To the memory of Louisiana Fried Chicken

Time to make some changes to the language policy of this blog. I don’t have patience to manage two separate literature blogs, one in Finnish, one in English, but from now on I will be posting in English about books that I have read in that tongue, esp. if they haven’t been translated in Finnish. By doing so, I feel I might actually connect with people with similar literary tastes.

I ’ve been lately worried about how quickly, due to economic recession and the changing political climate, Finland has turned inwards. It shows particularly in people’s reading habits and our access to world literature. We used to have better stacked bookstores some ten-twenty years ago; now of course those who read in English order their books from online vendors. But it saddens me that when one walks into an average bookstore, not much else is found in English than Jojo Moyes or Marian Keyes (not to undermine chicklit, of course).

I should hoist a flag every time I run across a novel in English, which is not a global bestseller. Really. Let alone novels in other languages. But also as a reader I have a responsibility to do something about it. Be more active. Make more noise.

Ernest J. Gaines (b. 1933) is an Afro-American author from Louisiana, who has spent his career around universities, residencies and creative writing programs. Many of his novels have been filmed, and his most known novel must be A Lesson Before Dying (Vintage, 1993). A lot of his writing is set on historical Louisiana, and he has also returned to live at his roots after retirement.

A Lesson Before Dying depicts the encounter of two young Black men, a schoolteacher and a prisoner waiting for electrocution, in late 1940s. Jefferson has been convicted of killing the owner of a local liquor store, though he does not remember the event, and with great likeliness has only been at the wrong place at a wrong time. Grant has been his teacher some years ago, and is persuaded to meet the young man in order to bring him back to humanity and his senses before the execution  day.

The main theme is heavy, and the novel could have easily become a grim socio-political pamphlet on ethnic profiling, but Gaines chooses another, more communal approach. Anger and frustration are underlying emotions when the two men meet, sharing Aunt Emma’s fried chicken served with yam. It takes a long time for Jefferson to get over the humiliation of the courtroom sessions, where his intelligence was compared to that of a hog. The death sentence also affects the community, not only the nearest and dearest of the young man. People are slowly beginning to question the rights of the white folks to determine the conditions of black lives.

The narrative around education is as interesting as the main storyline. Grant has not returned home after university because of homesickness, but only to be close to the woman he loves. Vivian is also a teacher and a single mom still married to a runaway husband. The school Grant runs is situated in a church, and besides firewood, they also have a shortage of chalk. He has two young women, former students, working as assistant teachers, possibly without pay. Most of all he is frustrated to see the community repeating the pattern of self-hatred and marginalization, despite the efforts of formal education.

Food is abundant in all settings of the novel, and one of the key arenas of female power. Grant, who lives with Tante Lou, her grand-aunt who brought up her mother and himself, has to be careful about his eating outside. Tante Lou is deeply hurt is she hears that he has had dinner at Rainbow Club, the colored people’s drinking den in the nearby town. Gumbo becomes a reconciliatory meal between the main characters, eaten in the prison cell straight from the pot.

Besides being a story of an unlikely friendship between two men, and a love story, the novel is a commemoration of women’s lifelong friendship. The two childless aunts are the true stronghold of the community, those who take on their wayward relatives’ kids and try to bring them up as God-abiding citizens.

Overall, the description of both genders is balanced and emphatic. I couldn’t have guessed the gender of the author, if the book cover had not been shown. Literary machoisms are rare in the narrative. Apart from drinking and an interest in car models, the men don’t express their masculinity in stereotypical ways. Grant is even bold enough to discuss bedroom failures. He is not sure if the relationship will last if the couple continues living in the bush of Louisiana.

I didn’t know much about Cajun culture before reading the novel, but it seems to have interesting remnants of Frenchness. The ethnic and racial divions are deep also between the ”colored” people, not only between the whites and blacks, and the ”mulattoes'” prejudices seem more pronounced than the white community’s.

Although I had no trouble understanding the language of the novel (for instance the Black English portrayed here is quite academic), I could have benefitted from a short cultural foreword. The historical layers of the novel were so rich that a foreign reader automatically misses some of the nuances. Particularly the religious dimension was interesting, and Grant’s own position as an agnostic teacher in a deeply religious community seemed painful.

Thanks to my friend Päivi for carrying the novel from Toronto. It must be one of the most surprising texts I will come across this year, as I am now mainly staying here in the FinnLit ghetto. Monolingualism is very bad for the brain, and reading English language novels in translation feels like treachery, if one has once invested years to academic Eng.Lit. studies.

 

 

Tule jo, Karvio!

onnemme_tiella-jaakonaho_asko-18794907-frntlElämme kummallisia aikoja. Viime lauantaina 19.9. maahanmuutonvastaisella marssilla nopsaa isänmaallistunut proudhonilainen anarkistidruidi, entinen vasemmisto”vaikuttaja” Susanna Kaukinen etujoukkoineen julisti uuden Lapuan liikkeen perustetuksi. Monille Kaukisen ikätovereille Lapuan liike on edelleen jotain puuduttavaa, josta oli pakko kuulla historian tunnilla. Myös Iltalehti julkaisi taannoin Lapuan liike-liitteen, jossa mennyttä oikeistoradikalismia tutkittiin kiitettävän monipuolisesti ja kriittisesti. Pari vuotta sitten olisin nauranut tuollaiselle ”pappajournalismille”, mutta syksyllä 2015, ehkä henkisesti monta vuosikymmentä vanhentuneena, ostin liitteen ja luin suurella mielenkiinnolla. Itseäni eniten askarruttamaan niiden kohtalot, jotka oikeasti muilutettiin itärajan taa eikä jätetty matkan varrelle, kuten presidentti Ståhlbergille kävi. Vastaavasti olen etsinyt romaaneja 30-luvun hengestä – sillä oletuksella, että suurinta osaa niistä sielu ei sietäisi lukea.

