalivarustuksista, ja vertailee näitä juorulehdissä toisiinsa. Itse asiassa tiesin Katie Pricestä melko vähän ennen tähän romaaniin tarttumista, joten opin kirjan kautta jotain uuttakin Brittien julkkismarkkinoista.

Olen itse kasvanut kodissa, jossa Britannian kuninkaallisia pidettiin korkeassa arvossa, ja siksi pystyn suhtautumaan kuvattuun ilmiöön muutenkin kuin humoristisesti. Tuntuu myös, että Kaaja on tehnyt valtavasti taustatöitä romaaniaan varten, jonka varsinaiset ansiot ovat kuitenkin enemmän kielelliset kuin lähihistorialliset. Feminististä populaarikulttuurin kritiikkiä kirjassa on riittävästi, mutta samalla Katie-Kate on oman lapsuutensa Disney-kuvastojen emotionaalinen vanki. Kirjassa vieraillaan myös sivustoilla, joissa Disneyn prinsessahahmoista on tehty pornoanimaatioita.

Prinsessa Dianasta tulee myös tärkeä samastumishahmo Katie-Katelle sen jälkeen, kun hän on kekkuloinut tarpeeksi kauan William-kloonin kyynärtaipeessa. Hän etenee urallaan vastoin työnantajiensa toiveita, blondaa hiuksensa ja käy kauneuskirurgilla suurentamassa klyyvariaan, jotta voisi muuntua Sydänten Prinsessaksi. Samaan aikaan hän välttelee myyttisessä Skandinaviassa asuvien vanhempiensa omavaltaisia kutsuja tulla kyläilemään jälkikasvunsa luona. Katie-Katen kotimaa on hauskasti etäännytetty, mutta tiettyjen design-objektien kuvaus tuo kuitenkin siitä enemmän mieleen tasavaltalaisen Suomen kuin monarkistiset naapurimaamme.

Romaanin maailmoihin syvällisempi sukeltaminen vaatisi PornHub-tilausta, ja muutenkin sen tason harrastuneisuutta, johon en juuri nyt repeä. Toisaalta 1980-90-lukujen kuninkaalliset kuvastot olivat minulle tuttuja ja kotoisia, ja toivat teokseen hieman inhimillistä lämpöä lihallisen läiskeen ja nesteiden roiskinnan keskellä. Välillä koin olevani lukijana liian vanha tai konservatiivinen ymmärtämään nettipornon suurkulutusta, enkä osannut myöskään lukea, oliko romaani tarkoitettu yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi pornosta vai pelkäksi karnevalistis-viihteelliseksi pläjäykseksi.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Ossi Nymanin Patriarkaatista siksi, että sen huumori oli asteen kepeämpää, eikä seksuaalisiin fantasioihin liittynyt tässä niin rankkoja harhoja. Ehkä molemmissa teoksissa tarkoituksena oli näyttää vanhenevien ”nuorten aikuisten” elämän kriisejä siinä tilanteessa, kun työ ja parisuhteet eivät tuo elämään keskeisiä merkityksiä. Nymanin tyylissä yhteiskunnallisuus oli helpommin esiin kaivettaessa, kun taas tässä kirjassa Disney-kuorrutus oli paikoitellen niin sakeaa, että siihen meinasi tukehtua.

Disney-prinsessojen hahmojen analyysi alkoi kiinnostaa minua Kaajan romaanin kautta enemmänkin kuin mediajulkkisten tai kuninkaallisten, ja niiden kautta mieleeni muistui monia kasvatuksellisia virheitä, joita olen tehnyt nuorena äitinä 90-00-lukujen vaihteessa. Mutta Prinsessa-lehden muoviyllätysten himoaminen tyttäreltä olisi toisen blogipostauksen aihe. Samastumispintaa riitti, vaikka PornHubin tilaus on vielä vaiheessa.

Ullanlinnan raivokkaat rakastavaiset

Teir 2Teos: Philip Teir: Neitsytpolku (Otava, 2020)

Suomennos: Jaana Nikula

Philip Teir on noussut muutamassa vuodessa yhdeksi suomenruotsalaisen kirjallisuuden suosikikseni, ja ilahduin saadessani suht nopeasti Neitsytpolun käsiini e-kirjastosta. Keskittyminen lukemiseen on vaan ollut legendaarisen hataraa, ja siksi en tee teokselle oikeutta arvioidessani sitä juuri nyt. Mutta toisaalta haluan bloggarina jättää muistijäljen näistä vaikeista viikoista, ja on huomattavasti positiivisempaa kirjoittaa lukemistaan romaaneista kuin havainnoista viruksen leviämisestä.

