Telex-huoneen tulevaisuususkosta

Teos: Suvi Vaarla: Westend (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

1990-luku alkaa jo olla aikaa, josta nuori kirjailija voi kirjoittaa uskottavan historiallisen romaanin. Itse elin tuon vuosikymmenen elintasokuplassa: vaikka en opiskeluvuosinani pahemmin palkkatöissä käynyt, en kokenut laman vaikutuksia samoin kuin moni muu.

Suvi Vaarla kuvaa esikoisromaanissaan kasvavan Elinan muuttuvaa elämää, jonka nousukauteen kuuluu muutto Westendiin, valkoisten omakotitalojen Taj Mahaliin. Elinan isä Pekka on rakennusalalla menestynyt diplomi-insinööri, joka siirtyy urheilurakentamisesta lomakyläbisneksiin. Äiti Leena on kääntäjä yritysmaailmassa, joka erikoistuu Venäjän-kauppaan. Ainoaa tytärtä kasvattaa pitkälti televisio, kunnes naapuriin muuttaa paluumuuttajaperhe Saksasta ja perheiden tyttäret Sandra ja Elina alkavat kasvattaa toisiaan.

Naapuriperheet ystävystyvät, ja pian viettävät kaiken vähäisen vapaa-ajan yhdessä. Pekka saa ylipuhuttua Forsblomit varaamaan mökin hänen suunnittelemassaan Levin mökkikylässä. Sandran äiti Anitalla on aateliset sukujuuret, ja hänen herraskaiset pöytätapansa pistävät silmään jopa Westendissa. Hän on kotirouva, joka juo iltaisin aivan liikaa viiniä. Hän on se nainen, jonka mustelmat oikeasti tulevat törmäilyistä oviin, ja kun hän rikkoo olohuoneen lampun, hän pyytää siltä anteeksi.

Laman alkaessa Elinan perhe kokee sen vaikutukset ensimmäisten joukossa. Isän bisnesten horjuminen vaikuttaa myös naapuruussuhteisiin, ja Forsblomit uhkaavat Pekkaa oikeustoimilla. Tytöt jatkavat tapaamista Helsingin keskustassa, mutta vanhempien keskinäinen sota vaikuttaa ystävyyteen. 13-vuotiaana Elina muuttaa vanhempiensa kanssa kaupungin vuokrataloon Matinkylään, ja etuoikeuksista luopuminen on vasta alkamassa.

Koska itse elän pahemmassa köyhyydessä kuin mitä kirjassa kuvataan, teos ei millään muotoa järkyttänyt minua. Perheen isä tappaa itsensä epätoivon vuoksi, ja niin tappavat monet muutkin espoolaiset pudokit, aivan tavalliset perheenisät. Häpeän taakka on liian raskas monille kannettavaksi, ja osalliseksi siitä pääsee myös Elina, vaikka menestyykin elämässään kohtuullisesti. Perhetausta vaikuttaa kuitenkin paljoon pääkaupunkiseudulla: aloittaessaan seurustelusuhteita miehet haluavat lähes ensimmäisenä tietää, mitä naisen vanhemmat tekevät työkseen. Elina oppii kertomaan muunneltua totuutta perheestään, ja samalla hän huomaa, että rahakkaat kesätyöt ja harjoittelupaikat menevät aina ”hyville tyypeille” ja muille, jotka ovat vanhemmiltaan oppineet verkostoitumisen taidon.

Elina on vaikeista kokemuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) työteliäs sopeutuja, joka opiskelee Kauppakorkeakoulussa, mutta haaveilee tylsästä ja turvallisesta julkishallinnon urasta. Kapinallista hänestä ei saa ilveelläkään, vaan rahalla on edelleen hänelle suuri merkitys elämässä. Hän on silti päättänyt, ettei arvota muita ihmisiä varallisuuden mukaan, ja tämä päätös estää häntä pääsemästä urakiitoon. Koodauskuumetta poteva poikaystävä häpeää hänen siivoojan työtään opintojen aikana, mutta tulee silti hänen yksiöönsä asumaan tuulisina aikoina. Eron jälkeen mies iskee kultasuoneen, mutta silti Elina on tyytyväinen, ettei valinnut häntä puolisokseen.

