Orpojen aatelisten kasvatuslaitoksessa

Teos: Teemu Keskisarja: Hulttio. Gustav Mannerheimin painava nuoruus (Siltala, 2019)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Ilman koronaepidemiaa olisin tuskin tarttunut Teemu Keskisarjan Mannerheim-teokseen, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Aiemmin tässä blogissa olen ruotinut Keskisarjan Aleksis Kivi-teosta, josta aikanani pidin, mutta lukemisen jälkeen jotkut sen sutkautukset alkoivat elää omaa elämäänsä mielessäni ja aloin vakavasti kyseenalaistaa hänen populistista kirjoittamistyyliään. Myös miehen julkiset esiintymiset ovat tämän jälkeen lisääntyneet eksponentiaalisesti, ja odotankin jo, milloin hänet kutsutaan YLE:n studioon myös tartuntatautispesialistina.

Hulttio kuitenkin ärsytti minua vähemmän kuin Saapasnahkatorni, mikä on merkillistä, koska suhtautumiseni Mannerheimiin on lähtökohtaisesti negatiivinen. Teos käy läpi kansallissankarimme vaiheita Louhisaaren kartanosta Helsingin poikalyseon kautta Haminan kadettikouluun, ja sieltä Pietarin sotilasuralle. Haminan osuus on teoksessa merkittävin, ja kertoo mieleenpainuvasti tuon ajan kasvatusmenetelmistä. Kadettikouluun lähettäminen saattoi olla myös kurittomien kakaroiden kurinpitomenetelmä aatelisperheissä, ja Gustavin tapauksessa motiivit ovat ilmiselvät, olihan hän vastikään menettänyt äitinsä, ja enon perhe oli määrätty ylivilkkaan pojan huoltajiksi. Kadettikoulu oli suvulle huomattavasti halvempi vaihtoehto kuin vaikka yliopistokoulutus, johon Gustav-pojalla ei muutenkaan näyttänyt olevan suurempaa ambitiota.

Keskisarja leikittelee ADHD:n teemalla, joka saattoi olla Mannerheimin suvussa verissä. Hän toteaa, että myös marsalkan siskoilla oli vastaavia keskittymisongelmia koulussa, ja tavallaan tervehenkistä keppostelua myös ihailtiin tiettyyn pisteeseen saakka. Mannerheimin keppostelun kaudet kulkivat aaltoina, ja välillä hänellä oli myös todellisen kunnostautumisen ja katumuksen vaiheita. Ylioppilaaksi hän kirjoitti yksityisoppilaana erinomaisella päättötodistuksella ja cum lauden yleisarvosanalla, mikä tuohon aikaan ilmeisesti oli hyvä suoritus.

Haminan kadettikoulussa ei harrastettu ruumiillista kuritusta, mikä oli aikanaan edistyksellistä, mutta vanhemmat toverit suorittivat nuorempiensa karaistuksen perinteisillä kiusaamismenetelmillä. Gustav kasvoi kiusatusta kiusaajaksi, ja oppi teini-ikäisenä soluttautumaan Haminan kestikievareissa silmäätekevien setämiesten seuraan. Yöjuoksut eivät tietystikään olleet sallittuja, mutta muutakaan viihdytystä ei uinuva provinssikaupunki kasvateilleen tarjonnut. Harvinaisen verevästi Keskisarja kertoo eräästä pääsiäisestä, jolloin Gustav päätyi vetämään perinteiset kirkkopyhien kaatokännit virkamiessetien kanssa, ja tuli tämän jälkeen erotetuksi koko oppilaitoksesta.

Yleistä ajankuvaa teoksessa on runsaasti, ja siitä välittyy Keskisarjan laaja lukeneisuus. Itseäni alkoi kiinnostaa varsinkin Mannerheimin siskojen ja tytärten kohtalot, ja puhutaan teoksessa myös uhmakkaan Nata-vaimon sairaanhoitajan kouluttautumisesta vastoin aviomiehen tahtoa ja toivioretkestä Vladivostokiin uutta ammattiaan harjoittamaan. Naisemansipaatio kuului olennaisena osana tämän aatelissuvun vaiheisiin, eivätkä Gustavin elämän naiset tuntuneet tottelevan tätä missään vaiheessa.

Jos teos olisi ylioppilasaine, en antaisi sille täysiä pisteitä, koska loppuvaiheessa siinä mennään reippaasti ohi annetun aiheen. Keskisarja kokee tarvetta sotkea lusikkansa homoepäilyskeskusteluun, ja loppuviidennes teoksesta käsittelee muutenkin Mannerheimin uraa yli viisikymppisenä kansalaissodassa ja tämän jälkeen. Teos paisuu yleiseksi puheenvuoroksi Mannerheimin henkisestä perimästä, ja tuottaa taas populistisia heittoja mediakeskusteluihin. Toki nauroin Keskisarjan verbaliikalle viettielämää käsittelevissä kappaleissa: hän kutsuu marsalkkaa ”perusköyrijäksi”, mutta viittaa myös muuhun pelehtimiseen, vehtaamiseen ja ”takatuupparin” käsitteeseen, joka oli ainoa todiste 1800-luvulla homoseksuaalisuuden diskursseista.

