Ei sormuskäsi koko ihmistä jäykistä

Teos: Minna Rytisalo: Rouva C. (Gummerus, 2018)

Äänikirjan lukija. Vuokko Hovatta

Tiedän, että Minna Rytisalon Rouva C. oli yksi viime vuoden kirjatapauksia, ja sen verran paljon se sai huomiota, että tunsin jo lukeneeni kirjan muutaman blogiarvion ja ilmaisen lukunäytteen luettuani. Minna Canth on minulle suomalaisista klassikkokirjailijoista tutuin, mutta tyypillisesti biografinen tuntemukseni rajoittuu hänen kirjailijanuransa aktiivisiin vuosiin, Kuopion salonkiin. Rytisalon romaanissa minua kiinnosti eniten Jyväskylä-kuvaus, sillä loppujen lopuksi tunnen synnyin- ja opiskelukaupunkini historiaa vain paikoitellen. En kuitenkaan kiirehtinyt kirjan hankkimisessa, koska se ei tuntunut päivänpolttavalta teokselta.

Rytisalo on ilmeikäs, runollinen ja viipyilevä kertoja, joka rakastaa arjen pieniä yksityiskohtia. Nolottaa tunnustaa, että minulla jäi hänen esikoisteoksensa Lempi kesken liian kauniin kielen vuoksi. Kun asetuin kuuntelemaan äänikirjaa, pääsin paremmin taide-elämyksen sisälle enkä keskittynyt analysoimaan joka lausetta. Kohtasin intohimoisen, oikukkaan, välillä myös tuulella käyvän nuoren naisen, jonka vuoteessa makoilukausiin lähipiirin oli mukauduttava. Hahmoon on helppo samastua, vaikka oman aikansa naiseuden kuvastossa hän on poikkeusyksilö. Hän kuuluu myös ”nousukkaiden” säätyyn, eikä häntä seminaarin piireissä aina kohdella samalla arvokkuudella kuin kulttuurikotien vesoja.

Rytisalo kertoo jälkisanoissaan ottamistaan taiteellisista vapauksista kirjaa kirjoittaessaan. Ihailen hänen luomaansa tilaa, jossa henkinen kohtaaminen historiallisen hahmon kanssa tuli mahdolliseksi. Kukaan ei tiedä, miksi Minna alun perin keskeytti opintonsa ennen skandaalinkäryistä kihlautumistaan lehtori Canthin kanssa. Taustalla on saattanut olla myös perheen raha- ja terveyshuolet. Minnaa tarvittiin kotona, vaikka hän halusi luoda oman uran muualla. Hän jätti opintonsa kesken kahdesti, eikä toisellakaan kerralla se olisi ollut välttämätöntä, ellei hän olisi ollut raskaana.

Eniten minua kirjassa kosketti Minnan herääminen ”köyhän kansan” kysymyksiin aikaisina rouvasvuosinaan. Hän on aktiivinen rouvasyhdistyksessä, jossa hänen kampanjansa kehottaa rouvia olla käyttämättä ulkomaisia ylellisyystuotteita ei ole suuri suksee. Sen sijaan hän tekee omia retkiään kaupungin vähäosaisten kortteleihin, ja kokee elämänsä järkytyksen, kun menee viemään rotinoita oman työmiehensä Niemen taloon. Kirjassa eletään nälkävuosia ja sen jälkeistä kurjuutta, ja taulumäkeläisten torppien kätköistä löytyy inhimillisiä aikapommeja. Olin myös huomaavani Kauppa-Lopon hahmon kuikuilevan eri nimellä, viinaan menevänä lapasten kutojana, Lumppu-Kaisana.

Historiallisena romaanina teoksesta ei ainakaan mitään puutu. Ehkä tavallista enemmän siinä tutkitaan aikansa moraalikäsityksiä, jotka korostuvat opettajaseminaarin pompöösissä kontekstissa. Minnan kotipuolessa, Kuopion kauppiaspiireissä, tansseissa käynti ja sulhasen metsästys ovat toivottuja asioita, kun taas opinahjossa korostetaan kristillistä siveellisyyttä ja uhrautumista isänmaan asialle. Myös Minnan ja Flora-ystävän suhteessa tämä ristiriita korostuu: Flora ei lehtorin rouvaksi päästyään enää halua muistaa tansseissa käyntiä ja muita nuoruuden kotkotuksia. Hän rouvistuu porvarillisen käsikirjoituksen mukaan, kun taas Minna uskoo, ettei sormuskäsi voi koko ihmistä jäykistää.

Upposin kirjan maailmaan niin totaalisesti, etten ole vieläkään täysin noussut sieltä. Oli huumaavaa nauttia taloudenhoitaja Riikan täydellisistä kahvikakuista kynttilänvalossa, varsinkin, kun naisten välillä ei tuntunut olevan kilpailuasemaa keittiön johtajuudesta. Minna oli hyvä pitämään perheen tilikirjoja, mutta kakkujen oikeaoppiseen nostatukseen hänestä ei ollut. Minnan feminismiä juhliessa on siis aina muistettava, ettei hän olisi noussut asemaansa ilman muiden naisten apua. Teksteissään hän toki antaa tunnustuksen kaikille niille ahkerille käsille, jotka pitivät hänen arkista maailmaansa pystyssä.

