Central Parkin kuuhulluudesta

Teos: Paul Auster: Kuun maisemissa (Tammi, 1990)

Suomennos: Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola

Toinen äskettäin lukemani Keltaisen kirjaston romaani oli Paul Austerin Kuun maisemissa, ja se komppasi hyvin sen rinnalla lukemaani irlantilaissaagaa (Colm Toibin: Brooklyn).

Teos sijoittuu 1960-70-lukujen vaihteeseen, ja se kertoo nuoresta opiskelijamiehestä, Marco Stanley Foggista, joka on muuttanut Chicagosta New Yorkiin opiskelemaan Columbia Universityssa. Marco on vähävarainen orpo, joka on elänyt opiskeluaikansa äärimmäisessä niukkuudessa. Valmistumisen aikoihin hänen ainoa tukensa elämässä, Victor-eno kuolee, ja nuori mies joutuu kohtaamaan asunnottomuuden kurimuksen aivan yksin.

Tavallaan Marco on nihilistinen työn vieroksuja, miltei ”ideologinen työtön”, joka ei halua ratkaista ongelmaansa perinteisin keinoin eli työtä hakemalla. Oikeastaan hän on jo kodittomaksi jäädessään niin huonossa hapessa fyysisesti, ettei hän kykene ajattelemaan kovin selkeästi. Onnekseen hän kuitenkin tulee uuden ystävänsä, kiinalaistaustaisen tanssijan Kitty Wun pelastamaksi, ja pian tämän jälkeen hän saa töitä henkilökohtaisena avustajana.

Marco pääsee asumaan avustettavansa Thomas Effingin luo. Vanha mies on sokea ja pyörätuolissa, ja tarvitsee kahden ihmisen hoivapanostuksen. Marcon tehtävänä on ulkoiluttaa Effingiä ja auttaa tätä muistelmien kirjoituksessa. Hänellä on myös taloudenhoitaja rouva Hume, joka suhtautuu Effingin oikkuihin pitkän kokemuksen aikaansaamalla paatumuksella.

Kirjallinen työ vie nuoren ja herkän Marcon todella syviin vesiin, ja ainoastaan seksisuhde Kitty Wun kanssa auttaa häntä pitämään päätä koossa kirjoitusrupeaman aikana. Effingin elämä on suuri mysteerio, sillä mies väittää joskus olleen taidemaalari nimeltä Julian Barber, mutta välillä Marcon on vaikea uskoa synkkämielisen hoidokkinsa tarinaa.

Romaani osoittautuu monipuoliseksi ja uskottavuuden rajoja kokeilevaksi sukusaagaksi, josta ei vaiheita puutu. Kirjan nykyisyys kestää muutaman vuoden, mutta sen siivillä matkataan jopa 1800-luvun puolelle Effingin lapsuuteen ja nuoruuteen. Long Island on yksi keskeinen tapahtumapaikka, jossa nuori Effing perustaa perheen ja hylkää sen taiteellisen kuuhulluuden vaivaamana. Miehen fantasmagorinen matka jatkuu utahilaiseen luolaan, jossa hän tuottaa elämänsä tärkeimmät kuumaisemat. Myös Marco palaa Utahiin etsimään Effingin sinne jättämiä aarteita, mutta löytää luolan paikalta tekojärven, joka on niellyt maalaukset.

Olen lukenut Paul Austerilta muutaman teoksen, mutta muistikuvissani ne sekoittuvat pahasti John Irvingin tuotannon kanssa. Tämä romaani tuntuu helpommin mieleenpainuvalta kuin jotkut hänen myöhemmät teoksensa siksi, että tarina oli kompakti ja varsin eksentrinen. Asunnottomuuden ja köyhyyden kuvaus kosketti minua tässä teoksessa erityisesti, ja arvostin Austerin kertojan otteessa tarkkaa fyysisyyttä näitä ilmiöitä kuvatessa.

Järnefeltin taulujen kaskimaisemissa

Teos: Tatu Kokko: Heinäkuun päivä (Icasos, 2013/2023)

Äänikirjan lukija: Tatu Kokko

Innostuin äsken lukemastani Tatu Kokon romaanista niin, että päädyin lukemaan toisen teoksen häneltä putkeen. Yhteys näiden kahden teoksen välillä muodostuu siitä, että molemmissa seikkailee Minna Canth, tosin Heinäkuun päivässä vain sivuhenkilönä.

Romaani vie lukijansa Pohjois-Savon Muuruvedelle, jonne Eero Järnefelt matkusti raskaana olevan Saimi-vaimonsa kanssa kesällä 1891. Hänellä oli työn alla maalaukset kaskisavujen alueiden torppareiden arjesta, ja erinomainen kohde löytyi Kauniskankaan tilalta.

