Suviseurojen makkaranmyyntimonopolista

IMG_1733Kirjojen Suomi-projektin kolmanneksi rastiksi valikoitui Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu (WSOY, 1998), joka on veijarimainen yhdenpäivänromaani Suviseurojen pystytyksestä. Minulla ei ole mitään muistikuvaa tästä teoksesta, enkä suuremmalla todennäköisyydellä olisi ollut kirjan teemoista kiinnostunut sen julkaisuvuonna.

Raittilaa ei ole turhaan kutsuttu insinöörikirjailijaksi. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka kiinnostus arkkitehtuuriin, koneistukseen ja perinteisiin miesten töihin. Lestadiolaisuutta hän lähestyy taloudellis-tuotannollisesta näkökulmasta tutkien heidän käsityksiään työnteosta ja menestyksestä.

Romaanissa eletään julkaisuhetken nykyaikaa lamavuosista selviytyneessä Suomessa. Netin, kännyköiden ja EU-jäsenyys tuovat ihmisten arkeen uusia mahdollisuuksia. Suviseurojen järjestelyissä uusia teknologioita halutaan hyödyntää maksimaalisesti, ja kunnia-asia on satelliittiyhteyden järjestäminen amerikkalaisille siskoille ja veljille. Seuroilla on myös oma radiokanava, ja kirjapaino pystytetään savipellolle yhtä runoantologiaa varten. Suuruudenhulluudessa on kuitenkin riskinsä, ja suurin vaara on, että koneista ja massiivisista teltoista tulee se kultainen vasikka, jota palvotaan Herran sijaan.

Tämä oli minulle todella haasteellinen lukukokemus siksi, että henkilöhahmojen identiteetti jäi välillä pimentoon – puoletkaan ajasta en ollut varma, kuka oli äänessä. Teoksen alussa narratiivia dominoi kauppias Loikkanen, joka ei ole uskossa, mutta näkee makkaran ja einesten myynnin seuroilla ainutlaatuiseksi rahasammoksi, jolla Torremolinoksen matkarahat saadaan kokoon parissa päivässä ja pidetään vaimo tyytyväisenä. Makkaran myynti onkin suoraviivaista puuhaa, mutta lihakebakoiden ja einespizzojen lämmitys vaatii kekseliäisyyttä.

Suviseurat järjestetään nimettömällä pohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa väestö on körttivoittoista. Juhlien tuloa paikkakunnalle pidetään silti onnenpotkuna, sillä sillä on työllistäviä vaikutuksia monille. Körttihistoriaa tässä kerrataan melkein yhtä paljon kuin lestadiolaisten, ja kahden leirin välisestä kilpailusta on mehukkaita analyysejä. Körtit vaikuttavat lestadiolaisista aikaansaamattomilta murehtijoilta, joilla ei ole kykyä organisoida asioita. Paikallisessa historiassa körttien sähköistämisen vastustus tuntui kiinnostavalta vaiheelta. Lestadiolaisilla taas tietynlainen edistysusko on ollut vallalla, jos se ei liittynyt elävään kuvaan tai maailmalliseen musiikkiin.

Teoksen kiinnostavin hahmo on uskontotieteilijä, yksinhuoltajaäiti Leila, joka on lestadiolaisesta suvusta, mutta etääntynyt uskostaan. Hän tulee Suviseuroille haastattelemaan avainhenkilöitä Suomen Akatemian rahoituksella, mutta reissulla on myös henkilökohtaisempia motiiveja. Samaan syssyyn tässä käsitellään myös modernin luterilaisuuden pakanallisia piirteitä, Helvetin enkeleiden symboliikkaa ja tieteisuskoa. Uskontotieteen käsitteistö on Raittilalla hallussa suvereenisti, mutta välillä sen käyttö tuntuu päälleliimaavalta snobbailulta.

Minulla oli kirjaa lukiessa kauhea nälkä, koska elin viikonlopun todella huonolla ravinnolla. Asuntoautojen kokkauskuvaukset olivat todella onnistuneita, mutta herättivät minussa kiukkua. Lohivoileivät, poronkäristykset ja juustoleivän narskunta tosin kertoivat siitä aistillisuudesta, joka tämän tyyppisillä festareilla on mahdollista silloin, kun alkoholi on kokonaan eliminoitu.

