Konservatiivisuuden koeajoissa

Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä (WSOY, 2017)

Vuosina 2016-17 neljääkymppiä lähestyvä kirjailija Joonas Konstig (s. 1977) lähti kokeilemaan jotain itselleen uutta ja ihmeellistä, herrasmieheksi kasvamista. Takana oli antropologian opintoja ja pidempiä kenttätöitä punk-kulttuurissa, veganismissa ja muissa vastakulttuurin kehdoissa.

Konstig ei omaa herrasmies-keikarille tyypillistä sukutaustaa, hän on työväenluokkaisen evakkoperheen vesa, jonka ruotsalaisperäinen nimi lienee peräisin Ruotsin armeijan kutsunnoista 1700-luvulta. Hänellä ei myöskään ollut suurta budjettia projektinsa toteuttamiseksi. Vuoden aikana hän kävi muun muassa ratsastus- ja miekkailutunneilla, kävi tapakouluttaja Kaarina Suonperän puheilla ja osallistui rugbyjoukkueen treeneihin.

Konstig nimeää teoksensa realityproosaksi, mikä on oiva nimi dokumentääriselle elämäkerralliselle teokselle, joka ei kuitenkaan ole perinteinen elämäkerta. Teokseen toki mahtuu päiväkirjamerkintöjä, mutta sitä voi myös lukea tietokirjana herrasmies-käsitteen kulttuurihistoriasta.

Täytyy sanoa, että minua ärsytti teoksen alkuasetelma ja myyntiretoriikka. ”Kuinka vihreätukkaisesta punkkarista tuli herrasmies” on alleviivaava, lukijoita kalasteleva alaotsikko, jota en itse ostaisi. Toki myös herrasmiesmäisyyteen voi liittyä kapinallisuutta näinä aikoina, jolloin valtakulttuuri painottaa teinimäistä äijämäisyyttä, johon kuuluu olennaisesti ”naismaisen” tapakulttuurin, hyvien tapojen ja kaikenlaisen piiperryksen vähättely. Matti Klingen kaltainen leivoshaarukkamies voi olla jopa raikas ilmestys sen jälkeen, kun on katsonut putkeen tietyntyyppistä tositeeveetä, jossa äijämäisyyttä ylistetään.

Teos on dokumentti aikuiseksi kasvamisesta ja vastuullisuuden oppimisesta joskus kantapään kautta. Kolmen lapsen isänä Konstig halusi myös kokeilla herrasmiesmäisyyttä kotioloissa, ja kertomus ”prinsessojen” illallisesta, meren elävien hienostuneesta syöttämisestä jälkikasvulle oli teoksen viihdyttävin episodi. Nautin myös pariskunnan häämatkakuvauksesta Venetsiaan, vaikka täytyy myöntää, että mikään tuon matkan kuvauksessa ei tehnyt minua kateelliseksi.

Pauliina Laitinen-Littorin ja hänen ruotsalainen ex-puolisonsa Sverker pääsevät myös siteeratuiksi, sillä onhan herrasmiehelle äärimmäisen tärkeää kuluttaa metsästysvaatteitaan ennen retkelle lähtöä, jotta ei näyttäisi liian nousukasmaiselta. Tämän tyyppiset hahmot ovat kaikessa rehellisyydessään ja avoimuudessaan myös koomisia, sillä heitä tuntuu ajavan elämässä lähinnä oikeanlaisen vaikutelman antaminen uusille kontakteille.

Vuoden kokeiluun kuului myös tutustumista vapaaehtoistyön kenttiin, ja Konstig onnistui tekemään tuttavuutta kotiseurakuntansa diakoniatyön kanssa. Monellekaan kirkosta etääntyneelle nuoremmalle ihmiselle diakonian käsite ei ole kovin tuttu, ei ollut Konstigillekaan, joten siihen liittyvät pohdinnat olivat myös arvokkaita. Suhde kristinuskoon oli yksi keskeinen pohdinnan paikka herrasmieheksi kasvamisen tiellä. Vaikka en itse edellyttäisi herrasmieheltä minkään muotoista uskonnollista toimijuutta, eurooppalaisen kulttuurihistorian näkökulmasta uskontolukutaito tuntuu silti olennaiselta elementiltä. Kristilliset hyveet ovat kautta aikojen kuuluneet varsinkin ylempien luokkien sivistykseen, josta Britannian sisäoppilaitosten kasvatuskulttuuri on yksi esimerkki.

