Hänen majesteettinsa hotelleissa

Teos: Jeffrey Archer: Vankilapäiväkirja. Osat 1-3, Helvetti-Kiirastuli-Taivas. (Saga Egmont, 2021)

Suomennos: Laura Hanttu

Äänikirjan lukija : Petri Ala-Kokko

Joskus 00-luvulla harrastuksiini kuului eri kehitysmaiden toisinajattelijoiden vankilapäiväkirjojen lukeminen; myös väitöskirjaani kuului tällainen osio. Tätä genreä kutsuttiin tuolloin resistance literatureksi. Varmasti yksi ikimuistoisimpia lukemiani vankilapäiväkirjoja oli nigerialaisen Ken Saro-Wiwan muistelmat. Myös Suomen historiaan on liittynyt eeppisiä vankilasaagoja, joista muistan parhaiten Elvi Sinervon kirjoitukset turvasäilöstä toisen maailmansodan aikaan.

Kun sitten lähdin lukemaan Jeffrey Archerin, miljonäärikirjailijan ja pitkäaikaisen konservatiivipoliitikon vankilapäiväkirjoja, ei resistance literature ollut heti mielessäni. Mutta Archerin vankilaan joutumisen syyt ovat silti kiintoisat, ja tuomion aikaansaama massiivinen mediajulkisuus oli omanlaisensa hullunmylly. Tässähän oli pulaan joutunut yläluokkainen julkkis, jonka läheiseen ystäväpiiriin kuuluivat niin Margaret Thatcher kuin John Major. Mitään kapinaa hänen majesteettinsa arvovaltaa vastaan ei tästä vankilasaagasta löydy.

Alunperin Archer sai neljä vuotta kakkua väärän valan sanomisesta tapauksessa, jossa puitiin erään hyväntekeväisyysjärjestön rahankäyttöä. Archer oli ollut kymmenisen vuotta tukemassa kurdien itsenäisyyshanketta ja ja Britannian Punainen Ristikin oli tässä hankkeessa taustatekijänä. Muut asiaan sekaantuneet eivät joutuneet linnaan, ja Archerinkin tuomio lyheni huomattavasti saagan aikana.

Vankilaan joutuessaan hän oli 61-vuotias, ja monella tapaa häntä kohdeltiin rikosseuraamuksen hierarkiassa ikäihmisenä. Roskalehdet yrittivät koko ajan etsiä todisteita Archerin luksuselämästä ja etuoikeuksista tuomion aikana, vaikka näitä tuskin oli mainittavissa määrin. Mies lusi tuomiotaan kolmessa eri paikassa, joista ensimmäinen (”Helvetti”) oli Belmarshin pahamaineinen korkeimman turvaluokituksen vankila – paikka, jonne moni joutui linnauransa aluksi huolimatta oletetun rikoksen luonteesta.

Yllättävää kyllä, pidin tästä trilogiasta paljonkin, vaikka Archer yksityishenkilönä ja poliitikkona vaikuttaa yläluokkaiselta ja sovinnaisiin tapoihinsa piintyneeltä. Tässä kuvataan arjen vankilaelämää hänen omista, rehellisistä lähtökohdistaan ennakkoluuloinen kaikkineen, mutta ainakaan tuo näkökulma ei ole epäempaattinen. Archerin oma linja huumeisiin on ollut ennen vankilaan joutumistaan kategorisen kielteinen, eikä se linnatuomion aikana paljon liberaalimmaksi muutu, mutta hän alkaa nähdä monisyisemmin huumeidenkäytön syitä ja seurauksia. Elämän ehdot kovia huumeita käyttävällä taparikollisella kun ovat varsin erilaiset kuin House of Lordsin veteraanilla, jolla on yksityiskoulutausta. Tosin linnatuomionsa aikana Archer kohtaa myös huumeriippuvaisia ns. paremmista piireistä. Hän joutuu kohtaamaan sen tosiasian, ettei oikein mikään perhetausta suojaa addiktioon taipuvaista yksilöä koukuttumiselta.

Eliittiasema Archerilla on siitä näkökulmasta, että hänellä on rakastava perhe, suuri varallisuus ja ammatti, jota voi harjoittaa vankilaoloissakin. Silti lusiminen vaikuttaa myös hänen mielenterveyteensä, ja mukaan mahtuu vaikeitakin päiviä. Belmarshissa hän kokee äärimmäistä väkivaltaa, Waylandin vankilassa yleinen levottomuus, rap-musiikin pauhe ja rivokielinen huuteleminen selleistä toisiin rasittaa, ja North Sea Campin syrjäisessä avovankilassa on nuhjuista ja paikoitellen jopa törkyistä. Viimeisessä instituutiossa hän kuitenkin saa mielekästä tekemistä: työ vankilan hallinnon paperihommissa, teenkeittäjänä ja lääkintäassistenttina motivoi enemmän kuin esimerkiksi osallistuminen keramiikkapajaan. Lyhyen ajan hän saa myös opettaa luovaa kirjoittamista kanssavangeille, mutta myöhemmin tämä mahdollisuus evätään.

Kuinka monelta vangilta sitten puuttuu kokonaan luku- ja kirjoitustaito, siitäkin tässä kirjasarjassa on vinkkejä. Brittiläisessä vankilajärjestelmässä on kuitenkin jo pitkään yritetty vakavasti paikata vankien koulutuksellisia aukkoja. Monenmoisia työllistämishankkeitakin on vankiloissa käynnissä, ja osan vangeista motivaatio palata työelämään on suuri. Minusta tämä saaga on ansiokas siksi, että se osoittaa vankeinhoitojärjestelmän ruusut ja risut hyvin realistisesta näkökulmasta.

Trilogian kakkososassa Archer tutustuu kolumbialaiseen Sergioon (nimi muutettu), jota odottaa pian karkotuspäätös Britanniasta. Tämä kohtelias, keskiluokkainen valkokaulusrikollinen alkaa heti hioa Archerin kanssa jalokivi- ja taidekauppoja. Aito smaragdi saapuukin perheen joulukuuseen, mutta taidekaupat ehtyvät ja kontakti mieheen katkeaa. Muutkin ystävyyden kuvaukset ovat hienoja, vaikka enimmäkseen niissä diilataan puhelinkorttien ja Mars-patukoiden valuutalla.

Tämä oli nyt toinen tutustumiseni Archerin teoksiin. Ensimmäinen otos oli erittäin lupaava, kertoohan se Himalajan valloituksesta, tämänhetkisestä lempiaiheestani. Ihan kaikki Archerin kirjojen aihepiirit eivät minua inspiroi, mutta tykkään hänen kerronnan tyylistään.

