Riiustelun ja hakkailun puolestapuhuja

Teos: Lena Andersson: Ei henkilökohtaista vastuuta. (Siltala, 2015)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Kuuntelin tätä romaania korkeassa kuumeessa, joten muistiinpanoni siitä jäivät hatariksi ja paikoitellen tuli suvantoja, joissa keskittymiseni repsahti. Sarjan ykkösosa oli kuitenkin niin vetävä, että koin tarpeelliseksi ahmia kakkososan putkeen.

Kirjassa tavataan Ester Nilsson viisi vuotta myöhemmin Hugo Rask-katastrofista. Ester lähenee jo neljääkymmentä ja on kroonisesti sinkku. Sitten hänen elämäänsä kävelee tätä vanhempi teatterimies Olof Sten, joka on naimisissa matkatöissä käyvän Ebban kanssa. Suhde on alussa romanttinen ja viipyilevä; vaikuttaa, että Olofille riittäisi pelkkä ystävyys, mutta Ester on sähköisesti rakastunut mieheen, joka ei ole koskaan lukenut diskurssianalyyttisiä teoksia. Älyllisesti Ester onkin niskan päällä, ja Olof kokee nuoremman naisen seuran piristäväksi, koska siinä ei tunnu olevan lainkaan arkea.

Ester ei ole oppinut mitään aiemmasta törmäilystään, vaan kokee ukkomiehen treffailun sopivana haasteena. Hän ei kuitenkaan halua olla se stereotyyppinen rakastajatar, joka on matkustellut paljon ja haahuilee silkkikimonossa kämpässään eksoottisten koriste-esineiden keskellä. Hän on päättänyt saada Olofin omakseen, ja etenee valloituksessaan määrätietoisen amatsonin tavoin.

Rakkaustarina on itseään toistava, mutta kuvaa hyvin sellaisen naisen mielenmaisemaa, joka rakastaa liikaa. Nautin kirjassa enemmän miljöistä ja tunnelmista, varsinkin ruokakuvauksista ja matkoista maakuntiin. Ester on myös sellainen nainen, joka vaihtaa ruokavaliotaan miesten mukaan, ja Olofin seurassa hän voi syödä lankkupihvejä, vaikka hän on aiemmin kieltäytynyt selkärangallisesta syötävästä. Pari viihtyy parhaiten kunnon perinneruokaa tarjoavista mestoista, joten heidän lautasillaan voi olla veripalttua, hapankaalia ja faluninmakkaraa.

Eeppisin lemmenloma tehdään Lapin Arvidsjauriin, jossa Olof onnistuu sielläkin käyttäytymään raivostuttavan ristiriitaisesti, vaikka ollaan 1000 kilometrin päässä tämän vaimosta. He kohtaavat myös monissa provinssikaupungeissa, joissa Olofilla on teatteriproduktioita, ja Skånessa, jossa Olofilla on kesäkoti. Ester hankkii jopa lehdenvihreän Twingon, jotta voisi kuskata rakastettuaan lähelle ja kauas.

Esteriä ei ainakaan voida syyttää yrittämisen puutteesta, mutta hänen hahmonsa jumittaa paikallaan. Toki hahmo on viehättävän analyyttinen, älykäs ja laaja-alainen, mutta myös raivostuttavan neuroottinen ja omaan napaansa tuijottava silloin, kun on rakastunut. Ja tottahan se on, suurin osa meistä vetäytyy itsekeskeisyyteen rakastumisen aikana, mutta Esterin kaltaisen korkean profiilin julkisen intellektuellin tapauksessa se tuntuu miltei itsetuhoiselta.

Ester päätyy jopa kirjoittamaan näytelmän (uusi aluevaltaus) Olofin projektiin, ja hän osallistuu sen harjoituksiin uskollisesti. Mutta Olof panee taas välit poikki ennen ensi-iltaa, mikä merkitsee sitä, että mies kategorisesti kieltää hänen pääsynsä näkemään tekstiään teatterin lavalla. Hienotunteisena ja taas liian rakastavana Ester tottelee, ja samalla menettää oman työnsä keskeisen hedelmän. Teatterimaailman kuvaus on kiinnostavaa, ja Olofin hahmo on varsin erilainen kuin Hugo Raskin. Vaikka hän on kusipää läheisilleen, hän ei vaikuta kovin narsistiselta uransa suhteen, vaan pikemminkin tiimipelaajalta.

Tässä teoksessa oli enemmän yksityiskohtaista Tukholma-kuvausta kuin edeltäjässään, jossa sitä oli myös paljon. Kirjoja voin siis suositella varsinkin niille, jotka etsivät kaupungista vähemmän tunnettuja vierailukohteita. Hieman kärsin niiden toisteisuudesta, enkä usko, että tästä voisi kehittyä pidempi sarja, koska Andersson on puristanut aiheestaan kaiken irti. Kuitenkin tämä oli ilahduttavan älyllistä kesäviihdettä, joka ehkä avasi joitain uusia ikkunoita ruotsalaiseen nykykulttuuriin, mene ja tiedä.

