Mölöjen pösilöiden vastustamisesta

Teos: Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija (WSOY, 1952)

Jo kolmas Veikko Huovis-postitus tässä blogissa, jee! Kaikkihan kynnelle kykenevät varmasti muistavat Havukka-ahon ajattelija-rastit yläkoulusta ja lukiosta. Ainakin äidinkielen opettajan runsaina suitsutuksina. Itse en ole kyseistä kirjaa nuorena lukenut, se ei olisi koskaan uponnut minuun, ja olen luultavasti keksinyt keinon suorittaa siihen liittyvän tehtävän lukematta teosta.

Havukka-ahon ajattelija kertoo Kainuun korvessa asuvasta Konsta Pylkkäsestä, joka on aidosti oman polkunsa kulkija. Hän on ajoittain töissä tukkisavotoissa, asuu Anselmin ja Iitan luona kortteeria ja viettää paljon aikaa joutomiehenä luonnossa kulkien. Kirjassa hän saa kirjeen ystävältään Mooses Pessiltä, ja siinä kutsun tulla kalastamaan ja ponua nauttimaan kolmen peninkulman päähän tämän eräkämpille Kuhmoon. Konsta lähtee naisten vänkäämistä pakoon erämaahan, missä kaksikko kohtaa kaupungista tulleet maisterismiehet, jotka ovat tulleet metsästämään lintuja täytettäviksi tutkimusaseman vitriiniin.

Kaupungeista lappaa Iivantiiran koskille ”akranoomia”, ”tiploomia” ja ”lisenssiä” purolohia narraamaan, eivätkä he tiedä, kuinka paljon Konsta tietää maailmasta. Ehkä Konsta ei ole koskaan oikeaa merta nähnyt, mutta Oulujärven kyllä, ja tämäkin on kupera muodoltaan. Konsta haluaisi vaihtaa vuodeksi päätään nuoren tutkijamiehen kanssa, ja ajatella sinisiä ajatuksia museoissa ja kirjastoissa, ja hän pääsee kokeilemaan tieteellistä ajattelua ”päiväläisenä” eli tutkijakaksikon apulaisena Lentuan saaressa.

Kuka Konsta sitten oikeasti on, ja mitä hän teki maailmalla vuodesta seitsemäntoista vuoteen kaksikymmentäneljä? Kuka on Konstan oikea isä, ja miksi hän ei ole perustanut perhettä kuten tavalliset eläjät? Onko hän päästään sekaisin, tai jopa pirun penikka? Kuka hyväksyy Konstan sellaisena kuin hän on, ja kenelle Konstan loputon viisastelu on myrkkyä? Saako tavallinen tukinuittaja olla kiinnostunut ”Porneon” saaresta? Ja mitä siitä seuraa, jos pyrkii liikaa maisterismiesten seuraan?

Itseoppineen intellektuellin portrettina tämä teos on edelleen osuva, ja muistuttaa meitä ajasta, jolloin opillista sivistystä vielä arvostettiin. Toveruus herrojen ja tukkijätkän välillä on mahdollista korven nokipannukahvien äärellä, jossa jätkän paikallisten olojen tuntemus saa loistaa.

Paras kohtaus on teoksen loppupuolella, jossa Konsta analysoi maailmanhistoriaa pienessä tuiterissa: ”Ne ovat mölöjä pösilöitä, jotka ihmisveljensä panevat piikkilanka-aitaukseen!” Konstan ymmärrys keskitysleirien syntysyistä on edelleen ajankohtainen: on olemassa ihmistyyppi, jonka ainoa saavutus elämässä on kytätä heikompiaan ja pienempiään. Mikään ihmiskunnan saavutus ei ole kuitenkaan valmistunut kyttäämisolosuhteissa, eikä poroerottelukaan pidemmän päälle ole kovin älyllistä puuhaa.

Parasta, mitä olen Huovisen teoksista esiin kaivanut, ovat poliittiset havainnot, jotka eivät yleensä jää Suomen rajojen sisälle. Huovisen korpimaisema ei mielestäni ole perussuomalainen, menneitä aikoja ihannoiva umpio, vaikka siinä kansanmiehet ja – naiset ovatkin ehdottomia sankareita. Tulevaisuuskuva on optimistinen, eikä vesivessojakaan pelätä, vaikka kaikki eivät niissä ole vielä ehtineet vierailla. Nokipannukahveja voi keittää muullakin polttoaineella kuin muukalaisvihalla, kuten eräät tuntemani ”kansallismieliset” näinä päivinä tekevät fanaattisilla teltoillaan.

