Viikonlopun myrsky vesilasissa

Teos: Hanna Brotherus: Henkeni edestä (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Hanna Brotherus

Tänä viikonloppuna omassa somekuplassani on keskusteltu perjantaina 4.11. Helsingin Sanomissa julkaistusta arviosta Hanna Brotheruksen toisesta autofiktiivisestä teoksesta Henkeni edestä. Maaria Ylikoski kirjoitti varsinaisen tyrmäysarvion teoksesta, jonka hän oli kokenut kiusallisena. Erityisen epäkiinnostavana Ylikoski koki Brotheruksen tavata kuvata tunkkaisia käsityksiään äitiydestä, parisuhteista ja seksuaalisuudesta.

Tavallaan on virkistävää, että lehdissä esiintyy välillä vähemmän korrekteja arvioita. Luulen, että tuokin ”täyslaidallinen” voi jopa toimia Brotheruksen kirjan mainoksena, sillä moni saattaa kiinnostua katsomaan, onko kirja todella niin huono kuin arviossa väitetään. Jos taas arvio olisi kirjoitettu aiemmin tuntemattoman esikoiskirjailijan tuotoksesta, se olisi tuntunut kohtuuttoman rankalta. Mutta itse en pidä myöskään siitä, että kirjailijoita kohdeltaisiin eri kriteereillä riippuen siitä, ovatko he jo valmiiksi julkisuuden henkilöitä vai ei.

Minulle Brotheruksen esikoisteos oli suuri hitti, ja olen keskustellut siitä livenä useamman ihmisen kanssa blogimaailman ulkopuolella. Koin, että teos on tavoittanut sellaisiakin lukijoita, jotka ehtivät lukea vähemmän ja jotka pohdiskelevat lukemaansa mielellään pitkään.

Toki tämän kakkosen suhteen vähän ounastelin, että teosten välillä olisi toistoa, tai että se ei välttämättä onnistuisi tempaamaan mukaansa samalla voimalla, jos se kertoisi samoista teemoista. Mutta juuri nyt tässä marraskuun pimeydessä kirjan rauhallinen tempo ja haahuileva ote tuntuivat sopivilta. Minuun kirjassa teki vaikutuksen sen vapaamuotoinen, jopa impressionistinen rakenne.

Brotherus kertoo tässä kolmannesta elämästään: pesä on tyhjentynyt, vaihdevuodet vaivaavat, oma keho tuntuu vieraammalta kuin koskaan, ja vaikka hän elää rakkaudellisessa parisuhteessa, hän kokee välillä yksinäisyyttä ja maailmasta vetäytymisen tarvetta.

Tähän saumaan osuu suvun mökistä luopuminen, ja siihen liittyvien muistojen läpikäyminen. Kertoja matkustaa mökille yksin, ja kohtaa oman keski-ikäisen kontrollifriikkiytensä alkeellisissa oloissa. Puskapissalla on käytävä aivan liian usein, ja veneen tulpan tarkistaminen on pakkomielle. Luontosuhteen kuvaus on herkkää ja oivaltavaa, joten jäin varsinkin pohtimaan, mikä sai Ylikankaan dissaamaan kirjailijan kielellisen ajattelun tasoa.

Mökkireissun ulkopuolella pidin varsinkin Brotheruksen tavasta kertoa työprojekteistaan erityisen haavoittuvien ryhmien parissa, kuten turvapaikanhakijoiden. Oikeastaan olisin voinut lukea erillisen teoksen pelkästään hänen koreografin työstään.

Brotherus kertoo myös rehellisesti hänen suhteestaan kirjallisuuteen: hän ei ole koskaan ollut himolukija, koska tanssitaiteen opinnoissa huomio on keskittynyt ihmisten kehojen lukemiseen. Tämä ei tarkoita, ettei hän olisi harrastanut lukemista, mutta kulttuuripiireissä hän on usein kokenut itsensä sivistymättömäksi, kun ei ole lukenut kaikkia samoja kirjoja kuin muut. Mutta yksi teoksen kaunokirjallisia referenssejä on Eeva Kilven tuotanto, varsinkin Naisen päiväkirja.

Olen lukenut viime vuosina kymmeniä huonommin toimitettuja kaunokirjallisia teoksia suurilta kustantamoilta, joissa keskeinen ongelma on ollut kökkö kieli. Tässä teoksessa en tuota ongelmaa havainnut, mutta joistakin lukijoista teoksen hidas tempo ja arkisuus voivat tuntua pitkäveteisiltä. Itse taas pitkästyn takuulla varmemmin hektisen toimintadekkarin äärellä, joka on kirjoitettu pelkin aktiivilausein ja insinöörikielellä.

Minusta Brotheruksen teoksissa lohdullista on ollut kohdata kertoja, joka samalla harjoittaa tyypillistä taiteellista haahuilua, ja onnistuu kuitenkin kertomaan aivan samanlaisista arjen haasteista kuin kuka tahansa keski-ikää lähestyvä naislukija, riippumatta koulutuksesta tai ammatista. Mutta ehkä kirjan vahva naiserityisyys voi tuntua liialliselta. Itseäni ilahduttaa hänen teoksissaan jopa maadoittava jalat maassa-asenne.

Vanhalla jäärällä riittää vientiä

Teos: Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan rakkaustarina (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Heikki Kinnunen

Olen viime aikoina jopa lukenut uudelleen Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjaa, mutta en ole ehtinyt kertoa siitä blogissa. Sarja on sen verran suosittu, että uskon fanien löytävän nämä teokset ilman minun sanomisiani.