Mainokset

Jääpuikkojen syvimmästä olemuksesta

Teos: Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä (Siltala, 2015)

Käännös: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Hanna Saksman

Ester Nilsson on tukholmalainen kaunosielu, runoilija ja esseisti, joka on 31 vuoden ikään julkaissut jo kahdeksan teosta. Hänen elämänsä painajainen on tylsistyminen, ja missionsa sen torjuminen. Lisää kierroksia muuten ennalta-arvattavaan kaupunkilaiselämäänsä hän etsii tunteidensa laajalta skaalalta, eikä mikään piristä arkea niin paljon kuin rakastuminen vaikeasti tavoiteltavaan mieheen. Todelliseen haasteeseen.

Vaikka Ester on poststrukturalisminsa ja taatusti myös siihen viittaavat feminismin klassikkonsa lukenut, hänen vanhahtavassa maailmassaan ei olisi kummallista puhua kaksilahkeisista. Esterin omaa fyysistä olemusta ei kuvata pilkuntarkasti, mutta näen hänet sieluni silmin pukeutuvan 50-luvun vintage-leninkeihin, varsinkin sellaisiin, joissa on avonainen kaulus ja pilkkuja. Ester on miehenmetsästäjä, sivistynyt vamppi, joka hurmaa kohteensa austinilaisilla kielipeleillään ja huolella valmistetuilla illallisilla boheemissa yksiössään, jossa on vain yksi tuoli.

Hugo Rask on Tukholman älykköpiireissä Suuri Ilmiö, kuvataiteilija, jolla on suuri yhteiskunnallinen vastuu. Raskin luennoilla parveilee nuoria opetuslapsia, jotka ovat valmiita ilmaiseen harjoitteluun hänen ateljeessaan millä tahansa ehdoilla. Ester saa tehtäväkseen kirjoittaa artikkeli Hugosta filosofiseen aikakauslehteen, ja juttukeikka osoittautuu hänen kohtalokseen.

Teos on lempeä, mutta samalla rankka kuvaus älykkään naisen silmittömästä rakastumisesta ja itsepetoksesta. Humoristinen kerronta nojaa myös vanhahtaviin kielikuviin: Ester kertoo pakahtumisesta ja täyttymyksestä, ja tuntuu, että hän olisi lukenut jonkun 40-luvun amerikkalaisen oppaan miehen miellyttämisestä. Yhtäällä hän haluaa korostaa itsenäisyyttään ja riippumattomuuttaan, mutta toisaalla hän on lapsellisen pidäkkeettömästi rakastunut mieheen, joka ei kykene vastavuoroisuuteen tunnetasolla.

Onko Hugo Raskilla sitten nainen Malmössä? Miksi hän matkustaa Skåneen joka toinen viikonloppu uskollisesti kuin kone? Ja mikä viritys hänellä on Boråsissa? Miksi hän ei koskaan kutsu Esteriä kesäpaikalleen Leksandiin, ei senkään jälkeen, kun suhde on muuttunut lihaksi ja jolloin Ester kokee oikeudekseen asettaa miehelle joitain vaatimuksia?

Itse rakkaustarina ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta minua hurmasi tässä teoksessa sen ristiriitainen asetelma ja pisteliään nostalginen kielenkäyttö. Aika-akselilla teosta olisi vaikea sijoittaa tälle vuosituhannelle, ellei siinä lähetettäisi tekstiviestejä. Mahtavia olivat myös ruokakuvaukset, ja ravintolakohtaukset, joissa Hugo Raskilla on tapana osoittaa tunteellista nihilismiään koko maailman nähden. Ester arvottaa suhteen intensiteettiä miehen hänelle antamilla minuuteilla, mutta miehelle on tyypillistä viedä rakastettunsa lemmenyön jälkeen aamiaiselle 7/11-kioskille ja jättää tämä sinne työkiireisiin vedoten.

Tukholman kaupunkikuvaus edustaa romaanissa aivan parhautta, ja runoilija-Ester pystyy rekisteröimään jokaisen tiputtelevan jääpuikon sen historiallisten talojen räystäiltä. Lukija voisi ottaa romaanin mukaansa kunnon turistikierrokselle, jossa ohitetaan pahimmat kliseet ja rysät.

Teoksista en kuullut niiden julkaisuvuonna 2015, mutta nyt niistä on julkaistu tuoreet äänikirjat, joista minulla on jo toinen osa kuuntelussa. Andersson osaa koukuttaa kerronnallaan, ja sarjan toinen osa on tätä tiiviihköä aloitusosaa laajempi ja eeppisempi. Kuinka Esterille sitten käy, kun hän lähenee keski-iän kuuluisaa näkymättömyyttä?

