Setämiesten röntgenkatseen alla

pehmolelutyttöEmilia on ysiluokkalainen perhetyttö, koulussa menestyvä perfektionisti, joka tykkää luonnonmukaisista tyyleistä. Emilian vanhemmat edustavat hillittyä ylempää keskiluokkaa: kotia sisustetaan Vepsäläisen kalustein ja kesäisin käydään taideostoksilla Mäntyhärjun Taidekeskus Salmelassa. Emilian äiti on vielä viriili ja menevä mimmi, mutta isä on antanut periksi keski-ikäistymiselleen. Kodin ilmapiiri on väljähtynyt, eivätkä vanhemmat jaksa kiinnostua tarkemmin teiniensä tekemisistä.

Tällaisesta asetelmasta starttaa Jukka Behmin nuortenromaani Pehmolelutyttö (WSOY, 2018). Romaani voitti Tuhat ja yksi tarinaa- kirjoituskilpailun, ja on sen vuoksi saanut hyvin huomiota medioissa ja blogeissa. Sain teoksesta ennakkovaikutelman, että edessä olisi jotain poikkeuksellisen rankkaa luettavaa. Teos siis kertoo nuoresta tytöstä, joka lipsahtaa somen kautta seksityön maailmaan. Tässä kuvataan markkinoita, joilla ilmeisen varakkaat setämiehet etsivät alaikäistä seuraa.

Setämiesten katse porautuu Emiliaan vähän kaikkialla, hän on havainnut sen jo ennen ensimmäistä keikkaansa. Myös lähipiirissä on perheenisiä, jotka mielellään pelaavat pikku peliä nuoren ja nätin lapsenvahdin kanssa. Ensi kontaktin uusiin bisneksiin Emilia saa somesta, kun muotikuvaajaksi tekeytyvä Tony tarjoaa tälle ilmaisia malliportfolion kuvia asunnossaan Itä-Helsingissä. Pian Emilian iltoja täyttävät rahakkaat reissut pääkaupunkiin miesten luo, joista osalle riittää pelkkä illallisseura. Emilia yleensä ehtii kotiin illan viimeisellä lähijunalla, eivätkä vanhemmat osaa epäillä mitään poikkeavaa tyttärensä käytöksestä.

Emilia uskoutuu puuhistaan pehmolelujen armeijalle, varsinkin Haukku-koiralle, joka on isän tuliainen Harrodsin lelukaupasta Heathrow’n lentoasemalta. Välillä Emilia ja isoveli Santtu taantuvat varhaislapsuuden leikkien tasolle, kutsuen toisiaan pehmolelujen enoksi ja tädiksi. Kommunikaatio pehmolelujen välityksellä onkin heille luontevampaa kuin muuten kasvotusten. Tämä oli mielestäni teoksen uskottavin ja koskettavin ulottuvuus: Behm osoittaa taitavasti sen teini-iän häilyvän maailman, jossa liikutaan viattomista leikeistä kohti seksuaalisia kokeiluja ja irtiottoja.

On ehkä tarinan kannalta hyvä, että tähän on valittu hyvin toimeentuleva, ”tavallisella” tavalla oireileva perhe, jossa ongelmana on ”vain” se, että perheenjäsenet elävät omaa elämäänsä laitteillaan, eristäytyneinä omakotitalonsa tilavissa huoneissa. Teoksessa on asetelma, johon moni nuori voi samastua. Uskon myös, että se taso, jolla tässä kuvataan alaikäisten toimintaa deittisivustoilla, on riittävä, jos ajattelee lukijakunnaksi juuri yläkouluikäisiä. Tarina on koherentti, ja kuvaa myös paljon Emilian tavallista arkea seksibisnesten ulkopuolella.

Romaanitaiteen näkökulmasta jäin odottamaan jotain ”twistiä”, joka olisi tehnyt tarinasta paremmin muistettavan. Minulle jäi varsinkin teoksen aikuisista nuiva ja haalistunut kuva, eli olisin kaivannut kiinnostavampia sivuhenkilöitä. Koin, että teoksessa edettiin niin vahvasti ilmiö edellä, ettei teoksen juoni ehtinyt kehittyä kummoiseksi. Toisaalta uskon, että nuoret lukevat mielellään tämän tyyppisiä teoksia, jotka saattavat herättää enemmän kysymyksiä ja keskustelua kuin ihmetystä taiteellisista kommervenkeistä. Ja erityisen positiivista Pehmolelutytössä oli teoksen jättämä tila eettisille pohdinnoille ilman moralismin jälkimakua. Eli koin, että teos jättää paljon tilaa nuorten omille tulkinnoille esimerkiksi seksiin liittyvistä suojaikärajoista.

