Teos: Evald Ferdinand Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa: kertomus Tuomas Piispan ajoilta (WSOY, 1884)
Luettuani Fredrika Runebergin romaanin Katariina Boijesta löysin vielä toisenkin historiallisen romaanin samoilta hoodeilta, ja se oli tuota Isonvihan saagaa jännittävämpi. Evald Ferdinand Jahnssonin teos kertoo elämästä Pirkanmaalla 1200-luvulla, ja vähän Turunkin tienoilla.
Tarina Hatanpään Heikistä keskittyy kristinuskon ja pakanauskon väliseen hengen taistoon, ja kuvaa rikkaan Hatanpään talonpojan perillisen pyrkimystä naida Liuksialan kartanon Lyyliä, joka Henriikkanakin ristimänimeltään tunnetaan. Lyyli tosin ei ole helposti voitettavissa, koska hän on mahdollisesti vielä Hatanpään tilallisia vauraammasta kodista.
Lyylin kilpakosija Hieraniemen Paavo ei hyväksy saamiaan rukkasia, vaan päättää hakea oikeutta aina Turun piispalta saakka. Koston hengessä hän kutsuu ristiretkeläiset kurittamaan Hämeen kapinallisia pakanoita. Turussa vietetään uuden tuomiokirkon vihkiäisiä, ja sattuupa Paavo tapaamaan retkellään jopa Latvian arkkipiispan.
Kirjassa pakanoiden joukko polttaa neljä dominikaanimunkkia elävältä jossain päin Kangasalaa. Korven Kelo-niminen noita on erityisesti kastettujen pikkulasten perään, mutta Liuksialan Lyyli pyrkii pelastamaan nämä lapsiparat teuraalta. Tahalan Taara on naispuolinen velho, joka ennustaa kuoleman merkkejä ympärillään. Manalan eukon tyttäriä pyörii vähän kaikkialla, mutta varsinkin vanhojen käräjäkivien tienoilla.
Kirjan pariskunnalle ei todellakaan käy hyvin, vaan molemmat kyyditetään Turkuun viimeiselle tuomiolle. Jos tämä kyseinen Heikki on ollut oikeasti olemassa, niin hänen kuolinpaikkansa on epäselvä: tämän tarinan mukaan Heikki teloitetaan Turussa, kun taas muiden tarinoiden mukaan miehen kuolinkivi on edelleen löydettävissä jossain Arboretumin alueelta.
Noin kolmannes romaanin sisällöstä liittyy ulkomailta tulleen pappisväen tarinointiin kaukaisista ristiretkistä muun muassa saraseenien maille, ja suomalaisten pakanoiden uhmakkuutta vertaillaan muslimeihin.
Tämä on sen tyyppinen kirja, joka avautuisi parhaiten lukijalleen, jos hän pääsisi luennan aikana käymään muutamassa kirjan kohteessa mielellään asiantuntevan oppaan kanssa. Itse en tällä lukukierroksella kokenut kirjan pakanallisia osuuksia vieraiksi, mutta osa munkkien ja papiston jutuista meni yli hilseen, koska niissä oli niin paljon katolista erityissanastoa.
HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 18: Teoksen kannessa on koru.
Teos: Aira Samulin: Soturi ja sunnuntailapsi (WSOY, 1987/2024)
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
Aira Samulinin (1927-2023) poismenon kunniaksi WSOY on julkaissut uudelleen hänen muistelmateoksensa äänikirjana. Sen aiheena on tietysti tanssijagurun rakas lapsuudenmaisema, Hyrsylänmutka, jonka hän myöhemmin rakensi itselleen uudelleen Lohjalle.
Airan isä Viktor toimi rajavartioston päällikkönä, ja Suvion perheessä majoittui usein sotilaita, jotka olivat isän oppipoikia. Kotikylä Ignoila oli tyypillinen rajaseudun kylä, jossa asui paljon venäläistä väestöä. Myös Airan suvussa oli ortodoksista perimää, ja juuria rajan taakse ja Viroon. Perheen lapset oli kastettu luterilaiseen uskoon, mutta isän suku oli ortodokseja.
Airan äiti Anna-Liisa oli vilkas ja hedelmällinen nainen, jolla oli taipumusta mielen järkkymiseen. Äidin henkistä taakkaa lisäsi kuolleet lapset, sillä osa Airan sisaruksista kuoli aivan pieninä. Hänellä oli aikeita muuttaa lapsineen Viipuriin, ja hän vieraili usein kaupungissa haaveilemassa näyttelijän urasta.
Airan isän asema kyläyhteisössä oli merkittävä, sillä hän oli valtion virkamies, ja joutui poliisin puutteessa usein hoitamaan lainvalvojan tehtäviä. Välillä äidin käytös kotona on niin hurjaa, että siihenkin tarvittaisiin väliin poliisia. Kodin ilmapiiri on jännittynyt, ja avioeron uhka todellinen.
Kirjassa puhutaan paikallista murretta, joka kuulostaa Karjalan murteen ja Venäjän sekakieleltä. Kylän perinteitä esitellään runsaasti, ja Airan kiinnostus perinnerakentamiseen näkyy tässäkin tekstissä. Kylän tsasounan vihkiminen on ollut suuri tapahtuma, jossa Aira on eturivissä. Praasniekkoja juhlitaan koko suvun voimin pitkän kaavan mukaan, ja näiden sikana kuikuillaan tulevia puolisoja.
Kilpailuvietti juurtui Airaan jo lapsena. Hän koki, että hänen kuuluisi kunnostautua urheilussa siksikin, ettei hänellä ollut veljiä. Stepa-setä oli kuuluisa nyrkkeilijä, joka oli käynyt olympialaisissa. Hiihtokilpailut olivat Airalle jatkuva näytön paikka, mutta hän myös oppi niiden kautta häviämään.
Perhe muuttaa rajamökistä Suvilahden taajamaan, jotta Aira voi aloittaa oppikoulun siellä. Sota syttyy, kun Aira on siirtymässä toiselle puolelle, ja se on rajaseudun ihmisille erityisen rankkaa. Hyrsylänmutka jää joen rannalle mottiin, ja evakkomatka on poikkeuksellisen hankala. Tilannetta ei helpota se, että äiti näkee harhoja ja hyppii junasta matkan aikana.
