Luumuviinalla ylös haudasta

Postitin muutama päivä sitten superhuonon arvion teoksesta, jota en täysin ymmärtänyt. En ymmärrä vieläkään, mutta kerta kiellon päälle. Satuin saamaan käsiini kulttikirjan oloisen ranskalaisen romaanin, Joël Egloffin Edmond Ganglion ja poika (Basam Books, 2014, suom. Leena Tamminen). Teos on ollut aikoinaan Ranskassa niin suuri menestys, että kirjailija saattoi jäädä sen rojalteilla päätoimiseksi sanatyöläiseksi. Arvelisin, että tällainen on mahdollista vain Ranskassa, jossa rakastetaan tämän tyyppistä minimalistista kerrontaa.

Viidentoista vuoden jälkeen suomennettu teos on taatusti vaatinut paljon kääntäjältä. Leena Tamminen on tehnyt hienon työn tuodessaan teoksen suomen kielelle, sillä voin hyvin kuvitella, kuinka hankalia pähkinöitä alkukielinen teos on pitänyt sisällään. Teoksen koko tunnelma ja rakenne on niin vinksahtanut, että siihen on vaikea päästä täysillä sisälle. Elämästä ja kuolemasta siinä on kyse, ja päähenkilöt käyvät hautausmaalla meditoimassa omilla haudoillaan. Lopulta lukija ei tiedä, kuka on elävä ja kuka kuollut, ja mitä henkilöille hautaamisen jälkeen lopulta tapahtuu.

Saint Jeanin kylässä mikään ei mene kuin tässä maailmassa, ja periaatteessa kaikki on siellä mahdollista. Kylässä on enää jäljellä yksi kahvila ja hautaustoimisto. Kahvila tarjoaa enää kotipolttoista luumuviinaa kahvikoneen mentyä rikki. Edmond Gangliolla ei ole poikaa, sillä hänen vaimonsa lähti jo aikoja sitten sen lääkärin matkaan, joka armosta pani lapsettoman naisen paksuksi. Sen sijaan Edmondilla on apumiehet Georges ja Molo, joilla ei ole muuta tekemistä kuin pyyhkiä pölyjä hautaustoimiston nurkista ja viihdyttää ysikymppisiä kyläläisiä, jotka käyvät paikan päällä kuin lääkärillä – hakemassa vahvistusta siitä, etteivät vielä ole kuolleita. Kun toimisto pitkän hiljaiselon jälkeen saa vihdoin maksavan asiakkaan, siitä alkaa Georgesin ja Molon hirtehinen road movie tuntemattomille maille ihan lähellä.

Teokseen mahtuu yhteiskuntakritiikkiä tyhjenevästä maaseudusta, työttömyydestä ja elämän pohjimmaisesta joutavanpäiväisyydestä, mutta pohjimmiltaan se on tutkielma ajasta ja sen kääntämisestä päälaelleen. Kalman ja raatojen haju syvenee loppua kohti, enkä ainakaan suosittele teosta herkille eläinsuojelijoille. Minua makaaberit, mätänevät osat eivät vaivanneet niin paljoa kuin tekstin tarkoituksellinen arvoituksellisuus. Tuntuikin, että jokaiselle lukijalle jäi itsenäiseksi tehtäväkseen avata salaperäisen hautaustoimiston perimmäinen salaisuus, enkä usko, että kukaan päätyy identtiseen vastaukseen. Minulle tuli jopa mieleen metafora valtiosta, jossa kaikki kansalaiset on lomautettu, hyllytetty ja jätetty selviämään omillaan. Tällaisessa maassa elämän tarkoitukseksi tulee riisin heittäminen hautajaisissa ja meditaatio omalla haudallaan.

Jos kyseessä on veijaritarina, millaisena mielestäni teos varsinkin alkuosassa avautuu, se ei ole kovin tyypillinen sellainen. Silti tämän teoksen varjossa ymmärrän nyt paremmin, miksi esimerkiksi Arto Paasilinna ja Tuomas Kyrö myyvät hyvin juuri Ranskassa. Tyylillisesti Egloff on filosofisempi ja synkempi kuin suomalaiset humoristit, mutta joitain samansuuntaisia kuvia ja tunnelmia tavoitin näiden kolmen kirjailijan väliltä. Edmond Ganglion ja poika vaatii lukijaltaan äärimmäistä keskittymistä tai useampaa lukukertaa, jotta siitä saa maksimaalisen ilon irti.

 

 

Rockstara kahden naisen loukussa

Omakustanneteoksiin harvoin riittää aikaa, mutta Ilkka Alavan Tasanko kävi onnen lahjat (Books on Demand, 2014) herätti huomioni kirjaston uutuushyllyssä hauskalla kansikuvallaan ja takatekstillään: luvassa oli aikamatka 60-luvun puolivälin Jyväskylään ja ympäryskuntiin, aloittelevan rockbändin kitaristin näkökulmasta. Teoksen nimen valintaa en edelleenkään ymmärrä, sillä tässä ei ollut kyse mistään erityisestä onnettomuudesta tai onnen onkimisesta. Nimi suorastaan viittasi johonkin katkerampaan tilitykseen, mitä teos ei todellaankaan ole, vaan pikemminkin humoristinen nuorisokuvaus ja kasvuromaani. Ehkä luin huolimattomasti ja arvoitus piili jonkun tässä kuunnellun biisin sanoituksissa.

En olisi lukenut teosta, ellei se olisi ollut näin vahvasti kotiseutupainotteinen. Tässä käydään läpi vanhempieni ikäluokan nuoruutta ja myös omaa lapsuuttani ja varhaisnuoruuttani paikkojen ja tunnelmien tasolla. Tunnistan teoksesta läheisesti 90% kuvatuista paikoista ja muistan myös niistä kerrottuja juttuja, jotka täsmäävät Alavan pikkutarkan kerronnan kanssa. Tässä ajetaan autolla tansseihin Suolahden Huvipuistoon, lavalle joka minun aikanani oli Suokkiss – paikka, jossa kävin ensimmäisen kerran rock-keikalla Dingoa katsomassa keväällä 1985. Nostalgia-akseli oli siis voimakas, vaikken ole elänytkään kuvattua aikaa. Kirjailija on siis tehnyt huolellista muistelutyötä ja tiivistänyt tarinansa tyylikkään kompaktiin muotoon. Kyseessä on siis semi-omaelämäkerrallinen romaani.

