Parhaat bileet ovat aina Palokassa

Teos: Mika Lätti: Wallu Valpio – elämäni tie. (LIKE, 2020)

Äänikirjan lukijat: Aku Laitinen ja Wallu Valpio

Minulla meni pitkälle 00-luvulle tiedostaa, millainen julkkis on Wallu Valpio, ja tämänkään jälkeen en ole kovin montaa kertaa miekkoseen törmännyt. Muistan hänen kertoneen iltapäivälehdille, että hänen lapsensa olisi siitetty Palokassa ja että hän noin kymmenen vuotta esiintyi Elämä pelissä-ohjelmassa, jossa hänen siideripitoista dieettiään esiteltiin inhorealistisesti.

Valpio ei edusta minulle turhan julkkiksen stereotypiaa siksi, ettei hän ole esiintynyt omassa julkkiskuplassani samalla intensiteetillä kuin Tuksu, Tauski ja erilaiset bikinifitness-tähtöset. Pari vuotta sitten luin camp-hengessä Antto Terraksen elämäkerran Tauno Peltosesta, ja nyt ajattelin tempaista Mika Lätin Wallu-kirjan samassa hengessä.

Tai oikeastaan minua kiinnosti tietää, mikä on Valpion yhteys Keski-Suomeen. Olen melkein hänen ikätoverinsa, ja asunut 6 vuotta nuoruutta Palokassa: löytyisikö kirjasta mahdollisesti yhteisiä tuttuja?

Valpio syntyi Jyväskylässä nuorille vanhemmilleen v. 1973, ja Leena-äiti jäi varhain pienen poikansa yksinhuoltajaksi lapsen isän ajauduttua alkoholismiin. Leenan vanhemmat asuivat mummonmökissä Palokassa, ja varsinkin Simo-pappa on kertomuksessa vahva hahmo. Tämä sosialidemokraatti postinkantaja edusti järjestystä ja järkeä, ja osa hänen luonteenpiirteistään on periytynyt tyttärenpojalle, vaikka tätä on vaikea uskoa.

Jani-Petteri on Wallun syntymänimi, ja tällä nimellä hänet tunnettiin Jyväskylässä. Hän kasvoi useassa osoitteessa kaupungin keskustassa, ja kävi Cygnaeuksen koulua. Videovuokraamojen ja varhaisten tietokonepelien maailma muokkasi nuoren miehen mieltä, ja tähtihetkiä koettiin eräänä jouluna, kun Commodore 64 saatiin kytkettyä Palokan mökin Saloraan.

Toinen episodi, joka minua kirjassa kiinnosti, liittyi Valpion lyhyeen opiskelujaksoon Suolahden opistolla, joka keskittyi mm. nuoriso-ohjaajien koulutukseen. Valpio hakeutui alalle työskenneltyään Aseman lasten Walkers-kahvilassa, ja varmasti oli alaan hyvinkin perehtynyt. Meininki sisäoppilaitoksessa oli kuitenkin villiä, ja Wallu tuli tilapäisesti erotetuksi koulusta jäätyään kiinni kannabisin hallussapidosta. Tämän jälkeen hän erosi itse tuottaen pettymyksen äidilleen, joka oli rahallisesti tukenut näitä opintoja.

Ajatus opiskelijaelämästä Suolahden kaltaisella peräkylällä kuulostaa minusta surkuhupaisalta, koska olen asunut siellä. Valpio saa opiston meiningin kuulostamaan legendaariselta, eli hän ei ainakaan kuvaa takahikiän kahden pubin elämää huonossa valossa. Yhtä hyvää PR-työtä hän tekee Palokalle. Eli Keski-Suomi-trippinä kirja on varsin onnistunut.

Kirjan toisen puoliskon tahti on niin maaninen kuin oli Valpion elämäkin 00-luvulla ja 10-luvun alkupuolella. Suuri osa kertomuksesta liittyy taloudelliseen riskinottoon tapahtumatuottajana. Parisuhderintamalla tulee selväksi, että Valpio arvostaa naisissa eniten sihteerityylistä pukeutumista ja nailonsukkahousujen käyttöä.

Olen lukenut paljon huonompiakin julkkiselämäkertoja, joten voin suositella teosta ainakin 70-luvulla syntyneille lapsuusnostalgian näkökulmasta. Rockpiirien kuvaus ei varsinaisesti päässyt yllättämään, mutta siihen liittyi enemmän rehellisen työn kuvausta kuin oletin. Yksityishenkilönä musatuotannon ja rosoisen julkisuuskuvan takana kirja kuvaa levottoman kompleksista miestä, jolla on vasemmistolaisia poliittisia visioita ja jolle itseoppineen intellektuellin rooli lankeaa luontevasti.

Kun stalkkerit stalkkaavat toisiaan

Teos: Lisa Jewell: Joka askel jonka otat (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Melville Heights on takakireä hienostoalue Englannin Bristolissa, jonka ydin koostuu kadusta, jolla on 25 värikästä viktoriaanista taloa. Halutut talot ovat vain harvoin tarjolla, ja niiden omistajiin kuuluu lähinnä kontrollifriikkejä keski-ikäisiä kuntoilijoita, jotka eivät erityisesti pidä toisistaan.

Tavallinen kansa asuu kivenheiton päässä Melvillessä, jossa bussipysäkin päättäri ja paikallinen juottola Weaver’s Arms sijaitsevat. Välillä lähiön katkeroituneet kylähullut kiipeävät kukkulalle stalkkaamaan näitä valittuja rikkaita, mutta myös rikkaat voivat korkeuksistaan stalkata vähäisempiä veljiä ja siskojaan edistyneillä laitteillaan.

