Paratiisin pikkelsseillä maailmanmaineeseen

Teos: Arundhati Roy: The God of Small Things (Flamingo, 1997)

Moni blogini hieman vanhempi lukija varmaan muistaa v. 1997 Kirjatapauksen, eli Arundhati Royn esikoisteoksen The God of Small Things. Olen nähtävästi hankkinut teoksen Turusta Aleksis Kiven päivänä vuonna 1997, ja ihastunut päätäpahkaa nuoren naiskirjailijan tyyliin ja rohkeuteen. Tuossa vaiheessa olin muutenkin juuri hurahtanut Intian ja Pakistanin kirjallisuuksiin, mutta Royn teos oli noiden kirjojen meressä jonkinlainen Jackpot, ja merkki uudentyyppisestä naiskirjallisuudesta.

Hänen jälkeensä aika moni muukin intialainen naiskirjailija pääsi maailmanmaineeseen, ja 90-00-lukujen aikana maailmankirjallisuudessa jylläsi varsinainen Intia-buumi. Roy kirjoitti vain tämän esikoisensa, siirtyi sitten täyspäiväiseksi aktivistiksi ja julkaisi pitkään vain poliittisia kirjoituksiaan. Hänen toinen romaaninsa sai odottaa 20 vuotta, eikä The Ministry of Utmost Happiness jää yhtään tämän esikoisen varjoon – se vaan on paljon kompleksisempi ja suurempi kertomus.

Molemmat teokset ovat kirjoja, joiden omistaminen on ollut minulle tärkeää. Jostain syystä The God…oli päätynyt mökille, ehkä jonkun muun perheen jäsenen sinne roudaamana. Pokkari on ollut lainassa monella ihmisellä ja on ihastuttavan kulahtanut. Luin kirjaa mökillä ja eilen kaupungilla monessa pisteessä, kuten kuvan sushibuffetissa. Luultavasti kyseessä oli kolmas lukukerta, ja aika paljon olin jo unohtanut sen juonesta.

The God of Small Things on rakkauslaulu Keralalle, Royn äidinpuoliselle kotimaisemalle. Teoksen päähenkilöt, kaksoset Rahel ja Estha, ovat äidin puolelta Syyrian kristittyjä, ja isän puolelta hinduja. Vanhempien seka-avioliitto ei ole ollut juhlan aihe kummassakaan päässä, ja äiti Ammu eroaa alkoholisoituneesta miehestään jo lasten ollessa pieniä. Tytär Rahel palaa äidin kanssa kotikylään Keralaan, mutta Estha jätetään Bengaliin isän luo tasapuolisuuden vuoksi. Jossain vaiheessa juoppo isä saa tarpeekseen pojan huoltajuudesta, muuttaa Australiaan ja lähettää poikansa takaisin äidilleen.

Kirjassa eletään vahvimmin myöhäistä 1960-lukua ja varhaista 1970-lukua, kaksosten lapsuutta ja nuoruutta. Lasten isoäidillä on tehdas nimeltä Paradise Pickles, jonka Oxfordissa opiskellut kommunistieno Chacko ottaa omistukseensa vain siksi, koska on suvun ainoa mies. Tehdas menestyisi loistavasti, ellei eno panisi käytäntöön kaikkea puoluekoulussa oppimaansa. Enolla on myös brittiläinen ex-vaimo Margaret ja tytär nimeltä Sophie Mol, joka tulee suvun yllätykseksi pitkälle vierailulle suoraan Lontoosta. Lontoolainen serkku nostattaa lasten kurssia kyläläisten parissa, mutta samalla he kokevat, että joutuvat esiintymään alkuperäiskansan edustajina rasitukseen saakka.

Kirjassa kuolee ihmisiä traagisissa oloissa. Äiti Ammu lähtee maailmasta 31-vuotiaana keuhkotautisena haamuna, ja serkku Sophie Mol hukkuu kotikylän jokeen 9-vuotiaana. Äidin salasuhde kylän kastittomaan kommunistiin Veluthaan on saanut liikaa huomiota, sillä rakkauden lait määräävät, ketä saa rakastaa ja kuinka paljon. Kylässä ahdistellaan myös lapsia seksuaalisesti, eikä äideillä ja mummoilla ole lukutaitoa tällaisten kytkösten huomaamiseksi. Vaikka Roy kuvaa kylän luontoa ja raitin maisemia suurella rakkaudella, teos on samalla riipivän järkyttävä kuvaus kastijaosta ja muista mentaalisista rajoitteista.