Teoksen dramaattisen jännitteen muodostaa vielä teini-ikäisen lukiopoika Ralen kinkkinen parisuhdetilanne. Hän joutuu suoraan neitsyyden menetyksestä kahden naisen loukkoon. Maalla Äänekoskella häntä odottaa hempeä, uskovaisuuteen taipuvainen Marke ja Vaajakoskella asuu älyllisempi ja sähäkämpi Raija. Riiustelukuviot ovat monimutkaiset molempiin suuntiin, eikä kumpikaan tytöistä anna selvää viestiä halustaan tai tahdostaan. Hankalaa tilannetta Rale pakenee viinanhuuruiseen sökön peluuseen erään paikallisen juopon luo. Ylipäänsä nuoret miehet hengailevat enemmän vanhempien ukkojen kanssa kuin nuoriso näinä päivinä. Työväenluokkaista solidaarisuutta riittää myös lyseon kundeilla. Erityisen hieno kuvaus oli Ralen isäksi tulevan ystävän ensimmäisestä työpäivästä Rautpohjan valimolla.

Teoksessa ollaan paljon tien päällä, yöhuolttiksilla ja hämyisillä tanssilavoilla. Herd-niminen bändi pääsee jopa Tampereelle bändikisoihin, jotka pidetään uudessa jäähallissa. Sen estetiikka mykistää pikkukaupunkin pojat. Satuin lukemaan teoksen juuri sopivasti jäähallin 50-vuotisjuhlien keskellä ja pääsin hyvin tunnelmiin mukaan. Hauskin kuvaus liittyi kuitenkin Ralen ja Ralen isän Leningradin matkaan, jossa majoituttiin Terijoella teltoissa. Kirjassa päähenkilön perheen vakaa vasemmistolainen maailmankuva taistelee tyttöystävien porvarillisen kasvatuksen kanssa.

Minusta teoksessa oli paljon ainesta, jotta se olisi voinut tulla julkaistuksi ”oikealla” kustantamolla. Kielenkäyttö on rikasta, ajankuva erittäin autenttisen oloista ja Ralen mieheksi kasvamisessa on karua herkkyyttä. Ehkä ongelmana on juonen tietynlainen arkisuus tai liiallinen realistisuus. Fiktionaalisella outouttamisella olisi saatu esimerkiksi henkilöhahmoihin lisää särmää. Lisäksi jäin miettimään, avautuisiko teos läheskään näin elävänä Jyväskylää tuntemattomille lukijoille, eli oliko maantieteellisiä koordinaatteja liikaa. Olen siis arvioijana täysin puolueellinen ja odotan innolla, mitä muut lukijat teoksesta sanovat. Ainakin aion vinkata teoksesta isälleni, joka luultavasti tunnistaisi teoksesta jokaisen kiven ja kannon.

 

Multitasking vie mehut, varokaa!

Laura Paloheimo  oli minulle eiliseen mennessä tuntematon chicklit-kirjailija. Hänen kolmas romaaninsa Mama mojo (Otava, 2014) herätti kiinnostusta nimellään, ja mietinkin olisiko teoksessa joku afroamerikkalainen twisti. (Ei nyt suorastaan ollut, nimen ulkopuolella.) Mojoa ihmisellä joko on tai ei, ja tämän teoksen päähenkilöllä, vasta synnyttäneellä Julialla on mojo lopussa. Vauva-arki on vienyt äidiltä kaiken glamourin ja itsekkään seksikkyyden, eikä hän jaksa pukeutua kuin piereskelyverkkareihin tai kimonotyyppisiin ratkaisuihin, joissa on helppo imettää. Teoksessa seurataan ensimmäistä vuotta esikoisen kanssa ja puskan takaa puhkeavaa aviokriisiä. Asetelma on melko ennalta-arvattava ja arkinen, vaikka puitteet ovat tavallisesta poikkeavat: Julia itse on vintage-liikkeen omistaja ja Julian mies Timo on ralliautomekaanikko. Kummallakaan ei riitä paukkuja perinteiseen kotoiluun, ja pariskunnalla on vauvan synnyttyä selviä eturistiriitoja vastuun jaon suhteen.

Julia kärsii huonosta itsetunnosta ja mustasukkaisuudesta Timon päästyä tekemään kansainvälistä uraa arabien omistamalle tallille. Suhde laimenee skype-suhteeksi ja Julia epäilee miehensä panevan vetävää naiskuski Tarua kaukana dubailaisessa hotellihuoneessa. Ystävät kuitenkin ovat tuoreen äippylin tukena, erityisesti transseksuaali kynsiteknikko Lollipop ja elämäntapakonsulentti Ilona, jolle ei tee pahaa pitää kurssia mielen rojujen siivoamisesta työtilassa, joka on täynnä kitschisiä enkelipatsaita. Julian työkaverina on esteetikkohomo, jonka päivittäinen kysymys on: ”kuinka paljon homomies yrittää, kun myy käytettyjä vaatteita Klaukkalassa?” Ystävät ovat semiärsyttäviä, mutta humoristisia hahmoja, jotka kai sitten tuovat Julian vauva-arkeen lisää mojoa. Välillä nauroin eritoten näille ystävien kohtaamisille, joissa draamaa väännettiin loppujen lopuksi täysin triviaaleista murheista.

Kirjassa oli paljon kreisejä yksityiskohtia, jotka nostivat sen tavanomaisimpien chicklit-kliseiden suosta. Julian ja Timpan vanhemmuudessa ja parisuhteessa voisi olla paljonkin lastensuojelua epäilyttäviä ainesosia, elleivät he olisi varakkaita omakotitalon omistajia. Julialla on koko ajan niin järkyttävä vauhti päällä, ettei hän lopulta ehdi edes ahdistua mahdollisesta avioerostaan. Todella puuduttavia olivat tämän multitasking-äipän tehtävä-ja hankintalistat itselleen, joista tuli mieleen, että hyväksyttävä äitiys on tässä yhteiskunnassa trendikästä varustelua ja oikeanlaisia värisuoria. Jossain vaiheessa Julian päänvaivaksi nousee, voiko hän laittaa kallisarvoiset Burberry-lastenvaatteet liikkeensä ikkunaan haalistumaan, kun niitä ei kuitenkaan moni raaski ostaa. Tässä vaiheessa en tiennyt, halusiko kirjailija välittää kuvan pesunkestävästä bimbosta vai oliko kyseessä yhteiskuntakritiikki.