Raittila antaa romaanissaan ison tunnustuksen ilmeisesti esikuvalleen Antti Hyrylle, jonka vaihtoehtoista luomiskertomusta luetaan Helvetin enkelien häissä osana seremoniaa. Antti Hyryn teoksiin en tiedä, tulenko tämän elämän aikana taipumaan, mutta arvostan sitä, että tämän tyyppiset kirjailijat ovat lojaaleja toisilleen.

Ymmärsin kirjasta vain teologista/uskontotieteellistä puolta, ja jouduin skippaamaan isoja osia teknisistä kuvauksista. Tällainen lukeminen lienee joskus sallittua, vaikka se ei auta hahmottamaan teosta kokonaisuutena. Arvostin teoksen lämmintä huumoria, joka avasi seurojen  luonnetta sekä sisäpiiriläisten että ulkopuolisten näkökulmasta. Kovin syvälle lestadiolaisyhteisön kipukohtiin tässä ei porattu, mutta se ei varmasti ollut tarkoituskaan toiminnallisessa yhdenpäivänromaanissa.

 

Mainokset

Toisenlainen toiviomatka

IMG_1730Sain Omppu Martinin blogista kimmokkeen lukea Annika Idströmiä (1947-2011), kirjailijaa, joka teki minuun nuorena vaikutuksen. Olen ollut 13-vuotias, kun luin Veljeni Sebastianin (1985), ja näin jälkeenpäin katsottuna tuntuu, että tulipa luettua nuorelle mielelle todella rankkaa kamaa. Kirjeitä Trinidadiin (1989) olen myös lukenut sen julkaisuvuonna, ja muistelen, että siitä puhuttiin ainakin lukion äidinkielen tunnilla.  Koska en kuitenkaan muistanut teoksesta paljoa, päätin lukea sen uudestaan YLE:n Suomi 100-kirjahankkeen tiimoilta.

Romaanilla on ensinnäkin todella houkutteleva nimi, vaikka se ei Karibianmeren tunnelmista kerrokaan. Siinä onnettoman oloinen perhe matkustaa ensimmäiselle yhteiselle etelänlomalleen Israeliin, Harrasmatkojen kiertueelle, jossa vieraillaan kaikissa keskeisissä Raamatun kohteissa. Tunnelma reissussa on yllättävän riehakas, ja varsinkin perheen äiti Elisabet lankeaa vieraaseen lihaan.

Päähenkilö romaanissa on Elisabetin aviomies, verovirkailija-Seppo, joka on jokseenkin vieraantunut vaimostaan ja vammaisesta tyttärestään Ursulasta. Elisabet on ollut kotiäitinä Ursulan syntymästä saakka, ja on syvästi uskossa. Seppo ei ole uskossa, mutta suhtautuu vaimonsa uskonnollisiin harrastuksiin avomielisesti. Seksuaalisesti pari ei ole samoilla aaltopituuksilla, ja Elisabetillä on taipumus nöyryyttää miestään julmalla tavalla. Tosin on Sepolla naisrintamalla omat varaventtiilinsä veroviraston asiakkaissa ja työntekijöissä.

Purkaakseen matkan aiheuttamia paineita Seppo kirjoittaa kirjeitä omalääkärilleen ja matkanjohtajalle. Matkan päätyttyä traagisiin tunnelmiin Seppo löytää myös kotoaan tyttärensä Ursulan tietokoneelle tallentamat kirjeet, jotka toimivat omanlaisenaan avunhuutona. Tietokoneiden tuloa tässä ihmetellään, ja Seppo on teknologian edelläkävijä.

Luin tätä kirjaa varmasti eri tavalla nyt kuin nuorena. Nuorena en ainakaan ollut pätkääkään kiinnostunut Israelista, joten kuvaukset Raamatun kertomusten tapahtumapaikoista eivät kolahtaneet. Nyt taas juuri matkan kuvaus ja Sepon piikikkäät havainnot kanssamatkustajiensa käytöksestä naurattivat. Toisella lukukerralla tämä tuntui varmaan koomisemmalta teokselta kuin nuorena luettuna, jolloin pariskunnan tunkkainen avioliitto ja seksuaalinen valtapeli ahdistivat.

