Luokkakokouksessa Rivieralla

Teos: Guillaume Musso: Tyttö ja yö (Siltala, 2023)

Suomennos: Anna Nurminen

Äänikirjan lukija: Juhani Rajalin

Tämä ranskalainen menestysromaani on ollut minulla työn alla vuoden alusta saakka, ja vaikka se on vetävää tekstiä, se on jäänyt kesken jo monta kertaa. Guillaume Musson tyyliä on verrattu tyylillisesti muun muassa Hitchcockin leffojen ja Twin Peaksin luojien estetiikkaan. Varsin cinemaattisesta kirjailijasta onkin kyse: teksti on toiminnallista, kappaleet lyhyitä, siirtymät nopeita.

Romaanin kertoja Thomas on lentänyt Amerikasta saakka lukion luokkakokoukseen Ranskan Rivieralle. Hän on akateemisen perheen vesa, joka on kasvanut kampuksella ja käynyt paikallista eliittikoulua. Hänen nuoruuttaan on varjostanut amerikkalaisen koulutoverin, valovoimaisen Vinca Rockwellin katoaminen ja oletettu kuolema.

Nuori kirjailijanalku oli aikanaan epätoivoisen rakastunut Vincaan, mutta Vincalle Thomas oli liian kiltti ja nörtti edes yhden yön hoidoksi. Vaikka Vinca itse oli älykäs, hän ei aina valinnut kumppanikseen penaalin terävintä kynää. Antibesin lukiossa uskottiin, että Vinca karkasi Pariisiin filosofian opettajansa kanssa ja menehtyi siellä. Nuoren naisen kuolemasta on liikkeellä erilaisia teorioita, mutta kaikki eivät lainkaan usko tämän poismenoon.

Thomasin kasvuympäristö on ollut poikkeuksellinen, sillä hän on elänyt paikallisen yliopiston kampuksella tutkijavanhempiensa kanssa. Äiti Annabelle on kunnianhimoisempi kuin isä Richard, ja Vincan kuoleman aikaan hän on juuri edennyt dekaaniksi. Silti hänellä edelleen riittää aikaa vetää lukiolaisten teatterikerhoa, jonka loistavin tähti Vinca oli. Vaikka perhe on vakavarainen, vanhemmilla tuntuu olevan synkkiä salaisuuksia, jotka eivät kestä pikkuporvarillisten piirien päivänvaloa.

Viihdyin kyllä kuin kala vedessä kirjan tunnelmissa, koska kaivelin sitä lukiessa omia muistikuviani vuodesta 1992. Kirjan Thomas oli minua kaksi vuotta nuorempi, herkässä iässä ja ristiriitaisten vaikutteiden alainen. Iso osa kirjan kulttuurisista viitteistä nojaa angloamerikkalaiseen popkulttuuriin, joten se vedonnee tietyn sukupolven lukijoihin yli kulttuurirajojen. Kirjallisissa viitteissä löytyi muutakin kuin oman aikansa ikoneita, mm. neuvostorunoutta. Musson kirjoittamisen tekniikka tosin tukeutui tässä teoksessa suurelle määrälle kirjallisia alkusitaatteja, joita oli heitetty myös kappaleiden väliin. Tämä jopa vähän ärsytti, tai tuntui epäkypsältä kikkailulta.

Jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Donna Tarttin The Secret Historyn väliltä, vaikka tuo lukukokemus oli itselleni eeppisempi nuorena aikuisena. Ehkä tämän romaanin henkilögalleriassa oli hyvää se, etteivät kaikki sen nuoret olleet eliittiin kuuluvia älykköjä, vaan mukaan mahtui myös tavallisempia tallaajia. Keski-ikäisten luokkakokouksen teemaa käsiteltiin kirjassa tyylikkäästi, vaikka kohtaamisiin mahtui varsin epämiellyttäviä insidenttejä.

Joudun palaamaan Guillaume Musson tuotantoon paremmalla ajalla, ja se voi tapahtua piankin, koska tänä vuonna häneltä on tulossa kaksi suomennosta lisää. Kirjailijan tyyli vaikuttaa sellaiselta, että voisin jopa kokeilla yhden hänen teoksensa lukemista ranskaksi. Vielä en ole täysin vakuuttunut tyylin toimivuudesta omassa tapauksessani, tai olen kohdannut niin monia muitakin hyviä ranskalaiskirjailijoita, että koen hänellä olevan kovatasoisia kilpailijoita.

Teneriffan tyttöjen todellisuudessa

Teos: Andrea Abreu: Pilvipeitto (Siltala, 2024)

Suomennos: Sari Selander

Äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Espanjalaista uutta kirjallisuutta tulee Suomen markkinoille melko vähän, enkä muista koskaan aiemmin lukeneeni mitään kirjailijoilta Kanarian saarilta. Toki Kanarialle sijoittuvia pohjoismaisia dekkareita on tullut luettua muutamia. Andrea Abreu kirjoittaa elämänmakuisesti kahden kymmenvuotiaan tytön ystävyydestä Teneriffalla romaanissaan Pilvipeitto, ja näkökulma kirjassa on vahvan ruumiillinen.

Kirjan kertoja on nimetön, ja hän elää symbioottisessa ystävyyssuhteessa äidittömän Isoran kanssa. Isora on kovaääninen, lihava tyttö, joka elää mummonsa kasvattamana, ja tietää maailmasta aina vähän enemmän kuin kertoja. Tyttöjen jutut ovat roiseja, ja leikit korostetun seksuaalisia. Koululuokassa haisee pimperolle, kun tytöt ovat hinkuttaneet itseään salaa torjuakseen koulupäivien tylsyyttä. Lähes joka naapuruston aikuinen nainen on horo, paitsi kirkossa käyvät mummot.

Kertojan äiti on hotellisiivooja, joka on hiljaisina aikoina vastuussa myös lähialueen loma-asuntojen siisteydestä. Usein tyttö joutuu mukaan äitinsä työvuoroille, ja niiden aikana hän pääsee tarkkailemaan turistien touhuja. Äidin mielestä kaikki ulkomaalaiset ovat porsaita, ja hän toistaa omalla tavallaan työväenluokkaisen naisen hyveellisyyttä puhtauden ylläpitäjänä. Mummon luona on rennompaa, siellä saa jopa syödä sormin, jos haluaa. Kaikki naiset puhuvat alati muiden naisten painosta, ja laihduttaminen on joka naisen kansalaisvelvollisuus.