Ajankuvaa kirjassa on runsaasti, ja omaan makuuni taloushistoriaa kerrattiin hieman liikaa. Toki kirjan lukeminen oli antelias trippi menneiden vuosikymmenten uutismaailmaan, kansantaloudellisiin hokemiin ja tyhjiin sloganeihin, ja kirjailijaa nuoremmille lukijoille teos saattaa olla jopa yleissivistävä. Itse huomasin, etten ollut ollut 80-90-luvuilla kovinkaan hereillä talousuutisia seuratessa, ja näin monet termit jäivät minulle edelleen abstrakteiksi. En siis edelleenkään osaa selittää jälkipolville, mikä oli Helibor-korko, mutta tätä kirjaa lukiessa olisin voinut opiskella terminologiaa.

Olen tehnyt toiselle alustalle haastetta Suomen kuntien kirjallisuuksista, ja Espoota edustamaan valitsin Enni Mustosen, koska en löytänyt mitään kiinnostavaa syntyperäisen espoolaisen kirjoittamaa romaania. Tämä teos on espoolaista kirjallisuutta parhaimmillaan, koska siinä osoitetaan kaupungin alueiden kerroksellisuus, ja niiden välinen nokkimisjärjestys.

Kirjan aika-akseli on laaja, ja kolmenkymmenen vuoden tiivistäminen näinkin kompaktiin formaattiin on vaatinut kirjailijalta kärsivällisyyttä ja perslihaksia. Se, ettei perheen tarinaa kerrota lineaarisesti, on hyvä ratkaisu, sillä tällaisenaan rakenne oli elävä. Romaanin jännite pysyi koossa loppuun saakka, ja raskaista vaiheista huolimatta Vaarla onnistui luomaan myös toiveikkuutta.

80-luvun nousukautta kuvasi parhaiten isän rakennusfirman telex-huone, joka valoi kasvavaan lapseen uskoa siitä, että eteenpäin mennään. Ylipäänsä näiden ”juppien” lähes saumaton usko kapitalismin voittoon tuntui lähes yhtä rasittavalta kuin hieman tätä aiemmin käynnissä ollut taistolaisuus. Sisimmillään kirjan nousukkaat isähahmot olivat kuitenkin maalaistolloja, jotka kotioloissa nauttivat sillipurkkien tyhjentämisestä ja piimän juonnista kotisohvillaan. Koin ehkä ansiokkaimmaksi kirjassa juuri näiden maalaisjuurten esiin tuomisen, ja päähenkilön äidin jääliläisten vanhempien elämänviisauden korostamisen.

Romaanissa oli todella paljon asiaa, mikä kaikki ei tarttunut minuun äänikirjaa kuunnellessani. Jotain yhteistä tässä oli äskettäin lukemani Maija Kauhasen Eliitti-romaanin kanssa, jonka päähenkilö on hieman Elinaa nuorempi ja tulee radanvarren mitättömästä kehyskunnasta. Myös siinä käsitellään laman lasten henkistä perimää, mutta kyseessä oli yksityisempi tarina. Uskoisin, että tästä pitävä voisi pitää molemmista; minuun tämä teos kolahti enemmän, koska kirjailija pääsi tässä maalaamaan lähihistoriallista panoraamaa leveällä sudilla.

Voileipäkakkua aamupalaksi

Teos: Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Nasaretin kylässä on työväentalo, nuorisoseuran talo ja legendaarinen herätyskristillinen historia. Joulun alla 1825 sinne odotettiin Ristuksen jälleensyntymää, mutta Keskikankaan Mari-piian äpärä osoittautui tytöksi, ja Luojan suunnitelma meni pilalle. Legenda on silti elänyt kylällä suurenmoisena, ja identiteetin rakennusaineena se on lähes pyhä. Kuinka sitten käy, kun vuosittaisille kirkastusjuhlille kutsutaan runoilija, jolla on uutta kerrottavaa Laapotti-nimisen saarnaajan ihmeellisestä isyydestä?

