Hatanpään mailla 1200-luvulla

Teos: Evald Ferdinand Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa: kertomus Tuomas Piispan ajoilta (WSOY, 1884)

Luettuani Fredrika Runebergin romaanin Katariina Boijesta löysin vielä toisenkin historiallisen romaanin samoilta hoodeilta, ja se oli tuota Isonvihan saagaa jännittävämpi. Evald Ferdinand Jahnssonin teos kertoo elämästä Pirkanmaalla 1200-luvulla, ja vähän Turunkin tienoilla.

Tarina Hatanpään Heikistä keskittyy kristinuskon ja pakanauskon väliseen hengen taistoon, ja kuvaa rikkaan Hatanpään talonpojan perillisen pyrkimystä naida Liuksialan kartanon Lyyliä, joka Henriikkanakin ristimänimeltään tunnetaan. Lyyli tosin ei ole helposti voitettavissa, koska hän on mahdollisesti vielä Hatanpään tilallisia vauraammasta kodista.

Lyylin kilpakosija Hieraniemen Paavo ei hyväksy saamiaan rukkasia, vaan päättää hakea oikeutta aina Turun piispalta saakka. Koston hengessä hän kutsuu ristiretkeläiset kurittamaan Hämeen kapinallisia pakanoita. Turussa vietetään uuden tuomiokirkon vihkiäisiä, ja sattuupa Paavo tapaamaan retkellään jopa Latvian arkkipiispan.

Kirjassa pakanoiden joukko polttaa neljä dominikaanimunkkia elävältä jossain päin Kangasalaa. Korven Kelo-niminen noita on erityisesti kastettujen pikkulasten perään, mutta Liuksialan Lyyli pyrkii pelastamaan nämä lapsiparat teuraalta. Tahalan Taara on naispuolinen velho, joka ennustaa kuoleman merkkejä ympärillään. Manalan eukon tyttäriä pyörii vähän kaikkialla, mutta varsinkin vanhojen käräjäkivien tienoilla.

Kirjan pariskunnalle ei todellakaan käy hyvin, vaan molemmat kyyditetään Turkuun viimeiselle tuomiolle. Jos tämä kyseinen Heikki on ollut oikeasti olemassa, niin hänen kuolinpaikkansa on epäselvä: tämän tarinan mukaan Heikki teloitetaan Turussa, kun taas muiden tarinoiden mukaan miehen kuolinkivi on edelleen löydettävissä jossain Arboretumin alueelta.

Noin kolmannes romaanin sisällöstä liittyy ulkomailta tulleen pappisväen tarinointiin kaukaisista ristiretkistä muun muassa saraseenien maille, ja suomalaisten pakanoiden uhmakkuutta vertaillaan muslimeihin.

Tämä on sen tyyppinen kirja, joka avautuisi parhaiten lukijalleen, jos hän pääsisi luennan aikana käymään muutamassa kirjan kohteessa mielellään asiantuntevan oppaan kanssa. Itse en tällä lukukierroksella kokenut kirjan pakanallisia osuuksia vieraiksi, mutta osa munkkien ja papiston jutuista meni yli hilseen, koska niissä oli niin paljon katolista erityissanastoa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 18: Teoksen kannessa on koru.

Hatanpään kartanon naisenergiaa

Teos: Fredrika Runeberg: Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (1857, uusi painos Saga Egmont)

Suomennos: Arvo Lempiranta

Äänikirjan lukija: Vilma Kinnunen

En ajatellut, että kykenisin ymmärtämään Fredrika Runebergin esikoisromaania, mutta hänen miehensä merkkipäivän kunniaksi päätin haastaa itseäni. Teos kertoo isonvihan ajasta ja sen jälkipyykistä Hatanpään kartanolla nykyisen Tampereen kaupungin alueella.

1700-luvun alussa Pyhäjärven rannat ovat syvää korpea, jossa sudet ja karhut väijyvät pikkulapsia. Rouva Katariina Boije on leskirouva, jolla on kolme aikuistuvaa lasta. Poika on sotimassa ulkomailla, ja Katariina on jäänyt pitämään yksin kartanoa kahden tyttärensä kanssa. Naisten asema tiluksilla on varsin turvaton, ja näin talo tulee kasakoiden polttamaksi vuonna 1712.

Perhe joutuu sodan tiimellyksessä hajalleen. Margareeta-tytär tulee Ruotsin joukkojen sotilaan, Mauno Malmin pelastamaksi, kun taas Katariina-rouva ja Sesilia-tytär ovat päässeet venäläisen ruhtinas Galitzinin suosioon, ja palaavat lopulta kotikonnuille asuttamaan kartanon pystyyn jäänyttä torppaa. Ollessaan mierontiellä Margareeta suostuu pelastajansa kosintaan, vaikkakin järven jäällä toimitettua vihkimistä ei ole koskaan kirjoitettu kirkonkirjoihin.

Rouva Boijelle uutinen tyttären liitosta alempisäätyisen miehen kanssa on kauhistus, eikä hän osaa osoittaa tarpeeksi kiitollisuutta tyttärensä pelastumisesta. Margareeta elää vuosikausia äitinsä epäsuosiossa, kuullen puolisostaan vain kirjeitse. Vasta Sesilian kuoleman jälkeen äiti hyväksyy Margareetan liiton, koska hän alkaa olla riippuvainen tyttärestään.

Ihmissuhteiden kuvauksena teos on varsin juureva, ja useat kansanihmiset tuovat tarinaan uskottavuutta. Ymmärrykseni faktan ja fiktion suhteesta ei ollut kirjaa lukiessa täydellinen, ja vaikeasti ymmärrettävää vanhahtavaa tyyliä oli juuri yleisen historian osuudet, eli Runebergin tapa kronikoida niitä.

Kirjassa seikkaillaan useilla paikkakunnilla Tampereen ja Turun välillä, joten lukija voi bongailla tekstistä itselleen tuttuja paikkoja. Itselle nuo Hatanpään maisemat ovat hyvinkin tuttuja, ja myös Kangasalan historia 1700-luvulla alkoi kiinnostaa, koska kirjan Margareeta oli piilossa myös siellä, paikkakunnan pappilassa.

Saga Egmontin äänikirjojen kansitaiteesta huutelen sen verran, että pidän suurta osaa niistä halvanoloisina/naiiveina, mutta tämä kansikuva puhutteli minua tummissa sävyissään. Myös Vilma Kinnusen luenta oli onnistunut, ja täytyy myöntää, että ilman äänikirjaa tuskin olisin jaksanut lukea kirjaa loppuun.