Syyrian kristityistä Roy ei anna kovinkaan mairittelevaa kuvaa. Tämä ryhmä kuuluu Keralassa historialliseen eliittiin, joka sortaa myös muita (ennen kastittomia) kristittyjä yhtä suvereenisti kuin muita osattomia ja köyhiä. Uskontojen moninaisuus on teoksen kiinnostavin elementti, varsinkin, kun kaksosten tädin Baby Kochamman elämän rakkaus, katolinen Father Mulligan kääntyy Vishnun palvojaksi ja hylkää kristinuskon. Eri kristilliset kirkot kilpailevat paikastaan auringossa, ja lapset saavat vaikutteita myös ”uudestisyntyneiltä” valkoisilta lähetyssaarnaajilta. Joutavuuksien jumalalle kelpaa amuleteiksi kaikki turha sälä, joten australialaisen saarnaajan lahjoittama Qantas-lentoyhtiön pehmolelu on yhtä arvokas palvonnan kohden kuin pehmopornovideot tai Love-in-Tokyo-hiuslenkit.

Minulle tämä teos on aina ollut ”hengailukirja”, eli olen lukenut sitä enemmän tunnelmien ja mielenmaisemien vuoksi kuin älyllisenä postkoloniaalina romaanina, jota se myöskin suvereenisti edustaa. Teos ei tuntunut yhtään vanhentuneelta näin 22 vuoden jälkeen, vaan voin edelleen lämpimästi suositella sitä jo modernina klassikkona.

Mainokset

The Mökkikirja, 2019?

Teos: Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY, 2019)

Koska olen viime aikoina harrastanut kotimaista runoutta hintsusti, Johanna Venho on minulle tuntematon tekijä, ja sattumoisin luin hänen Sylvi Kekkos-romaanistaan naistenlehdestä. Tutustuin Sylvi Kekkosen tuotantoon ensi kertaa pari vuotta sitten mökillä, jonne olin roudannut kaikki lukemattomat poistokirjat. Mökkimme sijaitsee vajaan tunnin matkan päässä Pieksämäeltä, jossa on kulttuurikeskus Sylvi ja vanha pappila, jonne en ole vieläkään ehtinyt reissata. Pidin Sylvin romaanista Lankkuaidan varjossa (1968) paljonkin, ja asetin sen mentaalisesti osastoon ”Karjala-kirjallisuus”.

Venhon teos ei sytyttänyt mielenkiintoani automaattisesti, koska en ole vielä siinä iässä, että presidenttien puolisot olisivat iltapäiväkahvieni ykköspuheenaihe. Kun se kuitenkin oli tarjolla Bookbeatissa, jonne minulla on nyt ilmainen kokeilujakso, päätin vilkaista sitä, ja teos vei mukanaan. Huomasin heti, että siinä oli The Mökkikirjan ainesta – harmi vaan, että luen sitä nyt täällä kaupungissa, sisällä, siitepölypakolaisena. Ensimmäinen suositukseni kuitenkin on, että teos kannattaa ottaa mukaan luonnon helmaan. Parhaiten se toimii, jos sen seuraksi keittää nokipannukahvit.

Kirjassa 66-vuotias Sylvi Kekkonen matkustaa yksin kesämökilleen Suomusjärven Katermaan tutkimaan vanhoja päiväkirjojaan ja suremaan parhaan ystävänsä Marja-Liisa Vartion kuolemaa. Urho viihtyy mökillä huonommin, mutta siitä on tullut introvertin ensimmäisen naisen tärkein piilopirtti. Matkaa tehdään kuningatar Elisabethin lahjoittamalla Morris Minillä, ja Sylvi on ylpeä vanhemmalla iällä hankitusta ajokortistaan. Autoa ajaessaan hänellä on jalassa matalapohjaiset kävelykengät, jotka hän vaihtaa korkokenkiin siitä poistuessaan. Tyylitieto ennen kaikkea!

Kirjassa Sylvi alkaa valmistella lapsuusaiheista teostaan, ja saa paljon vaikutteita unien maailmasta. Vaikka hän on jo reuman runtelema, hän edelleen jaksaa vaellella pelkäämättömästi lähimetsissä ja sienestää. Mökillä hän myös uskaltaa tutkiskella punaista muistikirjaa, jossa on kosmoskynällä tehtyjä merkintöjä mystisestä O:sta vuodelta 1952. Tuolloin Urho on jo ollut avoimessa salasuhteessa suomenruotsalaisen Anne-Marien kanssa, ja avioliiton romanttinen liekki on hiipunut lopullisesti. O ei saa lemmenliekkiä roihuamaan, mutta avaa pelkällä läsnäolollaan uuden ikkunan.

Kiinnostavinta teoksessa on kolmen naisen ystävyys, Sylvin (1900-1974), Marja-Liisa Vartion (1924-1966) ja kuvanveistäjä Essi Renvallin (1911-1979), joka työstää Sylvin muotokuvaa tuskallisen hitaasti työhuoneellaan. Essi on teoksen toinen kertoja, joka näkee presidentin rouvan toisin silmin. Essin miessuhteista ja alkoholinkäytöstä liikkuu ilkeitä juoruja, mutta Sylvi ei halua tähän osallistua. Naiset tapaavat usein muuallakin kuin Sylvin salongissa Tamminiemessä. Sivuhenkilöiden elämiin kurkistaminen laajensi tätä romaania valtavasti, ja kertoi myös paljon Sylvin itsensä laajasta ihmistuntemuksensa: hän ei ainakaan tuntunut keräilevän elämäänsä itsensä kaltaisia tyyppejä, vaan hulluja taiteilijoita, jotka uskalsivat tulla Tamminiemeen paidannapit hukassa. Paras havainto olikin, että Sylvin ystävät olivat hänen elämässään läsnä pyrkimättä hyötymään tämän asemasta.