Uskoisin, että teos lämmittää eniten juuri omaa vauva-arkeaan elävää lukijaa. Muodin ystävät saattavat myös pitää vintage-liikkeen arjen kuvauksesta. Itse olen lukenut paljonkin vauva-aiheisia viihdeteoksia senkin jälkeen, kun omat lapseni ovat kasvaneet. Tässä oli paljon potentiaalia, mutta ei ylittänyt tiettyjä sovinnaisuuden ja mielikuvituksen rajoja samalla tavalla kuin esimerkiksi Eve Hietamiehen Yösyöttö ja Tarhapäivä, jotka kuuluvat edelleen tämäntyyppisen kirjallisuuden suosikkeihini (koska niissä on myös vahva miesnäkökulma ja kriittisempi yhteiskunnallinen ote). Pidin tästä tietyllä tasolla, mutten unohtamattomasti. Vauva-lehden keskustelupalstasta pidän enemmän, sillä siellä hengailevat tämän maan absurdimmat koomikot.

 

Rullaluistellen sortovuosia kohti

Karjala-kirjoja olisi taas ollut tarjolla Metso-kirjaston kierrätyshyllyllä vino pino. Onnistuin nappaamaan mukaani vain yhden. Laulaja-toimittaja Annikki Arnin (1898-1981) muistelmateos Muistat sie viel? (Kirjayhtymä, 1979) ei vakuuttanut kämäisellä kannellaan eikä otsikollaan, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden. Teos kertoo Forströmin perheen elämästä Viipurissa vuosina 1905-1914. Perheen vanhemmat olivat savolaista säätyläistöä, Mäntyharjun ja Ristiinan kartanoista, mieleltään fennomaaneja ja nuorsuomalaisia, vaikkakin ruotsinkielisistä suvuista. Viipuriin perhe oli muuttanut isän saatua paikan hovioikeuden tuomarina. Perheen elämä oli hyvin kosmopoliittia ja herraskaista, mutta sen arkea värittivät myös savolaisen palveluskunnan maanläheisyys ja rikas, lievästi ilmaistuna hybridi kielenkäyttö.

Omaelämäkerrallisena tekstinä teos on perinteisen kronologinen, napakka ja monisyinen kuvaus ei pelkästään perhe-elämästä, mutta myös kulttuurihistoriasta ja maamme itsenäisyystaistelusta. Nuoren Annikki-tyttären näkökulma asiaan on jämäkkä, mutta kiihkoton. Vain kerran hänen verensä kuohahtaa kunnolla hänen tavattuaan pietarilaisen kreivittärenalun, joka haukkuu tätä ”kurjan rajamaan tshuhnaksi”. Annikki joutuu myös saattelemaan isäänsä Krestyn vankilaan viidentenätoista syntymäpäivänään – koko hovioikeuden tuomarikunta joutuu vankilaan syyttä suotta uuden ”yhdenvertaisuuslain” voimalla v. 1913. Tuhannet kansalaiset lähettävät vangeille toivotuksiaan ja Eino Leino kirjoittaa heille joulurunon. Vaikka Pietari on nurkan takana Viipurista, metropolissa Annikki kokee muukalaisuutta. Perheen ikkunat ovat enemmän auki kohti Keski-Eurooppaa, jossa vanhemmat reissaavat keskenään jatkuvasti ja kerran lapsetkin pääsevät unohtumattomalle matkalle Itävallan Tiroliin.

Perheen maailmankuva on aikalaiseksi edistyksellinen alkaen isän täydestä tuesta äidin naisasialle ja lastenkasvatuksen uusista tuulista. Tässä pikkulapset kirmaavat kesälaitumilla alasti (täti-ihmisten kauhuksi) eikä mistään ylilyönneistä tunnu tulevan rangaistuksia. Aikaa vietetään korkeakulttuurin foorumien lisäksi ”elävissä kuvissa” ja rullaluisteluradalla, joka on kaupungin suurin villitys v. 1911. Kun perhe muuttaa vastavalmistuneeseen Pietisen palatsiin, he saavat kokea hissin, sähkövalojen ja kahden sisävessan ihmeet. Annikin äiti tilaa naistenlehtiä neljällä kielellä, ja usein Pariisin-matkoilta tuodut vaatteet ovat niin ”ufoja”, että Annikkia kiusataan koulussa niiden vuoksi.

 

Oikeastaan Annikin henkilökohtainen odysseia pikkutytöstä ”baalien” (eli tanssiaisten) debytantiksi ei hirveästi eroa tämän päivän teinitytön kriiseistä. Hän häpeilee liian lattarintaista kehoaan ja harvoja etuhampaitaan ja saa raivareita äidin ulkonäköön liittyvistä kommenteista rikkoen peilejä. Parasta opastusta tulevaisuuden riiusteluihin hän saa sisäköiltä ja lastenhoitajilta, jotka kaikki ovat tulleet Viipuriin avioaikeissa. Poikien suhteen Annikki kulkee jalat maassa, sillä hän on kuullut liian monien rakkaustarinoiden traagisesta päättymisestä Imatrankoskeen. Poikia tiiraillaan pitkillä promenaadeilla Torkkelinkadulla, joka on kiistaton kaupungin sydän. Nuoret saavat liikkua kaupungilla suht vapaasti, ja vanhempien kommenteista päätellen seurusteluun jopa kannustetaan.

Vaikka tässä kuvataan läpikotaisin porvarillista, ylellistä elämää, Arnin kerrontatapa on tietyllä tavalla solidaarinen myös alempia kansan kerrostumia kohtaan. Palveluskunta on lähinnä nuorta naisväkeä, joita saatetaan itsenäiseen elämään ja joiden kihlajaisia ja häitä juhlitaan. Jokaisella teoksen hahmolla on vahva persoonallisuus, eli tässä ei ole statisteja, jotka tekevät näkymätöntä työtä. Monella tapaa tuon ajan Viipurin hyvinvointi ja kosmopolitismi edelleen hämmentävät, vaikka tämä ei ole ensimmäinen lukemani kaupungin ihmeitä muisteleva teos. Viipurista tuntui olevan lyhyt matka minne tahansa Eurooppaan –  ainakin niillä, joilla oli varaa matkustaa.