Järnefelt löytää torpasta topakan emännän Anna-Liisan, joka on rengin kanssa naimisiin mennyt tilallisen tytär. Anna-Liisalla ja Ananiaksella on vain yksi eloon jäänyt lapsi Aku, josta tulee taiteilijan apupoika. Yksi Akun tehtävistä on soutaa taiteilija majapaikastaan Kauniskankaalle ja takaisin. Aku on ikäisekseen kypsä ja opinhaluinen lapsi, joka pystyy informoimaan Järnefeltiä mainiosti paikallisista elinoloista.

Vuonna 1966 toimittaja Jarmo matkustaa Muuruvedelle haastattelemaan Hannaa, joka on ainoa elossa oleva todistaja kesänä 1891 tapahtumista. Vanhuksen haastattelu ei suju yhdessä päivässä, ja muutenkin nuori Jarmo jää hänen tarinointinsa vangiksi. Ikoninen maalaus saa monia uusia elämiä, ja suomalainen kulttuurihistoria saa uuden kappaleen sukupolvien kohtaamisessa.

Aikaansa seuraava vanhus on kiinnostunut Beatlesista, ja osoittautuu varsinaiseksi maailmannaiseksi. Tämä tosi tapahtumiin pohjautuva romaani osoittaa kaikkiin maaseutuun liittyvien stereotypioiden kannattamattomuuden: syrjäseutujen mökin mummo voikin olla ajan hermolla pysyvä velho, jolla on kaikki langat kädessään.

Hannan ja Akun, lapsuudentoverien, kohtalot ovat yhteen punotut, vaikka rakkaustarina on haikean surumielinen. Hanna joutuu naimisiin vanhemman isäntämiehen kanssa, ja liitto jää lapsettomaksi. Aku ottaa puolisokseen Hannan ystävän Hiljan, joka tulee kotikylälle opettajaksi. Hanna ei kuitenkaan voi unohtaa nuoruuden rakastettuaan, vaan elää henkisesti sidottuna salasuhteeseen. Hän odottaa aikaa, jolloin voisi olla miestä lähellä ilman salailua.

Olen viime vuosikymmenellä lukenut useamman tämän tyyppisen ”elävä taulu”-romaanin. Silloin tämä konsepti alkoi jo tuntua vähän kulahtaneelta, mutta nyt, kun en ole vähään aikaan lukenut teosta, jossa maalaustaide on keskiössä, pystyin katsomaan Järnefeltin maalauksia uusin silmin. Erityisen hienoa maalauksen taustatarinassa on Järnefeltin kyky kommunikoida nuorten malliensa kanssa.

Missä siis on se Järnefeltin maalaus, jota varten Hanna ja Aku istuivat malleina? Onko se piilotettuna Hannan tuvassa, vai onko se matkustanut maailmalle? Ja mitä maalauksen löytyminen voi saada aikaan taiteen tuntijoiden maailmassa?

En ole koskaan käynyt Muuruvedellä, mutta kirja suorastaan herätti kiinnostusta nähdä nämä maisemat omin silmin. Kokko onnistuu tiivistämään romaaniinsa paikallisia kerrostumia usealta vuosikymmeneltä, eivätkä tuon eeppisen taidekesän jälkeiset tapahtumat kalpene julkisuuden hahmojen vierailulle.

Nämä Kokon kaksi aikuisten romaania ovat ilahduttavan erilaisia, mutta molemmissa tuntuu kouriintuntuvasti kirjailijan rakkaus Savon historiaan. Minuun molemmat tekivät suuren vaikutuksen, ja ihailen kirjailijan vahvaa kertojan ääntä. Heinäkuun päivä on perinteisemmällä tavalla kerrottu kuin Kävelevien patsaiden kaupunki, jossa päähenkilön mielen horjuminen vaikutti myös kerronnan tyyliin. Molemmat teokset ovat huikean erilaisia rakkaustarinoita, joissa kuitenkin on paljon muutakin sisältöä kuin romantiikka.

Kokon sukutarinasta olen jopa kateellinen, koska se on niin juureva. Tässä romaanissa on käytetty taiteilijan vapauksia, mutta Hannan hahmon taustalla on Kokon isotäti. Oikeassa sukutarinassa rakastavaiset saivat lopulta toisensa. Minua inspiroivat suuresti tämän tyyppiset teokset, joiden taustalla on elettyä elämää ja omaa sukuhistoriaa.

Irlantiin hitaalla kaistalla

Patrick Taylor: Irlantilainen maalaislääkäri (BookBeat, 2023)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Ballybucklebo on unelias kylä Pohjois-Irlannissa, jossa on akuutti lääkäripula 60-luvun lopussa. Nuori Barry Laverty on valmistumassa oleva lääkäri, joka saa paikan kylälääkäri Fingal O’Reillyn apulaisena. O’Reilly juo liikaa whiskyä, pesetyttää pikkupyykkinsä sihteerillään ja luottaa niin paljon maalaisjärkeen, että nuorta kollegaa kauhistuttaa.

Tuohon aikaan tehdään vielä paljon kotikäyntejä. Barrysta välillä tuntuu, että O’Reilly välittää enemmän rugbyotteluista kuin potilaistaan. He myös riitelevät paljon sopivista käytännöistä. O’Reilly ei pahemmin välitä Barryn uusista opeista; hän noudattaa omia kokemuksen luomia käytäntöjään.