Romaani on klassinen keski-iän erodraama, jossa sivistyneet kaupunkiporvarit pyrkivät takaamaan jälkikasvulleen mahdollisimman optimaaliset kasvuolot. Romaanin päähenkilö Richard on Pohjanmaalta kotoisin oleva kulttuuritoimittaja, joka jättäytyy työstään suomenruotsalaisessa sanomalehdessä ja alkaa freelanceriksi. Samaan syssyyn hän tapaa kustantamon pikkujouluissa seksikkään mystisen Paulan, jonka kanssa juttu jää päälle petollisen viettelevästi.

Richard ja hänen vaimonsa Sonja kärsivät jo tyhjän pesän syndroomasta, vaikka nuorempi lapsi on vasta kymmenvuotias. Sonja kärttää mieheltään kolmatta lasta, mikä tuntuu olevan myös sukulaisten salainen toive. Pariskunta on remontoimassa itselleen kakkoskotia miehen synnyinpaikkakunnalta, halpaa rintamamiestaloa, jonka vakituinen vuokralainen saatiin häädettyä ”kauas pois”. Richardin Suvi-äiti on dominoiva päällepäsmääjä, joka ottaa poikansa eroaikeet huomattavasti raskaammin kuin Sonja.

Myös se, että Paulan äiti on ruotsinkielinen ja Richardin suomenkielinen, yhdistää heitä henkisesti. Paulan perheessä ruotsista luovuttiin, koska sen puhuminen Vantaalla ei ollut aikanaan muodikasta, kun taas Richardin äiti teki luokkahypyn naimalla ruotsinkielisen miehen ja vaihtoi kieltä mielellään uuden statuksen osoittamiseksi.

Kielikysymys rassaamyös  Richardin perheenjäseniä: William-poika on loukkaantunut siitä, että isä puhuu käsittämätöntä suomea uuden rakkaansa kanssa. Toisaalta se, että Paula on puuma, ei rasita lapsia siksikään, että äitipuolen lapset ovat jo aikuisia eivätkä näin kuormita kuvioita. Richard vaikuttaa aidon rakastuneelta naiseen, joka kutsuu tätä ”pupuksi”, mutta yhteen muuton jälkeen raadollinen arki laskeutuu rakastavaisten päälle liian pian. Kaukana on Neitsytpolku, alkuperäinen lemmenpesä, jonne Richard pakeni perheenisän vastuutaan. Pariskunnan muutettua Töölöön elämä muuttuu stressaavaksi, ja kaikki ensimmäisessä yhteisessä kodissa on jotenkin väärin. Ja kaikista kauheinta on sen äänimaailma.

Teoksen etelähelsinkiläinen charmi ei tällä kertaa onnistunut saamaan minua haltioitumaan, mutta Pohjanmaan meininki ilahdutti enemmän. Sukurakkaus, juhlapyhien perinteet ja heteronormatiivisten perhearvojen pysyvyys peilautuivat pääkaupunkiseudun juurettomien intellektuellien itsekeskeisen elämäntavan kautta.

Korona-ajan lukemistoksi Neitsytpolku on lohduttavan arkinen, ja sen murheet tuntuvat menneen maailman minimalismilta. Kukapa edes haaveilisi syrjähypystä juuri nyt, kun jokainen kontakti uuden ihmisen kanssa on potentiaalisesti kuolettava. Pidin henkilöhahmoista, heidän suhdesopan ulkopuolisista kommenteistaan ja havainnoistaan, mutta itse suhdesoppa tuntui valitettavasti jo moneen kertaan nähdyltä ja koetulta.

 

Ilmaisia kirjoja kotikaranteeniin

TuplanaTeos: Anna ja Eppu Nuotio: Tuplana, kiitos (Crime Time, 2012)

Äänikirjan lukija: Jenni Kitti

Koronatilanne ja kotikaranteenit johtavat nyt monissa kodeissa kirjapuutostautiin, ja sen lievittämiseen on monia keinoja. Kevään aikana uskon, että monet kustantamot tulevat tarjoamaan ilmaisia e-kirjoja ja äänikirjoja, joista yritän itsekin tiedottaa tässä blogissa. Tänä viikonloppuna bongasin jo kaksi tällaista tarjousta: Crime Time tarjoaa kokoelman dekkareita ladattavaksi Elisa Kirjan sivuilla ja pienkustantamo Ossianilla on muutamia teoksia ladattavina omilla verkkosivuillaan.