Luulen, että jokainen meistä, joka on joskus käynyt rehtorin puhuttelussa tai istunut jälki-istunnossa, pystyy löytämään samastumispintaa tämän tarinan kanssa, mikä ei millään tavalla kiillota Mannerheimiin liittyvää sankarimyyttiä, vaan pyrkii kertomaan miehestä, joka omaan syntyperäänsä ja edellytyksiin nähden selviytyi elämänsä haasteista keskinkertaisesti, tuottaen lähipiirilleen toistuvia pettymyksiä. Teos peräänkuuluttaa kohteensa inhimillisyyttä, mutta myös tietynlaista eleganssia ja tilannetajua.

Äänikirjana teos toimi kohdallani loistavasti, sillä luettuna jäin makustelemaan tiettyjä sananvalintoja paremmin kuin jos olisin lukenut sen painettuna teoksena. Olen myös lukemani jälkeen kiinnostunut retkestä Louhisaaren kartanoon, nauttimaan hiipuvan ja köyhtyvän aatelissuvun sivistyksen rippeistä, kummitusjutuista ja omenalehtojen tuoksuista.

Kestävien haaveiden puutarhuri

Teos: Riitta Konttinen: Aino Sibelius (Siltala, 2019)

Lukija: Erja Manto

Kahden laajan historiallisen elämäkerran lukeminen samassa kuussa on jokseenkin haasteellinen projekti muistin kannalta, mutta en voinut vastustaa Aino Sibeliuksen (1871-1969) tuoretta elämäkertaa Riitta Konttisen kertomana, siksikin, että Ainon hahmo on minulle huomattavasti etäisempi kuin kotimaiset naiskuvataiteilijat.

Teos oli vielä laajempi kuin juuri läpikäymäni Helene Schjerfbeck-romaani, ja äänikirjana tätä järkälettä pystyi kuuntelemaan korkeintaan parin tunnin jaksoissa. Keskittymiseni tähän teokseen oli kuitenkin intensiivisempi kuin Helene-teokseen, ehkä siksi, että tarina oli minulle enimmäkseen uusi. Toki olen kuullut Sibeliuksen ”viftailuista”, alkoholismista ja avokätisestä rahankäytöstä, mutta nämä tunnetut teemat eivät nouse kovin keskeisiksi Ainon elämäkerrassa. Aviomies Janne on tässä teoksessa aidosti sivuroolissa.

Olen aiemmin tutustunut Järnefeltin ja Swanin suvun keskinäiseen kirjeenvaihtoon SKS:n toimittamissa teoksissa, ja varsinkin Anni Swanin hahmo on minulle tuttu ja läheinen. Fennomaaniset kulttuuripiirit olivat 1800-luvun loppupuolella aika sisäsiittoiset, ja tässäkin teoksessa raportoidaan kulttuurisukujen keskinäisiä avioliittoja. Vaikka Jean Sibelius oli Ainon tavatessaan jo lupaava muusikko, hän kuului säätykierrossa talonpoikaisempaan sukuun kuin Aino. Monella tapaa Jean siis hyötyi naimakaupastaan tämän äärimmäisen verkostoituneen suvun jäsenen kanssa, vaikka hyötyaspekti ei kuitenkaan ollut avioliittoa solmittaessa päällimmäinen.

Parasta antia minulle olivat kuvaukset pariskunnan yhteisistä ulkomaanmatkoista, jotka suuntautuivat Berliiniin ja Italiaan. Koko perheen talvinen Italian-matka oli rankka kokemus äidille ja lapsille, jotka paransivat Pohjois-Italian tuulisessa rannikkokylässä kulkutauteja samaan aikaan, kun Janne nautiskeli luomisen tuskasta eteläisemmän ja lämpimämmän Rooman kahviloissa. Pariskunnan työnjako tuntui paikoitellen äärimmäisen epäreilulta, mutta mitään tasa-arvon ihannetarinaa en tältä teokselta odottanutkaan.

Yllättäviä juonteita tarinassa olivat muun muassa säätyläisnaisten harrastuksien kuvaus 1800-luvun lopussa. Aino hurahti nuorena aikuisena jo ennen Jannen tapaamista puutöihin, ja olisi kai halunnut tehdä niistä osittaisen ammatinkin. Myöhemmin hän suunnitteli huonekaluja Ainolaan, ja oli hänellä myös arkkitehtonisia näkemyksiä. Konttisen mukaan hänellä oli luontaista lahjakkuutta muotoiluun, ja olisi toisessa maailman ajassa voinut päätyä kuuluisaksi designeriksi. Kansainvälisiä kodin sisustuksen vaikutteita teoksessa käydään myös läpi, ja omalla tavallaan Tuusulanjärven taiteilijakodeissa on jälkiä mm. brittiläisestä Arts&Crafts-ajattelusta.

