Barcelona chocoholistin silmin

IMG_1556Jos kotona ei ole suklaata, rahat ovat vähissä tai on päättänyt laihtua, ei hätää, aina löytyy kirjoja, joissa suklaa on pääosassa!

Espanjalainen Care Santos (s. 1970) on kotimaassaan tunnettu kirjailija, joka kirjoittaa sekä espanjaksi että katalaaniksi, aikuisille ja nuorille. Hänen ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa Suklaan maku (S&S, 2016, suom. Anu Partanen) on alun perin julkaistu katalaaniksi. Se valaisee Barcelonan historiaa naisnäkökulmasta noin kolmensadan vuoden kaaren verran.

Kirjassa on viettelevä kansi (kiitos Satu Kontiselle designista), ja jo nimi virittää aistillisuutta pursuavaan tunnelmaan.  Teoksen varsinainen ”päähenkilö” on ranskalainen kaakaokannu 1700-luvulta, päärynänmuotoinen kuultava arvoesine, johon mahtuu kolme kupillista kuumaa huumaa. Nuori Sara on hankkinut kannun Barcelonan yöstä antiikkiliikkeestä kaveriporukan kännäysreissulla, ja säilyttänyt sitä ystävyyden symbolina. Sara on tavannut tulevan aviomiehensä ja tämän bestiksen suklaanvalmistuskurssilla, ja päätynyt outoon kolmiodraamaan, jossa on valittava intohimon ja elämänhallinnan välillä. Sarasta tulee sukunsa suklaakonditorian jatkaja, mutta samalla hän kipuilee oman uransa, kirjoittamisensa ja elämän täyttymyksensä kanssa.

Muut päähenkilöt ovat 1800-luvulla elänyt palvelija, kodinhoitaja ja myöhemmin tohtorin rouva Aurora ja 1700-luvulla elänyt suklaamestari Marianna. Suklaan lisäksi oopperalla on suuri rooli juonen kehittymisessä, ja siihen liittyvä melodraama on suurieleisintä kaikista.

Onko tämä sitten romanttista hömppää vai vakavasti otettavaa naishistoriaa, siinäpä pulma. Santos on perehtynyt historiallisiin aikakausiin todella huolellisesti, ja antiikkikannun tarina kertoo ystävyydestä, aikakausien moraalikäsityksistä ja estetiikasta enemmän kuin erotiikasta. Seksikohtaukset ovat välillä todella kökköjä ja ennalta-arvattavia. Toisaalta kirja ei huipennu seksiin, ja se voisi toimia jopa kokonaan ilman paljasta pintaa. Olo kirjaa lukiessa on vähän sama kuin lukiessa Kaari Utrion alkupään tuotannon imaginäärisimpiä tuotoksia. Teoksia, joissa näkee suuren arkistoissa nähdyn vaivan, mutta lukija silti muistaa paremmin päähenkilön dalmatikan väkivaltaisen repeämisen.

Toisaalta suklaaseen liittyviä kohtauksia ei tässä erotisoida loputtomiin, kuten on tehty monissa muissa vastaavissa representaatioissa. Suklaan merkitys perheiden traditioissa ja kaupunkikulttuurissa sen sijaan korostuu. Kirja on ruokakulttuurin saralla paljon vähemmän kliseinen kuin takavuosien menestysleffa Chocolat (kuuluu suosikkeihini) tai Laura Esquivelin Meksikoon sijoittuva teos Pöytään ja vuoteeseen (kuuluu huippusuosikkeihini).

Vastaavia nautintoaineisiin keskittyviä historiallisia saagoja on monia. Alkoholisaagat ovat yleensä sen alkoholintuotannon suhteen paljon tylsempiä (juuri äsken lukemassani amerikkalaisessa viskisaagassa en jaksanut yhtään keskittyä tuotantoprosessiin). Viinitilakertomukset ovat niin nähtyjä (vaikka sellaiselle haluan joskus päätyä). Suklaa on suht monimuotoinen substanssi, johon ihmiset harvemmin kyllästyvät. Uskoisin, että vastaavasti jaksaisin innostua uudelleen ja uudelleen vain yrteistä (joita tietysti voi lisätä suklaaseen).

Eli summa summarum: historiallisena saagana suklaaleipomoiden kehittymisestä Barcelonan kaupungissa teos on inspiroiva ja pätevä. Viihdekirjana poukkoileva, tämä ei ole puhdasta aivot narikkaan-fantasiaa, mutta myöskään teos ei haasta lukijaansa tarpeeksi.

Teos oli sen verran monipolvinen, että sen voi hyvin jakaa kolmeksi erilliseksi lukukerraksi. Tarinat toimisivat myös itsenäisinä miniromaaneina.

Olisin varmasti saanut teoksesta enemmän irti, jos olisin edes kerran käynyt Barcelonassa. Voisin hyvin kuvitella tämän avautuvan loistavasti paikan päällä vaihtoehtoisena matkaoppaana.

Urakan aikana alkoi ainakin täällä suklaahammasta kolottaa. Chilisuklaa varmaan suomalaisen S-marketin antimista parhaiten sopii tunnelmaan; laventelisuklaa ja moni muukin teoksessa nautittu herkku on minulta kokeilematta.

