Rikki menneen demokratian draamaa

Teos: Edna O’Brien: Girl (WF Howes, 2019)

Äänikirjan lukija: Sheila Atim

Loppukesästä tein itselleni listan kirjoista, joita maailmalla oli julkaistu Boko Haramin sieppaamista koulutytöistä pohjoisessa Nigeriassa. Moni varmasti muistaa tämän episodin, vaikka ei muuten seuraisi Afrikan uutisia kovinkaan ahkerasti. Tätä kirjallisuutta löytyy runsaasti sekä itse nigerialaisten että ulkomaalaisten kynistä. Itse teen siis taustoitusta käynnissä olevaa teatteriprokkista varten. En luultavasti ehdi lukea kaikkea, mutta yritän ainakin käydä läpi romaanit.

Edna O’Brien (s. 1930) on minulle tuttu kirjailija jo nuoruudesta, jolloin olin suuri Irlannin ystävä, ja luin varsinkin sen naisten kirjoittamaan kirjallisuutta kuin pikku orava. Hän ei koskaan kuulunut suosikkeihini, mutta olen arvostanut hänen rooliaan katolilaisuuteen liittyvien myyttien purkajana. Nuorten naisten asema uskonnon määrittelemässä yhteisössä on ollut hänen tuotantonsa punaisena lankana 1960-luvulta saakka, ja useamman romaanin nimessä on sana ”girl”. Ja tässä uusimmassa teoksessaan hän palaa itselleen keskeiseen teemaan toisessa kulttuurisessa kontekstissa.

Ennen romaanin kirjoittamista O’Brien oli matkustanut pohjoiseen Nigeriaan haastattelemaan näitä siepattuja nuoria naisia, ja heidän auttajiaan. Toki siellä on rampannut monia muitakin maailmanluokan julkkiksia. Mutta arvostan sitä, että iäkäs kirjailija on lähtenyt reissuun maahan, joka ei ehkä nousisi ykköseksi seniorimatkailijoiden listalla. Kirjan arvioissa on myös keskitytty vähän liikaakin O’Brienin ikään.

Kirjaa on myös monella tasolla syytetty kulttuurisesta omimisesta. Tähän keskusteluun en koe kykeneväni osallistumaan nykyisillä eväillä. Tai haluaisin kirjoittaa aiheesta jotain syvällisempää kuin pelkän blogitekstin. Mutta ehkä johtuen näistä syytöksistä romaani on jäänyt vähälle huomiolle.

Romaanin kertoja on nimeltään Mariam, ja hän on lähtenyt perheensä kanssa pakoon Boko Haramia kotikylästään. Mariam tulee ensin julmasti raiskatuksi väliaikaisella leirillä, ja tämän jälkeen hänet pakkonaitetaan Mahmoud-nimiselle nuorelle miehelle. Moderni teknologia lisää Mariamin kauhun momentteja, sillä raiskaus tallentuu tekijän kavereiden puhelimille. Hääyötä Mariam viettää ”romanttisesti” led-valoketjun kajossa, eli Mahmoudilla on jopa hyvää tahtoa morsiamensa suhteen. Mies kuitenkin katoaa pian, eikä pariskunta enää näe toisiaan.

Mariamin pikkuveli on puettu tytöksi, jotta hän ei tulisi pakotetuksi lapsisotilaaksi. Perheen jäsenet joutuvat eroon toisistaan, eikä tässä kaaoksessa kukaan voi täysin luottaa toisiinsa. Myös kristityt miespastorit saattavat naamioitua burqan alle.

Osa siepatuista tytöistä on kristittyjä, ja he joutuvat opettelemaan Koraanin suuria ensimmäistä kertaa elämässään. Jatkuva huorittelu ja pakkoavioliitolla uhkaaminen murskaa monen tytön mielen. Samalla he kohtaavat sieppaajiensa syvän tietämättömyyden maailmasta.

Mariam tulee raskaaksi, ja synnyttää Babby-pojan. Tien päällä vauva on hänen ainoa turvansa, mutta kotikylään palattuaan tytön äiti järjestää lapsen adoptioon. Isä ja pikkuveli ovat kuolleet, eikä Mariam halua enää olla tekemisissä äitinsä kanssa. Mutta onko hänellä toivoa, mihin hän voisi uskoa näiden järisyttävien kokemusten jälkeen?

En lähtisi leimaamaan romaania epäonnistuneeksi, mutta aihepiiri on niin rankka, että siitä on vaikea saada aikaan häikäisevää taidetta. Teos on brutaalin realistinen, eikä siinä ole suvantovaiheita. Vaikka se on tiivis toteutukseltaan, nostan hattua kaikille, jotka ovat saaneet sen luettua yhdeltä istumalta. Itse jätin teoksen kesken elokuussa, ja nytkin taistelin läpi parissa sessiossa.

Äänikirjan lukija Sheila Atim ainakin onnistuu tehtävässään loistavasti. Hän on nuori ugandalaistaustainen näyttelijä, mutta olisin luullut häntä nigerialaiseksi, sen verran autenttiselta dialogit tuntuvat. Toisaalta teos pysyy ymmärrettävänä, kun koko tekstiä ei ole luettu vahvalla nigerialaisaksentilla.

Ingallsin Laura muuttaa Vietnamiin

Teos: Nguyen Phan Que Mai: Vuorten laulu (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Elina Salonen

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Kuluneen viikon hyvät uutiset ovat johtamassa siihen, että luultavasti en lähiaikoina ehdi päivittää kirjablogia, tai postausten tahti tulee vähenemään. Olen siirtymässä vakavamman kirjallisuusaiheisen työn pariin, eli minusta tulee puoleksi vuodeksi afrikkalaisen draaman kääntäjä ja tuottaja. Tässä blogissa en ole pahemmin kertonut draamaintresseistäni, vaikka vielä blogin alkuvaiheessa tällaisesta urasta haaveilin. Nyt olen saanut mahdollisuuden edistää tätä uraa uudestaan.