Tartuin heti Crime Timen kahden ilmaisen dekkarin tarjoukseen, ja valitsin Anna ja Eppu Nuotion (äiti ja tytär) ja J.P.Koskisen teokset. Valitettavasti Koskisen kirjan suhteen sähläsin ja onnistuin lataamaan jo luetun teoksen. Anna ja Eppu Nuotionkin teosta olen muistaakseni aloitellut takavuosina, mutta minulla oli siitä vain vähän muistijälkeä.

Teos siis kertoo pikkukaupungissa asuvista kolmikymppisistä kaksosista, Alisasta ja Elisasta, joiden suhde on pinkeän kuormittunut. Kirjan kolmas päähenkilö on Seurahuoneen ravintolan hovimestari Rauno, joka on todistanut Marja-nimisen naisen mystisiä tapaamisia aikuistuvan tyttärensä kanssa vuosikausia. Marja on tullut ravintolaan säännöllisesti kuin turvapaikkaan, ja hänen asiakkuutensa kulmakivenä on tuplaviskin tilaaminen. Rauno on vanhan ajan herrasmiesmäinen asiakaspalvelija, jolle hyvät tavat ja hienotunteisuus ovat itseisarvoja.

Kirjassa on paljon surua ja haikeutta, kuolemanpelkoa ja ristiriitoja, mutta jännityksen suhteen jäin odottamaan lisää kierroksia. Psykologisena kaksostutkimuksena se onnistuu paremmin kuin dekkarina. Elisa-siskon elämäntarinasta ja ulkomaan komennusten vaiheista olisin halua lukea lisääkin, sillä hän tuntui viihtyvän varsinkin kylmissä, arktisissa kohteissa, kuten Färsaarilla ja Islannissa. Biologisen Marja-äidin hahmo jää henkilögalleriassa etäisimmäksi, tai vielä etäisempiä ovat lapset adoptoinut pariskunta, joka on jo romaanin nykyisyydessä siirtynyt ajasta iäisyyteen.

1990-luvun ajankuva teoksessa oli osuvaa, ja muutenkin pidin siitä, ettei kerronta ollut liian teknistä tai mediapainotteista. Poliisityön rooli jäi siinä aika marginaaliseksi, ja tarinan varsinainen murha ei ollut lainkaan tämän hampurilaisen pihvi. Eppu Nuotio on kokenut tiimikirjoittaja, ja olen lukenut häneltä ainakin yhden muun toisen henkilön kanssa kirjoitetun dekkarin. Tämä ei ollut terävin häneltä lukemani teos, mutta ihmeen hyvin jaksoin tarinaa kuunnella päivänä, jolloin keskittymiseni on muuten herpaantunutta.

Juuri ennen tätä luin Mary Higgins Clarkin teoksen, jossa myös ruodittiin lääketeollisuuden lähihistoriaa ja ahneita ihmiskokeita. Tuo teos oli kyllä jännittävämpi kuin tämä suomalainen tarina, mutta kaikentyyppiselle jännitykselle on oma paikkansa. Ehkä tämäntyyppinen ihmissuhdepainotteinen psykologinen jännitys voi luoda turvallisuuden tunnetta oloissa, jotka ovat huomattavasti vaativammat kuin monien dekkareiden kuvaama arki.

 

Orpojen aatelisten kasvatuslaitoksessa

HulttioTeos: Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Ilman koronaepidemiaa olisin tuskin tarttunut Teemu Keskisarjan Mannerheim-teokseen, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Aiemmin tässä blogissa olen ruotinut Keskisarjan Aleksis Kivi-teosta, josta aikanani pidin, mutta lukemisen jälkeen jotkut sen sutkautukset alkoivat elää omaa elämäänsä mielessäni ja aloin vakavasti kyseenalaistaa hänen populistista kirjoittamistyyliään. Myös miehen julkiset esiintymiset ovat tämän jälkeen lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja odotankin jo, milloin hänet kutsutaan YLE:n studioon myös tartuntatautispesialistina.

