Kiihkeästi punatähtipuun alla

Teos: Tessa Bridal: The Tree of Red Stars (Milkweed Editions, 1997)

Uruguay oli Etelä-Amerikan kirjamaiden vaikein rasti, ei siksi, ettei sieltä tulisi kiinnostavaa kirjallisuutta, vaan sitä ei vaan tuntunut löytyvän kuin espanjaksi. Tietämykseni maasta on kovin hatara, mutta viime aikoina olen lukenut maan kansalaisten kapinasta Stora Ensoa vastaan, mikä tuo maan poliittiset taistelut lähemmäksi kotia. Kun vielä muistaa, että maan väkiluku on vain n. 3,3 miljoonaa, se auttaa ymmärtämään kulttuurituotannon skaalaa.

Kirjailija Tessa Bridal on syntynyt ja kasvanut Uruguayssa, mutta muuttanut nuorena perheensä kanssa Yhdysvaltoihin, ja asunut tämän lisäksi Britanniassa. Monipuolinen nainen on myös teatterin ammattilainen, ja on kehittänyt menetelmiä soveltavan teatterin käyttöönotosta museoiden arjessa. Hän on julkaissut kaksi romaania, joista lukemani The Tree of Red Stars on esikoinen. Olisin ollut enemmän kiinnostunut uudemmasta teoksesta, River of Painted Birds (2015), joka on jo toinen löytämäni historiallinen eteläamerikkalaisromaani, jossa on irlantilainen onnenonkijanainen päähenkilönä. En kuitenkaan saanut tuota teosta käsiini, ja tyydyin lukemaan tämän esikoisen, joka käsittelee Uruguayn lähihistoriaa.

Romaanin kertoja on nuori Magdalena, joka on paennut maan painostavaa sotilasdiktatuuria Britanniaan. Sieltä käsin hän yrittää hoitaa rakastettunsa Marcon asiaa ihmisoikeusjärjestöjen kautta. Marco on istunut vankilassa liian kauan aikaa, ja moni muu ystävä on joko kuollut tai kadonnut. Naisen side kotimaahan on vahva, vaikka hän yrittää välillä elää eurooppalaisten huoletonta, vapaa-aikakeskeistä elämää.

Teos jakautuu Magdan lapsuuden ja nuoruuden muistelmiin, ja poliittisen nykytilanteen analyysiin. Nuori tyttö kasvaa 1950-luvulla diplomaattien suosimalla asuinalueella Montevideossa, ja hänen paras ystävänsä on naapurin Emilia, joka on puoliksi brasilialainen. Magda käy kallista yksityiskoulua, ja Emilia valtion lähikoulua. Naapurustossa asuu tuoreita juutalaispakolaisia, mutta siellä lymyilee myös entisiä natseja. Lapset tulevat tietoiseksi toisen maailmansodan realiteeteista yksityiskohtaisesti, vaikka sen päänäyttämö Eurooppa on kaukana.

Kirjan suku on hyvin tietoinen brittiläisistä juuristaan, mutta ne eivät välttämättä ole kaikkialla maassa arvostettu piirre. Kun britit saapuivat uudisraivaajiksi Uruguayhin 1800-1900-lukujen vaihteessa, maa oli monessa suhteessa edistyneempi kuin Britannia, eikä varsinkaan yläluokka olisi halunnut naittaa tyttäriään punatukkaisille tulokkaille. ”Puhdasta” uruguaylaista rotua ei ole olemassakaan, mutta espanjalaisten ja portugalilaisten jälkeläiset ovat kovin sisäsiittoisia.

Luokkaerot ovat valtavat pienessä maassa, ja köyhiin suhtaudutaan parhaimmillaan hyväntekeväisyyden kohteina, muttei henkilöinä, jotka voisivat itse vaikuttaa kohtaloonsa. Magdan perheessä on tapana viedä kuluneita vaatteita ja taloustavaraa teiniäiti Gabrielalle slummiin, ja näillä retkillä tyttö oppii jotain ympäröivästä yhteiskunnasta. Jo 14-vuotiaana hän politisoituu ja karkaa luvatta kuuntelemaan Che Guevaraa yliopiston kampukselle. Retki on yläluokkaisille pumpulissa kasvaneille tytöille suuri irtiotto, joka tulee määrittelemään heidän tulevaisuutensa suuntaa.

Kirjassa kuvataan Tupamaro-sissiliikkeen maanalaista toimintaa 1960-70-lukujen vaihteessa, ja Magdan kaksoiselämää liikkeen jäsenenä ja valtion virkanaisena. Hän auttaa liikkeen sissejä korkea-arvoisten panttivankien kidnappaamisessa, ja samaan aikaan edustaa kaupungin seurapiireissä. Lähes kaikki hänen lähipiiristään joutuvat pidätetyiksi, kidutetuiksi tai vangituiksi, ja hän on ainoa, joka traumaattisen vankilajakson jälkeen onnistuu pakenemaan.

Romaani ei ehkä ole kaikista omaperäisintä, poeettisinta kaunokirjallisuutta, mutta tekstistä välittyi alusta saakka niin lämmin, hyvä henki, että innostuin tarinasta toden teolla. Luulen, että Uruguayn kontekstin pienuus on estänyt romaanin nousemisen globaaliksi hittikirjaksi, vaikka tässä on jopa loisteliaampaa 50-luvun lapsuusmuisteloa kuin Elena Ferrantella. Naapurit juoruilevat paljon, mutta enimmäkseen hyväntahtoisesti, teetä nautitaan arvostetuista brittiposliiniseteistä, ja naisia, jotka pukeutuvat housuasuun kirkkoon, arvostellaan suorasukaisesti.