Minulla jäi tästä teoksesta hieman samat vibat kuin äskettäin lukemastani Malin Lindrothin Vanhastapiiasta, vaikka tämä on fiktiota ja Lindrothin teos on omaelämäkerrallinen. Kertoja-Ester ei ehkä ole tuomittu jäämään yksin loppuiäkseen, mutta hän edustaa myös sitä naistyyppiä, josta älykkömiehet ovat enemmän kiinnostuneita ilmaisina oikolukijoina kuin rakastajattarina. Pitkälti nämä romaanit kertovatkin parisuhteiden (myös kuvitteellisten sellaisten) sisäisestä vallankäytöstä, ja valkoisen keskiluokkaisen, keski-ikäisen alfauroon päättymättömästä charmista, joka peittoa metoo-kampanjat ja pyrkimykset rikkoa lasikatto. Kai tällaisia hugobosseja sitten vielä on olemassa, vaikka itse olen viime vuosina onnistunut välttämään heitä (ehkä juuri siksi, että olen jo keski-ikäinen ja rahattomana naisena siksi näkymätön noissa geimeissä).

Mesenaateista ja rahan ruinaajista

Teos: Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni. Aleksis Kiven elämäntarina. (Siltala, 2018)

Juuri nyt ei Aleksis Kivi ole kirjallisten intressieni ykkössijalla, mutta tartuin Teemu Keskisarjan Saapasnahka-torniin sen paljon kehutun kielenkäytön vuoksi. Keskisarja on myös julkinen esiintyjä, joka on kunnostautunut muun muassa kännisistä teeveekohautuksistaan, ja kirjaa aloittaessa minun oli vaikea päästä eroon hänen julkisuuskuvastaan. Kuitenkin miehen tuotantoon kannattaa tutustua, jotta osaisi paremmin suhtautua hänen esiintymisiinsä.

Aleksis Kiven elämäntarinan pääkohdat ovat varmasti suurimmalle osalle yhtenäiskulttuurin kasvateista tuttuja; varmasti monet ainakin muistavat hänen känniretkensä, asumisen Charlotta-nimisen vanhemman neitimesenaatin luona ja joutumisen Lapinlahden mielisairaalaan. Arviossani ei ole olennaista kerrata näitä elämäkerrallisia faktoja, vaan pohtia kirjan tyyliä ja vaikutusta.

Historiantutkijan tuotoksena teos on napakka, kaunokirjallinen ja eläväinen. Pääpiste on ehkä enemmän Kiven lähipiirissä kuin Kivessä itsessään. Kuvamateriaali kirjassa on runsasta, ja huolella valikoitua, sen kautta pystyy hyvin heittäytymään varsinkin 1800-luvun elinoloihin. Keskisarja kiinnittää paljon huomiota tuon ajan elämän realiteetteihin, säätyjakoon ja kansan ja herrasväen väliseen kuiluun.

Kirjassa puhutaan monista historiallisista ilmiöistä tämän ajan slangilla. Eniten ärsytti Keskisarjan asenne naisasianaisiin ja feministeihin: piikojen ahdistelua hän kommentoi, ettei siitä valittaminen vielä äitynyt ”meetoo-kimitykseksi” – luokattoman tyhmä kommentti, joka melkein sai minut lopettamaan kirjan lukemisen tykkänään. Kiven pahimpien kriitikoiden toimintaa hän käsittelee vihapuheena, ja 1800-luvun miesten homososiaalisuutta hän sivuaa queer-ajattelun kautta, tosin hieman pilkallisesti. Ilmeisesti Kiven lähipiirissä oli monia kaappihomoja, mutta Kiveä itseään syytettiin enemmän onanian synnistä ja ilotaloista tarttuneesta tippurista.

Spekulointi Aleksisin ja Charlottan suhteesta ei ole suinkaan tämän teoksen omaperäinen löydös, mutta Keskisarja päätyy toteamaan, että Charlotta oli luultavasti tuon vuosisadan paras mesenaatti. Ylipäänsä Kiven asema pönkittyi avokätisten tukijoiden ansiosta, ja hän pystyi elämään aikuisikänsä kokonaan fyysistä työtä vältellen toisin kuin monet kirjailijan urasta haaveilevat ikätoverinsa. ”Nälkätaiteilija”-myytti siis on feikki, eikä Kivi kärsinyt merkittävästä nälästä edes talvena 1867, jolloin moni jopa Siuntion suht varakkaassa maalaiskylässä kuoli, ehkä enemmän kulkutauteihin kuin silkkaan nälkään.

Kirjassa näkyy huolellinen taustatyö, mutta Keskisarja ei puuduta lukijaansa tieteellisellä jargonilla. Itseäni eniten puhutteli kirjassa sen sosiaalihistoria, sillä Aleksisin elinolojen kautta piirtyy laajempi panoraama arjesta Helsingissä ja Uudenmaan maaseudulla. Maaseudun ja kaupungin elinolojen välinen ero on kiinnostavalla tavalla esillä, ja kirjassa tutkiskellaan myös suomenruotsalaisen ja suomenkielisen väestön välisiä jännitteitä. Siuntio ja Nurmijärvi olivat hyvin erilaisia pitäjiä, mutta myös Siuntiossa ruotsinkielinen rahvas osasi tehdä ”plöröä” ja mellastaa kännissä.

