Kaukana siintää Havukka-aho

Teos: Veikko Huovinen: Muina miehinä. Kirjailijan muistelmia. (WSOY, 2001)

Äänikirjan lukija: Kari Paju

Etsin kuumeisesti nopeaan taustoituksen tarpeeseen kirjallisuutta Kuhmon korpipitäjästä, enkä oikein löytänyt mitään uutta, tai ainakaan sellaista teosta, joka olisi auttanut minua tehtävässäni. Huomaan, että olen viime vuosina lukenut melkein kaikki Kainuuseen sijoittuvat romaanit, elleivät ne ole erä- tai sotakirjallisuutta.

Päädyin sitten kuuntelemaan Veikko Huovisen (1927-2009) muistelmia, koska hänen tunnetuin teoksensa Havukka-ahon ajattelija (1952) sai inspiraationsa ajalta, jolloin Huovinen oli tekemässä metsänhoidon työharjoittelua Kuhmossa Lentiiran kylän korpialueilla. Teos on puhdasta fiktiota, mutta sen lempeä huumori perustuu kitkaan kansanihmisten ja Metsähallituksen oppineiden herrojen välillä. Huovinen itse oli Metsähallituksen virkamiehen poika, joka kasvoi Sotkamossa valtion omistamassa virkatalossa.

Kirjailija itse seurasi isänsä ja setänsä jalanjälkiä, ja opiskeli myös metsänhoitajaksi Helsingin yliopistossa. Huovisen sukujuuret olivat Kuopiossa ja Mikkelissä, mutta hänen vanhempansa olivat valinneet Kainuun korvet asuinpaikakseen. Huovinen kävi oppikoulua ja lukion Kajaanissa, ja asui tuolloin kortteeria useammassa paikallisessa taloudessa.

Teos kuvaa suht porvarillista lapsuutta ja nuoruutta, jossa ei ainakaan eletä materiaalisessa puutteessa. Veikon vanhemmat ovat maanläheisiä, mutta silti heillä on elämäntapa, joka ei ole tyypillistä Nälkämaan maisemissa. Virka-asunnon huonekalut on tilattu Askosta, ja 30-luvun lapsuuteen kuuluu tässä leikkikaluja, sarjakuvia ja karamelleja.

Huovinen oli varhaiskypsä lapsi, joka oppi lukemaan varhain, ja tarkkaili maailmaa pitkälti tuon ajan poikakirjojen kautta. Kasvuympäristö oli kuitenkin sellainen, ettei siellä kirjaviisas lapsi voinut kokonaan hautautua sisätiloihin. Huovinen oppi löytämään metsien tuottaman mielenrauhan jo lapsena, eikä hän koskaan luopunut metsäläisen identiteetistään.

Kirjailijana hän breikkasi vuonna 1950 novellikokoelmallaan Hirri, ja pian tämän jälkeen kriitikot keksivät termin kainuismi, mikä viittasi tendenssiin, jossa korpien elämäntapaa ihannoidaan äärimmäisyyksiin, ja modernismin keinoja pyritään välttämään. Huovinen sai toki myös loistavia kritiikkejä teoksistaan, mutta Helsingin kulttuurieliitin näkökulmasta kirjojen saamassa valtavassa kansansuosiossa oli jotain epäilyttävää.

Tässä blogissa olen jo kahlannut läpi Huovisen tuotantoa jonkun verran, mutta huomaan, että olen lukenut enemmän niitä tunnetuimpia luontoaiheisia teoksia kuin poliittista satiiria. Huovisen parodiat Hitleristä ja Stalinista ovat jääneet vähemmälle huomiolle, mutta ehkä niissä ei ollut vastaavaa klassikon ainesta kuin vaikka Hamstereissa (1957) tai Lampaansyöjissä (1970).

Ehkä arvokkainta tässä teoksessa on 70-luvun aatteellisen mielenmaiseman ristivalotus. Huovinen kun kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka on lähes mahdotonta lokeroida mihinkään poliittiseen leiriin. Hänelle vaikeinta aikaa tuntui olevan juuri taistolaisuuden kausi, jolloin kulttuurielämää vaivasi tietynlainen pyrkimys oikeaoppisuuteen. Toki jotain voi päätellä hänen kontribuutioistaan sellaisiin lehtiin kuin Suomen Kuvalehti, mutta perinteinen oikeisto/vasemmisto-jaottelu ei oikein sovi tämän kirjailijan maailmaan.

Jos nyt seuraavaa Huovis-rastia hänen tuotannossaan etsin, niin ehkä se olisi Joe-setä (1988). Tämä lienee jäänyt vielä enemmän paitsioon kuin Hitleristä kertova Veitikka (1971), mutta sillä voisi olla jotain kaikupohjaa tässä päivässä.

Menestysromaanin rakennetta tutkaillessa

Teos: Colleen Hoover: Se päättyy meihin (WSOY, 2023)

Suomennos: Sirpa Parviainen

Äänikirjan lukija: Usva Kärnä

Amerikkalaisen Colleen Hooverin (s.1979) teosta Se päättyy meihin on markkinoitu sosiaalisessa mediassa niin aggressiivisesti, että ehdin jo muodostaa torjuntavaiheen koko teosta kohtaan. Kirjasta muun muassa kerrotaan, että ”viimeisiä sivuja ei voi lukea kyyneleitä vuodattamatta.”

En pidä markkinoinnista, jossa kyyneleet vuodatetaan puolestani jo ennen kuin olen tarttunut kirjaan. Joten lähdin lukemaan teosta aidosti vastakarvaan.

Teos sijoittuu Yhdysvaltain itärannikolle, Mainen osavaltioon ja Bostonin kaupunkiin. Bostonissa asuu 23-vuotias Lily Bloom, joka on kotoisin pieneltä paikkakunnalta Mainesta ja on muuttanut suurkaupunkiin tekemään bisneksiä. Lilyn isä on ollut Plethoran kaupungin pormestari, ja hän on juuri kuollut. Nuoren naisen äidillä, tuoreella leskellä, on aikeita muuttaa tyttärensä perässä Bostoniin, ja Lily on asiasta hyvin ahdistunut.

