Sotalapsenlapsi terapian tarpeessa

Jostain syystä olen kirjallisilla retkilläni päätynyt taas keräilemään teoksia juutalaisuudesta, mutta mieluummin holokaustin jälkeisiä tarinoita. E-kirjastossa eteeni pomppasi teos, jonka reittasin etukäteen liian masentavaksi. Sacha Batthyanin Hitlerin pitkä varjo. Rikos keväällä 1945 ja sukuni tarina (Aula&co, 2017, suom. Kirsimarja Tielinen) tuntui jo nimensä perusteella ankealta, mutta päätin silti vilkaista sitä, koska siinä näytti olevan melkein dekkarillinen juoni.

En löytänyt kirjasta ainuttakaan suomenkielistä arviota, ainakaan nettilehdistä enkä blogistaniasta. Kirjaa on luettu ahkerasti muualla maailmassa, ja se on käännetty saksasta englanniksi. Kirjan nimeämisen politiikkakin kiinnosti: saksaksi kirja on nimeltään Und was har das mit mir zu tun?, englanniksi A Crime in the Family, mutta suomalainen kustantaja on päättänyt markkinoida kirjaa Hitlerillä. Kirjan nimi ei houkutellut minua lainkaan, ja pelkäänkin, että teos on jäänyt paitsioon sen vuoksi. Kirja kun kertoo niin paljon muustakin kuin natseista.

Teos on siis sukutarina, muistelma, matkakertomus ja  osittain nuorehkon ihmisen omaelämäkerta. Batthyani on unkarilaistaustainen sveitsiläinen toimittaja, jolla on aateliset sukujuuret. Hänen isotätinsä (tai oikeastaan isosedän vaimo) oli yksi Unkarin rikkaimmista perijättäristä, joka onnistui siirtämään varansa Sveitsiin vuonna 1945. Varsinainen suku ei ollut enää varakas 1940-luvulla, ja suurin osa siitä jäi elämään pientä elämää Unkariin kommunismin ajaksi. Sachan isovanhemmat onnistuivat pakenemaan Margit-tädin luokse Sveitsiin vuoden 1956 kansannousun aikaan. Ennen tätä Sachan isoisä Feri oli ollut kymmenen vuotta Siperiassa vankileirillä.

34-vuotiaana Sacha saa kuulla Margit-tädin oletetusta rikoksesta, 180 juutalaisen raakalaismaisesta teloituksesta hänen tiluksillaan vuoden 1945 keväällä, vain muutamia viikkoja ennen sodan loppua. Tapaus on ollut julkista tietoa Unkarissa, mutta suku on vaiennut näistä epäilyistä visusti. Myös muiden sukulaisten kertomuksiin liittyy vaiettua syyllisyyttä; varsinkin isoäidin päiväkirjoista löytyy johtolankoja juutalaisten kohtaloista.  Kirjailija päätyy myös matkustamaan isänsä kanssa Siperiaan tutkimaan vankileirien raunioita, ja Argentiinaan tapaamaan vielä elossa olevaa Agnesia, joka jäi eloon Auschwitzistä. Venäjän-reissu jäi minulle tarinasta syvimmälle ihon alle, varsinkin, kun Siperiasta löytyy paikkakunta nimeltä Asbest, jossa isoisä työskenteli ja jonka mukaan syöpää aiheuttava rakennusmateriaali on saanut nimensä.

Kirjassa kiinnostavinta oli terapeuttinen ulottuvuus, sillä yltäkylläisessä Sveitsissä kasvaneelle miehelle nämä maailmojen törmäämiset alkavat tuottaa liikaa paineita. Hän kokee oman elämänsä merkityksettömyyttä ja kärsii myös väkivaltaisista impulsseista kirjoittaessaan sukunsa tarinaa, ja käynnit psykoterapiassakin välillä turhauttavat. Kuitenkin hän on terapian tarpeessa, koska ilman sitä perhe-elämä saattaisi murtua. Mitä sitten ylisukupolvisuus oikeastaan merkitsee, ja olisiko joissain tapauksissa aihetta puhua sotalapsenlapsista? Ainakaan itse en ole suomalaisessa todellisuudessani kohdannut ikätoveria tai itseäni nuorempaa henkilöä, joka kärsisi toisen maailmansodan varjoista näin akuutisti kuin tämän teoksen kertoja. Kertomus toki on hurjempi kuin mitä olen koskaan kuullut Suomessa.

Eniten opin kirjassa Unkarin lähihistoriasta varsinkin toisen maailmansodan jälkeen. En täysin tiennyt siitä, kuinka eloonjääneet juutalaiset nousivat kommunistisessa hallinnossa korkeille paikoille, ja kuinka  tämä herätti ihmisissä myöhemmin uusia antisemitismin aaltoja – ja saattaa myös selittää tämän päivän taipumusta äärinationalismiin ja muukalaisvihamielisyyteen. Batthyani ei sympatiseeraa Jobbik-puolueen kannattajia, mutta esittää heidät varsin uskottavassa valossa. Varsinkin hänen isänsä nousee teoksessa herkullisen ristiriitaiseksi hahmoksi.