Koska teos on niin laaja, siinä olisi voinut olla tiivistämisen varaa. Itse olisin voinut jättää joitain miljöiden kuvauksia vähemmäksi, enkä ollut niin liekeissä kaikista seikkaperäisistä sukuselvityksistä. Loppua kohti tarina tarjoaa vielä uusia yllätyksiä, ja varsinkin poliittiset pohdinnat nostavat teoksen keskivertonaishistoriikkien yläpuolelle – Aino Sibelius kun ei ollut ainoastaan kodin hengetär ja haaveileva puutarhuri, vaan vanhemmiten äärioikeistoa kannattava poliittinen toimija, joka saattoi vaikuttaa myös miehensä ajatteluun. Nämä pohdinnat tuntuivat häiritseviltä, mutta olen kiitollinen Konttiselle, ettei hän lakaissut roskia maton alle.

Tässä teoksessa on todellista kerronnallista magiaa, ja tekstistä aistii, kuinka kirjailija on eläytynyt kohteensa tyyliin, mieltymyksiin ja ajatusmaailmaan (huolimatta natsisympatioista). Vaikka en kirjan luettuani ryhtynyt Aino Sibelius-faniksi, nostaisin teoksen poikkeuksellisen taitavaksi elämäkerraksi juuri siksi, että se jaksoi kiinnostaa lukijaa, jonka omat intressit ovat aika kaukana päähenkilön mielenmaisemasta ja ajattelusta.

Koska teoksen keskeinen kohderyhmä koostunee itseäni vanhemmista, puutarhanhoitoa rakastavista naisista, lukisin mielelläni nuoren miehen arvion teoksesta. Sillä jos kirja alkaa kiinnostaa myös nuorempia ikäluokkia ja miehiä, silloin kyseessä on todellinen mestariteos.

HELMET- haasteessa teos sopii muun muassa kohtaan 46: ”Kirjassa on sauna”. Kirjan sauna oli Ainon suunnittelema, ja yhden tulipalon jälkeen se rakennettiin uudelleen. Toki teosta voi mahduttaa useampaan haasteen kohtaan, mutta itseäni lämmittivät kirjassa juuri tällaiset yksityiskohdat, Ainon persoonalliset käden jäljet.

Voittoisa juche, ankara marssi

Teos: Anna Fifield: Loistava toveri Kim Jong-un (Bazar, 2019)

Suomennos: Seppo Raudaskoski

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Jo toinen Pohjois-Korea-tietokirja tänä vuonna, ja aletaan liikkua jo huolestuttavalla vyöhykkeellä. En kuitenkaan vielä ole addikti, sillä P-Korea-lukemistojeni määrä edelleen pysyy jossain kymmenen teoksen hujakoilla.

Kesällä siis luin Mika Mäkeläisen Kimlandian (2019), ja se oli niin päräyttävä kokemus, että samaan putkeen tuli kuunneltua Anna Fifieldin ”elämäkerta” Kim Jong Unista. Oikeastaan kyseessä on varsin samansuuntainen lähihistoriikki ja nykykulttuurin kuvaus kuin Mäkeläisellä, mutta Mäkeläinen oli matkojensa aikana saanut enemmän kontaktia paikallisiin ihmisiin kuin Fifield. Tämän informantit taas olivat enimmäkseen maasta paenneita, ja hän käyttää enemmän aikaa maan yleisen poliittisen historian kertaamiseen.

Kuuntelin tätä lyhyinä pätkinä ja enimmäkseen unikirjana, joten muistiinpanoni kirjasta ovat hatarat, ja vaikutelma suodattuu pahasti Mäkeläisen teoksen kanssa. Päällimmäisenä mieleen jäi Kimin dynastian vainoharhaisuus ja salamyhkäisyys varsinkin sukulaisuussuhteista ja ulkomaanmatkoista. Suurten johtajien rakkauselämä on aina pidetty kansalta piilossa, mutta Kim Jong Un on esiintynyt julkisesti vaimonsa kanssa joitakin kertoja. Vaimo pukeutuu länsimaisittain muodikkaisiin vaatteisiin, kuten räätälöityihin jakkupukuihin, eikä käytä pakollista Kim Il Sungin pinssiä, jota kaikki muut puoluekaaderit käyttävät julkisissa tilaisuuksissa. Kukaan ei tiedä, onko pariskunnalla perillistä, mutta jos on, tämä on hyvin nuori.