Henkilökohtaisesti löysin kirjasta taas uusia viitteitä ”juurilleni” Kangasniemeen, jossa Sylvi oli poikineen talvisodan aikana Helsingin pommituksia paossa. Kangasniemi oli Kekkosen äidin Emilia Pylvänäisen kotipaikka, jonne presidentillä ilmeisesti oli lämpimät siteet, koska lähetti sinne perheensäkin turvaan. Myöhemminkin, presidentiksi päästyään Kekkonen kunnioitti äitinsä kotipaikkaa vierailuilla, joista meilläkin on kuvamateriaalia.

Romaanissa Sylvi muistelee tuota sotatalvea, ja myös paikallisia hahmoja, kuten nuorta torpan rouvaa, joka jätti miehensä tämän väkivallan vuoksi. Ilmeisesti myös Emiliassa ja Sylvissä oli paljon yhteistä, mutta äidin kaltaiseen naiseen rakastuminen ei sitten riittänyt romanttiseksi sisällöksi kilpailuhenkiselle suurmiehelle.

Uskottomuusdraamaa Venho käsittelee sopivan realistisesti. Pariskunta eli keski-ikään tultaessa niin avoimessa suhteessa kuin tuon ajan moraalikäsitysten mukaan oli mahdollista. Sylville avioero oli mahdottomuus, koska papin tyttärenä häneen oli iskostunut käsitys lasten parhaasta, ja hän myös halusi suojella lapsenlapsiaan mahdolliselta skandaalilta.

Pidin kirjan runollisesta ilmaisusta, aistillisuudesta, ja sopivan napakasta rajauksesta. Ajankuvaa teoksessa oli sopivasti, mutta Sylvi alkaa jo olla siinä iässä, että sulkee radion, kun sieltä tulee rautalankamusiikkia.

Toivon, että teos tavoittaa myös nuorempia lukijoita, ja herättää keskusteluja muustakin kuin tyypillisestä, pönöttävästä presidentin rouvien fanitusperspektiivistä. Aineksia tässä teoksessa perspektiivin laajentamiseen on, mutta on lukijan vastuulla löytää Sylvin tarinan radikaalit kohdat.

Meritangoa pilsnerin voimalla

Teos: Joni Skisftesvik: Finlandia City (WSOY, 2018)

Joni Skiftesvikin tuotannossa meri on keskeinen elementti, ja nuorena poikana hänellä oli tapana käydä kuokkavieraana läheisen sataman ulkomaisissa laivoissa. Pojan kielitaito ei vielä alakouluikäisenä ollut kummoinen, mutta kerran kun eräs merimies tuli kysymään koltiaiselta tietä lähimpiin lyhyttavaramyymälöihin, tämä onnistui neuvomaan merimiehelle tien ”Finlandia cityyn”.

Finlandia City on rinnakkaisteos hänen aiemmalle, palkitulle teokselle Valkoinen Toyota vei vaimoni. Kun aiempi teos lähti liikkeelle kirjailijan seniorivuosista ja keriytyi kohti lapsuutta ja nuoruutta, tässä teoksessa koko huomio on 1950-60-luvun kasvuvuosissa.

Kirjassa eletään Haukiputaalla, Kurtinhaudan kyläyhteisössä, jonne eksyy tavallista enemmän ”löysää” väkeä työtä etsimään ja riitaa haastamaan. Kasvavalla Jonilla on lähiympäristössään kavalkadi tulevien kirjojen materiaalia, varsinkin huru-ukkoja, helluntaisaarnaajia, povaajia, viinatrokareita ja kaikenlaisia karkulaisia.

Romanitaustaisia hahmoja kirjassa on monia, ja erään Topi-pojan vanavedessä pojat oppivat juomaan pilsneriä Jonin tädin pitämällä kioskilla. Topi on taitava tangolaulaja, jonka Skiftesvik muistaa myöhemmin, kun kohtaa Rainer Frimanin kustantajan saunaillassa. Kaikki ihmettelevät Frimanin päätöstä lopettaa laulajan ura, mutta hän sanoo kyllästyneensä laulattamaan humalaisia valkolaisia. Tämä muistuttaa Skiftesvikiä lapsuuden maisemista, ja niiden valta-asetelmista. Miksi kukaan ei uskonut (eikä taida nykyäänkään uskoa) Topeihin ja Rainereihin vaikka tilintarkastajina?