Historian havinaa Viinikassa

Viinikka 100 vEilen juhlittiin satavuotiasta Viinikan asuinaluetta Viinikan kirkolla ja sen viereisellä jalkapallokentällä. Ohjelmaan mahtui mukavasti kuvaa, sanaa ja säveliä, ja päivä oli kirjaimellisesti monen sukupolven kohtaamisen päivä. Itse asun viereisessä Nekalassa, jonka rakentaminen on alkanut 20-luvulla siirtolapuutarhasta ja jonka perusilme on 40-50-lukulaista. Alueet kuuluvat symbioottisesti toisiinsa, ja viinikkalaiset joutuvat tätä nykyä vierailemaan enemmän Nekalassa kuin nekalalaiset Viinikassa, sillä kaikki palvelut ovat Nekalan puolella.

Viinikka 3Kävin ensimmäistä kertaa Viinikan kirkossa, joka liittyy kiinnostavasti 30-luvun tutkimusintressiini. Kirkko rakennettiin leimallisesti arkikirkoksi ja oli maan ensimmäinen kirkkorakennus, jonka yhteydessä ovat myös kerhotilat, seurakuntasali ja henkilökunnan asuntoja. Jostain syystä en ole kokenut kirkkoa kohti vetoa lainkaan viiden vuoden bussissa ohikulkemisen aikana, mutta kirkko yllättikin erittäin positiivisesti sisältä. Siellä oli hämyisämpää ja detaljirikkaampaa kuin mitä ulkoa päin odotin. Erityisen hieno hetki oli kirkon sisäpihalla, jonne satuin sopivasti runoilija Pia Krookin lausuntahetkeen.

En ollut paikalla koko päivää, joten en tiedä, kuinka paljon alueen historiaa saatiin mukaan esimerkiksi avajaispuheisiin. Historiallisuutta tarjosivat paikalliset käsityöläiset ja vossikkakuski. Tämän lisäksi lähialueen talojen portinpielissä oli kuvauksia talojen rakentamisesta ja taustoista.  Monissa puutaloista on ennen toiminut kauppoja ja muita pienyrityksiä – sen näkee ovien suunnittelusta. Työväen hyvinvoinnista huolehdittiin eri elämänaloilla valveutuneesti jo alueen alkumetreiltä. Esimerkiksi kirkon viereisessä puutalossa toimi vuodesta 1928 saakka aina 2000-luvulle Palvelijatarkoti, eli eläkkeelle jääneiden kotiapulaisten ja sisäkköjen vanhainkoti, joilla monella ei pitkän palveluksen jälkeen ollut omaa kotia, jonne palata.

Googlettamalla sain selvää, että alueella on toiminut ainakin viisi sosialistisen Osuusliike Voiman pistettä; muista kauppaliikkeistä ei löytynyt niin tarkkaa tietoa. Nykyäänhän alue on kokonaan K-liikkeen dominoima, joten se siitä työväenluokkaisuudesta. Ehkä aikanaan Koivistonkylän Euromarket palveli viimeisiä nekalalaisia sosialistiselle kauppa-aatteelle uskollisia – ko. liikkeessä olen ehtinyt käydä ennen kuin se muutettiin Prismaksi.

Viinikka keittokirjaKiinnostavin löytö oli paikallinen keittokirja Luusoppaa ja lipstikkaa (toim. Terhi Friman et al., 2012, Viinikka-Nekalan omakotiyhdistys), jossa onnistuttiin yhdistämään menneet perinne- ja pula-ajan kokkaukset nykyajan monikulttuuriseen tarjontaan. Jo kirjaa selatessani olin vakuuttunut sen onnistumisesta, sillä jokaiseen reseptiin liittyi rikasta tarinointia. Kiinnostavin bongaamani resepti oli perunaviini, jota en ehkä ensimmäisenä lähtisi kokeilemaan, mutta uteliaisuutta se herätti silti.  Kirja lähtee hankintaan, sitä myydään mm. paikallisessa kirjastossa ja se kannattaa hankkia pian, sillä siitä on otettu vain 500 painosta ja eilen juhlapäivänäkin pino hupeni huomattavasti.

Bar Sicilia

SAM_2474Pääsiäisen flunssaputki johti pidempään henkiseen pakoon näiltä hoodeilta. Italian saappaasta matkustin takaisin mestoilleni Sisiliaan, tällä kertaa brittiläisen The Guardian-lehden ruokatoimittaja Matthew Fortin punaisen Vespan kyydissä. Fort tunnetaan kovan luokan ravintolakriitikkona, joka on viettänyt aikaa Euroopan kuuluisimpien kokkien vieraana. Enimmäkseen hän pyörii Michelin-tähtiä saaneissa paikoissa, mutta tässä teoksessa hän ei ylenkatso kansankuppiloita.

Sweet Honey, Bitter Lemons (Ebury Press, 2008) on nimensä veroinen hyvän mielen teos. Teoksessa vahvasti keski-ikäinen mies palaa saarelle, jossa vietti viimeksi aikaa veljensä kanssa alle kaksikymppisenä vuonna 1973. Tällä välillä hän on muodostanut rakkaussuhteen manner-Italiaan, mutta Sisilia on jäänyt enigmaksi. Saarelle matkustaessaan hänellä tosin on valmiina ruoka-alan verkostot ja kontaktit, joten reissu sujuu jouhevasti gourmet-kohteesta toiseen säntäillessä. Teos ei ole erityisen seikkailullinen, koska toimittajalla on työnmakuinen tahti päällä Vespankin selässä.