Kielellisesti Havukka-ahon ajattelija panee nykyihmisen pinnistelemään, eikä pelkästään murreilmaisun, vaan monipolvisten lauserakenteiden tasolla. Someajan nuorille tämä teos alkaa jo varmasti olla miltei ylitsepääsemätön rasti – tai ehkä aliarvioin nuoria törkeällä tavalla. Minun viisitoistakesäiseen sieluuni ei tämän teoksen jalkarättihuumori olisi millään voinut upota. Mutta koska Huovisen tuotannosta otetaan nyt uusia painoksia urakalla, uskoisin hänen renessanssinsa olevan jo pian käsissä.

Mainokset

Tulevaisuuden kuntouttavasta työtoiminnasta

Teos: Emma Puikkonen: Lupaus (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Hanna Saari

Polttavan ajankohtaisista romaaneista on joskus vaikea kirjoittaa, koska merkit kirjan näyttämästä tulevaisuuden suunnasta tuntuvat liian todellisilta omassa arjessa. Emma Puikkosen teoksesta Lupaus olenkin jo lukenut arvioita, ja olin iloinen saadessani kirjan äänikirjana, kun painettuun teokseen oli pidempi jono. Luin myös aikanani hänen novellikokoelmansa Eurooppalaisia unia, enkä osannut kirjoittaa siitä arvioita, koska se oli niin moniuloitteinen.

Myös tämän teoksen suhteen koin rimakauhua, koska romaani äänikirjana oli haasteellinen rasti. Romaanissa on kyllä selkeä juoni, ja järeät yhteiskunnalliset teemat, mutta Puikkosen kerronta on polveilevaa ja epälineaarista, ja siinä korostuu äidin ja tyttären arjen kaoottinen dialogi. Tunnustan, että aloitin kirjan kuuntelun kolme kertaa pääsemättä siinä kovinkaan pitkälle. Välillä luin taas arvioita, ja päätin olla stressaamatta siitä, etten välttämättä hahmottaisi koko kirjan juonta pelkän kuuntelun varassa.

Teoksen kertoja on ilmastoahdistunut yksinhuoltajaäiti Rinna, jonka taipumus turvallisuushakuisuuteen ja ylihuolehtimiseen alkaa pikkuhiljaa nakertaa hänen elämänhaluaan. Seela-tytär kasvaa äidin kanssa tämän lapsuudenkodissa, valkoisessa talossa, joka on periytynyt Rinnalle tämän isän jouduttua palvelukotiin. Talo sijaitsee villiintyvän luonnon keskellä, alueella liikkuu peuroja ja jäniksiä, mutta suurimpana uhkana ovat alati lisääntyvät punkit. Kun Seela sairastuu puutiaiskuumeeseen, Rinnan mielenterveys romahtaa ja pian hän löytää itsensä kaltaistensa ahdistuneiden kanssa kuntouttavasta työtoiminnasta siirtolapuutarhasta.

Ilmastoahdistuneita on kaikilta yhteiskunnan sektoreilta, mutta eniten se on resonoidut äideissä. Rinna on luvannut tyttärelleen pelastaa tämän, ja lupauksen vakavuus ottaa voimille. Hän yrittää pitää yllä sokerihuuruista vaahtokarkkitodellisuutta tyttären läsnäollessa, mutta naisen rinnakkaistodellisuus on karun puristava.

Teoksessa matkaillaan myös Grönlannissa, jossa Rinnan veli Robert on tutkimassa jäätikköjä kansainvälisessä tutkimusryhmässä. Sieltä hän aikoo tuoda siskontytölleen lumitimantteja. Rinnan ja Robertin suhde tulehtuu, kun Rinna alkaa kaivaa lapsuudenkodin pihaan bunkkeriaan ja tuhoaa edesmenneen äidin perennapenkit. Robertin ja tämän rakastajan Neevin vaikea rakkaustarina oli minulle tässä kirjassa raikkain osio, vaikkakin surullinen. Neevin perheen tarina oli kiinnostava sivupolku, jossa päästiin seuraamaan Britannian myrskyisiä mellakoita.