Houruinhoidosta teos kertoo riipivästi, ja Keskisarja avaa hyvin tuon ajan hoidon realiteetteja. Kivi oli hoitopolkunsa alussa Unioninkadun Klinikalla kuukauden, missä olot olivat ilmeisen inhimilliset. Tuolta hänet siirrettiin Lapinlahden sairaalaan, jossa väkivaltainen pakkohoito oli jokapäiväistä. Hulluimmat tapaukset lähetettiin loppuelämäksi Seilin saarelle, mutta Kivi vältti tämän kohtalon, koska kuului juuri ja juuri ”herrasväkeen” ja oli tunnettu kirjailija. Tuskin hän kuitenkaan sai Lapinlahdessa lempeämpää hoitoa kuin muut potilaat, tai ainakaan tästä ei ole todisteaineistoa. Suomalainen mielenterveyshoidon historia on karua, ja siitä on yhtä karu lukea tämäntyyppisestä tietokirjasta kuin vaikka viimeaikaisista Seilin saarelle sijoittuvista romaaneista.

Kaiken kaikkiaan teos oli monipuolinen, ja pidin siitä lukuunottamatta noita muutamia kömmähdyksiä. Luulen, että teos saattaa ilahduttaa myös niitä, jotka eivät ole koskaan toipuneet kouluaikojen ”pakko-Kivestä”. Itse en edes muistanut pakkoluennasta koko Saapasnahka-tornia, eli myös metaforan avaaminen sai aikaan huikeita visioita ja mielikuvia.

Sosialidemokratiaa aloittelijoille

Teos: Anne Mattson: Tellervo Koivisto. Elämäkerta. (Siltala, 2017)

Tänä keväänä yksi tärkeimmistä tavoitteistani on vastustaa tuhokapitalistista dystopiaa, joka maahamme on tulossa, jos oikeistopuolueet jatkavat hallituksessa. Miten tämä liittyy harmittomaan kirjablogiini, no, ei paljoa, mutta arvioissa saattaa lähiaikoina näkyä minulle epätyypillisiä teoksia. Kuten poliitikkojen muistelmia.

Luin viikonloppuna Tellervo Koiviston elämäkertaa, ja leikittelin ajatuksella, että joillekin näinkin tolkulliset ja maltilliset poliittiset vaikuttajat voivat tulevaisuudessa olla liikaa. Voi tulla päivä, jolloin Tellervon kirjoja ja elämäkertaa poltetaan rovioilla vaarallisena propagandana.

Tellervo Koiviston oma ura kansanedustajana oli lyhyt, mutta hänen roolinsa kansalaisvaikuttajana oli pidempi jo ennen kuin hänestä tuli maan äiti. Anne Mattson nostaa kiinnostavalla tavalla hänen henkilökohtaisen politisoitumisen kauttaan 1960-70-luvuilla, mikä ei ollut pelkkää aviomiehen uran tukemista tai hänen linjojensa myötäilyä. Varsinkin toiminta sukupuolipoliittisessa Yhdistys 9:ssä nousee rakentavaksi teemaksi. Tellervo Koivisto oli lukenut amerikkalaisen Betty Friedanin Feminine Mystique-teoksen hiirenkorville, ja oppi kyseenalaistamaan sitä kotirouvaideologiaa, johon hänetkin oli kasvatettu, köyhässä punaisessa kodissa Punkalaitumen perukoilla.

Mauno Koivisto ei tunnetusti ollut naisasiamies eikä pro-feministi. Moni muu sosialidemokraattisen puolueen aikalaismies oli. Mauno ei kuitenkaan pahemmin vaimonsa tekemisiin tai kirjoituksiin puuttunut, ja näin niissä näkyi hänelle omaleimaista, täysin puolisosta riippumatonta sisältöä. Varsinkin hänen kolumninsa ”väärän leirin” Suomen Kuvalehdessä herättivät kansalaisissa hilpeyttä, ja niiden leviäminen saattaa olla yksi syy pariskunnan myöhempään massasuosioon.

Olen lukenut niin monta naistenlehtijuttua Tellervo Koivistosta, että suurin osa kirjan sisällöstä oli minulle jo kauttaaltaan tuttua. Tuttua siksikin, että naistenlehdet kaivoivat taannoin myös tämän teoksen ”helmet” omiksi jutuikseen (kuten muiston Maunon englantilaisesta Barbara-kirjeenvaihtotoverista). Punkalaitumen elämänmeno 1930-40-luvuilla oli hyvin kartoitettu ja kerrottu, ja tästä naistenlehdet eivät selvästikään ole jaksaneet olla kiinnostuneita.

Tellervo Koiviston kotiseuturakkaus ja uskollisuus satakuntalaisille ”juurilleen” on myös kiinnostavaa. Vaikutti, että pariskunta reissasi Punkalaitumen suunnassa myös puhematkoilla ahkerasti. Tellervo joutui myös Lännen Sokeri Oy:n hallitukseen osittain vastoin tahtoaan, ja koki sokeriruokoasian edistämisen todella kaukaiseksi omista intresseistään.

