Kaljavelliä kansakunnan toivoille

Teos: Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus, 2017)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Todellakin kuuntelin Anneli Kannon molemmat suurteokset putkeen muutama päivä sitten, ja vaikka elämys oli valtava, teoksista bloggaaminen tuntuu vaivalloiselta. Lahtarit on kuitenkin teos, josta on helpompi kirjoittaa, koska 1) valkoisten osuudesta kansalaissodasta on viime aikoina kirjoitettu paljon vähemmän kuin punaisista, 2) Pohjanmaa ja pohjalaisuus ovat minulle vieraampia kulttuurisesti, ja siksi opin aina pohjalaisteoksista jotain uutta ja 3) en kokenut samastumista kuin ehkä yhden hahmon kanssa, ja näin kirjaan on helppo suhtautua objektiivisemmin.

Lahtarit on monien kymmenien äänien mosaiikki, joista kuitenkin nousee esiin muutama avainhenkilö, joita kuullaan enemmän kuin muita. Erityisen hyvin kuulin kihlaparia, joiden suhde alkaa rakoilla yhteisen palveluksen aikana.

Helena Malmberg on puoliorpo apteekkarin tytär, jonka isä sallii tyttärelleen opinnot Ilmajoen kansanopistolla kuolleen äidin perintönä. Helena on kokenut kovia uuden äitipuolen hylkimänä, ja laittaa kaiken toivonsa kouluun, sieltä saatuun ammattiin ja mahdolliseen avioliittoon sopivan isänmaallisen sulhon kanssa. Tarkemmin ajateltuna hän tähtää kunnalliskodin keittäjäksi, mikä takaisi hänelle itsenäisen toimeentulon. Omalla tavallaan hän on moderni, eteenpäinpyrkivä nainen, vaikka hänet on kasvatettu miehiä palvelemaan.

Helenan sulhanen Samuli Kytömaa on ison talon poika ja harras körtti. Sotaan hän ei lähde isänmaallisesta vakaumuksesta, vaan hänet pakotetaan armeijaan kutsuntojen kautta. Hänen isoveljensä saa vapautuksen terveydellisistä syistä, ja tämä jopa harmittaa häntä. Sydämessään hän on pasifisti, jolle aseeseen tarttuminen on luonnotonta.

Sodan alkaessa Helena ja Samuli päätyvät molemmat Vilppulaan, jossa Helena toimii yhdessä ystävänsä Sussoon kanssa vapaaehtoisina keittäjinä. Nuoriin kansanopistolaisiin tyttöihin kohdentuu paljon epäilystä ja ilkeitä puheita, kun taas sairaanhoitajia ylistetään. Keittäjät saavat harvoin kiitosta työstään, vaan heitä pidetään moraalittomina onnenonkijoina. Myös Samuli alkaa etääntyä morsiamestaan, jonka puheita hän pitää liian karskeina, ja suhtautumista seurusteluun liian maallisena. Samulin mielestä sota on muuttanut Helenaa sellaiseen suuntaan, jonne hän itse ei halua kulkea.

Ilmajokelaisia on komppaniassa monia, mutta on myös tyyppejä muualta Suomesta, kuten Tampereelta ja Hauholta. Osalla nuorista sotureista on akateemista taustaa, ja mukaan mahtuu myös Saksassa koulutettuja jääkäreitä. Jääkäreihin suhtaudutaan juuri itsenäistyneessä maassa kaksijakoisesti: osalle he ovat ylimpiä sankareita, toisille potentiaalisia maanpettureita, joiden ainoa tehtävä on pönkittää suunnitelmaa saksalaisvetoisesta monarkiasta.

Ehkä kiinnostavinta teoksessa oli ruokakuvaus. Sodan molemmissa puoliskoissa levisi villejä huhuja toisen puolen moraalitomista mässäilyistä, ruoan varastamisesta siviileiltä ja sen myrkyttämisestä. Keittäjien tehtävänä oli haalia ruokaa mistä tahansa, ja usein ruokaa löydettiin punaisten hylkäämistä autiotaloista. Välillä armeija on paikallisten tilanomistajien hyväntekeväisyyden varassa. Isoja porukoita ruokitaan milloin milläkin, välillä kaljavellillä, välillä puurolla, jonka särpimenä ovat suolasilakat. Toki välillä tehdään myös ruhtinaallisempia löytöjä, joiden avulla miehet taas voimistuvat, mutta arki on myös valkoisten puolella niukkaa ja karua.

Jos Veriruusuissa kerrottiin enemmän prostituutiosta, tässä pohjalaisteoksessa halveksittu naisryhmä ovat ns. ryssänmorsiamet. Pohjanmaalla ei ollut tavatonta, että joissain taloissa piiloteltiin piikojen tai jopa talon tyttärien venäläisiä sotilasheiloja. Tässä maahan jääneitä tsaarin armeijan sotilaita häädetään maasta rankoin keinoin, ja heidän morsiamiensa asema on karu.

Näistä ilmiöistä olen lukenut aiemmin myös Antti Tuurin teoksista, mutta Lahtarit on laajuudeltaan kattavampi selvitys koko sotatalvesta ja -keväästä. Sen moniäänisyys on myös haasteellista, eikä ehkä huolellinenkaan lukija pysty hahmottamaan kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Ehkä näin ei ole tarkoituskaan, vaan kirjan rakenne antaa mahdollisuuksia valita itseä eniten kiinnostava tai koskettava näkökulma.

Varmasti useimman meistä sukuihin mahtuu sekä punikkeja että lahtareja, mutta joillakin meistä on juuria paikkakunnilla, joissa sodan vaikutukset olivat vähäiset. Itse tiedän oman sukuni rankoista kohtaloista vain äidin äidin puolelta, kun taas kolme muuta haaraa on mahdollisesti säästynyt sotaan osallistumisesta. Ihailen Anneli Kantoa siksi, että hän on kyennyt kertomaan molemman osapuolen tarinat, ja sisällyttämään Lahtareihin myös omassa suvussaan kuulemaansa.

Toteutuksena Lahtarit on kompleksisempi ja kunnianhimoisempi kuin Veriruusut, sillä tässä on mahdollisesti tehty vielä enemmän arkistollista myyräntyötä kuin punaisessa saagassa. Ehkä eniten se vastasi minulle kysymykseen, kuinka pohjalaisten itseymmärrys isänmaallisuudesta on eronnut ja eroaa ehkä edelleenkin muiden kansanosien vastaavista käsityksistä. Kaikki tähän liittyvä ei esiinny omissa silmissäni kauniilta tai kunnioitettavalta, mutta kirjan luettuani olen enemmän valmis kuuntelemaan henkilöä, jolle kirjassa kuvattu historian käsitys on järkkymätön tai pyhä.

Ei vallankumousta silakoilla tehdä

Teos: Anneli Kanto: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vihdoin on minunkin aika korkata Anneli Kannon historialliset romaanit, kun Veriruusut ja Lahtarit ovat juuri julkaistu uudelleen äänikirjoina. Veriruusuja olen saattanut aloittaa 00-luvulla, mutta tuossa vaiheessa elämääni kansalaissota ja Pirkanmaan historia eivät kuuluneet ykkösintresseihini. Teoksen dramatisoinneista olen lukenut senkin enemmän, joten teos tuntui tutulta jo alkumetreiltä.

Kun kyseessä on 12 vuotta vanha hittikirja, en näe tarpeelliseksi tarjota omassa arviossani siitä kattavaa referaattia. Teosta on jo esitelty riittävästi, mutta oma roolini on kai kannustaa uudenlaisia lukijoita löytämään tiensä teoksen äärelle.