Hulttio kuitenkin ärsytti minua vähemmän kuin Saapasnahkatorni, mikä on merkillistä, koska suhtautumiseni Mannerheimiin on lähtökohtaisesti negatiivinen. Teos käy läpi kansallissankarimme vaiheita Louhisaaren kartanosta Helsingin poikalyseon kautta Haminan kadettikouluun, ja sieltä Pietarin sotilasuralle. Haminan osuus on teoksessa merkittävin, ja kertoo mieleenpainuvasti tuon ajan kasvatusmenetelmistä. Kadettikouluun lähettäminen saattoi olla myös kurittomien kakaroiden kurinpitomenetelmä aatelisperheissä, ja Gustavin tapauksessa motiivit ovat ilmiselvät, olihan hän vastikään menettänyt äitinsä, ja enon perhe oli määrätty ylivilkkaan pojan huoltajiksi. Kadettikoulu oli suvulle huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin vaikka yliopistokoulutus, johon Gustav-pojalla ei muutenkaan näyttänyt olevan suurempaa ambitiota.

Keskisarja leikittelee ADHD:n teemalla, joka saattoi olla Mannerheimin suvussa verissä. Hän toteaa, että myös marsalkan siskoilla oli vastaavia keskittymisongelmia koulussa, ja tavallaan tervehenkistä keppostelua myös ihailtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Mannerheimin keppostelun kaudet kulkivat aaltoina, ja välillä hänellä oli myös todellisen kunnostautumisen ja katumuksen vaiheita. Ylioppilaaksi hän kirjoitti yksityisoppilaana erinomaisella päättötodistuksella ja cum lauden yleisarvosanalla, mikä tuohon aikaan ilmeisesti oli hyvä suoritus.

Haminan kadettikoulussa ei harrastettu ruumiillista kuritusta, mikä oli aikanaan edistyksellistä, mutta vanhemmat toverit suorittivat nuorempiensa karaistuksen perinteisillä kiusaamismenetelmillä. Gustav kasvoi kiusatusta kiusaajaksi, ja oppi teini-ikäisenä soluttautumaan Haminan kestikievareissa silmäätekevien setämiesten seuraan. Yöjuoksut eivät tietystikään olleet sallittuja, mutta muutakaan viihdytystä ei uinuva provinssikaupunki kasvateilleen tarjonnut. Harvinaisen verevästi Keskisarja kertoo eräästä pääsiäisestä, jolloin Gustav päätyi vetämään perinteiset kirkkopyhien kaatokännit virkamiessetien kanssa, ja tuli tämän jälkeen erotetuksi koko oppilaitoksesta.

Yleistä ajankuvaa teoksessa on runsaasti, ja siitä välittyy Keskisarjan laaja lukeneisuus. Itseäni alkoi kiinnostaa varsinkin Mannerheimin siskojen ja tytärten kohtalot, ja puhutaan teoksessa myös uhmakkaan Nata-vaimon sairaanhoitajan kouluttautumisesta vastoin aviomiehen tahtoa ja toivioretkestä Vladivostokiin uutta ammattiaan harjoittamaan. Naisemansipaatio kuului olennaisena osana tämän aatelissuvun vaiheisiin, eivätkä Gustavin elämän naiset tuntuneet tottelevan tätä missään vaiheessa.

Jos teos olisi ylioppilasaine, en antaisi sille täysiä pisteitä, koska loppuvaiheessa siinä mennään reippaasti ohi annetun aiheen. Keskisarja kokee tarvetta sotkea lusikkansa homoepäilyskeskusteluun, ja loppuviidennes teoksesta käsittelee muutenkin Mannerheimin uraa yli viisikymppisenä kansalaissodassa ja tämän jälkeen. Teos paisuu yleiseksi puheenvuoroksi Mannerheimin henkisestä perimästä, ja tuottaa taas populistisia heittoja mediakeskusteluihin. Toki nauroin Keskisarjan verbaliikalle viettielämää käsittelevissä kappaleissa: hän kutsuu marsalkkaa ”perusköyrijäksi”, mutta viittaa myös muuhun pelehtimiseen, vehtaamiseen ja ”takatuupparin” käsitteeseen, joka oli ainoa todiste 1800-luvulla homoseksuaalisuuden diskursseista.

Luulen, että jokainen meistä, joka on joskus käynyt rehtorin puhuttelussa tai istunut jälki-istunnossa, pystyy löytämään samastumispintaa tämän tarinan kanssa, mikä ei millään tavalla kiillota Mannerheimiin liittyvää sankarimyyttiä, vaan pyrkii kertomaan miehestä, joka omaan syntyperäänsä ja edellytyksiin nähden selviytyi elämänsä haasteista keskinkertaisesti, tuottaen lähipiirilleen toistuvia pettymyksiä. Teos peräänkuuluttaa kohteensa inhimillisyyttä, mutta myös tietynlaista eleganssia ja tilannetajua.

