Veikko Huovisen naiskuvasta

Teos: Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset (WSOY, 1967)

Äänikirjan lukijat: Risto Mäkelä, Jukka Puotila ja Aapo Vilhunen

Kuuntelin/luin tässä ehkä kolmatta Veikko Huovisen teostani, Lyhyitä erikoisia, jossa on erityisen monta tarinaa nuorista suomalaisneidoista. Arviossani keskityn siis Huovisen naiskuvaan, vaikka näkökulma ei taida olla kovin omaperäinen.

Kirjan naiset ovat missejä, urheilijoita, lentoemäntiä, ”julkistettuja naisia” ja muita sellaisia, joilla on tavoitteita elämässään – muitakin kuin avioliiton satama. Missien ja urheilijoiden vientipotentiaali tiedostetaan, ja heitä päätyykin maailmalle, vaikka nuorikoksi Tunisiaan. Huovisen näkemys ”julkistettujen naisten” toimeentulosta ja tulevaisuuden toivosta on maltillisen toiveikas, eikä heidän toimiaan kuvata itse työssä vaan lähinnä toimeentulon näkökulmasta.

Näissä tarinoissa on monissa ripaus skifiä/kummaa, ja naisnäkökulmasta suosikkini olikin ”Mannekiinit atomisodan jälkeen”, jossa visioidaan muotihuoneen elämä maailmassa, jossa ei ole saatavilla kosmetiikkaa. Huoneen uusimmat, raikkaimmat mallit Mabel ja Carola kärsivät hienhausta ja aknesta, ja kadehtivat poliitikkojen ja muiden silmäätekevien rouvia, joilla saattaa edelleen olla jossain kätköissä puuterirasia tai parfyymia. Neuvokkaat tytöt lähtevätkin keikkatöihin maalle, ja keräävät siellä teurasjätettä ja vadelmia saippuatehtaan perustamiseksi. Retkellä sattuu noloja kommelluksia, ja yrittää irstas Honkko-Nikolai saada seksiä vajaasta Illodin-pullosta. Palattuaan kaupunkiin he iskevät kultasuoneen, kun eivät enää kärsi hygieniaongelmista, ja muotihuone Zinaidaan palaa eroottinen, myskintuoksuinen tunnelma.

Toki näissä 50-60-lukujen tarinoissa ovat selkeät sukupuoliroolit, vaikka naiset ovat taloudelliseen itsenäisyyteen pyrkiviä. Jopa nudistileirissä on miesten ja naisten erilliset puhdetyönurkkaukset. Mutta Huovinen keski-ikään ehtineenä kirjailijana tutkiskelee varsinkin nuorempien naisten maailmaa avoimen uteliaasti, eikä pyri joka nurkan takana setäselityksiin. ”Otokseni” on tosin näiden tarinoiden suhteen varsin mitätön, koska kaikissa kokoelman tarinoissa ei ollut vahvaa naisnäkökulmaa. Mutta spontaani havaintoni on, ettei Huovisen tarinoissa ole niin ilmiselvää seksismiä kuin vaikka joissain Arto Paasilinnan kirjoissa.

Muuten suosikkejani olivat kaksi tarinaa, joissa ei ollut erityisen sukupuolitettua näkökulmaa lainkaan. ”Suuri pää” oli novelli, jonka voisi lukea vaikka vaalikopeilla tänä keväänä, sillä siinä torille pystytetään kaikkitietävä patsas, josta tulee kansan suuri neuvonantaja – lahjomaton ja erehtymätön. ”Nuo purkit jotka söin” on analyysi poliittisista säilykkeisistä, eli kylmän sodan aikainen ruokamatka itäblokin, länsiblokin ja puoluteettomien maiden säilykkeisiin. Koska itse olen perehtynyt ns. köyhäinruokaan, pidän tätä novellia erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka ruoan poliittisuudesta voi kirjoittaa hauskasti. Tässä nauretaan muunmuassa diakoniatyöntekijän estoille, siis purkkien jakajana. Täydellinen juttu luettavaksi leipäjonoissa, kiitos Veikko!