Lisa Jewell on pitkän linjan chicklit-kirjailija, joka muutama vuosi sitten vaihtoi genreä psykologisiin trillereihin. Tämän jälkeen kirjailijalla on ollut nostetta, ja teoksille on löytynyt lukijakuntaa myös Suomesta. Itse olen lukenut hänen trillerejään nyt kaksi ja puoli kappaletta. Pidän niiden henkilöistä ja teemoista, mutta tyyli tuntuu paikoitellen liian junnaavalta/arkisen seikkaperäiseltä. Toisaalta ne antavat uskottavan oloista perspektiiviä Britannian nykyoloihin.

Tämä teos keskittyy arkisen vainoamisen/stalkkaamisen ilmiöön, ja moninaisiin syihin ryhtyä stalkkaajaksi.

Huomion keskipisteenä on paikallisen yläkoulun rehtori Tom Fitzwilliam, joka on saapunut pelastamaan opinahjon massaoppilaspaolta. Tom on karismaattinen viisikymppinen kielimies, joka lähtee mielellään Espanjan luokkaretkien valvojaksi. Naisilla ja myös teini-ikäisillä oppilailla on tapana ihastua Tomiin niin, että aina joku heistä jää pakkomielteisesti seuraamaan häntä. Näin on käynyt jo monessa maakunnassa, sillä Fitzwilliameilla ei ole ollut tapana asettua aloilleen minnekään.

Tomin pauloihin lankeaa myös 26-vuotias Joey Mullen, joka asuu vuokralla isoveljensä luona sinisessä talossa. Työ lasten sisäleikkipuistossa on surkeaa ja alipalkattua, eikä maalaripoikaystävä-Alfien äkillinen vauvakuume lämmitä seikkailijaluonnetta. Jännitystä elämään tuo vipinä naapurin varatun miehen kanssa, vaikka se tapahtuisi vain lähikaupassa viinipulloa hakiessa.

Samaan aikaan Tomia stalkkaa yksinhuoltajaäiti Francis, joka on saanut päähänsä, että perheen kotona järjestetään eliitin salaisia menoja. Francisin stalkkaamisen on näkyvää ja vaivaannuttavaa: hän suorastaan majailee Fitzwilliamien talon edustalla välittämättä peittää jälkiään.

Tomin teini-ikäinen poika Freddy on aina ollut omalaatuinen, ja kuutta vierasta kieltä sujuvasti puhuvana hän haaveilee vakoilijan urasta MI5:ssä. Urasuunnitelma varten hän on hankkinut alan välineistöä, joten hänellä saattaa olla enemmän tietoa Francisista kuin Francisilla hänen perheestään. Kiinnostusta lisää myös Francisin tytär Jenna, joka ei ole yhtä kajahtanut kuin äitinsä, vaan hottiksen maineessa. Huolimatta suosiostaan koulussa Jenna kokee kovia kotona, eikä enää pärjää äitinsä kanssa kahdestaan.

Moni tällä hienostokadulla voi huonommin kuin antaa ymmärtää. Myös Joeyn perhepiirissä on salaisuuksia, jotka vaikuttavat tulevaisuuteen yllättävällä tavalla.

Vaikka tämä romaani on kirjoitettu ennen koronakriisin puhkeamista, se sivuaa salaliittoteorioita ja niiden ympärille kasvaneita nettiyhteisöjä. Nettikirjoittelun ruotiminen jäi tässä aika vähäiseksi, mutta teos antoi vihiä siitä, kuinka kollektiiviset harhat leviävät ja voivat pahimmillaan yllyttää väkivaltaan.

Kirjassa kuvattu henkinen pahoinvointi tuskin vähenee lockdownien aikana, vaan teos tuntuu enemmän ajankohtaiselta kuin vuonna 2017, johon tarina sijoittuu.

Tämä oli minulle sopiva viihdekirja juuri nyt, mutta brittiläiset psykologiset trillerit ovat genre, johon suhtaudun kovin ailahtelevasti. Pinossa on myös kesken jääneitä kustantajien arvostelukappaleita. Jewellin kirjat ovat edustaneet tässä tuotannossa parempaa päätä.

Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Huvilaelämän varjopuolella

Teos: Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari (Myllylahti, 2020)

Joskus yllättävienkin teosten välille syntyy aasinsiltoja, ja näin kävi viimeksi arvioimani Jussi Halla-ahon epävirallisen elämäkerran ja Pekka Hyytin tuoreen dekkarin välille. Molemmat teokset kertovat äärioikeiston noususta, ja niissä osittain liikutaan samoilla nurkilla, Tampereen Härmälän alueella.

1900-luvun alkupuolella Härmälä oli Pirkkalaan kuuluvaa maaseutua, jonne rikkaat kaupunkilaiset olivat rakentaneet huviloitaan. Näille liikuttiin enimmäkseen vesiteitse Nalkalan rannasta, sillä maantie tuonne suuntaan oli liian vaivalloinen kulkureitti.

Romaanissa Havukaisen pohattaperheessä kuolee lyhyessä ajassa isä ja kaksi nuorta. Perheen poika Simo on mukana Lapuan liikkeen rähinöissä, kun taas 17-vuotias Alina on seurustellut punikin pojan, Kauppahallin lähetin Oskarin kanssa. Havukaisilla on huvila Härmälässä, se on yksi harvoja pystyssä säilyneitä, kun suurin osa maista on pakkolunastettu kaupungille.

Havukaisen patriarkka Urho omistaa menestyneen konepajan, jota kuitenkin globaalin kriisin keskellä uhkaa väen vähennys tai palkkojen laskeminen. Ilmapiiri työmaalla on kireä, kun suuri osa työläisistä kuuluu ammattiliittoon ja uhkaa lakolla. Osa työmiehistä hankkii lisätienestejä ”varpusten” eli pienten pontikkapullojen myynnillä huvipaikkojen lähistöllä.

Ina Djurling on romaanin nuori sankaritar ja varsinainen mestarietsivä, kun taas hänen kihlattunsa Voitto Karhu on oikeasti poliisin palveluksessa. Kiristyvässä poliittisessa ilmapiirissä Ina ei ole tyytyväinen työnantajansa Aamulehden linjauksiin siitä, kuinka äärioikeistosta kuuluu kirjoittaa. Varsinaiset ammatilliset intohimonsa hän kanavoi tähän sekavaan murhien vyyhtiin, ja toimii omien kontaktiensa kautta neuvokkaampana tiedonantajana kuin sulhonsa.