Äidin horjuva todellisuudentaju vie pienen perheen monta kertaa vaaraan. Jo ensimmäisessä evakkopaikassa Suonenjoella perhe saa kuulla isän kaatumisesta. Suojärveläisten vastaanotto ei ole paikkakunnalla ruusuinen, ja jotkut pitävät Anna-Liisaa vakoojana.
Isä ei kuitenkaan ole kuollut vielä, vaan hän ilmaantuu rintamalta kotilomille. Toinen evakkopaikka Lievestuore on lämpimämpi, sieltä Aira saa ikäisiään sydänystäviä. Keski-Suomesta perheen matka johtaa Pohjois-Karjalan Tuupovaaraan, ja koulutie jatkuu Joensuun yhteislyseossa. Välirauhan aikana he muuttavat vielä uudelleen Sunilaan, Lappeenrannan kupeeseen.
Airan isä kaatuu jatkosodassa, äiti ja tytär käyvät tunnistamassa vainajan joukkohaudassa. Viimeisinä elonhetkinään tämä oli keräillyt metsämansikoita kuopukselleen Sirkkulille.
Pidin kirjasta siksi, että se oli hyvin rajattu, ja siinä lapsen ja nuoren näkökulma tuntui aidolta. Samulin oli nainen, jonka elämästä riittäisi useampaan teokseen, mutta tässä näkökulma oli pyyteettömän vaatimaton.
HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 25: Kirjassa vietetään juhlapyhiä.
Äänikirjan lukijat: Panu Kangas ja Anna-Riikka Rajanen
Kate ja Ed ovat kolmikymppinen pariskunta, jotka ovat olleet yhdessä jo kouluajoista. He asuvat Lontoossa ja ovat kotoisin pienestä kylästä Pohjois-Englannista. Joka vuosi he palaavat joulua viettämään kotikonnuille, jossa tiedustelut häistä ja vauvoista kuuluvat pyhien repertuaariin.
Autossa matkalla joulun ihmemaahan pariskunta tulee siihen johtopäätökseen, että lusikat ovat menossa jakoon. Erouutista ei vaan sovi kertoa sukulaisille keskellä juhlaa, vaan on esitettävä onnellista pariskuntaa.
Onnellisilla pariskunnalla on matchaavat jouluvillapaidat, ja he katsovat yhdessä imeliä joululeffoja. Pariskunnan joulurituaaleihin kuuluu kyläily molempien vanhempien luona. Tänä jouluna Kate on kireä ja itkuinen, ja pakenee vessaan hoitamaan työasioitaan salaa.
Päätös erilleen muutosta tehdään nopeasti: Ed jää asumaan yhteiseen kotiin ja Kate muuttaa Air BnB-asuntoon ottamaan lisäaikaa. Eron jälkeen musiikinopettajana toimiva Ed alkaa keikkailla laulaja-lauluntekijänä, ja alkaa elää muutenkin sosiaalisempaa elämää. Vaikka Lontoo on valtava, he kuitenkin törmäilevät toisiinsa kummallisissa paikoissa. Romaanissa seurataan heidän tunteikasta on/off-rimpuiluaan, ja palataan pohjoiseen huolehtimaan sairaasta isoäidistä.
Teos on hyväntuulinen ja harmiton, ja ymmärrän hyvin tämän tyyppisten kepeiden suhdesekoilujen taian, varsinkin jos lukija elää ruuhkavuosia ja potee joulustressiä. Bolourilta on suomennettu kolme hyvin samantyyppistä jouluromaania, eikä mitään muuta, eli onko hän pelkästään jouluun keskittyvä kirjailija?
Itse en kokenut kuuluvani teoksen kohderyhmään, ja vaikka teoksen henki oli lämmin, olisin kaivannut hieman rankempaa huumoria. Tämä oli nyt kolmen tähden joulutarina, ja huomaan, että innostun enemmän historiallisista sellaisista, joissa asetelma saattaa olla huomattavasti naiivimpi ja simppelimpi kuin nykypäivään sijoittuvissa chicklit-pläjäyksissä.
Jatkan vielä pohdintoja Pirkko Saision tuoreesta elämäkerrasta. Nyt en enää referoi lukemaani, kuten tein aiemmassa postauksessani (13.11), mutta poimin kirjasta joitain fragmentteja, jotka yllättivät tai joista sain jotain uutta ajateltavaa.
Elämänmenon (1975) julkaisuprosessi oli pitkällinen ja yhteistoiminnallinen. Esikoiskirjailijana Saisio otti vastaan kaiken saamansa palautteen, ja kirjaa toimitettiin usean henkilön voimin. Käsikirjoituksesta päätettiin poistaa lesboeroottiset osiot. Lopputulos ei ehkä ollut juuri se, mitä nuori kirjailija oli kuvitellut, mutta kyseessä oli vuoden kirjatapaus. Edelleen Saisio saa eniten palautetta juuri tästä kirjasta, vaikka hänen tuotantonsa on laaja ja vaikuttava.
Myös tätä seuraava romaani Sisaret (1976) oli bestseller, ja siinä jatketaan työväenluokkaisilla, tiedostavilla teemoilla. Elvi Sinervon vankilavuodet ovat inspiroineet tätä teosta, eli siinä kirjoitetaan vimmaisesti vessapaperille vankilan sellissä. Tämä teos voisikin olla seuraava, johon tutustua Saision tuotannosta, jos suinkaan saan sen jostain käsiini.
Elämänmenon TV-sarjan tuotanto vei Saision Turun saaristoon ohjaaja Åke Lindemanin ja tämän vaimon Pirkko Mannolan vieraaksi. Saisio olisi päässyt apulaisohjaajaksi projektiin, mutta hän riitautui Lindemanin kanssa sarjan roolituksesta. Saisio ei olisi halunnut Ritva Oksasta evakkoäiti Eilan rooliin. Oksanen kuitenkin ylitti itsensä roolissaan, ja myöhemmin naisista tuli ystäviä.