Eli kirjallista fanitusta voi tapahtua yli puolue- ja näkemyserojen. Iso hurraahuuto sille!

Oman elämän käärepapereissa

Teos: Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

On kunnianhimoista kirjoittaa tiivis elämäkerta, johon mahtuu lähes 70 vuoden elämä ranskalaisena työväenluokkaistaustaisena feministinä. Tämä elämä ei kuulosta Simone de Beauvoirin kaltaiselta filosofian supertähden elämältä kahviloiden paraatipaikoilla, eikä Marguerite Durasin kaltaiselta melankoliselta, viininhuuruiselta haahuilulta yksinäisissä merenrantahuviloissa, vaan elämältä tavallisten ihmisten maailmassa, jossa kirjailijan urasta haaveilevalla naisella on edelleen elämän valintoja rajoittavia, yhteiskunnan sanelemia reunaehtoja.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt paljoa Annie Ernauxista, sen verran kaukana olen elänyt ranskalaisen kulttuurielämän uutisista. On oireellista, että tämän hittikirjan julkaisun ja suomennoksen välillä on 13 vuotta aikaa. Suomessa julkaistaan ranskalaisesta nykykirjallisuudessa eniten chicklitiä ja dekkareita; ”vakavampi” kirjallisuus ei massoja enää kiinnosta kuten aiemmin, kielimuurinkin yli. Ernauxin teos on tuulahdus jostain vanhemmasta kirjallisuuden maailmasta, jossa tietyt klassikkoteokset kuuluvat ikäpolvikokemukseen, ja jossa painokset myyvät yli kvartaalitalouden määrittelemän hyllyelämän.

Teoksen aika-akseli ulottuu vuodesta 1941, jolloin Annie on yksivuotias vuoteen 2006, jolloin hän on 66-vuotias yhden syövän selättänyt isoäiti, jolla on jo toinen nuorempi miesystävä. Ero lasten isästä on otettu nelikymppisenä, ja vasta sen jälkeen hän on voinut ryhtyä kirjailijaksi. Ennen tätä hän on elänyt sovinnaista pikkuporvarillista elämää opettajana ja virkamiehen vaimona talossa, johon valitaan kangastapetteja hyvällä maulla ja tarjoillaan epäileville vanhemmille avokadoja ja fondueherkkuja ja keskustellaan kaikkitietävästi talojen lämmityslaskuista.

Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy suloisen kirpeitä muistoja, jotka tuntuvat historiallisilta jo parin vuosikymmenen viiveellä. Annie kasvaa työväenluokkaisessa perheessä, joka onnistuu perustamaan oman kaupan tyttären nuoruudessa. Tätä taustaa hän häpeää lukiossa ja yliopistossa, mutta palaa silti viikonloppuisin vanhempiensa luo ikuisine pyykkikasseineen. Lasten kasvatus on vielä 1950-luvulla katolisen maailmankuvan sanelemaa, seksuaalisuus on tabu ”kunnon perheissä”, ja naisen on esitettävä kunnollisuuttaan, vaikka pääsisi opiskelemaan ja tekemään näin luokkanousun. 1960-luvulla pelätään edelleen eniten raskaaksi tuloa avioliiton ulkopuolella, mutta muuten arvomaailma on alituisessa mylleryksessä.

Kirjassa käydään läpi paljon sellaisia Ranskan, Länsi-Euroopan ja laajemman maailman tapahtumia, jotka taatusti resonoivat myös suomalaisessa lukijassa. Yleisen historian paljous myös hämmentää: kirjassa tunnutaan tietoisesti etsittävän yhteisiä sukupolvikokemuksia, ei niinkään porauduta Annie-nimisen yksilön psyyken syvyyksiin. Toki hän on syvästi kokeva, ja myös ennakkoluulottomasti uusia asioita kokeileva airut, mutta hän on myös perheensä jäsen ja sukutaustansa edustaja. Hän on opiskellut maakunnan vaatimattomassa yliopistossa, jossa Freudin siteeraamisesta ei ole saanut lisäpisteitä, päinvastoin. Ja vaikka hän on avioeronsa jälkeen siirtynyt asumaan Pariisiin, hänessä on edelleen paljon juurevaa maakunnallisuutta.

Olisin halunnut keskustella tästä kirjasta edesmenneen äitini kanssa, joka olisi taatusti lukenut tämän kirjan suuremmalla innolla kuin itse tein. Tässä oli paljon samoja elementtejä kuin vanhempieni ja isovanhempieni elämissä, vaikka tulemme eri maista ja kulttuureista. Kirjassa kuvattu normandialainen työväenluokkaisuus ei tunnu kovin kaukaiselta, vaikka valtaväestön uskonto on eri ja muistot toisesta maailmansodastakin eroavat. Eniten nauroin kirjassa maalaismummille, joka pieraisee junassa natsisotilaille, kun ei muuten pysty ilmaisemaan vastustustaan vieraan vallan miehitykselle.

Kirjassa muutenkin esitellään sellaista ranskalaista kulttuuria, joka usein jää paitsioon. Siinä seikkaillaan tavallisen kansan markkinoilla, tavataan maanisia helppoheikkejä, eksytään valtavissa hypermarketeissa, joissa jokaiseen jogurttiin on lisätty valtava määrä keinotekoisia vitamiineja. Näiden ihmisten päivittäinen ruokailu on kovin muovista – kaukana ovat lähiruokatorit ja gourmet-ravintolat. Tässä maailmassa keski-ikäiset pariskunnat yrittävät palauttaa liekin aviovuoteeseensa katsomalla yhdessä pornoa, kun taas Annie etsii ”palimpsestikokemuksia” eli eri aikakausien päällekkäisyyttä nuorempien miesten kiihkeästä syleilystä.

Ernauxin kertojan sävy on säälimättömän analyyttinen, jonka monet saattavat tulkita kylmyydeksi tai tunteettomaksi. Itse en nähnyt sitä sellaisena, sillä onhan tässä kuvattu myös aidosti onnellisia hetkiä ja kiintymystä läheisiin, varsinkin lapsiin. Mutta joudun sulattamaan tätä lukukokemusta, en antautunut sen tenhoon välittömästi. Ehkä siitä puuttuu ihan tietoisesti se tietynlainen ranskalaistyylinen kepeys, flirtti tai erotisoitu mystiikka, joka usein myy miljoonapainoksia kaupallisilla markkinoilla.

Erityistä plussaa annan kirjassa siirtomaahistorian purkamiselle, muslimitaustaisten siirtolaisten aseman käsittelylle ja lähiömaisemien esittelylle. Näissä oli myös sosiologista antia, ja kirjassa annettujen vinkkien kautta voi syventää tietämystään vaikka siirtolaisten kielimaisemista tai ramadanin vieton kaupallistumisesta. Lähtisinkin mielelläni Annie Ernauxin kanssa Pariisin lähiön hypermarketiin tutkimaan Eid-koristeita ja halal-hyllyjen välejä.