Vankileirien raiteistolla

Teos: Sotavankileiri no 23 . Kuolemaa, kulkutauteja ja rautatienrakennusta (Saga Egmont 2012/2023)

Äänikirjan lukija: Panu Vauhkonen

Tulipa sitten luettua tietokirja, joka liippasi liian läheltä. Viime keväänä luin jo kaiken mahdollisen saatavan Oriveden lepraparantolasta, ja nyt on aika tutustua näiden seutujen vankileirien saaristoon. Kun tässä on tullut vietettyä aikaa tämän peräkylän asemanseudulla, niin tarinat rautateiden rakennuksesta kiinnostavat uudella tavalla.

En siis eilen eilistä tiennyt, että rataa Orivedeltä Jämsään rakennettiin venäläisten sotavankien voimin vuosina 1941-2. Ennen tätä junat kulkivat Haapaveden kautta, ja se sai aikaan melkoisen mutkan matkanteossa. Vankileirejä oli useammassa kylässä parakeissa, ja olot niissä olivat varsin kurjat ja alkeelliset.

Noin 60 000 sotavankia on valtava määrä pienessä ja köyhässä maassa, jossa piti hoitaa samaan aikaan Karjalan evakkojen asutusta. Alkuvaiheessa vankeja pidettiin enimmäkseen virallisilla leireillä, mutta pikkuhiljaa heistä osa siirtyi yksityiseen majoitukseen maatiloille. Vankeja ei ollut kaupungeissa, vaan enimmäkseen pienillä paikkakunnilla, niin korvessa kuin mahdollista.

Näistä vangeista noin kolmannes menehtyi nälkään ja kulkutauteihin. Näin kävi myös Oriveden suunnassa, jossa ne ratatyötkään eivät edistyneet kuten suunniteltiin, koska vankien terveys ei kestänyt niin raskasta työtä. Varsinkin pilkkukuume vaivasi heitä, eikä leirien täisaunat olleet riittäviä taltuttamaan epidemiaa.

Tuhat sotavankia Orivedellä, Länkipohjassa ja Jämsässä on suuri määrä, ja vaikka vankeja pyrittiin pitämään eristyksissä, niin työn liikkuvuuden vuoksi he olivat kontaktissa paikallisen väestön kanssa. Romansseja syttyi, ja monet yrittivät karkaamista. Varmasti myös vankien läsnäolo on herättänyt levottomuutta.

Leirien muonitus oli sitä tasoa, ettei sitä kärsi ajatella kovin syvällisesti näin jälkikäteen. Sotavankimakkara oli oikeasti syömäkelvotonta ja suuri terveysriski, mutta onneksi vangeilla oli mahdollisuus täydentää muonavarastojaan metsistä ja järvistä. Välillä he saivat myös Punaisen Ristin avustuksia ulkomailta.

En voi väittää, että nautin kirjasta, sillä olen sen raskaasta sisällöstä edelleen järkyttynyt. Toki olen jotain lukenut näistä leireistä aiemminkin, mutta aihepiiri ei ole niin suuresti kiinnostanut. Uskon kuitenkin, että kirjan sisältö saattaa tuntua ajankohtaisemmalta nyt kuin kaksi vuotta sitten.

Hyvää kirjassa on kirjailijan kiihkoton, faktapitoinen äänensävy, ja se, että hän on nähnyt paljon vaivaa paikallisen kontekstin avaamisessa. Pimiä on kasvanut näillä seuduilla ja alkuperäiset motiivit hänellä kirjan kirjoittamiseen olivat jotain muuta kuin akateemiset. Pidin varsinkin siitä, että hän siteerasi paljon paikallislehtiä. Niistä sai varsin kattavan kuvan sota-ajan syrjäseutujen mielenmaisemasta. Varsinkin Oriveden Sanomissa oli ollut jatkosodan aikana melko sakeaa natsi-Saksan myötäilyä.

Lähdin lukemaan kirjaa päässäni taas uusi fiktio, mutta lyhyen kartoituksen jälkeen huomaan, että venäläläisistä sotavangeista ja heidän suomalaisista morsiamistaan on jo kirjoitettu aika paljon. Se ei ehkä sitten kuitenkaan ole minun aiheeni, vaikka joku radanvarsiromanssi pyöriikin kiihkeästi päässäni.

Sydämessä ikuisesti Inkerinmaa

Teos: Maiju Korte ja Ulla Savolainen: Sodan ja karkotuksen lapset (Teos, 2023)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Inkerinsuomalaisista on viime aikoina julkaistu useita tietokirjoja ja muistelmia. Aihe on kiinnostanut minua pitkään, ja olen lukenut tätä kirjallisuutta paljon. Tätä kirjaa olen kuikuillut aiemminkin, mutta ensi kuulemalla pitkästyin sen pitkän akateemisen johdannon aikana. Pitkästyin siksi, että siinä läpikäyty yleinen historia oli minulle liian tuttua.

Teos on todella monipuolinen, huolellisesti tutkittu ja perusteellinen. Se kuuluu myös niihin kirjoihin, joita voi olla helpompi seurata painotuotteena kuin äänikirjana. Itselläni ainakin sellaiset tietokirjat, joissa ei ole selkeää juonta, ovat hankalia kuunneltavia. En voinut vaihtaa äänikirjaa tekstiksi, koska lainasin kirjan Piki-kirjastosta.

Kirjaa varten on haastateltu informantteja, mutta siinä käytetään myös kirjallisia muistelmia, julkaistuja ja julkaisemattomia. Kiinnostavia kirjallisia lähteitä ovat mm. kirjailija Juhani Konkan (1904-1970) muistelmat ja Mari Tolpan (1907-1998) elämäkerta hänen tyttärensä kirjoittamana. Konkka oli kotoisin Toksovasta ja hänen isänsä oli yhteiskunnallinen aktivisti ja rousseaulainen kasvattaja. Tolppa kasvoi aivan Suomen rajan kupeessa Valkeasaaressa. Molemmissa suvuissa oli pakolaisia Suomen puolella, mutta moni suvun jäsenistä joutui myös gulagiin.