Pehmolelutyttö kiinnostanee myös teinien vanhempia ja kasvatusalan ammattilaisia, koska siinä käsitellään ilmiötä, josta ilmeisestikään kaikki aikuiset eivät ole kartalla. Lastensuojelu siinä mainittiin vain sivulauseessa, mutta silti teoksessa oli lastensuojelullinen ulottuvuus. Olisi myös kiinnostavaa pohtia alaikäisten tyttöjen asemaa historiallisesti, olihan vielä 100 vuotta sitten todennäköistä, että itseään myynyt teinityttö joutui pakkohoitoon Seilin saarelle. Ja vielä 60-70-luvuillakin seksuaalisesti seikkailunhaluisia tyttölapsia lähetettiin koulukoteihin rauhoittumaan. Mikä sitten on tämän päivän yhteiskunnan tuki tämäntyyppisessä tilanteessa? Ja riippuuko se nuoren sosioekonomisesta asemasta?

Mainokset

Savossa persaukset ovat lohnakat

mummoEi ole koskaan liian myöhäistä rakastua murrekirjallisuuteen. Mutta jos epäilet, ettei sellaista retkahdusta pääse tiellesi sattumaan, silti kannattaa tutustua Antti Heikkisen kirjalliseen tuotantoon. Itse olen tietääkseni lukenut kaikki hänen fiktiiviset teoksensa, jotka sijoittuvat Ylä-Savoon. Niistä tuorein, Mummo (WSOY, 2018), on historiallisin ja sävyltään vakavin, vaikka sen hahmoilta pääsee välillä suusta verbaalista ilotulitusta.

Heikkinen ei tuota fiktioissaan murrepuhetta kokonaisten lauseiden tasolla, mutta hänen savon murteiden sanavarastonsa on erittäin antelias. Teosta lukiessani kirjoitin ylös ”best of”-kokoelmaa, eli sanoja, joiden merkitystä en ilman lauseyhteyttä olisi voinut arvata. Ruttelo, simpsake, päkätti, myrnäyttää, jelvistellä ja kutvelehtia ovat taas uusia lisäyksiä äidinkielemme sanastoon. Ja toki on muistettava, että akanmäräntö piäsöö naimisiin sutjakammin, jos sen persaukset on lohnakat.

Teoksessa on neljä sukupolvea, joista toisen eli Maija-mummon elämää seurataan kehdosta hautaan. Maija elää kukkeinta nuoruuttaan sodan varjoissa, ja päätyy jatkamaan suvun tilaa puhtaasta velvollisuudesta. Hän on saanut lapsen kasvatettavakseen nuorena, ja päätyy omapäisesti kosimaan Santtua, tilan väliaikaista renkiä, jotta lapsi saisi edes jonkunlaisen isähahmon. Teoksen toinen kertoja, Marja-Liisa, taas kipuilee äitikysymyksensä ja juurettomuutensa kanssa, vaikka on oppinut kutsumaan kasvattiäitiään äidiksi jo pienestä saakka. Marja-Liisan äiti Esteri on Maijan isosisko, joka mielenterveyssyistä ei ole pystynyt ottamaan vastuuta tyttärestään. Koko kylän korvissa Esteri on myös ”miehimys”, jolla juorutaan olevan suhde kunnalliskodin johtajattaren kanssa.

Odotin kirjalta jotain sydäntä lämmittävää lypsyromanssia, mutta sen eduksi voi heti mainita, että maatilan töitä siinä tehdään todella vähän. Heikkisen huomio keskittyy lähes kokonaan ihmissuhteisiin, ja siinä sivussa sota- ja poliittiseen historiaan. Pienellä savolaisella kyläkoululla tunnelmat kiristyvät isänmaan aatteen vuoksi äärimmäisyyksiin Lapuan liikkeen aikaan, jolloin kiihkeä IKL:läinen leskiopettaja alkaa vaatia kyläläisiltä muilutushenkeä. Kun Maijan isä Jooseppi ei suostu väkivaltaan kommunistishenkistä Penjamiini-serkkua kohtaan, joutuvat hänen lapsensa opetuksessa silmätikuiksi.

