Ankeriaat, tursaat ja ihmisen toukat

holopainenTeos: Anu Holopainen: Sydänhengitystä (Karisto, 2018)

Kaiken voi lukea, myös realistiset nuortenkirjat, joilla ei ole paljoa kosketusta oman elämän kanssa juuri nyt. Luin Anu Holopaisen teoksen Sydänhengitystä, jonka pääteemana on abortti (ja sen päätöksen tekemisen vaikeus) aika pian luettuani Kirsikka Saaren teoksen Nuori hölmö sydän teiniraskaudesta. Jälkimmäisestä on tehty leffa samaan aikaan, kun romaani on julkaistu. Leffaa en ole nähnyt, mutta purnasin teoksen arviossa leffa edellä-mentaliteetista ja liian mustavalkoisesta asetelmasta.

Holopaisen kirjassa nuoren tytön vahinkoraskaus on ainoa teema – siihen ei ole ympätty muuta yhteiskuntaa ja sen haasteita, kuten vaikka lapsiperheköyhyyttä tai äärioikeiston nousua. Päähenkilö Tiira on jo ylioppilas ja hän haaveilee urasta valtamerten tutkijana eli meribiologina. Hänen intohimonsa on syvämerensukellus, ja hän on lähdössä viettämään välivuotta Filippiineille vapaaehtoisena merenpelastajana. Sukellusteema oli sen verran hauska, että olisin voinut lukea siitä lisää, vaikka toisen puolikkaan Tiiran ulkomaan seikkailuista. 

Tiira seurustelee jääkiekkoa pelaavan Henrin kanssa, jonka maailmankuva on piirun verran konservatiivisempi. Raskausuutinen on shokki molemmille, mutta pahempi pommi Tiiralle, joka ei ole ajatellut elävänsä plussaamisen ja tissittelyn vaaleanpunaisessa lässytysmaailmassa ainakaan vielä nuorena. Äitiyden ympärille rakentunut supermammakultti ahdistaa häntä, eikä asiaa ainakaan auta hänen äitinsä vahva pro life-vakaumus.

Perheen sisäinen jakaantuminen aborttikysymyksessä esitetään hienosti. Tiiran äiti on kärsinyt lapsettomuudesta pitkään, adoptoinut tyttären Kiinasta ja saanut sen jälkeen yllätyksenä biologisen lapsen. Isosisko Lili ei pahastu Tiiran haluttomuudesta jatkaa sukua, mutta äidille raskausuutinen on pysähdyttävän järkyttävä, pahempi kuin tyttärelleen. Äiti ei edes perustele näkemystään päiviräsäsmäisellä Raamatun tulkinnalla, vaan uskoo abortin pilaavan tyttärensä elämän psykologisista syistä ja aiheuttavan myöhempää lapsettomuutta.

En muista lukeneeni aiemmin näin graafista kuvausta alkuraskaudesta ja abortista. Kuvaus on uskottavaa ja mukaansa tempaavaa, mutta nähtäväksi jää, kiinnostaako se lopulta muita kuin sellaisia lukijoita, joille aihe on joskus ollut ajankohtainen. Toivon, että näin käy, mutta kuvaus on sen verran intiimiä, etten rehellisesti sanottuna usko tämän kiinnostavan esimerkiksi nuoria miehiä. 

Luin itse kirjan hyvin sujuvasti ja innoissani Tiira-kertojan muistakin intresseistä kuin seurustelu ja perhepolitiikka. Kerronnan tasolla teoksessa oli hyvä draivi, ja parasta oli kriisin kuvaaminen monesta näkökulmasta, armoa ja anteeksiantoa korostaen.

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hölmöstä nuoresta sydämestä, siitä huolimatta, ettei tässä ollut yhtä vahvaa yhteiskunnallista sanomaa. Tarina oli huomattavasti pienempi, mutta uskon sen olevan kertomus, johon suurempi osa nuorista voi samastua. Jos olisin toisen asteen koulun terveydenhoitaja, yrittäisin hommata koulun piikkiin muutamia kopioita kirjaa vastaanotolleni. Tässä oli siis myös ehkäisyvalistusta suht vaikuttavassa paketissa. Tiedon tasolla nykynuoret ovat paljon paremmin valistuneita kuin omana aikanani, mutta en usko, että asioiden prosessoiminen tunteiden ja asenteiden tasolla on paljon edistynyt parissa-kolmessakymmenessä vuodessa.

Tämä oli raikas ja tyylikäs esitys vaikeasta moraalisesta kysymyksestä, ilman moralismin tunkkaista jälkimakua. Pidin myös kansikuvasta, ja uskon ja toivon tälle kirjalle menestystä myös ulkokirjallisista syistä, tärkeänä keskustelun avaajana ja muistutuksena nuorten omien päätösten teon tärkeydestä, ja tuon autonomian kunnioituksesta.  

Mainokset

Vanhapiika vai vaihdokas?

Teos: Malin Lindroth: Vanhapiika. Tahattomasti yksinäisen tarina. (Atena, 2019)

Käännös: Hannimari Heino

Viime viikonloppuna Helsingissä järjestettiin taas Helsinki Lit-tilaisuus, ja näyttää siltä, että olen lukenut lähes jokaisen siellä esiintyneen kirjailijan uusimman teoksen tänä keväänä. Harmittaa, etten päässyt sinne, vaan möllötin kotona laskemassa tiilenpäitä, mutta festareiden kunniaksi voi aina blogata sen merkkiteoksista.

Malin Lindroth on 52-vuotias ruotsalainen toimittaja, joka lähestyy naimattomuuden kysymystä vanhahtavan termin uusiokäytön näkökulmasta. Ruotsin sanavarastonikin kasvoi kirjaa lukiessa: en ennen viime viikonloppua tiennyt, mitä tarkoittavat nokkakona tai nuckan.

Vanhapiika on varmasti hävinnyt ruotsin kielestä käsitteenä ennen kuin se hävisi suomen kielestä. Toisaalta myös Ruotsin historiassa 1900-luku sai aikaan taantumusta perhearvoissa. Kansankodin rakennuskausi 1930-luvulta 1950-luvulle oli ydinperheen ideologian riemuvoitto, joka teki yksin elämisestä sosiaalisesti vähemmän hyväksyttävää kuin esimerkiksi 1800-luvulla. Muutos näkyi myös asuntopolitiikassa, eli yksin asuvat naiset joutuivat ahtautumaan kaupunkien vuokrahuoneisiin, ja miehet usein matkustajakoteihin. Uudemman feministisen ajattelun kautta vanhoistapiioista ei ole enää puhuttu julkisesti viiteenkymmeneen vuoteen, mutta Lindroth haluaisi termin uusiokäyttöön itseohjautuvasta, positiivisesta näkökulmasta.

