Weetabixin jälkikoloniaaleista merkityksistä

aminatta fornaAminatta Forna (s.1964) on brittiläis-sierraleonelainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti isänsä kotimaasta, niin fiktiota kuin faktaa. Olen aiemmin lukenut häneltä romaanin The Memory of Love, ja nyt pelastin hyllyssäni vuosikausia lukematta olleen omaelämäkerrallisen teoksen, The Devil that Danced on the Water (Flamingo, 2002).

Kirja on jäänyt minulta kesken siksi, että huomasin sen olevan täynnä sellaista yksityiskohtaista poliittista historiaa, jonka perehtymiseen aikani ei koskaan riittänyt. Uudella lukukerralla päätin, että lukisin kevyemmin ne osiot, jotka keskittyvät täysin maan sisäisiin valtataisteluihin, ja yrittäisin löytää kaiken keskeltä yleisemmän tarinan. Tämän tyyppisiä postkoloniaaleja poliittisia omaelämäkertoja olen joskus tutkinut työkseni, mutta nyt tuon maailman jättäneenä yritän muistaa, että niihin voi suhtautua keveämminkin.

Aminatta Fornan poliitikkoisä vangitiin Freetownissa vastustajiensa toimesta vuonna 1974, ja hirtettiin maanpetoksesta tuomittuna vuonna 1975. Mohamed Forna oli nuori, vasemmistolainen radikaali, joka ehti ennen katoamistaan palvella maataan lyhyen aikaa valtiovarainministerinä. Syytösten kehän isää kohtaan laukaisi se, että hän uhmakkaasti erosi ministerin tehtävästään ja julkaisi erokirjeensä paikallisessa lehdessä. Ammatiltaan Forna oli lääkäri, ja hänellä oli suuria suunnitelmia maan terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi. Fornan ensimmäinen vaimo, Aminattan äiti, oli skotlantilainen Maureen, joka yritti parhaansa elää afrikkalaisen poliitikon vaimona, mutta ei onnistunut tehtävässä.

Teos on moniulotteinen, ja kirjoitettu tutkijahenkisen toimittajan pikkutarkkuudella. Forna on varmasti halunnutkin saada aikaan mahdollisimman kattavan, runsaisiin lähteisiin pohjautuvan dokumentin isänsä lyhyestä urasta, koska Sierra Leonen poliittisesta historiasta ei ole olemassa hyllytolkulla analyysia. Maan lukutaitoprosentti on edelleen matala, ja suuri osa sen arkistoista, kirjastoista ja muista muistamisen paikoista on tuhoutunut sisällissodan jäljiltä. Valtion ylläpitämiä laitoksia on olemassa nimellisesti, mutta koska palkkoja ei makseta tai maksetaan vuosia myöhässä, ei ns. työpaikoilla myöskään tehdä varsinaisesti töitä. Kirja on paikoitellen selvästi kirjoitettu hänen maanmiehilleen ja -naisilleen, mutta perheen tarina on yleismaailmallisesti koskettava ja relevantti.

Forna kertoo perheestään ja kahdesta suvustaan, jotka eivät oppineet tuntemaan toisiaan, niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Tasapuolisuus tosin on vaikeaa, koska vanhempien avioeron jälkeen lapset eivät tavanneet äitiään lainkaan, ja yhteys skottilaiseen sukuun jatkui vasta aikuisena. Isän teloituksen aikaan Aminatta oli 11-vuotias, ja tuli pitkälti brittiläisten sisäoppilaitosten kasvattamaksi. Äitipuoli Yabome joutuu myös uuden miehensä lapsista kohtuuttomaan vastuuseen, ja hän huoltaa heitä myös pakolaisena Lontoossa, kun isä on vankilassa. Isän kuoltua lapsettomasta Yabomesta tulee persona non grata, joka pystyy jättämään talonsakin lukitsematta sekasorron ja äärimmäisen köyhyyden keskellä. Yabome myös auttaa Aminattaa aineiston keruussa, kun hän palaa maahan 25 vuoden päästä.