Pidin paljon osioista, joissa Pirkko asuu Rovaniemellä, ja tekee sieltä kirjastoreissuja Lapin ja Kainuun paikkakunnille. Näissä oli huumoria ja rosoisuutta. Eikä kellään kotimaisella, itseään kunnioittavalla taiteilijalla voi olla liikaa kaitaliinoja eikä tuohipikareita.
Elsan syntymä vuonna 1981 oli käänteentekevä vaihe Pirkon elämässä. Hän oli haaveillut lapsen saamisesta pitkään, mutta perheen perustaminen toisen naisen kanssa ei vielä tuossa maailman vaiheessa ollut helppo projekti. Lapsen biologinen isä, näyttelijä Harri Hyttinen, sai tietää isyydestään vasta synnytyslaitoksella. Kolme viikkoa myöhemmin hänen pitkäaikainen naisystävänsä Eeva Eloranta muutti miehen perään Kööpenhaminaan.
KOM-teatteri oli kuuma työnantaja vielä 1980-luvun alussa, ja Saisio oli tyytyväinen päästyään sinne töihin lapsen syntymän jälkeen. Saisio pääsi uuteen rooliin Vladimir Vysotskin laulujen tulkitsijana. Taistolaisuuden kärki oli jo tässä vaiheessa tylsistymässä, mutta neuvostoteemat myivät edelleen teatterin lavalla. Kiinnostavaa Saision taiteilijan urassa on, että hän on onnistunut valtaamaan alaa myös musiikin ja kuvataiteiden saroilla. Naivistisia piirroksia on ilmaantunut lähinnä omien kirjojen kuvituksina, mutta nämä sivupolut ovat merkkejä todellisesta monilahjakkuudesta.
Saisio on myös kunnostautunut Leonard Cohenin laulujen suomentajana. Suomennoksia tarvittiin teatteriproduktioon, ja Saisio joutui tekemään käännöksiä nopeaan tahtiin.
Vuonna 1983 julkaistu romaani Kainin tyttäret on mahdollisesti ensimmäinen Suomessa julkaistu romaani, joka kertoo lesboeroottisesta halusta. Myöhemmin hän on tehnyt kirjallisia kokeiluja Jukka Larssonin ja Eva Weinin nimillä.
1980-luvulla Saision kirjoittamat näytelmät eivät saaneet pelkkää ylistävää palautetta, vaan kritiikeissä oli soraääniä. Vuonna 1987 hän erosi KOM-teatterista, ja purjehti kohti vapaampia vesiä. 80-luku olikin hänen tuotteliainta aikaansa teatterin parissa, josta suuri yleisö tietää vähemmän kuin prosaistin urasta.
Pirkon äiti kuolee 56-vuotiaana sydäninfarktiin, eikä ehdi kunnolla nauttimaan uudesta roolistaan mummona. Äiti haudataan Malmin hautausmaalle, isän sukuhautaan, jonne isäkin myöhemmin päätyy. Haudoilla käyminen ei ole kuullut hänen traditioihinsa, vaan kirjaa kirjoittaessa hän oli juuri saanut seurakunnalta ukaasikirjeen haudan kohtalosta.
Saision elämänkumppani Pirjo Honkasalon vaiheista voisi joku myös kirjoittaa järkäleen, ja heidän rakastumisensa osoittautui hedelmälliseksi myös molempien urille. ”Honksu” on ollut suhteessa suuremman vapauden kaipuussa, varsinkin matkustelun suhteen. Pitkään suhteeseen on mahtunut monenlaisia vaiheita, mutta eron mahdollisuus ei ole ajankohtainen kuin kerran. Hyvää vaihtelua yhteiseen elämään on tuonut yhteinen koti Madeiralla.
Tämähän ei edes ollut pisin tänä vuonna lukemani teos, vaan John Irvingin Viimeinen tuolihissi oli tätäkin pidempi ja vaativampi kirjamaratoni. Koska tiesin Saision elämästä jo etukäteen melko paljon, varsinkin hänen autofiktiotrilogiansa kautta, en joutunut suuresti pinnistelemään pysyäkseni juonessa mukana.
Eniten tästä mammutista tulevat saamaan irti Saision ikätoverit, joille 1950-60-lukujen muistot edustavat klassista sukupolvikokemusta. Itseäni kiinnostivat eniten kuvaukset hänen kirjailijan työstään. Jos olisin jostain tiivistänyt, niin opiskeluvuosista, vaikka niissäkin on taatusti juuri yhteistä jaettavaa 70-luvun nuorten aikuisten . 80-luvun muistoissa kokemus yhtenäiskulttuurista alkaa selkeästi hapertua, eikä Pirkko Saisiokaan enää ole koko kansan suosikki eikä työväen lupaava ääni.
Edessäni on kirja, joka laajuudessaan pelottaa. Se on myös kirja, johon en haluaisi juuri nyt käyttää BookBeatin maksullisia tunteja. Kirja on myös nimetty Finlandia-ehdokkaaksi. Se saattaa vaikuttaa siihen, että kirjaan on nyt entistä pidempi jono kirjastoissa. Ryhdyn tähän teokseen nyt löysin rantein, ilman minkäänlaista pakkoa lukea kirjaa loppuun. Se vaikuttaa kirjalta, josta voi saada paljon irti, vaikka sitä ei lukisikaan loppuun.
Heini Junkkaala on ryhtynyt valtavaan projektiin, johon hän suhtautuu varsin kunnianhimoisesti. Taustalla on suuri aineisto, josta osa on haastatteluaineistoa Saision itsensä kanssa. Junkkaala kirjoittaa kirjaansa sinä-muodossa, mikä johtaa pitkän kirjeen kirjoittamisen vaikutelman.
Ensi kuulemalla pääsin Saision nuoruusvuosissa strategisesti yo-kirjoituksiin. Syntymästään teini-ikään Saision perhe asuu Kalliossa Fleminginkadulla, ja kalliolaisuus on hänen identiteettinsä kulmakivi. Isän puolelta suku on enemmän helsinkiläistä, mutta äidin juuret ovat syvällä Savossa. Sukulointi puolin ja toisin on tavallista, ja Pirkko viettää välillä kesiään Rantasalmella.
