Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.
Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.
Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.
Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.
Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.
Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Mainokset

Savon aatelisten henkisestä perimästä

CollianderOlen pohtinut viime aikoina hengellisyyden asemaa kaunokirjallisuudessa, ja käytyäni läpi muistini lokeroita uskallan väittää, että ainoa proosakirjailija, jolta olen ammentanut jotain hengellisesti, on Tito Colliander (1904-1989). Colliander on kirjoittanut ortodoksisesta uskosta sekä romaaneissaan että esseekokoelmissaan, ja muistaakseni hienoin häneltä lukemani teos oli romaani Ristisaatto (1937). Läheskään kaikkia Collianderin teoksia ei ole suomennettu, mutta suururakan suomennoksissa on tehnyt 1960-80-luvuilla Kyllikki Härkäpää.

Romaani Heinäkuun viides päivä (WSOY, 1944, suom. Helka Varho) on harvoja Collianderin teoksia, jotka suomennettiin pian julkaisun jälkeen – ehkä siksi, että sille uskottiin löytyvän paljon suomenkielisiä lukijoita, sijoittuuhan se Savoon ja sivuaa myös tavallisen kansan historiallista muistia. Kirjan julkaisun kontekstikin on kiinnostava: sotaa käyvässä maassa kirjoitettiin romaaneja aiemmista sodista, joiden kautta ehkä toivottiin maanpuolustushengen vahvistuvan tai lukijoiden pystyvän etäännyttämään itsensä käynnissä olevan sodan kauhuista.

Teoksen päähenkilö on nuori kapteeni Joakim Zachris Duncker, joka päätyi 33-vuotiaana Savon prikaatin kapteeniksi sodassa venäläisiä vastaan v. 1808. Duncker kuului ruotsinkieliseen sotilassäätyyn, mutta oli vaatimattomista oloista verrattuna Savon kartanoiden prameaan elämään. Hän jäi nuorena vastuuseen äidistään ja sisaristaan, ja teos pohjautuu pitkälti hänen kirjeenvaihtoonsa eri sukulaisten kanssa.

Collianderilla itsellään on myös savolaiset aatelisjuuret, ja teos pursuaa nimiä, joiden kohtalot ovat enemmän tai vähemmän kietoutuneet toisiinsa (Tigerstedtit, Erhnroothit, Pistolekorsit etc.) . Siinä kartoitetaan pitkällisesti tapahtumia ennen v. 1808 sotaa ja maan siirtymistä Venäjän vallan alle. 1700-luvun savolaisen arjen kuvaus olikin mielestäni juurevampaa ja kiinnostavampaa kuin myöhempien sotatapahtumien kuvaus. Valistuksen ajan mentaliteetti tulee hyvin kuvatuksi, myös koulutuspoliittisesta näkökulmasta.

Täytyy myöntää, etten olisi jaksanut lukea tätä teosta, ellen olisi ennen tätä lukenut tietokirjallisuutta Savon kartanoista ja niiden kulttuurista. Tässä olisi ollut minulle muuten aivan liikaa vieraita nimiä ja sisäpiirin juoruilua. Tavallisen kansan arjen kuvaus on mehevää ja varmasti todenmukaista. Tässä kuvataan mm. Kangasniemen korpipitäjää, josta omat sukujuureni ovat osittain peräisin, harvinaisen takapajuisena ja laiskana paikkana, jossa köyhälistö ei paljon muuta tehnyt kuin poltti päreitä ja kekkuloi pihamailla alastomina. Mäntyharju taas oli poikkeuksellisen vastarintainen suomenuskossaan, ja kääntyi paikallista kirkkoherraa vastaan noituen tälle loppuelämän kestävän sielullisen masennustilan, koska tämä oli koskenut heidän pyhiin puihinsa. Savon prikaati, joka koostui n. 4000 miehestä, oli talonpoikaisarmeija, jossa palveli resuista, jurokasvoista, harmaahapsista ja kasvoiltaan savupirttien tummentamaa miehistöä.

