Mafiaa paossa Pohjois-Karjalassa

Teos: Risto Miettinen: Petturi (Aula&co, 2021)

Äänikirjan lukija: Sami Lalou

Viime aikoina on ollut ilmassa kaipuuta takaisin Karjalaan, varsinkin rajantakaiseen, ja tämän vuoksi tartun taas kaikkeen sinne sijoittuvaan kirjallisuuteen, vaikka genre ei niin tärppäisikään. Risto Miettisen Petturi vähän mietitytti takakannen tekstin perusteella. Kyseessä on trilleri, jossa virolaiseen mafiaan sekaantunut keski-ikäinen Mikael pakenee vainoajiaan perintömökille, jolla ei ole käynyt kolmeen vuosikymmeneen.

Takana on lapsuus ja nuoruus pienessä pitäjässä, jonne Mikaelin vanhemmilla ei kuitenkaan ollut omia juuria. Isä oli pitäjän nimismies, joka äidin kuoleman jälkeen koulii pojastaan kovapintaista machoa. Mikael yritti isän molempaa opintouraa juridiikkaa ja poliisikoulua, mutta päätyi yksityiselle turvallisuusalalle, eli palkkasoturiksi Balkanilla 1990-luvulla. Nämä kuvaukset ovat tyypillisen raakoja, ja muistuttavat paljon Venäjän armeijan Wagner-joukkojen toiminnasta vuonna 2022.

Mikaelin kotikylän meiningin kuvaus oli juurevaa, ja osassa hahmoista oli paljon samaa kuin Laura Gustavssonin Korpisoturissa. Palvelualalla toimii vahvasti tatuoituja goottiprinsessoja, eikä terveyskeskuksen kunnanlääkärillä ole puhtaat jauhot pussissa. Kukaan entisistä yli viisikymppisistä koulukavereita ei ole erityisen hyvin säilynyt, mutta Mikael syttyy edelleen Joensuussa asuvan Ellin läsnäolosta. Pariskunnan seurustelu on kuitenkin kankean aikailevaa, mutta Elli täyttää Mikaelin elämässä kaipuun kokoisen aukon.

Viron pään tarina oli karuudessaan aika kliseinen, mutta Miettinen onnistuu repimään huumoria peipsijärveläisen mafioson havainnoista Suomen periferiasta. Teos kertoo rahanpesusta, epämääräisistä yksityisistä lääkäripalveluista ja elämästä parantumattoman sairauden kanssa.

Kuuntelin tarinan sujuvasti, mutta vakuutuin siinä enemmän tavallisen pohjoiskarjalaisen elämänmenon kuvauksesta kuin itse trillerijuonesta. Ehkä olen lukenut tuossa genressä niin turboahdettuja teoksia, että tämä yhden päähenkilön elämänmittainen saaga tuntui jopa hidastempoiselta. Toisenlaiselle lukijalle teos voi olla napakymppi, eli suosittelen kirjaa niille, joita kiinnostaa rikollisliigoista irti pääsemisen tematiikka.

Sisilia kaikilla mausteilla

Teos: Stefania Auci: Sisilian leijonat (Sitruuna, 2022)

Suomennos: Taru Nyström

Äänikirjan lukija: Lari Halme

Sisilia kuuluu elämäni eeppisimpiin matkakohteisiin, mutta kovin vähän olen lukenut sinne sijoittuvaa kirjallisuutta, ja se vähä, mitä on tullut luettua, on tainnut olla kaikki ulkomaalaisten kertomaa. Nyt tilanteeseen tuli parannusta, kun sain käsiini Stefania Auci (s. 1974) tuoreen romaanin suomennoksen. Teos on ollut kansainvälinen bestseller jo kolme vuotta sitten, ja kyseessä on paikallisen erityisopettajan esikoisromaani.

Teos kertoo Florion suvusta, joka saapuu Sisiliaan mantereelta Calabriasta pitämään maustekauppaan vuonna 1799. Veljekset Paolo ja Ignacio ryhtyvät kahdestaan bisneksiin, mutta valitettavasti Paolon korjaa keuhkotauti ennen kuin tämä pääsee kunnolla nauttimaan työnsä hedelmistä. 1800-luvun alkupuolella Sisiliaa pidetään Napoleonin valtaa vastustavien tukikohtana Välimerellä. Tämän vuoksi saarelle tulee paljon englantilaisia liikemiehiä, joilta paikalliset oppivat uusimmista teollistumisen ihmeistä.

Flaviot hyötyvät suotuisista liikesuhteista englantilaisten kanssa, joiden laivoista lastataan mikä erikoisimpia uusia mausteita. Edesmenneen Paolon ainoa poika Vincenzo pääsee vierailemaan Yorkshiressä, ja palaa matkaltaan pää täynnä uusia ideoita. Hänestä kasvaa laskelmoiva liikemies, jolle pelkkä mausteiden ja rohdosten myynti ei riitä toimialaksi.