Nyt ollaan sitten jännän äärellä, sillä sitten viime kohtaamisen Mielensäpahoittajan elämässä on tapahtunut suuria muutoksia. Emäntä on vihdoin siirtynyt tuonilmaisiin pitkän laitoshoidon uuvuttamana, ja Mielensäpahoittaja ottaa hautajaisten stressin niin raskaasti, että saa aivoinfarktin. Mutta hurlumhei, kuntoutuksessa terapia-altaalla hänen elämäänsä kelluu Saimi, nainen, jonka haju miellyttää vanhaa jäärää.

Ja vaikka Saimi on jo kypsässä iässä, hän toimii edelleen läänintaiteilijana. Hänellä on maanisia kausia, ja depressiivisiä vaiheita, ja hän pukeutuu hurjan värikkäästi. Saimi yrittää opettaa uudelle rakkaalleen ajattelua boksin ulkopuolella, kuten saunapäivän vaihtamista tiistaille. Risottoon hän laittaa valkoviiniä, ja käyttää pöydän kattauksessa leikkokukkia. Viiniä hänen uusi heilansa joutuu hakemaan naapurikunnan Alkosta, sillä ei halua turhaan leimautua viinin lipittelijäksi kotikylällä.

Perheiden yhdistäminen ei käy ilman kommelluksia, eikä Mielensäpahoittajan ole helppo ymmärtää 26-vuotiasta Kukkaa, Saimin ainoaa tytärtä. Uusperheen muotoutuminen tuntuu kummalta myös Mielensäpahoittajan viisikymppisistä pojista.

Onhan tässä teoksessa ihan painavaakin asiaa seniorien seurustelusuhteista, kuten tunnekielen uudelleenopettelusta uuden, erilaisen ihmisen kanssa. Eli teos ei tunnu ihan ”hömpältä”, vaikka hahmon konsepti tuntuu välillä jo kulahtaneelta. Mutta olen seurannut muitakin pitkäkestoisia kirjasarjoja, jotka rakentuvat toistolle, ja ymmärrän hyvin ihmisiä, jotka kaipaavat lukuelämyksiltään tuttua ja turvallista ikuisuushahmoa.

Tällä kertaa taisin nauraa eniten Mielensäpahoittajan digihaasteille. Vaikka hän ei käytä sosialistista mediaa, hän kuitenkin osaa googlettaa monenmoisia tietoja – tarpeellisia ja tarpeettomia- omiin tarpeisiinsa, ja kirjoittaa sähköpostia perikunnalleen.

Romantiikkaa Elannon talossa

Teos: Päivi Lipponen: Toivon että tapaamme (Otava, 2022)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Kerttu on eläkeikää lähentyvä Elannon leipomon työntekijä Helsingissä, joka on viime ajat oppinut elää elämäänsä näkymättömänä synnyinkaupungissaan. Joskus nuorena hän oli lähtenyt Pietariin palvelijaksi, ja tämän jälkeen hänen nuoruuden rakkauden kaupunkinsa oli turbulentti Leningrad.

Joskus nainen oli nimeltään Sofia, mutta hän on joutunut maastoutumaan tultuaan leimatuksi kahden maan petturiksi. Joskus hän toimi ikääntyvän ruhtinatar Annan henkilökohtaisena huonepalvelijana. Jusupoffin palatsista Moikan varrella on kulkeutunut Sofian Suomen-kotiin vain yksi esine, posliininen peura, joka on ehkä liian hieno tavallisen leipurimuijan asumukseen.

Mutta mitä tekee musta Popeda Kerttu-Sofian talon nurkilla Hämeentiellä vuonna 1958?

Valitsin Päivi Lipposen toisen romaanin ensimmäiseksi luettavaksi syksyn kotimaisten romaanien valikoimasta, koska hänen taannoinen esikoisromaaninsa oli minulle vahva lukuelämys. Juuri nyt tässä maailmantilanteessa voi olla, etteivät kaikki lämpene Neuvostoliitto-aiheiselle romaanille, jonka päähenkilö on aikanaan Stalinille valan tehnyt suomalainen kommunisti. Itse en ole laittanut Venäjä/Neuvostoliitto-aiheisia kirjoja boikottiin, mutta saattaa olla, että lukuasentoni on tämän vuoden aikana hieman muuttunut.

Teos seuraa nuoren Sofian värikkäitä vaiheita tsaarin ajan Venäjältä kohti Neuvostoliittoa. Sofialla on salainen suhde Boriksen kanssa, joka toimii ajurina samassa palatsissa kuin hän. Pariskunnan kohtaamiset ovat hätäisiä ja salamyhkäisiä, eikä Sofia oikein ymmärrä Boriksen syitä pitää seurustelua salaisuutena, kun se ei ole työnantajien kieltämää. Onko Boriksella kolmaskin sängynlämmittäjä hänen ja puolueen lisäksi?

Vuonna 1958 Sofia palaa Leningradiin hakemaan rehabilitointipapereitaan. Samalla matkalla on tarkoitus tavata Jekaterinaa, aikuista tytärtä, jonka valtio huostaanotti maanpetturiksi leimatuilta vanhemmiltaan.

Noin puolet kirjasta on Venäjän vallankumouksen yleisempää historiaa, ihan vetävällä tavalla kerrottuna. Lukija pääsee vallankumoukseen uskovien ihon alle, mutta hän voi myös ymmärtää toisiin aatteisiin uskovien näkökantoja. Toki kriittinen lukija voi pohtia, kuinka tuntematon suomalaispalvelija pääsee niin keskeiselle tapahtumien todistamispaikalle, mutta itsellä ei ainakaan ollut uskottavuuteen liittyvää ongelmaa tarinaa seuratessa.