Pidin kirjassa pidäkkeettömästi miljöiden ja poliittisten tendenssien kuvauksesta, sillä olen itsekin salahistorioitsijan roolissa penkonut eniten juuri 1930-lukua. Pidin myös keskeisistä henkilöhahmoista, ja tietynlaisesta viattomuudesta, jota kirkasotsaisuudeksikin voisi kuvailla. Lähes kaikki kirjassa kuvatut paikat olivat minulle elävää historiaa, paitsi nuo Epilän suunnat, joissa pelottava Ruumiinpuntari sijaitsi.

Joissain yksityiskohdissa jäin miettimään kuvauksen uskottavuutta kuten Inan espressonkeittopuuhien kohdalla. Toki on mahdollista, että Tampereen kauppahallista on voinut 30-luvulla hankkia aitoitalialaisua kahvimakuja, mutta koin nuorenparin arkielämän kuvauksen piirun verran epäuskottavana (liian hifistelevänä) ottaen huomioon tuon ajan yleisen elintason. Toisaalta muodin seuraamisen kuvaus oli mukava lisä, jota ei aina hieman varttuneempien miesdekkaristien teoksista löydy.

Luin myös muista arvioista, että Ina olisi opiskellut Italiassa, eli hänen omistamansa espressopannu oli looginen matkamuisto tuolta reissulta. Näin ollen myös muut asiat, joita pidin epäuskottavina, luultavasti selittyvät sarjan aiemmissa osissa.

Kirjan kieli on sujuvaa, mutta lyhyet lauseet ja koruton ilmaisu sai minut hotkaisemaan teoksen minulle ominaisella pikalukutaktiikalla. Jos aihepiiri ei olisi ollut näin superkiinnostava, teos olisi saattanut jäädä minulta kesken epähaastavan kielenkäytön suhteen.

Tulen kuitenkin suurella todennäköisyydellä lukemaan myös sarjan aiemmat osat, joista ensimmäinen, Tummat silmät eilisen, voitti viime vuonna Suomen Dekkariseuran esikoisdekkaripalkinnon.

Jos kirjasarjan kielellinen anti kohenee, siitä voi tulla kiinnostava haastaja vaikka Seppo Jokisen supersuositulle Koskis-saagalle. Tampereen kokoiseen kaupunkiin mahtuu mainiosti uusiakin dekkarisarjoja. Vastaavasti näin teoksessa yhteyksiä mm. Mikko Porvalin Karelia Noir-trilogian kanssa, joka sijoittuu historialliseen Viipuriin.

Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, joka varmasti lähtee täältä seuraavalle dekkarin suurkuluttajalle.

Hurmaavat kollit elämän esteradalla

Teos: Miika Nousiainen: Pintaremontti (Otava, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Blogissani on ollut marraskuun mittainen aukko, sillä olen keskittynyt enemmän omaan kirjoittamiseen kuin lukemiseen. Lukutauot tekevät himolukijalle aina hyvää, sillä aivojen ylikuormittuessa en välttämättä aina osaa pysähtyä arvostamaan kirjaa sanataiteena. Viime kuun aikana olen kyllä lukenut muutaman dekkarin, mutta bloggaan niistä vain, jos minua huvittaa.

Miika Nousiaisen uusin romaani oli ensimmäinen valintani BookBeatin valikoimasta, kun aktivoin sen jälleen 10 sentin Black Friday-tarjouksena. En ole varma, olenko lukenut miehen koko tuotannon, mutta ainakin neljä aiempaa teosta muistan elävästi. Kaikkien aikojen suosikkini on henkilökohtaisista syistä Metsäjätti, mutta kaikki hänen teoksensa ovat olleet vahvoja elämyksiä.

Pintaremontti kuvaa kahden sisaruksen, nelikymppisten sisarusten Samin ja Hennan elämänpiiriä, ystävyyksiä ja mutkikasta tietä kohti perheellisyyttä. Romaani sijoittuu Helsinkiin, mutta sisaruksilla on vahvat juuret Etelä-Karjalaan. Tahdittomat maalaissukulaiset solkottavat hersyvää murrettaan, ja saavat tiedustelunsa perheenlisäyksestä kuulostamaan luonnollisen viattomilta, vaikka oikeasti ne ovat piinallisia.

Sami on alaskalaisen öljy-yhtiön logistiikkapäällikkö ja lyhyiden ihmissuhdesäätöjen erityisasiantuntija. Hän on 39-vuotias isänsä kuollessa ja hautajaiset merkitsevät jonkinlaista käännekohtaa elämässä. Suhde viimeisen säädön kanssa ei edelleenkään ole sukujuhlaan tulemistasolla, ja ylipäänsä naiset, joihin Sami tutustuu tapaavat olla kontrollifriikkejä neuvottelijoita. Elämäntehtävänään hänellä on löytää lastensa tuleva äiti, mutta toive on niin kiihkeä, että sen kuultuaan deitit karkaavat takaovesta.

Sisko Henna on yrittänyt lasta Esa-miehensä kanssa liian kauan, ja hedelmällisyyshoitojen aloitus laittaa suhteen koetukselle. Myös suhde juuri leskeksi jääneeseen Seija-äitiin on katkolla, koska Seija on omaksunut puheeseensa sukunsa kieron vihjailevan folklore-poljennan. Tiukka tiedenainen on pahasti hörhöytymässä seikkaillessaan äitiysblogien maailmassa, jossa Pintaremontti-blogi edustaa järjettömintä fantasiaa. Blogin pitäjällä on Jarkko-niminen mies, joka ymmärtää intuitiivisesti naisen ovulaation alkemian. Esa ei välttämättä edes tunnista koko käsitettä.

