Ruokalähettilään sensuelli lapsuus

Teos: Madhur Jaffery: Climbing the Mango Trees. A Memoir of a Childhood in India(Ebury Press, 2005)

Madhur Jaffery (s. 1933) on pitkään Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttanut intialainen näyttelijä ja superkokki, jonka vaikutus intialaisen ruoan lähettiläänä on ollut maailmanlaajuinen. Mahdollisesti minullakin on joskus ollut yksi hänen kokkikirjoistaan, mutta olen luopunut siitä muutossa. Nyt edessäni on julkkiskokin lapsuusmuistelmat, joissa käydään läpi hänen ruokamuistojaan pohjoisesta Intiasta.

Jaffery varttui Delhissä maan eliitin keskuudessa laajennetussa perheessä, joka oli hyötynyt roolistaan brittiläisen imperiumin apureina. Hänen isoisänsä oli Britanniassa koulutettu tuomari, joka rakensi sukutalon kortteleihin, joissa koko tulevan maan poliittinen johto tulisi asumaan. Hänen isänsä ja veljensä toimivat sekalaisissa tehtävissä liikealalla, mutta olivat selkeästi mahtavan isänsä käskyvallan alla. Madhurin perhe eli vapainta ja onnellisinta aikaa1930-luvulla, kun isä toimi tehtaanjohtajana Kanpurissa, ja sai elää muutaman vuoden ydinperheenä.

Teos kertoo perheestä, joka oli omaksunut jo verrattaen varhain länsimaisia arvoja ja elämäntapaa, ja tämä vaikutti myös ruokailutottumuksiin. Perheessä syödään lihaa, vaikka he ovat taustaltaan hinduja, ja kokeillaan liberaalisti muiden uskonnollisten ryhmittymien ruokia. Perheen miehillä on rakkaussuhde muslimien pitämiin kebabpaikkoihin ja Punjabin sikhien tandooriuuneihin. Koulussa Madhur taas oppii brittien tyylistä, suunnitelmallista kotitaloutta, joka tuottaa hänen mukaansa ”invalidien” aterioita.

Romantiikkaa teoksesta löytyy runsaista kuvauksista Hill Station-lomailusta, kun taas draamaa tuottaa hänen sisarensa oletettu syöpädiagnoosi, jota lähdetään hoitamaan Amerikkaan saakka 1950-luvun alussa. Siis nyt puhutaan hurjan varakkaasta suvusta, jolla on varaa hakea spesialistien apua sekä Lontoosta että New Yorkista jo siinä vaiheessa, kun syövän kliniinisiä hoitomuotoja oli vasta alettu tutkia . Lopulta kasvain ei osoittaudukaan luusyöväksi, mutta tuon ajan hoidot vahingoittavat nuoren naisen jalkaa niin, että osa siitä joudutaan amputoimaan.

Tein 00-luvun alkupuolella väitöskirjaa pakistanilaisten naisten omaelämäkerroista, joissa ruoalla oli keskeinen osa. Ehkä sain ruokamuistoista niin ”överit”, etten ole väikkärin valmistumisvuonna enää jaksanut kerätä uusia genreen kuuluvia teoksia. Tässähän kerrotaan Intian kahtiajaosta, ja Pakistanin puolelta tulleiden pakolaisten tuomista ruokaperinteistä varsin runsaasti.

Jaffery on lempeä ja suht perinteinen kertoja, joka ei sukella syvälle poliittisiin kriiseihin. Mutta kansallista historiaa kirjaan mahtuu riittävästi, olihan hän käynyt kuulemassa Mahatma Ganhdin viimeistä julkista puhetta vain viikkoa ennen kuin tämä murhattiin. Kirja soveltuu hyvin myös ulkomaalaisille lukijoille, ja niillekin, jotka tarvitsevat Intian historian perusasioiden kertausta.

Teos on elegantti, ja enimmäkseen hyvää mieltä tuottava, mutta en tämän genren ”hevijuuserina” oppinut tarinasta paljoa uutta. Ruokatarinoiden yltäkylläisyys tuntui ennalta-arvattavalta, mutta täytyy muistaa, että tässä kirjailija kuvaa etuoikeutettua lapsuuttaan ja nuoruuttaan tilanteessa, jossa hän ei ole voinut vaikuttaa elämänsä kulkuun.

Kirjassa on n. 70 sivua Jafferyn suvun ruokaohjeita, joten se jää omiin kokoelmiini kokkikirjojen osastolle. Ensiksi kokeiluun voisi lähteä murgh korma, eli delhiläistyylinen kana jogurtti-mantelikastikkeessa. Kasvisruoista helpoimpia tässä ovat erilaiset kukkakaalisovellukset, ja kali dal, eli punjabilaiset pavut. Suurin osa kirjassa olevien reseptien raaka-aineista on helposti löydettävissä myös suomalaisista etnisistä kaupoista.

Oodi Tampereen ruokakulttuurille

Teos: Kati Tervo: Punainen pata (WSOY, 2019)

Viime aikoina kiinnostukseni kulinaristiseen kirjallisuuteen on huomattavasti vähentynyt, johtuen ehkä siitä, että vähävaraisena rikkaat ruokakuvaukset joskus vituttavat. En ole hankkinut ruokakirjoja vuosiin, ja viime muutossa heivasin suurimman osan keräilemistäni keittokirjoista kierrätykseen. Nyt pärjäilen ehkä kymmenellä teoksella, joista eniten olen konsultoinut Kotiruokaa.

Kati Tervon Punainen patakiinnosti, ja olin aivan otettu sen konstailemattomasta tyylistä. Kirjassa käydään läpi yksi ruokavuosi, eli se on oodi kausituotteille. Ja enemmän kuin oodi kotikaupungilleen Helsingille se on oodi tamperelaiselle ruokakulttuurille. Koska lopulta tiedän tamperelaisesta ruokakulttuurista aika vähän, Kati Tervo onnistui laajentamaan ymmärrystäni lähiruoan merkityksellisyydestä. Kauppahallin herkut ja Teiskon seurakunnan myyjäisten kakkutarjonta pääsivät aivan uudella tavalla maailmankartalle. Samoin Tammelan torilla aikanaan myyty lanttusose, josta parhaat lanttuloorat valmistetaan.

