Kuuma kesä Norfolkissa

Teos: Ali Smith: Satunnainen (Otava, 2006)

Suomennos: Kristiina Drews

Astrid ja Magnus ovat lontoolaiset teini-ikäiset sisarukset, jotka joutuvat viettämään kesää Norfolkissa kämäisessä vuokramökissä äitinsä ja isäpuolensa kanssa. 17-vuotias Magnus on tullut erotetuksi koulustaan sekavan kiusaamisvyyhden vuoksi, ja 12-vuotias Astrid löytää lohtua ainoastaan uudesta videokamerastaan, jonka kautta hän pitää päiväkirjaa.

Romaanissa eletään vuotta 2003, jolloin kaikilla keskiluokkaisilla teineillä on jo kännykät, mutta somea ei vielä ole siinä muodossa, jossa me sen tunnemme. Astridin kännykkä makaa koulun roskalavalla, sekin kiusaamisen lopputuloksena, eikä hän ole kertonut asiasta vanhemmilleen, jotka maksavat puhelimesta kuukausimaksua, vaikka sitä ei käytetä.

Romaanin jännite syntyy siitä, että perhe saa mökilleen puskista vieraan, jota kumpikaan vanhemmista ei muista tavanneensa. Amber tulee muka haastattelemaan äiti-Eveä, mutta Eve itse uskoo naisen olevan aviomiehensä salarakas. Eve on suht kuuluisa kirjailija, kun taas Richard on englannin professori yliopistolla. Hänellä on maine kliseisenä nuorten tyttöjen vikittelijänä, ja tarinan aikana joku opiskelijoista on nostamassa oikeusjuttua tästä.

Amber on hurmaava hahmo, joka onnistuu puhumaan itselleen ylöspidon mökillä muutamaksi päiväksi. Seuraukset tästä vierailusta ovat kuitenkin arvaamattomat, eikö isäntäväelle koskaan paljastu naisen todellinen identiteetti.

Satunnainen on kielellisesti ja tyylillisesti kokeileva romaani, jota voisi pitää jopa vähän kikkailevana. Mutta teoksen juoni on vahva, ja hahmoissa riittää särmää. Eniten minua kirjassa kiinnosti tämän melko dysfunktionaalisen perheen dynamiikka, ja kysymys, miksi kirjan pariskunta jaksoi edelleen pysyä yhdessä.

Uteliaisuus heräsi Smithin muusta tuotannosta, vaikka kovin montaa kielipeleihin keskittynyttä romaania en jaksa putkeen. Teoksen formaatti herätti minussa muistoja 90-luvulta, jolloin olin tämän tyyppisen proosan suuri fani. Se ei kuitenkaan edusta kokeilevuuden ääripäätä, vaan mukana on vain joitakin tajunnanvirtaosuuksia ja henkilöiden sisäistä puhetta.

Yleisemmällä tasolla Ali piikittelee tässä akateemisten brittien elämäntapavalinnoille. Richard ei ymmärrä, että Norfolk on väärä valinta kesänviettopaikaksi, jos yhtään haluaisi edetä urallaan. Kaikki akateemiset tähdet lomailevat Suffolkissa, jos lomailevat kotimaassa. Ja ylipäänsä se ajatus, että perhe vetäytyy koko kesäksi syrjäiseen kolkkaan maaseudulla kuulostaa todella vanhakantaiselta. Kotimainen kirjallisuutemmehan on näitä saagoja täynnä, eli suomalaisen lukijan on helppo samastua tarinaan.

1400-luvun neitojen ompeluseuroissa

Teos: Kaari Utrio: Vehkalahden neidot (Tammi, 1971)

Olen pian lukenut läpi lähes kaikki residenssissäni risteilevät korona-aikana hamstraamani poistokirjat. Cheers sille, ja toivon mukaan en nyt lähiaikoina intoudu keräilemään lisää kirjoja samalla intensiteetillä.

Kaari Utrion Vehkalahden neidot sijoittuu 1400-luvun puoleenväliin, ja tapahtumat paikantuvat Kymenlaakson ja Viipurin välille. Teos kertoo kahden vehkalahtelaisen kartanon väestä, ja varsinkin Margareeta ja Helleka Brandista, aatelissisaruksista, jotka ovat vaikeasti naitettavia johtuen Hakilan kartanon heikosta taloudellisesta tilanteesta.

Naapurikartanossa Blekarissa menee vähän paremmin, ja kartanoiden isännillä on ollut tapana naittaa lapsiaan toistensa lapsille. Margareetaa on kaavailtu puolisoksi Siffredille jo tämän ollessa yhdeksänvuotias, mutta tämä suunnitelma ei lämmitä häntä enää neitoiässä. Sisarukset pääsevät kokemaan Viipurin seuraelämän iloja, kun heidän siellä asuva tätinsä kutsuu heidät vierailulle luokseen. Siellä molemmat kohtaavat kosijan, mutta heidän on vaikea antautua romanttisen rakkauden pauloihin.