O’Reilly on palvellut kyläläisiä vuodesta 1938, ainoastaan sotavuosina hän palveli muualla, Britannian laivastossa. Sihteeri/taloudenhoitaja neiti Kincaid, ”Kinky” on myös ollut mukana kaikki nuo vuodet.

Kylässä on monilla haaveita siirtolaisuudesta, ja nuoripari Seamus ja Maureen ovat jo lähellä Kalifornian unelman toteuttamista. Maureenin veli on lähettänyt matkarahat, mutta Seamus onnistuu hassaamaan ne joutavuuksiin. Samaan aikaan mies on jatkuvasti lääkärin vastaanotolla sairauslomaa hakemassa. Tyyppi on klassinen vätys, mutta onnistuuko hän lopulta karistamaan kannoiltaan Ulsterin tomut?

Vaikka muualla maakunnassa on käynnissä ”the Troubles”, Ballybucklebossa katoliset marssivat protestanttien oranialaisten marssissa. Barry itse on kasvanut uskonnottomassa kodissa, eikä näin ymmärrä uskonnollista kiihkoilua. Kyseinen juhla on aina lääkäreitä työllistävä, sillä paavin solvaaminen on tunnetusti tapaturma-altista hommaa.

Ajan patina näkyy tarinassa niin, että viisikymppiset potilaat ovat jo todella raihnaisia. Potilaiden ymmärrys sairauksista on myös hyvin kansanomaista, ja siihen liittyy paljon taikauskoa.

Yksityiselämässä nuori Barry yrittää valloittaa Belfastissa asuvaa insinööriopiskelija Patriciaa, joka on hyvin vaikeasti tavoiteltava. Hänen paras ystävänsä Jack suhtautuu seurusteluun kevyemmin. ”Miksi ostaa lehmä, kun voit ostaa kaupasta pintin verran maitoa?”, hän kysyy.

Luen lähes kaikki käsiini osuneet irlantilaiskirjat, mutta tähän suhtauduin alussa varauksella. Teos kuitenkin yllätti positiivisesti, sillä siinä oli paljon muutakin sisältöä kuin lääkärintyön arkea. Ajankuva on herkullinen, kyläläisten sanailu todella viihdyttävää ja välillä lukija pääsee tutustumaan myös maakunnan upeaan luontoon esimerkiksi kalastusretkillä.

Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2004, ja kuten arvasinkin, se on kirjasarjan aloitusosa. Patrick Taylor (s.1941) on Pohjois-Irlannissa syntynyt lääkäri, tutkija ja emeritusprofessori, joka asuu British Columbiassa, Kanadassa.

Orpokodin johtajattaren dilemma

Teos: Pirkko Saisio: Vastavalo (Siltala, 2000/ 2022)

Äänikirjan lukija: Pirkko Saisio

En sitten päässyt irti Pirkko Saision elämäkerran tunnelmista. Päädyin etsimään minkä tahansa lukemattoman teoksen häneltä, ja Vastavalo tarttui haaviin. Tästä autofiktiivisestä trilogiasta olen lukenut muut osat 00-luvulla. Niistä on jäänyt yllättävän paljon muistijälkiä, ja muistan lukeneeni niitä puoliksi tutkijan, puoliksi kirjoittajan näkökulmasta.

Teos vie meidät Pirkon nuoruuteen 60-luvulle, jolloin hän käy oppikoulua ja on muuttanut vanhempiensa kanssa asumaan Puotilan lähiöön. Täällä Pirkko innostuu elokuvasta Sound of Music, ja haaveilee orpokodin johtajattaren työstä. Ystävänsä Ellun kanssa he käyvät vakoilemassa paikallisen lastenkodin meininkiä. Puotilassa on kuitenkin omat vaaransa, kuten metsä, jossa nuori nainen voi tulla raiskatuksi. Jännittävää on Puotilan kartanon mailla, jossa on sen entisen isännän koiran hauta.

19-vuotiaana tuoreena ylioppilaana Pirkko pääsee toteuttamaan haavettaan. Hän matkustaa Sveitsiin Pelastusarmeijan lastenkotiin suurin kuvitelmia varustettuna. Paikka ei kuitenkaan ole yhtä idyllinen kuin hän on toivonut, vaan rivitalot näyttävät Jehovan todistajien estetiikalta. Lapsetkaan eivät ole aidosti orpoja, vaan moni on joutunut sinne siksi, etteivät vanhemmat pärjää heidän kanssaan.

Sveitsissä kaikki on maailman parasta, ja paras meininki on niissä kantoneissa, joissa naisilla ei ole äänioikeutta. Lastenkodin naispuoliset hoitajat eivät myöskään tarjoa Pirkolle kovin mairittelevaa kuvaa sveitsiläisten naisten asemasta. Kapinallista Renatea, jonka kanssa hän tupakoi salaa, pidetään työyhteisössä huonona naisena.

