Lähialuematkailua 2 (Avoimet kylät-turnee)

Avoimet Kylät on Suomen suurin kesätapahtuma, jota vietetään samaan aikaan maan lähes joka niemessä ja notkossa. Tulin tietoiseksi tästä jamboreesta vasta tänä vuonna, kun ystäväni bongasi Facebookista kutsun osallistua Pirkan kylien järjestämälle bussimatkalle. Retkivaihtoehtoja oli kaksi: Näsijärven ja Pyhäjärven kierrokset, ja me valitsimme Pyhäjärven, vaikka molemmissa oli yhtä lupaavia kohteita.

Seitsemän tunnin bussikierros kuulosti kieltämättä tunkkaiselta 30 asteen helteessä, mutta matkaan lähdin silti avoimin mielin. Yhdessäkään kierroksen kylässä en ollut käynyt etukäteen, joten ilmassa oli seikkailun tuntua. Kiertueen ensimmäisestä kohteen, Nokian Tottijärven olemassaolosta tiesin etukäteen, ja se vaikutti kylistä elinvoimaisimmalta kirkkoineen, kouluineen ja päiväkoteineen.

Tottijärvellä vierailimme vanhassa puukirkossa, hautausmaalla ja koulun pihalla järjestettävällä kylätorilla. Paikalla oli runsaasti paikallisia lapsiperheitä, ja kauppa kävi sutjakkaasti joka kojulla.

Toinen rasti oli Sastamalan Lantula, jossa saimme vierailla 1600-luvulta peräisin olevalla Virrin sukutilalla. Kyläyhdistys tarjosi meille lounaan tilan ladossa, jota käytetään myös kesäisin juhlatilana.

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Leena Virri-Hanhijärven kokoamassa aittamuseossa oli todellista ajan patinaa, ja kokoelmiin kuului muun muassa tilan asukkien vanhoja koulutodistuksia. Ihastuin eniten vanhoihin astiapyyhekalentereihin, joista minullakin on hatara muistikuva 1970-luvulta, jonkun maalla asuvan sukulaisen luota.

Kolmannella rastilla vierailimme Urjalan Kehron vanhalla kyläkoululla, jossa meitä viihdytti trubaduuri Aimo Kokko. Koululla oli onnistuttu säilyttämään täydellisesti muinaisen yhtenäiskulttuurimme tunnelma, ja se huokui Hilja Valtos-tyylistä kansakouluromantiikkaa.

Nurmen kylä Lempäälässä tarjosi hieman erilaista sisältöä: saimme kuulla siellä tehdyistä arkeologisista kaivauksista ja tutustuimme Kumu-kulttuurimuuntajaan, jossa kuulimme rehevää harmonikkamusiikkia Tuomo Tappuran tahdittamana. Pyhän Birgitan henki oli myös läsnä kyläraitilla, ja jossain kohtaa aika todella pysähtyi väreilevään helleutuun.

Viimeisellä rastilla, Pirkkalan Aniassa, tutustuimme myös vanhaan kyläkouluun, jossa on auki sunnuntaisin kesäkahvila ja Arja Krossbäck-Juholan taidenäyttely. Meininki oli samansuuntaista kuin Kehrossa, ja Krossbäck-Juholan 30-vuotisjuhlanäyttelyssä viehätti taiteilijan tuotannon moniuloitteisuus. Tampereen näkökulmasta tämä kohde on ehkä helpoimmin saavutettavissa, ja yhdistettävissä Pirkkalan muihin taidekohteisiin.

Päivästä jäi täyteläisen rentouttava olo, ja lähtisin mielelläni uudestaankin vastaavalle retkelle, jos niitä suunnitellaan järjestettäväksi tulevina vuosina. Kaupungin autottomille retki tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua sellaisiin maalaiskyliin, joihin on vaikea päästä julkisilla liikennevälineillä. Mukana oli paljon ikäihmisiä, ja retki oli hienosti toteutettu palvelemaan myös hitaammin liikkuvia. Kymmenen pistettä siis Pirkan kylille, jotka järjestivät retken, ja oppaalle, kyläasiamies Jani Hanhijärvelle, jolla riitti virtaa ja asiantuntemusta joka rastille.

Mainokset

Maitojunalla Neuvosto-Minskiin

Teos: Svetlana Alexievich: The Unwomanly Face of War (Penguin Classics, alk. 1985)

Käännös: Richard Pevear ja Larissa Volokhonsky

Kirjahaasteessani Valko-Venäjä on aiheuttanut päänvaivaa, kun olisin halunnut sijoittaa tähän kohtaan jonkun vetävän nykyteoksen. Valko-Venäjä on myös Itä-Euroopan maista minulle se jännittävä Suuri Tuntematon, jonne olen haaveillut matkustamisesta parin vuoden ajan nyt. Valitsemani teos on kuitenkin maailmankuululta nobelistilta, Svetlana Alexievichiltä, joka The Unwomanly Face of War on perestroikan aikainen edistyksellinen neuvostoteos. Tämä oli nyt saatavilla e-kirjana Storytelissä, vaikka enemmän minua kiinnosti Neuvostoihmisen loppu. Molemmilla teoksilla on silti suora yhteys kahteen aiempaan lukemaani Gulag-teokseen, eli teokset tukevat hienosti toisiaan.

