Katoamisjuttu maailman reunalta

Teos: Julia Phillips: Katoava maa (Siltala, 2021)

Suomennos: Sanna Majuri

Marisa on Yhtenäinen Venäjä-puolueelle uskollinen toimittaja Kamtshatkan niemimaalla, Petropavlovskin kaupungissa. Hän on töissä puolueen lehdessä, ja elättää kahta alakoululaista tytärtään, Aljoshaa ja Sofiaa, yksin. Ex-mies on paennut velvollisuuttaan Moskovaan, eikä maksa elatusmaksuja. Tytöt joutuvat usein viettämään kahdestaan aikaa kaupungilla, varsinkin loma-aikoina, ja eräänä päivänä tapahtuu jotain odottamattoman karmeaa. Tyttöjen on nähty nousevan vieraan miehen autoon meren rannalla, eikä heihin ole saatu yhteyttä sen jälkeen. Tyttöjen katoaminen on iso mediatapaus suht sulkeutuneella alueella, ja sen jälkeen monikaan lapsi ei enää saa liikkua yksin ulkona ilman aikuisten valvontaa.

Tapaus jättää syvän jäljen yhteisöön, jonka elämäntapa on muuttunut suuresti sitten 1990-luvun murroskauden. Amerikkalainen Julia Phillips on kirjoittanut romaanin kaupungin ihmisistä, ja vähän maaseudunkin. Hän vietti vuoden 2011 tutkijana Kamtshatkan niemimaalla, ja on palannut sinne myöhemminkin. Kadonneiden tyttöjen tapaus on fiktiota, mutta henkilöhahmoissa on pakko olla elementtejä tosi elämän tyypeistä. Romaanissa on sillä tavalla etnografinen ote, että se pyrkii kuvaamaan eri taustoista tulevia ihmisiä. Fokuksessa on yhteisö, alkuperäiskansojen ja venäläistaustaisten rinnakkaiselo, ja varsinkin maaseudulta tulleiden sopeutuminen kaupunkiin.

Koko tarina ei keskity tyttöjen etsimisoperaatioon. Tämä on romaanin vahvuus ja heikkous. Noin puolet tarinoinnista liittyy nuorten aikuisten työ- ja naimahuoliin, ja vapaa-ajanviettoon villissä luonnossa. Romaanin rakenne muistuttaa välillä novellikokoelmaa, sillä lähes joka kappaleessa on erillinen juoni. Katoamisen draaman kannalta tarina siis välillä leviää käsiin ”kuin Jokisen eväät”, mutta paikallista makua näissä eväissä on riittämiin.

Paikalliset alkuperäiskansat, muun muassa eveetit, korjakit ja tsupsit, eivät tunnu joutuvan sukupuuttoon aivan pian. Romaanissa on pontevia kulttuurin elvyttäjiä, ja yliopistolla harrastetaan paikallisia kansantansseja. Alkuperäiskansojen naisten parissa japanin opiskelu on suosittua, sillä japanilaisten turismi alueelle on rahakas bisnes. Teiniraskauksia sattuu varsinkin maaseudun tytöille usein, jo siksi, että heidän vanhempansa viettävät pitkiä aikoja tundralla poroja erottelemassa.

Kirjasta jäivät mieleen myös vähän kepeämmät tarinat nuorison juhlimisesta. Uudenvuodenvietto vuokramökeillä on perusmeininkiä Kamtshatkassa, ja kirjassa reilu parikymppiset mimmit, Lada ja Kristina, odottavat Pietarista palannutta ystäväänsä Mashaa kaveripiirin mökkibileisiin. Masha on etääntynyt tästä poppoosta, hän on edennyt hyviin töihin ohjelmoijana, ja varsinkin Ladaa kismittää ystävän viileä asenne. Uudenvuoden illan tavoitteena kaikilla on pariutua edes yhdeksi illaksi, ja sekasaunominen edistää näitä viboja. Mutta Masha ei olekaan kiinnostunut urhojen huomiosta, ja onnistuu paljastamaan tyttöjen kesken känniselle Ladalle, että kotona Pietarissa häntä odottaa tyttöystävä. Lada pitää Mashan avointa lesboutta hengenvaarallisena, eikä siitä puhuminen ole turvallista edes Kamtshatkan erämaassa, kun mukana bileissä on ”isänmaallishenkinen” nuori poliisi. Ystävä on vielä niin tyhmä, että puhuu asioistaan vilpittömästi.

Eli kirjassa käsitellään nuorten putinistien arvomaailmaa, perhearvoja, homofobiaa, hyvä veli-verkostoja ja muuta suhmurointia. Mainituista paikoista parhaiten jäi mieleen kylä nimeltä Esso, joka on jonkin sortin perinnekulttuurin kehto. Tuo kuulostaa vierailun arvoiselta paikalta folkloristisine museoineen ja perinnerakennuksinern. Petropavlovskin neuvostotyylisern kaupunkikuvaan en rakastunut ensi silmäyksellä, vaikka varmasti sielläkin merimaisemat ovat hulppeat. Teos kuitenkin tarjoaa palan ”erilaista Venäjää” kaukokaipuun piinaamille, ja pidin myös siitä, ettei tässä kuvattu äärimmäistä kurjuutta, vaan enemmän keskiluokkaisten, koulutettujen ihmisten arkea.

Jouduin googlailemaan asioita taustoittaakseni alueen historiaa, mutta tärkeimmän tiedon löysin suomalaisesta Wikipediasta: Petropavlovskissa sijaitsee Suomesta katsottuna kaukaisin Hesburger. Ja Hesen omilta sivuilta sain selville, että ravintoloita on kaupungissa jopa kolme kappaletta. Käyköhän siellä myös S-etukortti?

Viha kirjoittamisen piiskurina

Teos: Antti Hurskainen: Kuihtuminen (Siltala, 2021)

Äänikirjan lukija: Ville Tiihonen

Kun minulla ei ole varaa kaupalliseen suoratoistopalveluun, päädyn lukemaan kirjoja, joita en ehkä muuten valitsisi. Kertoo myös paljon lukuharrastukseni maanisuudesta, etten muistanut lukeneeni Antti Hurskaisen esikoisteoksen, jossa käsiteltiin nuoren miehen syömishäiriötä hurjan raa’alla tavalla.

Kuihtuminen tuntuu enemmän autofiktiolta kuin esikoisteos, ja kustantaja markkinoi sitä proosateoksena, ei romaanina. Teoksen kertoja on helsinkiläinen, yli kolmikymppinen mieskirjailija, joka kertoo olleensa alkoholisti jo kahden vuosikymmenen ajan. Miehen isä on eläkkeellä oleva kirjallisuuden professori, jolle myös on maistunut alkoholi, mutta vanhemmilla päivillä hän harrastaa lähinnä terveysintoilua ja kvasi-henkisiä asioita miehen äidin kanssa. Pariskunnan avioliitto on löytänyt uuden kukoistuksen, ja varsinkin miehen äiti harrastaa siitä puhumista podcasteissa ja eläkeläisten lehdissä. Isä ei ole aina ollut yhtä rasittava, vaan on ollut myös aika, jolloin tämän kanssa on pystynyt keskustelemaan kirjallisuudesta älyllisesti. Tuolloin isä oli myös masentunut ja gin and tonicin suurkuluttaja.