Toki raa’at kidutuskohtaukset tuntuvat absurdeilta muuten lempeän ja elämäniloisen narratiivin keskellä, mutta poliittisen väkivallan luonne on usein sellaista. Kirjassa oli paljon samoja elementtejä kuin Chilen vuoden 1973 vallankaappauksen tarinoissa, vaikka Uruguayssa selvittiin vähemmällä määrällä uhreja.

Maahaastematkani varrella olen istuskellut mitä eksoottisempien puiden alla, mutta punatähtipuuhun en ennen tätä törmännyt. Kirjan nimi leikittelee hauskasti kommunismin, sosialismin ja joulutähtien välillä. Vieläkään en ole tainnut omin silmin nähdä valtavia joulutähtipuita, mutta ne loivat kirjaan erityistä tunnelmaa.

Kirjahaasteen romaaneista tämä teos kuuluu yllättäjiin siksi, että se onnistui kertomaan minulle täysin tuntemattomasta maasta valtavasti, ja koin oloni enemmän kotoisaksi kuin vieraaksi tarinan sisällä.

Maahaaste etenee nyt kohtaan 149/196: Uruguay.

Mainokset

Kebabeläimiä ja kaalikääryleitä

Teos: Diana Abu-Jaber: The Language of Baklava (Pantheon, 2005)

Kirjahaasteeni arabimaailmaosuuteen olen ajatellut etsiä kepeämpää ja rauhanomaista nykykirjallisuutta, jos suinkaan mahdollista. Luulen, ettei se onnistu kaikkien maiden kohdalla, mutta ainakin aion yrittää. Tähän mennessä olen lukenut teoksia Pohjois-Afrikasta, Irak-rasti eli Hassan Blasimin uusin teos on vielä käsittelemättä, ja muiden arabimaiden kohdalla on päässä lyönyt tyhjää.

Koska pidän arabimaiden ruoasta, toki haasteeseen pitää lukea mukaan ainakin yksi ruoka-aiheinen muistelmateos. Amerikkalais-jordanialainen Diana Abu-Jaber (s. 1960) kirjoittaa kahden kulttuurin lapsuudestaan ja nuoruudestaan 1960-70-luvuilla teoksessa The Language of Baklava. Abu-Jaber kasvoi aikana, jolloin ei vielä puhuttu juhlivaan sävyyn käsitteestä ”hyphenated identities”, mutta kun kulttuurieroista puhuttiin, ruoka oli konkreettinen lähtöpiste.

Kirjassa perheen isästä Ghassanista tulee ensin Bud ja sitten Gus. Bud-nimitys jää lempinimeksi perhepiirissä, vaikka lapset oppivat arabiaa keittiön pöydän alla. New Yorkin Syracusessa isän lähtömaahan liitetään raamatullisia määreitä, ja varsinkin lasten katolisen koulun nunnissa Jordanin virran mielikuva herättää hiljaista kunnioitusta. Kun perhe sitten muuttaa takaisin Jordaniaan, Ammanin katolisessa koulussa ei arabiaa saa puhua lainkaan, vaan ranska on nunnien mielestä enkelten kieli. Isällä on koko ajan virityksiä kotimaan suuntaan, ja hän haluaisi viedä perheensä asumaan sinne pysyvästi, mutta siellä asuminen amerikkalaisiin kodinkoneisiin tottumisen jälkeen tuottaa pettymyksiä.

Perillä Jordaniassa Ghassan on onnellisin aavikolla beduiiniteltassa kirkkaan tähtitaivaan alla: hän on isän puolelta beduiinisukua ja äidin puolelta palestiinalainen. Amman ei edusta hänelle kuin käytännöllistä asuinpaikkaa, eikä hänen ole helppo löytää kaupungista töitä. Perhe asuu modernissa kerrostalossa vuoden, ilmeisesti äidin säästöjen varassa, eikä kummallakaan vanhemmalla ole töitä. Paluu beduiinikylään ei tunnu realistiselta länsimaisiin mukavuuksiin tottuneelle perheelle. Palestiinalaiset juuret ovat sitten jotain aivan muuta, mutta miehen äiti on kuollut jo ennen Dianan syntymää, eikä ole välittämässä omia reseptejään. Isoäiti on ollut koulutettu kristitty, ja anglikaanisen papin tytär Jerusalemista. Hän on aikanaan lähtenyt asumaan aavikolle ilman mukavuuksia rakkauden vuoksi. Isän ”aito” Jordania on kuitenkin omanlaisensa fiktio, jonka ylläpitäminen tulee perheelle kalliiksi.

Lasten äitiä eivät saksalais-irlantilaiset sukujuuret kiinnosta, ja mummokin kaivaa bravuurireseptejään tylsästä Betty Crockerin keittokirjasta. Mummo hyväksyy vävypojan taustan, mutta samalla viljelee puolirasistista kuvastoa itämaista, ja varsinkin itämaisesta ruoasta. Perheen kodissa isällä on läsnä ollessaan automaattinen kokkausvastuu, ja hänen poissa ollessaan perhe elää Wonderbreadilla ja monotonisilla levitteillä. Grillaaminen sukulaisten kesken kuuluu perussettiin, eikä vanhempien setien luona ole tavatonta, että miehet teurastavat lasten lemmikkilampaan porvarillisen idyllin takapihalla. Kebabeläimistä vuohi on vielä lammasta arvokkaampi, mutta sitä yleensä hankitaan vain kunniavieraille.