Bunkkerikauppias Tuuli on jo miltei karikatyyrinoloinen hahmo, jonka logiikka lähenee perussuomalaisten ilmastofilosofiaa. Hänen tavoitteenaan on päästä unelmalomalle Senegaliin myymällä ahdistuneille turvallisuutta. Tuulikin saa modulistaan alennusta, kun suostuu ottamaan bloggarit työmaalle raportoimaan suunnitelma B:n kannattavuudesta. Kaikessa ärsyttävyydessään hän tuo muuten vakavaan juoneen särmää ja huumoria.

Teoksen tulevaisuudessa Seela on jo teini, ja pääsee viettämään ”tyttöjen päivää” eduskuntaan. Hän on pääministeri Rahimin vieraana, ja hän pääsee kuuntelemaan ministerin huolia tämän paniikkikohtauksen keskellä. Oletetusti muslimitaustainen pääministeri oli myös kiinnostava hahmo, vaikka jäikin kirjan kokonaisuudessa marginaaliseksi.

Kaiken kaikkiaan Lupaus on uskottava ja monisyinen tulevaisuusdystopia, jossa ihmissuhteiden ulottuvuus on keskeinen. Lapsinäkökulma on vahva, ja satujen, tarinoiden ja leikkien ulottuvuus keventää muuten vakavaa kerrontaa. Juuri nyt ilmastoahdistuksen teema oli minulle liian painostava, mutta voin hyvin kuvitella, että teos saattaa olla jollekulle toiselle tämän vuoden tärkein teos. Itse samastuin eniten kuntoutuskurssin arkeen, koska se toi näkökulmia myös vielä voimassa olevan aktiivimallin kehitysvaihtoehtoihin, ja sellaiselle kuvittelen itsekin vielä jonain päivänä osallistuvani, tässä maailman onnellisimpien ihmisten maassa.

Veikko Huovisen naiskuvasta

Teos: Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset (WSOY, 1967)

Äänikirjan lukijat: Risto Mäkelä, Jukka Puotila ja Aapo Vilhunen

Kuuntelin/luin tässä ehkä kolmatta Veikko Huovisen teostani, Lyhyitä erikoisia, jossa on erityisen monta tarinaa nuorista suomalaisneidoista. Arviossani keskityn siis Huovisen naiskuvaan, vaikka näkökulma ei taida olla kovin omaperäinen.

Kirjan naiset ovat missejä, urheilijoita, lentoemäntiä, ”julkistettuja naisia” ja muita sellaisia, joilla on tavoitteita elämässään – muitakin kuin avioliiton satama. Missien ja urheilijoiden vientipotentiaali tiedostetaan, ja heitä päätyykin maailmalle, vaikka nuorikoksi Tunisiaan. Huovisen näkemys ”julkistettujen naisten” toimeentulosta ja tulevaisuuden toivosta on maltillisen toiveikas, eikä heidän toimiaan kuvata itse työssä vaan lähinnä toimeentulon näkökulmasta.

Näissä tarinoissa on monissa ripaus skifiä/kummaa, ja naisnäkökulmasta suosikkini olikin ”Mannekiinit atomisodan jälkeen”, jossa visioidaan muotihuoneen elämä maailmassa, jossa ei ole saatavilla kosmetiikkaa. Huoneen uusimmat, raikkaimmat mallit Mabel ja Carola kärsivät hienhausta ja aknesta, ja kadehtivat poliitikkojen ja muiden silmäätekevien rouvia, joilla saattaa edelleen olla jossain kätköissä puuterirasia tai parfyymia. Neuvokkaat tytöt lähtevätkin keikkatöihin maalle, ja keräävät siellä teurasjätettä ja vadelmia saippuatehtaan perustamiseksi. Retkellä sattuu noloja kommelluksia, ja yrittää irstas Honkko-Nikolai saada seksiä vajaasta Illodin-pullosta. Palattuaan kaupunkiin he iskevät kultasuoneen, kun eivät enää kärsi hygieniaongelmista, ja muotihuone Zinaidaan palaa eroottinen, myskintuoksuinen tunnelma.

Toki näissä 50-60-lukujen tarinoissa ovat selkeät sukupuoliroolit, vaikka naiset ovat taloudelliseen itsenäisyyteen pyrkiviä. Jopa nudistileirissä on miesten ja naisten erilliset puhdetyönurkkaukset. Mutta Huovinen keski-ikään ehtineenä kirjailijana tutkiskelee varsinkin nuorempien naisten maailmaa avoimen uteliaasti, eikä pyri joka nurkan takana setäselityksiin. ”Otokseni” on tosin näiden tarinoiden suhteen varsin mitätön, koska kaikissa kokoelman tarinoissa ei ollut vahvaa naisnäkökulmaa. Mutta spontaani havaintoni on, ettei Huovisen tarinoissa ole niin ilmiselvää seksismiä kuin vaikka joissain Arto Paasilinnan kirjoissa.