Äänikirjana teos toimi kohdallani loistavasti, sillä luettuna jäin makustelemaan tiettyjä sananvalintoja paremmin kuin jos olisin lukenut sen painettuna teoksena. Olen myös lukemani jälkeen kiinnostunut retkestä Louhisaaren kartanoon, nauttimaan hiipuvan ja köyhtyvän aatelissuvun sivistyksen rippeistä, kummitusjutuista ja omenalehtojen tuoksuista.

Sisäelinten syönnin seksikkyydestä

ReseptitTeos: Jacky Durand: Sydämeni reseptit (Otava, 2020)

Suomennos: Taina Helkamo

Näissä poikkeusolosuhteissa moni meistä etsii tietoisesti hieman kepeämpää kirjallisuutta, eikä ainakaan synkkiä dystopioita tartuntataudeista. Oma karanteeniajan lukemistoni on kasautunut pöydälleni hakuammunnalla, mutta ilahduin, kun löysin teoksen nimeltä Sydämeni reseptit minulle aiemmin tuntemattomalta ranskalaiskirjailijalta. Normaalioloissa yritän vältellä teoksia, joiden nimeen on ympätty sana ”sydän”, vaikkakin yritys on ollut vähemmän onnistunut.

Oikeastaan Jacky Durandin romaanin ja sitä ennen lukemani Sally Rooneyn irlantilaisromaaninkin välille muodostui kiinnostava yhteys, vaikka Rooneyn teos ei ilottele ruoalla. Molemmissa eletään maaseudulla, opiskellaan ylioppilaskokeisiin ja pohditaan luokkaeroja. Tämä teos on tyylillisesti ripauksen viihteellisempi kuin Rooneyn, mutta ei läheskään niin romanttinen kuin nimi antaa ymmärtää. Lisäksi sen lähes kaikki päähenkilöt ovat miehiä, jotka eivät ole erityisen onnekkaita rakkaudessa.

Romaani sijoittuu jonnekin Dijonin lähelle, maalaiskylään, jossa Julienin isällä on menestyvä bistro nimeltä Le Relais Fleuri (”Kukkiva taukopaikka”). Julien-kertoja ei puhuttele isäänsä nimellä, vaan lähestyy häntä sinä-muodossa hänen kuolinvuoteellaan. Kirjassa eletään 1970-1980-lukuja, ja Julienin isä on sen verran vanha, että hän on palvellut isänmaataan Algerian sodassa. Apukokkina hänen keittiössään huseeraa rintamatoveri Lucien, joka on kuin adoptoitu sukulainen. Tarinan alussa Julienillä on äiti Hélène, joka viihtyy kotona koko ajan huonommin. Romaani kertoo äidin menetyksestä, hänen mystisestä katoamisestaan, ja pojan kasvusta kiireisen keittiömestarin armeijamaisessa komennuksessa.

Harvinaisen hienoja kuvauksia löytyy isän ja pojan kalaretkistä, ja Julienin kesälomakokemuksista Gaby-nimisen miehen luona syvällä korvessa. Gaby on anarkistinen metsänhoitaja, jonka venäläinen vaimo Maria opettaa ruoasta kiinnostuneelle pojanklopille kaiken suolakurkuista ja hunajasta. Rakkaudesta vaimoonsa Gaby on rakentanut tälle venäläistyylisen hirsimökin, ja heidän luonaan Julien oppii jotain harmonisesta parisuhteesta. Kotona äidin lähdettyä häntä huoltaa isän palkollinen, tarjoilija-Nicole, sillä romaanissa eletään vielä aikaa, jolloin uskotaan, ettei mies pysty huoltamaan lasten vaatteita.

Kirjan miehiin mahtuu rosoisuutta, itsepäisyyttä ja juroutta; teos ei ole läheskään niin imelä tai ennalta-arvattava kuin kansi antaa ymmärtää. Alkuvaiheessa olin huolissani, saanko luettua loppuun kirjan, jossa tuntui olevan pelkkää sisäelimiin ja perinneresepteihin liittyvää kulinaaris-pornografista ilotulitusta, mutta onneksi juoni kehittyy ja monipuolistuu ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Itse en täysin vakuuttunut vasikankateenkorvakeiton taivaallisuudesta, mutta sisäelinten lukutaito on pitkälti kulttuurinen kysymys. Romaanin universumissa tällainen pääoma on jopa seksikästä, vaikka tyttöjä Julien kosiskeleekin lähinnä itse leipomillaan munkeilla.