Kirjan kansi viittaa myös tuohon ”avainnovelliin”, ja siinä on hauska ”likaisen hernekeiton” sävyinen värimaailma. Tuollaisena muistan lapsuuteni 70-luvulla, mutta varmasti sävy on ollut muotia jo ennen syntymääni. Äänikirjana tämä teos toimi mahtavasti, ja varsinkin kolmen lukijan strategia toi siihen sopivaa vaihtelua.

Varmasti tämä oli toistaiseksi paras lukemani Huovisen teos; aiemmat lukemani kirjat olivat Lampaansyöjät ja Rasvamaksa. N-sana esiintyi tässä teoksessa havaintojeni mukaan vain kerran, ja muihin kulttuureihin liittyvät huomiot eivät olleet niin pöyristyttävän stereotyyppisiä kuin Rasvamaksassa.

Mainokset

Onko kenenkään pakko kirjoittaa?

Teos: Tommi Melender: Rautakausi (WSOY, 2018)

Kun kuuluisa esseisti hyppää nuivasta tyylilajistaan proosan kosteikkoon, mitä tapahtuu? Ja kun hänen naiskollegansa, joka edelleen jatkaa esseiden takomista, profiloituu internetin ihmemaassa maankuuluksi lapsivihaajaksi, kuinka hänen elämänsä muuttuu lukijoita kohdatessa?

Tällaisista aineksista koostuu Tommi Melenderin romaani Rautakausi. Periaatteessa minulla on aina ”piikki auki” teoksille, joissa päähenkilö on kirjailija, joka angstaa omasta kirjoittamisestaan. Ei haittaa, vaikka se olisi autofiktiota, tuota tunkkagenreistä tunkkaisimpaa, riittää, että tekstissä mainitaan ainakin itsemurha, vankila ja uusliberalismi. Nämä nimittäin ovat sanoja, joita minä, en vielä ainuttakaan teosta julkaissut wannabe-kirjailija, viljelen arjessani päivittäin. Olen aivan liian kiltti provosoimaan kansaa lapsi- tai eläinvihalla, kuten tämän teoksen Onerva tekee, mutta pystyin hyvin samastumaan kirjailija Melenderiin, joka yrittää hampaat irvessä tehdä vaikutuksen kollegoihinsa kustantamon vuosijuhlassa.

Onerva ja Melender vuorottelevat kirjassa kertojina; toisella on käynnissä erokriisi Akilles-nimisestä tutkijamiehestä, toinen enimmäkseen ryyppää ja potee maailmantuskaa. Onerva on särmikkäämpi persoona kuin Melender, hänellä on rikkaampi sisäinen maailma, kun taas Melender ammentaa vaikutteita teoksiinsa lähinnä koheltamalla. Oikeasti Onerva haluaisi viettää päiviään lukemalla Dag Solstadin romaaneja, mutta rappukäytävässä päivystävä 8-vuotias Luukas-poika vie hänet taas vaarallisille vesille, myrkyllisiin lisääntymispohdintoihin.

Rautakausi viittaa kultakauden jälkeiseen taantumaan, joka on näkynyt muutoksina ihmisten tulevaisuuden odotuksissa. Rautakautena ollaan vielä keski-ikäisinäkin taloudellisesti riippuvaisia vanhoista vanhemmista, eikä uskoa ”kasvuun” ole kuin naiiveimmilla ja tyhmimmillä. Maa on myyty veroparatiiseihin, ja noista koplauksista hyötyvät vain harvat. Onervan miesystävä Akilles toivoo Suomen saavan politiikkaan Pahan Vassarin, isokokoisen ja rääväsuisen mielipidevaikuttajan, joka onnistuisi servaamaan pikkuriikkiset petteriorvot kuusinolla. Analyysi nauratti julmetusti, kun olen tänäänkin tuijottanut ruudullani tuon kujalla olevan desimaalinpyöristäjän vähemmän uskottavaa olemusta. Eli ajankohtaisuutta teoksessa riittää vielä tällekin vuodelle, ja toimii mukavana piristeenä niille, jotka eivät aio äänestää oikeistopuolueita.