Konkka on minulle jokseenkin tuttu kirjailija, vaikka en ole tainnut lukea häneltä kuin yhden teoksen. Hänen käännöksiään venäläisestä kirjallisuudesta on tullut vastaan enemmänkin. Hänen tyttärensä Anita Konkka taas on kirjoittanut paljon isästään, ja hänen kirjojensa kautta olen oppinut paljon toisen polven inkerinsuomalaisuudesta.

Mari Tolppa oli minulle aiemmin tuntematon henkilö, jonka elämänvaiheet olivat kovin värikkäät. Mari oli ehtinyt elää nuorena monessa eksoottisessa neuvostovaltiossa vapaaehtoisesti, ei pakkosiirrettynä. Hän oli toisen maailmansodassa Suomessa pakolaisena lapsineen, mutta perheen oli palattava takaisin Neuvostoliittoon.

Lyyli Ronkosen (1927-2008) ja Ella Ojalan (1929-2019) muistelmat ovat myös kiinnostavia, sillä ne on kirjoitettu lapsen näkökulmasta. Ronkonen muutti Suomeen keski-ikäisenä tutkijana vuonna 1980, kun taas Ella Ojala oli saanut jäädä Suomeen teini-ikäisenä toisen maailmansodan aikana.

Ellan tarina on poikkeuksellinen siksi, että hänen perheensä ei tosiaankaan palannut Neuvostoliittoon, vaikka inkeriläisistä valtaosa palautettiin. Itse olen tavannut sellaisia henkilöitä, jotka olivat olleet Suomessa sodan aikana lapsina, ja olivat sitten muuttaneet Suomeen 90-luvulla uudestaan.

Viola Heistonen (s. 1937) joutui muuttamaan yksitoistahenkisen perheensä kanssa Udmurtiaan. Perhe pääsi käymään tuhotussa kotikylässään Oinaalassa, mutta elämä siellä ei enää ollut elinkelpoista. Perhettä heiteltiin ympäri neuvostotasavaltoja vielä sodankin jälkeen.

Moni kirjan henkilöistä opiskeli neuvostoyliopistoissa, menestyi hyvin urallaan neuvostokansalaisina, ja oli ainakin osittain omaksunut kotimaansa vallitsevan historiankirjoituksen. Näin myös muistot ovat mahdollisesti muuttaneet muotoaan eri elämän vaiheissa.

Keskityin tässä postauksessa nyt lähinnä niihin informantteihin, jotka ovat julkaisseet muistelmiaan. Nämä vievät noin puolet kirjasta, ja toinen puolisko keskittyy suulliseen muistitietoon. 

Albert Kirjasen (1936-2019) laaja haastattelu, joka tehtiin vuonna 2018 Korialla, tuntuu yhtä kattavalta kuin edellä mainitut kirjat. Hän oli muuttanut Suomeen 1990-luvulla, ja toiminut aktiivisesti inkeriläisten yhdistyksissä. Muun muassa hän oli ollut rakentamassa uudelleen kotikylässään Skuoritsan kirkkoa.

Vastaavasti kirjaan on haastateltu göteborgilaista Alina Kekkosta, jonka perhe päätti muuttaa Suomesta Ruotsiin vuonna 1944. Ruotsin inkeriläisistä suuri osa oli tullut sinne salakuljettajien avulla Suomesta. Ruotsiin päätyi niitä ihmisiä, jotka halusivat varmistaa karkotuksen välttämisen.

Kokonaisuutena teos on tutkijoiden aikaansaama tasapainoinen tietokirja, jossa tunteet huomioidaan, mutta ei mennä ne edellä. Innostuin enemmän Lea ja Santeri Pakkasen yhteisestä matkakirjasta, jossa isä ja tytär etsivät yhteisiä juuriaan Inkerinmaalla ja muualla diasporassa. Toisaalta näiden projektien vertailu on epäreilua, koska Kortteella ja Savolaisella ei ole inkeriläisiä taustaa. Tässä kirjassa koin, että haastattelumateriaaleja olisi voitu käyttää rohkeammin, koska niissä oli sellaista materiaalia, jota lukija ei voi hakea muualta.

Kirjan kansikuvan tyttö kertoo myös omaa, koskettavaa tarinaansa. Hänet ikuisti Antti Hämäläinen, itsekin inkeriläistaustainen valokuvaaja, joka pystyi purkittamaan sodan aikana inkeriläiskylien elämää merkittävällä skaalalla. Hän oli myös ollut Klookan pakolaisleirillä, josta lapsia ja perheitä siirrettin Suomeen. Olen tutustunut Hämäläisen kuviin laajemminkin. Niissä tavoitetaan jotain, mitä monet muistelmat eivät osaa kertoa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 42: Kirjan nimessä on alaotsikko.

Pride-kulkueen historiallisista juurista

Teos: Jonas Gardell: Oikeus rakkauteen (Johnny Kniga, 2023)

Suomennos: Otto Lappalainen

Äänikirjan lukija: Anssi Niemi

Ruotsalainen Pontus Wikner (1837-1888) kirjoitti aikanaan teoksen ”Psykologisia tunnustuksia”, jossa hän kuvasi taipumustaan miesrakkauteen. Ennen avioliittoaan Idan kanssa miehellä oli kaksi muuta rakastettua, Hugo ja Herman. Nuoren teologian ylioppilaan hengellinen kriisi oli syvä, eikä hän löytänyt sielulleen rauhaa kirjoittamalla tunteistaan.

Mies kirjoitti filosofisen tunnustuskirjan lihallisista tunteistaan, mutta määräsi sen testamentissaan sinetöityyn peltilaatikkoon viideksikymmeneksi vuodeksi. Kirjoitelma on päässyt julkisuuteen vasta 1900-luvun puolella, ja se on ”löydetty” vasta myöhemmin, kun ruotsalainen sateenkaariliike alkoi järjestäytyä.

Oikeus rakkauteen on romaani, joka kertoo niin Pontuksen elämästä kuin Pride-kulkueen ideoinnin alkumetreistä sata vuotta myöhemmin. On kiinnostavaa, että tämä ideointi alkoi 1970-luvun alussa Örebrossa. Kaupunki kun on tunnettu enemmän vapaakirkoistaan kuin vapaa-ajattelijoistaan. Ennen kulkuetta oli Gay Power Club, joka toimi maan alla useammassa osoitteessa. Ensimmäinen Pride-kulkue pidettiin toukokuussa 1971, ja siihen osallistui noin viisitoista henkilöä, mukaan lukien Ronny, Vanja ja Kerstin.