Olen tainnut lukea Antti Heikkisen kaikki fiktionaaliset teokset, ja Maaseudun tulevaisuus jatkaa jo tuttua, verevää murrekirjallisuuden sarjaa. Kyse on kuitenkin yhdenpäivänromaanista, jossa kesäjuhlien valmistelu nousee keskiöön. Kylän matriarkka Päivänkämmenen tilan leskirouva Maire pitää ohjaksia käsissään nuorisoseuran talolla, kun juhlien tarjoamisia puuhataan. Lotta Svärd-kupit ovat mystisesti kadonneet, ja huippukokin valmistama rosvopaisti on ryöstetty kuopastaan.

Tohina on päällä lähes joka mökissä Nasaretissa. Vanhukset oireilevat itsetuhoisesti, keski-ikäisillä on pettämisdraamaa, ja nuorisolla on kosiopuuhia kyläyhdistyksen pitämällä kesäkaupalla, joka myy eineslihapullia viidellä eurolla kiireisille mökkiläisille. Rakennemuutos ja sukupolven vaihdokset ovat puhutelleet viimeiset 40 vuotta, mutta uutta tuulta purjeisiin tuo veganismin vastustus.

Kirjaan mahtuu myös itseironiaa: kyläjuhlille kutsutaan kaksi kirjailijaa, joista Jussi Taskinen on paikallinen julkkis, köyhän miehen Heikki Turunen. Häntä haastaa paikkakunnalle Helsingistä muuttanut runoilija Simo Katajisto, joka vihaa murrekirjallisuutta. Halvaantunut mies on viime aikoina löytänyt iloa elämäänsä tutkimalla Laapotin saarnaajahahmoa, ja hänellä on uutispommi tarjottavana kyläläisille juhlien kunniaksi.

Romaanin etnologinen juoni on hykerryttävän kekseliäs, ja siitä olin eniten innoissani. Joidenkin henkilöhahmojen yliampuva karikatyyrisuus taas rasitti, vaikka voin hyvin kuvitella tämänkin tarinan tulevaisuuden kesäteatterien lavoilla. Liioittelu on Heikkisen rakastama tyylikeino, ja runsauden estetiikka alkaa jo Mairen aamiaispöydästä, jossa hän yrittää tarjoilla nyrpeälle miniälleen kahden sortin voileipäkakkua.

Äänikirjan lukeminen Heikkisen itse lukemana oli henkeä nostattavaa, ja osoitti kirjailijan näyttelijän lahjat. Lataamossa käyneen Aune-tädin artikulaatio jäi soimaan korvamatona, mutta tuonkin hahmon suhteen tarvitaan lukijalta venyvää pinnaa. Kyläkaupan nuori Tiia oli taas ilahduttavan näpsäkkä tapaus, joka onnistui jauhottamaan pinttyneimmät jäärät. Kylän ukoille maistuisi kasvisruokana niin sarkasmi kuin orgasmi, ja seitanpaistillakin on osansa draaman kaaressa.

En tiedä, kuinka olisin lähestynyt tätä romaania, jos tämä olisi ollut ensi kosketukseni Heikkisen tuotantoon. Nyt osasin jo odottaa tietynlaista näkökulmaa, mutta maaseutu-kaupunki-vastakkainasettelun suhteen en päässyt yllättymään. Seitanin ja rosvopaistin kilpailusta on vaikea löytää raikasta tulokulmaa, ja paikoitellen teos sortui samanmoiseen populistiseen öyhötykseen kuin keskustapuolueen kansanedustajien yleisönosastokirjoituksissa.