Annikki Arni teki pitkän uran iskelmä- ja operettilaulajana ja toimittajana Saksassa, Itävallassa ja Suomessa. Pitkä toimittajanura näkyy tässä tekstissä pyrkimyksenä tietynlaiseen historialliseen objektiivisuuteen (jos sellaisesta voidaan enää puhua näinä postmodernismin aikoina) – vaikka teos kertoo vaikeistakin ajoista, se ei sorru tunteissa vellomiseen eikä yltiöisänmaallisuuteen. Rikkain anti ei ehkä kuitenkaan liity poliittiseen historiaan, vaan kaupunkikulttuuriin ja monikielisyyteen. Jos siis haluat tietää, mitä tarkoittavat pompadour, vengerkka, syyppari, oppsitu ja kyyla, tämä antikvariaattien aarre voisi olla sinulle sopiva sukellus menneisyyteen.

Itse lukisin mielelläni myös Arnin laulajanurasta kertovan muistelman Kultaa ja hopeaa (1971), sillä tykästyin kovasti hänen kirjoitustyyliinsä. Ilmeisesti samalla nimellä löytyy satoja artikkeleita vanhoista Elokuva-aitta-lehdistä.

Lähiödraamaa älyköille

Steve Sem-Sandbergin Täältä Yhteismaalle (Like, 2006, suom. Arvi Tamminen) on ollut sängynaluskirjanani jo pitkään, ja huolimatta elegantista kerrontatyylistä en aiemmin päässyt tekstissä prologia pidemmälle. Nyt olen karsimassa pohjoismaisen kirjallisuuden osastoani rankoin ottein, ja myös kaksi Sem-Sandbergin teosta saavat pian uuden kodin. Aloitin helpommasta; vaikeampaa tuskin saan luettua. Sem-Sandberg tunnetaan Saksaan ja Itä-Eurooppaan sijoittuvista historiallisista romaaneista, joissa näyttää olevan myös ripaus spekulatiivista fiktiota.

Täältä Yhteismaalle on elegia 1960-luvun lopun tukholmalaiselle lähiömaisemalle, hyvinvointivaltion kasvulle ja yhteiskunnan muka-demokratisoitumiselle, joka ei kuitenkaan suju kuin Strömsössä. Venby on esikaupunki, jossa paikallisten mukaan asuu vain parempaa väkeä, ja heillä on valtava draivi suojella jälkikasvuaan rakenteilla olevien jättilähiöiden epäsosiaaliselta ainekselta. Erityisen epäilyttäviä ovat sieltä tulevat poikapuoliset henkilöt nimeltään Goran, Nikis, Ashok ja Pentti. Lähiönuoria suunnitellaan sijoitettavaksi Venbyn porvarilliseen kouluun, minkä jälkeen sinikeltainen idylli tuhoutuu lopullisesti.

Teos on kiinnostavalla tavalla kollektiivinen, yhteisöllinen kronikka – sillä ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan näkökulmat vaihtelevat. Yhteismaa on alueen keskellä oleva myyttinen jättömaa, jonka halki lapset haluaisivat kaivaa tunnelin. Siihen liittyy monia maagisia uskomuksia, ja sen vierellä asuu taloonsa linnoittautunut Disa-mummo, jolla on tapana esitellä ikkunassaan neuloilla kidutettuja nukkeja. Vanhemmat haluaisivat pitää lapset poissa sottaisista leikeistä epäilyttävällä alueella, mutta lapsia ei saa sieltä pois kirveelläkään. Tunnelin kaivamisprojekti muistuttaa minua Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanista Harjukaupunkimme salakäytävät (2010), jossa lapsuuden tunnelifantasiat vietiin vielä paljon pidemmälle. Tyylillisestikin kertojilla on jotain yhteistä.

Venbyn porvarillisia perheitä ei ainakaan voi tasapaksuudesta syyttää. Kaikilla tuntuu olevan omat tragediansa ja pakkomielteensä. Jokaisen katon alla piilee jonkunlainen onnettomuus tai aikapommi, joka odottaa räjähtämistään. Ummehtuneen yhteisön syytökset kohdistuvat kommunistiopettaja Lenaan, jota syytetään 19-vuotiaan Augustin viettelemisestä sillä aikaa, kun tämän itäsaksalainen mies on kateissa. Lenaa pidetään syntipukkina kaikkeen epäsiveellisyyteen, joka arvoiltaan puhdasta, vanhan ajan yhteisöä uhkaa. Samalla muutkin naapurit naiskentelevat keskenään, ja ne aikuiset, joita ei naitata piiloutuvat pulloon. Tämän päivän ruotsalaiset draamakomediat Solsidan ja Molanderin perhe ovat aika kevyttä keittoa verrattuna  tämän romaanin ideologisiin vääntöihin. Tosin Sem-Sandbergin käsissä komedia synkistyy syväksi tragediaksi yhdellä sormen napsauksella, enkä tiedä, olisiko teoksesta suurten massojen viihteeksi.

Kiinnostavin hahmo oli minusta koulun vahtimestari Jäger, joka käy töissä vain huvikseen, sillä hän on rikastunut rahapeleillä. Hän on naimisissa nuoren Susannen kanssa, joka kirjoittaa filosofian gradua Leibnizista. Vapaa-ajallaan pariskunta polttaa pelirahoja mm. Karibian risteilyillä. Jäger on porvarillisten naapurien hyväksymä työväenluokan sankari, jolla on kykyä vaurastumiseen ja sosiaaliseen nousuun, ja joka on tyyppinä mahdollisimman paljon Amerikkaan päin rähmällään. Jäger ei ole kuitenkaan ostanut nuorta vaimoaan rahalla, vaan vaimo on aidosti kiintynyt vähäpuheiseen mieheensä.

Teoksessa vilisee vammaisia, kuolemansairaita tai vakavasti addiktoituneita hahmoja. Naapuruston pahoinvoinnin mykäksi silminnäkijäksi nousee autistinen yhdeksänvuotias Leonard, jonka annetaan nähdä enemmän kulissien taa kuin kenenkään muun, pidetäänhän häntä älyllisesti vajaana ja mitään ymmärtämättömänä. Leonard kuitenkin passitetaan viikoiksi sisäoppilaitokseen, jossa hänen henkinen hätänsä syvenee. Pojan hahmo on riipivän surullinen ja kertoo ehkä enemmän tuon ajan ja kuvatun naapuruston asenneilmapiiristä kuin mikään muu.