Tämä on hyvin tyypillinen epookkiromaani, jossa aistillisilla yksityiskohdilla on suuri merkitys kerronnassa. Mauste- ja rohdoskauppateema on hieman erilainen painotukseltaan kuin suurin osa lukemistani italialaisista sukuromaaneista, joissa keskiössä on ollut ruoka. Tämän suvun olot vaurastuvat merkittävästi, mutta senkin jälkeen, kun Vincenzo on laajentanut toimiaan tonnikalasäilykkeisiin ja Marsala-viiniin, häntä pidetään tietyissä piireissä rahvaan edustajana, pelkkänä satamajätkänä. Miehen katkeruus purkautuu vähän väliä suhteessa saaren degeneroituvaan aatelistoon, jotka suhtautuvat ”uuteen rahaan” pilkallisesti.

Tämä oli erittäin kiinnostava teos ajankuvaltaan, vaikka osa hahmoista, varsinkin äiti Giuseppina ja poika Vincenzo olivat molemmat varsin töykeitä tapauksia. Vincenzon perheen perustamisen saaga tuntui lähes kohtuuttomalta hänen lastensa äidin, Giulian, näkökulmasta.

Sisilialaisten naisten asemasta teos ei piirrä kovin imartelevaa kuvaa, eivätkä varsinkaan järjestettyjen avioliittojen kuvaukset lämmitä sydäntä. Myöskään Vincenzon ja Giulian ”vapaan rakkauden” kuvaus ei ole kovin romanttinen, eli teoksessa eivät minkäänlaiset pariskunnat ole kovin onnellisia. Eli teosta ei kannata lukea, jos etsii kepeää romanttista luettavaa. Mutta viihteelliseksi teoksen tekee tietty melodramaattinen poljenta.

Olin yllättynyt siitä, kuinka helppoa minun oli soljahtaa teoksen maailmaan, kun en kuitenkaan ole kovin paljoa lukenut Italian 1800-luvun historiasta. Sisiliassa en ole käynyt edes tässä kuvatussa saaren pääkaupunki Palermossa, mutta tässä liikutaan myös paljon minulle tutummassa Länsi-Sisiliassa, ja iki-ihanilla Egadisaarilla.

Ymmärtääkseni Flavioiden saagalle on luvassa jatkoa, ja mielelläni kuulisin, kuinka nämä bisnekset edistyivät 1900-luvulle tultaessa.

Paikasta nimeltä Rälläkkä

Teos: Toni Heinänen: Asuntola (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Marko van der Berg

Rälläkkä on Pelastusarmeijan ylläpitämä asuntola miehille Helsingin Alppikadulla. Siellä asutaan muutaman neliön kopperoissa, yleensä kämppäkaverin kanssa. Asuntolan ylläpitoon kuuluu uskonnollisviritteinen aamiainen, mutta muuten asukkaat kokkaavat itse. Paikan järjestyssääntöihin kuuluu päihteettömyys, mutta käytännössä asuntolassa käytetään kaikkia mahdollisia päihteitä. Siellä ramppaa koko ajan eri alan ammattilaisia, mutta hyvin harvalla on kiinnostusta auttaa siinä keskeisessä ongelmassa, oman kodin puutteessa.

Teoksen kertoja on 35-vuotias työtön mies, joka kärsii masennuksesta. Asunto on mennyt alta, koska miehellä on vaikeuksia selvitä Kelan tukien hakemisesta. Huumeet ja alkoholi kuuluvat hänen elämäänsä, mutta hän pystyy myös löytämään elämästään iloa ilman päihteitä. Kirjoittaminen on hänen vahvin tapansa pysyä järjissä, mutta asuntolassa myös muistivihkoja varastetaan. Hän haaveilee Charles Bukowski– tyylisen romaanin kirjoittamisesta Rälläkän kaltaisesta paikasta, mutta huomaa samalla, että elämäntilanteen aiheuttama häpeä rajoittaa hänen luovuuttaan.

Toni Heinänen (s. 1974) on kirjoittanut tämän tiiviin omaelämäkerrallisen teoksensa 00-luvun loppupuolella, mutta se on julkaistu viime vuonna, ilmeisesti kirjoituskilpailun kautta. Teos on rankka aihe huomioon ottaen melko kaunokirjallinen, jopa runollinen. Kertoja on joskus opiskellut latinan kieltä yliopistossa, mutta pudonnut opinnoista, ja joutunut tempputyöllistämisen todellisuuteen. Hänen supervoimansa on kirjojen löytäminen ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi.