Idström kuuluu joukkoon kirjailijoita, joita alettiin 80-luvulla kutsua ”pahan koulukunnaksi”. Tämän ryhmän teoksissa korostuivat dysfunktionaaliset perheet, ihmisen eläimellisyys, taipumus insestiin ja muut seksuaalista perää olevat traumat. Kirjeitä Trinidadiin ei kuvaa insestiä kuin hatarasti (viitaten Elisabetin ja tämän isän raisuihin leikkeihin saunassa), mutta on siinä kristillisen avioseksin kuvauskin aika roisia. Huomio kiinnittyy myös vammaisen tyttären ruumiiseen, sen kontrolloimattomiin toimintoihin ja ääniin tavalla, jota joku voisi näinä päivinä pitää poliittisesti epäkorrektina tai sopimattomana.

Eniten pidin kirjassa kielestä ja tarinankerronnan soljuvuudesta. Idströmin teksti on herkullisen vetävää silloinkin, kun hän kuvaa merihakalaisen veroviraston arkea. Seppo Siren henkilönä jää kuitenkin kaikista virheistään ja nurkkakuntaisuudestaan valon puolelle; hän ei edusta käsittämätöntä pahaa, vaikka omaa satunnaisia pahoja ajatuksia kanssaihmisistään.

Teoksessa on aivan mahtava kasarikansi, joka tosiaan muistuttaa tuon ajan verovirastojen kylmän persoonatonta seinätaidetta. Tosin tuohon aikaan puolessa kirjan kansista oli tuon tyyppinen, melkein identtinen kuvitus.

IMG_1731Tämä oli Kirjojen Suomi-hankkeesta ensimmäinen lukemani teos. Olen ihaillut tuota sadan teoksen listaa, ja ruksannut aiemmin lukemia teoksia parisenkymmentä. Moni ilmiselvä täsmäteos tosin on edelleen lukematta tai kesken. Sinuhe egyptiläisen kuuntelemisessa olen edelleen puolessavälissä ja ensimmäinen Harjunpääni on maannut lappeellaan kesästä saakka. Myöhässä olen tämän lukuhaasteen vuoksi siksi, etten osannut kirjautua sen e-kirjastoon ennen tätä päivää.

Muistutuksena siis vielä, että hankkeen 100 teosta on ilmaiseksi ladattavina Ellibs-lukuohjelman kautta Kansalliskirjaston verkkosivuilla.

 

Oikeudesta hankaliin tunteisiin

IMG_1606Olen päättänyt saattaa HELMET-lukuhaasteen loppuun tällä viikolla, ja viimeisillä rasteilla häämöttää numero 30: ”Kirja, jonka nimessä on tunne.” Viha-aiheisia kandidaatteja oli minulla pari kesken, rakkausaiheiset puuduttivat. Surusta olen lukenut paljonkin, mutta en nyt vähään aikaan kirjojen nimissä, ja TV-ohjelmista seuraan juuri SKAM:ia.

Onneksi löytyi Tommi Melenderin esseekokoelma Onnellisuudesta (WSOY, 2016). Melenderiin olen törmännyt takavuosina runoilijana, muistaakseni pitänyt hänen tuotannostaan paljonkin, mutta hänen myöhempää proosaansa en ole lukenut. Melender oli aikanaan hyvin nuori lyriikan komeetta, kirjoitti aikansa maanisesti, kokeili välillä tutkijanuraa ja palasi sitten luovaan kirjoittamiseen prosaistina.

Esseekokoelmien arvioiminen on kivaa siksi, ettei tarvitse olla huolissaan liiallisista juonipaljastuksista. Essee on vapaata keskustelua lukijan kanssa, ja hyvissä esseissä on aina dialogin mahdollistavia aukkoja. Koska itse luen ehkä yhden esseekokoelman vuodessa, en ainakaan ole liian rasittunut kommentoimaan esseitä. Tämän kokoelman suhteen tosin argumentaationi pysyy löysähkönä, koska olen kirjoittajan kanssa liikaa samoilla linjoilla.

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että kaikenlainen onnellisuustutkimus ja onnellisuutta edistävä hyvinvointivalmennus on hevonkukkua. Melender vahvistaa näkemystäni, ja etsii tälle historiallisia juuria poliittisesta taloustieteestä ja kristinuskon suuntauksista. ”Positiivisen ajattelun” mantra ei ole syntynyt sattumalta, ja varsinkin sen viljelemisellä työpaikoilla on selkeät tuotannollis-taloudelliset syyt. Ja mitä muuta latteuksia pursuavat huoneentaulut ja konsulttivetoiset työhyvinvointipäivät ovatkaan kuin tuotteistettua sielunhoitoa. Koen tosin, että facebook-aforismimeemien ironinen kommentointi on ylimielistä snobbailua – jos joku saa sellaisista piristystä arkeensa, se ei ole minulta pois. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mukaan lasi on aina oletusarvoltaan puoliksi tyhjä. Ja vaikka olen olemukseltani hengellisyysmagneetti, suustani pääsee aina hirvittäviä noituuksia uskonnon ja hengellisyyden kaupittelijoille.

