Ruotsalaisen orjasaaren erikoista historiaa

Teos: Jouko Aaltonen ja Seppo Sivonen: Orjia ja isäntiä. Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla. (Into, 2019)

Äänikirjan lukija: Ari Turunen

Minulla on ollut kymmenen vuoden ajan hyllyssäni lukemattomana teos Tanskan siirtomaasaarista Karibialla. Vaikka Karibian alueen historia ja kulttuuri ovat kiinnostaneet minua välillä suurestikin, niin tämä pohjoismainen puoli on jäänyt minulle aika lailla hämäräksi, mutta tällä viikolla olen viisastunut aiheesta isoin harppauksin.

Taisin lukea kesällä arvioita Jouko Aaltosen ja Seppo Sivosen uudemmasta, Kongo-aiheisesta tietokirjasta, jossa käsitellään suomalaisten läsnäoloa Belgian pahamaineisesta siirtomaassa. Tuo aihe jopa hieman karmaiseva, enkä ollut heti valmis lukemaan tuota teosta. Orjia ja isäntiä on mennyt minulta autuaasti ohi, vaikka jossain vaiheessa olen itsekin tutkinut kolonialismia ja sen jälkeistä mielentilaa.

Teos kartoittaa ruotsalaisten vaiheita Ranskalta ostamallaan St. Barthelemyn saarella vuosina 1784-1878. Ruotsi siis piti tätä pikkuista saarta siirtomaanaan vajaat sata vuotta, ja suuren osan tästä ajasta saari toimi afrikkalaisen orjakaupan solmukohtana, sillä sen maaperä osoittautui viljelykelvottomaksi. Varsinkin 1800-luvun puolella saaren ylläpito osoittautui Ruotsin valtiolle enemmän menoeräksi kuin vaurauden lähteeksi, ja kuningaskunta päätti myydä saaren takaisin Ranskalle.

Näinä päivinä St. Barts on ehkä koko Karibian alueen eksklusiivisin rikkaidenranta, jossa kiinteistöjä omistavat mm. Rockefellerin perilliset ja Bill Gates. Saarelle voi toki tavallinenkin pulliainen hakeutua lomailemaan, jos haluaa nopeasti eroon ylimääräisistä varoistaan. Aaltonen ja Sivonen pääsivät kirjaprojektinsa aikana vierailemaan saarella kahdesti, mutta he eivät saaneet riittävästi rahoitusta suunnittelemaansa dokumenttifilmiin, jota oli tarkoitus tehdä paikan päällä. Siksi aiheesta syntyi tietokirja, ja varsin kattava sellainen.

Osalla saaren kuvernööreistä ja siellä palvelleista sotilaista oli suomalaisia sukujuuria, ja ilmeisesti siellä oli asunut jonkin verran skogsfinne-taustaisia työmiehiä. Silti pohjoismaisten määrä saaren asukkaista oli Ruotsin siirtomaa-aikana vain n. 5-10%, ja siellä edelleen asui myös muita eurooppalaisia. Mustien orjien määrä saarella oli orjakaupan aikanakin pienempi kuin monilla muilla lähisaarilla, ehkä siksi, ettei siellä ollut paljoakaan maanviljelystä.

Itseäni kiinnosti kirjassa eniten orjuuden vastustaminen eli abolitionismi, joka on kiehtova esimerkki 1800-luvun kansainvälisestä kansalaisvaikuttamisesta. Nämä tuulahdukset tulivat Pohjolaan viiveellä, ja tuolloin Suomi ei enää ollut orjia kauppaavan Ruotsin alusmaa. Britanniassa abolitionistit saivat tehokkaasti aikaan mielipidemuokkausta tavallisessa kansassa, mistä kertoo Manchesterin kaupunkilaisten kirjoittama adressi orjuutta vastaa. Sen allekirjoitti n. 10000 miestä, mikä tarkoitti noin puolta kaupungin äänioikeutetuista henkilöistä.

Samaan aikaan kun osa ruotsalaisista hyväksyi orjakaupan ja edisti sitä, toisilla oli käynnissä täysin erisuuntaisia hankkeita. Kirjailijat kertovat Sierra Leonen Uudesta Jerusalemista, jonne ruotsalaiset uskovaiset perustivat August Nordenskiöldin johdolla utopistisen yhteisön v. 1792. Täällä he perustivat kouluja, joissa mustat ja valkoiset lapset opiskelivat yhdessä. Hanke oli varsin epäonninen ja lyhytkestoinen, sillä lähes kaikki sen puuhaajat kuolivat kulkutauteihin.

St. Bartin saaren todellisuuteen eläydyin niin voimallisesti, että kirjassa kerrotut tapahtumat tulivat uniin. Valitettavasti en jaksanut tehdä ensi kuulemastani muistiinpanoja, joten arvioni jää nyt torsoksi. Kirjassa oli minulle sen verran paljon uutta tietoa, että sen omaksumiseksi toinen kierros on tarpeen.

En ainakaan itse saanut kirjasta syyllistäviä viboja, vaikka huomasin, että tähän hankkeeseen on myös suhtauduttu penseästi. Teos on hyvin faktapitoinen, ja sen taustalla on monia arkistomatkoja Ruotsiin ja muualle maailmalle. Se on kirjoitettu tarpeeksi jouhevasti, eli niin, että lukijalle jää hyvin tilaa tehdä kuvatusta episodista omat johtopäätöksensä.

Hanhenrasvaa pääsiäisen viettoon

Teos: Simo Muir: Ei enää kirjeitä Puolasta (Tammi, 2016)

Äänikirjan lukija: Tuukka Leppänen

Tämä teos on ollut lukulistallani pitkän, mutta kesti kauan, ennen kuin se tuli saataville elektronisessa muodossa, eikä sitä löytynyt kaikista kirjastoistakaan. Suomen juutalaisista on alkanut tulla tietokirjoja isommilta kustantajilta vasta viime vuosina, ja tämä teema kiinnostaa minua varsinkin ylirajaisten sukulaissuhteiden näkökulmasta. Simo Muirin teos ei kerro hänen omasta suvustaan, vaan ihmisistä, joita hän tapasi 00-luvulla itse perustamassaan jiddishin keskustelukerhossa Helsingin synagogalla.

Tarinan keskiössä on Blaugrundin perhe, joka asuu Helsingissä ja jonka molemmat vanhemmat pyörittävät tekstiilibisneksiä Stockmannin kulmilla. Perheen äidin suku on tullut Suomeen jo 1800-luvulla, ja ovat Venäjän armeijan kantonistien jälkeläisiä. Isä Bernhard on tullut Suomeen sotasairaalaan ensimmäisen maailmansodan aikana, ja rakastunut siellä Veraan, juutalaisen avustusjärjestön työntekijään. He menevät pian naimisiin ja Bernhard saa Suomen kansalaisuuden vuonna 1919.

Puolassa asuvalle suvulle lasten muutto ulkomaille ei ole mieluisaa, mutta isoäiti Gisla-Basia lähettää silti näille uskollisesti hanhenrasvaa oikeaoppisen pääsiäisaterian aikaansaamiseksi. Isä käy Puolassa sukuloimassa aina, kun ehtii, ja pyrkii ottamaan mukaan aina jonkun jälkeläisen. 1930-luvulla perhe on jo niin vauras, että he voivat lentää Varsovaan.