Tällä viikolla olen kuunnellut kahta kolmanteen maailmaan sijoittuvaa teosta, jotka keskittyvät 1970-luvun alkuun. Täytän ensi viikolla 50, joten nämä teokset ovat tuntuneet hyviltä muistutuksilta syntymäni ajan maailmanpolitiikasta.

Nguyen Phan Que Mai (s. 1973) on ehkä kolmas vietnamilaistaustainen kirjailija, jonka tuotantoon olen saanut tutustua. Vuorten laulu sijoittuu juurikin vuoteen 1972, jolloin Vietnamin sota on loppumassa. Maasta on tulossa yhtenäinen itäblokin valtio, ja monet kommunismin kriitikot ovat joutuneet uudelleenkoulutusleireille. Kirjan päähenkilö on teini-ikää lähestyvä Huong, joka on jäänyt mummonsa hoiviin vanhempien lähdettyä rintamalle.

Huongin mummo on liberaali toisinajattelija, eivätkä hänen elon jääneet lapsensa pysty käännyttämään häntä kunnon kommunistiksi. Tarinan alussa mummo käy vielä opettajan töissä maaseudun kyläkoulussa, mutta jossain vaiheesta hänestä tulee mustan pörssin kauppias, ja häneen suhtaudutaan penseästi.

Huongin äiti on ollut rintamalla lääkärin töissä, ja palaa kotiin ihmisrauniona. Hän ei pysty elämän kotona tyttärensä kanssa, vaan muuttaa siskonsa luo toipumaan. Huong kokee olonsa hylätyksi, mutta mummon hankkimat kielletyt kirjat auttavat häntä selviytymään rankasta arjesta. Kertomukset Ingallsin Laurasta tuovat lohtua, ja vietnamiksi tuo saaga on nimeltään Pieni talo suuressa metsässä. Huong on myös kaveripiiristään ainoa tyttö, joka pääsee lukioon Hanoin kaupunkiin. Kaikki muut ovat joutuneet ruumiillisiin töihin.

Aatteelliset riidat rikkovat perheitä, eivätkä kirjan naiset automaattisesti omaksu sukujensa miesten mielipiteitä. Kirjassa on myös monia takaumia varsinkin 1930-40-luvuille, jolloin maassa oli toisen maailmansodan jäljiltä valtava nälänhätä. Ranskalaisen kolonialismin perintöäkin kirjassa puretaan, mutta romaanin kylän viljelijät ovat joutuneet pokkuroimaan niin monen vieraan vallan edustajalle, etteivät he osaa sanoa, mikä valta oli julmin. Toisaalta kirjan hahmot ovat hyvin uteliaita ulkomaailmasta, ja haluavat seurata aikaansa. Hanoissa kommunistihallitus jahtaa varsinkin hippejä, eli sellaisia miehiä, joiden housut lahkeet ovat liian leveät.

Teos on todella monisyinen ja kielellisesti vivahteikas. Kyseessä on perinteisempi historiallinen romaani kuin kanadanvietnamilaisen Kim Thuyn (s.1968), jotka romaanit ovat tavoittaneet monia suomalaisia lukijoita viime vuosina. Ngyuen viittaa laajemmin yleiseen historiaan, käyttää tarkkoja vuosilukuja ja tilastoja. Mutta ei tämä teos silti syyllisty liikaan opettavaisuuteen, enkä myöskään kokenut, että teosta olisi kirjoitettu pelkästään länsimaisia yleisöjä silmällä pitäen. Ymmärsin, että kirjailija asuisi edelleen kotimaassaan, mutta on matkustellut laajalti, ja kirjoittanut tämän teoksen englanniksi, mutta ennen tätä hän on julkaissut monia teoksia vietnamiksi, varsinkin runoja.

Hyvää romaanissa on tasapaino kahden poliittisen leirin välillä, eli Nguyen pyrkii aidosti ymmärtämään teoksensa rikki menneen perheen vastakkaisia tuntoja. Hänen tapansa kuvata sodasta palanneiden henkilöiden mielenmaisemaa tuntui jopa tutulta, eli en kokenut lukevani romaania kovin kaukaisesta, vieraasta kulttuurista. Henkilöitä teoksessa on runsaasti, ja loppua kohti tapahtumat raaistuvat. Mutta kokonaisuutena teos on täyteläinen, ja mukaan mahtuu myös romantiikkaa, ja aitoa teinimeininkiä.

Ainoa asia, josta jupisen, on romaanin kliseinen nimi, eli en olisi valinnut sitä kannen perusteella. Näitä vuoriaiheisia kirjoja kun on tullut eteen todella monia, ja varsinkin Aasiasta. Mutta taisin lukea alkuvuodesta pitkällä viiveellä Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat, eikä sekään ollut huono teos, vaikka nimi pitkästytti.

Mitä teoksen poliittisesta asetelmasta sitten jäi käteen? Jotenkin tuntui, että vietnamilaisten tulkinta marxismi-leninismistä oli erityisen v-mäinen, ja että poliittinen kiihko on todella tuhonnut kokonaisia perheitä ja sukuja tuossa maassa. Mutta koin ansiokkaana kirjassa varsinkin sen, ettei kirjailija esittänyt läntistä blokkia yhtään armollisempana osapuolena. Agent Orange oli tuon sodan karmeimpia asioita, minkä vaikutuksia moni länsimaissa ei varmaan enää muista.

