Kehopositiivisuudella voittoon

Teos: Simona Ahrnstedt: Kaikki tai ei mitään (WSOY, 2020)

Suomennos: Virpi Vainikainen

Äänikirjan lukija: Kati Tamminen

Olisinpa parikymppinen ja töissä tukholmalaisessa mainostoimistossa. Tai no jaa, ei tuo ole missään elämäni vaiheessa kuulunut unelmien kärkikaartiin. Mainostoimistouralle yritin hakeutua kerran, nuorena opiskelijana, kun ajattelin sieltä irtoavan helppoa rahaa, mutta suurempia maailmanvalloitushaaveita ei tuohon hakuun liittynyt. Tämän lisäksi tiedetään, että moni kirjailijanalku on elättänyt itseään copywriterinä ennen läpimurtoaan. Vanhassa maailmassa copywriterinä taisi pärjätä, jos oli nopeaälyinen ja nokkela; nykyään tämä ei riitä, vaan on oltava lipeä verkostoituja, trendisetteri ja edelläkävijä myös oman kulutuksen suhteen. Eletään vaikuttajien maailmassa, jossa hemmotellut prinsessat kiukuttelevat, jos jäävät ilman perjantai-illan avajaiskierrosten goodie bageja.

Simona Ahrnstedtin business lit-aiheisia romaaneja on minulle suositeltu, mutta tähän uusimpaan tartuin lähes sattumalta. Kansiteksti lupasi kinkkistä työpaikkaromanssia, jossa copywriter iskee pubista miehen, joka seuraavana päivänä osoittautuu firman uudeksi esimieheksi.

Olen vuoden sisällä lukenut kahta kotimaista teosta, jotka sijoittuvat mainosmaailmaan, Olga Kokon Munametsän (2019) ja Hanna Arvelan Tukholma-syndrooman (2020). Kummastakaan en pitänyt, ja Arvelan teos jäi kesken, vaikka siinä oli viihteen lisäksi varsin osuvaa yhteiskuntakritiikkiä. Hyvät uutiset siis ovat, että Ahrnstedtin teos oli huomattavasti monipuolisempi kuin Munametsä ja vetävämmällä tavalla kirjoitettu kuin Tukholma-syndrooma. 

Romaanin päähenkilö Lexia Vikander on edennyt mainosurallaan komeetan lailla, vaikka kärsiikin omaan kehoon liittyvästä itsetunto-ongelmasta. Hän on koulukiusaamisen uhri tukholmalaisesta eliittikoulusta, ja hänen pahin kiusaajana onkii edelleen samalla ankkalammikolla kuin hänkin. Näissä piireissä suurin osa työpaikoista saadaan suhteilla, eikä Kauppakorkeakoulun kellokkaita pelota bisnesuralla samat asiat kuin taviksia.

Lexian uusi pomo Adam Nylund on lapsena ja nuorena kokenut kovia, mutta löytänyt jo varhain varakkaan mentorin, joka myös ponnistaa työväenluokasta. Adamille ura on kaikki kaikessa, ja hän on onnistunut luomaan itselleen täydellisen teflonpinnoitteen, joka ei kieli yksityiselämän kupruista. Lexia rakastuu Adamiin puhtaan kemiallisista ja ulkonäöllisistä syistä; miehen käytöksessä olisi parantamisen varaa, eikä hänessä oikeastaan ole persoonallista särmääkään, ainakaan työpaikalla esitettäväksi.

Lexian haasteena on luoda uuden ajan kehopositiivinen alusvaatekampanja, johon kaikki firman työntekijät ja muut ympärillä hässivät ”vaikuttajat” eivät suhtaudu kannustavasti. Lihavien mallien käyttäminen on mainosmaailmassa se viimeinen linnake, johon edelleen saa kohdistaa omia ennakkoluulojaan, jopa vihapuhetta, kun muiden vähemmistöjen mollaaminen on muodostunut paheksuttavaksi.

Kirjan rakkaustarina muistutti minua 80-luvun naisten viihdekirjoista, joissa päähenkilöllä edelleen oli romanttisia haaveita seksikkään komistuksensa suhteen. Työpaikan erotiikkaa tihkuvan valta-asetelman suhteen jo pelkäsin, että tarina muokkautuisi pohjoismaiseksi versioksi teoksesta Fifty Shades of Gray (jota kykenin lukemaan n. 30 sivua), mutta ei tämä aivan mammapornoksi äitynyt.

Hyvää tarinassa oli se, että loppua kohti päähenkilölle kehittyi muutakin historiaa kuin työhistoriaa, ja että Adamin taustalta paljastui yllättävää rosoa ja myös traumataustaa. Romaanin draaman kaari pysyi koossa, ja päähenkilöt onnistuivat säilyttämään inhimillisyytensä oloissa, jotka ruokkivat narsismia, egoismia ja laskelmoivaa tunnekylmyyttä.

Kuitenkin teos jäi omassa kuplassani kolmen tähden kokemukseksi siksi, etten luultavasti muista siitä paljoa enää vuoden kiriessä kohti toista puoliskoaan. Kirjassa kuvattu maailma edustaa ensimmäisen maailman etuoikeutetun kärjen huippua, tavalla, johon suomalainen kirjailija ei aivan yllä, koska meillä usein on taustalla kahdesti evakkoon lähteneet isovanhemmat ja rehevä itkuvirsiperinne. Onneksi on, niin on muutakin kirjoitettavaa kuin seksistä teräksisten kahvikoneiden huminassa.

4 x Sarenbrant

Teokset: Sofie Sarenbrant: Avoimet ovat, Osasto 73, Kerjäläinen, Syntipukki (WSOY, 2019-2020)

Suomennos: Helene Butzow

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Helle ylikuumentuneessa yksiössä johti siihen, että päädyin lukemaan tuoretta dekkarisarjaa oikeassa järjestyksessä ja koukutuin esimerkillisesti. Tällaista kokemusta minulla ei ole ollut dekkareiden suhteen aikoihin; toissa vuosikymmenellä luin Åsa Larssonia samalla innolla, mutta tällöin lukukertojen välillä oli aina noin vuosi. Tuolloin ei ollut suoratoistopalveluja, ja dekkaritkin hankin enimmäkseen kaupoista, varsinkin Tukholman legendaarisesta Pocket Shop-ketjusta.

Sarenbrantin teoksista minulla oli ennakkokäsitys, että ne saattaisivat olla liiankin kepeitä tai viihteellisiä makuuni. Sekään, että kustantaja mainostaa Emma Sköldin hahmoa vastapainona synkille keski-ikäisille, viinaanmeneville mieskomisarioille, ei automaattisesti herättänyt kiinnostustani. Kansikuvat olivat kutsuvia, ja eniten teoksista kiinnosti kolmasosa, Kerjäläinen, joka kertoo romanikerjäläisten sarjamurhista Tukholmassa.