Kaikkien näiden käärepapereiden, omien ja vieraiden, alta paljastuisi ehkä yhteinen tarina, postmodernin arjen tilkkutäkki, jossa pyhä, kaupallinen, maallinen ja ruumiillinen tulisivat luovalla tavalla yhteen.

Pintojen asiantuntija pulassa

Teos: Nita Prose: Huonesiivooja (Bazar, 2022)

Suomennos: Katariina Kaila

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Molly Gray on 25-vuotias luksushotellin kerrossiivooja, jonka vastuulla on yläkerran sviitit ja niiden roskalehtien lööpeissä keikkuvat ökyasiakkaat. Nuoresta iästään huolimatta hän on palvellut Regency Grand-hotellia jo pienen ikuisuuden, sillä opiskeleminen muiden kanssa ja siihen liittyvä ryhmäytyminen eivät ole olleet hänen heiniään. Hän on todellinen pintojen asiantuntija, jolle mikään tahranpoistotekniikka ei ole vieras. Toisaalta hän on myös bakteerikammoinen neurootikko, jolle sosiaalinen kanssakäyminen vähemmän siistien ihmisyksilöiden kanssa on vaikeaa.

Tämä teos on niin koukuttavasti kirjoitettu, että se imaisee mukaansa huolimatta siitä, omaako lukija hygieniapassin vaiko ei. Minulle teos tuotti suuren hämäyksen, ja muutakin päänsisäistä dissosiaatiota, sillä lähdin lukemaan sitä täysin puskista. Suurin hämäys liittyi maahan ja kaupunkiin: minullehan tämä oli brittikirja, ja oletettu sijoituspaikka tuntui Lontoolta ensimmäisen kolmanneksen aikana. Molly ja hänen isoäitinsä puhuivat vanhahtavaa, sievistelevää kieltä, ja harrastivat suunnilleen viktoriaanisia teeseremonioita. Myös hahmojen nimet tuntuivat kovin brittiläisiltä. Mutta jossain vaiheessa paljastui, että nämä hahmot tosiaan hamstraavat tarjouksia senteillä, eli rahayksikkö rikkoi illuusioni.

Kirjassa ei mainita minkään suuren kaupungin nähtävyyksiä, kaduilla ei ole nimiä, eli periaatteessa tarina voisi sijoittua minne tahansa englantia puhuvaan maailmaan. Molly ei tee havaintoja säästä eikä luonnosta, hän on paatuneen konemainen tapaus, joka viihtyy lähinnä kotona ja työpaikallaan. Hänellä on yksi lempiravintola The Olive Garden, jonka italialaisuuden esitys kuulosti täysin suomalaiselta Rossolta, ja myös tämän ravintolan kuvaus sai minut uudelleenarvoimaan kirjan sijaintia. Eli ravintola tuntui niin juntilta ja rahvaanomaiselta, ettei se tuntunut kovin lontoolaiselta.

Kirjaa voi lukea niin yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin dekkarina, vaikkakin iljettävän herra Blackin murha ei sinänsä ole teemana kovin omaperäinen tai raflaava. Itse en innostunut rikosjuonesta, mutta Mollyn sisäisen maailman ja kielellisen universumin kuvaus teki suuren vaikutuksen. Hän on kuin modernin maailman Pygmalion, jolla ei kuitenkaan ollut sivistävää herraseuraa, vaan poikaystäväehdokkaat olivat melko karskeja tapauksia. Ensin tuli kleptomaani Wilbur, joka ryösti isoäidin säästötilin käden käänteessä, ja tämän jälkeen tuli baarimikko Rodney, joka oli kelmeistä kelmein. Onneksi kuitenkin hotellin keittiöstä löytyi paperiton meksikolainen siirtolainen Juan Manuel, joka palautti Mollyn uskon ihmisyyteen.

Mutta lisää hämmennyksestäni. Viime aikoina olen nauttinut eniten kirjoista, joissa viihdytään luonnossa, syrjäseuduilla, sivilisaation reunoilla ja sen ulkopuolella. Jopa kaupunkeihin sijoittuvissa kirjoissa olen ilahtunut niistä, joissa löydetään ”salainen puutarha”. Tässä romaanissa yhdelläkään hahmolla ei ollut merkittävää luontosuhdetta, vaan kaikki kommunikaatio käytiin sisätiloissa, kalustetuissa huoneissa. Kirja herätti minussa jopa urbaania ahdistusta, vaikka yleensä viihdyn hotelleissa erinomaisesti, enkä pahastuisi pikku retriitistä edes Regency Grandin tyyppisessä establishmentissa, jonka tuottama ylellisyyden illuusio edustaa menneen maailman kerskakulutusta ja sortoa.

Mollyn hahmon sielunkumppaniksi ehdottaisin japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan naista, jossa vastaavasti lievän autistinen ja työlleen omistautunut Keiko koki kovia muuttuvilla työmarkkinoilla. Tämä teos on huomattavasti laajempi ja tyyliltään rönsyilevämpi kuvaus työelämästä ja sen karikoista, mutta molemmissa pisti silmään urbaanin maiseman äärimmäinen vieraantuminen luonnosta ja materiaalisen runsauden karuus. Ehkä tämän romaanin Mollylle annettiin vähän enemmän tulevaisuudentoivoa kuin Keikolle.

Suomalaisilla työmarkkinoilla Mollyn tyyppinen tapaus ei koskaan etenisi tiimiesimieheksi, vaan hänen työvoimaansa väärinkäytettäisiin kuntouttavassa työtoiminnassa maailman tappiin saakka. Eli vaikka kirjassa kuvataan työelämän riistoa, siinä on kuitenkin joitain ”vanhan maailman” arvoja. Hotelli ei kuulu monikansallisen ketjuun, eikä Molly tee työtään kasvottoman työnvälitysketjun kautta. Ja hotellissa on töissä ihmisiä jopa yövuorossa, se ei ole kasvoton, persoonaton Omenahotelli, jossa rikosten tekeminen on paljon helpompaa kuin Regency Grandissa, jossa on pingviinipukuinen yöportieeri.