Erja Manto on yksi maamme lahjakkaimpia ääninäyttelijöitä, ja hän onnistuu tässä teoksessa elävöittämään vahvasti murrepitoisen romaanin. Yksi syy, miksi en alun perin heti lämmennyt näille Kannon historiallisille teoksille, oli murrepuheen runsaus. Minua rasittaa lukea murteella kirjoitettua tekstiä, mutta en rasitu yhtä lailla murrekirjan kuuntelemisesta.

Veriruusuissa puhutaan nyansoidusti Tampereen ja Pirkanmaan maaseudun parsia, ja opin muun muassa teiskolaisesta korostuksesta, jota en ehkä ole livenä kuullutkaan. Tarinan alku- ja loppupisteenä on Valkeakoski, jonka tehtaan naiset osoittavat suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeutta punakaartilaisina kuin monet Tampereen toverittarensa.

Teos on todella moniääninen, mutta varsinkin kahden nuoren naisen, Sigridin ja Martan, kokemukset korostuvat. Martta on oman polkunsa kulkija, maatilan tytär, joka ei ole elänyt lapsuuttaan vastaavassa puutteessa kuin tehtaantyöläisten kakarat. Tampereelle tullessaan hän pääsee heti punakaartin ytimeen, alkaa housupukuiseksi ratsulähetiksi ja ryhtyy suhteeseen turkulaisen johtohahmon, Verneri Lehtimäen kanssa. Hänelle on tärkeää tehdä hyvä vaikutus anoppiin, ja samaan aikaan hän kaavailee sulhasensa kanssa suunnitelmaa B, eli maanpakoa Neuvostoliittoon.

Sigrid on matalamman majan tytär, joka joutuu jo ensimmäisenä työpäivänään Valkeakosken tehtaalla esimiehensä hyväksikäyttämäksi. Forströmin äijän törkeydet ovat kaikkien tiedossa, mutta naisilla ei ole tarpeeksi keinoja haastaa häntä. Sigridin raivo tuntuu aidosti feministiseltä, ja hän radikalisoituu nopeasti kapinatalven aikana. Myös hän kokee ujon ja hapuilevan rakkauden paetessaan Valkeakoskelta, mutta päätyy Hennalan vankileirille odottamaan synkkää kohtaloaan.

Monien dramatisointien lisäksi kirjasta on tehty kuorosovitus, ja itse jäin kuuntelemaan sen loppukohtausta vankileirin kylmässä saunassa, missä kuolemaan tuomitut naiset lauloivat kapinaveisuja, virsiä ja kehtolauluja sekaisin vain pitääkseen pelon, nälän, vilun ja kauhun loitolla. Harvoinpa olen kohdannut noin vaikuttavaa sielunmessua, joka ei edes tuntunut kovin fiktionaaliselta, vaan pikemminkin karun todenmukaiselta.

Kirjassa oli paljon sellaisia Tampereen historiaan liittyviä elementtejä, joista en tiennyt etukäteen. Esimerkiksi Viinikan alueen prostituutio oli kuvattu elävästi, ja punakaartin naisten moraalisen aseman vertaaminen näihin maalatuihin ”kokotteihin” oli sodan aikana yleistä. Veneeristen tautien pakkotarkastuksiin joutui moni nainen, usein pelkästään siitä syystä, että oli pukeutunut housuihin.

Veriruusut on sellainen klassikko, jota kaksitoista vuotta ei ole lainkaan vanhentanut. Toki historiallisen fiktion kirjoittamisessa on trendejä, ja myös kansalaissodasta on tämän jälkeen kirjoitettu myös vähemmän eeppisiä tarinoita. Tässä sotaa dokumentoidaan todella keskeisiltä tapahtumapaikoilta, ja kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä. Myöhemmin on tullut enemmän mikrohistoriallisia kuvauksia ”tavallisista” naisista, jotka eivät itse osallistuneet punakaartiin, mutta saivat silti kärsiä punikin statuksesta (vrt. esim. Heidi Köngäksen teokset).

Molemmissa näkökulmissa on etunsa. Veriruusuja uskallan suositella niille, jotka etsivät ensimmäistä teostaan vuodesta 1918. Teos sopii hyvin myös nuorille, koska suuri osa teoksen naisista ovat vielä alaikäisiä, liian varhain aikuisiksi pakotettuja, ja politiikkaan sysättyjä olosuhteiden pakosta.

Isän ja tyttären juurihoitomatka

Teos: Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. (Gummerus, 2020)

Äänikirjan lukijat: Pertti Koivula ja Rosanna Kemppi

Jos en tänä vuonna enää ehdi keskittyä yhteenkään kirjaan, olkoon lukuvuoteni nyt kruunattu. Eilen löysin BookBeatista teoksen, jonka olin jo bongannut muualta, ja josta olin laimeasti kiinnostunut. Laimeasti, koska olen omasta mielestäni jo lukenut kaiken tarvittavan inkerinsuomalaisten historiasta. Näiden teosten kaanon ei ole päätä huimaava, ellei lukija osaa venäjää, mutta suomenkielisiä teoksia on viime aikoina pompahdellut niin faktan kuin fiktion saroilla.

Jo aiemmin tänä vuonna häikäistyin Anna Soudakovan teoksesta, joka ei kerro inkerinsuomalaisista kuin välillisesti, mutta paluumuuton ilmiöstä joka tapauksessa. Teos on ollut minulle tärkein lukemani romaani tänä vuonna, vaikka iso osa sen kokemusmaailmasta oli jo minulle tuttua. Tämän teoksen nuorempi kertoja, Lea Pakkanen, kuuluu Soudakovan kanssa samaan ikäluokkaan, joka muutti Suomeen lapsena 1990-luvun alussa.

Lean isä Santeri Pakkanen (s. 1950) kertoo teoksessa oman ikäluokkansa neuvostokokemuksesta, mikä avarsi silmiäni enemmän kuin tarinointi aiempien sukupolvien karuista kokemuksista Stalinin leireillä. Hän vietti neuvostoelämänsä lähes yksipaikkaisesti Petroskoin alueella, työskenteli tulkkina ja Punalippu-lehden toimittajana, ja edusti 80-luvulla tiukan etnonationalistista linjaa. Mies kieltäytyi venäjän puhumisesta tyttärilleen, kun taas lasten äiti ja isovanhemmat valitsivat kaksikielisen linjan.

Pakkasten perhe muuttaa v. 1991 kahteen eri suomalaiseen kaupunkiin. Vanhemmat ovat eronneet, koska isä on löytänyt uuden kumppanin Lappeenrannasta. Äiti Anna muuttaa lapsineen Pudasjärvelle, jossa hänellä on omia sukulaisia. Isän äidille löytyy myös palvelukotipaikka Lappeenrannasta. Isovanhempien itse rakentama kotitalo jää tyhjäksi Petroskoin kupeeseen Tsalnaan, ja Santeri palaa kauppaamaan sitä eteenpäin vasta 2010-luvulla.

Kirjassa on tuhti annos inkerinsuomalaisten yleisempää historiaa, mutta se on myös matkakirja ja sukututkimuksellinen dokumentti. Isä ja tytär matkustavat Venäjää ristiin rastiin etsiessään jälkiä kadonneista sukulaisista; välillä mukana matkustaa valokuvaaja Meeri Koutaniemi. Matkat Jakutiaan ja suljettuun kaivoskaupunki Noreltskiin ottavat voimille niin henkisesti kuin fyysisesti, eikä kansanmurhista kyseleminen ole poliittisesti korrektia voitonpäivänä.

Kirjassa oli monia aidosti liikuttavia osioita, jotka liittyvät muistiin ja ylisukupolvisuuteen. Kun Lea löytää kauan kadoksissa olleen sukulaisensa Facebookin välityksellä, tämä tarjoaa hänelle kaakaota heidän yhteisen esiäitinsä hääkupeista vuodelta 1905. Tällaisten kuppien säilyminen Stalinin vainojen ja muiden äkkilähtöjen jälkeen on pieni ihme.