Kirja on aivan yhtä aistivoimainen ja tenhoava kuin edeltäjänsä, ja pystyn eläytymään näihin muistoihin suvereenisti, vaikka edustan seuraavaa sukupolvea. Historiallisesti kiinnostavimmat tapaukset liittyivät vasemmistolaisiin käpykaartilaisiin toisen maailmansodan aikana, ja heidän vaarallisiin merimatkoihinsa lahden toiselle puolelle. Näistä en tiennyt mitään etukäteen, eli romaani tarjosi minulle uuden näkökulman sotaan. Jonin lapsuudessa myös saksalaisten sotareissu vaikutti ihmisten arkeen, sillä monilla naisilla oli saksalaisten kanssa tehtyjä mukuloita. Ehkä myös häneen itseensä kohdistuva epäilys johtui saksalaisista: vaikka hänen vanhempiensa tarinaan ei liittynyt vastaavaa dramatiikkaa, ja pariskunta jopa yritti elää yhdessä, paikallisella tasolla epäiltiin kaikkia, joilla oli ollut suhteita ulkomaalaisten kanssa.

Ainoa asia, joka hieman ärsytti oli Skiftesvikin tapa viitata moniin aiempiin teoksiinsa, ja lainata niistä pitkiä pätkiä. Tämä siksi, etten ole lukenut aiemmista teoksista kuin tuon toiseksi viimeisen. Koska teos on muutenkin tiivis, pitkät viittaukset aiempaan tuotantoon tuntuivat hieman laiskalta kirjoittamisstrategialta. Toisaalta niistä saa fiiliksen, että Skiftesvik todella haluaa kertoa lukijoilleen, millaisista tosi elämän aineksista hänen fiktionsa on syntynyt.

Tämän ikäluokan kertojista minulla usein menee Tuuri ja Skiftesvik sekaisin, ja ilokseni huomaan, että heidän uusin tuotantonsa on kolahtanut minuun. Pidän meritarinoista, ja pidän myös pohjalaismeiningistä, kun se on minulle aidosti erilaista ja eksoottista. Skiftesvikin tuotannossa riittäisi kahlaamista, kun taas Tuuri-opinnoissani olen jo päässyt pidemmälle.

Muistelmateokseksi Skiftesvikin kerronta on ilmavaa ja ytimekästä, eli se voi inspiroida myös niitä, jotka karttavat oma/elämäkertoja. Työväenluokan historiikkina se loistaa monisyisenä ja humaanina. Kiinnostavalla tavalla siinä on myös joitain yhtymäkohtia vasta lukemaani Liisa Jaakonsaaren teokseen, jossa liikuttiin samoilla ”hoodeilla”.

Veikko Huovisen naiskuvasta

Teos: Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset (WSOY, 1967)

Äänikirjan lukijat: Risto Mäkelä, Jukka Puotila ja Aapo Vilhunen

Kuuntelin/luin tässä ehkä kolmatta Veikko Huovisen teostani, Lyhyitä erikoisia, jossa on erityisen monta tarinaa nuorista suomalaisneidoista. Arviossani keskityn siis Huovisen naiskuvaan, vaikka näkökulma ei taida olla kovin omaperäinen.

Kirjan naiset ovat missejä, urheilijoita, lentoemäntiä, ”julkistettuja naisia” ja muita sellaisia, joilla on tavoitteita elämässään – muitakin kuin avioliiton satama. Missien ja urheilijoiden vientipotentiaali tiedostetaan, ja heitä päätyykin maailmalle, vaikka nuorikoksi Tunisiaan. Huovisen näkemys ”julkistettujen naisten” toimeentulosta ja tulevaisuuden toivosta on maltillisen toiveikas, eikä heidän toimiaan kuvata itse työssä vaan lähinnä toimeentulon näkökulmasta.

Näissä tarinoissa on monissa ripaus skifiä/kummaa, ja naisnäkökulmasta suosikkini olikin ”Mannekiinit atomisodan jälkeen”, jossa visioidaan muotihuoneen elämä maailmassa, jossa ei ole saatavilla kosmetiikkaa. Huoneen uusimmat, raikkaimmat mallit Mabel ja Carola kärsivät hienhausta ja aknesta, ja kadehtivat poliitikkojen ja muiden silmäätekevien rouvia, joilla saattaa edelleen olla jossain kätköissä puuterirasia tai parfyymia. Neuvokkaat tytöt lähtevätkin keikkatöihin maalle, ja keräävät siellä teurasjätettä ja vadelmia saippuatehtaan perustamiseksi. Retkellä sattuu noloja kommelluksia, ja yrittää irstas Honkko-Nikolai saada seksiä vajaasta Illodin-pullosta. Palattuaan kaupunkiin he iskevät kultasuoneen, kun eivät enää kärsi hygieniaongelmista, ja muotihuone Zinaidaan palaa eroottinen, myskintuoksuinen tunnelma.