Kolmas avainhenkilö Markus (oma suosikkini) on Esan paras ystävä, perintörikas antropologi, joka on joutunut kolmen tyttärensä yksinhuoltajaksi vaimon sairastuttua masennukseen. Hän asuu Etelä-Helsingissä arvoasuntojen maailmassa, jonka puistoissa lasten haalareilla on tiukka arvojärjestys. Sami on perheen tärkeä varaventtiili, ja hän toimii mielellään varaisänä siksikin, että toivoo puistoreissuilla löytävänsä lastensa tulevan äidin.

Kirjan juoni on vauhdikkaan kekseliäs, ja henkilögalleriassa on särmää myös sivuhenkilöiden tasolla. Lapsettomuus tai perhearki eivät ole teoksen ainoita teemoja, vaan se käsittelee myös ikääntymistä, muistisairauksia, omaishoivaa, ja kirsikkana kakun päällä, moottoripyöräjengiläisyyttä.

Teoksen aika-akseli jäi minulle hämäräksi, mutta laskeskelin sen olevan noin pari vuotta. Tarina on kompakti ottaen huomioon juonen moniulotteisuuden, ja tämän luki helposti yhdessä päivässä, eli teksti oli todella mukaansatempaavaa.

Teoksessa ilahdutti varsinkin aidon erilainen miesenergia ja isyyden uudelleenkäsitteellistäminen. Se tuli ehkä parhaiten esiin siinä, kuinka Markus pohti kuulumistaan paikallisiin puistojengeihin ja osaamistaan merkkihaalaririntamalla. Ja myös Samin yrityksissä iskeä samaisen puiston vuoroviikkoäitejä teeskentelemällä olevansa kummityttönsä Helmin isä.

Kirja oli täydellinen omassa universumissaan, mutta olisin mielelläni kuullut myös Markuksen ex-vaimon äänen, sillä tämän masentuneen, ennen äitiyttä pilkuntarkasti suorittaneen naisen tarina jäi kummittelemaan takaraivooni. Näiltä osin teos muistutti minua Eve Hietamiehen ihastuttavasta Yösyöttö-teoksesta ja sen jatko-osista.

Teoksen hauskin akseli oli liivijengin toiminnan vertailu puiston äityleiden haalarijengiin. Kun aletaan puhua Polarn o Pyret-kurahaalareiden tekstiilipinnan pyyhittävyydestä, olemme todellisen standupin alueella. Ja liivijengin toiminta alkoi vaikuttaa lempeältä verrattuna äitijengeihin tai hyvinvointi-influensseri en maailmaan.

Tästä teoksesta riittää ammennettavaa monille, ja toivon sitä lukevan varsinkin ne henkilöt, joiden elämään ei juuri nyt kuulu pikkulapsiarkea.

Pimeyden lukupiirissä

Kuvitus: Natsinpelotuspussukka

Teos: Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho. Epävirallinen elämäkerta. (Into, 2020)

Äänikirjan lukija: Oskari Katajisto

Jossain Helsingin kantakaupungissa oli milleniumin vaihteessa antikvariaatti nimeltä Burning Books. Se keskittyi sotahistoriaan ja harvinaisempaa poliittiseen kirjallisuuteen, ja tuon ”harvinaisuuden” voi kukin jo päätellä, kun arvioitavana on epävirallinen elämäkerta Jussi Halla-ahosta. Kaupan pitäjä oli yksi Suomen Sisun perustajista; Halla-aho liittyi kaupassa pidettävään kämyjen lukupiiriin oltuaan aikansa nettifoorumilla, joka oli hänen porttinsa kohti radikalisoitumista.

Ennen tätä Jussi oli toki nuorena hätkäyttänyt juttelemalla tuhmia väkivaltafantasioistaan negroideja kohtaan, mutta tämä kuului enemmän death metal-uhoon kuin miehen pidättyväiseen arkiminään. 90-luvulla Halla-aho toimi nuoriso-ohjaajana siviilipalveluksessa, äänesti vihreitä ja haahuili päämäärättömästi vuosia ennen pääsyä kirkkoslaavin opintoihin. Monella tapaa häntä voisi luonnehtia jopa alisuoriutujaksi.

Lauri Nurmi on ottanut riskin kirjoittaessaan elämäkerran henkilöstä, jota hän ei ole edes haastatellut. Monille tämä asetelma on käsittämätön, ja moni myös jättää kirjan lukematta tästä syystä. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana, ja keskityin tässä formaatissa paremmin yksityiselämän tapahtumiin kuin julkiseen uraan, josta tiesinkin jo lähes kaiken tarvittavan.

Muutama viikko sitten yritin kuunnella myös Laura Huhtasaaresta tehtyä vastaavaa opusta, mutta se tuntui rakenteeltaan sekavalta, enkä jaksanut seurata tarinaa loppuun. Tämä teos sai mielenkiintoni pysymään valppaana, ehkä siksi, että Tampere-kuvaukset olivat niin osuvia.

Olen lähes ikätoveri Halla-ahon kanssa, asun Tampereella, mutta en ole kasvanut täällä. Juuri nyt asun parin sadan metrin päässä hänen vanhasta lukiostaan. Silloin Härmälässä asunut Jussi on luultavasti talsinut kouluun kotitaloni ohi. Nurmi kertoo elävästi 70-80-lukujen poliittisesta ilmapiiristä Tampereella, ja Halla-ahon toisinajattelun siemenet saattavat juontaa juurensa siitä, ettei hän sopeutunut tuon ajan koulujärjestelmään.

Miehen sukutaustasta löytyy myös yllättäviä elementtejä. Jos äidin puolen Bergrothien suvussa oli kirjoitettu ylioppilaiksi jo 1700-luvulta saakka, se selittää hänen luontaista ylemmyydentuntoaan. Toisaalta en ole kokenut läheskään kaikkia suomenruotsalaisten kulttuurisukujen kasvatteja koppavina, enkä usko, että sukutausta vaikuttaa suoraan temperamenttiin tai luonteen kehittymiseen.