Forna kertoo lapsuudesta kahden kulttuurin välissä, aikana, jolloin Freetownista sai tuoretta maitokaakaota paikallisen meijerin tuottamana. Äidin perimää perheessä oli länsimaiset aamiaismurot, ja varsinkin Weetabix, ja äärimmäiseen hätään haetaan ekspatriaattien supermarketista sveitsiläistä maraschinokirsikkajäätelöä. Lapsilla on aina uusimmat lelukotkotukset, kuten Cindyt ja Action-Manit. Toisaalta lasten äiti on hieman hippi, mutta kulutuskriittisyys ei vielä 60-luvulla kuulu siihen pakettiin. Äiti on myös presbyteerisen kasvatuksen saanut tehokas taloudenpitäjä, mutta Afrikassa hänen ei tarvitse usein kokata itse.

Äiti ei sovellu poliitikon vaimoksi, koska tähän elämäntapaan kuuluu miehen pitkät, joskus ilmoittamattomat poissaolot, ja uskottomuuden katsominen läpi sormien. Elämä ei ole helppoa myöskään Yabomelle, jota isä pettää yhtä lailla, mutta Yabome ei kenties naimisiin mennessään ole elätellyt suuria romanttisia kuvitelmia. Isä jopa tutustuttaa lapset erääseen rakastajattareensa, nuoreen länsimaiseen asianajajaan, jonka pitkät sääret ruskettuvat kauniisti tenniskentällä. Ottaen huomioon, että isällä ja lapsilla on vain muutama vuosi yhteistä ns. normaalia perhe-elämää, siihen mahtuu jo siinä ajassa uskomaton määrä turbulenssia ja yllättäviä käänteitä. Afrikkalaisen avioliiton menestyksen salaisuutena tässä korostetaan miesten ja naisten erillisiä elämiä, ja Yabome oppii ottamaan ilon irti statuksestaan sen lyhyen ajan, kun iloa riittää.

Forna ei rakenna isänsä ympärille sankarikulttia, vaan näyttää ihmisen, joka oli selkeästi länsimaisen koulutuksen ja sukunsa moniavioisen perimän ristipaineessa. Isällä on kuutisenkymmentä sisarusta, joista juuri hän on ainoa ulkomailla koulutuksen saanut rahasampo. Eikä häntä aikanaan valittu menestymään, vaan koska hänen äitinsä oli kuollut, häntä pidettiin sopivana uhrina lähetyskoulun kasvatiksi.

Isällä on tarjota lapsilleen Sierra Leonessa pysyvyyttä sen maan mittakaavalla (talo, palveluskunta ja laajennettu perhe), kun taas äiti Maureen on kasvattanut lapsiaan Aberdeenissä asuntovaunussa. Tämä siksi, että kukaan vuokranantaja ei ole valmis vuokraamaan kämppää naiselle, jonka lapset eivät ole valkoisia. Rasismi on Skotlannissa arkipäiväistä 60-luvulla, mutta se on sitä vielä 70-luvulla Lontoossakin äitipuolen hoivissa, vaikka mustan äitipuolen arjessa on huomattavasti enemmän afrikkalaisia.

Pidin tässä kirjassa pidäkkeettömästi lapsuuden kuvauksesta, ja myös Sierra Leonen historian kuvauksesta, varsinkin siitä näkökulmasta, että sekin maa on joskus ollut toimiva yhteiskunta. Aikuisiän paluun kertomus on kieltämättä masentava, ja siihen mahtuu niin paljon kärsimystä ja tuskaa, ettei sitä voi sulattaa ainakaan yhdeltä istumalta. Tavallaan koin, että tässä hyvin tiiviissä 400-sivuisessa teoksessa oli kaksi teosta, ja että sen jakaminen kahteen osaan olisi selkeyttänyt kerrontaa.

Tämä on yksi järeimpiä lukemiani omaelämäkerrallisia teoksia, joka laittaa taas minut kysymään, miksi omaelämäkertoja ylipäänsä kirjoitetaan. Tämä ei ole Fornan yksilökeskeinen kasvutarina, eikä psykologisviritteinen tilitys siitä, millaista oli selviytyä isän teloituksesta. Paikoitellen teoksen subjektina on koko Sierra Leonen rikki mennyt maa, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, vaan kaikki ovat kanssakärsijöitä.

Mainokset

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.

Muukalainen saapuu Hebrideille

Stranger on RhannaTalvi ja kevät ovat kuluneet sen verran ”suoralla polulla”, etten ole ehtinyt penkoa kaupunkimme kirjankierrätyshyllyjä ja -koreja. Paperikirjojen määrä taloudessani on siis pysynyt kurissa, vaikka konmarituksesta ei ole tietoakaan.