Lindroth haaveili nuorena pitkästä heteroparisuhteesta, mahdollisesti avioliitosta, johon kuuluisi omakotitalo, lapsia ja koiria. Lähimmäksi heteronormatiivista autuutta hän pääsi parikymppisenä, jolloin hän seurusteli ja oli kihloissa insinööriopiskelijan kanssa, jolle hän neuloi muumiaiheisia villapaitoja. Suhdetta kesti neljä vuotta, minkä jälkeen Malin uskoi löytävänsä vielä ”sen oikean”. Näin ei kuitenkaan koskaan käynyt, vaan hän rakastui viisitoista kertaa ja tuli aina miesten torjumaksi siinä vaiheessa, kun olisi ollut aika syventää suhdetta.

Malin oli nuorena kiltti ja nuorisokulttuuriin sopeutumaton tyyppi, joka ei osannut harrastaa ”rajuja” asioita. Kun hän terapiassa käytyään tutkii nuoruuttaan uusin silmin, hän huomaa itsessään ja ympäröivässä kulttuurissa asioita, jotka hylkivät toisiaan. Hän pukeutui vääränlaisiin vaatteisiin, eikä osannut meikata kunkin aikakauden muodin mukaisesti. Karmeimmat kommentit puutteellisesta naisellisuudestaan hän kuuli ollessaan vaihto-oppilaana Arizonassa 80-luvun alussa: isäntäperhe piti häntä toivottomana deittimateriaalina, koska ei hän edes osannut poistaa säärikarvojaan oikealla tavalla.

Kirja on enemmän kuin ajankohtainen, sillä Pohjoismaissa noin kolmasosa väestöstä elää tahallisesti tai tahattomasti yksin. Vanhapiika ei pyri kartoittamaan kaikkien yksinäisten tarinaa, vaan kertoo naisesta, joka ei tietoisesti valinnut yksinäisyyttään, vaan se vain tapahtui hänelle. Uskon, että teoksen sanomaan voivat samastua myös toisella tavalla yksin jääneet, vaikka kaltaiseni sarjamonogamistit, joilla kyllä on tarinoita anopeista ja anoppikokelaista, mutta jotka ovat väsyneitä alituiseen säätöön ihmissuhdemarkkinoilla. Malin Lindrothin tyypillisin suhdesäätö on ollut sellainen, jossa miehet ovat tuoneet hänelle käsikirjoituksiaan ilmaisen palautteen ja oikoluvun toivossa. Seksin ja oikoluvun välinen raja on tässä himmeä, ja voi huoh, kuinka tuo havainto teki kipeää, sillä olen itse myös monta kertaa ollut juuri tuossa roolissa.

Vanhapiiassa on myös postfeministinen elementti, mikä saattaa ärsyttää monia feministisen liikkeen sisällä tai reunamilla kasvaneita lukijoita. Toki Lindroth itsekin on luultavasti elänyt tässä tiedostavien yliopistonaisten maailmassa, jossa vanhapiikuudesta puhumista voidaan pitää jopa rintamakarkuruutena. Kirjassa selvästi eletään maailmassa, jossa feministisen liikkeen saavutuksia uudelleenarvioidaan ja paikoitellen myös kritisoidaan. Feministinen liikekään ei ole onnistunut poistamaan yhteiskunnan atomisoitumista ja yksilökeskeisyyden riemuvoittoa. Ruotsi on maa, jossa yksin yksiöissään asuvat sammuvat sohvilleen Temptation Islandin pudotuspelin soittaessa taustalla absurdia serenadiaan.

Vanhapiika on pieni, rehellisen omakohtainen tutkielma, joka ei ainakaan syyllisty megalomaaniseen lähteiden käyttöön eikä suuriin historiallisiin yleistyksiin. Pidin Lindrothin tyylistä ja tiivistämisen taidosta, ja uskon, että tästä tulee Suomessa yhtä suuri hitti kuin se on ollut kotimaassaan Ruotsissa. Naapurimaiden mentaliteettierojen vertailevassa tutkimuksessa en vielä ensi lukemalla päässyt kovin pitkälle, mutta kirja kestänee toisenkin lukukerran.

Hautausmaan rakastavaiset

Teos: Minna Lindgren: Kaukorakkaus (Teos, 2019)

Vanha mies menettää ajokorttinsa kolaroinnin seurauksena, ja Renault on pantava myyntiin, koska jälkipolvilla ei ole korttia. 82-vuotias Kauko elää saman katon alla 55-vuotiaan poikansa Timon ja 29-vuotiaan pojanpojan Mickeyn kanssa. Talon kellari on ”poikien” valtakuntaa, jonne papalla ei yleensä ole asiaa. ”Pojat” käyvät uskollisesti Kaukolla syömässä ja toivovat tämän kokkaavan maailman pelastavia vegaaniruokia. Kauko joutuu usein metsästämään oikeanlaisia linssejä Stockan Herkusta, koska niitä ei lähikaupasta löydy.

Timo ja Mickey ovat e-urheilijoita, ja heidän elämänsä on pitkälti kellarikeskeistä. 55-vuotiaaksi Timo-poika on ikuista nuoruutta palvova, ja hänen tapansa puhutella isäänsä ”jäbäksi” on rasittavaa. Ihmissuhdehommat ”pojat” ovat ulkoistaneet nettiin, ja ainakin Mickeyllä on käynyt flaksi korealaisen böönan kanssa niin, että tämä jo lähettää Suomeen ruokareseptejä. Timo taas kannustaa ”jäbää” käymään treffeillä vanhan maailman IRL-tyyliin. Kaukoa eivät pahemmin lämmitä tuntemansa leskirouvat, vaan hänen sydämensä kaihoaa kesään 1959 Hietaniemen hautausmaalla ja maagisiin hetkiin Saima Harmajan haudan kupeessa.

Minna Lindgren tunnetaan humoristisista vanhuusaiheisista teoksistaan, ja Kaukorakkaus on jo viides teos, joka kertoo helsinkiläisistä ikäihmisistä. Tätä edeltävä teos, Iloinen leski, kertoi seitsemänkymppisten uudesta teini-iästä kaoottisen railakkaalla tyylillä. Kirjassa ryypättiin ja kiroiltiin runsaasti, ja se sai kirjavan vastaanoton. Kaukorakkaudessa Kaukolla ei ole alkavaa alkoholiongelmaa, vaikka hän käy uskoutumassa sydänsuruistaan ”kerhotapaamisissa” ystävänsä Kyöstin kanssa Suopean Säynävän pubissa. Sen sijaan hän on joutunut eroon vaimostaan Pirkosta tämän viimeisillä metreillä varsin traagisella tavalla, ja kärsii ajoittaisista sekavuustiloista, joita ihanan Liisan muisteleminen ei helpota, pikemminkin pahentaa.