Kirjassa on kolme päälukua, jotka liittyvät talouteen, kulttuuriin ja urheiluun. Kiinnostavin osio oli kulttuuri, jossa Melender käy läpi myös omaa kirjailijahistoriaansa. Kunnianhimo, kateellisuus, suuruudenhulluus ja maineaddiktio varmasti kuuluvat kaikkien taiteiden harjoittajien elämään, mutta kirjailijalla onnellisuus ilmenee usein silloin, kun hän onnistuu eristämään maailman melun kammiostaan ja kommunikoimaan oletetun lukijakuntansa kanssa syvällisemmin, olipa näitä kymmenen tai kymmenen miljoonaa. Kiinnostavaa oli myös Zadie Smithin havainto hyvästä työvireestä, jossa outoja sattumia alkaa tupsahdella kirjailijan tielle. Eli kirjailija tietää olevansa syvällä aiheessaan, kun hän ilman suurta vaivaa törmää siihen liittyviin uusiin merkityksiin.

On varmasti ihmisen mielenterveydelle hyväksi, ettei hänellä ole vain yhtä mielihyvän lähdettä elämässä. Mietin sitä hirveyttä, jos kirja-addikti saisi sellaisen aivovamman, jonka jälkeen keskittyminen monimutkaisiin juoniin olisi mahdotonta. Musiikki voisi kai korvata jotain, mutta silti menetys tuntuisi murskaavalta. Melender kirjoittaa antaumuksella rakkaudestaan jalkapalloon ja jääkiekkoon, penkkiurheilluun, jossa kokeminen on välitöntä ja tunteita ilmaistaan suht primitiivisesti. Ehkä onnellisuuden lähteillä ollaankin silloin, kun ihminen pystyy nauttimaan mahdollisimman monista itseilmaisun lajeista.

Ihmisen on hyvä puhua jotain globaalia esperantoa, liittyipä se sitten brittipopiin, jalkapalloon tai Paulo Coelhon koottuihin ”viisauksiin”. Tälloin hän saa yhteyden sellaisiinkin ihmisiin, joiden kanssa ei välttämättä löytyisi muuta jaettavaa. Melender tekee hyvän erottelun faniuden ja fanaattisuuden kanssa: fanius on mukavaa hengailua, kun taas fanaatikko pyrkii ”käännyttämään” uusia jäseniä johonkin sisäryhmään. Omassa tapauksessani juuri lukeminen on aika fanaattinen harrastus, sillä se sulkee elämästäni ihmisiä, jotka eivät lue mitään. Pystyn hyvin ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät kirjoita kuin kauppalappuja, mutta ei-lukijan maailmankuva on minulle vaikea rasti. Kuitenkin Melnder haastaa intohimoisia lukijoita pohtimaan tarkemmin käsityksiään lukemisen ehdottomista hyvinvointivaikutuksista. Tekeeko kaunokirjallisuus ihmisistä automaattisesti empaattisempia, ja auttaako se aina maailmanrauhan rakentamisessa? Jos esimerkiksi julkista hailaamista harrastava Olli Immonen on pöytälaatikkokynäilijä, ja kansallismielisyyden edistyttyä maassamme varmasti vielä saa teoksensa julkaistua, millainen on maamme kirjallisuuden tulevaisuudennäkymä?

Tämän teoksen luettuani vakuutuin siitä, että taide EI lisää automaattisesti ihmisen hyvinvointia, ja vaikka luultavasti itse joudun tulevaisuudessa markkinoimaan itseäni hyvinvointitaiteilijana, en voi tehdä sitä kirkasotsaisesti. Edelleenkin uskon enemmän taiteeseen, joka kyseenalaistaa, haastaa ja provosoi.

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Kurkien maagisesta uskollisuudesta

Kun sain käsiini Seita Vuorelan viimeiseksi jääneen nuortenromaani Lumen (WSOY, 2016), tiesin jo etukäteen sen saavan minut itkemään. Pala oli kurkussa jo kannen kauneuden vuoksi ja ystävyyden. En tiedä mitään koskettavampaa kuin sen, että hyvä ystävä ja kollega (tässä tapauksessa Vilja-Tuulia Huotarinen) viimeistelee kuolleen kirjailijan käsikirjoituksen.