Suurin kulttuurinen vääntö liittyy grillaamisen paikkaan ja ajankohtaan. Naapurustossa on kirjoittamaton sääntö, että barbecue-kutsuja saa pitää vain talojen takapihalla, eikä Dianan isä voi ymmärtää sitä, koska heidän talossaan etupiha on lähempänä keittiötä, josta kaikki haetaan. Perheessä saatetaan grillata myös arkisin ja lumimyrskyn keskellä, joten asia hiertää naapurisuhteita.

Teos on leppoisa, ja juuri sellainen hyvän mielen teos kuin mitä kansiteksti lupaa, mutta minun oli vaikea mieltää tekstiä yliopiston professorin tuottamaksi. Ensinnäkään sen kieli ei ollut kovin rikasta, eikä pohdinta identiteetistä tuonut minulle tässä maailman ajassa mitään uutta. Teoksen ei-jordanialaisille sivuhenkilöille tapahtuu kiinnostavampia asioita kuin Dianan perheelle ja suvulle, mutta mukaan mahtuu myös traagisia maahanmuuttajahahmoja. Dianan venäläisen ystävän isä on kroonisesti masentunut, mutta löytää ilon vertailemalla venäläisiä ja jordanialaisia kaalikääryleitä. Tämän pilkahduksen jälkeen hän kuitenkin päättää päivänsä, mutta kirjaan jää kaalikääryleresepti hänen kunniakseen.

Kirjan reseptit ovat yksinkertaisia ja käyttökelpoisia, eikä ruokakuvauksissa ole ainakaan elitismin leimaa. Kaalikääryleiden lisäksi kokeiluun otan ainakin magloubeh-padan, jossa on lampaan lisäksi kukkakaalia ja munakoisoa. Baklawan leipomisen jätän ammattilaisille, mutta kiinnostavaa kirjassa oli kiistely herkun kirjoitusasusta ja alkuperästä. Turkkilaiset kirjoittavat herkun nimen v:llä ja arabit w:llä. Välillä Diana haluaisi olla muuta kuin arabi, joten hän on kallistunut turkkilaista kirjoitusasua kohtaan.

Kaunokirjallisena tuotoksena annoin teokselle Goodreadsissa vain kaksi tähteä. Optimistina uskon, että Abu-Bakarin romaanit ovat muistelmateosta kiinnostavampia, ja että tämä teos on julkaistu romaanien ”imussa”. Jordaniasta tai arabimaailmasta en oppinut kirjaa lukiessani mitään, ja siksi olin pettynyt.

Maahaasteessa kuitenkin seison nyt rastilla 120/196: Jordania.

Sosiolingvistiikkaa edistyneille

Teos: Merle Collins: Angel (Women’s Press, 1987)

Seikkailen edelleen Grenadan saarella Karibialla, ja päätin ensimmäisen, päätä vaivaavan teoksen jälkeen lukea toisen vastaavan. Merle Collins (s. 1950) on yksi Grenadan vallankumouksen veteraaneista, joka työskenteli sosialistisen kokeilun aikana jonkunlaisena hallituksen tiedevastaavana. Hän muutti vuonna 1983 kokeilun kaaduttua Britanniaan, jossa hän julkaisi ensimmäiset runo- ja fiktiiviset teoksensa ja loi samalla akateemista uraa.

Minulla on nyt muistikuva, että olisin kuullut analyysia Collinsin teoksista jossain akateemisessa kontekstissa. Ainakin kirjailijan nimi oli minulle etäisesti tuttu, vaikka sekoitin hänet trinidadilaiseen Merle Hodgeen. Collins tunnetaan paremmin runoilijana kuin prosaistina, ja tämän proosakierroksen jälkeen voin hyvin kuvitella, että hänen runonsa toimivat varsinkin ääneen luettuna lavarunoutena.

Angel on hämmentävä teos, vaikka se onkin kirjoitettu perinteiseen lineaariseen kasvukertomuksen muotoon. Se on yhdistelmä pikkutarkkaa sosiologista analyysia, poliittisia sloganeita ja runoutta, ja myös uskonnollisuudella on suuri rooli kerronnassa. En usko, että kenelläkään, joka ei ole syvällisesti perehtynyt Karibian alueen kielelliseen moninaisuuteen, on mahdollisuuksia ymmärtää tätä romaania kaikkine sen nyansseineen. Varsinkin sen dialogit ovat paikoitellen kirjoitettu niin paksulla patoisillä, että hymyni oli hyytyä. Monen eri englanninkielisen saaren sanontojen lisäksi Collins ymppää joihinkin kohtiin hollantilaisilla saarilla puhuttavaa papiamentoa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Angel McAllister ja hänen äitinsä Elizabeth alias Dou Dou alias Doodsie. Tarina alkaa Angelin varhaisesta lapsuudesta ja kartoittaa hänen kasvunsa nuoreksi naiseksi ja poliittisen heräämisen nuorena aikuisena. Lapsuudessa Angel kasvaa Hermitagen maalaiskylässä, joka elää muskottipähkinän ja kaakaon viljelystä. Doodsie on käytännössä yksinhuoltaja, sillä hänen miehensä Allen on pitkiä aikoja elonkerjuussa Yhdysvalloissa ja lähettää rahaa kotiin vain satunnaisesti. Välillä hän pitää kyläkauppaa, mutta kauppa suljetaan moneen otteeseen, kun maassa ei ole mitään myytävää.