Sem-Sandberg on leimallisesti kokeileva kirjailija. Esimerkiksi konventionaalista keskustelua romaanissa on vain nimeksi; keskustelut ovat kirjattu enimmäkseen välimerkittömällä tajunnanvirralla. Teoksessa on myös paljon pikkutarkkoja lehtileikkeitä ja muita siteerauksia postmodernin pastissin ystäville. Teos ei ollut vaikealukuinen eikä raskassoutuinen, mutta jatkuva perspektiivien vaihtuminen vaatii lukijaltaan maksimikeskittymisen. Vaikka teos käsittelee perhe-elämää ja ihmisten arkisinta arkea, se on yllättävän akateeminen ja historiallisesti syvääluotaava. Teos sopii siis kaikille, jotka pitävät Solsidanista, mutta ovat jo kyllästyneet Ove Sundbergin säästövinkkeihin. Näillä hahmoilla on muutakin annettavaa eivätkä ole niin ennalta-arvattavia.

 

 

 

Naisen logiikan metsästäjät

Henning Mankellin Viides nainen (Otava, 1996) jäi minulta aikoinaan lukematta samoin kuten koko Wallander-sarja. Tv:stä joitain Wallander-sarjan jaksoja on tullut tapitettua, mutten tunnustaudu faniksi. Mankellin muuta, myöhempää ei-dekkarituotantoa on tullutkin luettua – erityisen vaikutukseen minuun ei pelkästään lukijana vaan myös pöytälaatikkokirjailijana ja tutkijana teki teos Nimeltään Tea-Bag (2004), joka kertoo paperittomien kohtaloista hyvinvointi-Ruotsissa.

Viidennessä naisessa varsinainen perusteema on yhteiskunnan väkivaltaisuuden raaistuminen ja kansalaisten kyllästyminen poliisin liian lepsuun toimintaan. Skoonessa perustetaan äärioikeistolaishenkisiä kansalaiskaarteja,  jotka uhkaavat myös täysin viattomien öisten ohikulkijoiden henkiä oman käden oikeuden summittaisella käytöllä. Tähän kontekstiin iskee raaka massamurhaaja, joka käyttää erikoisia, piinallisen tarkasti suunniteltuja teloituskeinoja ja kidutusta. Wallander ja kollegat huomaavat pian miesuhrien profiileissa jotain yhteistä, nimittäin sadistisen tendenssin suhteessa lähipiiriin. Miesten ammatit ja historiat eivät muuten tunnu kohtaavan. Kuinka murhaaja on valinnut juuri nämä miehet kaikkien vaimonhakkaajien parista?

Teos alkaa väkivaltaisella episodilla Algeriassa, jossa katolisessa nunnaluostarissa tapetaan verisesti viisi naista. Lukija siis olettaa tarinan kytkeytyvän jotenkin islamismiin ja Ruotsissa asuviin muslimiterroristeihin, mutta juoni lähtee polveutumaan aivan eri suuntiin. Tavallaan tekijä paljastetaan jo alkuosissa, vaikkakin hän on vielä anonyymi. Jännitys rakentuu sen kysymyksen varaan, kumpaa sukupuolta tekijä on ja millaisin motiivein joku keksii rakentaa keskiaikaisen seiväsansan, joka lävistää uhrin ruumiin mahdollisimman irvokkaalla tavalla.

Naisen logiikasta rikoksen tekijänä teos kertoo paljonkin, yrittäen murtaa sukupuoleen liittyviä stereotypioita mutta samalla ylläpitäen niitä. Täytyy huomata, että teoksessa liikutaan 90-luvun alussa eikä silloin Ruotsissakaan ollut niin hirveän tasavertaista tai sukupuolisensitiivistä. Teoksen kriittinen kysymys onkin, millaiseen väkivaltarikokseen nainen voi venyä ja kuinka toteuttamistavat eroavat miehen toiminnasta. Tekijän sukupuolen jäljille päästään vasta erään matkalaukun löydyttyä moottoritien varresta. Wallander laittaa kollegansa Ann-Brittin pakkaamaan tavarat uudelleen, jotta nähtäisiin miehen ja naisen logiikan ero henkilökohtaisten tavaroiden käsittelijänä. Mielenkiintoinen kysymys – himomatkustajanahan olen tutustunut kymmenten ihmisten laukunpakkaamismetodeihin ja uskaltaisin väittää, että monilla miehillä on paljon siistimpi ja loogisempi laukun sisältö kuin naisilla.

Wallanderissa on paljon samaa Seppo Jokisen luoman Sakari Koskisen hervantalaishahmon kanssa, tosin ei häiritsevästi, enkä usko Koskisen hahmon syntyneen halusta kopioida ruotsalaista maestroa. Tämä eronnut, työlleen omistautunut rosoinen reppana, jolla on vaikeuksia lähisuhteiden ylläpidossa, on tietty vetävä persoonallisuustyyppi. Wallander ja Koskinen eivät kumpikaan ole viinaanmeneviä tai entisiä juoppoja, kuten moni suomalaisista poliisihahmoista on. Koskinen on Wallanderia urheilullisempi. Tässä teoksessa Wallanderilla ei tunnu olevan mitään harrastusta tai henkireikää, johon purkaa työn aiheuttamaa ahdistusta, mutta hän etsii taloa itselleen, latvialaiselle naisystävälle ja koiranpennulle. Naissuhde on hyvin hataralla pohjalla.

Ymmärrän nyt Wallander-sarjan koukuttavuuden, mutta minusta ei ole koskaan ollut dekkarisarjojen järjestelmälliseksi ahmijaksi – ehkä hyvä näin. Tulen taatusti lukemaan näitä lisää, mutta en millään pakkomielteisellä tahdilla. Siinäkin mielessä teokset kiinnostavat, että olen takavuosina pyörinyt etelä-Ruotsissa ja skoonelaisten mentaliteetti kiinnostaa. Koska varmaan kaikki dekkareiden fanit paitsi minä ovat Wallanderinsa ahmineet, en nyt suosittele tätä kestoikonia kenellekään. Totean vaan, että kirja on ehdoton klassikko, mahdollisimman hankala pähkinä pohdittavaksi ja mahdollisimman outojen henkilöhahmojen galleria.

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

Jes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.

 

Brachiosauruksen yöt

Dinosaurustutkija tapaa hyönteistutkijan työpaikallaan berliiniläisessä museossa pian muurin murtumisen jälkeen. Mitä muuta tästä voisi syntyä kuin epätoivoista, intohimoista rakkautta? Monika Maronin Animal triste- rakkauden jälkeen (Otava, 1999, suom. Jukka-Pekka Pajunen) on erikoinen rakkausromaani, joka onnistuu tiivistymään koko Saksojen jaon historian 224 sivuun luennoimatta mistään.