Tästä huolimatta kesäistä kirjaa oli ilo kuunnella jo rikkaan kielensä vuoksi tässä marraskuun lopun lohduttomassa pimeydessä. Vaikka teokseen mahtuu myös epätoivoa ja silkkaa raivoa, loppupeleissä siitä jää keventynyt mieli.

Marraskuun dekkarikimara

Tapani Bagge: Pirunsaari (Crime Time, 2017)

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (WSOY, 2013), suomennos Outi Menna

Tapani Baggen Pirunsaari on teos, jonka valitsin luettavaksi pelkän nostalgisen kannen vuoksi. Vanhan ajan turistiviirit kiinnostavat minua, vaikka en niitä keräilekään, ja vanhahtavaa tunnelmaa kirjalta odotin ja sainkin. Dekkari tosin sijoittuu nykypäivään itäiselle Suomenlahdelle, Elviiran fiktiivisen rannikkokaupungin linnoitussaarelle, jonka bastioni on remontoitu turistikäyttöön.

Pirunsaari on historiallisesti inspiroiva paikka, jonne Jonssonin islantilais-suomalainen pariskunta on perustanut majatalon. Siellä syysmyrskyissä löytyy kolkattuna paikallisen IT-firman pomo Peter Pilvinen kostean tyky-viikonlopun jäljiltä. Samaan aikaan mantereelta löytyy kuolleena paikallinen hyväntekijähahmo, laitapuolen kulkijoiden majoittaja Arvo Sjöbacka, jota vara-Jeesukseksi tituleerataan.

Kyseessä on dekkarisarjan toinen osa, mutta mukaan pääsee vaivatta vielä tässä vaiheessa. Varsinaista päätutkijaa en osannut identifioida, mutta Esa Saarinen ja Jane Korhonen olivat vahvasti puikoissa. Hahmoihin liittyy paljon huumoria, niin it-firman urakiipijöihin kuin pikkukaupungin märkiin piireihin. Bagge luottaa perinteisen poliisitutkinnan voimaan, ja käyttää paljon resursseja paikkojen yksityiskohtaiseen kuvaukseen.

Perinteisten alkoholistien rooli alkaa kaveta nykydekkareissa niin, että teoksen etanolissa marinoidut hahmot tuntuivat jopa eksoottisilta. Turistiviirien lisäksi teoksessa fiilistellään muun muassa 60-luvun kalenteriastiapyyhkeiden parissa. Itse alan jo olla sen verran vanha, että tällainen tunnelmointi puree minuun myös dekkareiden maailmassa. Todennäköisesti luen tästä sarjasta toisenkin osan.

Kristina Ohlsson oli minulle uusi dekkarituttavuus, jonka teokset pelastin taloni ullakolta jonkun muuttajan sinne jättäneenä. Luin itse asiassa kolme Fredrika Bergman-sarjan teosta, joista Daavidintähdet oli minulle mieluisin. Myös Tuhatkaunot-teoksessa oli kiinnostava asetelma, kun taas Paratiisiuhrit oli vähän liian mahtipontinen makuuni.

Daavidintähdissä selvitetään Tukholman fiktionaalisen Salomonin juutalaisen seurakunnan piirissä tapahtuneita murhia, joissa kuolee kaksi 10-vuotiasta poikaa ja lastentarhanopettaja erillisissä iskuissa. Pojat Simon ja Abraham löytyvät metsästä paperipussit päässä, ja kaikkialla lymyää myyttinen Paperipoika – koodinimi tarinalle, jonka juuret ovat Israelin kibbutsien suullisessa perimässä.

Ruuhkavuosiaan elävä siviilirikostutkija Fredrika Bergman päätyy Israeliin penkomaan keskeisten epäiltyjen taustoja, kun taas juutalaistaustainen Säpon poliisi Eden Lundell joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot Lontoossa. Poliisista potkut saanut kollega Peter Rydh on vasta palkattu juutalaisen seurakunnan turvallisuuspäälliköksi, vaikka hänellä ei ole aiempaa kytköstä yhteisöön eikä itse ole juutalainen. Homma on kovin tuulinen, vaikka mies saa opastusta työhönsä Efraim Kiel-nimiseltä Mossadin agentilta.