Vuokko Hovatan sielukasta ääntä oli mukava kuunnella, ja pointseja hänelle siitä, ettei hän ainakaan sortunut ylinäyttelemiseen tulkinnassaan.

Mainokset

Lähialuematkailua 2 (Avoimet kylät-turnee)

Avoimet Kylät on Suomen suurin kesätapahtuma, jota vietetään samaan aikaan maan lähes joka niemessä ja notkossa. Tulin tietoiseksi tästä jamboreesta vasta tänä vuonna, kun ystäväni bongasi Facebookista kutsun osallistua Pirkan kylien järjestämälle bussimatkalle. Retkivaihtoehtoja oli kaksi: Näsijärven ja Pyhäjärven kierrokset, ja me valitsimme Pyhäjärven, vaikka molemmissa oli yhtä lupaavia kohteita.

Seitsemän tunnin bussikierros kuulosti kieltämättä tunkkaiselta 30 asteen helteessä, mutta matkaan lähdin silti avoimin mielin. Yhdessäkään kierroksen kylässä en ollut käynyt etukäteen, joten ilmassa oli seikkailun tuntua. Kiertueen ensimmäisestä kohteen, Nokian Tottijärven olemassaolosta tiesin etukäteen, ja se vaikutti kylistä elinvoimaisimmalta kirkkoineen, kouluineen ja päiväkoteineen.

Tottijärvellä vierailimme vanhassa puukirkossa, hautausmaalla ja koulun pihalla järjestettävällä kylätorilla. Paikalla oli runsaasti paikallisia lapsiperheitä, ja kauppa kävi sutjakkaasti joka kojulla.

Toinen rasti oli Sastamalan Lantula, jossa saimme vierailla 1600-luvulta peräisin olevalla Virrin sukutilalla. Kyläyhdistys tarjosi meille lounaan tilan ladossa, jota käytetään myös kesäisin juhlatilana.

Kyläyhdistyksen puheenjohtaja Leena Virri-Hanhijärven kokoamassa aittamuseossa oli todellista ajan patinaa, ja kokoelmiin kuului muun muassa tilan asukkien vanhoja koulutodistuksia. Ihastuin eniten vanhoihin astiapyyhekalentereihin, joista minullakin on hatara muistikuva 1970-luvulta, jonkun maalla asuvan sukulaisen luota.

Kolmannella rastilla vierailimme Urjalan Kehron vanhalla kyläkoululla, jossa meitä viihdytti trubaduuri Aimo Kokko. Koululla oli onnistuttu säilyttämään täydellisesti muinaisen yhtenäiskulttuurimme tunnelma, ja se huokui Hilja Valtos-tyylistä kansakouluromantiikkaa.

Nurmen kylä Lempäälässä tarjosi hieman erilaista sisältöä: saimme kuulla siellä tehdyistä arkeologisista kaivauksista ja tutustuimme Kumu-kulttuurimuuntajaan, jossa kuulimme rehevää harmonikkamusiikkia Tuomo Tappuran tahdittamana. Pyhän Birgitan henki oli myös läsnä kyläraitilla, ja jossain kohtaa aika todella pysähtyi väreilevään helleutuun.

Viimeisellä rastilla, Pirkkalan Aniassa, tutustuimme myös vanhaan kyläkouluun, jossa on auki sunnuntaisin kesäkahvila ja Arja Krossbäck-Juholan taidenäyttely. Meininki oli samansuuntaista kuin Kehrossa, ja Krossbäck-Juholan 30-vuotisjuhlanäyttelyssä viehätti taiteilijan tuotannon moniuloitteisuus. Tampereen näkökulmasta tämä kohde on ehkä helpoimmin saavutettavissa, ja yhdistettävissä Pirkkalan muihin taidekohteisiin.

Päivästä jäi täyteläisen rentouttava olo, ja lähtisin mielelläni uudestaankin vastaavalle retkelle, jos niitä suunnitellaan järjestettäväksi tulevina vuosina. Kaupungin autottomille retki tarjosi ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua sellaisiin maalaiskyliin, joihin on vaikea päästä julkisilla liikennevälineillä. Mukana oli paljon ikäihmisiä, ja retki oli hienosti toteutettu palvelemaan myös hitaammin liikkuvia. Kymmenen pistettä siis Pirkan kylille, jotka järjestivät retken, ja oppaalle, kyläasiamies Jani Hanhijärvelle, jolla riitti virtaa ja asiantuntemusta joka rastille.

Solovetsk, Vorkuta, Kolyma

Teos: Ville Ropponen ja Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie. Gulagin jäljillä. (Into, 2019)

Gulag-vangit olivat kuin myyriä, jotka kaivoivat sokeina maata ja elivät tuntematonta elämää sen uumenissa. Ja samoin kuin myyristä, ainoa merkki heistä ovat maan pintaan muodostuvat kummut.”