Kirjassa kuvataan perheen nuorten naisten, Hansun ja Pipsun kohtalokasta retkeä Lodziin ja sen lähiseuduille vuoden 1939 kesällä. Tuolloin poliittinen ilmapiiri on jo kriittinen, ja tytöt järkyttyvät siitä, kuinka heidän sukulaisiaan kohdellaan kaduilla. Kesäloma keskeytyy, kun hermostunut isä uutisia seurattuaan kutsuu tytöt ennenaikaisesti kotiin.

Perhe tekee kaikkensa, jotta yhteys säilyisi Puolan-sukuun sodan aikana. Nämä rikkaat tehtailijat joutuvat muuttamaan ghettoon, ja tyttöjen serkut joutuvat työleireille. Kaikki eivät päädy heti Auschwitziin, mutta elämä noilla muillakin leireillä on tarpeeksi karua. Pian runsaat paketit kutistuvat postikorteiksi, eikä varsinkaan rahaa kannata enää lähettää, koska sillä ei ole arvoa ghettojen maailmassa.

Muirin tyyli on sopivan objektiivinen, ei kuiva, mutta toteavuteen taipuvainen. Laajemmassa holokaustikirjallisuudessa tällainen tyyli on harvinaisempaa, mutta tervetullutta. Kirjailijan akateeminen tausta tuo perspektiiviä myös sukutarinan kertomiseen. Lukija saa ”kaupan päälle” tietoa muun muassa Suomeen tulleiden juutalaispakolaisten kohtaloista, myös muista kuin Blaugrundien sukulaisista ja tuttavista. Toki pakolaisten tilanne vaikuttaa perheen arkeen konkreettisesti, ja nuori Hansu kadottaa virolaisen heilansa Yashan sotavankileireille ja sitä kautta saksalaisten uhriksi. Yasha katoaa jättämättä jälkeäkään itsestään, ja Hansu jatkaa elämäänsä sotalottana.

Kirjan rakenne on vähän sekava, tai ehkä sekava vaikutelma syntyy vain siitä, että teoksessa on suuri liuta eksoottisia nimiä ja jiddishin lainasanoja. Itse tarina on täysin ymmärrettävä, ja kyllä, tämä on yhtä lailla suomalainen sotatarina kuin vaikka karjalaisevakkojen kertomukset. Olisin kyllä voinut lukea tämän tarinan myös romaanimuodossa, jossa näiden nuorten naisten äänet olisivat päässeet paremmin kuuluviin.

Kaiken kaikkiaan tämä teos resonoi nyt paremmin kuin muutama vuosi sitten, vaikka se ei kerrokaan Ukrainasta. Mutta se kuvaa mieleenpainuvasti maailmaa, jossa yhtäkkiä yhteydenpito kotimaahan vaikeutuu, ja päivittäistä elämää kuormittaa huoli läheisten selviytymisestä.

Itsen satuttamisen epälogiikasta

Teos: Soili Pohjalainen: Ihon alla (Atena, 2022)

Äänikirjan lukija: Pirjo Heikkilä

On monia ”rankkoja” aiheita, joiden kirjoittamisesta moni meistä luopuu. Vaikka aihe kiinnostaa tai siitä olisi omakohtaista kokemusta, siitä kirjoittaminen voi osoittautua mahdottomaksi. On myös aiheita, joiden kirjoittamiseen liittyy tabuja ja itsesensuuria. Nuoren itsetuhoisuus ja nuorisopsykiatrian ja lastensuojelun asiakkuus kuuluvat näihin vaikeasti lähestyttäviin aiheisiin, varsinkin vanhemman omakohtaisesta näkökulmasta. Ja varsinkin silloin, jos kriisitilanne on vielä päällä, tai siitä on kulunut vain vähän aikaa.

Soili Pohjalainen tunnetaan räväkän humoristisesta tyylistään, ja nyt hän julkaisee autofiktiivisen romaanin, jossa käsitellään teinitytön viiltelyä. Kirjassa on Uudenmaan radanvarrella asuva yksilapsinen ydinperhe, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä. Kertoja on nimetön, mutta hän tunnetaan jo kirjailijana. Isä Lauri on it-alalla, ja tytär Aino on yläkoulussa. Hän on oireillut psyykkisesti jo parin vuoden ajan, ja viiltelyä on tullut kehiin salakavalasti.

Ainolla on ollut perusturvallinen lapsuus, mutta hänellä on ollut lukihäiriö, ja häntä on kiusattu muun muassa oppimisvaikeuksien vuoksi. Kiusaaminen on kuitenkin ollut opettajien mukaan niin hienovaraista, että siihen on ollut vaikea puuttua. Koulussa harjoitellaan tunnetaitoja, ja välillä perheitä kutsutaan keskustelemaan jonkun kiusaamistapauksesta pehmolelujen avulla. Ei Aino ole syrjäänvetäytyvä hylkiökään, vaan hänellä on laaja määrä seuraajia somessa. Ja hän esittelee siellä aika ajoin viiltelykuviaan. Jossain vaiheessa kuvioihin tulee poikaystävä, mutta tämäkään ei saa itsetuhoisuutta loppumaan.

Tämä on pieni, hurja kirja, johon tosiaan on onnistuttu ymppäämään mukaan huumoria, vaikka se onkin pikimustaa. Tilannekomiikka veristen pyyhekasojen äärellä kodinhoitohuoneessa on yksi keino selviytyä kriisistä. Kirjan äitihahmo on yhtäältä emomainen pesänrakentaja, ja toisaalta kiroileva raivotar, joka kipuilee avioliitossaan. Mies on alkanut tuntua vässykältä, eikä seksiä ole tiedossa edes Klaus Kurjen hotellihuoneessa laatuaikaviikonloppuna.

Kuten varmasti suurimmassa osasta viiltelytapauksista, myöskään Ainon itsetuhoisessa käytöksessä ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Viiltelyä tapahtuu arjen keskellä, ja tyttären mielialat vaihtelevat niin, ettei itsetuhoisuutta voi koskaan ennustaa. Välillä hän käy myös katselemassa paikkoja, joista junan alle hyppääminen olisi helpointa. Samalla hän iloitsee turkinpippurimarengeista ja Mäkkärin päärynäpirtelöstä. Päivittäisiä ilon aiheita kirjataan erityiseen vihkoon psykiatrin pyynnöstä.

Kirjassa käydään läpi hoitokaarta, jossa siirrytään perheneuvolasta nuorisopsykiatrian asiakkaaksi. Ainon tapauksessa apua on lähdetty etsimään jo ala-asteella, eikä nuorisopsykiatrisen hoitoon tunnu päästävän kuin akuutin itsemurhariskin kautta. Ainolla näitä akuuttikäyntejä on monta, mutta vain kerran hän pääsee osastohoitoon. Välillä myös pohditaan sijoituksen mahdollisuutta, mutta varsinkin tähän äitikertoja suhtautuu kauhulla.

Tässä myös vertaillaan eri palveluja, eli välillä Ainon ranteita tikataan myös yksityisellä puolella. Kolmensadan euron iltalenkkeihin on kuitenkin rajallisesti varaa. Ero hoidon välillä on se, että yksityisellä puolella pohditaan enemmän esteettistä lopputulosta. Yksityisellä puolella pääsisi myös nopeammin terapiaan, mutta julkisella on kattavammat palvelut – jos siis terapiajonoon edes pääsee. Omalla tavallaan kirja onkin onnistunut läpileikkaus järjestelmästä, joka tällä hetkellä toimii äärirajoilla. Ehkä rennointa palvelua perhe saa mökkipaikkakunnalla Etelä-Savosta, vaikka siellä haavanhoitoon pääsystä joutuu neuvottelemaan pitkällisesti.