Olen itse kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, jossa inkerinsuomalaisilla on keskeinen rooli. Olen myös pelännyt, että tapani kirjoittaa heistä olisi pinnallista tai epäautenttista. Romaanini päähenkilö päätyy Hervannassa ”korvike-Kirkaksi” 1990-luvun laman aikana. Hän ei ole inkerinsuomalainen kuin puoliksi, ja isän puolen kasakkamaiset venäläiset piirteet tekevät hänestä kovin suositun pubiruusujen päiväunen. Niinpä minua nauratti makeasti se, että tässäkin kirjassa kuunneltiin Kirkaa Petroskoissa 70-luvulla. Sain teoksesta vahvistusta omaan kirjoittamiseen. Ehkä myös lukemalla, tutkimalla ja reissaamalla voi joskus tavoittaa jostain ilmiöstä jotain olennaista.

Petroskoin nuoriso on teoksessa hyvin kartalla länsimaiden populaarimusiikista, ja samaan aikaan inkerinsuomalaisissa piireissä kuuminta hottia on kristinusko. Kirjassa mainitut uudemmat luterilaiset/herätyskristilliset vaikuttajat alkoivat kiinnostaa minua, koska näiden saarnaajien meininki vaikutti erilaiselta kuin perinteisen Inkerin kirkon ja ortodoksikirkon toiminta.

Jos Inkeri-fani osaa selittää tolkullisesti savakan ja äyrämöisen eron, silloin hän on etnologisessa harrastuksessaan jo pitkällä. Itselläni ei ole inkeriläisiä juuria, mutta luin pienenä ahkerasti mummoni säilyttämiä ”kiellettyjä” suur-Suomi-kuva-albumeja, ja kaikkien aikojen suosikkini oli Kadonnutta Inkeriä. Tämän teoksen kautta sain jo polvenkorkuisena tietää inkeriläisistä, ja varsinkin heidän vaiheistaan toisen maailmansodan aikana.

Koska Santeri Pakkanen alkoi tutustua Suomeen Neuvostoliiton lähettämänä virallisena delegaattina 70-80-luvuilla, hän tavallaan tutkailee maata melkein kuin ulkoavaruudesta käsin. Näkökulma on herkullinen, sillä hänellä on kyky tunnistaa suomalaisissa Neuvostoliiton komppaajissa suuria sävyeroja. Ylipäänsä suomalaisia Neuvostoliiton ystäviä pidettiin naiivina idealisteina, ja nuorelle Santerille erään edustusmatkan kohokohta on kenkien ostaminen äidilleen kaupassa, jossa hän saa myyjän huomion puoleksi tunniksi.

Pidin siis myös Suomen puolen integraatiokuvauksista, varsinkin, kun moni mainittu paikkakunta on minulle tuttu. Mänttä esiintyy tässä solidaarisena paikkakuntana, jossa vallesmanni ei epäröi suojella inkeriläisiä karkotettavia. Jyväskylä on Santerin äidin viimeinen osoite, jonne hän seuraa poikaansa aivohalvauksen jälkeen kuolemaan Keljon vanhainkodissa. Vanhuuden päiviään Santeri muuttaa viettämään Pohjois-Konnevedelle, Rautalammin pitäjään, jonka korpimaisema on hänelle kotoinen lapsuuden Tsalnan tunnelmissa. Rautalammille hän kuskaa lapsuudenkodistaan myyttisen saunan oven, jolla on pelkästään tunnearvoa.

Kyynelehdin tätäkin teosta kuunnellessani vuolaasti, vaikka kymmenien henkilöiden realistinen sukutarina ei ole yhtä emotionaalisesti vetävä kuin avainkertomus orpolapsesta, jota riepoteltiin läpi neuvostoimperiumin kuin vierasta sikaa. Tämän tarinan ihme on se, että nämä pakkosiirretyt sukulaiset eivät kaikki menettäneet yhteyttä toisiinsa, vaan yhteys jatkui joidenkin välillä vielä rautaesiripun sulkeuduttua.

En olisi valinnut tätä teosta kannen tai nimen perusteella, joten uskallan suositella sitä niillekin, jotka lukevat vähemmän historiallista tietokirjallisuutta. Teoksesta voi nauttia monella tasolla ja erilaisista tiedollisista lähtökohdista. Ehkä se on ei-akateemisen tietokirjan keskeinen onnistumisen kriteeri.

Kahweella Länkipohjan Nesteellä

Teos: Juha Hurme: Suomi. (Teos, 2020)

Äänikirjan lukija: Paavo Kerosuo

Aleksis Kiven päivänä kuuluu sivistykseen lukea jotain kansallisesti edustavaa, ja mikäpä olisi fiiliksiin sopivampaa kuin Juha Hurmeen tajunnanvirta suomalaisuuden ulottuvuuksista. Finlandia-palkittu Niemi jäi minulta autuaasti kesken, joten nyt haasteenani oli kuroa umpeen siitä jäänyt sivistyksellinen aukko lukemalla jatko-osa Suomi.

Toki tätä yli 17 tunnin äänikirjaa ei voi kuunnella päivässä, ja urakan jakaminen kahdelle päivällekin oli ylimitoitettu. Mielelläni viihtyisin näin runsaan henkilögallerian parissa viikkoja, mutta bloggarin roolissa en voi tehdä niinkään, koska luultavasti joutuisin aloittamaan urakan joka kerta alusta. Huomasin myös jo alkumetreiltä, etten pystyisi kirjoittamaan tästä kovinkaan kummoista esittelyä näin nopealla aikataululla. Ja samalla tiedän, että ellen kirjoita siitä nyt, homma tulee siirtymään ikuisesti mappi Ö: hön.

Teos lähtee liikkeelle letkeästi Länkipohjan Nesteeltä, joka Hurmeen mukaan voisi olla yhtä luonteva maailman napa kuin mikä tahansa kahvipaikka. Kahvin juomisella on ollut tärkeä rooli myös katajaisen kansan illatsuissa aina 1700-luvulta saakka, ja sen asema tulevien kirjailijoiden hoksottimien teroittajana on eittämättä ollut suuri.

Hurme ottaa tehtäväkseen kirjoittaa uudelleen suomen kielen ja kirjallisuuden historian. Tarinan keskiössä on myyttinen Kalevala, jonka merkitys kristillisen maailmankuvan haastajana on ollut suuri. Millaista kansanihmisten runonlaulanta on sitten ollut vuosituhansien aikana ennen kirjoitustaitoa, siitä Kalevala ei voi antaa kuin ohuen vinkin. Ainakin kaikki eroottisuus ja muu epäsiveä ruumiillisuus on Elias Lönnrotin kahdesta versiosta puhdistettu.

Osa kirjan anekdooteista kuuluu äidinkielen opettajien hörhösiiven HC-osastolle, joten lukijan ei kannata olla huolissaan, jos keskittyminen tämän rönsyilevän ja monipolvisen tarinoinnin aikana takkuilee. Tyypillistä Hurmea on, että karelianistisen oopperan kuuntelusta päädytään unikuvien siivin Turun Pallivahan seurakuntatalolle sukuhautajaisiin. Paikoitellen omakohtaiset muistot taas osuvat paremmin maaliin, kuten siihen paimiolaiseen kirjastoon liittyvät, jossa hänen isänsä oli kirjastonhoitajana.

Minua puudutti teoksessa varsinkin urheilukisojen tarinankerronta, vaikka niiden merkitys karelianistisen sankarimyytin rakentajana onkin ollut suuri. Urheilijoiden ja iskelmätähtien runsas galleria puuduttaa siksi, että samat tiedot olisi voinut löytää myös Wikipediasta. Välillä myös tuntui, että teemojen välillä ei ollut loogista yhteyttä, vaan Hurme on rakentanut aasinsiltoja aiheiden välille täysin anarkistisesti. En esimerkiksi sisäistä teoksen kappalejaon logiikkaa, vaikka teos etenee löysän kronologisesti.