Isoran mummo koittaa saada tämän laihtumaan sipulikeitolla, mutta tyttö onnistuu saamaan napaansa riittävästi rasvaista grilliruokaa kodin ulkopuolella. Tytön käytöksessä alkaa olla bulimiaan viittaavia piirteitä. Muutenkaan teos ei antanut kovin imartelevaa kuvaa paikallisesta ruokakulttuurista.

Näkökulma teoksessa on niin vahvasti esiteinien, ettei ulkopuolinen lukija välttämättä hahmota laajempaa yhteiskunnallista kontekstia kuin rivien välistä. Jotain voi kuitenkin jo päätellä jopa lemmikkikoirien asemasta, ja katukoirilla on vielä enemmän kerrottavaa paikallisten ihmisten asenneilmapiiristä. Kertojan isoäidin hahmo oli kouriintuntuva esimerkki talousahdingon kurimukseen joutuneesta sijaiskärsijästä. Hänen miehensä oli lähtenyt Saksaan pakoon velkojaan, ja jättänyt vaimonsa hoitamaan sotkut.

Olihan tämä teos varsin autenttisen oloinen kuvaus työväenluokan tyttöydestä, joka varmasti resonoi lukijoissa muuallakin Euroopassa. Moni kirjassa kuvattu ilmiö, kuten lelut, pelit, muoti ja populaarimusiikki on ylikansallista, mutta paikallista makua tarinaan toi muun muassa katolisen kirkon vaikutus ihmisten arkeen ja luontokuvaus. Sijoitin tarinan jonnekin 00-luvun alkupuolelle, päätellen tietokoneiden ja kännyköiden kehitysasteesta.

Pidin kirjan piilotetusta feminismistä, joka ei kuitenkaan esiinny akateemisena jälkiviisautena. Kun olen lukenut suomalaisia vastaavia kertomuksia työväenluokan tytöistä, niissä yleensä päähenkilö ehtii aikuiseen ikään, pääsee yliopistoon ja tekee luokkahypyn tavalla tai toisella. Tämä teos jätti enemmän avoimia kysymyksiä ja ihmetyksen aiheita.

Firenzen keväästä Pohjolan talveen

Teos: Pirkko Saisio: Passio (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Pirkko Saisio

Innostuin Pirkko Saision tuoreesta elämäkerrasta niin, että olen kokenut tarpeelliseksi päivittää myös tietämystäni hänen romaaneistaan. Passio ei ole ollut lukulistallani ennen tätä viikkoa, koska olen epäillyt kykyäni omaksua niin laajaa historiallista romaania. Toisaalta teos, joka alkaa renessanssista Firenzessä, ei tunnu toivottoman vaikealta, sen verran olen tutustunut kaupungin historiaan paikan päällä.

Teos alkaa munkki Savonarolan mestauksesta Piazza del Duomolla. Ruhtinatar Vasarilla on tunnontuskia karmean julkisen näytelmän todistajana. Hän ei haluaisi osallistua teloituksiin, mutta asemansa vuoksi hänellä on velvollisuus olla paikalla.

Ruhtinattarella on kaulassaan koru, jonka ruhtinas on antanut hänelle sovintolahjana jäätyään kiinni uskottomuudesta. Siinä on elämänpuun symboliikkaa, ja sen rubiinit viestivät ylenpalttisuudesta. Pariskunnalla on vain yksi lapsi, jonka äiti ruhtinatar ei ole. Koru ei todellakaan tuo mukanaan onnea, ja kun se lähtee maailmalle munkkien välittämänä, siitä tulee lähinnä kolhuinen vaihdon väline.

Firenzessä koetaan vedenpaisumus, joka johtaa kulkutautien leviämiseen ja kansainvaellukseen pois kaupungista. Haudankaivaja Alrigo kokee kauhun hetkiä hautausmaalla, kun hautojen ruumiit alkavat liikkua mutaisessa liejussa.

Koru jatkaa matkaansa Venetsiaan, jossa käsityöläiset opettelevat lasin työstämistä Muranon pajoilla. Pietro Calimari on lasipajan julma omistaja, Ludovico korun seuraava haltija. Kaupungin sumuinen satama on kielten ja kulttuurien risteyskohta, joka tuo maihin niin uusia vaikutteita kuin vitsauksia.

Venetsiasta lähtee juutalaisia kohti pohjoista paremman elämän toivossa. Wien on kultaseppä Simeon Masrin perheen seuraava osoite, jonne se pakenee kolmessa polvessa. Simeon ja tämän poika Naftali ovat molemmat leskimiehiä. Naftalin vaimo Ester on joskus kääntynyt kristinuskoon, ja kuollut syntiensä vuoksi.

Hannah ja Leah ovat perheen kaksostytöt, joita kasvatetaan tiukasti perinteiden mukaan. Simeon on sitä mieltä, että taloon tarvitaan nainen hoitamaan lasten kasvatusvastuu. Naftali ei haluaisi mennä uudelleen naimisiin isän toiveista huolimatta. Hän odottaa vain tytärten bat mitzvah’ia, jotta pääsisi naittamaan heidät eteenpäin.

Arvokas koru on ollut jo Naftalin isoisän omistuksessa. Sitä on piiloteltu lattialankkujen alla, ja tytär Leah löytää sen ennen karkaamista kotoa. Hänen kosijansa Eder Shafer on rabbi Yitzakin lahjakkain oppilas antwerpeniläisen kellarin yeshivassa.

Antwerpenistä siirrytään Puolaan, jossa äiti Katarczyna johtaa luostariaan. Luostaria tukee rikas ruhtinatar, jolla on erikoinen tausta muslimin ex-vaimona Budapestissa. Päästään abbedissaksi Katarczyna menettää jumalaisen laulutaitonsa, se on selvä merkki vallan mädännäisyydestä.

Verrattain pitkä osuus sijoittuu Moskovaan, jossa kimnaasin ystävykset Andrei ja Grigori kokevat kiihkeitä tunteita toisiaan kohtaan. Grigori kuitenkin pestautuu upseerikouluun ja Andrei päätyy ortodoksikirkon diakoniksi. Hänen läheisillään on valtava tarve pelastaa mies selibaatin ankealta kohtalolta, ja naittaa hänet jollekin sopivalle kandidaatille. Moskovan kapakkaelämä on kiinnostavaa, ja Suurenmoisessa karhussa voi yrittää parantaa maailmaa.