Emma on poliisin tytär, jonka uravalinta ei välttämättä ollut isä-Eivartin mieleen. Vanhemmat Eivart ja Marianne ovat perinteisen työnjaon omaava pariskunta Saltsjöbadenissa, joiden idyllisestä asumisesta tulee vähän Solsidan-sarja mieleen. Isosisko Josefine on Emman elämän keskeinen tukipilari, ja kaksikko lähenee entisestään, kun Emma tulee raskaaksi uuden miesystävänsä, kiinteistövälittäjä-Kristofferin kanssa.

Yksityiselämän sotkuja teoksiin mahtuu keskivertodekkaria enemmän, mutta ne liittyvät olennaisella tavalla rikosjuoniin. Varsinkin sarjan kaksi ensimmäistä osaa keskittyvät Emman traagiseen perhe-elämään. Osasto 73 on paljon muutakin kuin dekkari, ja sen tarina ahdisti minua erityisen paljon, vaikka tiesin Emman selviävän hengissä – eihän muuten olisi voinut odottaa jatko-osia sarjalle.

Sekä Emmalla että Kristofferilla on takertuvat, henkisesti häiriintyneet ex-puolisot, ja varsinkin Hillevin hahmo on uskottava. Samalla käy ilmi, ettei Emma tunne kovin hyvin puolisoaan siinä vaiheessa, kun raskaustesti osoittaa plussaa. Kristoffer ei ehkä olekaan kovin haltioissaan vauvauutisesta, eikä hänellä ole edes kiire muuttaa yhteen Emman kanssa. Mies ei muutu raskauden edetessä, vaan vaatii työnarkomanian vastapainoksi säännöllisiä kosteita iltoja. Romaaneissa käsitellään onnistuneesti yksinäisyyden teemaa parisuhteissa, myös muiden näkökulmista kuin Emman.

Romaanien rikoskeissit ovat niin erilaisia, että niitä voi huoletta ahmia ilman, että ne sekoittuisivat toisiinsa. Sarenbrantin vahvuus dekkaristina piilee siinä, ettei hän tunge yhteen teokseen valtavaa määrää henkilöitä. Jokainen hahmo tulee hyvin esitellyksi, ja yleensä hänestä piirtyy kattava psykologinen profiili. Näiden kirjojen kyydissä pysyy mukana hieman hajamielisempikin lukija, eikä hänen tarvitse juonen ymmärtämiseksi piirrellä kaaviota henkilöistä ja heidän suhteistaan. Tällaista työtä olen joskus tehnyt, myös kotimaisten dekkareiden saralla. Sarenbrant mainitsee myös kiitossanoissaan monia ruotsalaisia kollegojaan, joista mieleen jäi varsinkin supersuosittu Camilla Grebe. Greben teokset ovat kompleksisia järkäleitä näihin teoksiin verrattuna. Pidän molemmista, mutta en pystyisi lukemaan kuin yhden Greben vuodessa. Nämä teokset selätin viikonlopussa.

WSOY on tehnyt kummallisen päätöksen aloittaa sarjan kustantaminen sen kolmannesta osasta. Ruotsissa tätä suosittua sarjaa on tullut jo 8 osaa, ja tämän lisäksi tuotteliaalla Sarenbrantilla on muita yksittäisiä teoksia. Jos hyvin käy, saatan lukea ruotsiksi ainakin nuo kaksi ensimmäistä osaa, joita todennäköisesti en koskaan saa käsiini suomennettuina.

Kirjat siis käsittelevät asuntonäyttöihin liittyviä murhia, Emman omaa, turvatonta aikaa sairaalassa koomapotilaana ja siitä kuntoutujana, romanikerjäläisiin liittyvää poliisiväkivaltaa ja Bromman rikkaidenrannan asuntomurtoja. Monikulttuurisuudella ja varsinkin epätyypillisellä, puolilaittomalla siirtolaisuudella on suuri rooli kahdessa jälkimmäisessä teoksessa. Tykkäsin varsinkin sosiaalisen median paikallisen fb-sivuston toiminnan kuvauksesta teoksessa Syntipukki. Ruotsalaisten naapurikyttien somekäyttäytyminen kun saattaa olla astetta hysteerisempää kuin suomalaisten, joiden pääintressi saattaa edelleen paikallisfoorumeilla olla raportointi karanneista kissoista.

En ole edelleenkään ruotsalaisten dekkareiden suurkuluttaja, ja moni varsinkin kevyemmän sarjan naisdekkaristi on jäänyt minulta paitsioon. Camilla Läckberg ja Viveca Sten eivät ainakaan kolahtaneet. Nyt olen Sarenbrantin suhteen jo hyvin kärryillä, ja matkalla kohti kestävämpää faniutta.

Jäätelökakun syvin olemus

smartTeos: Marja Kangas: Miestä näkyvissä. (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Biorytmit ja tähdet näyttävät olevan sillä mallilla, että kepeää chicklitiä kuluu enemmän kuin kylmää juotavaa. Tilannetta avittaa sekin, etten ole ylikuumentuneessa asunnossani nukkunut moneen päivään kokonaisia öitä. Kiukkuisena ja väsyneenä pää jaksaa vain viihteellisempää kamaa, ja eilen tähän hätään saapui vasta julkaistu esikoisteos, Marja Kankaan Miestä näkyvissä.

Teos voitti viime vuonna Prisman ja WSOY:n yhteisen Tarinan viemää-kirjoituskilpailun, johon itsekin osallistuin leipäjonoaiheisella kässärilläni. Toki tunnen kateellisuutta kirjailijalle tästä suorituksesta, se on inhimillistä, koska kyseessä oli varsin merkittävä rahapalkinto ja kustannussopimus. Kisassa etsittiin vetävää tarinaa, joka myisi myös Prisman käytävillä. No, täytyy myöntää, että kapitalismikriittinen pläjäykseni ei ollut sitä laatua, joka lisäisi asiakkaiden ostohaluja Prismassa. Tämä kirja taas luultavasti tekee niin, sillä sen teema, äkillinen avioero, on omiaan lisäämään länsimaisen, keskiluokkaisen ihmisen lohtushoppailua.

Kyseessä ei ole aivan tyylipuhdas shopping and fucking-teos, jonka kuningattaria ovat olleet mm. Jackie Collins ja Sophie Kinsella. Tässä teoksessa naidaan tai fantasioidaan naimisesta enemmän kuin shoppaillaan, mutta näyttelijäksi romaanin päähenkilö Sirkku Pirinen kuuluu eittämättä porvarilliseen siipeen.