Luen teosta ensisijaisesti ruokakirjana, jonka reseptit ovat selkeitä ja ehdottomasti kokeilun arvoisia. Minulla on hyllyssä myös ”aito” sisilialainen keittokirja, josta en ole kokeillut ainuttakaan reseptiä, koska raaka-aineet ovat huonosti saatavilla. Tässä on selkeästi pyritty helpompaan toteutukseen myös pohjoiseurooppalaisesta automarketnäkökulmasta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle valinnalle!

Itse olen Sisilian-reissuillani keskittynyt vain meren eläviin, mutta tässä jaetaan roppakaupalla myös kasvis-ja liharuokareseptejä. Saaren erikoisuuksia ovat myös kotona tehdyt makkarat ja linssiruoat – linssipainotteinen ruokavalio kun oli tavallista arkea vuosisatoja. Nykyään keskivertosisilialainen ylenkatsoo tätä köyhien ruokaa, jota viljellään enää vain muutamilla luomutiloilla. Sisilialaiset laatulinssit ovatkin melkein kuolemassa sukupuuttoon, mikä on harmi. Itsekään en muista kohdanneeni Sisilian-reissuillani linssin linssiä. Sen sijaan ranskalaisia Le Puyn linssejä olen saanut maistaa ja kieltämättä ne ovat paljon makurikkaampia kuin aasialaiset. Samaa uskoisin sisilialaisista linsseistä.

Noin kolmasosa kirjasta koostuu resepteistä. Varsinkin kasvisruoat ja jälkiruoat ovat helposti toteutettavia pohjoismaisen peruskaupan antimilla. Fort selkeästi tuntee saaren poliittista historiaa, mutta ottaa kantaa siihen vain rivien välistä. Kokkaaminen on ollut köyhällä saarella usein myös hiljaisen poliittisen vastarinnan ja itsensä ilmaisun muoto – kenties ainoa sellainen.

Fortille ei tapahdu kahdella reissullaan kovin kummoisia. Vespalla hän kaatuu kerran, pyörän rengas puhkeaa ja muutaman kerran rankkasade yllättää ikävästi. Mies ei ole millään tavalla sankarimatkailija, vaan melkein puhkeaa itkemään joka kerta, kun märkä tai kylmä iskevät. Majapaikkoja kuvataan säästeliäästi, sillä keskiössä on ruoka ja sen laittajat. Leipureista, kalastajista, kotikokeista ja ravintoloitsijoista, sekä myös ruokaan ja turismiin liittyvistä byrokraateista ja muista mielipidevaikuttajista juttua riittääkin. Kirjailija on hyvin antelias haastateltavilleen, erityisesti niille, jotka kutsuvat hänet pitkille perhelounaille. Anekdoottina mainittakoon, ettei kirjailija selviä perhelounaista ilman päiväunia, kun taas paikalliset jaksavat syödä ja juoda kepeästi kuudesta kahdeksaan tuntiin.

Sisilialainen ruoka on äärimmäisyyksien sinfoniaa, rohkeita makuyhdistelmiä. Toisin kuin Italian mannermaalla, saarella ei ole niin tarkkoja maantieteellisiä spesialiteettejä. Reseptien noudattaminen ei ole kirjaimellista, vaan ruoanlaittoa opetellaan ehkä enemmän katsomalla ja tekemällä. Tämä varmaan johtuu myös lukutaidottomuudesta, joka oli saarella yleistä vielä 1900-luvullakin. Sisilialaiset kokit uskaltavat tehdä omia variaatioitaan perinneruoista rohkeammin kuin manner-Italian kokit, jotka kokevat perinteiden velvoittavan viimeiseen piiruun saakka.

Teos ei lähde ensi lukemisen jälkeen kiertoon, vaan saa kunniapaikan keittiössäni, jonka nimeän tänään Bar Siciliaksi. Hunaja ja sitruunat ovat molemmat lempiraaka-aineitani, ja haluaisin myös keltaisen värin näkyvän lautasella. Resepteistä lähtee pian kokeiluun Anna Favan lasagne, canazzu (munakoisopata) ja bobbio (peruna-paprikapata). Erityistä plussaa annan ”köyhien ruokien” kierrätyksestä. Teos sopii erinomaisesti työttömille elämän hifistelijöille.

Halleluja-burgerin resepti on hukassa

WintersonJeanette Winterson (s.1959) on kuulunut feminististen kertojien suosikkeihini jo pitkään, mutta löytyipä hyllystäni taas yksi lukematon romaani häneltä. Boating for Beginners (Minerva, 1985) on postmoderni versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa Nooan arkkia varustellaan ristiriitaisissa tunnelmissa. Kyseessä on aikansa lapsi – tämän tyyppinen feministinen sadunkerronta kun on ollut suosittua angloamerikkalaisessa maailmassa 70-luvulta saakka. Romaani on kevyttä parodiaa, jonkun sortin poliittista kreisibailausta, josta toivon mukaan kukaan ei turhaan pahoita mieltään.