Olen lukenut Melenderiltä aiemmin esseekokoelman Onnellisuudesta, enkä muista siitä mitään, vaikka pidin siitä. Ainoa kotimainen esseisti, jonka teksteistä muistan jotain, on Antti Nylén, ja hänenkin jutuistaan parhaiten muistan ne Morrissey-aiheiset. Ja nyt uskallan tunnustaa, että vaikka pidin tämän romaanin oivaltavasta kielestä ja nokkelista sutkautuksista, niin epäilen, etten tule muistamaan sen sisällöstä vuoden päästä muuta kuin että siinä ryypättiin, naitiin ja puhuttiin ansiokkaasti ilkeitä mulkeroista poliitikoista.

Romaanissa on mitäänsanomaton kansi, ja nimikin viittaa rutikuivaan presentaatioon. En siis olisi lähestynyt teosta, ellen olisi tiennyt kirjailijasta jotain etukäteen. Sisältö on huomattavasti humoristisempaa ja kepeämpää kuin mitä kansi antaa olettaa.

Kirjoittamisen suhteen viisastuin taas vähän: teoksessa tullaan lopputulemaan, että laji kannattaisi rauhoittaa vain niille, joille se on pakkomielle, ja että parhaaseen lopputulokseen pääsee joutumalla talousrikoksesta vankilaan. Tosin harva kirjailijanalku tai -loppu omaa sen verran mielikuvitusta tai älykkyyttä, että keksisi tarpeeksi törkeän huijauksen, jolla vankilaan päästään. Lisäisin toki tähän, että suomalaisilla sosiaalituilla sinnittely vuodesta toiseen on myös tehokas keino eristäytyä ympäröivän maailman houkutuksilta.

Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.

Eurooppalaisuuden eturintamalla

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen joulukuussa kuunnellut kahta pitkää äänikirjaa, Päivi Lipposen uutuusteosta ja Michelle Obaman muistelmia. Vaikka molemmat kirjat ovat hienoja, projektit ovat edenneet kuin Iisakin kirkon rakennus. Minulla kipuraja äänikirjoissa tuntuu olevan noin 10 tuntia. Tämä teos oli pituudeltaan lähes 17 tuntia. Hyvää kirjan kuulemisessa oli se, että niin tekemällä keskityin tarinaan, enkä sen runsaisiin lähdeviitteisiin. Noin 13 tunnin jälkeen vaihdoin painettuun versioon, ja siinä vaiheessa koin myös lukevani eri teosta, koska teksti oli runsaasti lähteistetty.

Ihmisyyden vuoksi on romaani, joka tiivistää lähes sadan vuoden historian neljässä maassa, Suomessa, Neuvostoliitossa/Venäjällä, Saksassa ja Puolassa. Myös Ukrainan puolella ehditään käydä levittäytymässä, mutta ne osuudet ovat ohuita. Kirja rakentuu useiden avainhenkilöiden havaintoihin, mutta keskeisimpiä näistä ovat isä ja tytär, suomalaiset Timo Makkonen (Dima) ja Aila Hazar. Isä on hylännyt suomalaisen perheensä Neuvostoliiton vuoksi, ja Aila on tullut adoptoiduksi juutalaiseen porvarisperheeseen tämän äidin kuoltua. Nuorena naisena Aila matkustaa saksaa oppimaan adoptioäitinsä sukulaisten luo Berliiniin, jossa natsihallinnon realiteetti avautuu hänelle hitaasti ja julmasti.

Muutamia havaintoja reaaliaikaisesti kuuntelun aikana:

Kappale 86: Aika paljon kohtauksia, joissa Stalin, Hitler tai Göbbels ovat päärooleissa. Toivottavasti vähenee loppua kohti.