Aloitin Luiden tien lukemisen jo viime kuussa, mutta ensi kohtaamisella teilasin teoksen liian masentavaksi. Nyt, kun luin Ruta Sepetysin vankileiriaiheisen romaanin Between Shades of Gray, kaivoin tämän matkakirjan uudelleen esiin ja annoin sille uuden mahdollisuuden. Vankileiri- ja keskitysleiriturismi ei kuulu varsinaisesti bucket listilleni, vaikka muuten olen kiinnostunut äärimmäisistä kohteista. Siispä tiedän lukevani teosta paikoista, jonne en todennäköisesti koskaan päädy.

Luiden tie on teos, jossa keskitytään Gulagin muistojen nykypäivään, varsinkin fyysisiin jäännöksiin. Kirjailijat ovat tehneet matkansa vankileirien saaristossa julkisilla kulkuvälineillä, pääasiallisesti junalla, mutta myös joitain matkoja bussilla. Matkalle lähdettiin Moskovan Gulag-museosta, ja kaksikko eteni Karjalan Solovetskin kautta kohti Komin tasavaltaa ja Siperiaa. Tunnetuimmat leirien jäänteet matkalla ovat Solovetsk, Vorkuta ja Kolyma, joista kaksi jälkimmäistä olivat erittäin pahamaineisia. Välillä kaksikko kävi pienemmissä kohteissa, jotka eivät ole suuren maailman tietoisuudessa.

Tämä 400-sivuinen teos on sivumääräänsä suurempi henkinen järkäle, joka voi tulla uniin. Noin kolmasosa tekstistä on kertausta yleisestä Neuvostoliiton historiasta, varsinkin sen synkimmästä ajasta eli 1930-40-luvuista. Kirjassa oli paljon asioita, joita en tiennyt/muistanut, joten historian kertaamisen osuudet sopivat minulle. Eniten matkakuvauksissa pidin nykyajan ihmisten suhteesta vaikeaan historiaan, ja nykykulttuurin kuvauksista. Kaksikko-Villeillä oli vastassa persoonallisia ja aiheensa kauttaaltaan osaavia oppaita, joista osa teki työtään myös oman turvallisuutensa uhaten. Esimerkiksi Karjalan tasavallassa Memorial-säätiön palveluksessa oleminen on johtanut tekaistuihin syytteisiin vaikka pedofiliasta. Putinin Venäjällä Neuvostoliiton syntien esiin kaivaminen on todennäköisesti epäisänmaallista toimintaa, vaikka kyseistä valtiota ei enää ole olemassakaan. Gulag-museoita ylläpidetään, mutta ei näkyvästi eikä suurella rahalla.

Teos johdattaa lukijansa alkuperäislähteille, ja eniten minua alkoi kiinnostaa suomalaisten leiriltä selvinneiden muistelmat, kuten esimerkiksi Aino Kuusisen, Otto-Willen vaimon, joka eli leireillä 17 vuotta ilman, että mies olisi tehnyt elettäkään tämän vapauttamiseksi. Myös Tauno Flinkmanin tarina on erikoinen, sillä hän onnistui karkaamaan leireiltä neljä kertaa karkotuksensa aikana, mutta ei kuitenkaan päässyt loikkaamaan takaisin Suomeen.

Venäjän pohjoisten erämaakaupunkien identiteetti on muokkautunut pitkälti Gulagin ympärille, ja niiden nykyiset asukkaat ovat joko vankien tai vartijoiden jälkeläisiä. Kaupunkien monikulttuurisuus on silmiinpistävää, ja suomensukuisten kansojen jälkeläisten lisäksi asukkaissa on paljon ukrainalaista ja keskiaasialaista alkuperää. Liettualaiset ja latvialaiset ovat olleet ahkerimpia muistelijoita, eli heidän toimestaan näihin kaupunkeihin on pystytetty eniten muistomerkkejä ja hautausmaita. Balttikansojen erilaisuutta teoksessa myös korostettiin: jopa verrattuna inkeriläisiin tai Suomesta loikanneisiin kommunisteihin Baltian vangeilla oli enemmän tietoa ympäröivästä maailmasta ja tämän vuoksi enemmän vastarintahenkeä. Ehkä juuri siksi heitä myös pidettiin pahimpina pettureina, sillä heillä ei poliittisen uudelleenkoulutuksen jälkeenkään ollut varmuutta siitä, että Neuvostoliitossa olisi saavutettu ihmiskunnan korkein teknologinen ja taloudellinen edistys.

Kirjassa istutaan myös tämän päivän kuppiloissa, juhlitaan voitonpäivää ja kuunnellaan ihmisten arkisia murheita. Monet kirjan tämän päivän muistelijoista ovat Gulag-vankien lapsia tai lapsenlapsia, keski-ikäisiä hekin. Jos olet siis pitänyt Ville Haapasalon Venäjä-ohjelmista, pidät varmasti tästäkin kirjasta sillä erotuksella, että tässä aihepiiri on luonteeltaan hyytävää. Näkee, että kirjoittajien on ollut pakko löytää siihen keventäviä tulokulmia, sillä nälän, kulkutautien ja kidutuksen kertaaminen ei tuo aiheeseen mitään uutta.