Nurmi on hyvin perehtynyt Halla-ahon puhetyyliin ja retoriikkaan. Terävästi hän havainnoi kirjakielen käyttöä: hänen mukaansa Halla-ahon käyttämä pedantti kirjakieli eroaa yleiskielestä, jota usein käyttävät ihmiset, jotka ovat monipaikkaista. Itse esimerkiksi olen yleiskielen puhuja, ja tunnistan eron intuitiivisesti. Halla-aho ei ole kovin taitava rekisterien vaihtaja, mutta hermostuessaan hän saattaa töräyttää karkeaa katupojan kieltä, kuten ”molopäähomoaktivisti”. Myös Scripta-blogissa hän viljeli tätä koodinvaihtoa, jotta lukijat Hervannassa ja Kontulassa pysyisivät mukana.

Kirja on lähes kauttaaltaan karua luettavaa, mutta Nurmi ei dehumanisoi kohdettaan. Päinvastoin hän onnistuu näyttämään Halla-ahon persoonan syvän ristiriitaisuuden. Miehen elämän onnellisimmat ajat ovat kohdistuneet juuri samaan vaiheeseen, jossa hänen natsisminsa on ollut kiihkeimmillään. Tuolloin hän oli isyyslomalla, ja kirjoitteli natsijuttujen ohella nettipäiväkirjaansa herkkiä kuvauksia vauvanhoidosta. Nurmi harmitteleekin tässä, että hän sattui saamaan lapsensa ennen lifestyle-blogien boomia. Sillä jos hän olisi breikannut isäbloggarina vihapuhujan sijasta, Suomi olisi säästynyt paljolta ikävältä.

Vastaavaa herkkyyttä näkyy hänen suhteessaan eläimiin, joiden oikeuksia hän on puolustanut paljon pontevammin kuin Kontula A-äänestysalueen köyhien. Kirjan kissaepisodit olivat herkullisia, ja eniten kutkutti hänen pitkään eläneen kissansa salakuljetusmatka Ukrainasta Suomeen.

Kirja saa lukijan pohtimaan poliittisen radikalisaation psykologiaa. Nurmi ei onneksi päädy selittämään Halla-ahon valintoja isän alkoholismilla tai koulukiusaamisella, vaan näkee hänen kiinnostuksensa natsiaatteeseen samanlaisena kuriositeettinä kuin hänen rakkautensa kuolleisiin kieliin tai Ukrainaan.

Isänpäivän lahjaksi en nyt kehtaa tätä kirjaa suositella, mutta ilmeisen kohderyhmänsä (politiikkafriikit) ulkopuolella teos voi palvella viisikymppisiä nostalgikkoja, jotka etsivät 70-80-lukujen yhtenäiskulttuurin sielunmaisemaa. Kirjassa kuvattu Peltolammin lähiö kun on paikka, jonka kaltaisia löytyy jokaisesta isommasta kaupungista.

Tuosta sisulaisten lukupiiristä vielä: tämä teos muistutti minua piinallisesti siitä, ettei kaikki yhteisöllinen lukeminen ole hyväksi ihmisille, ja että joskus voisi olla parempi kannustaa levottomia poikia vaan pysymään tietokonepelien maailmassa.

Pientä paniikkia pesänrakennuspuuhissa

Teos: Eva Frantz: Tästä pelistä pois (S&S, 2020)

Suomennos: Ulla Lempinen ja Arja Kantele

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Eva Frantzin Anna Glad-sarjaa on asiantuntevissa piireissä tituleerattu cozy crime-genreen kuuluvaksi, ehkä siksi, että se sijoittuu melkein strömsöläiseen uusimaalaiseen merenrantakaupunkiin, jossa kotien sisustus on osalle asukkaista suuri henkireikä. Olen nyt onnistunut lukemaan tätä sarjaa oikeassa järjestyksessä, ja sarjan kolmannessa osassa edetään kotoilun varjopuoliin.

Teoksessa seurataan kahden avioparin vaiheita 1970-luvulla ja nykyisyydessä. Samuel on menestynyt entinen NHL-jääkiekkoilija, joka on palannut Suomeen Alison-vaimonsa kanssa. Kulissit vasta rakennetussa ökyhuvilassa ovat hulppeat, mutta suhteeseen mahtuu muitakin murheita kuin siivousfirman huolimattomuus kylpyhuoneen kristallikruunun puhdistamisessa.

Börje taas on yksinäinen leskimies, jonka Marianne-vaimo on kuollut vatsasyöpään. Pariskunnan rosoinen menneisyys alkaa kiinnostaa poliisia, kun tämä ärhäkkä erakoitunut naapurikyttä katoaa. Heidän omakotitalonsa on myös joskus kuulunut kaupungin hienoimpiin, mutta nykyään se pitää sisällään lähinnä hamstrattuja suruja.

Pikkukaupungin leppoisaa arkea järkyttää erään perheenäidin löydös: yhtäkkiä hänen tyttärensä vaunuissa nukkuu toinenkin vauva, joka on sinne tupsahtanut lyhyellä asiointireissulla. ”Käänteinen sieppaus” olikin rikoksena todella kekseliäs, enkä muista tätä kohdanneen missään aiemmin lukemassa dekkarissa. Tämä juonenpätkä koukutti mahtavasti muuhun tarinaan, joka paikoitellen tuntui rönsyilevän juoruilevalta. Tosin juuri sellaista voi olla pikkukaupungin arki, eli ilmapiiri tuntui autenttiselta.

Anna Gladin henkilökohtaisen elämän sotkut veivät tarinasta kolmanneksen, sillä hän oli teoksessa raskaana ja suhteessa Tampereella asuvan poliisimiehen kanssa, jolla oli Annan lailla vaikeuksia sitoutua. Anna itse koki raskauden aikaista pesänrakennusviettiä poikkeuksellisen vähän, jopa niin vähän, että hänestä oltiin jo huolissaan.

