Erään katoamisen mysteerio

Teos: Leena Lehtolainen: Luonas en ollutkaan (Tammi, 2007)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Olen ollut havaitsevinani, että true crime-tyyppisen kirjallisuuden suosio on räjähtänyt suoratoistopalveluiden yleistyttyä. Itse en tunne suurta vetoa ko. genreen, mutta Leena Lehtolaisen v. 2007 julkaistu ”syrjähyppy” kiinnitti huomioni nyt, 13 vuoden viiveellä.

Kyseessä on kyllä puhdas fiktio, mutta se on kirjoitettu dokumentaarisesti true crime-muotoon. Kirjaa voi lukea myös psykologisena trillerinä, mutta rakenteellisesti tarinaan mahtuu vähän liikaakin arkista jutustelua, jotta jännitys pysyisi kasassa.

Romaanissa siis kirjailijan alter ego kohtaa yläasteen kouluvierailulla Jaanan, äidinkielen opettajan, jonka mies on äskettäin kadonnut pariskunnan yhteisellä veneretkellä Hangossa. Aviomies Riku on toiminut tutkijana lääkefirmassa, jossa on tehty kyseenalaisia eläinkokeita, ja hän on pitkään kärsinyt työn aiheuttamasta stressistä. Mies on saanut tappouhkauksia, ja aktivistit partioivat hänen työpaikkansa edustalla. Hän on masennukseen taipuvainen, ja harvinaisen haluton etsimään oireiluunsa apua.

Romaanin keskeistä aineistoa ovat pariskunnan päiväkirjat, joita Jaana kirjoittaa säännöllisesti, Riku silloin tällöin. Jaana myös epäilee, että Riku lukee tämän tilityksiä, ja tämän vuoksi hän alkaa kirjoittaa valepäiväkirjaa miestään varten. Lehtolainen luo ilmeisen tahallaan ”autenttisen” naiiveja päivityksiä, jotka tuntuvat teinityttömäisen kömpelöiltä.

Tarinan alussa pariskunta tuntuu korostuneen turvallisuushakuiselta, mutta kirjan kirjoitusprosessi tuo esiin uusia piirteitä molemmissa. Varsinkin Rikulla on paljon mahdollisuuksia elää muutakin elämää kuin kirkkonummelaista perheidylliä monilla työmatkoillaan ulkomaille. Toisaalta pariskunnan keskinäinen suhde tuntuu olevan edes vähän elossa vain yhteisillä matkoilla. Alusvaatteita ostetaan yhdessä Lontoon Marks&Sparksilta, ja erotiikka hehkuu Reykjavikin Blue Lagoonin karussa jälkihehkussa. Mutta kotona heitä yleensä odottaa tahaton mykkäkoulu, ja lasten käyttäminen turvatyynyinä riitatilanteissa.

Jaanan tarinassa oli jotain yhteistä juuri lukemani Minna Lindgrenin kouluaiheisen romaanin Aina on toivoa kanssa, vaikka se ei ole yhteiskunnallinen satiiri. Jaanan työpaikka tuntuu henkisesti latistavalta, ja sen eetos omakotitalojen ”kunnon perheiden” vessojen tyyssijana on korostuneen ärsyttävä. Silti teoksen yhteiskunnallinen kärki kohdistuu lääkebisneksiin, eikä Riku enää kestä olla töissä firmassa, jossa prioriteettina on myydä köyhille brasilialaisille Viagraa elämää ylläpitävien lääkkeiden sijaan.

Pidin kirjan asetelmasta ja ideasta, mutta toteutuksessa on jotain kömpelöä tai liian hätäisesti kokoon kursittua. Luulen, että tarina tökkii eniten rakenteen tasolla. Se ei etene lineaarisesti, mutta ei myöskään ole takaumineen tarpeeksi koukuttava. Ehkä myös kirjailija-kertojan metafiktiiviset pohdinnat ovat liian teoreettisia.

Kirjasta ei kannata ottaa selvää liikaa ennen siihen tarttumista. Jotain sen suosiosta kertonee, että se on nyt päässyt uudelle kierrokselle äänikirjan muodossa. Moni varmaan kiinnostuu siitä siksi, että se on ”erilaista” Lehtolaista. Itse lukisin mielelläni häneltä vielä jotain ”erilaisempaa”, ja yrityksenä vaihtaa genreä ja kirjoittamisen tyyliä tämä on jo lupaava alku.

Nollasopparilla huippupedagogiksi

2017Teos: Minna Lindgren: Aina on toivoa (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Viihdelinjalla jatketaan, vaikka ilmat viilenivät ja tänään residenssissä voisi jopa jatkaa Black Lives Matter-haastetta. Tänään törmäsin Minna Lindgrenin uutuusteokseen Aina on toivoa, joka sijoittuu koulumaailmaan, mutta ei ole kokonaan hylännyt tuttua ja turvallista ikääntymisen teemaa.

Romaanin päähenkilö on 62-vuotias vantaalainen yläkoulun opettaja Marja Vehmarvarsi, joka on vanhoilla päivillään joutunut ulkoistamaan työnsä nollasopparilla. Aiemmin Marja on työskennellyt ruotsin lehtorina, mutta pakkoruotsin poistuttua hänen työnkuvansa on muuttunut radikaalisti. Samalla opettajien eläkeikää on nostettu seitsemäänkymppiin, ja kokemuksellinen kuilu teinien ja vanhimpien opettajien välillä on leveämpi kuin koskaan.

Helsingin Keskuskoulu sijaitsee Tikkurilassa, ja on yksi harvoja jäljelle jääneitä julkisrahoitteisia kouluja pääkaupunkiseudulla. Marjan tytär Elina on myös opettaja, mutta on valinnut kotiopettajan työn eiralaisessa perheessä raskaan luokkahuonetyön sijaan. Myös Marjan vanhemmat Aina ja Toivo ovat aikanaan toimineet pedagogina, kutsumussellaisina.

Tarinan alussa Marja on konsernin heikoin lenkki asiakaspalautteiden pohjalta. Uudessa opetusjärjestelmässä teiniasiakkaat eivät enää saa arvosanoja, mutta opettajia arvioidaan tähdillä. Marjan onni kääntyy, kun hän edistyy Talk-menetelmässä lecture-tilassa, ja yksi asiakkaista keksii, että Marja saattaisi olla sukua Ainalle ja Toivolle, somemaailman uusille videoblogitähdille.

Enempää en paljasta juonesta, mutta koin peruskoulun uusien menetelmien kritiikin niin ajankohtaisena, etten osannut välillä lukea teosta satiirina tai tulevaisuusdystopiana. Aika moni kirjassa kuvattu ilmiö on kokeilussa jo jossain päin maata, ja rakenteelliset muutokset olisivat vain loogista jatkoa mm. vanhuspalveluiden kehitykselle.

Nauroin makeasti vanhusten YouTube-julkisuudelle siksikin, että kirjan julkaisun aikaan maassamme ihastuttiin Lotan ja Papan koronalauluihin – ilmiöön, joka ei ole kaukana Ainan ja Toivon kouluaiheisista muistelmista. Ehkä Lotta ja Pappa-kanava ihastuttaa enemmän lapsia kuin teinejä, mutta ilmiön viraalisuudessa on paljon tuttua reaalimaailmassa.

Ehkä Lindgrenin kirjailijan ääneen on pesinyt Ehtoolehto-sarjan jälkeen tiettyjä maneereja, ja ainakin minua näissä myöhemmissä teoksissa on hieman nyppinyt kertojan äänen tietynlainen innokas opettavaisuus, joka tietysti ei ole kaukaa haettua, kun kirjassa kuvaillaan virkaintoisia opettajia. Toisaalta olen itse aina innostunut sellaisista koulukuvauksista, joissa opettajat ovat juoppoja tai patalaiskoja alisuoriutujia. Vehmarvarren suvun opettajat ovat taas perin kunnollisia ja sinnikkäitä sissejä, jotka luottavat ammattitaitoonsa silloinkin, kun puitteet muuttuvat kelvottomiksi.

Uskon kyllä, että tämä teos voi tuoda uusia lukijoita Lindgrenille, joka tässäkin romaanissa onnistuu taas kääntämään uuden kiven vanhuuden kuvaajana. Mutta nuorisokuvauksessakin on ytyä, ja neljän sukupolven rinnakkainen läsnäolo on myös mielenkiintoista.

Kirjan todennäköisin kohderyhmä on eläkeikää odottavat tai juuri eläköityneet opettajat, mutta suosittelen sitä varsinkin sellaisille lukijoille, joilla ei ole aikoihin ollut kontaktia koulumaailmaan. Silloin teoksen satiiri luultavasti puree kärkevimmin, ja lukija voi hämmentyä tai hermostua maksimaalisella teholla.

 

 

Kehopositiivisuudella voittoon

Teos: Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään (WSOY, 2020)

Suomennos: Virpi Vainikainen

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Olisinpa parikymppinen ja töissä tukholmalaisessa mainostoimistossa. Tai no jaa, ei tuo ole missään elämäni vaiheessa kuulunut unelmien kärkikaartiin. Mainostoimistouralle yritin hakeutua kerran, nuorena opiskelijana, kun ajattelin sieltä irtoavan helppoa rahaa, mutta suurempia maailmanvalloitushaaveita ei tuohon hakuun liittynyt. Tämän lisäksi tiedetään, että moni kirjailijanalku on elättänyt itseään copywriterinä ennen läpimurtoaan. Vanhassa maailmassa copywriterinä taisi pärjätä, jos oli nopeaälyinen ja nokkela; nykyään tämä ei riitä, vaan on oltava lipeä verkostoituja, trendisetteri ja edelläkävijä myös oman kulutuksen suhteen. Eletään vaikuttajien maailmassa, jossa hemmotellut prinsessat kiukuttelevat, jos jäävät ilman perjantai-illan avajaiskierrosten goodie bageja.

Simona Ahrnstedtin business lit-aiheisia romaaneja on minulle suositeltu, mutta tähän uusimpaan tartuin lähes sattumalta. Kansiteksti lupasi kinkkistä työpaikkaromanssia, jossa copywriter iskee pubista miehen, joka seuraavana päivänä osoittautuu firman uudeksi esimieheksi.

Olen vuoden sisällä lukenut kahta kotimaista teosta, jotka sijoittuvat mainosmaailmaan, Olga Kokon Munametsän (2019) ja Hanna Arvelan Tukholma-syndrooman (2020). Kummastakaan en pitänyt, ja Arvelan teos jäi kesken, vaikka siinä oli viihteen lisäksi varsin osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Hyvät uutiset siis ovat, että Ahrnstedtin teos oli huomattavasti monipuolisempi kuin Munametsä ja vetävämmällä tavalla kirjoitettu kuin Tukholma-syndrooma. 

Romaanin päähenkilö Lexia Vikander on edennyt mainosurallaan komeetan lailla, vaikka kärsiikin omaan kehoon liittyvästä itsetunto-ongelmasta. Hän on koulukiusaamisen uhri tukholmalaisesta eliittikoulusta, ja hänen pahin kiusaajana onkii edelleen samalla ankkalammikolla kuin hänkin. Näissä piireissä suurin osa työpaikoista saadaan suhteilla, eikä Kauppakorkeakoulun kellokkaita pelota bisnesuralla samat asiat kuin taviksia.

Lexian uusi pomo Adam Nylund on lapsena ja nuorena kokenut kovia, mutta löytänyt jo varhain varakkaan mentorin, joka myös ponnistaa työväenluokasta. Adamille ura on kaikki kaikessa, ja hän on onnistunut luomaan itselleen täydellisen teflonpinnoitteen, joka ei kieli yksityiselämän kupruista. Lexia rakastuu Adamiin puhtaan kemiallisista ja ulkonäöllisistä syistä; miehen käytöksessä olisi parantamisen varaa, eikä hänessä oikeastaan ole persoonallista särmääkään, ainakaan työpaikalla esitettäväksi.

Lexian haasteena on luoda uuden ajan kehopositiivinen alusvaatekampanja, johon kaikki firman työntekijät ja muut ympärillä hässivät ”vaikuttajat” eivät suhtaudu kannustavasti. Lihavien mallien käyttäminen on mainosmaailmassa se viimeinen linnake, johon edelleen saa kohdistaa omia ennakkoluulojaan, jopa vihapuhetta, kun muiden vähemmistöjen mollaaminen on muodostunut paheksuttavaksi.

Kirjan rakkaustarina muistutti minua 80-luvun naisten viihdekirjoista, joissa päähenkilöllä edelleen oli romanttisia haaveita seksikkään komistuksensa suhteen. Työpaikan erotiikkaa tihkuvan valta-asetelman suhteen jo pelkäsin, että tarina muokkautuisi pohjoismaiseksi versioksi teoksesta Fifty Shades of Gray (jota kykenin lukemaan n. 30 sivua), mutta ei tämä aivan mammapornoksi äitynyt.

Hyvää tarinassa oli se, että loppua kohti päähenkilölle kehittyi muutakin historiaa kuin työhistoriaa, ja että Adamin taustalta paljastui yllättävää rosoa ja myös traumataustaa. Romaanin draaman kaari pysyi koossa, ja päähenkilöt onnistuivat säilyttämään inhimillisyytensä oloissa, jotka ruokkivat narsismia, egoismia ja laskelmoivaa tunnekylmyyttä.

Kuitenkin teos jäi omassa kuplassani kolmen tähden kokemukseksi siksi, etten luultavasti muista siitä paljoa enää vuoden kiriessä kohti toista puoliskoaan. Kirjassa kuvattu maailma edustaa ensimmäisen maailman etuoikeutetun kärjen huippua, tavalla, johon suomalainen kirjailija ei aivan yllä, koska meillä usein on taustalla kahdesti evakkoon lähteneet isovanhemmat ja rehevä itkuvirsiperinne. Onneksi on, niin on muutakin kirjoitettavaa kuin seksistä teräksisten kahvikoneiden huminassa.

4 x Sarenbrant

Teokset: Sofie Sarenbrant: Avoimet ovat, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki (WSOY, 2019-2020)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Helle ylikuumentuneessa yksiössä johti siihen, että päädyin lukemaan tuoretta dekkarisarjaa oikeassa järjestyksessä ja koukutuin esimerkillisesti. Tällaista kokemusta minulla ei ole ollut dekkareiden suhteen aikoihin; toissa vuosikymmenellä luin Åsa Larssonia samalla innolla, mutta tällöin lukukertojen välillä oli aina noin vuosi. Tuolloin ei ollut suoratoistopalveluja, ja dekkaritkin hankin enimmäkseen kaupoista, varsinkin Tukholman legendaarisesta Pocket Shop-ketjusta.

Sarenbrantin teoksista minulla oli ennakkokäsitys, että ne saattaisivat olla liiankin kepeitä tai viihteellisiä makuuni. Sekään, että kustantaja mainostaa Emma Sköldin hahmoa vastapainona synkille keski-ikäisille, viinaanmeneville mieskomisarioille, ei automaattisesti herättänyt kiinnostustani. Kansikuvat olivat kutsuvia, ja eniten teoksista kiinnosti kolmasosa, Kerjäläinen, joka kertoo romanikerjäläisten sarjamurhista Tukholmassa.

Emma on poliisin tytär, jonka uravalinta ei välttämättä ollut isä-Eivartin mieleen. Vanhemmat Eivart ja Marianne ovat perinteisen työnjaon omaava pariskunta Saltsjöbadenissa, joiden idyllisestä asumisesta tulee vähän Solsidan-sarja mieleen. Isosisko Josefine on Emman elämän keskeinen tukipilari, ja kaksikko lähenee entisestään, kun Emma tulee raskaaksi uuden miesystävänsä, kiinteistövälittäjä-Kristofferin kanssa.

Yksityiselämän sotkuja teoksiin mahtuu keskivertodekkaria enemmän, mutta ne liittyvät olennaisella tavalla rikosjuoniin. Varsinkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa keskittyvät Emman traagiseen perhe-elämään. Osasto 73 on paljon muutakin kuin dekkari, ja sen tarina ahdisti minua erityisen paljon, vaikka tiesin Emman selviävän hengissä – eihän muuten olisi voinut odottaa jatko-osia sarjalle.

Sekä Emmalla että Kristofferilla on takertuvat, henkisesti häiriintyneet ex-puolisot, ja varsinkin Hillevin hahmo on uskottava. Samalla käy ilmi, ettei Emma tunne kovin hyvin puolisoaan siinä vaiheessa, kun raskaustesti osoittaa plussaa. Kristoffer ei ehkä olekaan kovin haltioissaan vauvauutisesta, eikä hänellä ole edes kiire muuttaa yhteen Emman kanssa. Mies ei muutu raskauden edetessä, vaan vaatii työnarkomanian vastapainoksi säännöllisiä kosteita iltoja. Romaaneissa käsitellään onnistuneesti yksinäisyyden teemaa parisuhteissa, myös muiden näkökulmista kuin Emman.

Romaanien rikoskeissit ovat niin erilaisia, että niitä voi huoletta ahmia ilman, että ne sekoittuisivat toisiinsa. Sarenbrantin vahvuus dekkaristina piilee siinä, ettei hän tunge yhteen teokseen valtavaa määrää henkilöitä. Jokainen hahmo tulee hyvin esitellyksi, ja yleensä hänestä piirtyy kattava psykologinen profiili. Näiden kirjojen kyydissä pysyy mukana hieman hajamielisempikin lukija, eikä hänen tarvitse juonen ymmärtämiseksi piirrellä kaaviota henkilöistä ja heidän suhteistaan. Tällaista työtä olen joskus tehnyt, myös kotimaisten dekkareiden saralla. Sarenbrant mainitsee myös kiitossanoissaan monia ruotsalaisia kollegojaan, joista mieleen jäi varsinkin supersuosittu Camilla Grebe. Greben teokset ovat kompleksisia järkäleitä näihin teoksiin verrattuna. Pidän molemmista, mutta en pystyisi lukemaan kuin yhden Greben vuodessa. Nämä teokset selätin viikonlopussa.

WSOY on tehnyt kummallisen päätöksen aloittaa sarjan kustantaminen sen kolmannesta osasta. Ruotsissa tätä suosittua sarjaa on tullut jo 8 osaa, ja tämän lisäksi tuotteliaalla Sarenbrantilla on muita yksittäisiä teoksia. Jos hyvin käy, saatan lukea ruotsiksi ainakin nuo kaksi ensimmäistä osaa, joita todennäköisesti en koskaan saa käsiini suomennettuina.

Kirjat siis käsittelevät asuntonäyttöihin liittyviä murhia, Emman omaa, turvatonta aikaa sairaalassa koomapotilaana ja siitä kuntoutujana, romanikerjäläisiin liittyvää poliisiväkivaltaa ja Bromman rikkaidenrannan asuntomurtoja. Monikulttuurisuudella ja varsinkin epätyypillisellä, puolilaittomalla siirtolaisuudella on suuri rooli kahdessa jälkimmäisessä teoksessa. Tykkäsin varsinkin sosiaalisen median paikallisen fb-sivuston toiminnan kuvauksesta teoksessa Syntipukki. Ruotsalaisten naapurikyttien somekäyttäytyminen kun saattaa olla astetta hysteerisempää kuin suomalaisten, joiden pääintressi saattaa edelleen paikallisfoorumeilla olla raportointi karanneista kissoista.

En ole edelleenkään ruotsalaisten dekkareiden suurkuluttaja, ja moni varsinkin kevyemmän sarjan naisdekkaristi on jäänyt minulta paitsioon. Camilla Läckberg ja Viveca Sten eivät ainakaan kolahtaneet. Nyt olen Sarenbrantin suhteen jo hyvin kärryillä, ja matkalla kohti kestävämpää faniutta.

Jäätelökakun syvin olemus

smartTeos: Marja Kangas: Miestä näkyvissä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Biorytmit ja tähdet näyttävät olevan sillä mallilla, että kepeää chicklitiä kuluu enemmän kuin kylmää juotavaa. Tilannetta avittaa sekin, etten ole ylikuumentuneessa asunnossani nukkunut moneen päivään kokonaisia öitä. Kiukkuisena ja väsyneenä pää jaksaa vain viihteellisempää kamaa, ja eilen tähän hätään saapui vasta julkaistu esikoisteos, Marja Kankaan Miestä näkyvissä.

Teos voitti viime vuonna Prisman ja WSOY:n yhteisen Tarinan viemää-kirjoituskilpailun, johon itsekin osallistuin leipäjonoaiheisella kässärilläni. Toki tunnen kateellisuutta kirjailijalle tästä suorituksesta, se on inhimillistä, koska kyseessä oli varsin merkittävä rahapalkinto ja kustannussopimus. Kisassa etsittiin vetävää tarinaa, joka myisi myös Prisman käytävillä. No, täytyy myöntää, että kapitalismikriittinen pläjäykseni ei ollut sitä laatua, joka lisäisi asiakkaiden ostohaluja Prismassa. Tämä kirja taas luultavasti tekee niin, sillä sen teema, äkillinen avioero, on omiaan lisäämään länsimaisen, keskiluokkaisen ihmisen lohtushoppailua.

Kyseessä ei ole aivan tyylipuhdas shopping and fucking-teos, jonka kuningattaria ovat olleet mm. Jackie Collins ja Sophie Kinsella. Tässä teoksessa naidaan tai fantasioidaan naimisesta enemmän kuin shoppaillaan, mutta näyttelijäksi romaanin päähenkilö Sirkku Pirinen kuuluu eittämättä porvarilliseen siipeen.

Sirkku on neljääkymppiä lähestyvä Turun kaupunginteatteriin kiinnitetty näyttelijä, joka on naimisissa merikapteeni Jalon kanssa. Pariskunnan yhteinen arki on ajautunut vähäiseen kommunikaatioon ja suorittavaan seksiin, ei vähiten siksi, että lapsenteon yritys ottaa voimille. Anoppi Varpu on Sirkun elämässä mukana melkein enemmän kuin Jalo, ja kulttuuritädin jatkuvat kutsut sushille tai proseccolle ovat koomisia. Muutenkin teoksessa eletään kepeiden ihmisten kuohuviinivyöhykkeellä, jopa siihen pisteeseen saakka, että teos olisi voinut toimia jonkun kuoharibrändin mainoksena.

Jalo jättää Sirkun yhtä kepeästi kuin on tämän elämään tullutkin. On aika vaihtaa nuorempaan ja kuohkeampaan, naiseen, jonka nimi muistuttaa jäätelökakkua. Katkeruutta lisää se, että Vanessa on ruotsalainen. Sirkku ja anoppi yrittävät saada miestä pariterapiaan, mutta liitossa ei ole enää mitään pelastettavaa. Kuvaukset terapiassa käynnistä olivat kirjan parasta antia, ja muistuttivat minua äskettäin näkemästäni islantilaisesta tv-sarjasta Isäviikonloput, jossa jätetty nainen on itse pariterapeutti.

Ammatilliset pohdinnat ovat romaanissa myös viihdyttäviä, ja lukija pääsee vertailemaan erilaisten draamamenetelmien etuja toisiinsa verrattuna. Sirkun tunne-elämää luonnehtii korostunut fyysisyys ja raivokkuus, mikä ilmenee erotilanteessa väkivaltaisia purkauksia ja omaisuuden tuhovimmana.

Kyseessä on vetävä tarina, johon on helppo samastua, olipa sinkku, eronnut, karannut, tai onnellisesti naimisissa. Myös Sirkun läheisimmät ystävät olisivat kiinnostavia hahmoja, jos tulisivat välillä ulos kuohuviinikuplastaan. Turku toimintaympäristönä esiintyy eurooppalaisten kulttuuriammattilaisten fiksuna temmellyskenttänä, jossa ei pahemmin kohdata omaan sosiaaliluokkaan kuulumattomia ihmisiä. Teoksen historiattomuus ja yhteiskunnallisen analyysin vähäisyys tekevät siitä helppolukuisen, mutta omasta näkökulmastani myös helposti unohdettavan. Tähän verrattuna esimerkiksi Noora Vallinheimon Perno Mega City oli älyllinen teos, jonka kontekstualisointi teollisuuskaupungin lähihistoriaan tuntui rikkaalta ja loisteliaalta.

En olisi lähestynyt teosta sen nimen enkä kansikuvan perusteella, vaan motiivinani oli nähdä, millainen teos tulee valituksi tuhansien toiveikkaiden käsisten pinosta. Varmasti tämä romaani voi toimia lohtuteoksena vasta eronneille, varsinkin jätetyille, ja voin kuvitella sen määrän sipsejä, suklaata ja siideriä, mitä Prisman ostoskärryihin mahtuu teosta hankittaessa. Kohderyhmällä ei välttämättä ole varaa kuohariin, ainakaan montaa kertaa viikossa.

Kaikenlaiselle kirjallisuudelle on oma hetkensä, eikä Miestä näkyvissä edusta heikointa lukemaani naisviihdettä. Myös Sirkku oppii tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan parisuhdekeskeisen heteronormatiivisen matriisin reunoilla ja ulkopuolella. Mutta kirjan maailma ei kutsunut minua maagisesti puoleensa, ehkä siksi, että omat kokemukseni parisuhteista ja eroista ovat olleet erilaisia, ja jokaista parisuhdetta ja eroa on leimannut taloudellinen katastrofi, josta tämä teos kertoo siistin, miltei tuskattoman version.

Olipa kerran ydinperhe

Teos: Catherine Isaac: Sinusta, minusta, kaikesta. (Bazar, 2020)

Suomennos: Pirjo Ruti

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Jessica Pendleton on luovan kirjoittamisen opettaja ja yh-äiti Manchesteristä, jonka perhe-elämää varjostaa äidin vakava sairaus. Kymmenvuotiaan Williamin kanssa menee suht tasaisesti, vaikka pojan elämässä on isän kokoinen aukko. Pariskunta on eronnut jo Williamin ollessa vauva, ja tätä nykyä Adam-isä toteuttaa itseään matkailuyrittäjänä Ranskan Dordognessa.

Jessica sapettaa se, että ex-mies on kaikki nämä vuodet vain toteuttanut itseään, kun päävastuu lapsen huollosta on kasautunut hänen niskaansa. Samalla hän on piinallisen tietoinen siitä, ettei nuori Adam koskaan halunnut isäksi. Adam oli jo tuolloin luonteeltaan levoton ja pitelemätön, eikä miehen meininki ole kolmekymppisenä paljoa seestynyt.

Jessin äitiä kalvaa Huntingtonin tauti, ja hän on tuomittu elämään laitoshoidossa jo viisikymppisenä. Isän rooli omaishoitajana on rankka, mutta hän jaksaa vierailla vaimonsa luona päivittäin. Jo lähes puhekykynsä menettäneen äidin toiveena on, että Jessica veisi Williamin kesälomalle isänsä omistamaan lomakeskukseen. Isoäidille tämä isäsuhde tuntuu merkitsevän enemmän kuin Jessille tai edes Williamille itselleen. Molemmat kun ovat saaneet pettyä liian useasti itsekeskeisen ja impulsiivisen Adamin suhteen.

Teos alkaa vetävästi ja genretyypillisesti humoristisena, loma-aikaan sijoittuvana chicklit-pläjäyksenä, mutta saa pian vakavampia sävyjä. Mukaan tosin mahtuu myös kepeitä romanssinpoikasia, vanhojen college-ystävien kokoontumisajoja, koskenlaskuseikkailuja ja mökkinaapurien kyttäämistä.

Perinnöllisten tautien diagnostiikasta koin oppivani jotain uutta, ja perheen haasteellinen tilanne tuntui aidosti ahdistavalta. Juonesta ei tosin kannata ottaa liikaa selvää etukäteen, sillä ilman tautiin liittyvää dramaturgiaa romaani olisi vähän liiankin ennalta-arvattava.

Kovin syvälle Ranskaan teos ei sukella, ja brittien lomanvietto siellä tuntuu tyypillisen nurkkapatrioottiselta. Adam on ostanut rappiolinnan paikalliselta suvulta, ja on kotiutunut sen verran, että iskee itselleen joka kesäksi näyttävän ranskalaismisun omista työntekijöistään. Ranskalaishahmot jäävät teoksessa kuitenkin varsin etäisiksi, samoin paikallinen kulttuuri. Jessin ja tämän sinkkuystävä Natashan huomio kiinnittyy vain lomakylän brittituristeihin. He ovat sillä tavalla turvallisuushakuisia, etteivät pystyisi repeämään suhteeseen ulkomaalaisten kanssa, ei ainakaan, jos suhde edellyttäisi radikaaleja muutoksia omassa elämässä.

Erotuksena tyypillisiin havaintoihin brittituristeista tämän romaanin henkilöt juhlivat suht sivistyneesti. Ilmeisesti kuukauden mittaiset perhelomat Ranskassa ovat eri tuloluokan huvia kuin Välimeren rantalomilla.

Viihdyin kirjan parissa erinomaisesti, mutta odotin Ranskaan liittyvästä kuvauksesta enemmän. Tässä teoksessa yli puolet tarinasta tapahtuu takaumien kautta kotona Britanniassa, jonka kalseat sairaalat ja hoitokodit tuovat tarinaan roppakaupalla arkirealismia. Catherine Isaac ei siis tunnu tyypilliseltä ”aivot narikkaan” – romanssikirjailijalta. Tyylillisesti teos muistuttaa minua mm. Jojo Moyesin ja Liane Moriartyn tuotannoista.

Suosittelen teosta lämpimästi juuri kesäkirjaksi, rannalle mukaan otettavaksi tai luettavaksi tien päällä. Tämän kirjan imussa saatan vielä korkata Joanne Harrisin uusimman teoksen Mansikkavaras, joka myös sijoittuu Ranskaan kuten valtaosa hänen teoksistaan. Näissä teoksissa fokus on enemmän Ranskan kulttuurin ja historian kuvauksissa, onhan Harris itse puoliksi ranskalainen ja entinen Ranskan kirjallisuuden tutkija.

Bwana Daudin sielunmessu

Teos: Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo (Tammi, 2019)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Zimbabwelainen Petina Gappah tuli minulle viime vuosikymmenellä tutuksi realistisista novelleistaan, joissa hän käsitteli kotimaansa nykykulttuuria ja – politiikkaa runollisen raadollisin keinoin. Olenkin otettu, että reilussa vuosikymmenessä hän on laajentanut tuotantoaan historiallisiin romaaneihin ja päässyt täällä kaukaisessa Suomessa Keltaisen kirjaston tekijänaisten kerhoon.

Pimeydestä nousee valo on Gappah’n toinen romaani, joka kertoo löytöretkeilijä David Livingstonen (1813-1873) kuolemasta ja hänen palveluskuntansa toimista ruumiin toimittajina Britannian emämaahan. Huomasin romaanin julkaisun jo viime vuonna, mutta aihe ei automaattisesti inspiroinut. Tai tuntuu, että afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa on niin paljon omaan aikaamme liittyviä tarinoita, että 1800-luku tuntuu sen sisällä todella kaukaiselta ajalta.

Mutta nyt olen keräillyt uusimpia afrikkalaisia ja afroamerikkalaisia romaaneja, joita en ole vielä lukenut. Gappah’n maailmaan oli helppo heittäytyä siksi, että tiesin hänet jo etukäteen valloittavaksi kertojaksi.

Romaanissa on kaksi vuorottelevaa kertojaa, lukutaidoton kokki Halima Zanzibarin saarelta, ja nuori vapautettu orja Jacob, joka on ottanut Jeesuksen sydämeensä ja tullut valituksi Livingstonen porukoihin lähetyskoulussa Intian Bombayssa. Brittien kauppakomppania muodostaa kätevän kapitalistisen verkoston Intianmeren yli, jossa Zanzibar on yksi solmukohta Intian ja Afrikan välillä.

Halima on kiireinen papupata, lörpöttelijä, jolle kristinusko ja islam edustavat melko yhdentekeviä voimia. Livingstonelle hän on ollut kuitenkin ehdoton luottotyöntekijä, joka on onnistunut pitämään hampaatonta, raihnaista ukkoa elossa loihtimalla tälle ruokia, jotka sopivat huonokuntoiselle vanhukselle. Hän on yhden muslimisotilaan epäkunniallinen ”reissunainen”, mutta hän himoitsee toista, jonka liehittelyt eivät jää muilta huomaamatta.

Livingstonen saattueessa on paljon naisia ja lapsia, mikä harmittaa saarnaaja-Jacobia. Naiset ja lapset hidastavat porukan tahtia, ja aiheuttavat turhia houkutuksia telttojen porteilla öisin. Jacobin tehtävänä olisi tehdä tovereistaan yksiavioisia Herran palvelijoita, mutta hän ei ole sanomansa kanssa erityisen suosittu. Jopa Livingstone osoittautuu harmilliseksi kulttuurirelativistiksi, joka sallii lihalliset suhteet ja ryyppäämisen.

Jacobin saarnaajan positio on kirkasotsainen, mutta pahassa paikassa hänkin sortuu Haliman apukokin katalaan viettelykseen. Ruumissaattueen loppumatka meneekin tämän yhtymisen seurauksien kanssa kamppailemiseen, eli sielunvihollisen kohtaamiseen. Ja vaikka Jacob onnistuu kastamaan muutamia retkeläisiään Zambezin rannoilla, tämä ei automaattisesti johda heissä parannukseen.

Uskonnon näkökulma on tarinassa keskeinen alkaen romaanin nimestä. Gappah seuraa Jacobia tämän nuoruuden Intiaan, jossa hän taistelee paikastaan auringossa anglikaanien pitämässä poikakoulussa. Jacobin kutsumus on vahvempi kuin hänen kohtalontoveriensa, ja hän pääsee vielä saattamaan bwanaa Lontooseen saakka, jossa hänet siunataan Westminster Abbeyssä.

Pidin kuitenkin enemmän Haliman kertojan äänestä, jossa oli enemmän arkirealismia ja juurevuutta. Omanilaisen sulttaanin hovin keittiön salat periytyvät Halimalle tämän äidiltä, ja hän onnistuu soveltamaan niitä myös syvällä viidakossa, jossa kaikki eivät tunne hänen mausteitaan ja aisteja huumaavia maitoteesekoituksiaan.

Huomasin, että suomalaisissa arvioissa tätä teosta on verrattu Olli Jalosen Taivaanpalloon, ja vertaus tuntuikin varsin osuvalta. Ehkä Jalosen valitsema näkökulma ja ajanjakso on vielä haasteellisempi ja eksoottisempi; Livingstonesta on kirjoitettu paljon ennen tätä romaania, ja samoja lähteitä on käytetty ties minkälaisiin projekteihin. Minulla ei romaania lukiessa herännyt minkäänlaista intressiä faktantarkistukseen, mutta Gappah’n valittu näkökulma lähestyy ”fakta-fiktiota”. Jalosen romaani taas tuntuu aidosti keksityltä, mutta kasvavan, juuriltaan revityn nuoren miehen näkökulmissa oli paljon yhteistä.

Pystyin lukemaan tämän teoksen päivässä, mutta suosittelen sille hitaampaa tahtia. Jo kirjassa kuvatun fyysisen matkanteon rasitus tuntuu lukijassakin luissa. Huolellinen lukija voi matkan varrella pysähtyä taustoittamaan moniakin vaiheita, ja tähän kirjailija antaa yllättävän tarkkoja koordinaatteja.

Vaikka Anna Saksmanin lukijan työ on ilmiömäistä (hän on jaksanut ottaa selvää vaikeiden paikallisten nimien oikeasta ääntämyksestä bantukielillä), teos saattaa avautua paremmin painettuna kirjana. Itsekään en kirjaa kuunneltuani kehtaa toistaa ”kuullun ymmärrystäni” seurueen jäsenten nimien litteroijana. Juonellisesti  äänikirja ei osoittautunut vaikeaksi, ja koska teos on puhtaasti juonivetoinen ja enimmäkseen ajallisesti lineaarinen, se tarjoaa mukaansatempaavia hetkiä myös kuunneltuna.

Fyysisesti kirjassa liikutaan pitkä matka nykyisiltä Victorian putouksilta, Sambian ja Zimbabwen rajalta Bagamoyon kaupunkiin nykyisessä Tansaniassa, joka oli merkittävä orjakaupan satama. Romaanin henkilöistä myös mustat palvelijat oppivat piirtämään karttoja, ja suivaantuvat, kun Livingstonen valkoiset seuraajat vievät heiltä heille rakkaaksi tulleet työvälineet.

Tämä teos ei aivan suoraan viittaa Black Lives Matter-keskusteluihin, vaikka siinäkin rodulle annetaan merkityksiä. Teoksen maailmassa britit suhtautuvat mustiin palvelijoihinsa huomattavasti ymmärtäväisemmin kuin arabit, jotka korostavat eroaan mustasta väestöstä islaminuskon välityksellä. Arabien harjoittama orjakauppa siis jatkuu tarinassa, vaikka brittien valtaamilla alueilla se on kiellettyä. Rotukeskusteluissa Gappah vetoaa dialogiin, ja tuo esille osuvasti myös mustien väestönosien kauhunsekaisia uskomuksia valkoisen ihon alkuperästä.

Tämän romaanin innoittamana päätynen kesän aikana vielä palaamaan Jalosen Taivaanpallon jatko-osaan Merenpeitto, jonka tiedän olevan ”iso kakku”. Gappah’n 1800-luku taas ei ollut minulle niin vieras maailma kuin Jalosen 1600-luku, koska olen lukenut jo etukäteen (enimmäkseen tietokirjallisuutta) Afrikan sisämaiden valloituksesta.

 

 

 

 

Yksinhuoltaja ja rimanylittäjä

LÖYSIN SINUTTeos: Lisa Jewell: Minä löysin sinut (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Eila Pyhältö

Kesä ei olisi mitään ilman muutamaa vetävää psykologista trilleriä, mielellään britti-sellaista. Olen nyt tullut pisteeseen, jossa en enää dokumentoi kaikista näistä, ja viime aikoina näitä on myös oireellisesti alkanut jäädä entistä enemmän kesken. Elämä tuntuu liian lyhyeltä varsinkin kaavamaiselle, rahastuksen makuiselle melodraamalle.

Minä löysin sinut ainakin onnistui koukuttamaan, ja haluan kertoa jotain lukemastani, vaikka en itse lue tämän tyyppisistä teoksista arvioita etukäteen. Nämä arviot ovat enemmän muistilappuja itselleni, sillä huomaan olevani entistä enemmän kiinnostunut tästä genrestä kirjoittajana.

Romaani sijoittuu Itä-Yorkshireen, Ridinghouse Bayn idylliseen merenrantakylään, joka on toiminut mm. Pirates of the Caribbean-leffojen kulisseina. Nelikymppinen Alice Lake on muuttanut kylään Lontoon Brixtonista rauhoittaakseen perhe-elämänsä liialta trafiikilta. Aiemmin hän on ollut vaikeuksissa ihmissuhteidensa vuoksi, joita hän jälkikäteen kutsuu rimanalituksiksi. Hän on taiteilija ja artesaani, joka valmistaa vanhoista kartoista mittatilaustöitä. Kolmen ”Benetton-lapsen” yksinhuoltajana hän on tottunut saamaan paljon negatiivista huomiota koulumaailmassa, mutta boheemista elämäntavastaan hän ei ole täysin luopunut. Viiniä juodaan ystävien kanssa lähes päivittäin, lasten ruokinta onnistuu noutoruoalla, eikä vanhojen kokolattiamattojen puhdistus kuulu naisen harrastuksiin.

Lasten lisäksi perheeseen kuuluu kolme koiraa, ja koiralenkeillä rantaviivalla Alice kohtaa usein löytöaikuisia. Yksi tällainen on muistinsa menettänyt Ben Affleck-klooni, jonka lapset ristivät Frankiksi. Hyväsydäminen nainen ei voi jättää miestä tuuliajolle, vaan majoittaa tämän ystävällisesti pihamökkiin, jota normaalisti vuokrataan turisteille.

Romaanin toinen tapahtumapaikka on Lontoo, jossa vasta maahan tullut ukrainalaisvaimo Lily on kadottanut aviomiehensä Carlin. Lilyn ja Carlin ikäero on suuri, ja nuori Lily on uudessa maassa täysin miehensä armoilla. Rahoitusalalla toimivalla miehellä ei tunnu olevan henkilöhistoriaa, eikä Lily ole edes tavannut tämän äitiä. Kuitenkin naimisiin on menty rytäkällä, ja miehen kadottua Lily alkaa ymmärtää, etteivät kaikki palaset heidän nousujohteisessa romanssissaan matchaa.

Kolmas taso liittyy vuoteen 1993, jolloin rannikkokylässä on kadonnut nuoria huumehöyryisten kotibileiden seurauksena. 17-vuotias turistipoika Gray seuraa pikkusiskonsa Kerstin noloa lomaromanssia pröystäilevän, kartanonherrana esiintyvän Markin kanssa, ja muutenkin Markin tunkeutuminen perheen elämään arveluttaa.

Näistä aineksista kehkeytyy suht kompakti, hyvin kasassa pysyvä soppa, ei välttämättä maailman omaperäisin tai mieleenpainuvin, mutta kepeän lomaviihdekirjallisuuden genressä se kuuluu parempaan päähän. Erityisesti pidin Jewellin tavasta kuvata ukrainalaisten naisten toimijuutta maassa, joka kulkee kohti Brexitiä ja tiukentuvaa maahanmuuttolainsäädäntöä –  se ei tuntunut yliampuvalta eikä kliseiseltä.

Kirjan koukuttavuudesta kertoo se, että sain sen kuunneltua yhdessä päivässä. Trillerin juonen ulkopuolella nautin myös moninaisista lifestyle-pohdinnoista. Kirjan elämismaailman tuntui sopivan epäkaupalliselta, ja päähenkilö Alicen suhde kotiinsa ja lähiympäristöönsä herkullisen ristiriitaiselta. Suomessa ei varmaan menisi läpi, että pikkusieviä sisustusobjekteja kauppaava yrittäjä ottaisi asiakkaita vastaan kodissa, jota ei ole siivottu vuosiin, mutta Britanniassa tämä ei ole tavatonta. Ja varsinkin näin voi käydä fiktion maailmassa, missä tilikirjoja ei pidetä samalla tarkkuudella kuin reaalimaailmassa.

Kolmen kirkkopysähdyksen strategiasta

laitonlapsi_1_2Teos: Trevor Noah: Laiton lapsi. Värikäs nuoruuteni Etelä-Afrikassa. (Atena, 2020)

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tämä viikko on mennyt jouhevasti Black Lives Matter-mielenosoituksia ja – keskusteluja seuraten maailmalla ja Suomessa. Miekkareihin en kuitenkaan lähtenyt, koska henkilökohtaisesti massatapahtumat arveluttavat vielä. Sen sijaan kirjalistoja olen päivittänyt ahkerasti, ja ottanut luentaan monentyyppisiä teoksia ”rodun” merkityksista.

Etelä-Afrikassa syntyneen ja kasvaneen Trevor Noah’n (s. 1984) vasta suomennettu omaelämäkerrallinen teos Laiton lapsi kuuluu uudemmista lukemistoistani niihin, jotka luultavasti avautuvat niillekin, jotka eivät ole opiskelleet antirasismin perusteita yliopistossa, ja varsinkin nuorille, jotka eivät pysty muistamaan apartheidia historiallisena ilmiönä. Kirja on sen verran humoristinen ja vauhdikas, että siitä voivat innostua sellaisetkin nuoret, jotka lukevat vähemmän kirjoja.

Trevor Noah syntyi Johannesburgissa mustalle xhosa-äidille ja sveitsinsaksalaiselle isälle, ja vielä 1980-luvulla tällaisen lapsen olemassaolo oli yhteiskunnallinen ongelma. Trevorin isä ei hylännyt poikaansa, mutta normaali perhe-elämä ei olisi ollut mahdollista, ellei kolmikko olisi muuttanut maasta. Trevorin kapinalliselle ja varsin omapäiselle äidille maastamuutto ei tullut kysymykseen, vaan hän halusi jatkaa rämäpäistä elämäntapaansa uskoen siihen, että muutos tulisi pian. Äiti ja poika elivät toimivana kahden tiiminä kulkien sunnuntaisin kolmen kirkon väliä välillä äidin rikkinäisellä volkkarilla, välillä tuskastuttavilla pikkubusseilla.

Kristinuskolla on suuri rooli kerronnassa, ja siihen liittyy eniten huumoria, joka nauratti minua makeasti. Kysymys kuuluukin, kuinka näin moderni, älyllinen ja eteenpäinpyrkivä äiti-ihminen onnistuu olemaan niin harras kristitty, miltei hihhuli. Tilannetta ei voi ymmärtää, jos ei tiedä jotain afrikkalaisen kristillisyyden muodoista. Myös Trevor Noah tekee parhaansa tilannetta avatessaan ulkomaalaisille lukijoille. Uskonto on jälkikoloniaalinen ilmiö, johon kuuluu vahvoja käsityksiä rikastumisesta ja maanpäällisestä menestyksestä. Tämän vuoksi nuori Trevor joutui korvaamaan videopelien sankarihahmot Vanhan Testamentin Simsonilla.

Nuoren Trevorin elämä hankaloituu entisestään apartheidin tultua kumotuksi, koska perheeseen tulee hankala, alkoholismiin taipuvainen isäpuoli. Mies ei edes yritä ottaa Trevorin omaksi lapsekseen, ja mustasukkaisuutta aiheuttaa myös se, että äiti edelleen vie poikaansa tapaamaan biologista isäänsä. Yhtä lailla kuin aiemmassa roturajat ylittävässä suhteessa myös äidin uudessa avioliitossa pariskunta kuuluu selkeästi kahteen eri kulttuuriin, eikä äiti sopeudu uuden miehen ja tämän suvun patriarkaaliseen komentoon. Xhosa-kulttuurin naishahmojen ja sukupuoliroolien purkaminen olikin kirjassa todella ansiokasta, ja tämä ulottuvuus tarjosi minulle eniten uutta tietoa.

Trevor Noah on nykyään omaa TV-show’ta luotsaava juontaja ja toimittaja Yhdysvalloissa. Ei kuitenkaan ole aivan yksiselitteistä, että hän ”laittomana lapsena” on päässyt niin pitkälle elämässään. Väliin mahtuu myös vuosia nuorisojengiläisenä, laittoman tavaran hustlaajana ja epämukavia kohtaamisia lainvalvonnan kanssa. Tämä osio kirjasta kuvastaa niitä stereotyyppisiä representaatioita eteläafrikkalaisesta maskuliinisuudesta, joista olen saanut oman käsityksen television kautta. Trevor Noah’n asema ”värillisenä” ei ollut missään porukassa erityisen helppo, ja häneen on kohdistunut ikävää etnistä profilointia myös mustien parissa, koska kaikki eivät pystyneet hyväksymään häntä paikallisena, hyvää äidinkieltä puhuvana xhosana.

Innostuin kirjasta niin vietävästi, että kuuntelin sen äänikirjana kahdesti. Tämän kirjan haluaisin omistaa painettuna objektina, ja lukisin sen mielelläni vielä uudestaan englanniksi. Koin kyllä, että käännöksessä oli tavoitettu hyvin mustien eteläafrikkalaisten puheenpartta, mutta uskon silti alkuperäistekstin olevan piirun verran rikkaampi.

Teos nousi kirkkaasti tämän vuoden lukemistojeni huipulle, jossa kärkkyy myös Vappu Kannaksen upea historiallinen romaani Rosa Claysta. Tuo lukukokemus oli niin voimallinen, että arvion kirjoittaminen siitä on venynyt. Joku yhteinen punainen lanka näiden teosten välille muodostui, vaikka aika-akseli niiden välillä on sata vuotta ja ne edustavat aivan eri genrejä.

Ei kiitos, meillä on Jeesus

smartTeos: Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen elämä. (WSOY, 2010)

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

Maailmankirjat ovat sekaisin, kun menin lukemaan Ulla Appelsinin, erään inhokkitoimittajani teosta lapsisaarnaaja Leevi K. Laitisesta. Leevin tarinasta olen kuullut jo medioista ja muista suomalaisista uskonlahkoja käsittelevistä tietokirjoista. Yllättävää kyllä, en muista kuulleeni Leevistä Kangasniemellä, jonka tarinoita muuten muistan yhden ensyklopedian verran. Lähdinkin lukemaan teosta paikallisuuden näkökulmasta, koska Kangasniemi tosiaan oli yksi tämän lahkon vahvimpia pesäkkeitä.

Leevi Laitinen syntyi Kaihlamäen kylään, Hännilään v. 1931 paikallisen osuuskaupan hoitajan kotiin. Pojan syntyessä taikauskoinen kätilö Lyyli oli ihmetellyt sitä, ettei poika itkenyt ensimmäisenä elinpäivänään – tätä pidettiin huonona enteenä. Kyseisen kätilön olenkin tavannut, hän asui isovanhempieni naapurissa ja oli varmasti melkoinen tietotoimisto.

Linnuntietä Hännilä on kesämökiltämme vain kilometrin tai parin päässä, joten on mahdollista, että nuori Leevi on käynyt isänsä kanssa kalassa meidänkin rannoillamme. Ajamme Hännilän läpi lähes joka reissulla, joten tarinan visualisointi tuntui ilmiömäiseltä.

Leevin vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen yhdessä pojan ollessa kolmivuotias. Tästä alkoi perheen sosiaalinen eristäytyminen siitä huolimatta, että vanhemmat jatkoivat työtään varsin sosiaalisessa ammatissa kaupanpitäjinä. Leevi vietiin aluksi Alman hoteisiin Kymenlaakson Sippolaan, alakoululaisena hän asui jälleen Kangasniemellä, mutta toisella tilalla eristettynä vanhemmistaan, ja lähetettiin sieltä toisen maailmansodan aikana Multialle, jonne lahko oli perustanut viimeisen maailmanlopun odotuksen tyyssijan. Multialta Leevi sitten onnistui karkaamaan siskonsa Saaran kautta 18 vuotta täytettyään.

Seksuaalisen nöyryytyksen ohella julminta kohtelua Alman kasvatit saivat kokea siinä, että heiltä kiellettiin kaikki leikki, peli ja urheilu. ”Ei kiitos, meillä on Jeesus” oli Leevin vakiofraasi kohdatessaan suruttomia ikätovereitaan. Tosiasiassa pojan kohtalo oli kuin huonosti kohdellun sirkuseläimen: häntä riepoteltiin ympäri maata pitkillä saarnamatkoilla, joilla majoitus ja ylläpito olivat mitä sattuu. Myös valeriaanatippoja käytettiin Leevin lääkinnässä, jotta hän pysyisi hereillä myöhään iltaan venyvissä seuroissa.

Kartanolaisuudesta luinkin jo aikalaisromaanin viime vuoden kuntahaasteeseeni. Eino Hosian Tulipunaiset ratsastajat (1938) kuvasi liikettä satakuntalaisen maalaispitäjän näkökulmasta. Kartanolaiset juhlivat Hosian kaatumista talvisodassa, koska kirjan julkaisu oli heidän mukaansa pirun tekosia.

Kiinnostavaa tässä karmivassa saagassa on, että Alma Kartano todennäköisesti haki vahvimmat vaikutteensa nuorena Inkerinmaalta ja Venäjältä siellä vaikuttaneilta skoptseilta ja hyppääjiltä. Lahkon käsitys seksuaalisuudesta tuntuu ainakin näiltä ryhmiltä kopioidulta. Pukeutumiskoodiston ja polvirukoukset hän oli omaksunut rukoilevaisesta synnyinkodistaan. Muuten kartanolaiset pyrkivät yhteistyöhön ev.lut.kirkon kanssa, ja näin lahkon nuoret osallistuivat mm. rippikouluun.

Leevi Laitisen elämäntarinassa on myös paljon positiivista, ja hän on tämän teoksen jälkeen julkaissut myös omaelämäkerran Siivet kantoivat (2019). Tämäkin teos kiinnostaa, sillä oletan sen kertovan enemmän miehen aikuisuudesta ja työstä liike-elämässä. Kangasniemeläisiä juuriakaan hän ei ole unohtanut, vaikka pitää tätä nykyä vaimonsa kanssa lentokenttää tämän kotiseudulla Vampulassa.

Ulla Appelsinin kynästä ei minulla ole tämän teoksen tiimoilta mitään kriittistä sanottavaa, joten tulee mieleen, että hän tosiaan olisi lahjakkaampi tietokirjailijana kuin kolumnistina. Appelsinin oma tulkinta tosin tuntuu teoksessa varsin vähäiseltä, mutta uskon, että hän on tehnyt haastattelunsa hyvää journalistista koodia noudattaen. Kirjassa viitataan myös myöhempiin poliisikuulusteluihin ja oikeusjuttuihin, joiden rooli jää kuitenkin tässä Leevin lapsuuteen keskittyvässä teoksessa vähäiseksi. Tämä puoli jäi vielä kiinnostamaan, joten jään odottamaan uusia tulkintoja tästä hämmentävästä kultista.