Arkkumaakarin rakkaustarina

Anna Englund: Lautapalttoo (Siltala, 2022)

Äänikirjan lukijat: Karoliina Kudjoi ja Riitta Havukainen

Vuonna 1931 Pohjanmaalla tunnelmat ovat synkeän sinimustat, ja näihin tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa osa päähenkilöistä saa elantonsa ruumisarkkujen valmistamisesta. Anna Englundin esikoisromaanissa nuori Elena on nainut paikallisen arkkumaakarin Ilmarin, ja saanut kaupan päälle Manta-anopin, joka on koulinut miniästään perheyrityksen jatkajan. Avioliitto on lapseton, mutta kolmatta polvea selvästi odotetaan puuseppien sukuun.

Eräänä päivänä pajalle tulee arkkua ostamaan housupukuinen maailmallinen nainen, jonka eno on kuollut. Lidian olemus herättää pienellä paikkakunnalla paljon huomiota, ja myös Elena on utelias tulokkaan taustoista. Nainen on ammattivalokuvaaja Helsingistä, ja tutustuminen tähän jännittää, koska Elena pelkää kuulostavansa liian sivistymättömältä.

Pian Elena matkustaa uuden ystävänsä perään Helsinkiin, missä he eivät ole ainoita tällä tavalla rakastavia. Rakkaus keksii keinot tapaamisiin, vaikka se on laissa kiellettyä. Univormupukuiset saavat pian vihiä Elenan haureudesta, mutta hänelle luvataan lievää tuomiota, jos hän tunnustaisi toisen osapuolen houkuttelun suhteeseen. Virkavalta ei kuitenkaan osaa hoitaa tehtäväänsä tarpeeksi järeästi, ja Elena ehtii paeta kuulustelijoitaan suureen maailmaan.

Tämä on hieno, jopa elegantti romaani, jossa moni henkilö onnistuu voittamaan oman aikansa yhteiskunnan ahtaat käsitykset rakkaudesta ainakin yksityisellä tasolla. Manta-anopin avomielisyys tuntui jopa vähän liialliselta, mutta henkilöhahmona hän oli muuten varsin mainio. Ilmari onnistuu myös menemään omassa elämässään eteenpäin, eikä jää kantamaan turhia kaunoja eksälleen.

Kirjassa on sopivasti muutakin sisältöä kuin sateenkaarirakkaus, joten teos kiinnostanee kaikkia vanhan ajan käsityöläisammateista ja taiteen tekemisestä kiinnostuneita. Itse ihailin romaanissa eniten Englundin rajauksen taitoa, sillä hän onnistui saamaan aikaan varsin täyteläisen tarinan tiiviiseen formaattiin. Näyttääkin, että teosta on kypsytelty pitkään, mikä on johtanut vahvaan ja varmaan kirjailijan äänen löytymiseen.

Elämää kuolleiden talossa

Teos: Pauliina Vanhatalo: Vastuulliset (Tammi, 2022)

Halloween-tunnelmiin sopii hyvin romaani, jossa eletään autiotalossa tai talossa, jossa on äskettäin tapahtunut veritekoja. Pauliina Vanhatalon uusimmassa teoksessa Vastuulliset eletään tuollaisella kauhujen kadulla Raahessa, kaupungissa, josta mieluummin lähdetään pois kuin jonne muutetaan.

Alakoululaisen Lennin perhe on vastikään muuttanut Raaheen halvan asumisen perässä. Isän muusikon työt ovat katkolla koronan takia, ja äiti on kotona vauvan kanssa. Lenni on hyvin tietoinen vanhempiensa rahapulasta, ja on oppinut olla pyytämättä liikaa. Välillä päästään kuitenkin käärmenäyttelyyn tai bulgarialaiseen sirkukseen, ja välillä Lenni kerää naapurin tytön kanssa pulloja saadakseen karkkirahaa.

Naapurin autiotalossa majailee kaksi toisilleen ennen tuntematonta miestä, Pasi ja Valo. Pasi on keski-ikäinen perusjamppa, joka traumataustaisena välttelee sosiaalisia tilanteita, ja Valo on nuori huumeriippuvainen, joka on paossa lukuisia velkojijaan. Jonkun aikaa kaksikko pärjää kämpillään varastamalla naapurin varastosta roikalla sähköä.

Valon äiti Niina taas pakenee kotinsa ahdistavaa ilmapiiriä vuokraamaansa kerrostalokämppään. Tämä on hänen salainen turvapaikkansa, jonne pojan huumevelkojat eivät toistaiseksi osaa tulla. Valo käy välillä kotona tankkaamassa turvallisuutta, mutta enimmäkseen poika on ulkoruokinnassa. Vastuu pojan huoltamisesta lankeaa äidille, sillä pojan isä on jo vuosia paennut vaikeuksia lääkärin työn kiireisiin.

Kirjassa eletään näiden kipuilevien ihmisten rinnalla muutaman kuun verran. Teos on kuin terapeuttinen huolihetki, jossa kaikki huolet ovat demokraattisesti samanarvoisia ja jossa kaikki tulevat takuulla kuulluiksi. Perhesurman teema on järeä, mutta Vanhatalo osaa kokeneen kertojan keinoin löytää tähän tragediaan omaperäisen tulokulman. Aikuisen lapsen huumeriippuvuus ja siitä seuraava vastuunkanto, syyllisyydentunto ja voimattomuus ovat myös tärkeitä teemoja ajassamme.