Lily on juuri järjestänyt spektaakkelin isänsä hautajaisissa, ja hänellä on synkkiä ajatuksia tilaisuuden jälkeen. Töiden jälkeen hän vetäytyy murehtimaan liikerakennuksen katolle, jolta moni on pudonnut tai heittäytynyt alas. Tuolla katolla hän kohtaa Rylen, nuoren miehen, joka opiskelee viimeistä vuotta neurokirurgiaa, ja harrastaa pilven polttamista työvuorojen välissä.

Ryle on sellainen hottis, jollaista Lily ei ole kuvitellut tapaavansa. Mutta Lilyn elämässä kummittelee myös Atlas, opiskelukaveri, joka oli päätynyt kodittomaksi ja jota Lily oli yrittänyt auttaa vaikeassa tilanteessa. Lilyn elämään ampaisee myös toisen nurkan takaa Alisa, joka innostuu naisen bisnesideasta välittömästi, ja lupaa tulla auttamaan tätä kukkakaupan perustamisessa. Naiset ystävystyvät nopeasti, ja kaiken kukkuraksi Alisa osoittautuu hottis-Rylen siskoksi.

Juonellisesti kirjassa on jo ensimmäisten kappaleiden aikana melko paljon uskomattomia sattumuksia. Lilyn elämänpiiri tuntui aluksi liian turvalliselta ja etuoikeutetulta, mutta hänen kiinnostuksessaan puutarhanhoitoon ja kukkiin oli jotain raikasta. Eli innostuin eniten Lily Bloomin bisnesideasta, hieman goottilaishenkisen kukkakaupan perustamisesta. Tässä juonen käänteessä oli jopa taiteellista potentiaalia, enhän ole koskaan omin silmin nähnyt steampunk-ruusuja. Ja onhan Lily Bloom vähän liiankin uskomaton nimi tulevalle kukkakauppiaalle.

Vaikka Lily tulee keskiluokkaisesta perheestä, hänen elämäänsä varjostaa vanhempien myrskyisä liitto. Lilyn isä Andrew on ollut todellinen kotityranni, ja väkivaltainen vaimoaan kohtaan. Äiti Jenny on sinnitellyt toksisessa suhteessa, ja Lily on joutunut raa’an väkivallan todistajaksi. Ainoan lapsen ainoa purkautumiskanava on ollut kirjeiden kirjoittaminen Ellen de Generesille päiväkirjan muodossa. Lukija voi tutustua Lilyn lapsuuteen ja nuoruuteen noiden kirjeiden muodossa.

Kirjan alkumetreillä koin lukevani YA-genreen kuuluvaa teosta, mutta sitten päätin jättää genren määrittelyn muille lukijoille. Nuoren aikuisen maailma on kirjassa suht kypsä, koska Lily on 23-vuotiaana jo valmis maisteri, uraohjus markkinointifirmassa ja tuleva yrittäjä. Neurokirurgiin rakastuminenkin sopii hyvin nousujohteiseen elämänsuunnitelmaan. Mutta ei teos kuitenkaan kerro ”vanhasta rahasta” eikä eliitin elämäntavoista. Kirjan nuoret aikuiset tulevat lopulta aika vaatimattomista olosuhteista, mutta ovat onnistuneet itse menestymään ja vaurastumaan.

Kirjaa kuunnellessani tutkin kirjailijan profiilia ja päädyin myös googlailemaan teoksen saamia arvioita. Kyseessä on siis Hooverin suurin menestysteos, se on julkaistu vuonnna 2016, ja viime vuonna Hoover on julkaissut tähän jatko-osan, It Starts With Us. Hoover on todella tuottelias kirjailija, joka on saanut aikaan 23 teosta kymmenessä vuodessa. Suurin osa Hooverin kirjoista on kategorisoitu YA-genreen, mutta tämä sarja on enemmän ”romance”-osastoa. Teos on saanut Yhdysvalloissa paljon kritiikkiä siitä, että se romantisoi liikaa vaarallisen poikaystävän hahmoa, ja käsittelee parisuhdeväkivallan teemaa liian erotisoivalla tavalla.

Jokainen lukija voi itse pohtia, onko tuossa kritiikissä perää. Itse olen kyllä lukenut huomattavasti heppoisempiakin teoksia aiheesta, varsinkin dekkarigenren sisältä. Itseäni ehkä rasitti eniten se, että teoksen nuorten käsitykset menestyksestä olivat todella normatiivisia. Mutta kansainvälisen bestsellerin kirjoittamisen näkökulmasta teoksessa on elementtejä, jotka tekevät kirjasta koukuttavan.

Luin juuri ennen tätä kirjan Länsi-Saharasta. Se ei ollut romaani, vaan matkakirja/omaelämäkerta, ja siinäkin oli nuori nainen, joka harrasti paljon kotoilua ja lifestyle-asioita, kuten tämän romaanin Lily. Eli myös taiwanilaisen Sanmaon teoksessa oli viihteellisiä elementtejä. Mutta koska se kertoi minulle hyvin vieraasta kulttuurista, jouduin ponnistelemaan paljon ymmärtääkseni kirjan kontekstia. Tuo teos on ollut myös bestseller Aasiassa, mutta täällä Euroopassa lähes 50 vuoden viiveellä tästä viihdekirjasta tulee todennäköisesti kirjanörttien kulttiteos.

Colleen Hoover taas on kirjailija, jonka teokset avautuvat kaikille niille, jotka ovat joskus seuranneet Ellen de Generesin talkshow’ta (itse tiedän, kuka Ellen on, mutta en ollut tuon ohjelman fani). Luulisin, että teos koukuttaa siksikin, että se on helppolukuinen. Lukijan ei tarvitse työstää vaikeita kultturiin, politiikkaan tai historiaan liittyviä yksityiskohtia, vaan hän voi keskittyä pelkästään päähenkilöiden yksityisiin huoliin ja ilon aiheisiin. Toki Atlasin kodittomuus ja kodittomien auttamisen teema on poliittinen/yhteiskunnnallinen, mutta sen käsittelyssä ei mennä kovin syvälle.

Suurin protestini kirjaa kohtaan kohdistui kirosanojen suureen määrään, ja tämän ”pilkutuksen” mielikuvituksettomaan käyttöön. Tämä todella latisti lukukokemusta, koska ilmaisussa oli enemmän toistoa kuin variaatiota.

