Oman elämän käärepapereissa

Teos: Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021)

Suomennos: Lotta Toivanen

Äänikirjan lukija: Ella Pyhältö

On kunnianhimoista kirjoittaa tiivis elämäkerta, johon mahtuu lähes 70 vuoden elämä ranskalaisena työväenluokkaistaustaisena feministinä. Tämä elämä ei kuulosta Simone de Beauvoirin kaltaiselta filosofian supertähden elämältä kahviloiden paraatipaikoilla, eikä Marguerite Durasin kaltaiselta melankoliselta, viininhuuruiselta haahuilulta yksinäisissä merenrantahuviloissa, vaan elämältä tavallisten ihmisten maailmassa, jossa kirjailijan urasta haaveilevalla naisella on edelleen elämän valintoja rajoittavia, yhteiskunnan sanelemia reunaehtoja.

Kirjaan tarttuessani en tiennyt paljoa Annie Ernauxista, sen verran kaukana olen elänyt ranskalaisen kulttuurielämän uutisista. On oireellista, että tämän hittikirjan julkaisun ja suomennoksen välillä on 13 vuotta aikaa. Suomessa julkaistaan ranskalaisesta nykykirjallisuudessa eniten chicklitiä ja dekkareita; ”vakavampi” kirjallisuus ei massoja enää kiinnosta kuten aiemmin, kielimuurinkin yli. Ernauxin teos on tuulahdus jostain vanhemmasta kirjallisuuden maailmasta, jossa tietyt klassikkoteokset kuuluvat ikäpolvikokemukseen, ja jossa painokset myyvät yli kvartaalitalouden määrittelemän hyllyelämän.

Teoksen aika-akseli ulottuu vuodesta 1941, jolloin Annie on yksivuotias vuoteen 2006, jolloin hän on 66-vuotias yhden syövän selättänyt isoäiti, jolla on jo toinen nuorempi miesystävä. Ero lasten isästä on otettu nelikymppisenä, ja vasta sen jälkeen hän on voinut ryhtyä kirjailijaksi. Ennen tätä hän on elänyt sovinnaista pikkuporvarillista elämää opettajana ja virkamiehen vaimona talossa, johon valitaan kangastapetteja hyvällä maulla ja tarjoillaan epäileville vanhemmille avokadoja ja fondueherkkuja ja keskustellaan kaikkitietävästi talojen lämmityslaskuista.

Lapsuuteen ja nuoruuteen liittyy suloisen kirpeitä muistoja, jotka tuntuvat historiallisilta jo parin vuosikymmenen viiveellä. Annie kasvaa työväenluokkaisessa perheessä, joka onnistuu perustamaan oman kaupan tyttären nuoruudessa. Tätä taustaa hän häpeää lukiossa ja yliopistossa, mutta palaa silti viikonloppuisin vanhempiensa luo ikuisine pyykkikasseineen. Lasten kasvatus on vielä 1950-luvulla katolisen maailmankuvan sanelemaa, seksuaalisuus on tabu ”kunnon perheissä”, ja naisen on esitettävä kunnollisuuttaan, vaikka pääsisi opiskelemaan ja tekemään näin luokkanousun. 1960-luvulla pelätään edelleen eniten raskaaksi tuloa avioliiton ulkopuolella, mutta muuten arvomaailma on alituisessa mylleryksessä.

Kirjassa käydään läpi paljon sellaisia Ranskan, Länsi-Euroopan ja laajemman maailman tapahtumia, jotka taatusti resonoivat myös suomalaisessa lukijassa. Yleisen historian paljous myös hämmentää: kirjassa tunnutaan tietoisesti etsittävän yhteisiä sukupolvikokemuksia, ei niinkään porauduta Annie-nimisen yksilön psyyken syvyyksiin. Toki hän on syvästi kokeva, ja myös ennakkoluulottomasti uusia asioita kokeileva airut, mutta hän on myös perheensä jäsen ja sukutaustansa edustaja. Hän on opiskellut maakunnan vaatimattomassa yliopistossa, jossa Freudin siteeraamisesta ei ole saanut lisäpisteitä, päinvastoin. Ja vaikka hän on avioeronsa jälkeen siirtynyt asumaan Pariisiin, hänessä on edelleen paljon juurevaa maakunnallisuutta.

Olisin halunnut keskustella tästä kirjasta edesmenneen äitini kanssa, joka olisi taatusti lukenut tämän kirjan suuremmalla innolla kuin itse tein. Tässä oli paljon samoja elementtejä kuin vanhempieni ja isovanhempieni elämissä, vaikka tulemme eri maista ja kulttuureista. Kirjassa kuvattu normandialainen työväenluokkaisuus ei tunnu kovin kaukaiselta, vaikka valtaväestön uskonto on eri ja muistot toisesta maailmansodastakin eroavat. Eniten nauroin kirjassa maalaismummille, joka pieraisee junassa natsisotilaille, kun ei muuten pysty ilmaisemaan vastustustaan vieraan vallan miehitykselle.

Kirjassa muutenkin esitellään sellaista ranskalaista kulttuuria, joka usein jää paitsioon. Siinä seikkaillaan tavallisen kansan markkinoilla, tavataan maanisia helppoheikkejä, eksytään valtavissa hypermarketeissa, joissa jokaiseen jogurttiin on lisätty valtava määrä keinotekoisia vitamiineja. Näiden ihmisten päivittäinen ruokailu on kovin muovista – kaukana ovat lähiruokatorit ja gourmet-ravintolat. Tässä maailmassa keski-ikäiset pariskunnat yrittävät palauttaa liekin aviovuoteeseensa katsomalla yhdessä pornoa, kun taas Annie etsii ”palimpsestikokemuksia” eli eri aikakausien päällekkäisyyttä nuorempien miesten kiihkeästä syleilystä.

Ernauxin kertojan sävy on säälimättömän analyyttinen, jonka monet saattavat tulkita kylmyydeksi tai tunteettomaksi. Itse en nähnyt sitä sellaisena, sillä onhan tässä kuvattu myös aidosti onnellisia hetkiä ja kiintymystä läheisiin, varsinkin lapsiin. Mutta joudun sulattamaan tätä lukukokemusta, en antautunut sen tenhoon välittömästi. Ehkä siitä puuttuu ihan tietoisesti se tietynlainen ranskalaistyylinen kepeys, flirtti tai erotisoitu mystiikka, joka usein myy miljoonapainoksia kaupallisilla markkinoilla.

Erityistä plussaa annan kirjassa siirtomaahistorian purkamiselle, muslimitaustaisten siirtolaisten aseman käsittelylle ja lähiömaisemien esittelylle. Näissä oli myös sosiologista antia, ja kirjassa annettujen vinkkien kautta voi syventää tietämystään vaikka siirtolaisten kielimaisemista tai ramadanin vieton kaupallistumisesta. Lähtisinkin mielelläni Annie Ernauxin kanssa Pariisin lähiön hypermarketiin tutkimaan Eid-koristeita ja halal-hyllyjen välejä.

Kaikkien näiden käärepapereiden, omien ja vieraiden, alta paljastuisi ehkä yhteinen tarina, postmodernin arjen tilkkutäkki, jossa pyhä, kaupallinen, maallinen ja ruumiillinen tulisivat luovalla tavalla yhteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s