Kappale 129: Aila on sihteerinä Ukrainassa ja kuulee vuokraisäntänsä sanovan: ”En pysty menemään nukkumaan ennen kuin olen tappanut juutalaisen”. Vasta tässä vaiheessa nainen tulee järkiinsä ja päättää muuttaa takaisin Suomeen. Karmivaa menoa.

Kappale 148: Ollaan keskitysleirin suihkussa Auschwitz-Birkenaussa. Tämä on kappale, jonka olen nähnyt liian monta kertaa sieluni silmin.

Vuoden 1944 aikana vaihdan äänikirjan painetuksi kirjaksi ja alan väsyä varsinkin vielä siinä vaiheessa esiteltyihin uusiin hahmoihin. Vlad-veljen uusi rakkaus toveri Parrikada on kiinnostava hahmo, mutta tulee tarinaan liian myöhään ja jää pinnalliseksi.

Yleinen vaikutelmani kirjasta on se, että sen laajojen teemojen omaksuminen ei ehkä ole mahdollista yhdellä lukukerralla. Lipposen huolellinen taustatyö näkyy lähdeviitteissä, ja jälkisanoissa hän kutsuukin teostaan ”fakta-fiktioksi”, koska hän on etsinyt hahmoilleen lihaa luiden päälle haastattelemalla vanhoja ihmisiä niin Suomessa, Venäjällä kuin muissakin itärintaman kohteissa.

Itse sain eniten irti moskovalaisesta arjesta 1930-luvulta ja Diman perheen vaikeasta tilanteesta kommunistisen eliitin eturintamalla. Tämä kun on aihe, josta en ole lukenut kymmeniä fiktiivisiä teoksia, kun taas varsinkin keskitysleiriteema tuntui minusta loppuun kalutulta. Viimeisen neljänneksen aikana sodan kuvaus alkoi puuduttaa, ja sitten nykyaika-osioissa tuntui, että olisin voinut lukea näiden sodasta selviytyneiden vanhusten mietteistä enemmänkin.

Lipposen teos oli mainio joulukirja siksi, ettei se heti loppunut kesken. Paikoitellen sävy on historianopettajamainen, mutta en ole varma johtuuko vaikutelma siitä, että tiedän Lipposen olevan historian opettaja. Luulen, että olisin lukenut teoksen avarakatseisemmin, jos en olisi tiennyt mitään kirjailijasta etukäteen. Ennakkoasenteeni ei tosin ollut hankala, koska Lipposen persoona ei ole koskaan häirinnyt minua.

Teoksen kokoava teema on oikeusvaltion mureneminen, ja ne vaikeat valinnat, joita ihmiset joutuvat tekemään, kun kaikki vaihtoehdot eloon jäämiseksi ovat huonoja. Jokainen voi tahollaan miettiä, millaisia natseja, fasisteja tai bolshevikkejä olisimme, jos tuollainen ideologia olisi lähes pakollista totalitaarisessa ikeessä. Itse varmasti olisin bunkkerissa luimuileva kattilanatsi, arka myyrä, jonka silmät eivät enää kestäisi päivänvaloa. Kattilanatsi on tyyppi, joka syö kaikki ateriansa yhdestä ja samasta kattilasta.

Kirja on saanut sekavia arvioita, joihin en ole ehtinyt syvällisesti perehtyä, koska jo itse romaanin lukeminen oli suuri urakka. Tiedän, että kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja liian runsaasta hahmogalleriasta. Olen kyllä lukenut vielä runsaampiakin historiallisia romaaneja, eikä tässä ollut ainakaan vaikeasti ymmärrettäviä osioita, vaan juonen käänteet pysyivät hyvin kasassa. Tuntui myös, että kustannustoimittaja oli tehnyt huolellista työtä, eli teos tuntui kauttaaltaan viimeistellyltä. Viime aikoina tätä ei ole voinut ottaa annettuna isoillakaan kustantamoilla, ja siksi myös tässä blogissa on ollut paljon murinaa kesken jääneistä toimituksista. Kielellisesti ja rakenteellisesti kirjaa oli ilo kuunnella ja lukea. Ehkä seuraavaksi toivoisin lukevani kirjailija Lipposelta hieman pienempää ja rajatumpaa tarinaa.