Viime viikolla seurasin Erin Littekenin Kiovan tarinoiden kirjuria, joka kertoo Ukrainan 1930-luvun nälänhädästä, ja vastaavista kriiseistä, kun entiset naapurit ja ystävät päätyvät eri leireihin. Minulle tämä romaani oli helpommin omaksuttava teos kuin Littekenin, vaikka tässä kuvataan enemmän poliittisen toiminnan ydintä. Littekenin kirja on ehkä enemmän symppis, kun siinä kuvataan silloisessa maailmantilanteessa häviäjien historiaa. Tämän romaanin Sofia-Kerttu on sekä voittaja että häviäjä, ja myöhemmin henkilö, joka päätyy sensuroimaan itseään järein keinoin.

Verrattuna Lipposen esikoisromaanin, joka on todella laaja ja sijoittuu useampaan maahan, tämä romaani on helpommin omaksuttava, kun siinä on yksi selkeä päähenkilö. Mutta yleisesti tunnettua toisen romaanin ongelmaa en sen parissa havainnut, eli ei tämä mielestäni jäänyt esikoisen varjoon.

Ulkomaantoimittajaksi tilanteen luomana

Teos: Maija Liuhto: Toimittajana Kabulissa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Salla Kozma

Maija Liuhto oli 10-luvun alussa vasta valmistunut antropologi, jonka erikoistumisalue oli Etelä-Aasia. Hän pyrki uransa alussa saamaan töitä järjestökentältä noissa maissa, ja päätyi myös Afganistaniin kehitysavun konsulttifirmaan, jonka arvoja hän ei oikein jakanut. Paikan päällä hän sattui niin moneen uutistilanteeseen silminnäkijäksi, että toimittajan työ, edes sivutoimisena, alkoi kiinnostaa. Pian hänellä olikin freelancer-keikkoja moniin maailman lehtiin, ja hän päätti jäädä Kabulin asumaan pysyvämmin. Yhdessä intialaisen toimittajakollegan ja amerikkalaisen kuvaajan kanssa he muodostivat tehotiimin, ja jakoivat saman asunnon.

Liuhto asui Kabulissa aikana, jolloin maahan syydettiin avustusrahaa, ja Kabulin englantia osaava eliitti tiesi, kuinka hyötyä tästä rahoituksesta. Naisten oikeuksien ympärille oli muodostunut pieni teollisuus, mutta tietoisuus näistä oikeuksista ei aina levinnyt kuin ”omien” ja sisäpiiriläisten piiriin. Hyvää tarkoittavia kehityshankkeita oli muuten helpompi saada aikaan maan pohjois- ja länsiosissa, mutta Talebania kannattavilla alueilla ulkomaisten tahojen hankkeisiin suhtauduttiin epäluuloisesti.

Viime aikoina Liuhto on tietoisesti pyrkinyt järjestämään juttukeikkoja eteläiseen Afganistaniin, varsinkin Kandaharin alueelle, jota pidetään Talebanin kannatuksen ydinalueena. Siellä pääseminen haastattelemaan paikallisia naisia vaatii diplomatiaa ja kärsivällisyyttä, mutta se ei edelleenkään ole mahdotonta.

Tämä on huikean jännittävä teos, jossa kuvataan nuoren naistoimittajan arkea ehkä maailman vaarallisimmassa kaupungissa. Kuitenkin tämän vaarankin keskellä nuoret ekspatriaatit juhlivat, käyvät ravintoloissa ja yrittävät rakentaa elämäänsä normaaliutta muistuttavia rutiineja. Kuitenkin läheltä lähtee ihmisiä Talebanin ja Isis-K:n eliminoimana, ja asumiseen kaupungissa liittyy reunaehtoja, joita sinisilmäinen suomalainen ei osaisi ottaa huomioon.

Kuuntelin kirjan yhdessä päivässä nopeutettuna, ja oikeasti tämä on sen tyyppinen teos, johon kannattaa perehtyä hitaasti, muistiinpanoja tehden. Itse olen lukenut useamman teoksen Afganistanin lähihistoriasta ja jopa Talebanista, ja ollut tekemisissä täällä asuvien afgaanien kanssa. Tästä huolimatta kirjassa kuvatut poliittiset kuviot ovat monimutkaisia, ja kiitos Liuhtolle siitä, että hän vie lukijansa syvälle noihin mittelöihin. Kirjassa matkustetaan useamman etnisen ryhmän luo, ja tavataan monenmoisissa liemissä ryvettyneitä poliitikkoja. Liuhto onnistuu teoksessaan saavuttamaan sellaisen analyysin tason, jota informoitu tavallinen kansalainen pystyy seuraamaan, mutta jossa kaikkea ei ole väännetty rautalangasta.

Aina haastattelut eivät materialisoidu, vaikka toimittaja matkustaisi kalliilla kauas kuvaajan ja fikserin kanssa. Työhön mahtuu uskomaton määrä turhautumista, mutta ymmärrän myös sen palkitsevuuden.

Jostain syystä jäin pohtimaan eniten kirjassa mainittua kristillisten avustusjärjestöjen ”skeneä”, joka Liuhtollekin oli aika vieras, vaikka hän joutui toimittajana sen kohtaamaan vuonna 2017, kun suomalainen 37-vuotias nainen kaapattiin varsin dramaattisissa oloissa. Kaapattu henkilö halusi jäädä anonyymiksi, eli keissin ympärille ei syntynyt suurta mediaspektaakkelia. Kyseisen ruotsalaisen organisaation (Operation Mercy) turvatoimet havaittiin varsin puutteellisiksi, ja näin ollen työntekijöiden kaappauksen on täytynyt olla helppo nakki.