Päähenkilö Gloria on ammatiltaan norsunhoitaja, ja joutuu Ukko Nooan eläintenkerääjäksi, sillä Nooa on heidän perhetuttunsa. Kirjassa eletään jännittäviä poliittisia aikoja: Britanniaa muistuttavassa valtiossa väki on jakaantunut herätyskristillisiin ja sosialistisiin voimiin. Nineveh on sosialistinen valtio valtion sisällä, jota kristityt pitävät synnin pahimpana pesäkkeenä. Vastaiskuna feministeille, vegetaristeille ja muun sortin mädättäjille Nooa haluaa kansaa johdateltavan esimerkiksi ruoan muodossa. Poliittisesta asetelmasta tulee mieleen Suomen viimeaikaiset evankeliset liikkeet – romaanin Nooa on vähän kuin Jouko Piho, Leo Meller tai Juha Ahvio. Vielä enemmän ajattelin Benny Hinniä, kaatoprofeettojen kaikkien aikojen suosikkiani, jonka videoita katson silloin, kun tarvitsen hard core-viihdettä.

Nooa palkkaa Glorian äidin suunnittelemaan Hallelujah-purilaisen kristityn kansakunnan lippulaivatuotteeksi. Valitettavasti käsintehdyt gourmet-purilaiset eivät kelpaa, sillä uudessa valtiossa halutaan matalapalkkaisia kouluttamattomia burgertyöntekijöitä – siksi pihvin on oltava koneellisesti tuotettu. Mrs Munde ottaa tehtävänsä niin vakavasti, että menettää työn tohinassa toisen kätensä.

Gloriaa on kasvatettu Herran kurissa ja nuhteessa – ainoa sallittu ei-kristillinen lukemisto hänellä on ollut myös perhepiiriin kuuluvan menestyskirjailija Bunnyn romanttinen fiktio. Bunny on Barbara Cartlandin seksikkäämpi versio, joka kirjojen kirjoittamisen lisäksi kehittelee tehokkaita laihdutustuotteita läheiselle luksuskylpylälle. Tehokkain selluliitin poistaja on muurahaishoito, mutta valitettavasti guru ei voi taata siitä henkiinjäämistä heikoimmille sydämille. Nooan kulttiin kuuluvat naiset ottavat kauneudenhoitorituaalinsa vakavasti, mutta kultin sisäpiirissä myös kyseenalaistetaan tiettyjä kristittyjä tapoja kuten tipattomuutta.

Nooan suurin kapina ei liity hampurilaisiin, vaan laajempaan ruokareformiin: hän haluaa poistaa maasta jääkaapit ja pakastimet ja näin palauttaa naiset keittiöön valmistamaan terveellistä ruokaa miehilleen ja lapsilleen. Kultin vastustajat kysyvätkin: ”missä tämän päivän feminismi olisikaan ilman pakasteita?” Brittien rakkautta pakastettuun ruokaan olenkin ihmetellyt kirjojen ulkopuolella jo pitkään: tässä ennustetaan jo Iceland-nimisen ketjun massamenestystä maan köyhien parissa. En ole aina itse osannut pitää oikeutta kokkaamattomuuteen feministisenä kysymyksenä, mutta tässä kirjassa se tuntuu itsensä tiedostavan naisen perusoikeutena.

Oikeastaan Nooan arkin varustelu onkin filmiteollisuutta, eli karismaattinen johtaja Nooa haluaa tuottaa mahdollisimman eksoottisen ja kansaa kaatavan elämyksen. Filmin kuvaamisen vaiheessa menin juonen kanssa jokseenkin sekaisin – henkilöitä oli yksinkertaisesti liikaa näin ohueen tarinaan, enkä jaksanut pysyä jokaisen sivuhenkilön persoonassa kärryillä.

Jeanette-Winterson-006Teos oli yksityiskohtien tasolla hauskuuttava, mutta ei vahvinta Wintersonia. Kirjan hyperaktiivinen tunnelma ei täysin vakuuttanut. Verrattuna esimerkiksi teoksiin The Passion, Oranges Are Not The Only Fruit ja The Power Book tässä teoksessa ei päästä vastaavan sukupuolipoliittisen syvyyden ja kypsyyden tasolle.

Wintersonia on suomennettu Bazar-kustantamon toimesta viime vuosina, mikä on taatusti lisännyt kiinnostusta tämän kulttuuri-ikonin tuotantoon myös Pohjolan perukoilla. Jos et pidä englanniksi lukemisesta, suosittelenkin teoksiin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (2007), Intohimo (2006) ja Majakanvartija (2005) tutustumista. Wintersonin tuotanto on ilahduttavan monipuolista, ja omassa lukuhistoriassani suurimman vaikutuksen on tehnyt hänen kykynsä rakentaa miltei sukupuolettomia hahmoja rakkauskertomuksiin.

Ruoka-asioista mainitakoon vielä, että Winterson on toiselta ammatiltaan luomutuotteiden kauppias – hänellä on Verde-niminen kauppa ja deli Lontoon Spitalfieldsissä. Siinä olisi tälle kirjafriikille upea täsmäkohde, vaikka tuskin Maestroa tiskin takaa päivittäin löytääkään.