Lopulta Margareeta suostuu naamaan lapsuuden toverinsa Siffredin, ja Helleka alkaa vakavasti kaavailla lähtöä Naantalin nunnaluostariin. Koska Viipurin Anna-täti on juuri menettänyt kotinsa ja miehensä tulipalossa, hän suostuu lähtemään Hellekan seuralaiseksi matkalle kohti Naantalia.

On näillä sisaruksilla vientiä suuntaan ja toiseen, ja Margareetalla vienti jatkuu vielä aviosäätyyn siirtymisen jälkeenkin. Tuulista on molemmilla romanssin poluilla, ja kumpikin saa osansa julkisesta huorittelusta kotikylällään. Hellekan avioliiton ulkopuolisen raskauden tarina on karu, ja sen jälkeinen lapsenmurhasyytös kertoo omaa tarinaansa naisten asemasta myöhäiskeskiajalla.

Kirjan parhaat kohtaukset käydään merillä, matkalla Viroon kaupantekoon, ja hylkeenpyynnissä Kuorsalon saaren lähistöllä. Saarihullut voivat bongata kirjasta uusia vierailukohteita itäisen Suomenlahden saaristosta, mikä ainakin itselleni on vielä korkkaamaton alue.

Pidin kirjan tunnelmista, vaikka itse romanttisessa pyörityksessä oli omaan makuuni muutama kierros liikaa. Mutta muistan lukeneeni Utriolta räväkämpiäkin teoksia, joissa seksikohtaukset olivat rajumpia kuin tässä. Ehkä tämä teos ei noussut Utriolta lukemieni romaanien kärkikaartiin, mutta koska tässä liikuttiin Kymenlaaksossa, alueella, jota tunnen huonommin, koin jopa oppivani jotain uutta sen historiasta.

Lontoo simpanssin silmin

Teos: Peter Hoeg: The Woman and the Ape (Panther, 1996)

Käännös: Barbara Haveland

Yksi 90-luvun huikeimpia lukukokemuksiani oli Peter Hoegin Miss Smilla’s Feeling for Snow, ja muistan eläneeni uudelleen tuon kirjan tunnelmia asuessani Tanskassa. Hoegin muut kirjat eivät ole kolahtaneet minuun samalla intensiteetillä, ja The Woman and the Ape on odottanut vuoroaan hyllyssäni 13 vuotta.

Nyt tämä sinänsä symbolisesti painava, jopa allegorinen teos ihmisen ja apinan yhtymisestä avautui yhdessä illassa, samassa putkessa Anita Brookner – maratonin kanssa.

Viime viikon teemaan, eli kuningattaren hautajaisiin, teos sopi myös siksi, että tässä jopa epäillään kuningattaren ja puolen hänen nimittämänsä hallituksen ministerien olevan simpanssihumanoideja valepuvussa.

Romaanin päähenkilö on kolmikymppinen Madelene, tanskalainen vastavihitty vaimo, joka asuu brittimiehensä Adamin kanssa Mombasa Manorissa Hampstead Heathissa. Adam on tutkimusjohtaja Lontoon eläintarhassa, ja kuuluu merkittävään kolonialistisukuun, jossa on metsästetty suuria eläimiä Aasiassa ja Afrikassa jo pari vuosisataa. Mombasa Manor on Adamin vanhempien rakennuttama anakronismi, jonka rakenteet sopivat huonosti saarivaltion ilmastoon.

Kuten Anita Brooknerin romaanien kotirouvat, myös Madelene on tuomittu joutilaisuuteen. Hän tulee Tanskan yläluokkaisista piireistä, vaikka suvun raha ei ole kovin ylvästä eikä vanhaa – se on rikastunut lihateollisuudella. Tennispainotteiset arkipäivät ovat kuuluneet jo hänen äitinsä repertuaariin, joten muutto Lontooseen ei ole ollut hänelle suuri kulttuurishokki. Mutta Madelene on jo kolmikymppisenä paatunut alkoholin suurkuluttaja.

Luulen, että moni muistaa romaanista paremmin alkoholismin kuvauksen kuin eroottiset kohtaukset puhuvan simpanssin kanssa. Madelene piilottaa alkoholiannoksiaan talon puutarhaan ja sivurakennuksiin. Hänen erikoisuutensa on pirtusta lantrattu 55% puhdas viina, jota hän nauttii tarkasti mitattuina annoksina ennen päivän toimiin ryhtymistään. Hän on käytännössä jatkuvassa tasaisessa humalassa, myös öisin, sillä hän nukkuu karahvi vierellään. Karahvi toimii unileluna silloinkin, kun se on tyhjä.