Ulla-täti on merkittävä hahmo tässä teoksessa. Hän on vasta toipumassa tuberkuloosista, kun hän keksii ratkaisun kaikkiin ongelmiinsa ja lähtee merille. Tubista hän ilmeisesti parantuu raikkaassa meri-ilmassa, mutta kuolee myöhemmin, vielä työikäisenä keuhkosyöpään.

Säkenöiviä hetkiä teini-ikäisen Pirkon kesään tuo kommunistien nuorisofestivaali. Saision siirtomaakauppa osallistuu juhliin myymällä siellä tuotteita, ja näin Pirkkokin pääsee kesätöihin. Venäläinen sirkus antaa hänelle paljon uusia aistillisia virikkeitä, varsinkin erikoisia hajuja, jotka saavat hänet raukeaksi. Hän ihastuu sirkuksen jonglööriin, mutta saa ensi suudelmansa liian kiihkeältä libanonilaiselta festivaalivieraalta.

Kirja tuntuu aidolta fiktiolta siksi, että Saisio on taitava luomaan henkilöistään fantasiahahmoja, ja arjen keskelle maagisrealistisia tunnelmia. Tässä teoksessa nuoren Pirkon sisäiset maailmat ovat huomattavasti rikkaampia kuin ulkoinen tapahtuminen.

Sveitsin-reissun kuvaus taas on hykerryttävän ilkikurinen, ja herätti minussa suurta hilpeyttä. Pidän Sveitsiä tylsänä kirjamaana ja vielä tylsempänä kaunokirjallisen kuvauksen kohteena, joten Saisio onnistui todellakin tuomaan kapinallisia viboja ennalta-arvattavaan, konservatiiviseen mielenmaisemaan.

Taiteellisesta näkökulmasta lukija saa itse päättää, kuinka tulkitsee vastavalon ja valotuksen metaforia. Itse näin, että kirjan nuori nainen kokee monenlaisia valaistumisia, herätyksiä ja kutsumuksia. Hän etsii itseään niin hengellisellä polulla kuin auttamistyössä (jotka osittain edustavat samaa tietä), mutta päätyy valitsemaan taiteet, joissa hänellä on selvästi eniten lahjakkuutta.

Juuri lukemassani Heini Junkkaalan elämäkerrassa toki käydään läpi samoja vaiheita kuin tässä teoksessa, mutta koska kirjoitustyyli on erilainen, en kokenut häiritsevää päällekkäisyyttä. Jos Junkkaalan teoksen sivumäärä ahdistaa, etkä ole vielä lukenut Saision aiempaa trilogiaa, suosittelen sen lukemista lämpimästi.

Kun muurahaiselle kasvaa siivet

Teos: Leila Slimani: Katsokaa kun tanssimme ( WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn

Marokkolaisen Bellagen suvun saaga jatkuu toisessa osassa Leila Slimanin teoksessa Katsokaa kun tanssimme. Teoksessa liikutaan Meknesin kaupungissa ja sen läheisellä sukutilalla, ja toisaalla Strasbourgissa, jossa nuori Aisha Bellage on suorittamassa lääketieteen opintojaan.

Ensimmäisessä osassa ranskalainen maatilan tytär Mathilde rakastui marokkolaisen Aminiin, joka oli palvelemassa sotilaana Ranskan armeijaa toisen maailmansodan aikana. Nuori pari päätyi perustamaan perhettä miehen synnyinseuduille Marokkoon, ja Aminista tuli vauraan agronomi, jolla oli paljon visioita maansa maatalouden uudistamiseksi. Toinen osa sukudraamasta alkaa vuodesta 1968, jolloin pariskunta on jo keski-ikäisiä yhteiskunnan pilareita. Mathilde pitää kutsujen järjestämisestä paikallisille Rotary Clubin jäsenille, ja haaveilee omasta uima-altaasta. Aminilla taas on haasteita piilotella sivusuhteitaan perheeltään, sillä Meknesissä kaikilla seinillä on korvat.

Nuori Aisha kipuilee kahden maan kansalaisuutensa välillä. Kesälomien vietto Marokossa tekee nuoren naisen tietoiseksi kahden sivilisaation kulttuurieroista. Koulutetuista lääkäreistä on huutava pula kotiseudulla, mutta silti Aisha ei ole toivottu vieras joka sairastuvassa. Bellagen perheen tyttären opintomenestykselle ollaan myös kateellisia, eikä konservatiivisessa maassa tunnu muutenkaan olevan paljoa tilaa hengittää.

Ranskassa opiskelutoverit käyttävät paljon aikaa keskusteluun Karl Marxista, ja pitävät marokkolaisen rikkaan perheen tytärtä lähes luokkavihollisena. Aishan on vaikea yhtyä tovereidensa kapinahenkeen, koska hän ei ole saanut kotimaassaan minkäänlaista yhteiskunnallisen tiedostamisen siementä. Kotona vanhemmat ovat neuvoneet Aishaa pitämään matalaa profiilia äidin kotimaassa. Pian Aisha kuitenkin kokee olevansa marokkolaisen sananlaskun muurahainen, jolle kasvaa siivet – olio, jonka haaveilla on erityinen Jumalan kirous.