Suosittelen teosta varsinkin niille, jotka kokevat lukujumia, ja joiden syystä tai toisesta on juuri nyt vaikea mahduttaa lukemista elämäänsä. Tämä kirja voi palauttaa lukemisen ilon niillekin, jotka kokevat liikaa stressiä matkustaakseen mielessään Saharan aavikolle sisällissodan keskelle.  

Kapernaumin taidekoulussa

Teos: Heikki Turunen: Simpauttajan hinta (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Heikki Turusen Simpauttaja on avautunut minulle kokonaisuutena suht myöhään, ottaen huomioon, että Pohjois-Karjalan radanvarsien maisemat ovat minulle tuttuja jo lapsuudesta.

Uudessa autofiktiivisessä romaanissa Simpauttajan hinta Turunen valottaa menestysromaaninsaassa taustoja, ja menestyksen seurauksia tuttuun hersyvään tyyliin.

Siinä nuori Heino Oinonen tavoittelee paikkaa Helsingin Ateneumissa (kansan suussa raamatullisessa Kapernaumissa), mutta jää lehdelle soittelemaan, ja joutuu palaamaan kotiin häntä koipien välissä. Heikka asuu synnyinkodissaan Hupelissa Vornaskylässä, kansallismaiseman keskellä, ja joutuu toimettomana työllisyystöihin. Tuolloin ei vielä tunneta termiä ”välivuosi”, vaan nuoren miehen työllistyminen on kylän kollektiivinen huoli. Eletään vuotta 1964, ja Heikan ikätoveri Katri Helena on jo breikannut biisillä Puhelinlangat laulaa.

Kansakoulupohjaisen Heikan kirjoittajan lahjat huomataan, ja pian hän aloittelee toimittajan uraansa Lieksan Lehdessä. Ura jatkuu armeijan jälkeen Joensuussa Karjalan Maassa, mutta Heikan on vaikea sopeutua elämään alivuokralaisena kerrostalossa. Nuori mies kerää häätöjä öisellä metelöinnillään, ja etsii elämänsä naista kaupungin baareista tragikoomisella otteella. Ideat runokokoelmasta ja kahdesta romaanista kypsyvät, mutta kirjallinen läpimurto ei synny yhdessä yössä.

Noin puolet kirjan sisällöstä koostuu Heikan naisseikkailuista ja seksuaalisen etsinnän kuvaamisesta, ja toinen puolisko maaseudun elämänmuotojen puolustamisesta. Teos on kirjoitettu nuorelle naiselle, joka asuu Kalasatamassa ja kuuluu milleniaalien sukupolveen. Nainen on Turusen sivusuhteesta syntynyt tytär, joka saapuu isän elämään 27-vuotiaana. Tavallaan kirja on kirjoitettu yleisemminkin sille ikäluokalle, joka elää nyt nuorta aikuisuuttaan. Kuinka moni tästä ikäluokasta tunnistaa heinäseipään tai tietää, kuinka sitä pitäisi käsitellä?

Kirjan traagisin hahmo on Heikan ensimmäinen pidempiaikainen naisystävä Hannele/Milaja, joka osoittautuu skitsofreenikoksi ja ripustautuu mieheen hälyttävällä tavalla. Milaja haluaa viettää Heikan kanssa häitä, vaikka tämä ei ole valmis menemään naimisiin, ja valehäiden episodi on kuin suoraan kauhuleffasta. Heikka ei aluksi ymmärrä naisen sairauden vakavuutta, mutta saa kokea sen seuraukset ikimuistoisella tavalla.

Milaja ei ole teoksen ainoa itsemurhan tekijä, vaan itsetuhoisuus on yleistä myös Vornaskylällä. Tavalliset kylän ukot ja akat pelkäävät eniten Paiholan A-mielisairaalaan joutumista, ja myös Heikka on jo itse hakeutumassa hoitoon yksinäisyytensä syvimmässä alhossa.

En välttämättä ole Turusen tuotannon ahkerin lukija, mutta kyseisestä Vornaskylästä (eli Vuonislahdesta) satun tietämään keskivertolukijaa enemmän. Siksi tämän polveilevan teoksen seuraaminen ei ollut minulle vaikeaa, mutta olin silti hukkua sivuhenkilöiden suureen määrään. Yritin lukijana keskittyä enemmän teoksen suuriin linjoihin, tyyliin ja Antti Heikkisen ilmiömäiseen karjalan murteen luentaan kuin kymmenien kyläläisten ja sukulaisten kohtaloihin.

60-70-lukujen taiteilijaelämän kuvauksena teos on railakas, mutta myös himpun verran ahdistava. Romaanin kertoja ottaa kaiken irti Joensuun yöelämästä, ja onnistuu venyttämään boheemin taiteilijan myyttiä suht pitkälle, mutta työhulluus, varsinkin rakkaus maaseudun fyysisiin töihin, pelastaa hänet alkoholisoitumasta lopullisesti.

Näin tässä teoksessa yhtymäkohtia Joonatan Tolan teoksiin, varsinkin isähahmon persoonaan, vaikka Tolan kirjoissa eletään myöhempää aikaa ja niissä kuvatut ongelmat ovat rankempia. Tämän teoksen Heikka ei ole rahankäytössään yhtä järjetön kuin Tolan teosten isä, mutta kuvattu kaupunki ja sen kulttuuripiirit ovat hyvin samansuuntaisia.

Olen omasta mielestäni melko ”inessä” pohjoiskarjalaisessa kulttuurissa, ja tästä huolimatta teos jätti minut runsaudessaan hämmentyneeksi. Olisi siis kiinnostavaa lukea maakuntaa vähemmän tuntevien ja nuorempien lukijoiden vaikutelmia teoksesta.

Kuninkaan kirjeen parantava voima

Teos: Karin Blixen: Varjoja ruohikolla (WSOY, 1986, alk. 1960)

Suomennos: Mikko Kilpi

Äänikirjan lukija: Erika Magnusson

Ilmeisesti minulla on pakottava tarve palata aika ajoin Karen Blixenin kenialaiselle kahvifarmille, vaikka tarina alkaa jo olla kulahtanut jopa oman mieleni poukamissa. Blixenin Afrikka-teosten välillä on toistoa, mutta tämä viimeisin, Varjoja ruohikolla, on niistä lyhyin ja se on kirjoitettu kaksi vuotta ennen kirjailijan kuolemaa.