Tämä teos on pitkän mikrohistoriallisen keruun tulos, eli materiaalit on tuotettu haastattelemalla naisia, jotka vapaaehtoisesti ilmoittautuivat kirjailijalle, usein matkustaen häntä tapaamaan pitkästäkin matkasta. Alexievich keräsi naisten tarinoita vuosina 1978-85, matkustellen useassa neuvostotasavallassa. Monilla informanteista kokemus oli voimistava siksi, että heidän lähipiireissään nuoremmat polvet eivät enää jaksaneet kuunnella näitä tarinoita, ja he olivat kokeneet kollektiivista hiljentämistä. Suuri osa haastatelluista oli aktiivisessa palveluksessa neuvostoarmeijassa sodan aikana.

Suuri osa haastateltavista oli sodan alkaessa kovin nuoria, ja liittyivät puna-armeijan joukkoihin suurella sydämenpalolla. Monikaan ei ollut palavasieluinen kommunisti, vaan pikemminkin patriootti. Jotkut matkasivat jopa Moskovan Komsomoliin henkilökohtaisesti vakuuttaakseen rekrytoijia, että myös naisia voi palkata tarkk’ampujiksi. Yksi haastateltavista lähtee rintamalle matkalaukku täynnä karamelleja ja suklaata, jonka hän osti valmennusleiriltä tienaamillaan rahoilla. Joillekin korkokenkien käyttö rintamalla oli identiteettikysymys, ja varsinkin tyttöjen äideille pitkien lettien leikkaaminen oli suuri tappio, vaikka he saivat hiuksia muistoiksi tyttärien lähettämissä kirjeissä ja paketeissa.

Kirjan informantit ovat haastatteluvaiheessa vielä keski-ikäisiä, mahdollisesti työelämässä olevia ihmisiä tai nuoria eläkeläisiä, jotka tarkkailevat maailmaa aktiivisen kansalaisen näkökulmasta. Suurin osa naisista on tehnyt siviiliuran armeijan ulkopuolella, ja tutkivat sotamuistojaan uuden ammattinsa ja elämäntilanteensa näkökulmasta. Sota tuntuu osalle jo vieraalta maalta, mutta osa elää omaa, henkilökohtaista sotaansa, jonka muistoja on vaikea jakaa nuorempien polvien kanssa. Vaikeaa on myös niillä, joiden läheisiä lähetettiin vankileireille, senkin jälkeen, kun he olivat antaneet kaikkensa isänmaalle.

Jos Alexievich ei olisi voittanut Nobelia, tämäkin teos olisi saattanut jäädä suuremman maailman pimentoon. Teos tuntuu edelleen ajankohtaiselta, ja vaikka sen informantit ovat neuvostopropagandan ympärillä eläneitä, he eivät suhtaudu valtiokoneistoon täysin kritiikittömästi. Eniten minua kiinnosti sellaisten naisten äänet, jotka joutuivat kärsimään ”kulakkisyytösten” tai etnisen taustansa vuoksi, ja vammautuneiden tai muuten syrjään jääneiden. Perheen merkitys on sodasta palanneiden tarinoissa keskeistä, mutta tähän tarinoiden tilkkutäkkiin mahtuu myös orpojen, lapsettomien ja muiden yksinäisten ääniä.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja äänitteessä on kymmeniä lukijoita, joista useimmilla on vahva itäeurooppalainen aksentti. Teksti tuntuu autenttiselta ja moniääniseltä, joten kuunneltuna se saattaa olla vahvempi elämys kuin luettuna. Toisaalta olen vielä täysin noviisi varsinkin tietopainotteisten kirjojen kuuntelemisessa, enkä ainakaan mielelläni käyttäisi äänikirjaa opiskelumateriaalina.

Olen lukenut paljon tämän tyyppisiä kollektiivihistoriikkejä 90-luvulla naistutkimuksen opinnoissa, ja kirjasta tuli mieleen varsinkin länsisaksalaisten Frigga Haugin ja kumppaneiden kehittelemä muistelutyön metodi 1980-luvulta. Tosin Alexievich ei profiloinut itseään tutkijana, eikä edustanut yliopistoa tai muuta instituutiota tätä kirjoittaessaan, mutta varmasti myös hänellä on ollut käytössään (ehkä omatekoisia?) keruun metodeja.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 69/196: Valko-Venäjä.

Solovetsk, Vorkuta, Kolyma

Teos: Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. (Into, 2019)

”Gulag-vangit olivat kuin myyriä, jotka kaivoivat sokeina maata ja elivät tuntematonta elämää sen uumenissa. Ja samoin kuin myyristä, ainoa merkki heistä ovat maan pintaan muodostuvat kummut.”