Nauroin eniten Kaukon perhekuvioille, eli kolmen miehen erikoiselle asumisjärjestelylle, jossa toki oli myös taloudellista hyväksikäyttöä. Toisaalta Kaukon tyyppinen, säntillinen virkamies, entinen Tilastokeskuksen ATK-päällikkö, tarvitsee ympärilleen rutiineja, ja yhteisasuminen pitää häntä nykyelämänmenon syrjässä kiinni. Myös Kaukon muistelmat ATK:n läpiviemisestä suomalaisessa työelämässä ovat herkullisia. Kuinka hän sitten nykyteknologiaa käyttäen pääsee ihanan Liisansa jäljille on toinen tarina, eikä hän siinä onnistu ilman häntä nokkelampien leskinaisten apua.

Minusta tämä oli vahvempi romaani kuin Iloinen leski, mutta ei vienyt minua aivan Ehtoolehto-sarjan aiheuttamaan hurmostilaan. Yhteiskunnallinen kommentääri omaishoitajien asemasta hoitokotien viidakossa oli osuvaa, mutta Pirkko-vaimon kohtalo jäi sivujuoneksi muun kohkaamisen keskellä. Kiinnostavimmat havainnot Lindgren tekee kuitenkin nuoremman polven elämäntavasta ja suhteesta työhön. Niiden varjossa Kaukon elämäntarina tuntuu nostalgisen kunnolliselta. Pirkon hautajaisissa ehkä haudataan myös suomalaista yhtenäiskulttuuria, johon kuuluivat avioliitto, autolla ajaminen ja armeijan käynti.

Lindgrenin teoksissa on samantyyppistä toistoa kuin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjassa. Molemmilla kirjailijoilla on kuitenkin faninsa, joita toisto ei harmita, vaan pikemminkin he nauttivat tietystä ennalta-arvattavuudesta. Itsekin olen fanittanut molempia kirjailijoita ja heidän tuotantojaan, mutta samalla olen pohtinut, kuinka pitkälle geriatrisella kirjallisuudella voi yksi kirjailija ratsastaa. Tosin painettujen kirjojen markkinoilla eläkeläiset ovat ostovoimaisinta asiakaskuntaa, eikä ole ollenkaan huono asia, että on olemassa kirjallisuutta, jossa päähenkilöt ovat elämänsä ehtoossa. Kaukorakkaudessa vahvin ulottuvuus on kuitenkin sukupolvien välinen dialogi, ja toivon, että se herättää nuorempienkin lukijoiden kiinnostuksen vaikka taloudellisten realiteettien ja vinksahtaneen huoltosuhteen näkökulmasta.

Ihmisten näkemisestä lumihiutaleina

Teos: Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei. (Gummerus, 2019)

Käännös: Sanna Manninen

Nina Lykken romaani pomppasi eteeni somen feedissä, ja ensimmäinen kysymys oli, onko kerran tuntemani tanskalaisproffa edennyt urallaan kirjailijaksi. Olin siis 90-luvulla naistutkimuksen professori Lykken kursseilla, eikä oletus hänen siirtymisestään fiktion puolelle ollut kovin kaukaa haettua, koska hän oli suuri feministisen scifin fani ja muutenkin kirjallisuusorientoitunut tyyppi. Mutta ei, professorilla on itseään nuorempi norjalainen kaima, joka on julkaissut vain fiktiota. Myös professori Lykken julkaisuja suosittelen, sillä hän on omassa genressään varsin vetävä kirjoittaja.

Romaani sijoittuu tämän päivän Osloon, jossa perheet viettävät kotisohvillaan viini ja sushi-iltoja joka viikonloppu. Ingridillä ja Janilla on hulppea omakotitalo kaupungin paremmalla puolella, ja kaksi aikuista poikaa, joilla ei ole kiirettä muuttaa pois mamman sushibuffetista. Pojat on kasvatettu vapaimmalla mahdollisella sapluunalla, ja tämän vuoksi he eivät vielä parikymppisinä osaa raivata kakkatahraisia kalsareitaan piiloon vieraiden katseilta. Ingrid opettaa äidinkieltä lukiossa ja Jan on edennyt yksikön johtajaksi ministeriössä. Avioliitto ei ole täysin karilla, vaikka kummallakin puolisolla ilmaantuu uupumusta, huonotuulisuutta ja masentuneisuutta.

Janin uskottomuus yllättää Ingridin ”puskasta”, ja kauan suhdetta on jatkunutkin ennen kuin se paljastuu. Työpaikan nuorempi Hanne on liikkeellä tosi tarkoituksella, vakavammin kuin Jan itse, joka tuntuu etsivän lähinnä seksiseuraa henkisessä tyhjyydessään. Hanne haluaisi perheen, eikä sopivia isäkandidaatteja tule eteen, vaikka hän metsästää kaupungin yössä, enimmäkseen yksin. Omalla tahollaan Hanne on sidottu vanhempiensa sunnuntaipäivällisiin, jonne hän ilmaantuu vahvassa lääkepöllyssä. Häntä ahdistaa sellainen tulevaisuus, jossa hän toimisi enenevässä määrin äitinsä seuraneitinä eläkeläisten pakettimatkoilla, kuten jo käy kaksikon yhteisellä matkalla Ranskan Provenceen.

Yhteiskuntasatiiria kirjassa on suhteessa norjalaiseen hyvinvointiin, joka tämän teoksen hahmojen elämässä on saavuttanut saturaatiopisteen. Ingrid näkee tulevaisuuden vielä näköalattomampana oppilaillaan kuin itsellään: nuoret ovat työuupuneita jo lukiolaisina, ja heitä turrutetaan lääkkeillä ja moninaisilla diagnooseilla. Opettajan työ koostuu enemmän terapiapalveluista kuin opettamisesta, ja vapaa-aika kuluu nuorten vanhempien palvelemisessa viestien välityksellä. Koulusta on tulossa trendikäs oppimiskeskus, jossa nuorille tarjotaan auliisti uraohjausta Personal Learning Coachin välityksellä. Heitä kohdellaan erityisinä lumihiutaleina, mutta samalla kannustetaan seuraamaan samoja tositeeveeohjelmia, Temptation Islandeja, sushilautastensa äärellä.