Sosialismin ja anarkismin historialla on ohut rooli juonen punonnassa, ja Durand vierailee monissa paikallishistoriallisissa paikoissa, tehtaiden ja metallityöpajojen varjoissa. Myös teknillisen lukion (eli amiskan?) opiskelun kuvaus on kiinnostavaa, ja metallimiesten maailma luo sopivan kontrastin Julienin kasvuympäristön kanssa.

Olen lukenut monia tämän tyyppisiä ranskalaisromaaneja, jotka keskittyvät johonkin ammattiryhmään tai yritykseen. Tämä oli genren paremmasta päästä, sillä Durandilla oli paljon muutakin annettavaa kuin maisemien idyllinen maalaaminen ja aisti-ilottelu. Isän ja pojan suhteen ja sodan jättämien taakkojen kuvauksena romaani oli uskottava, ja tarina sopivan realistinen. Lukisin mielelläni Durandilta toisenkin teoksen, ilmeisesti hän on aiemmin julkaissut lähinnä tietokirjoja, sillä hän on toiselta ammatiltaan La Libération-lehden ruokatoimittaja.

 

Kommunistinen manifesti iskukeinona

Rooney 2Teos: Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä (Otava, 2020)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Onneksi Ellibs oli suosiollinen vielä viime viikolla, ja sain varattua joitain kevään ”kuumia” uutuuksia, kuten Sally Rooneyn (s. 1991) toisen romaanin, jota olen jo odotellut kuin kissa kuumaa puuroa. Harmittaa myös, etten ole saanut hänen kirjojaan käsiin englanniksi, koska minulla on ikävä Irlannin aksentteja.

Normaaleja ihmisiä ei ole jatko-osa hänen esikoisteokselleen Keskusteluja ystävien kesken (2019), mutta teosten elämismaailmoissa on paljon samaa. Teoksen päähenkilöt ovat länsirannikon Carricklean maalaispitäjästä kotoisin olevat nuoret aikuiset Marianne ja Connell, jotka ovat tutustuneet toisiinsa myös koululuokan ulkopuolella. Connellin yksinhuoltajaäiti Lorraine on Mariannen perheen siivooja, ja pojalla on ollut tapana hengailla äidin työpaikalla jo lapsena.

Lukion viimeisellä luokalla kaksikko kiinnostuu toisistaan seksuaalisesti, mutta päättävät pitää suhteensa salaisena. Salarakkauteen on monia syitä, mutta päällimmäisenä on Mariannen mielenterveys, ja juorut hänen oletetusta hulluudestaan. Tyttö ei ole koskaan varsinaisesti kuulunut kylän tiiviiseen yhteisöön, sillä hänen asianajajavanhempansa erottuvat muista varallisuutensa ja korkean koulutuksensa vuoksi. Perhe elää eristäytynyttä elämäänsä kartanossa, jonne vain harvoilla on pääsy. Kirjan nykyisyydessä Mariannen isä on kuollut, äiti ja veli ovat henkisesti etäisiä ja veli käyttäytyy väkivaltaisesti siskoaan kohtaan.

Tähtioppilaat pääsevät molemmat kuin heittäen opiskelemaan Dublinin parempaan opinahjoon, Trinity Collegeen, jossa Marianne aloittaa kirjaimellisesti uuden elämän. Hänellä on suvun perintökaksio hyvällä alueella, ja hän ui sisään yliopiston parempiin piireihin vaivatta. Ruman ankanpoikasen tarinaa on sovellettu hienovaraisesti, vaikkakin Mariannelle itselleen suurin ongelma elämässä ei ole ulkomuoto. Connell taas kokee jäävänsä eliittiyliopistossa syrjään, eikä hänellä ole noissa piireissä mitään muuta ”valuuttaa” kuin laaja lukeneisuus. Ensimmäistä kertaa elämässään hän kokee, millaista on tulla sosiaalisesti syrjityksi muun muassa junttimaisen pukeutumisen vuoksi.