Jossain vaiheessa perhe muuttaa Puotilan lähiöön Itä-Helsinkiin, mutta edelleen nuoren tytön koko elämä keskittyy Kallioon. Vanhemmat löytävät uuden kodin Vallilasta siinä vaiheessa, kun Pirkko on kirjoittamassa ylioppilaaksi. Perhe hankkii myös kesämökin Inkoosta.
Ulla-täti on kasvavalle tytölle tärkeä ankkuri, mutta jossain vaiheessa hän lähtee merille, eikä häntä enää näe arjessa. Vanhemmat jotenkin toivovat, ettei tytöstä tulisi liian Ullan kaltainen. Aina heillä muutenkin on sanomista tyttärensä luonteesta ja taipumuksista. Suhde isään on välillä riitainen, kun taas äiti osoittaa mieltään pitämällä mykkäkoulua.
Perheen elämässä isän aktiivinen kommunismi korostuu. Äiti pitää siirtomaakauppaa, joka menestyy, mutta hänkin on varsin työväenhenkinen. Isä taas toimii Suomi-Neuvostoliitto-seurassa ja matkustelee paljon itänaapurissa ja muualla Itäblokissa. Jossain vaiheessa Pirkolle valkenee, että isä ei ole täysin uskollinen äidille lukuisilla matkoillaan.
Pirkko osoittautuu lahjakkaaksi kirjoittajaksi jo varhaisessa teini-iässä. Hänellä on vahva sisäinen maailma, johon liittyy uskonnollinen pohdinta Jumalan olemassaolosta. Ateistisen kodin kasvatti kiinnostuu varsinkin roomalaiskatolisuudesta, luostarielämästä ja munkkien elämäkerroista. Hän liittyy kirkkoon päästäkseen rippikouluun, ja käy myös herätyskokouksissa siinä toivossa, että tulisi uskoon.
Pirkko pääsee yliopistoon suoraan lukiosta, mutta kotimainen kirjallisuus ei sytytä intohimoja. Suomen kieli on hänen toiveaineensa, mutta hän ei pääse sisään pääsykokeissa yritettyään kahtena kesänä. Vanhan valtaamista hän seuraa äitinsä kanssa iltauutisista kotisohvalta. Toisena opiskeluvuonna hän löytää Vanhan kuppilan ja Ylioppilasteatterin piirit. Kaikki kuppilan tyypit eivät ole paikalla vain kaljan takia, vaan osalla on vakavia tavoitteita kulttuurin saralla.
Ensimmäinen naisystävä Nurtsi löytyy myös Vanhan kuppilasta. Hän suhtautuu intohimoisesti Helvi Juvosen runouteen, ja tutustuttaa Pirkon ”piireihin”. Uusi, ihmeellinen elämä on vasta alkamassa, mutta samalla hän tulee piinallisen tietoiseksi luokkaeroista. Pirkko ei ole esimerkiksi tottunut syömään ravintoloissa, joihin Nurtsi häntä niin mielellään kuljettaa.
Pirkko muuttaa kotoa pois Nurtsin luo vasta toisen opiskeluvuoden jälkeen. Elämä Maneesikadun asunnossa on varsin boheemia. Lesboilla on oma heimonsa, ja teatteriväellä toinen. Lesbosuhteessa ei ole Pirkolle olemassa mitään sisäistä ristiriitaa, mutta ulkomaailma edelleen odottaa hänen solmivan joku päivä suhteen miehen kanssa. Yhteiskunta ei tunnusta hänen parisuhdettaan, ja homojen ja lesbojen alakulttuurissa toimiminen on salamyhkäistä. Yhteistyötä teatteri tekee myös Kulttuuritalon työväen teatterin kanssa, ja tämä on Pirkolle erityisen mielekästä.
Kuultuaan tyttärensä lesboudesta äiti ottaa drama queenin roolin. Kolmeen viikkoon äidillä ei ole tytärtä. Aihe on äidille vaikea, ja hän olisi valmis viemään tyttärensä lääkärille parannusta etsimään. Äiti vaatii, ettei naissuhteista saa puhua sukulaisille. Tämä sopimus pitää äidin kuolemaan saakka. Aikuisena Pirkon välit äitiin pysyvät muuten läheisinä, mutta tyttären seksuaalisuudesta tulee tabu.
Myös Teatterikorkeakouluun Pirkko hakee kahdesti. Ennen sisään pääsyä hän tekee teatteria täysillä Ylioppilasteatterilla. Teatterin nuoret harrastavat aktiivisesti varastelua, varsinkin Stockmannilla – tämä on heille aidon vallankumouksellista toimintaa. Teatterilla käytetään myös jonkin verran huumeita. Rikas vaatekauppaan poika käyttää LSD:tä ja käyttäytyy uhkaavasti.
Olen nyt toisella kuuntelukierroksella päässyt Saision Teatterikorkeakoulun kiihkeisiin vuosiin, ja tässä vaiheessa tarinan runsaus alkoi jo tuottaa mielikuvien sakkaantumista. Taistolaisen liikkeen muistot ovat minulle se osio, josta olen eniten kiinnostunut suhteessa omaan tämänhetkiseen fiktioprojektiini. Saision olennainen johtopäätös liikkeestä, jonka ytimessä hän vaikutti, on, ettei siinä sallittu empatiaa.
”Luokkakantainen” oli taistolaisten oma sisäpiirin termi, jota he käyttivät itsestään. Kiinnostava hahmo tässä vaiheessa on Ritva Siikala , ohjaaja, joka kuului ”revareihin” ja jäi tämän vuoksi taistolaisten teatteripiireissä ulkopuoliseksi. Myös nuori Hannele Lauri on kiinnostava hahmo, joka ilmaisee samalla oikeistolaissympatiota että kollegiaalista solidaarisuutta. Ulossulkemisen mekanismit ovat olleet hurjia 70-luvun puolessavälissä, ja liian paljon aikaa taiteiden opetuksessa on haaskattu ideologisiin vääntöihin.