Parasta komiikkaa tarinaan tarjosivat Marianne ja Steinar, perheystävät, joiden mökillä käynti kuuluu pariskunnan rutiineihin. Marianne on ikuinen opiskelija, jolla on kolme maisterintutkintoa, mutta ei ole koskaan kyennyt käymään palkkatöissä, ja hän dominoi nössöä miestään ilmiömäisesti. Mökkiviikonloppujen aikana Steinar lähentelee Ingridiä vahvassa humalassa, mutta tämäkin kuuluu pariskunnan keskinäiseen käsikirjoitukseen. Sekä Ingridillä että Janilla kestää vuosikausia irtaantua toksisesta ystävyydestä, mikä Ingridillä jatkuu vielä eronkin jälkeen. Tavallaan hän on nauttinut pikkupiian roolista Jomfrulandin mökillä, jota hän ei itse omista, mutta jossain vaiheessa ystävyyden mitta tulee täyteen.

Kirjan erodraama ei tuonut mitään uutta ymmärrykseeni parisuhteista, mutta Ingridin uusi elämä tuntui houkuttelevalta. Janin hahmon suhteen en nähnyt kehityskelpoisuutta, vaan hän on tyyppi, joka rypee syyllisyydessään myös uudessa parisuhteessa. Ylipäänsä kirjan miesten jatkuva tilityksen tarve oli rasittavaa, mutta heidän terapian tarpeensa on myös kansantaloutta virkistävää. Toisaalta Jan on ministeriön yksikön päällikkönä muiden palvelija, joka stressaa työpaikan keittiön tiskikoneen tyhjennyksestä. Työelämään liittyvät oivallukset ja arkiset välähdykset olivatkin kiinnostavampia kuin henkilöiden yksityiselämän kipuilu.

Ingridin suvun juutalaisista juurista olisin halunnut tietää enemmänkin, mutta historiaa teokseen mahtui vain hyppysellinen. Historiallista toki on jo se, että viisikymppinen kertoja kaipaa aikaan, jolloin kaikki söivät samaa kotiruokaa. Nykypäivää taas huokuu nuorempi opettajakollega, joka pesee vaatteensa pesupähkinöillä 30 asteessa ekologisista syistä ja levittää ympärilleen sienimäistä hajua.

Lykken teksti on pisteliään terävää, ja hän sivaltaa kaikkia hahmoja joka suunnasta tasapuolisesti. Se Norja, jota hän kuvaa, ei houkuttele ainutlaatuisuudellaan, vaan kuvastaa yhteiskuntaa, joka ei enää kehity, koska hyvinvoinnissa on päästy siihen pisteeseen saakka, missä kenenkään ei tarvitse ponnistella elantonsa vuoksi. Toki tässä esitetty opettajan työ on astetta vaativampaa kuin ministeriön suojatyö, joka vaikuttaa lähinnä isojen lasten tarhalta. Hermoromahdukset, pitkät sairaslomat ja voimien kerääminen kuuluvat kirjan arkeen ja ajan henkeen, ja keskiluokkaisten korkeakoulutettujen elämä tuntuu muutenkin puhtaalta oman navan tuijottamiselta.

Oli kiinnostavaa lukea tämä teos ja Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo peräkkäin. Suomalainen yhteiskunta paisuvine leipäjonoineen tuntuu aika erilaiselta verrattuna Norjaan, varsinkin, kun leipäjonoistamme löytyy entistä enemmän korkeasti koulutettuja köyhiä. Ainakaan emme voi puhua yhteispohjoismaisesta elämäntavasta tai arvoista, ja Suomen valuminen kohti itäeurooppalaista todellisuutta tuntuu päivä päivältä selvemmältä. Tämä teos ei kuitenkaan saanut minua innostumaan leipäpuun etsimisestä Norjasta, sillä luultavasti joutuisin siellä vuoden sisällä pitkälle sairaslomalle samalla tavalla kuin natiivit.

Lähiön nielulla ei ole pohjaa

Teos: Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo (LIKE, 2019)

Kun aloitin tätä blogia, minulla oli menossa lähiöromanttinen kausi elämässäni, ja siksi yksi sen temaattinen kategoria on ”Lähiömaisema”. Itse olen asunut hyvissä ja pahoissa lähiöissä suurimman osan elämääni. Millainen alue sitten luokitellaan lähiöksi, siitä voidaan vetää köyttä maailman tappiin saakka. Suosikkilähiöni ovat oman tulkintani mukaan kaupunginosia, koska niistä on ollut kävelymatka kaupungin keskustaan. Silti esimerkiksi tämänhetkinen asuinpaikkani Nekala luokitellaan lähiöksi siksi, että täällä on klassiset lähiön ongelmat. Kaupunkisuunnittelun näkökulmasta se ei taas muistuta lähiötä lainkaan: kerrostalojen keskittymiä ei ole monia, ja ongelmaisimmat rykelmät koostuvat ulkoa päin idyllisen oloisista puutaloista.

Hanna-Riikka Kuisma ei nimeä Kerrostalo-romaaninsa fiktiivistä lähiötä, mutta kirjan alussa toteaa, että teoksen työnimi oli ”Määränpäänä Pori”. Kerrostaloa ei tarvitse lukea mikään tietty kaupunki mielessä, mutta sen henkilöistä kuvastuu maakunnan mentaliteetti. Se kertoo myös lähiöstä, joka sijaitsee todella kaukana kaupungin keskustasta, ja tällaisia lähiöitä on juuri Porissa. Kirjan hahmot eivät puhu mitään murretta, eivätkä viittaa puheissaan tiettyihin paikkoihin, jotka lukija voisi tunnistaa. Näin kirjoittamisen strategia on erilainen kuin esimerkiksi Noora Vallinkosken romaanissa Perno Mega City (2018), joka kartoittaa turkulaislähiön lähihistoriaa uskollisen seikkaperäisesti. Muuten yhtymäkohtia näiden kahden teoksen välillä on monia, vaikka ajankohta on eri. Kuisma ja Wallinkoski ovat myös samaa ikäluokkaa, nyt nelikymppisiä 90-luvun laman lapsia, joilla mahdollisesti molemmilla on omakohtaista kokemusta ilmiöistä, joista kirjoittavat.