Moskovasta siirrytään Tallinnaan ja Haapsaluun, jossa tavataan taas aatelissukuja. Haapsalun mutakylpylä on uusinta uutta rikkaiden ja joutilaiden parissa, mutta kaikki paikalliset ihmiset eivät ole innoissaan tästä uudesta elinkeinosta. Firenzeläisen korun sirpaleet ovat edelleen matkalla kohti tulevia vallankumouksia ja sisällissotia. Kuinka ihmeessä pala menneisyyden loistoa sitten päätyy Helsinkiin, ja päättyykö korun matka sinne?

Passio on sen tyyppinen kirja, jota kannattaa lukea hitaasti pala palalta, nautiskellen. Teoksen aika-akseli on mahdottoman pitkä ja henkilögalleria loputon. Jokainen lukija voi löytää sieltä jonkun lempiepookin tai -kaupungin, ja keskittyä siihen. Itse olin eniten fiiliksissä Firenzessä ja Wienissä, ja varsinkin juutalaiset kerrostumat kiinnostivat. Itäeurooppalaisilla reiteillä oli mielestäni liikaa toistoa, mutta kun päästiin tutustumaan neuvostoaikaiseen elokuvatuotantoon, sykkeeni kohosi taas.

Saision kiinnostuksesta eurooppalaisten luostarien elämään luin juuri hänen elämäkerrastaan, ja tässä teoksessa tuo rakkauden kohde pääsee loistamaan. Entisessä elämässään, yhdessä niistä, hän on saattanut olla munkki tai nunna, ehkä jopa abbedissa.

Peuran symboliikka on romaanissa toistuvat esteettinen tehokeino. Peuroja metsästetään, ja ne ilmaantuvat henkilöiden matkojen varrelle. Henkilöt näkevät niistä unia ja tulkitsevat eläimen näkemistä enteenä. Voisinkin luonnehtia romaania peura-aiheisena gobeliinina, sellaisena, jota slaavilaisissa maissa pidetään olohuoneessa paraatipaikalla sohvan yläpuolella.

Kuuntelin kirjaa pitkän viikonlopun aikana Jyväskylässä, jolloin olin pari päivää kuumeessa. Tämä oli siis yökirja ja unen ja valveen rajapinnan kirja. En ahdistunut tarinan pituudesta, mutta äänitteen eestaas kelailu vähän rasitti. Saision oma luenta tuntui miellyttävältä, ja tykkäsin varsinkin hänen venäjänkielisten nimien ääntämyksestään.

Harmitti, kun en voinut lähteä puolikuntoisena Jyväskylän kirjamessuille, mutta tämä teos oli mahdollisimman hieno lohdutuspalkinto.

Orpokodin johtajattaren dilemma

Teos: Pirkko Saisio: Vastavalo (Siltala, 2000/ 2022)

Äänikirjan lukija: Pirkko Saisio

En sitten päässyt irti Pirkko Saision elämäkerran tunnelmista. Päädyin etsimään minkä tahansa lukemattoman teoksen häneltä, ja Vastavalo tarttui haaviin. Tästä autofiktiivisestä trilogiasta olen lukenut muut osat 00-luvulla. Niistä on jäänyt yllättävän paljon muistijälkiä, ja muistan lukeneeni niitä puoliksi tutkijan, puoliksi kirjoittajan näkökulmasta.

Teos vie meidät Pirkon nuoruuteen 60-luvulle, jolloin hän käy oppikoulua ja on muuttanut vanhempiensa kanssa asumaan Puotilan lähiöön. Täällä Pirkko innostuu elokuvasta Sound of Music, ja haaveilee orpokodin johtajattaren työstä. Ystävänsä Ellun kanssa he käyvät vakoilemassa paikallisen lastenkodin meininkiä. Puotilassa on kuitenkin omat vaaransa, kuten metsä, jossa nuori nainen voi tulla raiskatuksi. Jännittävää on Puotilan kartanon mailla, jossa on sen entisen isännän koiran hauta.

19-vuotiaana tuoreena ylioppilaana Pirkko pääsee toteuttamaan haavettaan. Hän matkustaa Sveitsiin Pelastusarmeijan lastenkotiin suurin kuvitelmia varustettuna. Paikka ei kuitenkaan ole yhtä idyllinen kuin hän on toivonut, vaan rivitalot näyttävät Jehovan todistajien estetiikalta. Lapsetkaan eivät ole aidosti orpoja, vaan moni on joutunut sinne siksi, etteivät vanhemmat pärjää heidän kanssaan.

Sveitsissä kaikki on maailman parasta, ja paras meininki on niissä kantoneissa, joissa naisilla ei ole äänioikeutta. Lastenkodin naispuoliset hoitajat eivät myöskään tarjoa Pirkolle kovin mairittelevaa kuvaa sveitsiläisten naisten asemasta. Kapinallista Renatea, jonka kanssa hän tupakoi salaa, pidetään työyhteisössä huonona naisena.

Ulla-täti on merkittävä hahmo tässä teoksessa. Hän on vasta toipumassa tuberkuloosista, kun hän keksii ratkaisun kaikkiin ongelmiinsa ja lähtee merille. Tubista hän ilmeisesti parantuu raikkaassa meri-ilmassa, mutta kuolee myöhemmin, vielä työikäisenä keuhkosyöpään.

Säkenöiviä hetkiä teini-ikäisen Pirkon kesään tuo kommunistien nuorisofestivaali. Saision siirtomaakauppa osallistuu juhliin myymällä siellä tuotteita, ja näin Pirkkokin pääsee kesätöihin. Venäläinen sirkus antaa hänelle paljon uusia aistillisia virikkeitä, varsinkin erikoisia hajuja, jotka saavat hänet raukeaksi. Hän ihastuu sirkuksen jonglööriin, mutta saa ensi suudelmansa liian kiihkeältä libanonilaiselta festivaalivieraalta.

Kirja tuntuu aidolta fiktiolta siksi, että Saisio on taitava luomaan henkilöistään fantasiahahmoja, ja arjen keskelle maagisrealistisia tunnelmia. Tässä teoksessa nuoren Pirkon sisäiset maailmat ovat huomattavasti rikkaampia kuin ulkoinen tapahtuminen.

Sveitsin-reissun kuvaus taas on hykerryttävän ilkikurinen, ja herätti minussa suurta hilpeyttä. Pidän Sveitsiä tylsänä kirjamaana ja vielä tylsempänä kaunokirjallisen kuvauksen kohteena, joten Saisio onnistui todellakin tuomaan kapinallisia viboja ennalta-arvattavaan, konservatiiviseen mielenmaisemaan.