Minulle parasta antia oli lukea hänen omista matkoistaan presidentin rouvana, joita hän teki muun muassa Valamon luostariin, ortodoksien kanssa Lähi-itään pyhille paikoille ja Aasian maihin. Nepalin reissun kuvaus oli jopa koskettavaa, koska hänen vierailuillaan tuntui olevan suurta merkitystä myös paikallisille. Koivisto on ollut rohkea maailmanmatkaaja, joka halusi reissuillaan usein poiketa suunnitellusta reitistä.

Anne Mattson onnistuu kirjassaan välittämään varsinkin yleisempää ajankuvaa aivan suvereenisti. Lukija voi kuvitella ihonsa alla, millaista on ollut ”pikkurouvittelu” työpaikoilla ja kadulla, ja pohtia työelämän realiteetteja tilanteessa, jossa naimisissa olevien naisten käsitettiin olevan työpaikalla pelkkä kallis taakka. Päivähoitoasioissa Koivisto sai 70-luvulla aikaan paljonkin, ja tuo osoittaa feminististä solidaarisuutta siitäkin näkökulmasta, ettei asia ollut enää hänelle itselleen yhden kasvavan teinin äitinä ajankohtaista.

Suosittelen teosta varsinkin nuoremmille lukijoille, jotka eivät muista, millaista oli elää syvän patriarkaalisessa yhteiskunnassa. Itselläni on siitä joitain havaintoja varhaislapsuudesta (kuten tuo ”pikkurouvittelu”), mutta aika pian tuo kulttuuri murtui. Kaiken kaikkiaan teos oli iloinen yllätys, ja luinkin sitä hitaasti ja hartaasti monta päivää.

Tonttuilua läpi vuoden

TonttuTeos: Antti Leikas: Tonttu. Matka pimeyteen. (Siltala, 2018)

Oli taas kirjapuutostautia viikonloppuna, ja päädyin lukemaan jotain, johon en kansitekstin perusteella muuten tarttuisi. Oululainen Antti Leikas on jo neljän romaanin kirjoittaja, jonka tuotannosta en ole aiemmin kuullut pihaustakaan. Hänen uusin teoksensa Tonttu on sekoitus autofiktiota, spefiä ja dekkaria. Varsinkin se puhuttelee kaikkia niitä aikuisia, jotka edelleen tavalla tai toisella uskovat tonttuihin.

Voisin kai olla kohderyhmää, vaikka olen löytänyt tontut, keijut ja yksisarviset vasta keski-iässä post-ironisessa mielessä.  Ainoa keraaminen puutarhatonttuni pamahti rikki parvekkeella pakkasessa heitteillejätettynä. Olen kyllä tietoinen tonttukirjallisuuden rikkaasta perinnöstä, joka ei liity pelkästään Pohjoismaiden joulun viettoon. Viimeisimmässä fiktiivisessä kirjoitelmassani seikkailee myös saunatonttuja, tosin täysin eri merkityksessä kuin tässä romaanissa. Ja siinä viitataan keskieurooppalaiseen kansanperimään, siinä missä tutumpaan suomalaiseen.

Kirjan kertoja on siis kirjailija Antti Leikas, joka asuu työhuoneellaan Helsingin Punavuoressa aviokriisin keskellä. Hän on vastikään saanut satumaisesti apurahaa eri tahoilta tonttukirjan kirjoittamiseksi, ja viimeistään tämän pitäisi soittaa hälytyskelloja. Mutta Antti ei epäröi, kun Kulttuurirahaston asianhoitaja Pamela Raatikainen tulee antelias jakkupuku päällä kotiovelle tiedustelemaan hankkeen etenemisestä. Pamela on liian kuuma pakkaus herättämään epäilyksiä tiedustelun luonteesta, eli mies on täysin muodokkaan seireenin vedätettävissä.

Kyseessä on ehkä enemmän veijariromaani kuin dekkari, ja fantasia/skifiulottuvuus on kaikkialla ilmeinen. Minua kirjassa kiinnosti eniten kommentit itse kirjoittamisesta ja kustantamoiden työstä. Antti Leikaksen alter egolla on paljon sanottavaa nykykirjallisuuden tilasta, ja seikkailunsa aikana hän alkaa entistä enemmän sääliä niitä, jotka joutuvat työkseen tuuttaamaan säännöllisin väliajoin tilityksen lapsuutensa traumoista ja kutsumaan sitä kaunokirjallisuudeksi. Tontut ovat maailmanhistoriansa aikana saaneet aikaan vain kahdeksan teosta, joista kaikki ovat vaikuttavampia kuin ihmisten itsesääliset räpellykset.