Vuorelalta en ole lukenut mitään aiemmin, eikä minulla ollut mitään ennakkokäsitystä teoksesta. Yksi kaikkien aikojen lempiromaanejani, Orhan Pamukin Lumi , oli mielessäni, ja tässä matkustetaan sen miljöön naapurimaahan, Iraniin, jossa lumi on myös jokavuotinen ihme. Mitään Pamuk-kopiointia en kuitenkaan kirjasta havainnut, vaan tarina pohjautuu enemmän H. C. Andersenin Lumikuningatar-sadun tulkinnalle.

Sadut ja maaginen realismi ovat selkeästi Vuorelan ydinosaamisaluetta. Teoksessa on elementtejä myös persialaisesta tarinankerronnasta, ja kielen tasolla minusta välillä tuntui, että luin farsia, niin syvälle kirjailija on tässä mennyt iranilaiseen kulttuuriin ja tapaan kommunikoida. Teos ei ole helppoa luettavaa aikuisellekaan, vaan lukija saa pinnistellä eri tasojen välillä. Kahden päähenkilön, vasta maahan muuttaneen Atishan ja tämän jääkiekkoilijaserkku Siamakin äänet polveilevat, ja heidän välillään on erikoinen jännite. Vasta kertomuksen aikana he saavat tietää olevansa serkuksia, vaikka Siamak on pelännyt vanhempien tuoneen hänelle ”oikeanlaisen” morsiamen kotimaasta.

Olin täpinöissäni löytäessäni nuorten kirjan, jossa oli näin iso annos poliittista historiaa! Itse olin jo teoksen päähenkilöiden ikäisenä todella kiinnostunut esimerkiksi Iranin vallankumouksesta, ja mietin, kuinka maailmaani olisi rokannut tällainen kirja. Nuorena tyttönä olisin ehkä hieman skipannut satuosuuksia, ja niin tein nytkin, lähinnä siksi, että Lumikuningattaren saaga ei ole minulle tuttu, ja minun olisi pitänyt ensin lukea se ymmärtääkseni Vuorelan tulkinnan siitä. Persialaisia saagoja on tullut luettua enemmän kuin Andersenia, joten teoksen lintu-ulottuvuus miellytti minua erityisesti.

Itähelsinkiläisyys esiintyy tässä itseironisina läppinä. Siamakille Exit Paradise on kuitenkin paras paikka kasvaa mieheksi, sillä hän palvoo kovuutta ja myyttisiä sankarikultteja. Kotibileet ovat näillä hoodeilla aina legendaarisia, mutta rikkaan Nooran omakotitalossa tilanne riistäytyy täysin käsistä. Kirjassa käsitellään melko rankkoja aiheita kuten kaveripiirissä tapahtunutta raiskausta, joten suosittelisin tätä hieman varttuneemmille nuorille, en ainakaan alakouluikäisille.

Maahanmuuttoteemaa käsitellään uskottavan rehellisesti, sortumatta kuitenkaan tyypillisiin kliseisiin. Atisha ei saavu Teheranista pakoon kunniamurhan pelkoa, vaan jouduttuaan vankilaan blogin pitämisestä. Siamakin vanhemmat ovat harvinaisen huonosti integroituneita, enkä saanut kuvaa heidän toimeentulostaan. Perheen sisällä islam on suuri uhka, isä ilmeisesti on hylännyt uskonsa kokonaan, mutta äitiä on nähty paikallisen ostarin moskeijan nurkilla muiden perheenjäsenten häpeäksi. Huivin käyttöä perheen naiset eivät harrasta, mutta eivät kehtaa kieltää sitä Atishalta, jonka identiteettiin se kuuluu olennaisena osana.

Maaginen realismi kasvaa romaanissa loppua kohti erikoiseksi rajanylityssaagaksi. Venäjän rajan lähellä Suomen puolella asuvat hahmot Vasilisa ja tämän juoppo isä Igor kiehtoivat minua satuhahmoina enemmän kuin Lumikuningatar. Myös ajatus, että kielitaidoton maahanmuuttajatyttö kävelisi tai liftaisi Venäjän läpi takaisin kohti kotia kuulosti uskomattomalta, ja tällaiseen imaginääriseen reissuun teoksen ilmapiiri onkin juuri sopiva.