Romaani kertoo sosiaalisen hyväksynnän etsimisestä eri elämäntilanteissa ja luokka-asemissa. Kotipuolessa jopa teiniäitiys voi olla omanlaistaan sosiaalista valuuttaa, kun taas Dublinin eteläosan kortteleissa suosituksi tullaan, jos osataan puhua Gazan tilanteesta oikein äänenpainoin, ja ehkä siteerataan Marxia sängyssä. Marx-teema tuli esiin nostalgisella tavalla myös Rooneyn esikoisteoksessa, joten jään odottamaan, onko tämä hänellä tietoinen ele, joka sirotellaan joka teokseen. Dublinin snobeista kaikki eivät pröystäile rahoillaan tai trendivaatteillaan, mutta työpaikkojen saanti tuntuu mahdottomalta ilman oikeanlaisia verkostoja.

Molemmilla päähenkilöillä on haasteita mielenterveytensä kanssa, ja kaksikon epämääräinen suhdekin on ajaa ainakin Connellin hulluuden partaalle. Toisaalta hän pystyy tarjoamaan Mariannelle turvapaikan epävakaalta perheeltään, ja joulunvietto Lorrainen luona tarjoaa hänelle ikkunan paikalliseen ”normaaliuteen”, johon kuuluu suvun läheisyys ja kotikutoisuus. Tarinan aika-akseli on neljä vuotta, jonka aikana nuoret ehtivät melkein valmistua yliopistosta. Lorraine on 35-vuotias pojan lähtiessä opiskelemaan, hän on saanut poikansa nuorena ja jäänyt kotikyläänsä siivoamaan, mutta se ei tarkoita, etteikö hän osaisi lajitella biojätteitä oikeaoppisesti tai muodostaa mielipidettä intifadasta.

Romaanissa on siis myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, ja Carricklean meininki kutsui minua mukaansa jopa enemmän kuin Dublinin. Tämän lisäksi teoksessa seikkaillaan Itä-Euroopassa, Italiassa ja Ruotsissa, jonne Marianne päätyy opiskelijavaihtoon ja menettää nettipornoneitsyytensä. Yliopistolla Connellia kiusataan maalaisuudesta ja siitä, voiko Sligon maakunnasta kotoisin oleva saada lomaa viljelyksestä yhden interrailin verran. Maaseudun ja kaupungin välinen elämäntapaero on leveä, eikä kaikki selity luokkaeroilla, eli jollain tapaa myös yläluokkainen, vauras Marianne säilyttää maalaisen identiteettinsä.

Rooneyn tyyli on petollisen jouhevaa ja jutustelevaa, ja olen lukenut molemmat romaanit häneltä aivan liian ahmien. Moni nyanssi on jäänyt huomaamatta, ja tämän vuoksi odotan vielä teosten lukemista toiseen kertaan englanniksi. Kirjojen tarjoama seura on minulle intiimiä ja kodikasta, ja herättää minussa nostalgisia muistoja 1990-luvulta, jolloin itse toikkaroin Dublinissa nuorena aikuisena. Pelkästään young adult-genreen en kuitenkaan teoksia rajaisi, ja tiedän, että hänen lukijakuntansa ei rajoitu pelkästään nuoriin yliopisto-opiskelijoihin.

Corona-oluttakin teoksessa kulutetaan, mutta päihteiden rooli oli hieman maltillisempi tässä kakkosromaanissa kuin esikoisessa. Ainakaan päähenkilöiden ongelmat eivät johdu päihteistä, vaikka he välillä niitä yrittävät niihin hukuttaa. Oli myös kiinnostavaa lukea irlantilaisen opiskelijaterveydenhuollon tilanteesta mielenterveysongelmien kartoituksessa. Hyvin samansuuntaiselta kuulosti kuin Suomessa. Varsinkin ongelmien yleisyys, ja myös nuorten valitettavat itsemurhat.

 

Kuolinsiivoojan bucket lististä

Mäkinen Ei saaTeos: Heidi Mäkinen: Ei saa elvyttää (Karisto, 2020)

Heidi Mäkinen hurmasi minut muutama vuosi sitten esikoisromaanillaan Ei saa mennä ulos saunaiholla, ja toisen romaaninkin nimi pitää sisällään kieltolauseen. Kyseessä ei kuitenkaan ole kirjasarja, vaan teokset ovat itsenäisiä. Niitä kuitenkin yhdistää se, että päähenkilöt ovat eri-ikäisiä, ja kohtaavat erilaisista taustoistaan huolimatta. Luonnehtisin teoksia älykkääksi chick litiksi, jossa painopiste on naisten arkisissa näkökulmissa ja ystävyyksissä.