Aishan pikkuveli Selim taas on villimpi tapaus, joka ei jaksa keskittyä opintoihin ja omaa sairaalloisen kiinnostuksen aseisiin. 18-vuotiaana hän ryhtyy vaaralliseen salasuhteeseen tätinsä Selman kanssa, joka on boheemi yksinhuoltaja Meknesin laitakaupungilla. Tämä juonenkäänne tuntui hurjalta, vaikka se ei ollut ensimmäinen lukemani vastaavantyyppinen insestin kuvaus, joka on sijoittunut islamilaiseen maailmaan.

Romaanin seksikkäimmät kohtaukset sijoittuvat tietysti legendaariseen Casablancaan, jossa Aisha viettää aikaa itseään radikaalimpien paikallisten nuorten ystävien loma-asunnolla. Tuolla hän rakastuu Mehdiin, jonka suhde naiseen on omistautuvan ehdotonta. Slimani ei maalaa pelkästään kaunista panoraamaa Marokon hiekkarannoista, vaan tarjoaa myös kriittisiä silmäyksiä maan turismin historiaan.

Yksi episodi turismin historiassa oli länsimaisen hippiliikkeen rantautuminen Marokon kalastajakyliin. Selim päätyy haahuilemaan yhdessä tällaisessa yhteisössä, ja sulautuu hyvin joukkoon puoliksi eurooppalaisten geeniensä johdosta. Hippien juhlissa on mahdollista bongailla kansainvälisiä kuuluisuuksia kuten Jimi Hendrix. Elämäntapa tuntuu kuitenkin Selimistä varsin vieraalta, mutta hän kerää yhteisössä merkittäviä kokemuksia.

Tanssilla ja musiikilla on keskeinen rooli juonen pyörityksessä, tosin tässä perehdytään enemmän länsimaisen musiikin fanitukseen kuin paikallisiin perinteisiin.

Pidin sarjan aloitusosaa vähän liiankin perinteisenä ja konventionaalisesti kerrottuna historiallisena romaanina, mutta kakkososa tuntui astetta jännittävämmältä tarinalta. Juuri nyt teos tarjosi myös täsmälääkettä orastavaan matkakuumeeseen, ja varsinkin Marokon kaupunkien historiallisten alueiden estetiikka alkoi taas kummasti kutsua minua puoleensa. Hammamien höyryt ja loputtomat mosaiikkiseinät, siinä maailmassa uskoisin sieluni lepäävän mainiosti.

Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.

Erään strutsifarmin tarina

Teos: Christina Lamb: House of Stone. (HarperCollins, 2007)

Christina Lamb on brittiläinen toimittaja, jolla näkyy olevan hyvin samansuuntaisia maantieteellisiä intressejä kirjoissaan kuin itselläni on ollut. Olen lukenut häneltä yhden teoksen Pakistanista, toisen siirtomaa-ajan Rhodesiasta, ja nyt kolmannen, jossa Rhodesia muuttaa nimeään Zimbabweksi.

House of Stone on tosi tarina Nigel Houghista, valkoisesta farmarista, joka päättää jäädä Zimbabween maata viljelemään, vaikka olot ovat epävakaat. Kirja kertoo myös Aquinata Shamvista, perheen mustasta lastenhoitajasta, joka muuttaa tiluksille asumaan perheineen 1990-luvun lopussa.

Nigel ja Aqui ovat melkein ikätovereita, mutta ovat eläneet täysin eri todellisuuksissa tässä äärimmäisyyksien maassa. Nigel on elänyt tyypillisen etuoikeutetun rhodesialaisen lapsuuden ja nuoruuden vanhempiensa tiluksilla ja sisäoppilaitoksessa, kun taas Aqui on kasvanut syrjäisellä maaseudulla eristyksissä valkoisten todellisuudesta. Erikoisen nimensä hän on saanut irlantilaisista papilta, mutta valkoisia hän on nähnyt lähinnä uskovaisen hyväntekijän roolissa.

Neljäntoista vuoden iässä tyttö lähtee piikomaan Maranderon provinssikaupunkiin, ja pian hän on naimisissa komean, mutta juopon Tendain kanssa. Ennen avioitumista hän on ehtinyt toimia ZANU-puolueen mobilisoijana omassa townshipissään. Liitto on onneton, mutta siitä huolimatta lapsia perheeseen syntyy viisi. 1990-luvulla Aquin on ryhdyttävä taas piikomaan, koska muutakaan työtä ei ole saatavilla.

Nigel on ehtinyt tässä välissä opiskella Etelä-Afrikassa kahdessa yliopistossa, ryhtyä kaupalliseksi lentäjäksi, ja tehdä huonoja bisneksiä Kiinassa strutsinlihan maahantuojana. Hän perustaa perheen vasta kolmikymppisenä, ja muuttaa takaisin Zimbabween kasvattamaan tupakkaa ja strutseja. Hänen farmillaan on 200 työntekijää, ja hän joutuu huolehtimaan monien työntekijöiden jälkikasvusta, koska moni heistä menehtyy HIV:iin kesken kaiken.