Mummon suvussa on tavallista enemmän salaisuuksia, ja tunneilmaisukin on keskenkasvuisen kolhoa. Sairaudet ja onnettomuudet riivaavat mummon läheisiä, vaikka suvun naiset ovat perinteisesti jatkaneet taikojaan maagisen pussukan välityksellä. Kun Marja-Liisa sairastuu teini-ikäisenä aivokalvontulehdukseen ja kuuroutuu melkein totaalisesti, Maija vaipuu synkän itsesyytöksen alhoon. Vammastaan huolimatta Marja-Liisa päätyy kuitenkin elämään täyttä ja värikästä elämää pornomallina, kommunistisen puolueen jäsenenä ja siirtolaisena Ruotsissa. Vasta Joonas-pojan syntymä avaa hitaan sovinnonteon mahdollisuuden äidin ja tyttären välillä, sillä biologista äitiyttä kokemattomalle Maijalle on ehkä tärkeämpää tulla kutsutuksi mummoksi kuin äidiksi.

Mummo kaataa raikkaalla tavalla stereotypioita savolaisuudesta ja maalaisuudesta. Vaikka Maija on hahmona kouluja käymätön ja nurkkakuntainen, ei hän kuitenkaan ole mikään maalaistollukka. Heikkinen kertoo terävästi nuoren naisen suhteesta maailmanhistoriaan, radiota kuunnellessa ja sotaa enteillessä. Yksi avainepisodi teoksessa on perheen kihlajaismatka Helsinkiin, jolloin Esteri-siskoa yritetään naittaa töölöläiselle Eero-maisterille. Helsingistä sisaruksille jää syvimmin mieleen Kyösti Kallion poismeno rautatieasemalla v. 1940, ja miehiin syvästi pettynyt Esteri kertookin maailmalle odottavansa edesmenneen presidentin lasta.

Teos on sen verran tiivis ja monipolvinen, ettei sitä missään nimessä kannata ahmaista yhdellä istumalla, kuten itse tein. Heikkinen ei myöskään suuremmin selittele kaukaisia tapahtumia eikä ilmiöitä, vaan lukijan vastuulle jää ottaa selvää asioista, joita hän ei tarinasta suoraan muista tai tunnista. Minusta suorastaan tuntuu, että pikalukijana ohitin joitain herkullisia yksityiskohtia varsinkin 30-luvulta, ja siksi koen, että tämän lämminhenkisen, mutta samalla haastavan teoksen voisi lukea toiseenkin kertaan.

80-luvulla syntyneeksi kertojaksi Heikkinen tuntuu tosiaan vanhalta sielulta, ja hänen kirjoissaan näkyy nimenomaan suullisen perimätiedon läsnäolo – eli teokset kertovat sellaisista elämän käänteistä, joista kirjailija ei voi oppia arkistoista tai muista kirjoista. Hänen aiemmissa teoksissaan on ollut vahvempana nykypäivän ja hänen oman ikäluokkansa kokemusten tasot, mutta minusta oli hyvä valinta, ettei Mummossa vatvottukaan kolmikymppisen miehen mummosuhdetta, vaan keskityttiin mummon niihin vaiheisiin, kun hän ei vielä ollut mummo.

Kun piri puhuu poliisin päässä

MustrantaEilen illalla minulla oli tarvetta ”quick fixiin” lukurintamalla, enkä meinannut löytää e-kirjastosta mitään tunnelmiini sopivaa. Etsin jotain kevyttä ja humoristista, ja päädyin lukemaan Maria Mustrannan esikoisromaania Sokeita hetkiä (WSOY, 2017), jossa ei ollut kumpaakaan toivottua elementtiä. Kyseessä on esikoisromaani poliisin työstä, jossa on dekkarin ja trillerin elementtejä. Ehkä eniten se kertoo rikosten hyvityksestä ja sovituksesta, silloin kun tekijä lymyilee vielä yhteiskunnassa antamatta ilmi itseään.

Teoksen päähenkilö Juhani on viisikymppinen poliisi, jolla on rankka perhetausta. Pari kertaa vuodessa hänellä on tapana nollata päänsä vanhan koulukaverinsa Jounin kanssa, joka matkustaa tätä tapaamaan kotinurkille taskut täynnä päihteitä. Jouni on menestynyt kiinteistövälittäjä, jonka raskaat työt vaativat raskaita huveja. Jounin esimerkin kautta Juhanikin on oppinut viihdekäyttämään huumeita, tosin naisystävältään piilossa.