Koska kirja on fiktiota, myös Madelenen raitistuminen tapahtuu fiktiivisin keinoin. Avioliitossa Adamin kanssa mitään motivaatiota raitistumiseen ei ole, sillä Adam hyväksyy vaimonsa jatkuvan humalatilan. Mutta rakastuttuaan simpanssiin viina unohtuu, sillä päivät Lontoon puistoissa humanoidin kaappaamana ovat tarpeeksi uskomattomia ilman päihteitä.

Hyvää tässä teoksessa on mielestäni se, että se kyllä näyttää alkoholismin karut puolet, mutta ei pyri moraalisesti arvottamaan juomista tai raittiutta. Lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä alkoholistihahmon tulevaisuudesta.

Ehkä kirjassa kuvattu villieläinten salakuljetuksen ilmiö, ja siihen liittyvät eläinsuojelulliset toimenpiteet, tuntuivat eniten menneeltä maailmalta, vaikka salakuljetusta edelleen tapahtuu. Aihepiiri ei olisi luultavasti kiinnostanut minua lainkaan sen julkaisuvuonna, mutta nyt keski-ikäisenä pystyn paremmin eläytymään tarinoihin, joissa ihmisen ja eläimen olotilojen rajapintaa rikotaan. Eihän tämä edelleenkään ole lempiaiheeni, mutta alan jo ymmärtää, miksi tällaisia romaaneja kirjoitetaan.

Voiko tarinankerronta tuhota?

Teos: Tommi Laiho: Rikotut (Myllylahti, 2022)

Viime vuonna sain kunnian arvioida Tommi Laihon esikoisdekkarin Uhanalaiset, ja nyt on sarjan toisen osan vuoro. Kyseessä on poliisivetoinen, Helsinkiin sijoittuva dekkarisarja, jossa ratkotaan suht raakoja rikoksia. Rikostutkijana toimii Karita Haapakorpi, ja häntä tutkinnoissa avustavat ystävät Amina ja Juha.

Ensimmäisestä osasta muistan hyvin Aminan ja Juhan kehittyvän romanssin. Amina on keski-ikäinen somalitaustainen psykiatri, ja Karitan luottoystävä jo nuoruudesta. Hän on Karitan aikuisen pojan Viljamin kummitäti, ja on päätynyt käyttämään myös ammattitaitoaan Viljamin opastamisessa, sillä Viljami on ollut pahassa huumekoukussa. Tilastotieteilijä-Juha taas on kaksikon uusi ystävä, johon he ovat tutustuneet siirtolapuutarhassa. Juha on palavasti rakastunut Aminaan, mutta rakkauteen on äskettäin tullut ryppyjä.

Toinen osa ei ainakaan ollut vähemmän jännittävä kuin ensimmäinen, vaikka sen puitteet olivat syksyisemmät ja viileämmät. Draama alkaa drive by- murhista Kalliossa, jotka ensi metreiltä vaikuttavat tyypillisiltä huumepiirien välienselvittelyltä.

Murhatuilla miehillä ei kuitenkaan tunnu olevan mitään yhteistä, sillä toinen on juuri linnasta päässyt entinen diileri ja toinen nousujohteisen lifestyle-henkisen startup-firman toimitusjohtaja. Poliisia alkaa kiinnostaa tämän firman eetos laajemminkin, vaikka sen bisneksissä ei tunnu olevan mitään kovin hämärää.

En toivon mukaan tee liian järeää juonipaljastusta kertomalla, että dekkari keskittyy skientologiaan, ja sen ympärille keskittyneeseen yritysryppääseen. Tämä oli minulle mieluisaa luettavaa siksi, etten ole tainnut aiemmin lukea fiktiivistä teosta, jossa olisi käsitelty tätä erikoista uskonlahkoa. Saati tavannut siihen kuuluvaa henkilöä.

Teoksessa seikkailee jo edesmennyt murhaajaisä ja tämän jo keski-ikään ehtinyt poika, joka on kasvatettu ammattitappajaksi. Takaumien kautta päästään 1980-luvulle, jolloin tämä kasvattaminen tapahtui, eli aikaan, jolloin ammattirikollinen saattoi pörhältää murhapaikalle Ladalla.

Laiholla on loistavasti hanskassa kekseliäät murha-asetelmat, joita hän lähestyy elokuvallisella otteella. Yhteen kirjan murhista viitataan myös osuvassa kansikuvan grafiikassa. Käsillä oleva rikostutkinta on perusteellista, muttei puuduttavaa. Juoni vetää, ja tarinassa viihtyy makaabereista kuvioista huolimatta.