Toki näissä 50-60-lukujen tarinoissa ovat selkeät sukupuoliroolit, vaikka naiset ovat taloudelliseen itsenäisyyteen pyrkiviä. Jopa nudistileirissä on miesten ja naisten erilliset puhdetyönurkkaukset. Mutta Huovinen keski-ikään ehtineenä kirjailijana tutkiskelee varsinkin nuorempien naisten maailmaa avoimen uteliaasti, eikä pyri joka nurkan takana setäselityksiin. ”Otokseni” on tosin näiden tarinoiden suhteen varsin mitätön, koska kaikissa kokoelman tarinoissa ei ollut vahvaa naisnäkökulmaa. Mutta spontaani havaintoni on, ettei Huovisen tarinoissa ole niin ilmiselvää seksismiä kuin vaikka joissain Arto Paasilinnan kirjoissa.

Muuten suosikkejani olivat kaksi tarinaa, joissa ei ollut erityisen sukupuolitettua näkökulmaa lainkaan. ”Suuri pää” oli novelli, jonka voisi lukea vaikka vaalikopeilla tänä keväänä, sillä siinä torille pystytetään kaikkitietävä patsas, josta tulee kansan suuri neuvonantaja – lahjomaton ja erehtymätön. ”Nuo purkit jotka söin” on analyysi poliittisista säilykkeisistä, eli kylmän sodan aikainen ruokamatka itäblokin, länsiblokin ja puoluteettomien maiden säilykkeisiin. Koska itse olen perehtynyt ns. köyhäinruokaan, pidän tätä novellia erinomaisena esimerkkinä siitä, kuinka ruoan poliittisuudesta voi kirjoittaa hauskasti. Tässä nauretaan muunmuassa diakoniatyöntekijän estoille, siis purkkien jakajana. Täydellinen juttu luettavaksi leipäjonoissa, kiitos Veikko!

Kirjan kansi viittaa myös tuohon ”avainnovelliin”, ja siinä on hauska ”likaisen hernekeiton” sävyinen värimaailma. Tuollaisena muistan lapsuuteni 70-luvulla, mutta varmasti sävy on ollut muotia jo ennen syntymääni. Äänikirjana tämä teos toimi mahtavasti, ja varsinkin kolmen lukijan strategia toi siihen sopivaa vaihtelua.

Varmasti tämä oli toistaiseksi paras lukemani Huovisen teos; aiemmat lukemani kirjat olivat Lampaansyöjät ja Rasvamaksa. N-sana esiintyi tässä teoksessa havaintojeni mukaan vain kerran, ja muihin kulttuureihin liittyvät huomiot eivät olleet niin pöyristyttävän stereotyyppisiä kuin Rasvamaksassa.

Tutkimusmatka unohdukseen

Teos: Rodrigo Hasbún: Kiintymyksiä (LIKE, 2017)

Suomennos: Sari Selander

Leni Riefenstahlin hovikuvaaja Hans Ertl päättää paeta natsimenneisyyttään kaukaiseen Boliviaan. Hansilla on vaimo ja kolme teini-ikäistä tytärtä, ja perhe painii talousvaikeuksissa isän keskittyessä uuteen työhönsä vuorikiipeilijänä ja tutkimusmatkailijana. Äiti Aurelian terveys ei kestä kunnolla La Pazin kaupungin ohutta ilmaa, mutta hän opettaa tyttäriään polttamaan tupakkaa maailmannaisen ottein. Perheen arki on melankolista, ja siihen liittyy puhumattomuus entisen kotimaan asioista.

Bolivialainen kaunokirjallisuus on minulle uppo-outoa, kuten on myös maa ja sen kulttuuri. Kirjassa puolustetaan inkojen kulttuuria, intiaanikansojen oikeuksia, ja hyväntekeväisyydestä tulee monille entisille natseille tapa valkaista neniään. Tavallisille bolivialaisille, joista valtaosa on luku- ja kirjoitustaidottomia, uusien siirtolaisten poliittinen tausta ei merkitse paljoa. Saksalaisten yhteisö ei ole samasta puusta veistetty, eivätkä kirjan kolme sisarustakaan suhtaudu samalla tavalla isänsä menneisyyteen. Eniten välimatkaa isästä ottaa vanhin tytär Monika, joka päätyy kuubalaisen sissisotilaan rakastetuksi ja kommunistivakoojaksi, jolla on enemmän passeja kuin peruukkeja.

Romaani on hyvin tiivis, e-kirjassani sivuja oli vain 109, ja siihen mahtuu kolmisenkymmentä vuotta Bolivian historiaa. Psykologista syvyyttä ei näin kompaktilta teokselta voi odottaa, mutta ainakin siinä oli vahva paikallisuuden ilmapiiri. Ehkä siinä tutkitaan, kuinka kauan kotoutuminen ja kansallistunnon kasvu kestää, eli siinä seurataan kolmen naisen ja heidän isänsä muuttumista bolivialaisiksi. Monika-siskolle uusi maa merkitsee eniten, mutta sen vuoksi hän joutuu maanpakoon Kuubaan. Isä rikastuu, köyhtyy ja syrjäytyy maatilallaan Conceptiónissa, Heidi muuttaa takaisin Saksaan ja ryhtyy urheilukaupan yrittäjäksi, ja kuopus Trixie jää sinnittelemään maan pääkaupunkiin vähävaraisena saksan opettajana. Henkinen yksinäisyys leimaa kaikkia hahmoja, he ovat kaikki hieman orpoja ja toistaitoisia.