Pieni maa edistyy niin, että 1970-luvun alussa monet nuoret saavat hallituksen stipendin opiskellakseen muualla Karibian saarilla. Angel pääsee opiskelemaan Monan kampukselle Jamaikalle, jossa hän kokee kasvavansa viisaaksi keski-ikäiseksi kolmessa vuodessa. Kavereilla on itseohjautuva opintopiiri, joka tekee muun muassa ekskursioita Kingstonin länsipuolen slummeihin. Tämä jakso oli minulle elävin, koska olen jopa käynyt tuolla kampuksella, yöpynyt sen asuntolassa ja näin nyt palan sen historiaa sieluni silmin. Mahdollisesti kuvaus on omaelämäkerrallista ainakin näiltä osin, sillä myös Collins opiskeli 1970-luvun alussa tuossa yliopistossa.

Luulin aluksi, että teos sijoittuisi kokonaan vuosien 1979-83 kommunistisen halinnon aikakaudelle, mutta se kattaakin noin 25 vuoden historian sitä ennen. Maassa oli jo ennen vallankumousta poliittisten johtajien henkilöpalvontataipumusta, ja siinä esiintyvä Johtaja näyttää olevan herra nimeltään Sir Eric Gairy. Hän oli ammattiyhdistysaktiivi ja Labour-puolueen perustaja, mutta ei tarpeeksi vasemmalla tehdäkseen yhteistyötä New Jewel Movementin kanssa. Romaanissa liikkeisiin, puolueisiin ja niiden johtajiin ei viitata nimellä, ja varsinkin vallankumouksen ajan narratiivi jää ohueksi.

Kirjaa on aikalaisarvioissa kuvattu sosiologiseksi fiktioksi, mikä on osuva termi Collinsin tyylille. Teoksen tapahtumat ovat hyvin pieniä ja paikallisia, eikä juonessa ole selkeää draaman kaarta, ellei henkilöiden työ- ja opiskeluhistoriaa voi pitää sellaisena. Kielellisesti teos on anteliain, mutta minulla ei tässä harjoituksen vaiheessa ollut paukkuja lähteä avaamaan sen monimutkaista sosiolingvistiikkaa. Suosittelen teosta varsinkin englantilaisen filologian opiskelijoille ja muille kielitieteilijöille, sillä en ole pitkään aikaan lukenut englanninkielistä teosta, joka olisi ilmaisultaan näin hybridinen.

Maahaasteessa olen kohdassa 168/196: Grenada.

Mausterannikon runoudesta

Teos: M.G. Vassanji: The Magic of Saida. (Doubleday Canada, 2012)

M.G. Vassanji (s. 1950) on itäafrikkalaistaustainen kanadalaiskirjailija, jonka monet teokset sijoittuvat joko Keniaan tai Tansaniaan. Tulin tietoiseksi hänen tuotannostaan Kanadan-vaihtovuoteni aikana, ja muistan lukeneeni yhtä hänen romaaneistaan ymmärtämättä siitä paljoa, koska se oli täynnä minulle vieraita historiallisia koordinaatteja.

Annoin nyt kirjailijalle uuden mahdollisuuden, koska intialaisten historia itäisessä Afrikassa kiinnostaa minua. Kenian ja Tansanian rannikko on pitkään ollut kulttuurien sulatusuuni. Tunnetuimpia intialaistaustaisia hahmoja oli Zanzibarin saarelta ponnistanut Freddy Mercury; tämän populaation diaspora maailmalla on ollut mittavaa, ja erityisen paljon heitä asuu Pohjois-Amerikassa.

Romaanissaan The Magic of Saida eläkeikää lähestyvä lääkäri Kamal Punja matkustaa Edmontonista Tansaniaan etsimään kauan kadoksissa ollutta lapsuuden ystäväänsä, naapurintyttö Saidaa. Saida on kuuluisan muslimirunoilija Mzee Omarin tyttärentytär, jonka kanssa mies kasvoi rinnatusten noin 12-vuotiaaksi saakka. Kamal sai oppia arabian kielessä tältä kulmakunnan bardilta, joka kaikkien kauhuksi hirttäytyi mangopuuhun vanhoilla päivillään. Mzee Omar oli paikallisen muslimiyhteisön kävelevä museo, jonka resitaatiot loivat yhteisöön jatkuvuutta vuosikymmenten ajan. Miehen kuolema oli traaginen isku yhteisölle, ja lopetti yhden ajanjakson Kilwan uneliaassa rannikkokaupungissa.

Nuori Kamal oli tuntemisensa viime ajat ihastunut Saidaan, vaikka ei osannut haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta. Saida kuului ylhäisempään muslimisukuun, jonka juuret olivat Arabian niemimaalla; Kamal itse on gujaratilaisen hindun ja afrikkalaisen muslimin sekarotuinen avioton lapsi, jonka isä pakeni takaisin Intiaan pojan ollessa aivan pieni. Kirjassa poika kipuilee identiteettinsä kanssa, eikä koskaan saa tarkempia tietoja isänsä olinpaikasta. 12-vuotiaana hän tulee äitinsäkin hylkäämäksi, ja lähetetään asumaan epämääräisen sedän luo Dar es Salaamiin, joka ei suostu paljastamaan isän salaisuuksia. Opiskeltuaan lääkäriksi Ugandassa hän pääsee muuttamaan Kanadaan, jossa uusi elämä ja identiteetti aukeavat hänelle.