Nimetön kertoja on mappi C:hen heitetty kirjailija, joka saa puhujakeikkoja lähinnä maakuntien kirjastoista. Tarinan alussa hän on keikalla Kuopion kaupunginkirjastossa, jossa kuulijoiden määrä mahtuu kahden käden sormiin. Jotenkin hän päätyy myös Kirsti-nimisen naisen hautajaisiin, ja seuraamaan tämän ysikymppisen ex-miehen vaiheita. Tämä vanha mies tuntuu hänestä aidommalta tapaukselta kuin oma isä, jolle vanhenemisen uhmaaminen on muodostunut pakkomielteeksi. Vanha mies asuu tätä nykyä Kouvolassa, jonne kertoja välillä pakenee kirjoittamisretriittiin.

Pystyäkseen ylläpitämään kosteaa elämäntapaansa kertoja on taloudellisesti riippuvainen vanhemmistaan. Hänet on heitetty asumaan vanhempien omistamaan yksiöön jo alaikäisenä, ja myöhemmin hän on saanut haltuunsa rivitalopätkän Kouvolasta, johon vanhempien on ollut vaikea löytää vuokralaisia. Kertomus miehen oleilusta Kouvolan seudulla olikin kirjan kiinnostavin osio, sillä siinä tarkkaillaan enemmän tavallisia ihmisiä kuin muita kirjailijoita ja kulttuurivaikuttajia. Kertojan tapa ruotia nykykirjallisuuden alennustilaa ja nimetä inhokkikollegoitaan oli pelkästään arroganttia. Sain vaikutelman, ettei hän ole Antti Hyryn jälkeen pahemmin arvostanut muita kirjailijoita kuin Teemu Keskisarjaa ja Timo Hännikäistä, jotka molemmat tunnetaan yhtä lailla arroganteista ulostuloistaan.

Kertoja vihaa äänikirjoja (mutta on antanut kirjansa julkaistavaksi siinäkin formaatissa), kirjailijoiden somejulkisuutta ja brändäämistä. Osittain pystyin hyvin samastumaan hänen vihaansa, mutta loppua kohti tämä positio alkoi jo tuntua toisteiselta. Suurimmat pyyhkeet hän antaa dekkarien kirjoittajille ja suurkuluttajille, eikä hän ymmärrä, miksi kirjallisuutta ylipäänsä tuotetaan hyötyliikkujien nappikuulokkeiden tarpeita varten.

”Pahan pojan” mainetta kirjailija kasvattaa tässä lähinnä alkoholismin kuvaajana, ilmastoaktivismin epäilijänä ja antifeministinä. Feminismin dissaaminen oli kuitenkin melko laimeaa, sillä kertoja ei esikuvansa Hännikäisen tavoin ole aikoihin kärsinyt seksin puutteesta. Hänen positionsa on jokseenkin aseksuaalinen, ja näin naisten seksuaalisen vallan käyttö ei kuulu päivittäisiin huoliin. Miehen kännissä ajaminen tuntuu tässä lähinnä säälittävältä rehvastelulta, ja autoakin hän tuntuu pitävän osittain vittuiluna tiedostaville kollegoilleen ja vanhemmilleen.

Tekstissä oli kuitenkin jotain vetävääkin, kun jaksoin kuunnella tilityksen loppuun. Olisin saattanut saada joitain kiinnostavia lukuvinkkejä, jos olisin malttanut kirjoittaa tuntemattomien kirjailijoiden nimiä ylös. Teos ei epäkaupalliseksi vaihtoehtoproosaksi ollut ainakaan vaikeaselkoinen tai liian kokeellinen, mutta tällainen valkoisen kaupunkilaisen, omalla tavallaan etuoikeutetuissa olosuhteissa elävän mieskertojan kyyninen maailmantuska on kulunut kirjallisuuden teema. Tunsin enemmän samastumista vaikka Anssi Nymanin teosten kanssa, joissa kertoja on oikeasti ponnistanut kirjailijan rooliin marginaalista ja taloudellisesta puutteesta.

Esikoisteoksena Kuihtumista ei todennäköisesti olisi julkaistu, mutta en menisi kutsumaan sitä väliteokseksi. Tällaisia julkaistaan Suomessa Hurskaisen inhokeilta kuin sieniä sateella, ja täytyy sanoa, että pidin tästä enemmän kuin vaikka Anna-Leena Härkösen kolumnien koosteteoksesta. Ongelmana koin ehkä eniten kirjan rakenteen, juonen puutteen ja paikoitellen saarnaavan otteen, varsinkin kohdissa, joissa ruodittiin nykykirjallisuutta.

Kirjan vihaisuus ei ollut minulle ongelma, päinvastoin. Myös masennuksen ja päihderiippuvuuden teemojen käsittely tuntui rehelliseltä, ja kirjan hahmoista olisin itsekin ollut mieluummin kertojan kuin tämän isän housuissa.

Jos kirjaa lähtee lukemaan pikemminkin pitkänä esseenä kuin proosateoksena, siitä luultavasti saa enemmän irti. Siinä on myös paikoitellen matkakirjan siemeniä, jos maakuntamatkailu Siilinjärven kaltaisille paikkakunnille kiinnostaa. Itse olisin mielelläni lukenut lisää vaikka kouvolalaisesta kunnallispolitiikasta tai kylmälaiteyrittäjyydestä. Näissä kohdissa minua nauratti aidosti, joten jäin tarinassa lopulta plussan puolelle.

Goottilainen varis lentää kauas

Teos: Patti Smith: M Train (Siltala, 2020)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Viime viikon kokemukseni Patti Smithin kirjallisen tuotannon parissa oli niin lupaava, että hyppäsin heti uuden mahdollisuuden tultua M-junan kyytiin. Tässä toisessa omaelämäkerrallisessa teoksessa matkataan Smithin lempipaikkoihin Yhdysvalloissa ja maailmalla, ja etsitään henkisiä koteja taiteesta ja kirjallisuudesta.

Ja tässä meillä kaikkien aikojen kahvilassa työskentelevien kummitäti! Jos on aloittanut taiteellisen uransa Chelsea Hotelin aulabaarista 60-luvulla, voisi kuvitella, että tuon holistisen kokemuksen jälkeen suurin osa maailman kuppiloista tuottaa pettymyksiä. Kirjaa kirjoittaessaan hänen kantapöytänsä löytyy Greenwich Villagen Cafe Enosta, jossa hän tulee toimeen kahvilla, tummalla leivällä ja oliiviöljyllä. Suhde tähän mestaan alkaa horjua, kun hänen lempibaristansa ilmoittaa lähtevänsä perustamaan omaa kuppilaa jonnekin Atlantin rannalle.

Smithin pitkäaikainen aktivismin kohde on ollut arktisten alueiden suojelu, ja hän tukee Alfred Wegener-insituuttia, joka keskittyy merien tutkimukseen. Tämä on vienyt hänet säätiön kokouksiin Saksaan ja myös Islantiin ja Grönlantiin pienimuotoisille tutkimusmatkoille. Kiinnostavalla tavalla Smith raivaa tutkimuksen ja taiteen rajapintoja: ehkä runoilija on se marginaalien tutkija, jonka muistiinpanot suttaantuvat kahviloiden servetteihin, eivätkä pysy millään järjestyksessä. Insituutin vuosikokouksessa hän pitää puheen servieteistään, ja joutuu selittämään puljun sihteerille, miksi hänellä ei ole puhtaaksi kirjoitettua tiedostoa muille jaettavaksi.