Ei tässä ainakaan suurta sankarikulttia rakenneta Dunckerin hahmon ympärille, vaan hänen kohtalonsa on kai epätyypillisen tyypillinen. Sotakirjaksi tässä tosiaan keskitytään enemmän sosiaali- ja sukuhistoriaan, ja myös naisten asema huomioidaan, vaikka Colliander pahoitteleekin sitä, ettei kartanon armoistakaan ollut saatavilla muuta tietoa kuin lapsiluku ja synnyin- ja kuolinajat.

Kirja lähtee kierrätyskärrystä kotiini odottamaan sukututkimuksellisen kirjoittamiseni seuraavaa pyrähdystä; viimeisestä on nyt aikaa parisen vuotta. Siinä oli tiedollisesti paljonkin sellaista, mitä en ole internetin ja paikallishistoriikkien kätköistä löytänyt. Varsinkin yhden aiemmista kotikaupungeistani, Mikkelin, historiallisesta asemasta opin paljon uutta.

Tarvitseeko feminismi apologetiaa?

IMG_1810Ellibs tuntuu tuuttaavan eteeni tuoreita omaelämäkertoja, joihin tartun, koska itseäni kiinnostava e-kirjaston fiktiotarjonta on kiven takana. Juuri äsken luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt, jossa feminismi esiintyi muutosvoimaisena postkoloniaalin kritiikin vuoksi. Entä sitten valkoiset tytöt? Onko heillä (meillä) enää uutta kerrottavaa, ja miksi feminismistä kirjoitetaan enenevissä määrin kuin uskoon tulosta?

Apologetia viittaa varsinkin kristinuskoa puolustavaan teologiseen kirjallisuuteen, jossa pyritään rationalistiseen ja systemaattiseen argumentaatioon. Apologeettistä kirjallisuutta voi esiintyä myös muissa tieteellisen kirjoittamisen genreissä, joissa ideologinen oppirakennelma on vahva.

Eveliina Talvitien Miten helvetissä minusta tuli feministi? (WSOY, 2016) on keski-ikäisen naisen vahvasti omaelämäkerrallinen teos, joka virkistää meidän 70-luvulla syntyneiden yliopistohumanistien muistia, mutta ei varsinaisesti luo uusia käsitteitä tai aloita uutta feminismin suuntausta. Talvitie on toimittaja ja viestintäkonsultti, jonka julkisesta urasta en tiennyt ennen tätä päivää mitään. Hän on kirjoittanut mm. Ilkka Kanervan ja Matti Vanhasen elämäkerrat, ja tietokirjan naisten asemasta politiikan portailla. Periaatteessa minun pitäisi olla tietoinen näistä teoksista, mutta täytyy myöntää, että kotimaisesta politiikasta seuraan lähinnä monikulttuurisuuteen liittyviä keskusteluja.

Pidin kirjassa eniten lapsuuden- ja nuoruudenmuistoista rosoisesta Porista, ja kaupunkiin liittyvästä luokka-analyysista. Työväenluokkaisen yksinhuoltajaäidin lapsena kasvaminen on ollut omanlaisensa taistelu, aikana, jolloin käsitettä yhteishuoltajuus ei tunnettu. Talvitien isä ei kadonnut eron jälkeen maisemista kokonaan, mutta äiti vaihtoi tyttären sukunimen omakseen. Äidin väsymätön työssäkäynti ja säästäväisyys takasivat ainoalle tyttärelle turvallisen lapsuuden, mutta kasvatukseen kuului myös perinteisiä varoituksia naisen maineesta ja liikkumisen rajoittamista. Iloton luterilainen uskonnollisuus ja työmoraali ovat tämän kasvutarinan raameina pikemminkin kuin tuon ajan yleisempi poliittisuus ja yhteiskunnallinen tiedostaminen.