Kirjaa markkinoidaan dystopiana, mutta itse koin dystooppisen säikeen liian ohueksi. Teos sijoittuu tähän päivään, ja dystooppista siinä on vuokrataloyhtiöiden uudet omistussuhteet, ja niiden mahdollistamat kusetukset, jotka ajavat heikoimmassa asemassa olevia päihde- ja mielenterveyskuntoutujia kodittomiksi. Kirjan lähiön betonikompleksi käy läpi suurta remonttia ja osaa asunnoista kaupitellaan omistusasuntoina. Oviin on asennettu älylukot, joiden kautta asukkaiden liikkeitä on helpompi seurata. Betonihirviö on rakennettu niin, että taloista ja rapuista toisiin pääsee liikkumaan tunneleiden ja siltojen kautta, ja viimeiseksi veroparatiisigrynderi on rakennuttanut alueelle aidan, joka suojelee asukkaita kodittomilta tunkeutujilta. Kuitenkin kirjassa kuvattu kehitys on tuttua jo monessa muussa Euroopan maassa, joten on ehkä vain ajan kysymys, että näin käy myös Suomessa. Köyhimmistä köyhimpien asumisesta maksimaalisen hyödyn välistäveto on tuttua niin Latinalaisen Amerikan slummeissa kuin Lontoossa, jossa on jo erikseen rikkaiden ja köyhien leikkikenttiä.

Ostarin läheisyydessä on kaksi toria, joista kakkostoria pelkäävät kaikki, myös arimmat nistit. Alko on asukkaiden harmiksi kadonnut jo aikoja sitten, mutta siitä huolimatta kotibileiden suosio on kasvussa, ja hurjimmista niistä mummot ja lapsenlapset vetävät yhteisiä aineita. Jotkut yksinhuoltajaäideistä hankkivat lisätuloja ottamalla öisiä miesvieraita lähirapuista. Sukupuoliroolit ja -stereotypiat ovat syvään juurtuneita, ja harvinaisen karuja ne ovat päihdeporukoissa, joissa nainen keittää aina kahvit, olipa missä kunnossa tahansa.

En olisi osannut hahmottaa Jessicaa teoksen avainhenkilöksi, ellei sitä olisi kirjan takakannessa minulle kerrottu. Romaani on yhteisöllinen kudelma, jossa ei ole selkeää päähenkilöä. Henkilöhahmoja on kymmeniä, eikä täysissä hengen- ja sielunvoimissa olevia hahmoja ole helppo löytää. Reino ja Marketta ovat eläkeläispariskunta, jotka ovat asuneet samassa asunnossa lähiön perustamisesta saakka, eikä heillä ole akuuttia päihdeongelmaa. He edustavat sellaista ”vanhaa koulua”, jota on etsittävä lähiöstä täikammalla.

Tämä oli koukuttavaa tekstiä, jonka luin kahdelta istumalta, vaikka sisällöllisesti hitaampi omaksuminen olisi ollut kannatettavaa. Suruja ja murheita teoksessa on niin paljon, että niiden alle voi herkkä lukija vajota. Löysin itse huumorin pilkahduksen kristillisestä teemasta, eli kahdesta kilpailevasta jeesuskahvilasta, Saken Sanasta ja Jumalan Viinistä, joiden pitäjillä oli selkeitä eturistiriitoja. Saken Sanaan ei saa mennä päihtyneenä, kun taas hurmoksellisempi Jumalan Viini vastaanottaa kaikki eksyneet lampaat. Sakke ei luota itseään nuorempaan Eeliin, jonka sielunhoidollisissa menetelmissä on palaneen käryä. Olen itsekin yrittänyt julkaista romaanin tästä aihepiiristä, ja sain huokaista helpotuksesta: Kuisma ei onneksi tyhjennä pakkaa, vaan kirjan pääpaino on muualla kuin kristillisessä leivänjaossa.

Nuorten aikuisten näkökulma on kirjassa vahvin, eivätkä kaikki hahmot ole yhteiskunnan tuista riippuvaisia. Ossi pärjää hyvin huoltomiehenä, kunnes joku käräyttää hänet työnantajalle äärioikeistolaisesta aktivismista. Vanessa menestyy bikini fitness-kisoissa, vaikka sortuu välillä sekakäyttöön ja sammuu suihkuun aiheuttaen massiivisen vesivahingon. Omistusasuntojen Jonna onnistuu elämään töissä käyvän bemariporvarimiehensä siivellä, mutta pariskunnan seksi ei suju senkään jälkeen, kun vaimo on laihduttanut viisikymmentä kiloa. Varsinkin naiset kasvavat miellyttämään miehiä, ja mittaavat arvoaan ainoastaan ulkonäöllisin kriteerein.

Kuisma on minulle ennen tuntematon kirjailija, vaikka tämä on jo hänen kuudes romaaninsa. Aiemmissa teoksissa näyttää olevan varsinkin mielenterveyden teema enemmän framilla kuin tässä; tässä keskiöön nousee päihderiippuvuuden koko kirjo, ja pitkät viikonloput, jotka usein eskaloituvat verisiin näytöksiin. ”Alibi-koti”-ulottuvuutta kirjassa on runsaasti, mutta Kuisma ei nouse hahmojensa yläpuolelle moralisoimaan tai arvioimaan heidän elämänvalintojaan. Hyllyissä ei ole kirjoja, vaan parhaimmillaan koriste-esineitä, mutta usein myös bongeja ja ruiskuja. Huumeläävän estetiikka on universaalia, eikä siihen oikein ole löydettävissä paikallisia mausteita.

Eniten koin sympatiaa nuorta Keijoa kohtaan, joka keksii alkaa tutkia taloyhtiönsä outoja koplauksia darknetin välityksellä. Keijon yliopisto-opinnot ovat keskeytyneet mielenterveydellisistä syistä, mutta sujuvasti hän lukee Foucaultia ”Tarkkaile ja rankaise”-teokseen täydellisesti soveltuvassa maisemassa. Hän vierailee usein isovanhemmillaan Reinolla ja Marketalla, jotka osaavat jo varata kauramaitoa hänen kahviaan varten. Suurimmalla osalla lähiön nuorista taas ei ole piirunkaan verran kiinnostusta ilmastonmuutosta, tai mitään muuta kysymystä kohtaan, joka ei liity heidän seuraavaan päihdeannokseensa, panoonsa tai Louis Vuittonin feikkikopioihin. Ehkä kirjassa eniten ahdisti tämä näköalattomuus, jonka toivon olevan kirjailijan liioittelua.