Ehkä Saisiolle isän (enemmistöläinen) kommunismi toi hänelle tervettä kykyä suhteuttaa opiskelijapiirien kiihkeää neuvostohuumaa muuhun todellisuuteen. Saisio innostui liikkeen voimasta, mutta hän ei pystynyt suhtautumaan Neuvostoliiton yksisilmäiseen palvontaan samalla hartaudella kuin porvariskotien kasvatit. Myöskään myöhemmin hänellä ei ollut suurta tarvetta tehdä tiliä taistolaisuuden vuosistaan, kuten moni muu hänen toverinsa on tehnyt.
Tätä lukukokemusta on vaikeaa tiivistää yhteen arvioon, joten jään nyt ensi postauksessani jonnekin 70-luvun toiselle puoliskolle. Saatan jatkaa arviotani toisessa postauksessa, mutta jos en näin tee, niin se ei tarkoita, että olisin kyllästynyt kirjaan. Kirja on todella sujuvasti kirjoitettu ja vetävää tekstiä, jossa päästään syvälle ei pelkästään Saision omiin muistoihin, vaan kokonaiseen sukupolvikokemukseen.
Satu Rämön Islannin Länsivuonoille sijoittuva dekkarisarja on edennyt jo kolmanteen osaan, ja nyt kerronnan keskiössä on suomalainen poliisi Jakob, joka on hyvin kotiutunut saarelle. Jakob on tullut Isafjörduriin harjoitteluun, mutta jäänyt sinne töihin, ja on jo aikeissa hakea maan kansalaisuutta.
Jakobin arkea sulostuttaa elämänkumppani Gudrun, mutta samaan aikaan hänen lapsensa äiti Lena tekee hänen elämästään helvettiä. Lena asuu Norjassa, mutta on aikeissa muuttaa Suomeen, ja riitaisaa huoltajuuskiistaa on tarkoitus jatkaa siellä. Neulominen on Jakobille todellista terapiaa monimutkaisessa elämäntilanteessa.
Teoksessa käsitellään muun muassa huumerikoksia Islannin maaseudulla, mutta takaumien kautta liikutaan myös Suomeen, Lapin Äkäslompoloon. Välillä eletään myös tavallista lapsiperhearkea Norjassa, Jakobin edellisessä elämässä, jonka hän on elänyt yhdessä Lenan kanssa. Lena tuntuu välillä vähän liiankin karmivalta tyypiltä, mutta kai sitten persoonallisuushäiriöt voivat oireilla näinkin rajusti erotilanteessa
Jakobin vaiheiden kompleksisuus ja luonne konflikteja kalttavana jeesmiehenä kristallisoituu tässä osassa, jossa kohdataan muun muassa hänen nuoruuden rakastettunsa Regina. Poromies Antonilla ja Jakobilla on yhteisiä salaisuuksia, jotka ulottuvat 1980-luvun lapsuuteen. Yhteisellä Lapin-matkalla Anton rakastuu tulisesti Hilduriin, mutta Hildur elää omassa kuplassaan, eikä ole valmis etäsuhteeseen.
Sarjan kakkososassa etsittiin ja löydettiin Hildurin kadonneet sisaret Rosa ja Björk, ja heillä on edelleen suuri rooli tässä kolmasosassa. Sisarusten paluu Islantiin kuormittaa Hilduria melkoisesti, mutta samalla hän on innoissaan mahdollisuudesta kuroa umpeen menetettyjä vuosia.
Yritän olla paljastamatta liikaa teoksen rikosjuonesta, mutta pidin sitä hieman väkinäiseltä tai kaukaa haetulta. Hildurin ja Jakobin henkilökohtaisen elämän draama on ollut näissä kaikissa kolmessa osassa järeää, ja ainakin itseäni se on kiinnostanut enemmän kuin itse poliisin työ.
Kirjasarjan menestys on ollut varsinainen ilmiö, ja ensi vuonna Hildur on jo pääsemässä teatterin lavalle Turun kaupunginteatterissa. Teosten taika piilee kai siinä, että ne tarjoavat tähtihetkiä monenlaisille lukijoille. Itse luen niitä onnistuneina kuvauksina Länsivuonojen paikallisesta kulttuurista ja elämänmenosta, ja viihdyn erinomaisesti niin Tinna-tädin ruokapöydässä kuin Gudrunin lankakaupassa.
Vilho ja Elsa ovat nuoripari sodanjälkeisessä Suomessa, pienellä teollisuuspaikkakunnalla, paperitehtaan varjossa. He ovat tutustuneet toisiinsa kirjeenvaihtokavereina, ja tuntevat toisiaan vain vähän mennessään naimisiin. Kotinurkilla asuu monia sodan runnomia ihmisraunioita, mutta toivo tulevasta yhdistää paikkakunnalle muuttaneita. Paperitehtaan haju ja kolmivuorotyöt tuntuvat uusista tulokkaista enemmän lupaukselta kuin taakalta.
Vilho pääsee tehtaalle töihin, vaikka hän on menettänyt toisen kätensä sodassa. Olematon käsi aiheuttaa aavekipua, ja hänen käyttämänsä lääkkeet aiheuttavat rankkaa riippuvuutta, onhan niissä heroiinia. Töissä on täytettävä kokonaisen miehen muotti. Tämä saa miehen usein ärtyneen hermostuneeksi.
Pariskunta asuu yhteistä kortteeria muiden uusien tulokkaiden kanssa. Illanvietoissa Vilho lausuu mielellään Lauri Viidan runoja. Kesken jäänyt koulutie luo katkeruutta, vaikka nuori mies onkin sivistänyt itseään oma-aloitteisesti työväentalon opintopiireissä. Hänellä on suuri tarve näyttää maailmalle omaa fiksuuttaan ja pystyvyyttään, ja tämä tarve kasvaa vammautumisen jälkeen. Pian miehen kyvyt sanaseppona tunnistetaan – olisiko siinä mahdollisuuksia toisenlaisen työuran alkuun?