On puhdas makuasia, pitääkö dekkareissa poliisien runsaasta suhdesopasta vai ei. Tässä raskaana olevan poliisin työ löytölapsen mysteerion parissa oli tarpeeksi jännittävää, samoin kuin muiden pariskuntien lapsettomuuden tragedia.

Tähän yhteisölliseen kudelmaan mahtuu myös sopiva määrä riitaista kunnallispolitiikkaa ja paikallislehden toimitusta. Ilkeän Börje Bomanin lisäksi mainio sivuhenkilö oli uusi, yli-innokas kaupunginjohtaja Jasper, jonka yksityisautoilun vastustus sai jo koomisia piirteitä.

Nämä sarjan kolme osaa ovat olleet tasavahvoja, ja sarja näyttää saaneen uskollisia faneja myös omasta lähipiiristä. Olen myös lukenut Frantzilta yhden lastenkirjan ja yhden ei-dekkarin, ja osan näistä ruotsiksi, joten alan itsekin olla jo melko etabloitunut fani.

Gradua vaille menestyskirjailija

Teos: Kirsti Ellilä: Nainen, joka kirjoitti rakkausromaanin (Saga Egmont, 2020)

Viime viikolla jumitin lukemistoissani parin äänikirjan välillä, joita molempia olen kelaillut eestaas tuhraten niihin tuplasti enemmän aikaa kuin normaalisti. Viikkoon mahtui enemmän tosi elämän tarinoita köyhyydestä ja syrjään jäämisestä, eli olen taas ollut ”oikeissa” töissä ja kohdannut ihmisiä turvavälit huomioon ottaen.

Kirsti Ellilä on minulle tuttu kirjailija, jonka tuotantoa olen halunnut lukea enemmänkin kuin se on ollut mahdollista. Välillä sekoitan hänet toiseen tuotteliaaseen tekijään, Eppu Nuotioon, sillä molemmilla on ollut hauskoja Turkuun sijoittuvia viihde/lifestyle-aiheisia teoksia. Ellilän tuotantoon ihastuin n. 10 vuotta sitten, kun sain hänen naispappeusaiheisen chicklit-trilogiansa luettavaksi.

Ellilän tuorein teos kertoo Turussa asuvista keski-ikää lähestyvistä ystävyksistä, joita kaikkia yhdistää kesken jääneet kirjallisuuden opinnot. Selma elättää itseään ilmaisjakelulehden toimittajana, Maria toteuttaa itseään neljän lapsen kotiäitinä, ja elämäntaiteilija Edu edelleen yrittää breikata kirjallisuuspiireissä.

Selma elää ammatillisen turhautumisensa huippukautta, kun hän saa seksistiseltä pomoltaan tehtäväksi juttujen tekemisen Julia Lavenderistä, rakkausromaanien painokuningattaresta, jota pomon vaimo fanittaa. Julia kuuluu niihin harvoihin, jotka tässä maassa elävät mukavasti kolmen maan väliä romaanien myyntituloillaan. Kohtaamisista sisuuntuneena hän päättää itsekin yrittää samaa, sillä puutaloasunnon remontointi tulee liian kalliiksi toimituksesta tienatuilla hiluilla.

Edu on vahvasti sitä mieltä, että Selman romanttiset juoniviritelmät ovat epäaitoja. Miesystävä Samin kannustus kirjalliseen harrastukseen on vielä laimeampaa, ja suhde ajautuu kriisiin siksikin, ettei Selma osallistu remppahommiin miehen haluamalla tahdilla. Onneksi kaaoksen keskelle saapuu komea kirvesmies, ”aina valmis” Anselmi, joka osaa lohduttaa Selmaa juuri oikealla tavalla. Tämä onni on kuitenkin lyhytkestoista, sillä Selma ei ole ainoa, joka huomaa Anselmin luonnonlahjat ja charmin.

Kaikki teoksen hahmot ovat omalla tavallaan hurmaavia, vaikka ystävyyssuhteisiin ilmaantuu ryppyjä. Kotiäiti Maria varsinkin on hauskan ristiriitainen tapaus, joka yhtenä päivänä toimii konservatiivisen yhteiskunnan pilarina seurakunnan perhekerhossa ja toisena hukuttaa murheitaan perinteiseen kahviplöröön. Maria on se tyyppi, jolle kuumat sivusuhteet ja pettämiset vaan tapahtuvat, kun taas Selma on enemmän tottunut todistamaan muiden ajautumista viettien valtaan.

Kirjassa on kiinnostava galleria eksiä, uusperhevirityksiä ja impulsiivisuutta. Selman vireillä oleva romaani saa uusia vaikutteita tosi elämästä, joka osoittautuu merkittävämmäksi inspiraation lähteeksi kuin jo olemassa oleva romanttisen fiktion kaanon. Ystävysten kolmikko myös onnistuu palaamaan yliopistolle viimeistelemään tutkintoaan.

Kepeänä ihmissuhdekuvaelmana teos on kupliva ja toivoa tuottava, ja se sopii hyvin kaamosajan pimeyteen. Kaunokirjalliset referenssit, jotka ulottuvat Volter Kilpeen saakka, luovat ihmissuhdedraamaan kaivattua ryhtiä, ja rivien väliin on saatu myös ympättyä sopivaa kritiikkiä nykypäivän elämäntavoista. Varsinkin teoksen mieshahmoihin mahtuu rasittavia ruokavaliohifistelijöitä, jotka rakastavat kommentoida muiden syömisiä. Maksa-arvojaan hysteerisesti kyttäävä Sami ei kuitenkaan onnistu pitämään naisiaan kovin pitkään, sillä hän vaatii elämänkumppaniltaan juuri samanlaista omistautumista detox-kuureihin.

Pidin kirjan fiiliksistä, vaikka tuskin tulen muistamaan sen juonikaaviota kovinkaan pitkään. Iloitsen siitä, että Ellilä on onnistunut kirjailijana tuottamaan tekstiä moninaisille lukijakunnille, ja aion tässä lähiaikoina kaivaa esiin hänen toiseksi viimeisen romaaninsa Lepra (2019), joka kertoo Oriveden lepraparantolasta.