Olen lukenut kaikki kirjassa mainitut feminismin perusteokset ja myös edistyneemmät pipliat, fanittanut samoja muusikkoja ja katsonut samat leffat. Lukukokemus oli miltei nolo, sillä kulttuuristen vaikutteiden tasolla tuntui kuin olisi katsonut oman elämänsä elokuvaa. Elämänhistoriallisesti en jaa kirjailijan kanssa paljoakaan muuta kuin nuo naistutkimuksen opinnot. Itselleni feminismi on sen verran syvään sisäänrakennettu kooste ajatuksia, etten ole kokenut aikoihin tarvetta ”todistaa” siitä julkisesti. Minusta on pelkästään positiivista, että tämän tyyppistä, helppolukuista populaarifeminististä kirjallisuutta julkaistaan, mutta samalla haluan kysyä kriittisen kysymyksen yhteiskunnastamme: miksi edelleen vuonna 2017 on joissain piireissä radikaalia, että koulutettu, työssä käyvä nainen puhuu julki feministään? Tarvitseeko feminismi vieläkin apologetiaa?

Kirja voisi hyvinkin muodostaa vuoropuhelun Koko Hubaran Ruskeiden tyttöjen kanssa, vaikka kaikki Ruskeiden tyttöjen lukijat eivät tarvitse tätä teosta. Talvitie myös tukeutuu argumenteissään monen afroamerikkalaisen ja afrikkalaisen feministin ajatuksiin, ja kertoo kohtaamisistaan beniniläisten naisten kanssa ollessaan kirjoitusretriitissä tätä teosta varten. Hubaran ja Talvitien välille ei nouse automaattisesti ihon pigmenttiin liittyvää muuria, vaan tekstien erilaisuus piilee sukupolvien välisessä kuilussa. 14 vuotta on Suomen feministisessä historiassa pitkä aika, tosin v. 1984 syntynyt ei välttämättä syntynyt helpompaan maailmaan kuin v. 1970 syntynyt.

Teoksessa on kasvavaa tietoisuutta valkoisen, keskiluokkaisen naisen etuoikeuksista. En pitänyt tekstiä millään tapaa yläluokkaisena tai elitistisenä, mutta poliittisesti joku oikealle kallellaan oleva juonne teoksessa kieltämättä on. Tässä ei ole sitä surullisenkuuluisaa punavihreää kuplaa, vaan hillitympi, etelähelsinkiläinen keskiluokkainen kupla, siitä huolimatta, että kirjoittajan tausta on Porin ghettossa.

Ehkä kirjan voimaannuttavin anti oli seksuaalisuuden ”osastolla”, ja keskusteluissa itse valitusta lapsettomuudesta. Lapsettomuus on yhteiskunnassamme edelleen tabuja ja hiljaisuuksia täynnä oleva miinakenttä, ja lapsettomat voivat myös loukata toisiaan, kuten Talvitien esimerkissä ilmeni.

Suosittelen teosta sellaiselle lukijalle, joka pohjaa tietämyksensä feminismistä pääasiallisesti medioiden antamaan kuvaan. Teos antaa todella paljon hyviä lukuvinkkejä, joihin kannattaa tarttua, alkaen ilmiselvistä klassikoista siirtyen kohti tämän päivän populaaria fiktiota.

Kiitos Talvitielle Ben Okri-lukuvinkistä – romaani The Age of Magic alkoi heti kiinnostaa, sillä teos sai v. 2014 huonoimman seksikohtauksen palkinnon. Okrin varhaisempaa tuotantoa olen lukenut, mutta en muista mitään sen sisältämästä seksistä. Huonojen seksikohtausten keräily on riemastuttavaa puuhaa, ja voisi olla kokonaisen kirjablogin teema.

Suviseurojen makkaranmyyntimonopolista

IMG_1733Kirjojen Suomi-projektin kolmanneksi rastiksi valikoitui Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu (WSOY, 1998), joka on veijarimainen yhdenpäivänromaani Suviseurojen pystytyksestä. Minulla ei ole mitään muistikuvaa tästä teoksesta, enkä suuremmalla todennäköisyydellä olisi ollut kirjan teemoista kiinnostunut sen julkaisuvuonna.

Raittilaa ei ole turhaan kutsuttu insinöörikirjailijaksi. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka kiinnostus arkkitehtuuriin, koneistukseen ja perinteisiin miesten töihin. Lestadiolaisuutta hän lähestyy taloudellis-tuotannollisesta näkökulmasta tutkien heidän käsityksiään työnteosta ja menestyksestä.