Kati Tervo on siis opiskellut Tampereella, ja hänellä on sukujuuria Teiskossa päin. Hänen tuotantoonsa tutustuneet tietävät myös, että hänellä on sukujuuria Saksassa, ja sekin näkyy teoksessa suurena rakkautena kaaliruokiin. Saksalaisen hapankaalin salaisuus on kuminansiemenet, jotka vähentävät ilmavaivoja. Minulle vähiten tuttuja kirjassa esiteltyjä ruokia olivat baijerilaiset turvaruoat, vaikkakin jonkun tyyppisiä kuminasämpylöitä saa jo Lidlin paistopisteestä.

Teoksessa on sopiva määrä reseptejä, jotka sopivat monelle tulotasolle. Ainakaan elitismistä en voi Tervoa syyttää, tässähän nimenomaan ylistetään maalaisia makuja ja perusruokaa. Tervo ei pidä liiasta hifistelystä, ja kukat kuuluvat hänen mielestään maljakoihin, ei ruokiin. Hyvä näin – itse olen kerran yrittänyt kesäkeittiössäni laajentaa osaamistani muun muassa voikukkiin, ja sain kyllä syödä kaikki luomukseni ihan itse.

Luin tämän kirjan kirjaston e-kirjana, mutta ottaisin tämän mielelläni supistettuun keittokirjakokoelmaani ihan paperisena. Eniten nautin matkakuvauksista, ja niissäkin juuri konstailemattomuudesta.

Kirjan resepteissä ei ole sipulia, koska Tervo on allerginen sille. Sen sijaan niissä eksperimentoidaan fenkolin kanssa, jota monet käyttävät sipulin korvikkeena. Itse löysin fenkolin viime vuosikymmenellä, enkä yleensä käytä sitä kuin marokkolaisissa uunijuureksissa. Marokkolaisuutta Tervokin tuo kehiin tagine-padan kautta, joka minullakin on olemassa kulinaristivuosilta. Sen tarina on niin uskomaton, että se voisi kelvata novelliksi. Pitäisi elvyttää tagine-kulttuuri taas henkiin, vaikka mausteiden yliannostuksen aika alkaa olla itselläni jo ohi.

Kirjassa on lempeää huumoria, ja eniten pidin muistoista 70-80-luvuilta, jolloin moni ruokalaji oli vielä suomalaisille eksoottinen. Kati käy kiinalaisessa ravintolassa jo 70-luvulla, mutta itse muistan maistaneeni kiinalaista ruokaa ensimmäisen kerran ehkä vuonna 1990. Vieläkään täällä sisämaassa sushin syöminen ei ole kaikille itsestäänselvyys, vaikka Tampereellakin sushipaikkoja on varmasti jo yli kymmenen.

Tämän kirjan punaisessa hengessä julkaisen kuvan Etelä-Savosta, Kangasniemen ”Selliltä”, joka edustaa suomalaisten huoltoasemien parhaimmistoa. Olen käynyt usealla ”Sellillä” ja niiden buffetlounastarjonta on todella kirjavaa. Kangasniemellä anti on monipuolista ja aidosti ehtoisaa, kun taas jossain syrjemmillä seuduilla ruoka saattaa jopa loppua kesken. Arvostan silti kaikkia huoltoasemia, joilla on mahdollisuus innovoida ruokalajeja itse. Päivän pannut ja padat kunniaan, luulen, että myös Tervo saattaisi arvostaa punaisten tienvarsikabinettien kursailematonta tunnelmaa.

Marttailusta, nuukailusta, köyhäilystä

Tammikuun omaehtoinen opintoteemani on hamstraaminen maailmanloppua tai muuta megakatastrofia varten. Aihe on monisyinen, ja herättää varmasti monissa suurta ahdistusta, vaikka ei omakohtaista kokemusta sivilisaation murtumisesta olisikaan. Keräilen siis kirjoja, joissa kerrotaan hamstraamisen, säästeliäisyyden ja varautumisen kulttuureista.

Laura Honkasalo tunnetaan enemmän romaanikirjailijana, mutta hän on myös kirjoittanut osittain omaelämäkerrallisen tietokirjan Nuukaillen, eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman (Kirjapaja, 2014). Moni varmasti osaa lukea nimen ironisesti, ja lempeä itseironia pelastaakin muuten maailmantuskaa täynnä olevan puheenvuoron kuluttamisesta.

Honkasalo itse koki elintasonsa laskun jäätyään kahden pojan yksinhuoltajaksi, eli elämä pakotti hänet päivittämään kulutustottumuksiaan rankalla kädellä. Suurimmaksi ilon lähteeksi tässä elämänvaiheessa nousivat erilaiset kädentaidot, varsinkin ompeleminen. Kirjailija hänessä innostui myös pula-ajan niksi- ja kokkikirjoista, joista tässä teoksessa on runsaasti nostalgisia makupaloja. Kotimaisten säästäväisyysoppaiden lisäksi tässä tutkitaan amerikkalaisia vaimonkasvatusteoksia, joista vanhimmat ovat 1800-luvulta.

Osa Honkasalon vinkeistä soveltuu vain hardcore-Martoille, sillä en tunne moniakaan, jotka harrastavat sisäelinten kokkaamista, sitruunapuiden kasvatusta siemenistä, tai alusvaatteiden ostamista kirpputoreilta. Viherkasvimarttailua ymmärrän paremmin kuin pula-ajan kokkailua, ja olin räjähtää nauruun, kun luin seuraavan muistutuksen: ”Älä kuitenkaan napsi pistokkaita neuvolan tai veroviraston aulasta, ainakaan ilman lupaa.”

Onneksi kirja muistuttaa meitä myös säästäväisyyden patologisista puolista, jotka estävät meitä elämästä elämäämme tässä ja nyt. Sekä hamstraaminen että minimalistinen elämäntapa voivat johtaa yhteiskunnasta eristäytymiseen. Itse olen ehkä eniten huolissani ihmisistä, joiden päivästä kuluu iso osa oman tavarasuhteensa työstämiseen. Sairaalloinen suhde tavaraan on yhteydessä esimerkiksi syömishäiriöihin, se vaan ulkoistetaan oman kehon ulkopuolelle.