Kirjaa lukiessani minun oli välillä vaikea muistaa, että kyseessä oli muistelma eikä romaani, ja aloin arvioida hahmojen uskottavuutta fiktion näkökulmasta. Teoksessa on periaatteessa dekkarin ainekset, mutta asioiden esitysjärjestys tuhoaa juonen fiktiivisen jännitteen. Onneksi sukutarinaa ei kuitenkaan ole kerrottu perinteisen lineaarisessa muodossa, vaan väliin mahtuu myös kokeellisempia osia. Draamatekstiä olisin voinut lukea enemmänkin, se tuntui virkistävältä.

Pidin tästä kirjasta paljon enemmän kuin mitä ensi metreiltä odotin, vaikka itse juutalaiskysymyksestä en oppinut paljoa uutta. Kyseessä on suht nuoren kirjailijan tuotos – kirjailijan, jonka pääaine ei tainnut olla poliittinen historia, ja tämä näkyy runsaina viitteinä hänen oman länsimaisen kasvatukseensa ja popkulttuurin anekdootteihin. Toisin sanoen tekstissä on keventäviä ”journalistisia” osioita, jotka saattavat joistain tuntua toisarvoisilta. Minua ei haitannut lukea kaiken tuskan ja kärsimyksen väliin Balatonin alueen discoelämästä tai tämän päivän unkarilaisten harjoittamasta seksityöstä Sveitsissä, mutta ehkä nämä eivät suoraan liittyneet teoksen varsinaiseen teemaan.

Kirjaa suosittelen kaikille, joita kiinnostaa sukututkimus, terapia ja ylisukupolviset suhteet – ehkä intomieliset holokaustin ja sotahistorian tutkijat eivät tästä suuresti syty, koska tuota Rechnitzin kylän joukkomurhaa on jo kauan tutkittu. Ehkä tässä hämmentää eniten se, kuinka pitkään Sacha Batthyani onnistui olemaan pimennossa tästä tragediasta, eli teoksen pääteemaksi nousee omasta tietämättömyydestä (ja etuoikeutetusta länsimaisesta positiosta) nouseva häpeä ja syyllisyys.

 

Mainokset

Isänmaallista eskimoräppiä

Suomi100-juhlinnan kelmeässä jälkilämmössä, kun maamme hallitus on taas antanut köyhimmistä köyhimmälle lahjaksi risuja ja piiskaa, on aika tutustua taas vaihtoehtoiseen historiaan. Eteeni tupsahti Karri Paleface Miettisen Viides Maammekirja, eli ajatuksia suomalaisuudesta (LIKE, 2017).

Sen verran paljon olen Palefacen uraa medioissa seurannut, ja tuotantoon tutustunut, että teoksen sisällön suhteen en valmistautunut yllättymään. Varsinkin näkemykseni isänmaallisuudesta kulkee hyvin samoja ratoja hänen kanssaan. Pitkälti teos käsitteleekin kansallista identiteettiä, historian tulkintaa ja oikeutta oman näköiseen isänmaallisuuteen. Kaikki eivät välttämättä tunnista isänmaallisuuden ja nationalismin eroa, ja paljastaahan Miettinen itsekin, ettei hän esimerkiksi muista koulun historian tunneilta mitään opetusta vuoden 1918 tapahtumista.

Paleface on poliittinen aktivisti, mutta ei kovin syvällinen poliittisen historian tulkitsija. Koinkin, että teoksen anti oli enemmän kulttuurihistoriassa kuin poliittisessa analyysissa. Minua kiinnosti teoksessa varsinkin retket mustan rytmimusiikin maailmaan, josta sain paljon uutta tietoa. En ole koskaan kuullutkaan sellaisista Suomeen aikanaan muuttaneista legendoista kuin Eddie Boyd ja Lee Gaines, jotka tekivät elämäntyönsä Helsingissä. Myös suomiräpin, – hiphopin ja -reggaen lyhyttä historiaa käsitellään ansiokkaasti. Kirjassa olisi voinut olla ääniraita, ja ainakin se antaa paljon uusia kuunteluvinkkejä. Varsinkin saamerap alkoi kovasti kiinnostaa.

Kulttuurihistoriallisen annin lisäksi teokseen mahtuu myös aktivistin muistelmia, vaikka ei se omaelämäkerraksi taivukaan. Miettinen summaa vuosien varrella saamaansa vihapostia suht maltillisesti, vaikka onkin ollut Rajat kiinni- porukoiden silmätikkuna jo vuosia. Kirjan takakannen markkinapuheena voi toimia myös anonyymin vihaajan You Tube-kommentti ”vasemmistolaisesta porvaripaskasta, joka esittää neekeriä”. Palefacea vastaan on myös järjestetty ainakin yksi mielenosoitus, jossa vastustettiin hänen valitsemistaan Suomi100- juhlavuoden komiteaan.

Taiteen tekemisen näkökulmasta on tietysti palkitsevampaa jakaa vesiä kuin jäädä paitsioon. Vaikka jatkuvan kurapostin saaminen on henkisesti kuormittavaa, siihen voi myös asennoitua huumorilla.