Jään edelleen odottamaan lisää Aminan henkilökohtaiselta tarinalta, jota tässä toisessa osassa avataan jo enemmän kuin ensimmäisessä. Hän tuntuu olevan klassinen ammattiauttaja, jolla on omat traumat käsittelemättä. Uskonnollisesti harras somaliäiti on joutunut vääräuskoisten keskelle Malmin hautausmaalle, eikä Amina tunnu pääsevän irti joistain nuoruuden traumoistaan.

Laihon kieli on selkeää, mutta paikoitellen insinöörimäistä. Tarina sinänsä on runsas, ja molemmat teokset ovat sivumäärältään laajahkoja. Ehkä tulevilta osilta jäisin odottamaan kokeilevampaa otetta kirjoittamiseen, ja perinteisen dekkarin kaavan rikkomista. Oikeastaan ainoa asia, jota jäin tästä kirjasta kaipaamaan, oli vahvempi tarinallisuus, varsinkin, kun tässä viitattiin isään, joka pyrki tietoisesti kasvattamaan pojasta seuraajaa tarinankerronnan kautta. Nyt noissa 80-luvun kasvatushetkissä kyllä vierailtiin, mutta en oikein päässyt tuon kaksikon ihojen alle. Pojan nykyisyyden hahmo taas oli kaikessa vähäeleisyydessään hyytävän vaikuttava.

Lämmin kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta. Kirja fyysisenä objektina ilahdutti kovasti näinä pimenevinä iltoina.

1930-luvun Paulo Coelho?

Teos: Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu (Gummerus, 1957, alk.1930)

Suomennos: Kai Kaila

Noin kuukauden päivät olen tavannut tätä jokaisen angstisen lukiolaisälykön hittikirjaa, jota en todellakaan lukenut lukiolaisena. Kirjahan on varsin valloittava, aistivoimainen ja helposti avautuva, mutta kuuluu tämän vuoden kirjamatkallani lähes toivottomiin tapauksiin. Juuri nyt Saksa ja keskiaika eivät kiinnosta minua piirunkaan vertaa.

Kirja kuvaa kahden nuoren miehen, munkkikokelas Narkissoksen, ja hänen oppilaansa Kultasuun kohtaamista ja kehittyvää ystävyyttä saksalaisessa luostarimiljöössä. Isä lähettää äidittömän Kultasuun luostariin, koska ei oikein osaa huolehtia pojastaan ja toivoo tälle vakaata uraa kirkon piirissä. Kultasuu on kuitenkin liian levoton omistaakseen nuoruutensa uskonelämälle, ja hän päättää lähteä etsimään itseään maailmalle kulkurina.

Oikeastaan Kultasuun matkakertomus pitäisi kirjoittaa uudelleen tämän päivän teinien kielellä, ja jos ymmärrän oikein, Anja Kaurasen Kultasuu (1985) oli oman aikansa uudelleentulkinta tästä klassikosta. Itse en taas voinut olla löytämättä Hessen sokraattisista dialogeista ja ylevistä henkisistä osuuksia joitain yhtymäkohtia Paulo Coelhon tuotantoon, varsinkin teoksiin Alkemisti ja The Pilgrimage. Onko Hesse sitten ollut omana aikanaan samanlainen populaari kassamagneetti kuin Coelho, sitä en tiedä.

Mutta joo, kovasti Kultasuu kaataa muijia pennittömänä, kodittomana kulkurina Saksanmaalla, ja monet muijat antavat hänelle piparin lisäksi ruokaa. Mutta harva haluaa ottaa Kultasuun pidemmäksi aikaa elätiksi, ja oikeastaan yksi hänen eksistentiaalisista ongelmistaan on se, miksi oikein kukaan mimmi ei halua tavata häntä uudelleen kuuman yhden illan jutun jälkeen. Välillä Kultasuu haluaisi kokeilla seukkaamista, mutta ehkä hänen maineensa on kiirinyt liian pitkälle, eikä tuosta maineesta ole helppo irtaantua.

Toinen vakavampi ulottuvuus romaanissa liittyy juutalaisuuteen, ja luulen, että Hesse yritti sanoa paljon tiivistetyssä muodossa keskiaikametaforan kautta omasta nykyisyydestään. Eli Kultasuu sattuu paikalle, kun juutalaisia kortteleita poltetaan ruttoepidemian aikana, eikä kuitenkaan tee mitään. Hän myös yrittää auttaa nuorta Rebekkaa, jonka isä on kuollut ruttoon, mutta Rebekka ehtii itsekin kuolla heidän pakomatkansa aikana. Johtuiko ruton nopea leviäminen juutalaiskortteleissa sitten ahtaista asuinoloista, mene ja tiedä. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka 1930-luvun lukijat suhtautuivat tähän teokseen, ja joutuiko se SS:n kirjarovioihin.