Tämän viikon kierrätyshelmi (vuoden ensimmäinen?) tarjosi täydellistä eskapismia niin ajassa kuin paikassa. Tähän kirjasarjaan en olisi takuulla tarttunut 80-90-luvuilla, kun se oli ”huudossa”, enkä ole ollut siitä tietoinenkaan. Siis Christine Marion Fraserin Rhanna-sarjasta. Sarjaa on suomennettu 90-luvun loppupuolella viisi osaa, mutta Fraser kirjoitti sen viimeisen osan vuonna 1996.

Christine Marion Fraser (1945-2002) oli siis skotlantilainen viihdekirjailija, joka oli kotoisin Glasgow’sta köyhistä oloista. Noin kymmenvuotiaana hän sairastui harvinaiseen luuston sairauteen, ja eli loppuelämänsä pyörätuoliin sidottuna. Vammastaan huolimatta hän joutui elättämään perhettään raskaissa töissä kutomossa, ja hänen koulutuksensa jäi hajanaiseksi. Hän meni naimisiin 21-vuotiaana vapaaehtoisen taksikuskinsa kanssa, ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa 23-vuotiaana. Kirjoja on myyty miljoonia, joten ilmeisesti ratkaisu köyhyyteen löytyi pikaisesti, jo nuorena.

Luin Fraserin Rhanna-sarjasta toiseksi viimeisen osan, Stranger on Rhanna (Fontana, 1992). Rhanna-sarja on alun perinkin ollut historiallinen sarja, jonka ajanlasku on ilmeisesti alkanut 1930-luvulta. Sarjan toisessa osiossa käsitellään toista maailmansotaa (ja saksalaisten lentäjien eksymistä saarelle), ja se painottunee 1950-luvulle. Seitsemännessä osassa eletään kevät-kesää vuonna 1967, jolloin saarella on jo alkavaa turismia.

Rhanna on fiktionaalinen saari, mutta Fraser on poiminut vaikutteita sarjaansa lomiltaan eri Hebridien saarilta. Se on ”lintukoto”, jonne ei sallita ajoneuvoja mantereelta, ja jossa paikallisliikennettä korvaa yhden miehen pakettiautomonopoli. Saarelle ei ole vieläkään vedetty sähköjä, mutta osassa taloista on jo generaattori. Suurimmalla osalla perheistä on huussi, joka paikallisella kielellä on kotoisasti ”wee hoosie”. Vuonna 1967 jokainen ulkomaalaisen näköisen henkilön vierailu saarella huomataan, vaikka saarta asuttaa välillä jopa kaksi saksalaista. Toinen saksalaisista on sinne sodan aikana eksynyt lentäjä, joka rakastui paikalliseen naiseen ja palasi. Toinen on saarelta kotoisen olevan viulistin saksalainen aviomies. Ja vuonna 1967 saarta uhkaa kolmas ulkomaalainen, itävaltalainen mysteerimies, joka on vuokrannut käyttöönsä kokonaisen talon.

Teoksen päähenkilö on nuori viulisti Rachel, joka on kotoisin saarelta, mutta on ehtinyt menestyä Lontoossa ja maailmalla. Kiertueiden välissä hän käy kotisaarellaan rauhoittumassa, vaikka käsite ”rauhasta” onkin venyvä. Rachelin saksalainen aviomies Jon on myös hänen managerinsa, mutta juorukellojen mukaan hänessä ei ole tarpeeksi miestä pidättelemään tulisieluista taiteilijaa. Rachel on myös mykkä, ja kommunikoi vain viittomakielellä. Musiikin kieli on puhuttua kieltä suurempi voima hänelle, ja saaren rikas musiikkiperinne tukee hänen uraansa klassisena viulistina.

Kirja on osittain ennalta-arvattava, kliseinenkin hömppäkirja, mutta siinä on myös vahvuuksia. Koska en ole ollut koskaan koukussa yhteenkään brittimaalaiselämää kuvaavaan tv-sarjaan, en osaa verrata tätä ehkä muuhun kuin joskus näkemääni sarjaan Sydämen asialla. Minuun tietysti saarihulluna vetosi ensisijaisesti teoksen maantieteellinen konteksti. Fraser tuntee saarten historiaa, ja laittaa henkilöt puhumaan rehevää murretta. Paikallisuuden tuntu on vahva, ja loppujen lopuksi tässä kuvataan enemmän arkisia sattumuksia kuin Rachelin myrskyävää tunne-elämää. Sivuhenkilöitä on runsaasti, ja he ovat moniuloitteisia ja eksentrisiä.