Uudessa HELMET-haasteessa teos sopii ainakin kohtaan 44: ”Kirja kertoo Berliinistä”.

Inspiraatio kateissa? Kirjoita silti

Teos: Ronja Salmi ja Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta (WSOY, 2018)

Ottaen huomioon, kuinka kiihkeästi olen halunnut elämässäni nousta ammattikirjoittajaksi, olen lopulta lukenut aika vähän kirjoittamisoppaita. Tänä vuonna eteeni on tullut kaksi kotimaista teosta, jotka ovat tarjonneet jotain uutta pohdittavaa – yksi oli Niina Hakalahden Syön Eiffel-torneja aamiaiseksi ja toinen on nyt käsiteltävä 12 tarinaa kirjoittamisesta.

Salmi ja Toiviainen ovat tuottaneet kirjan haastattelemalla eri tyyppisiä ammattilaisia, joille kirjoittaminen on osa työnkuvaa. Ansiokasta kirjassa onkin sen monipuolisuus: vain yksi haastateltava on romaaneja julkaissut ”oikea” kirjailija, eli sisältö painottuu muusikoihin, käsikirjoittajiin, dramaturgeihin, media-alan moniosaajiin, ja mainosmaailmaan. Kaikkia haastateltavia en edes tunnistanut, ja osa oli pinnallisia tuttavuuksia. Vanhin haastateltavista oli 60-luvun lopulla syntynyt, ja mahtui mukaan myös 90-luvulla syntyneitä nuoria.

Emmi Itäranta on haastateltavista ainoa proosakirjailija, ja hänen kaksikielinen kirjoittamisstrategiansa tuntui hyvin loogiselta. Hän on ainakin tiettyyn pisteeseen asti kirjoittanut romaaninsa myös englanniksi, ja näin muuttuu oman tekstinsä asiantuntijaksi tai haltijaksi myös toisella kielellä. Tällaista strategiaa ihailen, koska myönnettäköön, että osa suomalaisen kirjallisuuden käännöksistä ovat olleet kömpelöitä, siis se vähä, jonka olen saanut käsiini. Tunnen myös joitain kirjailijoita, jotka kirjoittavat vain englanniksi, mutta heidän suosionsa usein jää kotimaassa marginaaliseksi. Itärannan Teemestarin kirja on jäänyt ikuisesti aivoni poimuihin muhimaan, luinhan sen jo heti sen ilmestyttyä. Hän kertoo kuuluvansa hitaan kirjoittamisen koulukuntaan, jossa 3-4 vuoden romaaninkirjoitusaika on tavallista. Hyvä niin, koska tuolla strategialla saa aikaan sellaista tekstiä, mikä myös kestää ensimmäisen mediahumun yli. 

Haastateltavista niin Itäranta kuin Noin yhdeksän uutisten Jukka Lindström ovat Tampereen yliopiston kasvatteja, ja Lindströmiä ihailen eritoten koulutuksensa täydellisestä haltuunotosta työmarkkinoilla. Lindströmin pääaine oli valtio-oppi, kuten minullakin, ja hän on onnistunut tekemään siitä hauskaa. En ole hänen show’nsa vakikatsoja, mutta aina olen nauranut, kun olen ruudun aikaan sattunut häntä katsomaan. Lindtsrömin haastattelu vei minut ehkä vieraimman tyyppisen prosessikirjoittamisen äärelle – Noin yhdeksän uutisten valmistelu on kurinalaista tiimityötä, jossa ohjelmaa harjoitellaan parikin kertaa studiossa ilman yleisöä. Tämän tyyppinen kirjoittaminen ei todellakaan odota inspiraation syntymistä, vaan käsis on saatava aikaan niistä aineksista, mitä sillä viikolla sattuu medioissa syntymään. 