Tämä taitaa olla minun tämän vuoden hittikirjani tietokirjojen/ei-fiktion saralla. Teos on todella monipuolinen, koukuttavasti kirjoitettu ja vähemmän omaa napaa kaiveleva. Toki lukija saa tietää Liuhton yksityiselämästä riittävästi, mutta tarinan keskiössä on tosiaan Afganistan, ja Kabul-jaan, rakastettu kaupunki, joka Talebanin uuden nousun jälkeen tuntuu Liuhtosta taas vieraalta.

Olisi kyllä upeaa lukea häneltä myös uusi teos Pakistanista, maasta, jossa hän nykyään asuu, ja jota hän luultavasti tuntee jopa Afganistania paremmin.

Rauhattomuutta Rauhanyhdistyksessä

Teos: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö (WSOY, 1976)

Äänikirjan lukija: Vappu Nalbantoglu

Ellu on Kuusamossa ja Oulussa kasvanut nuori nainen, joka tulee lestadiolaisesta kodista. Isä on pappi ja äiti on synnyttänyt ”vain” seitsemän kertaa, sillä Jumalalla on tapana armahtaa joitakin naisia. Ellun lapsuus on kulunut pappilassa varsin yhteisöllisissä merkeissä, sillä vanhempien rooliin on kuulunut kiertävien saarnasmiesten kestitseminen.

Kun Ellu sitten lähtee oppikouluun, äiti rohkaisee häntä hakemaan Oulun tyttölyseoon. Edessä on pitkä aika kortteerissa uskovan pariskunnan nurkissa kaupungissa. Perheen isä onnistuu tekemään tämän kämppäkaverin raskaaksi, ja tietysti sikiö abortoidaan, koska lapsi ei ole toivottu ”taivaan taimi”.

1970-luvulle tultaessa Ellun vanhemmat alkavat ottaa etäisyyttä Rauhanyhdistyksen, jonka kontrolli jäsenistään on tiukentumassa. Toki isä ja äiti edelleen elävät aktiivista uskonelämää, mutta maailma ja kotiseurakunta ovat muuttumassa. Ellu itse valitsee maailman, mutta vanhemmat hyväksyvät tyttärensä tulevan sulhasen, joka ei ole ”meikäläisiä”. Ehkä heille kuitenkin on parempi vaihtoehto se, että tytär pyrkii elämään avioliitossa kuin keräilisi kokemuksia vapaasta rakkaudesta.

Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa päähenkilö pyrkii ottamaan etäisyyttä synnyinkotinsa arvomaailmasta. Koen, että kirjan lapsuuden kuvaus voisi olla tämän päivän lukijoille kiinnostavampaa kuin kuvaus sodan jälkeen syntyneiden ikäluokan nuoruudesta. Kuusamon pitäjää ja sen sosiaalisia suhteita uskovien ja ei-uskovien välillä Ylimaula kuvaa sosiologisella tarkkuudella.

Itse lähestyin teosta siksi, että keräilen Suomen herätysliikkeitä kuvaavaa kirjallisuutta, ja tämä teos oli tarjolla uutena äänikirjapainoksena. En ehkä olisi löytänyt tätä muuten, sillä näiden kirjojen keräily ei vielä omalla kohdallani ole kovin vakavaa tai systemaattista. Kirjassa kiinnosti eniten ajankuva ja julkaisun ajankohta. 46 vuoden viiveellä teos ei tuntunut näkökulmaltaan täysin vanhentuneelta, mutta odotin hieman räväkämpää tyyliä.

Rohkeaa teoksessa varmasti on oman aikansa spekseistä seksuaalisuuden kuvaus, sillä romaanin Ellu haluaa vapautua yhteisönsä naiseuteen kohdistuvista rajoitteista. Hän kirjoittaa opettajan mielestä räävittömiä kouluaineita, uskaltaa puhua orgasmeista, ja pettää aviomiestään vanhan ystävän kanssa ainakin kerran. Hän käy viettämässä vaihto-oppilasvuotta Iowassa Kuusamoa pienemmässä tuppukylässä, jossa käydään kirkossa vähintään yhtä ahkerasti kuin lestadiolaiset seuroissa. Tukholmaan hän muuttaa vihittynä vaimona, ja kokeilee siellä kotiäitiyttä. Tämä johtaa hänet kapinahengessä psykiatrin puheille, mutta hän saa huomata, että tämä on naapurimaassa varsin yleistä ja jopa trendikästä puuhaa kotiäideille.

Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka eivät ole lukeneet paljoa lestadiolaisuudesta tai muista kotimaisista herätysliikkeistä. Itse en oppinut teoksen kautta itse lestadiolaisuudesta paljoa uutta, ja kaunokirjallisena teoksena lukukokemus jäi vähän latteaksi. Ehkä parhaiten jäi mieleen oululainen kortteeriperhe, ja kauhunsekainen episodi, jossa määräilevä Elsa-vaimo pakotti tunteilevan aviomiehensä Sylvesterin tappamaan perheen syöpään sairastuneen koiran kylpyammeeseen. Kaikki kirjan hahmot eivät ainakaan edustaneet stereotyyppisiä sukupuolirooleja, eli tässä suhteessa uskonlahkon sisäisen moninaisuuden kuvaus oli onnistunutta.

Neuloosin kokemista poliisiasemalla

Teos: Satu Rämö: Hildur (2022)

Äänikirjan lukija: Sanna Majuri

Kesän hittidekkariksi on jo lyhyen hyllyelämänsä perusteella nousemassa Satu Rämön tuore teos Hildur. Moni tunnistaa tekijän omaelämäkerrallisista Islanti-kuvauksista, mutta Hildur on hänen ensimmäinen fiktiivinen teoksensa.

