Kasvatusta harhapoluilla

Nuoruuteni NunnalaTeos: Pepi Reinikainen: Nuoruuteni Nunnala – Sisäoppilaitoksen salatut vuodet. (Docendo, 2018)

Kirjailija Pepi Reinikainen (s. 1949) kävi nuorena surullisenkuuluisaa Porvoon tyttökoulua, jossa oli lukio- ja naisopistolinja. Naisopisto oli tarkoitettu kodinhoitajiksi, lastenhoitajiksi tai edustusrouviksi aikoville kodin hengettärille, kun taas lukioon usein päätyi tyttöjä, joilla tavalla tai toisella oli vaikeuksia kotona. Toisaalta tämä vuonna 1912 perustettu sisäoppilaitos ylpeili menestyneillä kasvateillaan, kuten Armi Kuuselalla. Pedagoginen linjaus taas junnasi jossain 1930-luvulla, eikä monikaan enää 1960-luvulla saanut elämään eväitä vanhahtavista oppiaineista kuten pikkulasten hoito-opista.

Reinikainen julkaisi 80-00-luvuilla viisi romaania, mutta hänet tunnetaan paremmin psykoterapeuttina, joka on kehittänyt elämänkaarikirjoituksen mallin. Hän on tehnyt uraa tämän mallin levittäjänä ja opettajana, ja kouluttaa nykyään kouluttajia. Reinikaisen omassa elämässä kokemus sisäoppilaitoksesta oli käänteentekevä, sillä se toimi jarruna ja defenssinä monessa elämänvaiheessa. Hänen oli vaikea käsitellä noita vuosia, eikä hän osannut yhdistää niiden ja hänen muiden vaikeuksiensa välistä yhteyttä. Ehkä tämän vuoksi hän siirtyi kirjoittamisesta terapeutiksi.

Hän uskaltaa julkaista muistelmansa Nunnalasta vasta lähestyessään 70 ikävuotta. Koulu suljettiin vuonna 1973, ja varsinkin sen loppuvuodet olivat kaaoksen ja laiminlyöntien aikaa. Kouluun suljetut nuoret naiset oireilivat psyykkisesti, olivat itsetuhoisia ja joku jopa tekeytyi raskaaksi päästäkseen pois internaatista. Pepi itse kuului köyhempään oppilasainekseen, jolla ei varsinaisesti ollut vaihtoehtoja koulutuksensa suhteen. Vanha isä oli määrännyt tyttärelleen tuon oppilaitoksen, kun taas Pohjois-Karjalaan jääneellä äidillä ei ollut varaa kouluttaa kuopustaan.

Luin kirjan alkuosaa innolla, ja loppuosaa valikoiden. Reinikaisen kerronta on pikkutarkkaa, ja sitä ryydittävät runsas kirjeenvaihto ja päiväkirjamerkinnät. Päiväkirjamerkinnöissä toki näkyy tulevan kirjailijan kielellinen lahjakkuus, mutta suurin osa niistä on masentuneen nuoren junnaavaa tilitystä. Tämä on kirjan punainen lanka, ja vaikka kirja on merkittävä puheenvuoro mielenterveydestä, se pani myös minut pohtimaan kerronnan kohdetta ja taloudellisuutta. Päädyin siis kysymään, kenelle kirja on kirjoitettu? Rajatulle yleisölle vai kaikille?

Kirja takuulla kiinnostaa kyseisen opinahjon käyneitä, ja voi kiinnostaa myös porvoolaisia. Siinä on paljon ajankuvaa 1960-luvulta, eli toimii suurten ikäluokkien tuntojen peilinä. Se voi myös kiinnostaa kaikkia, jotka ovat käyneet muunlaisia sisäoppilaitoksia, joita tosin Suomessa on ollut vähemmän kuin monissa muissa Euroopan maissa. Olot, joita tässä kuvataan, ovat ankeahkot, mutta Porvoon Naisopisto ei kuitenkaan ollut koulukoti eikä nuorisovankila. Koulun eetoksena oli valmistaa nuoria naisia sosiaaliseen nousuun. Nousuun reittä pitkin, nousuun pärstäkertoimella, nousuun naisellisia avuja hyväksikäyttäen, mutta silti nousuun.