Kim Jong Unin vallan aikana maahan on syntynyt ohut keskiluokka, joka hankkii kulutushyödykkeitä ulkomailta ja nauttii torikauppojen hedelmistä. Arvioidaan, että noin kahdeksankymmentä prosenttia pohjoiskorealaisista osallistuu tavalla tai toisella epäviralliseen talouteen, ja varsinkin vihannesten viljely on osoittautunut tuottoisaksi sivubisnekseksi monille. Toki toreilla myydään myös huumeita, ja joissain kaupungeissa on näkyvä huumeongelma, kun kansalaiset lääkitsevät itseään metamfetamiinilla. Kristallin käyttö on suosittua muun muassa valmistujaisbileissä, eikä siihen ainakaan tämän kertomuksen mukaan liity samanmoista moraalista paheksuntaa kuin länsimaissa. Ehkä tässä on myös kyse totaalisesta tietämättömyydestä kovien huumeiden tuomista terveyshaitoista, sillä eihän kommunistisessa paratiisissa ole tarvetta viralliselle huumevalistukselle.

Myös nuori perintöprinssi on elänyt vauhdikkaasti, ja kolmikymppisenä hän on reilusti ylipainoinen ja rapakunnossa. Yllättävää kyllä, hän on viimeaikaisissa tilaisuuksissa vedonnut itseironisesti painoonsa, eikä ole peitellyt kihdin aiheuttamia vaivojaan ja hengästymistään. ”Rankka työ, rankat huvit” tuntuu olevan suuren johtajan elämänfilosofia, ja rankka ryyppääminen kuuluu diplomaattisiin tapaamisiin kuin Kekkosslovakiassa ikään. Tyylillisesti mies imitoi isoisäänsä maneerien ja pukeutumisen tasolla, vaikka pyrkii myös osoittamaan erinomaisuuttaan uusimman teknologian tuntijana, lähes ydinfyysikkona.

Tavallisen kansalaisen elämän realiteeteista teos kertoo arjen selviytymisen tasolla. Fifieldin arvion mukaan vallalle uskollisten määrä on kaventunut sitten 1990-luvun nälänhädän eli ”ankaran marssin”, mutta syrjäseuduille siirrettyjen kansanryhmien arjesta on vaikea saada käsitystä, koska ulkomaalaisilla ei ole pääsyä noille vyöhykkeille. Koulujärjestelmässä on mahdotonta päästä eteenpäin ilman opettajien säännöllistä lahjomista, ja ne, jotka eivät tähän suostu, joutuvat paarian asemaan. Vaikka maassa ei edelleenkään ole virallisesti yksityisomaisuutta, viljelysmaan vuokraaminen on iso bisnes niille, jotka ovat hallituksen suosiossa.

Pohjoiskorealaisessa kommunismissa on niin paljon paikallisia aasialaisia elementtejä, käsitteitä ja uskomuksia, ettei tuota järjestelmää voi ymmärtää pelkän poliittisen teorian kautta. Kommunistinen kansanomaisuus sekoittuu totaalisen elitistiseen, periytyvään valtajärjestelmään, eikä tuossa yhteiskunnassa voida ylpeillä sillä, että tavallisesta kaupan kassasta voisi tulla johtaja. Varsinkin Pectu-vuoren legenda ja siihen liittyvä kuvitteellinen sukulinja kertoo karua tarinaa historian manipuloinnista, ja järjestelmän mytomaanisuudesta.

Kim Jong Unin ja Donald Trumpin suhteesta kirjassa on hämmentävää analyysia, joka ei kuitenkaan jaksanut kiinnittää täyttä huomiotani. Tämä on oiva teos sellaiselle lukijalle, joka haluaa kokonaisvaltaisen tietopaketin maan nykytilasta, ja se on asteen ”kuivempi” kuin Mäkeläisen teos, johon mahtui enemmän kulttuurista analyysia. Kansainvälisen politiikan ja diplomatian seuraajille teos on antoisa, mutta kulttuurin ja ihmisten arjen kuvauksena teos piirtää suurella todennäköisyydellä todenmukaisen, dystooppisen ja ankean kuvan.

Joukkovoima ja luontosuhteen muutos

Teos: Jouni Tikkanen: Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. (Otava, 2019)

Äänikirjan lukija: Aarne Lindén

Väliin sellaista lukemistoa, johon harvemmin tartun. Toki välillä seuraan tv:stä alueuutisia, joissa kerrotaan susirajan asukkien polarisoituneista tunteista suhteessa petoeläimiin, mutta ilmiö ei ole koskaan koskettanut minua henkilökohtaisesti. Biologi-toimittaja Jouni Tikkasen tuoreessa tietokirjassa näytti silti olevan puoleensavetävä näkökulma, ja minua kiinnosti siinä eniten kollektiivisen pelonlietsonnan/vihapuheen ilmiö aikana, jolloin tiedonvälitys oli hitaampaa kuin tänä päivänä.