Hildur on reilu kolmikymppinen poliisinainen, ja Länsivuonojen alueen ainoa rikostutkija. Hänellä on myös vastuualue kansallisessa Kadonneiden lasten tutkimusyksikössä. Käytännössä tämä tarkoittaa hatkat ottaneiden laitosnuorten paimentamista, mutta välillä eteen voi tulla vaikeampiakin tapauksia.

Hildurilla itsellään on raskas traumatausta, sillä hänen kaksi siskoaan katosivat 80-luvulla tämän ollessa hyvin pieni, eivätkä vanhemmat selvinneet tästä kriisistä. Hildur joutui sijoitetuksi, mutta muutti jo nuorena omilleen Reykjavikiin, ja näin hänestä muovautui aito oman polkunsa kulkija. Nainen opiskeli yliopistossa historiaa, ja viihtyy edelleen arkistoissa, mutta poliisin ammatin valinta johtuu pitkälti meren kutsusta. Hildur siis halusi ammatin, jota harjoittaa hänelle rakkailla Länsivuonoilla, sillä nainen on koukussa surffaamiseen. Tätä hän harrastaa myös talvella, ja Länsivuonoilla aallot ovat taatusti hurjimmat.

Hildurin työpariksi lentää Suomesta poliisikokelas Jakob, joka tulee Islantiin opiskeluvaihtoon. Hän on jo opinnoissaan loppusuoralla, ja vaihto sujuu vahvan ammatillisissa merkeissä. Jakob on valinnut Islannin vaihdon kohteeksi muun muassa saaren villalankatarjonnan vuoksi, onhan mies himoneuloja. Paikallinen lankakaupan pitäjä Gudrun on melkoinen amatsoni, joka antaa mielellään Jakobille intiimejä yksityistunteja.

Vaikka päähenkilöillä on suuria intohimoja yksityiselämässään, he ehtivät myös tehdä töitä varsin ansiokkaasti. Alueelle sattuu kuolemantapauksia, joilla on selvä yhteys toisiinsa, ja tilastollisesti ne kiinnostavat jo pääkonttoria Reykjavikissä. Kaikissa Islantiin sijoittuvissa dekkareissa on yleensä sama haaste: kovin laajat murhatapaukset eivät tunnu juonellisesti uskottavilta, kun saarella tapahtuu todennäköisesti vain yksi murha vuodessa. Rämö tietysti käsittelee myös tätä todennäköisyyttä, ja ripottaa juoneen myös pienempiä rötöksiä, jotka kuuluvat paikallisen poliisityön arkeen.

Tunnen Islantia jonkun verran, ja koin teoksen senkin vuoksi aivan hurmaavaksi. Länsivuonoilla en ole vieraillut, mutta Reykjavikin kuvauksissa vierailtiin erittäin tutuilla ”hoodeilla”. Monet pienet yksityiskohdat kirjassa kertoivat kirjailijan syvästä saaren lähihistorian tuntemuksesta. Esimerkiksi Hildurin täti tarjoilee tälle 1980-luvun hittijälkiruokaa, After Eight-suklaalla höystettyjä säilykepäärynöitä. Tällaisia asioita ei ehkä satunnainen Islannin-kävijä osaisi bongata, vaan niihin voi törmätä vasta pidemmän saarella asumisen jälkeen.

Ehkä teos puhuttelee suomalaisia lukijoita erityisesti Jakobin hahmon kautta, mutta toivoisin kirjalle kansainvälistä menestystä. Täytyy myöntää, että itse ihastuin kirjassa eniten tuohon surulliseen neulomista harrastavaan suomalaispoliisihahmoon, vaikka Hildur itse ei jäänyt yhtään hänen charminsa varjoon. Ilman neuloosin kokemista teos olisi silti ollut loistava, mutta oman lankaharrastuksen vuoksi se herätti minussa myös lukemisen ulkopuolisia intohimoja.

Lyhyiden lauseiden Länsi-Jyllannissa

Teos: Stine Pilgaard: Metriä sekunnissa (WSOY, 2022)

Suomennos: Anna Skogster

Äänikirjan lukija: Minttu Mustakallio

Vaikka olen asunut elämäni strategisia aikoja Tanskassa, niin jostain syystä tanskalainen kirjallisuus ei ole koskaan ”kolahtanut” minuun erityisesti. Minulla on joitain suosikkeja, joista parhaiten mieleen on jäänyt Peter Hoeg, mutta en seuraa Tanskan kirjamarkkinoita erityisen aktiivisesti. Pohjoismaista ehdoton kirjallisuussuosikkimaani on Norja, ja se voi johtua siitä, että siellä olen matkaillut vähiten.

Näillä spekseillä varusteltuna en kokenut Stine Pilgaardin tuoretta teosta Metriä sekunnissa kovin kiinnostavaksi aihepiiriltään tai tarinan sijainnilta. Kolmikymppisten vauvaperheiden ruuhkavuodet Länsi-Jyllannissa on yhtä jännittävää kuin vastaavan kohderyhmän meno Peräseinäjoella.

Mutta tämähän olikin valloittavan vinksahtanut kirja. Kirjan kertojan nimi mainitaan vain kerran, se taitaa olla Anna, mutta pariskunta on periaatteessa anonyymi. Kertojan mies on saanut opettajan paikan Vellingin kunnassa sijaitsevasta kansanopistosta, ja Vellingin junassa on myös vahva tahtotila houkutella lapsiperheitä asumaan sinne pysyvästi. Opettajien puolisot kuuluvat kohderyhmään, kun kunnassa ideoidaan uusia vetovoimatekijöitä. Halutaanhan näiden muualta muuttaneiden perheiden jäävän, ja näille tyhjäntoimittajapuolisoillekin pitäisi löytää joku toimi.