Valkoisten farmareiden tilanne on ollut maassa tukala 70-luvun lopulta saakka, mutta 2000-luvun alkuvuosina koetaan uusi pohjakosketus mustien ja valkoisten välisissä suhteissa. Moni Nigelin tuntema farmari menettää henkensä, kun vihaiset sotaveteraanit ilmaantuvat tiluksille vaatimaan maita itselleen sotakorvauksena. Nigel itse myös menettää tiluksensa, mutta perhe ei edelleenkään suostu muuttamaan pois synnyinmaastaan.

Nigelin ja Aquin suhde joutuu myös koetukselle, kun lastenhoitaja osoittautuu liian lojaaliksi ZANU-puolueen kannattajaksi. Tosin hän ei itse haaveile valkoisten tilusten sosialisoinnista, mutta hän jää talon valtauksen tilanteessa hankalaan välikäteen. Kaksikko kuitenkin onnistuu korjaamaan välinsä, ja he ovat yhteyksissä senkin jälkeen, kun Nigel ei enää ole Aquin työnantaja.

Kirjasta noin puolet on Zimbabwen lähihistorian kertaamista, mikä sinänsä on sivistävää länsimaisille lukijoille. Olisin kuitenkin mieluummin lukenut tämän paikallisen draaman erillisenä teoksena, sillä näiden kahden perheen tarinoissa riitti pohdittavaa yhteen kirjaan tarpeeksi.

Kirjaa kirjoittaessaan Lamb ehti matkustaa Zimbabween 12 kertaa, ja loppuvaiheessa hän oli jo Mugaben hallituksen mustalla listalla valtion vihollisena. Silti hän onnistui kyläilemään maassa vaivihkaa, mutta vankilaan joutumisen riski oli olemassa.

Asiat, joista Lamb kertoo kirjassaan eivät Robert Mugaben kuoleman jälkeen tunnu enää kovin tulenaroilta, mutta ne ovat saattaneet olla sitä vuonna 2007. En näkisi Zimbabwea edelleenkään minään sananvapauden mallimaana, ja lyhyt katsaus sen lehdistöön tänä päivänä antaa vaikutelman maasta, jossa journalismi on tukahdutettu potentiaalisena ilmaisukanavana.

Valkoisen ylivallan kuolintoreissa

Teos: Peter Godwin: Mukiwa. A White Boy in Africa. (HighBridge, 1998/2019)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Jos saisin valita yhden matkakohteen maailmalla siitä kertovan kirjallisuuden mukaan, se olisi Zimbabwe. Tuo diktatuurin, talouskriisin ja hallinnollisen katastrofin kurittama valtio tuskin olisi leppoisa lomakohde, mutta silti haluaisin matkustaa sinne tapaamaan tarinankertojia.

Juuri nyt yritän selvittää itselleni joitain Zimbabwen itsenäisyyttä edeltäneen sisällissodan yksityiskohtia, ja kerrottakoon, että se ei ole ollut kovin helppoa, koska tuo sota oli harvinaisen sekava. Materiaalia siitä on kyllä saatavilla, mutta kaikki ei avaudu henkilölle, joka ei ole vieraillut maassa. Kirjoitan juttua ystävistä, jotka ajautuvat tuossa sodassa eri leireihin, yksi on Neuvostoliiton rahoittamissa joukoissa, ja toinen päätyy Mugaben porukoihin.

Maailma kyllä tunnistaa ja muistaa Mugaben hahmon, mutta harva tietää prosessista, joka johti Mugaben nousuun valta-asemaan. Itseä kiinnostaa lähinnä se, mitä tapahtui Mugabea vastustaneille kommunisteille, jotka omalla tahollaan kaavailivat maahan toisenlaista totalitaristista komentoa.

Peter Godwinin (s.1957) Mukiwa ei ole varsinaisesti poliittinen muistelma, vaan se kertoo nuoresta valkoisesta rhodesialaispojasta, joka kasvaa keskiluokkaisessa perheessä lähellä Umtalin kaupunkia ja Mosambikin rajaa. Tarina alkaa vuodesta 1964 ja jatkuu 70-luvun loppuun, jolloin Peter joutuu armeijan palvelukseen jo alaikäisenä.

Yksi nuoren Peterin lapsuuden traumoista liittyi naapurin miehen, köyhän suurperheen isän Oop Peterin murha, josta epäiltiin monia kylän mustia miehiä. Tämä johti oikeusdraamaan, jossa Peterin äidillä oli keskeinen rooli todistajana. Kaikkia perheen palveluskuntaan kuuluneita epäiltiin, ja he joutuivat kuulusteltavaksi myös sukulaistensa toimista. Tuomiolle joutui musta kolmikko, joista yksi selvisi hengissä, koska hänen äitinsä ei pystynyt tarkentamaan nuoren miehen syntymäaikaa.