Sirkku on neljääkymppiä lähestyvä Turun kaupunginteatteriin kiinnitetty näyttelijä, joka on naimisissa merikapteeni Jalon kanssa. Pariskunnan yhteinen arki on ajautunut vähäiseen kommunikaatioon ja suorittavaan seksiin, ei vähiten siksi, että lapsenteon yritys ottaa voimille. Anoppi Varpu on Sirkun elämässä mukana melkein enemmän kuin Jalo, ja kulttuuritädin jatkuvat kutsut sushille tai proseccolle ovat koomisia. Muutenkin teoksessa eletään kepeiden ihmisten kuohuviinivyöhykkeellä, jopa siihen pisteeseen saakka, että teos olisi voinut toimia jonkun kuoharibrändin mainoksena.

Jalo jättää Sirkun yhtä kepeästi kuin on tämän elämään tullutkin. On aika vaihtaa nuorempaan ja kuohkeampaan, naiseen, jonka nimi muistuttaa jäätelökakkua. Katkeruutta lisää se, että Vanessa on ruotsalainen. Sirkku ja anoppi yrittävät saada miestä pariterapiaan, mutta liitossa ei ole enää mitään pelastettavaa. Kuvaukset terapiassa käynnistä olivat kirjan parasta antia, ja muistuttivat minua äskettäin näkemästäni islantilaisesta tv-sarjasta Isäviikonloput, jossa jätetty nainen on itse pariterapeutti.

Ammatilliset pohdinnat ovat romaanissa myös viihdyttäviä, ja lukija pääsee vertailemaan erilaisten draamamenetelmien etuja toisiinsa verrattuna. Sirkun tunne-elämää luonnehtii korostunut fyysisyys ja raivokkuus, mikä ilmenee erotilanteessa väkivaltaisia purkauksia ja omaisuuden tuhovimmana.

Kyseessä on vetävä tarina, johon on helppo samastua, olipa sinkku, eronnut, karannut, tai onnellisesti naimisissa. Myös Sirkun läheisimmät ystävät olisivat kiinnostavia hahmoja, jos tulisivat välillä ulos kuohuviinikuplastaan. Turku toimintaympäristönä esiintyy eurooppalaisten kulttuuriammattilaisten fiksuna temmellyskenttänä, jossa ei pahemmin kohdata omaan sosiaaliluokkaan kuulumattomia ihmisiä. Teoksen historiattomuus ja yhteiskunnallisen analyysin vähäisyys tekevät siitä helppolukuisen, mutta omasta näkökulmastani myös helposti unohdettavan. Tähän verrattuna esimerkiksi Noora Vallinheimon Perno Mega City oli älyllinen teos, jonka kontekstualisointi teollisuuskaupungin lähihistoriaan tuntui rikkaalta ja loisteliaalta.

En olisi lähestynyt teosta sen nimen enkä kansikuvan perusteella, vaan motiivinani oli nähdä, millainen teos tulee valituksi tuhansien toiveikkaiden käsisten pinosta. Varmasti tämä romaani voi toimia lohtuteoksena vasta eronneille, varsinkin jätetyille, ja voin kuvitella sen määrän sipsejä, suklaata ja siideriä, mitä Prisman ostoskärryihin mahtuu teosta hankittaessa. Kohderyhmällä ei välttämättä ole varaa kuohariin, ainakaan montaa kertaa viikossa.

Kaikenlaiselle kirjallisuudelle on oma hetkensä, eikä Miestä näkyvissä edusta heikointa lukemaani naisviihdettä. Myös Sirkku oppii tutkimaan itseään ja seksuaalisuuttaan parisuhdekeskeisen heteronormatiivisen matriisin reunoilla ja ulkopuolella. Mutta kirjan maailma ei kutsunut minua maagisesti puoleensa, ehkä siksi, että omat kokemukseni parisuhteista ja eroista ovat olleet erilaisia, ja jokaista parisuhdetta ja eroa on leimannut taloudellinen katastrofi, josta tämä teos kertoo siistin, miltei tuskattoman version.

Yksinhuoltaja ja rimanylittäjä

LÖYSIN SINUTTeos: Lisa Jewell: Minä löysin sinut (WSOY, 2020)

Suomennos: Karoliina Timonen

Äänikirjan lukija: Eila Pyhältö

Kesä ei olisi mitään ilman muutamaa vetävää psykologista trilleriä, mielellään britti-sellaista. Olen nyt tullut pisteeseen, jossa en enää dokumentoi kaikista näistä, ja viime aikoina näitä on myös oireellisesti alkanut jäädä entistä enemmän kesken. Elämä tuntuu liian lyhyeltä varsinkin kaavamaiselle, rahastuksen makuiselle melodraamalle.

Minä löysin sinut ainakin onnistui koukuttamaan, ja haluan kertoa jotain lukemastani, vaikka en itse lue tämän tyyppisistä teoksista arvioita etukäteen. Nämä arviot ovat enemmän muistilappuja itselleni, sillä huomaan olevani entistä enemmän kiinnostunut tästä genrestä kirjoittajana.

Romaani sijoittuu Itä-Yorkshireen, Ridinghouse Bayn idylliseen merenrantakylään, joka on toiminut mm. Pirates of the Caribbean-leffojen kulisseina. Nelikymppinen Alice Lake on muuttanut kylään Lontoon Brixtonista rauhoittaakseen perhe-elämänsä liialta trafiikilta. Aiemmin hän on ollut vaikeuksissa ihmissuhteidensa vuoksi, joita hän jälkikäteen kutsuu rimanalituksiksi. Hän on taiteilija ja artesaani, joka valmistaa vanhoista kartoista mittatilaustöitä. Kolmen ”Benetton-lapsen” yksinhuoltajana hän on tottunut saamaan paljon negatiivista huomiota koulumaailmassa, mutta boheemista elämäntavastaan hän ei ole täysin luopunut. Viiniä juodaan ystävien kanssa lähes päivittäin, lasten ruokinta onnistuu noutoruoalla, eikä vanhojen kokolattiamattojen puhdistus kuulu naisen harrastuksiin.

Lasten lisäksi perheeseen kuuluu kolme koiraa, ja koiralenkeillä rantaviivalla Alice kohtaa usein löytöaikuisia. Yksi tällainen on muistinsa menettänyt Ben Affleck-klooni, jonka lapset ristivät Frankiksi. Hyväsydäminen nainen ei voi jättää miestä tuuliajolle, vaan majoittaa tämän ystävällisesti pihamökkiin, jota normaalisti vuokrataan turisteille.