Tiedän jotain Tanskan kansanopistoliikkeestä, mutta en liikaa, joten kirja antoi minulle jopa jotain uutta tiedollisesti. Kertoja pitää opiston elämäntapaa kulttina, mutta suhtautuu siihen rennon boheemisti. Toki tässä ei kuvailla oikeaa kulttia, jossa olisi pahoja, manipulatiivisia ihmisiä, mutta perheen asuinolot ovat yhteisölliset tavalla, jotka välillä häiritsevät ydinperheen arkea. Perhe asuu rivitalossa opiston mailla, ja välillä opiskelijat tunkevat aidan läpi pariskunnan laatuaikaa. Osa näistä jahtaa kertojan miestä, joka äänestetään vuoden hottikseksi opiston iltamissa.

Teos on selvästi saanut inspiraatiota kansanopistojen lauluperinteestä, ja väliin Pilgaard sanoittaa myös moderneja opistolauluja itse. Nämä saattavat joko aiheuttaa myötähäpeää tai viihdyttää – vastuu on kuulijalla.

Kertoja on saagan alussa palaamassa hitaasti työelämään vauvaloman jälkeen. Työ merkitsee hänelle lähinnä anonyymin kysymyspalstan pitämistä paikallislehdessä. Paljon enemmän päänvaivaa tuottaa autokoulussa käynti, sillä kertojalla on selkeitä fyysisiä hahmottamishäiriöitä. Nauroin autokouluhuumorille kirjassa eniten, vaikka en katso ”huonoin kuski” – tositeeveesarjoja. Autokoulun opettajahahmot olivat hulvattomia, ja heidän keinonsa kierrättää ongelmatapauksia varsin kekseliäitä.

Teos ei välttämättä avaudu kaikille, mutta ei teoksen huumori ole mitenkään Tanska-spesifiä. Suomalaisista takahikiöistä on kirjoitettu yhtä hersyvää komiikkaa, mutta yhtään romaania en ole lukenut, joka sijoittuisi kokonaan suomalaiseen kansanopistoon. Ehkä joissain lukemissani teoksissa on käyty Oriveden opiston kirjoittajalinjaa, mutta eivät nekään ole keskittyneet kokonaan opistoyhteisön arkeen.

Minulle tämä miljöö oli niin virkistävä, että voisin lennosta ilmoittautua tanskalaiselle kansanopistolle tilkkutäkkikurssille. Muiden maiden maalaisjunttius nimittäin on aina piirun verran jännittävämpää kuin oman. Luulen, että Tanskassa on huovuttamisessakin ihan eri tuulet kuin Suomessa.

Saatan jopa kuunnella tämän kirjan uudestaan, ja jään innolla odottamaan Pilgaardin seuraavaa teosta.

Kun vastassa on hulevesimafia

Teos: Niina Repo: Anteeksianto (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Verna, Ossi ja Vanamo muodostavat pienen perheen ja tiiviin yksikön tuiki tavallisella suomalaisella pientaloalueella. Perheen muuttaessa harvoin tarjolla olevaan paritalon puolikkaaseen tytär Vanamo on esiteini, ja vanhemmat lupaavat hänelle, ettei hänen tarvitse enää vaihtaa koulua. Perheessä on tavallisia rahahuolia, sillä kumpikaan vanhemmista ei ole erityisen urakeskeinen. Isän työ laboranttina on vakituinen, mutta äiti, joka ei ole koskaan valmistunut yliopistosta, sinnittelee opettajan sijaisena ja siivoojana keikkatöissä. Koulutoimeen hän saa myöhemmin ikuisen bännin hyökättyään munan kuvia piirtäneen pojan kimppuun märällä taulusienellä.

Näin ollen Vernalla on myös aikaa perehtyä taloyhtiönsä aiempiin omistussuhteisiin, ja remontoinnin tarpeisiin. He ovat ostaneet unelman, talon, jossa asukkailla on tilaa tanssia riemusta, mutta entisissä omistajissa, ”markettimiehessä” Jounissa ja tämän vaimossa Sallassa on jotain epäilyttävää. Ja kun unelmahötön alta paljastuu merkittävä kosteusvaurio, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alkaa vaatia oikeuksiaan virallista kautta.

Niina Repo on rakenteellisesti taitava kertoja, joka osaa luoda jännitystä ja kauhua minimalistisilla aineksilla. Tässä kirjassa ainekset ovat kovin arkiset, mutta lukija saa riittävästi pähkinöitä purtavakseen, jotta mielenkiinto säilyy loppuun saakka. Onko kyseessä dekkari vai psykologinen trilleri, sen saa kukin lukija itse päättää. Kirjan juonesta ei kannata ottaa selvää ennen siihen tarttumista, sillä se on ainoa taso, joka tarjoaa yllätyksiä.

Olisin toisessa mielentilassa saattanut jättää teoksen kesken, sillä minua ei yleensä kiinnosta talokauppoihin, remontointiin tai porvarillisiin omistamisen huoliin liittyvät tarinat. Teoksen toinen keskeinen painopiste on teinidraama, mutta sekin oli kovin tavallista, jopa kesyä. Kiinnostavaa taas oli päähenkilöiden, varsinkin Vernan, käsitykset pahuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Markettimies nousee hänen päässään pahuuden ilmentymäksi, vaikka monille muille hän on yhteiskunnan tukipilari, se puuhakkaan harmiton isukki, joka tunkee tyttärensä futisjoukkueen apuvalmentajaksi. Mutta tällaisilla isukeilla on taipumusta muodostaa mafioita, ja kahmia itselleen vaikutusvaltaa hulevesiasioissa.