Nuori Ronny alkoi etsiä rakkautta Tukholman uimahalleista ja Örebron puistoista noin parikymppisenä. Kerstin ja Vanja julkaisevat kihlausilmoituksen Aftonbladetissa. Kaikilla kolmella on ollut hankaluuksia työmarkkinoilla kaapista ulostulon jälkeen. Useampaan kaupunkiin perustetaan sateenkaarikansan neuvontapuhelimia. Medioita kiinnostaa näiden pioneerien elämä, ja heitä kutsutaan televisioon puhumaan valinnoistaan.

Kirja on monipuolinen historiikki, joka kertoo koskettavalla tavalla niin yksilöistä itsestään kuin yhteiskunnan muutosprosesseista. Jonkun verran olen jo lukenut myös suomalaisen sateenkaarikansan historiasta, joten tässä kuvatut vaiheet tuntuivat aika samansuuntaisilta. Varsinkin kuvat miehistä, jotka etsivät rakkautta puistoista ja uimahalleista, tuntuivat tutuilta.

Olen tainnut lukea enemmän kirjoja Jonas Gardellin puolisolta Mark Levengoodilta kuin Gardellilta itseltään. Tämän jälkeen pitäisi varmaan lukea Gardellilta tuo kuuluisa trilogia HIV-teemasta, jonka olen onnistunut ohittamaan. Tätä kirjaa suosittelen ihan kaikille , mutta varsinkin nuorille lukijoille, jotka pohtivat joitain kansalaisoikeuksiin tai aktivismiin liittyviä kysymyksiä. Kirjan ”välispiikeissä” on myös hyvää faktatietoa, joka auttaa lukijaa taustoittamaan kuvattuja historiallisia kehityskaaria.

Äkkilähtö Sortavalaan

Antti Järvi: Mihin katosi Antti Järvi? Kertomus kuolleesta isoisoisästä ja luovutettuun Karjalaan jääneistä (Gummerus, 2023)

Syksyn kirjauutuuksista ensimmäisenä lukulistalleni pomppasi tuore tietokirja kulttuuritoimittaja Antti Järven isopapan katoamisesta Neuvostoliittoon. Aihe on varsin tuntematon suurelle yleisölle, eikä sitä olla varsinaisesti tutkittu, vaikka historiantutkijoiden parissa toki on tietoisuus ilmiöstä.

Moni varmasti muistaa Antti Tuurin Ikitien romaanin tai leffan muodossa, mutta siinä oli kyse Neuvostoliittoon vasten tahtoa 1930-luvulla muilutetun miehen tapauksesta, jolla oli vahva halu palata kotimaahan. Vähemmän tiedetään niistä tapauksista, jotka päättivät jäädä kotikonnuilleen luovutettuun Karjalaan toisen maailmansodan aikana. Aihe on myös ollut arka niissä perheissä ja suvuissa, joissa jollekin suvun jäsenelle näin oli käynyt, koska sodan jälkeen heihin kohdistui monenlaisia poliittisia paineita.

Nyt 80 vuoden viiveellä aiheesta voi jo kirjoittaa, ja Järvi tarjoaa meille mahdollisuuden nähdä tällaisen henkilön sielunmaisemaa. Hänen nimikaimansa Antti Järvi oli syntynyt vuonna 1882, joten jäädessään kotiin Jaakkimaan vuonna 1940 hän ei enää ollut nuori mies. Hän oli neljän pojan isä jolla oli itseään 14 vuotta nuorempi vaimo, Sanna. Avioliitto ei ollut kovin onnellinen, joten Järvien suvussa oli pitkään spekuloitu, oliko Antilla mahdollisesti toinen nainen, jonka vuoksi hän oli tehnyt radikaalin ratkaisunsa.

Kirjassa kuvataan pariskuntaa, joka kuitenkin on kirjeyhteydessä rajan yli vuonna 1940. Kirjeissään Antti ilmaisee kaipuutaan perhettään kohtaan, mutta vihjaa epämääräisesti tapahtumiin, jotka johtivat hänen erikoiseen ratkaisuunsa. Mies ei kuitenkaan alussa tehnyt katoamistemppua perheeltään, vaan yhteys heihin katkesi sodan tiimellyksessä.

Vuonna 1940 Antti Järvi asui Sortavalassa Seminaarinkadulla, ja kirjeisiin oli laittanut viestiä mystinen nainen, Helena Pöysti. Järvellä oli aluksi syytä epäillä, että tämä oli isopapan rakastajatar, mutta nainen osoittautui serkun tyttäreksi, jolla oli yhtä lailla kommunistisia sympatioita. Tämän Helenan aviomies tuli ammutuksi vuonna 1941 poliisin toimesta Vantaalla. Veikko Pöysti oli aikanaan kuuluisuus kommunistipiireissä, ja myös hänen isänsä Antti Pöystin vaiheista tiedettiin, koska tämä oli loikannut rajan taa jo ennen sotaa. Näin ollen voidaan päätellä, että Antti Järvellä oli lähipiirissä esimerkkejä loikkaamisesta, eikä hän ehkä tehnyt päätöstään tietämättömyyden kuplassa.

Pidin kirjassa varsinkin siirtolaisuuden kuvauksesta. Kyseinen Antti oli ollut nuorena miehenä yksitoista vuotta satamajätkänä ja mainarina Yhdysvalloissa. Mahdollisesti juuri tuo kokemus johti miehen poliittiseen radikalisoitumiseen, vaikka hän oli ollut aikanaan jo pitkällä maahan integraatiossa. Paluu johtui äidin sairaudesta kotipuolessa ja halusta välttää kutsunnat ensimmäiseen maailmansotaan. Juuri nyt olen itse penkomassa Amerikan siirtolaisten tarinoita omaa kirjoitusprojektiani varten, joten tämäkin teos tarjosi omanlaisensa ikkunan ilmiöön.

Kirjassa liikutaan Suomen puolella varsinkin Lapissa ja Kokkolan seudulla, jonne Järven suku asettautui evakkovuosien jälkeen. Evakkoon jaakkimalaiset päätyivät Rovaniemelle, mikä ei ollut uudelleen aloittamisen kannalta helpoin ympäristö. Isomummo Sannalla olisi ollut halu muuttaa lähelle Savonlinnan sukulaisiaan, mutta tähän hän ei saanut lupaa. Myöhempi elämä Kokkolassa oli lähtenyt rullaamaan, mutta teoksessa esitetty kirjeenvaihto kertoo perheestä, jossa oli jatkuvaa huolta toimeentulosta ja hengissä selviämisestä.