Teos johtaa minut maahaasteeni seuraavalle rastille, Valko-Venäjälle, johon valitsin Svetlana Aleksievitshin sota-aiheisen teoksen Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässä siis viitataan Aleksievitshin toiseen teokseen, Neuvostoihmisen loppu, jossa myös käsitellään Gulagin henkistä perimää. Näitä molempia teoksia olen tankannut hitaasti, ja koen, että ne olivat vaivan arvoisia, vaikka molemmat raskassoutuisia.

Liberian hankalasta (nais)historiasta

Teos: Ellen Johnson Sirleaf: This Child Will Be Great (HarperCollins, 2009)

Naispoliitikkojen omaelämäkerrat kuuluivat joskus leipätyöni ytimeen, ja jätettyäni tutkijanuran en ole jatkanut niiden lukemista samalla draivilla. Tähän maahaasteeseen olen ”lukemassa” eli kuuntelemassa muun muassa Michelle Obaman muistelmia äänikirjana, ja vaikka teos on todella hurmaava, sen kuunteleminen on vaatinut miltei liikaa paukkuja. Myös Ellen Johnson Sirleafin teos on jäänyt minulta joskus kesken, vaikka se on monella tapaa yllättävämpi kuin vaikka ikonisen Michellen teos.

Muistan Johnson Sirleafin viime vuosikymmeneltä siitä, että Elisabeth Rehn on puhunut ja kirjoittanut ystävyydestään tämän voimanaisen kanssa. Olen kokenut ylpeyttä nähdessäni kuvia näistä kahdesta leidistä yhdessä. Liberia ei tuolloin ollut minulle tuttu maa, mutta hieman lisää olen siitä kuullut jopa kohtaamieni elävien liberialaisten kautta. Liberian ja Sierra Leonen historiat ovat kiinnostaneet minua, ja olen lukenut enemmän Sierra Leoneen kuin Liberiaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Varsinkin Aminatta Fornan teokset ovat tehneet vaikutuksen, mutta maa esiintyy myös Graham Greenen tuotannossa. Naapurimaiden historioissa on paljon samaa, ja ainakin itse usein sekoitan ne sujuvasti toisiinsa.

Tarina kertoo nuoresta Ellenistä, joka kasvoi Monroviassa, pääsi eliittilukioon ja olisi ehkä alkanut tehdä uraa heti sen jälkeen, ellei olisi rakastunut 16-vuotiaana mieheensä. Naimisiin hän meni 17-vuotiaana koululaisena, ja sai neljä poikaa lyhyellä aikavälillä. Pariskunta jätti lapsensa isovanhempien hoiviin matkustaessaan Yhdysvaltoihin opiskelemaan, mutta Amerikassa kuilu heidän välillään syveni. Ellen kärsi viinaanmenevän, mustasukkaisen miehensä väkivallasta, ja erosi lasten ollessa vasta koululaisia. Pojista vain yksi päätyi asumaan äitinsä luona, ja kaksikon elämä oli vauhdikasta siirtymää mantereelta toiselle.

Kirja kertoo kuitenkin enemmän Liberian lähihistoriasta, varsinkin taloushistoriasta, kuin Ellenistä itsestään. Ellen kouluttautui Harvardissa ekonomistiksi, ja erikoistui työssään Maailmanpankissa myös Karibian ja Latinalaisen Amerikan erityiskysymyksiin. Liberian vaikea poliittinen historia yhdistettynä jatkuvaan talouskriisiin oli toki yhtälö, jota yksi nainen ei ministerin avustajan pestistä voinut korjata. Hän työskenteli pitkään sekä kotimaansa ministeriöissä sekä Maailmanpankissa, mutta tuli välillä miltei ajetuksi maanpakoon maanmiestensä toimesta. Hänen puheitaan syynättiin tiukalla kammalla, ja häntä pidettiin maanpetturina, koska hän välillä kyseenalaisti maan johtajien älykkyyttä. Hän oli vankilassa ainakin kahteen otteeseen, pisimpään vuosina 1985-6, jolloin moni hänen puoluetoverinsa menetti henkensä. Kuitenkaan pienellä maalla ei ollut montaa Harvardin käynyttä ekonomistia, jolla olisi ollut jotain ymmärrystä kehitysmaiden velkaantumisesta. Tämän vuoksi hän sai moneen otteeseen palata, ja lopulta vuonna 2005 hänet valittiin presidentiksi.

Kiinnostavaa Ellenin tarinassa on myös hänen äitinsä eurooppalainen tausta. Hänen toinen isoisänsä oli saksalainen, ja hänen äitinsä ihonväri oli asia, josta hän myös itse sai hyötyä ja kärsiä. Saksalaista henkistä perimää sukuun ei ehtinyt tulla, koska kyseinen siittäjä oli paennut vastuitaan. Lähes kokonaan mustassa maassa vaaleampi ihonväri ei ollut kaikkialla suosiossa, ja kouluaikoina Ellen rukoili, että olisi syntynyt kokonaan mustaksi.