1970-luvun lopussa Smith tutustui elämänkumppaniinsa ja lastensa isään kitaristi Fred Smithiin (1948-1994), jonka kosintaan oli helppo myöntyä siksikin, ettei liitto edellyttänyt ikäviä nimenmuutoksia. Hän jäi leskeksi molempien lasten ollessa alaikäisiä, ja eli hiljaiseloa päärynäpuiden alla Michiganissa, kunnes muutti takaisin New Yorkiin.

Kirjassa Smith kunnostaa poikansa Jacksonin kanssa kakkoskotia nimeltä Alamo jonnekin itärannikon pieneen kalastajakylään, joka selviää Sandy-myrskyn kurimuksesta. Kodit eivät edusta Smithin elämässä pysyvyyttä, mutta jotkut esineet edustavat. Esineiden tutkiminen, niiden mukana kantaminen ja niille puhelu jatkuu tässä teoksessa jopa voimallisempana kuin Ihan kakaroissa. Smith ei voi matkustaa ilman tärkeitä amuletteja, kuten etiopialaista puuristiään, ja yhtenä elämänsä saavutuksena hän pitää sitä, että hän onnistui kuljettamaan häämatkaltaan kiviä Ranskan Guyanassa sijaitsevasta koloniaalisesta rangaistuslaitoksesta Jean Genet’ ille.

Viiime aikojen reissuillaan Euroopassa Smith on pitänyt Lontoota välilaskupisteenä, jossa hän käy lataamassa akkujaan aina samassa Covent Gardenin hotellissa. Retriitteihin kuuluvat pitkät rikossarjamaratonit ITV-kanavalta, ja lohturuoan tilaaminen huonepalvelusta. Näissä hotellihuoneissa hän on tutustunut myös skandisarjoihin, ja hän kokee rikoskirjallisuuden läheiseksi sukulaiseksi omalle taiteelleen.

Smithille tyypillistä on maaninen omistautuminen jollekin tietylle genrelle, taiteilijalle tai kirjailijalle, eli vahvat ”kaudet”, jolloin hän ei tee muuta kuin vaikka suurkuluta Haruki Murakamin tuotantoa nuudelibaareissa siemaillen samalla sakea. Aistinautintojen saralla hän tuntuu jopa askeetikolta, sillä hän on niin uppoutunut lukemiseen, ettei ehdi syödä ruokaa silmillään.

Kunnon älyköksi hän profiloituu syvällisellä klassisen filosofian ja eurooppalaisen kirjallisuuden klassikkojen tuntemuksellaan, joka nimenoman ulottuu anglomaailmaan ulkopuolelle. Kirjassa käydään läpi niin Goethen ja Schillerin kuin Rimbaudin ja Artaudin tuotantoa, ihmetellä. Wittgensteinin käsittämättömyyttä ja yritetään etsiä merkitystä Medeia-myytille nykyajassa. Tällä korkeakulttuurisella reissulla on siis inhimillistä, että välillä linnoittaudutaan hotelliin latautumaan Wallander-sarjan pariin. Henning Mankell varmasti edustaa Smithille kevyintä mahdollista kirjallisuutta, ja tulee mieleen kysyä, onko hän koskaan lukenut todella aivotonta kirjallisuutta. Kuten vaikka Shopaholic-sarjaa tai Dan Brownia?

Teos on enemmän esseistinen ja fragmentaarinen kuin Ihan kakaroita, ja voin hyvin kuvitella, miksi esseegurumme Antti Nylen on ottanut käännöksen projektikseen. Sielunsukulaisuus kuplii teoksen ”somnabulistisissa hedelmissä”, joiden maku on kirpeän juureva. Matkakirjana teos vie lukijansa mitä sielukkaampiin kohteisiin, joissa lukea kirjoja yksin, tai korkeintaan kaksin, ja joissa dekkarin murhanhimoinen juoni alkaa punoutua siitä, kun joku ärsyttävä tyyppi on vallannut kantapöytäsi.

Goottilaisen variksen jalanjäljissä

Teos: Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala, 2015)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Patti Smithin kirjoista olen kuullut hehkuttavaa ylistystä jo pitkään, mutta joku minussa on saanut vastustamaan näitä teoksia, jotka pursuavat pelkkiä taiteen ja kulttuurin legendoja. Mutta tässä vaiheessa, kun Yhdysvalloista tulvii lähinnä älyvapaita, masentavia ja ahdistavia uutisia, voi olla lohdullista lukea toisenlaisista ajoista.

Patti Smith (s.1946) on Trumpin ikätoveri, jonka iso osa aikuiselämästä on kulunut New Yorkissa kuten istuvalla presidentilläkin. Monilahjakas nainen on kunnostautunut monella taiteen alalla, ja tuntenut elämässään lähes kaikki merkittävät kulttuurialan vaikuttajat. Elämän yliopistona toimi Manhattanin Chelsea Hotel, jossa nuori Patricia eli kiihkeästi ensimmäisen elämänkumppaninsa Robert Mapplethorpen kanssa. Ihan kakaroita keskittyy tuohon aikaan, vaikka siinä on myös fragmentteja pariskunnan lapsuudesta.

Patti Smithistä olisi voinut tulla aivan tavallinen alakoulun opettaja, ellei olisi tullut vahingossa raskaaksi 19-vuotiaana ja tämän vuoksi erotetuksi collegesta. Ensimmäisen lapsensa hän antoi adoptioon ja pian tämän jälkeen matkusti Philadelphiasta New Yorkiin ilman tarkkaa suunnitelmaa tulevasta. Alkuaikojen taiteilijanura oli välillä niukkaa, välillä rutiköyhää, mutta Smithin ja Mapplethorpen symbioottinen suhde johti lopulta päämäärätietoiseen tekemiseen, yhdessä ja erikseen.

Pattin ja Robertin suhde oli romanttinen, muttei leimallisesti eroottinen. Ehkä nuorelle Pattille arkielämä luovuutta pursuavan, lupaavan kuvataiteilijan kanssa oli tärkeämpää kuin uskollinen parisuhde ja perheen perustaminen. Viittauksia Robertin latenttiin homoseksuaalisuuteen oli nähtävissä jo miehen varhaisissa töissä, mutta Patti alkoi nähdä selviä merkkejä miehen sivusuhteista toisiin miehiin vasta parin muuttaessa tuohon hotelliin, jossa vapaa rakkaus oli muutenkin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olin yllättynyt siitä, kuinka vähän kirjassa kuvataan päihteiden käyttöä. Patti Smith itse ei ole addiktiivinen persoona, ja huumeisiinkin hän tutustuu vain vahingossa. Samaan aikaan hänen kumppaninsa käyttää säännöllisesti LSD:tä ja kannabista. Eniten käytössä naista harmittaa aikataulujen venyminen ja hitaus, se, että miehellä voi huumepäissään kestää puoli päivää pelkkien asusteiden valintaan.