PS: Tsekkasin Nita Prosen kirjailijaprofiilin vasta arvion kirjoittamisen jälkeen. Kyseessä on Torontossa asuva pitkän uran kustannustoimittajana tehnyt kirjailija. Kanadalainen konteksti voisikin olla tälle uskottavampi tapahtumaympäristö kuin USA, vaikka tarinaa ei lukijan tarvitse sijoittaa Torontoon, sillä paikallisia ”mausteita” ei ole. Itse aloin jo sijoittaa sitä mielessäni jonnekin USA:n etelävaltioihin, joissa uskon olevan enemmän historiallisia hotelleja kuin Kanadassa. Mutta jotkut lainsäädäntöön liittyvät asiat viittasivat muuhun yhteiskuntaan kuin USA:an, eli joku Kanadan kaupunki toimii hyvin mahdollisena kontekstina.

Seitsemän kukkulan kaupungissa

Teos: Eeva Kiviniemi ja Taina Pietikäinen: Joki (Saga Egmont, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kati Berg on viisikymppinen historian maisteri, aikuisten lasten äiti ja pitkäaikaistyötön Turusta. Hän on vastikään muuttanut asumaan yhteisöön Aurajoen varrelle ja vuokrannut omakotitalonsa sitä enemmän tarvitsevalle perheelle. Aviomies Pertti on karannut ties kuinka monennelle tutkimusmatkalle Andeille; hyönteiset tuntuvat vievän professorimiestä varmemmalla otteella kuin väljähtänyt liitto. Tytär Milla on juuri palannut kaupunkiin tekemään ensimmäistä harjoitteluaan poliisina; poika Mikael asuu Tanskassa ja opiskelee musiikkia.

Kun Kati todistaa nuoren kämppiksensä kokemaa väkivaltaa Aurajoen varrella ja samaan aikaan alkaa bongailla joenvarren puihin piirrettyjä omituisia viiltoja, hän ei voi olla ryhtymättä tutkija-salapoliisiksi. Puiden salaisuuksien selvittäminen on ainakin hohdokkaampaa kuin työllisyyskurssilla lusiminen. Mutta onneksi kurssilla lusii myös eräs Nalle, entinen rokkibändin roudari, joka tuntee tukiviidakon solmut professorin rouvaa paremmin.

Minulla on tässä edessäni useita uusia dekkarisarjoja, jotka houkuttelevat omaperäisellä otteellaan. Kati Berg-sarja kuuluu cosy crime-osastolle, jossa yhteiskunnallisuudella ja ihmissuhteilla on suurempi rooli tarinassa kuin raa’alla väkivallalla. Ihastuin tässä kirjassa niin Turun jugend-arkkitehtuuriin kuin työttömyyden luovaan kuvaukseen, joka lempeässä piikikkyydessään lähestyi Ossi Nymanin ”ideologisen työttömyyden” kuvausta. Kirjan Kati tosin on harvinaisen puuhakas ja resurssirikas työtön, jolla ei ole äärimmäisen köyhyyden kokemusta johtuen suotuisasta avioliitostaan. Hän on kirjaimellisesti nainut rahaa, sillä Pertti tulee suvusta, jossa vanhemmat sponsoroivat lapsilleen ensiasuntoja. Kati itse taas tulee ruotsinkielisestä työläisperheestä Kemiönsaarelta, ja on perinyt lähinnä merimerkkien lukutaidon. Tykkäsin siis varsinkin suomenruotsalaisuuden kaavasta poikkeavasta kuvauksesta, vaikkakin se on kirjassa vain ohut sivujuoni.

Kirjassa nuori tubettaja Niko löydetään hukkuneena Aurajoesta, ja tutkinnassa on syytä olettaa, ettei kyseessä ollut onnettomuus tai itsemurha. On syytä myös tutkia aiempia vastaavia tapauksia, sillä joki on aiemminkin vienyt ihmisiä hämärissä oloissa. Milla pääsee Nikon murhatutkintatiimiin, ja monien vääntöjen jälkeen päätyy konsultoimaan sekä rasittavaa äitiään että tämän kirjastonhoitajaystäväänsä joen ja puiden historiaan liittyvissä kysymyksissä.

En ennen tämän kirjan lukemista tiennyt, mitä termi ”puumerkki” oikeastaan tarkoittaa, ja myös kuningatar Kristiinaan liittyvä tarinointi oli uusia ikkunoita avaavaa. Kuitenkaan teos ei ollut historiallisuudessaan ensyklopedinen tai ylitsepursuavaa, mikä joskus on vaarana, jos päähenkilöllä on tutkijataustaa. Koin, että historialliset osuudet oli tässä teoksessa onnistuttu ujuttamaan tarinaan niin, että siitä pystyy nauttimaan myös ne, jotka usein skippaavat opastetut kierrokset folkloristisessa ulkomuseossa.

Minulle tämä teos oli riemastuttava uusi tuttavuus jo työvoimapoliittisista syistä, eli itselle samastumispinta päähenkilön kanssa oli mahdollisimman kattava. Toisaalta huomasin, että teoksen maailmassa oli paljon yhteistä esimerkiksi Eppu Nuotion Ellen Lähde-sarjan kanssa. Mutta kyllä Turkuun mahtuu hyvin näitä kukkahattutätihenkisiä salapoliisihahmoja, ja varsinkin Kati Bergin hahmosta voisi olla jotain hyötyä myös kaupungin työllisyyspalveluille. Turku nimittäin alkoi tuntua tämän kuvauksen pohjalta paljon kiinnostavammalta paikalta olla työtön kuin Tampere, ainakin kesäiseen aikaan.

Sarjasta on saatavilla jo toinenkin osa, Ahne, joka sijoittuu vanhusten palvelukotien ja taideväärennösten maailmaan. Toivon sarjalle menestystä ja pitkää ikää, sillä koin sarjan tarjoavan elämyksiä monenlaisille lukijoille – myös nuorille ja ei-työttömille. Sarjan aloitusosa oli varsin nuorekas, olihan yli puolet sen hahmoista nuoria aikuisia. Sivujuoniin mahtui muun muassa ilmastoahdistusta ja seksuaalisen identiteetin etsintää.

Jännämiehen muotokuva

Teos: Carolyn Woods: Paholainen vuoteessani (Minerva, 2021)

Suomennos: Sirpa Saari

Äänikirjan lukija: Anni Tani

2010-luvun alussa Carolyn Woods oli reilu viisikymppinen sinkku, joka oli äskettäin muuttanut Lontoosta Cotswoldsin maaseudulle elämään entistä leppoisampaa elämää. Hän ei etsinyt elämäänsä suurta rakkautta eikä harrastanut nettideittailua. Pyrkimyksenä hänellä oli hankkia oma talo alueelta, mutta suhtautui tähänkin suunnitelmaan maltillisesti kiirettä pitämättä.