Muuten suosikkejani olivat kaksi tarinaa, joissa ei ollut erityisen sukupuolitettua näkökulmaa lainkaan. ”Suuri pää” oli novelli, jonka voisi lukea vaikka vaalikopeilla tänä keväänä, sillä siinä torille pystytetään kaikkitietävä patsas, josta tulee kansan suuri neuvonantaja – lahjomaton ja erehtymätön. ”Nuo purkit jotka söin” on analyysi poliittisista säilykkeisistä, eli kylmän sodan aikainen ruokamatka itäblokin, länsiblokin ja puoluteettomien maiden säilykkeisiin. Koska itse olen perehtynyt ns. köyhäinruokaan, pidän tätä novellia erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka ruoan poliittisuudesta voi kirjoittaa hauskasti. Tässä nauretaan muunmuassa diakoniatyöntekijän estoille, siis purkkien jakajana. Täydellinen juttu luettavaksi leipäjonoissa, kiitos Veikko!

Kirjan kansi viittaa myös tuohon ”avainnovelliin”, ja siinä on hauska ”likaisen hernekeiton” sävyinen värimaailma. Tuollaisena muistan lapsuuteni 70-luvulla, mutta varmasti sävy on ollut muotia jo ennen syntymääni. Äänikirjana tämä teos toimi mahtavasti, ja varsinkin kolmen lukijan strategia toi siihen sopivaa vaihtelua.

Varmasti tämä oli toistaiseksi paras lukemani Huovisen teos; aiemmat lukemani kirjat olivat Lampaansyöjät ja Rasvamaksa. N-sana esiintyi tässä teoksessa havaintojeni mukaan vain kerran, ja muihin kulttuureihin liittyvät huomiot eivät olleet niin pöyristyttävän stereotyyppisiä kuin Rasvamaksassa.

Onko kenenkään pakko kirjoittaa?

Teos: Tommi Melender: Rautakausi (WSOY, 2018)

Kun kuuluisa esseisti hyppää nuivasta tyylilajistaan proosan kosteikkoon, mitä tapahtuu? Ja kun hänen naiskollegansa, joka edelleen jatkaa esseiden takomista, profiloituu internetin ihmemaassa maankuuluksi lapsivihaajaksi, kuinka hänen elämänsä muuttuu lukijoita kohdatessa?

Tällaisista aineksista koostuu Tommi Melenderin romaani Rautakausi. Periaatteessa minulla on aina ”piikki auki” teoksille, joissa päähenkilö on kirjailija, joka angstaa omasta kirjoittamisestaan. Ei haittaa, vaikka se olisi autofiktiota, tuota tunkkagenreistä tunkkaisimpaa, riittää, että tekstissä mainitaan ainakin itsemurha, vankila ja uusliberalismi. Nämä nimittäin ovat sanoja, joita minä, en vielä ainuttakaan teosta julkaissut wannabe-kirjailija, viljelen arjessani päivittäin. Olen aivan liian kiltti provosoimaan kansaa lapsi- tai eläinvihalla, kuten tämän teoksen Onerva tekee, mutta pystyin hyvin samastumaan kirjailija Melenderiin, joka yrittää hampaat irvessä tehdä vaikutuksen kollegoihinsa kustantamon vuosijuhlassa.

Onerva ja Melender vuorottelevat kirjassa kertojina; toisella on käynnissä erokriisi Akilles-nimisestä tutkijamiehestä, toinen enimmäkseen ryyppää ja potee maailmantuskaa. Onerva on särmikkäämpi persoona kuin Melender, hänellä on rikkaampi sisäinen maailma, kun taas Melender ammentaa vaikutteita teoksiinsa lähinnä koheltamalla. Oikeasti Onerva haluaisi viettää päiviään lukemalla Dag Solstadin romaaneja, mutta rappukäytävässä päivystävä 8-vuotias Luukas-poika vie hänet taas vaarallisille vesille, myrkyllisiin lisääntymispohdintoihin.