Kirjan Vernaa ei käy kateeksi, sillä hänen kunnallistekninen kartoituksensa kääntyy maaniseksi pakkomielteeksi. Hänellä riittää puhtia generoimaan energiaa koko kukkulalle, mutta hänen tekemisensä suunta on negatiivista. Muistiinpanot entisten ja nykyisten naapureiden toimista eivät auta häntä voittamaan käräjille viemäänsä keissiä, eikä pariskunnan tuloilla voida palkata kovinkaan vakuuttavaa asianajajaa.

Kirjan ymmärtäminen dekkariksi vaati minulta paljon paukkuja, kun ainoa viite rikostutkimuksiin on lukujen väliset podcast-otteet tulevaisuuden true crime-ohjelmasta. Jouduin myös kelailemaan äänikirjaa eestaas, sillä putosin juonesta pari kertaa kärryiltä. Toisaalta varsinkin Vanamo-tyttären päiväkirjamaiset puheenvuorot auttavat kärryillä pysymisessä, sillä hän laskee kriisin etenemistä päivissä ja viikoissa.

Luin tämän teoksen rinnalla toisen tuoreen kotimaisen teoksen keski-ikäisen, kotona viihtyvän äitihahmon äärimmäisestä viherkasvihurahduksesta, ja näissä teoksissa oli paljon yhteistä. Vertailen teoksia seuraavassa arviossani. Yleisemmällä tasolla luulen, että kotoiluun, remontointiin ja mökkihöperyyteen keskittyvät kirjat tulevat olemaan lähivuosien trendi, koska kirjailijoilla ei ole ollut mahdollisuuksia hakea vaikutteita teoksiinsa kovinkaan laajalta reviiriltä.

Pariisilaisen byrokratian käytävillä

Teos: Tiina Raudaskoski: Kuudennen kerroksen nainen (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukija: Satu Paavola

Nyt on vuorossa jo kolmas romaani tänä talvena, joka kuvaa ulkosuomalaisten naisten elämiä Pariisissa. Siitä edellisestä, Kira Poutasen Surun kartasta en ole ehtinyt blogata, vaikka teos on edelleen tuoreessa muistissa, ja siinä oli hienoja oivalluksia ylisukupolvisista traumoista. Ensimmäinen näistä oli Annastiina Heikkilän Vapaus valita kohtalonsa, josta bloggasin toissa viikolla. Kaikilla kolmella teoksella on selkeä keskusteluyhteys toisiinsa, ja kaikki kirjailijat ovat asuneet pitkään Ranskassa.

Raudaskosken teos on hänen toinen romaaninsa; ensimmäinen julkaistiin vuonna 2005, ja siitä minulla ei ole havaintoa. Romaanin tosi elämän taustatarinastakaan en tiennyt ennen kirjaan tarttumista mitään. Raudaskoski on siis oikeasti käynyt läpi rankan huoltajuuskiistan Ranskassa, ja opiskellut siinä sivussa juristiksi. Romaanin Tiina Är on ehkä kirjailijan alter ego, mutta teoksessa on luultavasti myös fiktiivisiä kerroksia.

Teoksen tarina alkaa vuodesta 2016, jolloin Tiina Ärrän aviomies Bastian Chapon kaappaa tämän tyttären teille tietämättömille. Nainen jää yksin murheineen, mutta saa kriisin keskellä uusia ystäviä muun muassa oikeusaputoimiston käytävältä. Algerialaistaustainen Sonia B on empaattinen kohtalotoveri, ja jotain lohtua löytyy myös israelilaisen Marcelin suomalaistyylisestä lounasravintolasta, joka valitettavasti on konkurssikypsä. Clichyn kulmilla elämä on rosoista, mutta Tiina Är ei haluaisi tulla kuppiloiden vakiokasvoksi siitä huolimatta, että hänen kotinsa tasoilla pesii viinipulloja myös viranomaisten käynneillä.

Teos kuvaa oivallisesti tilannetta, jossa boheemi taiteilijasielu joutuu kohtaamaan vieraan maan byrokratian ja systeemin, jossa vaaditaan erilaista lukutaitoa kuin Suomessa. Hän on tässä vaiheessa asunut Ranskassa vasta kolmisen vuotta, ja on ollut riippuvainen aviomiehestään. Suurkaupungissa kotikäyntien tekijät sekoavat usein asiakkaista, ja myös Tiina Är saa vastata kulttuurisiin kysymyksiin, jotka on suunnattu muslimitaustaisille kotiäideille. Samaan aikaan kaupungissa pelätään koko ajan uusia terrori-iskuja, ja tämä rytmittää myös oikeussalin toimia.

Tämä teos on näistä lukemistani kolmesta selkeästi taiteellisin, kun taas kahdessa muussa oli syvempiä historiallisia kerroksia. Romaanissa iloa tuottavat varsinkin omaperäiset sivuhenkilöt, naapurit, ohikulkijat ja ammattilaiset, joihin Tiina Ärrän on pakko kriisinsä aikana tutustua. Ero suomalaisten ja ranskalaisten lastensuojelualan ammattilaisten välillä on se, että ranskalaiset ovat hermostuneempia ja haisevat joskus tupakalle. Pykäliä nussitaan niin maan perkeleesti, mutta muuten hahmot tuntuvat melkein inhimillisiltä. Byrokraattien olemuksissa on heissäkin jotain sotkuista ja kontrolloimatonta. Suomessa taas tämän alan työntekijöillä on vahvempi ammatillinen maski, tai teflonpinta. Tai siis näin itse tulkitsen eroa omien havaintojeni pohjalta, se ei perustu tähän kirjaan, jossa kertojalla ei ole kokemusta suomalaisesta lastensuojelusta.