Minun oli vaikea samastua kirjailijan elämäntilanteeseen, sillä ensimmäisen maailman ongelmia hänellä tuntui riittävän aivan loputtomiin alkaen oikean väristen sukkien valinnasta. Silti pidin hänen kirjoitustyylistään ja paikoitellen piikikkäästä itsetutkiskelusta. Toivon myös, ettei hän tulevissa teoksissaan luovu sarkasmistaan, koska se kuitenkin loi särmää tähän teokseen, joka oli jo vaarassa lipsua jeesustelun ja liiallisen luokkaretkeilyn puolelle. Se, että ihminen luopuu rumista puheista, alatyylisistä kommenteista ja juoruilusta, on varmasti hyväksi hänen henkiselle kasvulleen, mutta kirjailijan kehityksessä kaikenlainen jalomielisyyteen pyrkiminen tuntuu haitalliselta.

Konstig on minulle aiemmin tuntematon kirjailija, mutta samaan syssyyn onnistuin pelastamaan hänen novellikokoelmansa Ahneet ja viattomat (2008) kierrätyskorista, joten saatan kirjoittaa toisenkin arvion hänen teoksistaan.

HELMET-lukuhaasteessa etenen nyt rastille 3, eli kyseessä on kirja, johon suhtauduin ennakkoluuloisesti. Onneksi ennakkoluuloni rapisivat lukemisen aikana, ja koin jopa oppivani eurooppalaisen tapakulttuurin historiasta jotain uutta.

Elämän ja kuoleman hedelmävadilla

Teos: Rakel Liehu: Helene (WSOY, 2003)

Äänikirjan lukija: Rakel Liehu

Parin viime viikon aikana kuuntelin verkkaisesti kirjaa, johon en välttämättä muuten olisi juuri nyt venynyt, mutta sen pohjalta tehty uusi elokuva kiinnostaa. En nykyään sattuneesta syystä pääse usein elokuviin, mutta Heleneä voisi mennä katsomaan halpaan matineasessioon, kun Laura Birnin roolisuoritus kiinnostaa. Ainakin leffareissua on nyt hyvin pohjustettu, eli saan varmasti keikasta maksimaalisesti inspiraatiota irti.

Muuten minulla alkaa olla suomalaisista naistaiteilijoista kirjoitettujen historiallisten romaanien kiintiö toistaiseksi täynnä. Tavallaan nämä ovat minulle lohtukirjoja, mutta näiden ”elävien taulujen” välillä on myös paljon toistoa. Viimeksi luin Schjerfbeckistä Mila Teräksen romaanin Jäljet (2017), jossa varsinkin taiteilijan elämän loppuvaiheet korostuivat runollisessa muodossa.

Tätä teosta en ole huomannut sen julkaisuvuonna, koska en tuohon aikaan venynyt kotimaiseen kirjallisuuteen. Kirja on ilmeisesti nyt nostettu uudelleen markkinoille elokuvan imussa, eikä se ainakaan tunnu yhtään menettäneen tenhoaan. Hienoa tämän tyyppisissä historiallisissa romaaneissa onkin, etteivät ne vanhene – tai toki tyylilajit historiallisissa narratiiveissa muuttuvat, mutta itse en huomannut suurta eroa tämän ja tällä vuosikymmenellä julkaistujen naistaiteilijoista kertovien romaanien välillä.

Romaanissa Helene kertoo elämästään varsinkin kahdessa ajanjaksossa, keski-iässä Hyvinkäällä sortovuosien kurimuksessa ja Marienfredin kylpyläkaupungissa Ruotsissa vuonna 1944. Romaanissa on paljon takaumia, joiden kautta lukija pääsee kurkistamaan hänen seikkailuihinsa muun muassa Ranskassa ja Italiassa. Köyhän naistaiteilijan elämänhallinnan tematiikka korostuu teoksessa erityisesti, ja sydämessä muljauttavat kaikki ne mestariteokset, joita Schjerfbeck joutui antamaan Taiteilijaseuran myyjäispalkinnoiksi, koska ne eivät kelvanneet vuosittaisiin näyttelyihin.

Tätä kirjaa on taatusti käyty läpi kirjablogeissa niin pitkään, ettei minun enää kannata referoida sen juonta uusille, potentiaalisille lukijoille. Parasta antia minulle olivat havainnot itse maalaamisesta, taidehistoriasta ja köyhän taiteilijan elämänehdoista; Helenen perhe-elämään ja rakkauselämään liittyvät episodit tuntuivat jo vähän liiankin tutuilta.

Prinsessa Mirza (Elsa Lindberg-Dovlette) on kiinnostava hahmo romaanissa, hän kuolee tarinan aikana Tukholmassa ja on ollut Helenen asuintoveri Marienbadin täysihoitolassa. Olen lukenut tältä suomalaistaustaiselta seikkailijattarelta erikoisen tarinan avioliitosta haaremin suojassa, ja saatan palata teokseen blogissani, koska viime lukemasta on jo kauan enkä tarinaa kunnolla muista. Tämä on yksi niistä antikvariaattien aarteista, joista en ehkä tässäkään muutossa luovu, koska teoksella saattaa jopa olla jotain arvoa.