Aloitin Luiden tien lukemisen jo viime kuussa, mutta ensi kohtaamisella teilasin teoksen liian masentavaksi. Nyt, kun luin Ruta Sepetysin vankileiriaiheisen romaanin Between Shades of Gray, kaivoin tämän matkakirjan uudelleen esiin ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Vankileiri- ja keskitysleiriturismi ei kuulu varsinaisesti bucket listilleni, vaikka muuten olen kiinnostunut äärimmäisistä kohteista. Siispä tiedän lukevani teosta paikoista, jonne en todennäköisesti koskaan päädy.

Luiden tie on teos, jossa keskitytään Gulagin muistojen nykypäivään, varsinkin fyysisiin jäännöksiin. Kirjailijat ovat tehneet matkansa vankileirien saaristossa julkisilla kulkuvälineillä, pääasiallisesti junalla, mutta myös joitain matkoja bussilla. Matkalle lähdettiin Moskovan Gulag-museosta, ja kaksikko eteni Karjalan Solovetskin kautta kohti Komin tasavaltaa ja Siperiaa. Tunnetuimmat leirien jäänteet matkalla ovat Solovetsk, Vorkuta ja Kolyma, joista kaksi jälkimmäistä olivat erittäin pahamaineisia. Välillä kaksikko kävi pienemmissä kohteissa, jotka eivät ole suuren maailman tietoisuudessa.

Tämä 400-sivuinen teos on sivumääräänsä suurempi henkinen järkäle, joka voi tulla uniin. Noin kolmasosa tekstistä on kertausta yleisestä Neuvostoliiton historiasta, varsinkin sen synkimmästä ajasta eli 1930-40-luvuista. Kirjassa oli paljon asioita, joita en tiennyt/muistanut, joten historian kertaamisen osuudet sopivat minulle. Eniten matkakuvauksissa pidin nykyajan ihmisten suhteesta vaikeaan historiaan, ja nykykulttuurin kuvauksista. Kaksikko-Villeillä oli vastassa persoonallisia ja aiheensa kauttaaltaan osaavia oppaita, joista osa teki työtään myös oman turvallisuutensa uhaten. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa Memorial-säätiön palveluksessa oleminen on johtanut tekaistuihin syytteisiin vaikka pedofiliasta. Putinin Venäjällä Neuvostoliiton syntien esiin kaivaminen on todennäköisesti epäisänmaallista toimintaa, vaikka kyseistä valtiota ei enää ole olemassakaan. Gulag-museoita ylläpidetään, mutta ei näkyvästi eikä suurella rahalla.

Teos johdattaa lukijansa alkuperäislähteille, ja eniten minua alkoi kiinnostaa suomalaisten leiriltä selvinneiden muistelmat, kuten esimerkiksi Aino Kuusisen, Otto-Willen vaimon, joka eli leireillä 17 vuotta ilman, että mies olisi tehnyt elettäkään tämän vapauttamiseksi. Myös Tauno Flinkmanin tarina on erikoinen, sillä hän onnistui karkaamaan leireiltä neljä kertaa karkotuksensa aikana, mutta ei kuitenkaan päässyt loikkaamaan takaisin Suomeen.

Venäjän pohjoisten erämaakaupunkien identiteetti on muokkautunut pitkälti Gulagin ympärille, ja niiden nykyiset asukkaat ovat joko vankien tai vartijoiden jälkeläisiä. Kaupunkien monikulttuurisuus on silmiinpistävää, ja suomensukuisten kansojen jälkeläisten lisäksi asukkaissa on paljon ukrainalaista ja keskiaasialaista alkuperää. Liettualaiset ja latvialaiset ovat olleet ahkerimpia muistelijoita, eli heidän toimestaan näihin kaupunkeihin on pystytetty eniten muistomerkkejä ja hautausmaita. Balttikansojen erilaisuutta teoksessa myös korostettiin: jopa verrattuna inkeriläisiin tai Suomesta loikanneisiin kommunisteihin Baltian vangeilla oli enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja tämän vuoksi enemmän vastarintahenkeä. Ehkä juuri siksi heitä myös pidettiin pahimpina pettureina, sillä heillä ei poliittisen uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ollut varmuutta siitä, että Neuvostoliitossa olisi saavutettu ihmiskunnan korkein teknologinen ja taloudellinen edistys.

Kirjassa istutaan myös tämän päivän kuppiloissa, juhlitaan voitonpäivää ja kuunnellaan ihmisten arkisia murheita. Monet kirjan tämän päivän muistelijoista ovat Gulag-vankien lapsia tai lapsenlapsia, keski-ikäisiä hekin. Jos olet siis pitänyt Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmista, pidät varmasti tästäkin kirjasta sillä erotuksella, että tässä aihepiiri on luonteeltaan hyytävää. Näkee, että kirjoittajien on ollut pakko löytää siihen keventäviä tulokulmia, sillä nälän, kulkutautien ja kidutuksen kertaaminen ei tuo aiheeseen mitään uutta.