Teos koostuu neljästä esseestä/novellista, joissa käsitellään uskontoa, kansan uskomuksia, kulttuurien välisiä eroja ja kirjailijan omaa kiintymyssuhdetta palveluskuntaansa. Blixen lähti rakkaalta farmiltaan 1930-luvulla, eikä koskaan palannut sinne sen jälkeen. Kirjeenvaihdossa hän silti oli useamman uskollisen ystävänsä kanssa, ja varsinkin somalitaustaiset entiset palvelijat olivat innokkaita kirjoittamaan.

Kuvaavaa Blixenin tyylille on, että vielä vuonna 1960 Farah, Abdullah ja Ali ovat hänelle ”somalineekereitä”. N-sanan käytön historiasta Tanskassa en tiedä paljoa, mutta jopa tuon ajan yleiseen globaaliin liikehdintään peilattuna Blixenin tapa kuvata rotusuhteita on auttamattoman jälkijättöistä. Samaan aikaan, kun Blixen oli kirjoittamassa näitä esseitä, Frantz Fanon oli ehtinyt kirjoittaa elämäntyönsä kolonialismin sortavista rakenteista. Pitää kuitenkin muistaa, että kyseessä oli nostalginen, poliittisesti ristiriitainen ikääntynyt kirjailija, joka oli sairastanut syfilistä. Olisiko Blixen ollut tietoinen oman aikansa kolonialismia vastustaneista intellektuelleista?

Teoksen tarinat ovat omalla tavallaan sympaattisia, mutta siltikin eurosentrisiä ja ahdasmielisiä. Kirjaa kuunnellessani pystyin heittäytymään mukaan paikoitellen, mutta enimmäkseen luin kirjaa vastakarvaan.

Tarinankerronnan tasolla kertomus Tanskan kuninkaan kirjeen parantavasta voimasta on silti huikea, ja se on kerrottu valtavalla lämmöllä. Blixen siis toimi farmilla yhteydessä paikallisten ihmisten vapaaehtoisena välskärinä. ”Klinikka” sijaitsi kiveyksellä maatalon ulkopuolella, ja Blixenin rooli oli lähinnä arvioida, minne sairastunutta ihmistä tuli viedä hoitoon. Hänellä oli varastossa sidetarpeita ja alkeellisia lääkkeitä, mutta enimmäkseen hän toimi vapaaehtoisena ensihoitajana, ja päätyi usein kyytiin mukaan, kun kyläläisiä kuskattiin Nairobiin sairaalaan.

Kun mietitään vaikka Suomen oloja 1920-30-luvuilla, niin eipä hygienia tai tietämys terveydestä ole välttämättä ollut kovin kummoisempaa oman maamme syrjäseuduilla. Autokyydin saaminen sairaalaan ei ole ollut mikään itsestäänselvyys täälläkään. Ja varmasti paikallisilla ihmisillä on vielä tuolloin ollut monenlaisia kansanomaisia uskomuksia vaivojen parantamisesta – kuten on edelleenkin.

Kirjassa eräs nuori mies murtaa jalkansa, eikä Blixenin apteekissa ole tarpeeksi vahvaa rohtoa kivun lievitykseen. Blixen on aidosti avuton tilanteessa, ja pelkää potilaan kuolevan. Viimeisenä konstina hän kaivaa esiin ainoan taikaesineen, joka hänellä on hallussaan, Tanskan kuninkaan kirjeen, jossa tämä on kiittänyt Blixeniä tämän toimittamasta leijonannahasta Amalienborgiin.

Kuninkaan kirjeestä tulee paikallisesta yhteisössä voimallinen taikakalu, jota kyläläiset käyvät lainaamassa Blixeniltä, kun joku on sairaana. He myös osaavat neuvotella siitä, millaiseen vaivaan kirjettä sopii pyytää – pelkkä hammassärky ei riitä, vaan kyseessä on oltava joku henkeä uhkaava tauti tai vamma. Vuosien varrella kirje oli tahraantunut jo lukukelvottomaksi, ja Blixen oli jo valmis toimittamaan sen museoesineeksi.

Kirjailijan näkökulmasta tekstin voima tuntui toki ironiselta, koska Blixen ei uskonut oman kirjansa tehneen keneenkään lukijaan yhtä suurta vaikutusta kuin kuninkaan kirje hänen afrikkalaisten ystäviinsä.

Toinen huvittava episodi oli Walesin prinssin vierailu farmilla, ja se suuri vaiva, jonka taloudenhoitaja Farah näki taivutellessaan kyläläiset tanssimaan ngomaa, sadonkorjuuajan tanssia väärään vuodenaikaan.

En ole vieläkään tainnut lukea kaikkia Blixenin Afrikka-kirjoja, mutta sen sijaan olen lukenut useampia tietokirjoja ja tutkimuksia, joissa hänen asennemaailmaansa ruoditaan, enimmäkseen postkoloniaalis-kriittiseen sävyyn. Kirjoille silti näkyisi olevan uutta tilausta, kun tämäkin on julkaistu uudelleen äänikirjana kymmenten vuosien takaa.

Erään äidin ääriratkaisu

Teos: Maria Mustranta: Äidin tehtävä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamari Nikander

En tiedä, olenko ollenkaan sopivissa fiiliksissä lukemaan vaikeasta äitiydestä kertovia psykologisia trillereitä, kun mieleni edelleen seilaa Aasian vuorilla toisenlaisissa seikkailuissa. Mutta Maria Mustrannan uusi romaani Äidin tehtävä kuulosti lupaavalta juuri psykologisesta näkökulmasta. Olen lukenut häneltä myös esikoisteoksen, josta en enää muista paljoa, mutta tämä johtunee siitä, että olen lukenut tämäntyyppistä kirjallisuutta liikaa.

Tästä teoksesta tuli jo varhaisessa vaiheessa mieleen Annika Idström ja ”pahan koulukunta”. Toki teos sijoittuu nykyaikaan ja kertoo oman aikamme pahasta eri käsittein kuin 80-luvulla, mutta sen lapsissa, Pyryssä ja Rafaelissa, on jotain yhteistä Idströmin teosten lasten kanssa. Tämä on minusta hienoa, sillä erityislasten kuvaus on pitkään junnannut tietynlaisessa terapiapuheessa.