Nuukaillen on pirtsakka ja sopivan vaihtoehtoinen lifestyle-teos, jota lukee ilolla, vaikka ei kaikista sen vinkeistä itse syttyisikään. Muutamien reseptien ja ompeluvinkkien vuoksi mielelläni omistaisin kirjan. Minusta on myös virkistävää, että fiktiota tuottavat kirjailijat voivat välillä julkaista tämän tyyppistä asiaproosaa. Toivon, että näiden elämäntapateostensa kautta Honkasalo on myös saanut uusia lukijoita fiktiolleen.

Kuinka minulle sitten tätä kirjaa lukiessani kävi? Innostuin kovasti Honkasalon kenkä- ja käsilaukkumuistelmista ja päädyin tuntikausiksi eri verkkokauppojen sivustoille metsästämään uutta käsilaukkua. Verkkoshoppailua en ole sattuneesta syystä harrastanut vuosiin. Siitä en kuitenkaan kieltäytyisi ideologisista syistä, koska se on yllättävän rentouttavaa ja terapeuttista.

Jonotan seuraavaan elämääni

Blogissani on ollut hetken hiljaista, ja ehdin jo saada huolestuneen kyselyn terveydentilastani. Ei, en ole kuollut, mutta pariin-kolmeen viikkoon en ole lukenut ainuttakaan romaania. Tämä saattaa olla aikuisikäni pisimpiä lukupaastoja sitten väitöskirjan loppumetrien hässäkän.

(Tilanne on huolestuttava, sillä koneellani on ladattuna Paula Hawkinsin Tummiin vesiin, jonka laina-aika päättyy pian. Ja jos Hawkins ei saa minua PJ Harveyn tahdittamana ahmimaan romaania, silloin päässäni täytyy olla jotain vialla.)

Minulla on ollut elämässäni jaksoja, jolloin olen halunnut kirjailijaksi. Viimeisten 12 vuoden aikana työn alla on ollut kymmeniä tarinoita, joista yhden sain melko valmiiksi ollessani Islannissa tutkijavaihdossa. Se kertoi paperittomien piilotustoiminnasta, mutta oli liian siirappinen, enkä saanut sitä kuorrutetta raaputettua pois, vaikka kuinka yritin. Silloin kuitenkin onnistuin työskentelemään armaan internetin ulkopuolella kokonaisia työpäiviä.

Tässä välillä olen kirjoittanut Keski- ja Itä-Suomeen sijoittuvaa historiallista proosaa, joissa kaikissa on pieni sukututkimuksellinen siemen. Niistä pari aihiota ovat hyvin käyttökelpoisia edelleen. Näissä hankkeissa olen päässyt noin puoleen väliin, mutta pakonomaista tarvetta saada kirja valmiiksi ei ole ilmaantunut. Tämä ehkä siksi, etten halua ainakaan ensi töikseni julkaista vain kaunista tarinaa. Näiden aika on ehkä myöhemmin, kun olen saanut omaelämäkerralliset patoumat työstettyä.

Kuluneena kesänä palasin viime vuonna aloittamaani käsikirjoitukseen leipäjonoista. Silloin tekeleellä oli kaksi vaihtoehtoista nimeä, Herran kukkarossa ja Menestysteologian alkeet. Toisen, intensiivisen kierroksen jälkeen teoksen nimeksi tuli pelkkä Jono. Teos on ollut työn alla tasan vuoden, mutta raakaa kirjoittamistyötä oli parin kuukauden verran.

On ehkä huonoksi onneksi mainostaa teosta, joka on vasta lähetetty kustantamoille. Haluan kuitenkin jakaa synopsiksen siksikin, että tiedän sen olevan mahdollisimman epäseksikäs, epäkaupallinen ja heikosti kopioitavissa oleva. Uskon, ettei tällaista kirjaa voi kirjoittaa, ellei ole omakohtaista kokemusta aiheesta. Vaikka kirjassa on myös kevyttä viihdettä ja monikulttuurista vähemmistöpolitiikkaa, pääasiallisesti se liikkuu epämukavuuden ja sietämättömyyden rajapinnalla.

 

JONO

Toivon tuvalla työttömät tukityöllistetyt jakavat itseään toivottomille tapauksille ylijäämäruokaa. Sen oheisessa kahvilassa, Montussa, ylistetään Herraa väkevästi, vaikka asiakkaat nuokkuvat pöydissä pelti kiinni. Moni tulee paikalle pakoon kotinsa katkaistuja sähköjä. Kaikilla ei ole koteja. Häpeäpenkeillä meno on kuin erityislasten päiväkodissa. Sääntöjä ja käskyjä laminoidaan ovien pieliin, ja käsidesin pula on todellinen hygieniariski.

Sadonkorjuuseminaarin jälkeen toiminnanjohtaja Miika katoaa mystisissä oloissa. Kaksi asiakasvanhusta joutuu tehohoitoon ruokamyrkytyksen vuoksi, ja aluehallintovirasto huohottaa niskaan. Diakonian superasiantuntija Hannele saa yhdistyksen vetovastuun, mutta onko hänestä pelastamaan uppoavaa laivaa?

Jono on lempeää komiikkaa herätyskristillisestä uskosta, menestysteologiasta ja köyhyyteen liittyvistä uskomuksista. Se on tutkielma yhteisöstä, joka hylkii jäseniään. Kertomus klubista, johon kukaan ei halua kuulua. Puheenvuoro ongelmasta, joka tuskin poistuu vain rukoilemalla.

 

 

Barcelona chocoholistin silmin

Jos kotona ei ole suklaata, rahat ovat vähissä tai on päättänyt laihtua, ei hätää, aina löytyy kirjoja, joissa suklaa on pääosassa!

Espanjalainen Care Santos (s. 1970) on kotimaassaan tunnettu kirjailija, joka kirjoittaa sekä espanjaksi että katalaaniksi, aikuisille ja nuorille. Hänen ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa Suklaan maku (S&S, 2016, suom. Anu Partanen) on alun perin julkaistu katalaaniksi. Se valaisee Barcelonan historiaa naisnäkökulmasta noin kolmensadan vuoden kaaren verran.