Teos johtaa minut maahaasteeni seuraavalle rastille, Valko-Venäjälle, johon valitsin Svetlana Aleksievitshin sota-aiheisen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässä siis viitataan Aleksievitshin toiseen teokseen, Neuvostoihmisen loppu, jossa myös käsitellään Gulagin henkistä perimää. Näitä molempia teoksia olen tankannut hitaasti, ja koen, että ne olivat vaivan arvoisia, vaikka molemmat raskassoutuisia.

Historiallinen nuortenkirja, kiinnostaako ketään?

Teos: Ruta Sepetys: Strimmar av hopp (B. Wahlström, 2011, alk. Between Shades of Gray, suom. Harmaata valoa)

Ruotsinnos: Lina Erkelius

Viime kesänä via Balticalla podin klassista lukuahdistusta, kun en ollut saanut pakattua mukaan yhtään latvialaista tai liettualaista romaania matkaani elävöittämään. Tilannetta ei helpottanut se, ettei Vilnassa eteeni tullut edes yhtään kirjakauppaa, joka olisi myynyt liettualaista kirjallisuutta englanniksi. Internetin ihmeellisessä maailmassa näkyi joitain käännöksiä, mutta ilmeisesti niitä myytiin livenä vain kansainvälisillä kirjamessuilla. Myös liettualaisen ja latvialaisen nykykirjallisuuden suomennoksia on olemassa kitsaasti, ja lukijan täytyy olla uskollinen fani jaksaakseen kaivaa niitä muualta kuin suurten kaupunkien pääkirjastoista.

Ruta Sepetys (s.1967) on liettualaisten maahanmuuttajien lapsi ja menestynyt nuortenkirjailija Yhdysvalloissa. Hänen teoksensa Shades of Gray on ollut massamenestys rapakon tuolla puolen, ja kirjasta on jopa tehty elokuva. Tämä onkin kirja, josta kuulin jo ennen tuota kirjatonta reissua Vilnaan, ja nyt sain sen käsiini ruotsinkielisenä käännöksenä. Kielellä ei nyt ole väliä, koska haluan saada aikaiseksi maahaasteeseeni kohdan Liettua, ja kaiken lisäksi teos kiinnostaa minua siksikin, että siinä seikkaillaan unelmieni maastossa vuoristo-Altailla.

Kun puhutaan Stalinin vainoista ja väestön pakkosiirroista, ei voida olettaa, että Altai-vuoristosta kirjoitettaisiin nostalgisia, aluetta romantisoivia kuvauksia. Tässä romaanissa nuori Lina pakkosiirretään sokerijuurikasviljelmälle Altaille liettualaisen seurueen kanssa; aiemmin kylää ovat asuttaneet virolaiset ja ukrainalaiset. Linan isä on viety vankilaan Krasnoyarskiin; hänen asemansa Kaunasin yliopiston rehtorina on tehnyt hänestä ensimmäisen luokan valtionvihollisen. Perhe on elänyt mukavaa, porvarillista elämää posliiniensa ja hopeavatiensa keskellä, ja Linan taideharrastusta on tuettu kaikin mahdollisin keinoin.

Teos on omistettu kirjailijan isosetä Jonakselle, ja pohjautuu suvun tarinaan. Se antaa vinkkiä siitä, kuinka mahdollisesti Stalinin vainojen tarinat ovat siirtyneet sukupolvilta toisille myös rapakon takana diasporassa. Sepetys kuitenkin vaikuttaa kirjailijalta, jolla on vahvat juuret vanhempien kotimaahan.

Lina viettää äitinsä ja veljensä kanssa vuoden Altailla, josta heidät siirretään vielä kauemmas Siperiaan. Altailla hän rakastuu nuoreen Andriukseen, jonka äiti päätyy myymään itseään leirin vartijoille paremman leivän ja suojelun toivossa. Andrius on ainoa lapsi, jota äiti suojelee väittämällä tätä vajaamieliseksi niin, että kaksikko saisi pysyä yhdessä. Pojan eloonjäämistaidot ovat kehittyneemmät kuin Linan ja Jonaksen, jotka tyytyvät leirin raakaan perustyöhön ja peruna-annoksiin. Andrius taas pystyy lahjomaan heitä satunnaisilla säilykkeillä ja suklaalevyillä, joita hän on saanut kolhoosin päämajalta.

Altailta osa porukasta, ne jotka eivät suostuneet allekirjoittamaan 25 vuoden pakkotyösopimusta, siirretään karumpiin oloihin napapiirille Itä-Siperiaan. Siellä he elävät jurtissa, kun Altailla he saivat majoittua paikallisten taloihin. Trofimovskin leiri on jaettu suomalaisten (eli inkeriläisten?) kanssa, joita liettualaiset ihailevat korkeamman taistelutahdon vuoksi.

Teoksen elämismaailma ei ole minulle varsinaisesti uusi eikä eksoottinen, koska olen saanut tuntea inkeriläisiä, jotka ovat eläneet osan elämästään Siperiassa. Olen myös lukenut monia inkeriläisten työleiritarinoita netistä. Yhtään painettua inkeriläistarinaa tästä aiheesta en kuitenkaan ole saanut käsiini, ellei Jari Tervon Matriarkkaa lasketa (eikä sitä tosiaankaan lasketa). Koen siis, että romaani on arvokas juuri siksi, että sen taustalla on tosi tarina. Monet baltit kuten inkeriläiset ovat jo vieneet tarinansa hautaan, ja nyt eletään viimeisiä aikoja, kun noita tarinoita ylipäänsä voidaan tallentaa.