Romaanissa eletään julkaisuhetken nykyaikaa lamavuosista selviytyneessä Suomessa. Netin, kännyköiden ja EU-jäsenyys tuovat ihmisten arkeen uusia mahdollisuuksia. Suviseurojen järjestelyissä uusia teknologioita halutaan hyödyntää maksimaalisesti, ja kunnia-asia on satelliittiyhteyden järjestäminen amerikkalaisille siskoille ja veljille. Seuroilla on myös oma radiokanava, ja kirjapaino pystytetään savipellolle yhtä runoantologiaa varten. Suuruudenhulluudessa on kuitenkin riskinsä, ja suurin vaara on, että koneista ja massiivisista teltoista tulee se kultainen vasikka, jota palvotaan Herran sijaan.

Tämä oli minulle todella haasteellinen lukukokemus siksi, että henkilöhahmojen identiteetti jäi välillä pimentoon – puoletkaan ajasta en ollut varma, kuka oli äänessä. Teoksen alussa narratiivia dominoi kauppias Loikkanen, joka ei ole uskossa, mutta näkee makkaran ja einesten myynnin seuroilla ainutlaatuiseksi rahasammoksi, jolla Torremolinoksen matkarahat saadaan kokoon parissa päivässä ja pidetään vaimo tyytyväisenä. Makkaran myynti onkin suoraviivaista puuhaa, mutta lihakebakoiden ja einespizzojen lämmitys vaatii kekseliäisyyttä.

Suviseurat järjestetään nimettömällä pohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa väestö on körttivoittoista. Juhlien tuloa paikkakunnalle pidetään silti onnenpotkuna, sillä sillä on työllistäviä vaikutuksia monille. Körttihistoriaa tässä kerrataan melkein yhtä paljon kuin lestadiolaisten, ja kahden leirin välisestä kilpailusta on mehukkaita analyysejä. Körtit vaikuttavat lestadiolaisista aikaansaamattomilta murehtijoilta, joilla ei ole kykyä organisoida asioita. Paikallisessa historiassa körttien sähköistämisen vastustus tuntui kiinnostavalta vaiheelta. Lestadiolaisilla taas tietynlainen edistysusko on ollut vallalla, jos se ei liittynyt elävään kuvaan tai maailmalliseen musiikkiin.

Teoksen kiinnostavin hahmo on uskontotieteilijä, yksinhuoltajaäiti Leila, joka on lestadiolaisesta suvusta, mutta etääntynyt uskostaan. Hän tulee Suviseuroille haastattelemaan avainhenkilöitä Suomen Akatemian rahoituksella, mutta reissulla on myös henkilökohtaisempia motiiveja. Samaan syssyyn tässä käsitellään myös modernin luterilaisuuden pakanallisia piirteitä, Helvetin enkeleiden symboliikkaa ja tieteisuskoa. Uskontotieteen käsitteistö on Raittilalla hallussa suvereenisti, mutta välillä sen käyttö tuntuu päälleliimaavalta snobbailulta.

Minulla oli kirjaa lukiessa kauhea nälkä, koska elin viikonlopun todella huonolla ravinnolla. Asuntoautojen kokkauskuvaukset olivat todella onnistuneita, mutta herättivät minussa kiukkua. Lohivoileivät, poronkäristykset ja juustoleivän narskunta tosin kertoivat siitä aistillisuudesta, joka tämän tyyppisillä festareilla on mahdollista silloin, kun alkoholi on kokonaan eliminoitu.

Raittila antaa romaanissaan ison tunnustuksen ilmeisesti esikuvalleen Antti Hyrylle, jonka vaihtoehtoista luomiskertomusta luetaan Helvetin enkelien häissä osana seremoniaa. Antti Hyryn teoksiin en tiedä, tulenko tämän elämän aikana taipumaan, mutta arvostan sitä, että tämän tyyppiset kirjailijat ovat lojaaleja toisilleen.