Patti itse on taiteentekijänä kurinalainen proletääri, joka käy jossain töissä läpi tämän glamoröösin elämänvaiheen. Suurin osa Chelsea Hotelin asukkaista ei näin tehnyt, mutta Pattilla on pragmaattisen selviytyjän geenit. Onnella ja sattumallakin on osansa pelissä, tai kuten hän sanoo: ”satuin vaan saamaan yhden parhaista hevosista.”

Goottilainen varis oli itse Salvador Dalin kuvaus nuoresta taiteilijasta, jota hän oppi pitämään kunnianimekkeenä. Tämän teoksen perusteella saan vaikutelman, että kuvataide oli nuorelle Smithille se varsinainen intohimon kohde, jolle hän uhrasi enemmän aikaa kuin kirjoittamaan ja musisoimaan oppimiselle. Smithin tie kohti punkin papittaren asemaa ei ollut alkuvaiheessa itsestäänselvä, vaan musahommia aloitellessaan hänelle tuli yllätyksenä, että kitara pitää virittää.

Kirjassa on jännää vuoropuhelua esineiden maailman kanssa, joka alkaa jo Smithin varhaisesta lapsuudesta. Hän kiintyi jo lapsena roskiksista löytämiinsä katolisiin patsaisiin ja muihin uskonnollisiin reliikkeihin, ja suhteessaan Robertiin läheisyyttä ilmaistiin monenlaisten amulettien välityksellä. He myös tekivät koruja omaan käyttöön ja myyntiin, ja tällaisen pajan pitäminen oli melko työlästä Chelsea Hotelin pienimmässä ja halvimmassa huoneessa.

Koin teoksen sivistävänä, koska siinä vilisee paljon minulle tuntemattomia taidemaailman hahmoja, varsinkin Smithin omalta ajalta. Teoksen historiallisiin kerrostumiin oli helpompi samastua, sillä 1800-luvun goottilaisromantiikka miellyttää minunkin silmää ja korvaa.

Laitoin heti Smithin uusimman teoksen, Apinan vuoden, varaukseen, sillä oletan sen pitävän sisällään enemmän rock-elämäntavan kääntöpuolta. Tämä teos on kuvaus tietynlaisesta viattomuudesta ja idealismista, luovuuden alkukehdosta, jota pahat inhimilliset impulssit, kuten kateus ja ahneus, eivät vielä päässeet pilaamaan. Tästä kirjasta pidin sen elämäniloisuuden ja leikkisyyden vuoksi. Kateellisuutta voi toki kukin tahollaan kokea siitä päivittäisestä näkymästä, joka ulottui Pattin kantapöytään Chelsea Hotelin aulassa, mutta tuo oli yhden amerikkalaispolven eliittisiiven rajoitettu näkymä, ja lumottu maailma, jota emme voi millään taikapillillä puhaltaa takaisin.

Jokainen ihminen on hyrinän arvoinen

Teos: Kari Hotakainen: Tarina (Siltala, 2020)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Olen tässä parin kuukauden ajan etsinyt kissojen ja koirien kanssa köyhyyden kokemusasiantuntijoita leipäjonoja käsittelevään paneelikeskusteluun. Halukkaiden tarinankertojien löytäminen on ollut haasteellista, sillä vaikka leipäjonojen köyhien määrä on tänä vuonna kolminkertaistunut, harvapa haluaa tulla julkiselle paikalle kertomaan jonottamisen kokemuksistaan. Ja toki leipäjonojen köyhillä on muutakin kerrottavaa elämästään kuin köyhyys. Olen todella ylittänyt itseni uusien ihmisten jututtajana, mutta epäonnistunut täysin ihmisten saamisessa mukaan tarinatyöpajoihin. Edes ne harvat köyhät kaverini eivät ole lämmenneet köyhyyden kokemusasiantuntijan rooliin.

Kari Hotakaisen Tarina tuntuu liiankin todelliselta tässä työtilanteessani. Teoksessa pieni ryhmä ”nuhjuisia”, eli nuorehkoja työttömiä palkataan pilottihankkeeseen keräämään tavallisten ihmisten tarinoita systeemissä, jossa parhailla tarinoilla pääsee asumaan omaan asuntoon. Uudessa urbanisaation tilassa oman asunnon saaminen on harvinainen etuoikeus; valtaosa kaupunkeihin pyrkivistä joutuu asumaan tyhjentyneissä kauppakeskuksissa lattiamajoituksessa tai parakeissa.

Tunsin siis vahvaa samastumista kolmikymppisen ”nuhjuisen” Ilona Kuusilehdon hahmoon, joka on vastuussa Raatteentien kerrostalon asukasvalinnasta. Ilonan tehtävänä on kerätä asumaan pyrkivien tarinoita, vaikka kaikki eivät koe olevan kertomuksen arvoisia. Mukana on myös lomake- ja viranomaiskammoista porukkaa, jolta hermot menevät helposti byrokraattisissa kohtaamisissa.

Tiiviiseen teokseen mahtuu valtava galleria hahmoja, joista osa on enemmän opportunistisia kuin toiset. Osa on ”vain” siivoojia tai toimistoapulaisia, joille itsen vähättely on syvään juurtunut taitolaji. Osa taas on tottunut ruotimaan seksielämänsä ailahteluja ”tundraseksistä tantraseksiin” naistenlehdissä, ja kehumaan omia henkisiä värähtelyjään tositeeveeohjelmissa, joihin valitaan osallistujia kiinnostavin menetelmin.

Maaseutu on muuttunut suureksi Virkistysalueeksi, jossa työskentelee lähinnä eräoppaita ja gourmet-luomutuottajia. Rikkaat pääsevät luonnon helmaan eksymään, ja heidän pelastusoperaatioistaan saadaan aikaan koskettavaa somesisältöä. Tarinan maailmassa ei enää ole rahvaanomaista massaturismia, ja jopa laskettelukeskukset on suljettu liian sähkönkulutuksen vuoksi.

Eläimillä on suuri rooli tässä kertomuksessa, ja kun valtaosa ihmisistä on lopettanut niiden syönnin, ne pääsevät paremmin tutustumaan toisiinsa ilman ihmisten rasittavaa väliintuloa. Toisaalta hahmoiksi pääsevät myös Muumipeikko (jonka on vaikea hahmottaa oman brändäämisensä tasoa) ja Jeesus, jonka elämä Jumalan Poikana tuntuu välillä liian kuormittavalta.

Vaikka teos paikoitellen sai minussa aikaan hysteeristä hihitystä, upposin sen parissa vähän liiankin syviin vesiin omakohtaisen koskettavuuden takia. Hotakaisen polttoaineena tätä teosta kirjoittaessa on ollut raivo, ja maaseudun tyhjentymisen lisäksi hän on raivoissaan kulttuurimme yleisestä pinnallistumisesta ja tyhmentymisestä. Tarinankerronnan kannalta teos ei todellakaan ole kaukaista tulevaisuusdystopiaa, vaan Hotakainen reflektoi tässä pisteliäästi kirjallisen kulttuurimme nykytrendejä. Miksi jokaisesta julkkiksesta pitää olla olemassa oma/elämäkerta, ja miksi rikollisten True Crime-teoksia julkaistaan kuin sieniä sateella?