Kirjassa on viettelevä kansi (kiitos Satu Kontiselle designista), ja jo nimi virittää aistillisuutta pursuavaan tunnelmaan.  Teoksen varsinainen ”päähenkilö” on ranskalainen kaakaokannu 1700-luvulta, päärynänmuotoinen kuultava arvoesine, johon mahtuu kolme kupillista kuumaa huumaa. Nuori Sara on hankkinut kannun Barcelonan yöstä antiikkiliikkeestä kaveriporukan kännäysreissulla, ja säilyttänyt sitä ystävyyden symbolina. Sara on tavannut tulevan aviomiehensä ja tämän bestiksen suklaanvalmistuskurssilla, ja päätynyt outoon kolmiodraamaan, jossa on valittava intohimon ja elämänhallinnan välillä. Sarasta tulee sukunsa suklaakonditorian jatkaja, mutta samalla hän kipuilee oman uransa, kirjoittamisensa ja elämän täyttymyksensä kanssa.

Muut päähenkilöt ovat 1800-luvulla elänyt palvelija, kodinhoitaja ja myöhemmin tohtorin rouva Aurora ja 1700-luvulla elänyt suklaamestari Marianna. Suklaan lisäksi oopperalla on suuri rooli juonen kehittymisessä, ja siihen liittyvä melodraama on suurieleisintä kaikista.

Onko tämä sitten romanttista hömppää vai vakavasti otettavaa naishistoriaa, siinäpä pulma. Santos on perehtynyt historiallisiin aikakausiin todella huolellisesti, ja antiikkikannun tarina kertoo ystävyydestä, aikakausien moraalikäsityksistä ja estetiikasta enemmän kuin erotiikasta. Seksikohtaukset ovat välillä todella kökköjä ja ennalta-arvattavia. Toisaalta kirja ei huipennu seksiin, ja se voisi toimia jopa kokonaan ilman paljasta pintaa. Olo kirjaa lukiessa on vähän sama kuin lukiessa Kaari Utrion alkupään tuotannon imaginäärisimpiä tuotoksia. Teoksia, joissa näkee suuren arkistoissa nähdyn vaivan, mutta lukija silti muistaa paremmin päähenkilön dalmatikan väkivaltaisen repeämisen.

Toisaalta suklaaseen liittyviä kohtauksia ei tässä erotisoida loputtomiin, kuten on tehty monissa muissa vastaavissa representaatioissa. Suklaan merkitys perheiden traditioissa ja kaupunkikulttuurissa sen sijaan korostuu. Kirja on ruokakulttuurin saralla paljon vähemmän kliseinen kuin takavuosien menestysleffa Chocolat (kuuluu suosikkeihini) tai Laura Esquivelin Meksikoon sijoittuva teos Pöytään ja vuoteeseen (kuuluu huippusuosikkeihini).

Vastaavia nautintoaineisiin keskittyviä historiallisia saagoja on monia. Alkoholisaagat ovat yleensä sen alkoholintuotannon suhteen paljon tylsempiä (juuri äsken lukemassani amerikkalaisessa viskisaagassa en jaksanut yhtään keskittyä tuotantoprosessiin). Viinitilakertomukset ovat niin nähtyjä (vaikka sellaiselle haluan joskus päätyä). Suklaa on suht monimuotoinen substanssi, johon ihmiset harvemmin kyllästyvät. Uskoisin, että vastaavasti jaksaisin innostua uudelleen ja uudelleen vain yrteistä (joita tietysti voi lisätä suklaaseen).

Eli summa summarum: historiallisena saagana suklaaleipomoiden kehittymisestä Barcelonan kaupungissa teos on inspiroiva ja pätevä. Viihdekirjana poukkoileva, tämä ei ole puhdasta aivot narikkaan-fantasiaa, mutta myöskään teos ei haasta lukijaansa tarpeeksi.

Teos oli sen verran monipolvinen, että sen voi hyvin jakaa kolmeksi erilliseksi lukukerraksi. Tarinat toimisivat myös itsenäisinä miniromaaneina.

Olisin varmasti saanut teoksesta enemmän irti, jos olisin edes kerran käynyt Barcelonassa. Voisin hyvin kuvitella tämän avautuvan loistavasti paikan päällä vaihtoehtoisena matkaoppaana.

Urakan aikana alkoi ainakin täällä suklaahammasta kolottaa. Chilisuklaa varmaan suomalaisen S-marketin antimista parhaiten sopii tunnelmaan; laventelisuklaa ja moni muukin teoksessa nautittu herkku on minulta kokeilematta.

Historian havinaa Viinikassa

Eilen juhlittiin satavuotiasta Viinikan asuinaluetta Viinikan kirkolla ja sen viereisellä jalkapallokentällä. Ohjelmaan mahtui mukavasti kuvaa, sanaa ja säveliä, ja päivä oli kirjaimellisesti monen sukupolven kohtaamisen päivä. Itse asun viereisessä Nekalassa, jonka rakentaminen on alkanut 20-luvulla siirtolapuutarhasta ja jonka perusilme on 40-50-lukulaista. Alueet kuuluvat symbioottisesti toisiinsa, ja viinikkalaiset joutuvat tätä nykyä vierailemaan enemmän Nekalassa kuin nekalalaiset Viinikassa, sillä kaikki palvelut ovat Nekalan puolella.

Kävin ensimmäistä kertaa Viinikan kirkossa, joka liittyy kiinnostavasti 30-luvun tutkimusintressiini. Kirkko rakennettiin leimallisesti arkikirkoksi ja oli maan ensimmäinen kirkkorakennus, jonka yhteydessä ovat myös kerhotilat, seurakuntasali ja henkilökunnan asuntoja. Jostain syystä en ole kokenut kirkkoa kohti vetoa lainkaan viiden vuoden bussissa ohikulkemisen aikana, mutta kirkko yllättikin erittäin positiivisesti sisältä. Siellä oli hämyisämpää ja detaljirikkaampaa kuin mitä ulkoa päin odotin. Erityisen hieno hetki oli kirkon sisäpihalla, jonne satuin sopivasti runoilija Pia Krookin lausuntahetkeen.

En ollut paikalla koko päivää, joten en tiedä, kuinka paljon alueen historiaa saatiin mukaan esimerkiksi avajaispuheisiin. Historiallisuutta tarjosivat paikalliset käsityöläiset ja vossikkakuski. Tämän lisäksi lähialueen talojen portinpielissä oli kuvauksia talojen rakentamisesta ja taustoista.  Monissa puutaloista on ennen toiminut kauppoja ja muita pienyrityksiä – sen näkee ovien suunnittelusta. Työväen hyvinvoinnista huolehdittiin eri elämänaloilla valveutuneesti jo alueen alkumetreiltä. Esimerkiksi kirkon viereisessä puutalossa toimi vuodesta 1928 saakka aina 2000-luvulle Palvelijatarkoti, eli eläkkeelle jääneiden kotiapulaisten ja sisäkköjen vanhainkoti, joilla monella ei pitkän palveluksen jälkeen ollut omaa kotia, jonne palata.