Ymmärsin kirjasta vain teologista/uskontotieteellistä puolta, ja jouduin skippaamaan isoja osia teknisistä kuvauksista. Tällainen lukeminen lienee joskus sallittua, vaikka se ei auta hahmottamaan teosta kokonaisuutena. Arvostin teoksen lämmintä huumoria, joka avasi seurojen  luonnetta sekä sisäpiiriläisten että ulkopuolisten näkökulmasta. Kovin syvälle lestadiolaisyhteisön kipukohtiin tässä ei porattu, mutta se ei varmasti ollut tarkoituskaan toiminnallisessa yhdenpäivänromaanissa.

 

Toisenlainen toiviomatka

IMG_1730Sain Omppu Martinin blogista kimmokkeen lukea Annika Idströmiä (1947-2011), kirjailijaa, joka teki minuun nuorena vaikutuksen. Olen ollut 13-vuotias, kun luin Veljeni Sebastianin (1985), ja näin jälkeenpäin katsottuna tuntuu, että tulipa luettua nuorelle mielelle todella rankkaa kamaa. Kirjeitä Trinidadiin (1989) olen myös lukenut sen julkaisuvuonna, ja muistelen, että siitä puhuttiin ainakin lukion äidinkielen tunnilla.  Koska en kuitenkaan muistanut teoksesta paljoa, päätin lukea sen uudestaan YLE:n Suomi 100-kirjahankkeen tiimoilta.

Romaanilla on ensinnäkin todella houkutteleva nimi, vaikka se ei Karibianmeren tunnelmista kerrokaan. Siinä onnettoman oloinen perhe matkustaa ensimmäiselle yhteiselle etelänlomalleen Israeliin, Harrasmatkojen kiertueelle, jossa vieraillaan kaikissa keskeisissä Raamatun kohteissa. Tunnelma reissussa on yllättävän riehakas, ja varsinkin perheen äiti Elisabet lankeaa vieraaseen lihaan.

Päähenkilö romaanissa on Elisabetin aviomies, verovirkailija-Seppo, joka on jokseenkin vieraantunut vaimostaan ja vammaisesta tyttärestään Ursulasta. Elisabet on ollut kotiäitinä Ursulan syntymästä saakka, ja on syvästi uskossa. Seppo ei ole uskossa, mutta suhtautuu vaimonsa uskonnollisiin harrastuksiin avomielisesti. Seksuaalisesti pari ei ole samoilla aaltopituuksilla, ja Elisabetillä on taipumus nöyryyttää miestään julmalla tavalla. Tosin on Sepolla naisrintamalla omat varaventtiilinsä veroviraston asiakkaissa ja työntekijöissä.

Purkaakseen matkan aiheuttamia paineita Seppo kirjoittaa kirjeitä omalääkärilleen ja matkanjohtajalle. Matkan päätyttyä traagisiin tunnelmiin Seppo löytää myös kotoaan tyttärensä Ursulan tietokoneelle tallentamat kirjeet, jotka toimivat omanlaisenaan avunhuutona. Tietokoneiden tuloa tässä ihmetellään, ja Seppo on teknologian edelläkävijä.

Luin tätä kirjaa varmasti eri tavalla nyt kuin nuorena. Nuorena en ainakaan ollut pätkääkään kiinnostunut Israelista, joten kuvaukset Raamatun kertomusten tapahtumapaikoista eivät kolahtaneet. Nyt taas juuri matkan kuvaus ja Sepon piikikkäät havainnot kanssamatkustajiensa käytöksestä naurattivat. Toisella lukukerralla tämä tuntui varmaan koomisemmalta teokselta kuin nuorena luettuna, jolloin pariskunnan tunkkainen avioliitto ja seksuaalinen valtapeli ahdistivat.

Idström kuuluu joukkoon kirjailijoita, joita alettiin 80-luvulla kutsua ”pahan koulukunnaksi”. Tämän ryhmän teoksissa korostuivat dysfunktionaaliset perheet, ihmisen eläimellisyys, taipumus insestiin ja muut seksuaalista perää olevat traumat. Kirjeitä Trinidadiin ei kuvaa insestiä kuin hatarasti (viitaten Elisabetin ja tämän isän raisuihin leikkeihin saunassa), mutta on siinä kristillisen avioseksin kuvauskin aika roisia. Huomio kiinnittyy myös vammaisen tyttären ruumiiseen, sen kontrolloimattomiin toimintoihin ja ääniin tavalla, jota joku voisi näinä päivinä pitää poliittisesti epäkorrektina tai sopimattomana.