Kirjailijan asunnosta löytyy tontun ruumis, jolta puuttuvat jalat. Onko kyseessä sitten rikos, vai normaali maatumisprosessi, sitä lähtevät selvittämään Antti, Pamela ja muut avustajat. Tonttuhahmoja onkin yhtäkkiä kaksi, ja ainakin lentokentän vessasta löytynyt Koponen on elossa. Tontuilla on kyky muuntautua ja pienentää itseään sopivaan formaattiin: välillä he maastoutuvat sieniksi ja välillä onnistuvat tunkemaan itsensä helposti kannettaviin rasioihin. Niillä on myös kytköksiä kansainväliseen kaupalliseen DNA-tutkimukseen, eikä Anttikaan ole ihmiskokeilta turvassa.

Helsingin lisäksi kirjassa seikkaillaan Böömin maaseudulla, Prahassa ja Kiinassa. Varsinkin Praha-kuvaus oli herkullista, tonttujen maailmanhistorian näkökulmasta. Kiinan-reissu jää pinnallisemmaksi, ja suurin osa narratiivista koostuu sekopäisistä siirtymistä maasta toiseen. Toisaalta kirjan aika-akseli on tiivis, eikä juoni ainakaan jää vaivaamaan päätä liialla kompleksisuudella.

Kirjoitin äskettäin Antti Tuomaisen tuoreimmasta huumoridekkarista, ja Tonttu jatkaa vahvasti saman genren jalostamista, tosin vielä absurdimpaan suuntaan. Suosittelisin kirjaa varsinkin sellaisille dekkareiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttajille, jotka ovat jo ryytyneitä omaan genreensä, ja kaipaavat vaihtelua. Sillä tämä romaani ei oikein kunnolla mahdu mihinkään lokeroon, ja se sisältää vähän kaikkien genrejen – ja ylipäänsä kirjallisen elämäntavan – metakritiikkiä. Tämän lisäksi uskallan väittää, että kirja todennäköisesti lämmittänee enemmän kirjallisen kentän hevijuusereita, taideapurahojen nauttijoita ja muita kirjailijoita kuin tyyppejä, jotka eivät ole koskaan istuneet apurahagaalassa.

Pitää tutustua Leikaksen aiempaan tuotantoon, jotta uskallan sanoa enemmän Tontusta. Lukukokemuksena teos oli miellyttävän hämmentävä, mutta tonttu sisälläni olisi arvostanut hieman hitaampaa ja hiljaisempaa menoa. Teos, johon oli sotkettu folkloristiikkaa, kosmologiaa, DNA-tutkimusta ja muitakin kovia tieteitä oli aikamoinen sekamelska, josta olisin ehkä selvinnyt pienessä psilosybiinipöllyssä paremmin kuin pelkällä Earl Greyllä.

 

Lasillinen pelottavaa chileläistä

VyöryTeos: Niina Repo: Vyöry (Siltala, 2018)

Mistä sain: E-kirjastosta

Tänään, Aleksis Kiven päivänä, onnistuin lukemaan romaanin, jossa siteerattiin Kiven Oravan laulua. Romaani kertoo naisesta, joka on linnoittautunut idylliseen puutaloonsa stressiperäiselle sairauslomalle, ja jonka yksi pakkomielle on takan rakennuttaminen. Nainen viettää päiviä kotona mystisen Takkamestarin kanssa, joka tuntuu ottavan perheen asioiden hoitamisessa isomman roolin kuin remonttimiehen kuuluisi.

En tunne Niina Revon aiempaa tuotantoa, enkä muutenkaan tiedä hänen kirjailijanurastaan paljoa. Tämä on hänen seitsemäs romaaninsa, ja hän on myös kirjoittanut lastenkirjoja yhdessä edesmenneen Seita Parkkolan kanssa. Vyöry osui ja upposi minuun niin, että ihmettelen, miksi en ole hänen teoksiaan aiemmin huomannut.

Romaanin päähenkilö Sylvia on ammatiltaan arkistonhoitaja, ja hän käyttää työajastaan ison osan kirjoittamalla kirjeitä kuolleille historian hahmoille. Sylvian miehellä Rurikilla on heikosti menestyvä kalakauppa, eli hän kuljettaa tuoretta kalaa asiakkailleen kylmäautolla ovelta ovelle. Rurik on mennyt naimisiin Sylvian kanssa tietoisena tämän mielen hauraudesta, heillä on kaksi tytärtä ja ainakin ulkoisesti asiat mallillaan. Sylvia on hyvin omistautunut äiti, joka on jatkuvasti lastensa hyvinvoinnista huolissaan.

Kun perheeseen saapuu vaihto-oppilas Chilestä, asiat alkavat eskaloitua niin Sylvian päässä kuin perheen dynamiikassakin. 17-vuotiasta Karlaa epäillään milloin mistäkin, mutta samalla Sylvia haluaa auttaa nuorta naista tämän ongelmissa. Perheen oma tytär on vastavuoroisesti vaihtarina Chilessä, eikä Sylvia kestä henkisesti, ellei saa tyttäreltään päivittäistä ”kaikki ok”-viestiä. Karla käy asumassa kolmessa eri perheessä, ja hän katoaakin ainakin kerran. Ehkä Karla on patologinen valehtelija, mutta kaikki hahmot teoksessa ovat tavalla tai toisella epäluotettavia.