Luin sarjaa väärässä järjestyksessä ja koin sen sellaiseksi, joka avautuu paremmin, jos teokset lukee kronologisesti. Poliisi- ja etsivähahmoilla on suuria haasteita yksityiselämän saralla, ja niiden käsittely vie ainakin kolmanneksen teosten energioista. Erityisen paljon arvostin sitä, että näiden kolmen teoksen aihepiirit olivat todella toisistaan poikkeavia, eli puuduttavan toiston vaaraa ei syntynyt, vaikka luin kirjat lyhyellä aikavälillä.

Muitakin dekkareita on ollut työn alla, olen lukenut mm. P.D. Jamesia supernostalgisessa mielessä, mutta ehkä palaan häneen joulukuun katselmuksessa.

Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.

Erilainen reissu Sea Lifeen

Inka Nousiainen: Mustarastas (WSOY, 2019)

Inka Nousiainen (s. 1978) on minulle hämärästi tuttu kirjailija, sillä luin häneltä muutama vuosi sitten teoksen Kirkkaat päivä ja ilta (2013), joka kertoi nuoren opettajan sielunmaisemasta sota-aikaisella kyläkoululla jossain päin Savoa. Nousiainen on aloittanut kirjailijanuransa hämmentävän nuorena, jo 17-vuotiaana, ja tuotantoon mahtuu enemmän lasten- ja nuortenkirjoja kuin aikuisten romaaneja.

Eeva Soivio (s. 1976) on Helsingissä asuva draaman ammattilainen, näyttelijä ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut vuonna 2017 draamamonologin KOM-teatteriin omakohtaisista kokemuksistaan veljen katoamisesta nimeltä Mustarastas, kadonnut veli. Nousiainen on kirjoittanut romaaninsa tämän tekstin ja keskustelujen pohjalta, joita hän on käynyt Soivion kanssa. Teos ei siis ole puhdasta fiktiota, vaikka se pukeutuu romaanin muotoon.

Mustarastas on romaani teini-ikäisestä veljestä, joka katoaa poikien ryyppyristeilyllä M/S Fennialla Vaasasta Uumajaan vuonna 1989. Romaanin kertojana on Juhan pikkusisko Eeva, jonka on ollut vaikea tulla sinuiksi tapahtuneen kanssa. Hän oli katoamisen aikaan yläasteella, ja otti vastaan ensimmäisen viestin tapahtuneesta Juhan risteilykavereilta. Perhe asui aikanaan jossain Pohjanmaalla, Seinäjoella tai sen lähiseuduilla. Kertojalla on kadonneen lisäksi vanhempi veli ja äiti on yksinhuoltaja, joka työskentelee sairaanhoitajana. Taustalla haahuilee myös isäpuoliehdokas Lassi, joka on äidin kolmas mies. Eevan isä on lähtenyt Ruotsiin rahaa vuolemaan, eikä ole vaivautunut palaamaan.

Romaani pyrkii autenttisuuteen tarinankerronnan ja muistamisen tasoilla. Tarinan kertoja on nelikymppinen äiti-ihminen, jolla on tapana matkustaa yksin maailman merten rannalle muistelemaan veljeään. Lapselleen Pöllöpojalle hän lupaa korvaukseksi Sea Life-käyntejä Helsingissä.

Kirjassa on paljon 80-luvun lopun ajanhenkeä, joka ainakin minusta tuntui jo nostalgiselta. Veljellä on Miami Vice-tyylisiä bleisereitä ja purkkareita, mutta samalla hän kuuntelee Twisted Sisteriä. Suruaikana äiti ja tytär katselevat samoja amerikkalaisia sarjoja kuten naapuritkin, mutta Tyttökullat menevät enimmäkseen ohi aivosumussa. Pystyin eläytymään tunnelmiin, koska ne olivat omienkin teinivuosieni tunnelmia. Jäin tosin miettimään, toimivatko nämä efektit yhtä hyvin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole vielä eläneet tuolla vuosikymmenellä.