Luulen, että teoksen juju piilee muistojen ja tunne-elämän aihepiirin käsittelyssä.Järvi kuvaa isoisäänsä Arvia, joka kantoi isänsä salaisuutta raskaana taakkana läpi elämänsä. Suvussa Antin kohtalosta ei kokonaan vaiettu, mutta tiedon murusia jaettiin niukasti, ja mieheen usein viitattiin puolikkain lausein. Kirjan kirjoittaminen sai alkunsa vuonna 2020 siitä, kun kirjailijan setä oli ottanut yhteyttä ja ehdottanut Järvellle aiheen tutkimista. Olin yllättynyt siitä, kuinka paljon heiltä löytyi kirjalllista materiaalia aiheesta, ja mitä Järvi onnistui löytämään tutkimusmatkoillaan.

Se, että todistus Yhdysvaltojen kansallisuudesta oli joskus 1990-luvulla löytynyt Jaakkiman kotitalon rakenteista, tuskin oli sattumaa, ja tarina siitä, kuinka sukulaiset kohtasivat talon uudet asukkaat, oli koskettavaa.

Kaiken kaikkiaan teos on huolellisesti rakennettu, ja tietokirjaksi yllättävän juonivetoinen kertomus juurista, muistoista ja identiteetin palasista, jotka ovat levällään monessa paikassa. Monella lukijalla tulee olemaan tarttumapintaa tarinaan ylisukupolvisista muistoista, vaikka heillä ei olisikaan evakkotaustaa.

Kuurojen true crime-historiasta

Teos: Salla Fagerström: Kymmenen kirveeniskua (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Maria Jyrkäs

Dekkariviikon kolmanneksi rastiksi valitsin True crime- teoksen, joka sijoittuu 1910-luvun Suomeen eli autonomian aikaan ja Varsinais-Suomen merelliseen kontekstiin. Siinä liikutaan Kustavissa, Vehmaalla, Lokalahdella ja Uudenkaupungin seudulla, ja jonkun verran myös Turussa.

Vuonna 1914 Vehmaan Lokalahdella surmattiin seitsemänkymppinen itsellinen torpparin tytär Fia Åberg, joka asui yksin saaristolaismökissä lähellä sukulaisiaan. Naisen ruumis oli kadonnut, mutta surman uskottiin tapahtuneen mökissä. Mökin lähistöltä löytyi verinen matto, ja todisteaneistona pidettiin myös mökistä anastettua, lähes arvotonta irtainta omaisuutta.

Teosta syytettiin Iida Saarista (1888-1956), kuuroa nuorta naista, joka oli kotoisin Kustavista, mutta oli viettänyt kiertävää elämää piikana ja irtolaisena lähikunnissa. Iidalla oli pahatapaisen maine, ja hänellä oli kontollaan aiempia omaisuusrikoksia. Hän oli käynyt seitsemän vuotta kuurojen koulua Turussa, mutta oli tullut potkittua pois oppilaitoksesta viimeisenä vuonna säädyttömään käytökseen viitaten.

Teos on mahdollisesti näistä lukemistani kotimaisista historiallisista true crime-teoksista synkin, mutta se on myös vakuuttava ja temaattisesti kattava. Itse luin sitä ennen kaikkea dokumenttina vammaisten asemasta 1900-luvun alkupuolen Suomessa. Kirjailija itse on kuuro, joka on käynyt kuurojen sisäoppilaitosta Jyväskylässä 1990-luvulla. Ja vaikka aika ja konteksti ovat eroavia, hän pystyy samastumaan nuoren Iidan asemaan ilmiömäisesti.

Kuurojen opetuksessa käytettiin kovia otteita 1900-luvun alussa, ja lasten pahoinpitely oli siksikin helppoa, ettei kuurojen, kotoaan kaukana asuvien katsottu kykenevän kantelemaan lyömisestä kenellekään. Toki kovat otteet kuuluivat myös ns. normaalien lasten kasvatukseen noina aikoina. Silti kuuroja pidettiin usein erityisen pahatapaisina, jos he eivät sopeutuneet tuon ajan ableistiseen opetukseen. Tuolloin opetuksen valtavirtaa oli oralismi, eli puhumaan opettaminen pakkokeinoin. Tähän käytettiin myös kummallisia välineitä, eli lapsia pakotettiin muodostamaan äänteitä muun muassa lusikkaa suussa käyttäen. Tietysti sama lusikka kiersi kaikkien lasten suussa pesemättömänä, ja tämä johti kulkutautien nopeaan leviämiseen.

Iidan tarina on epätyypillinen kuuron naisen tarina kapinallisuudessaan ja traagisuudessaan. Hän syyllistyi moniin pikkurikoksiin, ja sai parikymppisenä kaksi aviotonta eri miesten kanssa. Ensimmäisen lapsen isäksi epäiltiin Iidan isäpuolta, mikä tuntui erityisen ahdistavalta. Nämä kaksi kun viihtyivät vähän liiankin hyvin yhteisillä kalaretkillä. Asiasta ei kuitenkaan päästy varmuuteen, ja Iida jatkoi kanssakäymistä äitinsä ja tämän miehen kanssa lapsen syntymän jälkeen. Ensimmäinen lapsi jäi äidin hoitoon, kun taas toinen lapsi joutui huutolaiseksi äidin jouduttua vankilaan.

Vankilaan jouduttuaan Iida aloitti kirjeenvaihdon viranomaisten kanssa armahtamisprosessia pyytäen. Yleinen tulkinta hänen keissistään oli, että hänet oli lavastettu syylliseksi vanhan naisen murhaan, ja hän oli vammaisena naisena helppo syntipukki siksikin, ettei asiointitulkkaus oikeussalissa ollut tuohon aikaan kovinkaan kehittynyttä.

Iida ei saanut armahdusta, vaan istui koko tuomion Hämeenlinnan naisvankilassa. Vankilasta vapauduttuaan hän oli jo vieraantunut aikuisuutta lähenevistä lapsistaan. Hän joutui mielisairaalaan loppuiäkseen, mutta sai ehkä tuossa yhteisössä hyväksyntää olemalla hyödyllinen työihminen ja käsitöiden taitaja.