Tehtaan patruunaa kutsutaan työpaikalla pelkällä etunimellä. Mauno esittää suuren perheen patriarkkaa, mutta puhe välittävästä tehdasperheestä on enimmäkseen retoriikkaa. Sotainvalidien työkyvyn arviointi on lapsenkengissään, joten moni päätyy tehtäviin, jotka ovat vaarallisia ja riskialttiita. Vilho on myös hyvin tietoinen siitä, ettei hän voi haaveilla oman kodin rakennuksesta, jos hänet siirretään kevyempiin tehtäviin.
Teoksen näkökulma on vahvemmin Vilhon kuin Elsan, vaikka siinä ei ole minäkertojaa. Miesnäkökulma on samalla perinteinen ja perinteitä haastava. Ainakin seksuaalisuuden kuvaus tuntui totuttuja kaavoja rikkovalta, sillä Vilho on mies, joka ei aina pysty tai jaksa tyydyttää vaimoaan. Isyys taas on hänelle selkeä voimavara, ja isän ja tyttären suhteen kuvauksessa on herkkyyttä.
Riippuvuuden kuvauksena teos on varsin uskottava, jopa riipivä. Romaanin Vilholla haasteena ovat lääkkeet ja alkoholi yhdistettynä. Kylän Sammakkobaari on miesten ainoa henkireikä, jossa ovi käy vinhaan varsinkin lauantaisin. Baarissa käynti ei ole pelkästään haitallista, vaan sen pöydissä syttyy myös kipinöitä muutokseen.
Minua viehätti tässä teoksessa pariskunnan puheiden itäpotku, vaikka en osannut täysin paikantaa siinä puhuttua karjalaismurretta. Kyseessä ei ole evakkotarina, ja Toiviokoski tuntuu paikkakuntana aidon fiktiiviseltä.
Kirjan alussa pidin tarinaa vähän liiankin tavallisena/tyypillisenä, ja kerrontaa liian selkokielisenä tai simppelinä. Juoni kuitenkin lähtee nopeasti kasvuun, ja vahvan yhteisöllisen näkökulman keskeltä nousee myös yksilöllisiä säröääniä. Itseäni on myös aina kiinnostanut kirjoittaa näistä välisuomalaisista teollisuuspaikkakunnista, joten arvostan paljon Mentulan kaltaisia kirjailijoita, jotka onnistuvat löytämään kulahtaneesta kontekstista jotain raikasta ja uutta.
Luin parin viikon sisällä kolme kotimaista teosta, joissa toista maailmansotaa ja/tai sen jälkimaininkia käsitellään siviiliväestön näkökulmasta (vrt . Kjell Westö, Karoliina Timonen ). Kaikki olivat erilaisia näkökulmiltaan ja volyymiltaan. Niissä kaikissa kuitenkin keskiössä on pariskunta, jonka yhteiselämää sodan varjot vaikeuttavat. Tässä näkökulma oli toiveikas, mutta samalla realistisen rosoinen.
Toivon tälle romaanille pidempää hyllyelämää kuin tulevat isänpäivän ja joulun markkinat. Mentula on omien havaintojeni mukaan ollut tasaisen laadukas kirjailija, jonka teemat ovat ilahduttavan vaihtelevia. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut enemmän tuulahduksia pohjoisesta ja lasten ja nuorten näkökulmia. Tämä romaani saattaa tavoittaa uusiakin lukijoita, sillä se porautuu menneen yhtenäiskulttuurin ytimeen. Se tuo ihmeellistä lohtua nykymaailmaan, jossa ironista kyllä kaikki tässä kuvattu työväenluokan solidaarisuus ja saavutetut etuudet ovat vaarassa tuhoutua, tai ovat jo tuhoutuneet.
Teos: Aija Salovaara: Ihan pieniä lintuja (WSOY, 2023)
Äänikirjan lukija: Pamela Tola
Viikonlopun aikana kuuntelin kolme(!) romaania suomalaisesta perhe-elämästä, joita kaikkia yhdisti jonkinlainen terapeuttinen ote. Teokset sekoittuivat muistikuvissani erikoiseksi möykyksi, ehkä lapsen muovailuvahatuotokseksi, josta on jälkikäteen vaikea erottaa selkeitä sävyjä. Yritän kuitenkin kirjoittaa lyhyesti vaikutelmani jokaisesta. Jokaisessa teoksessa päähenkilönä on keski-ikään ehtinyt äiti-ihminen, joka on joutunut kärsimään paljon lähisuhteissaan.
Aija Salovaaran (s.1979) Ihan pieniä lintuja on esikoisromaani, joka kertoo keski-ikäisen naisen isähäpeästä. Kirjan kertoja on Helsingissä asuva vaihtoehtohoitojen suurkuluttaja, joka on jäänyt koukkuun netin vertaistukiryhmiin. Hän kärsii epämääräisistä kivuista ja kroonisesta unettomuudesta, ja on myös vahvassa lääkekoukussa. Aviomies ei ole tyytyväinen naisen työtilanteeseen, mutta nainen ei selvästikään ole 100% työkuntoinen. Kaikki naisen traumat eivät johdu vaikeasta isäsuhteesta, vaan taustalla on myös hankalia ex-kumppaneita.
Kertojan isähäpeä tuntuu keskittyvän nuoren aikuisen kokemuksiin, vaikka isä on ollut viinaanmenevä koko hänen elinkaarensa ajan. Vanhemmat ovat menneet naimisiin nuorena, ja eronneet varhaisessa vaiheessa. 1990-luvulla isä on jo rapajuopon asemassa, ja tyttären lähestyttyä täysikää hän elelee milloin missäkin, asunnottomien yömajassa ja tuttavien nurkissa. Pienessä rannikkokaupungissa tytärtä hävettää näyttäytyminen juopon isän seurassa, varsinkin poikaystävien mahdollinen mielipide.
Tarinan kertoja lähtee opiskelemaan Italian Bolognaan, ja isä saapuu Riminin-lomalle tytärtä moikkaamaan. Pelko isän kuolemasta reissun päällä on oikea, mutta hän ei vielä kuole hotellihuoneeseensa. Isä lähtee kuitenkin tyttären elämästä 41-vuotiaana, ja vasta kun tytär itse saavuttaa saman iän, hän pystyy hahmottamaan paremmin elämänpolkujen erkaantumista.