Tarinan kertoja, nuori Pepi, on pohjoiskarjalainen nuori älykkö, jonka ulkomuoto ei edusta normatiivista naiskauneutta. Pepillä on räiskähtelevä temperamentti, ja hänet tunnetaan raivokohtauksistaan, jotka kuitenkin talttuvat nopeasti. Pepi ei ole erityisen hankala oppilas, eikä opettajien pahin silmätikku. Hänellä ei kuitenkaan ole kuuluisaa pärstäkerrointa, ja näin hänen opintonsa takeltelevat kielissä ja matematiikassa. Hän purkaa vaikeita tuntojaan päiväkirjaansa, ja Cusex-nimisessä kerhossa, joka on saman kerroksen tyttöjen salaseura.

Pepi saa ehtoja ja jää luokalleen lukion toisella. Nunnalan-kokemus venyy neljän vuoden mittaiseksi tuomioksi, jonka aikana koulun valtasuhteissa ehtii tapahtua kaikenlaista. Ruoka saattaa parantua aavistuksen alkuaikojen nälkään näännytyksestä, mutta koulun uusi rehtori on epäpätevä johtaja, eikä saa rekrytoitua kuin opettajista heikompia. Ylipäänsä opettajien asenne oppilaisiin on ylimielisen alentuva: Nunnalan tyttöjä pidetään sopeutumattomana pudokkimateriaalina, jonka opetukseen ei kannata täysillä panostaa.

Odotin kirjalta rankempiakin käänteitä, mutta tässä kerrotaan enemmän rakenteellisesta väkivallasta kuin yksittäisiin oppilaisiin kohdistuvasta. Ehkä olennaisena erona Pepi-kertojan ja joidenkin muiden ikätovereiden välillä oli se, että osa tytöistä (varsinkin vanhemmista naisopistolaisista) oli valinnut koulun vapaasta tahdosta, ja Pepi oli opinahjoon lähes pakotettu. Hänellä oli kyläpaikka äidin luona Pohjois-Karjalassa, mutta ei varsinaista kotia, johon palata.

Onneksi kirjassa kuvataan myös Pepin loma-aikoja Pohjois-Karjalassa, ja varsin railakkaita tanssi- ja ryyppyreissuja. Varsinkin junamatkojen kuvaukset naurattivat, sillä 60-luvun pitkänmatkan junissa oli mahdollista todistaa lukuisia junaromansseja, jotka usein kuitenkin hiipuivat pääteasemalle päästessä. Side kotipaikkakunnalle Valtimolle jatkui vielä senkin jälkeen, kun ystävät sieltä valuivat Helsinkiin opiskelemaan. Reinikainen kirjoittaa pikkuriikkistä Valtimoa komeasti maailmankartalle, vaikka teoksen keskiössä on porvarillinen Porvoo.

Olen Suomessa asuessani tuntenut vain harvoja, jotka ovat opiskelleet sisäoppilaitoksessa. Ulkomailla enemmänkin, ja varsinkin aasialaiset ja afrikkalaiset ystäväni ovat kertoneet brittityylisistä opinahjoista, jonne lapsi saatettiin unohtaa pidemmäksikin aikaa kuin neljäksi vuodeksi. Traumoja internaateista on varmasti monilla, ja kokemus on saattanut vaikuttaa pitkään elämän valintoihin. Minua kiinnostaisi kuulla vertailevia mietteitä tästä teoksesta varsinkin niiltä, jotka ovat olleet tuohon aikaan muussa sisäoppilaitoksessa tai koulukodissa.