Carolyn törmäsi Markiin vaateliikkeessä, jossa hän oli leppoisissa osa-aikatöissä. Sosiaalisesti sujuva Mark onnistui saamaan naisen puhelinnumeron ensi tapaamisella, ja tätä seurasi koukuttava rakkauspommitus. Carolyn huomasi olevansa vakavassa suhteessa itseään nuoremman miehen kanssa jo noin viikon sisällä ensi tapaamisesta. Tapaamisia heillä oli tiiviisti, mutta jännämies oli kovin kiireinen, ja näin pariskunta ei koskaan viettänyt öitä saman katon alla. Mark kertoi olevansa Sveitsissä asuva veropakolainen, jolla oli bisneksiä Englannissa. Hieman myöhemmin Carolyn sai kuulla, että jännämiehellä oli myös ura tiedustelupalvelu MI5:ssä, ja tämän vuoksi hänen elämässään oli reunaehtoja, jotka rajoittivat yhteiselämää.

Markin suurin huijaus liittyi asumiseen, eli hän esitti rahamiestä, jolla oli asuntoja ja taloja monessa maassa. Hän sai Carolynin luopumaan omista talonostohankkeistaan ja muuttamaan väliaikaiseen asuntoon Bathin kaupunkiin odottamaan pysyvämmän kartanon remonttia. Samaan aikaan hän onnistui eristämään Carolynin perheeltään ja ystäviltään. Lähipiiri tapasi Markin vain kerran, eikä Carolyn koskaan tavannut Markin elämästä kuin rikostoveri Paulin (joka esiintyi autonkuljettajana) ja 2-vuotiaan tyttären, jonka Mark esitteli veljentyttärenä.

Reilu puolet kirjassa käsittelee suhteen anatomiaa, ja loppuosa keskittyy taloussotkuihin, oikeusjuttuun ja Carolynin psyykkiseen selviytymiseen. Kirja on osittain kirjoitettu todistajanaineistoksi oikeudenkäynteihin, mutta sillä on selvää kaunokirjallista arvoa, joka ylittää True Crime-genrerajan. Minulle tämä tarina oli kelpo dekkari tai psykologinen trilleri, vaikka tositarinaan liittykin elementtejä, jotka menisivät yli hilseen perusdekkareiden maailmassa.

Eniten kirjassa hämmensi Mark Acklowin öky elämäntyyli, josta kaikki ei ollut huijausta. Tässä siis todella lennetään helikoptereilla ja yksityiskoneilla, ja liikutaan rahakkaissa piireissä. Epäselväksi jäi, kuinka monia naisia Acklow oli huijannut ennen Carolynin tapaamista – ilmeisesti monia, mutta Carolyn oli ensimmäinen, joka veti jutun oikeuteen. Mistään kevythuijauksesta tässä ei ollut kyse, eli tällä sapluunalla ei voi kusettaa monia naisia samaan aikaan jo pelkistä ajankäyttöteknisistä syistä.

Nettihuijaustarinat ovat usein erilaisia, ja niiden kohteiden ymmärrys omista raha-asioistaan on usein hatarampi. Erikoista tässä myös on se, että Acklam on valkoinen britti ilmeisen keskiluokkaisesta perheestä, jonka huijausura alkoi jo teininä omien vanhempien varojen väärinkäytöstä.

Yleensä en syty tarinoista narsistin uhriksi joutumisesta, mutta tämä teos oli sen verran vauhdikas, ettei Carolynin uhrin asema ole lopulta sen keskeinen viesti. Mark Acklamin jutuissa on myös vahva viihteellinen elementti, ja minua nauratti osa hänen maneereistaan. Kyseessä on siis yksi parhaista lukemistani True Crime-kirjoista, ja voisin lukea tarinan uudelleenkin enemmän fiktionaalisessa muodossa.

Kohtalokas saariseikkailu

Teos: Eeva Louko: Onnellisten saari (Otava, 2021)

Äänikirjan lukija: Mimosa Willamo

Ronja on kolmikymppinen toimittaja, joka on rakentanut elämänsä Lontooseen, eikä koe enää Suomea kotimaakseen. Naisen äiti on muuttanut Nizzaan jo tytön lapsuudessa, ja synkistelevä historianopettajaisä Harri jäi huoltamaan yksin tytärtään Lauttasaareen. Kun eläkkeelle jäänyt isä sitten löydetään kuolleena kotisaaren Kasinorannasta, on Ronjan palattava kohtaamaan sukunsa synkät salaisuudet.

Teoksen historiallinen osio sijoittuu 1970-luvulle, aikaan ennen Ronjan syntymää, jolloin Harrilla oli toinen nainen kuin Ronjan äiti Anita. Isän jäämistöstä löytyy haalistuneita Polaroid-kuvia ajasta, jolloin hän oli ollut onnellisempi kuin myöhemmässä perhearjessaan. Onnellisten kuvien ottaja on edelleen elossa, kuten on myös mystinen Ellen Rinne, nainen, jolle isä on testamentannut rahaa. Mutta mikä lopulta oli isän salaisuus, se, joka sai hänen elämänsä jämähtämään paikalleen?

Kirja on perinteinen dekkari siinä, että siinä on poliisihahmoja ja virallinen murhatutkimus, mutta sen paino on kuitenkin enemmän suvun historiassa ja kipeässä isäsuhteessa. Ronja lämmittelee myös suhdetta lukioaikaiseen heilaansa Villeen, ja hengailee vanhojen bestisten, Millan ja Anskun kanssa. Rannoilla haahuilee myös henkisesti epävakaa Sara-täti, jonka vaiheista Ronja ei ole aiemmin tiennyt mitään.

Minulle Lauttasaari ei ole kovin tuttu ympäristö, joten opin kirjan kautta jotain uutta sen historiasta. Ottaen huomioon, että kirjassa on jopa kaksi historianopettajahahmoa, historian osuus jää siinä maltilliseksi. Toki sen nuorehkoille hahmoille jo 1980-luku on historiaa, ja Villen historiantutkimuksen metodit ovat enemmän kuin kyseenalaisia. Saari tuntuu myös perinteisen nurkkakuntaiselta, ja monilla sen kanta-asukkailla on yhtä ilmiömäinen muisti kuin syrjäkylien natiiveilla.

Loukon kieli on paikoitellen herkän poeettista, ja luonnolla on tärkeä osuus kerronnassa. Merellisille lenkkipoluille mahtuu myös riittävästi kauhua, joten kirjaa voi lukea myös kauhukertomuksena ja mikä ettei myös psykologisena trillerinä.

Minusta siis teoksessa oli kaikki elementit paikoillaan, ja tykästyin Loukon kirjoitustyyliin, mutta juuri nyt olen ahminut liikaa dekkareita, enkä tässä tilassa päässyt enää uuden sarjan hahmojen ihon alle. Juonen ymmärryksen ja tunnelmien välittymisen suhteen minulla ei ollut ongelmia, mutta hahmoihin tutustuminen jäi vielä puolitiehen. Saatan siis kerrata teoksen ennen kuin tartun sen mahdolliseen jatko-osaan.