Juhlasuunnittelijan kaksoiselämä

cm09_anne_tyler.JPGAnne Tylerin (s.1941) tuotannosta olin kiinnostunut parikymppisenä ja nyt löytänyt hänet uudelleen nelikymppisenä. Tyler kuuluu samaan mentaalikategoriaan suurista pohjoisamerikkalaisista naiskertojista kuin Alice Munro, Carol Shields, Annie E. Proulx ja Joyce Carol Oates; joskus sekoilen rouvien nimissä, varsinkin kun puhutaan perhesaagoista. Tylerin teoksia olen lukenut jo viisi, viimeisimpänä Digging to America (2006), Noah’s Compass (2009) ja nyt When We Were Grownups (Ballantine Books, 2001).

Tyler tunnetaan yksityisyyttä tarkasti vartioivana kirjailijana, joka ei ole vuosikymmeneen antanut haastatteluja. Seitsemänkymmentä vuotta täytettyään hiljaisuuden muuri on murtunut hivenen; hän on antanut harvoja haastatteluja isoille sanomalehdille ja puhunut jopa BBC:n toimittajalle videolla. Tyler on vaikuttanut aktiivisen uransa ajan Baltimoressa, Marylandissa, ja suurin osa teoksista sijoittuu myös tuohon osavaltioon. Koska teokset ovat enemmän ihmissuhde- kuin maantiedekeskeisiä, en ole edes aiemmin noteerannut romaanien tapahtumapaikkaa.

When We Were Grownups kertoo Rebecca-nimisestä yrittäjänaisesta, jolla on vastuullaan edesmenneen miehensä perheyritys, juhlapalveluja tuottava Open Arms. Rebecca on ollut leskenä jo alle kolmekymppisestä, ja nyt 53-vuotiaana hän herää tutkimaan elämänmenoaan ja omaa persoonaansa, naista jonka kanssa hän ei ole kovin hyvissä väleissä. Hänellä on ympärillään valtava laajentunut perhe, johon kuuluu mm. satavuotias appiukko, kolme tytärpuolta ja yksi biologinen tytär, näiden eksät, nyksät ja lapset ja muita kumminkaimoja. Rebeccaa pyydetään myös hänen lapsipuoltensa lapsipuolien varamummoksi koulun perhetapahtumiin, mistä joviaali jees-nainen ei tietystikään voi kieltäytyä. Yhtäkkiä hän huomaa, että 30 vuotta on kulunut istumajärjestyksiä suunnitellen ja lautasliinojen väriskaaloja ehdotellen.

Radikaalista viidenkympin villityksestä ei kuitenkaan ole kyse. Rebecca päätyy vain kaivamaan esiin unohduksen arkistoista lapsuudenystävänsä ja college-aikaisen sulhasensa Willin, jonka hän dumppasi ilman varoituksen sanaa mennäkseen naimisiin juhlayrittäjänsä kanssa. Seuraa noloa puhelinstalkkausta puolin ja toisin, läskiksi menneet ensitreffit, muutamat paremmin onnistuneet sellaiset, kunnes Rebecca päättää esitellä klaanilleen elämänsä miehen. Tämän jälkeen Will katoaa vanhaan elämäänsä ja Rebecca tuntee olonsa entistä vanhemmaksi ja kulahtaneemmaksi. Professorismieheksi Will on harvinaisen vähäpuheinen ja sulkeutunut, mutta hän onkin fysiikan proffa  maalaiscollegessa. Se älyllinen ja poliittisesti aktiivinen vaihtoehtoelämä, jonka Rebecca kuvittelee viettäneensä Willin rinnalla, tuntuu koko ajan epätodennäköisemmältä.

Kirjan nimi viittaa Rebeccan viimeaikaiseen kokemukseen henkisestä taantumisesta: hän huomaa, ettei ole vuosikausiin harrastanut pitkiä keskusteluja kenenkään kanssa muusta kuin perheeseen tai juhliin liittyvistä asioista. Epätoivoisena hän alkaa, osittain miellyttääkseen uutta deittiään, lukea vaikeita historiallisia teoksia, opetella kirjaston kaukolainapalvelun käyttöä ja tilata newyorkilaisia älymystölehtiä. Opiskeluaika oli hänelle itsenäisen aikuisuuden aikaa, kun taas avioliitto ja leskeys ovat hurahtaneet arkisessa riippuvaisuudessa muiden tarpeista.

Tylerin kirjoissa ei ole yleensä kovin kummallisia juonia, vaan ne keskittyvät arjen pienten sattumuksiin ja menneiden muisteluun. Tässä hassua on, kuinka ammattimainen juhlayrittäjä Rebecca jaksaa innostua lähipiirinsä vauvakutsuista, häistä ja synttäreistä vuodesta toiseen. Olisin ehkä odottanut hänen kaksoiselämältään rankempaa irtiottoa, tuskastumista tai vaikka karkaamista; nyt romaanissa ei oikeastaan ollut selkeää ratkaisua. Appiukkonsa satavuotissynttäreillä hän näkee kuitenkin valoa tunnelin päässä katsellessaan vanhoja kotielokuvanpätkiä vuosikymmenistä miehensä klaanin ympäröimänä.