Niin. En ole lukenut ainuttakaan kaunokirjallista teosta henkilöltä, joka on entinen koulukotinuori.  Voiko koulukodista valmistua ja päätyä tekemään sen jälkeen menestyksekästä uraa taiteilijana tai kirjailijana?

Tämä teos oli runsaudessaan uuvuttava, mutta toisaalta siitä on moneksi. Nimestä huolimatta se ei pelkästään kerro tytöistä sisäoppilaitoksessa, mutta myös Reinikaisen omasta, erikoisesta perheestä, josta olisin mielelläni lukenut erillisen teoksen.  Pepin ja kahdeksankymppisen isän haparoivasta kirjeenvaihdosta olin jo aidosti innoissani. Myös perheen uskonnollisuuden kuvaus, ja sen vaikutukset kasvavan nuoren valintoihin, olivat ansiokkaita.

Mainokset

Tuulahduksia suomettumisen ytimestä

ArterTeos: David Arter: Terve-Suomesta Moi-Suomeen. Henkilökohtaisia kohokohtia politiikasta 1960-luvulta nykypäivään. (Vastapaino, 2018)

Käännös: Maarit Ritvanen

Mistä sain: E-kirjastosta

David Arter on nimi, jonka minun on täytynyt kuulla politiikantutkijan urani aikana, mutta koska en koskaan keskittynyt kotimaiseen politiikkaan, en ole ollut täysin tietoinen hänen pitkästä urastaan Pohjoismaiden politiikan asiantuntijana. Jäätyään eläkkeelle Arter muutti Tampereelle jatkamaan työuraansa tutkimusjohtajana, ja sen yhteistyön hedelmänä hän on myös kirjoittanut muistelmansa.

Blogini on leimallisesti kaunokirjallisuusblogi, eikä tietokirja-arvioitani lueta oikeastaan lainkaan. Kirjoitan nyt Arterin teoksesta hieman eri näkökulmasta kuin tutkimuksellisesta tai ammatillisesta, eli keskityn teoksen henkilökohtaiseen, epäviralliseen antiin. Virallisesti kirjassa käydään läpi Suomen poliittisen historian myrskyjä vesilasissa – mitättömämpiä, mutta myös niitä, jotka ylittivät uutiskynnyksen Arterin kotimaassa Britanniassa. Myös Arter itse on kirjoittanut Suomesta Britannian lehtiin, eikä hänen kaikkia juttujaan koskaan julkaistu.

Arter tuli ensi visiitille Suomeen vuonna 1965 nuorena opiskelijana, rakastui suomalaiseen naiseen, ja asui maassa valmistumisensa jälkeen elättäen itseään englannin opettajana aikuisille. Nuori perhe kuitenkin päätyi muuttamaan Britanniaan pysyvästi, mutta Suomi oli heidän kesämaansa. Helsingin lisäksi Arter on viettänyt paljon aikaa Etelä-Savossa, varsinkin Haukivuoren pitäjässä. Itäsuomalainen potku välittyy kirjan havainnoista, ja erityisen paljon Arter on saanut irti Etelä-Savon ja Kaakkois-Suomen paikallispolitiikasta, toritapaamisista ja vaalituloksista.

Kuten jo nimestä voi päätellä, teos on kauttaaltaan humoristinen, ja siinä muistellaan nostalgisesti menneitä. Terve-Suomi kuuluu tangovyöhykkeelle ja aikaan, jolloin naiset eivät päässeet ravintolaan ilman herraseuraa. Neljä kertaa vuodessa ilonpito oli kielletty lauantaisin rukouspäiviin vedoten, ja sanomalehdissä kauhisteltiin rock-konserttien järjestyshäiriöitä. Perheenäidit tamppasivat mattoja joka viikko rystyset verillä, ja minihameiden käyttö herätti vähintään yhtä suurta paheksuntaa kuin keskioluen vapauttaminen.