Romaanissa noin kolmikymppinen Laura on muuttanut Keski-Suomesta Helsinkiin poikansa Pyryn kanssa. Pyry on 9-vuotias erityistä tukea kaipaava lapsi, jonka väkivaltaiset purkaukset koulussa aiheuttavat toimenpiteitä. Hänellä ei ole ollut paljoa kavereita uudessa kaupungissa ennen kuin hän kohtaa Rafaelin koulun pihalla. Pojat tunnistavat toisissaan yhteisen kapinallisen juonen, ja ystävystyvät nopeasti.

Myös yksinäinen Laura saa Rafaelin äidistä Mirellasta ystävän vastoin yhteiskunnan odotuksia. Mirella on varakkaan poliitikon vaimo, daiquiri-drinksuja lipittelevä vanhan rahan perijätär, joka mielellään ottaa nuoremman naisen ja tämän pojan suojateikseen. Lauran elämä taas on niukkaa yksinhuoltajan peruskauraa, johon ei helposti mahdu huvilalomat Toscanassa. Tällaisille hän kuitenkin pääsee uusien ystävien avokätisesti kustantamana.

Lauran menneisyyteen ennen Pyryn syntymää mahtuu synkkiä salaisuuksia, ja muutenkin hän joutuu sinnittelemään ilman merkittävää turvaverkkoa. Vanhempana hän joutuu varomaan kaikkea ja kaikkia, eikä hän pysty haastamaan koulun opettajia tai psykiatrian ja lastensuojelun ammattilaisia samalla tavalla kuin arrogantti, itsevarma Mirella.

Kirjasta ei kannata tietää liikaa ennen siihen tarttumista, joten jätän juonipaljastukset tähän. Romaania voi lukea niin psykologisena trillerinä kuin nykypäivä yhteiskunnallisena läpileikkauksena. Erityisen ansiokasta teoksessa on Mustrannan kyky näyttää selviä epäkohtia ilman kaikkitietävää saarnaamisen makua. Kohtasinkin kirjassa loistavana esimerkkinä kirjoittajakoulussa oppimani moton: ”show, do not tell.”

Vaikka teoksen tematiikka on raskas, lukija voi löytää sen hahmoista ja kielestä myös taiteellista inspiraatiota. Mustrannan kieli on nyansoitua, ja hän osaa taitavasti jonglöörata sivistyneen ja arkisen rekisterin välillä. Varsinkin Mirellan hahmo oli kiehtova yhdistelmä yläluokkaista snobia ja boheemia oman polun kulkijaa.

Olen kirjoittanut tätä arviota viime vuoden tammikuussa, mutta se on jäänyt kesken. Eilen sain osallistua lukupiiriin täällä Jyväskylän Kirjailijatalolla, jossa Mustranta oli puhumassa teoksestaan. Saatan siis vielä kirjoittaa toisen postauksen noista keskusteluista, jotka syvensivät ymmärrystäni teoksesta ja sen laajemmasta aihepiiristä.

Voimavarakeskeistä pedagogiikkaa

Teos: Tommi Kinnunen: Pimeät kuut (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Sodan jälkeisessä Suomessa varsinkin syrjäseuduilla koettiin kouluissa työvoimapulaa, kun osa opettajista oli joko kaatunut, vammautunut tai menettänyt järkensä rintamalla. Vielä 1940-luvun lopulla ei koettu oppilasmäärien suurta lisääntymistä, mutta osa kouluista joutui toimimaan kiertokouluina tai noudattamaan supistettua opetusohjelmaa niin, että lapset joutuivat opiskelemaan suuren osan lukuvuodesta kotona.

Tällaiseen kontekstiin on Tommi Kinnunen luonut uusimman romaaninsa maailman. Se sijoittuu Posiolle, syrjäiseen Niemen kylään aivan Neuvostoliiton rajalle, jonne vielä 1940-luvulla ei kulje teitäkään. Niemen koululle etsitään uutta opettajaa, ja paikan nappaa jo eläkeikää lähestyvä Elna Suorajärvi.

Niemen kylässä koulua käydään ankeassa parakissa, jonka toisessa huoneessa on Elsan koruton asumus. Kylätoimikunnalla on uuden koulun rakennushanke tulilla, mutta se ei ehdi valmistua Elnan palvelusvuodeksi. Porin Matti on parakin ainoa lämmön lähde, eikä Elna jaksaisi lähteä leipomaan naapureiden luo. Kylällä ainoa ulkopuolinen virike on lestadiolaiset seurat. Sinne Elna on naapurien toimesta tervetullut, mutta hän yrittää vältellä näitä kutsuja.

Elna on toiminut kansakoulun opettajana ympäri Suomea. Hänen työhistoriansa on nälkävuoden mittainen ja repaleinen. Yhdessä koulussa hän on viihtynyt jopa vuosikymmenen, mutta enimmäkseen hänen osakseen on langennut jatkuva kiertolaisen rooli. Epävirallisesti hänellä on myös vaikean työntekijän maine, sillä hän on arvonsa tunteva eikä suostu tekemään kaikkea, mitä häneltä vaaditaan. Posio on hänen synnyinpitäjänsä, mutta suhde elossa oleviin sukulaisiin on myös hankala. Salli-sisko ei enää halua katsoa Elnaa kattonsa alla.

Elnaa vaivaa krooninen lihassairaus, joka tekee hänestä ajoittain lähes liikuntakyvyttömän. Näin ollen hänen on välillä opetettava makuuasennosta. Tästä huolimatta hänen on jatkettava opettamista, sillä eläkkeelle pääseminen ei ole vielä hänelle mahdollista. Naimattoman kansakoulunopettajan sosiaaliturva on lähes olematon, eikä hänellä ole säästöjä pahan päivän varalle.

Pedagogisesta näkökulmasta Elnan on oltava aidolla tavalla voimavarakeskeinen, sillä hänen omat fyysiset voimansa ovat yhtä vähissä kuin kunnan kassa. Mutta tarinassa yllättävää on se, kuinka hyvin hän tulee hyväksytyksi syrjäkylän lasten parissa. Lapset ovat kuuliaisia ja vähään tyytyviä, he eivät osaa kuvitella toisenlaista todellisuutta kuin oman kylän niukkuuden.