Palefacen omat sukututkimukselliset pohdinnat olivat hauskoja. Pohjoissavolaiset ja turkulaiset geenit ovat kohdanneet Tampereella, ja mainitaan teoksessa myös suvun puutalo Nekalan Erätiellä, vain kivenheiton päässä siitä paikasta, jossa blogiani kirjoitan. Sukupohdinnoissa ja myös hiphop-muistelmissa teos asettuu kiinnostavaan ristivaloon esimerkiksi Koko Hubaran Ruskeat tytöt-esseekokoelman kanssa. Suosittelenkin näiden teosten lukemista yhdessä, sillä molemmat horjuttavat pinttyneitä Suomi-kuvastoja aivan esimerkillisesti.

Paikoitellen teosta lukiessani tuli olo, että se on mahdollisesti kirjoitettu lyhyellä aikavälillä. Ainakin yhden asiavirheen bongasin, eli Miettinen viittaa Jani Toivolaan adoptiolapsena. Onko kirjalla ollut lainkaan kustannustoimittajaa? Myös lennokkaan kirjoitustyylin vuoksi monet sinänsä tärkeät havainnot ja aihiot jäävät pelkän maininnan tasolle. Teokseen on lyhyeen tilaan ympätty suuri määrä henkilöitä ja ilmiöitä, mutta osa niistä jää pinnallisiksi raapaisuiksi. Mutta koska en ole lukenut yhtään aiempaa Maammekirjaa, en varsinaisesti tunnista genreä. Enkä varmasti tämänkään lukukokemuksen jälkeen säntää ensimmäisenä jahtaamaan Topeliuksen alkuperäistä teosta antivkariaateista.

Jotenkin koin, että teoksen ideaali kohderyhmä olisi nuorisossa, yläaste- ja lukioikäisissä, varsinkin niissä, joiden historian opiskelu takkuaa. Varmasti jotkut valveutuneet äidinkielen ja historian opettajat ottavatkin teoksen opetuskäyttöön. Tässähän käsitellään esimerkiksi siirtolaisuuden historiaa musiikin kautta suht seksikäällä ja raflaavalla tavalla. Musiikkipedagogina Paleface vaikuttaakin aivan oman sarjansa tekijältä, ja pedagoginen ote näkyy myös tässä tekstissä.

 

 

 

Mysteerio rappion aikakautena

Kirjaston kierrätyskärry yllättää taas. Päivän teema muutenkin on ”kaikkea ilmaista”: luen päivän löytökirjaa R-kioskilta koodia vastaan haetun alkoholittoman Crisp-oluen kanssa. Samalla pohdin diakoniatyön olemusta, joka valitettavasti johtaa harhapoluille, kun en edelleenkään ymmärrä, miksi kristillinen auttaminen olisi mitenkään erityisempää kuin muu auttaminen. Tehtävät tuntuvat tunkkaisilta, ja siksi päädyn aina päätyöni äärelle, sanojen diilaamiseen.

Wilhelm Keidas on kirjailija, jonka teoksia olen 2000-luvulla kuikuillut, olihan minulla silloin kausi, jolloin luin periaatteessa kaiken Intiaa sivuavan. Hänen Govinda-aiheinen romaanitrilogiansa on julkaistu 2001-2004, ja olen lueskellut sen kakkososaa, Govinda saapuu Moskovaan, mutta se oli aiheena minulle silloin epäajankohtainen (siinä siis käsiteltiin joogan salaista harrastamista Neuvostoliitossa 1970-luvulla). Nyt minulla on käsissä trilogian kolmas osa, Govindan kadonnut kaupunki (Pavitra, 2004).

Pavitra-kustantamo on julkaissut lähinnä Keitaan alias Henri Aleneffin teoksia, ja se on bhaktijoogaan keskittynyt kustantamo ja verkkokauppa. Keidas/Aleneff on näiden seikkailukirjojen lisäksi julkaissut myös vakavampaa filosofista kirjallisuutta. Olen periaatteessa aina kiinnostunut näistä pienistä esoteerisista kustantamoista, jotka eivät varmasti tee työtään taloudellisen voiton perspektiivistä.

Govindan kadonnut kaupunki kertoo isästä ja pojista, turkulaisesta akateemisesta perheestä, jossa professori-isä ja teinipoika katoavat arkeologisessa maanalaisessa kaivauksessa. Tunnelmat avautuvat kuin Indiana Jones-leffassa, mutta kietoutuvat samalla perheen ja sen tuttavapiirin erikoiseen historiaan Suomessa. Turun kulttuurikodissa on jo pitkään käynyt intialaisia vieraita keskustelemassa veedisestä viisaudesta, ja heidän uskottu ystävänsä on maassa pitkään asunut bengalilainen Nilamani, joka on muuttanut takaisin Intiaan ja asuu teoksen nykyhetkessä brahmiinisessa askeesissa pyhiä tekstejä lukien ja Gangesissa kylpien.

Veedisen viisauden mukaan teoksen nykyaika on Kali-yugan eli tekopyhyyden ja henkisen elämän rappion aikaa, jolloin kovapäisiä maallistuneita sieluja joutuu herättelemään poikkeuksellisen rajuin keinoin. Myös intialaisia riivaa mammonan ja maallisen menestyksen palvonta, eikä väkeä saa henkisen elämän virvoitukseen varsinkaan paatuneista kaupungeista. Ainoa toivo on kaukaisissa kylissä, joissa edelleen kokoonnutaan kuulemaan muinaisia taruja ja legendoja audiovisuaalisen viihteen puutteessa.