Teos sijoittuu Varsinais-Suomeen useammalle paikkakunnalle, jossa susia alettiin metsästää systemaattisemmin sen jälkeen, kun sudet olivat tappaneet 22 lasta eri pitäjissä. Pitäjät alkoivat organisoida susijahteja, joihin kylien kaikki aikuiset miehet vaivaisia lukuunottamatta olivat velvoitettuja osallistumaan. Paikallisilla ei kaikilla ollut paljoa tietoa susien reviireistä ja käytöksestä, joten metsästys oli pitkälti tehotonta. Ovelimmat metsästäjät osasivat myös netota susien tappamisella, eli he eivät yleensä tappaneet aikuisia yksilöitä, koska näin toimimalla helppo rahasampo olisi ehtynyt.

Susiasiaa puitiin ylemmälläkin valtiollisella tasolla, jopa Senaatissa saakka. Ajan lehdistö lietsoi moraalista paniikkia, ja kauhutarinat kiersivät hieman muunnelluissa formaateissa sekä suomalaisissa että ruotsinkielisissä päivälehdissä. Suullisessa perimässä tarinoita lastensurmista oli kerätty paikallisista kylistä vielä 1970-luvulla. Mynämäki tuntui olevan yksi kunnista, joissa susien pesiminen oli vilkkainta, ja laumat tekivät sieltä käsin hyökkäyksiä ympäryspitäjiin. Myös Halikon suunnassa tapahtui karmeita, joten on mahdollista, että siellä suunnassa eli toinen suurempi keskittymä.

Antti Karhunperä oli yksi menestyneimmistä metsästäjistä, torppari, joka onnistui rikastumaan susien ampumisella. Säätyero suhteessa metsästykseen oli laajenemassa, eikä herrasväen metsästysseuroissa motiivina ollut ravinnon hankinta tai jahdilla käynti elinkeinona. Alexander Hintzén oli kosmopoliitti metsästäjäurheilija, joka alkoi kirjoitella susien käytöksestä ulkomailta saadun metsästyskokemuksen pohjalta. Hän onnistui palkkaamaan seudulle ammattimetsästäjiä Karjalan rajaseuduilta, kun taas Zacharias Topelius yritti kirjoituksissaan vedota ”kansaan” eli paikallisiin viljelijöihin ensisijaisina kotiensa puolustajina.

Topelius oli tuolloin jo ikämies, ja konservatiivisuudessaan tyypillinen säätynsä edustaja. Kuitenkin jo hänelläkin oli ideoita tilanteen parantamiseksi muutenkin kuin kannustamalla isäntämiehiä mielivaltaiseen ammuskeluun – esimerkiksi Pohjois-Amerikasta kiirineet uutiset ensimmäisistä luonnonpuistoista innostivat Topeliusta.

Kun susitutkimus 1900-luvun loppupuolella edistyi, näitä lapsisurmia alettiin tulkita uudelleen. Susien reviirikäyttäytymisestä tiedettiin silloin, ettei terve susinaaras hyökännyt ihmisten kimppuun, vaan mahdollisesti kyseessä on ollut joko poikkeuksellisen sairas tai nälkiintynyt yksilö tai muu petoeläin. Tapahtumiin palattiin medioissa 1970-luvulla, jolloin toimittajat kävivät vielä kunnissa paikan päällä tutkimassa surmapaikkoja ja haastattelemalla kyläläisiä.

Suosittelen kirjaa varsinkin niille, joiden on vaikea innostua tietokirjoista. Tämä teos ei ole puuduttavan pitkä, ja Tikkasen kieli on herkullisen elävää. Varsinkin susien käyttäytymistä kuvaavat jaksot olivat hauskoja, ja niiden tunne-elämän analyysi koskettavaa. Kirjaa lukiessa itse kukin voi pohtia luontosuhdettaan ja mahdollisia metsässä liikkumiseen liittyviä pelkoja.

PS: Kuntahaasteessa kohta Mynämäki on edelleen tyhjänä, joten saatan tätä tekstiä muokkaamalla selvitä tuosta kohdasta.

Ei sormuskäsi koko ihmistä jäykistä

Teos: Minna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija. Vuokko Hovatta

Tiedän, että Minna Rytisalon Rouva C. oli yksi viime vuoden kirjatapauksia, ja sen verran paljon se sai huomiota, että tunsin jo lukeneeni kirjan muutaman blogiarvion ja ilmaisen lukunäytteen luettuani. Minna Canth on minulle suomalaisista klassikkokirjailijoista tutuin, mutta tyypillisesti biografinen tuntemukseni rajoittuu hänen kirjailijanuransa aktiivisiin vuosiin, Kuopion salonkiin. Rytisalon romaanissa minua kiinnosti eniten Jyväskylä-kuvaus, sillä loppujen lopuksi tunnen synnyin- ja opiskelukaupunkini historiaa vain paikoitellen. En kuitenkaan kiirehtinyt kirjan hankkimisessa, koska se ei tuntunut päivänpolttavalta teokselta.