Presidentinvaalikampanjan aikana Ellen Johnson Sirleafin maine haluttiin tahrata syytöksillä, että hän kuuluisi maan amerikkalaiseliittiin. Maahan ei haluttu taas uutta vapautettujen orjien perillistä johtajaksi, vaan koettiin, että oli aika saada ”syntyperäisempi” johtaja. Ellenillä ei todistetusti ollut sukujuuria vapautettuihin orjasukuihin, vaikka hänen sukulaisensa, muun muassa äiti, olivat olleet näissä suvuissa kasvattilapsina.

Ei tämä ole ainakaan pönöttävä presidentin muistelma, vaan kirjailija kertoo avoimesti elämänsä kriiseistä, ja vaiheista, joissa hän kapinoi oman kulttuurinsa normeja vastaan. Esimerkiksi ”kansakunnan isää” hän ei koskaan ottanut rinnalleen, eikä eronsa jälkeen suostunut menemään naimisiin, vaikka hän seurusteli läheisen ystävänsä kanssa aina tämän kuolemaan saakka.

Tekstin tasolla teos on sujuvaa, jouhevaa ja viimeisteltyä, mutta jäin kaipaamaan lisää henkilökohtaisuutta ensimmäisen kolmenneksen jälkeen. Kirja piirtää kuvaa vakavasta puurtajasta, jolla ei poliittisen uran aikana ollut muita merkittäviä ihmissuhteita kuin suhde äitiin ja kolmanteen poikaan. Ystävät ja jopa se pitkäaikainen miesystävä häipyvät taka-alalle, eikä lukija saa edes tietää, millaisesta musiikista tai ruoasta tuleva rouva Presidentti pitää. Vakavan tyylilajin valinta on toki synkroniassa Liberian 80-90-lukujen tragedian kanssa, mutta paikoitellen teoksen talous- ja politiikkakeskeisyys puudutti.

Loppukevennyksenä mainittakoon, että Oprah Winfreyn merkitys Afrikan naisille on viime aikoina ollut todella merkittävä. Jopa haudanvakava Ellen Sirleaf Johnson mainitsee hänet ohimennen teoksessaan. Tämä olikin ehkä ainoa viihteellinen anekdootti koko kirjassa.

Maahaasteessa olen rastilla 54/196: Liberia.

Kaalikääryleitä Bronxissa

Teos: Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina. (Otava, 2018)

En ennen tätä päivää tiennyt Tyyni Kalervosta (1900-1993), New Yorkin suomalaisyhteisön tahtonaisesta, vaikka Amerikan siirtolaisten historia on jo jonkun aikaa kiinnostanut. Eniten olen siihen tutustunut kaunokirjallisuuden kautta, varsinkin Antti Tuurin teosten välityksellä.

Teemu Luukka työskenteli 80-luvulla baarimikkona Kalervon omistamassa Little Finland-baarissa Manhattanilla, ja oppi näin tuntemaan legendaarisen pomonsa, joka edelleen jaksoi painaa pitkää päivää levottomanoloisilla nurkilla yli 80-vuotiaana. Luukan haaveena on pitkään ollut kirjoittaa yleisempi kirja New Yorkista, mutta yhteisten tuttavien ehdotuksesta hän päätyi kirjoittamaan Kalervon elämäkerran. Se ei kuitenkaan kerro vain Kalervosta ja hänen ravintoloistaan, vaan näkökulma on laajempi, yhteisöllinen ja sosiaalihistoriallinen.

Tyyni Kalervo, omaa sukua Hyryläinen, oli keskisuomalais-hämäläisen perheen kasvatti, Urho Kekkosen ikätoveri, joka eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin politisoituneessa ilmapiirissä. Hänen vanhempansa eivät osallistuneet kansalaissotaan, mutta varsinkin äiti oli aktiivinen sosialistisissa piireissä Helsingissä. Nuoren tytön tukiopettaja oli Otto Ville Kuusinen, ja koko Kuusisen klaani oli Hyryläisille niin tovereita kuin sukua.

Nuori Tyyni ei taas kansalaissodan jälkimainingissa jaksanut piitata politiikasta, vaan lähti kotinsa henkistä perimää pakoon Raumalle, jossa tutustui ensi kertaa ravintola-alaan Kauppakamarin tarkoilijana. Nainen ehti opiskella montaa alaa, ainakin sairaanhoitoa ja hierontaa, mutta ravintolabisnekset veivät naisen mukanaan muutaman vuoden Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen.

Tyyni oli Amerikkaan muuttaessaan 24-vuotias, ja vietti ensimmäiset kuukaudet kylmässä ja köyhässä Kanadassa. Meininki ei suuruuksista haaveilevaa neitoa miellyttänyt, vaan hän loikkasi luvattomasti Buffaloon ja sieltä New Yorkin. Luukka kuvaakin herkullisesti sen ajan paperittomuutta, ja sen tuomia käytännön haasteita. Töitä paperittomille siirtolaisille aina löytyi Isossa Omenassa, mutta hän ei voinut poistua maasta silloinkaan, kun varaa Suomen-matkaan olisi jo ollut.