Romaanin toinen tapahtumapaikka on Lontoo, jossa vasta maahan tullut ukrainalaisvaimo Lily on kadottanut aviomiehensä Carlin. Lilyn ja Carlin ikäero on suuri, ja nuori Lily on uudessa maassa täysin miehensä armoilla. Rahoitusalalla toimivalla miehellä ei tunnu olevan henkilöhistoriaa, eikä Lily ole edes tavannut tämän äitiä. Kuitenkin naimisiin on menty rytäkällä, ja miehen kadottua Lily alkaa ymmärtää, etteivät kaikki palaset heidän nousujohteisessa romanssissaan matchaa.

Kolmas taso liittyy vuoteen 1993, jolloin rannikkokylässä on kadonnut nuoria huumehöyryisten kotibileiden seurauksena. 17-vuotias turistipoika Gray seuraa pikkusiskonsa Kerstin noloa lomaromanssia pröystäilevän, kartanonherrana esiintyvän Markin kanssa, ja muutenkin Markin tunkeutuminen perheen elämään arveluttaa.

Näistä aineksista kehkeytyy suht kompakti, hyvin kasassa pysyvä soppa, ei välttämättä maailman omaperäisin tai mieleenpainuvin, mutta kepeän lomaviihdekirjallisuuden genressä se kuuluu parempaan päähän. Erityisesti pidin Jewellin tavasta kuvata ukrainalaisten naisten toimijuutta maassa, joka kulkee kohti Brexitiä ja tiukentuvaa maahanmuuttolainsäädäntöä –  se ei tuntunut yliampuvalta eikä kliseiseltä.

Kirjan koukuttavuudesta kertoo se, että sain sen kuunneltua yhdessä päivässä. Trillerin juonen ulkopuolella nautin myös moninaisista lifestyle-pohdinnoista. Kirjan elämismaailman tuntui sopivan epäkaupalliselta, ja päähenkilö Alicen suhde kotiinsa ja lähiympäristöönsä herkullisen ristiriitaiselta. Suomessa ei varmaan menisi läpi, että pikkusieviä sisustusobjekteja kauppaava yrittäjä ottaisi asiakkaita vastaan kodissa, jota ei ole siivottu vuosiin, mutta Britanniassa tämä ei ole tavatonta. Ja varsinkin näin voi käydä fiktion maailmassa, missä tilikirjoja ei pidetä samalla tarkkuudella kuin reaalimaailmassa.

Ei kiitos, meillä on Jeesus

smartTeos: Ulla Appelsin: Lapsuus lahkon vankina. Leevi K. Laitisen elämä. (WSOY, 2010)

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

Maailmankirjat ovat sekaisin, kun menin lukemaan Ulla Appelsinin, erään inhokkitoimittajani teosta lapsisaarnaaja Leevi K. Laitisesta. Leevin tarinasta olen kuullut jo medioista ja muista suomalaisista uskonlahkoja käsittelevistä tietokirjoista. Yllättävää kyllä, en muista kuulleeni Leevistä Kangasniemellä, jonka tarinoita muuten muistan yhden ensyklopedian verran. Lähdinkin lukemaan teosta paikallisuuden näkökulmasta, koska Kangasniemi tosiaan oli yksi tämän lahkon vahvimpia pesäkkeitä.

Leevi Laitinen syntyi Kaihlamäen kylään, Hännilään v. 1931 paikallisen osuuskaupan hoitajan kotiin. Pojan syntyessä taikauskoinen kätilö Lyyli oli ihmetellyt sitä, ettei poika itkenyt ensimmäisenä elinpäivänään – tätä pidettiin huonona enteenä. Kyseisen kätilön olenkin tavannut, hän asui isovanhempieni naapurissa ja oli varmasti melkoinen tietotoimisto.

Linnuntietä Hännilä on kesämökiltämme vain kilometrin tai parin päässä, joten on mahdollista, että nuori Leevi on käynyt isänsä kanssa kalassa meidänkin rannoillamme. Ajamme Hännilän läpi lähes joka reissulla, joten tarinan visualisointi tuntui ilmiömäiseltä.

Leevin vanhemmat kääntyivät kartanolaisuuteen yhdessä pojan ollessa kolmivuotias. Tästä alkoi perheen sosiaalinen eristäytyminen siitä huolimatta, että vanhemmat jatkoivat työtään varsin sosiaalisessa ammatissa kaupanpitäjinä. Leevi vietiin aluksi Alman hoteisiin Kymenlaakson Sippolaan, alakoululaisena hän asui jälleen Kangasniemellä, mutta toisella tilalla eristettynä vanhemmistaan, ja lähetettiin sieltä toisen maailmansodan aikana Multialle, jonne lahko oli perustanut viimeisen maailmanlopun odotuksen tyyssijan. Multialta Leevi sitten onnistui karkaamaan siskonsa Saaran kautta 18 vuotta täytettyään.

Seksuaalisen nöyryytyksen ohella julminta kohtelua Alman kasvatit saivat kokea siinä, että heiltä kiellettiin kaikki leikki, peli ja urheilu. ”Ei kiitos, meillä on Jeesus” oli Leevin vakiofraasi kohdatessaan suruttomia ikätovereitaan. Tosiasiassa pojan kohtalo oli kuin huonosti kohdellun sirkuseläimen: häntä riepoteltiin ympäri maata pitkillä saarnamatkoilla, joilla majoitus ja ylläpito olivat mitä sattuu. Myös valeriaanatippoja käytettiin Leevin lääkinnässä, jotta hän pysyisi hereillä myöhään iltaan venyvissä seuroissa.

Kartanolaisuudesta luinkin jo aikalaisromaanin viime vuoden kuntahaasteeseeni. Eino Hosian Tulipunaiset ratsastajat (1938) kuvasi liikettä satakuntalaisen maalaispitäjän näkökulmasta. Kartanolaiset juhlivat Hosian kaatumista talvisodassa, koska kirjan julkaisu oli heidän mukaansa pirun tekosia.

Kiinnostavaa tässä karmivassa saagassa on, että Alma Kartano todennäköisesti haki vahvimmat vaikutteensa nuorena Inkerinmaalta ja Venäjältä siellä vaikuttaneilta skoptseilta ja hyppääjiltä. Lahkon käsitys seksuaalisuudesta tuntuu ainakin näiltä ryhmiltä kopioidulta. Pukeutumiskoodiston ja polvirukoukset hän oli omaksunut rukoilevaisesta synnyinkodistaan. Muuten kartanolaiset pyrkivät yhteistyöhön ev.lut.kirkon kanssa, ja näin lahkon nuoret osallistuivat mm. rippikouluun.