Googlettamalla sain selvää, että alueella on toiminut ainakin viisi sosialistisen Osuusliike Voiman pistettä; muista kauppaliikkeistä ei löytynyt niin tarkkaa tietoa. Nykyäänhän alue on kokonaan K-liikkeen dominoima, joten se siitä työväenluokkaisuudesta. Ehkä aikanaan Koivistonkylän Euromarket palveli viimeisiä nekalalaisia sosialistiselle kauppa-aatteelle uskollisia – ko. liikkeessä olen ehtinyt käydä ennen kuin se muutettiin Prismaksi.

Kiinnostavin löytö oli paikallinen keittokirja Luusoppaa ja lipstikkaa (toim. Terhi Friman et al., 2012, Viinikka-Nekalan omakotiyhdistys), jossa onnistuttiin yhdistämään menneet perinne- ja pula-ajan kokkaukset nykyajan monikulttuuriseen tarjontaan. Jo kirjaa selatessani olin vakuuttunut sen onnistumisesta, sillä jokaiseen reseptiin liittyi rikasta tarinointia. Kiinnostavin bongaamani resepti oli perunaviini, jota en ehkä ensimmäisenä lähtisi kokeilemaan, mutta uteliaisuutta se herätti silti.  Kirja lähtee hankintaan, sitä myydään mm. paikallisessa kirjastossa ja se kannattaa hankkia pian, sillä siitä on otettu vain 500 painosta ja eilen juhlapäivänäkin pino hupeni huomattavasti.

Bar Sicilia

Pääsiäisen flunssaputki johti pidempään henkiseen pakoon näiltä hoodeilta. Italian saappaasta matkustin takaisin mestoilleni Sisiliaan, tällä kertaa brittiläisen The Guardian-lehden ruokatoimittaja Matthew Fortin punaisen Vespan kyydissä. Fort tunnetaan kovan luokan ravintolakriitikkona, joka on viettänyt aikaa Euroopan kuuluisimpien kokkien vieraana. Enimmäkseen hän pyörii Michelin-tähtiä saaneissa paikoissa, mutta tässä teoksessa hän ei ylenkatso kansankuppiloita.

Sweet Honey, Bitter Lemons (Ebury Press, 2008) on nimensä veroinen hyvän mielen teos. Teoksessa vahvasti keski-ikäinen mies palaa saarelle, jossa vietti viimeksi aikaa veljensä kanssa alle kaksikymppisenä vuonna 1973. Tällä välillä hän on muodostanut rakkaussuhteen manner-Italiaan, mutta Sisilia on jäänyt enigmaksi. Saarelle matkustaessaan hänellä tosin on valmiina ruoka-alan verkostot ja kontaktit, joten reissu sujuu jouhevasti gourmet-kohteesta toiseen säntäillessä. Teos ei ole erityisen seikkailullinen, koska toimittajalla on työnmakuinen tahti päällä Vespankin selässä.

Luen teosta ensisijaisesti ruokakirjana, jonka reseptit ovat selkeitä ja ehdottomasti kokeilun arvoisia. Minulla on hyllyssä myös ”aito” sisilialainen keittokirja, josta en ole kokeillut ainuttakaan reseptiä, koska raaka-aineet ovat huonosti saatavilla. Tässä on selkeästi pyritty helpompaan toteutukseen myös pohjoiseurooppalaisesta automarketnäkökulmasta. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tälle valinnalle!

Itse olen Sisilian-reissuillani keskittynyt vain meren eläviin, mutta tässä jaetaan roppakaupalla myös kasvis-ja liharuokareseptejä. Saaren erikoisuuksia ovat myös kotona tehdyt makkarat ja linssiruoat – linssipainotteinen ruokavalio kun oli tavallista arkea vuosisatoja. Nykyään keskivertosisilialainen ylenkatsoo tätä köyhien ruokaa, jota viljellään enää vain muutamilla luomutiloilla. Sisilialaiset laatulinssit ovatkin melkein kuolemassa sukupuuttoon, mikä on harmi. Itsekään en muista kohdanneeni Sisilian-reissuillani linssin linssiä. Sen sijaan ranskalaisia Le Puyn linssejä olen saanut maistaa ja kieltämättä ne ovat paljon makurikkaampia kuin aasialaiset. Samaa uskoisin sisilialaisista linsseistä.

Noin kolmasosa kirjasta koostuu resepteistä. Varsinkin kasvisruoat ja jälkiruoat ovat helposti toteutettavia pohjoismaisen peruskaupan antimilla. Fort selkeästi tuntee saaren poliittista historiaa, mutta ottaa kantaa siihen vain rivien välistä. Kokkaaminen on ollut köyhällä saarella usein myös hiljaisen poliittisen vastarinnan ja itsensä ilmaisun muoto – kenties ainoa sellainen.

Fortille ei tapahdu kahdella reissullaan kovin kummoisia. Vespalla hän kaatuu kerran, pyörän rengas puhkeaa ja muutaman kerran rankkasade yllättää ikävästi. Mies ei ole millään tavalla sankarimatkailija, vaan melkein puhkeaa itkemään joka kerta, kun märkä tai kylmä iskevät. Majapaikkoja kuvataan säästeliäästi, sillä keskiössä on ruoka ja sen laittajat. Leipureista, kalastajista, kotikokeista ja ravintoloitsijoista, sekä myös ruokaan ja turismiin liittyvistä byrokraateista ja muista mielipidevaikuttajista juttua riittääkin. Kirjailija on hyvin antelias haastateltavilleen, erityisesti niille, jotka kutsuvat hänet pitkille perhelounaille. Anekdoottina mainittakoon, ettei kirjailija selviä perhelounaista ilman päiväunia, kun taas paikalliset jaksavat syödä ja juoda kepeästi kuudesta kahdeksaan tuntiin.