Lumi on (ainakin oman otokseni pohjalta) varsin epätyypillinen nuortenkirja, jossa käsitellään kyllä harrastuksia, bileitä, seurustelemista ja muotia, mutta päädytään varsin järeisiin teemoihin, kuten muistiin, identiteettiin ja suruun. En mitenkään haluaisi kategorisoida tätä millekään ikäryhmälle siitä 13-15-vuoden alaikärajasta lähtien. Aikuinen lukija saa kirjasta varmasti aivan yhtä paljon irti kuin nuori, ja varsinkin tämän päivän poliittisessa ilmapiirissä kirja voisi toimia täsmäaseena tynnyrissä kasvattamista vastaan.

Teoksessa verrataan koskettavalla tavalla Kaspianmeren rannoilla talvehtivia kurkia joutseniin. Kurjet ovat paikkauskollisia, kun taas joutsenet parisuhdeuskollisia. Itkin vuolaasti varsinkin epilogissa, jossa toivo nuorten kotiinpaluusta jonain päivänä nousi isoäidin kirjeen kautta. Olipa harvinaisen puhdistava lukukokemus tämä.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 21: Sankaritarina.  Haaste alkaa osaltani olla loppumetreillä, mutta sen loppuun saattamisessa ei ole vieläkäään kiirettä.

Made in CCCP

IMG_1419Väliin taas rosoisempaa kierrätyskirjallisuutta, kun uutuuskirjoista hehkutus puuduttaa. Blogini muuttuisi taatusti omaperäisemmäksi, jos omistaisin sen kierrätyslaarien helmille, mutta tämä luultavasti tappaisi sen viimeisetkin sosiaalisuuden rippeet.

Kaur Kenderin Itsenäisyyspäivä (WSOY, 2001, suom. Hannu Oittinen) on aidosti nuhjuinen, ärsyttävä ja irvokas kuvaus nuorista bisnesmiehistä, Karlista ja Marksista, jotka neukkuajan viime metreillä yrittävät rikastua mm. saksalaisten ”eroottisten” elokuvien castingeilla. Karl on vasta päässyt Neukkulan armeijasta, ja armeijajutuista on jäänyt hänelle pakkomielle – oikeastaan hän ei puhu muusta, varsinkaan selvin päin. Marksilla on taas pakkomielle Raamatun siteeraamisesta, ja kosteiden retkien päätteeksi hän osaa arvostaa Karlin naisystävän paistamia öisiä porsaankyljyksiä. Karl taas kohtelee itseään vanhempaa Aivea kuin julkista vessaa, ja muutenkin käyttäytyy kuin sika varsinkin niiden naisten seurassa, joita on kiksauttanut. Aive työskentelee päivisin Viru-hotellin kokkina, ja Karl käy rahapäivinään suihkuttamassa shampanjaa avovaimoaan nuorempien naistyrkkyjen rinnoille sen maisemahuoneissa, joihin tavallisilla kaupunkilaisilla ei koskaan olisi rahaa.

Raha motivoi näitä antisankareita huomattavasti enemmän kuin seksi. Pornobisnesten laahatessa he keksivät kokeilla onneaan muun muassa vuohien ja antilooppien sarvien kaupalla Hongkongiin. Pian Karlin edessä on kuitenkin maanpako, johtuen armeijassa tapahtuneesta sekavasta insidentistä, johon liittyy maanpetosepäilyksiä ja KGB-tiedusteluja.

Teoksen toinen puolikas, jossa Karl elää turvapaikanhakijana Ruotsissa ja laittomana siirtotyöläisenä Suomessa, on astetta hauskempi kuin kertomus Neuvosto-Viron viimeisistä henkitoreista. Karlin huomio keskittyy ulkomailla muuhunkin kuin viinaan ja naimiseen. Esimerkiksi leikkeleiden ja juustoviipaleiden sosialisoimisesta ruotsalaisista kahviloista tulee rakas harrastus, joka kehittyy myöhemmin semiammattilaiseksi myymälävarkaan uraksi. Lama-Suomessa pöydät notkuvat heiveröisemmin kuin Ruotsissa, mutta Karl oppii nauttimaan huoltoasemien santsikupeista, viinereistä ja pussimuussiannoksista.