Parasta onkin, jos suht ennalta-arvattavasta teoksesta avautuu uusia, ei niin tunnettuja polkuja vaikkapa sivuhenkilöiden muodossa. Myös prinsessa Mirzan elämästä voisin katsoa elokuvan, vaikka muistaakseni kirjan kuvasto oli rasittavan stereotyyppinen ja orientalistinen – aikansa tyypillinen hengentuotos.

HELMET-haasteessa teos sopii hyvin kohtaan 15: ”Fiktiivinen kertomus, jossa on todellinen henkilö”.

Työmatkalla omassa menneisyydessä

Elina Hirvonen: Punainen myrsky (WSOY, 2019)

Elina Hirvonen kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden työtä enimmäkseen tuntuu inspiroivan maailman suuret konfliktit, hätä, puute ja lasten asema pahoissa paikoissa. Ja kunnioitan tätä valintaa, hänen kaltaisiaan kertojia tarvitaan, vaikkakin kirjojen tematiikka tuntuu hieman toistavan itseään. Otin Punaisen myrskyn Storytelin kautta kuunneltavaksi siksikin, ettei se ollut turhan pitkä, eli tiivis muoto oli tässä tapauksessa ehdoton meriitti. En ollut niin hirveän kiinnostunut Hussein al-Taeen elämäntarinasta, koska hän on medioissa liikaa ryvettynyt hahmo jo alkajaisiksi, mutta toki tämäkin haaste, tosi elämän tarinan fiktiollistaminen, kiinnostaa kirjoittamisen metodina.

Tarina alkaa vuodesta 2015, jolloin kertojan perheeseen odotetaan esikoista ja Eurooppa kohtaa uuden pakolaiskriisin. Kertojan Aura-vaimo on suomalainen, ja hän itse on onnistunut nousemaan työhön, jossa enimmäkseen toimii ensimmäisen maailman korkeakoulutettuja. Työkaverit Pekka ja Sanna ovat kosmopoliitteja, jotka voivat samassa lauseessa ratkaista rauhanneuvottelujen marssijärjestyksen ja kesämökin katon korjaamisen. He tuntevat kyllä kohdemaiden kulttuureja, mutta ongelmat, joita he työkseen ratkaisevat, eivät koske heidän yksityiselämäänsä. Kirjan mies taas on töissä omassa henkilöhistoriassaan, ja hänen kokemustaan tarvitaan, mutta samalla hän kamppailee syvien lapsuuden traumojen kanssa.

Miehen vanhemmilla on terveysongelmia, ja äiti odottaa avosydänleikkausta. Äiti on synnyttänyt lapsensa oloissa, jotka johtavat ennenaikaiseen vanhenemiseen, poika on myös kokenut turvattomuutta sisarusten syntymien aikana. Isä on ollut pitkään vankilassa lasten ollessa pieniä, ja reissut isää katsomaan Abu Ghraibin vankilaan informoivat hänen myöhempiä havaintojaan tuosta pahamaineisesta paikasta. Nykyisyydessä mies kokee onnistumista siinä, että voi tarjota äidilleen pääsyn yksityislääkärille, ja viedä tämän sinne omalla autollaan.

Isän vapauduttua vankilasta perhe pääsee pakenemaan Saudi-Arabiaan pakolaisleirille, josta käsin lapset käyvät paikallista koulua. Kertoja kadehtii saudilapsia, jotka saavat syödä suklaata mielin määrin. Onnellisuudesta seuraavaa astetta havainnoidaankin jo Suomessa, Valkeakoskella, jonne perhe saapuu ensimmäisenä. Esikoispojan asema vanhempien tulkkina on väistämätön, mutta Vantaalle siirtyessään hän pääsee myös osallistumaan tavalliseen nuorison ilonpitoon. Normaalit seurusteluhuolet kuuluvat kuvioon, eikä hän ainakaan pidä uskontoa keskeisenä kriteerinä tyttöystävän etsimisessä.

Ulkopuolisuuden tunne tulee asioista, joita hän ei voi jakaa suomalaisten ikätoveriensa kanssa. Erityistä ahdistusta hän kokee vuonna 2003, jolloin hänen tiedostavat, palestiinahuiveihin pukeutuvat opiskelukaverinsa ovat osoittamassa mieltään Irakin sotaa vastaan Yhdysvaltain suurlähetystön edessä, ja haluaisivat hänet mukaan maskotikseen. Kirkasotsainen maailmantuska on vaikea ilmiö sellaisen kohdata, joka kokee murhanhimoa omia tai vanhempiensa kiduttajiaan kohtaan – varsinkin sellaisia varkaita, jotka eivät ole koskaan ymmärtäneet runoutta.