Politiikan ilmiöistä koin vennamolaisuuden analyysin terävimmäksi. Myöhemmistä kriiseistä ja episodeista, joista minulla on aktiivisempia muistijälkiä, luin toki myös mielenkiinnolla, mutta 1990-luvun laman muistelot jopa hieman masensivat. Jotain uutta koin oppivani 2010-luvun pohdinnoista aktiivisesta kansalaisuudesta, digitalisaatiosta ja politiikan ”etäläheisyydestä”, eli vaalikampanjoista, joissa somen välityksellä onnistutaan luomaan mahdollisimman intiimi vaikutelma kandidaatista.

Arterilla on ollut eniten henkilökohtaisia suhteita Keskustapuolueen poliitikkoihin, ja varsinkin Vanhasten perhe on ollut hänen perhetuttujaan. Matti Vanhanen on rakentanut Artereiden lapsille kerrossängyn Leedsin-kotiin, ja isä-Tatu halusi lahjoittaa kirjoja ystävälleen viimeisinä päivinään. Esko Aho kävi luennoimassa Arterin isännöimänä Aberdeenin yliopistossa, jossa Arter oli Nordic Policy Studies Centren johtajana. Eniten havaintoja teoksessa tehdään keskustalaisista, SMP:stä, Perussuomalaisista ja vihreistä, kun taas vasemmistopuolueet ja Kokoomus jäävät etäisemmiksi tuttavuuksiksi.

Pidin kirjassa henkilökohtaisen ja poliittisen risteymistä, sillä harvemmin politiikan tutkijat kirjoittavat tämänkään vertaa omasta elämästään. Kirjassa on mehevää kuvamateriaalia, ja varsinkin tuokiokuvat viime aikojen Tampereelta naurattivat. Pispalan portaiden pepun muokkaajat lienee ilmiö sinänsä, samoin kuten pankkikortilla euron ostoksia maksavat pikku koululaiset Amurin K-marketin kassalla. Arkisten havaintojen tekijänä Arter on virtuoosi, joten voisin lukea häneltä toisenkin teoksen, jossa keskitytään enemmän suomalaiseen kulttuuriin.

Kirja voi hyvinkin kiinnostaa muitakin kuin hardcore-politiikka-addikteja, ja varsinkin suosittelen sitä kaikille anglofiileille, jotka ovat eläneet kahden kulttuurin välimaastossa. Toki muitakin suomalaisia on aina kiinnostanut se, mitä meistä ajatellaan ulkomailla, mutta tässä kirjassa suomalaisuutta havainnoi melkein-suomalainen, tai ainakin syvästi suomettunut Ilves-fani.

Uskon, että kirja tulee myös herättämään elävää keskustelua, ja pointsit Vastapainolle siitä, että ovat ottaneet julkaistavaksi myös vähän viihteellisemmän teoksen. Politiikasta voi kirjoittaa monella tasolla, eikä humoristinen taso ole yhtään vähemmän arvokasta kuin rutikuiva asialinja.

Naisneuvoston sielunmessu

tsizovaMinulla on ollut jo vuosia haasteena ottaa selvää edes vähän venäläisestä nykykirjallisuudesta. Lista lukemistani teoksista on kuitenkin vaatimaton, ja joku teos on jäänyt myös kesken ehkä huonon käännöksen tai kulttuurisen muurin vuoksi. Jelena Tsizovan Naisten aika-teosta ei ainakaan voi moittia huonosta suomennoksesta, sillä Kirsti Era on todella pyrkinyt olemaan uskollinen teoksen naisten käyttämälle hieman karkealle puhekielelle. Suomennos on kielellisesti herkullinen, mutta on varmasti ollut myös todella haasteellinen käännettävä.

Naisten aika nimenä muistuttaa minua, yliopistoplanttua, feministisestä teoriasta ja poststrukturalismista, koska eräs suurimmista nuoruuden idoleistani, Julia Kristeva, kirjoitti aikanaan samannimisen esseen. Tsizovalla ja Kristevalla ei ole tyylillisesti mitään yhteistä, ja vaikka tämä teos kertoo väkevästi naisten oikeuksista (ja myös niiden puutteesta), se ei kikkaile feministis-filosofisilla ajatuksilla lainkaan. En usko, että Tsizova on tietoisesti lainannut Kristevaa, vaan nimi on muuten vain osuva kirjalle, joka käsittelee matriarkaattia kommunalkassa.