Ihmettelin kyllä sitä, että Hotakainen on antanut tehdä tästä teoksesta äänikirjaformaatin, ja vielä tuoreen autofiktiokirjailija Antti Holman lukemana. Rakenteellisesti äänikirjatoteutus oli haastava seurattava, koska teos on niin moniääninen.

En ole lukenut Hotakaisen koko tuotantoa läpi, mutta pidin tästä enemmän kuin aiemmin lukemistani teoksista viime vuosikymmeneltä, joissa on ollut omaan makuuni vähän liian alavireinen tempo. Tässä teoksessa kierroksia ja virtaa riittää, ja myös halua muuttaa ihmiskunnan kehityksen suuntaa.

Taco Bellin tyhjentyneen pikaruokalan asukiksi en nimittäin vanhempana halua, enkä kymmenen neliön kanankoppeihin, joissa ihmisellä ei ole muuta virkaa kuin pohtia energiankulutustaan. Ja valitettavasti oma rutiköyhä tulevaisuuteni tuntuu hälyttävästi juuri sellaiselta.

Hapattamattoman leivän jäljillä

NybergTeos: René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Siltala, 2014)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Muutama vuosi sitten minulla oli lukemistoissa juutalaiskausi, ja silloin tulin huomanneeksi René Nybergin teoksen Viimeinen juna Moskovaan. Kirjaa en tuolloin saanut käsiini, vaikka sen aihepiiri kiinnosti kovasti. Jostain syystä juuri Baltian maiden juutalaisten historia kiinnostaa minua juutalaissaagoista eniten, ehkä siksi, että matkailu noille traagisille maamerkeille olisi helpointa toteuttaa.

Tässä teoksessa ikääntyvä ex-diplomaatti pääsee selville äidinpuolisen juutalaissukunsa vaiheista vasta noin kuusikymppisenä, ja tapaa diasporassa asuvia sukulaisiaan, joista hän on kuullut vain vähän vuosien varrella. Nybergin äiti Feige valitsi nuorena avioliiton kristityn miehen kanssa, luopui uskonnostaan ja joutui perheensä hylkimäksi. Suku asui Helsingissä ei kovin kaukana Nybergien kodista, mutta Feige joutui lapsineen systemaattisen karttamisen kohteeksi.

Enemmän kuin Feigestä kirja kertoo kuitenkin tämän serkusta Maschasta, joka pelastaa henkensä hyppäämällä Riiassa viimeiseen junaan Moskovaan vuonna 1941. Viimeiseen junaan ennen saksalaisten miehitystä ja todennäköistä teloitusta. Mascha ja aviomies Josif ovat molemmat juutalaisia, ja päätyvät Moskovan sijasta Alma Ataan, täysin vieraaseen kulttuuriin. Juutalaiset kaupunkilaisintellektuellit eivät opi yhdessä yössä tekemään raskaita maataloustöitä kolhooseilla, vaan tepastelevat Kazakstanin kylien raiteilla oudoissa tummissa puvuissaan.

Maschan perhe pääsi muuttamaan 1970-luvulla Israeliin, mutta Mascha ei kotiutunut sinnekään, vaan onnistui siirtymään Länsi-Berliiniin, jossa oli eniten jälkiä siitä itäeurooppalaisesta juutalaiskulttuurista, johon hän oli aikanaan syntynyt. Suvun alkuperäiset juuret olivat Vitebskin alueella, joka nykyään kuuluu Valko-Venäjään.

Feige ja Mascha olivat nuorina läheisiä ystäviä, jotka vierailivat toistensa luona Suomenlahden yli. Vaikka Feige lähetettiin Riikaa sopivaa juutalaissulhasta etsimään, hän ei totellut vanhempiensa toiveita, vaan rikkoi yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä karkealla tavalla. Ironista oli, että 1930-luvulla juutalaiset itsekin uskoivat muodissa oleviin rotuteorioihin, ja että yhteisössä kokoonnuttiin varoittamaan nuorisoa seka-avioliittojen vaaroista.

Nyberg on ilmeikäs kirjailija, joka kuvailee omaa suhdettaan juutalaisuuteen vähemmän korrektein termein. Hänen oma kiinnostuksensa äitinsä tukahdutettuun uskontoon ja kulttuuriin virisi vasta keski-iässä, ja hän piti lupauksensa äidilleen olla vierailematta Helsingin synagogassa ennen tämän kuolemaa. Asuessaan 70-80-luvuilla Neuvostoliitossa hän pääsi käymään synagogissa ensimmäisiä kertoja, mutta suurempi kiinnostus suvun historiaan syttyi vasta 2000-luvun alussa, kun pikkuserkku Lena tuli vierailemaan Helsingissä Tel Avivista.

Teoksen puolivälin jälkeen aloin hieman puutua yleisen historian oppitunteihin, sillä Nyberg kertaa Baltian maiden geopolitiikkaa todella perusteellisesti. Toisaalta teoksesta välittyy hänen intohimonsa Itä-Euroopan kulttuureihin laajemminkin, ei pelkästään juutalaisten omaan.

Kuuntelin muuten muutama viikko sitten hänen uudempaa teostaan Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019) reippaasti yli puoleenväliin, mutta teos jäi vielä kesken. Tuo teos kertoo herkullisella tavalla ortodoksisen kirkon asemasta neuvostoaikoina, ja siinäkin Nybergin oma henkilöhistoria limittyy laajemman poliittisen kudelman säikeisiin. Yhdistettynä nämä kaksi teosta ovat tuhti johdatus 1900-luvun suuriin muutoksiin. Itä-Euroopan eloonjääneiden juutalaisten tarinat ehkä konkretisoivat parhaiten toisen maailmansodan ja kylmän sodan suhdanteita, koska monet heistä päätyivät asumaan usealla mantereella etsien aina uutta kotia ja kulttuurista kiinnikekohtaa ja kaivaten aina jonnekin, paikkaan, jota ei enää ollut olemassa.

Orpojen aatelisten kasvatuslaitoksessa

HulttioTeos: Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Ilman koronaepidemiaa olisin tuskin tarttunut Teemu Keskisarjan Mannerheim-teokseen, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Aiemmin tässä blogissa olen ruotinut Keskisarjan Aleksis Kivi-teosta, josta aikanani pidin, mutta lukemisen jälkeen jotkut sen sutkautukset alkoivat elää omaa elämäänsä mielessäni ja aloin vakavasti kyseenalaistaa hänen populistista kirjoittamistyyliään. Myös miehen julkiset esiintymiset ovat tämän jälkeen lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja odotankin jo, milloin hänet kutsutaan YLE:n studioon myös tartuntatautispesialistina.