Eniten pidin kirjassa kielestä ja tarinankerronnan soljuvuudesta. Idströmin teksti on herkullisen vetävää silloinkin, kun hän kuvaa merihakalaisen veroviraston arkea. Seppo Siren henkilönä jää kuitenkin kaikista virheistään ja nurkkakuntaisuudestaan valon puolelle; hän ei edusta käsittämätöntä pahaa, vaikka omaa satunnaisia pahoja ajatuksia kanssaihmisistään.

Teoksessa on aivan mahtava kasarikansi, joka tosiaan muistuttaa tuon ajan verovirastojen kylmän persoonatonta seinätaidetta. Tosin tuohon aikaan puolessa kirjan kansista oli tuon tyyppinen, melkein identtinen kuvitus.

IMG_1731Tämä oli Kirjojen Suomi-hankkeesta ensimmäinen lukemani teos. Olen ihaillut tuota sadan teoksen listaa, ja ruksannut aiemmin lukemia teoksia parisenkymmentä. Moni ilmiselvä täsmäteos tosin on edelleen lukematta tai kesken. Sinuhe egyptiläisen kuuntelemisessa olen edelleen puolessavälissä ja ensimmäinen Harjunpääni on maannut lappeellaan kesästä saakka. Myöhässä olen tämän lukuhaasteen vuoksi siksi, etten osannut kirjautua sen e-kirjastoon ennen tätä päivää.

Muistutuksena siis vielä, että hankkeen 100 teosta on ilmaiseksi ladattavina Ellibs-lukuohjelman kautta Kansalliskirjaston verkkosivuilla.

 

Oikeudesta hankaliin tunteisiin

IMG_1606Olen päättänyt saattaa HELMET-lukuhaasteen loppuun tällä viikolla, ja viimeisillä rasteilla häämöttää numero 30: ”Kirja, jonka nimessä on tunne.” Viha-aiheisia kandidaatteja oli minulla pari kesken, rakkausaiheiset puuduttivat. Surusta olen lukenut paljonkin, mutta en nyt vähään aikaan kirjojen nimissä, ja TV-ohjelmista seuraan juuri SKAM:ia.

Onneksi löytyi Tommi Melenderin esseekokoelma Onnellisuudesta (WSOY, 2016). Melenderiin olen törmännyt takavuosina runoilijana, muistaakseni pitänyt hänen tuotannostaan paljonkin, mutta hänen myöhempää proosaansa en ole lukenut. Melender oli aikanaan hyvin nuori lyriikan komeetta, kirjoitti aikansa maanisesti, kokeili välillä tutkijanuraa ja palasi sitten luovaan kirjoittamiseen prosaistina.

Esseekokoelmien arvioiminen on kivaa siksi, ettei tarvitse olla huolissaan liiallisista juonipaljastuksista. Essee on vapaata keskustelua lukijan kanssa, ja hyvissä esseissä on aina dialogin mahdollistavia aukkoja. Koska itse luen ehkä yhden esseekokoelman vuodessa, en ainakaan ole liian rasittunut kommentoimaan esseitä. Tämän kokoelman suhteen tosin argumentaationi pysyy löysähkönä, koska olen kirjoittajan kanssa liikaa samoilla linjoilla.

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että kaikenlainen onnellisuustutkimus ja onnellisuutta edistävä hyvinvointivalmennus on hevonkukkua. Melender vahvistaa näkemystäni, ja etsii tälle historiallisia juuria poliittisesta taloustieteestä ja kristinuskon suuntauksista. ”Positiivisen ajattelun” mantra ei ole syntynyt sattumalta, ja varsinkin sen viljelemisellä työpaikoilla on selkeät tuotannollis-taloudelliset syyt. Ja mitä muuta latteuksia pursuavat huoneentaulut ja konsulttivetoiset työhyvinvointipäivät ovatkaan kuin tuotteistettua sielunhoitoa. Koen tosin, että facebook-aforismimeemien ironinen kommentointi on ylimielistä snobbailua – jos joku saa sellaisista piristystä arkeensa, se ei ole minulta pois. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mukaan lasi on aina oletusarvoltaan puoliksi tyhjä. Ja vaikka olen olemukseltani hengellisyysmagneetti, suustani pääsee aina hirvittäviä noituuksia uskonnon ja hengellisyyden kaupittelijoille.