Kirjassa kuvataan suomalaisyhteisön ”white flightia” Harlemista Bronxiin ja sieltä Manhattanille, jossa Tyyni piti viimeisintä Little Finland-juottolaansa vuodesta 1969 saakka. Varsinkin Harlemin ja Bronxin arjen kuvaus on herkullista, ja siinä nousee hyvin esiin myös suomalaisten sopeutuminen afroamerikkalaiseen menoon, vaikka suhteet eivät aina olleet kitkattomat. Tyynin baarit eivät olleet mitään leppoisia perheravintoloita, vaan niissä kävi narkkareita, prostituoituja, mafiosoja ja merimiehiä. Päiväsaikaan niissä saattoi kuitenkin saada kaalikääryleitä, ja muutenkin nostalginen Suomi-menyy oli hyvin esillä.

Tyyni ei ollut mikään puhdas pulmunen, vaan hän oli vilppiin ja silmänkääntötemppuihin taipuvainen, ja varsinkin alkoholia hän laimensi aina, kun silmä vältti. Juopuneilta hävisi arvoesineitä, eikä baarien kirjanpitokaan ollut täysin aukotonta. Monella tapaa hän oli diiva ja suuri persoona, joka jakoi mielipiteitä. Madamen jatkuva lämmin suhde Kekkosen kanssa oli jopa tragikoominen ”kortti”, jolla hän onnistui keplottelemaan itselleen milloin mitäkin etuoikeuksia. Eniten nauratti vanhan rouvan reissut Suomeen, joilta hän salakuljetti lakkalikööripulloja turkkinsa sisällä.

Teos on varsinainen runsaudensarvi, ja se kattaa myös valtavan määrä New Yorkin yleisempää historiaa. Joissain kohdissa skippasin sen ”faktabokseja”, joissa tunnelmoitiin yleisemmässä ajan hengessä. Omaan makuuni kirjassa oli hieman liikaa faktaa, mutta se ei millään muotoa laimentanut tämän eksoottisen ja rikkaan elämäntarinan tenhoa.

Kuvaliitteet edustavat kirjassa parhautta, ja eniten ihastutti ja puistatti Tyynin vanhuuden kokemus, jossa hän pääsi samaan kuvaan Donald Trumpin ja Rosa Parksin kanssa Ellis Islandin juhlagaalassa joskus 80-luvulla.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka ovat lähiaikoina matkaamassa New Yorkiin, koska tämän kirjan vinkkien perusteella voisi tehdä todella jännittävän ”finglish”-kiertueen moneen kaupunginosaan.

HELMET-haasteessa teos sopinee moneen kohtaan, mutta sijoitan sen kohtaan 30: ”Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.”

Suurhyökkäys vierashuoneessa

Teos: Jari Järvelä: Kosken kahden puolen (Tammi, 2018)

Äänikirjan lukija: Jon Jon Geitel

Lukuvuoteni 1918-teeman ympärillä on ollut kiireinen, ja olen yrittänyt rajoittaa itseäni viimeisten, vielä lukemattomien teemateosten suhteen, koska tiedän, että ainakin tiedollisesti aihe on nyt omassa päässäni loppuun käsitelty. Henkilökohtaisella tasolla kansalaissota ei osoittaudu dramaattiseksi episodiksi – suvussani oli vain yksi punainen uhri, jonka kohtalosta vaiettiin. Tästä toki haluaisin tietää, mutta noin yleisemmin en muista kysymyksen punikeista ja lahtareista herättäneen suurta juopaa eri suvun haarojeni välillä.

Jos juureni olisivat sattuneet muualle Suomeen, olisi tilanteeni voinut olla hyvinkin samansuuntainen kuin Jari Järvelän romaanissa Kosken kahta puolta. Siinä kahden leirin väliin puristuksiin jäänyt pariskunta, Järvelän vanhemmat, muuttavat 1960-luvulla toiselle puolelle Suomea saadakseen olla rauhassa vanhempiensa ja isovanhempiensa keskinäisiltä kaunoilta. He ovat kotoisin Vammalasta, pitäjästä, joka oli pahasti jakaantunut kosken kahta puolta. Kirjassa perheen siteet kotipuoleen ovat edelleen vahvat, ja pieni Jari viettää kesiään tasapuolisesti molemman mummin luona.

Aino ja Sofia ovat molemmat leskiä, ja hemmetin jääräpäisiä sellaisia. Äidin puolella punaisessa suvussa myös isomummo Johanna on elossa Jarin varhaislapsuudessa – nainen, joka pakotettiin lypsämään sodan jalkoihin jääneitä vieraiden tilojen lehmiä. Ruotsinkielinen Sofia kasvaa Haminan seudulla meren rannalla, eikä sota kohtele hänenkään perhettä silkkihansikkain. Sofia on myös ollut sodan aikana Ainoa vanhempi, ja siksi muistaa tapahtumia tarkemmin kuin Aino. Molemmissa suvuissa muisti on jämähtänyt vuoteen 1918, eivätkä he tunnu muistavan toisen maailmansodan tapahtumia lainkaan yhtä tarkasti.