Leevi Laitisen elämäntarinassa on myös paljon positiivista, ja hän on tämän teoksen jälkeen julkaissut myös omaelämäkerran Siivet kantoivat (2019). Tämäkin teos kiinnostaa, sillä oletan sen kertovan enemmän miehen aikuisuudesta ja työstä liike-elämässä. Kangasniemeläisiä juuriakaan hän ei ole unohtanut, vaikka pitää tätä nykyä vaimonsa kanssa lentokenttää tämän kotiseudulla Vampulassa.

Ulla Appelsinin kynästä ei minulla ole tämän teoksen tiimoilta mitään kriittistä sanottavaa, joten tulee mieleen, että hän tosiaan olisi lahjakkaampi tietokirjailijana kuin kolumnistina. Appelsinin oma tulkinta tosin tuntuu teoksessa varsin vähäiseltä, mutta uskon, että hän on tehnyt haastattelunsa hyvää journalistista koodia noudattaen. Kirjassa viitataan myös myöhempiin poliisikuulusteluihin ja oikeusjuttuihin, joiden rooli jää kuitenkin tässä Leevin lapsuuteen keskittyvässä teoksessa vähäiseksi. Tämä puoli jäi vielä kiinnostamaan, joten jään odottamaan uusia tulkintoja tästä hämmentävästä kultista.

Meirän mukulat ja leuhkat kakarat

Varis 2Teos: Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Tuula-Liina Varis kuuluu niihin kirjailijoihin, joihin aikanani tutustuin edesmenneen äitini hyllystä, ja siksi hänen lukemiseensa liittyy aina hienoinen äidin ikävä. Vasta aivan viime vuosina olen opetellut lukemaan hänen uudempia teoksiaan toisesta näkökulmasta, mutta viimeisin teos, Sattunut syntymään, palautti minut taas äitini sukupolven kokemusmaailmaan ja mielenmaisemiin.

Kyseessä on autofiktio Essi ja Assi-nimisistä kaksosista, jotka syntyvät toisen maailmansodan aikana varsinaissuomalaiseen kauppalaan vanhemmalle Anni-siskolle seuraksi. Sisarusten kasvuolosuhteet ovat karut, sillä pian rippikoulun jälkeen he menettävät ensin isän oman käden kautta ja pian sen jälkeen äidin pitkään tätä kalvaneeseen kohtusyöpään. Annista tulee kaksosten väliaikainen huoltaja, mutta tytöistä tuntuu, että isosisko vaan odottaa aikaa, jolloin pääsee valtaamaan kotitalon sulhasensa kanssa itselleen ja tulevalle perheelleen.

Teoksen alkuvaiheet tuntuivat minusta tuttuakin tutummilta, ja paikoitellen kärsin toisteisuudesta – esimerkiksi lasten äidin ja lähipiirin kommunistivihaa käydään läpi niin monessa kohdassa, että sanoma tuntui jo kulahtaneelta. Toisaalta Varis kertoo tarinaa edelleen kahtia jaetun kansan myyteistä, paikkakunnista, joissa kahden urheiluseuran olemassaolo vaikutti nuorten sosiaalisiin suhteisiin, ja joissa ahdasmielistä kristillisyyttä ja partio-Jugend-aatetta tuputettiin nuorille vastalääkkeenä vääriltä vaikutteilta. Yksi vahvoista vaikuttajista tässä kärsivässä perheessä oli diakonissa, jonka läsnäolo äidin viime metreillä toi pelonsekaista turvaa.

Yleisemmällä tasolla Varis käy läpi 1940-50-lukujen kasvatusaatteita, varsinkin varsinaissuomalaisia tulkintoja niistä. Pienessä kauppalassa alemman keskiluokan ja työväestön parissa oli tärkeää huolehtia siitä, ettei lapsista tule liian leuhkoja, kuten opettajien ja pappien kakarat tuppasivat olla. Tämän vuoksi myös kaksosten äiti piilottaa heistä tehdyn älykkyystestin tulokset siinä pelossa, että tieto fiksuudesta nousisi tyttärillä päähän.

Innostuin romaanista enemmän puolenvälin jälkeen vaiheessa, jossa kaksoset pääsevät muuttamaan Turkuun jaettuun opiskelija-asuntoon. Yhteistä eloa jatkuu vielä Helsingissäkin, jossa Assi saa ensimmäisen paikkansa toimittajana ja Essi pääsee opettamaan radiokoulussa. Lyhyeksi jääneen ensimmäisen liittonsa jälkeen Assi tutustuu jännittävän vaaralliseen runoilijaan, joka muuttaa liian nopeasti bunkkaamaan palkkaa nauttivan, säännöllistä elämää elävän muusansa hoivattavaksi. Tästähän olemme jo saaneet lukea tarkemmin muistelmateoksessa Olkimarsalkka ja kilpikonna, mutta en kokenut häiritsevää toistoa näiden teosten välillä.

Assin tarina kirjailijaksi päätymisestä 53-vuotiaana on itselleni toivoa tuottava, koska se ei ole ennalta-arvattava, eikä siihen tuntunut liittyvän edes etulyöntiasemaa julkkiksena eli suuren runoilijan ex-vaimona. Tarinointi elämästä Heinävedellä ja Joensuussa toi tähän vaiheikkaaseen ja paikoitelleen raskaaseenkin romaaniin ilon ja valon pilkahduksia, ja varsinkin pidin Heinävesi-osioista, joissa Valamon luostarin läheisyys loi perheen arkeen erityistä charmia.

Tätä kirjaa suosittelen lämpimästi äitienpäiväteokseksi ihan kaikenikäisille äideille. 1940-luvuilla syntyneet löytänevät tästä palan omaa kasvuhistoriaansa, vaikka olisivat eläneet toisella puolella Suomea. Onneksi teokseen mahtuu paljon muutakin tematiikkaa kuin äitiyttä, ja itse koin kiinnostavimpana kuvauksen 1960-luvun nuorten muuttuvista käsityksistä seurustelusta, seksuaalisuudesta ja perheen perustamisesta.

 

 

Kiintymyksen sateenvarjoista

Sitten alkoi sadeTeos: Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade (WSOY, 2020)

Äänikirjan lukija: Miia Nuutila

Jotenkin tänä karanteeniaikana tuore kotimainen kirjallisuus on tuntunut harvinaisen tunkkaiselta, ja iloa ja turvaa on löytynyt enemmän maamme rajojen ulkopuolelle sijoittuvasta proosasta. Jokunen uudehko teos jää nyt myös raportoimatta, koska en enää muista pari-kolme viikkoa sitten lukemaani tarpeeksi tarkkaan siitä arvion kirjoittaakseni. Opettelen nyt valikoivuutta ja armollisuutta itselle, ja myös uudenlaisia lukuasentoja.