Tarinassa on todella yllättäviä juonenkäänteitä, ja yhdeksän kuukauden ikäisen tyttövauvan kohtalo hämmentää. Myös päähenkilön suhde ex-miehen sukuun tuntui kummalliselta, ja isovanhempien odotukset lapsenlapsen kasvatuksen suhteen naurattivat. Tuntui kuitenkin, että tässä suvussa kommunikaatio brakasi kunnolla, eivätkä nämä isovanhemmat ehkä tunteneet enää kunnolla kauan ulkomailla asunutta aikuista poikaansa.

Luulisin, että kirja kiinnostaa myös niitä, joilla ei ole pikkulapsiarki enää päällä, ja myös lapsettomia lukijoita, sen verran erikoinen on teoksen asetelma. Vastaavia psyykkisiä ongelmia ovat varmasti käyneet läpi monet lapsettomatkin, jotka ovat muuttaneet ulkomaille puolison perässä, ja joilla eron jälkeen elämä jää ”tyhjän päälle”.

Jälkikoloniaalisen ystävyyden kipupisteistä

Teos: Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa (WSOY, 2022)

Äänikirjan lukijat: Minttu Mustakallio ja Talvikki Eerola

Ranskan hankalasta muistin politiikasta suhteessa Algerian sotaan on tullut viime aikoina kiinnostavia romaaneja, ja nyt suomalainen Annastiina Heikkilä tarttuu aiheeseen nykynuorison näkökulmasta. Olen lukenut Heikkilältä aiemmin ainakin yhden journalistisen teoksen ranskalaisista naispoliitikoista, joten tiedän romaanin takana olevan vuosikausien intressi varsinkin etnisten vähemmistöjen naisten liikehdintään.

Hänen esikoisromaaninsa sijoittuu nykyaikaan, ja siinä seikkailevat parikymppiset ystävykset Lea ja Anissa, jotka ovat olleet bestiksiä lukiossa Nantesissa. Lea on puoliksi suomalainen, puoliksi ranskalainen, ja Anissan suku on tullut Ranskaan Algerian sodan jälkimainingeissa vuonna 1962.

Ystävien tiiviiseen suhteeseen syntyy railo, kun Lea lähtee opiskelemaan Pariisiin SciencePo-eliittiyliopistoon. Anissa taas jatkaa työntekoa perheensä omistamassa ravintolassa, ja opiskelee työn ohessa koodausta. Oikeasti hän on musikaalisesti lahjakas taiteilijasielu, joka haluaisi elää DJ-keikkoja tekemällä Berliinissä. Monella tavalla hän kokee Lean tekemän elämänvalinnan nolona kompromissina, sillä suuri osa SciencePon maistereista päätyy nappuloiksi valtionhallinnon harmaaseen koneistoon.

Anissa on juuri menettänyt poikaystävänsä, joka on hukkunut Loireen eräiden reivien jälkeisessä sekaannuksessa, jossa poliisi käytti väkivaltaa. Naiset olivat tuona yönä yhdessä liikenteessä, mutta erkaantuivat yön kaaoksessa. Anissa kaipaa vaikeassa tilanteessa ystävänsä tukea, mutta tämä ei ehdikään olla läsnä odotetulla tavalla.

Teoksen historiallinen osuus käsittelee Anissan isovanhempien vaiheita 1960-luvulla, joihin Anissa tutustuu jo edesmenneen isoäiti Rahman päiväkirjojen kautta. Isoisä Abdullah oli palvellut Ranskan armeijassa, ja olisi tämän vuoksi tullut teloitetuksi maanpettureina, jos olisi jäänyt kotimaahan. Suku kuului kabyylien etniseen ryhmään, ja tämänkin taustan selvittely teettää kovasti töitä. Anissan perheessä Algerian historia ei ole ollut paljoa tapetilla, eikä kukaan sen jäsenistä ole käynyt isovanhempien mailla.

Pariisissa Lea radikalisoituu sattumalta uuden poikaystävän Raphaelin rinnalla. Tällä on pakkomielle rasistisista filosofeista, ja haluaa tärvellä Voltairen patsaan. Eliitin nuorten aktivismi on kovin valikoivaa, eikä Lea koe olevansa täysin kotonaan uuden opinahjonsa opiskelijapiireissä.

Kirjassa käsitellään myös Me Too-liikkeen aikaansaannoksia ja valtaeliitin korruptiota. Aktivismin säikeet punoutuvat kiehtovalla tavalla toisiinsa, ja Lea kokee olevansa vahvimmillaan aktivismista kirjoittaessa. Pariisissa häntä kohdellaan enemmän ulkomaalaisena kuin provinssikaupunki Nantesissa, ja hänen ranskankielen taitoaan kehutaan joka käänteessä ärsyttävällä tavalla. Myös suhde suomalaiseen äitiin on käymistilassa, sillä Pariisin paremmissa kortteleissa tämän huoleton pukeutumistyyli tuntuu homssuiselta ja ruokatottumukset maalaisilta. Äitihahmo tuntuikin erityisen onnistuneelta, sillä hän ei ollut mikään tyypillinen Helena Petäistön kaltainen elegantti frankofiili.

Teoksessa oli joitain samoja elementtejä kuin Alice Zeniterin teoksessa Unohtamisen taito, eli molemmissa käsitellään omien kulttuuristen juurten uudelleen löytämistä pitkän amnesian jälkeen. Zeniterin kirja on historiallisesti järeämpi, ja siinä liikutaan köyhemmissä lähiöissä, kun taas tämän teoksen algerialaisperhe onnistuu nopeammin integroitumaan yhteiskuntaan. Mutta kirjat komppaavat hyvin toisiaan, ja yhdessä luettuina lukija voi jo saada kattavan kuvan kabyylikansan historiasta.