Itse olen elänyt takavuosina vastaavaa teinihelvettiä, mutta en tiedä, olisinko voinut vastaanottaa kirjan roisia huumoria silloin, kun tilanne oli pahiten päällä. Nyt olen tarinalle vastaanottavaisemmassa moodissa. Varmasti romaani on aiheellista luettavaa kaikille, jotka tekevät jotain teinien parissa, sillä se saa pohtimaan hoito- ja kasvatustyön kohtaamisia, puhetapoja ja ammatillisuutta. Jos ammatillisuus viedään liian pitkälle, sen maneereista tulee raivostuttavia, ennalta-arvattavia ja steriilejä. Jotain tällaista Ainon perhe kokee perheneuvolassa ja psykiatrisella klinikalla. Välillä Ainon äidistä tuntuu, että parempi kuulija voisi olla vaikka paikan tukityöllistetty vahtimestari kuin papukaijamaista ”validointia” liikaa harrastava terapeutti.

Kirjan pituus on juuri sopiva, sillä en olisi jaksanut lukea varsinkaan viiltelyn graafisia kuvauksia pidempään. Luulen kyllä, että juuri niiden kuvaus tarjoaa eniten vertaistukea niille, joilla on tilanne päällä. Itseä jäi eniten askarruttamaan kysymys psyykenlääkkeiden määräämisestä nuorille potilaille, ja niiden vaikutuksesta laajemminkin kouluelämään ja yhteiskuntaan. Ilmeisesti niiden nuorten määrä, jotka selvittävät peruskoulun Ketipinorin voimin, on lisääntynyt huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Tässä lääkkeiden käytöstä esitetään maltillista kritiikkiä, mutta itse kuulun niitä rankemmin kritisoivaan porukkaan.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana.

Jotta kotimaassani kuultaisiin taas Bachia

Teos: Ben MacIntyre: Vakooja ja petturi (Atena, 2020)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Lähti sitten lapasesta tämä brittiläisen tietokirjailija Ben MacIntyren tuotannon seuraaminen: kuuntelin parissa vuorokaudessa kaksi pitkähköä vakooja-aiheista tosielämän trilleriä, joiden välillä on temaattinen yhteys, vaikka kertovat eri ajanjaksoista. Vakoojakirjat eivät kuulu normilukemistoihini, mutta MacIntyren vetävä kirjoitustyyli ilmeisesti kolahti minuun kunnolla.

Tässä alun perin vuonna 2018 julkaistussa teoksessa käydään läpi kylmän sodan historiaa entisen KGB-sotilaan, Oleg Gordievskyn (s. 1938) näkökulmasta. Hän oli moskovalaisen KGB-miehen poika, joka syntyi stalinismin huippuhetkellä, kasvoi aukottoman ideologisessa ympäristössä, ja alkoi jo nuoruudessaan 1960-luvulla ennen ulkomaankomennuksiaan kyseenalaistaa tuota ideologiaa.

Suomeen tämä jännityskertomus liittyy niin, että vuonna 1985 Gordievsky kuskattiin salaa maateitse Suomen läpi Britannian lähetystön virkailijoiden toimesta Norjaan, josta tämä pääsi loikkaamaan lopullisesti länteen. Jotkut suomalaiset virkamiehet olivat operaatiosta tietoisia, mutta virallisesti Suomen linja oli olla tukematta loikkausyrityksiä. Kirjassa käsitellään myös suomettumisen ilmiötä, vaikkakin melko pinnallisesti.

Tuota episodia en muista ajan uutisista, joten tarina oli minulle aivan uusi. Teininä itäloikkarien kohtalot eivät olleet huomioni keskipisteenä, mutta muistan kyllä viulisti Viktoria Mullovan eeppisen Suomen-keikkamatkan, ehkä siksi, että kyseessä oli nuori, kaunis ja huippulahjakas henkilö. Tämän tarinan päähenkilö taas oli jo keski-ikää lähestyvä mies, josta oli koulittu harmaa eminenssi jo nuorena.

Teos kuvaa KGB:lle ulkoisesti uskollisen, mutta henkisen kapinallisen kujanjuoksua, jonka loogisena huipentumana on agenttitoiminta, eli MI6:n myyränä toimiminen Lontoon Venäjän suurlähetystössä. Gordievskyn toimintaa ei motivoi edes raha tai kuuluisuus, vaan hän haaveilee kotimaasta, jossa vielä joku päivä saisi kuunnella vapaasti ”porvarillista” Bachia.

Gordievskyn tarinan ytimessä piilee syvä yksinäisyys, sillä hän ei pystynyt kaksoisroolissaan luottamaan edes vaimoihinsa. Hän oli naimisissa kahdesti, ensin puoluekoulun toverinsa, urallaan kunnianhimoisen Jelenan kanssa, ja myöhemmin azerbaidzanilaisen Leilan kanssa, johon hän tutustui ollessaan komennolla Kööpenhaminassa. Toinen avioliitto oli onnellinen siitä huolimatta, ettei agentti-Oleg ollut siinä täysillä läsnä. Leila sopeutui hyvin diplomaatin vaimon rooliin, ja nautti tavallisesta arjesta Lontoossa. Tyttäret pääsivät kalliiseen yksityiskouluun, ja omaksuivat brittikulttuurin vanhempiaan nopeammin.

Kirjassa kuvataan hienosti kylmän sodan syvimmän ytimen henkeä, ja agentin työn tavallista arkea, johon kuului vainoharhainen koodien ja merkkien tulkinta. Länsimaisten supermarkettien muovipusseista kehiteltiin koodikieli, ja varsinkin brittiläisen Safeway-marketin pussilla on tarinassa keskeinen rooli. Olisin halunnut nähdä Gordievskyn Moskovasta-paon saagan myös elokuvana, sillä siihen liittyi paljon tragikoomisia piirteitä.

Pystyin samastumaan Gordievskyn persoonaan paremmin kuin edellä lukemani MacIntyren teoksen supersankari-Ursulaan, jonka persoona tuntui totaalisen pelkäämättömältä. Tämän teoksen Oleg on vähäeleinen virkamies, joka alisuoriutuu työssään, innostuu lähinnä sulkapallosta ja klassisesta musiikista ja pettää vaimoaankin lähinnä ikävystyessään. Hahmossa on jotain perin lohdullista, sillä hän ei rakenna elämäänsä suurten aatteiden palossa. Hän myös pelkää, ja pelko on enemmän kuin aiheellista.

Gordievsky on elänyt vuodesta 1985 sekalaisten turvallisuusjärjestelyiden keskellä Britanniassa, eikä elämä uudessa maassa ole ollut helppoa. Vuonna 1991 hän sai Moskovaan jumiin jääneen perheensä luokseen Lontooseen, mutta perheonni ei kestänyt miehen aiempia valheita, eikä sen hetkisiä piilottelun paineita. Myöhemmin hän on ollut moneen otteeseen Venäjän turvallisuuspalvelun tappolistalla, ja toisin kuin monet muut näkyvämmät toisinajattelijat, hän ilmeisesti on noudattanut saamiaan turvallisuusohjeita, koska on vielä elossa yli 80-vuotiaana.