Hulttio kuitenkin ärsytti minua vähemmän kuin Saapasnahkatorni, mikä on merkillistä, koska suhtautumiseni Mannerheimiin on lähtökohtaisesti negatiivinen. Teos käy läpi kansallissankarimme vaiheita Louhisaaren kartanosta Helsingin poikalyseon kautta Haminan kadettikouluun, ja sieltä Pietarin sotilasuralle. Haminan osuus on teoksessa merkittävin, ja kertoo mieleenpainuvasti tuon ajan kasvatusmenetelmistä. Kadettikouluun lähettäminen saattoi olla myös kurittomien kakaroiden kurinpitomenetelmä aatelisperheissä, ja Gustavin tapauksessa motiivit ovat ilmiselvät, olihan hän vastikään menettänyt äitinsä, ja enon perhe oli määrätty ylivilkkaan pojan huoltajiksi. Kadettikoulu oli suvulle huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin vaikka yliopistokoulutus, johon Gustav-pojalla ei muutenkaan näyttänyt olevan suurempaa ambitiota.

Keskisarja leikittelee ADHD:n teemalla, joka saattoi olla Mannerheimin suvussa verissä. Hän toteaa, että myös marsalkan siskoilla oli vastaavia keskittymisongelmia koulussa, ja tavallaan tervehenkistä keppostelua myös ihailtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Mannerheimin keppostelun kaudet kulkivat aaltoina, ja välillä hänellä oli myös todellisen kunnostautumisen ja katumuksen vaiheita. Ylioppilaaksi hän kirjoitti yksityisoppilaana erinomaisella päättötodistuksella ja cum lauden yleisarvosanalla, mikä tuohon aikaan ilmeisesti oli hyvä suoritus.

Haminan kadettikoulussa ei harrastettu ruumiillista kuritusta, mikä oli aikanaan edistyksellistä, mutta vanhemmat toverit suorittivat nuorempiensa karaistuksen perinteisillä kiusaamismenetelmillä. Gustav kasvoi kiusatusta kiusaajaksi, ja oppi teini-ikäisenä soluttautumaan Haminan kestikievareissa silmäätekevien setämiesten seuraan. Yöjuoksut eivät tietystikään olleet sallittuja, mutta muutakaan viihdytystä ei uinuva provinssikaupunki kasvateilleen tarjonnut. Harvinaisen verevästi Keskisarja kertoo eräästä pääsiäisestä, jolloin Gustav päätyi vetämään perinteiset kirkkopyhien kaatokännit virkamiessetien kanssa, ja tuli tämän jälkeen erotetuksi koko oppilaitoksesta.

Yleistä ajankuvaa teoksessa on runsaasti, ja siitä välittyy Keskisarjan laaja lukeneisuus. Itseäni alkoi kiinnostaa varsinkin Mannerheimin siskojen ja tytärten kohtalot, ja puhutaan teoksessa myös uhmakkaan Nata-vaimon sairaanhoitajan kouluttautumisesta vastoin aviomiehen tahtoa ja toivioretkestä Vladivostokiin uutta ammattiaan harjoittamaan. Naisemansipaatio kuului olennaisena osana tämän aatelissuvun vaiheisiin, eivätkä Gustavin elämän naiset tuntuneet tottelevan tätä missään vaiheessa.

Jos teos olisi ylioppilasaine, en antaisi sille täysiä pisteitä, koska loppuvaiheessa siinä mennään reippaasti ohi annetun aiheen. Keskisarja kokee tarvetta sotkea lusikkansa homoepäilyskeskusteluun, ja loppuviidennes teoksesta käsittelee muutenkin Mannerheimin uraa yli viisikymppisenä kansalaissodassa ja tämän jälkeen. Teos paisuu yleiseksi puheenvuoroksi Mannerheimin henkisestä perimästä, ja tuottaa taas populistisia heittoja mediakeskusteluihin. Toki nauroin Keskisarjan verbaliikalle viettielämää käsittelevissä kappaleissa: hän kutsuu marsalkkaa ”perusköyrijäksi”, mutta viittaa myös muuhun pelehtimiseen, vehtaamiseen ja ”takatuupparin” käsitteeseen, joka oli ainoa todiste 1800-luvulla homoseksuaalisuuden diskursseista.

Luulen, että jokainen meistä, joka on joskus käynyt rehtorin puhuttelussa tai istunut jälki-istunnossa, pystyy löytämään samastumispintaa tämän tarinan kanssa, mikä ei millään tavalla kiillota Mannerheimiin liittyvää sankarimyyttiä, vaan pyrkii kertomaan miehestä, joka omaan syntyperäänsä ja edellytyksiin nähden selviytyi elämänsä haasteista keskinkertaisesti, tuottaen lähipiirilleen toistuvia pettymyksiä. Teos peräänkuuluttaa kohteensa inhimillisyyttä, mutta myös tietynlaista eleganssia ja tilannetajua.

Äänikirjana teos toimi kohdallani loistavasti, sillä luettuna jäin makustelemaan tiettyjä sananvalintoja paremmin kuin jos olisin lukenut sen painettuna teoksena. Olen myös lukemani jälkeen kiinnostunut retkestä Louhisaaren kartanoon, nauttimaan hiipuvan ja köyhtyvän aatelissuvun sivistyksen rippeistä, kummitusjutuista ja omenalehtojen tuoksuista.

Kestävien haaveiden puutarhuri

Teos: Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala, 2019)

Lukija: Erja Manto

Kahden laajan historiallisen elämäkerran lukeminen samassa kuussa on jokseenkin haasteellinen projekti muistin kannalta, mutta en voinut vastustaa Aino Sibeliuksen (1871-1969) tuoretta elämäkertaa Riitta Konttisen kertomana, siksikin, että Ainon hahmo on minulle huomattavasti etäisempi kuin kotimaiset naiskuvataiteilijat.

Teos oli vielä laajempi kuin juuri läpikäymäni Helene Schjerfbeck-romaani, ja äänikirjana tätä järkälettä pystyi kuuntelemaan korkeintaan parin tunnin jaksoissa. Keskittymiseni tähän teokseen oli kuitenkin intensiivisempi kuin Helene-teokseen, ehkä siksi, että tarina oli minulle enimmäkseen uusi. Toki olen kuullut Sibeliuksen ”viftailuista”, alkoholismista ja avokätisestä rahankäytöstä, mutta nämä tunnetut teemat eivät nouse kovin keskeisiksi Ainon elämäkerrassa. Aviomies Janne on tässä teoksessa aidosti sivuroolissa.

Olen aiemmin tutustunut Järnefeltin ja Swanin suvun keskinäiseen kirjeenvaihtoon SKS:n toimittamissa teoksissa, ja varsinkin Anni Swanin hahmo on minulle tuttu ja läheinen. Fennomaaniset kulttuuripiirit olivat 1800-luvun loppupuolella aika sisäsiittoiset, ja tässäkin teoksessa raportoidaan kulttuurisukujen keskinäisiä avioliittoja. Vaikka Jean Sibelius oli Ainon tavatessaan jo lupaava muusikko, hän kuului säätykierrossa talonpoikaisempaan sukuun kuin Aino. Monella tapaa Jean siis hyötyi naimakaupastaan tämän äärimmäisen verkostoituneen suvun jäsenen kanssa, vaikka hyötyaspekti ei kuitenkaan ollut avioliittoa solmittaessa päällimmäinen.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset pariskunnan yhteisistä ulkomaanmatkoista, jotka suuntautuivat Berliiniin ja Italiaan. Koko perheen talvinen Italian-matka oli rankka kokemus äidille ja lapsille, jotka paransivat Pohjois-Italian tuulisessa rannikkokylässä kulkutauteja samaan aikaan, kun Janne nautiskeli luomisen tuskasta eteläisemmän ja lämpimämmän Rooman kahviloissa. Pariskunnan työnjako tuntui paikoitellen äärimmäisen epäreilulta, mutta mitään tasa-arvon ihannetarinaa en tältä teokselta odottanutkaan.