Nuori Christopher saa houkuteltua Nilamanin matkakumppanikseen Etelä-Intiaan, jossa olettaa isänsä ja veljensä oleilevan.  Matkaan lähdetään verkkaisesti, ja sen varrella pysähdytään moniin kiinnostaviin perinnekohteisiin, joista länsimaiset turistit eivät välttämättä ole heti kartalla. Itse en ainakaan ole ollut tietoinen Navadvipan, Purin ja Tirupatin kaupunkien kulttuuriaarteista. Tirupatista tulee tukikohta, kun pelottomat miehet matkaavat vaaralliseen Ahovalamin viidakkoon kadonneita etsimään.

Kirjassa on lempeän humoristinen ilmapiiri, ja kulttuurien välinen dialogi toimii saumattomasti. Lukijan kuitenkin täytyy olla hyvin utelias hindulaisuudesta, jotta jaksaa pysyä mukana faktapainotteisissa keskusteluissa. Toiminnallisuutta kuitenkin tarjotaan runsaasti varsinkin alussa ja lopussa, joten voisin hyvinkin kuvitella kirjan puhuttelevan nuoria mieslukijoita. Romantiikkaa teos ei valitettavasti tarjoa, koska päähenkilöt ovat vaikeasti naitettavia poikamiehiä, jotka kieltäytyvät seksistä muuten kuin suvunjatkamistarkoituksessa, ja näin kukaan täyspäinen nainen ei suostu heidän kanssaan naimisiin.

Teos on suht viaton ”poikakirja” tai ”mieskirja”, jossa toiminnalla on suurempi merkitys kuin hahmojen psykologisella syvyydellä länsimaisessa merkityksessä. Tosin hahmojen syvällinen perehtyminen veda-kirjallisuuteen ja Intian historiaan antaa heille toisenlaista syvyyttä. Itse ehkä luin tätä enemmän matkakirjana ja tietokirjana kuin romaanina, ja nautin niistä tiedollisisista pläjäyksistä, joita monet romaanitaiteen ystävät saattaisivat pitää liian opettavaisina.

Teoksen välittämä sanoma bhaktijoogasta kiinnostaa, mutta onneksi joogan autuaaksitekevä voima ei ollut teoksen keskiössä. Kirjaa voi lukea sujuvasti ja nautinnolla, vaikka ei itse olisi etsimässä elämälleen tarkoitusta joogasta tai itämaisista filosofioista. Tämä on ehdottomasti Intiasta kertovien länsimaisten kirjailijoiden tuotoksista paremmasta päästä, eikä tätä voi esimerkiksi verrata äsken lukemaani Holy Smoke-teokseen, joka vain raapaisi pinnallisten representaatioiden pintaa.

Tämä teos varmasti ruokkii jokaista matkakuumeista Intian-ystävää, mutta tämän luettuani olen uudelleen kiinnostunut tuosta Neuvostoliittoon sijoittuvasta kakkososasta, joka suurella todennäköisyydellä tupsahtaa tielleni pian.

 

 

Orpolapsen historiallisesta muistista

Tänä vuonna on julkaistu erilaisia Suomi 100-muisteluteoksia, joissa keskiössä on ollut sukupolvien eri käsitykset historiasta. Olen selaillut ainakin Petri Tammisen Suomen historiaa ja Jyrki Lehtolan Suomi 100. Molemmat hauskoja ja viihteellisiä, mutta en saanut sytykettä lukea niitä loppuun. Suomi100-hypetys oli jo niin nähty tammikuussa, mutta vuoden 1918 muistaminen on minulle edelleen ajankohtaista.

Eero Ojanen ja Risto Lindstedt ovat julkaisseet aiheesta kirjeenvaihtoteoksen 1918. Matkoja muistin rintamilla (Kirjapaja, 2017), joka antoi uutta ajattelemisen aihetta. Sain käsityksen, että kirjoittajapari oli tutustunut toisiinsa sattumalta Helsingin rautatieaseman Pullman Barissa, ja aloittaneet kirjaprojektin toisiaan hyvin tuntematta. Näinkin voi siis työskennellä, ja tällaisesta työskentelytavasta voi syntyä erityisen hieno hedelmä.

Kirjan kirjoittamisen aikana (2014-2016) maassa tapahtui merkittävää poliittisten mielipiteiden polarisoitumista, joka tosin ei kulje samalla logiikalla kuin sata vuotta aiemmin. Välillä kuulee silti karkeita vertauksia ja profetioita uuden sisällissodan syntymisestä. Tässä teoksessa sen tyyppisiä uhkakuvia ja pelkoja pyritään liennyttämään. Tosin kirjoittajat ovat pitkälti samanmielisiä historiantulkinnoissaan,  joten suurta draaman kaarta teos ei piirrä. Kirjeenvaihtokavereiden levollinen tyyli kuitenkin ilahduttaa ja lohduttaa näinä hektisinä aikoina. Se laittaa itse kunkin pohtimaan oman some-suoltamisensa mielekkyyttä, ja pohtimaan kasvottoman vihapuheen luonnetta.