Sisilialainen ruoka on äärimmäisyyksien sinfoniaa, rohkeita makuyhdistelmiä. Toisin kuin Italian mannermaalla, saarella ei ole niin tarkkoja maantieteellisiä spesialiteettejä. Reseptien noudattaminen ei ole kirjaimellista, vaan ruoanlaittoa opetellaan ehkä enemmän katsomalla ja tekemällä. Tämä varmaan johtuu myös lukutaidottomuudesta, joka oli saarella yleistä vielä 1900-luvullakin. Sisilialaiset kokit uskaltavat tehdä omia variaatioitaan perinneruoista rohkeammin kuin manner-Italian kokit, jotka kokevat perinteiden velvoittavan viimeiseen piiruun saakka.

Teos ei lähde ensi lukemisen jälkeen kiertoon, vaan saa kunniapaikan keittiössäni, jonka nimeän tänään Bar Siciliaksi. Hunaja ja sitruunat ovat molemmat lempiraaka-aineitani, ja haluaisin myös keltaisen värin näkyvän lautasella. Resepteistä lähtee pian kokeiluun Anna Favan lasagne, canazzu (munakoisopata) ja bobbio (peruna-paprikapata). Erityistä plussaa annan ”köyhien ruokien” kierrätyksestä. Teos sopii erinomaisesti työttömille elämän hifistelijöille.

Halleluja-burgerin resepti on hukassa

Jeanette Winterson (s.1959) on kuulunut feminististen kertojien suosikkeihini jo pitkään, mutta löytyipä hyllystäni taas yksi lukematon romaani häneltä. Boating for Beginners (Minerva, 1985) on postmoderni versio Raamatun luomiskertomuksesta, jossa Nooan arkkia varustellaan ristiriitaisissa tunnelmissa. Kyseessä on aikansa lapsi – tämän tyyppinen feministinen sadunkerronta kun on ollut suosittua angloamerikkalaisessa maailmassa 70-luvulta saakka. Romaani on kevyttä parodiaa, jonkun sortin poliittista kreisibailausta, josta toivon mukaan kukaan ei turhaan pahoita mieltään.

Päähenkilö Gloria on ammatiltaan norsunhoitaja, ja joutuu Ukko Nooan eläintenkerääjäksi, sillä Nooa on heidän perhetuttunsa. Kirjassa eletään jännittäviä poliittisia aikoja: Britanniaa muistuttavassa valtiossa väki on jakaantunut herätyskristillisiin ja sosialistisiin voimiin. Nineveh on sosialistinen valtio valtion sisällä, jota kristityt pitävät synnin pahimpana pesäkkeenä. Vastaiskuna feministeille, vegetaristeille ja muun sortin mädättäjille Nooa haluaa kansaa johdateltavan esimerkiksi ruoan muodossa. Poliittisesta asetelmasta tulee mieleen Suomen viimeaikaiset evankeliset liikkeet – romaanin Nooa on vähän kuin Jouko Piho, Leo Meller tai Juha Ahvio. Vielä enemmän ajattelin Benny Hinniä, kaatoprofeettojen kaikkien aikojen suosikkiani, jonka videoita katson silloin, kun tarvitsen hard core-viihdettä.

Nooa palkkaa Glorian äidin suunnittelemaan Hallelujah-purilaisen kristityn kansakunnan lippulaivatuotteeksi. Valitettavasti käsintehdyt gourmet-purilaiset eivät kelpaa, sillä uudessa valtiossa halutaan matalapalkkaisia kouluttamattomia burgertyöntekijöitä – siksi pihvin on oltava koneellisesti tuotettu. Mrs Munde ottaa tehtävänsä niin vakavasti, että menettää työn tohinassa toisen kätensä.

Gloriaa on kasvatettu Herran kurissa ja nuhteessa – ainoa sallittu ei-kristillinen lukemisto hänellä on ollut myös perhepiiriin kuuluvan menestyskirjailija Bunnyn romanttinen fiktio. Bunny on Barbara Cartlandin seksikkäämpi versio, joka kirjojen kirjoittamisen lisäksi kehittelee tehokkaita laihdutustuotteita läheiselle luksuskylpylälle. Tehokkain selluliitin poistaja on muurahaishoito, mutta valitettavasti guru ei voi taata siitä henkiinjäämistä heikoimmille sydämille. Nooan kulttiin kuuluvat naiset ottavat kauneudenhoitorituaalinsa vakavasti, mutta kultin sisäpiirissä myös kyseenalaistetaan tiettyjä kristittyjä tapoja kuten tipattomuutta.

Nooan suurin kapina ei liity hampurilaisiin, vaan laajempaan ruokareformiin: hän haluaa poistaa maasta jääkaapit ja pakastimet ja näin palauttaa naiset keittiöön valmistamaan terveellistä ruokaa miehilleen ja lapsilleen. Kultin vastustajat kysyvätkin: ”missä tämän päivän feminismi olisikaan ilman pakasteita?” Brittien rakkautta pakastettuun ruokaan olenkin ihmetellyt kirjojen ulkopuolella jo pitkään: tässä ennustetaan jo Iceland-nimisen ketjun massamenestystä maan köyhien parissa. En ole aina itse osannut pitää oikeutta kokkaamattomuuteen feministisenä kysymyksenä, mutta tässä kirjassa se tuntuu itsensä tiedostavan naisen perusoikeutena.

Oikeastaan Nooan arkin varustelu onkin filmiteollisuutta, eli karismaattinen johtaja Nooa haluaa tuottaa mahdollisimman eksoottisen ja kansaa kaatavan elämyksen. Filmin kuvaamisen vaiheessa menin juonen kanssa jokseenkin sekaisin – henkilöitä oli yksinkertaisesti liikaa näin ohueen tarinaan, enkä jaksanut pysyä jokaisen sivuhenkilön persoonassa kärryillä.

Teos oli yksityiskohtien tasolla hauskuuttava, mutta ei vahvinta Wintersonia. Kirjan hyperaktiivinen tunnelma ei täysin vakuuttanut. Verrattuna esimerkiksi teoksiin The Passion, Oranges Are Not The Only Fruit ja The Power Book tässä teoksessa ei päästä vastaavan sukupuolipoliittisen syvyyden ja kypsyyden tasolle.