Teoksen taustalla on osittain tosi tarina, eli perheen isä Hans Ertl oli oikeasti natsien sotavalokuvaaja ja ilmeisesti näin myös sotarikollinen. Onko sitten Etelä-Amerikassa ainuttakaan maata, jonne entiset natsit eivät olisi perustaneet siirtokuntiaan, siihen haluaisin vastauksen. Pidin kuitenkin Hasbúnin kerronnassa siitä, ettei hän jää turhaan vellomaan Hansin sotarikoksiin, vaan näyttää miehen ja hänen jälkeläisensä sodan jälkeisessä kelmeässä valossa. Kirjassa ei ole moralismia eikä moralisointia, vaan se jättää lukijan tekemään omia johtopäätöksiään henkilöiden poliittisen amnesian tasoista.

Hasbún (s. 1981) on kokeileva kertoja, joka osaa jättää tekstiinsä lukijan mielikuvitusta stimuloivia aukkoja. Välillä henkilöitä puhutellaan sinä-muodossa, mikä korostaa heidän sivullisuuttaan – tai saa aikaan tunteen, että heitä seurattaisiin kaikkitietävän kertojan näkökulmasta. Kirja on tässä maahaasteessa toistaiseksi kokeilevin muodoltaan, eli se edustaa kunnon taideproosaa.

Maahaasteessa olen nyt rastilla 23/196: Bolivia. Samalla kuittaan myös HELMET-haasteesta kohdan 14: ”Kirjailijan sukunimi alkaa samalla kirjaimella kuin omasi”.

Saarihulluuden huipentuma?

Teos: Marianne Kurtto: Tristania (WSOY, 2018)

Tristan da Cunha on eteläisellä Atlantilla sijaitseva Britannian siirtokunta, jossa on tällä vuosisadalla asunut n. 250-300 asukasta. Saaren pääkaupunki on Edinburgh of Seven Seas, ja se on kaukaisimmalla avomerellä sijaitseva ihmisasutus tässä maailmassa. Matkaa sieltä St. Helenan saarelle on yli 2000 km ja Capetowniin 2400 km. Saarelle pääsee vain lautalla Capetownista, ja matka kestää kuusi päivää.

Marianne Kurtto sijoittaa esikoisromaaninsa Tristanille 1950-60-lukujen vaihteeseen, mutta meininki saarella tuntuu hämmentävän ajattomalta. Kalastus, kalojen prosessointi ja lampaankasvatus ovat paikallisten ainoita elinkeinoja, ja nuorten avioitumismahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Puhutaan siis äärimmäisestä sisäsiittoisuudesta, johon romaanissa ei viitata, mutta jo numerot puhuvat puolestaan. 

Kylän hiljainen vanhapoika Lars saa puolisokseen itseään nuoremman Lisen, ja heille syntyy poika nimeltä Jon. Lars ei kuitenkaan koe elämää saaren hiljaisuudessa tyydyttäväksi, ja hän lähtee Britanniaan myymään kalastusvälineitä. Isän poissaolo muuttaa perheen dynamiikkaa, eikä kestä kauaa, kun Larsilla on uusi morsian katsottuna emämaassa. Suhde Yvette-nimiseen kukkakauppiaaseen alkaa siitä, kun Lars etsii vaimolleen täydellistä ruusukimppua tuliaiseksi. Hän päätyy ostamaan sinisiä ruusuja, jotka Yvetten mukaan ovat ”värjätty lemmenkipeiden kalojen kyyneleillä”. 

Kurtto on meritoitunut runoilijana ennen romaanin kirjoittamista, ja tämä näkyy kielessä, sanavalinnoissa ja rytmissä. Vähempi on enempi, ja Kurtto osaa tiivistää päähenkilöiden tunteita myös sanattomaan toimintaan. Kirjaa aloittaessani en osannut edes päätellä, mitä kieltä päähenkilöt puhuvat, koska en tiennyt Tristanista tuon taivaallista. Siirtokunnan yhteys Britanniaan selkeytyi tarinan edetessä, mutta henkilöiden taustat jäivät osittain epäselviksi. Saarella tuntui olevan joitain uusiakin tulokkaita, mutta valtaosa ei ollut poistunut siirtokunnasta elinikänään, ja olivat alkuperäisten asukkien jälkeläisiä. 

Romaanin draaman kaari keskittyy vuonna 1961 oikeasti tapahtuneeseen tulivuorenpurkaukseen, jonka seurauksena koko saaren väestä evakuoitiin ensin Kapkaupunkiin, ja sieltä Britanniaan. Yksityisellä tasolla juoni ei lopulta ole kovin kummoinen, mutta tunnelmat sitäkin väkevämmät. Minussa kirja herätti valtavaa kaukokaipuuta ja ihastusta jopa ulkokirjallisista syistä. Olen ikuinen saarihullu, mutta tämä teos onnistui jo melkein ylittämään odotukseni kaukaisten saarten kuvauksesta. 