Opin kirjaa kuunnellessa joitain helmiä, joita voin käyttää anekdootteina omilla kulttuurikävelyilläni. Esimerkiksi mökkikuntamme Kangasniemi saa teoksessa harvinaisen suurta huomiota, käydäänhän tässä läpi von Beckerien aatelissuvun, Otto Mannisen ja Hiski Salomaan henkilöhistoriaa. Myös Tampereelle ja ympäryskuntiin liittyy mehevää tarinankerrontaa, joka voi poikia jokusen IRL-retken. En esimerkiksi ennen kirjan lukemista tiennyt, että:

-sana ”sivistys”, jonka Reinhold von Becker keksi, tulee eteläsavolaisesta pellavan käsittelyn vaiheesta.

-Hatanpään kartanon nimi juontaa juurensa ruotsalaisten hattupuolueesta, sillä sen perustaja kannatti intohimoisesti hattuja.

-Tampereen ylioppilastalo oli alun perin konkurssikypsä pankki, jonka johtaja oli ollut hyvin, hyvin tuhma.

Muuten pysyin parhaiten mukana 1900-luvun tarinoinnissa, varsinkin pohdinnoissa heimoaatteesta, Lapuan liikkeestä ja Karjalan neuvostotasavallan kulttuurielämästä. Neuvostovakoilija Kerttu Nuortevan tarina oli minulle ennestään tuntematon, ja kohtuujännittävä. Muutenkin neuvostokarjalaiset Kalevala-tulkinnat alkoivat kiinnostaa, olenhan jo kerran käynyt kuulemassa runonlaulua paikkakunnalla nimeltä Kalevala (Uhtua).

Ideologisella tasolla kirjassa käydään idän ja lännen, sosialismin ja kapitalismin välistä taistelua. Koen, että Hurme antaa molemman aatteen edustajille tasapuolisesti tilaa, ja välillä ääneen pääsee myös vähemmän tunnettuja, unohdettuja kulttuurivaikuttajia.

Teoksen loppuosissa päädytään ekologisiin pohdintoihin Suomen metsänhoidon tilasta, ja siitä syntyy kiinnostava linkki Anni Kytömäen uusimpaan teokseen Margarita, joka on minulla työn alla myös. Laukaalla sijaitsevan Lievestuoreen lipeätehtaan hajuja olen saanut impata keuhkoihini koko lapsuuden ja nuoruuden automatkoilla Savoon, joten erityisherkkä persoonani oli näissäkin pohdinnoissa kaikin aistein mukana.

Uskon, että jokainen kirjaan tarttuva löytää siitä ainakin yhden itseä kiinnostavan tulokulman, mutta lukijan on oltava luonteeltaan kovin ensyklopedinen, jos kaikki tässä paketissa inspiroi. Valikoiva lukustrategia ei siis ole väärä, ja yhdenkin luvun lukeminen voi olla jollekulle riittävä elämys.

Kyseenalaista keskitysleirikirjallisuutta

Cilkan tarinaTeos: Heather Morris: Cilkan tarina (Aula & co, 2020)

Suomennos: Pekka Tuomisto

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Vappuaatto meni jokseenkin alavireisissä tunnelmissa, joten päädyin kuuntelemaan teosta, josta minulla oli jo alkajaiseksi epäilyttävä fiilis. Luin sujuvasti viime vuonna uusiseelantilaisen Heather Morrisin bestsellerin Auschwitzin tatuoija (2019), mutta en vakuuttunut tästä tunteisiin vetoavasta rakkaustarinasta. Siinä oli jotain laskelmoivan kaupallista, vaikka sen paikkaa nuorison valistajana natsiaatteen karmeudesta voidaan myös puolustaa.

Tässä romaanissa oli sivuhenkilönä slovakialainen nuori juutalaisnainen Cilka, joka toimi kahden SS-upseerin seksileluna 16-vuotiaasta alkaen. Cecilia Klein (1926-2004) oli yksi Auschwitz-Birkenaun eloonjääneistä, jonka tarinasta Morris kiinnostui aloittaessaan kirjansa hahmottelua, mutta ei koskaan ehtinyt tavata naista itseään, joka eli suurimman osan elämästään kotimaassaan valtion viraston kirjanpitäjänä. Nuorena Klein tosiaan oli joutunut sekä Auschwitziin ja tämän jälkeen Komin tasavaltaan Vorkutan surullisenkuuluisalle työleirille, yhdelle pahimmista Stalinin vankileirien saaristossa. Laskujeni mukaan hänen reissunsa leireillä kesti n. 13 vuotta.

Morris kertoo ottaneensa teoksessaan taiteilijan vapauden luoda fiktiota. Cilkan tarina ei siis ole pelkästään Cilkan, vaan hän on yhdistänyt tähän hahmoon useiden juutalaisnaisten kokemuksia. Tämän tyyppinen kirjoittaminen on tavallista ei pelkästään historiallisissa romaaneissa, vaan myös tietyntyyppisessä (usein etnografisessa) tutkimuskirjallisuudessa, jossa itse ilmiö on tärkeämpi tuoda esille kuin informanttien henkilöllisyys. Heather Morris taas pohjaa teoksensa Lale Sokolovin (1916-2006), Australiaan päätyneen juutalaisliikemiehen kertomuksiin Auschwitzistä.

Romaanin alkukappaleet koostuvat lähes kokonaan seksuaalisen väkivallan kokemuksista, jotka jatkuvat Vorkutassa samalla brutaaliudella kuin natsien käsissä. Toisaalta neukkulan leirillä hyväksikäyttäjät ovat luottovankeja, joista osa on myös juutalaisia. Joillain naisvangeista, kuten Cilkalla ja hänen läheisimmällä ystävällä Josiella on ns. vakipanoja, ja näin he säästyvät jatkuvista yöllisistä vierailuista parakkien nurkissa. Josie kehittää tunteita sitä luottovankia kohtaan, joka on hänet alun perin raiskannut, mutta Cilka ymmärtää olla kiintymättä mieheen, joka välillä toimii suojelijana, välillä silkkana hyväksikäyttäjänä.

Koska leirillä harrastetaan seksiä, siellä myös synnytetään tiuhaan, kuolleita, kuolemansairaita, mutta myös eloon jääneitä lapsia, jotka joutuvat orpokoteihin kaksivuotiaina. Cilka päätyy lyhyen sairaanhoitajan ”uran” jälkeen kätilöksi improvisoituun synnytyssairaalaan. Välillä hoitajat ja kätilöt joutuvat rangaistuksena pelättyyn ”Monttuun”, varsinkin jos jäävät kiinni lääkkeiden varastamisesta osastojen varastoista.

Näinä korona-aikoina varsinkin leirin kenttäsairaalan olojen seuraaminen oli rankkaa, koska sairaala siirtää jatkuvasti henkilöstöään tuottavuuden nimissä. Osalla lääkäreistä on selkeä tulosvastuu kuolleisuustilastojen ylläpidossa, ja hyvä hoitaja saa aikaan vähintään muutaman kuolinajan merkinnän työvuoron aikana. Päätöksiä elämän pitkittämisestä lääketieteen keinoin tehdään täysin summittaisesti, vaikka osalla hoitohenkilökunnasta on korkeakin koulutus.