Karlin kohtaamiset etnisen toiseuden kanssa ovat alkaneet jo armeijassa, jossa hän koki tarpeelliseksi liittoutua ”mutiaisten” kanssa. ”Mutiaispuhe” pahenee ruotsalaisessa vastaanottokeskuksessa, jossa hän tarkkailee eri afrikkalaisten ryhmien ominaisuuksia. Naisen puutteessa hän jopa ihastuu ympärileikattuun somalityttöön, jonka veljelle liitto valkoisen miehen kanssa sopisi, mikäli myös Karl ympärileikattaisiin. Vastaanottokeskusten arjesta ei kirjoitettu paljoa 1990-luvulla. Tämä teos sijoittuu vuoteen 1991 ja on kirjoitettu v. 1998. Tähän väliin sattui Arto Salminen aloittamaan kirjallisen uransa teoksella Turvapaikka (1995), joka kuuluu teoksiin, joita sieluni ei ole sietänyt lukea sen puistattavan ilmapiirin vuoksi. Tässä oli samaa henkeä, tosin kertoja oli ”mutiaistensa” kanssa samassa veneessä.

Teos on kauttaaltaan inhorealistinen, eivätkä henkilöhahmot kerjää sympatiaa. Sitä pystyy lukemaan vain yleisemmällä, yhteiskunnallisella tasolla, jolloin huomio kiinnittyy rakenteisiin, naapurimaiden keskinäisiin suhteisiin ja kansallisiin stereotypioihin. Kenderin suomalaisiin kohdistuva pilkka on lopulta maltillista, jopa kilttiä. 80-luvun lopun ja 90-luvun alun nostalgiaa tässä tarjoillaan runsaasti, tosin miesten länteen liittyvät haaveet ovat latteahkoja. Miami Vice, Rambo- ja Terminator-leffat ovat Karlin henkistä perimää, kun taas Marks saattaa eksyä jopa Kansalliskirjastoon tutkimaan eläinaiheisia kuvateoksia.

Kaur Kender (s.1971) sai Virossa paljon huomiota tällä esikoisromaanillaan, ja on jatkanut uskollisesti uraansa rankkojen ja rosoisten alamaailman hahmojen kuvaajana. Viime vuonna hän sai syytteen pedofilisen kuvaston levityksestä kirjoitettuaan novellin ”Untitled 12”. Tapaus on herättänyt paljon keskustelua sananvapaudesta, ja oikeudenkäynnit ovat ilmeisesti edelleen prosessissa. Mies on joutunut mielentilatutkimuksiin, ja hänet on todettu syyntakeiseksi. Novellia en ole ajatellut lukea, mutta kirjailijan kohtalo kiinnostaa.

 

 

Iltatähden eeppinen matka

IMG_1415Vuokramökki Teiskon Kämmenniemessä marraskuussa. Yli yhdeksänkymppisten vanhempien saattohoito ja isän vanha salkku, jossa sukusalaisuuksia. Isän iltatähteään kaipaava ääni C-kaseteilla. Halu jättää jälkeläisille muisto, edes hatara jälki.

Helena Sinervon Armonranta on autofiktiivinen romaani, joka osittain pohjautuu hänen sukunsa tarinaan. Se ei juhli Suomen satavuotista taivalta, mutta ajoittuu melko täsmällisesti sille akselille. Tapahtumat alkavat 1910-luvun alusta, kun nuori opettajatar Maria Stiina rakastuu Jämsänkosken tehtaan varjossa Kalle Iivariin, tamperelaiseen tulevaan jääkäriin ja insinööriin. Maria Stiina tulee raskaaksi, Kalle Iivari häipyy Saksaan jääkärikouluun ja kehittyy ulkomailla palvellessaan varsinaiseksi elostelijaksi. Maria Stiina erotetaan opettajan toimestaan, ja langennut nainen joutuu palaamaan kotikonnuilleen Raumaan elättämään lehtolastaan viinatrokarina.

Romaanin suuret teemat liittyvät lisääntymiseen ja isättömyyteen. Entisaikojen isyydentunnustamisdraamoja verrataan tämän päivän sateenkaariperheiden hedelmöityshoitoihin. Romaanin päähenkilöt, naispari Helena ja Heta, ovat yrittäneet lasta jo pitkään, mutta Helena on alkanut väsyä projektiin. Heta jatkaa hoitoja kertomatta puolisolleen viimeisistä yrityksistä, sillä suurella runoilijattarella on muita kiireitä. Elämän alku ja sen loppu ovat pariskunnalla ajankohtaisia asioita, ja he päätyvät kohtaamaan molemmat automatkalla Tampereen suuntaan, kun Helenan isä tekee kuolemaa.