Asko Jaakonaho kirjoitti esikoisromaaninsa eräästä Lapuan liikkeen uhrista, Onni Happosesta, joka oli nouseva nuori sosiaalidemokraatti Heinävedellä. Hänestä povattiin Savon vasemmistolaisten ääniharavaa vuoden 1931 eduskuntavaaleissa. Onnemme tiellä (Otava, 2012) on tietynlaista fakta-fiktiota, eli faktiota, sillä vaikka siinä pysytään pitkälti paikallishistoriassa, joitain yksityiskohtia henkilöiden taustoista on muuteltu. Suurin muutos kai liittyy Happosen etniseen identiteettiin – tässä hänet esitetään ”simasuisena” Suojärven miehenä Raja-Karjalasta, kun todellisuudessa hän oli oman kylän poikia. Kai romaanin jännitteen kannalta on ollut olennaista luoda asetelma ”me ja muut” ja peilata savolaisuutta eksoottisemman, ”ryssänuskoisen” karjalaisuuden kanssa. Happosen poliittista epäilyttävyyttä nimittäin lisää tässä juuret lähellä rajaa. (Tosiasiassa, jos olen oikein Suomen poliittista demografiaa ymmärtänyt, kiihkeitä vasemmistolaisia tuli raja-alueilta paljon vähemmän kuin esimerkiksi Hämeestä ja Pirkanmaalta, mutta se on toinen tarina.)

Teoksessa on kolme kertojaa, Happosen vaimo Saimi, isänmaanuskoon kunnolla hurahtanut isäntämies Pelkonen ja tämän nuori renki Pakarinen, josta isäntä on harjannut kuuliaisen orjan. Pidin eniten Pakarisen kertojanäänestä, joka oli määrällisesti vähäisin, mutta fiktionaalisin. Saimin epätoivoinen yritys pitää tulisieluista miestään etäällä poliittisista riennoista oli koskettavaa. Pelkosen hahmo oli ehkä mustavalkoisin, tai ainakin tällaisen ”punikkihuoralukijan” (terveisiä vaan James Hirvisaarelle) oli vaikea hänen saappaisiinsa astua. Teoksen asetelmassa oli jotain niin kammottavan ajankohtaista, että välillä lukeminen teki pahaa. Elämmehän taas aikoja, jolloin naisia saa huoritella mielin määrin julkisesti, jopa kansanedustajan suulla. Tässä suojeluskuntalaiset jopa suunnittelevat ”punikkihuorien” hiusten ajamista rangaistuksena epäisänmaallisesta niskuroinnista.

Onnekseni en tiennyt teosta aloittaessani mitään Onni Happosen tarinasta enkä kirjailijastakaan. E-kirjoista tulee harvemmin luettua kansitekstit, joten en tiennyt kirjailijan olevan näinkin nuori (s.1982) – teksti tuntui vanhemman kirjailijan kynän jäljeltä. Onnistuin lukemaan teosta enemmän fiktiona kuin kohteelleen uskollisena henkilöhistoriikkinä. Jaakonahon tyyli on rehellisen realistista, eikä siinä yritetä nousta arjen yläpuolelle kerronnallisin kommervenkein. Teoksessa on kaikuja Linnan Pohjantähti-trilogiasta, myös Päätalosta, ja savolainen twisti muistuttaa minua jopa Sirpa Kähkösestä. Romaanissa on saavutettu sopiva tasapaino mies- ja naiskertojien välillä niin, ettei kerronta mene liian äijämäiseksi.

Aikajana tekstissä on neljä vuotta, joista viimeiset kaksi menee kadonneen etsintään ja oikeudenkäynteihin. Oma lukijan kärsivällisyyteni oli maksimaalista, koska olin aidosti kiinnostunut teemasta, ja koska koen savokarjalaisen kulttuurin läheiseksi. Minulla on ollut suuria vaikeuksia saada luettua sekä Linnan että Päätalon teoksia loppuun; tämän luin päivässä, mutta todennäköisesti urakkaan olisi mennyt viikkoja, ellei päivänpoliittinen tilanne olisi tällainen. Mietin, olisinko jaksanut lukea samalla tyylillä kirjoitettua teosta vaikka Bolivian historiallisesta oikeistopopulismista. Luultavasti en. Luin siis kirjaa enemmän poliittisen historian fiktiivisenä dokumenttina kuin uusia ilmaisukeinoja etsivänä taideteoksena. Näin oli hyvä.

Parhaiten mieleen jäi itse kuvaus muilutuksesta ja sitä edeltäneestä farssista kunnanvaltuuston kokouksessa. Lapsuuteni keidas pitkillä idän automatkoilla oli Karvion kanava, jossa tässäkin seikkaillaan irvokkaalla tavalla. ”Tule jo, Karvio” oli sloganini. Tässä köyhillä vasemmistolaisilla ei ole tarpeeksi autoja lähteä seuraamaan muilutuskulkuetta, johon on haettu apuvoimia Kuopiosta saakka. Bakkanaali kärjistyy Karviossa Koposen majatalossa, jossa laiton pirtu virtaa ja suojeluskuntalaiset mässäilevät jo mielessään Hopposen maksalla. Majatalossa Meissenin posliinit kiiltävät ja tarjoilijatarkin on myötämielinen mahtimiesten ehdotuksille, ehkä tippien tai pikku romanssin toivossa.