”Kansakunnan muisti on aina puoliorpo” on teesi, joka sekä oikeuttaa menneiden kauhujen muistamisen ja myös kehottaa meitä suhteuttamaan muistelutyömme ainutlaatuisuutta. Kansalaissodasta on kirjoitettu yli 200 fiktiivistä teosta, ja julkaisemisen tahti on viime aikoina vilkastunut. Itse tein nuorempana tutkimusta muistin politiikasta muualla kuin Suomessa, mutta jonkunlainen hatara suhde kansalaissodan tapahtumiin on minulla muodostunut vasta keski-iässä asuttuani Tampereella ja kiinnostuttuani sukututkimuksesta (eikä näillä kahdella asialla ole yhteyttä toisiinsa). Tässäkin blogissa olen lukenut ainakin muutaman 1918-aiheisen romaanin, viimeksi Heidi Köngäksen Sandran. Yhtä elävää ja aktiivista suhdetta minulla ei ole tuohon aikaan kuin tämän teoksen kirjoittajilla, jotka ovat eläkeikää lähestyviä historian harrastajia. Ojanen on filosofi ja Lindstedt eläköitynyt Suomen Kuvalehden toimittaja.

Kirjassa kerrotaan muutamista varsin kiinnostavista hahmoista, tavallisista ihmisistä, joiden elämää sota muutti tai joiden elämä päättyi varsin absurdeissa oloissa.  Kiinnostavin tapaus oli Rutasen Vilho Hankasalmelta, joka kieltäytyi liittymästä puna-armeijaan ja piileskeli maan alla melkein koko sotavuoden. Hänestä tuli myöhemmin itseoppinut asianajaja ja kunnallispoliitikko, ja hänen historiaansa on arvostettu paikallisesti niin paljon, että hänen kunniakseen pidettiin seminaari v. 2015. Tässä kirjassa kysytäänkin, miksi pasifistien ja sovittelijoiden historiaa ei ole surtu tai juhlittu samalla tavalla kuin marttyyrien, uhrien tai sankareiden.

Toinen tärkeä hahmo oli Ida Maria Karke (myöh. Saarinen), joka liittyi Forssassa puna-armeijan keittäjäksi, vangittiin ja selvisi vankileiristä tullakseen 73-vuotiaana esikoiskirjailijaksi teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia (Otava, 1973). Tästä kirja-aarteesta olisin valmis maksamaan, jos se divarissa eteen tulisi.

Kirjan tunnelma on levollinen ja pasifistinen, ja uskon sen ilahduttavan myös sellaisia lukijoita, jotka harvemmin lukevat historiallisia tietokirjoja. Onhan kirjeenvaihtokin sinänsä uhanalainen laji. Näissä kirjeissä oli ilmavuutta, lempeyttä ja esseenomaista paloa. Se antaa tilaa lukijan omille ajatuksille ja havainnoille, eikä väännä asioita rautalangasta.

Ehkä ainoa ongelma kirjeenvaihdon suhteen on, että kirjoittajat ovat suurimmassa osin samanmielisiä. Eeron kirjeissä on tiedollisempi ote, kun taas Risto revittelee tunnepuolella, ja kulkee jopa kohti hengellisyyden siemeniä. Henkilöiden välille ei synny suurta jännitettä, mutta sitten on muistettava, ettei tämä teos ole romaani tai näytelmä.

Kirja kannattaa lukea jo sen lukuvinkkien vuoksi, joita ei ole googlaamalla helppo löytää. Tästä voi aueta monia polkuja kohti historiallista itseymmärrystä, ja ainakin se tarjoaa ajatusleikkejä sen suhteen, onko mikään oikeastaan muuttunut sadan vuoden aikana.

 

 

 

 

 

Kekkonen, Kekkonen, kapina

Itsenäisen Suomen historiasta 1950-luku on vuosikymmen, josta olen ollut kiinnostunut vähiten. Linnea Alho ottaa sen käsittelyyn henkilökohtaisen poliittisella tasolla esikoisromaanissaan Todistaja (WSOY, 2016). Kirjassa eletään vainoharhaista aikaa idänpolitiikan suhteen. Urho Kaleva Kekkonen on noussut pääministeriksi ja osa oikeistosta on kauhuissaan hänen tavastaan keskustella kommunistien kanssa. Kokoomuslaisten joukossa herää pelko siitä, että maa on jo puolensa valinnut, eikä pysty säilyttämään statustaan länsimaana ilman radikaaleja toimenpiteitä.

Romaani perustuu tositapahtumiin; kirjailijan isoisä oli Suomen Pankin virkamies Keijo Alho, joka vuonna 1954 ajautui työtehtävissään psykoosiin ja ampui häntä kotoa hoitoon hakemaan tulleen rivipoliisin. Ennen tätä hän oli vuosikausia toiminut erilaisissa perustamissaan salaseuroissa, ja saanut medioissa pilkkanimen ”ristilukki” Kekkosen vastustamisesta ja aktiivisen työläisväestön tarkkailusta. Henkirikos oli suuri henkinen taakka Alhon lähipiirille, mutta suku ei hylännyt häntä vankimielisairaalassa olon aikana.