En tiennyt mitään tai paljoakaan teatteriohjaaja Milja Sarkolasta, elokuvaohjaaja Antti Pesosesta tai ohjaaja-tuottajaparista Teemu Nikki ja Jani Pösö. Pesosen Korsoteoriasta olen saattanut nähdä pätkän, ja Nikki-Pösö-tiimin nuorisosarjoista olen tietoinen, mutta en ole niitä katsonut. Sarkolan tuotannossa silmään pisti myös kaksikielisyys ja pohdiskelu lähisuhteista kirjoittamisen eettisyydestä. Antti Pesosen kirjoittamisprosesseista jäi parhaiten mieleen meditatiivinen tietoisuus, ja Nikki-Pösön tuotantotiimistä se, ettei heillä ole muodollista alan koulutusta, vaan ovat opiskelleet elokuva-alaa kolmosen spårassa ja sysmäläisessä perunakellarissa. Varsinkin elokuvaihmisten tilanne on siinä mielessä kinkkinen, että nykyään apurahan myöntäjät odottavat leffoilta uskollisuutta alkuperäiselle suunnitelmalle, eli jos lopputulos ei noudata apurahahakemuksen synopsista, tekijöiden ura saattaa jäätyä siihen. 

Yksikään kirjan haastattelu ei ollut turha tai tylsä, mutta mainosalan, bloggareiden ja tubettajien jutut eivät minua suuremmin haastaneet. Bloggareiden ja vloggareiden tilanteeseen olen muutenkin perehtynyt, ja varsinkin Justimusfilmsistä satuin tietämään paljonkin muista yhteyksistä. Silti koin iloa siitä, että näin nuoret kaverit ovat onnistuneet nakertamaan itselleen paikan suomalaisesta mediamaailmasta. Poliitikko Ozan Yanarin mukaanotto teokseen oli raikas veto, sillä harva tulee ajatelleeksi poliitikon uraa kirjoittajan urana, ja tuossakin haastattelussa korostui kaksikielisyys. Yanar kertoo kirjoittavansa häröimpiä ajatuksiaan muistikirjoihinsa turkiksi, jotta ihmiset eivät julkisilla paikoilla lukisi hänen noottejaan. 

Teos varmasti puhuttelee eniten nuoria ja nuoria aikuisia, ja erityisen hyvin teos sopisi luettavaksi lukion äidinkielen tunnilla. On aina hyvä muistaa, että kirjoittamiseen voi suhtautua intohimoisesti, vaikka tavoitteena ei olisi painettu teos tai merkittävä kirjallisuuspalkinto. Tämän teoksen haastateltavat suhtautuivat omaan tekemiseensä nöyryydellä ja huumorilla, ja muistuttivat kirjoittamisen jokapäiväisyydestä. Teoksessa on myös lopussa lyhyt osio, jossa on käytännön harjotuksia ja vinkkejä niille, joilla on vaikeuksia päästä omassa kirjoittamisessaan käyntiin. 

Varsinainen kirjoittamisopas teos ei ole, mutta näilläkin eväillä voi päästä jo käyntiin. Valokuvat olivat iso plussa, ja myös se, että kirjan kirjoittajat pohjustivat haastattelujen alussa suhdettaan henkilöön. Kokonaisuutena teos on ryhdikäs ja tyylikäs, ja toivon sen päätyvän käyttökirjallisuudeksi monien sorvien äärelle.  

Saarihulluuden huipentuma?

Teos: Marianne Kurtto: Tristania (WSOY, 2018)

Tristan da Cunha on eteläisellä Atlantilla sijaitseva Britannian siirtokunta, jossa on tällä vuosisadalla asunut n. 250-300 asukasta. Saaren pääkaupunki on Edinburgh of Seven Seas, ja se on kaukaisimmalla avomerellä sijaitseva ihmisasutus tässä maailmassa. Matkaa sieltä St. Helenan saarelle on yli 2000 km ja Capetowniin 2400 km. Saarelle pääsee vain lautalla Capetownista, ja matka kestää kuusi päivää.