Rytisalo on ilmeikäs, runollinen ja viipyilevä kertoja, joka rakastaa arjen pieniä yksityiskohtia. Nolottaa tunnustaa, että minulla jäi hänen esikoisteoksensa Lempi kesken liian kauniin kielen vuoksi. Kun asetuin kuuntelemaan äänikirjaa, pääsin paremmin taide-elämyksen sisälle enkä keskittynyt analysoimaan joka lausetta. Kohtasin intohimoisen, oikukkaan, välillä myös tuulella käyvän nuoren naisen, jonka vuoteessa makoilukausiin lähipiirin oli mukauduttava. Hahmoon on helppo samastua, vaikka oman aikansa naiseuden kuvastossa hän on poikkeusyksilö. Hän kuuluu myös ”nousukkaiden” säätyyn, eikä häntä seminaarin piireissä aina kohdella samalla arvokkuudella kuin kulttuurikotien vesoja.

Rytisalo kertoo jälkisanoissaan ottamistaan taiteellisista vapauksista kirjaa kirjoittaessaan. Ihailen hänen luomaansa tilaa, jossa henkinen kohtaaminen historiallisen hahmon kanssa tuli mahdolliseksi. Kukaan ei tiedä, miksi Minna alun perin keskeytti opintonsa ennen skandaalinkäryistä kihlautumistaan lehtori Canthin kanssa. Taustalla on saattanut olla myös perheen raha- ja terveyshuolet. Minnaa tarvittiin kotona, vaikka hän halusi luoda oman uran muualla. Hän jätti opintonsa kesken kahdesti, eikä toisellakaan kerralla se olisi ollut välttämätöntä, ellei hän olisi ollut raskaana.

Eniten minua kirjassa kosketti Minnan herääminen ”köyhän kansan” kysymyksiin aikaisina rouvasvuosinaan. Hän on aktiivinen rouvasyhdistyksessä, jossa hänen kampanjansa kehottaa rouvia olla käyttämättä ulkomaisia ylellisyystuotteita ei ole suuri suksee. Sen sijaan hän tekee omia retkiään kaupungin vähäosaisten kortteleihin, ja kokee elämänsä järkytyksen, kun menee viemään rotinoita oman työmiehensä Niemen taloon. Kirjassa eletään nälkävuosia ja sen jälkeistä kurjuutta, ja taulumäkeläisten torppien kätköistä löytyy inhimillisiä aikapommeja. Olin myös huomaavani Kauppa-Lopon hahmon kuikuilevan eri nimellä, viinaan menevänä lapasten kutojana, Lumppu-Kaisana.

Historiallisena romaanina teoksesta ei ainakaan mitään puutu. Ehkä tavallista enemmän siinä tutkitaan aikansa moraalikäsityksiä, jotka korostuvat opettajaseminaarin pompöösissä kontekstissa. Minnan kotipuolessa, Kuopion kauppiaspiireissä, tansseissa käynti ja sulhasen metsästys ovat toivottuja asioita, kun taas opinahjossa korostetaan kristillistä siveellisyyttä ja uhrautumista isänmaan asialle. Myös Minnan ja Flora-ystävän suhteessa tämä ristiriita korostuu: Flora ei lehtorin rouvaksi päästyään enää halua muistaa tansseissa käyntiä ja muita nuoruuden kotkotuksia. Hän rouvistuu porvarillisen käsikirjoituksen mukaan, kun taas Minna uskoo, ettei sormuskäsi voi koko ihmistä jäykistää.

Upposin kirjan maailmaan niin totaalisesti, etten ole vieläkään täysin noussut sieltä. Oli huumaavaa nauttia taloudenhoitaja Riikan täydellisistä kahvikakuista kynttilänvalossa, varsinkin, kun naisten välillä ei tuntunut olevan kilpailuasemaa keittiön johtajuudesta. Minna oli hyvä pitämään perheen tilikirjoja, mutta kakkujen oikeaoppiseen nostatukseen hänestä ei ollut. Minnan feminismiä juhliessa on siis aina muistettava, ettei hän olisi noussut asemaansa ilman muiden naisten apua. Teksteissään hän toki antaa tunnustuksen kaikille niille ahkerille käsille, jotka pitivät hänen arkista maailmaansa pystyssä.

Vuokko Hovatan sielukasta ääntä oli mukava kuunnella, ja pointseja hänelle siitä, ettei hän ainakaan sortunut ylinäyttelemiseen tulkinnassaan.