Teos varmasti koskettaa moninaisia yleisöjä, sillä se kuvaa usean eri sosiaalisen ryhmän ahdinkoa. Raha voisi ratkaista joitain ongelmia, mutta se ei taa onnellisuutta kaikille. Vanhatalo kuvaa tarkkapiirtoisesti ilmiöitä, joilta moni meistä haluaisi sulkea silmänsä. Itse samastuin kirjassa eniten asunnottomien miesten tilanteeseen, varsinkin Pasiin, jonka ongelmanratkaisukeinot tuntuivat itselle tutuilta. Asunnottomuutta kun ilmenee myös pienillä paikkakunnilla, joilla tyhjiä kämppiä riittäisi ihan kaikille.

Lämmin kiitos teoksesta Pauliinalle, sillä voitin sen hänen kirjailijasivujensa kilpailusta.

Pitkän radiohiljaisuuden jälkeen

Teos: Marja Kyllönen: Vainajaiset (Teos, 2022)

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

En ollut 90-luvun lopussa enkä 00-luvun alussa kovin kartalla kotimaisen kirjallisuuden uusista tähdistä, joten Marja Kyllösen (s. 1975) teokset jäivät minulta tuolloin huomaamatta. Kirjailija ehti tuolloin saada kiitosta ja loistavia arvioita romaaneistaan, ja häntä pidettiin ainutlaatuisena kielellisenä virtuoosina. Tämän jälkeen hän perusti perheen, eikä kyennyt yhdistää perhearkea täysipäiväiseen kirjoittamiseen.

Aloitan siis Kyllösen tuotantoon tutustumisen hänen kolmannesta romaanistaan Vainajaiset, joka kertoo pohjoisen Suomen naisten hedelmällisyydestä, tai pikemminkin lapsettomuudesta. Teos sijoittuu Kajaanin kupeeseen Karumaan sukutilalle, jossa yhteiskunnan rakennusmuutokset näkyvät ja tuntuvat. Kaupunki on laajentumassa, ja tilan lähelle rakennetaan uusia kerrostaloja.

Teoksen keskiössä on nuori pari Laimi ja Rauno, jotka ovat ottaneet tilan hoidettavakseen Raunon sedän kuoltua. Isoäiti Sylvi on haastava vanha emäntä, joka komentelee nuorempiaan sängyn pohjalta. Tilalla kasvatetaan komeita siitossonneja, jotka saavat huomiota maatalousnäyttelyissä.

Tarina alkaa 1960-luvulta ja ulottuu nykyisyyteen. Kyllösen kirjoitustyyli on tosin niin vanhahtava, että moderniteetti tuntuu tulevan näiden henkilöiden elämään pitkällä viiveellä. Välillä päähenkilöiden elämän vaiheisiin viitataan Sydänmaan Sanomien humoristisilla lehtileikkeillä.

Laimilla ei ole yhtä hyvä lapsilykky kuin sisarellaan Mairella, joka puskee jälkikasvua maailmaan vuosittain kanttorimies tukenaan. Mairen oli alun perin tarkoitus saada miehekseen Raunon, mutta kolmiodraama ehätti väliin. Laimi käy läpi monia keskenmenoja, eivätkä tilan työt riitä hänelle toimeksi. Hän lähtee töihin laitosapulaiseksi uuteen vanhainkotiin, ja hankkii itselleen sukutilan ulkopuolisen elämän.

Teos alkaa perinteisenä sukutarinana, mutta siitä keriytyy ylisukupolvinen kauhutarina. Mukana on pään sisäisiä demoneita, mutta myös oikeita uhkakuvia. Kyllönen kertoo, että oli saanut kirjaansa inspiraatiota paikallislehtien jutuista, joissa oli muun muassa kerrottu päiväkodin tuhopolttoyrityksestä.

Erikoisin näkökulma kirjassa on Laimin ja Raunon naapurin tytöllä Hertalla, joka on sikatilallisen tytär. Kyläläiset epäilevät Raunoa tytön hyväksikäytöstä, kun tyttö viihtyy niin hyvin naapuritilalla. Myös Raunon uusi työ koulutuksen kuskina herättää paikallisissa epäilystä. Hertta tuntuu lapselta ja nuorelta, jonka maailmankuva on vaarallisen rajaton, eikä hänellä ole tippaakaan itsesuojeluvaistoa.

Täytyy myöntää, että luin kirjaa oman murreymmärrykseni äärirajoilla, ja missasin sisällöstä kolmanneksen vaikeiden sanojen tulvassa. Itse dialogit eivät tuntuneet vaikeilta, mutta luonnon ja tunnelmien kuvaajana Kyllönen on kuin muinainen runonlaulaja.

Teos vaatii lukijaltaan enemmän kuin moni nykyromaani, mutta jos lukija onnistuu pääsemään rikkaan kielimaailman sisälle, tarina kyllä palkitsee hänet. Itse lopetin erikoisten verbien ylös kirjaamisen, ja totuttelin poimimaan jokaisesta runollisesta lauseesta keskeisen merkityksen.

Pidin kirjasta paljonkin, kun olin onnistunut totuttautumaan Kyllösen koillismaalaiseen poljentaan. Välillä tyyli kyllä tuntui pakahduttavalta, tai tuntui, että pitkän radiohiljaisuuden aikana kirjailijalle oli kertynyt liikaa sanottavaa, ja että romaanissa oli parinkin teoksen ainekset. Mutta tämäkin on makukysymys, ja ainakin tämän kirjan lukija saa kielellisesti ja tyylillisesti runsaasti virikkeitä.