Vaikeinta oli ymmärtää Morrisin logiikkaa hahmojen nimeämisessä. Moni ongelma olisi vältetty, jos hän olisi antanut kaikille hahmoille fiktionaalisen nimen. Cilka on Cilka, mutta hänen leiriltä löytämänsä tuleva aviomies Ivan on Aleksandr. Tsekkiläisen Ivan Kovachin Yhdysvalloissa asuva poika oli erityisen pahoillaan isänsä hahmon epätarkkuudesta, ja on haastanut Morrisin ja tämän kustantamon oikeuteen historian vääristelemisestä. Toinen asia, josta perikunta oli erityisen pahoillaan, oli tarinointi Cilkan lääkevarkauksista – he nimittäin kokevat, ettei tämä hyvin pedantti ja oikeudentuntoinen nainen olisi voinut elää moisista teoista kumpuavan syyllisyyden kanssa.

Toki teoksessa on myös kiistämättömiä vahvuuksia. Koen Morrisin tarinankertojan äänen vahvaksi ja sopivan koruttomaksi. Kaunokirjallisena teoksena se nousee pelkän viihdekirjan statuksen yläpuolelle, ja harvinaisen karmivaa ja toivon mukaan opettavaista on tutkia niitä hierarkioita, joita tämän tyyppisissä ääriolosuhteissa syntyy alisteisessa asemassa olevien vankien välille. Kuinka aina osa porukasta onnistuu sumplimaan itselleen etuoikeuksia, se on inhimillistä, mutta samalla raivostuttavaa.

Vastaavia kirjallisia oikeusjuttuja on ollut viime aikoina myös Suomessa, eikä noissa keisseissä ole käsitelty jotain niin suurta asiaa kuin holokaustia tai Gulagia. Jään uteliaana seuraamaan keissin etenemistä, sillä tavallaan myös tämä negatiivinen julkisuus voi lisätä Morrisin romaanien myynnin kasvua. Toistaiseksi kirjailija ja alkuperäinen kustantamo, St. Martin’s Press, ovat pidättäytyneet keissin kommentoinnista julkisesti.

 

 

 

Hapattamattoman leivän jäljillä

NybergTeos: René Nyberg: Viimeinen juna Moskovaan (Siltala, 2014)

Äänikirjan lukija: Päivi Istala

Muutama vuosi sitten minulla oli lukemistoissa juutalaiskausi, ja silloin tulin huomanneeksi René Nybergin teoksen Viimeinen juna Moskovaan. Kirjaa en tuolloin saanut käsiini, vaikka sen aihepiiri kiinnosti kovasti. Jostain syystä juuri Baltian maiden juutalaisten historia kiinnostaa minua juutalaissaagoista eniten, ehkä siksi, että matkailu noille traagisille maamerkeille olisi helpointa toteuttaa.

Tässä teoksessa ikääntyvä ex-diplomaatti pääsee selville äidinpuolisen juutalaissukunsa vaiheista vasta noin kuusikymppisenä, ja tapaa diasporassa asuvia sukulaisiaan, joista hän on kuullut vain vähän vuosien varrella. Nybergin äiti Feige valitsi nuorena avioliiton kristityn miehen kanssa, luopui uskonnostaan ja joutui perheensä hylkimäksi. Suku asui Helsingissä ei kovin kaukana Nybergien kodista, mutta Feige joutui lapsineen systemaattisen karttamisen kohteeksi.

Enemmän kuin Feigestä kirja kertoo kuitenkin tämän serkusta Maschasta, joka pelastaa henkensä hyppäämällä Riiassa viimeiseen junaan Moskovaan vuonna 1941. Viimeiseen junaan ennen saksalaisten miehitystä ja todennäköistä teloitusta. Mascha ja aviomies Josif ovat molemmat juutalaisia, ja päätyvät Moskovan sijasta Alma Ataan, täysin vieraaseen kulttuuriin. Juutalaiset kaupunkilaisintellektuellit eivät opi yhdessä yössä tekemään raskaita maataloustöitä kolhooseilla, vaan tepastelevat Kazakstanin kylien raiteilla oudoissa tummissa puvuissaan.

Maschan perhe pääsi muuttamaan 1970-luvulla Israeliin, mutta Mascha ei kotiutunut sinnekään, vaan onnistui siirtymään Länsi-Berliiniin, jossa oli eniten jälkiä siitä itäeurooppalaisesta juutalaiskulttuurista, johon hän oli aikanaan syntynyt. Suvun alkuperäiset juuret olivat Vitebskin alueella, joka nykyään kuuluu Valko-Venäjään.

Feige ja Mascha olivat nuorina läheisiä ystäviä, jotka vierailivat toistensa luona Suomenlahden yli. Vaikka Feige lähetettiin Riikaa sopivaa juutalaissulhasta etsimään, hän ei totellut vanhempiensa toiveita, vaan rikkoi yhteisön kirjoittamattomia sääntöjä karkealla tavalla. Ironista oli, että 1930-luvulla juutalaiset itsekin uskoivat muodissa oleviin rotuteorioihin, ja että yhteisössä kokoonnuttiin varoittamaan nuorisoa seka-avioliittojen vaaroista.

Nyberg on ilmeikäs kirjailija, joka kuvailee omaa suhdettaan juutalaisuuteen vähemmän korrektein termein. Hänen oma kiinnostuksensa äitinsä tukahdutettuun uskontoon ja kulttuuriin virisi vasta keski-iässä, ja hän piti lupauksensa äidilleen olla vierailematta Helsingin synagogassa ennen tämän kuolemaa. Asuessaan 70-80-luvuilla Neuvostoliitossa hän pääsi käymään synagogissa ensimmäisiä kertoja, mutta suurempi kiinnostus suvun historiaan syttyi vasta 2000-luvun alussa, kun pikkuserkku Lena tuli vierailemaan Helsingissä Tel Avivista.

Teoksen puolivälin jälkeen aloin hieman puutua yleisen historian oppitunteihin, sillä Nyberg kertaa Baltian maiden geopolitiikkaa todella perusteellisesti. Toisaalta teoksesta välittyy hänen intohimonsa Itä-Euroopan kulttuureihin laajemminkin, ei pelkästään juutalaisten omaan.

Kuuntelin muuten muutama viikko sitten hänen uudempaa teostaan Patriarkkoja ja oligarkkeja (2019) reippaasti yli puoleenväliin, mutta teos jäi vielä kesken. Tuo teos kertoo herkullisella tavalla ortodoksisen kirkon asemasta neuvostoaikoina, ja siinäkin Nybergin oma henkilöhistoria limittyy laajemman poliittisen kudelman säikeisiin. Yhdistettynä nämä kaksi teosta ovat tuhti johdatus 1900-luvun suuriin muutoksiin. Itä-Euroopan eloonjääneiden juutalaisten tarinat ehkä konkretisoivat parhaiten toisen maailmansodan ja kylmän sodan suhdanteita, koska monet heistä päätyivät asumaan usealla mantereella etsien aina uutta kotia ja kulttuurista kiinnikekohtaa ja kaivaten aina jonnekin, paikkaan, jota ei enää ollut olemassa.

Teatotalling (for serious addicts)

TeekirjaTeos: Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja (Tammi, 2020)

Äänikirjan lukija: Karoliina Kudjoi

Tänä talvena ja keväänä yksi salaharrastuksistani, teen hamstraaminen, on taas karkaamassa käsistä. Harrastus on pysynyt välillä hyvinkin kurissa, sillä jos ihminen asioi lähinnä Lidlissä, houkutukset ovat vähäisiä. Lord Nelson-sarja ei suuremmin inspiroi, vaikka onkin ehkä laadukkaampaa kuin K- ja S-ryhmien halvimmat omat merkit. Nyt taas teetä on tullut keräiltyä mm. hävikkiruoan nettikauppojen kautta, joista voi joskus saada hyviä diilejä.