Urbaaniksi tarinaksi Onnellisten saari on ilahduttavan juureva: siinä käytetään somea vain minimaalisesti, se ei ole erityisen ulkonäkökeskeinen, eikä siinä seurata uusimpia trendi-ilmiöitä. Siinä siis keskitytään ihmiselämän olennaisiin puoliin, ja näin uskon sen ilahduttavan monenlaisia lukijoita, myös kolmikymppisiä vanhempia ja muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvia.

Sumiainen maailmankartalle

Teos: Markku Ropponen: Kuhala ja kaimaanin hymy (Tammi, 2022)

Äänikirjan lukija: Arttu Kurttila

Facebookin dekkariryhmästä huomasin, että Markku Ropposen Kuhala-dekkarisarjan uusin osa sijoittuu osittain Sumiaisiin, tuohon entiseen pohjoiskeskisuomalaiseen kuntaan, joka tunnetaan omaperäisistä asukkaistaan. Minulla on ollut kunnia oppia uimaan lapsena Sumiaisissa, sillä asuin viereisessä Suolahdessa, ja Sumiaisten puolen uimarannat olivat matalampia ja näin lapsiystävällisempiä kuin kotikunnassani. Myöhemmin olen kuullut Sumiaisista muun muassa siellä sijaitsevan oopperan muodossa. Kylässä on noin 1000 asukasta, mutta on huomattavasti suurempi henkisellä tasolla.

Tässä kirjassa Kuhala saa toimeksiannon Sumiaisista salaperäiseltä Oskari Hurskaiselta, mieheltä, jonka osaksi on langennut housunkannattajamuseon isännöinti. Oskari elää syrjäisessä pitäjässä peitenimellä, sillä hän on entisenä linnakundina todistajansuojeluohjelmassa. Kun hänen luonaan käy Jyväskylästä käytettyä Toyotaa katsastamassa vasta eronnut Sabine Ahola, alkaa kohtalo puuttua molempien elinkaareen. Kuhalalla on ollut kunnia tutustua molempiin näiden elämien viime metreillä.

Toinen kirjan keskeinen tapahtumapaikka on Muuramen Kinkovuori, omakotialue, joka on melkoinen rikkaidenranta. Siellä Sabine on pitänyt majaa eron jälkeenkin, vaikka Sabinen exä on alkanut myydä tätä arvokiinteistöä. Sabine kuolema tässä valkoisessa linnassa ei helpota myynti projektia, eihän moni halua rakentaa kotiaan murhapaikalle.

Kolmas kirjan konteksti sijoittuu pääkaupunkiseudulle, jonne Kuhala matkustaa Hippu-koiran kanssa hautaamaan ystäväänsä Huitsia. Siellä hän majoittuu nuukuuttaan Samaria-säätiön yömajaan Vantaalla, ja tutustuu naapuripedin kaimaanin. Kodittomilla on usein eksoottisia lemmikkejä, joiden vaikea kohtalo herättää eläinsuojelullisia kysymyksiä. Hautajaisepisodiin liittyy päätöntä kohellusta, joka joko viihdyttää tai rasittaa.

Itse olin tällä kertaa hieman rasittunut sarjan pinttyneistä maneereista, mutta pysyin tarinassa mukana, koska halusin tietää, kuinka kävisi Kuhalan avioliitolle, kun Anastasia, hänen kazakstanilainen lääkärivaimonsa, oli matkustanut Keski-Afrikan tasavaltaan avustushommiin. Liiton jatkoon liittyy epämääräistä epävarmuutta, vaikka Kuhala olisi ollut valmis lentämään rakkaansa luo koronarajoitteista piittaamatta.

Kyseessä on sarjan 19. osa, ja näyttäisi, että 20. osa on tulossa ulos uunista helmikuussa. Itse en ole seurannut sarjaa oikeassa järjestyksessä, mutta luulen lukeneeni noin puolet sarjasta. Edelleenkin minuun vetoaa sarjassa eniten keskisuomalaisuuden kuvaus, varsinkin haahuilu pienillä paikkakunnilla. Eli sain kirjasta taas aimo annoksen nostalgiaa, ja menovinkkejä, jotka ovat toteutettavissa.

Harbinder Kaur, Sussexin supersankari

Teos: Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat (Tammi, 2022)

Suomennos: Cristina Sandu

Äänikirjan lukija: Johanna Kokko

Voin tunnustaa, etten ole lukenut Elly Griffithsiltä ainuttakaan Ruth Galloway-kirjaa, joten lähestyn tätä supersuosittu dekkarikirjailijaa tuorein silmin. Minulla on siis kunnia korkata hänen uusimman kirjasarjansa aloitusosa, joka sijoittuu Sussexin maaseudulle.

Sarjan keskeinen poliisihahmo on Harbinder Kaur, 35-vuotias sikhitaustaiben naispoliisi, joka on lesbo ja asuu vanhempiensa luona edelleen. Hän ei ole tullut vanhemmilleen ulos kaapista, koska pariutuminen ei ole hänelle edelleenkään ajankohtaista. Ehkä vanhempien luona asuminen on hänelle käytännöllistä, sillä näin hänen ei tarvitse keskittyä taloudenhoitoon. Työnsä poliisina hän ottaa vakavasti, niin vakavasti, ettei tähän elämäntapaan mahdu merkittävää toista. Kotioloissa hän on selkeä vanhapiikatäti, jonka suhteen hänen perinteitä kunnioittava sukunsa on tainnut jo luopua toivosta. Veljen lapsille hän on se rento täti, joka tietää kaiken videopeleistä ja toimintaleffoista.

Romaanissa paikallisen yläkoulun opettaja Cathy Cassidy menettää parhaan kaverinsa Ellan, joka oli myös työkaveri. Opinahjo Holland House on joskus ollut kallis yksityiskoulu, ja sen historiaan mahtuu paljon synkkiä asioita. Ella löytyy puukotettuna omasta keittiöstään, ja pian tämän jälkeen tapetaan äidinkielen vastuuopettaja Rick koulun kirjastoon. Poliisilla on syytä epäillä, että uhka kohdistuu myös Claireen, sillä joku on käynyt kirjoittamassa uhkaavia viestejä hänen päiväkirjaansa.