Jään odottamaan Kyllöseltä uusia teoksia, ja mahdollisesti toisenlaisista teemoista. Tässä teoksessa hän osoittaa virtuoosimaisen kykynsä kalevalaisen poljennon, fantasian, kauhun ja suomikumman luojana. Olisi kuitenkin kiinnostavaa lukea häneltä myös jotain pelkistetymmällä nykykielellä kirjoitettua.

Ruotsalaisen orjasaaren erikoista historiaa

Teos: Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen: Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla. (Into, 2019)

Äänikirjan lukija: Ari Turunen

Minulla on ollut kymmenen vuoden ajan hyllyssäni lukemattomana teos Tanskan siirtomaasaarista Karibialla. Vaikka Karibian alueen historia ja kulttuuri ovat kiinnostaneet minua välillä suurestikin, niin tämä pohjoismainen puoli on jäänyt minulle aika lailla hämäräksi, mutta tällä viikolla olen viisastunut aiheesta isoin harppauksin.

Taisin lukea kesällä arvioita Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen uudemmasta, Kongo-aiheisesta tietokirjasta, jossa käsitellään suomalaisten läsnäoloa Belgian pahamaineisesta siirtomaassa. Tuo aihe jopa hieman karmaiseva, enkä ollut heti valmis lukemaan tuota teosta. Orjia ja isäntiä on mennyt minulta autuaasti ohi, vaikka jossain vaiheessa olen itsekin tutkinut kolonialismia ja sen jälkeistä mielentilaa.

Teos kartoittaa ruotsalaisten vaiheita Ranskalta ostamallaan St. Barthelemyn saarella vuosina 1784-1878. Ruotsi siis piti tätä pikkuista saarta siirtomaanaan vajaat sata vuotta, ja suuren osan tästä ajasta saari toimi afrikkalaisen orjakaupan solmukohtana, sillä sen maaperä osoittautui viljelykelvottomaksi. Varsinkin 1800-luvun puolella saaren ylläpito osoittautui Ruotsin valtiolle enemmän menoeräksi kuin vaurauden lähteeksi, ja kuningaskunta päätti myydä saaren takaisin Ranskalle.

Näinä päivinä St. Barts on ehkä koko Karibian alueen eksklusiivisin rikkaidenranta, jossa kiinteistöjä omistavat mm. Rockefellerin perilliset ja Bill Gates. Saarelle voi toki tavallinenkin pulliainen hakeutua lomailemaan, jos haluaa nopeasti eroon ylimääräisistä varoistaan. Aaltonen ja Sivonen pääsivät kirjaprojektinsa aikana vierailemaan saarella kahdesti, mutta he eivät saaneet riittävästi rahoitusta suunnittelemaansa dokumenttifilmiin, jota oli tarkoitus tehdä paikan päällä. Siksi aiheesta syntyi tietokirja, ja varsin kattava sellainen.

Osalla saaren kuvernööreistä ja siellä palvelleista sotilaista oli suomalaisia sukujuuria, ja ilmeisesti siellä oli asunut jonkin verran skogsfinne-taustaisia työmiehiä. Silti pohjoismaisten määrä saaren asukkaista oli Ruotsin siirtomaa-aikana vain n. 5-10%, ja siellä edelleen asui myös muita eurooppalaisia. Mustien orjien määrä saarella oli orjakaupan aikanakin pienempi kuin monilla muilla lähisaarilla, ehkä siksi, ettei siellä ollut paljoakaan maanviljelystä.

Itseäni kiinnosti kirjassa eniten orjuuden vastustaminen eli abolitionismi, joka on kiehtova esimerkki 1800-luvun kansainvälisestä kansalaisvaikuttamisesta. Nämä tuulahdukset tulivat Pohjolaan viiveellä, ja tuolloin Suomi ei enää ollut orjia kauppaavan Ruotsin alusmaa. Britanniassa abolitionistit saivat tehokkaasti aikaan mielipidemuokkausta tavallisessa kansassa, mistä kertoo Manchesterin kaupunkilaisten kirjoittama adressi orjuutta vastaa. Sen allekirjoitti n. 10000 miestä, mikä tarkoitti noin puolta kaupungin äänioikeutetuista henkilöistä.

Samaan aikaan kun osa ruotsalaisista hyväksyi orjakaupan ja edisti sitä, toisilla oli käynnissä täysin erisuuntaisia hankkeita. Kirjailijat kertovat Sierra Leonen Uudesta Jerusalemista, jonne ruotsalaiset uskovaiset perustivat August Nordenskiöldin johdolla utopistisen yhteisön v. 1792. Täällä he perustivat kouluja, joissa mustat ja valkoiset lapset opiskelivat yhdessä. Hanke oli varsin epäonninen ja lyhytkestoinen, sillä lähes kaikki sen puuhaajat kuolivat kulkutauteihin.

St. Bartin saaren todellisuuteen eläydyin niin voimallisesti, että kirjassa kerrotut tapahtumat tulivat uniin. Valitettavasti en jaksanut tehdä ensi kuulemastani muistiinpanoja, joten arvioni jää nyt torsoksi. Kirjassa oli minulle sen verran paljon uutta tietoa, että sen omaksumiseksi toinen kierros on tarpeen.

En ainakaan itse saanut kirjasta syyllistäviä viboja, vaikka huomasin, että tähän hankkeeseen on myös suhtauduttu penseästi. Teos on hyvin faktapitoinen, ja sen taustalla on monia arkistomatkoja Ruotsiin ja muualle maailmalle. Se on kirjoitettu tarpeeksi jouhevasti, eli niin, että lukijalle jää hyvin tilaa tehdä kuvatusta episodista omat johtopäätöksensä.