Olen vähän kateellinen kaikille niille, jotka pystyivät nuoruudessaan ammentamaan viisautta tällaisista klassikkoteoksista. Itse pysyin kunnolla hereillä vain niissä kohdissa, joissa Kultasuu ryhtyy varsinaiseen taiteen tekemiseen melko varttuneena taiteen opiskelijana. Eli tajusin kirjan sisällöstä syvemmin noin kymmenen prosenttia. Varsinainen kulkurielämän kuvaus vertautuu minun päässäni coelhomaisiin kaupallistuneisiin sitaatteihin, mutta toistaiseksi olen silti onnistunut viihtymään enemmän jopa Coelho matkaoppaanani.

Nuorisolaisten merkittävä vierailu

Teos: Anita Brookner: Visitors (Penguin, 1998)

Anita Brooknerin Visitors on ensimmäinen häneltä lukemani teos, ja otin sen jo uudelle kierrokselle, koska en muistanut siitä paljoa. Muistelin, että kyseessä olisi ollut vanhan naisen ja nuoren miehen rakkaussuhteen kuvaus, mutta muistikuvani olivat vääränlaiset.

Tässä romaanissa noin seitsemänkymppinen leski Dorothea May joutuu kinkkiseen tilanteeseen, kun edessä on edesmenneen miehen suvun häät. Miehen Kitty-serkku on luvannut järjestää amerikkalaiselle lapsenlapselleen kunnon kalaasit Lontoossa, koska tämän äidillä ei ole varaa niitä järjestää. Tytön isä Gerald on suvun musta lammas, joka majailee jossain hippikommuunissa Etelä-Englannissa, eikä usko avioliiton instituutioon.

Kirjassa hengaavat nuoret ovat ehkä juuri minun ikäluokkaani, 60-luvun lopussa tai 70-luvun alussa syntyneitä. Eletään jo aikaa, jolloin rikkaammalla väestön osalla on matkapuhelimet. Nuori Ann on raskaana, ja aikoo tämän vuoksi naida lapsen isän Davidin. Davidia ei häähumu voisi vähempää kiinnostaa. Hän on kuitenkin aktiivinen kristitty, ja pitää Massachusettsissa new age-henkistä kirkkoa, jossa Jumalaa palvotaan rave-musiikin tahdissa. Ann itse taas opiskelee holistisia terapiamuotoja.

Dorothea saa kotiinsa vieraaksi best man-Steven melkein vastoin tahtoaan. Vaikka hänen asuntonsa on suuri, nuoren miehen tulo saa hänessä aikaan suurta hämmennystä. Steve osoittautuu tyypiksi, joka mielellään jäisi majailemaan kenen tahansa hyväntekijän nurkkiin. Hänellä ei ole kiire elämässään mihinkään, vaan harrastaa vain kitaransoittoa ja lenkkeilyä. Paljon mieluummin hän harrastaisi näitä asioita jonkun nurkissa Lontoossa kuin Davidin ja Annin luona amerikkalaisessa suburbiassa.

Nuorten vierailu saa koko Kittyn lähipiirin pasmat sekaisin. Kuviossa on muitakin sukulaisia, ja ainakin osa heistä on taustaltaan juutalaisia. Kittyn mies Austin on nimeltään Levinson, ja elämänkatsomukseltaan rento ateisti. Häntä Davidin äänekäs kristillisyys, johon sekoittuu askeettinen terveysintoilu, lähinnä huvittaa, mutta Molly-serkun mies Harold löytää Davidin ruokavaliovinkeistä uutta puhtia.

Dorothea tekee kaikkensa, jotta Steve tajuaisi lähteä, mutta silti hän sisustaa uudelleen kotiaan, tekee hulppeita aamiaisia ja vuokraa jopa auton nuoren miehen käyttöön. Loppupeleissä häillä on piristävä vaikutus koko sukuhaaran senioreiden elämään, vaikka ilman draamaa ei koitoksesta selvitä.

Tämä romaani oli lukemistani Brooknerin teoksista humoristisin, ja oikeastaan kaikki sen hahmot olivat omalla tavallaan sympaattisia. Eli havaintoni on, että hänen tuotantonsa kevenee ja valaistuu 80-luvulta 90-luvulle siirryttäessä.

Leskeys, ikääntyminen ja yksinäisyys ovat olleet tässä minulle päätyneessä otoksessa Brooknerin vakioteemoja, mutta odotan jo lukevani häneltä teoksen, jonka päähenkilö elää toisenlaisessa todellisuudessa.