Rautakausi viittaa kultakauden jälkeiseen taantumaan, joka on näkynyt muutoksina ihmisten tulevaisuuden odotuksissa. Rautakautena ollaan vielä keski-ikäisinäkin taloudellisesti riippuvaisia vanhoista vanhemmista, eikä uskoa ”kasvuun” ole kuin naiiveimmilla ja tyhmimmillä. Maa on myyty veroparatiiseihin, ja noista koplauksista hyötyvät vain harvat. Onervan miesystävä Akilles toivoo Suomen saavan politiikkaan Pahan Vassarin, isokokoisen ja rääväsuisen mielipidevaikuttajan, joka onnistuisi servaamaan pikkuriikkiset petteriorvot kuusinolla. Analyysi nauratti julmetusti, kun olen tänäänkin tuijottanut ruudullani tuon kujalla olevan desimaalinpyöristäjän vähemmän uskottavaa olemusta. Eli ajankohtaisuutta teoksessa riittää vielä tällekin vuodelle, ja toimii mukavana piristeenä niille, jotka eivät aio äänestää oikeistopuolueita.

Olen lukenut Melenderiltä aiemmin esseekokoelman Onnellisuudesta, enkä muista siitä mitään, vaikka pidin siitä. Ainoa kotimainen esseisti, jonka teksteistä muistan jotain, on Antti Nylén, ja hänenkin jutuistaan parhaiten muistan ne Morrissey-aiheiset. Ja nyt uskallan tunnustaa, että vaikka pidin tämän romaanin oivaltavasta kielestä ja nokkelista sutkautuksista, niin epäilen, etten tule muistamaan sen sisällöstä vuoden päästä muuta kuin että siinä ryypättiin, naitiin ja puhuttiin ansiokkaasti ilkeitä mulkeroista poliitikoista.

Romaanissa on mitäänsanomaton kansi, ja nimikin viittaa rutikuivaan presentaatioon. En siis olisi lähestynyt teosta, ellen olisi tiennyt kirjailijasta jotain etukäteen. Sisältö on huomattavasti humoristisempaa ja kepeämpää kuin mitä kansi antaa olettaa.

Kirjoittamisen suhteen viisastuin taas vähän: teoksessa tullaan lopputulemaan, että laji kannattaisi rauhoittaa vain niille, joille se on pakkomielle, ja että parhaaseen lopputulokseen pääsee joutumalla talousrikoksesta vankilaan. Tosin harva kirjailijanalku tai -loppu omaa sen verran mielikuvitusta tai älykkyyttä, että keksisi tarpeeksi törkeän huijauksen, jolla vankilaan päästään. Lisäisin toki tähän, että suomalaisilla sosiaalituilla sinnittely vuodesta toiseen on myös tehokas keino eristäytyä ympäröivän maailman houkutuksilta.

Riihitiellä tapahtuu taas

Teos: Simo Hiltunen: Ihmisen kuoressa (WSOY, 2018)

Lauri Aleksis Kivi on Suomen Sanomien rikostoimittaja, komeetta, joka taannoin ratkaisi poliisin sijaan pelätyn Perhesurmaajan mysteerion. Hän on 42-vuotias aikuisen poptähden Oceanin isä, joka nuorena pakeni vastuutaan tyttären huoltamisesta. Isä ja Ocean alias Aava ovat löytäneet toisensa vasta sen jälkeen, kun tyttärestä on tullut jääkiekkoareenoja täyttävä tähti. Molemmilla on takanaan synkkiä asioita, yhteisiä ja erillisiä.

Mutta kjäh, Nekalan Riihitie mainitaan kirjassa taas kerran rosoisena kohteena. Anteeksi epäobjektiivinen arvioni, tämä on teoksessa todella pieni yksityiskohta, mutta se naurattaa minua, koska pari viikkoa sitten kerroin kerääväni Nekalaan sijoittuvia romaaneja. Nyt niitä on jo kolme, ja kahdessa niistä seikkaillaan Riihitiellä, huonokuntoisissa puukerrostaloissa, numeroissa 12 ja 15. Hiltusen teoksessa Tampereella liikutaan takaumien kautta, ja kuvaukseen liittyy dysfunktionaalisia perheitä. Hervannassa asuu erittäin epämiellyttävä eläintentäyttäjäisä, jonka rooli pahan levittämisessä on merkittävä.

Minulle tuli tästä teoksesta etäisesti mieleen Juha Itkosen rocktähtiaiheiset romaanit, jotka eivät ole koskaan kuuluneet suosikkeihini. Tämä romaani, dekkarin ja psykologisen trillerin sekoitus, ei nyppinyt yhtä paljon kuin Itkosen teokset, koska tähän mahtuu muutakin kuin nousujohteista glamour-elämää. Lauri Kivi itse on julkisuutta kaihtava toimittaja, josta kuitenkin on vastoin tahtoaan tullut pikkujulkkis. Omassa arjessaan hän viihtyy parhaiten Itäkeskuksen Prisman hyllyjen välissä, mutta hänen ”sylttytehtaansa” on Pohjois-Karjalan Outokummussa.