Amerikkalaisen perinneruoan ystäville teos on aarrearkku, ja muiden juhlien keskellä uusioklaani viettää tietysti pakollista kiitospäivää. Kokeiluun tässä kotikeittiössä menevät maapähkinävoi-jelloleivät, joiden makuyhdistelmä vaikuttaa sopivan haasteelliselta. Brittiläisten sipsileipiin en kyennyt kuin kerran, mutta kenties jelloleivistä tulee tulevien kesäpiknikkien kestosuosikki. Tosin jello on lisäainepitoisuudeltaan monissa Euroopan maissa ”hälyttävien” elintarvikkeiden listalla, mutta amerikkalaisille sen kieltäminen tuntuisi varmaan pyhäinhäväistykseltä.

Parasta tässä teoksessa oli Rebeccan ja tämän biologisen tyttären Min Foon kärkevät sanailut avioliiton merkityksestä. Min Foolla kun on tapana mennä naimisiin vain raskauksiensa ajaksi dumpaten miehet pian lapsen synnyttyä (kuulostaa etäisen tutulta käyttäytymismallilta). Min Foo kerää ”erilaisuutta” eli keskittyy itseään reilusti vanhempiin, nuorempiin ja eri etnisyyksistä tuleviin miehiin. Positiivista siinä on, että liitot ovat tuoneet väriä perhepotrettiin ja Rebeccalla on tapana kutsua eksät mukaan juhliin estoitta. Tässä mennään vasta kolmannella kierroksella ja äidillä on tapana piikitellä tyttärelleen tämän erostatistiikasta kaiken kansan kuullen. Tämäntyyppistä terävää dialogia kaipasin enemmän, mutta henkilöhahmot olivat muuten liian hyväntahtoisia toisilleen.

Back When We Were Grownups tuntui kieltämättä keski-ikäisen tädin lohtukirjalta, kun taas Tylerin uudemmista teoksista löytyy lisää potkua ja särmää. Ymmärtäisin, että tämä romaani on kirjoitettu terapeuttiseen tarkoitukseen, ehkä kirjailijan omassa suruprosessissa hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa poistuttua tuonilmaisiin. Kirja soveltuu kaikille identiteettikriisin parissa kamppaileville ja siedettävänä virtuaalikokemuksena kesän sukujuhlia vältteleville.

 

Porvarillisen boheemiuden nousu ja tuho

RuokakerhoHollantilaisen Saskia Noortin Ruokakerho (WSOY, 2006) tuli luokseni Hervannan Punnitse ja säästä-kaupan kierrätyshyllystä, jonne toivon mukaan teoksen myös pian palautan. Teos ei kuitenkaan ole hersyvä ruoanlaittoteos, vaan psykologinen dekkari, jossa ryypätään enemmän kuin syödään. Ihastuin teoksessa kielenkäyttöön ja ilmeisen hyvään käännökseen (Titia Schuurman), mitkä auttoivat saamaan teoksen jouhevasti loppuun, vaikka aihepiiri olikin köykäinen ja jokseenkin ärsyttävä. Helppona lomakirjana tämä menee mainiosti, mutta uusia kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta teoksesta on turha etsiä. Itseäni kirjassa kiinnosti eniten kuvaus hollantilaisesta yhteiskunnasta, sillä tunnen sitä huonosti ja ennen tätä hollantilaisia romaanejakin olen lukenut vain yhden Anne Frankin päiväkirjan jälkeen. Jos pidät esimerkiksi hollantilaisten sisustustyyleistä ja muodista, tämä kirja saattaa ilahduttaa sinua esteettisellä tasolla.

Romaanissa seurataan pienelle paikkakunnalle muuttavien nelikymppisten boheemiporvaripariskuntien seurapiiriä, jota ruokakerhoksi kutsutaan. Kertojana on graafinen suunnittelija Karen, joka kipuilee yhteenkuuluvuuden ja -kuulumattomuuden dilemman kanssa ja ihastuu yhteen porukan miehistä, Simoniin, joka on äijistä äijin ja ehdottomasti paskiaisin. Ystäväpiiriin meininki alkaa viattomista illalliskutsuista kehittyen seksuaalisesti vihjailevaan, parinvaihtoon rohkaisevaan viinanhuuruiseen häröilyyn, joka käy piirin heikommille lenkeille henkisesti painostavaksi. Porukan humalahakuisuus peittyy porvarillisten symbolien taakse, eli riippuvuuden ongelmia vältellään ja ohitetaan, koska kaikilla ainakin ulkokohtaisesti on millä mällätä. Eräs piirin rouvista, leskeksi päätyvä Babette, tosin joutuu pitkään paikkaamaan miehensä taloudellisia ohareita asioimalla ”köyhyydeltä haisevassa” Aldissa, mutta naamioi halpatuotteiden hamstraamisensa kalliin supemarketin kasseihin. Kerhon naispuolisista jäsenistä suurin osa pysyy naimisissa vain vältelläkseen yksinhuoltajuuden ja vuokralla asumisen stigmaa. Suurin rakkaudenosoitus teoksessa on ruokakerhon miesten rouvilleen järjestämä yllätysloma Portugalissa ilman miehiä ja lapsia. Muuten liitot vaikuttavat elähtäneiltä ja pystyyn kuolleilta.