Pidin kirjan Italia-osuudesta paljonkin, koska siinä päästiin parhaiten naisen muunkin elämän kuin terveyshuolien äärelle. Minua myös nauratti hänen holistinen vaihtoehtohoitojen läpikäymisen ”ura”, vaikka en ollut varma, oliko kirjailijan tarkoituksena esittää se koomisena. Vieroittuminen lääkkeistä vierottujien vertaisryhmästä oli ainakin äärimmäisen itseironista, ja voi hyvinkin kuulua monen kirjan lukijan arkeen.
Teoksen heikoimpana lenkkinä koin kertojan avioliiton ja äitiyden kuvauksen siksi, että hänen aikuisuuden perheen jäsenensä jäävät aika etäisiksi hahmoiksi. Tämä on luultavasti tietoinen tyylillinen keino, mutta en olisi välttämättä tarvinnut tarinaan koko perhettä lainkaan. Luultavasti ”pienten lintujen” tarina olisi toiminut jopa paremmin, jos kertoja olisi ollut lapseton sinkku. Tai sitten olisin mielelläni lukenut saman tarinan kahdessa osassa: yhden teoksen kertojan nuoruudesta ja toisen hänen nykyisyydestään perheenäitinä ja puolisona.
Romaanin teksti on sujuvaa ja kieli monisyistä. Riippuu täysin lukijasta, kuinka hän ottaa vastaan päähenkilön uppoutumisen terapian ja vaihtoehtohoitojen maailmaan. Olen lukenut useamman teoksen, joissa päähenkilönä oli keski-ikäinen, korkeasti koulutettu hoitoihin koukuttunut nainen, ja osassa näistä teoksista henkilön talousvaikeuksia kuvattiin räväkämmällä otteella. Tässä teoksessa ongelmana saattaa olla se, ettei kertoja elää vielä siinä kuplassa, jossa homeopatia, kaakaoseremomiat, kraniosakraalihoito ja regressioterapia ovat hänelle mahdollisia tahoja etsiä elämään helpotusta. Monilla tälle tielle lähteneillä voi olla se tilanne edessä, ettei kaakaoon ole varaa edes yksin yksiön nurkassa ilman terapiatilan ovimaksua.
Oma lopputulemani kirjasta oli, että sen vahva terapiaulottuvuus jokseenkin vesitti rouheampaa kerrontaa päähenkilön lapsuudesta ja nuoruudesta. Romaani kuitenkin tarjoaa evästä monen tyyppisille lukijoille, ja tiedän ihmisiä, jotka saattavat lukea teoksen vain siksi, että siinä kuvataan TRE-tärinätekniikkaa.
Kaarlo on mummonsa kasvattama poika Turun saaristossa sodanjälkeisessä Suomessa. Kaikki vuodet mummo on kertonut Kaarlolle tarinaa tämän äidistä, joka odottaa poikansa saapuvan tämän luoksensa Amerikkaan. Hän päättää soutaa rapakon taa, koska elämä kotikylässä tuntuu niin nuivalta.
Vuonna 1954 Kaarlo on kymmenvuotias ja tiedostaa jo pinnallisesti lapsuudenkotinsa köyhyyden. Talossa on lutikoita, vaatteita joudutaan paikkaamaan, ja huussi on murheenkryyni niin kesällä kuin talvella. ”Eedenin” kylässä on monilla olot jo paremmat, vaikka niukkuus on jaettu kokemus kaikkialla. Papit eivät viihdy kituliaassa kunnassa, vaan tuomiokapituli joutuu pakottamaan heitä epäsuosittuun kohteeseen.
Mummo on kasvattanut Kaarloa eri tavalla kuin naapuritaloissa kasvatetaan. Hänelle puhutaan yleiskieltä, ja matalassa torpassa luetaan paljon. Kaarlo myös poikkeaa ulkonäöltään muista tumman olemuksensa vuoksi. Kyläläisillä on tietoa Kaarlon isän alkuperästä, mutta Kaarlolle itselle ei ole vanhempien rakkaustarinaa kerrottu. Vaikenemisen kulttuuri on vallannut kylän, koska monet häpeävät sodanaikaisia kytköksiä.
En ole lukenut Juhani Branderin runoja enkä esseitä, mutta Turkuun sijoittuva esikoisromaani Silta yli vuosien on minulla vielä tuoreessa muistissa. Se oli varsin kiinnostava kuvaelma rahan vallasta porvarissuvussa, kun taas toinen romaani keskittyy maaseudun köyhälistöön. Tälle romaanille ennustaisin suurempaa näkyvyyttä kuin esikoiselle. Tuntuu myös siltä, että tekstiä on kypsytelty pitkään, koska lauseet ovat varsin runollisia ja kielikuvat omintakeisia.
Kirjaan mahtuu myös paljon huumoria, ja eniten nauroin mummon kirjoittamalle kartanoromanttiselle aineelle, ja körttipapin joulupuheelle, jossa muun muassa manattiin paikallisen autokorjaamon surkeita palveluja. Tietyissä tekstin osissa on ihailtavaa performatiivisuutta, ja jotkut romaanin sisäiset tarinat voisivat toimia myös itsenäisinä novelleina.
Viime aikoina keskittymiseni äänikirjoihin on ollut huteraa, ja mitä laadukkaampi teksti, sitä enemmän joudun kertaamaan kuulemaani. Toni Kamula tekee hienoa työtä lukijana, joten kuullun ymmärtämisen ongelma ei ainakaan johtunut hänen äänestään. Amerikka kuitenkin on teksti, johon ei kannata ryhtyä väsyneenä, eikä sitä kannata kuunnella nopeutetussa moodissa. Kuvatussa kyläyhteisössä on niin paljon historiallisia yksityiskohtia, että niiden omaksuminen voi vaatia painetun kirjan hidasta lukemista.