Saksalaisen kielialueen ”muukalaisten” aiheuttama komiikka on ymmärrettävä 1960-luvun maailmankuvasta käsin. Yllättävää kyllä, Fraser ei vedä natsikorttia esiin kohtaamisia kuvatessaan, vaan molemminpuoliset väärinymmärrykset ovat arkisempia. Rachelin ilkeä hampurilainen anoppi Helga saapuu saarelle Euroopan omistajan elkein, mutta joutuu muuttamaan käsityksiään vieraasta kulttuurista. Itävaltalainen pianisti-Otto taas osoittautuu aivan toiseksi henkilöksi kuin mitä hän on esittänyt olevansa, ja McKinnonin klaanin sukukokouksessa salaisuudet paljastuvat.

Kirja ei täysin vakuuttanut minua kaunokirjallisesti, varsinkin, kun Fraserin tyyliin kuuluu runsas kolmen pisteen viljely. Tuotteliasta kirjailijaa onkin aikanaan verrattu Catherine Cooksoniin. Kun en ole lukenut yhtään Cooksonin teosta, niin en osaa arvioida vertauksen osuvuutta. Mutta todella paljon mieluummin itse luen maalaisromanttista teosta Hebrideiltä kuin hämäläisistä kylistä.

Saatan jopa jatkaa sarjan lukemista, jos saan käsiini aiempia osia. Rikkaan murteen käytön vuoksi koen, että nämä kirjat on parempi lukea englanniksi – siksikin, ettei Fraser ”käännä” gaelinkielisiä ilmaisuja, ja niiden kanssa saa ulkomainen lukija jo kunnon aivojumppaa. Sarjaan pääsi myös hyvin sisälle sen loppupäästä, mutta itseäni alkoi varsinkin sen alkupää kiinnostaa.

Ars vincit omnia

Burton Muusa”Taide voittaa kaiken” lukee hienostuneen Skelton-instituutin seinässä Lontoon Westendissä. Nuori Odelle Bastian, trinidadilainen kirjallisuuden kandidaatti ja runoilija, saa instituutista sihteerin pestin, vaikka on ”värillinen” ja laivantuoma. Tätä ennen Odelle on ainoastaan myynyt kenkiä luvatussa maassa, jonne pääsi voitettuaan Kansanyhteisön runokilpailun. Eletään vuotta 1967, jolloin urbaani nuoriso on vapautumassa kahleistaan, mutta Odellen vapautuminen tapahtuu hitaammin.

Näin alkaa Jessie Burtonin romaani Muusa (Otava, 2018, suom. Natasha Vilokkinen), joka vie lukijansa 1960-luvun Lontooseen ja 1930-luvun Andalusiaan. Teoksessa on kaksi päähenkilöä, luovuuden tuskissa pinnistelevää naista, Odelle ja Olive Schloss. Olive on päätynyt Espanjaan fasismia pakoon, sillä hänen juutalaisen isänsä taidebisnekset eivät enää kannata Wienissä. Espanjassa he kohtaavat uuden fasismin, jonka suhteen he ovat kädettömiä. Oliven äiti on lontoolainen, mutta hänen itsetuhoinen masennuksensa vaatii hermolepoa paremmassa ilmastossa. Olive maalaa maatilan ullakolla vanhemmiltaan salaa. Hän on hakenut ja saanut paikan Sladen taidekoulusta Lontoosta, mutta ihastuttuaan naapurin tulisieluiseen Isaaciin, taideopettajaan ja ammattiyhdistysaktiiviin,  muuttosuunnitelma lykkääntyy.

Teos jäljittää naisia, jotka ovat syystä tai toisesta joutuneet pienentämään itseään yhteiskunnan vaatimusten vuoksi. Se on viihdekirja johtuen romantiikan ja aistillisen kuvauksen runsaudesta, mutta Burton on hyvin perehtynyt konteksteihinsa, ja osaa tuottaa juonellisia yllätyksiä. Paikoitellen, varsinkin Espanja-osuuksissa, meininki lipsahtaa saippuaoopperan puolelle, mutta Lontoo-osuudet pelastavat kirjan takaisin maan päälle. Kirjan nykyisyys on kiehtovampi kuin menneisyys, ja Odelle on tyyppi, joka ei elämässään mene siitä, mistä aita on matalin.