Teos kertoo nuoresta Sofiasta, joka myös Suzannana tunnetaan. Koska Suzanna on kuitenkin hänen mummojensa mukaan langenneen naisen nimi, hänet kastetaan varmuuden vuoksi Sofiaksi. Mummoja Sofialla on kolme, Ariadne, Glikoria ja Jevdekia, eikä kukaan heistä ole tälle biologista sukua. Tytön äiti Antonina on nuori yksinhuoltaja, joka päättää jättää lapsensa mummojen hoitoon käydessään tehdastyössä, koska pelkää tyttären tulevan yhteiskunnan huostaanotetuksi, jos tämä laitetaan tarhaan. Tyttären kehityksessä on viive: hän ei vielä kuusivuotiaanakaan puhu, vaikka muuten osoittaa olevansa älyllisesti kyvykäs.

Teos sijoittuu 1960-luvun alkuun, jolloin Neuvostoliitossa päästiin jonkunlaisen kuluttamisen makuun, ja suurinta huutoa on television jonottaminen. Antonina saa aistillista tyydytystä viskoosikankaista, ja kommunalkassa aletaan jo haaveilla pyykkikoneesta. Ruoka on edelleen kortilla, ja sitä jonotetaan tehtaalla vapaapäivinä. Mummot ruokkivat Sofiaa venäläisestä ruoasta tyypillisimmillä herkuilla, kuten tattaripuurolla, blineillä, kaalipiirailla ja suolakurkkukeitolla.

Kun Sofian äiti sairastuu vakavasti, alkaa neuvottelu tytön tulevaisuudesta. Mummot pelkäävät menettävänsä hoidokkinsa, josta on tullut heille elämän keskipiste. Ilmeisesti omia lapsenlapsia heillä ei ole, eikä ainakaan kreivin ja juutalaisen lääkärin kanssa kanssa muhinoinut Ariadne ole ollut koskaan naimisissa. Naisten sulhasia on kadonnut maanpakoon tai leireille, ja he itsekin tuntuvat jääneen osittain elämään tsaarinaikaiseen todellisuuteen. Eri aikatasojen läsnäolo on teoksessa hauskinta, sillä nämä kouluja vähän käyneet mummot muistelevat myös vuoden 1825 dekabristikapinaa. Sivistys ja sivistymättömyys kulkevat tarinassa limittäin.

Teos on hyvin fyysinen, intiimi ja aistillinen, mutta ei kaupallis-eroottisessa mielessä. Hurjimmat jutut liittyvät raskauden ehkäisyyn, ja Sofian äitiä jaksetaan muistuttaa aspiriinin ja etikan tärkeydestä ehkäisykeinona. Abortti on jo maassa laillinen, mutta siitä huolimatta yksinhuoltajia on paljon, ja jotkut heistä onnistuvat saamaan lapsen useamman hulttiomiehen kanssa.

Kirja ei ole rakenteellisesti tai kielellisesti helppolukuisin. Yli puolet tekstistä on pelkkää dialogia, ja sekin tajunnanvirtaista puhekieltä. Juonta joutuu pitkälti arvaamaan rivien välistä. Ymmärsin juonesta perusasiat, mutta en kokenut ymmärtäväni kaikkia käänteitä. Luultavasti ymmärrystäni rajoittaa kulttuuriero, eli kertomisen tapa on suurempi ongelmani kuin historiallinen sisältö. Lukijan täytyy tuntea Neuvostoliiton historiaa hyvin, jotta teos voi hänelle kunnolla aueta. Varsinkin sellaisille lukijoille, jotka eivät ole edes syntyneet Neuvostoliiton olemassaolon aikana, teos voi olla hyvin haasteellinen.