Rikosten selvitys jää tässä toisen viulun asemaan elämäntapakuvauksen dominoidessa. Dekkariksi juoni on liian ilmiselvä ja juoruileva, eikä loppuratkaisukaan herätä suuria tunteita. Chicklit-pläjäykseksi teoksessa on liikaa pohdintaa, joten ehkä ongelmana on kirjailijan päättämättömyys genren suhteen. Joskus välimuotoratkaisut toimivat niin, ettei lukijalle jää edes tarvetta kategorisoida lukemaansa ennaltamäärättyihin lajityyppeihin. Tässä tapauksessa kaipasin kuitenkin selkeämpää genremäärittelyä.

Jostain syystä teoksen ilmapiiristä mieleeni tuli norjalaisen satiirikko Torgrim Eggemin romaani Sisustaja (2005), vaikka Eggemin yhteiskunnallinen ote on Noortia purevampi ja ilkeämpi. Olisin toivonut Noortilta astetta ilkeämpää otetta, jos romaanin pointtina oli keskiluokkaisten uraihmisten pinnallisen elämäntapakuplan puhkaisu. Nyt sitä tökittiin liian tylsillä aseilla. Kirjasta jäivät lähinnä mieleen Dolce&Gabbanan vuohennahkajakut, täydelliset cappuccinot ja loputon valkoviinimeri.

 

Greetings from Brum

024Tämän kesän Ryanairin matkajokerini kohdistui Isoon-Britanniaan, jonne Frankfurtin lisäksi oli viime minuutin höylille tarjolla halvimmat lennot kesäkuussa. Olisin halunnut matkustaa ennen kokemattomiin Budapestiin tai Barcelonaan, mutta päädyin jonnekin tuttuun ja turvalliseen kuin äidinmaitoon. Brittimeininki on muutenkin edesmenneen englanninopettajaäitini suuri henkinen perintö minulle: yhdessä olemme ruotineet niin Muppet Show’n, Menneen maailman, Pokka pitää, Sydämen asialla ja Jane Austenin dramatisoinnit. Olen kasvanut kodissa, jonka keittiö oli täynnä Lontoo-aiheisia peltipurkkeja ja jossa jouluna paukuteltiin Christmas crackereita ja syötiin Christmas puddingia, joka kauheudessaan päihittää mämmimme kuusinolla. Jo pikkutytöstä asti olen lueskellut halpoja englantilaisia naistenlehtiä ja juorulehtiä (tosin niiden taso 80-luvulla oli aivan eri kuin nyt). Äitini peruilta olisin halunnut perustaa kotiini ”British Museumin”, mutta asuinolosuhteet eivät siihen kannustaneet. Äidin Britannia-kitsch päätyi parempiin käsiin hyväntekeväisyyskirppareille ja ehkä hyvä niin. Nyt palatessani Britanniaan kaikki muistot äidistä aktivoituvat. En kuitenkaan ostanut tällä reissulla ainuttakaan peltipurkkia.

En ole koskaan asunut Britanniassa, mutta olen varsinkin nuorempana tehnyt sinne niin monia matkoja, että maa edelleen tuntuu toiselta kodilta. Tunnen erityisesti Lontoota ja sen seutuja, etelärannikkoa ja Cambridgen seutua. Manchesterissa ja järvialueella olen käynyt kerran; siellä viihdyin paremmin kuin etelässä. Matkustaminen Britanniaan tuntuu arkiselta: eniten viihdyn siellä supermarketeissa, puistoissa ja pubeissa. Viihdyn sen kirjastoissa, museoissa ja sosiaalikeskuksissa. Britannia on maa, jossa päädyn aina käyttämään enemmän aivojani kuin sydäntä – vitamiinit aivoille tuntuvat arvokkailta, sillä etelän mailla käytän lähintä sydäntäni enkä jaksa perehtyä syvällisesti esim. poliittisiin kysymyksiin.

021Rakastin Britanniaa lapsena ja nuorena koko sydämestäni, kunnes parikymppisenä aloin tutustua Irlannin historiaan. Tässä vaiheessa kaikki brittiromantiikka katosi kehostani ja aloin vihata imperialismia ja kolonialismia. Irlannin tasavallan idea (kaikessa konservatiivisuudessaan) tuntui positiivisen tervehenkiseltä verrattuna hänen majesteettinsa kultaisten profiilikuvien palvontaan. Samassa hengessä kannatan myös Skotlannin ja Walesin itsenäistymishankkeita. Sydämeni ei ole Englannin ideassa, vaikka juuri englantilaisuus on ehkä minulle se läheisin toinen kulttuuri, jota uskon tuntevani vaivatta. Tunnen Englantia paremmin kuin kaikkia maita, joissa olen asunut. Jos Englannin kansalaisuus saataisiin tietovisatyyppisin kysymyksin, olisin tullut naturalisoiduksi jo viisitoistakesäisenä.

Tänä vuonna päädyin Birminghamiin syystä, josta postaan erikseen. Birminghamissa alias Brumissa olen aiemmin käynyt vain linja-autoasemalla matkalla Lontoosta Dubliniin. Mitään syytä pysähtyä pidemmäksi aikaa ei ollut. Hyvä ystäväni oli siellä muinoin opiskelijavaihdossa eikä antanut paikasta loistavaa raporttia ymmärrettävistä syistä. Birmingham on arkinen teollisuuskaupunki, jonka arkkitehtuuri koostuu 70-luvun harmaan kalseista betonipytingeistä ja perinteisestä red brickistä. Ainoa hohdokas detalji liittyi mielessäni teini-iän Duran Duran-fanitukseen: Durkkujen pojat olivat kaikki Birminghamista, joten kaupunki oli parisen vuotta maailmankaikkeuteni keskipiste, vaikka siihen aikaan jätkät elivät pitkitetyllä maailmankiertueella.