Juoni ei ole kummoinen: eronnut keski-ikäinen nainen tapaa varatun keski-ikäisen miehen, ja he tapaavat salaa syrjäisissä baareissa ja naisen kotona. Lemmenpesä on naisen keräämien lihansyöjäkasvien vierellä – eroottisiin kohtaamisiin liittyy siis elementti lihallista kauhua. Nainen vaikuttaa työlleen omistautuneelta erakolta, eikä mieskään hauenvärisine silmineen alfauroksen kastiin tavoittele. Naisen historiaan mahtuu jälkeä jättämätön avioliitto ja tytär, joka asuu milloin Australiassa, milloin Kanadassa. Hän ei pahemmin kaipaa muita kuin rakasta Franziaan, joka tarinan kertomahetkellä on ollut jo kauan kuollut.

Nainen on vakuuttunut, että olisi tavannut Franzinsa jo nuorena, ellei heidän välilleen olisi rakennettu muuria. Muurin vuoksi Franzin sai vääränlainen nainen, sellainen, joka kerää antiikkihuonekaluja ja arvoposliinia. Nainen jäi lapsena itäpuolelle, eikä saanut nuoruudessaan hyötyä jenkkisotilaiden antamista purukumeista tai suklaapatukoista, vaan sai sen sijaan opetella Lenin-hymnejä. Naisen ja Franzin ikäluokan kokemuksissa on kuitenkin paljon yhteistä siitä huolimatta, että ovat tulleet eri ideologioiden kasvattamiksi. Pikkuporvarilliset perhedraamat eivät kadonneet minnekään sosialismin vallattua idän, niitä vaan esitettiin eri muodoissa.

Kuten jo romaanin nimestä voi päätellä, eläimillä on suuri symbolinen rooli kertomuksessa, myös muilla kuin dinosauruksilla ja muurahaisilla. Riemullisin hahmo on itäberliiniläinen Parcival-koira, jonka hoitajuudesta eronnut näyttelijäpariskunta käy huoltajuuskiistaa (arviolta 60-luvulla). Koiran omistajuus päätyy oikeuteen ja teatterin johtaja syyttää naispuolista osapuolta näytelmän sabotoinnista, kun tämä veti Parcivalin pois koiraroolista. Koiraverojen tunnollisena maksajana nainen kuitenkin voittaa jutun, ja siitä tulee kaveripiirin suuri legenda. Ystävykset kokoontuvat vielä muurin kaaduttuakin muistelemaan tapausta.

Päähenkilö kertoo tarinaansa hamassa tulevaisuudessa, ehkä 2020- tai 30-luvuilla – vuosiluvuilla ei ole tässä merkitystä. Ehkä hän on jo dementoitunut tai yksinkertaisesti niin vanha, että turhat yksityiskohdat voi jo unohtaa. ”Itä” ja ”länsi” ovat ilmansuuntinakin jo haihtuneet, eikä hän ainakaan muistele DDR:läistä nuoruuttaan puutteen eikä ankeuden tyyssijana. Ainoa asia, joka naista hämmentää on rajaton mahdollisuus lennellä ympäri maailmaa, mihin hän ei koskaan totu, vaikka yrittää. Naisen asennetta maailmaan kuvaa se, ettei hän ainoalla Amerikan-matkallaan koskaan pääse Massachusettsin Pliny Moodin puutarhaan (jossa on hänen työlleen merkittäviä esihistoriallisia linnunjälkiä), vaan jää pelkojensa ja paniikkihäiriönsä vangiksi newyorkilaiseen loft-asuntoon.

Teos oli näkökulmaltaan ja kerrontatekniikaltaan virkistävän outo, ja muistutti minua vähän Marguerite Durasista tai Herta Müllerista. Durasmaista potkua tekstissä oli rakkaussuhteen kiihkeyden tasolla; müllermaista feministististä poliittista analyysia idän ja lännen välillä oli päähenkilön muussa henkilöhistoriassa (toim. huom. olen lukenut vain yhden teoksen Müllerilta, joten vertaukseni on hätäinen). Romaani osoittaa taas kerran, kuinka vähäisillä aineksilla voi saada aikaan uniikkia jälkeä, kun osaa katsoa maailmaa välillä tarpeeksi matalalta, välillä tarpeeksi korkealta.

Maron osaa puskea teoksen laajalle levinneen melankolian läpi riemullisia anekdootteja ja arjen pikku havaintoja, jotka pitävät tekstiä ja muistoissaan vetelehtivää päähenkilöä pontevasti elossa, kaikesta huolimatta. Ihastuttava tuttavuus, jolta lukisin mielelläni enemmänkin kirjoja, tosin en alkukielellä.

Tremololla kohti pelastusvarmuutta

Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) löytyi sattumalta kirjaston uutuushyllystä: vaikka jonkin asteen uskontofriikki olen, en yleensä kuule näistä uskontoa käsittelevistä teoksista ensimmäisten joukossa. Teos käsittelee helluntailaista pastorin perhettä Järvenpäässä 1960-luvulla. Kyseessä on nuoren Naftan kasvukertomus, joka sijoittuu ehkä 15-16 vuoden ikään. Sinänsä teos on erikoinen, sillä päähenkilö ei siinä kaikesta kokemastaan vääryydestä huolimatta irtaudu yhteisöstään, vaan jatkaa sen jäsenenä. Tartuin teokseen siksi, että se taitaa olla ensimmäisiä kriittisempiä kuvauksia helluntailaisuuden historiasta kirjailijalta, joka on itse kasvanut vastaavassa saarnaajan perheessä. Kirjailijan mukaan juoni ei kuitenkaan mene yksi yhteen hänen elämän tarinansa kanssa. Silti teeman raskaudesta kertoo jo se, että Korhonen on pystynyt julkaisemaan teoksensa vasta kuusikymppisenä.