Teoksen pääteemana ovat kadonneiden ihmisten kohtalot, sillä Kivi on saanut kokea läheisen katoamisen jo teininä. Tämän jälkeen hän on päätynyt toimittajan urallaan tekemään juttuja kadonneista, mutta kun Amanda Pääskyn, kadonneen poptähden, äiti tulee pyytämään häneltä apua yksityisesti, hän ei koe pystyvänsä auttamaan tätä. Kirjassa on siis kaksi hyvin samankaltaista nuorta tähtöstä, jotka ovat vaarassa, ja joiden henkinen kehitys kärsii ylipaisuneen egon vuoksi.

Tässä teoksessa ja viimeksi lukemassani on jotain yhteistä: sekä Hiltunen että Nieminen kertovat stalkkerin mielenmaisemasta. Ero kirjojen välillä on, että Hiltusen teoksessa stalkkeri on oikeasti häiriintynyt ja tarina on paikoitellen kammottava. Hänen pakkomielteellään nuorista laulajatypyistä on pitkät juuret ja henkilökohtainen historia, johon kuuluu traumaattinen isäsuhde ja ulkonäköön liittyvä itsetunto-ongelma. Ihan tyypillinen julkkisstalkkauskeissikään tämä ei ole, sillä ”tavallisemmissa” tarinoissa tekijän ja uhrin suhde on paljon hatarampi. Juonellisesti sytyin kyllä enemmän Hiltusen tarinasta, vaikka siihen ei mahtunut huumoria oikeastaan lainkaan.

Hiltusen kieli on paikoitellen niin pelkistettyä, että lauseet töksähtelevät lyhyyttään. Toisaalta tämä sähkösanomatyyli ei anna mahdollisuuksia sanojen turhaan kuorrutteluun, mutta välillä odotin nyansoituneempaa viestintää. Kieli on toiminnallista, ja varmasti myös helposti muille kielille kääntyvää – ja näyttää, että ainakin hänen esikoisensa olisi ollut menestyksekäs Saksassa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 46: ”Kirjassa on trans- tai muunsukupuolinen henkilö.”

Goldberg-muunnelmia vastasyntyneelle

Teos: Maritta Lintunen: Stella (WSOY, 2018)

Sylvi Indrenius on klassinen laulaja, joka on pitänyt jäähyväiskonserttinsa 1960-luvulla. Liian pitkään hän on elänyt antamalla laulutunteja lahjakkaille ja lahjattomille taiteilijanaluille, eikä muusikon urassa ole riittävästi kohokohtia muisteltavana. Kun vuonna 1983 hänen luokseen saapuu maaseudulta nuori Liisa kortteeria asumaan, hän katsoo parhaakseen valmentaa nuorta naista elämän realiteetteja varten.

Sylvi on vahvatahtoinen isoäitihahmo, joka sulkee Liisan taikapiiriinsä tarjomalla tälle arvoasunnossaan hunajateetä ja mustikkalikööriä iltaisin. Päivisin Liisa käy kirjoittajakurssia aikomuksenaan ryhtyä runoilijaksi. Kaikki ei kuitenkaan suju kuten hän on haaveillut, vaan pian hän löytää itsensä pänttäämästä sairaanhoitajakoulun pääsykokeisiin ollessaan viimeisillään raskaana. Sylvi ei hylkää häntä tällöinkään, vaan tahtoo uudelle suojatilleen parasta.

Lintusen romaanissa on painostava tunnelma, mutta harvinaisen kiinnostavia henkilöhahmoja. On nuori lääkäri Juri, joka ei täysin muista, kuka hänelle soitti Goldberg-variaatioita sylilapsena. On keski-ikäinen Liisa, joka purkaa maanisuuttaan hääräämällä rikkaiden eläkeläisten piikana Karibian-risteilyillä. On Jurin morsian Jenni, joka pyrkii oopperadiivaksi, mutta jonka äänestä puuttuu lämpö ja sielu. On Anna, kolmas yksinhuoltaja, joka ei ole luopunut omista haaveistaan lapsensa vuoksi, vaan laulaa sielukkaammin kuin Jenni. Lisäksi on kuolleita ja miltei eteerisiä, kaukaisia ystäviä, kuten venäläinen pianonsoiton opettaja Ivan ja mystinen Elzbieta, johon Juri tuntuu olevan enemmän rakastunut kuin lähellä oleviin nuoriin naisiin.