Wintersonia on suomennettu Bazar-kustantamon toimesta viime vuosina, mikä on taatusti lisännyt kiinnostusta tämän kulttuuri-ikonin tuotantoon myös Pohjolan perukoilla. Jos et pidä englanniksi lukemisesta, suosittelenkin teoksiin Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (2007), Intohimo (2006) ja Majakanvartija (2005) tutustumista. Wintersonin tuotanto on ilahduttavan monipuolista, ja omassa lukuhistoriassani suurimman vaikutuksen on tehnyt hänen kykynsä rakentaa miltei sukupuolettomia hahmoja rakkauskertomuksiin.

Ruoka-asioista mainitakoon vielä, että Winterson on toiselta ammatiltaan luomutuotteiden kauppias – hänellä on Verde-niminen kauppa ja deli Lontoon Spitalfieldsissä. Siinä olisi tälle kirjafriikille upea täsmäkohde, vaikka tuskin Maestroa tiskin takaa päivittäin löytääkään.

Juhlasuunnittelijan kaksoiselämä

Anne Tylerin (s.1941) tuotannosta olin kiinnostunut parikymppisenä ja nyt löytänyt hänet uudelleen nelikymppisenä. Tyler kuuluu samaan mentaalikategoriaan suurista pohjoisamerikkalaisista naiskertojista kuin Alice Munro, Carol Shields, Annie E. Proulx ja Joyce Carol Oates; joskus sekoilen rouvien nimissä, varsinkin kun puhutaan perhesaagoista. Tylerin teoksia olen lukenut jo viisi, viimeisimpänä Digging to America (2006), Noah’s Compass (2009) ja nyt When We Were Grownups (Ballantine Books, 2001).

Tyler tunnetaan yksityisyyttä tarkasti vartioivana kirjailijana, joka ei ole vuosikymmeneen antanut haastatteluja. Seitsemänkymmentä vuotta täytettyään hiljaisuuden muuri on murtunut hivenen; hän on antanut harvoja haastatteluja isoille sanomalehdille ja puhunut jopa BBC:n toimittajalle videolla. Tyler on vaikuttanut aktiivisen uransa ajan Baltimoressa, Marylandissa, ja suurin osa teoksista sijoittuu myös tuohon osavaltioon. Koska teokset ovat enemmän ihmissuhde- kuin maantiedekeskeisiä, en ole edes aiemmin noteerannut romaanien tapahtumapaikkaa.

When We Were Grownups kertoo Rebecca-nimisestä yrittäjänaisesta, jolla on vastuullaan edesmenneen miehensä perheyritys, juhlapalveluja tuottava Open Arms. Rebecca on ollut leskenä jo alle kolmekymppisestä, ja nyt 53-vuotiaana hän herää tutkimaan elämänmenoaan ja omaa persoonaansa, naista jonka kanssa hän ei ole kovin hyvissä väleissä. Hänellä on ympärillään valtava laajentunut perhe, johon kuuluu mm. satavuotias appiukko, kolme tytärpuolta ja yksi biologinen tytär, näiden eksät, nyksät ja lapset ja muita kumminkaimoja. Rebeccaa pyydetään myös hänen lapsipuoltensa lapsipuolien varamummoksi koulun perhetapahtumiin, mistä joviaali jees-nainen ei tietystikään voi kieltäytyä. Yhtäkkiä hän huomaa, että 30 vuotta on kulunut istumajärjestyksiä suunnitellen ja lautasliinojen väriskaaloja ehdotellen.

Radikaalista viidenkympin villityksestä ei kuitenkaan ole kyse. Rebecca päätyy vain kaivamaan esiin unohduksen arkistoista lapsuudenystävänsä ja college-aikaisen sulhasensa Willin, jonka hän dumppasi ilman varoituksen sanaa mennäkseen naimisiin juhlayrittäjänsä kanssa. Seuraa noloa puhelinstalkkausta puolin ja toisin, läskiksi menneet ensitreffit, muutamat paremmin onnistuneet sellaiset, kunnes Rebecca päättää esitellä klaanilleen elämänsä miehen. Tämän jälkeen Will katoaa vanhaan elämäänsä ja Rebecca tuntee olonsa entistä vanhemmaksi ja kulahtaneemmaksi. Professorismieheksi Will on harvinaisen vähäpuheinen ja sulkeutunut, mutta hän onkin fysiikan proffa  maalaiscollegessa. Se älyllinen ja poliittisesti aktiivinen vaihtoehtoelämä, jonka Rebecca kuvittelee viettäneensä Willin rinnalla, tuntuu koko ajan epätodennäköisemmältä.

Kirjan nimi viittaa Rebeccan viimeaikaiseen kokemukseen henkisestä taantumisesta: hän huomaa, ettei ole vuosikausiin harrastanut pitkiä keskusteluja kenenkään kanssa muusta kuin perheeseen tai juhliin liittyvistä asioista. Epätoivoisena hän alkaa, osittain miellyttääkseen uutta deittiään, lukea vaikeita historiallisia teoksia, opetella kirjaston kaukolainapalvelun käyttöä ja tilata newyorkilaisia älymystölehtiä. Opiskeluaika oli hänelle itsenäisen aikuisuuden aikaa, kun taas avioliitto ja leskeys ovat hurahtaneet arkisessa riippuvaisuudessa muiden tarpeista.

Tylerin kirjoissa ei ole yleensä kovin kummallisia juonia, vaan ne keskittyvät arjen pienten sattumuksiin ja menneiden muisteluun. Tässä hassua on, kuinka ammattimainen juhlayrittäjä Rebecca jaksaa innostua lähipiirinsä vauvakutsuista, häistä ja synttäreistä vuodesta toiseen. Olisin ehkä odottanut hänen kaksoiselämältään rankempaa irtiottoa, tuskastumista tai vaikka karkaamista; nyt romaanissa ei oikeastaan ollut selkeää ratkaisua. Appiukkonsa satavuotissynttäreillä hän näkee kuitenkin valoa tunnelin päässä katsellessaan vanhoja kotielokuvanpätkiä vuosikymmenistä miehensä klaanin ympäröimänä.