Romaanissa on kolme kertojaa, Keijo, Helmer-poliisi (osittain haudan takaa) ja kasvava lapsenlapsi Anne. Anne syntyy helsinkiläiseen porvarisperheeseen vuonna 1982, ja myös hänen isänsä, Keijon poika Jaakko, kärsii ajoittain psykoosialttiudesta. Anne saa kuulla Keijo-pappansa rikoksesta 15-vuotiaana, samaan aikaan, kun hänellä on menossa kiihkeä sotahistoriabuumi. Vaikka Annella on kavereita ja hän harrastaa myös bilettämistä ja ryyppäämistä, hän on lapsena ja nuorena aito oman polkunsa kulkija.

Kirjan teemoina ovat sukupolvien välinen, kollektiivinen muisti ja myös mielenterveysongelmien periytyminen. Alhojen suvussa on kokemusta vaikeista elämänvaiheista, mutta silti suku ei ole kykenevä auttamaan ajelehtivaa Annea, jonka opiskeluaika on täysin päihdekeskeistä. Rankan juomisen mahdollistaa myös varakas tausta ja ”oikeat” piirit. Lahjakas Anne kompuroi tentteihin vahvassa laskuhumalassa ja selviää niistä hyvin arvosanoin. Pitkäaikaisin poikaystävä Teemu joutuu teho-osastolle haimatulehduksen vuoksi, selviää siitä, mutta juo itsensä hengiltä pian pariskunnan eron jälkeen. Annen kertomus ajoista kotoa poismuuton jälkeen oli rehellinen, riipivä ja koskettava, ja voisi toimia sellaisenaan ilman poliittisen historian kytköksiä.

Kirjassa oli myös paljon tavallista arkea ja eri vuosikymmenten ajankuvaa. Teos on hyvin sokkeloinen ja monipolvinen, ja siitä olisi varmasti eiittänyt materiaalia useampaan teokseen. Vaikka Keijon lapsuusmuistot kansalaissodan aikaan olivat sinänsä kiinnostavia, tuo raumalaisen seminaarielämän ja seurapiirien kuvaus tuntui pääjuonen kannalta etäiseltä. Samoin poliisi-Helmerin muistot Uudestakaupungista jäivät sivupoluksi.

Kirja oli dramaattisten käänteiden lisäksi kovin informatiivinen. Opin paljon sota-ajan ja sen jälkeisen tilanteen realiteeteista. Vaikka Keijo Alho on tässä väitellyt tohtori, hän joutuu työurallaan pinnistelemään kielitaitonsa ja kansainvälisen kompetenssin lisäämiseksi. Ensimmäisellä työmatkalla Tukholmaan hän saattaa hankkia vaimolleen NK:sta ylellisyystuotteita, jotka ovat sotaa käyvässä Suomessa kiellettyjä epäisänmaallisina. Hän myös hankkii yksityisen englannin opettajan, neiti Cavendishin, jonka syytä elää umpioituneessa maassa hän ei täysin ymmärrä.

Tällaisen teoksen kirjoittajalla on aina edessä ristiriitaiset lojaliteetit – ollako uskollinen tosi tarinalle vaiko taiteelle. Alho vaikuttaa valinneen uskollisuuden tosi tapahtumille, ja valinta näkyy kielen ja rakenteen tasolla tietynlaisena jähmeytenä. Reaalimaailman poliittisia vaikuttajahahmoja on paljon, ja heistä kirjoittaminen on vaatinut jonkinasteista uskollisuutta lähteille. Minusta poliittisen historian taso olikin kirjassa onnistunein, ja Keijon julkisen uran puiminen herkullista. Alho ei ainakaan ihannoi kokoomuslaisten herrakerhoja, vaan pyrkii näyttämään niiden toiminnan suht objektiivisesti. Erityisen paljon pidin emotionaalisesta etäännyttämisestä, eli vaikka kyseessä on sukutarina, Alho ei esitä mitään suvun perinnettä velvoittavana eikä vello tippa linssissä papan sotaretkien kauhuissa (näitäkin tarinoita on luettu).

Olin välillä aidon tuskastunut kirjan tasojen välillä, mutta kirjasta jäi vahva muistijälki. Teos luultavasti kiinnostaa enemmän Alhoa vanhempia sukupolvia kuin 80-luvulla syntyneitä; voisin esimerkiksi suositella tätä eläkeikäiselle isälleni. Voi olla, että suurin osa lukijoista valitsee tarinasta jonkun tason, joka kiinnostaa enemmän kuin muut. Suomi 100-juhlavuoteenkin teos sopii kuin nakutettu, käydäänhän tässä läpi lähes tasan tarkkaan yhden suvun satavuotishistoriikki.

Ensimmäinen äänikirjani

Köyhän kesä on täynnä sisäisiä matkoja. Kun huomasin Yle Areenasta Sinuhe egyptiläisen saatavuuden kuunnelmana (Radioteatteri, 1982), tartuin heti haasteeseen, sillä kehtaan tunnustaa: en ole koskaan lukenut Sinuhea kirjana, enkä myöskään kuunnellut kokonaista äänikirjaa, en radiokuunnelmana enkä muutenkaan.