Kiinnostavaa on myös, että kaksi suomalaista kirjailijaa ovat valinneet eteläisen Atlantin saaret romaaniensa kohteeksi. Olli Jalosen Taivaanpallo kuvaa St. Helenan saarta, mutta tässä liikutaan kohti vielä tuntemattomampaa ja mitättömämpää kohdetta. Teokset ovat erilaisia kieleltään, kerronnaltaan ja volyymiltaan, mutta molemmissa on selkeä postkoloniaali ulottuvuus. Olen iloinen, että sain lukea nämä teokset suht lyhyellä aika-akselilla, jolloin toinen oli vielä tuoreessa muistissa. 

Tristania ei ole sen tyyppinen romaani, joka saa aikaan suuria kassavirtoja joulumarkkinoilla, mutta se ei myöskään ole vaikeatajuinen, liian monimerkityksinen eikä uuvuttava, kuten jotkut siirtomaihin liittyvät historialliset romaanit ovat. Teos saattaa jakaa yleisöjä, ja se luultavasti miellyttää enemmän introverttejä omien polkujen kulkijoita kuin sellaisia lukijoita, jotka odottavat syvää psykologista analyysia ihmissuhteista. Sen heikoin lenkki on avioerodraaman kliseisyys, mutta siitä huolimatta koin, että henkilöhahmoissa oli draivia, ja hiljaista viisautta. 

Kasvatusta harhapoluilla

Nuoruuteni NunnalaTeos: Pepi Reinikainen: Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet. (Docendo, 2018)

Kirjailija Pepi Reinikainen (s. 1949) kävi nuorena surullisenkuuluisaa Porvoon tyttökoulua, jossa oli lukio- ja naisopistolinja. Naisopisto oli tarkoitettu kodinhoitajiksi, lastenhoitajiksi tai edustusrouviksi aikoville kodin hengettärille, kun taas lukioon usein päätyi tyttöjä, joilla tavalla tai toisella oli vaikeuksia kotona. Toisaalta tämä vuonna 1912 perustettu sisäoppilaitos ylpeili menestyneillä kasvateillaan, kuten Armi Kuuselalla. Pedagoginen linjaus taas junnasi jossain 1930-luvulla, eikä monikaan enää 1960-luvulla saanut elämään eväitä vanhahtavista oppiaineista kuten pikkulasten hoito-opista.

Reinikainen julkaisi 80-00-luvuilla viisi romaania, mutta hänet tunnetaan paremmin psykoterapeuttina, joka on kehittänyt elämänkaarikirjoituksen mallin. Hän on tehnyt uraa tämän mallin levittäjänä ja opettajana, ja kouluttaa nykyään kouluttajia. Reinikaisen omassa elämässä kokemus sisäoppilaitoksesta oli käänteentekevä, sillä se toimi jarruna ja defenssinä monessa elämänvaiheessa. Hänen oli vaikea käsitellä noita vuosia, eikä hän osannut yhdistää niiden ja hänen muiden vaikeuksiensa välistä yhteyttä. Ehkä tämän vuoksi hän siirtyi kirjoittamisesta terapeutiksi.

Hän uskaltaa julkaista muistelmansa Nunnalasta vasta lähestyessään 70 ikävuotta. Koulu suljettiin vuonna 1973, ja varsinkin sen loppuvuodet olivat kaaoksen ja laiminlyöntien aikaa. Kouluun suljetut nuoret naiset oireilivat psyykkisesti, olivat itsetuhoisia ja joku jopa tekeytyi raskaaksi päästäkseen pois internaatista. Pepi itse kuului köyhempään oppilasainekseen, jolla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja koulutuksensa suhteen. Vanha isä oli määrännyt tyttärelleen tuon oppilaitoksen, kun taas Pohjois-Karjalaan jääneellä äidillä ei ollut varaa kouluttaa kuopustaan.

Luin kirjan alkuosaa innolla, ja loppuosaa valikoiden. Reinikaisen kerronta on pikkutarkkaa, ja sitä ryydittävät runsas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät. Päiväkirjamerkinnöissä toki näkyy tulevan kirjailijan kielellinen lahjakkuus, mutta suurin osa niistä on masentuneen nuoren junnaavaa tilitystä. Tämä on kirjan punainen lanka, ja vaikka kirja on merkittävä puheenvuoro mielenterveydestä, se pani myös minut pohtimaan kerronnan kohdetta ja taloudellisuutta. Päädyin siis kysymään, kenelle kirja on kirjoitettu? Rajatulle yleisölle vai kaikille?