Birmingham on yhtä monikulttuurinen kaupunki kuin Lontoo, ja sen historia on ensisijaisesti siirtolaisuuden historiaa. Intialainen ruoka on Birminghamissa tavallisinta kotiruokaa, jota tarjoillaan kaikissa pubeissa shepherd’s pien ja fish and chipsien rinnalla. Kaupungissa on pieni Chinatown, ja myös irlantilaisten rooli kaupungin rakentajina on merkittävä. Afrikkalaisia ja karibialaisia näkyy kaikkialla – heidän integraationsa monikulttuuriseen mosaiikkiin on ehkä pidemmälle edistynyttä kuin Lähi-idän ihmisten. Viime aikoina maahan tulleiden pakolaisten ja opiskelijoiden status on kyseenalaisempi. Radikaalin islamin vaikutus näkyy arjessa.

Britannian tämän päivän lehdissä ykkösuutinen oli Birminghamin koulujen ”Troijan hevos”-keissi. Cameronin hallitus on lähettänyt tänä keväänä erityisjoukkoja Birminghamin monikulttuurisiin kouluihin tutkimaan epäilyksiä islamistisesta propagandasta ja tulehtuneista työolosuhteista. Samaan aikaan kaupungin koulutoimen isoja viskaaleja on eronnut toimestaan. Brumin muslimienemmistöisssä lähiöissä koulujen opetusohjelmaa on kuulemma muokattu liian islamkeskeiseksi, eli se ei auta nuorten integraatiota laajempaan yhteiskuntaan. Koulut ovat järjestäneet opintomatkoja Saudi-Arabiaan vain muslimitaustaisille oppilaille, mikä jättää muut oppilaat altavastaajan asemaan. Erittäin mielenkiintoista ja monimutkaista. Birminghamin kaupungin virkailijat ja maahanmuuttajaryhmien poliittiset aktivistit kommentovat keissiä tuulesta temmatuksi ja oikeiston salajuoneksi romuttaa pitkään ja huolella rakennettu monikulttuurinen luottamus, joka kaupungissa nyt vallitsee. Mene ja tiedä. Tulen seuraamaan keissiä, sillä se kertoo paljon koko yhteiskunnan tämänhetkistä jännitteistä.

Birminghamissa näin enemmän niqabiin ja burqaan pukeutuneita naisia ja tyttöjä kuin olen nähnyt missään muualla. Alakouluikäisten tyttöjen kasvojen peittäminen tuntui kieltämättä pahalta. Tätä ei toistaiseksi vielä kohtaa Suomessa, tai jos kohtaa, siihen luultavasti puututtaisiin. Nätteihin huiveihin sonnustautuneita naisia oli töissä kaikkialla paitsi ehkä pubeissa, eikä heidän läsnäoloonsa tullut kiinnitettyä niin suurta huomiota. Miesten partamuoti oli myös moninaista – yllättävän trendikkään oloisillakin nuorilla miehillä oli massiivisia Taleban-tyylisiä partavirityksiä. Muslimien suuri määrä kaupungissa tuntui vaikuttavan ainakin kahdessa suhteessa näin sormituntumalta: pubit olivat harvinaisen tyhjiä ja vaatekaupoissa saatavilla oleva naisten muoti oli peittävämpää kuin mihin olen Suomessa tottunut.

Ehdin viikon reissulla tutustua lähinnä paikallishistoriaan, arkkitehtuuriin, kuvataiteeseen ja tähän kuumaan mamukysymykseen. Säät olivat sateiset ja myrskyiset asettaen reunaehtoja liikkumiselle. Ensi kerran Britanniaan matkatessa muistan varustautua lämpimillä ja sateenkestävillä vaatteilla, myös keskellä kauneinta kesää. Olin jo unohtanut sateen ja tuulen kalseuden ja kosteuden, joka nyt vanhemmiten alkaa tuntua outoina kolotuksina erityisesti polvissa. Monen päivän jaloilla olo ja erityisesti loputtomien portaiden kiipeäminen oli loistava kuntokuuri, mutta ensi kerralla kuntoilen paremmin varustein. Suomessa voin huidella menemään puoli kesää heppoisin Crocs-naistenavokkain, mutta Britanniassa vastaavaan liikkumiseen tarvitsen ergonomisia Clarks-tätikenkiä. Britanniassa tarvitaan myös sukkia kesällä. Ja kunnon yöpaitoja.

Jos eläisin Britanniassa, sairastuisin taatusti nopeasti kihtiin. Myös talojen sisäinen kosteus tuntui koko kropassa. Vaikka pääni nuortuu saarivaltiossa, sen ilmasto ei ole juttuni ja siksi ehkä reissuillani olenkin viime aikoina suunnannut enemmän etelään ja lähialueille. Pitkästä aikaa saarivaltio oli siis uusi juttu, hyvässä ja pahassa. Brumista postaan vielä muutaman tarkennetun matkaraportin – pysykää kuulolla.