Kaksikon ystävyyden katkaisee pirinkatkuinen hotelliyö, jolloin pahin mahdollinen tapahtuu niin poliisin työn uskottavuuden kuin Juhanin omantunnonkin kannalta. Pitkien katumusharjoitusten kautta Juhani päätyy varjostamaan ja suojelemaan nuorta tyttöä, joka on ajautumassa syvälle itäsuomalaisen pikkukaupungin alamaailmaan. Hän yrittää saada aikaan hyvää, mutta saako hän lopulta aikaiseksi lisää pahuutta?

Luin teosta ihan sujuvasti dekkarina, vaikka siinä ei olekaan dekkarin rakennetta. Genren nimeäminen ei olekaan olennaista, vaan ehkä ne henkilökohtaiset pohdinnat, joihin tarina kuljettaa. Lähes kaikki teoksen henkilöt syyllistyvät suurempaan tai pienempään rikokseen, ja he ovat myös kasvaneet rikollisuuteen yllyttävässä ympäristössä. Kuinka nämä ”pahemmat toisiaan” sitten arvottavat toistensa tekoja, ja millaisissa tapauksissa he kääntyvät toisiaan vastaan?

Tuntuu, että Mustranta on perehtynyt syvällisesti varsinkin kovempien huumeiden maailmaan, sillä hänen kuvaamansa ”mielen kummitustalo” on riipivän uskottavaa. Varsinkin hän näyttää karmivasti sen todellisuuden, kun ihmiset käyvät töissä ja opinnoissa vahvasti piripäissään. Kirjassa kuvatun itäsuomalaisen kaupungin huumekuviot ovat rankimpia koko maassa, ja ongelma koskettaa myös keski-ikäisiä veronmaksajia. Välillä kyllä nauratti, kun kovimmat diilerit käyttivät ”mie/sie”-murretta.

Teos viittaa välillisesti myös lastensuojelun maailmaan ja siihen, kuinka helppoa kenen tahansa on tekeytyä sosiaalityöntekijäksi silloin, kun asiakkaalla ei ole yhteiskunnallista lukutaitoa. Tämä ulottuvuus ahdisti minua melkein enemmän kuin alkuasetelman lapseen sekaantuminen.

Pidin kirjasta sen yhteiskunnallisen ulottuvuuden ja pohdiskelevuuden takia, mutta mieleni oli juuri nyt liian väsynyt ottamaan sen koko painoa vastaan. Suosittelen kirjaa erilaisten dekkareiden ystäville, ja varsinkin niille, joita kiinnostaa enemmän itse poliisin työ kuin korkeajännitys. Eniten Mustrannan rakentamasta asetelmasta minulle tuli mieleen Ian McEwanin viimeisimmät teokset, vaikka Mustranta ei käytä yhtä korkeakulttuurisia/intertekstuaalisia viitteitä, vaan kertoo arkisemmista ihmisistä. Itä-Suomi-ulottuvuus kirjassa toimi saumattomasti ja toi sopivaa paikallisuutta.

Esikoisteoksena teos on ehdottoman napakka, tyylikäs ja kypsä, ja kirjailijaa tuntematta veikkaisin, ettei hän ole käyttänyt siinä paljoa omaelämäkerrallisia elementtejä. Hän osoittaa tällä teoksella vahvaa kykeneväisyyttä kirjoittaa mistä tahansa teemasta, ei pelkästään rikosten maailmasta.

Kieroon kasvamisen ihanuudesta

Riina MattilaLöysin juuri e-kirjastosta uusia nuortenkirjoja, joita on palkittu WSOY:n järjestämässä kirjoituskilpailussa Tuhat ja yksi tarinaa nuoruudesta. Kilpailun toisen palkinnon voitti rovaniemeläinen Riina Mattila (s. 1991), joka työskentelee kirjastossa ja on toiminut muun muassa Artic Pride-tapahtuman tuottajana. Järistyksiä (WSOY, 2018) on hänen esikoisromaaninsa, jossa on myös omaelämäkerrallisia juonteita.