Asunnottomuudesta on julkaistu Suomessa omakohtaisia tai fiktiivisiä teoksia verrattaen vähän, ainakaan itse en muista lukeneeni näin yksityiskohtaista kuvausta yömajan arjesta. Vaikka kuvatusta ajanjaksosta on jo hetki aikaa, en usko tuon arjen suuresti muuttuneen reilussa vuosikymmenessä. Virallisesti kerrotaan, että asunnottomia olisi maassamme vajaa 5000 henkilöä, mutta kattaako tuo luku kaikki ”välitilassa” elämäänsä viettävät?

Tämänkään teoksen hahmot eivät ole tuomittuja jäämään ikuisesti asumaan Rälläkkään. Kertojan ensimmäinen kämppäkaveri on pahassa huumekoukussa, ja heitetään Rälläkästä pois, mutta saa myöhemmin asunnon virallista tietä johtuen nuoresta iästään. Kertoja itse ei saa apua sosiaaliviranomaisilta, mutta onnistuu saamaan asunnon ystävän välityksellä ehkä noin vuoden mittaisen asuntolajakson jälkeen.

Lukisin kyllä mielelläni samalta tekijältä täysmittaisen romaanin aiheesta, mutta ymmärrän, jos hän on siirtynyt elämässään muihin ulottuvuuksiin, eikä enää jaksa/halua kirjoittaa tästä aiheesta. Lahjoja kirjoittajalla on selvästi vaikka mihin, ja tässä lyhyessä tekstissäkin hän osoittaa huiman määrän eri genrejen tuntemusta.

Teos on siis painettuna tekstinä 58-sivuinen, eli menee minulla samaan kategoriaan kuin Long Play-artikkelit. Mutta ei tämä ole tutkivaa journalismia, eikä oikein novellikaan, vaan autofiktiivisen romaanin lupaava aihio.

Kuka murhasi merenneidon?

Teos: Emelie Schepp: Jaakko kulta (HarperCollins Nordic, 2020)

Suomennos: Meri Ala-Tauriala

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Emelie Scheppin dekkarisarja syyttäjä Jana Berzeliuksesta oli minulla kiihkeässä luennassa viime vuonna, ja nyt työn alla taisi olla jo viides sarjan osa, Jaakko kulta. Sarjan lukeminen ei ole mennyt minulla oikeassa järjestyksessä, joten joissain tapahtumien kulussa on omassa päässäni epäloogisuuksia. Sarja sijoittuu Norrköpingiin, ja siinä siis kuvataan poliisin ja oikeuslaitoksen yhteistyötä.

Tässä osassa ratkaistaan naisiin kohdistuvaa sarjamurhaa, jossa uhrien ruumiit on löydetty Motala-joesta jalat ommeltuna yhteen. Tekotapa on poikkeuksellisen brutaali, ja naisia katoaa tiiviiseen tahtiin. Kaikkia naisia ei ole ilmoitettu kadonneiksi, sillä taustalla on parisuhderiitoja.

Teoksessa vietetään paljon aikaa luostarikaupunki Vadstenassa, jossa sijaitsee yksi Ruotsin oikeuspsykiatrisista sairaaloista. Sairaalassa aikaa viettää muun muassa Danilo Pena, 32-vuotias tappaja, joka koulutettiin lapsisotilaaksi yhdessä Janan kanssa. Molemmat ovat tulleet Ruotsiin Chilestä, ja molemmilla on rankka traumatausta. On syytä, epäillä, että eräs sairaalan potilaista olisi sekaantunut naisten murhiin, vaikka hän on ollut korkean turvaluokituksen laitoksessa, josta ei pääse kotilomille.

Scheppin teokset ovat tasalaatuisen hyviä, mutta näissä on todella paljon Janan ja poliisien yksityiselämän kuvausta, ja näin ollen tarinat paisuvat todella yksityiskohtaisiksi.

Tässä osassa Jana on eronnut miesystävästään Peristä, joka oli aiempi kollega syyttäjänosastolla. Kaksikon suhdetta hiertää Danilo Penan tuomio, jota ei pidetä oikeudenmukaisena, koska mies ei ole oikeasti psyykkisesti sairas. Jana kuitenkin tulee tietoiseksi siitä, ettei hänen ole helppoa katkaista tunnesidettään Periin, vaikka työn tekemisen kannalta se olisi ainoa oikea ratkaisu.

Merenneitoteema nousi teoksessa esiin karmivalla tavalla, ja muistan lukeneeni toisenkin dekkarin samasta teemasta parin vuoden sisällä. Eli kyllä, suosittujen skandidekkarien parissa on paljon toistuvia teemoja, ja tämän vuoksi niiden lukemista kannattaisi säännöstellä enemmän kuin nyt teen.