Lähialuematkailua 2 (Avoimet kylät-turnee)

Avoimet Kylät on Suomen suurin kesätapahtuma, jota vietetään samaan aikaan maan lähes joka niemessä ja notkossa. Tulin tietoiseksi tästä jamboreesta vasta tänä vuonna, kun ystäväni bongasi Facebookista kutsun osallistua Pirkan kylien järjestämälle bussimatkalle. Retkivaihtoehtoja oli kaksi: Näsijärven ja Pyhäjärven kierrokset, ja me valitsimme Pyhäjärven, vaikka molemmissa oli yhtä lupaavia kohteita.

Seitsemän tunnin bussikierros kuulosti kieltämättä tunkkaiselta 30 asteen helteessä, mutta matkaan lähdin silti avoimin mielin. Yhdessäkään kierroksen kylässä en ollut käynyt etukäteen, joten ilmassa oli seikkailun tuntua. Kiertueen ensimmäisestä kohteen, Nokian Tottijärven olemassaolosta tiesin etukäteen, ja se vaikutti kylistä elinvoimaisimmalta kirkkoineen, kouluineen ja päiväkoteineen.

Tottijärvellä vierailimme vanhassa puukirkossa, hautausmaalla ja koulun pihalla järjestettävällä kylätorilla. Paikalla oli runsaasti paikallisia lapsiperheitä, ja kauppa kävi sutjakkaasti joka kojulla.

Toinen rasti oli Sastamalan Lantula, jossa saimme vierailla 1600-luvulta peräisin olevalla Virrin sukutilalla. Kyläyhdistys tarjosi meille lounaan tilan ladossa, jota käytetään myös kesäisin juhlatilana.

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Leena Virri-Hanhijärven kokoamassa aittamuseossa oli todellista ajan patinaa, ja kokoelmiin kuului muun muassa tilan asukkien vanhoja koulutodistuksia. Ihastuin eniten vanhoihin astiapyyhekalentereihin, joista minullakin on hatara muistikuva 1970-luvulta, jonkun maalla asuvan sukulaisen luota.

Kolmannella rastilla vierailimme Urjalan Kehron vanhalla kyläkoululla, jossa meitä viihdytti trubaduuri Aimo Kokko. Koululla oli onnistuttu säilyttämään täydellisesti muinaisen yhtenäiskulttuurimme tunnelma, ja se huokui Hilja Valtos-tyylistä kansakouluromantiikkaa.

Nurmen kylä Lempäälässä tarjosi hieman erilaista sisältöä: saimme kuulla siellä tehdyistä arkeologisista kaivauksista ja tutustuimme Kumu-kulttuurimuuntajaan, jossa kuulimme rehevää harmonikkamusiikkia Tuomo Tappuran tahdittamana. Pyhän Birgitan henki oli myös läsnä kyläraitilla, ja jossain kohtaa aika todella pysähtyi väreilevään helleutuun.

Viimeisellä rastilla, Pirkkalan Aniassa, tutustuimme myös vanhaan kyläkouluun, jossa on auki sunnuntaisin kesäkahvila ja Arja Krossbäck-Juholan taidenäyttely. Meininki oli samansuuntaista kuin Kehrossa, ja Krossbäck-Juholan 30-vuotisjuhlanäyttelyssä viehätti taiteilijan tuotannon moniuloitteisuus. Tampereen näkökulmasta tämä kohde on ehkä helpoimmin saavutettavissa, ja yhdistettävissä Pirkkalan muihin taidekohteisiin.

Päivästä jäi täyteläisen rentouttava olo, ja lähtisin mielelläni uudestaankin vastaavalle retkelle, jos niitä suunnitellaan järjestettäväksi tulevina vuosina. Kaupungin autottomille retki tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua sellaisiin maalaiskyliin, joihin on vaikea päästä julkisilla liikennevälineillä. Mukana oli paljon ikäihmisiä, ja retki oli hienosti toteutettu palvelemaan myös hitaammin liikkuvia. Kymmenen pistettä siis Pirkan kylille, jotka järjestivät retken, ja oppaalle, kyläasiamies Jani Hanhijärvelle, jolla riitti virtaa ja asiantuntemusta joka rastille.

Solovetsk, Vorkuta, Kolyma

Teos: Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. (Into, 2019)

”Gulag-vangit olivat kuin myyriä, jotka kaivoivat sokeina maata ja elivät tuntematonta elämää sen uumenissa. Ja samoin kuin myyristä, ainoa merkki heistä ovat maan pintaan muodostuvat kummut.”

Aloitin Luiden tien lukemisen jo viime kuussa, mutta ensi kohtaamisella teilasin teoksen liian masentavaksi. Nyt, kun luin Ruta Sepetysin vankileiriaiheisen romaanin Between Shades of Gray, kaivoin tämän matkakirjan uudelleen esiin ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Vankileiri- ja keskitysleiriturismi ei kuulu varsinaisesti bucket listilleni, vaikka muuten olen kiinnostunut äärimmäisistä kohteista. Siispä tiedän lukevani teosta paikoista, jonne en todennäköisesti koskaan päädy.