Olin kirjaa aloittaessani skeptinen siitä, jaksaisinko seurata näin apeaa tarinaa. Aloitin kirjan jo syyskuussa, sain sen helposti kuunneltua läpi, mutten löytänyt siitä blogiin uutta näkökulmaa. Palasin siihen uudestaan, koin uudelleen saman apeuden ja yritin tulla sinuiksi sen kanssa. Elna ei ole helppo tyyppi matkakumppaniksi eikä varsinkaan itselleen. Mutta Kinnunen onnistuu luomaan yllättävän vahvan, omaperäisen ja herkänkin henkilöhahmon, jonka elämänkaareen on mahtunut ripaus muutakin kuin ainaista koulutyötä.

Tässä kirjassa oli jotain yhteistä Vappu Kunnaksen romaanin Rosa Clayn kanssa, vaikka Rosan yksinäisyys johtuu eri syistä kuin Elnan. Molemmissa teoksissa on yksinäinen ajelehtiva naisopettajahahmo, joka ei ole vielä löytänyt paikkaansa maailmassa. Mutta Rosan olot 1900-luvun Sortavalassa, Savossa ja Tampereella eivät ole yhtä ankarat kuin Elnan olot Posiolla 1940-luvulla.

Pidin tästä kirjasta vahvan kertojanäänen vuoksi, mutta välillä tuntui, että sen ideaalinen lukija on toinen opettaja, koska siinä viihdyttiin niin intensiivisesti ”sorvin äärellä”. Eniten kirjassa kosketti silpputyöläisyyden teeman käsittely toisessa historiallisessa kontekstissa. Se olikin todella vaikuttavaa, kun mietitään työkykyisyyden käsitettä ennen ja nyt.

Viikonlopun myrsky vesilasissa

Teos: Hanna Brotherus: Henkeni edestä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Tänä viikonloppuna omassa somekuplassani on keskusteltu perjantaina 4.11. Helsingin Sanomissa julkaistusta arviosta Hanna Brotheruksen toisesta autofiktiivisestä teoksesta Henkeni edestä. Maaria Ylikoski kirjoitti varsinaisen tyrmäysarvion teoksesta, jonka hän oli kokenut kiusallisena. Erityisen epäkiinnostavana Ylikoski koki Brotheruksen tavata kuvata tunkkaisia käsityksiään äitiydestä, parisuhteista ja seksuaalisuudesta.

Tavallaan on virkistävää, että lehdissä esiintyy välillä vähemmän korrekteja arvioita. Luulen, että tuokin ”täyslaidallinen” voi jopa toimia Brotheruksen kirjan mainoksena, sillä moni saattaa kiinnostua katsomaan, onko kirja todella niin huono kuin arviossa väitetään. Jos taas arvio olisi kirjoitettu aiemmin tuntemattoman esikoiskirjailijan tuotoksesta, se olisi tuntunut kohtuuttoman rankalta. Mutta itse en pidä myöskään siitä, että kirjailijoita kohdeltaisiin eri kriteereillä riippuen siitä, ovatko he jo valmiiksi julkisuuden henkilöitä vai ei.

Minulle Brotheruksen esikoisteos oli suuri hitti, ja olen keskustellut siitä livenä useamman ihmisen kanssa blogimaailman ulkopuolella. Koin, että teos on tavoittanut sellaisiakin lukijoita, jotka ehtivät lukea vähemmän ja jotka pohdiskelevat lukemaansa mielellään pitkään.

Toki tämän kakkosen suhteen vähän ounastelin, että teosten välillä olisi toistoa, tai että se ei välttämättä onnistuisi tempaamaan mukaansa samalla voimalla, jos se kertoisi samoista teemoista. Mutta juuri nyt tässä marraskuun pimeydessä kirjan rauhallinen tempo ja haahuileva ote tuntuivat sopivilta. Minuun kirjassa teki vaikutuksen sen vapaamuotoinen, jopa impressionistinen rakenne.

Brotherus kertoo tässä kolmannesta elämästään: pesä on tyhjentynyt, vaihdevuodet vaivaavat, oma keho tuntuu vieraammalta kuin koskaan, ja vaikka hän elää rakkaudellisessa parisuhteessa, hän kokee välillä yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymisen tarvetta.

Tähän saumaan osuu suvun mökistä luopuminen, ja siihen liittyvien muistojen läpikäyminen. Kertoja matkustaa mökille yksin, ja kohtaa oman keski-ikäisen kontrollifriikkiytensä alkeellisissa oloissa. Puskapissalla on käytävä aivan liian usein, ja veneen tulpan tarkistaminen on pakkomielle. Luontosuhteen kuvaus on herkkää ja oivaltavaa, joten jäin varsinkin pohtimaan, mikä sai Ylikankaan dissaamaan kirjailijan kielellisen ajattelun tasoa.

Mökkireissun ulkopuolella pidin varsinkin Brotheruksen tavasta kertoa työprojekteistaan erityisen haavoittuvien ryhmien parissa, kuten turvapaikanhakijoiden. Oikeastaan olisin voinut lukea erillisen teoksen pelkästään hänen koreografin työstään.

Brotherus kertoo myös rehellisesti hänen suhteestaan kirjallisuuteen: hän ei ole koskaan ollut himolukija, koska tanssitaiteen opinnoissa huomio on keskittynyt ihmisten kehojen lukemiseen. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi harrastanut lukemista, mutta kulttuuripiireissä hän on usein kokenut itsensä sivistymättömäksi, kun ei ole lukenut kaikkia samoja kirjoja kuin muut. Mutta yksi teoksen kaunokirjallisia referenssejä on Eeva Kilven tuotanto, varsinkin Naisen päiväkirja.

Olen lukenut viime vuosina kymmeniä huonommin toimitettuja kaunokirjallisia teoksia suurilta kustantamoilta, joissa keskeinen ongelma on ollut kökkö kieli. Tässä teoksessa en tuota ongelmaa havainnut, mutta joistakin lukijoista teoksen hidas tempo ja arkisuus voivat tuntua pitkäveteisiltä. Itse taas pitkästyn takuulla varmemmin hektisen toimintadekkarin äärellä, joka on kirjoitettu pelkin aktiivilausein ja insinöörikielellä.