Kirjan kertoja tietää, ettei hän koskaan tule täysin eheytymään varhaisista kokemuksistaan. Samalla muslimi-identiteetti pysyy tärkeänä pilarina länsimaailmassa, vaikka hän ei edustakaan täysin samoja arvoja kuin ilmeisen konservatiivinen isänsä. Oli kiinnostavaa lukea varsinkin kaksikon yhteisestä reissusta Iraniin, muun muassa Qomin historialliseen kaupunkiin, jossa kertoja kokee pitkästä aikaa täydellistä yhteenkuuluvaisuutta kulttuurisesti ja ulkonäöllisesti.

Kosketukseni kirjaan oli kieltämättä tällä kertaa kepeä, sillä kuuntelin sitä joulutouhujen keskellä. Näin tiiviin teoksen voi hyvin lukea tai kuunnella kaksikin kertaa, sillä sen syvät mietteet eivät yhdestä kerrasta kulu. Loppua kohti koin monta kertaa herkistymistä, varsinkin sairaalan käytävillä äidin leikkauksen aikana.

Hirvosen esikoisteos voisi olla seuraava looginen rastini, koska se odottaa lukemattomana lähtöä seuraavaan kotiin. Tämä on ehkä kolmas häneltä lukemani teos, suosikkini kaikista on edelleen Sambiaan sijoittuva Kauimpana kuolemasta, mutta uskon tämän teoksen tavoittavan vielä suurempia yleisöjä, koska siinä on selkeä yhteys tämän päivän keskusteluihin al-Holin leirin lasten kokemusmaailmasta.

Telex-huoneen tulevaisuususkosta

Teos: Suvi Vaarla: Westend (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

1990-luku alkaa jo olla aikaa, josta nuori kirjailija voi kirjoittaa uskottavan historiallisen romaanin. Itse elin tuon vuosikymmenen elintasokuplassa: vaikka en opiskeluvuosinani pahemmin palkkatöissä käynyt, en kokenut laman vaikutuksia samoin kuin moni muu.

Suvi Vaarla kuvaa esikoisromaanissaan kasvavan Elinan muuttuvaa elämää, jonka nousukauteen kuuluu muutto Westendiin, valkoisten omakotitalojen Taj Mahaliin. Elinan isä Pekka on rakennusalalla menestynyt diplomi-insinööri, joka siirtyy urheilurakentamisesta lomakyläbisneksiin. Äiti Leena on kääntäjä yritysmaailmassa, joka erikoistuu Venäjän-kauppaan. Ainoaa tytärtä kasvattaa pitkälti televisio, kunnes naapuriin muuttaa paluumuuttajaperhe Saksasta ja perheiden tyttäret Sandra ja Elina alkavat kasvattaa toisiaan.

Naapuriperheet ystävystyvät, ja pian viettävät kaiken vähäisen vapaa-ajan yhdessä. Pekka saa ylipuhuttua Forsblomit varaamaan mökin hänen suunnittelemassaan Levin mökkikylässä. Sandran äiti Anitalla on aateliset sukujuuret, ja hänen herraskaiset pöytätapansa pistävät silmään jopa Westendissa. Hän on kotirouva, joka juo iltaisin aivan liikaa viiniä. Hän on se nainen, jonka mustelmat oikeasti tulevat törmäilyistä oviin, ja kun hän rikkoo olohuoneen lampun, hän pyytää siltä anteeksi.

Laman alkaessa Elinan perhe kokee sen vaikutukset ensimmäisten joukossa. Isän bisnesten horjuminen vaikuttaa myös naapuruussuhteisiin, ja Forsblomit uhkaavat Pekkaa oikeustoimilla. Tytöt jatkavat tapaamista Helsingin keskustassa, mutta vanhempien keskinäinen sota vaikuttaa ystävyyteen. 13-vuotiaana Elina muuttaa vanhempiensa kanssa kaupungin vuokrataloon Matinkylään, ja etuoikeuksista luopuminen on vasta alkamassa.