Aloitin Burtonin esikoisteoksen, Nukkekaapin, lukemisen viime vuonna, mutta se jäi kesken pitkäpiimäisen kuvauksen vuoksi. Tässä ei taas ollut tylsiä hetkiä, teksti oli vetävää, jopa niin vetävää, että olisin halunnut lukea lisää taiteen tekemisestä tai Odellen tapauksessa kirjallisen uran etenemisestä. Tämä on älykästä viihdettä, jonka lukijan täytyy tietää jotain maailmanhistoriasta – ja onneksi Burton ei sorru tapahtumien puhki selittämiseen. Teoksen lopussa hän antaa runsaat lähdeviitteet, jotka tuntuivat hieman turhilta. Turhilta siksi, että ymmärtääkseni Isaacin ja Oliven tarina oli täysin fiktiivinen, ja siksi ei ole olemassa mitään ”taustaa”, johon tiedonhaluisen lukijan kuuluisi perehtyä. Tämä tietysti on makukysymys, eikä lähteiden läsnäolo mitenkään heikennä lukukokemusta.

Teos herättää kysymyksiä taiteilijoiden identiteeteistä, koska maailmanhistoriaan on taatusti mahtunut loputtomiin naisia, jotka ovat maalanneet miestensä töitä. Kirjallisuuden saralla tämä on varmasti ollut vielä yleisempää, koska kirjoittaminen ei toimintana ole niin näkyvää kuin maalaaminen. Tässä Olivea ei kukaan pakota toimimaan kuten hän toimii, vaan hän on omien ennakkoluulojensa vanki. Miespuolinen muusa on vastahakoinen subjekti, joka ei pyri hyötymään naisesta taloudellisesti, vaan kokee tilanteen kiusallisena.

Veikkaan, että tämä kirja tulee herättämään blogistaniassa ristiriitaisia tunteita. Minulle lukukokemus jäi plussan puolelle, vaikka teoksen uskomattomat yhteensattumat hieman rasittivat. Henkilöhahmoissa oli särmää, mutta tuntui, että kirjailijalla oli silti taskussaan joku menestysromaanin kaava, jota käyttäessä voi hyvin lipsahtaa 80-lukulaisiin saippuaoopperan tunnelmiin (jos espanjalaisella tilalla olisi ollut uima-allas, siellä olisi varmasti tapeltu kuumasta oriista Dynastia-tyyliin). Historiallisena romaanina tai sukuromaanina teos ei minua puhutellut, mutta kuvauksena taidemaailman kirjoittamattomista säännöistä se oli viihdyttävä ja hyvin pohjustettu.

HELMET- haasteessa teos sopisi moneen kohtaan, mutta sijoitan sen nyt kohtaan 14: ”Tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan”.

Come on, Eileen!

eileenNuorisovankilan vartija asuu kahden syvästi alkoholisoituneen poliisi-isänsä kanssa rähjätalossa kadulla, jossa muut kilpailevat pensasaitojensa siisteydestä ja jouluvalojen runsaudesta. Hänen elämäänsä ei kuulu paljoa muuta kuin viinakaupassa käynti isän asioilla, ja näpistely näillä keikoilla naapurikaupoista. Hän on kaksikymmentäneljävuotias näkymätön nainen, jolta kukaan ei odota paljoa. Riittää, että hän pitää vierailutuntien aikana silmällä nuorisorikollisten äitejä, noita itkuisia ihmisraunioita, joiden elämänliekki myös on kauan sitten sammunut.

Ottessa Moshfegh (s. 1981) on bostonilainen kirjailija, jonka juuret ovat Kroatiassa ja Iranissa. Eileen (Vintage, 2016) on hänen toinen romaaninsa, joka pääsi viime vuonna usean kirjallisuuspalkinnon (mm. ManBooker) kandidaattilistalle, ja voitti Pen/Hemingway-palkinnon.

Teos sijoittuu Uuteen Englantiin 1960-luvulla, pikkukaupungin nimi on anonyymi X-ville, se on vahvan työväenluokkainen yhteisö Atlantin rannikolla. Dunlopin perhe on sinnitellyt sovinnaisen keskiluokkaisuuden reunamilla äidin kuolemaan saakka, mutta herra Dunlopin luisu kohti raivoisaa itsetuhoa on tapahtunut pian tämän jälkeen. Paikalliset poliisit hyysäävät Eileenin isää, vaikka tästä on suurta harmia ympäröivälle maailmalle. Varotoimena isän ylilyöntejä kohtaan Eileen takavarikoi tämän kengät ja aseen työpäivien ajaksi.