Avilan Teresan autobaanalla

Teos: Emilia Kukkala: Kaiken jälkeen (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Hannamaija Nikander

Laina on kolmikymppinen Prisman kassa Helsingistä, jolla on juuret kaukana Kainuussa. Ennen tasapäistävää kassauraansa hän on toiminut keikkabussin kuskina tutuille bändeille, ja kruisaillut ympäri Eurooppaa villinä ja vapaana. Suurin osa Lainan ystävistä asuu ulkomailla, moni vallatuissa taloissa, ja hän viihtyy parhaiten Köpiksen ja Berliiniin boheemikortteleissa.

Lusittuaan aikansa palkkatyössä Laina päättää aloittaa henkisen etsinnän ja luopumisen filosofian opettelun ainoana kotinaan ikivanha Nissan Sunny. Matka Eurooppaan sujuu kuin vettä valaen, sillä Laina tuntee lauttaterminaalit ja autobaanat kuin omat taskunsa. Naisen asenteessa on ripaus Thelman ja Louisen kostomentaliteettiä, mutta on hän myös etäisesti kiinnostunut keskiaikaisesta katolisesta mystiikasta.

Lainan matkakassa ei kuitenkaan riitä viemään häntä Euroopan laidoille, vaan hän pyörii pitkälti tutuissa mestoissa Keski-Euroopassa yöpyen syyhyää levittävissä hostelleissa, autossa ja ystävien luona. Osa on huolissaan hänen mielenterveydestään, ja mahdollisista itsetuhoisista ajatuksista. Seksin harrastaminen on hänen huumeensa, mutta siihen hän suhtautuu yhtä kasuaalisti kuin satunnaiseen pizzanhimoon.

Puolet tarinasta tapahtuukin road tripin jälkeen Kainuussa, jonne Laina vetäytyy asumaan isoäitinsä jättämään mummonmökkiin. Täällä hän jatkaa luopumisen filosofiaansa paikallisessa seurassa, ja saa välillä osakseen rankkaa vittuilua. Rauha on paikallinen ystävä, joka tuo Lainalle välillä krapulapizzaa ovelle saakka. Välillä hän käy siivoamassa paikallista autokorjaamoa, välillä hän taas laajentaa tajuntaansa sienillä niin, että kaikki saavat hävetä. Kyliltä löytyy toimiva maailmanloppuun varautumisen verkosto, ja paikallisella nuorisoseuran talolla on vaihtoehtoinen todellisuus niille, jotka uskaltavat vähän raaputtaa pintaa.

Pidin kirjassa varsinkin Kainuu-osiosta, jotka mieleeni tuli vähän Laura Gustafssonin Korpisoturin meininki. Tosin tämä romaani ei ole yhtä lailla dystooppinen, vaan kuvaa ihan mahdollista maailmaa nykytodellisuudessa. Kuitenkin Lainan sisäinen maailma on sen verran kerroksellinen, ettei lukija pääse varmuuteen siitä, ketkä kirjan hahmoista ovat todellisia, ketkä kuvitteellisia ystäviä.

Rehellisesti sanottuna epäilin kirjaan ryhtyessä sitä, jaksaisinko taas yhtä reteää ja rempseää reissunaisen saagaa, mutta yllättävän hyvin teos piti otteessaan, eli teos oli positiivinen yllätys. Tässä oli sopivasti annosteltuna reissuromantiikka, henkinen etsintä, kapitalismin kritiikki ja syrjäseutujen elämänmenon kuvaus. Avilan Teresa-osuuksissa jopa nauroin ääneen, eli pidin Kukkalan yrityksestä ”kääntää” näitä muinaisia tekstejä nykykielelle ja nykykontekstiin.

Paratiisi, joka kerran oli

Teos: Lena Andersson: Tytär. Kertomus kansankodin hajoamisesta. (Siltala, 2022)

Suomennos: Sanna Manninen

Äänikirjan lukija: Anna Saksman

Elsa on kasvava nuori Paratiisissa, asuinalueella Tukholman lähiössä. Se on tarkoitettu hieman paremmin toimeentuleville perheille, mutta lähiö on inklusiivisesti suunniteltu. Huonompiosaisia Paratiisin asukkaat tapaavat kauppareissuilla ja julkisessa liikenteessä, eikä se ole suuri asia.

Elsan vanhemmat Elisabet ja Ragnar kasvattavat kolmea lastaan kunnon kansalaisiksi kaikilla voimillaan. Elsa ilmoitetaan paikalliseen urheiluseuraan, ja hänen lajikseen valikoituu hiihto. Tytär osoittautuu lahjakkaaksi lajissaan, ja voittaa lähes kaikki mestaruudet. Isä Ragnar panostaa täysillä tyttären hiihtouraan, ja kaksikko viettää lähes kaikki viikonloput kisamatkoilla.

Äiti Elisabet on kotoisin Norrbottenista, ja vaikka hän yrittää peittää aksenttiaan, pohjoinen tausta tulee liian helposti esiin sosiaalisissa tilanteissa. Murre on myös vähän tarttunut Elsaan, vaikka hän ei ole koskaan itse asunut pohjoisessa. Sukulointimatkoilla Elsa vaikuttuu tätinsä ruoanlaittotaidoista. Valitettavasti suhde ruokaan katkaisee Elsan nousujohteisen urheilu-uran, eli hän alkaa syödä liikaa viimeisenä lukiovuotenaan.

Kirjan Elsa on noin ikätoverini, tai ehkä paria vuotta vanhempi. Tätä aikalaissaagaa oli hauska seurata siksikin, että siitä bongasi monia tuttuja musikaalisia ja elokuvallisia viitteitä. Noin puolet tarinasta tapahtuu Elsan au pair- vuoden aikana Yhdysvalloissa. Ehkä juuri tässä vaiheessa ruotsalainen kansankoti hajoaa, eikä lääkkeitä hajaannukseen löydy nostalgisoimalla Svea-aikaa, jolloin sosialismi ei ollut vielä tuhonnut vanhoja hierarkkisia luokkasuhteita.