Amerikkalaisen perinneruoan ystäville teos on aarrearkku, ja muiden juhlien keskellä uusioklaani viettää tietysti pakollista kiitospäivää. Kokeiluun tässä kotikeittiössä menevät maapähkinävoi-jelloleivät, joiden makuyhdistelmä vaikuttaa sopivan haasteelliselta. Brittiläisten sipsileipiin en kyennyt kuin kerran, mutta kenties jelloleivistä tulee tulevien kesäpiknikkien kestosuosikki. Tosin jello on lisäainepitoisuudeltaan monissa Euroopan maissa ”hälyttävien” elintarvikkeiden listalla, mutta amerikkalaisille sen kieltäminen tuntuisi varmaan pyhäinhäväistykseltä.

Parasta tässä teoksessa oli Rebeccan ja tämän biologisen tyttären Min Foon kärkevät sanailut avioliiton merkityksestä. Min Foolla kun on tapana mennä naimisiin vain raskauksiensa ajaksi dumpaten miehet pian lapsen synnyttyä (kuulostaa etäisen tutulta käyttäytymismallilta). Min Foo kerää ”erilaisuutta” eli keskittyy itseään reilusti vanhempiin, nuorempiin ja eri etnisyyksistä tuleviin miehiin. Positiivista siinä on, että liitot ovat tuoneet väriä perhepotrettiin ja Rebeccalla on tapana kutsua eksät mukaan juhliin estoitta. Tässä mennään vasta kolmannella kierroksella ja äidillä on tapana piikitellä tyttärelleen tämän erostatistiikasta kaiken kansan kuullen. Tämäntyyppistä terävää dialogia kaipasin enemmän, mutta henkilöhahmot olivat muuten liian hyväntahtoisia toisilleen.

Back When We Were Grownups tuntui kieltämättä keski-ikäisen tädin lohtukirjalta, kun taas Tylerin uudemmista teoksista löytyy lisää potkua ja särmää. Ymmärtäisin, että tämä romaani on kirjoitettu terapeuttiseen tarkoitukseen, ehkä kirjailijan omassa suruprosessissa hänen pitkäaikaisen elämänkumppaninsa poistuttua tuonilmaisiin. Kirja soveltuu kaikille identiteettikriisin parissa kamppaileville ja siedettävänä virtuaalikokemuksena kesän sukujuhlia vältteleville.

 

Porvarillisen boheemiuden nousu ja tuho

Hollantilaisen Saskia Noortin Ruokakerho (WSOY, 2006) tuli luokseni Hervannan Punnitse ja säästä-kaupan kierrätyshyllystä, jonne toivon mukaan teoksen myös pian palautan. Teos ei kuitenkaan ole hersyvä ruoanlaittoteos, vaan psykologinen dekkari, jossa ryypätään enemmän kuin syödään. Ihastuin teoksessa kielenkäyttöön ja ilmeisen hyvään käännökseen (Titia Schuurman), mitkä auttoivat saamaan teoksen jouhevasti loppuun, vaikka aihepiiri olikin köykäinen ja jokseenkin ärsyttävä. Helppona lomakirjana tämä menee mainiosti, mutta uusia kysymyksiä elämästä ja sen tarkoituksesta teoksesta on turha etsiä. Itseäni kirjassa kiinnosti eniten kuvaus hollantilaisesta yhteiskunnasta, sillä tunnen sitä huonosti ja ennen tätä hollantilaisia romaanejakin olen lukenut vain yhden Anne Frankin päiväkirjan jälkeen. Jos pidät esimerkiksi hollantilaisten sisustustyyleistä ja muodista, tämä kirja saattaa ilahduttaa sinua esteettisellä tasolla.

Romaanissa seurataan pienelle paikkakunnalle muuttavien nelikymppisten boheemiporvaripariskuntien seurapiiriä, jota ruokakerhoksi kutsutaan. Kertojana on graafinen suunnittelija Karen, joka kipuilee yhteenkuuluvuuden ja -kuulumattomuuden dilemman kanssa ja ihastuu yhteen porukan miehistä, Simoniin, joka on äijistä äijin ja ehdottomasti paskiaisin. Ystäväpiiriin meininki alkaa viattomista illalliskutsuista kehittyen seksuaalisesti vihjailevaan, parinvaihtoon rohkaisevaan viinanhuuruiseen häröilyyn, joka käy piirin heikommille lenkeille henkisesti painostavaksi. Porukan humalahakuisuus peittyy porvarillisten symbolien taakse, eli riippuvuuden ongelmia vältellään ja ohitetaan, koska kaikilla ainakin ulkokohtaisesti on millä mällätä. Eräs piirin rouvista, leskeksi päätyvä Babette, tosin joutuu pitkään paikkaamaan miehensä taloudellisia ohareita asioimalla ”köyhyydeltä haisevassa” Aldissa, mutta naamioi halpatuotteiden hamstraamisensa kalliin supemarketin kasseihin. Kerhon naispuolisista jäsenistä suurin osa pysyy naimisissa vain vältelläkseen yksinhuoltajuuden ja vuokralla asumisen stigmaa. Suurin rakkaudenosoitus teoksessa on ruokakerhon miesten rouvilleen järjestämä yllätysloma Portugalissa ilman miehiä ja lapsia. Muuten liitot vaikuttavat elähtäneiltä ja pystyyn kuolleilta.

Rikosten selvitys jää tässä toisen viulun asemaan elämäntapakuvauksen dominoidessa. Dekkariksi juoni on liian ilmiselvä ja juoruileva, eikä loppuratkaisukaan herätä suuria tunteita. Chicklit-pläjäykseksi teoksessa on liikaa pohdintaa, joten ehkä ongelmana on kirjailijan päättämättömyys genren suhteen. Joskus välimuotoratkaisut toimivat niin, ettei lukijalle jää edes tarvetta kategorisoida lukemaansa ennaltamäärättyihin lajityyppeihin. Tässä tapauksessa kaipasin kuitenkin selkeämpää genremäärittelyä.

Jostain syystä teoksen ilmapiiristä mieleeni tuli norjalaisen satiirikko Torgrim Eggemin romaani Sisustaja (2005), vaikka Eggemin yhteiskunnallinen ote on Noortia purevampi ja ilkeämpi. Olisin toivonut Noortilta astetta ilkeämpää otetta, jos romaanin pointtina oli keskiluokkaisten uraihmisten pinnallisen elämäntapakuplan puhkaisu. Nyt sitä tökittiin liian tylsillä aseilla. Kirjasta jäivät lähinnä mieleen Dolce&Gabbanan vuohennahkajakut, täydelliset cappuccinot ja loputon valkoviinimeri.