Tanskalaisen puutarhan perijät

Teos: Kate Morton: Paluu Rivertoniin (Bazar, 2011)

Suomennos: Helinä Kangas

Noin kuukauden ajan olen tavannut Kate Mortonin teosta Rivertonin kartanosta Essexissä. Ehkä oma tarpeeni ”aikuisten satuihin” on ollut minimaalinen, kun sinänsä kepeä ja helppolukuinen teos eteni niin hitaasti. Olen muistaakseni pitänyt paljonkin jostain Mortonin Australiaan tai Uuteen-Seelantiin liittyvästä siirtolaissaagasta. Tämäkään kartanosaaga ei ollut huono, mutta tuntui, että olisin jo nähnyt version tästä Downton Abbeyssa, vaikka tässä kuvataan pienempää ja köyhempää kartanoa ensimmäisen maailmansodan aikana ja 1920-luvulla.

Teoksen päähenkilö on palvelustyttö Grace Bradley, jonka äiti on joutunut pois kartanon palveluksesta tultuaan raskaaksi avioliiton ulkopuolella. Grace joutuu tietty palaamaan Rivertoniin heti, kun on päässyt toiselle kymmenelle, sillä äidillä ei ole varaa kouluttaa tytärtään. Kartanossa Grace on aluksi tavallinen keittiöpiika, mutta etenee urallaan lopulta Hannah-neidon kamaripalvelijaksi.

Kun Hannahin ja Emmelinen isä lordi Frederick perii Rivertonin, kukaan ei tiedä, kuinka huonossa jamassa miehen bisnekset ovat. Isällä on huonosti menestyvä autotehdas Keski-Englannissa, ja amerikkalaiset bisnesmiehet haluaisivat ostaa sen. Tytärten äiti on kuollut, ja Hannah ja Emmeline saavat kasvaa suht vapaasti kartanon mailla. Niin vapaasti, että Hannah voi jopa löydä opiskelemassa pikakirjoitusta salaa läheisessä Saffron Greenin kylässä, sillä hän kaipaa kipeästi työelämään.

Pitääkseen kartanon suvussa Hannah menee naimisiin amerikkalaisen pohatan pojan Teddyn kanssa. Grace muuttaa emäntänsä mukana Lontooseen, jossa palvelijana toimiminen on vielä nihkeämpää kuin Rivertonissa, jossa palveluskunta oli solidaarisia toisilleen. Myös Emmeline muuttaa Lontooseen, ja kapinoi ylhäistä kasvatustaan vastaan toimimalla näyttelijänä eroottisissa elokuvissa.

Sisarusten elämässä kummittelee runoilija Robbie Hunter, joka on ollut kartanon vieraana iät ja ajat siksi, että orpona hänellä ei ollut muuta paikkaa viettää juhlapyhiä sisäoppilaitokseen lomien aikana. Historia muistaa, että Robbie olisi tehnyt itsemurhan kartanon lammella tanskalaistyylisessä Egeskovin puutarhassa, mutta mitä siellä oikeastaan tapahtui?

Teoksen nykyajassa Grace on jo lähes satavuotias ja asuu hoitokodissa Lontoossa. Tässä välissä hänestä on tullut arkeologi, sillä hän pääsi opiskelemaan unelmiensa alas myöhemmässä iässä. 1990-luvulla Robbie Hunterista halutaan tehdä elokuva, ja tämän vuoksi Grace kutsutaan muistelemaan vanhoja aikoja jälleen.

Onhan tässä teoksessa romantiikkaa ja tragediaa, mutta oikeastaan teoksen keskeinen teema on brittinaisten oikeus työhön. Aatelistyttöinä Hannah ja Emmeline eivät vielä 1920-luvullakaan ole täysin kykeneviä päättämään omasta kohtalostaan. Hannah’n amerikkalainen käly Deborah toki saa käydä töissä muotitoimittajana, mutta jos hän menee naimisiin, työnteon kuuluisi loppua hääpäivään.

Olisin mieluummin lukenut teoksen Grace Bradleyn arkeologian opinnoista, sillä hän tuntui varsin kehityskelpoiselta hahmolta. Eli jos sellainen teos löytyy Morton in tuotannosta, niin saatan lukea sen.

Kuuntelemisen laaja oppimäärä

Teos: Elias Canetti: Soihtu korvassa (Tammi, 1985)

Suomennos: Kyllikki Villa

Koitan ensi viikolla palauttaa isoa pinoa kierrätyskirjoja takaisin poistoon, ja huudahtelen kasojen keskeltä. Täällähän on joitain Keltaisen kirjaston kirjoja, joita voisi yrittää myydäkin, vaikka kaikki eivät ole priimakunnossa.

Elias Canettin (1906-1994) nimi on minulle tuttu sosiologian opinnoista, mutta en tiennyt paljoa hänen henkilöhistoriastaan. Luulin häntä nimen perusteella italialaiseksi, mutta hän olikin Bulgariassa syntynyt sefardinjuutalainen kosmopoliitti. Hän kirjoitti yhden sosiaalipsykologisen tutkielman, mutta suurin osa hänen tuotannostaan on kaunokirjallisuutta. Hän oli kemian tohtori, mutta voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981. Tästä johtuen suuren maailman kiinnostus Canettin tuotantoon sijoittui 1980-luvulle, jolloin häntä on suomennettu paljon.