Elsan Yhdysvaltojen matkasaaga tuntui kyllä harvinaisen eeppisellä, jopa hieman karmealta. Hän ehtii asua kahdessa perheessä, ja saa molemmista potkut. Chicagossa syyt ovat selvästi poliittiset, sillä republikaaneja kannattava isäntäpariskunta ei kestä Elsan vaatimuksia paremmista työoloista. Täältä hänet siirretään Berkeleyhin, Kaliforniaan, jonka uskotaan olevan sopiva paikka Elsan kaltaiselle vapaustaistelijalle. Uudessa perheessä hän on vastuussa vain yhden vauvan hyvinvoinnista, ja tämä vauva käyttää jo 80-90-lukujen vaihteessa kestovaippoja. Täällä hän ehtii viihtyä pidempään, ja solmia merkittäviä ystävyyssuhteita, mutta tämäkään perhe ei lopulta jaksa Elsaa.

Varsinkin kuvaus Berkeleyn lingvistiikan iltakurssin sosiaalisista suhteista oli huikeaa. Elsa jää jatkuvasti kiinni perustavaa laatua olevista ajatusvirheistä, ja häntä pidetään lähtökohtaisesti sortajana, koska hän tulee maasta, jossa keksittiin kasvilajien kategorisointi. Elsa ei oikein itse muista, millaisiin synteihin Carl von Linne syyllistyi, mutta pysyäkseen piireissä hänen on omaksuttava uusi maailmankuva.

Luin Anderssonilta pari aiempaa suomennettua teosta, joissa päähenkilö oli vielä Elsaakin vanhempi sielu. Niissä nostalgisoitiin vielä enemmän ruotsalaisen kotiruoan ja vintage -vaatteiden äärellä. Tämä teos on astetta vakavampi, ja tarinaa kerrotaan sosiologisella otteella. Tyyli oli kuitenkin aika viihteellinen, joten Elsan matkassa voi pysyä, vaikka ei olisi valmis ottamaan vastaan täyslaidallista luennointia hyvinvointivaltion perustamisesta.

Ruskeat pojat-kollektiivista, moro!

Teos: Mohsin Hamid: Viimeinen valkoinen mies (Otava, 2022)

Suomennos: Jaakko Kankaanpää

Äänikirjan lukija: Matti Leino

Anders on nuori personal trainer pikkukaupungissa jossain pohjoisella pallonpuoliskolla, mitäänsanomattomalla kulutuskulttuurin vyöhykkeellä. Hänen elämäänsä ei oikein kuulu muuta kuin töissä käynti, pilven polttelu ja tyttöystävä Oonan tapailu. Auton hän on perinyt vasta kuolleelta äidiltään, ja isäkin tekee jo kuolemaa Andersin lapsuudenkodissa.

Eräänä tavallisena työaamuna Anders herää hämmennykseen: hänestä on tullut yön aikana ruskeaihoinen. Metamorfoosi ottaa koville, eikä Anders voi vähään aikaan kuvitella palaavansa töihin. Pian uutisissa kerrotaan, ettei hän ole ollut ainoa muutoksen läpikäynyt, vaan heitä on monia. Tatuoinnit näyttävät kummalta ruskealla iholla, ja seksikin tuntuu erilaiselta. Ei huonolta, mutta kummalliselta.

Pakistanilaislähtöinen Mohsin Hamid (s.1971) kuuluu kestosuosikkeihini eteläaasialaisista nykykirjailijoista, ja olenkin lukenut koko hänen tuotantonsa, joka koostuu viidestä romaanista. Kolme niistä sijoittuu Pakistaniin ja kaksi muualle maailmaan. Tässä teoksessa ja tätä edeltävässä Exit Westissä seikkaillaan epämääräisessä länsimaailmassa, ja niissä on maagis-realistisia elementtejä. Pakistaniin sijoittuvat teokset ovat realistisempia, ja niissä kuvataan kaikissa jotain yhteiskunnan syvää kriisiä (huumeriippuvuutta, terrorismia ja korruptiota).

Tässä teoksessa ihonväri nousee suht kiihkottomasti tutkielman kohteeksi. Teoksen tyypit elävät jo ennen metamorfoosiaan todellisuudessa, jossa kulttuurisia eroja ei enää paljoa ole. Taloudellista eriarvoisuutta on, ja se on perustunut pitkälti ihonväriin. Eletään dystooppisessa lähitulevaisuudessa, jossa ihmisen eliniänodote on laskemassa, ja nuorilla aikuisilla on paljon omaishoitoon liittyviä murheita.

Itse sijoitin mielessäni tämän teoksen Ruotsiin, vaikka tarina olisi voinut yhtä lailla tapahtua Vaasassa tai Minnesotassa. Tämä ei ole ensimmäinen lukemani spekulatiivinen fiktioteos, jossa ihonvärillä on väliä, eikä tässä käytetyt spefin keinot ole erityisen villejä.

Ratkeaako sitten rasismin ongelma, kun valkoisesta ihonväristä päästään vihdoin eroon? Tämä taitaa olla tämän tiiviin ja lakonisen pienoisromaanin keskeinen kysymys. Ehkä vastaus kysymykseen löytyy siltä jo valmiiksi rodullistetulta kuntosalin aasialaistaustaiselta siivoojalta, jonka palkka ei nouse, vaikka pomokin on muuttunut ruskeaksi.