Yllättäviä juonteita tarinassa olivat muun muassa säätyläisnaisten harrastuksien kuvaus 1800-luvun lopussa. Aino hurahti nuorena aikuisena jo ennen Jannen tapaamista puutöihin, ja olisi kai halunnut tehdä niistä osittaisen ammatinkin. Myöhemmin hän suunnitteli huonekaluja Ainolaan, ja oli hänellä myös arkkitehtonisia näkemyksiä. Konttisen mukaan hänellä oli luontaista lahjakkuutta muotoiluun, ja olisi toisessa maailman ajassa voinut päätyä kuuluisaksi designeriksi. Kansainvälisiä kodin sisustuksen vaikutteita teoksessa käydään myös läpi, ja omalla tavallaan Tuusulanjärven taiteilijakodeissa on jälkiä mm. brittiläisestä Arts&Crafts-ajattelusta.

Koska teos on niin laaja, siinä olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Itse olisin voinut jättää joitain miljöiden kuvauksia vähemmäksi, enkä ollut niin liekeissä kaikista seikkaperäisistä sukuselvityksistä. Loppua kohti tarina tarjoaa vielä uusia yllätyksiä, ja varsinkin poliittiset pohdinnat nostavat teoksen keskivertonaishistoriikkien yläpuolelle – Aino Sibelius kun ei ollut ainoastaan kodin hengetär ja haaveileva puutarhuri, vaan vanhemmiten äärioikeistoa kannattava poliittinen toimija, joka saattoi vaikuttaa myös miehensä ajatteluun. Nämä pohdinnat tuntuivat häiritseviltä, mutta olen kiitollinen Konttiselle, ettei hän lakaissut roskia maton alle.

Tässä teoksessa on todellista kerronnallista magiaa, ja tekstistä aistii, kuinka kirjailija on eläytynyt kohteensa tyyliin, mieltymyksiin ja ajatusmaailmaan (huolimatta natsisympatioista). Vaikka en kirjan luettuani ryhtynyt Aino Sibelius-faniksi, nostaisin teoksen poikkeuksellisen taitavaksi elämäkerraksi juuri siksi, että se jaksoi kiinnostaa lukijaa, jonka omat intressit ovat aika kaukana päähenkilön mielenmaisemasta ja ajattelusta.

Koska teoksen keskeinen kohderyhmä koostunee itseäni vanhemmista, puutarhanhoitoa rakastavista naisista, lukisin mielelläni nuoren miehen arvion teoksesta. Sillä jos kirja alkaa kiinnostaa myös nuorempia ikäluokkia ja miehiä, silloin kyseessä on todellinen mestariteos.

HELMET- haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjassa on sauna”. Kirjan sauna oli Ainon suunnittelema, ja yhden tulipalon jälkeen se rakennettiin uudelleen. Toki teosta voi mahduttaa useampaan haasteen kohtaan, mutta itseäni lämmittivät kirjassa juuri tällaiset yksityiskohdat, Ainon persoonalliset käden jäljet.

Mariskoolin joulukarkit kunniaan!

Teos: Harry Salmenniemi: Fantastinen salaatti (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Antti Holma

Käsissäni on teos kirjailijalta, jonka teokseen en olisi tarttunut ilman mainosta. Mainosta henkilöltä, jonka kirjoja olen lukenut ja jonka mediapersoonaa seurannut jo vuosikausia. Antti Holma ilmeisesti itse fanittaa Harry Salmenniemen lyhytproosaa, niin autenttiselta tuo mainos tuntui. Salmenniemi on myös kirjailija, joka takuulla kaipaa hieman lisää kaupallista buustia, sillä teoksesta puolet liittyy marginaalikirjailijan kapeaan leipään.

Teoksen avainnovelli kertoo rajattoman karnevalistisesta ruokahifistelystä aikana, jolloin salaattilajien tarkka nimeäminen endiiveiksi ja lollo rossoksi kohottaa sosiaalista pääomaa. Salmenniemen unelmien salaattiin tulee lisukkeiksi kaiken maailman eksoottiset hedelmät pepinoista ja rambutaneista saakka, ja Euroopan eksklusiivisimmat juustot. Lopputulos on mielialaa nostattava cocktail, joka saa kirjailijan odottamaan vastaavia hypetyksiä muuallakin, mutta onneksi sama hyperaktiivinen tyyli ei monistu joka tarinassa.

Novelleja teoksessa on 27, ja noin puolet niistä käsittelee kirjallisuuspiirien sisäistä maailmaa. Kares-niminen kustannustoimittaja on keskeinen tekijä kertojan elämässä, mutta johtuen tämän aggressiivisestä käytöksestä humalatilassa mies ei koskaan saa kutsua Kareksen kotiin kuten muut kirjailijat. Taiteilijan elämä vaikuttaa boheemilta, mutta aivan rappiolla ei olla, koska hän jaksaa ilahduttaa kumppaniaan jokapäiväisillä italialaisillallisilla. Parisuhde on hänelle keskeinen kallio muuten tuulisessa maailmassa, vaikka välillä vaarallisia ihastuksia ventovieraisiin ilmenee lähialueen kuppiloissa – ja tuolloin ainoa keino estää pakkomielteen kehittymistä on vaihtaa päivittäisiä reittejä. Ruoanlaitossa on hänelle jotain pyhää, ja huolimatta mainitusta vähävaraisuudesta hänen elämäntapansa silti vaikuttaa urbaanin elitistiseltä. Kuitenkin sivupersoona napolilaisena perheenäitinä hoitaa myös mieltä ja pitää poissa päihteiden liikakäytöstä.

Mainoksessaan Antti Holma nostaa yhden sitaatin, joka ei kokoelman sisällön suhteen ole keskeisin, mutta erittäin anttiholmamainen, eli siinä tiivistyy miesten sielunkumppanuus. Salmenniemi solvaa tyyppejä, jotka keräävät asuntoihinsa Iittalan astioita, ja Mariskoolien kerääjät (varsinkin ne, jotka säilyttävät skooleissaan karkkeja) hän haluaisi lähettää pirkanmaalaiseen ostoskeskukseen kansanjoukkojen kivitettäviksi. No jes! Tässähän mulle uusi harrastus! Kiitos Harry ideoinnista ja Antti sopivasta kansankiihotuksesta! I am in! Kiviterapiaa tänne vaan!

Tosin kansallisten brändien ja ikonisten junttikuppiloiden solvaamisessa ei ole mitään kovin omaperäistä: noin vuoden sisällä olen lukenut neljä kirjaa, jossa solvattiin Rosson salaattipöytää (Riikka Pulkkinen oli yksi näistä, Harry viimeinen, kahta muuta en muista), vaikka se tuskin on antimiltaan maan ankeimmasta päästä. Kaikille meille sisämaan kasvateille Rosso alkaa olla jo retro valinta, ja jos siellä käy tarpeeksi harvoin, se voi oikeasti olla piristävää vaihtelua havaijilais-japanilaisten fuusiokeittiöiden rinnalla. Ja koko kansan sushibuffetit ovat kärsineet jo Rosson maineen.