Romaani kertoo nuoresta Elisasta, joka on Eelia ainakin parhaille ystävilleen. Hän on muunsukupuolinen, biologisesti tyttö, joka saattaa olla matkalla kohti sukupuolen korjausprosessia. Rintansa hän litistää binderilla, ja on muutenkin epävarma kehonsa kuvasta. Hän hakee taidelukioon, jotta pääsisi eroon ahdasmielisistä vanhemmistaan ja pesäpallokaupungista, jossa ajattelu on harvinaisen tunkkaista. Häntä on pakotettu käyttäytymään ja pukeutumaan kuin tyttö pienestä saakka, mutta aivopesu ei ole tuottanut toivottavaa tulosta. 16-vuotiaaksi saakka kaikki hänen voimansa ovat menneet omilla jaloillaan seisomiseen, mutta uudessa koulussa hänen ei enää tarvitse seistä yksin. Hänellä on turvanaan lauma, jonka kunnia-asiana on kasvaa yhdessä hieman kieroon.

Järistyksiä on niin kasvutarina kuin tarina ensi rakkaudesta, ja siinä eletään vahvoja nuoren ihmisen tunteita, kaikki aistit auki. Eelia löytää toisena kouluvuotenaan Islan, joka on vasta lukion ekalla. Isla on kotoisin Lapista, ja saanut elää sukupuoli-identiteettinsä kanssa Eeliaa väljemmissä vesissä. Isla myös jakaa sosiaaliseen mediaan kuvia nuoresta rakkaudesta, mistä Eelian vanhemmat ovat järkyttyneitä. He pitävät tyttärensä naissuhdetta ”vaiheena”, jonka päättymistä he odottavat, ja toivovat, että tytär pitää siihen liittyvät asiat omana tietonaan. Samalla he pelkäävät, että Eelia tartuttaa homomyönteisyyden kuusivuotiaaseen pikkuveljeen, joka on kyselyiässä sukupuolisuuteen liittyvissä kysymyksissä.

Tämä teos on ehkä lempein ja positiivisin lukemani teos muun/transsukupuolisuudesta. Se on kirjoitettu nuorille nuorten ehdoilla, ja siinä kuvataan enemmän rakastumista ja ystävyyssuhteita kuin jaetaan tietoa seksuaalivähemmistöistä. Kirjan sivuhenkilöillä on muita huolia kuin seksuaalinen suuntautuminen, esimerkiksi Eelian symppis huonekaveri Karhu on köyhästä perheestä, jossa on mielenterveysongelmia. Taidelukio on erilaisten nuorten turvasatama, nuorten, joiden syystä tai toisesta on täytynyt itsenäistyä ikätovereitaan aiemmin. Lukion ja Eelian kodin välinen henkinen etäisyys laajenee neljästäsadasta kilometristä miltei mahdottomaksi, ja kotilomat muuttuvat raskaiksi mykkäkouluiksi.

Oli kuitenkin hyvä, ettei Mattila kertonut liian rankkaa tarinaa, vaan hän kuvaa varmasti aika tyypillistä tilannetta perheessä, jossa vanhemmat edustavat ”tavallisuutta” tai perinteisiä perhearvoja. Tässä tarinassa ei esimerkiksi ole mukana uskonnollisuutta, vaan Eelian vanhemmat ovat pelkästään tietämättömiä ja haluttomia laajentaa maailmankuvaansa.

Sitä en tiedä, olisivatko ne tietämättömät vanhemmat potentiaalista lukijakuntaa tälle teokselle – epäilen, etteivät olisi, sillä torjunnan mekanismit ovat usein niin vahvoja, että mitään uutta ei haluta ottaa vastaan. Ja pidin tässä kirjassa siitä, ettei siinä yritetty lähestyä muunsukupuolisuuden teemaa hirveän pedagogisesti, eikä edes kovin poliittisesti. Eelialla ja Islalla oli nuoruudessaan muitakin kiinnostuksen kohteita kuin seksuaalinen identiteetti, eikä seksuaalivähemmistöön kuuluminen ainakaan eristänyt heitä muista nuorista.

Jos luonnehtisin lukukokemusta yhdellä adjektiivilla, se olisi ”eheyttävä”, eli tässä ensi rakkaus eheyttää lähes ihmeen lailla nuorta, joka ei ole saanut kasvaa kokonaisena itsenään. Tämä ”eheytys” siis toimii kaikkien kristillisten eheytysterapioiden vastaisesti, ihmisen omista voimavaroista ja ilon lähteistä käsin.