Rhodesia oli todella kummallinen valtio, jonka kehitys oli erilainen verrattuna Etelä-Afrikkaan. Kahden umpirasistisen valtion lait olivat erilaisia, ja Rhodesiassa valtaa piti Ian Smith, konservatiivinen skotti, jonka suosio valkoisten parissa johtui toisen maailmansodan sankaruudesta. Rhodesiassa mustien ja valkoisten suhteet olivat mahdollisesti läheisempiä kuin Etelä-Afrikassa, mutta mustilla ei ollut sielläkään kansalaisoikeuksia. Tästä huolimatta heillä oli paremmat asumisolot ja terveydenhuolto kuin mustilla Etelä-Afrikassa, ja tämä johti myös siihen, että ihmiset onnistuivat vaatimaan oikeuksiaan pontevammin kuin Etelä-Afrikassa.

Tämän kirjan perhe on poliittisilta mielipiteiltään liberaaleja, eivätkä Peterin vanhemmat kannata Ian Smithin linjaa. Maahan on syntynyt vapaamielisempi valkoisten puolue, joka kannattaa mustien täysiä poliittisia oikeuksia. Muuten maahan pesii 70-luvun aikana yleinen tappiomieliala, ja suuri osa valkoisista perheistä on valmistautunut muuttamaan muualle lyhyessä varoitusajassa. Kaikilla ei kuitenkaan ole mitään paikkaa, jonne palata, ja osa kokee Rhodesian olevansa heidän ainoa kotimaansa.

Tämän teoksen perhe oli yllättävän sympaattinen, joten päähenkilön tilanteeseen oli helppo samastua. Kiinnostavaa oli varsinkin kertojan äidin työn kuvaus, sillä hän oli maaseudun päivystävä lääkäri, joka oli paljon tekemissä mustan väestön kanssa. Kaikki perheen mustat yhteistyökumppanit eivät kuulu palveluskuntaan, vaan he kohtaavat myös mustia poliiseja, opettajia ja muita keskiluokan edustajia. Myös Peter itse päätyy opettamaan mustien alakoulun luokkaa osana lukion opetusohjelmaa.

Paikoitellen tarina on humoristisen hyväntuulinen, vaikka tässä eletään todellisuudessa, jossa ihmisten on nukuttava aseiden keskellä, ja meininki on varsin punaniskaista. Loppua kohti Peter joutuu hankaukseen ”omiensa” parissa, koska häntä pidetään mustien kanssa veljeilijänä ja näin mahdollisena maanpetturina.

Rhodesian brittitaustaisista valkoisista jäi vaikutelma, että monilla sinne muuttaneilla oli melko matala koulutustausta, ja siitä johtuva heikko itsetunto tai epäilevä suhtautuminen kaikkea kirjasivistystä kohtaan. Toki tässä kuvataan eri vaiheessa maahan muuttaneita, ja näiden ryhmien välillä oli selviä statuseroja. Sain vaikutelman, että kirjailijan vanhemmat olivat muuttaneet maahan Englannista työn perässä, eli heillä ei ollut tunneperäistä suhdetta viljelysmaahan ja kolonialismin muistoihin. Tavallaan heitä ei pidetty vielä täysin paikallisina, kun taas joissakin suvuissa maata oli viljelty 1800-luvulta saakka.

Tämä kertomus keskittyy pitkälti paikallisen yhteisön kuvaukseen, ei niin paljoa perheen sisäisiin jännitteisiin. Vertasin tätä tarinaa Alexandra Fullerin omaelämäkerralliseen kirjasarjaan, joka on saanut bestsellerin aseman Yhdysvalloissa. Fullerin kirjat kertovat täysin erityyppisestä brittiperheestä, joka on aidosti eksentrinen ja myös dysfunktionaalinen. Olen lukenut kolme osaa tätä sarjaa, ja se tuntuu jo niin kotoisalta, että kaipaan sen henkilöitä. Huomaan nyt, että saatan viimeinen osa on minulta vielä lukematta.

Tämä teos tuntui todella monipuoliselta ja kattavalta kertomukselta, jossa kertoja joutuu nuorena todistamaan raskasta vallanvaihtoprosessia. Tilanne uudessa maassa Zimbabwessa ei ole myöhemmin yhtään helpompi, vaan silmittömän tappamisen toimintamalli periytyy uusille hallitsijoille. Godwin palaa Zimbabween toimittajana 80-90-luvuilla, mutta tämä teos keskittyy Rhodesian valtion vaiheeseen, ja elämään maassa, joka oli jatkuvassa kauppasaarrossa, boikottien ja moraalisen paheksunnan kohteena.

Kapernaumin taidekoulussa

Teos: Heikki Turunen: Simpauttajan hinta (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Heikki Turusen Simpauttaja on avautunut minulle kokonaisuutena suht myöhään, ottaen huomioon, että Pohjois-Karjalan radanvarsien maisemat ovat minulle tuttuja jo lapsuudesta.