Kirjoitin itsekin joulun alla tarinan mariskooleista, mutta köyhimmistä köyhien näkökulmasta. Siinä sossun pikku apulaiset tulevat köyhien koteihin kartoittamaan realisoitavaa irtainta, ja Mariskoolien näkyvyys vitriinikaapissa merkitsee putoamista tarveharkintaisen tuen kiireellisyysasteikolla käpykaartiin. Mariskooleilla on sitä suurempi symbolinen arvo, mitä alemmas sosiaalisella asteikolla liikutaan, ja niiden keräily (varsinkin markettien leimoja käyttämällä) merkitsee monille tietynlaista ”kunnollisuutta”. Kirpputoreilla ne usein lukitaan ”arvotavaroiden” vitriiniin, vaikka ne eivät kaikki ole erityisen arvokkaita uutena ostettaessa. Miten tämä liittyy arviooni – ei paljoakaan, paitsi näyttämällä, kuinka rakastettu, vihattu ja sosiaalista arvostusta/ylenkatsetta keräävä tuo vaatimaton lasiesine on. Omassa lapsuudessani se oli vain sokerikulho.

Salmenniemi jatkaa novelliensa kirjoittamista piinallisen tietoisena genren hiljaisesta saattohoidosta. Hän myös osaa pilkata suosikkejaan venäläisiä klassikkoja, sillä ketä näinä aikoina oikeasti jaksaa kiinnostaa kamarineitojen rakkaushuolet? Itseironiaa teksteissä riittää monelle helpommalle kirjailijalle jakaa, ja tämä rakentaa välimatkaa kirjailijan aiempiin ylilyönteihin (ymmärtääkseni aiemmissa kokoelmissa on avoimen seksistisiä ja rasistisia pläjäyksiä).

Ainakin parissa kohtaa Salmenniemi kuuluttaa kansallismielisen kirjallisuuden perään, keräillen J.W. Snellman-fanikamaa. Hän osoittaa jonkin tasoista sympatiaa tai ainakin halua ymmärtää kuulapäitä, jotka päivystävät yöt ja päivät teltoillaan talvipakkasessa – ja myös niitä porukoita, jotka vastaavin elein vastustavat kuulapäitä. Tällaisessa intomielisyydessä hän näkee jotain poikkeuksellisen vanhakantaista, koska tämän päivän ihminen ei hevillä luovu mukavuudestaan palavan aatteen vuoksi. Ehkä hän salaa kaipaa tuollaisia kokemuksia samalla tietoisena, ettei kykene tuntemaan niin suuria tunteita.

Myös kirjoittamisen oikeutuksesta on teräviä havaintoja: eikö lopulta ole mielenterveyden kannalta eheyttävämpää innostua saksanpähkinöistä itsetehdystä myslisekoituksessa tai ihmeellisesti kukoistavan parvekekukan tuijottamisesta aamuauringossa kuin sellaisen novellikokoelman väsäämisestä, jonka lukijamäärä jää joihinkin satoihin samantyyppisiin vastarinnan kiiskiin kuin kirjailija itse?

Näin pessimistisenä en itse näe Salmenniemen asemaa kirjailijana, onhan hänellä kuitenkin varsin nimekäs kustantaja. Eivätkä nämä novellit olleet lainkaan vaikeaselkoisia, mutta paikoitellen sisäsiittoisia ne olivat, eli henkilöt, jotka eivät ole koskaan eläneet kirjallisen maailman liepeillä eivät välttämättä saa paljoa irti kustannusmaailman sisäpiirijuoruilusta.

HELMET-haasteessa tämä teos saa edustaa kohtaa 41: ”Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan”.

Sulamisvesissä vastavirtaan uimisesta

Teos: Hanna Ryti: Rakkaudettomuus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Outi Vuoriranta

Koitan nyt tapojeni mukaan spurtata Helmet-lukuhaasteen suhteen tammikuun eka päivät, sitten unohtaa haasteen ja palata siihen loppusyksystä, kun luettuja kirjoja on muutenkin kertynyt ilman strategista valintaa.

Tässä romaanissa on kolme sisarusta ja vakavasti sairastunut äiti, joka on kohdellut lapsiaan epäreilusti ja ollut väkivaltainen ainakin esikoistaan Liljaa kohtaan. Keskimmäinen tytär Orvokki on kohtuumenestynyt toimittaja, joka pitää semikiinnostavaa blogia ja haaveilee suuremmasta menestyksestä. Lilja on taas epäkiinnostava kuvataiteilija, jonka tulot jäävät kolmannekseen nuoremmasta siskostaan. Sisarkateus on kitkerää, sillä eihän Lilja-raukka kelpaa edes Orvokin naistenlehden juttuihin. Hän käy terapiassa puimassa kylmää äitisuhdettaan, ja opettelee rajojen vetämistä lapsellisena pitämien värikynäharjoitusten kautta. Kuopus Ruusu on balettitanssija Pariisissa, joka ei ole koskaan esitellyt elämänkumppaniaan äidille.

Liljaa ja Orvokkia yhdistää kiinnostus ilmastonmuutokseen, mutta he käsittelevät teemaa kahdesta eri luokkapositiosta. Orvokin maailmantuska on enemmän blogin markkinointikikka kuin aitoa välittämistä ympäristöstä. Vaikka hän inhoaa ruoanlaittoa, hänen on perustettava vegaaniruokablogi, jotta kävijämäärät kasvaisivat. Lilja taas tekee kantaaottavaa taidetta jäätiköiden yksinäisyydestä, ja onnistuu tauluillaan kiinnittämään ekofilosofi Mihkelin huomion – miehen, johon naimisissa oleva Orvokki on salaa rakastunut.

Pelkkä veganismi ei toki riitä Mihkelin sydämen valloittamiseksi, vaan Orvokin on ryhdyttävä lähialueruokaa suosivaksi fennovegaaniksi. Orvokin mies Tero ei ole liekeissä vaimonsa elämäntapamuutoksesta, vaan jatkaa ruoan kantamista kotiin muovikasseissa valintaansa anteeksi pyytämättä.

Pidin sisarusten henkilöhahmoista ja ilmastoon liittyvistä pohdinnoista, mutta paikoitellen koin kirjailijan tyylin hieman liikaa alleviivaavaksi – tosin se lienee kuvastaa neuroottista aikaamme ja tietyn tyyppistä moraalisäteilyä. Äidin saattohoidon kuvaus oli koskettavaa, vaikka varsinkin Liljalla oli harvinaisen nihkeä äitisuhde. Yksi teoksen keskeinen kysymys liittyikin anteeksiantoon, ja nöyrtymiseen kuoleman porteilla siinä vaiheessa, kun päiviä on jäljellä vain muutamia.

Ekologisen elämäntavan paradokseista Rydillä on eniten sanottavaa, ja varsinkin Orvokin ehdottomuus osoittautui koomisena. Huumori pelasti tämän muuten maailmantuskaa pursuavan teoksen, jossa huolestuneisuus on päällimmäinen tunnetila.

Tämä teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 35: ”Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa.”