Suojeluskunta-aatteessa olennaista oli tietynasteinen porvarillisuus, mistä tämäkin romaani kertoo. Köyhää kansaa opetettiin syömään kunnon astiastoista, heitä ”sivistettiin” nuorisoseuran puskafarssein ja valistettiin hygieniasta. Lapuan liike oli omanlaisensa vastaisku kaupunkien porvarilliselle oikeistolle, mutta silti, kuten tämäkin romaani osoittaa, se laittoi köyhimmät ja osattomimmat tekemään likaisen työn – tai jopa aiheettomasti valjasti renkinsä syyllisiksi rikoksiin. 2010-luvun oikeistopopulistit paukuttelevat henkseleitään raveissa ja ABC-asemilla propagandasyistä, mutta oikeaa politiikkaa tehdään suljettujen ovien takana. Maassamme on poliittisesti myöhäisheränneitä seitsemää kieltä puhuvia tohtorismiehiä, jotka asuvat pääkaupunkimme arvostetuimmissa kortteleissa ja joiden lapsia kuskataan balettiin ja ratsastustunneille, mahdollisesti au pairin voimin, kun äiskä on töissä ja iskä Brysselissä. Meillä on myös uusi alaluokka, miltei lukutaidottomat isäm maan puolustajat, jotka opettavat lapsiaan hakkaamaan pakolaisia, koska eivät itse ole koskaan käyneet omaa maakuntaansa pidemmällä muualla kuin vankilareissuilla. Tämän päivän äärioikeiston yläluokalla on varaa lentää perheineen tropiikkiin mediakohua piiloon, kun isiltä pääsi kännissä lipsahdus näppiksellä aamuyön tunteina, mutta sen alemmilta kaadereilta otetaan lapset huostaan samoin perustein. Onko näillä maahanmuutosta huolestuneilla perheenisillä oikeasti sama isänmaa?

Tulipa nyt täydellinen off topic-kirja-arvio, mutta tällaisia ajatuksia Jaakonahon kiinnostava romaani minussa herätti. Teos tuskin lievittää tämän päivän poliittista ahdistusta, mutta auttaa ymmärtämään kollektiivisen massapsykoosin mekanismeja ja toivon mukaan antaa jonkinlaisia työkaluja käsitellä niitä sitten, kun hiljentymisen ja analyysin aika on taas tullut.

 

Historian havinaa Viinikassa

Viinikka 100 vEilen juhlittiin satavuotiasta Viinikan asuinaluetta Viinikan kirkolla ja sen viereisellä jalkapallokentällä. Ohjelmaan mahtui mukavasti kuvaa, sanaa ja säveliä, ja päivä oli kirjaimellisesti monen sukupolven kohtaamisen päivä. Itse asun viereisessä Nekalassa, jonka rakentaminen on alkanut 20-luvulla siirtolapuutarhasta ja jonka perusilme on 40-50-lukulaista. Alueet kuuluvat symbioottisesti toisiinsa, ja viinikkalaiset joutuvat tätä nykyä vierailemaan enemmän Nekalassa kuin nekalalaiset Viinikassa, sillä kaikki palvelut ovat Nekalan puolella.

Viinikka 3Kävin ensimmäistä kertaa Viinikan kirkossa, joka liittyy kiinnostavasti 30-luvun tutkimusintressiini. Kirkko rakennettiin leimallisesti arkikirkoksi ja oli maan ensimmäinen kirkkorakennus, jonka yhteydessä ovat myös kerhotilat, seurakuntasali ja henkilökunnan asuntoja. Jostain syystä en ole kokenut kirkkoa kohti vetoa lainkaan viiden vuoden bussissa ohikulkemisen aikana, mutta kirkko yllättikin erittäin positiivisesti sisältä. Siellä oli hämyisämpää ja detaljirikkaampaa kuin mitä ulkoa päin odotin. Erityisen hieno hetki oli kirkon sisäpihalla, jonne satuin sopivasti runoilija Pia Krookin lausuntahetkeen.

En ollut paikalla koko päivää, joten en tiedä, kuinka paljon alueen historiaa saatiin mukaan esimerkiksi avajaispuheisiin. Historiallisuutta tarjosivat paikalliset käsityöläiset ja vossikkakuski. Tämän lisäksi lähialueen talojen portinpielissä oli kuvauksia talojen rakentamisesta ja taustoista.  Monissa puutaloista on ennen toiminut kauppoja ja muita pienyrityksiä – sen näkee ovien suunnittelusta. Työväen hyvinvoinnista huolehdittiin eri elämänaloilla valveutuneesti jo alueen alkumetreiltä. Esimerkiksi kirkon viereisessä puutalossa toimi vuodesta 1928 saakka aina 2000-luvulle Palvelijatarkoti, eli eläkkeelle jääneiden kotiapulaisten ja sisäkköjen vanhainkoti, joilla monella ei pitkän palveluksen jälkeen ollut omaa kotia, jonne palata.

Googlettamalla sain selvää, että alueella on toiminut ainakin viisi sosialistisen Osuusliike Voiman pistettä; muista kauppaliikkeistä ei löytynyt niin tarkkaa tietoa. Nykyäänhän alue on kokonaan K-liikkeen dominoima, joten se siitä työväenluokkaisuudesta. Ehkä aikanaan Koivistonkylän Euromarket palveli viimeisiä nekalalaisia sosialistiselle kauppa-aatteelle uskollisia – ko. liikkeessä olen ehtinyt käydä ennen kuin se muutettiin Prismaksi.

Viinikka keittokirjaKiinnostavin löytö oli paikallinen keittokirja Luusoppaa ja lipstikkaa (toim. Terhi Friman et al., 2012, Viinikka-Nekalan omakotiyhdistys), jossa onnistuttiin yhdistämään menneet perinne- ja pula-ajan kokkaukset nykyajan monikulttuuriseen tarjontaan. Jo kirjaa selatessani olin vakuuttunut sen onnistumisesta, sillä jokaiseen reseptiin liittyi rikasta tarinointia. Kiinnostavin bongaamani resepti oli perunaviini, jota en ehkä ensimmäisenä lähtisi kokeilemaan, mutta uteliaisuutta se herätti silti.  Kirja lähtee hankintaan, sitä myydään mm. paikallisessa kirjastossa ja se kannattaa hankkia pian, sillä siitä on otettu vain 500 painosta ja eilen juhlapäivänäkin pino hupeni huomattavasti.