Tänään lukemani teos on Canettin omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäinen osa. Siinä nuori mies elää leskiäitinsä ja veljiensä kanssa ensin Zurichissa, sitten Frankfurtissa ja lopulta Wienissä, joka on äidin henkinen kotikaupunki. Perhe asuu kaikissa näissä kaupungeissa täyshoitoloissa tai vuokraavat huoneita muiden taloista. Äidillä on hermoheikkoutta, jota hän käy hoitamassa parantoloissa ympäri Eurooppaa, ja näin Elias jää välillä vastuuseen nuoremmista veljistään.

Teoksen nimi viittaa Canettin nuoruuden idoliin, Karl Krausiin (1876-1934), joka oli kirjailija ja ilmiömäinen luennoitsija. Canetti käy hänen luennoillaan mystisen nuoren naisen, Vezan kanssa, joka on Krausin suuri ihailija. Tätä harrastusta he jatkavat yhdessä vuosikausia ja niin kiihkeästi, että hänen äitinsä kokee tulleensa esikoispoikansa hylkäämäksi. Äiti ei hyväksy Vezaa mahdollisena miniäehdokkaana, joten Eliasin on valehdeltava äidilleen muista tyttöystävistä.

Veza tosin on sefardinjuutalainen Balkanilta kuten Canettin perhekin, mutta tämäkään yhteys ei miellytä vahvatahtoista äitiä. Välillä Canetti lähetetään sukuloimaan Bulgariaan, jossa hänen isän sukunsa ovat kiihkomielisiä sionisteja. Tarinan aikana osa heistä muuttaa asumaan kibbutsille Palestiinaan.

Kuuntelemisen taito on tärkeää Canettin kirjoittamisen kannalta. Ja vaikka tässä seikkaillaan myös kuvataiteiden maailmassa, teos on selkeästi enemmän auditiivinen kuin visuaalinen.

Tässä teoksessa oli paljon yhteistä äskettäin lukemani Marie Benedictin kirjan kanssa, joka kertoi Albert Einsteinin ensimmäisestä vaimosta, Mileva Maricista. Tämä tarina ei ole lainkaan yhtä surullinen, mutta tässäkin on vahva juutalainen äitihahmo, joka haluaa manipuloida poikaansa naimakauppojen suhteen. Molemmissa teoksissa seikkaillaan Balkanilla, ja patikoidaan Alppien raikkaassa ilmassa. Canettille itselleen näistä nuoruuden kaupungeista rakkain oli Zurich, jonne hän palasi viettämään vanhuuden päiviään elettyään lähes puoli elämäänsä Britanniassa.

Tämä osa ei käsittele Canettin myöhempää avioliittoa Vezan kanssa. Veza oli miestään lähes kymmenen vuotta vanhempi, ja jo syvemmällä kirjallisella urallaan pariskunnan nuoruudessa. Ehkä tämäntyyppinen maailmannainen oli todellakin Canettin äidille uhkakuva, ja hän olisi mieluummin ottanut ”tavallisemman” tytön miniäkseen.

Kirjan sävy on kaikkea muuta kuin romanttinen, ja Canetti kuvaa entisiä vuokraemäntiään ja heidän kummallisuuksiaan suuremmalla antaumuksella kuin naisia, joihin hän oli ihastunut tai rakastunut. Tyylilaji on kuivahko, ja tämän päivän lukija joutunee taustoittamaan kirjassa mainittuja kuuluisuuksia aika lailla. Toki tässä kohdataan myös minulle hyvinkin tuttuja hahmoja, kuten Bertolt Brecht, jonka teatteri ei tehnyt Canettiin suurta vaikutusta 1930-luvun Berliinissä.

Lukukokemus oli kiinnostava, mutta hieman raskas. Voisin kuitenkin lukea trilogian seuraavat osat siksi, että pariskunnan pakotarina Wienistä Lontooseen jäi kutkuttamaan.

Diilausta pandemian aikana

Teos: Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha (Crime Time, 2022)

Äänikirjan lukija: Jarmo Mäkinen

Matti Virtanen on tavallinen taksikuski pääkaupunkiseudulla, jonka toimeentuloa uhkaa koronapandemia vuoden 2020 alkupuolella. Kun ravintolat sulkevat ovensa lockdownin alkaessa, Matti kokee epätoivoa. Suurin huoli on tytärten elatuksesta avioeron jälkeen, eikä vuoroviikkovanhemmuuskaan Tampereen ja Helsingin välillä tule halvaksi. Kun Matti sitten eräänä yönä löytää taksistaan asiakkaan sinne jättämän Guccin takin, hän toivoo onnensa vihdoin kääntyneen.