Teos pursuaa viitteitä 1800-luvun goottilaiseen kauhufiktioon, ja siinä kartoitetaan Holland Housen perustajan, samannimisen kauhukirjailijan surullisia elämänvaiheita. Koulussa elää edelleen legenda Hollandin vaimosta, joka hyppäsi rakennuksen ikkunasta itsetuhoisesti. Sitten Claire saa yhteydenottopyynnön Cambridgen yliopiston professori Henry Hamiltonilta, joka on Clairen lailla kiinnostunut Hollandin henkilöhistoriasta Ehkä vihdoin Claire pääsisi toteuttamaan haaveensa Hollandin elämäkerran julkaisemisesta, tunteehan hän miehen elinympäristön kuin omat taskunsa…

Teos kuvaa varsinkin äidin ja teinityttären suhdetta, tyttären kirjoittamista salaa hänen äidiltään, joka on luovan kirjoittamisen opettaja. Tyttären seurustelua liian vanhan poikaystävän kanssa – Georgia on 15 ja poikaystävä 22. Kun sitten perhettä uhkaa nimeämätön stalkkaaja, Claire alkaa kokea turvalliseksi sen, että Georgian poikaystävällä on auto. Muutenkin kirjan keski-ikäisillä äidinkielen opettajilla on yllättävää vientiä nuorempien miesten parissa.

Sussexin lisäksi kirjassa matkataan junalla Skotlantiin, jossa Clairella on vielä elossa yli 90-vuotias isomummo. Ylämaan luonnonkuvaus oli tässä vielä loisteliaampaa kuin goottilaiseen koulun, vaikka verinen kauhu ulottautui sinnekin.

Tämä oli minulle yhtä iso hittikirja kuin joskus muinoin oli Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Tämän lisäksi sain kirjasta samoja viboja kuin joskus sain Hanif Kureishin tuotannon alkupäästä. Joissain hänenkin kirjoistaan on perheitä, jotka pitävät viinanhuuruista kulmakauppaa omassa kotitalossaan kuten tässä Harbinderin perhe tekee. Tosin Kureishi kirjoitti pakistanilaistaustaisista muslimeista, ja Griffithsin kuvaama intialaisperhe on sikhitaustainen, mutta punjabilainen meininki on samansuuntaista. Minulla oli siis kotoisa fiilis Harbinderin äidin keittiössä, ja pidin varsinkin ruokakuvauksista.

On varmasti onnekasta, ettei sarjasta ole vielä saatavilla uusia osia. Teos oli nimittäin niin lupaava, että näin hyvää kannattaa jo odottaa. Ehkä seuraavassa osassa esitellään joku muu kirjallinen genre, jonka maailma esittäytyy muissa sävyissä.

Pieni bordelli Värmlannissa

Teos: Ninni Schulman: Tyttö lumisateessa (BookBeat, 2017)

Suomennos: Maija Kauhanen

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Noin kuukauden päivät olen ollut kiinnostunut vain Intiaan ja lähialueille sijoittuvasta kirjallisuudesta, eli palasin millenniumin vaihteen aikaiseen lukumoodiini. On ollut myös ikävä kaikkia niitä Intia-aiheisia paperikirjoja, joista olen joutunut luopumaan tilan puutteen vuoksi. Pelkäsin jo, etten enää kiinnostuisi kirjoista lähempää kotoa – tämä ei olisi huono käänne, mutta se hankaloittaisi nykyelämääni, kun resurssit ovat vähäisemmät kuin 20 vuotta sitten.

Onneksi löysin ruotsalaisen Ninni Schulmanin dekkarit, jotka aiheuttivat välitöntä koukutusta. Kuuntelin Hagfors-sarjaa neljä osaa putkeen, mutta bloggaan nyt vain tästä ensimmäisestä osasta. Arviossani saattaa näkyä se, että tiedän päähenkilöiden myöhemmistä vaiheista enemmän kuin mitä aloitusosassa paljastetaan. Tämä tuskin häiritsee ketään, sillä sarja on alkanut Ruotsissa jo vuonna 2010, ja luulen, että sarjan tosifanit ovat siitä jo niin kärryillä, etteivät he lue tällaisia jälkijättöisiä arvioita.

Sarja sijoittuu Hagforsin pikkukuntaan Värmlannissa, jossa sattuu ja tapahtuu poikkeuksellisen paljon suhteessa väkilukuun. Madeleine on neljääkymppiä lähestyvä toimittaja, joka palaa kotikonnuilleen Tukholmasta vaikean avioeron jälkeen. Hänellä on kuusivuotias adoptiopoika Nils, joka joutuu matkustamaan joka toinen viikko isän luo bussilla. Neljän tunnin yksinäinen bussimatka tuntuu kohtuuttomalta tuon ikäiselle, ja Madeleine saa aiheesta ikäviä kommentteja ulkopuolisilta. Huonon äidin syndrooma vaivaa häntä, vaikka hän on omalla tavallaan hyvinkin omistautunut vanhempi.

Madeleinen uusi työnantaja, Värmlandsbladet, on nihkeä paikallisaviisi, joka kutistaa palvelujaan tehokkaasti joka vuosi. Vielä sarjan alussa hänellä on paikallinen toimitus ja puolipäiväinen sihteeri Barbro, mutta leikkaukset tulevat kurittamaan Madeleinen polkua siitä huolimatta, että hän tuottaa todellisia skuuppeja rikososastolle. Innokas kuvaaja Jens on töissä freelancerina, vaikka tuntuu päivystävän poliisin kuumilla linjoilla koko hereilläoloaikansa.

Parisuhteiden ja perhe-elämän rooli sarjassa on suuri, mutta lifestyle-hifistelyn vähäisempi. Värmlannissa hirvenlihan osuus perheiden ravinnossa on edelleen keskeinen, ja Helly Hansenin ulkoilutakit ovat kuuminta muotia. Ehkä eniten ihastuin sarjassa esiteltyyn mutkattomaan elämäntapaan, kun itsekin koen jo vieraantumista siitä.

Teoksessa 16-vuotias lukiolainen Hedda katoaa uutenavuotena hämärissä oloissa, eikä Heddan vanhemmilla ole ollut hajuakaan tyttärensä kaksoiselämästä. Samaan aikaan purkutuomion saaneista vuokrataloista löytyy epäilty salabordelli, jonka toiminnan jäljittäminen on vaarallista ja vaikeaa. Poliisilla ei tunnut löytyvän resursseja tähän työhön, koska pian heillä on käsissä kahden nuoren tytön väkivaltaiset kuolintapaukset. Liittyykö Heddan tapaus itäeurooppalaisten tyttöjen ihmiskauppaan, sillä spekuloidaan pitkään. Vahvana toisena äänenä kirjassa puhuu moldovalainen Sonja, joka luuli lähteneensä töihin hotellin aamiaishuoneeseen Saksaan, mutta päätyikin seksiorjaksi paikkakunnalle, jonka nimeä hän tuskin tietää.