Ei saa elvyttää kertoo toki vanhenevan ihmisen hoitotahdosta, ja tahtojen taisteluista, kun äidin ja tyttären näkemykset hyvästä vanhenemisesta ovat ristiriidassa keskenään. Romaanin päähenkilö, Helsingin Bulevardilla asuva hammaslääketieteen emeritaprofessori Auri Aarto on kasikymppinen työn sankari, jolle eläkkeelle jääminen on merkinnyt lähinnä elämästä luopumista. Hänen terveytensä rapistuu kuten keskivertoseniorikansalaisen, eikä hän ole erityisen kiinnostunut kuntonsa keinotekoisesta kohentamisesta tai uusimmista apuvälineistä. Rollaattorin hän on ristinyt Leopardiksi, mutta kotiaan hän ei haluaisi sisustaa geriatriseksi osastoksi tyttären toiveiden mukaan.

Tekla on hänen ainoa lapsensa, kiireinen, työuupumuksen kanssa kamppaileva terveyskeskuslääkäri, jonka koko elämä tuoksuu käsidesiltä. Hänelläkin on vain yksi tytär, parikymppinen Inka, joka on jo lentänyt pesästä. Auri tulee paremmin toimeen lapsenlapsensa kanssa kuin tyttärensä, vaikka tälläkään ei ole tarpeeksi aikaa ryhtyä isoäidin seuraneidiksi. Vaikka Auri on itsepäisen itsellinen, ei hän kuitenkaan viihdy erakkona kotonaan. Tiedeura on jättänyt hänen elämäänsä tyhjiön, eikä miesvainaan kirjahyllystäkään löydy päiviin sisältöä.

Mäkinen kuvaa tarkkanäköisesti ihmistyyppiä, jonka elämänsisältö on aina ollut suppea ja jonka tunneilmaisu on piinallisen pidättyväistä. Tällaisia henkilöitä on paljon akateemisessa maailmassa, eikä heille kaikille ole luvassa auvoisia eläkepäiviä, vaikka rahaa matkailuun ja harrastamiseen riittäisi loppuelämäksi. Myös romaanin Auri on harvinaisen fakkiutunut tapoineen ja mielipiteineen, eivätkä tyypilliset eläkeläisten harrastukset houkuttele häntä.

Teoksen monotonisen arjen rikkoo nuori siivooja Natalia, joka joutuu vanhan rouvan uskotuksi ja päihdetrokariksi sattuman kaupalla. Natalian elämän tavoitteet ovat varsin erilaisia kuin Aurin läheisten naisten. Luokkaero on teoksen toinen suuri teema, ja Mäkisellä on myös syvällinen tuntuma vähemmän koulutettujen nuorten aikuisten arvomaailmaan. Natalia haluaa miehen ja perheen, ja hänen unelmansa on pitää ystävilleen alusvaatekutsuja omakotitalossa. Hänen poikaystävänsä on muodollisesti pätevä, mutta sitoutumisessa on haasteita. Siinä missä Auri ei ole koskaan panostanut parisuhteeseen, Natalialle miehen pitäminen tyytyväisenä on kaikki kaikessa.

Mäkinen osaa tasapainoilla kuolemanvakavan ja viihteellisen rekisterin välillä taidokkaasti. Vaikka kirjassa kirjoitetaan bucket listejä ja tehdään kuolinsiivousta, siihen mahtuu tahallista ja tahatonta arjen komiikkaa. Huumori kirjassa on asteen kuivempaa kuin esimerkiksi Minna Lindgrenin vanhuusaiheisissa romaaneissa. Pidin varsinkin siitä, että nuorten aikuisten elämismaailma tuodaan vanhan naisen luopumistarinan rinnalle.

Sukupolvien kohtaamisesta tuli päällimmäisenä mieleen, että romaanin nuorilla tuskin tulisi koskaan olemaan yhtä mutkatonta elämäntarinaa kerrottavanaan kuolinvuoteella kuin Aurilla, ja tuskin heillä tulee olemaan niin materiaalisesti runsasta vanhuuttakaan.

Koronakriisin keskelle romaani sopii hyvin siksi, että myös siinä kotoillaan (osittain vastentahtoisesti) ja kohdataan hygieniaan liittyviä arkisia haasteita. Riskiryhmiin kuuluvien vanhusten arki on jo ennen koronaa ollut varsinaista taiteilua, jos kauppamatkoja joutuu tekemään taksilla kuten romaanin Auri tekee. Kielellisesti teksti oli arkisen jouhevaa, mutta helppolukuisuuden takana oli monia syvällisiä kysymyksiä, jotka tuottanevat oivalluksia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin.