Luonnonateljeen menninkäinen

IMG_1756Musikaalisten ja kuvataiteellisten romaanien määrä on kasvanut blogissani huomattavasti viime aikoina. Suurista suomalaisista kuvataiteilijoista kertovia historiallisia romaaneja on tullut ahmittua aika lailla, mutta Edelfelt-kiintiöni on nyt ylitetty.

Ellen Thesleff (1869-1954) on taiteilija, jonka elämästä en tiennyt paljoakaan, ja siksi oli ilo tarttua Kati Tervon uutuusromaaniin Iltalaulaja (Otava, 2017). Romaanissa Ellen matkaa sukunsa kesähuvilalle Ruoveden Muroleen kylään, ja saa apulaisekseen nuoren Taimi-tytön. Taimilla myös on haaveita taiteen opiskelemisesta, vaikka ei ole koskaan galleriassa käynyt. Lapsuudessaan ennen sotia hän on vakoillut Thesleffin sisarusten boheemia elämää aidan raosta ja puusta.

Romaanissa on jonkun verran todellisuuspohjaa, vaikka Taimi onkin fiktiivinen hahmo. Tervo on tuoreessa haastattelussa kertonut tädistään, joka oli nuorena kohdannut Thesleffin ja joka matkusti vuosittain Ateneumiin katsomaan hänen maalauksiaan. Täti oli ollut mielisairas, ja maalaukset olivat tuoneet hänen persoonaansa väliaikaista valoa. Tervo myös näyttää tuntevan paikallista elämänmenoa ja puheenpartta suvereenisti. Näillä seuduilla on varmasti asunut enemmänkin boheemeja kesävieraita kaupungeista, mutta paikallisten suhde heihin oli epäilevä, kuten Tervokin teoksessaan näyttää. Ellen Thesleffiä pidettiin ”hurrina pakanana”, eikä hänen maalauksiaan kelpuutettu Muroleen kirkkoon.

Minusta teoksessa on ainutlaatuisen herkkä ja elävä tunnelma, ja myös kansikuva on upeassa dialogissa sisällön kanssa. Teoksessa eletään kesää 1945, jolloin sodan päättyminen aiheuttaa levottomuutta sekä kaupungeissa että maalla. Taimin isä on palannut rintamalta ja on hukuttamassa itseään viinaan; äiti häpeää juoppolallia miestään ja valuttaa kyyneleitään ruusupuskiin. Perheen tarina on arkinen, mutta äidin ja Helsingissä asuvan siskon kirjeenvaihto on vallan mainiota. Myös äidin huoli siitä, mitä taiteilija voisi nuoren tyttärensä mielessä saada aikaan, on käsin kosketeltava. Jos tytär alkaa haikailla turhia, siitä voi turmion portti aueta.

Koin tämän teoksen läheisemmäksi kuin Mila Teräksen Schjerfbeckistä kertovan Jäljet, tai ehkä lähestyin teosta avoimemmalla mielellä siksi, etten Thesleffin elämästä paljoa tiennyt. Tervo rakentaa vanhenevan naisen persoonaa uskottavasti. Hän on temperamentiltaan räiskyvä, ja kova kiroilemaan monella kielellä. Rakkaus maailmanmies-Henryyn ei ota hellittääkseen vanhallakaan iällä, ja muistot Italian-matkoista aiheuttavat suurta kaihoa. Muroleessa vino rosso vaihtuu kirnupiimään, ja välillä Ellen saa kylän isänniltä kotipolttoista.

Kirjassa on paljon sellaista paikallista historiaa, jota en junantuomana tamperelaisena hyvin tuntenut. Esimerkiksi Kuru-laivan onnettomuuden mittakaavaa en ole tajunnut, vaikka olen sen muistomerkin nähnyt Kalevankankaan hautausmaalla. Taimin äidin traumatisoituminen onnettomuudesta selvinneenä on asia, joka vaikuttaa myös tyttäreen. Ruoveteläisten laivayhteys kaupunkiin on hienosti kuvattu, ja heillä tuntuu olevan melko edistynyt lukutaito kaupungin herkuista ja kotkotuksista.

Tämä on nyt kolmas lukemani Ruovettä käsittelevä romaani tänä vuonna, enkä yhtäkään niistä valinnut Ruoveden vuoksi. Joku yhteys muodostuu myös tämän teoksen ja Heidi Köngäksen Sandran kanssa, sillä molemmissa kuvataan tavallisia kansan naisia samalla paikkakunnalla eri vuosikymmeninä. Iltalaulaja on lukukokemuksena Sandraa armollisempi, sillä tässä ei pahemmin muistella kansalaissodan kauhuja. Tämä on pienempi ja valoisampi kertomus, jossa eri yhteiskuntaluokkien edustajat itse asiassa kohtaavat ja jakavat jotain sielustaan. Vuosi 1945 on ollut kaukana vuodesta 1918, ainakin mitä tulee ”herrasväen” ja ”kansan” käsityksiin toisistaan. Muutenkaan Thesleff ei henkilönä vaikuttanut kovin kantaaottavalta poliittisesti.

Kirja vaikuttaa sellaiselta, joka on varmaan ollut suuri ilo kirjoittaa. Juonellisesti se on melko ohut, mutta sen taika on tavallisen arjen aistillisissa hetkissä. Kukapa ei innostuisi vaikka taimenten tai forellien kalastuksesta pula-aikana? Ranskanleivän tilaaminen siskolta Helsingistä omilla kupongeilla oli myös koskettavaa.

Suosittelen teosta kaikille omassa arjessaan uupuneille, sillä tämä teos tarjoaa lempeän lepopaikan maailman murheilta. Ellenin luontoateljeesta tarjoutuu mallin paikka myös lukijalle, ja kivellä voi kuunnella käen kukkumista lauhassa kesäillassa.

Mainokset

Köysiradalla antikvariaattiin

IMG_1755Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnetaan huikeista kaupunkikuvauksistaan, ja alun perin ihastuin hänen tapaansa kuvata Jyväskylää Harjukaupungin salakäytävissä. Uusimmassa teoksessaan Väärän kissan päivä (Atena, 2017) hän rakentaa fiktionaalisen Marrasvirran kaupungin, joka tunnetaan jo kansainvälisesti railakkaista syyskarnevaaleistaan, joihin pukeudutaan antaumuksella.

Teoksen päähenkilö Kaarna on keski-ikäinen arkkitehti, joka on palannut synnyinkaupunkiinsa suunnittelemaan tulevaisuuden vetovoimaista kaupunkikuvaa. Yksi hänen visioistaan on kaupungin kukkuloita yhdistävä köysirataverkosto, jonka pysäkeillä on antikvariaatteja kaupunkilaisten lukuharrastusta tukemassa. Kaarnan vaimo Minerva taas tutkii STASI:n historiaa, ja hänen näyttelynsä aiheesta avataan teoksen nykyhetkessä, karnevaalien avajaispäivänä.

Väärän kissan päivä on yhdenpäivänromaani, jossa aikamatkaillaan äidin ja pojan erikoiseen menneisyyteen, erityisesti 1970-luvulle, ja myös vähän tulevaisuuteen. Kaarnan äiti Alice on kansainvälisesti menestynyt psykologi ja psykoterapeutti, ihmismielen insinööri, jonka kokeilut traumojen hoidossa ovat herättäneet keskustelua. 71-vuotiaana hän asuu varakkaiden dementikkojen palvelukodissa, jossa kaikki hoito on räätälöity potilaan yksilöllisiä tarpeita kunnioittaen. Muistisairauden teemaa Jääskeläinen lähestyykin ansiokkaasti, raa’an rehellisesti ja humoristisesti. Sairaus kun ei katso koulutustaustaa tai luokka-asemaa.

Alicen ja Kaarnan suhteeseen mahtuu valtava skaala sävyjä. Äidin hoivavietti sammuu lähes kokonaan pojan pitkän ja vaikean tulehdussairauden aikana, jota hoidetaan mystisesti kotona. Kaksikon muistikuvat ajoista ennen sairautta eroavat dramaattisesti toisistaan. Kaarnan valikoiva muisti johtuu sairauden kehollisista rasitteista, mutta joihinkin lapsuuden muistoihin, kuten Lola-patukoihin, hän suhtautuu häpeämättömän nostalgisesti. Onneksi Jääskeläinen on kuitenkin taloudellinen 70-luvun objektien muistelussaan; tästä ei tule vaikutelmaa, että kävelisi museossa tai teemapuistossa.

Kaksikon kesämatka DDR:ään oli minua eniten kiinnostava juonellinen viritys. Kaarna ei edes aktiivisesti muista, kummassa Saksassa hän lomaili, vaikka oli matkallaan jo 10-vuotias. Alicen kommunismia ja uskoa uuteen, sosialistiseen ihmiseen ei toteuteta ilman uhrauksia. Kuitenkin Alicen elämäntapa on kauttaaltaan porvarillinen, jopa elitistinen, eikä hänen rakkautensa Pradan kenkiin lakkaa dementiakodissakaan. Ihmiskokeiden teema ei ollut aivan niin rankka kuin Tiina Raevaaran tuoreessa kauhutrilogiassa, joka sijoittuu osittain Romaniaan, mutta Alicen hahmossa ja Raevaaran lääkärivaarissa oli jotain samaa.

Antikvariaattien lisäksi teos on ylistyslaulu kirjastoille. Marrasvirran lastenkirjasto on sellainen korkeakulttuurin vyöhyke, jollaista harva meistä pystyy tämän päivän kulttuuri-ilmastoon kuvittelemaan. Teoksessakin sen kohtalo on jatkuvan poliittisen debatin kohteena, ja osa päättäjistä haluaisi sen tilalle ostoskeskuksen. Kirjastonhoitaja Aamunen on loistava sivuhenkilö, jonka kasvatukselliset metodit eivät ole täysin salonkikelpoisia.

Kissoja kirjassa vilisee kuin Vilkkilässä, ja välillä mieleeni tuli Bulgakov. Teoksen nimi on varsinkin harvinaisen juureva, ja jos siihen liittyvä sananlasku on ollut oikeasti olemassa, ainakin se on omaperäinen ja vähemmän tunnettu. Kissat eivät saa tässä teoksessa yhtä inhimillisiä piirteitä kuin vaikka Heidi Mäkisen romaanissa Ei saa mennä ulos saunaiholla. Mäkisen kissasaagaan uppouduin suuremmalla antaumuksella kuin tämän teoksen kissamutantteihin, mutta kissojen rooli on teoksissa erilainen, eikä suoraan verrattavissa oleva.

Jääskeläinen on saanut ulkomailla enemmän arvostusta kuin Suomessa, ja onneksi hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle. Suomalaisen spefin kentillä hän varmasti toimii sisäänheittäjänä, sillä uskon teosten olevan lähestyttäviä myös niille, jotka lukevat vähemmän ”kummaa”. Itse siis kuulun tähän kohderyhmään: vaikka pidän ”kummasta”, minulta puuttuu käsitteistöä arvioida sitä genren sisäisesti. Tämä  teoksen koin varsin houkuttelevaksi myös suuremmille yleisöille, ja varsinkin muistisairauden ja psykologisen ohjelmoinnin teemat ovat tarpeeksi järeitä, jotta uudet lukijat huomaisivat teoksen.

Teos on hyvin toiminnallinen ja täynnä historiallisia ja intertekstuaalisia yksityiskohtia. Ei kannata luovuttaa, jos ei kaikkia kirjallisuusviitteitä hoksaa. Minusta juuri tuo toiminnallisuus pelastaa kirjan liialta akateemiselta brassailulta, vaikka toimintaa oli omaan makuuni himpun verran liikaa.

Kiinnostavaa on, että teosta voi myös lukea dekkarina, vaikka siinä ei ole perinteistä dekkarin rakennetta. Kaarna itse päätyy oman elämänsä ”pop-up-etsijäksi” ja esittää omia mielipiteitään dekkarin mallikkaasta edistymisestä istuessaan puiston penkillä. Tämän tyyppinen metateksti on varsinainen taitolaji, ja minusta Jääskeläinen onnistui sen viljelyssä ilman, että se vaikutti liian itsetietoiselta tai päälleliimatulta.

Kaiken kaikkiaan teos on hurmaava aikamatka, joka varmasti tarjoaa elämyksiä kaiken tyyppisille lukijoille. Tätä teosta en pystynyt lukemaan yhdessä päivässä, vaan se vaati useamman istunnon, ja jokaisesta jäi kutkuttavan pöllämystynyt fiilis. Tämä on itselleni yleensä laadun merkki: jos maailma vaikuttaa lukemisen jälkeen hieman vinksahtaneelta, teos on saanut aikaan sielullisia liikahduksia.

 

Assistentin loistava menneisyys

IMG_1753Joskus kirjat vaikuttavat kantensa puolesta kuivakkaammilta kuin mitä ovat. Marjo Heiskasen Mustia koskettimia (Siltala, 2017) vatvoin pitkään, kunnes tohdin teoksen avata. Siihen kannusti äskettäinen positiivinen kokemus Ben Kallandin esikoisromaanin kanssa, jossa klassisella musiikilla oli myös suuri rooli.

Muistan, että joskus 2000-luvun alussa olin kovasti inspiroitunut ”musikaalisista romaaneista”, ja kaikkien aikojen suosikkini on ollut Vikram Sethin An Equal Music. Myöhemmin olen laiskistunut varsinkin klassisen musiikin suhteen, ja olen kokenut musiikkiterminologiaa pursuavat tekstit raskaina.

Mustat koskettimet liikkuu vahvasti ymmärrettävyyden rajapinnoilla. Teoksen tunnelmat ovat intensiiviset, ja henkilöiden väliset jännitteet ovat piinaavan kutkuttavat. Heiskanen on seikkaperäinen työprosessien kuvaaja, ja kirjoitustyyliä dominoivat pitkät kappaleet. Jos yksi tekstiosuus venyy yli sivun mittaiseksi proosassa, silloin alan lukijana miettiä, millainen tehokeino se on. Itse pidän pitkiä kappaleita raskaana ”jöötinä”, varsinkin, jos kuvataan jotain teknistä tai ulkoista tapahtumista.

Teoksen päähenkilöt ovat loisteliaan vakavia, intohimoisia oman polkunsa kulkijoita. Muusikkojen trio kuihtuu duoksi traagisten tapahtumien jälkeen, ja Lauran ja Seren yhteistyötä varjostaa Lauran raskaus. Muusikkojen palkattu assistentti Sari joutuu jatkuvasti nielemään pettymystään oman muusikon uransa katkeamisesta, ja uuden tyyppisen ammatillisuuden rakentaminen ottaa koville. Tuli mieleen, että tässä varmasti kuvataan huikean etuoikeutettua eliittiä, sillä kokoonpanon matkustaminen ei vaikuta edulliselta. Ei varsinkaan siksi, että Sere kärsii lentopelosta ja he junailevat halki Eurooppaa.

Teoksen terävimmät havainnot liittyvät suomalaisen taidemaailman lisääntyvään paineeseen tuottaa ”hyvinvointitaidetta”. Olen itsekin ollut aihetta käsittelevissä seminaareissa, ja suhtaudun ilmiöön kovin ristiriitaisesti. Ammatistaan ylpeä Sere Metsätsalo on palvelutalojen residenssitaiteilijahankkeista kauhuissaan, eikä suotta.

Seren nimi herätti minussa outoja mielleyhtymiä, koska viimeksi tapasin tuon nimisen henkilön Anni Swanin Iris rukassa. Siinäkin oli ulkomailla viihtyvä viulisti, ja Sere oli aito metsäläinen. Jotain metsäläisyyttä on myös tämän romaanin Seressä, ainakin tunneilmaisun tasolla. Vaikka hän osaa shoppailla leninkikankaita Lontoon Liberty’s-liikkeessä, hän kokee ahdistusta yläluokkaisten brittien kohteliaisuuden keskellä.

Kirjassa ollaan enimmäkseen tien päällä, keikoilla ja kilpailuissa, Suomessa ja maailmalla. Varsinkin Suomen maakuntiin kohdistuvien matkojen kuvaus on herkullista.  Savo on lopulta Serelle kotoisa toimintaympäristö, ja hän tuntee myös pimeät ”kamarimusiikkitiet” kuin omat taskunsa. Maakuntien musiikkiopistojen rooli identiteetin muokkaajana on merkittävä, vaikka Sere suhtautuukin välillä alentuvasti niissä toimiviin paikallisiin kulttuuripersooniin. Pahinta myrkkyä lienee paikallisten kilpailujen juryssä toimiminen, kun kunnallispolitiikassa ryvettyneet kellokkaat ottavat toisistaan mittaa varsin epämusikaalisin keinoin.

”Maailma on vähemmän pelottava kun sen soittaa” on ollut Seren voimaslogan pitkään, mutta keski-iän kynnyksellä hän alkaa huomata, että hänen soittamisestaan on kadonnut ilo. Sarin havainnot esinaisensa arjesta ovat vielä piikikkäämpiä kuin diivan harrastama itseruoskinta. Kaksikon työtoveruus on mutkikasta siksikin, että Sere on nuoruudessaan kadehtinut Saria ja tämän lyhyttä, komeetanomaista uraa.

Voiko lahjakkaalla muusikolla olla muunlaista tulevaisuutta kuin musiikkiin liittyvää, tuntuvat molemmat naiset pohtivan, eikä kummankaan valinnat ole helppoja. Oikeastaan mieleeni tätä teosta lukiessani tulivat myös ne irakilaiset muusikot, joita Migri kehottaa palaamaan kotimaahansa ja hankkimaan muun ammatin.  Onko musiikki välttämätön elinehto, ja voiko musiikki jopa ehkäistä itsemurhia?

Teoksessa oli suvantovaiheita, jotka luin kursorisesti, enkä häpeä sitä tunnustaa. Vaikka itse en ole muusikko, koin saavani teoksesta jotain ammatillista vahvistusta varsinkin itsensä työllistämisen näkökulmasta. Kyllä tätä luki mieluummin kuin suurinta osaa ns. luovuusoppaista, eli suosittelen teosta kaikille niille, jotka tuskailevat jonkun luovan prosessin keskellä. Teos tarjoaa vertaistukea ilman turhaa positiivisuuspuhetta tai ratkaisukeskeistä psyykkaamista. Sellaisenaan se varmasti ylittää yhden romaanin perustehtävän, sanataiteen luomisen. Korkean luokan sanataidettakin se oli, mutta taidepoliittinen taso tuntui kiehtovimmalta.

Cozy crime, uusi aluevaltaus

IMG_1751Ihanaa, kun saa lukea uunituoretta dekkaria, joka on omistettu meille bloggaajille. Eva Frantz on esikoiskirjailija, YLE Svenskanin toimittaja ja itsekin kulttuuribloggaaja, jonka teoksessa Sininen huvila (S&S, 2017, suom. Ulla Lempinen) käsitellään kuuluisan lifestyle-bloggarin murhayritystä suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa. Paikka on anonyymi, mutta sijaitsee meren rannalla. Sinne on muuttanut paljon levottomia sieluja töiden tai puolison perässä.

Yksi levoton sielu on Anna Glad, poliisikonstaapeli Helsingistä, jonka mies Måns on paikallisia. Måns on valitettavasti tehnyt konkurssin ja notkuu kotona työttömänä pieruverkkareissaan ja mahan paljastavissa teepaidoissaan pleikkaa pelaten. Pariskunnan elämä on hyytynyt vaisuksi kämppismenoksi, eikä Annakaan jaksa urheilla niin paljon kuin työnkuva vaatisi.

Myös tähtibloggari Rebecca Stenlund on tullut kuvioihin puskasta, nainut Peterinsä todella nuorena ja löytänyt läheisestä korvesta unelmiensa huvilan, jonka remontoinnista tulee elämän keskipiste. Rebecca on luonteeltaan täysin introvertti, vaikka rakastaakin elämänsä esittämistä blogissa. Avioliitosta Peterin kanssa on menossa aikalisä, ja viisivuotias Bruno-poika asuu vuoroviikoin isän ja äidin luona. Beccaa kadehditaan, ja hänellä on valta tuomita paikalliset yrittäjät konkurssiin, jos joku heidän toiminnassaan on mielipiteiden kuningattaren mielestä epäekologista tai epäeettistä.

Teosta markkinoidaan cozy crime-nimikkeellä, josta en ole aiemmin kuullut. Kotoisaksi kirjan tunnelmia voikin kuvata, sillä Frantz kuvaa täydellisen talon sisustusratkaisuja antamuksella. Joillain muilla kylän naisilla on suosiossa shabby chic-tyyli, mutta Beccan huvila vaikuttaa aivan ainutlaatuiselta ja lokeroihin mahtumattomalta. Onhan hänellä jopa anonyymi saunatonttu tai peikko, joka käy tuomassa pöydälle leikkokukkia emännän ollessa sairaalassa. Beccan omistautuminen ekologialle ja kierrätykselle vaikuttaa jo melkein sairaalloiselta, ja sain hänen ratkaisuistaan näppyjä, hyvät naurut ja myös inspiraatiota. Kelläpä on aikaa keitellä emalikattilassa keittiörättejä ja -riepuja kaiket illat?

Pidin tästä dekkarista muista syistä kuin dekkareista yleensä. Tämähän on vallan mainiota kaunokirjallisuutta muutenkin, ja varsinkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta Frantz avaa nettikirjoittelun ulottuvuuksia ansiokkaasti. Itse kun olen täällä sisällöntuotannon puolella, niin minulla ei ole paljoa aikaa seurata muita blogeja, varsinkaan lifestyle-sellaisia. En ole ollut tietoinen vihatrollien työstä muuten kuin maahanmuuttoaiheisilla sivustoilla. Minusta on kipeää, että he pyörivät myös viattoman oloisilla kotoilusivustoilla.

Koin, että tässä dekkarissa oli kaikki palikat oikeilla paikoillaan. Hahmoja oli riittävästi, mutta ei liikaa, juoni oli saatu tiivistettyä koherentiksi kokonaisuudeksi, ja jännitys piti otteessaan loppuun saakka. Väkivallalla ei mässäilty, ja varsinkin lapsinäkökulma oli onnistunut. Suomenruotsalaisuuden kliseitä tässä on jonkun verran, mutta pikkukaupungin tyypit olivat lopulta aika maanläheisiä ja rakastettavia. Mitään pikkusievää idylliä Frantz ei rakenna, vaan hänen tuppukylässään on työttömyyttä ja näköalattomuutta samalla lailla kuin sysi-Suomessa. Varsinkin paikallista pienyrittäjyyttä ruodittiin kiinnostavalla tavalla, ja bloggaamista yhtenä naisyrittäjyyden muotona.

Luin joskus alkuvuodesta Anni-Kaari Hakkaraisen blogimaailmaa käsittelevän romaanin Kristallipalatsi, ja vaikka se oli taiteellisuudessaan ansiokas, koin teoksen runsauden niin uuvuttavana, etten päätynyt arvioimaan sitä. Minusta tässä blogimaailman analyysi pysyi ymmärrettävällä, maanläheisemmällä tasolla, ja uskon, että se tulee herättämään keskustelua myös niiden bloggareiden parissa, jotka eivät ole kirjafriikkejä.

Mitä sitten onkaan bloggareiden julkisuuskiima? Kysymys jäi askarruttamaan, sillä monelle meistä se on vain yksi kommunikaation muoto.

Todella lämpimästi toivotan onnea Anna Glad-dekkarisarjalle, sillä hahmojen suhteen moni lankakerä jäi herkullisesti auki.

Australian suurimmat pudottajat

IMG_1750Liane Moriarty on se chicklit-kirjailija, jonka teoksiin olen halunnut lukea jo vuosia, ja nyt Hyvä aviomies (WSOY, 2014, suom. Helene Butzow) oli tarjolla ilmaiseksi Elisa Kirjassa. Sorry Elisa, olen tarjoushaukkana lataillut tutustumistarjouksianne jo usean kerran, mutta samalla mainostan palveluanne, eli eiköhän kyseessä ole diili?

Moriarty on Australian kruunaamaton chicklit-kuningatar, joka yhdistää teoksissaan naisviihteen ja dekkarin. Hyvässä aviomiehessä jännitys keskittyy aviomiehen synkimpään salaisuuteen, ja alkuperäisteoksen nimi The Husband’s Secret kuvaakin paremmin kirjan aihetta.

Yksi päähenkilöistä, Cecilia, on kotiäiti, multitaskingin ammattilainen, Tupperware-konsulentti ja seurakunta-aktiivi. Hänen harras katolilaisuutensa on ihmetyksen aihe läpikotaisin maallistuneessa yhteiskunnassa. Aviomies John Paul on paljon poissa kotoa, ja kasvavat tyttäret ovat alkaneet vinoilla hänelle. Keskimmäisellä tyttärellä on autistisia taipumuksia, ja teoksen aikana hänen pakkomielteensä Berliinin muurin rakentamisen historiaan kasvaa. Esther olikin teoksessa se koukuttava hahmo, jonka vuoksi kirjasta innostuin.

Toisessa perheessä on varsinainen kolmiodraama menossa, kun Felicity-niminen nainen on pudottanut puolet painostaan tv:n kilpailussa, ja iskenyt serkkunsa aviomiehen. Ennen painonpudotusta Will ei ollut Felicityyn päin katsonutkaan, vaan tämä oli ollut perheen lihava kolmas pyörä, täti, jolla ei ollut omaa elämää ruumiinmuotonsa vuoksi. Lihavuusdiskurssien kriittinen tarkastelu on teoksessa sivujuoni, mutta ansiokas sellainen. Mikä saa koko kansakunnan, varsinkin sen hoikat kansalaiset, seuraamaan Suurinta Pudottajaa?

Kolmannessa perheessä surraan edelleen 80-luvulla surmatun teinitytön kohtaloa. Tytön äiti Rachel on jo edennyt isoäidiksi, mutta on vaarallisella tavalla takertunut traumaattiseen muistoon, joka estää häntä elämästä nykyisyydessä. Rachelin poika Rob on muuttamassa perheensä kanssa New Yorkiin, ja tästä johtuva yksinäisyyden pelko kalvaa Rachelia kuin syöpä.

Kolmen naisen, Cecilian, Tessin ja Rachelin, polut yhtyvät St. Angelan katolisen koulun puuhissa, pääsiäisen munajahdissa, pääsiäishattuparaatissa, Tupperware-kutsuilla ja muissa perinaisellisissa lähiöäitien ajanvietteissä. Oikeastaan ainoa, mikä kirjassa hieman rasitti, oli naishahmojen konservatiivinen perinaisellisuus. En tiennyt, oliko tämä puheenvuoro ydinperheiden ja elämänikäisten avioliittojen puolesta – ehkä ei, mutta ainakin sovintoon tässä pyritään jopa kristillisellä tavalla.

Yhden pääsiäisen aikaan mahtuu paljon melodraamaa. Kuitenkin Moriartyn psykologinen silmä pelastaa teoksen liialta imelyydeltä, ja johdattaa lukijan pohtimaan syyllisyyden, katumuksen ja koston teemoja laajemminkin. Koin, että kirjalla oli annettavaa monenlaisille lukijoille, eikä ainakaan romantiikka ollut kerronnan keskiössä. Rikosjuonen lisäksi tässä siis käsiteltiin jo aiemmin mainitsemieni teemojen lisäksi sosiaalista ahdistuneisuutta, pakko-oireita ja perinnöllisiä sairauksia. Varmasti kaikki löytävät teoksesta jonkun diagnoosin, johon pystyvät samastumaan. Oliko psykologisointia liikaa, se varmaan on makuasia. Minusta ei, mutta henkilöt olisivat voineet kuvata häiriöitään kiinnostavammin kuin  lääketieteen OCD-kuvauksissa.

Pidin kirjan arkisista tunnelmista siksikin, että ne kuvasivat vähän toisenlaista Australiaa kuin mitä olen tottunut näkemään tv:n välityksellä. Suurkaupunkien arki on muutakin kuin loputtomia rantabileitä tai mystisiä seikkailuja aboriginaalien laulupoluilla. Tässä pendlattiin sujuvasti Sydneyn ja Melbournen väliä, ja päähenkilöt tuntuivat olevan kaikki irlantilaisista suvuista – olisiko Moriarty itsekin?

Teos on hyvin nopealukuinen runsaan dialogin ja yksinkertaisen kielen vuoksi. Sen ansiot ovat muualla kuin kielessä, ja koen Moriartyn vahvimmaksi henkilöhahmojen kehittäjänä. Kansainväliseksi bestselleriksi teos on varmasti noussut siksi, että sen pääteema on hyvin universaali, ja sivuteematkin varmasti puhuttelevat ainakin meitä länsimaisissa yhteiskunnissa eläviä.

Ja kappas, tätä päivitystä kirjoittaessani hyllystäni löytyi myös toinen Moriarty, The Last Anniversary (2005), joka näyttää olevan tätä teosta historiallisempi tarina löytölapsesta ja häntä hoitaneista vanhoista sisaruksista, jotka elävät turistikohteeksi muuttuvalla saarella. Australian kulttuurin ja historian kannalta tuo vaikuttaa kiinnostavammalta kuin The Husband’s Secret. 

 

 

Älytalon synkkä sielu

IMG_1748Kuvitelkaa älytalo, jolla on oma käyttöjärjestelmä. Säännöt, joiden mukaan eletään: ei henkilökohtaisia tavaroita pinnoilla, ei lapsia eikä eläimiä. Sanktioita, jos joku pykälä vuokrasopimuksessa tulee laiminlyödyksi. Jatkuvia asukaskyselyjä, biometrejä. Täydellinen japanilainen puutarha takapihalla. Ja vuokraisäntä, jolla on oikeus marssia sisään milloin tahansa.

Brittiläisen pseudonymin J.P Delaneyn teoksessa Edellinen asukas (Otava 2017, suom. Satu Leveelahti) seurataan Folgate Street ykkösen omituista arkea Lontoon esikaupunkialueella. Taloon muuttaa ensin pariskunta Emma ja Simon, sitten sinkkunainen Jane. Molemmilla naisilla on painavia syitä käydä terapeutilla, on syömishäiriötä, taloon murrosta ja raiskauksesta toipumista ja vauvan kohtukuolema. Näihin heikkouksiin iskee vallanhimoinen seksuaalinen saalistaja, arkkitehti Edward Monkford, joka valitsee älytalonsa asukkaat monipolvisen psykologisen testin perusteella.

En spoilaa juonta enempää, kerron vaan, miksi teos upposi minuun, vaikka oli melodramaattinen ja kaupallisesti laskelmoitu tuote. Tätä ei ole turhaan verrattu Fifty Shades of Grey: him, jota en saanut luettua. Tässäkin on varakas, menestynyt herrasmies, joka etsii täydellistä suhdetta, johon ei kuulu sitoutuminen. Tosin tässä seksuaalisuus on vain osa juonta, eikä selitä kaikkea hahmojen käytöstä.

IMG_1747Pidin älytalon teemasta paljon, sillä se edustaa minulle mahdollista tulevaisuutta, jossa en haluaisi elää. Teoksen sävy ei ollut dystooppinen, sillä kuvatut teknologiat ovat kaikki jo saatavillamme. Teos piikittelee elämänhallinnan ajatukselle mainiosti, ja tarjoaa näköalan Lontoon designer-todellisuuteen, jossa kulinarismi, taidesnobbailu ja uskollisuus luksusmerkeille on viety äärimmäisyyksiin. Edward pakottaa naiset ”nautiskelemaan” elävistä kaloista ja meren elävistä, sillä hänen japanilaisen estetiikan palvontansa on aukotonta. Myös Marimekko brändinä kelpaa: Edward rikkoo Emman poikaystävältään lahjaksi saadun teekannun, ja kelpuuttaa tilalle Hennika-nimisen japanilaistyylisen yksilön.

Psykologisella tasolla teos kertoo narsismista, ja mahdollisesti muistakin persoonallisuushäiriöistä, ehkä myös dissosiaatiosta. Teoksen naiset eivät onneksi ole pelkästään uhreja, vaan molemmat pystyvät myös manipuloimaan manipuloijaa. Kukaan hahmoista ei ole kovin sympaattinen, mutta Janen tapa toimia kuten toimii on ymmärrettävin. Hahmot jäävät tyypillisiksi viihdekirjallisuuden karikatyyreiksi, mutta ainakin minua älytalo miljöönä kiehtoi siksi, että olen itse minimalismiin kykenemätön. Ja miljöön rakentaminen oli tarpeeksi ansiokasta.

Kirjaa suosittelen kaikille, jotka ovat joskus olleet koukussa sisustuskirjoihin ja -lehtiin. Ja kaikille, jotka ovat edes harkinneet KonMari-projektin aloitusta (missä sinänsä ei ole mitään henkisesti haitallista tai kieroutunutta, uskon edelleen, että se voi lisätä hyvinvointia). Ja kaikille, joiden huveihin on joskus kuulunut rikkaiden asuntoalueilla kävely, tai asuntomessut.

Jännityksen suhteen teos pitää otteessaan, mutta asetelma on jo alusta saakka osittain lukkoon lyöty. Viimeaikaisista brittiläisistä menestystrillereistä tämä ei ollut paras lukemani, mutta ei myöskään aiheuttanut pettymystä. Aika monissa viimeaikaisissa vastaavissa lapset ovat olleet suuremmassa roolissa, ja niiden suhteen minulla on ollut suurempia rajoitteita. Tässä käsitellään kohtukuolemaa ja vammaisen lapsen syntymää, mutta oikeastaan nämä juonenkäänteet tuntuivat turhilta ja toisarvoisilta. Aikuisten välinen kauhu oli mielestäni riittävää.

Pitsistringeissä Ceaucescu Beachilla

IMG_1745Nuoruuteni mielenmaisemaan kuului Jyväskylän rantaraitin karut betonimaisemat, ja kiviveistokset, joihin joku angstinen ohikulkija kävi tägäämässä nimen Ceaucescu Beach. Teksti muistaakseni sai olla aika pitkään, koska 90-luvulla tägien kyttääminen tai poispyyhkiminen ei ollut yhtä tehokasta kuin nykyään.

Suomalais-romanialainen esikoiskirjailija Cristina Sandu (s.1989) vie meidät aikamatkalle kommunismin aikaiseen Romaniaan. Romaanissaan Valas nimeltä Goliat (Otava, 2017) hän kertoo elämästä maalaiskylässä, johon 70- luvulla tulee vaalea, suomalainen miniä. Eeva ja Mihai saavat tyttären, Alba Julian, mutta naimisiin he pääsevät vasta vuosien päästä tyttären syntymästä, koska Ceaucescu on epäluuloinen seka-avioliittoja kohtaan.

Mihai on lupaava filosofin alku, mutta Romaniassa hän joutuu opiskelemaan taloustiedettä, koska filosofia ja psykologia ovat oppiaineina lakkautettu. Sitkeän kamppailun jälkeen hän pääsee seuraamaan perhettään Suomeen, jossa Supo on miehen liikkeistä kiinnostunut. Mihai etenee uudessa maassa filosofian professoriksi, jolla on ohjattavia myös Romaniasta. Hänen lahjakkain opiskelijansa Albert kiinnostuu hänen tyttärestään Albasta, joka on teoksen kertoja. Pariskunnan kaukosuhde kestää ikuisuuden, vaikka Albert ei vaikutakaan kykenevältä sitoutuneeseen parisuhteeseen.

Isän ja tyttären yhteisistä harrastuksista kertovat kaksikon venyvät arkiaamut näin:

Päiväkodin hoitaja tahtoi tietää, miksi Mihai Popescun tytär saapuu aina myöhemmin kuin muut? Ja mistä hän on oppinut sellaisia sanoja kuin eettisesti väärä, todistettava ja epävalidi?”

Teos on varsinainen runsaudensarvi, joka kertaa niin Romanian historiaa, pohtii syvällisesti identiteettikysymyksiä ja tarjoaa myös erikoisen ja uskottavan näkökulman ylirajaisten perheiden huoltosuhteisiin. Siinä on myös allegorinen ulottuvuutensa valas-symboliikan kautta, joka viittaa niin Moby Dickiin kuin kommunismin aikaisiin friikkinäyttelyihin. Satuja ja tarinoita teos on nielaissut loputtomiin, tosin aloin huomata, että oudoimmilla niistä oli jotain totuuspohjaa.

Nauroin ääneen lukiessani Gabriella-tädistä, joka oli päässyt afrikkalaisen diktaattorin vaimoksi, mutta palannut kotiin maitojunalla miehen pelottavan käytöksen vuoksi. Vaikka Gabriella on tässä fiktiohahmo, hän on ollut olemassa oikeasti Keski-Afrikan tasavallan keisari Bokassan 12. puolisona, minne Ceaucescu ilmeisesti lähetti naisen vakoojaksi.

Myös perheen toisen pojan Costelin muutto Kaliforniaan Green Card-lottovoiton seurauksena on erikoinen saaga, sillä tämä perhe luo Kaliforniaan tiiviin kuplansa, pikku-Romaniansa. Perheen isovanhemmat Susi ja Flavia pääsevät vierailemaan sekä Suomessa että Yhdysvalloissa, ja matkojen pääteemana on tuliaiset molempiin suuntiin. Länsimaiset tuotteet on se valuutta, jolla isoäiti Flavia rakentaa erinomaisuuden identiteettiään kotona, mutta kommunismin kaaduttua hänellä ei enää ole monopolia niihin.

Flavian hahmo oli inhimillisen ymmärrettävä, mutta raa’assa materialismissaan myös raivostuttava. Poikien lojaalius ahnetta, jopa varastelevaa äitiään kohtaan tuntui välillä ylimitoitetulta. Rivieran riemumatkalla hän päätyy varastamaan kukkasipuleita hautausmaalta, mistä Eeva-miniä suuttuu todella.

En tiennyt tai muistanut Ceaucescun harjoittamasta ”roomalaistamishankkeesta”, jossa kansallista identiteettiä rakennettiin yli kahdentuhannen vuoden takaisille kohtaamisille. Tämä vaikutti myös lasten nimeämiseen, eli 70-80-luvuilla heille pyrittiin antamaan antiikin Rooman myytteihin pohjautuvia nimiä.

Minusta tässä teoksessa oli samantyyppistä vinksahtanutta huumoria kuin Pajtim Statovcin teoksessa Kissani Jugoslavia. Alban identiteettikysymykset ovat tietty erilaisia kuin Statovcin albanialaisperheen, vaikka onhan Balkanin mailla yhteistäkin historiaa. Tämä teos painottuu päähenkilön romanialaisiin juuriin ja lomien viettoon siellä päässä, mutta oikeastaan se käsittelee myös kahden kulttuurin perheen molemminsuuntaista koti-ikävää.

Romaanin alun pienet tarinat tulkin työstä Helsingissä olivat hienoja, ja oikeastaan olisin halunnut lukea näistä Kalasataman leirin maanmiehistä ja – naisista lisää. Mutta teos on sellaisenaan koherentti, älykäs ja syvääluotaava kokonaisuus, jonka uskon nousevan yhdeksi kirjasyksyn yllättäjäksi.