Laura Lähteenmäen Sitten alkoi sade tuntui alkumetreiltä saakka teokselta, johon pystyin suhtautumaan myös kriisiajan uutisvirran aiheuttaman ahdistuksen keskellä. Olen lukenut häneltä aiemmin pari lupaavaa sukuromaania, joissa karjalaisuudella on ollut oma roolinsa. Tässä uusimmassa teoksessa ei pohdita evakkouden jättämiä haavoja, mutta sukupolvien välinen kommunikaatio on siinäkin keskiössä. Teos tapahtuu samaan aikaan kahdessa kohteessa, jossain Etelä-Suomessa ja Kanariansaarilla. Varsinkin Teneriffan narratiivi inspiroi minua intiimissä karuudessaan.

Romaanissa kaksi vanhempaa rouvaa, ystävykset Paula ja Eeva, ovat mystisesti kadottaneet toisensa. Paula on eläkeaikoja lähestyvä terapeutti, joka edelleen ottaa vastaan asiakkaita, vaikka omassa elämäntilanteessakin on säädettävää. Hahmona hän on suutarin lapsi ilman kenkiä, ei nyt kuitenkaan valelääkäri, mutta ammatillisesti jokseenkin epävakuuttava. Eeva on jo eläkkeellä ja viettää vapaaherrattaren elämää Teneriffalla seuranaan nuori nigerialainen nainen Ozo, turvapaikanhakija, joka on karannut vastaanottokeskuksesta. Ozo on raskaana, ja pakoilee lapsen pikkurikollista isää, jonka läsnäolo on kaksikon keskinäistä rauhaa uhkaava. Eeva on ottanut surullisen tytön asumaan luokseen, ja Ozo haluaa toimia tämän taloudenhoitajana vastineena saamastaan suojasta ja ruoasta.

Suomen päässä Paula piilottelee avaamattomia kirjeitä Eevalta laadukkaiden nykyromaaniensa sivujen väliin. Omassa nykyisyydessään hän märehtii tyttärensä tuoretta avioeroa, ja kaipaa ex-vävyään Kasperia, jota hän ei enää saa nähdä. Vaikka hän on itsekin eronnut, hän ei täysin hyväksy tyttären perheen uutta tilannetta, jossa molemmilla puolisoilla on uudet nyksät. Ikävässään hän on myös taipuvainen kyttäämään kiikareilla uuden naapurinsa Sonjan perhe-elämää, tämän aikuisten poikien menemisiä ja tulemisia.

Ozon kertojan ääni muistutti minua yhdestä kaikkien aikojen suosikkiteoksistani, Henning Mankellin teoksesta Nimeltään Tea-Bag, jossa saavutettiin myös turvattoman karkulaisen autenttinen ääni. Jotain yhteistä teoksessa oli myös Elina Hirvosen romaanin Kauimpana kuolemasta, joka sijoittuu Sambiaan. Ozo on kouluja käynyt, älykäs nuori, joka ei kuitenkaan ole ennen maksettua Saharan aavikon läpikulkua koskaan poistunut kotimaastaan, ja hänen havaintonsa maailmasta ovat siksi hieman nurkkakuntaisia. Monessa mielessä hänen arjen selviytymistaitonsa ovat kuitenkin edistyneemmät kuin Eeva-rouvan, ja Ozo on raskaudentilastaan huolimatta joutunut usein juopottelevan vanhuksen paimeneksi vieraassa maassa.

Lähteenmäen teoksia on verrattu mm. Eeva Joenpellon ihmiskuvauksiin, mutta itse olen lukenut useamman Lähteenmäen kuin Joenpellon teoksen, joten en osaa kompata tuota havaintoa.  Psykologista silmää hänellä on useammalle kirjailijalle jakaa, ja teoksessa on myös hienoinen dekkarin siemen. Jännitys oli kuitenkin tähän muutenkin hermostuttavaan aikaan sopivaa. Jotain yhteistä tässä teoksessa on myös vastikään tv:ssä pyörineen Paratiisi-sarjan kanssa, vaikka vanhat naiset eivät tässä ole välittömän vaaran alaisia, elävät vain hieman holtittomasti.

Tänä vuonna lukemistani kotimaisista uutuusromaaneista Sitten alkoi sade on toistaiseksi vaikuttavin, ja veikkaan sille Finlandia-ehdokkuutta. Jossain vaiheessa aion lukea myös Olli Jalosen uusimman, mutta siihen joudun varaamaan kokonaisen kuukauden ja varautumaan siihen, etten taas lue mitään viikkoihin sen jälkeen.

Toisineläjän tunnustuksia

Hiltunen IsoPekka Hiltunen: Iso (WSOY, 2013)

Iso on romaani, johon olen ennen tätä lukukertaa tarttunut ainakin kahdesti, mutta jostain syystä en saanut sitä luettua loppuun aiemmin. Pekka Hiltunen on minulle muuten tuttu kirjailija, jolta olen lukenut kaksi dekkaria ja toisen Suomeen sijoittuvan romaanin. Hiltusella on vetävä kirjoitustyyli, jossa juonen pyörittelyllä on keskeinen osuus. Myös Isossa sattuu ja tapahtuu paljon lyhyessä ajassa, vaikka romaanin teema on myös asiapitoisesti järeä.

Romaanin päähenkilö on 37-vuotias akateeminen työtön Anni, jonka elämä on sijoittunut Kangasalle, Tampereelle ja Helsinkiin. Hän nimeää itsensä ”toisineläjäksi”, jonka kokemusta ei leimaa pelkästään lihavuus, vaan myös vääränlaiset mielipiteet normiyhteiskunnan valtavirrassa. Pikkukaupungin tytöllä on vakaat perheolot, hän on ainoa lapsi perheessä, jossa ei ole ollut työttömyyttä eikä puutetta. Hän on kahden tutkinnon maisteri, jolla on ollut vain lyhyitä työsuhteita prekaareilla aloilla. Viimeksi hän on ollut töissä kahvilassa sandwich artistina, mutta saanut potkut johtuen väärästä ”työotteestaan”. Työelämä on täynnä eufemismeja, joilla peitetään vääränlaisten ihmisten syrjintä. Suurimmalle osalle työnantajista Annin iso koko asiakaspalvelussa on ongelma.