 

Lempeää ironiaa muistinmenetyksestä

Moriarty IILiane Moriarty-rasti nro 3: What Alice Forgot (Penguin, 2010), saatavilla myös suomeksi, Nainen, joka unohti (WSOY, 2016, suom. Helene Bützow).

Alice on 39-vuotias ruuhkavuosia viettävä kotiäiti, joka jakaa aikansa koulun vapaaehtoistöiden ja kuntosalin välillä. Eräänä kohtalokkaana perjantaina hän kaatuu steppitunnilla, iskee päänsä ja unohtaa viimeiset 10 vuotta elämästään. Hän palaa aikaan, jolloin hän odottaa ensimmäistä lastaan ymmärtäväisen ja romanttisen Nickinsä kanssa – miehen, jonka kanssa voi laiskotella aamuisin ikuisuuksia ja joka sotkee ainoan työpaitansa maapähkinävoilla, kun heillä ei edes ole pesukonetta. Miehen, jonka kanssa voi jopa turvallisesti lihoa, sillä piknikit hänen kanssaan ovat yhtä nautinnollisia kuin orgasmi.

Ja mitä sitten kävi unelmille? Miksi onni ei lähtenytkään kukkimaan kehityskelpoisessa historiallisessa kaupunkitalossa, joka on jokaisen seikkailullisen sisustajan unelma?

Muistinmenetyskirjoja ja -leffoja on niin paljon, etten uskonut löytävän aiheesta mitään uutta juonnetta. Mutta yllättävää kyllä, Moriartyn teksti koukuttaa alkuasetelmasta saakka, ja tavallisten ihmisten omituiset kuviot yllättävät kappale kappaleelta. Alicen lisäksi kertojia ovat hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tilanteesta syväanalyysia terapeutilleen ja perheen adoptoitu isomummo Frannie, joka pitää blogia vanhusten palvelutalon elämästä ja siinä sivussa myös Alicen perheen kriisistä.  Frannie on ehdottomasti lempihahmoni, jonka kautta tilanne karnivalisoituu entisestään.

Kuinka käy muistinsa menettäneelle Alicelle, joka on jo valmiiksi keskellä avioerodraamaa ja huoltajuuskiistaa? Voisiko perhe vielä palata yhteen? Ja jos ei, onko hänellä työttömänä tyhjäntoimittajana ja mahdollisesti vammautuneena yksilönä mitään mahdollisuutta saada edes lastensa yhteishuoltajuutta?

Moriartyn teokset tuntuvat kauttaaltaan olevan sukuromaaneja, ja niiden ylisukupolvinen ote takaa sen, että hyvin eri-ikäiset lukijat saattavat teoksista kiinnostua. Pidän tästä strategiasta, vaikka se saattaakin luoda konservatiivisia onnellisuuskuplia. Yleensä päähenkilöillä ei mene loistavasti ydinperheessään, mutta suku on se voimavara, jonka kautta he pääsevät uudelleen etsimään itseään. Teoksissa käsitellään paljon avioeroa, yksinhuoltajuutta, parittomuutta, sinkkuutta ja lapsettomuutta, mutta ei varsinaista syrjäytymistä.

Nainen, joka unohti kuuluu niihin romaaneihin, joita on vaikea analysoida tekemättä liiallisia juonipaljastuksia. Uskon teoksen koukuttavuuden piilevän siinä, että sen kautta lukija voi itse myös peilata omaa muutostaan, vanhenemistaan ja niitä sovinnaisia ratoja, joille monet ajautuvat haluamattaan. Ainakin itse olisin kauhuissani, jos joutuisin katsomaan nelikymppisen elämäntilannettani uusin silmin.

Teoksen kansikuva vaikutti poikkeuksellisen imelältä, mutta pinkillä ilmapallolla on juonen kannalta keskeinen merkitys. Teoksesta on myös tekeillä leffa, jonka pääosassa tulee olemaan Jennifer Aniston.

 

 

 

 

 

 

Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.

Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.

Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.

Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.

Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.

Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Savon aatelisten henkisestä perimästä

CollianderOlen pohtinut viime aikoina hengellisyyden asemaa kaunokirjallisuudessa, ja käytyäni läpi muistini lokeroita uskallan väittää, että ainoa proosakirjailija, jolta olen ammentanut jotain hengellisesti, on Tito Colliander (1904-1989). Colliander on kirjoittanut ortodoksisesta uskosta sekä romaaneissaan että esseekokoelmissaan, ja muistaakseni hienoin häneltä lukemani teos oli romaani Ristisaatto (1937). Läheskään kaikkia Collianderin teoksia ei ole suomennettu, mutta suururakan suomennoksissa on tehnyt 1960-80-luvuilla Kyllikki Härkäpää.