Nauroin pidäkkeettä kohtaukselle, jossa Sofia-mummo tuo perheelle lahjaksi Mannerheim-taulun, jonka haluaa ripustettavaksi vierashuoneeseen. Näin hän kokee olonsa kodikkaammaksi poikansa luona vieraillessaan, eikä miniän mukaan anoppi enää riisuutuisi muiden miesten kuin Gustavin silmien alla. Kun taas Aino saapuu vieraaksi samaan huoneeseen, kuva herättää suurta kalabaliikkia, ja se on piilotettava kauas tämän silmiltä. Itsekin olen täällä Tampereen puolessa ihmetellyt Mannerheim-taulujen esiintymiä jopa omanikäisten tuttavien kodeissa, ja varsinkin kirpputoreilla. Toki episodi on kliseisin mahdollinen, mutta sopii hyvin teoksen henkeen.

Parasta kirjassa on lapsen maailma, ja 70-lukuun sijoittuvat muistelot, jotka toimisivat hyvin myös ilman kansalaissotateemaa. Järvelä kertoo lapsuutensa kesistä Vammalassa niin elävästi, että olin melkein pakahtua. Varsinkin episodit Sofia-mummin luona kiinnostivat, sillä niissä päästiin ruotsinkielisen porvariston ytimeen. Mummi luki Feminaa ja yritti parhaansa opettaa jälkeläisilleen äidinkieltään. Puutarhassa marjaterttuja laskettiin ruotsiksi, ja kirjassa viitataan myös aikaan, jolloin Vammalassa saattoi vielä käydä jumalanpalveluksissa toisella kotimaisella. Itämaisen maton hapsujen suoristaminen oli moraalinen kysymys, jolle Jarin vanhemmat serkut myös osasivat nauraa.

Pidin varsinkin siitä, että suvun molemman haaran historioille annettiin tasavertainen painoarvo. Sofia on valkoisessa hegemoniassaan vielä astetta kiihkeämpi kuin Aino, eikä historian oppitunneilta säästy kukaan hänen seuraansa päätyvä. Toisaalta teos osoittaa, että sovinto on mahdollista vielä vanhassakin iässä.

Lukemistani tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista Kosken kahta puolta on henkilökohtaisin ja intiimein teos, joka vaikutti minuun varsinkin tunnetasolla. Mitään uutta kansalaissodasta en kokenut oppivani, mutta opin jotain Vammalasta, paikkakunnasta, jossa olen jopa muutamia kertoja vieraillut. Vierailu Nälkälänmäen työläisalueella tuntuu melkein pakolliselta rastilta tämän lukukokemuksen jälkeen.

Olen nyt lukenut Finlandia-ehdokkaista kolme kuudesta, ja ilahtunut teemojen erilaisuudesta. Järvelää ja J. Pekka Mäkelää yhdistää romaanin teeman henkilökohtaisuus – molemmat ammentavat ”aineistonsa” oman suvun historiasta, mikä sekä syventää että rajoittaa kirjoittamisen mahdollisuuksia.

Kuuntelin teosta äänikirjana, ja tämäkin kokemus oli harvinaisen hauska. Kosken kahta puolta on hengittävä teksti, joka toimii hyvin ääneen luettuna. Äänikirja ei myöskään ollut nälkävuoden mittainen, joten sille uhrattu aika ei tuntunut tuhlaukselta.

Suosittelen tätä teosta niille, jotka eivät ehdi lukea viimeaikaisista 1918-aiheisista kirjoista kuin yhden. Kirja soveltunee hyvin myös nuorille lukijoille, joilla ei ole omakohtaista muistoa 1970-luvusta. Erityisen ansiokasta kirjassa on kaikenlaisen opettamisen, saarnaamisen ja selittämisen puute, eli historiaa eletään siinä enemmän aistihavaintojen kuin koulumaisen oppimisen tasolla. Tämä voi innostaa jopa sellaista lukijaa, joka normaalisti karttaa historiallisia romaaneja.

Historian havinaa lyhytjänteisille

Teos: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (Aula &co, 2018)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazard on lontoolaisen yläkoulun uusi historianopettaja, joka saa 12-vuotiaissa aikaan taianomaista ryhdistäytymistä. Hänen tarinankerron taitonsa on vangitseva, ja lähikortteleihin liittyvä muistinsa ilmiömäinen. Välillä mies käyttäytyy kummasti oppitunneilla, kärsii pahoista päänsäryistä ja tuntuu vetäytyvän omiin maailmoihinsa, mutta lasten vanhemmilta saatu palaute kertoo omaa tarinaansa. Tähtiopettajasta halutaan pitää kiinni, sillä vastaavia pedagogisia lahjakkuuksia on vaikea saada sitoutumaan Tower Hamletsin ongelmanuoria pursuavaan valtion kouluun. 