Kirja takuulla kiinnostaa kyseisen opinahjon käyneitä, ja voi kiinnostaa myös porvoolaisia. Siinä on paljon ajankuvaa 1960-luvulta, eli toimii suurten ikäluokkien tuntojen peilinä. Se voi myös kiinnostaa kaikkia, jotka ovat käyneet muunlaisia sisäoppilaitoksia, joita tosin Suomessa on ollut vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Olot, joita tässä kuvataan, ovat ankeahkot, mutta Porvoon Naisopisto ei kuitenkaan ollut koulukoti eikä nuorisovankila. Koulun eetoksena oli valmistaa nuoria naisia sosiaaliseen nousuun. Nousuun reittä pitkin, nousuun pärstäkertoimella, nousuun naisellisia avuja hyväksikäyttäen, mutta silti nousuun.

Tarinan kertoja, nuori Pepi, on pohjoiskarjalainen nuori älykkö, jonka ulkomuoto ei edusta normatiivista naiskauneutta. Pepillä on räiskähtelevä temperamentti, ja hänet tunnetaan raivokohtauksistaan, jotka kuitenkin talttuvat nopeasti. Pepi ei ole erityisen hankala oppilas, eikä opettajien pahin silmätikku. Hänellä ei kuitenkaan ole kuuluisaa pärstäkerrointa, ja näin hänen opintonsa takeltelevat kielissä ja matematiikassa. Hän purkaa vaikeita tuntojaan päiväkirjaansa, ja Cusex-nimisessä kerhossa, joka on saman kerroksen tyttöjen salaseura.

Pepi saa ehtoja ja jää luokalleen lukion toisella. Nunnalan-kokemus venyy neljän vuoden mittaiseksi tuomioksi, jonka aikana koulun valtasuhteissa ehtii tapahtua kaikenlaista. Ruoka saattaa parantua aavistuksen alkuaikojen nälkään näännytyksestä, mutta koulun uusi rehtori on epäpätevä johtaja, eikä saa rekrytoitua kuin opettajista heikompia. Ylipäänsä opettajien asenne oppilaisiin on ylimielisen alentuva: Nunnalan tyttöjä pidetään sopeutumattomana pudokkimateriaalina, jonka opetukseen ei kannata täysillä panostaa.

Odotin kirjalta rankempiakin käänteitä, mutta tässä kerrotaan enemmän rakenteellisesta väkivallasta kuin yksittäisiin oppilaisiin kohdistuvasta. Ehkä olennaisena erona Pepi-kertojan ja joidenkin muiden ikätovereiden välillä oli se, että osa tytöistä (varsinkin vanhemmista naisopistolaisista) oli valinnut koulun vapaasta tahdosta, ja Pepi oli opinahjoon lähes pakotettu. Hänellä oli kyläpaikka äidin luona Pohjois-Karjalassa, mutta ei varsinaista kotia, johon palata.

Onneksi kirjassa kuvataan myös Pepin loma-aikoja Pohjois-Karjalassa, ja varsin railakkaita tanssi- ja ryyppyreissuja. Varsinkin junamatkojen kuvaukset naurattivat, sillä 60-luvun pitkänmatkan junissa oli mahdollista todistaa lukuisia junaromansseja, jotka usein kuitenkin hiipuivat pääteasemalle päästessä. Side kotipaikkakunnalle Valtimolle jatkui vielä senkin jälkeen, kun ystävät sieltä valuivat Helsinkiin opiskelemaan. Reinikainen kirjoittaa pikkuriikkistä Valtimoa komeasti maailmankartalle, vaikka teoksen keskiössä on porvarillinen Porvoo.

Olen Suomessa asuessani tuntenut vain harvoja, jotka ovat opiskelleet sisäoppilaitoksessa. Ulkomailla enemmänkin, ja varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset ystäväni ovat kertoneet brittityylisistä opinahjoista, jonne lapsi saatettiin unohtaa pidemmäksikin aikaa kuin neljäksi vuodeksi. Traumoja internaateista on varmasti monilla, ja kokemus on saattanut vaikuttaa pitkään elämän valintoihin. Minua kiinnostaisi kuulla vertailevia mietteitä tästä teoksesta varsinkin niiltä, jotka ovat olleet tuohon aikaan muussa sisäoppilaitoksessa tai koulukodissa.

Niin. En ole lukenut ainuttakaan kaunokirjallista teosta henkilöltä, joka on entinen koulukotinuori.  Voiko koulukodista valmistua ja päätyä tekemään sen jälkeen menestyksekästä uraa taiteilijana tai kirjailijana?

Tämä teos oli runsaudessaan uuvuttava, mutta toisaalta siitä on moneksi. Nimestä huolimatta se ei pelkästään kerro tytöistä sisäoppilaitoksessa, mutta myös Reinikaisen omasta, erikoisesta perheestä, josta olisin mielelläni lukenut erillisen teoksen.  Pepin ja kahdeksankymppisen isän haparoivasta kirjeenvaihdosta olin jo aidosti innoissani. Myös perheen uskonnollisuuden kuvaus, ja sen vaikutukset kasvavan nuoren valintoihin, olivat ansiokkaita.