Marianne Kurtto sijoittaa esikoisromaaninsa Tristanille 1950-60-lukujen vaihteeseen, mutta meininki saarella tuntuu hämmentävän ajattomalta. Kalastus, kalojen prosessointi ja lampaankasvatus ovat paikallisten ainoita elinkeinoja, ja nuorten avioitumismahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Puhutaan siis äärimmäisestä sisäsiittoisuudesta, johon romaanissa ei viitata, mutta jo numerot puhuvat puolestaan. 

Kylän hiljainen vanhapoika Lars saa puolisokseen itseään nuoremman Lisen, ja heille syntyy poika nimeltä Jon. Lars ei kuitenkaan koe elämää saaren hiljaisuudessa tyydyttäväksi, ja hän lähtee Britanniaan myymään kalastusvälineitä. Isän poissaolo muuttaa perheen dynamiikkaa, eikä kestä kauaa, kun Larsilla on uusi morsian katsottuna emämaassa. Suhde Yvette-nimiseen kukkakauppiaaseen alkaa siitä, kun Lars etsii vaimolleen täydellistä ruusukimppua tuliaiseksi. Hän päätyy ostamaan sinisiä ruusuja, jotka Yvetten mukaan ovat ”värjätty lemmenkipeiden kalojen kyyneleillä”. 

Kurtto on meritoitunut runoilijana ennen romaanin kirjoittamista, ja tämä näkyy kielessä, sanavalinnoissa ja rytmissä. Vähempi on enempi, ja Kurtto osaa tiivistää päähenkilöiden tunteita myös sanattomaan toimintaan. Kirjaa aloittaessani en osannut edes päätellä, mitä kieltä päähenkilöt puhuvat, koska en tiennyt Tristanista tuon taivaallista. Siirtokunnan yhteys Britanniaan selkeytyi tarinan edetessä, mutta henkilöiden taustat jäivät osittain epäselviksi. Saarella tuntui olevan joitain uusiakin tulokkaita, mutta valtaosa ei ollut poistunut siirtokunnasta elinikänään, ja olivat alkuperäisten asukkien jälkeläisiä. 

Romaanin draaman kaari keskittyy vuonna 1961 oikeasti tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen, jonka seurauksena koko saaren väestä evakuoitiin ensin Kapkaupunkiin, ja sieltä Britanniaan. Yksityisellä tasolla juoni ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta tunnelmat sitäkin väkevämmät. Minussa kirja herätti valtavaa kaukokaipuuta ja ihastusta jopa ulkokirjallisista syistä. Olen ikuinen saarihullu, mutta tämä teos onnistui jo melkein ylittämään odotukseni kaukaisten saarten kuvauksesta. 

Kiinnostavaa on myös, että kaksi suomalaista kirjailijaa ovat valinneet eteläisen Atlantin saaret romaaniensa kohteeksi. Olli Jalosen Taivaanpallo kuvaa St. Helenan saarta, mutta tässä liikutaan kohti vielä tuntemattomampaa ja mitättömämpää kohdetta. Teokset ovat erilaisia kieleltään, kerronnaltaan ja volyymiltaan, mutta molemmissa on selkeä postkoloniaali ulottuvuus. Olen iloinen, että sain lukea nämä teokset suht lyhyellä aika-akselilla, jolloin toinen oli vielä tuoreessa muistissa. 

Tristania ei ole sen tyyppinen romaani, joka saa aikaan suuria kassavirtoja joulumarkkinoilla, mutta se ei myöskään ole vaikeatajuinen, liian monimerkityksinen eikä uuvuttava, kuten jotkut siirtomaihin liittyvät historialliset romaanit ovat. Teos saattaa jakaa yleisöjä, ja se luultavasti miellyttää enemmän introverttejä omien polkujen kulkijoita kuin sellaisia lukijoita, jotka odottavat syvää psykologista analyysia ihmissuhteista. Sen heikoin lenkki on avioerodraaman kliseisyys, mutta siitä huolimatta koin, että henkilöhahmoissa oli draivia, ja hiljaista viisautta.