Voi ja huoh. Iidan tarinaan mahtui enimmäkseen suuria murheita, joten se jätti minut apeisiin tunnelmiin. Vastaavia viboja olen saanut varsinkin Seilin saaresta kertovista kirjoista, joissa kohtasin vastaavia naiskohtaloita. Seilin saaren naisista lukiessani olen ilmeisesti ollut vahvemmin varusteltu henkisesti, kun taas tämä teos pääsi yllättämään karuudellaan. Tarvitsen aikaa sen sanoman prosessointiin, joten pikaisesti kirjoitettu blogiarvio ei ehkä tee teokselle kunniaa.

Salla Fagerströmille annan kuitenkin täydet pointsit empaattisesta kirjoitustyylistä ja tutkimuksellisesta, pohtivasta otteesta, joka lähenee mikrohistoriaa. Teos muistutti minua muun muassa Jenni Stammeierin ja Teemu Keskisarjan vastaavista tosielämän rikoskirjoista. Verrattuna Keskisarjan viihteellis-provokatoriseen tyyliin tämä teos vaikutti kuitenkin huolellisemmin kehystetyltä ja kypsemmältä esitykseltä. Toivon, että dekkariviikko tuo teokselle uusia lukijoita, ja ainakin itse olen sellainen, eli löysin lukuvinkin jostain viikkoon liittyvästä somepostauksesta.

Totaalikieltäytymisen historiaa

Teos: Erno Paasilinna: Rohkeus. Arndt Pekurisen elämä ja teloitus. (Otava, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Lang

Viimeisen parin viikon aikana olen etsinyt Kainuuseen sijoittuvaa kirjallisuutta, joissa keskiössä olisivat Kuhmon ja Suomussalmen rajaseudun kylät. Suuri osa löytämistäni teoksista on ollut sotakirjallisuutta, enkä ole saanut näitä teoksia luettua loppuun.

Eilen illalla luin yhteen putkeen Erno Paasilinnan teoksen Arndt Pekurisesta (1905-1941), miehestä, joka oli Suomen kuuluisin aseistakieltäytyjä 1930-40-luvuilla, ja joka pakotettiin lähtemään jatkosotaan jalkaväkirykmenttiin Suomussalmelle, ja sieltä rajan taakse Vienan Karjalaan. Pekurinen teloitettiin rintamalla esimerkinomaisesti sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt pukeutumasta asepukuun ja ottamasta kivääriä käyttöönsä.

Olen ollut tietoinen Pekurisen kohtalosta jo pitkään, mutta en tiennyt hänen toimintansa kaikista ulottuvuuksista. Paasilinna on onnistunut luomaan mahdollisimman kattavan henkilökuvan henkilöstä, joka yhtäältä oli paljon parjattu, jopa vihattu julkisuuden henkilö, ja samalla yksityisyydestään kiinni pitävä työmies ja perheenisä.

Arndt Pekurinen oli torpparin poika Juvalta joka tutustui rauhan aatteeseen jo nuorena koululaisena Tolstoita ja Arvid Järnefeltin lukiessaan. Hän onnistui pakenemaan kutsuntoja vuosikausia, mutta muutettuaan Helsinkiin hän järjestäytyi systemaattisemmin, ja hänestä tuli yksi Suomen Rauhanliiton näkyvimpiä hahmoja.

Moni muu Rauhanliiton pasifisti, kuten Felix Iversen ja Aarne Selinheimo, vältti vankilan ja pakkotyön johtuen korkeammasta luokka-asemasta. Heitä pidettiin työnsä puolesta yhteiskunnallisesti merkittävinä henkilöinä, kun taas Pekurinen oli aito työmies, joka eli myös pitkiä kausia työttömänä. Pekurista pidettiin myös älyllisesti vajaamielisenä, vaikka hän oli saanut Lapinlahden sairaalasta mielentilatutkimuksesta terveen paperit. Hän vietti pitkiä jaksoja joko vankilassa tai pakkotyöleirillä. Tämä johtui siitä, ettei hän suostunut ottamaan vastaan mitään siviilitehtävää, joka oli kytköksessä puolustusvoimiin.

Pekurisen ennakkotapauksen vuoksi maassamme voimaan tuli vuonna 1931 ns. Lex Pekurinen, jonka mukaan totaalikieltäytyjiä sai suorittaa palveluksensa 18 kuukauden vankeusrangaistuksena. Tämä oli kuitenkin varsin takapajuinen järjestely, jos sitä verrataan muiden Pohjoismaiden ja Hollannin lakeihin. Suomi oli 1930-luvulla kova yhteiskunta, jossa toisinajattelijoiden asema oli vaikea.

Kirjan hurjin episodi tapahtuu vuonna 1930, jolloin Pekurinen oli suorittamassa tuomiota Ilmajoen varavankilassa. Tuolloin vankilasta päästyään hän koki klassisen muilutuksen, kun Lapuan liikkeeseen kuuluneet Ilmajoen iskujoukot kyydittivät hänet asemalle, ja järjestivät julkisen nöyryytyksen, jossa oli vahvoja poliittisen terrorin piirteitä. Asiaa puitiin talvikäräjillä, mutta muiluttajat selvisivät lievin tuomioin, osa sai pelkät nuhteet teoistaan.

Pekurisen kohtalo toisessa maailmansodassa kertoo sotaoikeuden mielivaltaisuudesta, ja mielipidevankien kirjavista kohtaloista. Häntä ei syytetty maanpetoksesta, eikä hänen poliittinen taustansa olisi antanut syytä vangitsemiseen samalla tavalla kuin niiden tapauksessa, jotka olivat selvästi Neuvostoliiton kätyreitä. Pekurisella ei ollut mitään siteitä Neuvostoliittoon, mutta hän oli saanut paljon tukea muun muassa Britannian parlamentista.

Teos kuvaa myös Pekurista yksityishenkilönä, aviomiehenä, isänä ja ystävänä. Hän meni vuonna 1934 naimisiin karjalaissyntyisen Alexandran kanssa, ja sai tämän kanssa kaksi lasta. Säde-tyttärellä oli muistoja isästään, kun taas nuorempi lapsi Arndt Jr. oli vasta kaksivuotias isän kuollessa. Vaikka perheessä oli köyhyyttä, kokivat he 30-luvun loppupuolella lievää vaurastumista. Perhe vietti kesiä Herttoniemen raittiusseuran kesäsiirtolassa, jossa ei tietoisesti puhuttu politiikasta. Muutenkin Pekurinen oli lähipiirissään tarkka siitä, ettei aatteen levitys tapahtuisi vapaa-aikana.