Kesäjoutilas ja parvekkeiden casanova

Huvilakujan JosiAikamatka 30-luvulle syvenee. Onneksi vuosikymmen ei ole ollut pelkkää ksenofobiaa ja hammasten kiristystä, vaan jossain Itämeren rannikolla osattiin myös nauttia elämästä. Jaakko Terenttilä (1917-1981) on unohdettu kirjailija, joka julkaisi 50-luvulla kaksi romaania ja Isa Aspin elämäkerran. Sain käsiini hänen teoksensa Huvilakujan Josi (Gummerus, 1953), joka kertoo nuoren Josi Rastaan kolmesta nuoruuden kesästä jossain Karjalan kannaksen lomaparatiisissa (turistien suuresta määrästä arvelisin paikkakuntaa Terijoeksi, mutta kyseessä voi myös olla Raivola). Ensimmäisenä kesänä hän on huoleton abiturus, toisena kesänä reputtanut ruotsin kirjoituksen uusija ja kolmantena kesänä varusmies. Nuoren miehen elämässä olennaista kuitenkin on yöjalassa juoksu, eli hän on paatunut lomakylän gigolo, parvekkeiden casanova.

Josin isä, tullipäällikkö Rastas, on luovuttanut poikansa suhteen kutsuen tätä viralliseksi kesäjoutilaaksi. Hahmona hän muistuttaakin 80-luvulla Välimeren rannoilla tapaamiani naistennaurattajia – Suomessakin siis on joskus osattu kierrättää naiiveja mimmejä. Neitsyytensä hän menettää saksalaiselle vampille, ja kun helsinkiläiset konttoristit alkavat kyllästyttää, voi kokeilla norjalaista vuonojen prinsessaa tai puolalaista aristokraattia. Kylän kirjoittamaton laki ”yksi heila per kesä” ei iskostu nuoren miehen päähän. Hän nauttii kevyistä lomasuhteista, joissa yhteystietoja ei edes vaihdeta, ja termi rendez-vous on hänen arkisanastoaan. Vapaasta rakkaudesta ei vielä puhuta, mutta aikansa nuorten suhteita Terenttilä käsittelee vapaamielisesti. Kylän raitille mahtuu myös vapaamielisiä tyttöjä. Josi ja naapurin tummahipiäinen Alli ovat kylän juorutuimmat ”pahikset”, joiden keskinäinen flirttailu on Josin äidille suuri huolenaihe. Kumpikaan ei kuitenkaan halua seurustella keskenään, sillä se pilaisi metsästyksen tuottamat ilot.

Rastaan perhe on muuttanut Laatokan rannan pikkukylästä rannikolle, jotta lapsilauma pääsisi helposti oppikouluun. He asuttavat huvilaansa läpivuotisesti kuuluen täten todellisiin kantapeikkoihin. Terenttilä kuvaa kyläyhteisön arkea ja kausien vaihtelua sydämellisen humoristisesti. Syyskuinen paluu järjestäytyneen yhteiskunnan sääntöihin tuntuu aina moniviikkoiselta kohmelolta, mutta alkusyksystä paikalliset nuoret pitävät tyhjissä kapakoissa kesää rankempia alkuasukasbileitä. Viinaa hommataan grillikioskilta tiskin alta, sitä juodaan puistossa ja sitten palataan baariin tanssimaan Budapestin Juliskaa. Nuorten ymmärrys maailmanmenosta tuntuu kosmopoliitilta, jopa himppusen kyyniseltä.

TerijokiTeos ei ole kaunokirjallinen mestariteos, mutta teksti on sujuvaa, viihdyttävää ja tämän päivän näkökulmasta historiallisesti informatiivista. Josi on sopivan rosoinen henkilöhahmo suhteessa idylliseen ympäristöön. Kyläyhteisön jäseniä ja heidän sosiaalisia suhteitaan kuvataan laajalti, samoin tapa- ja ruokakulttuuria. Rastaan perheen elintasosta kertovat pienet yksityiskohdat, kuten oliiviöljyn käyttö tuoresalaatissa, jota myös perheen raavaat miehet arvostavat. Viinikellari tosin on täynnä kotiviiniä, eikä merlot’ia tai chardonnay’ta. Perheessä kuitenkin nautitaan viiniä harva se päivä, erityisesti musiikkiyhdistyksen salonki-iltoina. Perheen äidin kunnia-asiana on kouluttaa keittiöpiiat erinomaisiksi kokeiksi, jotta he pääsisivät hyviin naimisiin.

Näin teoksen varsin onnistuneena komediafilminä, joka ehkä olisi voitu leikata poikki jo ennen talvisodan syttymistä. Sodan osuus on liian ohut tuodakseen lisää informaatiota jo tarpeeksi rikkaaseen juoneen. Saamme tietää, että Rastaan perhe evakuoidaan jonnekin länsirannikolle, kun taas Josi pääsee rintamalla puolustamaan kotikontujaan. Kirjailija on ilmiselvästi halunnut tuoda loppuun idyllisen saagan vakavamman puolen, mutta teos ei ole muuten hengeltään itkuinen, koti-ikäväinen muistelma. Evakkotarinoille olisi ollut toinen paikkansa. Minusta teoksen ainoa ongelma olikin rakenteessa. Ensinnäkin, kertomus Josin yhdestä kesästä gigolona olisi ollut riittävä rajaus ja toiseksi, olisi ollut tyylikkäämpää pysyä pelkästään humoristisessa tyylilajissa. Ongelmana on, että tässä kuvataan saman idyllisen kesän tulo kolme kertaa. Kirjailijan tarkoituksena on kuvata nuoren miehen kasvua vastuuttomasta höynästä isänmaan toivoksi, mutta kasvuromaaniksi tässä on aivan liikaa maalailevaa luonto- ja etnologista kuvausta. Näistä rasitteista huolimatta nautin tekstin ilmapiiristä, kielestä ja ajankuvasta suunnattomasti. Erityisen kiinnostavaksi nousee isän ja pojan suhde, ja isän etäisen älyllinen tapa ojentaa hulttiopoikaansa.