Teos puuttuu rankalla kädellä pastorisisän harjoittamaan vanhatestamentilliseen ruumiilliseen kuritukseen, jota siunaukseksi kutsutaan. Siunausjuomut poikien selissä aiheuttaa häpeää liikuntatunneilla ja uimarannalla. Kuritusepisodit ovat järjenvastaisia ja raakoja, onhan isä järjestänyt piiskaamista varten kellariin kunnon vehkeet ja studion. Perheen äidin tunnekylmyys tuntuu sekin raskaalta, ja tavallaan Nafta pelkääkin äitiään ja hänen sanomisiaan vielä enemmän kuin isän piiskaa. Naftan ensirakkaus kohdistuu oman seurakunnan Liina-tyttöön, joka kuitenkin kuuluu ylempään yhteiskuntaluokkaan ja saa helluntaiuskosta huolimatta elää paljon vapaammin kuin pastorin lapset. Nutturapäinen siveyden sipuli-äiti tuomitsee seurusteluyrityksen jo ensi metreiltä, ja Naftan silmissä äiti muuttuu noidaksi, jonka hajuakin hän oppii inhoamaan. Vaikka vanhemmat puhuvat lupsakkaa savoa, heissä molemmissa korostuu vakava synnintunto ja iloton elämänasenne.

Nafta kertoo elämän kesästään sekoittaen kiiltokuvamaista, kliseistä helluntailaista ylistyspuhetta ja tavallisen jätkän tyypillistä retostelua. Sen verran veljeksillä on elintilaa, että he saavat mennä Cliff Richardin keikalle ja käydä kesätöissä Helsingin leipomossa, mikä myös laajentaa heidän elintilaansa huomattavasti. Pojat eivät siis ole täysin eristettyjä valtavirran nuorisokulttuurista, vaan luovivat kahden maailman välillä. Kesätyörahoilla he ostavat mm. USA:n armeijan taistelutakit, mutta ostosreissulta palatessaan isä vaatii pojilta kymmenykset kirkon kassaan. Poikien kapina vanhempiaan kohtaan ei tunnu tarpeeksi kapinalliselta, vaan jää jotenkin ilmaan roikkumaan. Olisin siis odottanut juonelta draamaattisempia käänteitä. Päähenkilön sisällä kyllä kuohuu, mutta kuohunta ei oikein johda mihinkään.

Teoksessa on huumoria nuorten keskinäisten suhteiden ja helluntaikirkon ylilyöntien saralla, vaikka perhe-elämän kuvaus onkin lähinnä traumaattista. Pidin eniten Ison Kirjan juhannuskonferenssin hengellisen hulabaloo-meiningin miltei antropologisesta kuvauksesta, erityisesti episodista rukousillasta, jossa yksi tähtisaarnaajista yrittää opettaa Naftalle kielilläpuhumisen tekniikkaa. Nafta tuntee vanhempiensa hihhulointimanerismit kuin omat taskunsa, mutta ei itse pääse vauhtiin mukaan, vaikka kuinka koittaisi. Kunnon tremolot saattavat armolahjan omaavan väen täristämisvaiheeseen, ja ”kiitos Jeesus”-ylistykset kiihtyvät transsinomaisiksi yksitavuisiksi huudahduksiksi, joissa poikien äiti on mestariluokkaa. Ja sitähän se massaindoktrinaatio on, hyvässä ja pahassa. Vaikka ei kielilläpuhumisen armolahjaan uskoisikaan, voi kokemusta pitää jonkunlaisena trippinä tai arjen ylityksenä – mielen puhdistajana. Ihan samantyyppistä tulosta saadaan aikaan esim. naurujoogalla, vaikka henkiset tai hengelliset tarkoitusperät eroavatkin.

Konferenssissa on myös hedonistinen puolensa runsaan limsa- ja munkkitarjoilun muodossa, ja Nafta päätyy tekemään syntiä niiden myyjänäkin.

Kasvukesän aikana Naftalle myös valkenee, kuinka nollaluokan saarnaaja hänen isänsä on – seurakunnan paimenena ehkä onnistuneempi, mutta ei puhujana. Karismaattisuuden ytimessä ovat koskettavat henkilökohtaiset esimerkit, joita isä ei osaa lainkaan viljellä. Isän saarnat ovat latteaa Raamatun lauseiden toistoa ilman relevanssia ihmisten arjen kanssa. Korhonen osoittaa onnistuneesti vapaiden suuntien kaupallisuuden ja kirkon vanhimman veljestön valtataistelut, sekä taistelun uskovien sieluista. Moni teoksen sivuhenkilöistä jättää helluntaikirkon ja siirtyy pienempiin ja kiihkeämpiin seurakuntiin, joita tuntuu nousevan kuin sieniä sateella. (Joku tässä liikehdinnässä muistuttaa paljonkin tämän päivän vapaiden suuntien alati muuttuvaa mosaiikkia. Äärisuunnat tosin ovat kai muuttuneet vielä äärimmäisemmiksi ja militantemmiksi, mene ja tiedä.)

Minusta teos oli onnistuneempi yhteisöllisenä kertomuksena kuin perhedraamana. Nuoren miehen kasvutarinana teos toistaa tiettyjä totuttuja kliseitä, erityisesti liittyen seksuaaliseen heräämiseen. Olisin erityisen kiinnostunut kuulemaan helluntailaisten omia havaintoja tästä teoksesta, kirkkonsa historiasta ja muutoksesta kohti nykypäivää. Noin kolmen kuukauden ajankuvana tämä romaani ei ainakaan tuomitse koko liikettä eikä osoita sormella sen karmeita vääryyksiä, vaan tuo episodimaisesti esille lämpimän kesän 60-luvulla. Moni tuona aikana elänyt lukija taatusti tunnistaa kertomuksesta tuttuja ilmiöitä, vaikka ei olisi ollut missään tekemisissä helluntailaisten kanssa. Sodan jälkeinen puute ja ihmisten henkinen pahoinvointi nostavat päätään, ja romaanin isän väkivaltainen käytös ei selity ainoastaan uskonnolla. Isä on luopunut sotilaspassistaan talvisodan aikana vakaumuksensa vuoksi ja joutunut Niuvanniemen sairaalaan mielentilatutkimuksiin ja säilöön. Sodan kokeneiden miesten repertuaarissa hän onkin poikkeava, vaihtoehtoinen hahmo.

Korhosen kieli on rönsyilevää, ja nuoren järvenpääläispojan puheessakin tuntuu vahva itäpotku johtuen perheen taustasta. Maalailevan kielen vuoksi teokseen mahtuu monia klassisia kesäyön tunnelmakuvia ja jopa nostalgiaa. Uskon, että teos siis palvelee erilaisia lukijoita, mutta ehkä eniten se saattaa kolahtaa hieman varttuneempaan lukijakuntaan, jotka itse muistavat Brylcreemit ja Moskvich-autot. Tunnelma välittyy nuoremmillekin, mutta omakohtainen kokemus ajasta taatusti lisää lukijan kierroksia.