Luin kirjan sujuvasti, sillä teksti on puhekielenomaista ja hengittävää. Katoamisen tarina on koskettava, mutta ”tosi tarinana” aukkoinen ja keskeneräinen, ei kaikista mieliinpainuvin, eikä välttämättä edes parasta dekkarimateriaalia. Tällaisia ”tosi tarinoita” ei voi arvottaa kaunokirjallisesti, koska niitä kertomalla harva yleensä pyrkii taiteelliseen täydellisyyteen. Ehkä eniten teos kertoo siitä, kuinka vähän me tunnemme toisiamme, jopa niitä läheisimpiä kasvukumppaneitamme, jotka ovat jakaneet kanssamme usein enemmän asioita kuin puolisot tai lapset.

Kertojan myöhemmissä vaiheissa on hyvää pohdintaa vanhemmuudesta ja parisuhteista. Vaikka Eeva pyrkii panemaan kiven veljensä tarinan päälle, ettei se karkaisi, parisuhdettaan Intiaani-nimisen miehen, lapsensa isän kanssa hän ei pysty samalla taktiikalla pelastamaan:

”Kiven voi laittaa paperin päälle, ettei se lentäisi tuuleen, mutta rakkauden päälle sitä ei voi laittaa. Ja niin kuin tarttuvat haukotus tai yskä, tarttuvat ilo ja synkeys, ja jos ei enää tartuta toiseen tarpeeksi hyvää, mitä järkeä on jatkaa.”

Kirjan tunnelmissa on paljon melankoliaa myös veljen katoamisen ulkopuolella, mutta elämän jatkumisen suhteen kertoja on edelleen toiveikas. Ja kaipa surutyötä voi tehdä niinkin, että raportoi kadonneelle veljelleen tämän poismenon jälkeisistä maailman tapahtumista ja maailman muuttumisesta ”sinne jonnekin”.

Luin kirjan tekstimuodossa, mutta suosittelen sitä äänikirjana, koska teos on vain reilun kolmen tunnin mittainen ja sen lukee Soivio itse. Uskon, että tekstin dramaturgia tulee paremmin esiin ääneen luettuna.

Paikkoja Pisa-tulosten ulottumattomissa

Teos: Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (WSOY, 2018)

Käännös: Helinä Kangas

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kjäh. Antakaa harhaanjohtava otsikko anteeksi, mutta halusin leikitellä Pisan kaupungin nimellä. Toki kaupunki tunnetaan muustakin kuin oppimistulosten testaamisesta, mutta tavallaan oppiminen tai oppimattomuus kuuluvat myös Elena Ferranten kirjojen keskeisiin teemoihin. Pisa on niissä virkeä opiskelijakaupunki, jossa pesii harvinaisen paljon partaradikaaleja. Olen päässyt jo sarjan kolmannelle rastille, aikuisvuosiin ja aikaan, jona pikku Lenucciasta on tullut nouseva kirjailijatähti.

Lilan kohtalo Napolissa on taas ajautunut rosoisemmalle uralle hänen erottuaan ruokakauppias-Stefanosta. Hän elää kämppiksen omaista elämää kiltin Enzon kanssa, on yksinhuoltaja ja töissä makkaratehtaalla, jonka työolosuhteet ovat kuvottavat. Lilluminen vyötäröön saakka mortadellaliemessä ja pomon seuraaminen makkaroiden kypsyttelyhuoneeseen, jossa tämä on ottanut kymmeniä tehtaan tyttöjä, on tiukka pudotus keskiluokkaisista mukavuuksista pikkurouvana. Lilan poliittisen aktivisoitumisen tarina on kiehtova, eikä lainkaan yksioikoinen, kuten usein tarinat kommunistisesta toimijuudesta tuppaavat olla. Kuinka kiivas ja rääväsuinen Lila sitten sopeutuu piireihin, joissa on enemmän entisiä perhetyttöjä kuin työväenkorttelien kasvatteja?