Kerrostalo tuskin on kirja, johon lukijan on helppo rakastua, mutta se kutsuu lukijansa maailmoihin, joissa kaikki eivät ole käyneet. Ja vaikka lukija asuisikin kaupunkinsa pahamaineisimmassa lähiössä, silti niiden sisällä on taskuja, joihin kaikki eivät näe. Kurjuuden runsaus teoksessa on varmasti harkittua, mutta pyrkimys (inho)realismiin voi myös käännyttää osan lukijoista. Kirjassa ei ole yhtään kepeää sivua, ja siinä on vain vähän suvantokohtia, mutta ainakaan Kuismaa ei voi syyttää liiasta viihteellisyydestä, kaupallisuudesta tai höttöisten unelmien ruokkimisesta. Romaani on läpikotaisen yhteiskunnallinen, ja toivon mukaan kiinnostavia poliittisia keskusteluja ruokkiva. Voidaanko tällainen asumishelvetti estää kansalaisten aktiivisilla teoilla oli se kysymys, joka jäi muhimaan mieleeni painostavana.

Teinityttöromantiikan loppu?

Teos: Ritva Ylönen: Saima Harmaja – sydänten runoilija 1913-1937. (SKS, 2019)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Onnistuin viime vuonna lukemaan Ritva Ylösen teoksen Kalle Päätalosta, ja tartuin hänen uuteen teokseensa Saima Harmajasta kirjailijan kertojaäänen vuoksi. Toki Saima Harmaja myös kiinnostaa, mutta varsinkin halusin kuulla, mikä on Ylösen henkilökohtainen tulkinta suhteestaan Harmajan tuotantoon.

Minulla ei ollut teininä Harmaja-kautta, joten en osaa suhtautua teoksen johdannossa mainittuun teinityttöjen idolimyyttiin, jota Ylönen haluaa tällä teoksellaan purkaa. Ylönen oli Harmaja-fani keskikoulussa 1960-luvulla, mutta runouden merkitys hänen elämässään korostui, kun Ylönen menetti poikansa 70-luvun lopulla ja aikuisen tyttärensä perheineen vuonna 2010. Vastaavasti tuhannet suomalaiset ovat löytäneet Harmajan runouden nuoren läheisen kuoleman äärellä, ja Ylönen on taitava kaivamaan hänen tuotannostaan terapeuttisia ulottuvuuksia.

Harmajan runous kiinnostaa ihmisiä kovin erilaisista taustoista, näin todettiin viime vuosikymmenellä, kun SKS järjesti kirjoituskilpailun Harmajan runouden merkityksestä suomalaisille. Varmasti monia koskettaa eritoten hänen kuoleman läheisyyttä käsittelevät runonsa, ja varsinkin vaikeiden sairauksien kanssa kamppailevat ammentavat hänen parantolarunoistaan lohtua. Tuberkuloottiset runoilijat olivat Suomen historiassa jossain vaiheessa varsinainen teema, ja heitä lähti nuorena tuon taudin riivaamina varmasti enemmän kuin oman käden kautta. Myös Ylönen valottaa Saiman saamia tuberkuloosihoitoja, jotka jo sellaisenaan olivat lähes hengenvaarallisia vielä 1930-luvulla.

Pidin kirjassa eniten matkakuvauksista ja varsinkin kuvauksesta Tarton-lukukaudesta vuonna 1933. Saima Harmaja oli kotona viihtyvä ja äitiinsä kiintynyt nurkkapatriootti, jolle matkustaminen ei ollut luontevinta toimintaa. Silti hän pääsi matkustamaan muutaman kerran ulkomaille, jopa Roomaan saakka, jonne hän autoili opiskelijatovereineen Itä-Euroopan halki. Tällaiset matkat ovat 1930-luvulla olleet kovin etuoikeutettujen kaupunkilaisten päähänpistoja, eikä Italian-matkan seurue selvinnyt reissustaan kommelluksitta. Yksi seurueesta katosi matkakassan kanssa, ja paluumatkalla autoa jouduttiin korjaamaan kalliilla niin, että kustannukset oletettavasti tuplaantuivat.

Minua on kiinnostanut suomalaisten opiskelijoiden harjoittama heimotyö Inkerissä ja Baltian maissa, ja siitä on löytynyt varsin vähän todisteaineistoa. Saima Harmaja ei Viron-reissullaan ollut varsinaisesti heimotyössä, mutta hän pääsi vierailemaan Itä-Viron inkeriläisalueella, ja kirjoitti runon ”Aamua kohti” Kalliveren pitäjässä, jossa heimotyötä tehtiin aktiivisesti läpi 30-luvun. Harmajan oma kanta nousevaan äärioikeistoon, ääri-isänmaallisuuteen ja fasismiin ei tässä Ylösen teoksessakaan tule täysin selväksi, mutta joissain hänen runoissaan on AKS-myönteisiä elementtejä. Itseäni tuo ei lainkaan ihmetytä, olihan hän Helsingin yliopiston opiskelijana vahvasti vaikutteiden alaisena. Toisaalta hänen runonsa saivat positiivisia arvioita myös vasemmistolehdissä, eli kovin vahvasti oikealle häntä ei voi sijoittaa.

Kuvaukset Saiman sairastumisesta, hoidoista ja hiljaisesta hiipumisesta ovat koskettavia, mutta ne osasin jo kuvitella ilman tätä teosta. Myös hänen rakkauselämänsä kuvaus tuntuu jotenkin ennalta-arvattavalta. Mutta itse kirjailijanuran kehityksen, opintojen ja minuuden pohdinnat ovat antoisia, ja pidin myös monista viitteistä tämän päivän Harmaja-fanien tulkintoihin.

Paikoitellen teoksessa sorrutaan kovin mitättömien yksityiskohtien muisteluun, mikä tuntui pitkästyttävältä. Esimerkiksi Saiman sulhasen Jaakko Holman pituuskasvu ei olisi voinut minua vähääkään kiinnostaa, ja muutenkin ulkonäön kuvausta oli liikaa. Ylönen tekee huolellista, pikkutarkkaa työtä, ja teos voisi toimia myös laajempana historian oppikirjana nuoremmille lukijoille. Ajan hengen kuvausta on paljon, ja se on kiinnostavampaa kuin sivuhenkilöiden sukutaustat. Ajan henkeen kuului myös se, että WSOY:llä julkaissut runoilija päätyy salakihlauksen jälkeen talouskoulun ruoanlaittokurssille, sillä eihän naimisiin voinut mennä ilman olennaisia vaimon taitoja. Kovin kapinallisena ei Saima Harmajaa siis voinut pitää, vaan hän mukautui äitinsä ja sukunsa poroporvarilliseen ideologiaan.