Teoksen keskeinen kertomus – ystävyys Saidan kanssa ja hänen etsimisensä – on kyllä kiehtova, mutta valitettavasti Vassanji ymppää tähän satojen vuosien historialliset taakat ja opettaa historiaa pitkäpiimäisen pedagogisesti. Tämä toki sopii Kamalin henkilöhahmoon, sillä mies on pikkutarkka sukututkija, johon myös aasialaistaustainen vaimo kotona on kyllästynyt. Saidan etsiminen on hänen oma salaisuutensa, josta hän ei voi avautua perheelleen. Pakkomielle ottaa vanhenevaa miestä jo terveyden päälle, mutta hän ei suostu palaamaan Kanadaan edes vaikean ruokamyrkytyksen jälkeen.

Parhaimmillaan romaanissa on melkein elenaferrantemaista magiaa, kun Kamal kelaa muistojaan laiskoista rantapäivistä ja retkistä kotikaupungin läheiseen saaristoon. Suvantovaiheissa jouduin skippaamaan pitkiä osioita, sillä muistelmat saksalaisten siirtomaavallasta olivat nälkävuoden mittaisia, ja mielestäni aukeavat vain lukijoille, jotka ovat kasvaneet Itä-Afrikassa. Koin, että romaaniin oli ympätty kahden teoksen ainekset, ja se toinen teos oli puisevasti kirjoitettu.

Vassanjin tyyli on muutenkin viipyilevää, mutta aikatasojen vaihtelut ovat nopeita. Lukukokemus on erittäin fragmentaarinen, ja kymmenten ihmiskohtaloiden hetteikössä Saidan etsimisestä tulee takkuista hakuammuntaa. Herkkä ja traaginen rakkaustarina uhkaa jäädä kirjaston pölykerrosten ja siirtomaa-arkistojen varjoon.

Olen ennen blogini aloittamista lukenut parempiakin tansanialaisteoksia muun muassa Sophia Mustafalta ja Elieshi Lemalta. Voin kai onnitella kuitenkin itseäni siitä, että tunnen jo ainakin kaksi intialais-itäafrikkalaista kertojaa. Kulttuurisesti heidän maailmansa on kiehtova, sillä monissa suvuissa on monikielisyyden lisäksi myös moniuskonnollisuutta, kuten tämäkin romaani oivallisesti osoitti.

Maahaaste etenee tällä postauksella kohtaan 85/196: Tansania.

Askeleita puhumattomuuden takaa

Zakes Mda: She Plays with the Darkness (Picador, 1995/2004)

Jostain syystä pienet Afrikan maat herättävät minussa enemmän kiinnostusta kirjahaasteeni tiimoilta kuin suuret, eikä teosten löytäminen kaikista näistä lilliputtivaltioista ole helppoa. Jos maissa puhutaan englantia, niiden näkyvyys kirjamaana on taatusti suurempi kuin muunkielisissä maissa. Siksi kirjoja voi löytää vaikka sellaisista maista kuin Lesotho tai Swazimaa, mutta Guinea, Gabon tai Djibouti ovat hankalampia rasteja.

Zakes Mda (s. 1948) on tuottelias eteläafrikkalainen kirjailija, joka on saanut paljon huomiota Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Hän on aikanaan opiskellut Lesothossa, ja siksi yksi hänen romaaneistaan, She Plays with the Darkness, kertoo maan tilanteesta juuri tuona aikana. Lesotho on postimerkin kokoinen maa Etelä-Afrikan keskellä, ja taloudellisesti täysin riippuvainen ”isoveljestään”. Maan demografiaa määrittää se, että noin puolet maan työikäisistä miehistä työskentelee Etelä-Afrikassa tai muualla ulkomailla jättäen naiset totaaliseen vastuuseen perheidensä huollosta.

Romaanin sisarukset Dikosha ja Radisene ovat yksinhuoltajan lapsia, joille isä ei lähetä rahaa ulkomailta. Lapset ovat syntyneet samana vuonna, ja heillä on mahdollisesti eri isä, sillä Dikosha siitettiin neljä viikkoa Radisenen syntymän jälkeen tanssiaisiltana. Sisaruksia pidetään kotikylässä kaksosina, ja kaksosiin liittyy monenmoista taikauskoa. Varsinkin Dikoshan epäsosiaalinen käytös ja puhumattomuus selittyy sillä, että hän on alkuperänsä vuoksi noiduttu.

Dikosha on vuoristokylässä elävä vanhapiikasisko, ja Radisene-veli on päässyt muuttamaan laakson kaupunkiin Mafetengiin opettamaan aikuisia iltakoulussa. Nuori mies on muuttunut ylpeäksi pukumieheksi, jolle kelpaa vain ulkomaalainen alkoholi. Kun iltakoulu sitten suljetaan vuoden 1970 levottomuuksien ja vallankaappauksen aikana, mies jää työttömäksi ja hukuttautuu viinaan kaupungin rankemmassa townshipissä. Poliisiväkivalta vaanii kaikkialla, sillä maassa on ulkonaliikkumiskielto iltaisin, ja juopot kotiinkulkijat ovat vapaata riistaa.

Kirja kehittyy kolmenkymmenen vuoden mittaiseksi kronikaksi, jossa vuorottelevat pääkaupungin ja kotikylän tapahtumat. Radisene on pitkään poissa kotoaan, koska ei ole omasta mielestään tarpeeksi menestynyt palatakseen. Dikoshan elämäntapa muuttuu vuosi vuodelta eksentrisemmäksi: hän ei ole käyttänyt kuin veljensä ostamaa punaista leninkiä ja hän linnoittautuu luolaan, jossa alkuperäiskansa Barwan (tunnetaan myös bushmanneina) edustajat käyvät pitämässä pyhiä menojaan. Kukaan ei tiedä, millä nainen elää, sillä hänen äitinsäkään ei enää viihdy kotona kaalinpäitä viljelemässä.