Koska itse elän pahemmassa köyhyydessä kuin mitä kirjassa kuvataan, teos ei millään muotoa järkyttänyt minua. Perheen isä tappaa itsensä epätoivon vuoksi, ja niin tappavat monet muutkin espoolaiset pudokit, aivan tavalliset perheenisät. Häpeän taakka on liian raskas monille kannettavaksi, ja osalliseksi siitä pääsee myös Elina, vaikka menestyykin elämässään kohtuullisesti. Perhetausta vaikuttaa kuitenkin paljoon pääkaupunkiseudulla: aloittaessaan seurustelusuhteita miehet haluavat lähes ensimmäisenä tietää, mitä naisen vanhemmat tekevät työkseen. Elina oppii kertomaan muunneltua totuutta perheestään, ja samalla hän huomaa, että rahakkaat kesätyöt ja harjoittelupaikat menevät aina ”hyville tyypeille” ja muille, jotka ovat vanhemmiltaan oppineet verkostoitumisen taidon.

Elina on vaikeista kokemuksistaan huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) työteliäs sopeutuja, joka opiskelee Kauppakorkeakoulussa, mutta haaveilee tylsästä ja turvallisesta julkishallinnon urasta. Kapinallista hänestä ei saa ilveelläkään, vaan rahalla on edelleen hänelle suuri merkitys elämässä. Hän on silti päättänyt, ettei arvota muita ihmisiä varallisuuden mukaan, ja tämä päätös estää häntä pääsemästä urakiitoon. Koodauskuumetta poteva poikaystävä häpeää hänen siivoojan työtään opintojen aikana, mutta tulee silti hänen yksiöönsä asumaan tuulisina aikoina. Eron jälkeen mies iskee kultasuoneen, mutta silti Elina on tyytyväinen, ettei valinnut häntä puolisokseen.

Ajankuvaa kirjassa on runsaasti, ja omaan makuuni taloushistoriaa kerrattiin hieman liikaa. Toki kirjan lukeminen oli antelias trippi menneiden vuosikymmenten uutismaailmaan, kansantaloudellisiin hokemiin ja tyhjiin sloganeihin, ja kirjailijaa nuoremmille lukijoille teos saattaa olla jopa yleissivistävä. Itse huomasin, etten ollut ollut 80-90-luvuilla kovinkaan hereillä talousuutisia seuratessa, ja näin monet termit jäivät minulle edelleen abstrakteiksi. En siis edelleenkään osaa selittää jälkipolville, mikä oli Helibor-korko, mutta tätä kirjaa lukiessa olisin voinut opiskella terminologiaa.

Olen tehnyt toiselle alustalle haastetta Suomen kuntien kirjallisuuksista, ja Espoota edustamaan valitsin Enni Mustosen, koska en löytänyt mitään kiinnostavaa syntyperäisen espoolaisen kirjoittamaa romaania. Tämä teos on espoolaista kirjallisuutta parhaimmillaan, koska siinä osoitetaan kaupungin alueiden kerroksellisuus, ja niiden välinen nokkimisjärjestys.

Kirjan aika-akseli on laaja, ja kolmenkymmenen vuoden tiivistäminen näinkin kompaktiin formaattiin on vaatinut kirjailijalta kärsivällisyyttä ja perslihaksia. Se, ettei perheen tarinaa kerrota lineaarisesti, on hyvä ratkaisu, sillä tällaisenaan rakenne oli elävä. Romaanin jännite pysyi koossa loppuun saakka, ja raskaista vaiheista huolimatta Vaarla onnistui luomaan myös toiveikkuutta.

80-luvun nousukautta kuvasi parhaiten isän rakennusfirman telex-huone, joka valoi kasvavaan lapseen uskoa siitä, että eteenpäin mennään. Ylipäänsä näiden ”juppien” lähes saumaton usko kapitalismin voittoon tuntui lähes yhtä rasittavalta kuin hieman tätä aiemmin käynnissä ollut taistolaisuus. Sisimmillään kirjan nousukkaat isähahmot olivat kuitenkin maalaistolloja, jotka kotioloissa nauttivat sillipurkkien tyhjentämisestä ja piimän juonnista kotisohvillaan. Koin ehkä ansiokkaimmaksi kirjassa juuri näiden maalaisjuurten esiin tuomisen, ja päähenkilön äidin jääliläisten vanhempien elämänviisauden korostamisen.

Romaanissa oli todella paljon asiaa, mikä kaikki ei tarttunut minuun äänikirjaa kuunnellessani. Jotain yhteistä tässä oli äskettäin lukemani Maija Kauhasen Eliitti-romaanin kanssa, jonka päähenkilö on hieman Elinaa nuorempi ja tulee radanvarren mitättömästä kehyskunnasta. Myös siinä käsitellään laman lasten henkistä perimää, mutta kyseessä oli yksityisempi tarina. Uskoisin, että tästä pitävä voisi pitää molemmista; minuun tämä teos kolahti enemmän, koska kirjailija pääsi tässä maalaamaan lähihistoriallista panoraamaa leveällä sudilla.