Perheenäiti maailmanhistorian polttopisteessä

Teos: Ben MacIntyre: Agentti Sonja (Minerva, 2021)

Suomennos: Aura Nurmi

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Pitääpä taas nipistellä itseään, jotta palautuisi nykypäivään syvän historiatripin jälkeen. Ben MacIntyre on minulle ennen tuntematon brittiläinen tietokirjailija, jonka teoksen Agentti Sonja valitsin randomilla BookBeatin virrasta ilman suuria ennakko-odotuksia. Luvassa siis oli kertomus merkittävästä juutalaisnaisesta toisen maailmansodan aikana, joka ei joutunut keskitysleirille. Keskitysleirikirjallisuudessa minulla on nyt erätauko, mutta luen mielelläni edelleen natsismin vastustamisesta, kunhan näkökulma on eri kuin jonkun erikoisen ammattiryhmän työn kuvaaminen kuolemanleirillä.

No, tässä teoksessa näkökulma on radikaalisti erilainen, tosin tarina kerrotaan brittiläisestä näkökulmasta, vaikka sen päähenkilö Ursula Kuczynski (myöh. Hamburger/Beurton, 1907-2000) eli puolet elämästään synnyinkaupungissaan Berliinissä. Ursula oli 1930-40-luvuilla korkean luokan neuvostovakooja Shanghaissa, Mantsuriassa, Puolassa, Sveitsissä ja Britanniassa. Hän oli käynyt kaksi kertaa kouluttautumassa Moskovassa ”Varpunen” – nimisessä keskuksessa, jossa hän oppi uusimman teknologian radistin työtä varten. Hän sai Puna-armeijan majurin arvon ilman sotilaskoulutusta, ja monia korkean luokan tunnustuspalkintoja. Moni hänen läheisistä kommunistiystävistään ja työtovereitaan tuli 1930-luvulla eliminoiduiksi Stalinin vainoissa, mutta Ursulalla ei itsellä ollut tuossa vaiheessa henkistä kanttia tunnustaa sitä, että työskenteli mielivaltaisen hirmuhallinnon palveluksessa. Kaikki hänen elämänsä rakkaudet olivat myös vakoojia, mukaan lukien ensimmäinen aviomies Rudi Hamburger, jonka Ursula itse käännytti tälle uralle menestyneen arkkitehdin uran ohella.

Britanniassa Ursula eli huomaamatonta, pientä elämää maaseudulla Oxfordshiressä toisen aviomiehensä Len Beurtonin kanssa. Len oli Ursulaa kahdeksan vuotta nuorempi brittikommunisti, jota tämä koulutti vakoojaksi Sveitsissä ja jonka kanssa avioliitto oli alun perin laskelmoitu lumeavioliitto, jotta Ursula pääsisi muuttamaan lapsineen sukunsa pariin Britanniaan. Rakkaus kuitenkin syttyi pikkuhiljaa pariskunnan välille, ja he elivät yhdessä, kunnes kuolema heidät erotti yhdistyneessä Saksassa 1990-luvulla.

Teos on huikea katsaus maailmanhistoriaan, jossa eletään kolmella mantereella (Ursula kävi myös piikomassa 1920-luvulla Yhdysvalloissa), jäädään koukkuun vakoilun aiheuttamaan adrenaliinituotantoon, uskotaan fanaattisesti dogmaattiseen maailmankuvaan, valitaan vaarallisia, mutta ah niin jännittäviä miehiä, edustetaan ikävystyttävillä päivälliskutsuilla, ja leivotaan täydellisiä skonsseja.

Tarina on kirjoitettu perinteiseen lineaariseen muotoon, ja on äärimmäisen toiminnallinen. Juuri nyt pystyin prosessoimaan kirjan suuren nippelitietomäärän, josta kaikki ei liittynyt vakoiluun tai sodankäyntiin. Pidin eniten Aasian-osuuksista, joissa oli kiinnostavimmat sivuhenkilöt, ja ilahduttava määrä kiinalaisia hahmoja. Mantsurian vakoilumatka 1930-luvulla parivuotiaan Mischa-pojan kanssa toki tuntui jäätävän hurjalta riskinotolta, jossa lapsen äitiä ei ole paljon päätä palellut.

Ursula Beurton alkoi kirjoittaa fiktiota Itä-Saksassa salanimellä Ruth Werner, ja hän oli vanhoilla päivillään tunnettu kirjailija sosialistisissa piireissä. 1970-luvulla hän julkaisi muistelmansa, joita DDR sensuroi rankalla kädellä. Ymmärtääkseni tämä uusi teos kuitenkin paljastaa salanimi Sonjan toiminnasta uusia säikeitä, ja tarjoaa myös ajallisen välimatkan luoman kriittisen etäisyyden tarinaan.

Vaikka tämän aatteelleen omistautuneen naisen tarinaan mahtuu monia sokeita pisteitä, hänen toimintansa on ymmärrettävää fasismin ja natsismin vastustuksen näkökulmasta maailmantilanteessa, jossa vaihtoehtoja toimintaan oli rajoitetusti. Juutalaisuuden elementti tarinassa jää lopulta aika ohueksi, koska Kuczynskin suku oli täysin maallistunut ja suurin osa suvun jäsenistä maailmankuvaltaan täysin ateistisia. Silti Britanniaan päätyneiden juutalaisten pakolaisten elämäntilanteiden kuvaus oli kiinnostavaa laajemmastakin näkökulmasta kuin pelkästä vakoilun perspektiivistä. Kirja tarjoaa monipuolisen näkökulman myös Britannian sota-aikaiseen intellektuellien historiaan, sillä Kuczynskin klaani oli äärimmäisen hyvin verkostoitunut maan keskeisiin älykköpiireihin.

Jos pidät John Le Carren teoksista, tämä tosielämän jännäri varmasti inspiroi sinua. Kirja tarjoaa myös makupaloja James Bond-faneille, sillä Ian Fleming oli ammentanut vaikutteita hahmoonsa 1930-luvun Shanghain meiningistä. Feministisestä näkökulmasta tämä elämäntarina on hämmentävä. Jään myös odottamaan tarinasta suunniteltua leffaa, johon kaavaillaan pääosan esittäjäksi Judi Denchiä.

Historian tatuoimalle äidille

Teos: Jean-Jacques Felstein: Auschwitzin naisorkesteri (Minerva, 2021)

Suomennos: Susanna Hirvikoski

Äänikirjan lukija: Tommi Rantamäki

Minulla on blogissa taas työn alla useampi huudahdus viime aikoina suomennetusta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta onneksi mikään taho ei pyydä minua julkaisemaan niitä kaikkia. Viimeisimpänä näistä on ranskalainen kertomus muusikko Jean-Jacques FelsteinIn äidistä, joka selvisi hengissä kahden leirin, Auschwitzin ja Bergen-Belsenin, kauhuista.

Elsa-äiti oli muuttanut juutalaisen perheensä kanssa Saksasta Ranskaan lapsena. Suurin osa hänen perheestään kuoli leireillä, mutta eloon jääneet sukulaiset vaikuttivat sodan jälkeen Ranskassa. Jean-Jacques kasvatettiin ranskalaiseen kulttuuriin, joten hänelle tuli yllätyksenä, että erään kesäleirin aikana hänen äitinsä oli ottanut eron isästä ja muuttanut uuteen elämään Kölniin. Pojasta tuli sukkula kahden maan välillä, mutta tätä elämää ehti kestää vain muutaman vuoden. Pian äiti olikin mennyt naimisiin amerikanjuutalaisen miehen kanssa suvun painostuksesta, ja aloitteli uutta elämää Keskilännen maaseudulla. Tätä uutta onnea ehti kestää vain hetken, sillä Elsa kuoli syöpään nelikymppisenä.