Taiteellisesta näkökulmasta lukija saa itse päättää, kuinka tulkitsee vastavalon ja valotuksen metaforia. Itse näin, että kirjan nuori nainen kokee monenlaisia valaistumisia, herätyksiä ja kutsumuksia. Hän etsii itseään niin hengellisellä polulla kuin auttamistyössä (jotka osittain edustavat samaa tietä), mutta päätyy valitsemaan taiteet, joissa hänellä on selvästi eniten lahjakkuutta.

Juuri lukemassani Heini Junkkaalan elämäkerrassa toki käydään läpi samoja vaiheita kuin tässä teoksessa, mutta koska kirjoitustyyli on erilainen, en kokenut häiritsevää päällekkäisyyttä. Jos Junkkaalan teoksen sivumäärä ahdistaa, etkä ole vielä lukenut Saision aiempaa trilogiaa, suosittelen sen lukemista lämpimästi.

Taiteilija ja itkijänainen

Teos: Tuula Karjalainen: Outi Heiskanen – taiteilija kuin shamaani. (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Riitta Havukainen

Nyt eteeni tuli elämäkerta taiteilijasta, jonka elämästä tiesin etukäteen varsin vähän. Outi Heiskanen (1937-2022) on ollut suuri taidemaailman ikoni, mutta oma tietämykseni hänen elämäntyöstään on jäänyt aika pinnalliseksi. Siksi oli ilo tarttua Tuula Karjalaisen teokseen hänestä.

Karjalainen ja Heiskanen olivat ystäviä neljänkymmenen vuoden ajan. Ystävyys on ollut tärkeä motivaatio kirjan kirjoittamiseen, mutta Karjalainen onnistuu myös etäännyttämään kertojan ääntään sopivalla tavalla.

Outi Heiskanen syntyi Mikkelissä. Isä oli eläinlääkäri ja äiti kotirouva. Piirtämisen opiskelu alkoi hänellä eläimiä tarkkailemalla. Hän pääsi usein isänsä työmatkoille mukaan, ja tämä mahdollisti eläinten tarkkailun erikoisemmistakin kuvakulmista. Outin perhe asui monella paikkakunnalla ympäri Suomea, joten liikkuva elämäntapa oli hänelle luontaista jo nuorena.

Heiskanen opiskeli nuorena kuvaamataidon opettajaksi, ja teki tätä työtä nuorena äitinä ja vaimona. Toista taiteiden tutkintoa hän lähti opiskelemaan Taideakatemiaan, mutta sai oppilaitoksesta potkut. 1970-luvulla hän ryhtyi vapaaksi taiteilijaksi, ja taiteen tekemisen kiihko johti hänet välillä maanisiin tai psykoottisiin tiloihin.

Intia ja Afganistan olivat Outille tärkeitä matkakohteita. Ensimmäisen matkansa Aasiaan hän teki vuonna 1968, ja sillä oli suuri merkitys tulevalla taiteilijanuralla, varsinkin värimaailman suhteen. Outin oli pakko päästä maailmalle pitkille matkoille, vaikka hänen lapsensa olivat vielä melko pieniä. Tämä toi jännitteitä avioliittoon, ja Topi joutui ottamaan usein täyden vastuun perheestä.

Perheen pitkäaikainen koti oli Helsingin Katajanokalla, ja siellä Outi piti taidesalonkiaan. Monet kuuluisat nimet, kuten Hannu Väisänen ja Miina Äkkijyrkkä viihtyivät hänen luonaan, ja välillä myös majailivat siellä.

Yksi Outin elämän suuri trauma oli raiskatuksi tuleminen Helsingissä nuorena opiskelijatyttönä. Tämä vaikutti suuresti hänen naiseuteensa ja seksuaalisuuteensa, ja hän on myös käsitellyt tätä raskasta teemaa töissään.

Heiskasen kiinnostus kansatieteisiin, filosofiaan ja maailman uskontoihin näkyi vahvasti hänen taiteessaan. Erityisesti kalevalaiset teemat inspiroivat häntä, ja välillä hän otti myös itkijänaisen roolin. Myös buddhalainen kulttuuri oli tärkeä inspiraation lähde.

Taiteilijana Heiskanen muistetaan varsinkin osallistavista näyttelyistään. Spektaakkelien järjestäjänä hänen radikaali puolensa tuli parhaiten näkyviin. Näyttelyissä hän usein toi esiin rakentamiaan installatioita.

Heiskanen arvosti myös tyhjiä hetkiä, pasianssin pelaamista, krsken kaiken torkahtelemista. Kaiken sosiaalisuuden keskellä hänellä oli vahva tarve yksinoloon, meditaatioon ja pään tyhjentämiseen. Laiskottelu ja lorviminen kuuluivat taiteilijaelämään, vaikka samaan aikaan hän oli yksi maan tuotteliaimpia ja rahakkaimpia kuvataiteilijoita.

Heiskasen räiskyvä persoona ja julkisuuskuva oli välillä niin vahvasti esillä, että monet eivät lopulta malttaneet tutustua hänen työhönsä. Mediamylläkkä antoi varsin kapean kuvan hänestä taiteilijana.

Yksityiselämässä Outi harrasti sivusuhteita, ja hurjin vaihe oli hänen rakastumisensa ruotsalaiseen Andresiin viisikymppisenä. Hän muutti itseään nuoremman miehen perään Gotlantiin, ja huomasi pian rakastettunsa olevan alkoholisti. Suhde herätti hänen seksuaalisuutensa uudelleen, mutta samaan aikaan hän koki olevansa fyysisesti kehäraakki. Edelleen hän oli naimisissa Topin kanssa, ja tilanne herätti hänessä myös suurta syyllisyyttä. Suhde jatkui yllättävän pitkään, vaikka asuminen Gotlannissa ei ollutkaan pysyvää. Ystävyys jatkui suhteen päättymisen jälkeenkin, vaikka Anders oli jo naimisissa omalla tahollaan.

Outin muistisairautta kirjassa käsitellään vain päällisin puolin, mutta ikääntymisestä kirjassa on arvokkaita pohdintoja. Muistisairaus jäi pitkään huomaamatta ja diagnosoimatta, koska oireet pantiin taiteilijan muutenkin omituisen käytöksen piikkiin.