Minusta Brotheruksen teoksissa lohdullista on ollut kohdata kertoja, joka samalla harjoittaa tyypillistä taiteellista haahuilua, ja onnistuu kuitenkin kertomaan aivan samanlaisista arjen haasteista kuin kuka tahansa keski-ikää lähestyvä naislukija, riippumatta koulutuksesta tai ammatista. Mutta ehkä kirjan vahva naiserityisyys voi tuntua liialliselta. Itseäni ilahduttaa hänen teoksissaan jopa maadoittava jalat maassa-asenne.

Vanhalla jäärällä riittää vientiä

Teos: Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Heikki Kinnunen

Olen viime aikoina jopa lukenut uudelleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjaa, mutta en ole ehtinyt kertoa siitä blogissa. Sarja on sen verran suosittu, että uskon fanien löytävän nämä teokset ilman minun sanomisiani.

Nyt ollaan sitten jännän äärellä, sillä sitten viime kohtaamisen Mielensäpahoittajan elämässä on tapahtunut suuria muutoksia. Emäntä on vihdoin siirtynyt tuonilmaisiin pitkän laitoshoidon uuvuttamana, ja Mielensäpahoittaja ottaa hautajaisten stressin niin raskaasti, että saa aivoinfarktin. Mutta hurlumhei, kuntoutuksessa terapia-altaalla hänen elämäänsä kelluu Saimi, nainen, jonka haju miellyttää vanhaa jäärää.

Ja vaikka Saimi on jo kypsässä iässä, hän toimii edelleen läänintaiteilijana. Hänellä on maanisia kausia, ja depressiivisiä vaiheita, ja hän pukeutuu hurjan värikkäästi. Saimi yrittää opettaa uudelle rakkaalleen ajattelua boksin ulkopuolella, kuten saunapäivän vaihtamista tiistaille. Risottoon hän laittaa valkoviiniä, ja käyttää pöydän kattauksessa leikkokukkia. Viiniä hänen uusi heilansa joutuu hakemaan naapurikunnan Alkosta, sillä ei halua turhaan leimautua viinin lipittelijäksi kotikylällä.

Perheiden yhdistäminen ei käy ilman kommelluksia, eikä Mielensäpahoittajan ole helppo ymmärtää 26-vuotiasta Kukkaa, Saimin ainoaa tytärtä. Uusperheen muotoutuminen tuntuu kummalta myös Mielensäpahoittajan viisikymppisistä pojista.

Onhan tässä teoksessa ihan painavaakin asiaa seniorien seurustelusuhteista, kuten tunnekielen uudelleenopettelusta uuden, erilaisen ihmisen kanssa. Eli teos ei tunnu ihan ”hömpältä”, vaikka hahmon konsepti tuntuu välillä jo kulahtaneelta. Mutta olen seurannut muitakin pitkäkestoisia kirjasarjoja, jotka rakentuvat toistolle, ja ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka kaipaavat lukuelämyksiltään tuttua ja turvallista ikuisuushahmoa.

Tällä kertaa taisin nauraa eniten Mielensäpahoittajan digihaasteille. Vaikka hän ei käytä sosialistista mediaa, hän kuitenkin osaa googlettaa monenmoisia tietoja – tarpeellisia ja tarpeettomia- omiin tarpeisiinsa, ja kirjoittaa sähköpostia perikunnalleen.

Romantiikkaa Elannon talossa

Teos: Päivi Lipponen: Toivon että tapaamme (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kerttu on eläkeikää lähentyvä Elannon leipomon työntekijä Helsingissä, joka on viime ajat oppinut elää elämäänsä näkymättömänä synnyinkaupungissaan. Joskus nuorena hän oli lähtenyt Pietariin palvelijaksi, ja tämän jälkeen hänen nuoruuden rakkauden kaupunkinsa oli turbulentti Leningrad.

Joskus nainen oli nimeltään Sofia, mutta hän on joutunut maastoutumaan tultuaan leimatuksi kahden maan petturiksi. Joskus hän toimi ikääntyvän ruhtinatar Annan henkilökohtaisena huonepalvelijana. Jusupoffin palatsista Moikan varrella on kulkeutunut Sofian Suomen-kotiin vain yksi esine, posliininen peura, joka on ehkä liian hieno tavallisen leipurimuijan asumukseen.

Mutta mitä tekee musta Popeda Kerttu-Sofian talon nurkilla Hämeentiellä vuonna 1958?

Valitsin Päivi Lipposen toisen romaanin ensimmäiseksi luettavaksi syksyn kotimaisten romaanien valikoimasta, koska hänen taannoinen esikoisromaaninsa oli minulle vahva lukuelämys. Juuri nyt tässä maailmantilanteessa voi olla, etteivät kaikki lämpene Neuvostoliitto-aiheiselle romaanille, jonka päähenkilö on aikanaan Stalinille valan tehnyt suomalainen kommunisti. Itse en ole laittanut Venäjä/Neuvostoliitto-aiheisia kirjoja boikottiin, mutta saattaa olla, että lukuasentoni on tämän vuoden aikana hieman muuttunut.

Teos seuraa nuoren Sofian värikkäitä vaiheita tsaarin ajan Venäjältä kohti Neuvostoliittoa. Sofialla on salainen suhde Boriksen kanssa, joka toimii ajurina samassa palatsissa kuin hän. Pariskunnan kohtaamiset ovat hätäisiä ja salamyhkäisiä, eikä Sofia oikein ymmärrä Boriksen syitä pitää seurustelua salaisuutena, kun se ei ole työnantajien kieltämää. Onko Boriksella kolmaskin sängynlämmittäjä hänen ja puolueen lisäksi?

Vuonna 1958 Sofia palaa Leningradiin hakemaan rehabilitointipapereitaan. Samalla matkalla on tarkoitus tavata Jekaterinaa, aikuista tytärtä, jonka valtio huostaanotti maanpetturiksi leimatuilta vanhemmiltaan.

Noin puolet kirjasta on Venäjän vallankumouksen yleisempää historiaa, ihan vetävällä tavalla kerrottuna. Lukija pääsee vallankumoukseen uskovien ihon alle, mutta hän voi myös ymmärtää toisiin aatteisiin uskovien näkökantoja. Toki kriittinen lukija voi pohtia, kuinka tuntematon suomalaispalvelija pääsee niin keskeiselle tapahtumien todistamispaikalle, mutta itsellä ei ainakaan ollut uskottavuuteen liittyvää ongelmaa tarinaa seuratessa.