Mistä sitten tunnistaa, että teos on miehen kirjoittama? Luulin kirjaa aloittaessani sen nimen ja kansikuvan perusteella kirjailijan olevan nainen. Myös sen alkukohtaukset kuulostivat aivan 1980-luvun feministiseltä kirjoittamiselta. Kuvaus kylään yksin jääneiden naisten keskinäisistä tanssirituaaleista oli melkein separatistis-feminististä. Mutta alkukohtausten jälkeen teos siirtyy kuvaamaan Lesothon lukuisia poikkeustiloja ja vallankaappauksia. Eri kenraalit valitsevat erilaista musiikkia radiossa soitettavaksi vallankaappauksen päivänä. Kun radiossa soitetaan samaa biisiä koko päivän, kansa tietää, että jokin on pahasti pielessä pääkaupungissa.

Toki naisetkin kirjoittavat vallankaappauksista, kuten itse hyvin asiasta väitelleenä tiedän. Eikä tässä kirjassa ole puutetta molemman sukupuolen representaatioista. Ehkä kotimaahan jääneet miehet ovat keskivertoa heikompia tai rikollisuuteen taipuvaisia. Kirjassa kuvataan monenmoisia pikkurikoksia, huijauksia ja kyläkäräjien istuntoja paikallisten konfliktien sovittamiseksi. Radisene itse rikastuu lopulta vetämällä välistä vakuutusasiamiehenä, mutta tavattuaan nigerialaisia bisnesmiehiä, jotka saapuvat näyttävät boubou-asut leijuen tapaamaan häntä vuoristokylään saakka hän voi vain todeta, että kotimaan koijarit ovat pelkkiä amatöörejä. Mies menettää koko omaisuutensa, mutta hyväksyy kohtalonsa, sillä raha ei ole rehellisellä työllä hankittua.

Mdan proosa on ihmeellisen tiivistä, ja hän saa mahtumaan noin 200 sivuun valtavan määrän asiaa ja tapahtumia. Odotin kirjalta enemmän poeettista tai mytologista ulottuvuutta, mutta se kehittyi toiminnallisemmaksi ja poliittisemmaksi kuin luulin. Kirjailijan muu tuotanto alkoi heti kiinnostaa, varsinkin Etelä-Afrikan historiaa käsittelevät romaanit.

Historiallisesta näkökulmasta teos yllätti, sillä en osannut arvata noin pienen maan historiaan mahtuvan niin paljon turbulenssia. Kylmän sodan kaiut tuntuivat siinä voimallisina, ja Etelä-Afrikan aikaansaama kauppasaarto kommunismin kitkemisen vuoksi tuntui haudanvakavalta asialta jo maantieteellisten tosiasioiden vuoksi. Apartheidin aikana Lesotho oli myös maa, jonne ANC-aktiivit pakenivat, mutta poliittisten pakolaisten asemasta käytiin vakavaa vääntöä, ja maa joutui palauttamaan pakolaiset, jotta sen kansalaiset saisivat edes jotain syötävää.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 82/196: Lesotho.

Ensimmäinen aforismipostaukseni

Teos: Stanislaw Jerzy Lec: Vastakarvaan. Siistimättömiä mietelmiä. (Otava, 1968)

Suomennos: Tuomas Anhava ja Ville Repo

Olen viime päivät käynyt läpi kirjahyllyjäni vakavassa karsimishengessä, ja etsinyt samalla maahaasteeseen uutta luettavaa. Yli puolet maahaasteen kirjoista on löytynyt omasta hyllystäni, ja sääntönä on se, ettei jo luettuja kirjoja saa ottaa mukaan. Lukematonta Itä-Eurooppa-osastoa on hyllystä löytynyt eniten, eivätkä kaikki kirjat ole olleet kovin helppoja.

Nyt ollaan todellisen jännän äärellä, sillä edessäni on puolalainen aforismikokoelma legendaariselta Stanislaw Jerzy Leciltä (1909-1966). Vaikka en ole koskaan lukenut miehen tuotantoa, nimi tuntuu tutulta, ja ilmeisesti olen aforismikokoelmankin ostanut omalla rahalla. Valitettavasti tässä välillä on vain käynyt niin, että olen tullut allergiseksi aforismeille, enkä muutenkaan ole koskaan tainnut lukea kokonaista aforismikokoelmaa kannesta kanteen. Genre tuntuu kaikista kirjallisuuden lajeista vieraimmalta, mutta nyt aion yrittää kaivaa esiin jotain sanottavaa Lecin viisaudesta.

Olen sitä mieltä, ettei näitä aforismeja voi ymmärtää tietämättä jotain Lecin henkilöhistoriasta ja asemasta kommunistisessa Puolassa. Hän syntyi Lvivin kaupungissa silloisessa Itävalta-Unkarissa juutalaiseen aatelisperheeseen; hänen isänsä oli paroni. Nuoruudessaan hän eli Wienissä ja Lvivissä, ja omasi kommunistisia sympatioita jo ennen toista maailmansotaa. Sodan aikana hän joutui Ternopilin kuolemanleirille kaivamaan omaa hautaansa, mutta onnistui pakenemaan leiriltä mellakan aikana, jolloin vangit tappoivat vartijansa. Hän toimi sitten Puolassa partisaanina kirjoittaen neuvostomielisiin lehtiin. Sodan jälkeen hän sai majurin arvon ja lähetettiin Wieniin Puolan kulttuuriattaseaksi palkintona sodan aikaisesta urhoollisuudesta.