Luiden tie on teos, jossa keskitytään Gulagin muistojen nykypäivään, varsinkin fyysisiin jäännöksiin. Kirjailijat ovat tehneet matkansa vankileirien saaristossa julkisilla kulkuvälineillä, pääasiallisesti junalla, mutta myös joitain matkoja bussilla. Matkalle lähdettiin Moskovan Gulag-museosta, ja kaksikko eteni Karjalan Solovetskin kautta kohti Komin tasavaltaa ja Siperiaa. Tunnetuimmat leirien jäänteet matkalla ovat Solovetsk, Vorkuta ja Kolyma, joista kaksi jälkimmäistä olivat erittäin pahamaineisia. Välillä kaksikko kävi pienemmissä kohteissa, jotka eivät ole suuren maailman tietoisuudessa.

Tämä 400-sivuinen teos on sivumääräänsä suurempi henkinen järkäle, joka voi tulla uniin. Noin kolmasosa tekstistä on kertausta yleisestä Neuvostoliiton historiasta, varsinkin sen synkimmästä ajasta eli 1930-40-luvuista. Kirjassa oli paljon asioita, joita en tiennyt/muistanut, joten historian kertaamisen osuudet sopivat minulle. Eniten matkakuvauksissa pidin nykyajan ihmisten suhteesta vaikeaan historiaan, ja nykykulttuurin kuvauksista. Kaksikko-Villeillä oli vastassa persoonallisia ja aiheensa kauttaaltaan osaavia oppaita, joista osa teki työtään myös oman turvallisuutensa uhaten. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa Memorial-säätiön palveluksessa oleminen on johtanut tekaistuihin syytteisiin vaikka pedofiliasta. Putinin Venäjällä Neuvostoliiton syntien esiin kaivaminen on todennäköisesti epäisänmaallista toimintaa, vaikka kyseistä valtiota ei enää ole olemassakaan. Gulag-museoita ylläpidetään, mutta ei näkyvästi eikä suurella rahalla.

Teos johdattaa lukijansa alkuperäislähteille, ja eniten minua alkoi kiinnostaa suomalaisten leiriltä selvinneiden muistelmat, kuten esimerkiksi Aino Kuusisen, Otto-Willen vaimon, joka eli leireillä 17 vuotta ilman, että mies olisi tehnyt elettäkään tämän vapauttamiseksi. Myös Tauno Flinkmanin tarina on erikoinen, sillä hän onnistui karkaamaan leireiltä neljä kertaa karkotuksensa aikana, mutta ei kuitenkaan päässyt loikkaamaan takaisin Suomeen.

Venäjän pohjoisten erämaakaupunkien identiteetti on muokkautunut pitkälti Gulagin ympärille, ja niiden nykyiset asukkaat ovat joko vankien tai vartijoiden jälkeläisiä. Kaupunkien monikulttuurisuus on silmiinpistävää, ja suomensukuisten kansojen jälkeläisten lisäksi asukkaissa on paljon ukrainalaista ja keskiaasialaista alkuperää. Liettualaiset ja latvialaiset ovat olleet ahkerimpia muistelijoita, eli heidän toimestaan näihin kaupunkeihin on pystytetty eniten muistomerkkejä ja hautausmaita. Balttikansojen erilaisuutta teoksessa myös korostettiin: jopa verrattuna inkeriläisiin tai Suomesta loikanneisiin kommunisteihin Baltian vangeilla oli enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja tämän vuoksi enemmän vastarintahenkeä. Ehkä juuri siksi heitä myös pidettiin pahimpina pettureina, sillä heillä ei poliittisen uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ollut varmuutta siitä, että Neuvostoliitossa olisi saavutettu ihmiskunnan korkein teknologinen ja taloudellinen edistys.

Kirjassa istutaan myös tämän päivän kuppiloissa, juhlitaan voitonpäivää ja kuunnellaan ihmisten arkisia murheita. Monet kirjan tämän päivän muistelijoista ovat Gulag-vankien lapsia tai lapsenlapsia, keski-ikäisiä hekin. Jos olet siis pitänyt Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmista, pidät varmasti tästäkin kirjasta sillä erotuksella, että tässä aihepiiri on luonteeltaan hyytävää. Näkee, että kirjoittajien on ollut pakko löytää siihen keventäviä tulokulmia, sillä nälän, kulkutautien ja kidutuksen kertaaminen ei tuo aiheeseen mitään uutta.

Teos johtaa minut maahaasteeni seuraavalle rastille, Valko-Venäjälle, johon valitsin Svetlana Aleksievitshin sota-aiheisen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässä siis viitataan Aleksievitshin toiseen teokseen, Neuvostoihmisen loppu, jossa myös käsitellään Gulagin henkistä perimää. Näitä molempia teoksia olen tankannut hitaasti, ja koen, että ne olivat vaivan arvoisia, vaikka molemmat raskassoutuisia.