Teoksessa on jotain yhteistä joku aika sitten lukemani Ester Erhomaan Karjala-aiheisten kirjojen kanssa. Huolettomuus, tulevaisuudenusko ja suhteellinen edistyksellisyys perhe- ja sukupuolten välisissä suhteissa. Poikkeuksellisen valoisia kirjailijoita molemmat.

Terenttilä kertoo myös Terijoen alueen suomalaistamispyrkimyksistä itsenäisyyden jälkeen. Alueella on paljon hylättyjä pitsihuviloita, mutta siellä edelleen asuu erityisluvalla iso joukko venäläisiä emigrantteja. Suomalaisilla uudisasukkailla on vimma purkaa huviloista kauniit pitsikoristeet, kun taas venäläisten talot ovat sielultaan ”entisiä ihmisiä”. Kahden kulttuurin rinnakkaiseloa kirjailija kuvaa syvääluotaavan maltillisesti. Suursuomalainen ryssittely on huvilakyläläisille kauhistus. Venäläiset ja suomalaiset vanhat herrat muistelevat menneitä, pelaavat shakkia ja musisoivat yhdessä usein tulkkien välityksellä. Tulkkeina toimivat kaksikieliset nuoret, jotka elävät sujuvasti kahdessa maailmassa. Länsimaista moderniteettia edustaa funkistyylinen osuuskauppa valkotakkisine myyjineen; turistit kuitenkin virtaavat kylään pitsihuviloiden, lahojen puusiltojen ja persoonallisten torimyyjien vuoksi.

Maininta osuuskaupan aatemaailmasta on tässä vain sivuhuomautus, silti se kertoo paljon maamme mentaliteetista. Jo 30-luvulla täällä on pyritty homogenisoimaan maisema: funkistyylisten osuuskauppojen tulo on toteutettu silloin samalla pässinpäisellä varmuudella kuin 2000-luvulla ABC-asemien invaasio. Tosin vastaavia trendejä on varmasti löydettävissä muissakin Euroopan maissa, mutta pienessä Suomessa se on silmiinpistävää. Nähtäväksi jää, käyvätkö retrohenkiset ihmiset ihailemassa ABC-asemien raunioita 2080-luvulla samalla tavalla kuin me nykyään ihastelemme peräkylien osuuskauppoja. Jälkeen jääneistä pitsihuviloista joka ikisellä on ainutlaatuinen sielu, mutta tuskinpa Terijoen osuuskaupan nurkilla iskisi hillitön nostalgia. Tosin sitä en vielä tiedä, koska en ole sinne saakka päässyt, enkä edes tiedä, onko kaupasta mitään jäljellä. Odotan innolla.

Kesän aloitusteoksena teos saa arvosanan 10+.

 

30-luvulta, päivää: kielletty jazz

77LTUJrKun Lapuan liike kiellettiin lailla vuonna 1932, sen tilalle perustettiin Isänmaallinen Kansanliike IKL. Puolueen suosio ei saavuttanut kansallisella tasolla samanmoista tasoa kuin tämän päivän Perussuomalaisten suosio on (kannatus oli korkeimmillaan rapiat 8 %), mutta brändäämisessä sen ideologit olivat kenties persuja taitavampia. Markkinoille tuli ideologista tupakkaa ja kahvia, tulitikkurasioita, viirejä, sormuksia ja joulukortteja. Liikkeessä oli mukana kieltämättä eteviä taiteilijoita, jotka tekivät sinimustasta brändistä pelkistetyn ja tunteisiin vetoavan.

tampmustakarhuTehdessäni taustatutkimusta erääseen ikuisuusprojektiini satuin löytämään netistä viitteitä IKL:n pitämiin Musta Karhu-ravintoloihin, joita oli suurimmissa kaupungeissa, hyvillä liikepaikoilla. Helsingissä Musta Karhu sijaitsi lähellä Rautatieasemaa, Keskustie 7:ssa, Ateneumin naapurissa, jonne oli maalaistenkin helppo löytää. Tampereella ravintola löytyi Hämeenkadun ja silloisen Läntisenkadun (nykyisen Näsinlinnankadun) kulmasta – mahdollisesti rakennus on purettu eikä siitä ole jäljellä kuvamateriaalia. Jyväskylässä sinimustaan henkeen vannottiin Vanhassa Tiilitalosssa ja Porissa Valtakadun kulmassa vanhemmassa puutalossa, jonka mielestäni tunnistin edelleen olemassaolevaksi. Oliko kyseessä siis joku oman aikansa Rosso tai Amarillo? Ehkä sieltä ei kerääntynyt bonuspisteitä, mutta uskollisille puolueaktiiveille ketju tarjosi omanmielistä seuraa reissuilla ympäri maata. Pienemmillä paikkakunnilla oli samannimisiä kahviloita. Kaupungeissa ravintoloissa oli anniskeluoikeudet ja monipuolinen ruokatarjonta.

sortavalan laulujuhlat 1935Mustat Karhut vaikuttivat aikansa musiikkimaailmaan hämmentävällä tavalla. Ainakin Helsingissä ravintola oli varsin suosittu, ja siellä pidettiin säännöllisiä matineoita, joissa vieraili korkealuokkaisia iskelmän ja klassisen musiikin taitajia. Ravintoloilla oli oma painettu soittolistansa, johon oli isänmaallisen marssimusiikin lisäksi kerätty suosiollista klassista musiikkia. Jazzin soitto oli ravintoloissa ehdottomasti kielletty. Klassisen musiikin saralla suosittiin jopa venäläisiä mestareita (eiväthän he olleet kommunisteja), mutta iskelmän saralla Georg Malmstén venäläistaustoineen oli kielletty. Heimokansojen musiikkiperinteen elvyttäminen oli ehdottoman suotavaa. Varmasti puhtainta tällä skaalalla oli Sortavalan laulujuhlille osallistuminen kansallispukuun tai Jussi-paitaan ja pussihousuihin tällättynä. Toisaalta pitää muistaa, että laulujuhlat olivat aikansa festareita, eivätkä kaikki niissä viihtyvät olleet ”iikolleja”.