Lec ilmaisi tyytymättömyyttään uuteen kommunistihallintoon jo pian sodan jälkeen, ja päätti muuttaa perheineen Israeliin vuonna 1950. Hän ei kuitenkaan sopeutunut uuteen maahan, ja perhe jakaantui avioeron jälkeen. Hän palasi poikansa kanssa Puolaan vuonna 1952 ja oli muutaman vuoden julkaisukiellossa valtion harjoittaman sensuurin vuoksi. Noina vuosina hän elätti itseään kääntäjänä. Varsovassa hänet tunnettiin kahvilaintellektuellina, joka työskenteli mielellään Stare Miastron kuppiloissa. Tuosta statuksesta hän oli itseironisen tietoinen:

”Kahvilaintellektuelli” ei ole mikään yksiselitteinen nimitys. Pitää mainita, mistä kahvilasta.

50-luvun loppupuolella hänen runojaan ja aforismejaan voitiin vihdoin julkaista, ja hän nousi suureen kansansuosioon. Puolalaiset ovat arvostaneet hänen runojaan jopa enemmän kuin aforismeja, mutta aforismit ovat lentäneet kauemmas maailmalle. Vaikka hän aforismeissaan viljelee pisteliästä satiiria kommunistihallintoa kohtaan, hän sai aikanaan valtiolliset hautajaiset. Kuolemasta hänellä oli selkeä käsitys:

Kuolinilmoituksen päätteeksi: Hän ei ole kuollut. Hän on vaihtanut elämäntapaa.

Lecin aforismeissa on ilahduttavaa hajontaa: kaikki eivät liity Puolan kansalliseen politiikkaan, vaan valtaosa on sovellettavissa yleisinhimillisellä tunteiden ja kokemusten skaalalla. Mukaan mahtuu myös mietteitä uskonnosta, välillä tarkennettuna juutalaisuudesta. Lec tuntuu tunteneen myös kristinuskoa, ja biografian mukaan hän oli käynyt ”evankelista” lukiota. Mietteet uskonnosta eivät tunnu täysin ateistisilta, vaan Lec etsii Jumalalle ja pyhimyksille inhimillisempiä kasvoja. Pyhimyksien palvonnasta, jolle katolisessa Puolassa on pitkä perinne, hän sanoo:

Minä luen pyhimysten elämäkertoja mielelläni lopusta alkuun, siinä uskossa että jostakusta voisi ajan oloon tulla jälleen ihminen.

Monissa mietteissä pohditaan ns. älykköjen asemaa yhteiskunnassa, ja oman tietämisen tai tietämättömyyden rajoja:

Tietämättömyytemme valloittaa yhä uusia maailmoja.

Jostain syystä ajattelin aforismeja lukiessani eniten Donald Trumpia. Lecin poliittiset pohdinnat ovat siinä mielessä ajattomia, että ne soveltuvat tutkimaan mitä tahansa epädemokraattista tilannetta. ”Mitä pienemmät kansalaiset, sitä suurempi imperiumi” kuulostaa hieman USA:n tilanteelta. Lähes lukutaidottomista diktaattoreista hän tokaisi näin:

Annettakoon barbaarille käteen puukko, pistooli, kanuuna, mutta ei kynää, herrannimessä! Hän tekee sillä teistäkin barbaareja.

Vastakarvaan-kokoelma koostuu kolmesta osasta, jotka on julkaistu vuosina 1957-1966. Viimeinen kokoelma on ohuin, ja viimeisistä aforismeista näkee jo kuoleman odotuksen. Eniten löysin suosikkiafoja kakkoskokoelmasta, jossa oli enemmän elämänmakua kuin kahdessa muussa. Omat suosikkini eivät niinkään liity poliittiseen valtaan, vaan hengellisyyteen ja kirjoittamiseen.

Ykköskokoelmasta nousi esiin kirkkaana helmenä tämä teesi, joka kyseenalaistaa kaikkien aforismikokoelmien oikeutuksen:

Tuli vastaan mies, jonka lukeneisuus oli niin vähäinen, että hänen täytyi itse keksiä omat klassikkositaattinsa.

Kakkoskokoelmassa minulla oli monta suosikkia, mutta eniten kosketti tämä yksinkertainen kysymys, jonka mielelläni ottaisin valotauluksi moottoriteille:

Tiedätkö tunnussanan omaan sisimpääsi?

Ja lopuksi kolmoskokoelmassa mieshän kuulostaa aivan Antti Holmalta!

Bethlehemin pitäisi sijaita Sodoman ja Gomorran tienoilla, missä vain mahdollista.

Kokoelman luettuani koen suurta helpotusta, sillä hommasta ei jäänyt lainkaan niin teennäinen jälkimaku kuin odotin. Kirjaakaan en tämän ensi kokemuksen pohjalta olisi heittämässä vielä mäkeen, vaan joku saattaa vielä saada sen minulta lahjaksi. Kirjaa lukiessa yksikään aforismi ei tuntunut turhalta, mutta jokaisen afon kohdalla, joka sisälsi sanan ”elämä” hirnahtelin mattinykäsmaisille viboille.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 75/196: Puola.

West Side Story, Tampere style

Teos: Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma. 60-luku kasvatti meidät. (Tammi, 2018)

Bongasin Nopolan kirjailijasisarukset matkalaukkuineen bussipysäkillä Tampereella muutama päivä sitten, ja tämän live-bongauksen kunniaksi luin heidän yhteiset nuoruudenmuistelmansa. Sisarusten laajasta tuotannosta tutuimmiksi minulla ovat tulleet Heinähattu ja vilttitossu-kirjat; Sinikan kirjoittamia aikuisten kirjoja en ole lukenut, mutta olen nähnyt niiden dramatisointeja.