Texas Cookin’, Töölö style

Teos: Heikki Herlin: Tuollapäin on highway (Teos, 2020)

Joskus kesällä tein nostalgiatripin 1980-luvun Suomen henkiseen ilmapiiriin Anja Kaurasen Syysprinssin filmatisoinnin muodossa, ja samassa hengessä luen nyt Heikki Herlinin kirjoittamaa elämäkertaa isästään. Harri Sirola (1958-2001), tuo leffan levoton nuori kirjailijanero, oli Niklas Herlinin (1963-2017) pikkuserkku ja yksi hänen läheisistä ystävistään, joka poistui maailmasta oman käden kautta.

Teoksessa Tuollapäin on highway kerrotaan siitä, kuinka Herliniä vanhemmat Sirola ja Kauranen saapuvat eräänä viikonloppuna moottoripyörällä Kirkkonummen tiluksille kovistelemaan lukiolaista Niklasta tilanteessa, jossa nuori Adonis on juuri pääsemässä sänkyyn kahden tyttöystävän kanssa. Kulttikirjailijat ovat tuohtuneita Niklaksen tavasta dissata heidän perustamaansa Kiima-julkaisua SYK:n lukiolaisten yhtä marginaalisessa koululaislehdessä.

Niklas Herlin eli levottoman ja vaiheikkaan elämän, johon kuului piittaamattomuus omasta terveydestä tai elinaikaennusteesta. Osa hänen terveysongelmistaan johtui elintavoista, mutta syyt miehen ennenaikaiseen vanhenemiseen olivat moninaiset, ja myös mielenterveydellä, kasvuolosuhteilla ja lapsuuden traumoilla oli osansa pelissä. Hän kärsi astmasta jo lapsena, ja alkoi nelikymppisenä kaatuilla ja katkoa luitaan niin, että tilanne rajoitti hänen liikkumistaan. Miehen viimeisiä vuosia sääteli krooninen kipu, johon käytetyt lääkkeet yhdistettynä alkoholiin olivat arvaamaton cocktail.

Herlinin suvussa tyypillistä on ollut myös kykeneväisyys suoriutua töistä vahvastikin päihtyneenä. Isältään Pekalta hän omaksui alkoholinhuuruista machokäyttäytymistä, mutta isä ei ajanut kännissä siksi, että hänellä oli autonkuljettaja. Sen sijaan kännissä veneily oli isän normimeininkiä. Perheen miesten rituaaleihin kuului myös metsästysretket, mutta impulsiiviset Pekka ja Niklas olivat huonoja lajissa. Toiseen suvun harrastukseen, kilpahevosten jalostukseen, Niklas ei voinut osallistua astmansa vuoksi. Isänmaallishenkisen suvun pettymykseksi hänet myös vapautettiin asepalveluksesta, mutta punk-henkistä nuorukaista tämä tuskin harmitti.

Heikki Herlin kirjoittaa koskettavasti ristiriitaisen isänsä periaatteista, kasvusta vanhemmuuteen ja yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Varmasti eniten hän on saanut arvostustaan työstään kehitysvammaisten aseman edistäjänä ja toiminnasta kehitysvammaisten lasten vanhempien tukihenkilönä. On myös huomattavaa, että perheen perustaminen 23-vuotiaana oli tälle vakavalle ja varhaiskypsälle miehelle tietoinen valinta. Muutenkin saan teoksesta vaikutelman, että avioliitto on ollut tässä vauraassa suvussa keskeinen instituutio. Myös kirjailija itse on isänsä lailla avioitunut nuorena.

Elämäkerrallisena tekstinä teos on suht perinteinen, vaikka ei tässä pönötetä eikä kiilloteta suurmiesten ja heidän perijöidensä kilpiä. Samaa shokkiefektiä tässä ei pyritä tavoittamaan kuin John Simonin Koneen ruhtinaassa (2009), joka on yksi hurjimmista lukemistani elämäkerroista. Lapsenlapsen näkökulma isoisänsä luonnevikoihin on toteava; hän ehti tutustua mieheen, joka onnistui viimeisinä aikoinaan esiintymään jopa melko tavallisena isoisänä nuorempien lastensa lasten edessä. Herlin kertoo myös isoisänsä lämpimästä suhtautumisesta kehitysvammaiseen Riikka-siskoonsa.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset Niklasin opiskelijaelämästä Yhdysvalloissa ja matkakertomukset isän ja pojan yhteisiltä reissuilta Eurooppaan ja Amerikkaan. Nämä matkat toimivat myös alkoholismin kanssa kamppailevalle Niklasille detox-kuurina, ja Heikki kertoo huomanneensa muutoksen isän olemuksessa jo kuukauden juomattomuuden jäljiltä.

Kirjan nimi viittaa Niklasin yleiseen Amerikka-intoiluun, tulevaisuudensuunnitelmiin ja country-musiikin kuunteluun. Jostain syystä juuri Texas oli hänen haavemaansa, jonne hän suunnitteli vetäytyvänsä vanhana ukkona. Varmasti texmex-ruoka on maistunut myös töölöläisissä ravintoloissa, joissa Niklas avioeronsa jälkeen tapasi lapsiaan. Perheen ruokapöydällä on myös teoksessa suuri symbolinen arvo: se oli niinikään Harri Sirolan veistämä, ja sen ääressä vietettiin myös valoisia aikoja.

Teos ei voi olla herättämättä myötätuntoa ja kaihoa, mutta onneksi siinä on myös upeaa ajankuvaa ja yhteiskunnallista analyysia. Jo pelkkänä isän ja pojan suhteen kuvauksena teos ilahduttaa, mutta siitä löytyy myös rakentavan kriittistä sanomaa toimittajan työn muutoksista, journalistisesta etiikasta ja mediatalojen vallankäytöstä.