Mutta suurin niistä on raha kertoo huumekaupan lonkeroista pandemian aikana, kun rajojen sulkeminen aiheuttaa sille merkittäviä haasteita. Teoksen tyylilaji on pitkälti satiirinen, sillä kuvattu huumekartelli toimii kuin mikä tahansa yritys organisaatiokaavioineen ja motivaatiopuheineen. Kartellia vetää kiinteistökeisari Pesonen, jolla on aivokuolleita TV-ohjelmia konservatiivisella kristillisrahoitteisella kanavalla.

Teoksen keskeinen poliisihahmo on Ailon Rajamäki, joka jäi oudon historiattomaksi tyypiksi. Minulla kesti myös kauan arvata hänen sukupuoltaan, ja arvelin, että erikoinen nimi oli valittu nimenomaan sukupuolineutraalien efektin aikaansaamiseksi. Ailon harrastaa kovasti tupakanpolttoa, myös kentällä kulkiessaan, ja joskus jopa ihmisten kotona. Jätän asian nyt paljastamatta, jotta muutkin lukijat voivat lähestyä Ailonia yhtä mystisenä hahmona kuin millaisena minä hänet havaitsin.

Teoksen aihe on edelleen ajankohtainen, ja siinä on monia viitteitä reaalimaailman tapahtumiin. Eniten nauroin tässä kuvatulle uudelle mediailmiölle, joka kuulosti kovasti Alfa-TV:ltä. Huumekaupan arki Itä-Helsingissä tuntui autenttisen karulta, vaikka Matti Virtanen pääsikin lyhyeksi aikaa nauttimaan leveästä elämästä.

Kirjan suosio varmasti riippuu siitä, kuinka kauan ihmiset jaksavat lukea pandemian ajasta. Itsellä alkaa jo melkein olla kiintiö täynnä korona-ajan kirjallisuudesta, kun näitä on tullut luettua jo useita. Tämä tosin taisi olla ensimmäinen lukemani koronaa käsittelevä dekkari.

Toimitusketjun alimmassa päässä

Teos: Kirsikka Ranta-Kallio: Huumehelvetti, ja paluu kuolemanportilta elämään (Basam Books, 2021)

Äänikirjan lukija: Pasi Tuomaila

Vuonna 2012 42-vuotiaan Pasi Tuomailan sydän pysähtyi huumeidenkäytön seurauksena. Miehen päihdehistoria oli alkanut jo 14-vuotiaana, ja alkoholi vaihtui amfetamiinin parikymppisenä. Tuomaila tuli isäksi jo nuorena, ja yhteys Joni-poikaan säilyi, vaikka tämä oli sijoitettuna. Pahimmassa vaiheessa isä ja poika vetivät yhdessä kamaa pojan jälkihuollon järjestämässä asunnossa.

Tuomaila ei tullut erityisen rankasta kodista, vaan hänellä oli turvallinen äitisuhde. Isä ei ollut kuvioissa väkivaltaisen käytöksen vuoksi, ja kaksikko asui jonkin aikaa Ruotsissa, jossa äidillä oli ruotsalainen mies. Myöhemmin he palasivat Lahteen, ja täällä Pasi pääsi rankan alkoholinkäytön makuun jääkiekkopiireissä. Pasin perhetaustassa ei kuitenkaan ollut selkeää selittävää tekijää päihderiippuvuuteen.

Tuomaila asui vuosia Helsingin kaduilla, ja harrasti tyypillistä pikkurikollisuutta rahoittaakseen addiktiotaan. Mies erikoistui perinteisiin lompakkovarkauksiin, ja onnistui välillä esiintymään uhriensa papereilla pitkäänkin. Vankilakierre johti lopulta vankimielisairaalaan, ja vasta täällä miehelle alettiin suunnitella systemaattisempaa kuntoutusta. Kuntoutukseen pääsy oli kuitenkin takkuista, ja sen polulla oli monta takapakkia. Vuonna 2015 hän pääsi ensi kertaa elämässään opiskelemaan, ja toimii nykyään lähihoitajana Avominne-päihdekuntoutuksessa. Miehen urakehitys raitistumisen jälkeen onkin kirjan hienoin viesti, eli teos antaa toivoa kenelle tahansa, joka aloittelee työuraansa vasta myöhemmällä iällä.

Tämä on taatusti tärkeä vertaistuellinen teos, joka voi myös puhutella ammattiauttajia. Tyylillisesti kirja on tyypillinen raitistumistarina, jota leimaa vahva jälkiviisaus. Kirjassa on myös haastateltu monia Tuomailan läheisiä ja keskeisiä auttajia. Juoni kirjassa on aika poukkoileva, eli tarinaa ei ole kirjoitettu draaman kaari edellä, vaan keskiössä on kuntoutumisen prosessi. Minun täytyy myöntää, etten pysynyt täysin juonessa mukana, koska välissä oli ”selitteleviä” osuuksia.