Kirjassa on kolme päälukua, jotka liittyvät talouteen, kulttuuriin ja urheiluun. Kiinnostavin osio oli kulttuuri, jossa Melender käy läpi myös omaa kirjailijahistoriaansa. Kunnianhimo, kateellisuus, suuruudenhulluus ja maineaddiktio varmasti kuuluvat kaikkien taiteiden harjoittajien elämään, mutta kirjailijalla onnellisuus ilmenee usein silloin, kun hän onnistuu eristämään maailman melun kammiostaan ja kommunikoimaan oletetun lukijakuntansa kanssa syvällisemmin, olipa näitä kymmenen tai kymmenen miljoonaa. Kiinnostavaa oli myös Zadie Smithin havainto hyvästä työvireestä, jossa outoja sattumia alkaa tupsahdella kirjailijan tielle. Eli kirjailija tietää olevansa syvällä aiheessaan, kun hän ilman suurta vaivaa törmää siihen liittyviin uusiin merkityksiin.

On varmasti ihmisen mielenterveydelle hyväksi, ettei hänellä ole vain yhtä mielihyvän lähdettä elämässä. Mietin sitä hirveyttä, jos kirja-addikti saisi sellaisen aivovamman, jonka jälkeen keskittyminen monimutkaisiin juoniin olisi mahdotonta. Musiikki voisi kai korvata jotain, mutta silti menetys tuntuisi murskaavalta. Melender kirjoittaa antaumuksella rakkaudestaan jalkapalloon ja jääkiekkoon, penkkiurheilluun, jossa kokeminen on välitöntä ja tunteita ilmaistaan suht primitiivisesti. Ehkä onnellisuuden lähteillä ollaankin silloin, kun ihminen pystyy nauttimaan mahdollisimman monista itseilmaisun lajeista.

Ihmisen on hyvä puhua jotain globaalia esperantoa, liittyipä se sitten brittipopiin, jalkapalloon tai Paulo Coelhon koottuihin ”viisauksiin”. Tälloin hän saa yhteyden sellaisiinkin ihmisiin, joiden kanssa ei välttämättä löytyisi muuta jaettavaa. Melender tekee hyvän erottelun faniuden ja fanaattisuuden kanssa: fanius on mukavaa hengailua, kun taas fanaatikko pyrkii ”käännyttämään” uusia jäseniä johonkin sisäryhmään. Omassa tapauksessani juuri lukeminen on aika fanaattinen harrastus, sillä se sulkee elämästäni ihmisiä, jotka eivät lue mitään. Pystyn hyvin ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät kirjoita kuin kauppalappuja, mutta ei-lukijan maailmankuva on minulle vaikea rasti. Kuitenkin Melnder haastaa intohimoisia lukijoita pohtimaan tarkemmin käsityksiään lukemisen ehdottomista hyvinvointivaikutuksista. Tekeeko kaunokirjallisuus ihmisistä automaattisesti empaattisempia, ja auttaako se aina maailmanrauhan rakentamisessa? Jos esimerkiksi julkista hailaamista harrastava Olli Immonen on pöytälaatikkokynäilijä, ja kansallismielisyyden edistyttyä maassamme varmasti vielä saa teoksensa julkaistua, millainen on maamme kirjallisuuden tulevaisuudennäkymä?

Tämän teoksen luettuani vakuutuin siitä, että taide EI lisää automaattisesti ihmisen hyvinvointia, ja vaikka luultavasti itse joudun tulevaisuudessa markkinoimaan itseäni hyvinvointitaiteilijana, en voi tehdä sitä kirkasotsaisesti. Edelleenkin uskon enemmän taiteeseen, joka kyseenalaistaa, haastaa ja provosoi.

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.