Perhe-elämän kuvaus antaa vaikutelman, että kyseessä oli varsin moderni pariskunta, joilla ei ollut miesten ja naisten töitä. Pekurinen oli osallistuva isä jo siksi, että hänen vaimonsa kävi vakituisessa työssä turkisliikkeessä, kun taas hän itse sinnitteli pätkähommissa. Pekurinen oli myös absolutisti, mikä johti siihen, ettei hänen perheessään juhlittu yhtä railakkaasti kuin naapurustossa yleensä.

Pekurisen tarina keriytyy auki kohti väistämätöntä kohtaloaan, eli se kertoo miehestä, joka on 36-vuotiaana täysin valmistautunut kuolemaan. Kirjassa ei siis kysytä, kuinka teloitus olisi voitu välttää.

Jatkan tämän jälkeen toista tulkintaa samasta ihmiskohtalosta Kai Sadinmaan kertomana. Sadinmaan teos on henkilökohtaisempi, sillä siinä kerrotaan myös hänen omista taisteluistaan evankelis-luterilaisen kirkon sisällä.

Uusi vierailu Säteen kolhoosissa

Teos: Vieno Zlobina: Their Ideals Were Crushed (Siirtolaisuusinstituutti, 2017)

Oma kirjoitusprokkikseni on jämähtänyt jonnekin Petroskoihin johtavalle tielle. Olen kirjoittanut Tuulasta, nuoresta toimittajasta, joka kohtaa Stalinin vainoista selviytyneitä naisia 1970-luvulla. Yksi naisista on Valentina, joka päätyy asumaan Tampereelle vanhoilla päivillään. Valentina oli aiemman romaanitekeleeni päähenkilöitä, eli tunnen hänet hahmona jo perinpohjaisesti. Tuulaan tutustuminen on ollut takkuisempaa, koska hän on varsin ristiriitainen persoona. Kävelevä aikapommi.

Viime vuosikymmenellä olen lukenut kaiken mahdollisen suomen- ja englanninkielisen materiaalin Petroskoin amerikansuomalaisista. En muista, olenko lukenut tämän Vieno Zlobinan (1919-2020) teoksen, mutta toisen vastaavan teoksen muistan, jossa päähenkilö oli yhtä lailla lapsena Neuvostoliittoon muuttanut henkilö. Tämä taisi olla Mayme Sevanderin (1923-2003) They Took my Father.

Vienon elämänkaari näyttäisi jo graafisena esityksenä huikealta. Hän muutti vanhempiensa kanssa Aunuksen lähelle Säde-kolhoosiin 7-vuotiaana Kanadasta, kävi oppikoulua ja yliopistoa Petroskoissa, tuli sodan aikana evakuoiduksi Kazakstaniin, ja palasi tekemään elämäntyötään Petroskoihin yliopiston kielitieteiden opettajana ja tutkijana. Vuonna 1965 hän siirtyi viettämään eläkepäiviään Viroon. Vuonna 1989 hän pääsi käymään Suomessa ensi kertaa elämässään, ja sieltä hän muutti takaisin Kanadaan 70-vuotiaana. Kanadasta hän on siirtynyt takaisin Viroon lapsenlapsen hoiviin 95-vuotiaana.

Tämä muistelmateos on varsin maltillinen esitys lapsuudesta ja nuoruudesta totalitaristisessa maassa. Valtaosa tekstistä kuvaa arkisia oloja Säteen kokeilutilalla, ja vasta loppuosassa päästään perheen tragediaan, eli Vienon isän katoamiseen vankileirien saaristoon. Eelis ja Emma Ahokas olivat Säteen kolhoosin vastuunkantajia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon jo siinä vaiheessa, kun kolhoosin peltoja raivattiin ensi käyttöön. Eelis vietiin leireille, ja oletettavasti hän kuoli siellä jo vuonna 1938, mutta omaiset saivat tapahtuneesta tekaistuja kuolintodistuksia. Emma-äiti koki myös kovia Stalinin vainojen aikaan, mutta hän eli vanhaksi, ja päätyi elämään vanhoilla päivillään ainoan tyttärensä luona Petroskoissa.

Zlobina muistaa kolhoosin elämänkaaren iloineen ja suruineen, tähtihetkineen ja pohjakosketuksineen. Ensimmäiset vuodet tilalla olivat toiveikkaita, mutta ahdinkoon ajauduttiin jo vuonna 1935, jolloin kolhoosin nimi vaihdettiin Papaniniksi venäläistämistoimenpiteiden imussa. Tämän jälkeen tilan tuottavuus romahti dramaattisesti, ja ovia alettiin kolkutella pelottavalla tavalla öiseen aikaan.

Kyseessä ei kuitenkaan ole ns. rankka kirja. Esimerkiksi Antti Tuurin Ikitie on huomattavasti dramaattisempi kertomus saman kolhoosin elämänkaaresta. Zlobina oli kirjoittajatyyppinä tutkija, joka nojasi paljon faktoihin, tilastoihin ja numeroihin. Tämä ei tarkoita, että tarinasta puuttuisi tunnetta, mutta kirjan kertoja kuvaa mieluummin ulkoisia tapahtumia kuin syvällistä sisäistä mielenmaisemaa.

Amerikansuomalaisten sopeutumisesta uuteen kulttuuriin teos tarjoaa monipuolisen kuvan. Uudisraivaajien tyttärenä pieni Vieno joutui sopeutumaan uuden maan niukkuuteen suht nopeasti, ja varmasti myös unohtamaan synnyinmaansa Kanadan käytäntöjä. Kirja antaa vaikutelman, että monille muille myöhemmin tulleille amerikansuomalaisille sopeutuminen oli vaikeampaa. Uusilla tulokkailla oli myös hienoja, massasta erottuvia vaatteita, joita paikalliset kadehtivat. Heidän oli myös mahdollista asioida omissa liikkeissään, joissa valikoima oli runsaampaa kuin paikallisissa kaupoissa.