Viime viikolla seurasin Erin Littekenin Kiovan tarinoiden kirjuria, joka kertoo Ukrainan 1930-luvun nälänhädästä, ja vastaavista kriiseistä, kun entiset naapurit ja ystävät päätyvät eri leireihin. Minulle tämä romaani oli helpommin omaksuttava teos kuin Littekenin, vaikka tässä kuvataan enemmän poliittisen toiminnan ydintä. Littekenin kirja on ehkä enemmän symppis, kun siinä kuvataan silloisessa maailmantilanteessa häviäjien historiaa. Tämän romaanin Sofia-Kerttu on sekä voittaja että häviäjä, ja myöhemmin henkilö, joka päätyy sensuroimaan itseään järein keinoin.

Verrattuna Lipposen esikoisromaanin, joka on todella laaja ja sijoittuu useampaan maahan, tämä romaani on helpommin omaksuttava, kun siinä on yksi selkeä päähenkilö. Mutta yleisesti tunnettua toisen romaanin ongelmaa en sen parissa havainnut, eli ei tämä mielestäni jäänyt esikoisen varjoon.

Ulkomaantoimittajaksi tilanteen luomana

Teos: Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Salla Kozma

Maija Liuhto oli 10-luvun alussa vasta valmistunut antropologi, jonka erikoistumisalue oli Etelä-Aasia. Hän pyrki uransa alussa saamaan töitä järjestökentältä noissa maissa, ja päätyi myös Afganistaniin kehitysavun konsulttifirmaan, jonka arvoja hän ei oikein jakanut. Paikan päällä hän sattui niin moneen uutistilanteeseen silminnäkijäksi, että toimittajan työ, edes sivutoimisena, alkoi kiinnostaa. Pian hänellä olikin freelancer-keikkoja moniin maailman lehtiin, ja hän päätti jäädä Kabulin asumaan pysyvämmin. Yhdessä intialaisen toimittajakollegan ja amerikkalaisen kuvaajan kanssa he muodostivat tehotiimin, ja jakoivat saman asunnon.

Liuhto asui Kabulissa aikana, jolloin maahan syydettiin avustusrahaa, ja Kabulin englantia osaava eliitti tiesi, kuinka hyötyä tästä rahoituksesta. Naisten oikeuksien ympärille oli muodostunut pieni teollisuus, mutta tietoisuus näistä oikeuksista ei aina levinnyt kuin ”omien” ja sisäpiiriläisten piiriin. Hyvää tarkoittavia kehityshankkeita oli muuten helpompi saada aikaan maan pohjois- ja länsiosissa, mutta Talebania kannattavilla alueilla ulkomaisten tahojen hankkeisiin suhtauduttiin epäluuloisesti.

Viime aikoina Liuhto on tietoisesti pyrkinyt järjestämään juttukeikkoja eteläiseen Afganistaniin, varsinkin Kandaharin alueelle, jota pidetään Talebanin kannatuksen ydinalueena. Siellä pääseminen haastattelemaan paikallisia naisia vaatii diplomatiaa ja kärsivällisyyttä, mutta se ei edelleenkään ole mahdotonta.

Tämä on huikean jännittävä teos, jossa kuvataan nuoren naistoimittajan arkea ehkä maailman vaarallisimmassa kaupungissa. Kuitenkin tämän vaarankin keskellä nuoret ekspatriaatit juhlivat, käyvät ravintoloissa ja yrittävät rakentaa elämäänsä normaaliutta muistuttavia rutiineja. Kuitenkin läheltä lähtee ihmisiä Talebanin ja Isis-K:n eliminoimana, ja asumiseen kaupungissa liittyy reunaehtoja, joita sinisilmäinen suomalainen ei osaisi ottaa huomioon.

Kuuntelin kirjan yhdessä päivässä nopeutettuna, ja oikeasti tämä on sen tyyppinen teos, johon kannattaa perehtyä hitaasti, muistiinpanoja tehden. Itse olen lukenut useamman teoksen Afganistanin lähihistoriasta ja jopa Talebanista, ja ollut tekemisissä täällä asuvien afgaanien kanssa. Tästä huolimatta kirjassa kuvatut poliittiset kuviot ovat monimutkaisia, ja kiitos Liuhtolle siitä, että hän vie lukijansa syvälle noihin mittelöihin. Kirjassa matkustetaan useamman etnisen ryhmän luo, ja tavataan monenmoisissa liemissä ryvettyneitä poliitikkoja. Liuhto onnistuu teoksessaan saavuttamaan sellaisen analyysin tason, jota informoitu tavallinen kansalainen pystyy seuraamaan, mutta jossa kaikkea ei ole väännetty rautalangasta.

Aina haastattelut eivät materialisoidu, vaikka toimittaja matkustaisi kalliilla kauas kuvaajan ja fikserin kanssa. Työhön mahtuu uskomaton määrä turhautumista, mutta ymmärrän myös sen palkitsevuuden.

Jostain syystä jäin pohtimaan eniten kirjassa mainittua kristillisten avustusjärjestöjen ”skeneä”, joka Liuhtollekin oli aika vieras, vaikka hän joutui toimittajana sen kohtaamaan vuonna 2017, kun suomalainen 37-vuotias nainen kaapattiin varsin dramaattisissa oloissa. Kaapattu henkilö halusi jäädä anonyymiksi, eli keissin ympärille ei syntynyt suurta mediaspektaakkelia. Kyseisen ruotsalaisen organisaation (Operation Mercy) turvatoimet havaittiin varsin puutteellisiksi, ja näin ollen työntekijöiden kaappauksen on täytynyt olla helppo nakki.

Tämä taitaa olla minun tämän vuoden hittikirjani tietokirjojen/ei-fiktion saralla. Teos on todella monipuolinen, koukuttavasti kirjoitettu ja vähemmän omaa napaa kaiveleva. Toki lukija saa tietää Liuhton yksityiselämästä riittävästi, mutta tarinan keskiössä on tosiaan Afganistan, ja Kabul-jaan, rakastettu kaupunki, joka Talebanin uuden nousun jälkeen tuntuu Liuhtosta taas vieraalta.

Olisi kyllä upeaa lukea häneltä myös uusi teos Pakistanista, maasta, jossa hän nykyään asuu, ja jota hän luultavasti tuntee jopa Afganistania paremmin.