Palanutta sokeria Poonassa

Teos: Avni Doshi: Burnt Sugar (Hamish Hamilton, 2020)

Reissullani Metso-kirjastoon tänään löysin uudempaa intialaista kirjallisuutta, jota löytyy suoratoistopalveluista vähemmän kuin afrikkalaista. Viime vuodenvaihteessa minulla oli uudemman eteläaasialaisen kirjallisuuden lukuspurtti, mutta muuten paluu tähän entiseen leipägenreeni on ollut takkuista.

Avni Doshi on vuonna 1982 syntynyt esikoiskirjailija, ja lukemani teos oli julkaisuvuonnaan Booker-kilpailun pidemmällä listalla. Burnt Sugar kertoo äidistä ja tyttärestä, ja heidän hankalasta suhteestaan tilanteessa, jossa äiti on sairastumassa ennenaikaiseen Alzheimeriin noin kuusikymppisenä.

Tara on ollut oman polkunsa kulkija äitinä ja kasvattajana. Hän ei koskaan sopeutunut avioliittoon Antaran isän kanssa, ja mies otti vaimostaan eron tyttären ollessa viisivuotias. Eron syy oli se häpeä, mitä Tara tuotti miehensä suvulle vietettyään aikaa kodin läheisessä ashramissa. Tuolla hengellisellä keskuksella oli kaupungissa huono maine, sillä se keräsi puoleensa länsimaisia hippejä ja löyhämoraalisia naisia. Tara ajautui sinne pitkästyneenä, koska elämä anopin johtamassa taloudessa oli monotonisen toisteista.

Antara on elänyt toksisessa lähisuhteessa boheemin äitinsä kanssa koko ikänsä. Hän on ammatiltaan kuvataiteilija, mutta ei elätä itseään töillään. Aviomies Dilip on palannut Amerikasta Intiaan perheensä painostuksesta, mutta viihtyy huonosti kaupungissa. Dilipin ja Antaran suhde ei ole huono, mutta äidin tilanne kuormittaa Antaraa liikaa, ja näin perheen perustaminen on heillä viivästynyt.

Dilip kuuluu niihin lännessä liikaa maitotuotteita kuluttaneisiin yksilöihin, joita Intiassa ahdistaa vähän kaikki. Antara itse ei ole asunut ulkomailla, joten hän ei täysin tunne NRI-koodikieltä (NRI=non-resident Indian). Suurin osa paluumuuttajien valituksista liittyy ruokaan, eli vaikka kotimaassa vegetarismi ei ole koskaan ollut mitenkään eksoottista, se on aina jotenkin vääränlaista. Paleodieetin noudattaminen ei ole Intian provinssikaupungissa kovin helppoa. Ja oireellista on, että tämä pariskunta on alun perin tavannut German Bakeryssa, sillä Dilipille kahviloissa notkuminen aamuisin on elinehto.

Minua kiinnosti kirjassa eniten Antaran kasvukertomus, jossa aika ashramissa muodosti tärkeän vaiheen. Siellä hän saa varaäidiksi Kali Matan, eli naisen, joka oli joskus Eve Pennsylvaniasta. Hän on hieman pelottava hahmo, joka pukeutuu aina mustiin ja jonka rasvoihin on punottu erikoisia objekteja. Yllättävää kyllä Eve tarjoaa Antaralle enemmän äidillistä turvaa kuin oma äiti, joka omistautuu keskuksen johtohahmo-Baban tarpeiden tyydytykseen.

Hengellisyys tai henkisyys on kirjan hahmoille venyvä käsite. Poona on aidosti moniuskonnollinen kaupunki, jossa lähes kaikki rakastavat joulun viettoa. Kirjan hahmot ovat maallistuneita hinduja, jotka palvovat enemmän mammonaa kuin pyhimyksiä. Vanhat perinteet kiinnostavat näitä uusrikkaita lähinnä häitä valmistellessa. Nuoret, lapsettomat pariskunnat bilettävät estottomasti, eikä alkoholin ja huumeiden raskas käyttö ole tavatonta.

Kiinnostava tapahtumien keskittymä kirjan universumissa oli The Pune Club, siirtomaa-ajan herrainkerho, joka reliikkinä edelleen vetää puoleensa kaupungin kermaa. Tänne Tara päätyy tyttärensä kanssa kerjäämään rahaa ja huomiota eronsa jälkeen, sillä tietää tämän loukkaavan aviomiehensä sukua. Paikka kuitenkin jää merkittäväksi suvulle, sillä myös Antaran häitä vietetään klubilla. Klubilla käydään ahkerasti siksikin, että siellä alkoholin hinta on kohtuullinen.

Itse Alzheimerin käsittely ei kiinnostanut minua niin paljon kuin äidin ja tyttären menneisyys. Mutta sairaus vaikutti tässä kuvauksessa hyvin samansuuntaiselta kuin eurooppalaisissa kuvauksissa. Antaralla ei ole tarpeeksi paikallista tukiverkostoa äidin asioiden järjestelyssä, mutta hän löytää netistä brittiläisen ryhmän, josta hän saa vertaistukea omaishoidon arkeen. Luulisin, että kirja saattaa tarjota intialaisille lukijoille uusia näkökulmia koko omaishoidon käsitteeseen.

Kokonaisuutena kyseessä on monipuolinen ja kypsä esikoisromaani, joka ei viljele turhia kliseitä intialaisesta elämänmenosta. Päähenkilöt olivat sopivan rosoisia, ja sellaisinaan rakastettavia. Jään siis odottamaan uusia teoksia tältä lupaavalta kertojalta.