Voileipäkakkua aamupalaksi

Teos: Antti Heikkinen: Maaseudun tulevaisuus (WSOY, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Nasaretin kylässä on työväentalo, nuorisoseuran talo ja legendaarinen herätyskristillinen historia. Joulun alla 1825 sinne odotettiin Ristuksen jälleensyntymää, mutta Keskikankaan Mari-piian äpärä osoittautui tytöksi, ja Luojan suunnitelma meni pilalle. Legenda on silti elänyt kylällä suurenmoisena, ja identiteetin rakennusaineena se on lähes pyhä. Kuinka sitten käy, kun vuosittaisille kirkastusjuhlille kutsutaan runoilija, jolla on uutta kerrottavaa Laapotti-nimisen saarnaajan ihmeellisestä isyydestä?

Olen tainnut lukea Antti Heikkisen kaikki fiktionaaliset teokset, ja Maaseudun tulevaisuus jatkaa jo tuttua, verevää murrekirjallisuuden sarjaa. Kyse on kuitenkin yhdenpäivänromaanista, jossa kesäjuhlien valmistelu nousee keskiöön. Kylän matriarkka Päivänkämmenen tilan leskirouva Maire pitää ohjaksia käsissään nuorisoseuran talolla, kun juhlien tarjoamisia puuhataan. Lotta Svärd-kupit ovat mystisesti kadonneet, ja huippukokin valmistama rosvopaisti on ryöstetty kuopastaan.

Tohina on päällä lähes joka mökissä Nasaretissa. Vanhukset oireilevat itsetuhoisesti, keski-ikäisillä on pettämisdraamaa, ja nuorisolla on kosiopuuhia kyläyhdistyksen pitämällä kesäkaupalla, joka myy eineslihapullia viidellä eurolla kiireisille mökkiläisille. Rakennemuutos ja sukupolven vaihdokset ovat puhutelleet viimeiset 40 vuotta, mutta uutta tuulta purjeisiin tuo veganismin vastustus.

Kirjaan mahtuu myös itseironiaa: kyläjuhlille kutsutaan kaksi kirjailijaa, joista Jussi Taskinen on paikallinen julkkis, köyhän miehen Heikki Turunen. Häntä haastaa paikkakunnalle Helsingistä muuttanut runoilija Simo Katajisto, joka vihaa murrekirjallisuutta. Halvaantunut mies on viime aikoina löytänyt iloa elämäänsä tutkimalla Laapotin saarnaajahahmoa, ja hänellä on uutispommi tarjottavana kyläläisille juhlien kunniaksi.

Romaanin etnologinen juoni on hykerryttävän kekseliäs, ja siitä olin eniten innoissani. Joidenkin henkilöhahmojen yliampuva karikatyyrisuus taas rasitti, vaikka voin hyvin kuvitella tämänkin tarinan tulevaisuuden kesäteatterien lavoilla. Liioittelu on Heikkisen rakastama tyylikeino, ja runsauden estetiikka alkaa jo Mairen aamiaispöydästä, jossa hän yrittää tarjoilla nyrpeälle miniälleen kahden sortin voileipäkakkua.

Äänikirjan lukeminen Heikkisen itse lukemana oli henkeä nostattavaa, ja osoitti kirjailijan näyttelijän lahjat. Lataamossa käyneen Aune-tädin artikulaatio jäi soimaan korvamatona, mutta tuonkin hahmon suhteen tarvitaan lukijalta venyvää pinnaa. Kyläkaupan nuori Tiia oli taas ilahduttavan näpsäkkä tapaus, joka onnistui jauhottamaan pinttyneimmät jäärät. Kylän ukoille maistuisi kasvisruokana niin sarkasmi kuin orgasmi, ja seitanpaistillakin on osansa draaman kaaressa.

En tiedä, kuinka olisin lähestynyt tätä romaania, jos tämä olisi ollut ensi kosketukseni Heikkisen tuotantoon. Nyt osasin jo odottaa tietynlaista näkökulmaa, mutta maaseutu-kaupunki-vastakkainasettelun suhteen en päässyt yllättymään. Seitanin ja rosvopaistin kilpailusta on vaikea löytää raikasta tulokulmaa, ja paikoitellen teos sortui samanmoiseen populistiseen öyhötykseen kuin keskustapuolueen kansanedustajien yleisönosastokirjoituksissa.

Tästä huolimatta kesäistä kirjaa oli ilo kuunnella jo rikkaan kielensä vuoksi tässä marraskuun lopun lohduttomassa pimeydessä. Vaikka teokseen mahtuu myös epätoivoa ja silkkaa raivoa, loppupeleissä siitä jää keventynyt mieli.