Goottilainen varis lentää kauas

Teos: Patti Smith: M Train (Siltala, 2020)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikon kokemukseni Patti Smithin kirjallisen tuotannon parissa oli niin lupaava, että hyppäsin heti uuden mahdollisuuden tultua M-junan kyytiin. Tässä toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa matkataan Smithin lempipaikkoihin Yhdysvalloissa ja maailmalla, ja etsitään henkisiä koteja taiteesta ja kirjallisuudesta.

Ja tässä meillä kaikkien aikojen kahvilassa työskentelevien kummitäti! Jos on aloittanut taiteellisen uransa Chelsea Hotelin aulabaarista 60-luvulla, voisi kuvitella, että tuon holistisen kokemuksen jälkeen suurin osa maailman kuppiloista tuottaa pettymyksiä. Kirjaa kirjoittaessaan hänen kantapöytänsä löytyy Greenwich Villagen Cafe Enosta, jossa hän tulee toimeen kahvilla, tummalla leivällä ja oliiviöljyllä. Suhde tähän mestaan alkaa horjua, kun hänen lempibaristansa ilmoittaa lähtevänsä perustamaan omaa kuppilaa jonnekin Atlantin rannalle.

Smithin pitkäaikainen aktivismin kohde on ollut arktisten alueiden suojelu, ja hän tukee Alfred Wegener-insituuttia, joka keskittyy merien tutkimukseen. Tämä on vienyt hänet säätiön kokouksiin Saksaan ja myös Islantiin ja Grönlantiin pienimuotoisille tutkimusmatkoille. Kiinnostavalla tavalla Smith raivaa tutkimuksen ja taiteen rajapintoja: ehkä runoilija on se marginaalien tutkija, jonka muistiinpanot suttaantuvat kahviloiden servetteihin, eivätkä pysy millään järjestyksessä. Insituutin vuosikokouksessa hän pitää puheen servieteistään, ja joutuu selittämään puljun sihteerille, miksi hänellä ei ole puhtaaksi kirjoitettua tiedostoa muille jaettavaksi.

1970-luvun lopussa Smith tutustui elämänkumppaniinsa ja lastensa isään kitaristi Fred Smithiin (1948-1994), jonka kosintaan oli helppo myöntyä siksikin, ettei liitto edellyttänyt ikäviä nimenmuutoksia. Hän jäi leskeksi molempien lasten ollessa alaikäisiä, ja eli hiljaiseloa päärynäpuiden alla Michiganissa, kunnes muutti takaisin New Yorkiin.

Kirjassa Smith kunnostaa poikansa Jacksonin kanssa kakkoskotia nimeltä Alamo jonnekin itärannikon pieneen kalastajakylään, joka selviää Sandy-myrskyn kurimuksesta. Kodit eivät edusta Smithin elämässä pysyvyyttä, mutta jotkut esineet edustavat. Esineiden tutkiminen, niiden mukana kantaminen ja niille puhelu jatkuu tässä teoksessa jopa voimallisempana kuin Ihan kakaroissa. Smith ei voi matkustaa ilman tärkeitä amuletteja, kuten etiopialaista puuristiään, ja yhtenä elämänsä saavutuksena hän pitää sitä, että hän onnistui kuljettamaan häämatkaltaan kiviä Ranskan Guyanassa sijaitsevasta koloniaalisesta rangaistuslaitoksesta Jean Genet’ ille.

Viiime aikojen reissuillaan Euroopassa Smith on pitänyt Lontoota välilaskupisteenä, jossa hän käy lataamassa akkujaan aina samassa Covent Gardenin hotellissa. Retriitteihin kuuluvat pitkät rikossarjamaratonit ITV-kanavalta, ja lohturuoan tilaaminen huonepalvelusta. Näissä hotellihuoneissa hän on tutustunut myös skandisarjoihin, ja hän kokee rikoskirjallisuuden läheiseksi sukulaiseksi omalle taiteelleen.

Smithille tyypillistä on maaninen omistautuminen jollekin tietylle genrelle, taiteilijalle tai kirjailijalle, eli vahvat ”kaudet”, jolloin hän ei tee muuta kuin vaikka suurkuluta Haruki Murakamin tuotantoa nuudelibaareissa siemaillen samalla sakea. Aistinautintojen saralla hän tuntuu jopa askeetikolta, sillä hän on niin uppoutunut lukemiseen, ettei ehdi syödä ruokaa silmillään.

Kunnon älyköksi hän profiloituu syvällisellä klassisen filosofian ja eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkojen tuntemuksellaan, joka nimenoman ulottuu anglomaailmaan ulkopuolelle. Kirjassa käydään läpi niin Goethen ja Schillerin kuin Rimbaudin ja Artaudin tuotantoa, ihmetellä. Wittgensteinin käsittämättömyyttä ja yritetään etsiä merkitystä Medeia-myytille nykyajassa. Tällä korkeakulttuurisella reissulla on siis inhimillistä, että välillä linnoittaudutaan hotelliin latautumaan Wallander-sarjan pariin. Henning Mankell varmasti edustaa Smithille kevyintä mahdollista kirjallisuutta, ja tulee mieleen kysyä, onko hän koskaan lukenut todella aivotonta kirjallisuutta. Kuten vaikka Shopaholic-sarjaa tai Dan Brownia?

Teos on enemmän esseistinen ja fragmentaarinen kuin Ihan kakaroita, ja voin hyvin kuvitella, miksi esseegurumme Antti Nylen on ottanut käännöksen projektikseen. Sielunsukulaisuus kuplii teoksen ”somnabulistisissa hedelmissä”, joiden maku on kirpeän juureva. Matkakirjana teos vie lukijansa mitä sielukkaampiin kohteisiin, joissa lukea kirjoja yksin, tai korkeintaan kaksin, ja joissa dekkarin murhanhimoinen juoni alkaa punoutua siitä, kun joku ärsyttävä tyyppi on vallannut kantapöytäsi.