En nyt pyri kirjoittamaan minkään sortin arviota yhdestä maamme kirjallisuushistorian ikonisimmista teoksista, mutta kerään joitain havaintoja kuunnelmamatkan varrelta.

Ohitin Sinuhen sujuvasti nuorempana, sillä rehellisesti sanottuna muinainen Egypti ei ole koskaan kiinnostanut minua paljoa. Pidän kyllä heidän estetiikastaan, varsinkin ihmiskuvista, ja muistan viettäneeni paljon aikaa British Museumin Egypti-osastolla, mutta muuten tietämykseni faaraonaikaisista aarteista jää Indiana Jones-tasolle. Enkä ole haaveillut matkoista pyramideille, vaan luultavasti viihtyisin Egyptissa enemmän rannoilla ja teehuoneissa.

Kuunnelmatoteutus on vuodelta 1982 ja sen toteuttamiseen meni neljä vuotta. Osa roolisuorituksista tuntuvat verkkaisilta, mutta verkkaisuus sopii kuunnelman tunnelmaan. Lempihahmoni on Seela Sellan tähdittämä Nefernefernefer, hänessä on  ylpeää kissamaisuutta ja viekkautta. Kaptahia esittävä Erkki Luomala on myös ilmeikäs, vaikkakin välillä hänen suorituksestaan tulee mieleen lasten piirretyt. Rooleissa on paljon minulle tuttuja nimiä, mutta enemmän tuntemattomia. Atonin pappia esittää Hannu Väisänen, ja jäin miettimään, onko kyseessä sama Hannu, jonka itse tiedän (melkoinen monilahjakkuus, jos on). Äänitehosteita on sopivasti, ruokopillit luovat herkkää jännitystä ja linnut visertävät Niilin kaislikossa.

Mietin, kuinka vahva lukuelämyksen on täytynyt olla vuonna 1945, kun maa oli toipumassa sodasta ja suurin osa sen nuorista ei ollut käynyt ulkomailla, muuta kuin ehkä rintamalla itärajalla. Teos antaa lukijalleen täydellisen pakokeinon mahdollisesti vaikeasta arjesta. Faaraon aikaiset sodat tosin ovat myös sotia, mutta noina aikoina ei ollut nationalismia eikä kansaa yhdistävää isänmaallisuutta.

Sinuhessa on paljon dialogia, enkä tiedä, kuinka paljon dramatisoinnista on poistettu selostavia kohtia. Koen toteutuksen siksikin miellyttäväksi, ettei siinä vellota historiallisissa yksityiskohdissa – tietoa tarjotaan keskustelun muodossa, mutta siitä ei muodostu ähkyä. Kuuntelun aikana googlailin joitain faktoja, kuten jumalten ja paikkojen nimiä, mutta kertomuksesta selviää ilman pakonomaista tarvetta tarkistaa taustoja.

Sinuhen teemat ovat niin ikuisia ja yleisinhimillisiä, että lopulta on aivan sama, mihin historialliseen jaksoon se sijoittuu. Elämä, kuolema, rakkaus, ystävyys, sota ja rauha. Ihmiskuva saattaa olla moderni, jopa kristillinen, mutta se ei ainakaan minua haittaa, sillä en usko kenenkään kirjailijan pystyvän asettumaan 3000 vuoden takaiseen mentaliteettiin ilman, että tekstistä tulisi Vanhan Testamentin imitaatio. En rehellisesti osaa poimia tekstistä anakronismeja, ja muutenkin lähestyn romaania puhtaana fiktiona, en uskollisena representaationa eletystä historiallisesta todellisuudesta.

Seksuaalisuuden kuvaukset ovat rohkeita ainakin 1940-luvun todellisuudesta käsin, mutta Sinuhe itse on melko kesy ja siveellinen naistensa kanssa. Babyloniassa on porttoja, Syyriassa palvotaan puista fallosta ja lääkäri joutuu jatkuvasti määräämään mitä erikoisempia  rohtoja hedelmällisyyden edistämiseksi. Ruumiillisuuden kuvauksissa on välillä aidosti etovia ja haasteellisia kohtauksia, joita en haluaisi elää todeksi minkään maailman teemapuistossa. (Muuten kokisin Sinuhe-aiheisen ravintola- tai matkailubisnesidean kiinnostavaksi. Muistan myös, että Jyväskylässä oli aikanaan kahvila Kaptah, mutta en tiedä, kuinka paljon se käytti egyptiläisyyttä hyväksi sisustuksessaan tai tarjoamisissaan. )

Kuuntelin päivän aikana jopa 7 jaksoa kuunnelmaa, noin kuuden tunnin verran. Kuunnelma on hyvin koukuttava. Kuuntelun aikana tein vähän kotihommia, mutta esimerkiksi ruoanlaittoon en pysty keskittymään kirjaa kuunnellessa. Käsityöt ja piirtely/värittäminen tuntuisivat mielipuuhilta äänikirjojen seuraksi. Jotain alkeellista liikuntaakin voisin harrastaa. Huomaan myös, että kuunneltavan tekstin pitää minulle olla runollista, en voisi kuunnella esim. jotain kovin proosallista dekkaria tai chicklitiä äänikirjana.