Saima Harmajan pikkusisko Kirsti lähti ajasta iäisyyteen vasta viime vuonna, kun taas isosisko Outi kuoli synnytykseen jo ennen Saimaa. Myös Saiman veli Tapani kuoli lentäjänä talvisodassa, ja Saiman äiti Laura kuoli ennen eläkeikää. Perheen kaupunkiasunto Ullanlinnan Kasarmikadulla on Outi-siskon samannimisen tyttären omistuksessa, ja Ylönen koki tähtihetkiä saadessaan kirjaa kirjoittaessaan vierailla tuossa kodissa. Kirjassa näkyy siis myös Harmajan lähisukulaisten jälki, ja se tuo tekstin vielä lähemmäksi kohdettaan. Pysyvyyden ja jatkuvuuden teemat korostuvat kirjan sukutarinoissa, ja myös Saimalle sukujuurten merkitys oli keskeinen.

En osannut kaivata mitään lisää tähän kattavaan ja omakohtaisen koskettavaan elämäkertaan, mutta muutamista kohdista olisin kaivannut karsintaa. Mikä on olennaista taiteilijaelämäkerrassa on toki puhtaan subjektiivinen makukysymys, ja ehkä tosi fanit innostuvat myös teoksen arkiproosaosioista. Kirja luultavasti on antoisampi luettuna tekstinä kuin äänikirjana, koska varsinkin vuosilukujen litaniat olivat tylsää kuunneltavaa. Runositaatteja taas oli mukava kuunnella Päivi Istalan, Harmaja-seuran puheenjohtajan eli ”tosi fanin” tulkitsemana.

Taidehirviön tunnustukset

Teos: Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto. Gummerus, 2018

Käännös: Marianna Kurtto

Rachel Cuskin lukeminen johti toiseen kulttikirjailijaan tutustumiseen, eli Jenny Offilin teokseen Syvien pohdintojen jaostoon. Englanniksi kirjan nimi on Dept. of Speculation, mikä saa minussa ihan eri vibat aikaan kuin suomenkielinen nimi.

Teoksissa on jotain yhteistä: molemmissa on kertojana ammattikirjoittaja, luovan kirjoittamisen opettaja, jolla on haasteita parisuhteen ylläpitämisessä. Offilin teos on vielä Cuskin teoksia kryptisempi ja kokeilevampi muodoltaan, ja se sopii parhaiten filosofisten sitaattien, anekdoottien ja erikoisten tiedeuutisten ystäville. Niille, jotka keräilevät lehtileikkeitä ja jotka myös näkevät maagisia yhteyksiä keräilemiensä leikkeiden välillä. Niille, jotka tietävät, millainen mielentila on Stimmung, eli tila ennen akuuttia skitsofreniakohtausta.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen nainen, jolla on mielenterveyshaasteita, mutta joka siitä huolimatta on onnistunut pääsemään populaarin tiedelehden faktantarkistajaksi. Työ ei aivan elätä hänen pientä perhettään, mutta aviomiehellä menee vähän paremmin mainosmusiikin säveltäjänä. Perhe asuu boheemissa kurjuudessa New Yorkissa, mutta nainen pitää vuokrakämppien täitä ja luteita osana taiteilijaelämää. Tyttären syntymä muuttaa pariskunnan elämää dramaattisesti, ja varsinkin lapsiperheen alkuvuodet ovat kaoottista survivalismia. Äidin rooli on pehmolelujen kutistamista itsepalvelupesuloissa, ja hengailua ensiapupoleilla, jonne onnettomuusaltis lapsi onnistuu itsensä jouduttamaan tavallisten leikkipuistoreissujen lopputulemana. Joulukorttien vuosiraportteihin nainen haluaisi kertoa raa’an totuuden heidän kuulumisistaan, mutta ei tohdi järkyttää kunnollisia sukulaisiaan.

Äitiyttä suurempi haaste kertojalle on kuitenkin avioliitto, joka alkaa rakoilla liitoksistaan tyttären mentyä kouluun. Miehen alkoholismi ja uskottomuus kulkevat rinta rinnan, eikä kumpaankaan ole helppoa parannuskeinoa. Samalla nainen itse jättää lääkkeitä ottamatta ja tuntuu sekoilevan ansiokkaasti selvin päin. Tosin hänen luovan kirjoittamisen oppilaansa sekoilevat vielä enemmän, ja hän löytää itsensä myös oppilaiden viereltä psykiatrisilta osastoilta näiden yritettyä päättää päivänsä.

Varaventtiilinä parisuhteen kriisissä toimii ystävä nimeltä Filosofi, jonka kanssa hän ei jaksa aloittaa kuormittavaa sivusuhdetta edes kostomielessä. Sen sijaan hän lainaa mieheltä rahaa, jota piilottelee asunnossaan mystisiin paikkoihin. Patologinen suhde rahaan olikin kiinnostava yksityiskohta, joka herätti minussa omakohtaisia pohdintoja.

Pariskunta kommunikoi parhaiten kirjoittamalla toisilleen sähköpostia, jotka nainen arkistoi ”Dept of Speculationiin”. Suhteessa on syvää kiintymystä, jonka nainen tajuaa jätettyään miehensä yhdeksi yöksi pakenemalla Holiday Inn Expressiin jonnekin kaupungin äärirajalle. Lopulta yrityksenä ratkaista kriisiä perheeseen hankitaan koira ja he muuttavat Pennsylvanian maaseudulle, jossa uuden alun mahdollisuus on läsnä. Ohiosta kotoisin olevalle miehelle muutos ei ole järisyttävä, sillä hän on tottunut kiittämään bussikuskeja matkasta ja pelaamaan lautapelejä tervehenkisenä perheharrastuksena. Nainen itse taas kärsii enemmän vieroitusoireista ja pelkää villieläinten hyökkäystä terassilleen valosaasteettomassa yössä.

Pystyn referoimaan teoksen tunnelmia ja tapahtumia sujuvasti, mutta tunnustan, etten täysin sisäistänyt kirjan ”pointtia”. Ehkä teos kertoo eniten mielenterveyden haasteista silloin, kun sairas ihminen on tarpeeksi älykäs vältelläkseen leimaavaa ja kategorisoivaa terapeuttista tai medikaalista kieltä. Kirja vaatii lukijaltaan täydellistä pysähtymistä, ja mahdollisesti useampia lukukertoja, sillä sen viitteet ovat monikerroksisia ja runsaita. Tähän verrattuna Rachel Cuskin proosa on jopa suoraviivaista, mutta keskusteluyhteys teosten välillä on selkeä. Cuskin teokset kertovat yleisemmällä tasolla keski-ikäisten elämänkriiseistä, kun taas tässä kirjassa kertojaa vaivasi selvästi muukin kuin vanheneminen ja hankala avioliitto.