Pidin tästä kirjasta pidäkkeettömästi, vaikka kertomuksena luovuudesta se ei antanut minulle paljoa uutta. Hurjinta siinä oli hyvään tahtoon kääritty kontrollinhalu ja vallanhimo, joka kuitenkin tuntui inhimilliseltä, ottaen huomioon Sylvin yksinäisyyden. Ehkä meripihkaan kääriytyvä mehiläiskuningatar on hahmona hieman överi, mutta fiktiossa kaikki on mahdollista. Todellisuudessa on hyvinkin ollut mahdollista, että vielä 80-luvulla tulevilla yksinhuoltajilla on saattanut olla mitä erikoisempia ”suojelijoita”, olihan lapsen yksin synnyttämisessä vielä pitkään omanlaisensa yhteiskunnallinen taakka tai stigma.

Olen klassisen musiikin suhteen puolilukutaitoinen, ja minusta tässä musiikkiterminologian määrä oli juuri sopiva. Olen lukenut muusikoiden elämästä paljon raskaampia kuvauksia ammatillisen slangin sisältä, kuten vaikka viime aikoina Marjo Heiskasen teos Mustat koskettimet. Tämä ei välttämättä aukea, jos lukijalla ei ole mielessään säveltapailun perusteita. Stellassa taas ansiokasta oli musiikkimaailman avaaminen niillekin, jotka eivät enää koulun musiikkitunneilta muista, mitä tarkoittaa partituuri.

Olen lukenut Lintuselta yhden teoksen aiemmin, Sydänmaan(2012), joka kertoi isänmaallishenkisestä nuorten naisten ryhmästä, joka etsi Karjalaa takaisin. Tämä on jäänyt mieleeni elävästi, ja on yksi parhaita lukemiani kotimaisia äärioikeistokuvauksia. Näiden kahden otoksen pohjalta pidän Lintusta harvinaisen monipuolisena kertojana, joka osaa mennä syvälle hahmojensa ihon alle ja käsitellä vaikeita, ristiriitaisia ilmiöitä ja tunteita.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 43: ”Teos seuraa lapsen kasvua aikuiseksi”, vaikka tämä ei aivan perinteinen kasvukertomus olekaan.

Eurooppalaisuuden eturintamalla

Päivi Lipponen: Ihmisyyden vuoksi. (WSOY, 2018)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Olen joulukuussa kuunnellut kahta pitkää äänikirjaa, Päivi Lipposen uutuusteosta ja Michelle Obaman muistelmia. Vaikka molemmat kirjat ovat hienoja, projektit ovat edenneet kuin Iisakin kirkon rakennus. Minulla kipuraja äänikirjoissa tuntuu olevan noin 10 tuntia. Tämä teos oli pituudeltaan lähes 17 tuntia. Hyvää kirjan kuulemisessa oli se, että niin tekemällä keskityin tarinaan, enkä sen runsaisiin lähdeviitteisiin. Noin 13 tunnin jälkeen vaihdoin painettuun versioon, ja siinä vaiheessa koin myös lukevani eri teosta, koska teksti oli runsaasti lähteistetty.

Ihmisyyden vuoksi on romaani, joka tiivistää lähes sadan vuoden historian neljässä maassa, Suomessa, Neuvostoliitossa/Venäjällä, Saksassa ja Puolassa. Myös Ukrainan puolella ehditään käydä levittäytymässä, mutta ne osuudet ovat ohuita. Kirja rakentuu useiden avainhenkilöiden havaintoihin, mutta keskeisimpiä näistä ovat isä ja tytär, suomalaiset Timo Makkonen (Dima) ja Aila Hazar. Isä on hylännyt suomalaisen perheensä Neuvostoliiton vuoksi, ja Aila on tullut adoptoiduksi juutalaiseen porvarisperheeseen tämän äidin kuoltua. Nuorena naisena Aila matkustaa saksaa oppimaan adoptioäitinsä sukulaisten luo Berliiniin, jossa natsihallinnon realiteetti avautuu hänelle hitaasti ja julmasti.

Muutamia havaintoja reaaliaikaisesti kuuntelun aikana:

Kappale 86: Aika paljon kohtauksia, joissa Stalin, Hitler tai Göbbels ovat päärooleissa. Toivottavasti vähenee loppua kohti.