Luettuani näistä kommervenkeistä nauroin ensin pitkään ääneen, mutta sitten menin vakavaksi: tuli mieleen, kuinka kaukana olemmekaan vuonna 2015 tämän tyyppisestä kulttuuripolitiikasta? Ja jos yhden pienen (mutta ärhäkkään) puolueen aktiivit onnistuivat saamaan 1930-luvulla aikaan toimivan ksenofobisen bisnesidean, entäs nyt, kun äärioikeisto on hallituksessa konkreettisesti vaikuttamassa suuriin linjoihin? Onkohan äärioikeistolaisessa Unkarissa jo olemassa suomalais-ugrilaisia musaklubeja? Minne persujen kannattaisi mennä opintomatkalle, kun heidän brändäämisensä tuntuu vieläkin olevan puolitiessä?

hqdefaultTämän päivän perussuomalaisesta musiikista on hieman kieli poskessa kirjoittanut mm. musiikkiblogisti Rolf Jacksen. Ja onhan näitä suomipoppia suosivia juottoloita kaikkialla pilvin pimein, mutta ei suomalaisen musiikin suosiminen tee ihmisestä automaattisesti persua. Mamban soittaminen tosin on jo jonkinlainen kannanotto, onhan Tero Vaara julkisesti tunnustautunut Hommaforumin aktiivijäseneksi. Mutta minäkin, feministisuvakki, soitan usein keittiössäni evakkolauluja – kunhan niitä esittää Liljan Loisto reggaebiitillä. Minulla on myös levyhyllyssä livvinkarjalan kielikurssi ja Kihnun saaren kosiolauluja. Ilokseni tosin huomaan, että Virossa on erittäin kiinnostava, sosiaalisista ongelmista niiden oikeilla nimillä puhuva rap-skene, jota kai myös voisi moderniksi perinnemusiikiksi kutsua. (Kuva on kaappaus EIXD-kokoonpanon videolta Balti Jaam.)

Itse en tiedä, missä kotikaupunkini Tampereen persut pesivät ja millaisia soittolistoja niiden paikkojen dj:t suosivat, mutta skenario paikoista, joissa ei saa soittaa hip hoppia, tuntuu pelottavan todelliselta. Ja viimeksi eilen, kun olin mukana järjestämässä Tampereen Klubilla afrokonserttia, kuulin erään paikalle osuneen keski-ikäisen natiivikansalaisen suusta n-sanaa käytettävän monipuolisissa merkityksissä. Viimeisen viikon aikana olen todistanut kaksi huutelukohtausta, joista toisessa käytettiin mutakuono-sanaa (koodinimi afrikkalaisia vaaleammille). Reppanoiden uhoava voimannäyttö pelottaa, kun eduskunnan puhenaisena on bloggari, joka vielä joku aika sitten samasti muslimit mörköihin ja puolustusministerinä palvelee tohtorismies ja historiantutkija, joka viime eduskuntakaudella halusi heimokansapäivän viralliseksi liputuspäiväksi.

Rullaluistellen sortovuosia kohti

Annikki ArniKarjala-kirjoja olisi taas ollut tarjolla Metso-kirjaston kierrätyshyllyllä vino pino. Onnistuin nappaamaan mukaani vain yhden. Laulaja-toimittaja Annikki Arnin (1898-1981) muistelmateos Muistat sie viel? (Kirjayhtymä, 1979) ei vakuuttanut kämäisellä kannellaan eikä otsikollaan, mutta päätin antaa sille mahdollisuuden. Teos kertoo Forströmin perheen elämästä Viipurissa vuosina 1905-1914. Perheen vanhemmat olivat savolaista säätyläistöä, Mäntyharjun ja Ristiinan kartanoista, mieleltään fennomaaneja ja nuorsuomalaisia, vaikkakin ruotsinkielisistä suvuista. Viipuriin perhe oli muuttanut isän saatua paikan hovioikeuden tuomarina. Perheen elämä oli hyvin kosmopoliittia ja herraskaista, mutta sen arkea värittivät myös savolaisen palveluskunnan maanläheisyys ja rikas, lievästi ilmaistuna hybridi kielenkäyttö.

Omaelämäkerrallisena tekstinä teos on perinteisen kronologinen, napakka ja monisyinen kuvaus ei pelkästään perhe-elämästä, mutta myös kulttuurihistoriasta ja maamme itsenäisyystaistelusta. Nuoren Annikki-tyttären näkökulma asiaan on jämäkkä, mutta kiihkoton. Vain kerran hänen verensä kuohahtaa kunnolla hänen tavattuaan pietarilaisen kreivittärenalun, joka haukkuu tätä ”kurjan rajamaan tshuhnaksi”. Annikki joutuu myös saattelemaan isäänsä Krestyn vankilaan viidentenätoista syntymäpäivänään – koko hovioikeuden tuomarikunta joutuu vankilaan syyttä suotta uuden ”yhdenvertaisuuslain” voimalla v. 1913. Tuhannet kansalaiset lähettävät vangeille toivotuksiaan ja Eino Leino kirjoittaa heille joulurunon. Vaikka Pietari on nurkan takana Viipurista, metropolissa Annikki kokee muukalaisuutta. Perheen ikkunat ovat enemmän auki kohti Keski-Eurooppaa, jossa vanhemmat reissaavat keskenään jatkuvasti ja kerran lapsetkin pääsevät unohtumattomalle matkalle Itävallan Tiroliin.