Pidin tästä kirjasta paljonkin, vaikka Heiskasen persoonassa oli paljon hankaluuksia, itsekkyyttä ja piittaamattomuutta. Ehkä Heiskasen elämä sattui aikaan, jolloin naistaiteilijan mahdollisuudet olivat jo avautumassa, ja samaan aikaan myyttiä boheemista taiteilijuudesta pidettiin yllä myös median ja muun ulkomaailman puolesta. Kirja herätti minussa erityisesti tarvetta tutustua lähemmin hänen teoksiinsa, varsinkin niihin, joissa hehkuvat Aasian värit.

Uuden Englannin kalastussaagaa

Teos: Juha Siitonen: Laupeudentyö (Siltala, 2023)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Elias Rackliff on vauraan uusenglantilaisen suvun perillinen, joka on kasvanut ainoana lapsena jokseenkin epävakaassa kodissa. Hänen isänsä on eksentrinen tutkija Bostonissa, ja äiti on joskus ollut asianajaja. Mielenterveyden haasteiden vuoksi äiti on jäänyt kotiin harrastamaan kuvataiteita. Äidin suvun läsnäolo perheen elämässä on jatkuvaa, ja isoisä Mathiaksen rooli keskeinen. Kaikilla suvun nuorilla on taloudellisesti turvattu tulevaisuus, eikä nuori Elias edes tiedä luottokorttinsa käyttörajaa.

Romaanissa eletään 90-luvulla ja 00-luvulla, ja siinä kuvataan nuorta miestä, joka valitsee uran armeijassa sovittaakseen erästä nuoruuden tapahtumaketjua, joka aiheuttaa suurta syyllisyyttä. Elias on kiinnostavan moniulotteinen hahmo, joka ei ole tyypillinen rikkaan perheen poispilattu nuori. Hän on nuoreen ikäänsä suhteen nähnyt paljon pahoinvointia, niin kotona kuin koulussa.

Tarina alkaa Uuden Englannin Glasgow-on-Seasta, jossa pieni perhe elää pojan yläkoulun loppuun saakka. Kyseessä on yllättävän rosoinen kasvuympäristö, jossa juoppojen kalastajien henkinen perimä elää rannikon kapakoissa. Isän saatua potkut Bostonin yliopistosta perhe muuttaa Washingtoniin, jossa Elias pääsee vihdoin ”omiensa” pariin eliittikouluun. Poika menestyy amerikkalaisen jalkapallon pelaajana, ja löytää ensimmäisen tyttöystävänsä, brittiläisen Alicen kentän reunalta. Miehen vaikeassa nuoruudessa tämä on ainoa eheyttävä kokemus.

Eliaksen yliopisto-opinnot keskeytyvät, kun hän saa kutsumuksen liittyä Irakin-sotaan. Noin puolet romaanista sijoittuu Irakin taistelukentille, ja on rankkaa tykitystä. Erikoisoperaatiot ovat high tech- tyylisiä, ja samaan aikaan irakilaisten vankien kuulusteluissa käytetään liikaa seksuaalista väkivaltaa. Huumeita käytetään tolkuttomasti, ja sotavankeja myös tapetaan huumeiden yliannostukseen. Kieltämättä osa tästä saagasta tuntui minusta liian raa’alta tai graafiselta, ja koko laupeudentyön idea kyllä kääntyy sopivasti päälaelleen tämän hyökytyksen keskellä.

Elias palaa kotiin kolmikymppisenä veteraanina, ja aloittaa siviilielämäänsä tyhjän päällä. Intuitiivisesti hän suuntaa taas kohti synnyinseutujaan, joihin liittyvät muistot eivät enää piinaa häntä sotaretken oikeiden painajaisten jälkeen. Vanhemmat ovat palanneet asumaan pojan lapsuudenkotiin, ja Elias otetaan yhteisössä vastaan kuin suuri sankari.

Kun Elias sitten palaa sotaveteraanina akateemiseen maailmaan Los Angelesissa, hän suhtautuu kampuksen maailmanparantajiin kyynisesti. Kirjoittaminen ja teatteri kuitenkin kutsuvat häntä enemmän kuin perinteiset aineet. Kirjoittaessaan hän kokee itsensä ylittämistä, mutta myös kampuksen taiteilijapiireissä hän kokee ulkopuolisuutta.

Minua tässä kirjassa veti puoleensa ei niinkään sen konteksti tai aihepiiri, vaan ajatus suomalaisesta kirjailijasta amerikkalaistyylisenä kertojana. Luin romaanista HS:n arvion (14.10, Tommi Melender ), jossa kritisoitiin Siitosen anglismeja pursuavaa kieltä. Minulle tämä ei rehellisesti sanottuna ollut ongelma, koska elän itsekin kahden kielen välisessä todellisuudessa. Uppouduin varsin kokonaisvaltaisesti kirjan maailmaan juuri vetävän kerrontatyylin vuoksi.

Esikoisromaaniksi Laupeudentyö on harvinaisen laaja ja vakuuttava teos, jossa näkyy kirjailijan amerikkalaisen kirjallisuuden syvä tuntemus. Voisin hyvin kuvitella kirjalle menestystä myös englanninnoksena, sen verran syvälle romaani luotaa amerikkalaisen nyky-yhteiskunnan kipupisteisiin. Ja vaikka näillä rikkailla henkilöillä on paljon ongelmia, romaanin kohtaamisissa on myös välittämistä ja lämpöä. Teos kannattaa lukea jo yllättävien loppuratkaisujen vuoksi, joissa romaanin pääteema pääsee vihdoin kristallisoitumaan.

Kiviterapiaa kulttuuriväelle

Teos: Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Ella on keski-ikää lähestyvä geologian jatko-opiskelija, joka on asunut Reykjavikissa yli vuosikymmenen. Islanti on tullut hänen elämäänsä jo teininä ensi rakkauden muodossa, ja hän on kutakuinkin kotiutunut maahan. Hän on asunut useassa idyllisessä puutalossa kaupungin keskustassa, ja hän tuntee kaupungin silmäätekeviä niin tiede- kuin kulttuuripiireistä.

Eräänä syksynä hän saa vieraakseen Valan, nuoren siskontyttären, jolla on jo oma lapsi. Melissa-vauva matkustaa mukana työmatkalle, jonka tarkoituksena on voittaa Islannin elokuva-alan päättäjät sponsoroimaan hanketta drive-in elokuvateatterista. Valalta ei puutu itseluottamusta ja draivia kreisin hankkeensa suhteen, joka tuntuu rehellisesti sanottuna toimimattomalta Islannin sääolosuhteissa.