Pelkästään tämä pienen, kolmeen maahan hajoavan ydinperheen tarina olisi kiinnostava, jopa ilman holokaustia. Oireellista myös on, että kirjailija itse sai tietää äitinsä kuulumisesta Auschwitzin orkesteriin vasta 35-vuotiaana. Keskitysleiristä hän tiesi jo nuorena ennen äidin kuolemaa, mutta vaikenemisen kulttuuri varjosti äitisuhdetta. Poika oli nähnyt äidin tatuoinnin, ja kuullut muiden juutalaislasten puhuvan ”Schwitzistä”, mutta teini-ikäisenä 60-luvulla aihe alkoi kiinnostaa häntä pakkomielteen lailla.

Felstein julkaisi tämän kirjan Ranskassa 1990-luvulla, ja jostain syystä Minerva-kustannus on ottanut tehtäväkseen suomentaa näitä vähän vanhempia holokaustikirjallisuuden klassikkoja viiveellä. Minua tässä kirjassa kiinnosti kysymys taiteellisesti tekemisestä ja kokemisesta kuolemanleirillä, ja myös Felsteinin kertomukset Elsa-äidin eloon jääneiden muusikkotovereiden haastattelemisesta. Kirjaprojekti vei miestä laajalti ympäri maailmaa, ja varsinkin Israeliin päätyneiden naisten tarinat olivat silmiä avaavia.

Felstein koki olevansa poliittisesti eri mieltä kaikesta näiden porvarillistuneiden rouvien kanssa, ja keskusteluissa oli tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista heidän oli ylipäänsä mahdollista puhua. Osa informanteista oli ollut vankkoja sionisteja jo ennen Auschwitziin joutumista, ja on mahdollista, että visio Israelista piti heitä hengissä. Omaa äitiään hän muistelee vähemmän poliittisena sovittelijana, jonka identiteetti oli häilyvä. Äidin vaatimattomasta luonteesta johtui kai myös, etteivät kaikki haastateltavat muistaneet häntä.

Juutalaismuusikkojen nauttimat etuoikeudet kuolemanleirillä on karu teema, ja moni leiriltä selviytynyt erityistehtävässä palvellut kärsi loppuikänsä valtavasta syyllisyydestä. Päivittäinen mahdollisuus suihkuun oli yksi räikeä luksusetu, joka erotti orkesterin naiset tavallisista ojankaivajista.

Yksi kirjan ikimuistoisista hahmoista on Alma Maria Rose, säveltäjä Gustav Mahlerin veljentytär, joka ehti johtaa naisorkesteria lyhyen ajan ennen kuolemaansa. Hän oli leirillä kapon asemassa, ja orkesterin musiikillisen tason nostaminen oli hänelle ainoa toivoa tuottava asia. Nuoremmille naisille hän oli kunnioitusta herättävä äitihahmo, ja myös natsit kunnioittivat häntä niin, että kutsuivat häntä etunimellä vankinumeron sijaan. Myös Felstein koki kirjaa kirjoittaessaan jääneensä tämän kuuluisan Alman lumoihin niin, että hänestä melkein tuli kirjan keskushenkilö, mutta vaihtoi myöhemmin strategiaansa ja keskittyi enemmän äitinsä ja muiden vähemmän tunnettujen naisten tarinoihin.

Minulla meni kirjaa kuunnellessa Almat sekaisin, sillä muistan vielä jotain Hanna Weseliuksen romaanista Alma!, jossa seikkailee Gustavin vaimo, itsekin säveltäjä. Onneksi googlasin naisten taustat ja tarinat, sillä olisi ollut noloa blogata väärästä henkilöstä. Säveltäjä-Alma siis onnistui pakenemaan natseja Amerikkaan, ja kuoli vasta vuonna 1964 New Yorkissa.

Tämä oli putkeen lukemistani neljästä teoksesta ehkä se, jonka tulen muistamaan parhaiten. Se erottuu siksi, että sodanjälkeinen narratiivi on siinä poikkeuksellisen hyvin kerrottu. Keskitysleirin leipäannoksista ja Mengelen raivokohtauksista kerrotaan kaikissa lukemissani teoksissa jokseenkin samaan tyyliin.

Heimoaatteen ohjaamaa pakolaispolitiikkaa

Teos: Atso Haapanen: Ennen Auschwitzia. Suomen juutalaisten tarina (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Markus Niemi

Tietokirjat ovat jääneet minulla viime aikoina paitsioon, kun jotenkin koen, etten keskity niihin parhaalla mahdollisella tavalla käsitöitä tehdessä. Mutta Atso Haapasen tuore Suomen juutalaisten historiikki kiinnosti kovasti, ja keskittyminen kirjaan oli kohtuullista, vaikka en ehtinyt paljoa muistiin kirjoittaakaan.

Olin hämmentynyt siitä, että yli puolet kirjan sisällöstä olikin minulle tuttua kamaa. Olen lueskellut juutalaisten historiasta Suomessa varsinkin autonomian ajoilta, mutta myöhemmistä vaiheista tiesin vähemmän. Tämän teoksen varsinainen ”pihvi” liittyy juutalaisten pakolaisten saapumiseen Suomeen toisen maailmansodan aikana, ja heidän oikeuksiinsa jäädä maahan turvapaikanhakijoina. Suomen aseveljeys natsi-Saksan kanssa toi tilanteeseen omat haasteensa, ja Haapanen päätyy kertomaan varsin laveasti natsijohtajien taustoista. Himmlerin vierailusta Suomeen vuonna 1942 kerrotaan todella yksityiskohtaisesti, mitä hieman ihmettelin, mutta kirjassa myös kerrotaan sen psyykkisistä vaikutuksista Suomen juutalaisiin. Osa nimittäin alkoi suunnitella muuttoa Ruotsiin tämän vuoksi, sillä Suomea ei enää pidetty täysin turvallisena asuinmaana. Kuitenkin valtaosa juutalaismiehistä palveli maatamme rintamalla, moni varsin ansiokkaasti, ja joillekin oltiin tarjoamassa natsien rautaristi, mutta ymmärrettävistä syistä siitä kieltäydyttiin.

Sosialidemokraattisen puolueen osallisuus pakolaisten vastaanotossa oli myös kiinnostava episodi, ja erityisen ponteva juutalaisten puolustaja oli kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi. Tässä kuitenkin oli oma lehmä ojassa niin, että demarit selkeästi suosivat vasemmistolaistaustaisia juutalaisia, joita he kutsuivat ”meikäläisiksi”. Kaikilla tulokkailla ei ollut toivottua poliittista taustaa, ja joidenkin suhteen puolue oli selkeän skeptinen. Maamme oikeistopuolueilla oli nuivempi suhtautuminen juutalaisiin, ja esimerkiksi silloinen sisäministeri Urho Kekkonen argumentoi heimokansojen vastaanottamisen puolesta ennen ”vieraan” kulttuurin edustajia.

Kirjassa käsitellyistä pakolaishahmoista parhaiten jäi mieleen lääkäri Walter Cohen, joka joutui viranomaisten silmätikuksi rettelöitsijänä. Ajan dokumenteista käy ilmi, etteivät kaikki uudet tulokkaat olleet järin innoissaan heille määrätystä työvelvoitteesta, eivätkä kaikki olleet myöskään tottuneet raskaaseen ruumiilliseen työhön. Walter Cohen oli yksi kapinallisista, joka oli myös onnistunut työskentelemään lääkärinä Pietarsaaressa ilman työlupaa. Hänestä oli myös varoitettu viranomaisia ulkomailta käsin, sillä mies oli huijannut varoja juutalaiselta keskukselta Belgiassa asuessaan. Yllättävän kauan mies kuitenkin sai Suomessa elää, kun taas moni muu karkotettiin, vaikka he eivät olleet yhtä huonossa maineessa kuin Cohen.