Perheen maailmankuva on aikalaiseksi edistyksellinen alkaen isän täydestä tuesta äidin naisasialle ja lastenkasvatuksen uusista tuulista. Tässä pikkulapset kirmaavat kesälaitumilla alasti (täti-ihmisten kauhuksi) eikä mistään ylilyönneistä tunnu tulevan rangaistuksia. Aikaa vietetään korkeakulttuurin foorumien lisäksi ”elävissä kuvissa” ja rullaluisteluradalla, joka on kaupungin suurin villitys v. 1911. Kun perhe muuttaa vastavalmistuneeseen Pietisen palatsiin, he saavat kokea hissin, sähkövalojen ja kahden sisävessan ihmeet. Annikin äiti tilaa naistenlehtiä neljällä kielellä, ja usein Pariisin-matkoilta tuodut vaatteet ovat niin ”ufoja”, että Annikkia kiusataan koulussa niiden vuoksi.

 

viipuri-torkkelinkatu-n14a-10Oikeastaan Annikin henkilökohtainen odysseia pikkutytöstä ”baalien” (eli tanssiaisten) debytantiksi ei hirveästi eroa tämän päivän teinitytön kriiseistä. Hän häpeilee liian lattarintaista kehoaan ja harvoja etuhampaitaan ja saa raivareita äidin ulkonäköön liittyvistä kommenteista rikkoen peilejä. Parasta opastusta tulevaisuuden riiusteluihin hän saa sisäköiltä ja lastenhoitajilta, jotka kaikki ovat tulleet Viipuriin avioaikeissa. Poikien suhteen Annikki kulkee jalat maassa, sillä hän on kuullut liian monien rakkaustarinoiden traagisesta päättymisestä Imatrankoskeen. Poikia tiiraillaan pitkillä promenaadeilla Torkkelinkadulla, joka on kiistaton kaupungin sydän. Nuoret saavat liikkua kaupungilla suht vapaasti, ja vanhempien kommenteista päätellen seurusteluun jopa kannustetaan.

Vaikka tässä kuvataan läpikotaisin porvarillista, ylellistä elämää, Arnin kerrontatapa on tietyllä tavalla solidaarinen myös alempia kansan kerrostumia kohtaan. Palveluskunta on lähinnä nuorta naisväkeä, joita saatetaan itsenäiseen elämään ja joiden kihlajaisia ja häitä juhlitaan. Jokaisella teoksen hahmolla on vahva persoonallisuus, eli tässä ei ole statisteja, jotka tekevät näkymätöntä työtä. Monella tapaa tuon ajan Viipurin hyvinvointi ja kosmopolitismi edelleen hämmentävät, vaikka tämä ei ole ensimmäinen lukemani kaupungin ihmeitä muisteleva teos. Viipurista tuntui olevan lyhyt matka minne tahansa Eurooppaan –  ainakin niillä, joilla oli varaa matkustaa.

Annikki Arni teki pitkän uran iskelmä- ja operettilaulajana ja toimittajana Saksassa, Itävallassa ja Suomessa. Pitkä toimittajanura näkyy tässä tekstissä pyrkimyksenä tietynlaiseen historialliseen objektiivisuuteen (jos sellaisesta voidaan enää puhua näinä postmodernismin aikoina) – vaikka teos kertoo vaikeistakin ajoista, se ei sorru tunteissa vellomiseen eikä yltiöisänmaallisuuteen. Rikkain anti ei ehkä kuitenkaan liity poliittiseen historiaan, vaan kaupunkikulttuuriin ja monikielisyyteen. Jos siis haluat tietää, mitä tarkoittavat pompadour, vengerkka, syyppari, oppsitu ja kyyla, tämä antikvariaattien aarre voisi olla sinulle sopiva sukellus menneisyyteen.

Itse lukisin mielelläni myös Arnin laulajanurasta kertovan muistelman Kultaa ja hopeaa (1971), sillä tykästyin kovasti hänen kirjoitustyyliinsä. Ilmeisesti samalla nimellä löytyy satoja artikkeleita vanhoista Elokuva-aitta-lehdistä.

Monokulttuurin viimeiset kertomukset

UmayyaJes! Sain käsiini Umayya Abu-Hannan uusimman muistelmateoksen Alienin silmin – Helsinki ja Uusimaa muukalaisen kokemana (Siltala, 2014). Kaikkia Umayyan teoksia en olekaan lukenut, en ainakaan toiseksi viimeistä Multikultia, joka on saanut aikaan suurta pahennusta persu- ja hommafoorumilaisten porukoissa. Viimeksi luin suurta tuohtumusta Umayyan lausunnoista liittyen pääkaupunkiseudun asumiseen ja taannoiseen HS:n artikkeliin (12.1), jossa kerrottiin isojen maahanmuuttajaperheiden asumistarpeista pääkaupunkiseudulla. Umayyaa pidettiin kommenttiosiossa maamme monikulttuuristumismädätyksen alkuna ja juurena.

Asumisen ja kaupunkisuunnittelun ekspertiksi Umayya selvästi profiloituukin tämän teoksen kautta. Hänen pitkä kokemuksensa Helsingin kaupunginvaltuustossa ja kiinteistölautakunnan jäsenenä kertoo tarinaa konkreettisen poliittisen vaikuttamisen kentiltä. Samoin Umayya kertoo paljon omista asumiskokemuksistaan, jotka kieltämättä Koivukylää lukuunottamatta kuulostavat elitistisiltä. Umayya ei ota kantaa isojen ”superasuntojen” tai hartaiden muslimien asumistarpeiden kunnioittamisesta, mutta tuo esiin omakohtaisia kokemuksiaan asumisesta taloyhtiöissä, joissa mitään ei sallita, ei edes pihatulppaaneja eikä persoonallisia ovikylttejä. Koen sympatiaa hänen kanssaan erityisesti kohdissa, joissa hän ilmaisee asumistarpeikseen kaasuhellan, kylpyammeen ja turkoosinvärisen keittiön lattian. Tämäkin on moninaisuutta – pieniä asioita, jotka saattavat silti merkitä arjessa paljon.