Sirkka-Liisa Rannan tietokirja suomalaisen teekulttuurin historiasta osui hyvään saumaan, ja tuntuu objektilta, jonka voisin ottaa keittiööni teehyllyn koristeeksi. Äänikirjana kuunneltuna teos toimii toki mainiosti, mutta kuuntelija missaa sen kuvituksen.

Teos kartoittaa teen saapumisen eri reittejä Aasiasta Suomeen, ja tutkii teen juomisen tapakulttuuria maamme eri kolkissa. Viipuri oli aikanaan Suomen teepääkaupunki, mutta teelasteja tuli maahamme myös länsirannikon kauppareittien kautta. Maamme vanhin vielä olemassa oleva teetalo on Viipurista Helsinkiin muuttanut Sergejeffin yritys, joka on muun muassa Valamon luostarin luottotoimittaja.

Ensimmäisiä todisteita teen juonnista Suomessa oli jo 1700-luvun alussa, mutta laajempaan levitykseen tsaju tai tsaikka pääsi vasta 1800-luvulla. Voidaan väittää, että vain Karjalan kulttuurialueella teen juonti on ollut arkista, kun taas muualla maassa se on ollut juhlajuoma tai juoma, jota on juotu sairaana ollessa. Muistan ainakin itse omasta lapsuudestani, että ne harvinaiset teehetket olivat ankeita, Liptonin Yellow Label maistui aina pahalta, enkä muistaakseni ollut maistanut muuta kuin Yellow Labelia ja kerran kiinalaista jasmiiniteetä ennen ensimmäisiä reissujani Britanniaan. Teen juojaksi opin teininä, ja kahvia aloin juoda vasta tyttären syntymän jälkeen, kun en muuten pysynyt hereillä.

Nykyään juon tasavahvasti teetä ja kahvia, eli olen sekakäyttäjä, mutta hankkimani teelaadut ovat huomattavasti parempia kuin kahvi, johon en tunne vastaavaa intohimoa. Kirjassa mainitaan joitain uudempia kotimaisia teeyrittäjiä, joista tunnistin useimmat. Arjessani kestosuosikkejani ovat Nordqvistin pussiteet, myös erikoisemmat kuin Keisarin morsian. En ole vielä päässyt teehifistelyssäni sille tasolle, että ostaisin irtoteetä erikoisliikkeistä, mutta rakastan sellaisia kahviloita, joissa on omat teesekoituksensa. Kaikkien aikojen ihanuuksia tuntuvat olevan Jyväskylän Teeleidi (jonka teitä olen juonut, mutten ole vieläkään päässyt paikan päälle) ja Juvassa sijaitseva Tea House of Wehmais. Molemmat tarjoilevat perinteistä kello viiden teetä.

Viime aikojen juomasuosikikseni on nousemassa rooibos, mutta vihreään ja valkoiseen teehen suhtaudun edelleen hieman penseästi. Kirjassa esitellään myös suomalaisia yrttiteen keräilyperinteitä (jotka korostuivat pula- ja sota-aikoina), joista en ole lainkaan innoissani. Sanalla ”infusion” eli hauduke on korvissani ikävähkö klangi, vaikka jossain vaiheessa elämää keräilin juuri sekoituksia, joissa oli enemmän kukkia ja hedelmän paloja kuin itse teetä. Nämä sitten jäivät kaappien perukoihin eltaantumaan, ja olen myöhemmin yrittänyt valita teen mieluummin maun kuin kauniin ulkonäön pohjalta.

Ranta kiinnittää kirjassaan huomiota varsinkin teen tarjoiluun ja säilytykseen, ja näistä ulottuvuuksista opin jotain uutta. Itsehän juon teetä ja kahvia samoista mukeista, mutta noin esteettisesti tuo on tosi huono idea. Suosin arjessani enimmäkseen pussiteitä, koska en jaksa puhdistaa teekannua joka kerta käytön jälkeen. Pitkään olen pärjännyt yhdellä teekannulla, mutta viimeisen vuoden aikana ne ovat lisääntyneet kaapissani vaivihkaa. Niitä on tullut hyvin pienellä rahalla ja jopa ilmaiseksi. Tänään olen menossa hakemaan neljättä teekannua tähän yhden hengen talouteen, jonka uskon olevan ratkaisu irtoteen käytön ongelmiini – onhan siinä erillinen siivilä, jonka voi puhdistaa kätevästi ilman, että pitäisi kuurata koko pannu joka käytön jälkeen.

Irtoteen säilytyksessä en ole vielä päässyt oikeaoppisuuden tasolle. Minulla ei myöskään ole japanilaisen teeseremonian välineitä, eikä muutakaan rekvisiittaa. Jossain vaiheessa hankin kirppikseltä samovaarin muutamalla eurolla, mutta luovuin siitä turhana tavarana, enkä kaipaa sitä takaisin. Tämä teos toki antaa vinkkejä harrastuksen syventämiseen pelkän pussiteen lipittelijästä kohti teesommelierin opintoja.

Kirjaa kuunnellessani join Ikean Rosehip-rooibosta, joka on osoittautunut parhaaksi tähän mennessä maistamakseni rooibos-laaduksi. Sen hyvyys piilee luultavasti silkkisessä pyramidipussissa, joka ei välttämättä ole kaikista ekologisin vaihtoehto. Muita teelaatuja, jotka ovat erityisesti jääneet mieleen, ovat olleet aito Darjeeling, kiinalainen Gunpowder ja kaikkien aikojen ikuisuussuosikkina kashmirilainen pinkki tee, jota en osaa keittää oikeaoppisesti kotioloissa.

Orpojen aatelisten kasvatuslaitoksessa

HulttioTeos: Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Ilman koronaepidemiaa olisin tuskin tarttunut Teemu Keskisarjan Mannerheim-teokseen, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Aiemmin tässä blogissa olen ruotinut Keskisarjan Aleksis Kivi-teosta, josta aikanani pidin, mutta lukemisen jälkeen jotkut sen sutkautukset alkoivat elää omaa elämäänsä mielessäni ja aloin vakavasti kyseenalaistaa hänen populistista kirjoittamistyyliään. Myös miehen julkiset esiintymiset ovat tämän jälkeen lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja odotankin jo, milloin hänet kutsutaan YLE:n studioon myös tartuntatautispesialistina.

Hulttio kuitenkin ärsytti minua vähemmän kuin Saapasnahkatorni, mikä on merkillistä, koska suhtautumiseni Mannerheimiin on lähtökohtaisesti negatiivinen. Teos käy läpi kansallissankarimme vaiheita Louhisaaren kartanosta Helsingin poikalyseon kautta Haminan kadettikouluun, ja sieltä Pietarin sotilasuralle. Haminan osuus on teoksessa merkittävin, ja kertoo mieleenpainuvasti tuon ajan kasvatusmenetelmistä. Kadettikouluun lähettäminen saattoi olla myös kurittomien kakaroiden kurinpitomenetelmä aatelisperheissä, ja Gustavin tapauksessa motiivit ovat ilmiselvät, olihan hän vastikään menettänyt äitinsä, ja enon perhe oli määrätty ylivilkkaan pojan huoltajiksi. Kadettikoulu oli suvulle huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin vaikka yliopistokoulutus, johon Gustav-pojalla ei muutenkaan näyttänyt olevan suurempaa ambitiota.

Keskisarja leikittelee ADHD:n teemalla, joka saattoi olla Mannerheimin suvussa verissä. Hän toteaa, että myös marsalkan siskoilla oli vastaavia keskittymisongelmia koulussa, ja tavallaan tervehenkistä keppostelua myös ihailtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Mannerheimin keppostelun kaudet kulkivat aaltoina, ja välillä hänellä oli myös todellisen kunnostautumisen ja katumuksen vaiheita. Ylioppilaaksi hän kirjoitti yksityisoppilaana erinomaisella päättötodistuksella ja cum lauden yleisarvosanalla, mikä tuohon aikaan ilmeisesti oli hyvä suoritus.