Maaninen lukutahtini johtuu siitä, että halusin ottaa kaiken irti BookBeatin ilmaisesta koekuukaudesta, joka loppuu pian. Jenny Offilin teos on niin tiivis, että syvällisten pohdintojen lukija voi hyvin saada siitä itselleen päänvaivaa kokonaiseksi kuukaudeksi. Itsekin toivon mukaan palaan pian hitaampaan lukuasentoon, sillä kirjaston Ellibsin käyttäjänä olen usein tilanteessa, jossa mitään muuta luettavaa ei ole kuin Enni Mustosta. Juuri nyt lukisin mieluummin yhden Jenny Offilin teoksen vuodessa kuin Mustosen tuotannon yhdessä viikonlopussa.

Huuhaahumanistin märkä uni

Teos: Niina Mero: Englantilainen romanssi (Gummerus, 2019)

Kun kirja lähtee liikkeelle Tampereen Tammelantorilta ja päätyy aateliskartanoon Oxfordin lähelle, asetelmassa on jotain niin vastustamatonta, etten voi jättää sitä lukematta. Niina Meron Englantilainen romanssi on siitäkin rehellinen viihdekirja, että se toteaa tyylilajin jo nimessä.

Teoksessa Nora saa kutsun Helin häihin, ja hän tekee kaikkensa välttääkseen niihin lähtemistä. Heli on hänen ei-biologinen siskonsa, jonka kanssa hän kasvoi Heinolassa sen jälkeen, kun hänen isänsä perusti uusperheen. Tomera ja toiminnallinen Heli onnistui jo lapsena päättämään asioita introvertin kirjatoukka-Noran puolesta, ja sama tendenssi eskaloituu häiden aattona. Heli lähettää Noralle lentoliput, ja saapuu sulhasensa kanssa siskoa vastaanottamaan Gatwickin lentokentälle.

Nora on nainen täynnä paradokseja, ja erikoisinta on, että tämä Shelleyn runoudesta gradua väsäävä nainen ei ole koskaan käynyt Britanniassa. Hän on niin rakastunut 1800-luvun romantiikkaan, että hän pelkää nyky-Britanniaan matkustamista ja täydellisen mentaalisen illuusion särkymistä. Kaiken kukkuraksi hän on Helille raivoissaan siitä, että tämä on ryöstänyt häneltä jopa Britannian. Heli kun ei koskaan ollut haaveillut kävelyistä goottilaisissa puutarhoissa, hän vaan rakastui aateliseen brittimieheen. Helin käsitys romantiikasta on itkeskelyä viinilasiin Ed Sheeranin soidessa, ja siksikin Nora kammoaa ajatusta kaason roolista.

Sisarkateus onkin teoksen keskeinen teema, eikä hyvin mene Helin sulhasella Markillakaan. Markin veli James on kadonnut tai kuollut, ja perhe on jämähtänyt outoon surun ja tapahtumien totaalisen kieltämisen tilaan. Mark on aina ollut veljistä kiltimpi ja kunnollisempi, ja hän kokee jäävänsä paitsioon jopa omien häidensä aattona. Muistutuksia oudon taidemaalariveljen intohimoista on kaikkialla, ja kartanon talouskin on kuralla osittain Jamesin huumevelkojen vuoksi. Toisaalta Mark on sitoutunut kartanon pitoon, ja niin on Helikin. Noraa hämmentää, kuinka nopeasti Heli on oppinut aateliston käyttäytymiskoodit ja hillityn charmin.

Pidin kirjassa eniten kirjallisuusviitteistä ja vinksahtaneesta huumorista, vaikkakin osittain se rakentuu pinttyneiden kliseiden toistolle. Aatelismiehet tuoksuvat kirjapölylle ja Darjeeling-teelle, hovimestarin sarkasmi on pisteliästä, ja vieraille tarjotaan aina kurkkuvoileipiä. Black Books-antikvariaatin ilmaantuminen Oxfordin raitille nauratti eniten, koska satun olemaan tuon ilkeän pisteliään sarjan suuri fani. Populaarikulttuurin viitteitä on loputtomasti, ja pidin kyllä soveliaana, että unelmahäissä soitettiin Morrisseytä kaason kaoottisen puheen jälkeen.

Olisin ollut totaalisen liekeissä tästä kirjasta lukioikäisenä, aikana ennen kuin aloitin englantilaisen filologian opinnot. Itse en sitten sairastunut Shelley-kuumeeseen, vaan postkoloniaali kirjallisuusteoria pilasi romanttiset brittihaaveeni pysyvästi. Sattumoisin olen käynyt Italiassa Shelley-maisemissa, ja kävellyt ”rakastavaisten polulla” Bagni di Luccan kylässä, jossa Shelley majaili yhdessä rakkaan vaimonsa Maryn kanssa vuosina 1818-22. Myös Mero viittaa Shelleyn elämän italialaisiin vaikutteisiin ja traagiseen kuolemaan veneilyonnettomuudessa Viareggion edustalla. Romaani siis onnistui viemään minut mielikuvissani muuallekin kuin Gallow Housen aavemaisiin huoneisiin, hulluruohon ja pääkallokiitäjien maustamiin hallusinaatioihin.

Myös Tampere-osiot ovat herkullisia, eivätkä jää yhtään brittimeiningin varjoon. Suomalainen pitkävihaisuus on Meron mukaan yhtä pinttynyttä kuin Sodankylän LIDL:in avajaisissa, jossa muistutettiin vielä Lapin poltosta. Harmitti tosin, ettei hääkuvaukseen mahtunut morsiamen ryöstöä eikä puukkohippasia: Helin pidättyväiset aatelissukulaiset lämpenivät suomalaiselle perinnekulttuurille varsin nihkeästi.

Kirjaa suosittelen muillekin kuin anglofiileille, tosin sillä varoituksella, että brittikulttuurin tykitystä kirjassa on laidasta laitaan, jopa siihen pisteeseen saakka, että olo on kuin kävelisi etnologisessa museossa. Teoksen asetelmaa ei kannata ottaa liian vakavasti, vaan kyseessä tosiaan on pitkälle edistyneen englantilaisen kirjallisuuden opiskelijan märkä päiväuni.

Ilokseni huomaan myös, että voin kuitata HELMET-haasteessa tällä kohdan 23: ”Kirjan nimessä on joku maa.”