Madeleinen rooli rikosten ratkaisijana nousee sarjassa merkittäväksi. Poliisivoimista hän tuntee parhaiten Christerin, joka on hänen entinen koulukaverinsa ja parhaan ystävän isoveli. Christer on ollut aikanaan hyvin rakastunut Madeleineen ilman vastakaikua. Miksi mies on jämähtänyt kotikonnuilleen ja on edelleen sinkku, sitä ihmettelevät monet. Samaan aikaan Madeleine päätyy heilastelemaan taksikuski-Petterin kanssa, joka ei myöskään näe elämää Värmlannin ulkopuolella mahdolliseksi. Tässä myös vietetään kuumia ja kosteita kasaribileitä paikallisessa pizzeriassa, joka on ainoa nelikymppisten eronneiden ja karanneiden menomesta.

Hyvää tässä sarjassa on sekin, että myös sivuhenkilöillä on jatkuvuutta myöhemmissä osissa. Vaikka henkilöitä tämän tyyppiseen yhteisödraamaan riittää muistin rasitukseen saakka, tyyppien ilmaantuminen uudestaan hieman eri valossa seuraavassa osassa on ilahduttavaa. Näkökulma sarjassa on melko työväenluokkainen, mutta maanviljelijöitä ei pahemmin näillä hoodeilla näy.

Pidän tästä sarjasta yhtä paljon kuin Åsa Larssonin Kiiruna-sarjasta, joka oli minulle tärkeä henkireikä ruuhkavuosina. Tuolloin pystyin seuraamaan sarjaa ruotsiksi, ja hankin osat Tukholman reissuilta ennen niiden ilmestymistä suomen kielellä. Tätäkin sarjaa pystyisin varmasti lukemaan hyvin ruotsiksi painettuna, mutta kuullun ymmärtäminen ei ehkä edelleenkään onnistuisi. En myöskään olisi jaksanut ahmia näitä kirjoja yhdessä viikonlopussa painotuotteina.

Vain taivas rajapyykkinä

Teos: Carina Räihä: Huipulta huipulle. Elämänmuutos ja Everest (Tammi, 2010)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Ilmeisesti osakseni on langennut lukea läpi kaikki BookBeatin Himalajan valloitus-aiheiset teokset. Ei huolta, sillä niitä ei lopulta ole monia, ja suomeksi ja englanniksi saatavilla olevien välillä ei ole suurta eroa. Monissa näissä kirjoittajana on joku julkkis, jota on kiipeilykärpänen purrut, ja kupletin juoni tuntuu ennalta-arvattavalta. Kiinnostavampia kirjoja näkyisi olevan saatavilla ruotsiksi, jopa niitä vanhempia klassikkoja, mutta ruotsinkieliset äänikirjat saattavat olla liian iso haaste juuri nyt. Oikeastaan minua kiinnostaa enemmän muu puuhastelu Himalajalla kuin vuorikiipeily, kuten luonnonsuojelu ja kasvien keräily. Näitä kirjoja on saatavilla vielä vähemmän, joten on luettava hakuammunnalla sitä, mitä sattuu löytämään.

Juuri lukemani Lotta Hintsan teos hämmensi minua sen verran, että näin aiheelliseksi lukea Carina Räihän vastaava teos vuodelta 2010. Räihä oli ensimmäinen suomalainen nainen, joka valloitti Everestin, ja kiinnostavaa hänen tarinassaan on se, että hän teki sen 41-vuotiaana. 41 ei nykymaailmassa ole mikään korkea ikä muuten, mutta huippu-urheilijaksi harva enää tuossa iässä nousee. En tiedä, onko Everestin valloitus huippu-urheilua, ja kuten Räihä kirjassaan kertoo, hänkin kohtasi Nepalin-reisullaan toiveikkaita kiipeilijöitä, joilla oli takanaan huomattavasti vähemmän treeniä kuin hänellä itsellään oli.

Räihä oli matkansa aikana tietoinen siitä, että samaa maalia oli tavoittelemassa toinenkin suomalainen nainen. He eivät kohdanneet, mutta kilpasisko Anne-Mari Hyryläinen saavutti Everestin huipun viikkoa myöhemmin. Räihän teoksen henki ei ole yhtä kilpailuhenkinen kuin Hintsan teoksen, jossa myös esiintyy kilpaileva tiimi, jossa on suomalaisjäsen. Kuitenkin molemmissa esiintyy vahvana kilpailuasetelma toisen suomalaisen kanssa, ja jopa lievän ”bitchy” asennoituminen tähän kilpasiskoon. Mutta kaipa tuollaiset tunteet ovat inhimillisiä, kun on investoitu suuria summia hankkeeseen, jonka läpimeno on kovin epävarmaa.

Räihä vaikuttaa tasaisemmalta luonteelta kuin Hintsa, mutta tämä tasaisuus vaikuttaa myös tekstin laatuun latistavana tekijänä. Valitettavasti löysin tästä kirjasta huikean määrän kliseistä carpe diem-höttöä, joka ehkä 10 vuotta sitten on vielä mennyt läpi trendikkäänä, mutta joka ei enää myy. Minuun ei siis yhtään purrut kirjassa esitetty elämänmuutoksen jargon, vaan olisin mieluummin lukenut lisää vaikka jäähakuista ja hapenottolaitteista.

Keskeinen ero Räihän ja Hintsan kertomuksissa on se, että Räihä käytti nousunsa aikana lisähappea, hänellä oli henkilökohtainen sherpa ja hän kiipesi osana tiimiä. Hintsa taas kiipeili kokeneen miesystävänsä kanssa ilman lisähappea, ja virallisesti he olivat kahden hengen tiimi, vaikka olivat tekemisissä muiden porukoiden kanssa. Tarinoiden välillä on myös vuosikymmen aikaa, kiipeily on alana kehittynyt, ja sen ympärillä pyörivä turismi on osittain riistäytynyt käsistä. Näin ollen Räihä on antanut haastatteluissa ymmärtää, ettei hän aio enää palata Himalajalle, koska pitää ruuhkia 8 km korkeudessa liian riskialttiina ilmiönä. Hänhän sai kokea jotain tällaista minimuodossa jo vuonna 2010.

Pidin kyllä kirjassa itse matkakertomuksesta, ja Räihän nöyrästä asenteesta suhteessa tavoitteeseensa, mutta näen, että kirja on tuotettu liian nopealla aikataululla kaupallisia markkinoita varten. Näin ollen siitä jää puuttumaan ne erikoisemmat näkökulmat, mitä hyvissä matka/seikkailukirjoissa on. Löysin Hintsan teoksesta enemmän särmää, mutta se kertookin kesken jääneestä projektista, johon liittyi enemmän itkua ja hampaan puremista.