Anni ajautuu työelämästä kuntoutujan rooliin, ja viettää aikaansa terapiaryhmässä, johon hän ei suurine mielipiteineen mahdu. Saatuaan potkut ryhmästä ja erottuaan varteenotettavasta poikaystävästä hän päättää muuttaa takaisin Tampereelle, kaupunkiin, jossa hän on joskus ollut onnellinen. Romaanin juoni alkaa tästä muutosta, joka sysää Annin elämässä monia muutoksia. Anni palaa vanhan vuokraemäntänsä, Huivitädin omistamaan yksiöön Armonkalliolla, ja naiset ystävystyvät huolimatta suuresta ikäerosta. Myös Huivitädillä eli Kertulla on ulkonäköön liittyviä rajoitteita ja paineita, ja hän on pitkästä aikaa ensimmäinen ihminen, joka osaa nähdä ihmisen läskien alla. Kertun Tampereen murre oli virkistävää luettavaa muuten vähän liiankin yleiskielisen ja virtaviivaisen ilmaisun keskellä.

Ilman tarinaa ylisukupolvisesta ystävyydestä romaani olisi sortunut liialliseen sosiologiseen saarnaamiseen, ja sillä hilkulla se kiikuttelee edelleen. Nyt kolmannella kerralla luin sen antaumuksella, koska pystyin samastumaan Anniin vahvemmin kuin seitsemän vuotta sitten. Olin silloinkin lihava ja työtön, mutten uskonut työttömyyteni johtuvan lihavuudesta. Myös seitsemän vuoden aikana kokemusasiantuntijoiden rooli on yhteiskunnassamme vahvistunut, mihin liittyy negatiivisia ja positiivisia lieveilmiöitä. Itse en ole pätevöitynyt lihavuuden kokemusasiantuntijaksi, mutta minulla on vastaavia kokemuksia köyhyydestä julkisuudessa puhumisesta kuin Annilla lihavuudesta. Köyhyyden terapiaryhmiä tai köyhyysleikkauksia ei ole vielä keksitty, mutta ehkä niiden aika tulee tällä vuosikymmenellä.

Tamperelaisen kaupunkikulttuurin kuvauksena Iso on loistelias, ja Hiltunen saa ympättyä Annin tarinaan myös kappaleen vapaussotaa ja Minna Canthin henkeä. Hengailin myös eilen kirjaa loppuun saattaessani Metso-kirjastossa, jossa Anni oli onnistuneesti töissä pari vuotta, ja kävelin ohi Minna Canthin patsaan, jonka kupeessa naiset tilittivät toisilleen elämänsä vaiheita. Toki pidin myös Helsinki-kuvauksista, varsinkin Lapinlahden sairaalan hylätyistä osastoista, jonne Anni eksyi tarinan viimeisellä tiedostamismatkallaan.

Romaanissa on paljon tietoa ja viittauksia olemassa oleviin tutkimuksiin, mikä tekee siitä myös lähteen lihavuudesta, syömishäiriöistä ja painon kulttuurisista merkityksistä kiinnostuneille. Tämäkin oli kiinnostavaa, mutta olisin kustannustoimittajan roolissa saattanut kyseenalaistaa sen runsasta määrää. Osa näistä keskusteluista oli minulle tuttuja jo ennen kirjaan tartuttuani, mutta sain romaanista uutta tietoa lihavuusleikkauksista, joihin olen suhtautunut aiemmin kritiikittömämmin kuin tämän lukukokemuksen jälkeen.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli vapauttava, holistinen ja emotionaalisesti tyydyttävä. Eniten suosittelisin teosta Annin hahmoa nuoremmille, painon kanssa kamppaileville lukijoille; jotenkin luin tätä young adult-teemaisena kirjana, vaikka sen hahmojen, myös kanssalihavien, ikähaitari oli ilahduttavan laaja.

Tämän jälkeen lukisin mielelläni Virpi Hämeen-Anttilan tuoreen teoksen Paino, ja vertailisin näkökulmia myös ajallisesta perspektiivistä.

 

 

 

Konservatiivisuuden koeajoissa

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017)

Vuosina 2016-17 neljääkymppiä lähestyvä kirjailija Joonas Konstig (s. 1977) lähti kokeilemaan jotain itselleen uutta ja ihmeellistä, herrasmieheksi kasvamista. Takana oli antropologian opintoja ja pidempiä kenttätöitä punk-kulttuurissa, veganismissa ja muissa vastakulttuurin kehdoissa.

Konstig ei omaa herrasmies-keikarille tyypillistä sukutaustaa, hän on työväenluokkaisen evakkoperheen vesa, jonka ruotsalaisperäinen nimi lienee peräisin Ruotsin armeijan kutsunnoista 1700-luvulta. Hänellä ei myöskään ollut suurta budjettia projektinsa toteuttamiseksi. Vuoden aikana hän kävi muun muassa ratsastus- ja miekkailutunneilla, kävi tapakouluttaja Kaarina Suonperän puheilla ja osallistui rugbyjoukkueen treeneihin.

Konstig nimeää teoksensa realityproosaksi, mikä on oiva nimi dokumentääriselle elämäkerralliselle teokselle, joka ei kuitenkaan ole perinteinen elämäkerta. Teokseen toki mahtuu päiväkirjamerkintöjä, mutta sitä voi myös lukea tietokirjana herrasmies-käsitteen kulttuurihistoriasta.

Täytyy sanoa, että minua ärsytti teoksen alkuasetelma ja myyntiretoriikka. ”Kuinka vihreätukkaisesta punkkarista tuli herrasmies” on alleviivaava, lukijoita kalasteleva alaotsikko, jota en itse ostaisi. Toki myös herrasmiesmäisyyteen voi liittyä kapinallisuutta näinä aikoina, jolloin valtakulttuuri painottaa teinimäistä äijämäisyyttä, johon kuuluu olennaisesti ”naismaisen” tapakulttuurin, hyvien tapojen ja kaikenlaisen piiperryksen vähättely. Matti Klingen kaltainen leivoshaarukkamies voi olla jopa raikas ilmestys sen jälkeen, kun on katsonut putkeen tietyntyyppistä tositeeveetä, jossa äijämäisyyttä ylistetään.

Teos on dokumentti aikuiseksi kasvamisesta ja vastuullisuuden oppimisesta joskus kantapään kautta. Kolmen lapsen isänä Konstig halusi myös kokeilla herrasmiesmäisyyttä kotioloissa, ja kertomus ”prinsessojen” illallisesta, meren elävien hienostuneesta syöttämisestä jälkikasvulle oli teoksen viihdyttävin episodi. Nautin myös pariskunnan häämatkakuvauksesta Venetsiaan, vaikka täytyy myöntää, että mikään tuon matkan kuvauksessa ei tehnyt minua kateelliseksi.

Pauliina Laitinen-Littorin ja hänen ruotsalainen ex-puolisonsa Sverker pääsevät myös siteeratuiksi, sillä onhan herrasmiehelle äärimmäisen tärkeää kuluttaa metsästysvaatteitaan ennen retkelle lähtöä, jotta ei näyttäisi liian nousukasmaiselta. Tämän tyyppiset hahmot ovat kaikessa rehellisyydessään ja avoimuudessaan myös koomisia, sillä heitä tuntuu ajavan elämässä lähinnä oikeanlaisen vaikutelman antaminen uusille kontakteille.