Harvoin olen innostunut näin paljon romaanista, jossa on täydellisesti epäluotettava kertoja. Vyöry ei ole varsinaisesti psykologinen trilleri (vaikka kategorisoin sen siksi tässä postauksessa muun genremääritelmän puutteessa), emmekä tiedä, tapahtuuko siinä edes rikosta, mutta ainakin itse koin sen lukijana kauhua. Nyansoitua, epämääräistä kauhua, joka johtuu Sylvian monista rinnakkaisista todellisuuksista. Sylvia on rasittava NIMBY:ilijä, naapurikyttä, ilmiantaja, feikkien rikosilmoitusten tehtailija, ammattihuolestuja. Paikoitellen hänen ulosantinsa muistuttaa myös Touretten syndroomaa.

Mielenterveyskirjana teos onnistuu siksi, että se ei yritä liiaksi diagnosoida Sylviaa ja hänen lähipiirinsä hulluja. Iltaisin Sylvia viettää enemmän aikaa netin keskusteluryhmässä nimeltä ”Vaihdetaan hulluja”, jossa ihmiset jakavat tarinoita hulluista elämässään, kuin aviomiehensä kanssa. Repo näyttää tässä oivasti internetin vertaistuen mahdollisuuksia ja sudenkuoppia – ryhmä ei pelkästään voimaannuta Sylviaa, vaan antaa hänelle mahdollisuuden syventää sivupersooniaan. Sylvia on sairaalloisen kiinnostunut muiden mielenterveysongelmista, varsinkin naapurin kaupungin vuokratalon epätoivoisista ihmiskohtaloista.

Tämä oli vähintään yhtä ravisuttava teos kuin Juha Hurmeen Hullu, vaikka vaikuttaa täysin fiktiiviseltä ja keskittyy enemmän avohoidon haasteisiin kuin sairaalaelämään. Kirjassa on monia tasoja, ja vaikka Sylvian traumaattista lapsuutta avataan vain vähän, sairastumisen juuret ovat kotioloissa. Liikuttavin ja koskettavin teema oli vanhat valokuvat, joille Sylvia puhelee ja joiden hahmoille hän kirjoittelee kirjeitä. Suomessa kun on ollut tapana eliminoida kuvista mieleltään sairastuneita sukulaisia – käytäntö, johon en ole itse törmännyt, mutta joka vaikuttaa uskottavalta. Sylvialla on sukulaissielu Emma, joka on tullut tuolla lailla deletoiduksi, ja hän pelkää omankin kohtalonsa puolesta.

Pidin kirjasta siksikin, että se osoittaa mielenterveysongelmien yleisyyden myös noin sanotuissa ehjissä perheissä, joissa ei käytetä yltiöpäisesti päihteitä. Sylvialle perhe on kaikki kaikessa, ja eniten hän pelkää sen menettämistä. Pidin myös työelämän kuvauksesta teoksessa, sillä elämme viimeisiä aikoja, jolloin joku voi kirjoitella kirjeitä mielikuvitusystävilleen työajalla. Repo kertoo herkullisella tavalla suojatyöpaikkojen viimeisestä rintamasta. Sylvian kaltaisille ei nykymaailmassa ole tarjolla paljoa mahdollisuuksia, ei välttämättä edes kuntouttavaa työtoimintaa, jossa sielläkin on pelattava yhteiskunnan normien mukaan.

Vyöry on monitasoista, haastavaa laatuproosaa, joka varmasti jakaa lukijoita. Arvostan kovasti sen monisyistä kerrontaa, vaihtoehtoisia todellisuuksia, toden ja valheen häilyviä pintoja, ja myös huumoria, joka pilkehtii paikoitellen täysin kreisillä tavalla.

En ole lukenut yhtään huonoa teosta Siltala-kustantamolta, mutta välillä luen heiltä sanataidetta, jossa pelkillä sanoilla on suurempi paino kuin teemalla. Meitä lukijoita on moneksi, ja minuun ei yleensä tee vaikutusta fiktio, jossa taide kulkee kaiken muun edellä. En esimerkiksi saanut suurta kicksiä Aki Ollikaisen Pastoraalista (myös Siltalalta), joka oli kaunis ja idyllinen teos kaiken taiteen sääntöjen mukaan. Tässä romaanissa oli huikeaa sanataidetta ja yhteiskunnallista sanomaa samassa paketissa.

Minimalismia maalaisromantikoille

pastoraaliTeos: Aki Ollikainen: Pastoraali (Siltala, 2018), 160 s.