Kotona Suomessa Ellaa odottaisi sukutalon tyhjennys, sillä hänen isänsä on äskettäin kuollut ja äiti haluaa eroon menneistä. Isosisko Marjatta vaatii Ellaa paikalle, vaikka Ellaa kotiinpaluu ahdistaa. Ellan synnyinperhe on ollut monella tapaa dysfunktionaalinen, vaikka vanhemmat ovat pysyneet naimisissa isän kuolemaan saakka. Perhe on elänyt kahdessa osoitteessa, ja isän luomutilalla Savossa on vierailtu vain viikonloppuisin.

Vilja-Tuulia Huotarinen osoittaa tässä romaanissaan pistämätöntä Islanti-tuntemustaan. Kertomus vaikuttaa todella autenttiselta, ja pahimpia turistikliseitä vältellään, vaikka toisaalta kirjan henkilöhahmoista moni on riippuvainen turistien tuomista rahavirroista. Kirjassa käsitellään Islannin vuoden 2008 talouskriisin vaikutuksia yksilötasolla. Varsinkin sillä oli kohtalokkaita vaikutuksia Ellan ensimmäiseen parisuhteeseen, joka katkesi ”kultapoika” Eyvindurin muutettua Tanskaan. Tämä käsittely oli ehkä tarpeellista romaanin juonen kannalta, mutta aiheesta on jo kirjoitettu niin paljon, ettei se ulottuvuus päässyt yllättämään.

Pidemmän ajan Ella elää rinnakkain kiltimmän poikaystävänsä Kjartanin kanssa, joka toimii yläkoulun opettajana ja on vapaa-aikanakin varsin pedagoginen. Koko Kjartanin suku on toivonut suhteen vakiintuvan, ja Ellan ex-anoppi on pettynyt suhteen päättymisestä. Asiaa ei helpota se, että Ella asuu vuokralla anopin sukutalossa, jonka hän on dumpannut täynnä tavaraa Ellan huolehdittavaksi.

Romaani on hyvin tiivis, sivumäärältään vaatimaton, ja tähän tilaan Huotarinen onnistuu sijoittamaan yli kolmen vuosikymmenen saagan ja kahden suvun tarinoita. Minulle tämä kirja aukesi helposti, koska olen sattunut majailemaan Islannissa juuri tuona epäonnisena talouskriisivuonna. Luin kirjaa pitkälti paikkojen ja niiden tunnelmien kautta, ja ihastelin nostalgisessa mielessä muun muassa Cafe Babalun suklaakakun äärellä. En tiedä, kuinka teos aukeaa maata vähemmän tunteville. Oikeastaan en usko, että ymmärtämisen ongelmat voisivat johtua runsaasta Islanti-kuvauksesta, vaan pikemminkin Ellan Suomen-puolen sukuhistoriasta. Se oli hyvinkin kiinnostavaa, mutta siihen ei ehditty päästä kunnolla käsiksi. Ehkä myös tarinassa oli liikaa temaattista päällekkäisyyttä: päähenkilö joutuu tilanteeseen, jossa hänen pitäisi pitää huolta kahdesta sukutalosta kahdessa maassa.

Onneksi kirjaan mahtui myös aimo annos huumoria. Pidin varsinkin kulttuurimaailman sisäpiirien kuvauksesta, ja Valan henkilöhahmon megalomaanisuudesta. Suku on voimavara, ja välillä ihan hirveä taakka. Huotarinen pääsee oivalla tavalla vertailemaan islantilaisia ja suomalaisia käsityksiä sukurakkaudesta.

Äidin supervoima on tahtipuikossa

Teos: Raakel Lignell: Kevätuhri (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Mervi Takatalo

Rebekka on kuuluisa kapellimestari, jonka ura on nelikymppisenä parhaassa nosteessa. Kotioloissa hän on uusperheen äiti, liitossa suomenruotsalaisen Erikin kanssa, joka toimii Kulttuurirahaston asiamiehenä. Erikin ex-vaimo on kuollut tapaturmaisesti, ja tästä liitosta on lukioikäinen tytär Frida. Pariskunnan oma tytär Ester on vasta päiväkodissa.

Perheen yhteinen polku ei ole aina ollut hankalaa. Frida ei ole suhtautunut uuteen äitipuoleen erityisen torjuvasti. Erik itse on jonkinlainen kodin hengetär, joka siivoaa mielellään ja huolehtii vaimonsa ravintoympyrästä vaativien konserttirupeamien keskellä. Rebekka vaatii ympärilleen paljon tilaa ja hiljaisuutta, omaa aikaa irti perheestä.

Tarina alkaa vaiheesta, jossa perheen tilanne alkaa olla pahasti solmussa, ja tätä solmua pyritään avata monikerroksellisesti menneen ja tulevan kautta. Ulkoa päin Rebekan ja Erikin liitto vaikuttaa vakaalta, mutta he ovat etääntymässä toisistaan vinhaan tahtiin, eikä tilanteeseen löydy helppoja hoitokeinoja.

Eräällä perheen yhteisellä Italian-lomalla alkaa tapahtua outoja, ja tämä aloittaa parisuhteessa uuden vaiheen. He ovat itse varanneet luksushotellin Taorminasta, Sisiliasta, ja yhtäkkiä viereiseen hotelliin ilmaantuvat Fridan pitkäaikainen terapeutti Marjukka ja tämän aikuinen poika Aaro. Erikin välit Marjukan kanssa vaikuttavat liian läheisiltä, ja kaiken kukkuraksi Frida on päättänyt iskeä Aaron, vaikka heillä on kahdeksan vuotta ikäeroa. Rebekka tarkkailee tilannetta huvittuneena, mutta Erik suivaantuu kaksikolle ja lomasuunnitelmat muuttuvat kuin lennosta.

Aaro onkin hankala tapaus, sillä nuorena sellistinä hän tarvitsee kaiken mahdollisen avun ja huomion päästäkseen kunnon kiinnityksiin. Hän on lahjakas, mutta koesoittoihin tulee muita lahjakkaita nuoria toisilta mantereilta. Ylipäänsä vaikuttaa, että pariskunnan ovella pörrää tyyppejä pyytämässä monenmoista suosituksia.

Romaanissa on paljon takaumia, ja erityisen paljon siinä käydään läpi Erikin ja Kristan myrskyisää avioliittoa. Lukija saa myös selvää Rebekkan omista, työväenluokkaisista juurista Keravalla, ja siitä kivisestä tiestä, jonka hän on raivannut ilman perheen näkyvää tukea.