Kappale 129: Aila on sihteerinä Ukrainassa ja kuulee vuokraisäntänsä sanovan: ”En pysty menemään nukkumaan ennen kuin olen tappanut juutalaisen”. Vasta tässä vaiheessa nainen tulee järkiinsä ja päättää muuttaa takaisin Suomeen. Karmivaa menoa.

Kappale 148: Ollaan keskitysleirin suihkussa Auschwitz-Birkenaussa. Tämä on kappale, jonka olen nähnyt liian monta kertaa sieluni silmin.

Vuoden 1944 aikana vaihdan äänikirjan painetuksi kirjaksi ja alan väsyä varsinkin vielä siinä vaiheessa esiteltyihin uusiin hahmoihin. Vlad-veljen uusi rakkaus toveri Parrikada on kiinnostava hahmo, mutta tulee tarinaan liian myöhään ja jää pinnalliseksi.

Yleinen vaikutelmani kirjasta on se, että sen laajojen teemojen omaksuminen ei ehkä ole mahdollista yhdellä lukukerralla. Lipposen huolellinen taustatyö näkyy lähdeviitteissä, ja jälkisanoissa hän kutsuukin teostaan ”fakta-fiktioksi”, koska hän on etsinyt hahmoilleen lihaa luiden päälle haastattelemalla vanhoja ihmisiä niin Suomessa, Venäjällä kuin muissakin itärintaman kohteissa.

Itse sain eniten irti moskovalaisesta arjesta 1930-luvulta ja Diman perheen vaikeasta tilanteesta kommunistisen eliitin eturintamalla. Tämä kun on aihe, josta en ole lukenut kymmeniä fiktiivisiä teoksia, kun taas varsinkin keskitysleiriteema tuntui minusta loppuun kalutulta. Viimeisen neljänneksen aikana sodan kuvaus alkoi puuduttaa, ja sitten nykyaika-osioissa tuntui, että olisin voinut lukea näiden sodasta selviytyneiden vanhusten mietteistä enemmänkin.

Lipposen teos oli mainio joulukirja siksi, ettei se heti loppunut kesken. Paikoitellen sävy on historianopettajamainen, mutta en ole varma johtuuko vaikutelma siitä, että tiedän Lipposen olevan historian opettaja. Luulen, että olisin lukenut teoksen avarakatseisemmin, jos en olisi tiennyt mitään kirjailijasta etukäteen. Ennakkoasenteeni ei tosin ollut hankala, koska Lipposen persoona ei ole koskaan häirinnyt minua.

Teoksen kokoava teema on oikeusvaltion mureneminen, ja ne vaikeat valinnat, joita ihmiset joutuvat tekemään, kun kaikki vaihtoehdot eloon jäämiseksi ovat huonoja. Jokainen voi tahollaan miettiä, millaisia natseja, fasisteja tai bolshevikkejä olisimme, jos tuollainen ideologia olisi lähes pakollista totalitaarisessa ikeessä. Itse varmasti olisin bunkkerissa luimuileva kattilanatsi, arka myyrä, jonka silmät eivät enää kestäisi päivänvaloa. Kattilanatsi on tyyppi, joka syö kaikki ateriansa yhdestä ja samasta kattilasta.

Kirja on saanut sekavia arvioita, joihin en ole ehtinyt syvällisesti perehtyä, koska jo itse romaanin lukeminen oli suuri urakka. Tiedän, että kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja liian runsaasta hahmogalleriasta. Olen kyllä lukenut vielä runsaampiakin historiallisia romaaneja, eikä tässä ollut ainakaan vaikeasti ymmärrettäviä osioita, vaan juonen käänteet pysyivät hyvin kasassa. Tuntui myös, että kustannustoimittaja oli tehnyt huolellista työtä, eli teos tuntui kauttaaltaan viimeistellyltä. Viime aikoina tätä ei ole voinut ottaa annettuna isoillakaan kustantamoilla, ja siksi myös tässä blogissa on ollut paljon murinaa kesken jääneistä toimituksista. Kielellisesti ja rakenteellisesti kirjaa oli ilo kuunnella ja lukea. Ehkä seuraavaksi toivoisin lukevani kirjailija Lipposelta hieman pienempää ja rajatumpaa tarinaa.

Uudessa HELMET-haasteessa teos sopii ainakin kohtaan 44: ”Kirja kertoo Berliinistä”.