Minulle tuli Kaarlo-pojan matkakertomuksesta mieleen muun muassa Olli Jalosen Taivaanpallo , joka tosin kertoo vanhemmista ajoista ja eksoottisimmista paikoista. Lapsen näkökulma oli tässä yhtä aistivoimainen, ja elinolojen kuvaus lähenee dickensiläisyyttä. Toisaalta löysin myös kaikuja Volter Kilven saaristolaiskuvauksista, vaikka en ole saanut loppuun teosta Alastalon salissa. Jotain yhteistä löydän myös Branderin ja Antti Heikkisen näkökulmista, vaikka kielellisesti he edustavat eri tyylejä. Heikkinen tunnetaan maksimalistisesta murrepuheesta, kun taas tässä kuvatulla mummolla on itse sorvattu idiolekti. Mummon ja lapsenlapsen kuvauksessa oli kuitenkin samantyyppistä lämpöä, eivätkä nämä mummohahmot edusta yhteisöissään valtavirtaa poliittisine näkemyksineen.
Veikkaan, että Amerikasta tulee yksi tämän syksyn hittikirjoista, ja odotan sen saavan jonkun merkittävän kirjallisuuspalkinnon. Pidin varsinkin kirjan nimestä, koska siinä seikkaillaan todellisuudessa, joka tuntuu niin kovin kaukaiselta mielikuvistamme 1950-luvun amerikkalaisesta elämänmenosta.
Teos: Maritta Lintunen: Sata auringonkiertoa (WSOY, 2023)
Äänikirjan lukija: Anna Saksman
Sotikoffit ovat Ylä-Karjalassa asuva toisen polven evakkoperhe, jotka päättävät 1970-luvulla muuttaa Ruotsiin autotehtaiden kutsumana. Perheen lapset ovat teini-ikäisiä, ja mummo ja pappa jo sen ikäisiä, ettei muutto heille ole enää henkisesti mahdollista.
Romaanissa on neljä polvea, joista kolme puhuu Göteborgista käsin. Isoäiti Aila on tarinan nykyisyydessä jo saattohoidossa. Äiti Leena muistelee kadotettua nuoruuttaan, ja suree menetettyjä vuosia lähiössä, josta hän ei ole päässyt koskaan muuttamaan pois. Tytär Monika asuu minimalistisessa unelmassaan kaupungin keskustassa, ja työskentelee freelancer-toimittajana.
Seppo-eno asuu edelleen Loukkuvaarassa, ja on juuri muuttanut takaisin vanhempiensa tyhjään kotitaloon. Tallella on myös isovanhempien torppa, jonka ikoninurkkauksen edessä mies käy hakemassa juurihoitoa. Hän on ollut nuorena kokeilemassa vuoden päivät hurrin elämää, mutta on palannut yksin kotikonnuille.
Teoksen jännittävin vuoropuhelu kehkeytyy hiljaisen Sepon ja tulevan menestyskirjailija Matti Pulkkisen välille. Seppo keksii tarjota miehelle torppaa vuokralle piilopirtiksi, ja tulee näin paljastaneensa tälle lukuharrastuksiaan. Nuori mies pääsee kirjailijan esilukijaksi, ja hänen eteensä avautuu uusi maailma, joka ei koostu pelkistä konepajan rasvatupoista.
Kun Monika saa tehtäväkseen kirjoittaa jutun suomalaisten juurista, hän alkaa suunnitella juurihoitomatkaa Pohjois-Karjalaan. Hän tietää Sepon kantavan monia salaisuuksia, joista hän haluaisi päästä osalliseksi. Aila-mummin kuoltua myös Leenalla on asiaa kotiseudulle äidin tuhkia ripottelemaan.
Odotin salaisuusosiolta enemmän, mutta tykästyin teoksen hiljaiseen viisauteen, ja pohjoiskarjalaisen paikallisuuden kuvaukseen. Seppo, joka välillä oli kolmen asunnon ja yhden vaimon loukussa, tuntui tutunoloiselta, uskottavalta maadottajahahmolta. Matti Pulkkisen teoksia olen onnistunut kahlaamaan läpi tasan yhden, mutta täysin tuntematon kirjailija ei kuitenkaan minulle ollut.
Olisin halunnut lukea lisääkin teoksen isovanhemmista Jegorista ja Tailasta, mutta Lintunen on rajannut rajakarjalaisuuden kuvauksen melko tyypilliseksi identiteettipuheeksi. Ryssittelyä koettiin, geenit ovat tummia ja kaikilla Sotikoffeilla on persjalkainen hirvenhiihtäjän fysiikka. Toisaalta kyläkaupalla kysytään Sotikoffin tyttöjen perään, ja omakyläläisyys yhdistää myös Ruotsista tulleita kesälomalaisia.
Kirjan kansi on runollisen kaunis, ja viittaa Leena-äidin työhön floristina, ja äkilliseen muistinmenetykseen Loukkuvaaran kesäniittyjen kasvistosta. Vasta kun turkkilainen asiakasrouva kysyy tältä suomalaisista luonnonkukista, hän alkaa arvostaa nuoruutensa mielenmaisemaa.
Kirja resonoi myös hyvin oman kirjoitusprojektini kanssa, joka myös sijoittuu 1970-luvulle. Uusimmassa tekstissäni ei seikkailla lainkaan Karjalassa, eikä henkilöilläni ole kytköksiä itärajan taa, mutta ajan henki tarttui silti ilmiömäisesti. Sain tästä kirjasta inspiraatiota varsinkin vaatetuksen kuvaukseen. Itse kun en 70-luvulla kasvaneena keskisuomalaisena osannut nähdä pohjoiskarjalaisten sukulaisten vaatteita erityisen epämuodikkaina.
Kun vertaan teosta esimerkiksi Susanna Alakosken eeppisiin siirtolaisromaaneihin, joissa tarkastelun keskiössä on luokkaerot, tämä romaani tuntui yksityisemmältä ja intiimimmältä kuvaukselta. Toki se kertoo vahvasti työväenluokkaisuudesta, mutta kuvatut luokkaerot eivät tässä ole yhtä räikeitä kuin Alakoskella. Samaa ilmiötä voikin tarkastella eri vuosikymmenillä erilaisista näkökulmista, ja kolmannen polven milleniaalit näkevät isovanhempiensa taistot eri lailla kuin heidän vanhempansa.
Anun ihmeelliset matkat 