40-luvun turvapaikanhakijoiden selviytymiskeinot eivät lopulta poikenneet tämän päivän keinoista. Moni nuori mies yritti tehdä suomalaisen naisen raskaaksi, jotta oleskelulupa olisi irronnut helpommin.

Teos on hyvin asiapitoinen, ja juutalaisten yleisempää historiaa käydään siinä läpi todella pitkällä aikavälillä. Kirjan alkuosa tuntuikin sen tyyppiseltä historiikiltä, joka voisi olla pätevää kamaa esim. yo-kokeisiin valmistautuville. Itse olisin kaivannut tarinaan vähän lisää ”human interestiä”, mutta ymmärrän hyvin valitun kirjoitusstrategian.

Blogissani on työn alla useampi arvio tuoreesta keskitysleirikirjallisuudesta, mutta olen itselleni armollinen niiden suhteen. Käyn usein läpi lähes kaiken aiheesta julkaistun, mutta toisteisuuden vuoksi en aina raportoi lukemastani. Tässä kirjassa ei ollut toiston vaaraa, sillä Suomesta keskitysleireille päätyneitä oli vain harvoja. Pidin myös siitä, ettei Haapanen mässäillyt holokaustin teemalla, vaan käsitteli sitä suht viileästi.

Kirjaa suosittelen varsinkin nuorille lukijoille ja heille, joita pakolaispolitiikan laajemmat historialliset kaaret kiinnostavat. Itse löysin 40-luvun diskursseista paljon yhtymäkohtia tähän päivään, ja varsinkin IKL-puolueen varjo jäi taas ikävästi kummittelemaan takaraivooni.

Kaljavelliä kansakunnan toivoille

Teos: Anneli Kanto: Lahtarit (Gummerus, 2017)

Äänikirjan lukija: Antti L. J. Pääkkönen

Todellakin kuuntelin Anneli Kannon molemmat suurteokset putkeen muutama päivä sitten, ja vaikka elämys oli valtava, teoksista bloggaaminen tuntuu vaivalloiselta. Lahtarit on kuitenkin teos, josta on helpompi kirjoittaa, koska 1) valkoisten osuudesta kansalaissodasta on viime aikoina kirjoitettu paljon vähemmän kuin punaisista, 2) Pohjanmaa ja pohjalaisuus ovat minulle vieraampia kulttuurisesti, ja siksi opin aina pohjalaisteoksista jotain uutta ja 3) en kokenut samastumista kuin ehkä yhden hahmon kanssa, ja näin kirjaan on helppo suhtautua objektiivisemmin.

Lahtarit on monien kymmenien äänien mosaiikki, joista kuitenkin nousee esiin muutama avainhenkilö, joita kuullaan enemmän kuin muita. Erityisen hyvin kuulin kihlaparia, joiden suhde alkaa rakoilla yhteisen palveluksen aikana.

Helena Malmberg on puoliorpo apteekkarin tytär, jonka isä sallii tyttärelleen opinnot Ilmajoen kansanopistolla kuolleen äidin perintönä. Helena on kokenut kovia uuden äitipuolen hylkimänä, ja laittaa kaiken toivonsa kouluun, sieltä saatuun ammattiin ja mahdolliseen avioliittoon sopivan isänmaallisen sulhon kanssa. Tarkemmin ajateltuna hän tähtää kunnalliskodin keittäjäksi, mikä takaisi hänelle itsenäisen toimeentulon. Omalla tavallaan hän on moderni, eteenpäinpyrkivä nainen, vaikka hänet on kasvatettu miehiä palvelemaan.

Helenan sulhanen Samuli Kytömaa on ison talon poika ja harras körtti. Sotaan hän ei lähde isänmaallisesta vakaumuksesta, vaan hänet pakotetaan armeijaan kutsuntojen kautta. Hänen isoveljensä saa vapautuksen terveydellisistä syistä, ja tämä jopa harmittaa häntä. Sydämessään hän on pasifisti, jolle aseeseen tarttuminen on luonnotonta.

Sodan alkaessa Helena ja Samuli päätyvät molemmat Vilppulaan, jossa Helena toimii yhdessä ystävänsä Sussoon kanssa vapaaehtoisina keittäjinä. Nuoriin kansanopistolaisiin tyttöihin kohdentuu paljon epäilystä ja ilkeitä puheita, kun taas sairaanhoitajia ylistetään. Keittäjät saavat harvoin kiitosta työstään, vaan heitä pidetään moraalittomina onnenonkijoina. Myös Samuli alkaa etääntyä morsiamestaan, jonka puheita hän pitää liian karskeina, ja suhtautumista seurusteluun liian maallisena. Samulin mielestä sota on muuttanut Helenaa sellaiseen suuntaan, jonne hän itse ei halua kulkea.

Ilmajokelaisia on komppaniassa monia, mutta on myös tyyppejä muualta Suomesta, kuten Tampereelta ja Hauholta. Osalla nuorista sotureista on akateemista taustaa, ja mukaan mahtuu myös Saksassa koulutettuja jääkäreitä. Jääkäreihin suhtaudutaan juuri itsenäistyneessä maassa kaksijakoisesti: osalle he ovat ylimpiä sankareita, toisille potentiaalisia maanpettureita, joiden ainoa tehtävä on pönkittää suunnitelmaa saksalaisvetoisesta monarkiasta.

Ehkä kiinnostavinta teoksessa oli ruokakuvaus. Sodan molemmissa puoliskoissa levisi villejä huhuja toisen puolen moraalitomista mässäilyistä, ruoan varastamisesta siviileiltä ja sen myrkyttämisestä. Keittäjien tehtävänä oli haalia ruokaa mistä tahansa, ja usein ruokaa löydettiin punaisten hylkäämistä autiotaloista. Välillä armeija on paikallisten tilanomistajien hyväntekeväisyyden varassa. Isoja porukoita ruokitaan milloin milläkin, välillä kaljavellillä, välillä puurolla, jonka särpimenä ovat suolasilakat. Toki välillä tehdään myös ruhtinaallisempia löytöjä, joiden avulla miehet taas voimistuvat, mutta arki on myös valkoisten puolella niukkaa ja karua.

Jos Veriruusuissa kerrottiin enemmän prostituutiosta, tässä pohjalaisteoksessa halveksittu naisryhmä ovat ns. ryssänmorsiamet. Pohjanmaalla ei ollut tavatonta, että joissain taloissa piiloteltiin piikojen tai jopa talon tyttärien venäläisiä sotilasheiloja. Tässä maahan jääneitä tsaarin armeijan sotilaita häädetään maasta rankoin keinoin, ja heidän morsiamiensa asema on karu.

Näistä ilmiöistä olen lukenut aiemmin myös Antti Tuurin teoksista, mutta Lahtarit on laajuudeltaan kattavampi selvitys koko sotatalvesta ja -keväästä. Sen moniäänisyys on myös haasteellista, eikä ehkä huolellinenkaan lukija pysty hahmottamaan kaikkien hahmojen suhteita toisiinsa. Ehkä näin ei ole tarkoituskaan, vaan kirjan rakenne antaa mahdollisuuksia valita itseä eniten kiinnostava tai koskettava näkökulma.