Teos on uskollisen realistinen, karu, mutta paikoitellen myös kaunis. Nuorten aikuisten romaaniksi se voi olla osaa lukijoita poissulkeva: usein jopa historiallisaiheisissa YA-teoksissa on ripaus fantasiaa, mutta tähän teokseen se ei kieltämättä olisi sopinut. Voin tunnustaa, etten olisi itse ollut tarpeeksi kypsä arvostamaan tätä teosta parikymppisenä, saati teininä, mutta toivon nykynuorten olevan fiksumpia. Kirjan tyyli on suorapuheinen, paikoitellen jopa lakonisen toteava, mutta Sepetys myös osaa selventää joitain peruskäsitteitä (kuten se kolhoosi) nuorille lukijoille. Tässä ei kuitenkaan mennä äärimmäisyyksiin, vaan teos säilyttää taiteellisen integriteettinsä. Parasta siinä on, ettei se sorru historian oppikirjan tätiselittävälle tasolle, mitä näen usein mm. suomalaisissa nuorille suunnatuissa teoksissa.

Uskon, että teos koskettaa kaikenikäisiä lukijoita, enkä olisi osannut sitä YA-teokseksi paikantaa, ellen olisi selvittänyt Sepetysin uraa. Hän on kirjoittanut monipuolisesti YA-teoksia, joista valtaosa sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta tämä lienee hänen tunnetuin teoksensa.

Maahaasteessa olen kohdassa 67/196: Liettua.

Liberian hankalasta (nais)historiasta

Teos: Ellen Johnson Sirleaf: This Child Will Be Great (HarperCollins, 2009)

Naispoliitikkojen omaelämäkerrat kuuluivat joskus leipätyöni ytimeen, ja jätettyäni tutkijanuran en ole jatkanut niiden lukemista samalla draivilla. Tähän maahaasteeseen olen ”lukemassa” eli kuuntelemassa muun muassa Michelle Obaman muistelmia äänikirjana, ja vaikka teos on todella hurmaava, sen kuunteleminen on vaatinut miltei liikaa paukkuja. Myös Ellen Johnson Sirleafin teos on jäänyt minulta joskus kesken, vaikka se on monella tapaa yllättävämpi kuin vaikka ikonisen Michellen teos.

Muistan Johnson Sirleafin viime vuosikymmeneltä siitä, että Elisabeth Rehn on puhunut ja kirjoittanut ystävyydestään tämän voimanaisen kanssa. Olen kokenut ylpeyttä nähdessäni kuvia näistä kahdesta leidistä yhdessä. Liberia ei tuolloin ollut minulle tuttu maa, mutta hieman lisää olen siitä kuullut jopa kohtaamieni elävien liberialaisten kautta. Liberian ja Sierra Leonen historiat ovat kiinnostaneet minua, ja olen lukenut enemmän Sierra Leoneen kuin Liberiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Varsinkin Aminatta Fornan teokset ovat tehneet vaikutuksen, mutta maa esiintyy myös Graham Greenen tuotannossa. Naapurimaiden historioissa on paljon samaa, ja ainakin itse usein sekoitan ne sujuvasti toisiinsa.

Tarina kertoo nuoresta Ellenistä, joka kasvoi Monroviassa, pääsi eliittilukioon ja olisi ehkä alkanut tehdä uraa heti sen jälkeen, ellei olisi rakastunut 16-vuotiaana mieheensä. Naimisiin hän meni 17-vuotiaana koululaisena, ja sai neljä poikaa lyhyellä aikavälillä. Pariskunta jätti lapsensa isovanhempien hoiviin matkustaessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta Amerikassa kuilu heidän välillään syveni. Ellen kärsi viinaanmenevän, mustasukkaisen miehensä väkivallasta, ja erosi lasten ollessa vasta koululaisia. Pojista vain yksi päätyi asumaan äitinsä luona, ja kaksikon elämä oli vauhdikasta siirtymää mantereelta toiselle.

Kirja kertoo kuitenkin enemmän Liberian lähihistoriasta, varsinkin taloushistoriasta, kuin Ellenistä itsestään. Ellen kouluttautui Harvardissa ekonomistiksi, ja erikoistui työssään Maailmanpankissa myös Karibian ja Latinalaisen Amerikan erityiskysymyksiin. Liberian vaikea poliittinen historia yhdistettynä jatkuvaan talouskriisiin oli toki yhtälö, jota yksi nainen ei ministerin avustajan pestistä voinut korjata. Hän työskenteli pitkään sekä kotimaansa ministeriöissä sekä Maailmanpankissa, mutta tuli välillä miltei ajetuksi maanpakoon maanmiestensä toimesta. Hänen puheitaan syynättiin tiukalla kammalla, ja häntä pidettiin maanpetturina, koska hän välillä kyseenalaisti maan johtajien älykkyyttä. Hän oli vankilassa ainakin kahteen otteeseen, pisimpään vuosina 1985-6, jolloin moni hänen puoluetoverinsa menetti henkensä. Kuitenkaan pienellä maalla ei ollut montaa Harvardin käynyttä ekonomistia, jolla olisi ollut jotain ymmärrystä kehitysmaiden velkaantumisesta. Tämän vuoksi hän sai moneen otteeseen palata, ja lopulta vuonna 2005 hänet valittiin presidentiksi.