Rakel Lignell on yhdeltä ammatiltaan klassinen viulisti, ja olin varsin vakuuttunut hänen tavastaan kuvata musiikkimaailman sisäpiirin kuvioita ja luovaa prosessia. Hän on löytänyt hyvän keinon sivistää ns. ”taviksia” klassisesta musiikista olematta turhan opettavainen. Uskon, että myös tuohon maailmaan syvemmin perehtyneet saavat romaanista jotain uutta. Itse kyllä luen mielelläni monen tason kuvauksia klassisesta musiikista, mutta täytyy tunnustaa, että jotkut lukemani musikaaliset matkat ovat olleet liian seikkaperäisiä. Tässä sitä ongelmaa ei ollut havaittavissa, vaan kapellimestarin ammattia kuvattiin kuin mitä tahansa vaativaa duunia.

Kirjassa on psykologisen trillerin siemen, vaikka sen tapahtumat lopulta ovat varsin inhimillisiä ja ymmärrettäviä. Lukija voikin riippuen omista mieltymyksistään valita, keskittyykö enemmän musiikkimaailmaan, perhe-elämään vaiko aikuisten suhdesoppaan – kaikki tasot tarjoavat jotain uutta pohdittavaa.

Ehkä minulla oli ennakko-oletuksia kirjailijasta, sillä olen aiemmin nähnyt häneltä ruokaremonttiin ja hyvinvointiin liittyviä teoksia/muita julkaisuja, jotka eivät ole kiinnostaneet pätkääkään. Tämä romaani siis pääsi yllättämään varsin positiivisella tavalla, ja osoittaa, että Lignell on kerrassaan monipuolinen lahjakkuus.

Kahdentoista aikavyöhykkeen tragedia

Teos: Anne Applebaum: Gulag. Vankileirien saariston historia (Siltala, 2022)

Suomennos: Antero Helasvuo

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Olisiko teillä hetki aikaa jutella gulagista? Ai eikö? No, kerron siitä huolimatta. Olen kuunnellut äänikirjana Anne Applebaumin teoksen, joka on painettuna 679 sivun pituinen. Äänikirjaa kuuntelin vähemmän aikaa kuin 28 h 49 minuuttia, sillä tahti oli nopeutettu ja joitain osia meni ohi puoliunessa. Mutta teos oli minulle helpompi ymmärtää kuin Applebaumin aiempi teos Punainen nälkä, jota yritin kahlata läpi jo ennen Ukrainan sodan alkamista.

Applebaum on tutkinut aihetta 40 vuoden ajan, alkaen opiskelija-ajoista, jolloin hän oli Neuvostoliitossa amerikkalaisena vaihto-opiskelijana. Gulagiin liittyvän alkuperäisaineiston saatavuus ei ollut kovin kattavaa tuolloin, eikä se ole sitä edelleenkään, jos tutkija on ulkomaalainen. NL: n kaatumisen jälkeen perustettu Memorial-järjestö on tehnyt valtavan työn muistojen tallentamisessa, mutta sen pystyssä pysyminen on vaikeaa näinä aikoina. Tavallaan myös tämä kirja on merkittävä muistoja säilyttävä dokumentti, koska siihen on kerätty valtava määrä ensi käden muistoja ja kaunokirjallisia viitteitä eri kielillä.

Koin vaikeimmaksi ottaa vastaan niitä osuuksia, joissa kerrottiin lasten kohtaloista vankileireillä. Yleistä oli, että äidit ja lapset pidettiin samassa paikassa siihen saakka, kun lapsi täytti kaksi vuotta, minkä jälkeen ”kansanvihollisten” lapset vietiin lastenkoteihin. Lapsen eloonjäämisen ja älyllisen kehityksen kannalta olennaista oli jonkinlainen yhteys biologiseen äitiin varhaisessa lapsuudessa.

Stalinin kuoleman jälkeen taas oli tyypillistä, että vähemmän vaaralliseksi arvioiduille ”kansanvihollisille” tehtailtiin psykiatrisia diagnooseja ja he päätyivät vankileirin sijaan lukituksi mielisairaaloihin. Esimerkiksi viivästynyt skitsofrenia oli tyypillinen diagnoosi toisinajattelijoille: kyseiseen diagnoosiin ei liittynyt fyysisiä sairauden piirteitä, mutta tietynlaisia mielipiteitä pidettiin jo vahvoina oireina.

Uutta tietoa sain varsinkin vankileirin uskovaisista. Uskonnon harjoittaminen saattoi olla monilla syy leirille joutumiseen, ja vanhauskoisten ortodoksien lisäksi vainottuja ryhmiä olivat muun muassa baptistit ja Jehovan todistajat. Osa uskovaisista kieltäytyi kokonaan työstä, ja rankimmat totaalikieltäytyjät kutsuivat valtiota Neuvosto-saatanaksi. Uskovien ryhmien välillä oli usein solidaarisuutta, ja he muodostivat kiinnostavia alakulttuureja.

Kirjassa kerrotaan paljon eri etnisten ryhmien selviytymisstrategioista, ja siinä käsitellään myös suomalaisten kommunistien hankalaa asemaa. Aino Kuusisen muistelmat ovat olleet yksi tärkeä lähde, ja sellainen teos, jonka itsekin haluaisin lukea. Suomalaisilla, balteilla, puolalaisilla ja ukrainalaisilla oli paljon yhteistä, sillä heitä kaikkia pidettiin jo syntyperän vuoksi lähtökohtaisesti epäilyttävänä aineksena. Jos heillä vielä oli heikko venäjän kielen taito, he joutuivat erityisen haavoittuvaan asemaan.

Hurjimmillaan tätä teosta voi lukea kuin poliittista trilleriä, varsinkin osuuksissa, joissa kerrotaan ammattirikollisten roolista ja mustan pörssin liiketoiminnasta. Parhaimmillaan kirja taas tarjoaa monipuolista ja kiihkotonta tietoa ilmiöstä, jota monien meistä voisi muuten olla mahdoton yrittää ymmärtää. Olen myös lukenut muutaman romaanin Gulagista (muitakin kuin Solzhenitsyniä lukiossa), mutta osa tuoreemmista fiktionaalisista tuotoksista ovat olleet vähän liiankin raflaavia. Esimerkiksi Heather Morrisin Cilkan tarina oli minulle liian raskas kakku, vaikka se oli lähes viihteellinen teos juutalaisnaisesta, joka joutui sekä natsien että kommunistien leirille.