Omalla tahollaan Elena kokee, että on ehkä varastanut Lilan tarinan – tai että ilman Lilaa ja tämän energisoivaa läsnäoloa hänen kirjoittamisensa ei suju. Elena nousee luokkaan, jossa taksilla ajaminen ei ole tavatonta, ja jonka elämä keskittyy puhetilaisuuksiin kalustetuissa huoneissa ja hotelliöihin. Hänen pitkä kihlauksensa professori-Pietron kanssa päätyy lopulta häihin vuonna 1970, ja avioliitto jämähtää pian sovinnaiseen muottiin, huolimatta molemman puolison vasemmistolaisuudesta. Elena saa kaksi tytärtä, ja hänen kirjoittamisensa hautautuu äitiyden suohon.

Samaan aikaan Italiaa järisyttää vasemmistoradikalismin lisäksi radikaalifeminismi, johon Elenan anoppi ja käly yrittävät tätä vihkiä. Heidän kodissaan vierailee värikästä porukkaa, ja Elena kuljettaa lapsia mukaan mielenosoituksiin ja poliittisiin kokouksiin, mutta tästä huolimatta Lila pilkkaa häntä porvarilliseksi hienostorouvaksi. Uusia sydänystäviä Elena ei tunnu saavan pohjoisessa, ja vaikka ystävyys Lilan kanssa realisoituu enää vain puhelimessa, hän käyttää valtavasti aikaa tämän kaikkien sanomisten vatvomiseen.

Politiikkaa tässä kolmannessa osassa on enemmän kuin kahdessa ensimmäisessä teoksessa. Napolin kortteleissa vasemmiston ja fasistien väliset kaihnaukset johtavat kuolonuhreihin, ja muun muassa Lilan entinen pomo, makkaratehtailija-Bruno ammutaan toimistoonsa. Koko ajan Elena pelkää Lilan sekaantuvan ääriryhmiin, mutta välillä hän myös perverssillä tavalla toivoo ystävänsä kuolevan. Nämä ajatukset tuottavat syyllisyyttä, mutta ahdistuksesta huolimatta Elena ei saa napanuoraa katkaistua kotikortteleihin.

Kuuntelin tätä lähes hypnoottisesti äänikirjana kahden päivän aikana, ja kahden Ferranten ahmiminen saman viikon aikana oli tuhti annos. Neljättä osaa sarjasta en nyt ehdi kuuntelemaan BookBeatissa, jonka tilaus loppuu tänään, joten ystävysten tarina lupaa vielä uusia yllätyksiä. Varsinkin Lilan ja Enzon ryhtyminen tietotekniikka-alalle jo 70-luvun alussa vaikutti uraa uurtavalta, ja oli kekseliäs juonenkäänne. Kirjassa myös rinnastetaan pesunkestävien humanistien ja tiedeuskovaisten futuristien maailmankuvia, aikana, jolloin harva tiesi nollien ja ykkösten vallankumouksesta mitään.

Sisällöllisesti tämä osa puhutteli minua eniten, mutta ehkä tunnelmallisesti sarjan aloitusosa oli silti hurmaavin. Nelososalta odotan liikkumista uusiin maisemiin ja ravisuttavia keski-iän kriisejä. Toivon mukaan myös ystävyyssuhteen dynamiikassa tapahtuisi jotain liikettä.

Toinen keikkani Napoliin

Teos: Elena Ferrante Uuden nimen tarina. (WSOY, 2017)

Käännös: Helinä Kangas

Elena Ferranten hittikirjoista raportoiminen näin muutaman vuoden viiveellä ei taida olla kiinnostavaa kuin itselleni, mutta olen nyt ajatellut saattaa tämän suositun sarjan loppuun tämän vuoden aikana. En tiedä, miksi en jatkanut sarjan lukemista aloitusosan jälkeen – ehkä kaikki siihen liittyvä hypetys ärsytti. Olin lukenut kirjoista niin monia blogiarvioita, että tuntui jo, että olin itsekin lukenut teokset. Nyt palaan Uuden nimen tarinaan tuoreemmilla silmillä kahden vuoden tauon jälkeen. Muistaakseni olen aloittanut teoksen lukemisen tuolloin, mutta luovuttanut puuduttavan sivumäärän vuoksi.