Teos on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari, vaikka siinä liikutaan melkein sataprosenttisesti rikosten maailmassa. Juonellisesti teos ei kuitenkaan tarjoa piinaavaa kauhua, vaan kerronta on Eileenin pään sisäistä kamppailua. Eileenilla ei ole mitään syytä jäädä X-villeen, hän ei tunne lojaaliutta ilkeää isäänsä kohtaan, eikä työ tarjoa hänelle helpotusta. Tosin hänellä ei ole myöskään voimaa tai draivia muuttaa elämänsä suuntaa. Kodin kaaos on jo kuolleen äidin peruja, ja Eileen pukeutuukin äitinsä jättämiin vaatteisiin. Vastakkaisen sukupuolen miellyttäminen ei kuulu hänen arvomaailmassaan korkealle, vaikka hän haaveileekin iskevänsä kollegansa Randyn, jonka timmit vatsalihakset miellyttävät häntä.

Teos on myös karmiva joulukirja, sillä tapahtumien akseli keskittyy joulun ympärille. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tulee kutsutuksi joulua viettämään kodin ulkopuolelle, uuden työkaverin Rebeccan luo, joka on Harvardin käynyt erityispedagogiikan asiantuntija.  Rebecca on liian fiini ystävä Eileenille, eikä Eileen myöskään ymmärrä, miksi niin elegantti nainen hakisi työtä niin ankeasta paikasta kuin nuorisovankila.

Vaikka teos on temaattisesti mahdollisimman raskas ja ankea, Eileenin kertojan ääni on vaikuttava. Moshfegh on koukuttava kertoja, jolla on taito uppoutua syrjään jääneiden maailmaan ilman sääliä tai poliittista korrektivismia.

Luin teoksen katsottuani juuri maratonin kanadalaista sarjaa Trailer Park Boys, jossa päihteillä on myös keskeinen rooli. Siinä missä tässä romaanissa oli ikuinen talvi ja viima, Nova Scotian ”trailer parkissa” oli ikuinen kesä. Tässäkin viitattiin läheiseen ”trailer parkin” kaltaiseen alueeseen, jossa asui nuorten vankien perheitä. Kerronnan moodi on näissä kahdessa kulttuurin tuotteessa erisuuntainen, mutta molemmat herättävät kysymyksiä sopivuuden rajoista, kun kuvataan köyhyyttä ja päihdeongelmia.

Oma sietokykyni taitaa olla korkea, ja tämä teos ahdisti enemmän kuin Trailer Park Boys, joka on roisi, toiminnallinen komediasarja. Toisaalta koska tässä kuvattiin aikaa, jota en ole itse elänyt, kaikki ankeus ei tullut suoraan iholle. Tämä varmasti olikin teoksen pelastava rengas – jos se olisi kuvannut nykyaikaa, siinä ei olisi ollut tippaakaan armoa.

Suosittelen teosta niille, jotka kaipaavat jouluunsa jotain muuta kuin piparkakkujen tuoksua ja kulkusten kilinää.

Lapualaisoopperan comeback

IMG_1732Pari päivää sitten väittelin sosiaalisessa mediassa poliittisten vaikutteiden läsnäolosta Suomen koululaitoksessa. Paleface on kutsuttu Kansallisoopperaan tekemään oopperaa koululaisille Timo Hietalan kanssa, ja Ihmepoika A saa kantaesityksensä 10.10.

Tämä on herättänyt pahaa verta monissa, koska Palefacea pidetään liian vasemmistolaisena työskennelläkseen alaikäisten koululaisten kanssa. Ymmärtääkseni Paleface ei kuitenkaan ole puoluepolitiikkaan sitoutunut ammattipoliitikko. Hänen musiikissaan on vahvat vasemmistolaiset arvot, ja myös historiallisia viitteitä sotiin ja muilutuksiin, mutta onko tämä haittatekijä tai uhka, kun työskennellään lasten ja nuorten parissa? Olisiko parempi, jos Tuukka Temonen ohjaisi Curren kanssa Kuuliaisuusoopperan?