Varmasti useimman meistä sukuihin mahtuu sekä punikkeja että lahtareja, mutta joillakin meistä on juuria paikkakunnilla, joissa sodan vaikutukset olivat vähäiset. Itse tiedän oman sukuni rankoista kohtaloista vain äidin äidin puolelta, kun taas kolme muuta haaraa on mahdollisesti säästynyt sotaan osallistumisesta. Ihailen Anneli Kantoa siksi, että hän on kyennyt kertomaan molemman osapuolen tarinat, ja sisällyttämään Lahtareihin myös omassa suvussaan kuulemaansa.

Toteutuksena Lahtarit on kompleksisempi ja kunnianhimoisempi kuin Veriruusut, sillä tässä on mahdollisesti tehty vielä enemmän arkistollista myyräntyötä kuin punaisessa saagassa. Ehkä eniten se vastasi minulle kysymykseen, kuinka pohjalaisten itseymmärrys isänmaallisuudesta on eronnut ja eroaa ehkä edelleenkin muiden kansanosien vastaavista käsityksistä. Kaikki tähän liittyvä ei esiinny omissa silmissäni kauniilta tai kunnioitettavalta, mutta kirjan luettuani olen enemmän valmis kuuntelemaan henkilöä, jolle kirjassa kuvattu historian käsitys on järkkymätön tai pyhä.

Ei vallankumousta silakoilla tehdä

Teos: Anneli Kanto: Veriruusut (Gummerus, 2008)

Äänikirjan lukija: Erja Manto

Vihdoin on minunkin aika korkata Anneli Kannon historialliset romaanit, kun Veriruusut ja Lahtarit ovat juuri julkaistu uudelleen äänikirjoina. Veriruusuja olen saattanut aloittaa 00-luvulla, mutta tuossa vaiheessa elämääni kansalaissota ja Pirkanmaan historia eivät kuuluneet ykkösintresseihini. Teoksen dramatisoinneista olen lukenut senkin enemmän, joten teos tuntui tutulta jo alkumetreiltä.

Kun kyseessä on 12 vuotta vanha hittikirja, en näe tarpeelliseksi tarjota omassa arviossani siitä kattavaa referaattia. Teosta on jo esitelty riittävästi, mutta oma roolini on kai kannustaa uudenlaisia lukijoita löytämään tiensä teoksen äärelle.

Erja Manto on yksi maamme lahjakkaimpia ääninäyttelijöitä, ja hän onnistuu tässä teoksessa elävöittämään vahvasti murrepitoisen romaanin. Yksi syy, miksi en alun perin heti lämmennyt näille Kannon historiallisille teoksille, oli murrepuheen runsaus. Minua rasittaa lukea murteella kirjoitettua tekstiä, mutta en rasitu yhtä lailla murrekirjan kuuntelemisesta.

Veriruusuissa puhutaan nyansoidusti Tampereen ja Pirkanmaan maaseudun parsia, ja opin muun muassa teiskolaisesta korostuksesta, jota en ehkä ole livenä kuullutkaan. Tarinan alku- ja loppupisteenä on Valkeakoski, jonka tehtaan naiset osoittavat suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeutta punakaartilaisina kuin monet Tampereen toverittarensa.

Teos on todella moniääninen, mutta varsinkin kahden nuoren naisen, Sigridin ja Martan, kokemukset korostuvat. Martta on oman polkunsa kulkija, maatilan tytär, joka ei ole elänyt lapsuuttaan vastaavassa puutteessa kuin tehtaantyöläisten kakarat. Tampereelle tullessaan hän pääsee heti punakaartin ytimeen, alkaa housupukuiseksi ratsulähetiksi ja ryhtyy suhteeseen turkulaisen johtohahmon, Verneri Lehtimäen kanssa. Hänelle on tärkeää tehdä hyvä vaikutus anoppiin, ja samaan aikaan hän kaavailee sulhasensa kanssa suunnitelmaa B, eli maanpakoa Neuvostoliittoon.

Sigrid on matalamman majan tytär, joka joutuu jo ensimmäisenä työpäivänään Valkeakosken tehtaalla esimiehensä hyväksikäyttämäksi. Forströmin äijän törkeydet ovat kaikkien tiedossa, mutta naisilla ei ole tarpeeksi keinoja haastaa häntä. Sigridin raivo tuntuu aidosti feministiseltä, ja hän radikalisoituu nopeasti kapinatalven aikana. Myös hän kokee ujon ja hapuilevan rakkauden paetessaan Valkeakoskelta, mutta päätyy Hennalan vankileirille odottamaan synkkää kohtaloaan.

Monien dramatisointien lisäksi kirjasta on tehty kuorosovitus, ja itse jäin kuuntelemaan sen loppukohtausta vankileirin kylmässä saunassa, missä kuolemaan tuomitut naiset lauloivat kapinaveisuja, virsiä ja kehtolauluja sekaisin vain pitääkseen pelon, nälän, vilun ja kauhun loitolla. Harvoinpa olen kohdannut noin vaikuttavaa sielunmessua, joka ei edes tuntunut kovin fiktionaaliselta, vaan pikemminkin karun todenmukaiselta.

Kirjassa oli paljon sellaisia Tampereen historiaan liittyviä elementtejä, joista en tiennyt etukäteen. Esimerkiksi Viinikan alueen prostituutio oli kuvattu elävästi, ja punakaartin naisten moraalisen aseman vertaaminen näihin maalatuihin ”kokotteihin” oli sodan aikana yleistä. Veneeristen tautien pakkotarkastuksiin joutui moni nainen, usein pelkästään siitä syystä, että oli pukeutunut housuihin.

Veriruusut on sellainen klassikko, jota kaksitoista vuotta ei ole lainkaan vanhentanut. Toki historiallisen fiktion kirjoittamisessa on trendejä, ja myös kansalaissodasta on tämän jälkeen kirjoitettu myös vähemmän eeppisiä tarinoita. Tässä sotaa dokumentoidaan todella keskeisiltä tapahtumapaikoilta, ja kirjassa vilisee oikeita merkkihenkilöitä. Myöhemmin on tullut enemmän mikrohistoriallisia kuvauksia ”tavallisista” naisista, jotka eivät itse osallistuneet punakaartiin, mutta saivat silti kärsiä punikin statuksesta (vrt. esim. Heidi Köngäksen teokset).

Molemmissa näkökulmissa on etunsa. Veriruusuja uskallan suositella niille, jotka etsivät ensimmäistä teostaan vuodesta 1918. Teos sopii hyvin myös nuorille, koska suuri osa teoksen naisista ovat vielä alaikäisiä, liian varhain aikuisiksi pakotettuja, ja politiikkaan sysättyjä olosuhteiden pakosta.

Isän ja tyttären juurihoitomatka

Teos: Lea ja Santeri Pakkanen: Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. (Gummerus, 2020)

Äänikirjan lukijat: Pertti Koivula ja Rosanna Kemppi

Jos en tänä vuonna enää ehdi keskittyä yhteenkään kirjaan, olkoon lukuvuoteni nyt kruunattu. Eilen löysin BookBeatista teoksen, jonka olin jo bongannut muualta, ja josta olin laimeasti kiinnostunut. Laimeasti, koska olen omasta mielestäni jo lukenut kaiken tarvittavan inkerinsuomalaisten historiasta. Näiden teosten kaanon ei ole päätä huimaava, ellei lukija osaa venäjää, mutta suomenkielisiä teoksia on viime aikoina pompahdellut niin faktan kuin fiktion saroilla.