Matt ihastuu päätä pahkaa ranskanopettaja Camilleen, mutta pelkää tunteidensa osoittamista siksikin, että ”päivänkorentoihin” liiallinen sekaantuminen on häneltä kiellettyä. Hän kuuluu salaiseen yhdistykseen, jonka säännöissä kielletään ihmisolioihin rakastuminen. Tämä siksi, että rakastuminen johtaa automaattisesti vaikeuksiin, jos ei kumppanin niin ainakin ulkomaailman taholta. Eikä ihme, koska oikeasti Tom on yli 400-vuotias albatrossi, ”alba”, eli hitaasti vanheneva poikkeusyksilö. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on kevyt ja toiminnallinen aikuisten satu, jossa tavataan muun muassa Shakespeare, kapteeni Cook, Scott Fitzgerald ja suuri määrä noitavainon riivaamia ihmisiä. Teoksen keskiössä on Lontoo, mutta Tom Hazard ehtii pitkän elämänsä aikana elää myös Pariisissa, ympäri Yhdysvaltoja, Islannissa ja Kanadassa. Hän pääsee laivapojaksi Tyynenmeren saaria valloittamaan, kokeilee mainarin kovaa elämää kuparikaivoksissa Arizonassa, mutta onnellisin hän on kausina, jolloin hän voi elättää itseään muusikkona. Silti luutun tai pianonsoitto vievät hänet liian lähelle inhimillisiä tunteita, rakastumisen kiihkoa, jonka tietää olevan hänelle hengenvaarallista. 

Vaikka teksti oli helppoa ja melkein liiankin sujuvaa, en ahmaissut tätä yhdeltä istumalta, vaikka potentiaalia tässä on juuri sellaiseksi teokseksi. Pidin Tomista henkilöhahmona, vaikka paikoitellen koin, että Haig laittaa postmodernin ihmisen 1600-luvun teemapuistoon. Tom kohtaa ensirakkautensa ollessaan oikeasti 18-vuotias, orvoksi jääneen hedelmäkauppias-Rosen, joka asuu siskonsa kanssa kahdestaan omassa talossaan Hackneyssä. Ja vaikka 1600-luvun miljöön kuvaus on verevää, en ollut täysin vakuuttunut rakkaustarinan uskottavuudesta. Koin, että mentaliteettien tasolla kirjasta jäi paljon uupumaan, tai vaihtelut eri aikakausien välillä olivat niin nopeita, että paikoitellen kirja sortui pinnallisiin huitaisuihin. 

Luinkin tätä ensin nuortenkirjana, ja uskoisin sen keskeisenä kohderyhmänä olevan itseäni nuoremmat lukijat. Kirjan tarjoama historiallinen anti on kuin kävisi fuusioruokaa tarjoavassa buffetissa: kaikkea voi maistaa vähän, mutta ruokalajeja on vaikea muistaa jälkikäteen. 1600-luvulle sukellettiin jo hieman pidemmäksi aikaa, maisteltiin kyyhkyspiirasta ja palsternakkamuhennosta, mutta muut seikkailut jäivät lyhytjänteisiksi. Teoksen nykyisyydessä oli ehkä terävimpiä havaintoja, joiden kautta lukija voi pohdiskella omaa suhdettaan elettyyn historiaan. 

En kuulu teoksen kohderyhmään, koska luen paljon historiallista fiktiota ja arvostan huolellista pohjatyötä. Yleensä pidän myös enemmän sellaisista historiankuvauksista, jotka eivät pursua merkkihenkilöitä. Tässä julkkisten litania oli vähintään yhtä rasittava kuin Enni Mustosella, ja yhteen kirjaan oli ympätty vielä neljän vuosisadan kulttuuri-ikonit. Muuten aikamatkailun idea oli fantasiakirjallisuuden perussettiä, ei hirvittävän kekseliästä sellaista, mutta toimivaa juonen punonnan kannalta. 

Olen lukenut monia brittiromaaneja, joiden taustalla luulen olevan laskelmoitu menestysromaanin kaava, ja tämä kuuluu niihin kirkkaasti. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja uskon sen menestyvän vielä paremmin. Ongelmana tämän tyyppisten hyvän mielen fantasiateosten kanssa on, että ne pyrkivät miellyttämään keskivertolukijaa, joka tässä tapauksessa on kai nuorehko kaupunkilainen, jonka ymmärrys historiasta on sosiaalisen median värittämä. Ainakaan scifin ja fantasian suurkuluttajille tämä ei ole suunnattu, mutta sopisi hyvin jollekulle, joka vasta tutustuu noihin genreihin. 

Musapuolella kirja miellytti minua eniten, ja päähäni jäi soimaan muun muassa Don Henleyn ”Boys of Summer” vuodelta 1984. Sille annan pointsit, koska en kyseistä biisiä edes muistanut, vaikka se oli niin tunnelmallinen.