Luin teosta pikaisesti etsien siitä tiettyjä Petroskoihin liittyviä asioita. Skippasin kolhoosin tuotantolukuihin ja karjanhoitoon liittyvät osuudet, jotka eivät tällä kertaa kiinnostaneet. Löysin tästä jotain uutta pontta luomaani Valentinan hahmoon, eli tulin vakuuttuneeksi siitä, että ”more is more”. Valentinasta ei ole tulossa amerikansuomalaista hahmoa, mutta hänenkin tarinaansa saattaa tulla hieman lisää kierroksia.

Kahdentoista aikavyöhykkeen tragedia

Teos: Anne Applebaum: Gulag. Vankileirien saariston historia (Siltala, 2022)

Suomennos: Antero Helasvuo

Äänikirjan lukija: Simo Häkli

Olisiko teillä hetki aikaa jutella gulagista? Ai eikö? No, kerron siitä huolimatta. Olen kuunnellut äänikirjana Anne Applebaumin teoksen, joka on painettuna 679 sivun pituinen. Äänikirjaa kuuntelin vähemmän aikaa kuin 28 h 49 minuuttia, sillä tahti oli nopeutettu ja joitain osia meni ohi puoliunessa. Mutta teos oli minulle helpompi ymmärtää kuin Applebaumin aiempi teos Punainen nälkä, jota yritin kahlata läpi jo ennen Ukrainan sodan alkamista.

Applebaum on tutkinut aihetta 40 vuoden ajan, alkaen opiskelija-ajoista, jolloin hän oli Neuvostoliitossa amerikkalaisena vaihto-opiskelijana. Gulagiin liittyvän alkuperäisaineiston saatavuus ei ollut kovin kattavaa tuolloin, eikä se ole sitä edelleenkään, jos tutkija on ulkomaalainen. NL: n kaatumisen jälkeen perustettu Memorial-järjestö on tehnyt valtavan työn muistojen tallentamisessa, mutta sen pystyssä pysyminen on vaikeaa näinä aikoina. Tavallaan myös tämä kirja on merkittävä muistoja säilyttävä dokumentti, koska siihen on kerätty valtava määrä ensi käden muistoja ja kaunokirjallisia viitteitä eri kielillä.

Koin vaikeimmaksi ottaa vastaan niitä osuuksia, joissa kerrottiin lasten kohtaloista vankileireillä. Yleistä oli, että äidit ja lapset pidettiin samassa paikassa siihen saakka, kun lapsi täytti kaksi vuotta, minkä jälkeen ”kansanvihollisten” lapset vietiin lastenkoteihin. Lapsen eloonjäämisen ja älyllisen kehityksen kannalta olennaista oli jonkinlainen yhteys biologiseen äitiin varhaisessa lapsuudessa.

Stalinin kuoleman jälkeen taas oli tyypillistä, että vähemmän vaaralliseksi arvioiduille ”kansanvihollisille” tehtailtiin psykiatrisia diagnooseja ja he päätyivät vankileirin sijaan lukituksi mielisairaaloihin. Esimerkiksi viivästynyt skitsofrenia oli tyypillinen diagnoosi toisinajattelijoille: kyseiseen diagnoosiin ei liittynyt fyysisiä sairauden piirteitä, mutta tietynlaisia mielipiteitä pidettiin jo vahvoina oireina.

Uutta tietoa sain varsinkin vankileirin uskovaisista. Uskonnon harjoittaminen saattoi olla monilla syy leirille joutumiseen, ja vanhauskoisten ortodoksien lisäksi vainottuja ryhmiä olivat muun muassa baptistit ja Jehovan todistajat. Osa uskovaisista kieltäytyi kokonaan työstä, ja rankimmat totaalikieltäytyjät kutsuivat valtiota Neuvosto-saatanaksi. Uskovien ryhmien välillä oli usein solidaarisuutta, ja he muodostivat kiinnostavia alakulttuureja.

Kirjassa kerrotaan paljon eri etnisten ryhmien selviytymisstrategioista, ja siinä käsitellään myös suomalaisten kommunistien hankalaa asemaa. Aino Kuusisen muistelmat ovat olleet yksi tärkeä lähde, ja sellainen teos, jonka itsekin haluaisin lukea. Suomalaisilla, balteilla, puolalaisilla ja ukrainalaisilla oli paljon yhteistä, sillä heitä kaikkia pidettiin jo syntyperän vuoksi lähtökohtaisesti epäilyttävänä aineksena. Jos heillä vielä oli heikko venäjän kielen taito, he joutuivat erityisen haavoittuvaan asemaan.

Hurjimmillaan tätä teosta voi lukea kuin poliittista trilleriä, varsinkin osuuksissa, joissa kerrotaan ammattirikollisten roolista ja mustan pörssin liiketoiminnasta. Parhaimmillaan kirja taas tarjoaa monipuolista ja kiihkotonta tietoa ilmiöstä, jota monien meistä voisi muuten olla mahdoton yrittää ymmärtää. Olen myös lukenut muutaman romaanin Gulagista (muitakin kuin Solzhenitsyniä lukiossa), mutta osa tuoreemmista fiktionaalisista tuotoksista ovat olleet vähän liiankin raflaavia. Esimerkiksi Heather Morrisin Cilkan tarina oli minulle liian raskas kakku, vaikka se oli lähes viihteellinen teos juutalaisnaisesta, joka joutui sekä natsien että kommunistien leirille.

Gulag saattaa saada koko elämäni lukuhistoriassa rankimman tietokirjan tittelin (ja olen lukenut rankkoja kirjoja myös Afrikan ja Aasian maiden sortavista koneistoista ja kansanmurhista), mutta samalla ihailen Applebaumin lakonista kirjoitustyyliä. Kuuntelin äänikirjaa noin neljä päivää, mutta jos oikeasti haluaisin omaksua kaiken kirjan tietomäärän, sen lukemiseen voisi mennä monta viikkoa.

Kaunokirjallisuuden näkökulmasta teos on myös todellinen aarreaitta, ja tämän vuoksi koukutuin Gulagiin enemmän kuin Punaiseen nälkään, jossa keskiössä oli enemmän taloushistoria kuin taide. Kirjallisuuden saralla ansiokkaista oli samizdat-genren läpikäyminen, jossa päästiin jo 1980-luvulle glasnostin aikaan.

Kirjaa kuunnellessani minulla oli mahdollisuus keskustella siitä erään venäläisen kirjailijan kanssa Jyväskylän Kirjailijatalon keittiössä, joten siksikin lukukokemus oli erityisen tärkeä.