Jo aiemmin tänä vuonna häikäistyin Anna Soudakovan teoksesta, joka ei kerro inkerinsuomalaisista kuin välillisesti, mutta paluumuuton ilmiöstä joka tapauksessa. Teos on ollut minulle tärkein lukemani romaani tänä vuonna, vaikka iso osa sen kokemusmaailmasta oli jo minulle tuttua. Tämän teoksen nuorempi kertoja, Lea Pakkanen, kuuluu Soudakovan kanssa samaan ikäluokkaan, joka muutti Suomeen lapsena 1990-luvun alussa.

Lean isä Santeri Pakkanen (s. 1950) kertoo teoksessa oman ikäluokkansa neuvostokokemuksesta, mikä avarsi silmiäni enemmän kuin tarinointi aiempien sukupolvien karuista kokemuksista Stalinin leireillä. Hän vietti neuvostoelämänsä lähes yksipaikkaisesti Petroskoin alueella, työskenteli tulkkina ja Punalippu-lehden toimittajana, ja edusti 80-luvulla tiukan etnonationalistista linjaa. Mies kieltäytyi venäjän puhumisesta tyttärilleen, kun taas lasten äiti ja isovanhemmat valitsivat kaksikielisen linjan.

Pakkasten perhe muuttaa v. 1991 kahteen eri suomalaiseen kaupunkiin. Vanhemmat ovat eronneet, koska isä on löytänyt uuden kumppanin Lappeenrannasta. Äiti Anna muuttaa lapsineen Pudasjärvelle, jossa hänellä on omia sukulaisia. Isän äidille löytyy myös palvelukotipaikka Lappeenrannasta. Isovanhempien itse rakentama kotitalo jää tyhjäksi Petroskoin kupeeseen Tsalnaan, ja Santeri palaa kauppaamaan sitä eteenpäin vasta 2010-luvulla.

Kirjassa on tuhti annos inkerinsuomalaisten yleisempää historiaa, mutta se on myös matkakirja ja sukututkimuksellinen dokumentti. Isä ja tytär matkustavat Venäjää ristiin rastiin etsiessään jälkiä kadonneista sukulaisista; välillä mukana matkustaa valokuvaaja Meeri Koutaniemi. Matkat Jakutiaan ja suljettuun kaivoskaupunki Noreltskiin ottavat voimille niin henkisesti kuin fyysisesti, eikä kansanmurhista kyseleminen ole poliittisesti korrektia voitonpäivänä.

Kirjassa oli monia aidosti liikuttavia osioita, jotka liittyvät muistiin ja ylisukupolvisuuteen. Kun Lea löytää kauan kadoksissa olleen sukulaisensa Facebookin välityksellä, tämä tarjoaa hänelle kaakaota heidän yhteisen esiäitinsä hääkupeista vuodelta 1905. Tällaisten kuppien säilyminen Stalinin vainojen ja muiden äkkilähtöjen jälkeen on pieni ihme.

Olen itse kirjoittanut romaanikäsikirjoituksen, jossa inkerinsuomalaisilla on keskeinen rooli. Olen myös pelännyt, että tapani kirjoittaa heistä olisi pinnallista tai epäautenttista. Romaanini päähenkilö päätyy Hervannassa ”korvike-Kirkaksi” 1990-luvun laman aikana. Hän ei ole inkerinsuomalainen kuin puoliksi, ja isän puolen kasakkamaiset venäläiset piirteet tekevät hänestä kovin suositun pubiruusujen päiväunen. Niinpä minua nauratti makeasti se, että tässäkin kirjassa kuunneltiin Kirkaa Petroskoissa 70-luvulla. Sain teoksesta vahvistusta omaan kirjoittamiseen. Ehkä myös lukemalla, tutkimalla ja reissaamalla voi joskus tavoittaa jostain ilmiöstä jotain olennaista.

Petroskoin nuoriso on teoksessa hyvin kartalla länsimaiden populaarimusiikista, ja samaan aikaan inkerinsuomalaisissa piireissä kuuminta hottia on kristinusko. Kirjassa mainitut uudemmat luterilaiset/herätyskristilliset vaikuttajat alkoivat kiinnostaa minua, koska näiden saarnaajien meininki vaikutti erilaiselta kuin perinteisen Inkerin kirkon ja ortodoksikirkon toiminta.

Jos Inkeri-fani osaa selittää tolkullisesti savakan ja äyrämöisen eron, silloin hän on etnologisessa harrastuksessaan jo pitkällä. Itselläni ei ole inkeriläisiä juuria, mutta luin pienenä ahkerasti mummoni säilyttämiä ”kiellettyjä” suur-Suomi-kuva-albumeja, ja kaikkien aikojen suosikkini oli Kadonnutta Inkeriä. Tämän teoksen kautta sain jo polvenkorkuisena tietää inkeriläisistä, ja varsinkin heidän vaiheistaan toisen maailmansodan aikana.

Koska Santeri Pakkanen alkoi tutustua Suomeen Neuvostoliiton lähettämänä virallisena delegaattina 70-80-luvuilla, hän tavallaan tutkailee maata melkein kuin ulkoavaruudesta käsin. Näkökulma on herkullinen, sillä hänellä on kyky tunnistaa suomalaisissa Neuvostoliiton komppaajissa suuria sävyeroja. Ylipäänsä suomalaisia Neuvostoliiton ystäviä pidettiin naiivina idealisteina, ja nuorelle Santerille erään edustusmatkan kohokohta on kenkien ostaminen äidilleen kaupassa, jossa hän saa myyjän huomion puoleksi tunniksi.

Pidin siis myös Suomen puolen integraatiokuvauksista, varsinkin, kun moni mainittu paikkakunta on minulle tuttu. Mänttä esiintyy tässä solidaarisena paikkakuntana, jossa vallesmanni ei epäröi suojella inkeriläisiä karkotettavia. Jyväskylä on Santerin äidin viimeinen osoite, jonne hän seuraa poikaansa aivohalvauksen jälkeen kuolemaan Keljon vanhainkodissa. Vanhuuden päiviään Santeri muuttaa viettämään Pohjois-Konnevedelle, Rautalammin pitäjään, jonka korpimaisema on hänelle kotoinen lapsuuden Tsalnan tunnelmissa. Rautalammille hän kuskaa lapsuudenkodistaan myyttisen saunan oven, jolla on pelkästään tunnearvoa.

Kyynelehdin tätäkin teosta kuunnellessani vuolaasti, vaikka kymmenien henkilöiden realistinen sukutarina ei ole yhtä emotionaalisesti vetävä kuin avainkertomus orpolapsesta, jota riepoteltiin läpi neuvostoimperiumin kuin vierasta sikaa. Tämän tarinan ihme on se, että nämä pakkosiirretyt sukulaiset eivät kaikki menettäneet yhteyttä toisiinsa, vaan yhteys jatkui joidenkin välillä vielä rautaesiripun sulkeuduttua.

En olisi valinnut tätä teosta kannen tai nimen perusteella, joten uskallan suositella sitä niillekin, jotka lukevat vähemmän historiallista tietokirjallisuutta. Teoksesta voi nauttia monella tasolla ja erilaisista tiedollisista lähtökohdista. Ehkä se on ei-akateemisen tietokirjan keskeinen onnistumisen kriteeri.