Kiinnostavaa Ellenin tarinassa on myös hänen äitinsä eurooppalainen tausta. Hänen toinen isoisänsä oli saksalainen, ja hänen äitinsä ihonväri oli asia, josta hän myös itse sai hyötyä ja kärsiä. Saksalaista henkistä perimää sukuun ei ehtinyt tulla, koska kyseinen siittäjä oli paennut vastuitaan. Lähes kokonaan mustassa maassa vaaleampi ihonväri ei ollut kaikkialla suosiossa, ja kouluaikoina Ellen rukoili, että olisi syntynyt kokonaan mustaksi.

Presidentinvaalikampanjan aikana Ellen Johnson Sirleafin maine haluttiin tahrata syytöksillä, että hän kuuluisi maan amerikkalaiseliittiin. Maahan ei haluttu taas uutta vapautettujen orjien perillistä johtajaksi, vaan koettiin, että oli aika saada ”syntyperäisempi” johtaja. Ellenillä ei todistetusti ollut sukujuuria vapautettuihin orjasukuihin, vaikka hänen sukulaisensa, muun muassa äiti, olivat olleet näissä suvuissa kasvattilapsina.

Ei tämä ole ainakaan pönöttävä presidentin muistelma, vaan kirjailija kertoo avoimesti elämänsä kriiseistä, ja vaiheista, joissa hän kapinoi oman kulttuurinsa normeja vastaan. Esimerkiksi ”kansakunnan isää” hän ei koskaan ottanut rinnalleen, eikä eronsa jälkeen suostunut menemään naimisiin, vaikka hän seurusteli läheisen ystävänsä kanssa aina tämän kuolemaan saakka.

Tekstin tasolla teos on sujuvaa, jouhevaa ja viimeisteltyä, mutta jäin kaipaamaan lisää henkilökohtaisuutta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen. Kirja piirtää kuvaa vakavasta puurtajasta, jolla ei poliittisen uran aikana ollut muita merkittäviä ihmissuhteita kuin suhde äitiin ja kolmanteen poikaan. Ystävät ja jopa se pitkäaikainen miesystävä häipyvät taka-alalle, eikä lukija saa edes tietää, millaisesta musiikista tai ruoasta tuleva rouva Presidentti pitää. Vakavan tyylilajin valinta on toki synkroniassa Liberian 80-90-lukujen tragedian kanssa, mutta paikoitellen teoksen talous- ja politiikkakeskeisyys puudutti.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että Oprah Winfreyn merkitys Afrikan naisille on viime aikoina ollut todella merkittävä. Jopa haudanvakava Ellen Sirleaf Johnson mainitsee hänet ohimennen teoksessaan. Tämä olikin ehkä ainoa viihteellinen anekdootti koko kirjassa.

Maahaasteessa olen rastilla 54/196: Liberia.

Kaalikääryleitä Bronxissa

Teos: Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina. (Otava, 2018)

En ennen tätä päivää tiennyt Tyyni Kalervosta (1900-1993), New Yorkin suomalaisyhteisön tahtonaisesta, vaikka Amerikan siirtolaisten historia on jo jonkun aikaa kiinnostanut. Eniten olen siihen tutustunut kaunokirjallisuuden kautta, varsinkin Antti Tuurin teosten välityksellä.

Teemu Luukka työskenteli 80-luvulla baarimikkona Kalervon omistamassa Little Finland-baarissa Manhattanilla, ja oppi näin tuntemaan legendaarisen pomonsa, joka edelleen jaksoi painaa pitkää päivää levottomanoloisilla nurkilla yli 80-vuotiaana. Luukan haaveena on pitkään ollut kirjoittaa yleisempi kirja New Yorkista, mutta yhteisten tuttavien ehdotuksesta hän päätyi kirjoittamaan Kalervon elämäkerran. Se ei kuitenkaan kerro vain Kalervosta ja hänen ravintoloistaan, vaan näkökulma on laajempi, yhteisöllinen ja sosiaalihistoriallinen.

Tyyni Kalervo, omaa sukua Hyryläinen, oli keskisuomalais-hämäläisen perheen kasvatti, Urho Kekkosen ikätoveri, joka eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin politisoituneessa ilmapiirissä. Hänen vanhempansa eivät osallistuneet kansalaissotaan, mutta varsinkin äiti oli aktiivinen sosialistisissa piireissä Helsingissä. Nuoren tytön tukiopettaja oli Otto Ville Kuusinen, ja koko Kuusisen klaani oli Hyryläisille niin tovereita kuin sukua.