Uudessa autofiktiivisessä romaanissa Simpauttajan hinta Turunen valottaa menestysromaaninsaassa taustoja, ja menestyksen seurauksia tuttuun hersyvään tyyliin.

Siinä nuori Heino Oinonen tavoittelee paikkaa Helsingin Ateneumissa (kansan suussa raamatullisessa Kapernaumissa), mutta jää lehdelle soittelemaan, ja joutuu palaamaan kotiin häntä koipien välissä. Heikka asuu synnyinkodissaan Hupelissa Vornaskylässä, kansallismaiseman keskellä, ja joutuu toimettomana työllisyystöihin. Tuolloin ei vielä tunneta termiä ”välivuosi”, vaan nuoren miehen työllistyminen on kylän kollektiivinen huoli. Eletään vuotta 1964, ja Heikan ikätoveri Katri Helena on jo breikannut biisillä Puhelinlangat laulaa.

Kansakoulupohjaisen Heikan kirjoittajan lahjat huomataan, ja pian hän aloittelee toimittajan uraansa Lieksan Lehdessä. Ura jatkuu armeijan jälkeen Joensuussa Karjalan Maassa, mutta Heikan on vaikea sopeutua elämään alivuokralaisena kerrostalossa. Nuori mies kerää häätöjä öisellä metelöinnillään, ja etsii elämänsä naista kaupungin baareista tragikoomisella otteella. Ideat runokokoelmasta ja kahdesta romaanista kypsyvät, mutta kirjallinen läpimurto ei synny yhdessä yössä.

Noin puolet kirjan sisällöstä koostuu Heikan naisseikkailuista ja seksuaalisen etsinnän kuvaamisesta, ja toinen puolisko maaseudun elämänmuotojen puolustamisesta. Teos on kirjoitettu nuorelle naiselle, joka asuu Kalasatamassa ja kuuluu milleniaalien sukupolveen. Nainen on Turusen sivusuhteesta syntynyt tytär, joka saapuu isän elämään 27-vuotiaana. Tavallaan kirja on kirjoitettu yleisemminkin sille ikäluokalle, joka elää nyt nuorta aikuisuuttaan. Kuinka moni tästä ikäluokasta tunnistaa heinäseipään tai tietää, kuinka sitä pitäisi käsitellä?

Kirjan traagisin hahmo on Heikan ensimmäinen pidempiaikainen naisystävä Hannele/Milaja, joka osoittautuu skitsofreenikoksi ja ripustautuu mieheen hälyttävällä tavalla. Milaja haluaa viettää Heikan kanssa häitä, vaikka tämä ei ole valmis menemään naimisiin, ja valehäiden episodi on kuin suoraan kauhuleffasta. Heikka ei aluksi ymmärrä naisen sairauden vakavuutta, mutta saa kokea sen seuraukset ikimuistoisella tavalla.

Milaja ei ole teoksen ainoa itsemurhan tekijä, vaan itsetuhoisuus on yleistä myös Vornaskylällä. Tavalliset kylän ukot ja akat pelkäävät eniten Paiholan A-mielisairaalaan joutumista, ja myös Heikka on jo itse hakeutumassa hoitoon yksinäisyytensä syvimmässä alhossa.

En välttämättä ole Turusen tuotannon ahkerin lukija, mutta kyseisestä Vornaskylästä (eli Vuonislahdesta) satun tietämään keskivertolukijaa enemmän. Siksi tämän polveilevan teoksen seuraaminen ei ollut minulle vaikeaa, mutta olin silti hukkua sivuhenkilöiden suureen määrään. Yritin lukijana keskittyä enemmän teoksen suuriin linjoihin, tyyliin ja Antti Heikkisen ilmiömäiseen karjalan murteen luentaan kuin kymmenien kyläläisten ja sukulaisten kohtaloihin.

60-70-lukujen taiteilijaelämän kuvauksena teos on railakas, mutta myös himpun verran ahdistava. Romaanin kertoja ottaa kaiken irti Joensuun yöelämästä, ja onnistuu venyttämään boheemin taiteilijan myyttiä suht pitkälle, mutta työhulluus, varsinkin rakkaus maaseudun fyysisiin töihin, pelastaa hänet alkoholisoitumasta lopullisesti.

Näin tässä teoksessa yhtymäkohtia Joonatan Tolan teoksiin, varsinkin isähahmon persoonaan, vaikka Tolan kirjoissa eletään myöhempää aikaa ja niissä kuvatut ongelmat ovat rankempia. Tämän teoksen Heikka ei ole rahankäytössään yhtä järjetön kuin Tolan teosten isä, mutta kuvattu kaupunki ja sen kulttuuripiirit ovat hyvin samansuuntaisia.

Olen omasta mielestäni melko ”inessä” pohjoiskarjalaisessa kulttuurissa, ja tästä huolimatta teos jätti minut runsaudessaan hämmentyneeksi. Olisi siis kiinnostavaa lukea maakuntaa vähemmän tuntevien ja nuorempien lukijoiden vaikutelmia teoksesta.

Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.