Tämä kokeilu rohkaisee minua lainaamaan äänikirjoja Ellibsistä, ainakin, jos joku suosittu uutuus on saatavilla sellaisena ja printtiversioon on pitkä jono. Tuntuu myös, että hyödyllisempää olisi kuunnella äänikirjoja englanniksi tai muilla vierailla kielillä.

HELMET-lukuhaasteessa sijoitan teoksen kohtaan 3: Suomalainen klassikkoteos.

To the memory of Louisiana Fried Chicken

Time to make some changes to the language policy of this blog. I don’t have patience to manage two separate literature blogs, one in Finnish, one in English, but from now on I will be posting in English about books that I have read in that tongue, esp. if they haven’t been translated in Finnish. By doing so, I feel I might actually connect with people with similar literary tastes.

I ’ve been lately worried about how quickly, due to economic recession and the changing political climate, Finland has turned inwards. It shows particularly in people’s reading habits and our access to world literature. We used to have better stacked bookstores some ten-twenty years ago; now of course those who read in English order their books from online vendors. But it saddens me that when one walks into an average bookstore, not much else is found in English than Jojo Moyes or Marian Keyes (not to undermine chicklit, of course).

I should hoist a flag every time I run across a novel in English, which is not a global bestseller. Really. Let alone novels in other languages. But also as a reader I have a responsibility to do something about it. Be more active. Make more noise.

Ernest J. Gaines (b. 1933) is an Afro-American author from Louisiana, who has spent his career around universities, residencies and creative writing programs. Many of his novels have been filmed, and his most known novel must be A Lesson Before Dying (Vintage, 1993). A lot of his writing is set on historical Louisiana, and he has also returned to live at his roots after retirement.

A Lesson Before Dying depicts the encounter of two young Black men, a schoolteacher and a prisoner waiting for electrocution, in late 1940s. Jefferson has been convicted of killing the owner of a local liquor store, though he does not remember the event, and with great likeliness has only been at the wrong place at a wrong time. Grant has been his teacher some years ago, and is persuaded to meet the young man in order to bring him back to humanity and his senses before the execution  day.

The main theme is heavy, and the novel could have easily become a grim socio-political pamphlet on ethnic profiling, but Gaines chooses another, more communal approach. Anger and frustration are underlying emotions when the two men meet, sharing Aunt Emma’s fried chicken served with yam. It takes a long time for Jefferson to get over the humiliation of the courtroom sessions, where his intelligence was compared to that of a hog. The death sentence also affects the community, not only the nearest and dearest of the young man. People are slowly beginning to question the rights of the white folks to determine the conditions of black lives.

The narrative around education is as interesting as the main storyline. Grant has not returned home after university because of homesickness, but only to be close to the woman he loves. Vivian is also a teacher and a single mom still married to a runaway husband. The school Grant runs is situated in a church, and besides firewood, they also have a shortage of chalk. He has two young women, former students, working as assistant teachers, possibly without pay. Most of all he is frustrated to see the community repeating the pattern of self-hatred and marginalization, despite the efforts of formal education.

Food is abundant in all settings of the novel, and one of the key arenas of female power. Grant, who lives with Tante Lou, her grand-aunt who brought up her mother and himself, has to be careful about his eating outside. Tante Lou is deeply hurt is she hears that he has had dinner at Rainbow Club, the colored people’s drinking den in the nearby town. Gumbo becomes a reconciliatory meal between the main characters, eaten in the prison cell straight from the pot.

Besides being a story of an unlikely friendship between two men, and a love story, the novel is a commemoration of women’s lifelong friendship. The two childless aunts are the true stronghold of the community, those who take on their wayward relatives’ kids and try to bring them up as God-abiding citizens.

Overall, the description of both genders is balanced and emphatic. I couldn’t have guessed the gender of the author, if the book cover had not been shown. Literary machoisms are rare in the narrative. Apart from drinking and an interest in car models, the men don’t express their masculinity in stereotypical ways. Grant is even bold enough to discuss bedroom failures. He is not sure if the relationship will last if the couple continues living in the bush of Louisiana.

I didn’t know much about Cajun culture before reading the novel, but it seems to have interesting remnants of Frenchness. The ethnic and racial divions are deep also between the ”colored” people, not only between the whites and blacks, and the ”mulattoes'” prejudices seem more pronounced than the white community’s.

Although I had no trouble understanding the language of the novel (for instance the Black English portrayed here is quite academic), I could have benefitted from a short cultural foreword. The historical layers of the novel were so rich that a foreign reader automatically misses some of the nuances. Particularly the religious dimension was interesting, and Grant’s own position as an agnostic teacher in a deeply religious community seemed painful.

Thanks to my friend Päivi for carrying the novel from Toronto. It must be one of the most surprising texts I will come across this year, as I am now mainly staying here in the FinnLit ghetto. Monolingualism is very bad for the brain, and reading English language novels in translation feels like treachery, if one has once invested years to academic Eng.Lit. studies.