Nuori Tyyni ei taas kansalaissodan jälkimainingissa jaksanut piitata politiikasta, vaan lähti kotinsa henkistä perimää pakoon Raumalle, jossa tutustui ensi kertaa ravintola-alaan Kauppakamarin tarkoilijana. Nainen ehti opiskella montaa alaa, ainakin sairaanhoitoa ja hierontaa, mutta ravintolabisnekset veivät naisen mukanaan muutaman vuoden Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen.

Tyyni oli Amerikkaan muuttaessaan 24-vuotias, ja vietti ensimmäiset kuukaudet kylmässä ja köyhässä Kanadassa. Meininki ei suuruuksista haaveilevaa neitoa miellyttänyt, vaan hän loikkasi luvattomasti Buffaloon ja sieltä New Yorkin. Luukka kuvaakin herkullisesti sen ajan paperittomuutta, ja sen tuomia käytännön haasteita. Töitä paperittomille siirtolaisille aina löytyi Isossa Omenassa, mutta hän ei voinut poistua maasta silloinkaan, kun varaa Suomen-matkaan olisi jo ollut.

Kirjassa kuvataan suomalaisyhteisön ”white flightia” Harlemista Bronxiin ja sieltä Manhattanille, jossa Tyyni piti viimeisintä Little Finland-juottolaansa vuodesta 1969 saakka. Varsinkin Harlemin ja Bronxin arjen kuvaus on herkullista, ja siinä nousee hyvin esiin myös suomalaisten sopeutuminen afroamerikkalaiseen menoon, vaikka suhteet eivät aina olleet kitkattomat. Tyynin baarit eivät olleet mitään leppoisia perheravintoloita, vaan niissä kävi narkkareita, prostituoituja, mafiosoja ja merimiehiä. Päiväsaikaan niissä saattoi kuitenkin saada kaalikääryleitä, ja muutenkin nostalginen Suomi-menyy oli hyvin esillä.

Tyyni ei ollut mikään puhdas pulmunen, vaan hän oli vilppiin ja silmänkääntötemppuihin taipuvainen, ja varsinkin alkoholia hän laimensi aina, kun silmä vältti. Juopuneilta hävisi arvoesineitä, eikä baarien kirjanpitokaan ollut täysin aukotonta. Monella tapaa hän oli diiva ja suuri persoona, joka jakoi mielipiteitä. Madamen jatkuva lämmin suhde Kekkosen kanssa oli jopa tragikoominen ”kortti”, jolla hän onnistui keplottelemaan itselleen milloin mitäkin etuoikeuksia. Eniten nauratti vanhan rouvan reissut Suomeen, joilta hän salakuljetti lakkalikööripulloja turkkinsa sisällä.

Teos on varsinainen runsaudensarvi, ja se kattaa myös valtavan määrä New Yorkin yleisempää historiaa. Joissain kohdissa skippasin sen ”faktabokseja”, joissa tunnelmoitiin yleisemmässä ajan hengessä. Omaan makuuni kirjassa oli hieman liikaa faktaa, mutta se ei millään muotoa laimentanut tämän eksoottisen ja rikkaan elämäntarinan tenhoa.

Kuvaliitteet edustavat kirjassa parhautta, ja eniten ihastutti ja puistatti Tyynin vanhuuden kokemus, jossa hän pääsi samaan kuvaan Donald Trumpin ja Rosa Parksin kanssa Ellis Islandin juhlagaalassa joskus 80-luvulla.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka ovat lähiaikoina matkaamassa New Yorkiin, koska tämän kirjan vinkkien perusteella voisi tehdä todella jännittävän ”finglish”-kiertueen moneen kaupunginosaan.

HELMET-haasteessa teos sopinee moneen kohtaan, mutta sijoitan sen kohtaan 30: ”Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.”

Suurhyökkäys vierashuoneessa

Teos: Jari Järvelä: Kosken kahden puolen (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Jon Jon Geitel

Lukuvuoteni 1918-teeman ympärillä on ollut kiireinen, ja olen yrittänyt rajoittaa itseäni viimeisten, vielä lukemattomien teemateosten suhteen, koska tiedän, että ainakin tiedollisesti aihe on nyt omassa päässäni loppuun käsitelty. Henkilökohtaisella tasolla kansalaissota ei osoittaudu dramaattiseksi episodiksi – suvussani oli vain yksi punainen uhri, jonka kohtalosta vaiettiin. Tästä toki haluaisin tietää, mutta noin yleisemmin en muista kysymyksen punikeista ja lahtareista herättäneen suurta juopaa eri suvun haarojeni välillä.

Jos juureni olisivat sattuneet muualle Suomeen, olisi tilanteeni voinut olla hyvinkin samansuuntainen kuin Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta. Siinä kahden leirin väliin puristuksiin jäänyt pariskunta, Järvelän vanhemmat, muuttavat 1960-luvulla toiselle puolelle Suomea saadakseen olla rauhassa vanhempiensa ja isovanhempiensa keskinäisiltä kaunoilta. He ovat kotoisin Vammalasta, pitäjästä, joka oli pahasti jakaantunut kosken kahta puolta. Kirjassa perheen siteet kotipuoleen ovat edelleen vahvat, ja pieni Jari viettää kesiään tasapuolisesti molemman mummin luona.