Marraskuun dekkarikimara

Tapani Bagge: Pirunsaari (Crime Time, 2017)

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (WSOY, 2013), suomennos Outi Menna

Tapani Baggen Pirunsaari on teos, jonka valitsin luettavaksi pelkän nostalgisen kannen vuoksi. Vanhan ajan turistiviirit kiinnostavat minua, vaikka en niitä keräilekään, ja vanhahtavaa tunnelmaa kirjalta odotin ja sainkin. Dekkari tosin sijoittuu nykypäivään itäiselle Suomenlahdelle, Elviiran fiktiivisen rannikkokaupungin linnoitussaarelle, jonka bastioni on remontoitu turistikäyttöön.

Pirunsaari on historiallisesti inspiroiva paikka, jonne Jonssonin islantilais-suomalainen pariskunta on perustanut majatalon. Siellä syysmyrskyissä löytyy kolkattuna paikallisen IT-firman pomo Peter Pilvinen kostean tyky-viikonlopun jäljiltä. Samaan aikaan mantereelta löytyy kuolleena paikallinen hyväntekijähahmo, laitapuolen kulkijoiden majoittaja Arvo Sjöbacka, jota vara-Jeesukseksi tituleerataan.

Kyseessä on dekkarisarjan toinen osa, mutta mukaan pääsee vaivatta vielä tässä vaiheessa. Varsinaista päätutkijaa en osannut identifioida, mutta Esa Saarinen ja Jane Korhonen olivat vahvasti puikoissa. Hahmoihin liittyy paljon huumoria, niin it-firman urakiipijöihin kuin pikkukaupungin märkiin piireihin. Bagge luottaa perinteisen poliisitutkinnan voimaan, ja käyttää paljon resursseja paikkojen yksityiskohtaiseen kuvaukseen.

Perinteisten alkoholistien rooli alkaa kaveta nykydekkareissa niin, että teoksen etanolissa marinoidut hahmot tuntuivat jopa eksoottisilta. Turistiviirien lisäksi teoksessa fiilistellään muun muassa 60-luvun kalenteriastiapyyhkeiden parissa. Itse alan jo olla sen verran vanha, että tällainen tunnelmointi puree minuun myös dekkareiden maailmassa. Todennäköisesti luen tästä sarjasta toisenkin osan.

Kristina Ohlsson oli minulle uusi dekkarituttavuus, jonka teokset pelastin taloni ullakolta jonkun muuttajan sinne jättäneenä. Luin itse asiassa kolme Fredrika Bergman-sarjan teosta, joista Daavidintähdet oli minulle mieluisin. Myös Tuhatkaunot-teoksessa oli kiinnostava asetelma, kun taas Paratiisiuhrit oli vähän liian mahtipontinen makuuni.

Daavidintähdissä selvitetään Tukholman fiktionaalisen Salomonin juutalaisen seurakunnan piirissä tapahtuneita murhia, joissa kuolee kaksi 10-vuotiasta poikaa ja lastentarhanopettaja erillisissä iskuissa. Pojat Simon ja Abraham löytyvät metsästä paperipussit päässä, ja kaikkialla lymyää myyttinen Paperipoika – koodinimi tarinalle, jonka juuret ovat Israelin kibbutsien suullisessa perimässä.

Ruuhkavuosiaan elävä siviilirikostutkija Fredrika Bergman päätyy Israeliin penkomaan keskeisten epäiltyjen taustoja, kun taas juutalaistaustainen Säpon poliisi Eden Lundell joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot Lontoossa. Poliisista potkut saanut kollega Peter Rydh on vasta palkattu juutalaisen seurakunnan turvallisuuspäälliköksi, vaikka hänellä ei ole aiempaa kytköstä yhteisöön eikä itse ole juutalainen. Homma on kovin tuulinen, vaikka mies saa opastusta työhönsä Efraim Kiel-nimiseltä Mossadin agentilta.

Luin sarjaa väärässä järjestyksessä ja koin sen sellaiseksi, joka avautuu paremmin, jos teokset lukee kronologisesti. Poliisi- ja etsivähahmoilla on suuria haasteita yksityiselämän saralla, ja niiden käsittely vie ainakin kolmanneksen teosten energioista. Erityisen paljon arvostin sitä, että näiden kolmen teoksen aihepiirit olivat todella toisistaan poikkeavia, eli puuduttavan toiston vaaraa ei syntynyt, vaikka luin kirjat lyhyellä aikavälillä.

Muitakin dekkareita on ollut työn alla, olen lukenut mm. P.D. Jamesia supernostalgisessa mielessä, mutta ehkä palaan häneen joulukuun katselmuksessa.