Tässä teoksessa kurkistetaan tuotteliaan kirjoittajaparin kulissien taa, ja etsitään myös yhtäläisyyksiä heidän luomiensa hahmojen ja tosi elämän muistojen välillä. Heinähattu ja Vilttitossu muistuttavat enemmän siskoja kuin hahmojen vanhemmat siskojen oikeita vanhempia. Risto Räppääjän hahmossa ja hänen lähipiirissään on enemmän vaikutteita vanhan ajan lastenkirjallisuudesta: esimerkiksi tädin huomaan jätetty yksinhuoltajan lapsi herättää kaikuja entisaikojen yksinäisten lapsihahmojen kohtaloista.

Sinikka ja Tiina syntyivät Helsingissä, mutta muuttivat Tampereelle alle kouluikäisinä. Lapsuuttaan he viettivät Pyynikin porvarillisissa kortteleissa, ja vierailivat Hämeensillan itäpuolella ehkä vain kerran vuodessa. Kyseessä on siis todellinen West Side Story, joka tosin saa säröjä siinä vaiheessa, kun perhe muuttaa rivitaloon eteläiseen Peltolammin lähiöön. Kultaiset muistot liittyvät Pyynikkiin, sen kivijalkakauppoihin, keskustan baareihin ja muihin kaupunkikulttuurin kulmakiviin.

Koska itse olen itäinen ihminen, enkä ole Tampereella kasvanut, kirjalla oli minulle paljon uutta annettavaa. Monet jo kauan sitten kuopatut liikkeet alkoivat kiinnostaa: esimerkiksi Kaisu Heikkilän muotiluomukset myyvät edelleen vintagena, ja hattukauppojen pitäjistä saisi jo novellin kirjoitettua. Nopolan siskoksille ostettiin jo enemmän ”ostovaatteita”, kun taas säästäväisemmät emännät hakivat muoti-inspiraationsa Burda-lehden kaavoista. Honkosen housubaarista sai kotimaisia James-farkkuja, mutta niiden liian tumma väri harmitti Tiinaa, joka sai ensimmäiset Leviksensä jo vuonna 1973.

Kirjassa kuvataan porvarillisten perhetyttöjen kilttiä kapinaa. Sinikka oli perheen älykkö, joka oli nuorena kulutuskriittinen ja selkeästi enemmän vasemmalle kallellaan kuin pikkusiskonsa. Hän kävi Puisto-Emmauksen työleireillä, ja pukeutui järjestön keräämiin kirpparivaatteisiin. KOM-teatterin ja Agit Propin työväenlaulut raikasivat varsinkin silloin, kun ”riistäjät” eli vanhemmat poistuivat perheen residenssistä.

Sisarukset eivät ainakaan ole olleet samasta muotista valettuja, eivätkä muista lapsuutensa ja nuoruutensa tapahtumia samalla tavalla. Koska teksti on rakennettu dialogin muotoon, muistin poikkeamat pääsevät myös esiin. Tiina oli toiminnallisempi, ja katsoi enemmän televisiota kuin Sinikka, jonka käyttöliittymä selkeästi kuului eri sukupolvelle – niille, jotka eivät olleet pienestä saakka eläneet teknisten vempeleiden maailmassa.

Tampereen lisäksi kirjassa kuvataan perheen mökkeilyä Vesilahdella, jossa heillä oli myös mummola. Mökkeilyn, tai huvilaelämän, joksi porvaristo kesän viettoaan tapasi kutsua, taika piili toiston turvallisuudessa. Nopoloilla mökillä pukeuduttiin vanhoihin rytkyihin, kun taas he potivat suoranaista kateutta käydessään serkkujensa huvilalla Kangasalla, jossa kaikki oli tyylikkäämpää ja jossa vesihiihdettiin veneellä soutamisen sijaan. Kateutta nostattivat myös reissut toisten serkkujen luo Espoon Tapiolaan, jossa koko kylä pukeutui Marimekkoon ja nuoriso pörräsi pirtelöbaarissa.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi, joka varmasti herättää nostalgiaa myös kirjailijoita nuoremmissa sukupolvissa. Itse ainakin muistan monia kirjassa mainittuja ruokalajeja, mutta makkarakuppien tyhjentäjäksi olen ollut liian nuori. Nopoloilla on syöty pizzaa (tai sen kaltaista italialaista avopiirakkaa Eeva-lehden reseptin mukaan) jo 1960-luvulla ensimmäisenä Pyynikin Mariankadun korttelissa. Sain mielikuvan, että muutenkin tässä perheessä on oltu trendien huipulla, johtuen siitä, että siskosten isä oli mainostoimiston johtaja.

Olen lukenut monia syvällisempiä muistelukirjoja, mutta tämä teos tuli minulle sopivaan aikaan, kun ennen tätä luin useamman suurta keskittymistä vaativan kirjajärkäleen. Nopoloiden laajasta tuotannosta päällimmäinen vaikutelma on, että sisarukset ovat keskittyneet tuomaan kansanenemmistölle iloa, varsinkin lapsiperheille ja ikäihmisille. Heidän lastenkirjansa saivat tämän luennan kautta uutta syvyyttä, ja saatan jossain vaiheessa lukea niitä kirjassa mainittujen lastenkirjallisuuden klassikkojen valossa.