Valita hame ja kuolla?

Marja Björk kuuluu vakiolukemistooni – tänään työn alla on jo neljäs äskettäin breikanneen tuoreen kirjailijan teos, Mustalaisäidin kehtolaulu (Like, 2014). Jo lähtökohdiltaan minulla oli ennakkoluuloja teoksen suhteen, sillä en pitänyt todennäköisenä, että kukaan kaajo voisi kirjoittaa uskottavaa kertomusta romanikulttuurista. Björkin muu tuotanto on ollut kauttaaltaan yhteiskunnan normeja kyseenalaistavaa ja provosoivaa – samaa odotin tältä romaanilta, tosin hieman pitkin hampain.

Minussa kai asuu pieni kulttuuriromantikko tai essentialisti: uskon edelleen, että kulttuurivähemmistöjen asemasta kirjoittavat parhaiten ja uskottavimmin niihin kuuluvat henkilöt. Fiktion suhteen tilanne on kaksipiippuinen: uskon Virginia Woolfin tapaan, ettei kaunokirjallisuudella ole kansallisuutta (tai etnisyyttä), mutta samalla olisin varovainen ja huolellinen astuessani kirjoittajana varsinkin realistisen representaation vähemmistöhenkilöhahmojen ihon alle. Tämä teos on melkein inhorealistinen ja kuvaa romanien kokemaa diskriminaatiota ja syrjään jäämistä noin viidenkymmenen vuoden aika-akselilla. Suoraan sanottuna olisin nauttinut teoksesta enemmän, jos siinä olisi ollut enemmän puhdasta fiktiota, jotain tarunomaisuutta tai maagista realismia. Olisin halunnut kirjaan enemmän romanikulttuurin vahvuutta ja viisautta. Kyse on enemmän tyylilajin valinnasta kuin oikeudesta representoida ”toista”.

Teoksessa seurataan kolmen sukupolven romaninaisten kohtaloita – Sikrin, Maritan, Assin ja Teresan. Sikri ja hänen miehensä Väinö onnistuvat hankkimaan oman talon pieneltä paikkakunnalta ja osoittavat jonkun asteen integraatiota valtavirtayhteiskuntaan. Väinön lempisana on ”etistys” ja hän on kova neuvomaan lapsiaan yhteiskunnallisista oikeuksista ja velvollisuuksista. Liian monta lasta synnyttänyt Sikri kuitenkin pelkää viranomaisia ja monesti hänelle ehdotetaan sterilisaatiota ratkaisuksi köyhyyteen. Marita, Sikrin tytär, saa aviottoman lapsen ja jää asumaan vanhempiensa luo. Perheen tilanteessa rikotaan monia perinteisiä häveliäisyyssääntöjä. Assi-tytär tulee isovanhempien kasvattamaksi siinä vaiheessa, kun Marita löytää uuden miehen. Assi on tatuoitu kapinallinen, kun taas Maritan nuorempi tytär Teresa valitsee raskaimman hameen ja miehensä suvun konservatiivisen komennon.

Marita on kiinnostunut sukututkimuksesta ja sukunsa tarinoiden muistiin panemisesta, mutta kokee sukututkimuskurssin aikana tulleensa huijatuksi ja haluaa rahat takaisin, sillä ei hänen sukuaan voi tutkia perinteisin metodein. Hän haluaisi antaa kirjoitustehtävän tyttärelleen Assille, mutta pelkää samalla Assin kirjoittavan jotain sopimatonta ja provosoivaa. Romanikulttuurin sisällä on paljon rajoituksia siinä, mitä suvusta saa kertoa. Jos vanhemmuuteenkaan ei mielellään viitata isyytenä tai äitiytenä, se tekee suvusta puhumisen vaikeaksi. Sukututkimuksen ja muistin näkökulmasta romaanissa oli oivaltavia ”pointteja”, jotka informoivat meitä kaikkia romanisuvuista kiinnostuneita.

 

Hameista kirjassa keskustellaan paljon, ja keskustelusta tulee mieleen jo parikymmentä vuotta länsimaissa käyty debatti musliminaisten hunnuista. Romaanin naisilla on hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, millainen hame on hyväksyttävä ja missä iässä se kuuluisi pukea. Maritan mukaan hame on omanlaisensa kuolemantuomio: se symboloi naiseuden ja kotiäitiyden taakkaa, alistumista sääntöihin, jotka pitävät naisia paikoillaan valtavirtayhteiskunnan ulkopuolella. Marita kuuluu siihen ikäluokkaan, joka 80-luvulla kutsuttiin romanien erityiskoulutukseen. Kurssituksen kuvaus on mielenkiintoista, sillä Björk osoittaa siinä romaniväestön sisäisen heterogeenisyyden esimerkiksi koulutustason ja lukutaitoisuuden saralla. Naisten ompelukurssi ei johda kenenkään työllistymiseen, sillä naisilla ei ole varaa maksaa toisilleen hameen ompelupalveluista. Myöhemmällä miesten ja naisten yhteisellä kurssilla syntyy lähinnä sivusuhteita.

En osaa muodostaa vahvaa mielipidettä teoksesta, sillä koin sen samalla uskottavaksi ja sosiaalipornahtavaksi. Koen, että ainoa pätevä teoksen kommentaattori olisi romanilukija, enkä ole vielä törmännyt romanien omiin arvioihin kirjasta. Tuntuu, että Björk on tutustunut romanikulttuuriin sisältäpäin pitkän ajan ja tuntenut henkilöitä, jotka suhtautuvat omaan kulttuuriinsa hyvin kriittisesti. Sikrin ja Väinön henkilöhahmoihin ihastuin, mutta nuorempien polvien elämän kuvaus tuntui paikoitellen masentavalta ja fatalistiselta. Työttömyyden, köyhyyden, perheväkivallan, huumeiden ja koulutusvajeen kanssa kamppailevien äitien ja tyttärien elämässä ei näytä olevan paljoakaan toivoa. Lupaavasti alkanut kirja lässähtää loppua kohti ja jättää lukijan surulliseksi. Välillä myös tuntui, että luin enemmän sosiologian oppikirjaa kuin kaunokirjallisuutta.