Loppuelämän riskianalyysi

Anja Erämaja: Imuri (WSOY, 2019)

Viimeiseen kymmeneen vuoteen en ole pahemmin seurannut kotimaista lyriikkatuotantoa, joten Anja Erämaja (s. 1963) on minulle aivan uusi kirjailijanimi. Imuri on hänen esikoisromaaninsa, jossa on proosarunon elementtejä. Kuuntelin kirjaa lukijan itsensä lukemana, mikä oli hieno, autenttinen elämys.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen itsensätyöllistäjä Kristiina, jonka äiti on juuri kuollut. Hänellä on teini-ikäiset lapset ja miesystävä, jolla on alkoholiongelma. Mies pyörii nurkissa myös päivisin ja häiritsee naisen bisneksentekoa täyttämällä ristikkolehtiä ääneen, mutta toisaalta kotoilusta on tullut naiselle elämäntapa. Hän on freelancer-toimittaja, jonka on jatkuvasti markkinoitava itseään. Liiketoimintasuunnitelmaa pukkaa starttirahahakemusta varten, mutta asiakkaiden ostovoiman määrittely ja riskianalyysi ovat vielä vaiheessa.

Kristiinan arkielämä koostuu jokapäiväisestä itsensä psyykkaamisesta ja myyntipuheesta. Salilla olisi käytävä ja tehokkaampia liikesarjoja keksittävä, suihkussa ei saisi nautiskella, vaan harjoitettava kuolleiden solujen kuivaharjausta verenkierron elvyttämiseksi. Napakat rintaliivit tuovat työpäivään tarvittavaa ryhtiä, työmeikki kannattaa tehdä, vaikka päivän aikana ei kävisi kuin lähikaupassa lukemassa ilmoitustauluilta uusista vertaistukiryhmistä, jonne juoppo mies ei kuitenkaan suostu lähtemään.

Ehkä Kristiina kärsii läheisriippuvuudesta, mutta samalla hän opettelee itsensä hyväksymistä. Ja samalla hän yrittää pyristellä ulos liiallisesta kiltteydestä. Hänelle on tyypillistä mennä alkoholistien tukiryhmiin miesystävänsä sijaisena, ja näiden sessioiden parodia oli herkullista luettavaa. Kummat sitten ovat pahempia narsisteja, sohvalla makaavat juopot vaiko raitistuneet ex-alkoholistit, jotka ovat onnistuneet työllistymään terapia-alalle ja esiintyvät kaikkitietävinä guruina?

Toki Kristiina joutuu käymään läpi muitakin ihmissuhteitaan, joissa hän harjoittaa samanlaista joustoa kuin rakkausrintamalla. Siskon koira on liian usein hänellä hoidossa, ja äidin hautajaisten järjestelyissäkin kysymys tarjottavista hiertää. Sisarukset vaikuttavat piirun verran menestyneemmiltä kuin kertoja, mutta ei hän kadehdi siskonsa kenkäalan messuilla käyntiä. Suurin osa ihmisistä tekee naurettavia asioita maailmassa elääkseen, kuten päivystävät ostoskeskusten auloissa myymässä feikkiä israelilaista luonnonkosmetiikkaa järkyttävään ylihintaan. Se, että hän koittaa pykätä firmaa kasaan levottoman keittiönsä nurkassa, ei lopulta ole niin poikkeuksellista, eikä maailma kaadu siihenkään, jos tuo firma kaatuisi.

Siskolta lahjaksi saatu robotti-imuri nousee aikamme metaforaksi: se ei kykene liikkumaan asunnossa edes kaikkien mattojen reunojen yli, vaan vaatii käyttäjältä jatkuvaa paimennusta. Onko se sitten uusi perheenjäsen vai lemmikin korvike, ja helpottaako se todella arkea vai tuleeko siitä lopulta turhake ja riesa? Runoilijan mielikuvituksella Erämaja kertoo korealaisesta kotiäidistä, jolta imuri söi hiukset ja puolet aivoista, eikä koskaan enää kuntoutunut takaisin suorittamaan perhevelvollisuuksiaan.

Tässä tarinassa on paljon arkista kaaosta, tajunnanvirtaa ja turhautumisten purkua, ja se sopii kaikille meille, jotka unohdumme arjessamme pohtimaan tärkeitä korealaisia tiedeuutisia kesken imuroinnin. Kirjan juonta on vaikea referoida, mutta onneksi siinä kuitenkin on myös ulkoisia tapahtumia eikä pelkkää päänsisäistä kaaosta. Itselläni jäi siitä eniten mieleen kuvaus päihderiippuvaisesta elämänkumppanista, mutta siinä on monta teemaa, joihin tarttua. Pakkoyrittäjyys on teema, josta olisin voinut lukea lisääkin, mutta tässä tarjottiin jo lupaavia tulokulmia aiheeseen.