Teoksessa Elena ja Lila ovat kuusitoistavuotiaita, ja Lila on juuri mennyt naimisiin ruokakauppias Stefanon kanssa. Rouvan status luo ystävien välille selkeän statuseron, ja Lilasta tulee tämän seuraneiti, joka kyllä myös hyötyy materiaalisesti ystävänsä uudesta vauraudesta, mutta kärsii kovin asetelmasta. Lila on niin tylsistynyt liitossaan, ettei hänellä tunnu olevan energiaa muuhun kuin ihmissuhdepelien pelaamiseen. Hän käyttää kaupan kassan rahoja kuin omiaan ja jakelee niitä myös ystävilleen, ja tilailee puhelimella tavaroita kotiinsa pidäkkeettömästi miehensä laskuun.

Elenalla eli Lenulla alkaa lukio sujua huonommin, vaikka hän on aiemmin ollut luokan tähtioppilas. Hän seurustelee bensa-aseman pitämisestä haaveilevan Antonion kanssa, mutta haaveilee tulisieluisesta Ninosta, kommunistista ja rautatieläisen pojasta, joka tähtää jo yliopistoon. Kun Lenu pääsee ystävänsä siivellä viettämään kesää loma-asuntoon Ischiaan, myös Nino on siellä oman rikkaan kaverinsa luona. Ikävä kyllä, laskelmoiva Lila tarttuu tilaisuuteen ja viettelee Ninon itselleen niinä aikoina, kun tämän aviomies Stefano on kaupungissa.

Potentiaalisen poikaystävän varastamisdraama kuulostaa kieltämättä kliseiseltä, enkä ollut kovin liekeissä koko kuviosta, jota vatvottiin puolen romaanin verran. Ystävät ovat enemmän erillään toisistaan kuin yhdessä, ja etäisyys kasvaa, kun Elena lähtee opiskelemaan Pisaan. Lila yrittää irtaantua väkivaltaisesta miehestään, asuu jo hetken Ninonsa kanssa köyhässä korttelissa, mutta hänet palautetaan ruotuun miehen uskollisten vasallien toimesta. Tämän jälkeen hän pakenee äitiyteen. Vaikka Stefano elää lähes julkista kaksoiselämää kauppa-apulaisensa Adan kanssa, hän rajoittaa vaimonsa liikkeitä ja valvoo niitä raivokkaasti.

Ferrante osoittaa tässä kirjassa perheväkivallan yleisyyden ja tuon ajan sallivan asennemaailman vaimonhakkaamiseen. Yhteiskunnallisista teemoista se on vahvoin, mutta luokkasuhteiden intiimi tutkiminen jatkuu myös uskollisesti. Työväenluokkaisten yliopisto-opiskelijoiden luokkahyppyyn liittyvästä angstista ja itsetunto-ongelmista olen lukenut niin paljon täällä Suomen päässä, ettei Elenan tilanne tuntunut mitenkään eksoottiselta, mutta se on positio, johon monen lukijan on helppo samastua.

Seuraavilta osilta odotan yllätyksiä ja näkökulman vaihtoa. Tässä osassa meininki valahti välillä keskitasoisen melodraaman puolelle, ja teos olisi kohentunut tiivistämisestä huomattavasti. Vaikka pitkästyin kaksikon Ischian-seikkailun aikana, pidin kuitenkin virkistävänä sitä, että teoksessa seikkailtiin muuallakin kuin Napolissa, ja tuo Ischian seutu alkoi kovasti kiinnostaa matkakohteena.