Gulag saattaa saada koko elämäni lukuhistoriassa rankimman tietokirjan tittelin (ja olen lukenut rankkoja kirjoja myös Afrikan ja Aasian maiden sortavista koneistoista ja kansanmurhista), mutta samalla ihailen Applebaumin lakonista kirjoitustyyliä. Kuuntelin äänikirjaa noin neljä päivää, mutta jos oikeasti haluaisin omaksua kaiken kirjan tietomäärän, sen lukemiseen voisi mennä monta viikkoa.

Kaunokirjallisuuden näkökulmasta teos on myös todellinen aarreaitta, ja tämän vuoksi koukutuin Gulagiin enemmän kuin Punaiseen nälkään, jossa keskiössä oli enemmän taloushistoria kuin taide. Kirjallisuuden saralla ansiokkaista oli samizdat-genren läpikäyminen, jossa päästiin jo 1980-luvulle glasnostin aikaan.

Kirjaa kuunnellessani minulla oli mahdollisuus keskustella siitä erään venäläisen kirjailijan kanssa Jyväskylän Kirjailijatalon keittiössä, joten siksikin lukukokemus oli erityisen tärkeä.

Koulukiusaamisen laajasta panoraamasta

Teos: Iida Rauma: Hävitys (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen

Täytyy myöntää, että Iida Rauman uusin teos olisi saattanut jäädä minulta lukematta ilman tämän viikon uutista hänen Finlandia-voitostaan. Olen kyllä lukenut tämän lahjakkaan nuoren kirjailijan teoksia aiemmin, ja pitänyt niistä, mutta Hävityksen tematiikka tuntui minusta vähän liian raskaalta. Tai pikemminkin tuntui, ettei omassa elämässäni ole nyt oikea aika käsitellä joitain ikävämpiä koulumuistoja.

Toki tämän kirjan aika-akseli on eri kuin omat muistoni 1980-luvulta, ja siinä esiintyvät diskurssit kiusaamisesta ovat erilaisia. Eli en päätynyt peilaamaan omia koulumuistojani paljoakaan tämän romaanin maailmaan.

Romaanin päähenkilö on nuorehko peruskoulun historian opettaja A, joka on kotoisin Kaarinasta ja kärsii epämääräisistä ahdistusoireista. Hän on ollut lapsena ja nuorena koulukiusaamisen uhri, mutta niin on ollut moni muukin rankan oloisessa lähiökoulussa. Noin kolmikymppisenä A. joutuu kohtaamaan menneisyytensä varjot, jotka kummittelevat myös hänen työssään opettajana.

A. elää edelleen puolittaista opiskelijaelämää Turun ylioppilaskylässä, vaikka käy koulussa palkkatöissä. Hänelle itselleen on jonkinlainen mysteerio, kuinka hän on päätynyt töihin koulumaailmaan, sillä hän koki itsensä todelliseksi outolinnuksi jo pedagogisissa opinnoissa. Mutta ehkä hänessä elää pieni maailmanpelastaja, joka haluaa vaikuttaa tulevien polvien koulussa viihtymiseen.

A. on naisia rakastava nainen, jonka oman identiteetin löytämisen polku ei ole ollut helppo. Hänellä on huolehtiva naisystävä Henriikka, jonka kanssa hän ei kuitenkaan asu yhdessä. Teos ei kuitenkaan keskity A:n parisuhteeseen, vaan lesbouden teemaa käsitellään yleisemmällä tasolla.

A: lla on jonkun sortin fiksaatio luokkakaveristaan Irasta, jonka vaiheita hän seuraa tiiviisti netissä. Irasta on tullut kirjailija, mutta ei kovin menestynyt sellainen. Ira on ollut välillä ystävä, välillä julma kiusaaja, mutta enemmän kiusattu. Tyttöjen porukassa on ollut paljon väkivaltaisia leikkejä. Ja moni on aloittanut seksuaalisen etsinnän kovin nuorena.

Kaarina on synkistelevä paikkakunta, jossa nuoret pukeutuvat lähinnä mustan ja harmaan turvasävyihin. Värien käyttöön liittyy suuria riskejä, sillä silloin voi tulla väärällä tavalla nähdyksi. Erilaisuuden sietokyky on tässä kouluyhteisössä lähes olematonta. A. on ”vitun ruma hippi”, jonka kirkkaanpunainen farkkutakki on liikaa käytävän huutelijoille.

Yksi romaanin suuri merkityskeskittymä on kuudennen luokan leirikoulu Viron Hiidenmaalle. Tätä retkeä valmistellaan koulussa pitkään, ja sen aikana tiivistyvät tietyt vahingolliset roolimallit ja kuviot.

Välillä Rauma vertaa A:n koulukokemuksia Pariisin Salpetrieres-mielisairaalan ihmiskokeisiin, joita tehtiin alempien yhteiskuntaluokkien naisille. Itse olen lukenut näistä surullisenkuuluisista kokeista monista akateemisista lähteistä, joten pysyin melko hyvin tässä historiallisessa sivupolussa mukana. Mutta voisin kuvitella, että tuo ulottuvuus romaanissa voi lukijasta tuntua tässä laajassa ja koukeroisessa teoksessa kaukaa haetulta tai raskaalta.

Turun alueen historiaa kirjassa käydään läpi ansiokkaasti. Ehkä nämä kerrokselliset historialliset havainnot monelta vuosisadalta nostavat romaanin profiilia rankasta selvitymistarinasta kohti todellista sanataidetta.

Äänikirjaformaatissa Turun seudun murrepuhe pääsi hyvin esille, ja jotenkin osasin nauttia siitä kaiken karmeuden keskellä. Eli teinityttöjen keskusteluissa on myös huumoria. Ja koska A:n oma näkökulma kiusaamisen tematiikkaan tuntui korostetun akateemiselta, oli hyvä, että kirjassa pääsivät ääneen myös toisenlaiset hahmot.

Romaani on yhteiskunnallisesti painava, kantaaottava ja hengästyttävän moniulotteinen. Ehkä teos tuntui minusta paikoitellen vähän liian monisanaiselta, mutta välillä tempauduin hyvin tajunnanvirtaan ja joidenkin hahmojen pitkiin monologeihin. Parasta teoksessa oli kuitenkin juuri yhteiskunnallisen/poliittisen analyysin kypsyys, ja se havainto, että myös koulukiusaaminen on poliittinen ilmiö, jonka puuttumiseen vaikuttavat vahvasti aikuisten arvot ja poliittinen tausta.