Vuoden kokeiluun kuului myös tutustumista vapaaehtoistyön kenttiin, ja Konstig onnistui tekemään tuttavuutta kotiseurakuntansa diakoniatyön kanssa. Monellekaan kirkosta etääntyneelle nuoremmalle ihmiselle diakonian käsite ei ole kovin tuttu, ei ollut Konstigillekaan, joten siihen liittyvät pohdinnat olivat myös arvokkaita. Suhde kristinuskoon oli yksi keskeinen pohdinnan paikka herrasmieheksi kasvamisen tiellä. Vaikka en itse edellyttäisi herrasmieheltä minkään muotoista uskonnollista toimijuutta, eurooppalaisen kulttuurihistorian näkökulmasta uskontolukutaito tuntuu silti olennaiselta elementiltä. Kristilliset hyveet ovat kautta aikojen kuuluneet varsinkin ylempien luokkien sivistykseen, josta Britannian sisäoppilaitosten kasvatuskulttuuri on yksi esimerkki.

Minun oli vaikea samastua kirjailijan elämäntilanteeseen, sillä ensimmäisen maailman ongelmia hänellä tuntui riittävän aivan loputtomiin alkaen oikean väristen sukkien valinnasta. Silti pidin hänen kirjoitustyylistään ja paikoitellen piikikkäästä itsetutkiskelusta. Toivon myös, ettei hän tulevissa teoksissaan luovu sarkasmistaan, koska se kuitenkin loi särmää tähän teokseen, joka oli jo vaarassa lipsua jeesustelun ja liiallisen luokkaretkeilyn puolelle. Se, että ihminen luopuu rumista puheista, alatyylisistä kommenteista ja juoruilusta, on varmasti hyväksi hänen henkiselle kasvulleen, mutta kirjailijan kehityksessä kaikenlainen jalomielisyyteen pyrkiminen tuntuu haitalliselta.

Konstig on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta samaan syssyyn onnistuin pelastamaan hänen novellikokoelmansa Ahneet ja viattomat (2008) kierrätyskorista, joten saatan kirjoittaa toisenkin arvion hänen teoksistaan.

HELMET-lukuhaasteessa etenen nyt rastille 3, eli kyseessä on kirja, johon suhtauduin ennakkoluuloisesti. Onneksi ennakkoluuloni rapisivat lukemisen aikana, ja koin jopa oppivani eurooppalaisen tapakulttuurin historiasta jotain uutta.

Elämän ja kuoleman hedelmävadilla

Teos: Rakel Liehu: Helene (WSOY, 2003)

Äänikirjan lukija: Rakel Liehu

Parin viime viikon aikana kuuntelin verkkaisesti kirjaa, johon en välttämättä muuten olisi juuri nyt venynyt, mutta sen pohjalta tehty uusi elokuva kiinnostaa. En nykyään sattuneesta syystä pääse usein elokuviin, mutta Heleneä voisi mennä katsomaan halpaan matineasessioon, kun Laura Birnin roolisuoritus kiinnostaa. Ainakin leffareissua on nyt hyvin pohjustettu, eli saan varmasti keikasta maksimaalisesti inspiraatiota irti.

Muuten minulla alkaa olla suomalaisista naistaiteilijoista kirjoitettujen historiallisten romaanien kiintiö toistaiseksi täynnä. Tavallaan nämä ovat minulle lohtukirjoja, mutta näiden ”elävien taulujen” välillä on myös paljon toistoa. Viimeksi luin Schjerfbeckistä Mila Teräksen romaanin Jäljet (2017), jossa varsinkin taiteilijan elämän loppuvaiheet korostuivat runollisessa muodossa.

Tätä teosta en ole huomannut sen julkaisuvuonna, koska en tuohon aikaan venynyt kotimaiseen kirjallisuuteen. Kirja on ilmeisesti nyt nostettu uudelleen markkinoille elokuvan imussa, eikä se ainakaan tunnu yhtään menettäneen tenhoaan. Hienoa tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa onkin, etteivät ne vanhene – tai toki tyylilajit historiallisissa narratiiveissa muuttuvat, mutta itse en huomannut suurta eroa tämän ja tällä vuosikymmenellä julkaistujen naistaiteilijoista kertovien romaanien välillä.

Romaanissa Helene kertoo elämästään varsinkin kahdessa ajanjaksossa, keski-iässä Hyvinkäällä sortovuosien kurimuksessa ja Marienfredin kylpyläkaupungissa Ruotsissa vuonna 1944. Romaanissa on paljon takaumia, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan hänen seikkailuihinsa muun muassa Ranskassa ja Italiassa. Köyhän naistaiteilijan elämänhallinnan tematiikka korostuu teoksessa erityisesti, ja sydämessä muljauttavat kaikki ne mestariteokset, joita Schjerfbeck joutui antamaan Taiteilijaseuran myyjäispalkinnoiksi, koska ne eivät kelvanneet vuosittaisiin näyttelyihin.

Tätä kirjaa on taatusti käyty läpi kirjablogeissa niin pitkään, ettei minun enää kannata referoida sen juonta uusille, potentiaalisille lukijoille. Parasta antia minulle olivat havainnot itse maalaamisesta, taidehistoriasta ja köyhän taiteilijan elämänehdoista; Helenen perhe-elämään ja rakkauselämään liittyvät episodit tuntuivat jo vähän liiankin tutuilta.

Prinsessa Mirza (Elsa Lindberg-Dovlette) on kiinnostava hahmo romaanissa, hän kuolee tarinan aikana Tukholmassa ja on ollut Helenen asuintoveri Marienbadin täysihoitolassa. Olen lukenut tältä suomalaistaustaiselta seikkailijattarelta erikoisen tarinan avioliitosta haaremin suojassa, ja saatan palata teokseen blogissani, koska viime lukemasta on jo kauan enkä tarinaa kunnolla muista. Tämä on yksi niistä antikvariaattien aarteista, joista en ehkä tässäkään muutossa luovu, koska teoksella saattaa jopa olla jotain arvoa.

Parasta onkin, jos suht ennalta-arvattavasta teoksesta avautuu uusia, ei niin tunnettuja polkuja vaikkapa sivuhenkilöiden muodossa. Myös prinsessa Mirzan elämästä voisin katsoa elokuvan, vaikka muistaakseni kirjan kuvasto oli rasittavan stereotyyppinen ja orientalistinen – aikansa tyypillinen hengentuotos.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 15: ”Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö”.