Olen kuunnellut useita True crime-teoksia, joissa lukija on kirjoittaja tai kirjan päähenkilö itse. Tuomaila on kyllä sujuva lukija, mutta hän ei ole ääninäyttelijä, ja olisi voinut hyötyä opastuksesta äänikirjan lukuun. Hänen lukutyylinsä nimittäin on aika monotoninen. Toki näitä tosi elämän tarinoita usein markkinoidaan persoona edellä, ja he, jotka tuntevat Tuomailan, saattavat haluta kuulla tarinan hänen itsensä kertomana.

Toinen asia, jota ihmettelin, oli Kirsikka Ranta-Kallion minimaalinen oma ääni teoksessa. Yleensä tämän tyyppisissä teoksissa kirjailija kertoo enemmän motiiveistaan ryhtyä projektiin, ja tekee enemmän tulkintoja haastateltavistaan. Ehkä taisin jopa ohittaa jotain tarinasta, koska en Tuomailan lukutyylin vuoksi aina tiennyt, kuka kulloinkin oli äänessä.

Teos on oman genrensä sisällä vaikuttava selviytymistarina, mutta ei juuri nyt sopinut omiin fiiliksiini. Takavuosina, varsinkin niinä vuosina, kun yritin valmistua sosionomiksi luin paljon tosi tarinoita addiktioista sen pakollisen ammattikirjallisuuden ohella. Niiden kautta ainakin tulin tietoiseksi, ettei minusta tulisi kovin hyvää päihdealan ammattilaista.

Onni on oma kirjoitusmaja

Teos: Deborah Levy: Omistuskirjoituksia (S&S, 2022)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Onni on oma kirjoitusvaja Lontoossa. Onni on myös banaanipuu talvisessa kaupungissa, ja asunnossa riittävä ilmankosteus pitämään trooppista puuta elossa. Puu voi olla kirjailijan uusi perheenjäsen siinä vaiheessa, kun lapset ovat lähdössä opiskelemaan.

Tässä teoksessa, joka on Deborah Levyn autofiktiivisen sarjan kolmas ja viimeinen osa, puretaan vanhoja koteja ja haaveillaan uusista. Tarinan alussa kirjailija on 58-vuotias aikuisten lasten äiti, avioerosta on jo jonkin verran aikaa, mutta sopeutuminen sinkkuelämään on vienyt aikaa. Naisella on enemmän sähköpyöriä kuin vierashuoneita ystävilleen, ja kun he tulevat käymään kaupungissa, ainakin heille on tarjolla edullinen menopeli. Nainen haaveilee myös taloudenhoitajasta, mutta tiedostaa, etteivät he enää tottelisi häntä, vaan käskisivät tämän hakemaan hetken mielijohteen herkkunsa itse.

Nainen pyörii piireissä, joissa lähes kaikilla on kaupunkikodin lisäksi tiluksia maaseudulla, ehkä myös ulkomailla. Hän itse ei omista paljoa, mutta huomaa, että on vanhemmiten alkanut arvostaa tiettyjä mukavuuksia elämässä. Nelikymppisenä hän vielä ruokki perhettään lähinnä itse tekemillään intialaisilla dal-kastikkeilla ja paratha-leivillä, mutta näinä päivinä hän tarjoilee margaritoja pakastimessa huurrutetuissa laseissa. Silkkiset lakanat ovat yksi hänen salaisuutensa, vaikka aina ei löydy kumppania niiden välissä peuhaamaan.

Sekoitan mielikuvissani Levyn ja toisen brittiläisen autofiktion taiturin, Rachel Cuskin, teokset, eikä se taida olla suuri erhe, kun tyyleissä on paljon yhteistä. Molemmissa sarjoissa matkustetaan paljon, käydään kirjallisissa tapahtumissa ja tavataan kummallisia ihmisiä. Cuskin teoksissa tarkkaillaan eniten tuntemattomia ihmisiä, ja raportoidaan lyhyistä merkittävistä kohtaamisista, joille ei välttämättä ole koskaan luvassa jatkoa. Tässä teoksessa havainnoidaan eniten ystäviä, mutta tajunnanvirta on yhtä vuolasta kuin Cuskilla. En ole lukenut tämän trilogian kakkososaa, kun taas Cuskin trilogian olen lukenut kokonaan.

Kakkososa, Elämisen hinta, voisi kuitenkin kolahtaa minuun eniten, kun se ilmeisesti kertoo kirjoittamisesta taloudellisessa niukkuudessa. Ykkösosassa olin eniten vaikuttunut Levyn perheen osallisuudesta apartheidin vastaiseen taisteluun Etelä-Afrikassa, ja tässäkin osassa tuohon sukuhistoriaan palataan, joskin lyhyesti.