Haminan kadettikoulussa ei harrastettu ruumiillista kuritusta, mikä oli aikanaan edistyksellistä, mutta vanhemmat toverit suorittivat nuorempiensa karaistuksen perinteisillä kiusaamismenetelmillä. Gustav kasvoi kiusatusta kiusaajaksi, ja oppi teini-ikäisenä soluttautumaan Haminan kestikievareissa silmäätekevien setämiesten seuraan. Yöjuoksut eivät tietystikään olleet sallittuja, mutta muutakaan viihdytystä ei uinuva provinssikaupunki kasvateilleen tarjonnut. Harvinaisen verevästi Keskisarja kertoo eräästä pääsiäisestä, jolloin Gustav päätyi vetämään perinteiset kirkkopyhien kaatokännit virkamiessetien kanssa, ja tuli tämän jälkeen erotetuksi koko oppilaitoksesta.

Yleistä ajankuvaa teoksessa on runsaasti, ja siitä välittyy Keskisarjan laaja lukeneisuus. Itseäni alkoi kiinnostaa varsinkin Mannerheimin siskojen ja tytärten kohtalot, ja puhutaan teoksessa myös uhmakkaan Nata-vaimon sairaanhoitajan kouluttautumisesta vastoin aviomiehen tahtoa ja toivioretkestä Vladivostokiin uutta ammattiaan harjoittamaan. Naisemansipaatio kuului olennaisena osana tämän aatelissuvun vaiheisiin, eivätkä Gustavin elämän naiset tuntuneet tottelevan tätä missään vaiheessa.

Jos teos olisi ylioppilasaine, en antaisi sille täysiä pisteitä, koska loppuvaiheessa siinä mennään reippaasti ohi annetun aiheen. Keskisarja kokee tarvetta sotkea lusikkansa homoepäilyskeskusteluun, ja loppuviidennes teoksesta käsittelee muutenkin Mannerheimin uraa yli viisikymppisenä kansalaissodassa ja tämän jälkeen. Teos paisuu yleiseksi puheenvuoroksi Mannerheimin henkisestä perimästä, ja tuottaa taas populistisia heittoja mediakeskusteluihin. Toki nauroin Keskisarjan verbaliikalle viettielämää käsittelevissä kappaleissa: hän kutsuu marsalkkaa ”perusköyrijäksi”, mutta viittaa myös muuhun pelehtimiseen, vehtaamiseen ja ”takatuupparin” käsitteeseen, joka oli ainoa todiste 1800-luvulla homoseksuaalisuuden diskursseista.

Luulen, että jokainen meistä, joka on joskus käynyt rehtorin puhuttelussa tai istunut jälki-istunnossa, pystyy löytämään samastumispintaa tämän tarinan kanssa, mikä ei millään tavalla kiillota Mannerheimiin liittyvää sankarimyyttiä, vaan pyrkii kertomaan miehestä, joka omaan syntyperäänsä ja edellytyksiin nähden selviytyi elämänsä haasteista keskinkertaisesti, tuottaen lähipiirilleen toistuvia pettymyksiä. Teos peräänkuuluttaa kohteensa inhimillisyyttä, mutta myös tietynlaista eleganssia ja tilannetajua.

Äänikirjana teos toimi kohdallani loistavasti, sillä luettuna jäin makustelemaan tiettyjä sananvalintoja paremmin kuin jos olisin lukenut sen painettuna teoksena. Olen myös lukemani jälkeen kiinnostunut retkestä Louhisaaren kartanoon, nauttimaan hiipuvan ja köyhtyvän aatelissuvun sivistyksen rippeistä, kummitusjutuista ja omenalehtojen tuoksuista.

Kestävien haaveiden puutarhuri

Teos: Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala, 2019)

Lukija: Erja Manto

Kahden laajan historiallisen elämäkerran lukeminen samassa kuussa on jokseenkin haasteellinen projekti muistin kannalta, mutta en voinut vastustaa Aino Sibeliuksen (1871-1969) tuoretta elämäkertaa Riitta Konttisen kertomana, siksikin, että Ainon hahmo on minulle huomattavasti etäisempi kuin kotimaiset naiskuvataiteilijat.

Teos oli vielä laajempi kuin juuri läpikäymäni Helene Schjerfbeck-romaani, ja äänikirjana tätä järkälettä pystyi kuuntelemaan korkeintaan parin tunnin jaksoissa. Keskittymiseni tähän teokseen oli kuitenkin intensiivisempi kuin Helene-teokseen, ehkä siksi, että tarina oli minulle enimmäkseen uusi. Toki olen kuullut Sibeliuksen ”viftailuista”, alkoholismista ja avokätisestä rahankäytöstä, mutta nämä tunnetut teemat eivät nouse kovin keskeisiksi Ainon elämäkerrassa. Aviomies Janne on tässä teoksessa aidosti sivuroolissa.

Olen aiemmin tutustunut Järnefeltin ja Swanin suvun keskinäiseen kirjeenvaihtoon SKS:n toimittamissa teoksissa, ja varsinkin Anni Swanin hahmo on minulle tuttu ja läheinen. Fennomaaniset kulttuuripiirit olivat 1800-luvun loppupuolella aika sisäsiittoiset, ja tässäkin teoksessa raportoidaan kulttuurisukujen keskinäisiä avioliittoja. Vaikka Jean Sibelius oli Ainon tavatessaan jo lupaava muusikko, hän kuului säätykierrossa talonpoikaisempaan sukuun kuin Aino. Monella tapaa Jean siis hyötyi naimakaupastaan tämän äärimmäisen verkostoituneen suvun jäsenen kanssa, vaikka hyötyaspekti ei kuitenkaan ollut avioliittoa solmittaessa päällimmäinen.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset pariskunnan yhteisistä ulkomaanmatkoista, jotka suuntautuivat Berliiniin ja Italiaan. Koko perheen talvinen Italian-matka oli rankka kokemus äidille ja lapsille, jotka paransivat Pohjois-Italian tuulisessa rannikkokylässä kulkutauteja samaan aikaan, kun Janne nautiskeli luomisen tuskasta eteläisemmän ja lämpimämmän Rooman kahviloissa. Pariskunnan työnjako tuntui paikoitellen äärimmäisen epäreilulta, mutta mitään tasa-arvon ihannetarinaa en tältä teokselta odottanutkaan.

Yllättäviä juonteita tarinassa olivat muun muassa säätyläisnaisten harrastuksien kuvaus 1800-luvun lopussa. Aino hurahti nuorena aikuisena jo ennen Jannen tapaamista puutöihin, ja olisi kai halunnut tehdä niistä osittaisen ammatinkin. Myöhemmin hän suunnitteli huonekaluja Ainolaan, ja oli hänellä myös arkkitehtonisia näkemyksiä. Konttisen mukaan hänellä oli luontaista lahjakkuutta muotoiluun, ja olisi toisessa maailman ajassa voinut päätyä kuuluisaksi designeriksi. Kansainvälisiä kodin sisustuksen vaikutteita teoksessa käydään myös läpi, ja omalla tavallaan Tuusulanjärven taiteilijakodeissa on jälkiä mm. brittiläisestä Arts&Crafts-ajattelusta.

Koska teos on niin laaja, siinä olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Itse olisin voinut jättää joitain miljöiden kuvauksia vähemmäksi, enkä ollut niin liekeissä kaikista seikkaperäisistä sukuselvityksistä. Loppua kohti tarina tarjoaa vielä uusia yllätyksiä, ja varsinkin poliittiset pohdinnat nostavat teoksen keskivertonaishistoriikkien yläpuolelle – Aino Sibelius kun ei ollut ainoastaan kodin hengetär ja haaveileva puutarhuri, vaan vanhemmiten äärioikeistoa kannattava poliittinen toimija, joka saattoi vaikuttaa myös miehensä ajatteluun. Nämä pohdinnat tuntuivat häiritseviltä, mutta olen kiitollinen Konttiselle, ettei hän lakaissut roskia maton alle.