Abu-Hanna tunnetaan kärkevistä kommenteistaan suhteessa Suomen takapajuisuuteen, ja monet vetävät niistä herneen nenään. Itse koen, että jos ihminen on asunut jossain maassa 30 pitkää vuotta, on kansalainen ja aktiivinen poliittinen toimija, silloin hänellä on oikeus kritisoida yhteiskunnan epäkohtia siinä missä kuka tahansa täällä syntynyt. Isoimmat pyyhkeet hän antaa isojen kaupunkien monikulttuurisuuskeskuksille, joiden johdossa ja vakituisissa työpaikoissa on aina kantasuomalaiset:

”Kaupunki ei ole monikulttuurinen, kun valtaväestö ohjailee monikulttuurisuutta kuin päiväkotitoimintaa.”

Syvä huokaus. Näinhän tilanne edelleen on, valitettavasti. Päiväkotifiilistä ei voi välttää, elleivät maahanmuuttajat itse pääse keskustensa palkallisiksi johtajiksi. Itse olen ainakin lopettanut käymisen keskuksissa, joissa kantasuomalaiset saavat palkkaa ja maahanmuuttajia työllistetään erilaisiin kokeiluihin 9 e päivärahalla.

Abu-Hanna itse kulki pitkän tien kansatieteen ja aasialaisten kielten opiskelijasta media-alan moniosaajaksi, ja koulutukseen ja opetukseen liittyvät muistot ovat myös kuvaavia. Hänelle suositeltiin pitkään pelkästään äidinkielensä arabian opintoja, vaikka hän ei ollut kiinnostunut arabian opetuksesta tuleville rauhanturvaajille ja kriisialueen työntekijöille. Media-alan koulutuksesta ja myöhemmästä urasta ammattikorkeakoulun opettajana hänellä on positiivisempaa kerrottavaa kuin perinteisistä yliopisto-opinnoista. Taistelu työpaikoista ei ollut ruusuilla tanssimista ja väliin mahtui pitkiä työttömyysvuosia. Kuitenkin hän sai Suomessa asuessaan toimia monilla keskeisillä näköalapaikoilla, politiikassa, medioissa, koulutuksessa ja taiteissa. Kokisin, että hänen roolinsa maahanmuuttajataustaisten nuorten tsemppaajana on ollut merkittävin. Teoksessa onkin monia merkittäviä kohtaamisia nuorten kanssa, jotka ovat päässeet pitkälle, tunnetuimpana heistä ehkä (ei enää niin nuori) Arman Alizad.

Vaikka muistelmien suurin anti on poliittisessa toiminnassa ja suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden pohdinnassa, Abu-Hanna jättää paljon tilaa yksityiselämän pienille iloille ja ystävyyksille. Kirjaa voi lukea myös 60-luvulla syntyneiden sukupolvimuistelmana, sillä tässä analysoidaan Kauko Röyhkän, Tuomari Nurmion, Liisa Akimoffin ja muiden artistien merkitys ja bailataan hullun lailla Gay Gambrinissa. Hullut naiset löytävät Guerrilla Girlsit ja liimailevat vastaavia Lahna-taideteoksiaan kaupunkitiloihin öiseen aikaan. Taloja vallataan ja luksusaamiaisia nautitaan Seurahuoneella, vielä siinä vaiheessa, kun kukaan ei tiennyt niiden halvasta hinnasta. Elämäniloisimmat havainnot liittyvät tässä taiteisiin ja muotiin, esimerkiksi ”arabitaustaisen” naisen oikeuteen käyttää syvään uurrettuja kaula-aukkoja. Yleinen kommentti, jonka hän sai nuorempana liikkuessaan Helsingin yöelämässä, oli: ”eikö sinun kulttuurisi/uskontosi kiellä tätä?”

Itkin ja nauroin ääneen monessa kohdassa. Käsittämättömimmät naurut tuli 80-luvun HIV-hysteriasta, työpaikkahaastatteluista ja erilaisten ammattilaisten suhtautumisesta maahanmuuttajien automaattisesti kantamiin viruksiin. Esimerkiksi hakiessaan Stockmannin vaatemyyjän työtä Abu-Hannalle tarjottiin vähemmän näkyvää vihannesten hyllyttäjän hommaa, sillä edellytyksellä, että hän käy hepatiittitesteissä. Jouduttuaan vuosikausia todistamaan HIV-negatiivisuuttaan eri tiskeillä hän lopulta pääsi valistamaan poliitikkokollegoitaan kondomikasvatuksessa.

Teoksen rakenne on paikoitellen kovin fragmentaarinen. Ajallisen lineaarisuuden puute ei haittaa, mutta välillä viittaukset erinäisiin asumisratkaisuihin ja lukuisiin av(i)oeroihin tuntuivat hätäisiltä. Kirjassa on myös paljon julkkisjuoruja, esim. voimme jäädä pohtimaan sitä, miksi kohujuristi Heikki Lampela kävi takavuosina gaalatilaisuuksissa ase taskussaan. On makuasia, lämpeneekö tällaisille anekdooteille – minua ne naurattivat, mutta jonkun muun mielestä teoksessa saattaa olla liikaa henkilöitä.

Kokonaisuutena Alienin silmin on merkittävä virstanpaalu yhteiskunnallisena muistelmana, jota taatusti käytetään tulevaisuudessa myös tutkimusmateriaalina. Suosittelen teosta en pelkästään meille, joilla on julkinen kukkiksen, mokuttajan, suvakin tai anarkomarkon maine, vaan myös esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta tai tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostuneille. Eritoten teos sopii niille, jotka pohtivat vaihtoehtoisia menneisyyksiä ja tulevaisuuksia ja jotka ovat tietoisia homogeenisen kansallisen tarinankerronnan vaaroista.