Sirkus saapuu selluloosakylään

Teos: Eeva Joenpelto: Neito kulkee vetten päällä (WSOY, 1955)

Tämä Eeva Joenpellon jo jokseenkin unohdettu läpimurtoteos löytyi kotoani sohvan alta, eli se kuulunee niihin kymmeniin lukemattomiin korona-ajan löytöihin, joita en kaivannut, kun keskityin äänikirjoihin.

Minulla oli romaanista hyvinkin poeettinen/myyttinen ennakkokäsitys, mutta se murtui jo teoksen alkumetreillä. Romaani kertoo Virtasen klaanin yksinhuoltajanaisista, Almasta ja Helmistä, jotka elävät kasvavalla teollisuuspaikkakunnalla Riemulinnaksi kutsutussa asuinyhteisössä 1900-luvun alussa.

Alma on muuttanut tehtaan varjoon nuorena toiveissaan rikastua ja rakastua. Helmi on hänen esikoisensa, jonka isää hän ei saa alttarille kirveelläkään. Jossain vaiheessa paljastuu, että miehellä on jo kahdeksan lasta vihityn vaimonsa kanssa toisella paikkakunnalla. Myöhemmin Alma saa lapsia satunnaisten miesvieraidensa kanssa, ja sisaruksista vain yksi veli, Reino, kasvaa aikuiseksi.

Teos käy läpi naisten elämänvaiheita noin neljänkymmenen vuoden ajalta. Alma ja Helmi nousevat sosiaalisella asteikolla piirun verran siksi, että Helmi on päässyt isoon Puntin taloon töihin nahkuriksi. Oikeastaan hän on melkein talon emäntä, sillä hänellä on ollut suhde edesmenneen isännän kanssa. Talon vanha emäntä arvostaa Helmin työteliäisyyttä, ja kutsuu Almankin asumaan tilalle.

Tehdasyhteisön elämää sulostuttaa vuosittainen tivolin/sirkuksen vierailu, joka omalla tavallaan mittaa aikaan. Telttoihin liittyy jotain syntisen paheellista, ja juuri siksi ne kiehtovat ihmisiä. Vanha emäntä pitää ”tehtaalaisuutta” yleisempänä mielentilana, jossa omista asioista ollaan valmiita huutelemaan kylillä silloinkin, kun nämä asiat olisi parempi pitää muilta pimennossa.

Ehkä kiinnostavin episodi kirjassa liittyy kiinalaisten siirtotyöläisten läsnäoloon paikkakunnalla vielä suurruhtinaskunnan aikana. Tästä episodista on myöhemmin kertonut mm. Jari Tervo autofiktioissaan. Romaanin nuori Helmi pitää kiinalaista työläistä uskottunaan siksi, ettei tämä luultavasti ymmärrä hänen salaisuuksistaan paljoa. Mies ilmeisesti majailee hetken verran Alman nurkissa Riemulinnassa.

Vaikka tämä on leimallisesti naisvetoinen romaani, välillä teos kuvaa myös miesten välistä yhteisymmärrystä. Yksi paikallisten miesten harrastus on järjestää pitkiä ryyppyretkiä läheiseen saareen. Helmin pojat haluaisivat viikon vapaata tilan töistä tällaiseen hankkeeseen, mutta äiti antaa heille vain kaksi päivää ryyppylomaa. Silti Jussi-poika hukkuu tällaisen retken jälkimainingeissa.

Joenpelto kuvaa lakonisesti 1900-luvun alun kansanihmisten suhdetta kuolemaan. Aikaa suremiseen ei ole, ja hautajaisten järjestely on käytännöllinen asia, joka halutaan nopeasti pois päiväjärjestyksestä. Alman suru kuolleista lapsista näkyy vain siinä, että Helmi lähetetään ostamaan mustaa kreppipaperia itse kyhätyn arkun koristeeksi. Helmi itse ei osaa aikuisena surra paljoakaan näyttävämmin, vaan äidin tunneilmaisu periytyy hänenkin tyylikseen.

Moni Joenpellon kirja on jäänyt minulta kesken kuivakkaan tyylin ja jotenkin tunkkaisen ilmapiirin vuoksi. Tämän kuitenkin onnistuin ahmimaan kerta istumalta. Ehkä kyseessä on poikkeuksellisen helposti avautuva teos hänen tuotannossaan. Ja kun ottaa huomioon, että hän on julkaissut tämän teoksen vähän yli kolmikymppisenä, niin onhan tämä kypsää tekstiä.