Aino ja Sofia ovat molemmat leskiä, ja hemmetin jääräpäisiä sellaisia. Äidin puolella punaisessa suvussa myös isomummo Johanna on elossa Jarin varhaislapsuudessa – nainen, joka pakotettiin lypsämään sodan jalkoihin jääneitä vieraiden tilojen lehmiä. Ruotsinkielinen Sofia kasvaa Haminan seudulla meren rannalla, eikä sota kohtele hänenkään perhettä silkkihansikkain. Sofia on myös ollut sodan aikana Ainoa vanhempi, ja siksi muistaa tapahtumia tarkemmin kuin Aino. Molemmissa suvuissa muisti on jämähtänyt vuoteen 1918, eivätkä he tunnu muistavan toisen maailmansodan tapahtumia lainkaan yhtä tarkasti.

Nauroin pidäkkeettä kohtaukselle, jossa Sofia-mummo tuo perheelle lahjaksi Mannerheim-taulun, jonka haluaa ripustettavaksi vierashuoneeseen. Näin hän kokee olonsa kodikkaammaksi poikansa luona vieraillessaan, eikä miniän mukaan anoppi enää riisuutuisi muiden miesten kuin Gustavin silmien alla. Kun taas Aino saapuu vieraaksi samaan huoneeseen, kuva herättää suurta kalabaliikkia, ja se on piilotettava kauas tämän silmiltä. Itsekin olen täällä Tampereen puolessa ihmetellyt Mannerheim-taulujen esiintymiä jopa omanikäisten tuttavien kodeissa, ja varsinkin kirpputoreilla. Toki episodi on kliseisin mahdollinen, mutta sopii hyvin teoksen henkeen.

Parasta kirjassa on lapsen maailma, ja 70-lukuun sijoittuvat muistelot, jotka toimisivat hyvin myös ilman kansalaissotateemaa. Järvelä kertoo lapsuutensa kesistä Vammalassa niin elävästi, että olin melkein pakahtua. Varsinkin episodit Sofia-mummin luona kiinnostivat, sillä niissä päästiin ruotsinkielisen porvariston ytimeen. Mummi luki Feminaa ja yritti parhaansa opettaa jälkeläisilleen äidinkieltään. Puutarhassa marjaterttuja laskettiin ruotsiksi, ja kirjassa viitataan myös aikaan, jolloin Vammalassa saattoi vielä käydä jumalanpalveluksissa toisella kotimaisella. Itämaisen maton hapsujen suoristaminen oli moraalinen kysymys, jolle Jarin vanhemmat serkut myös osasivat nauraa.

Pidin varsinkin siitä, että suvun molemman haaran historioille annettiin tasavertainen painoarvo. Sofia on valkoisessa hegemoniassaan vielä astetta kiihkeämpi kuin Aino, eikä historian oppitunneilta säästy kukaan hänen seuraansa päätyvä. Toisaalta teos osoittaa, että sovinto on mahdollista vielä vanhassakin iässä.

Lukemistani tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista Kosken kahta puolta on henkilökohtaisin ja intiimein teos, joka vaikutti minuun varsinkin tunnetasolla. Mitään uutta kansalaissodasta en kokenut oppivani, mutta opin jotain Vammalasta, paikkakunnasta, jossa olen jopa muutamia kertoja vieraillut. Vierailu Nälkälänmäen työläisalueella tuntuu melkein pakolliselta rastilta tämän lukukokemuksen jälkeen.

Olen nyt lukenut Finlandia-ehdokkaista kolme kuudesta, ja ilahtunut teemojen erilaisuudesta. Järvelää ja J. Pekka Mäkelää yhdistää romaanin teeman henkilökohtaisuus – molemmat ammentavat ”aineistonsa” oman suvun historiasta, mikä sekä syventää että rajoittaa kirjoittamisen mahdollisuuksia.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja tämäkin kokemus oli harvinaisen hauska. Kosken kahta puolta on hengittävä teksti, joka toimii hyvin ääneen luettuna. Äänikirja ei myöskään ollut nälkävuoden mittainen, joten sille uhrattu aika ei tuntunut tuhlaukselta.

Suosittelen tätä teosta niille, jotka eivät ehdi lukea viimeaikaisista 1918-aiheisista kirjoista kuin yhden. Kirja soveltunee hyvin myös nuorille lukijoille, joilla ei ole omakohtaista muistoa 1970-luvusta. Erityisen ansiokasta kirjassa on kaikenlaisen opettamisen, saarnaamisen ja selittämisen puute, eli historiaa eletään siinä enemmän aistihavaintojen kuin koulumaisen oppimisen tasolla. Tämä voi innostaa jopa sellaista lukijaa, joka normaalisti karttaa historiallisia romaaneja.