Levy antaa kirjassa huomiota lukuisille kääntäjilleen, ja arvostaa heidän kanssaan käytyjä keskusteluja. Pauliina Vanhatalo vaikuttaa kirjailijalta, joka ehkä on itse vaikuttanut siihen, että trilogia on julkaistu suomeksi.

Parhaiten kirjasta jäivät mieleen kulinaariset havainnot, varsinkin guavajäätelö, johon kertoja sai tutustua kirjallisuusfestivaaleilla Intiassa. Tehdäpä sitä itse vasta poimituista hedelmistä, siinä yksi olennainen elämisen taito.

Escortteja etsimässä

smart

Teos: Annika Eronen ja Kari Pusa: Kissa joka kehräsi kuolemaa (Myllylahti, 2022)

Elli on nelikymppinen sihteeri, joka on hankkinut lisätuloja toimimalla escort-tyttönä eli maksullisena seuralaisena paikallisen välityspalvelun kautta Hämeenlinnassa. Löydettyään vihdoin kumppanin Markuksesta, joka on poliisi, hän on luopunut escort-urastaan. Kun sitten Markus ei kohtaakaan morsiantaan alttarilla, hääseurueella on syytä pelätä pahinta.

Tutkinnasta vastaa Markuksen kollega, rikoskomisario Hannu Savolainen. Hannulla on myös hääsuunnitelmia, mutta elämä uusperheessä vaativan Lauran ja tämän tyttären Sera-Linan kanssa on myrskyisää. Viisikymppisellä Hannulla on jo aikuiset lapset maailmalla, mutta uusperheestä riittää jatkuvaa huolen aihetta. Omakotitalon naapuririidat vievät myös paljon energiaa. Hannu jaksaa jopa siirtää muurahaispesiä ikävän naapurin tontin rajalle jatkuvassa koston kierteessä.

Teos on dekkarisarjan neljäs osa, eli aloitin taas uuden sarjan seuraamisen sen keskeltä. Annika Eronen on kirjoittanut aiemmat osat yksin, ja jatkaa nyt sarjaa yhdessä Kari Pusan kanssa. Sarja sijoittuu Hämeenlinnaan, mutta näyttäisi olevan melko monipaikkainen. Tässäkin osassa vieraillaan takaumien kautta Viipurissa talvisodan aattona, ja edellinen osa sijoittuu Etelä-Savon Ristiinaan.

Escort-Ellillä on enemmän salaisuuksia takanaan kuin mistä tuleva aviomies on tietoinen. Samaan aikaan palvelun toinen seuralainen, bulgarialainen Lena, käy oudon sairaalloiseksi Intian-matkan jälkeen. Palvelun omistaja yrittää kiillottaa firmansa pintaa, ja mikä hassuinta, hänen miehensä toimii Lääkärit ilman rajoja-järjestössä. Tämäkään herra ei tee kovin pyyteetöntä työtä, vaan käyttää kansainvälisiä kontaktejaan kyseenalaisiin bisneksiin.

Teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy hylättyyn sukutaloon nimeltä Kuusama jossain kaupungin laidalla. Laitamäen suku on taustaltaan siirtokarjalainen, ja on tuonut tullessaan muutakin kuin ehtoisia piirakoita. Tähän tarinaan liittyi paljon kauhua, ripaus magiaa ja todella outoja ihmiskohtaloita.

Luonnehtisin lukukokemusta täyteläiseksi, eli henkilöitä oli runsaasti, ja ihmisiä ehti kuolla monella vuosikymmenellä. Tarina oli omaan makuuni hieman liiankin täyteen ahdettu, mutta pidin paljon monista yksityiskohdista, kuten marmorikuulista ja japanilaisesta solmutaiteesta. Makaaberin kauhun keskellä oli hyvää arkista huumoria, kuten edellämainitut rajariidat ja Hannun seikkailut postipakettien kavalassa maailmassa. Eli kirjailijat ovat löytäneet hyvän balanssin lähes goottilaiseen symboliikan ja kotoisan välisuomalaisen ABC-mielenmaisemaan välillä.

Saatan hyvinkin seurata tätä sarjaa aiempiin osiin, ja varsinkin kolmososa, Ristiinan enkeli, kiinnostaa eteläsavolaisen rantamiljöön vuoksi.

Kiitos Myllylahdelle arvostelukappaleesta, jonka onnistuin lukemaan samana päivänä, kun se kolahti postiluukusta. Minulla on pari Myllylahden kevään uutuusdekkaria vielä arvostelujonossa, eli olen ne lukenut, ja viivytellyt postaamisessa. Jos arvioni viivästyy viikoilla, joudun usein tekemään tuplasti työtä muistin virkistämiseksi, ja näin on viime aikoina käynyt varsinkin paperikirjojen suhteen. Siitä huolimatta yritän palata taas enemmän paperikirjojen maailmaan, koska aivoni kaipaavat fyysistä tekstiä.