BBC:n satakielen salattu elämä

Teos: Anita Brookner: Brief Lives (Penguin,1992)

Anita Brooknerin teoksia löytyy arkistoistani koko ajan lisää, ja luulen, että olen jo luopunut osasta niistä. Päädyin lukemaan kaikki viisi, ja ehkä myös kirjoitan nyt putkeen niistä kaikista.

Brief Lives on kronikka epätodennäköisestä ja hankalasta ystävyydestä kahden naisen välillä, joiden yhteinen kiinnostuksen kohde on musiikki. Fay ja Julia ovat tutustuneet, koska heidän miehensä ovat työskennelleet samassa lakifirmassa. Fay on jäänyt leskeksi jo alle viisikymppisenä, kun taas Julian mies kuolee noin kuusikymppisenä. Heidän ystävyytensä jatkuu miesten kuoltua, mutta siinä on ohdakkeisia vaiheita.

Julia on Fayta reilut kymmenen vuotta vanhempi diiva, joka sairastaa nivelreumaa ja on pitkälti toimintakyvytön. Hänellä on palveluksessaan taloudenhoitaja ja pukija. Jep jep, pukija vielä 1980-luvulla. Pukijarouva on Juliaakin vanhempi instituutio, joka voisi jo jäädä eläkkeelle, mutta ei saa katkaistua työsuhdettaan emäntänsä tarvitsevuuden vuoksi. Taloudenhoitaja taas onnistuu lähtemään päästyään naimisiin yli 40-vuotiaana ja ryhdyttyään katolisen kirkon lähettilääksi. Tämä on Julialle suurempi kriisi kuin hän myöntää. Palveluskunnan vetäytyminen aiheuttaa hänessä elämänhalun hiipumista.

Feministisestä näkökulmasta tämä romaani taisi olla lukemistani viidestä haastavin. Eli tässä päästään kotirouvuuden ideologian syvimpään ytimeen. Fay on nuorena ollut nouseva laulajatähti BBC:n radio-ohjelmissa, ja jotkut vielä muistavat hänen äänensä. Mutta naimisiin mentyään hän ei ole pitänyt sopivana jatkaa julkista uraa.

Fayn avioliitto itsekeskeisen ja urasuuntautuneen Owenin kanssa ei ole koskaan ollut intohimoinen, mutta leskeksi jäätyään hän tulee huomion kohteeksi yllättäviltä tahoilta. Parin vuoden ajan hänelle riittää, että hän odottelee naimisissa olevan rakastajansa kuumia visiittejä uudessa, steriilissä asunnossaan. Jossain vaiheessa hän päätyy kuitenkin koordinoimaan vanhusten ruokapalvelua vapaaehtoisena. Ja hän palaa jopa BBC:hen, ei enää laulamaan, mutta lukemaan jotain tuon ajan äänikirjojen kaltaisia.

Oikeastaan hän kehittelee itselleen näitä kiireitä vältelläkseen Juliaa. Ja lopulta hän löytää sopivan tavan olla yhteydessä tämän kanssa: hän pistäytyy kerran viikossa tämän luona toimittamassa kirjoja. Usein Julialle riittääkin, että Fay huikkaa hänelle jotain ovelta. Mutta myös hänen palveluskunnallaan on tarvetta uskoutua jollekulle Julian oikuista, joten Fayn elämä edelleen pyörii Julian ympärillä.

Kirjan juonessa oli joitain yllätyksiä, joten tämä oli koukuttavaa luettavaa. Juutalaisuuden teema ei tässä romaanissa ollut paljoa esillä, ja toinen maailmansota, eli Fayn nuoruusvuodet, esiintyvät aikana, jolloin isänmaallisuutta ilmaistiin muun muassa radiota kuuntelemalla. Mutta enimmäkseen teoksen tapahtumat sijoittuvat 1970-80-luvuille, eli aikakauteen, jona brittiyhteiskunta kävi läpi suuria muutoksia.

Ehkä Brooknerin romaanien hahmoja yhdistävä piirre onkin jonkinlainen myöhäisherännäisyys tai jälkijättöisyys. En kutsuisi tämänkään romaanin naishahmoja arkkikonservatiiveiksi: he eivät käy kirkossa, he ovat lapsettomia ja toisinaan he käyttävät runsaasti alkoholia. Mutta he ovat löytäneet keinon päästä helpolla elämässä patriarkaalista järjestelmää tukien.

Olen nyt oppinut lukemaan näitä romaaneja arvottamatta niitä liikaa sen feministisen luennan kautta, joka minuun on muuten tarttunut juuri Brittein saarilla. Nämä teokset ovat raikkaalla tavalla outoja, ja niiden välille muodostuu jännittäviä yhteyksiä, jos teoksia lukee useamman peräkanaa.