Tästä tuli mieleeni Lapualaisooppera, joka esitettiin vuonna 1966 Ylioppilasteatterissa samaan aikaan, kun sen kirjoittaja Arvo Salo nousi SDP:n kansanedustajaksi. Tämä taideteos tosin oli suunnattu aikuisille, ja siinä esiintyi iso liuta myöhemmin meritoituneita kulttuurivaikuttajia, kuten Vesa-Matti Loiri, Heikki Kinnunen, Kristiina Halkola ja Arja Saijonmaa. Oopperasta tuli niin suosittu, että painetun kirjan lisäksi (Tammi, 1966) sen äänilevy julkaistiin. Kaj Chydeniuksen brechtiläisvaikutteinen musiikki ei ollut pelkästään ”agit propia”, vaan kuvasti työväestön historiallista muistia ja syvimpiä tuntoja.

Lapualaisooppera kuuluu myös YLE:n Kirjojen Suomi-hankkeeseen, ja on mainio valinta kuvastamaan 1960-luvun opiskelijaradikalismia. Vaikka oopperalibrettojen lukeminen ei ole ykkösintressini, sen laulujen sanoitukset tuntuivat tarpeeksi dynaamisilta, jotta siitä pystyi nauttimaan myös kuulematta sävellystä. Biiseistä tunnistin vain historiallisen Warszawiankan, jonka sanat opin taannoin Legioonateatterin nuorilta. Tämän tyyppinen musiikki siis elää vielä, eikä sitä soiteta pelkästään post-ironisesti vappubileissä.

Minusta Lapualaisooppera on onnistunut ooppera siksi, että siinä kaksi osapuolta pääsee tasavertaisesti ääneen, ja takuulla Vihtori Kosolan kannattajien persoonien rakentamisessa on käytetty aitoja historiallisia lähteitä. Tapahtumat keskittyvät vuoteen 1930, jolloin Vaasassa tuhottiin vasemmistolaisen Työn äänen kirjapaino. Tähän liittyvässä oikeudenkäynnissä muilutettiin asianajaja Asser Salo, tosin vain Viitasaarelle, ei itärajalle saakka. Olen kuullut sanonnan ”Asseri autoon!” käytettävän ihan arkisena lähtökäskynä, enkä tiennyt, että se liittyy näihin tapahtumiin. (Ja olikohan Asser Salo Arvo Salon sukulainen?)

Lapuanliikkeen salaliittoteoriat muistuttavat tässä tekstissä miltei yksi yhteen tämän päivän ”kriittisten” ja ”roturealistien” ulostuloja. Erityisen vahvana esiintyy teesi juutalaismafiasta aikaansaamasta mädätyksestä:

”Suomi on suuri sikala. Niin kauan lahtaria tarvitahan kuin sikoja pruukatahan. Maamme on myyty amerikanjuutalaisille. Mutta ei myydä enää. Nyt on toinen ääni kellossa”, toteaa talonpoika Vähätalo.

Kiinnostavaa tässä on myös se into, jolla talonpojat lähtivät maakunnista rettelöitsemään Helsinkiin ja Mäntsälään. Ajan ja rahan käyttö minua itseäni kiinnostaa myös tämän päivän Maidaneissa. Näinä päivinä toreilla leireilevät ovat enimmäkseen KELA:n syöttiläitä tai Putinin trolleja, mutta kuinka tuolloin työssä käyvillä oli mahdollisuus lähteä pitkään matkaan aatetta puolustamaan? Vuonna 2017  muilutusta on esimerkiksi helsinkiläisiin uimahalleihin kohdistuvat aktiot, joissa maakunnan miehet käyvät tarkkailemassa maahanmuuttaja-asiakkaiden pesutapoja ja sukukalleuksia.

Naishahmot ovat oopperassa voimakkaita, alkaen Hurja-Hiljasta päätyen Lyytiin, joka muilutetaan kusiaispesään. Suutari Mätön vaimo Maria joutuu todistamaan miehensä murhan omalla kotipihallaan. Vahvinta omalakisuus (”eletään kuin pellossa”) on Ylistarossa, Lapualla ja Ilmajoella, kun taas joissain kunnissa luetaan edelleen Helsingin Sanomia ja yritetään toimia perustuslaillisesti.

Ylioppilasteatteri teki tästä modernin version viime vuonna muistaakseen 50 vuoden historiallista rajapyykkiä. Koin tekstin sen verran eläväksi ja muuntautumiskelpoiseksi, että sen voi ymmärtää, vaikka ei tuntisi koko 1930-luvun historiaa tai pohjalaista kulttuuriperimää.