Tässä teoksessa on todellista kerronnallista magiaa, ja tekstistä aistii, kuinka kirjailija on eläytynyt kohteensa tyyliin, mieltymyksiin ja ajatusmaailmaan (huolimatta natsisympatioista). Vaikka en kirjan luettuani ryhtynyt Aino Sibelius-faniksi, nostaisin teoksen poikkeuksellisen taitavaksi elämäkerraksi juuri siksi, että se jaksoi kiinnostaa lukijaa, jonka omat intressit ovat aika kaukana päähenkilön mielenmaisemasta ja ajattelusta.

Koska teoksen keskeinen kohderyhmä koostunee itseäni vanhemmista, puutarhanhoitoa rakastavista naisista, lukisin mielelläni nuoren miehen arvion teoksesta. Sillä jos kirja alkaa kiinnostaa myös nuorempia ikäluokkia ja miehiä, silloin kyseessä on todellinen mestariteos.

HELMET- haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjassa on sauna”. Kirjan sauna oli Ainon suunnittelema, ja yhden tulipalon jälkeen se rakennettiin uudelleen. Toki teosta voi mahduttaa useampaan haasteen kohtaan, mutta itseäni lämmittivät kirjassa juuri tällaiset yksityiskohdat, Ainon persoonalliset käden jäljet.

Voittoisa juche, ankara marssi

Teos: Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong-un (Bazar, 2019)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Jo toinen Pohjois-Korea-tietokirja tänä vuonna, ja aletaan liikkua jo huolestuttavalla vyöhykkeellä. En kuitenkaan vielä ole addikti, sillä P-Korea-lukemistojeni määrä edelleen pysyy jossain kymmenen teoksen hujakoilla.

Kesällä siis luin Mika Mäkeläisen Kimlandian (2019), ja se oli niin päräyttävä kokemus, että samaan putkeen tuli kuunneltua Anna Fifieldin ”elämäkerta” Kim Jong Unista. Oikeastaan kyseessä on varsin samansuuntainen lähihistoriikki ja nykykulttuurin kuvaus kuin Mäkeläisellä, mutta Mäkeläinen oli matkojensa aikana saanut enemmän kontaktia paikallisiin ihmisiin kuin Fifield. Tämän informantit taas olivat enimmäkseen maasta paenneita, ja hän käyttää enemmän aikaa maan yleisen poliittisen historian kertaamiseen.

Kuuntelin tätä lyhyinä pätkinä ja enimmäkseen unikirjana, joten muistiinpanoni kirjasta ovat hatarat, ja vaikutelma suodattuu pahasti Mäkeläisen teoksen kanssa. Päällimmäisenä mieleen jäi Kimin dynastian vainoharhaisuus ja salamyhkäisyys varsinkin sukulaisuussuhteista ja ulkomaanmatkoista. Suurten johtajien rakkauselämä on aina pidetty kansalta piilossa, mutta Kim Jong Un on esiintynyt julkisesti vaimonsa kanssa joitakin kertoja. Vaimo pukeutuu länsimaisittain muodikkaisiin vaatteisiin, kuten räätälöityihin jakkupukuihin, eikä käytä pakollista Kim Il Sungin pinssiä, jota kaikki muut puoluekaaderit käyttävät julkisissa tilaisuuksissa. Kukaan ei tiedä, onko pariskunnalla perillistä, mutta jos on, tämä on hyvin nuori.

Kim Jong Unin vallan aikana maahan on syntynyt ohut keskiluokka, joka hankkii kulutushyödykkeitä ulkomailta ja nauttii torikauppojen hedelmistä. Arvioidaan, että noin kahdeksankymmentä prosenttia pohjoiskorealaisista osallistuu tavalla tai toisella epäviralliseen talouteen, ja varsinkin vihannesten viljely on osoittautunut tuottoisaksi sivubisnekseksi monille. Toki toreilla myydään myös huumeita, ja joissain kaupungeissa on näkyvä huumeongelma, kun kansalaiset lääkitsevät itseään metamfetamiinilla. Kristallin käyttö on suosittua muun muassa valmistujaisbileissä, eikä siihen ainakaan tämän kertomuksen mukaan liity samanmoista moraalista paheksuntaa kuin länsimaissa. Ehkä tässä on myös kyse totaalisesta tietämättömyydestä kovien huumeiden tuomista terveyshaitoista, sillä eihän kommunistisessa paratiisissa ole tarvetta viralliselle huumevalistukselle.

Myös nuori perintöprinssi on elänyt vauhdikkaasti, ja kolmikymppisenä hän on reilusti ylipainoinen ja rapakunnossa. Yllättävää kyllä, hän on viimeaikaisissa tilaisuuksissa vedonnut itseironisesti painoonsa, eikä ole peitellyt kihdin aiheuttamia vaivojaan ja hengästymistään. ”Rankka työ, rankat huvit” tuntuu olevan suuren johtajan elämänfilosofia, ja rankka ryyppääminen kuuluu diplomaattisiin tapaamisiin kuin Kekkosslovakiassa ikään. Tyylillisesti mies imitoi isoisäänsä maneerien ja pukeutumisen tasolla, vaikka pyrkii myös osoittamaan erinomaisuuttaan uusimman teknologian tuntijana, lähes ydinfyysikkona.

Tavallisen kansalaisen elämän realiteeteista teos kertoo arjen selviytymisen tasolla. Fifieldin arvion mukaan vallalle uskollisten määrä on kaventunut sitten 1990-luvun nälänhädän eli ”ankaran marssin”, mutta syrjäseuduille siirrettyjen kansanryhmien arjesta on vaikea saada käsitystä, koska ulkomaalaisilla ei ole pääsyä noille vyöhykkeille. Koulujärjestelmässä on mahdotonta päästä eteenpäin ilman opettajien säännöllistä lahjomista, ja ne, jotka eivät tähän suostu, joutuvat paarian asemaan. Vaikka maassa ei edelleenkään ole virallisesti yksityisomaisuutta, viljelysmaan vuokraaminen on iso bisnes niille, jotka ovat hallituksen suosiossa.

Pohjoiskorealaisessa kommunismissa on niin paljon paikallisia aasialaisia elementtejä, käsitteitä ja uskomuksia, ettei tuota järjestelmää voi ymmärtää pelkän poliittisen teorian kautta. Kommunistinen kansanomaisuus sekoittuu totaalisen elitistiseen, periytyvään valtajärjestelmään, eikä tuossa yhteiskunnassa voida ylpeillä sillä, että tavallisesta kaupan kassasta voisi tulla johtaja. Varsinkin Pectu-vuoren legenda ja siihen liittyvä kuvitteellinen sukulinja kertoo karua tarinaa historian manipuloinnista, ja järjestelmän mytomaanisuudesta.

Kim Jong Unin ja Donald Trumpin suhteesta kirjassa on hämmentävää analyysia, joka ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää täyttä huomiotani. Tämä on oiva teos sellaiselle lukijalle, joka haluaa kokonaisvaltaisen tietopaketin maan nykytilasta, ja se on asteen ”kuivempi” kuin Mäkeläisen teos, johon mahtui enemmän kulttuurista analyysia. Kansainvälisen politiikan ja diplomatian seuraajille teos on antoisa, mutta kulttuurin ja ihmisten arjen kuvauksena teos piirtää suurella todennäköisyydellä todenmukaisen, dystooppisen ja ankean kuvan.