Mistä sain: E-kirjastosta

Aki Ollikaisen kolmas romaani Pastoraali on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu itäsuomalaiseen peräkylään, monille tuttuun mökkimaisemaan. Kylällä ei ole nimeä, mutta monet meistä tunnemme sen ikuisista muikkuverkoista, lampaankasvattajista ja villien lupiinien hehkusta. Nimi viittaa klassiseen maalaukseen ikuisesta pellonlaidasta, iltakellojen soitosta ja pysyvyydestä. Tyylilaji on jämäkkä, kuin luotettavan isäntämiehen kädenpuristus maailmassa, jossa edelleen on varmoja totuuksia.

Romaani kertoo suvusta ja naapureista, jotka itsepintaisesti asuttavat syrjäseutua ja hoitavat karkailevat dementikkonsa kotona. Se sijoittuu nykypäivään, mutta tyylillisesti siinä on menneen maailman kaikuja. Luonto on sen suurin inspiraatio, ja ihmiset, jotka edelleen elävät sen kierrossa. Suurinta draamaa kylässä aiheuttaa havainnot sudesta, jonka pelätään tappavan Aatu-nimisen paimenen kaikki lampaat.  Isoisät ja lapsenlapset käyvät edelleen yhdessä kalalla, ja teinit jaksavat herätä varhain kalaretkeä varten.

Teos on lämminhenkinen, tunnelmallinen ja runollinen. Ollikainen tunnetaan nyansoidusta, minimalistisesta kielestään, ja varsinkin tässä teoksessa viljellään lyhyitä aktiivilauseita. Kyseessä on pienoisromaani, jossa kaikkien henkilöiden taustoja ei voida penkoa samalla intensiteetillä. Eniten historiallista huomiota saa Reino-niminen paluumuuttaja, joka on hakenut sotalapsiveljensä Bengtin ruumiin Ruotsista kotikylän multaan haudattavaksi. Jos kirjassa on juonta, se keskittyy tähän episodiin, Reinon uhmakkaaseen lähtöön kylästä 1960-luvulla, muuttumiseen sosiaalipoliittiseksi kliseeksi Ruotsin tehtailla, AA-kerhon jäsenyyteen ja lopulta paluuseen kotikonnuille.

Olen kuitenkin lukenut niin monia tarinoita ruotsinsuomalaisuudesta, ettei Ollikaisen versio tuonut aiheesta mitään uutta kerrottavaa. Se, että kirjassa ei ole merkittävää juonta, ei sinänsä ole ongelma. Olen lukenut vastaavia ”hengailuteoksia” monia, ja usein niissä ilahduttaa vinksahtanut ilmapiiri. Tässä kirjassa hurjinta, mitä tapahtuu on hampunpoltto kesäyössä, mutta sekin jää vähäeleiseksi taustahälyksi. Tunnelma ei ole minun makuuni tarpeeksi vinksahtanut, että haluaisin jäädä tähän maisemaan huokailemaan. Odotin kirjalta enemmän maagista realismia, tai vaikka folkloristista piristeruisketta, mutta sitäkin tarjoiltiin nuivasti.

Olen varma, että teos tulee ilahduttamaan monia maalle kaipaajia ja henkisesti maalaisia, ja että monille tämä tiivis kuvaelma on valtava aistielämys jo pelkän luonnon läsnäolon vuoksi. Jotkut löytävät siitä paloja kadotetusta nuoruudestaan, kelamankan kumun, Danny-Shown, John Waynen, Jayne Mansfieldin ja Malmsteenin. Sukupolvien eri kerrokset kohtaavat, emmekä tiedä, mitä paheksumme enemmän, höökipulverin vaiko kannabisin käyttöä. Suurinta huolenpitoa edustaa valkoinen Mieto Hellä-shampoopullo rantasaunan lauteilla.

Luin kirjan sujuvasti, nyökkäilin monille nostalgisille havainnoille, mutta jäin odottamaan valaistumista teoksen sanomasta. Sitä ei tullut, vaan mieleeni jäi vain kooste kauniita kuvia. Ollikainen on niin taitava kielenkäyttäjä, että hän pystyy hurmaamaan lukijan jopa kulahtaneilla kliseillä, mutta minä valitettavasti jäin tällä kertaa taikapiirin ulkopuolelle. Tai olen jo kolunnut nuo maisemat mielessäni niin monia kertoja, etten onnistunut haltioitumaan tästä taiteellisesta versiosta Rintamäkeläisistä. Savolaisista Rintamäkeläisistä. Annamunkaikkikestää.

Ripaus paikallista murretta ja savolaista perinnekuvastoa olisi ehkä auttanut taian palautukseen. Maalaus olisi kaivannut muutaman kerroksen lisää, ja perspektiiviin lisää syvyyttä. Tiivis muoto ei ollut ongelma, vaan hailakkaat ihmishahmot ja tapahtumien tavanomaisuus.

Teos on kuitenkin sen verran taiteellinen ja suomalaiskansallinen, etten yhtään ihmettelisi, jos se olisi tänä vuonna Finlandia-ehdokkaana. Sillä tämän tyyppistä kuivahkoa laatuproosaa lopulta julkaistaan aika vähän.