Romaani Heinäkuun viides päivä (WSOY, 1944, suom. Helka Varho) on harvoja Collianderin teoksia, jotka suomennettiin pian julkaisun jälkeen – ehkä siksi, että sille uskottiin löytyvän paljon suomenkielisiä lukijoita, sijoittuuhan se Savoon ja sivuaa myös tavallisen kansan historiallista muistia. Kirjan julkaisun kontekstikin on kiinnostava: sotaa käyvässä maassa kirjoitettiin romaaneja aiemmista sodista, joiden kautta ehkä toivottiin maanpuolustushengen vahvistuvan tai lukijoiden pystyvän etäännyttämään itsensä käynnissä olevan sodan kauhuista.

Teoksen päähenkilö on nuori kapteeni Joakim Zachris Duncker, joka päätyi 33-vuotiaana Savon prikaatin kapteeniksi sodassa venäläisiä vastaan v. 1808. Duncker kuului ruotsinkieliseen sotilassäätyyn, mutta oli vaatimattomista oloista verrattuna Savon kartanoiden prameaan elämään. Hän jäi nuorena vastuuseen äidistään ja sisaristaan, ja teos pohjautuu pitkälti hänen kirjeenvaihtoonsa eri sukulaisten kanssa.

Collianderilla itsellään on myös savolaiset aatelisjuuret, ja teos pursuaa nimiä, joiden kohtalot ovat enemmän tai vähemmän kietoutuneet toisiinsa (Tigerstedtit, Erhnroothit, Pistolekorsit etc.) . Siinä kartoitetaan pitkällisesti tapahtumia ennen v. 1808 sotaa ja maan siirtymistä Venäjän vallan alle. 1700-luvun savolaisen arjen kuvaus olikin mielestäni juurevampaa ja kiinnostavampaa kuin myöhempien sotatapahtumien kuvaus. Valistuksen ajan mentaliteetti tulee hyvin kuvatuksi, myös koulutuspoliittisesta näkökulmasta.

Täytyy myöntää, etten olisi jaksanut lukea tätä teosta, ellen olisi ennen tätä lukenut tietokirjallisuutta Savon kartanoista ja niiden kulttuurista. Tässä olisi ollut minulle muuten aivan liikaa vieraita nimiä ja sisäpiirin juoruilua. Tavallisen kansan arjen kuvaus on mehevää ja varmasti todenmukaista. Tässä kuvataan mm. Kangasniemen korpipitäjää, josta omat sukujuureni ovat osittain peräisin, harvinaisen takapajuisena ja laiskana paikkana, jossa köyhälistö ei paljon muuta tehnyt kuin poltti päreitä ja kekkuloi pihamailla alastomina. Mäntyharju taas oli poikkeuksellisen vastarintainen suomenuskossaan, ja kääntyi paikallista kirkkoherraa vastaan noituen tälle loppuelämän kestävän sielullisen masennustilan, koska tämä oli koskenut heidän pyhiin puihinsa. Savon prikaati, joka koostui n. 4000 miehestä, oli talonpoikaisarmeija, jossa palveli resuista, jurokasvoista, harmaahapsista ja kasvoiltaan savupirttien tummentamaa miehistöä.

Ei tässä ainakaan suurta sankarikulttia rakenneta Dunckerin hahmon ympärille, vaan hänen kohtalonsa on kai epätyypillisen tyypillinen. Sotakirjaksi tässä tosiaan keskitytään enemmän sosiaali- ja sukuhistoriaan, ja myös naisten asema huomioidaan, vaikka Colliander pahoitteleekin sitä, ettei kartanon armoistakaan ollut saatavilla muuta tietoa kuin lapsiluku ja synnyin- ja kuolinajat.

Kirja lähtee kierrätyskärrystä kotiini odottamaan sukututkimuksellisen kirjoittamiseni seuraavaa pyrähdystä; viimeisestä on nyt aikaa parisen vuotta. Siinä oli tiedollisesti paljonkin sellaista, mitä en ole internetin ja paikallishistoriikkien kätköistä löytänyt. Varsinkin yhden aiemmista kotikaupungeistani, Mikkelin, historiallisesta asemasta opin paljon uutta.