Armonranta on historiallinen järkäle, joka vaatii lukijalta kärsivällisyyttä varsinkin miespuolisten hahmojen vuolaan tunnustuksellisuuden suhteen. Kalle Iivarin sotapäiväkirja voisi olla erillinen romaani, ja hänen saksaan vivahtava suomensa on työlästä luettavaa. Hänen poikansa Raffen C-kasettitunnustukset taas ovat vahvaa Rauman murretta, mikä tuntuu omituiselta ottaen huomioon, että juuristaan huolimatta tämä teräsvaari on elänyt valtaosan elämästään Tampereella. Molempien miesten henkinen keskeneräisyys tulee lukijalle hyvin selväksi, mutta Raffella on lopulta ollut hyvin vähän kosketuspintaa isänsä elämään. Viinatrokarin yksinäinen poika turvautuu perinteiseen perhemalliin, uskolliseen emäntäänsä ja rajattomaan lisääntymiseen. Viiden pojan jälkeen perheeseen syntyy iltatähti Helena, aikana, jolloin kansalla alkaa olla jo jotain tietoa ehkäisystä.

Viihdyin romaanin nykyisyydessä, 2000- ja 2010-luvuilla paremmin kuin sen moninaisissa menneisyyksissä. Pidin paljon  naisparin keskinäisistä tunnelmista, dialogeista ja yhteispelistä. Olisin voinut viettää pidemmänkin loman Armonrannassa, jossa lopulta käydään vain pyörähtämässä yhden yön verran. Kuolevaa isää hyvästellään lyyrisesti, mutta dementiaan kadonnutta äitiä ei kuvailla paljoakaan vanhana naisena. Ongelmana romaanissa on, että monet hahmot esiintyvät tarinassa vain varjoina. Ehkä henkilöhahmoja on liikaa, tai romaanin rakenne on liian pirstaleinen.

Romaani ulottuu aivan tähän päivään, jolloin naisparin tyttölapsi on jo koululainen ja kovasti kiinnostunut Helenan sukutaustasta. Naiset ovat eronneet ja asuvat molemmat Berliinissä eri osoitteissa. Yhteishuoltajuus toimii metrolinjalla, ja pitkillä matkoilla äidillä ja tyttärellä on aikaa vatvoa menneitä jaetulla salakielellä. Alakouluikäisen lapsen loputon kiinnostus Tampereen tapahtumiin tuntui minusta hieman koomiselta, vaikka varmasti tuollaisia historiaorientoituneita lapsia on olemassa, jossain. Helenan tapa luennoida tyttärelleen Saksan ja Suomen natsimenneisyydestä ja sen jatkumosta on myös varsin raskasta. Paluu Suomeen ei pahemmin houkuta, sillä maan nykytila on mitä on, synkempi kuin Saksassa.

Sateenkaariperheen arki asettuu romaanin pitkään jatkumoon todella luontevasti, eikä sitä politisoida tai alleviivata liikaa. Järeämmäksi teemoiksi nousevat Helenan iltatähteys, sisarusten isot ikäerot ja kokemusten eriaikaisuus. Tampereen työväenluokkaista arkea kuvataan myös herkullisesti, ja siinä esiintyy jopa päätalomaista poljentaa. Anteeksianto kiivaalle, äkkipikaiselle, saidalle ja uskottomalle isälle vaatii voimia, mutta on myös välttämätöntä. Oman ja läheisten keskeneräisyyden tunnustaminen lähenee jo hengellisyyttä, vaikka uskonto tai uskonnollisuus eivät näyttele suurta roolia naisparin arjessa.

Jäin kirjan luettuani hengästyneeksi, ja koin, että sen selättäminen kolmessa päivässä oli liian pikainen luenta. Monien murteiden ja aksenttien vuoksi teos voisi toimia hyvinkin äänikirjana, mikä mahdollistaisi myös hitaamman omaksumisen. Kuuntelisin tätä mielelläni juuri automatkalla, sillä Armonrantaan on yllättävän pitkä matka Kallion auvoisasta hipster-arjesta.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 1: ”Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.” Se sopisi myös kotipaikkakuntaa käsitteleväksi teokseksi, mutta en ole vielä päättänyt, onko kotipaikkakuntani Tampere tai Jyväskylä. Minulla ei ole enää haasteessa montaa rastia jäljellä, ja jokusen voi jättää syksylle.