Juutalaisten sotalasten nelinpeli

Teos: Anita Brookner: Latecomers (Jonathan Cape, 1988)

Kolmas Anita Brooknerilta lukemani teos oli ehkä tästä setistä syvällisin. Latecomers kertoo kahdesta toisen maailmansodan aikana Saksasta Britanniaan pelastetusta sotalapsesta, joiden kohtalot yhtenevät elämänmittaiseksi ystävyydeksi ja liikekumpanuudeksi.

Hartmann ja Fibich, molemmat Thomasiksi kutsuttuja, ovat tutustuneet toisiinsa surreylaisessa sisäoppilaitoksessa. Munchenilaisella Hartmannilla on Lontoossa asuva Marie-täti huoltajanaan, mutta berliiniläisellä Fibichillä ei ole elämässä jäljellä ketään. Näin ollen on luontevaa, että koulusta valmistuttuaan myös hän tulee asumaan hyväsydämisen Marien katon alle. Marie on Hampstead Heathin taiteilijakylässä viihtyvä boheemi taidemaalarin vaimo, joka osaa kuunnella nuoria, mutta ei laittaa ruokaa.

Molemmat miehet löytävät vaimot lähipiiristä. Hartmann menee naimisiin ranskalaisen Yvette-sihteerinsä kanssa, ja Fibich ottaa puolisokseen Christinen, joka myös on ollut Marie-tädin suojatti. Vaimojen etninen tausta ei tule täysin selväksi, mutta Yvette saattaa myös olla puoliksi juutalainen. Kaikissa näissä lukemissani kirjoissa oli henkilöitä, joilla oli vahva side Ranskaan, ja joku läheinen eläkkeellä tai hoitokodissa Rivieralla.

Romaanin pariskunnat elävät jonkinlaisessa symbioosissa toistensa kanssa. Miehet ovat onnistuneet takaamaan mukavan keskiluokkaisen elämän Lontoossa myymällä onnittelukortteja; rouvien ei tarvitse vaivata itseään töissä käymällä. Välillä Christinestä tuntuu, että hänen osakseen on langennut Yvetten hovilakeijan rooli. Tuhlailevan Yvetten ostosretket Sloane Squaren italialaisiin putiikkeihin ovat uuvuttavia, mutta ei Christinellä ole muita ystäviä, joiden kanssa käydä trendikkäillä salaattilounailla.

Hartmann ja Fibich pitävät lapsena kokemiaan traumoja visusti vakan alla. Rikkinäinen lapsuus näkyy kuitenkin heidän avioliitoissaan ja vanhemmuuden tyylissä. Varsinkin Fibichille Toto-pojan isänä oleminen tuottaa vaikeuksia, koska poika on täysin eri muotista valettu kuin isänsä. Toto on komea, urheilullinen, fyysinen ja suurieleinen, ja suunnittelee uraa viihdeteollisuudessa. Fibich taas on vetäytyvä, hermostunut, neuroottinen ja sisätiloissa viihtyvä teoreetikko.

Minua kosketti kirjassa varsinkin kuvaus noin kuusikymppisen Fibichin yksinäisestä toivioretkestä Berliiniin 80-luvulla. Brookner kertoo tästä matkasta tyypilliseen lakoniseen tyyliinsä. Fibichillä on korkeat odotukset matkansa suhteen. Ehkä hän salaa toivoo kohtaavansa jonkun äitinsä kaltaisen hahmon, vaikka onkin saanut jo teininä Punaiselta Ristiltä viestin vanhempiensa kuolemasta. Mutta Fibich viettää viikon lähinnä kahvia juoden ja haahuillen Kempinski-hotellin terassilla. Hänellä on oletus, että vanha koti olisi ollut silloisen Itä-Berliinin puolella, mutta sinne päädyttyään hän pelkää sairastuvansa kommunistisessa maassa ja joutuvansa kommunistien sairaalaan, eikä näin ollen osaa etsiä jälkiä menneisyydestään.

Eniten minua kiinnostaa Brooknerin kirjoissa hänen kirjoitustyylinsä. Olen lukenut suuren määrän uudempia romaaneja varsinkin juutalaisuudesta, joissa lähestymistapa toiseen maailmansotaan ja holokaustiin on ollut paljon tunteellisempi ja viihteellisempi. Aloin jopa hykerrellä kuvitellessani skenaariota, että Brookner olisi kirjoittanut arvion esimerkiksi australialaisen Heather Morrisin bestsellereistä. Mutta onneksi ei ole olemassa ”oikeaa” tapaa kirjoittaa juutalaisista toisessa maailmansodassa, on vain erilaisia genrejä ja näkökulmia.

Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.