Ilmapiiri kirjassa on lämmin, ja siinä todella avataan neuvostoaikaista kansankulttuuria. Sosialismi ei kuitenkaan edisty kohti paratiisinomaista kommunismia sillä tahdilla kuin siihen uskovat haluaisivat. Ihmisillä alkaa olla mahdollisuuksia valita unkarilaisten ja tsekkiläisten kenkien välillä, mutta asumisesta päättävät byrokraatit. Sofia onnistuu asumaan babushkojen kanssa aikuiseen ikään saakka, mutta jossain vaiheessa hänet pakotetaan siirtymään taidekoulun asuntolaan.

Kirja kuuluu Into-kustantamon Parasta venäläistä nykykirjallisuutta- sarjaan, ja onnittelen heitä hienosta projektista. Olen myös merkannut kalenteriini Tsizovan tulevan Suomen-vierailun, eli hän tulee pidemmälle kiertueelle Suomen kirjastoihin ja kirjakauppoihin loka-marraskuun vaihteessa. Tampereella Tsizova vierailee Metso-kirjastossa 8.11. klo 18:00.

Tsizova on kirjailija, jonka muusta tuotannosta olen tämän ensi kosketuksen jälkeen kiinnostunut, mutta joudun lukemaan Naisten ajan uudelleen, mikäli aion sitä syvemmin ymmärtää. Ehkä kirjailijan tapaaminen ja Suomi-Venäjä-seuran tuottama mahdollinen taustoitus voisi auttaa tässä pulmassa.

 

Kansojen yhteistyöstä rauhan keväänä

aareleidTeos: Kai Aareleid: Korttitalo (S&S, 2018)

Käännös: Outi Hytönen

Mistä sain: E-kirjastosta

Joskus on hyvä tarttua kirjaan tietämättä sen taustoista tai kirjailijasta mitään. Löysin virolaisen Kai Aareleidin teoksen Korttitalo sattumalta, ja nimen perusteella oletin kirjan olevan dekkari. Luinkin sitä sujuvasti viisikymmentä sivua odottaen murhaa, mutta jouduin vaihtamaan silmälaseja lukemisen aikana.

Oletin tekstin olevan vanhemman herrasmiehen kynästä, koska Kai on suomeksi miehen nimi. Mutta Kai on Virossa nainen, ja Aareleid on ikätoverini, 46-vuotias kirjailija. Hän on toki elänyt pitkän pätkän kommunismin aikaa, mutta teos ei ainakaan ole omaelämäkerrallinen. Se alkaa toisesta maailmansodasta ja Viron hankalasta siirtymästä itsenäisyydestä kohti kommunismia.

Tapahtumapaikkana on Tarton kaupunki, jonka muistamme olleen ulkomaailmalta suljettu yhteisö pitkään. Tätä teemaa Aareleid ei varsinaisesti käsittele, mutta käy läpi kaupungin henkistä muutosta laajemmin. Tiina-tyttö syntyy ensimmäisenä rauhan keväänä vuonna 1946 epätasaiselle pariskunnalle, Peeterille ja Liisille. Peeter on jo nelikymppinen lapsen saadessaan, ja nuori Liisi on puna-armeijan sotilaan leski. Pariskunnalla on ikäeroa 20 vuotta, mikä ei tee liitosta ruusuilla tanssimista. Pitkälti he asuvat yhdessä  lapsen takia, ja myös materiaalisen hyvinvoinnin.

Peeter on pelimies, joka onnistuu kiipimään koneistossa korkealle, vaikka hänen sukunsa lähetetään kolhoosiin Omskin taakse. Peeterin suku on Viljandista, ja he ovat ortodokseja, joille usko on ollut keskeinen elämän tukipilari. Peeter hylkää tämän kaiken edetäkseen urallaan kommunistisen keskusvaraston johtajana. Perheellä on suurempi asunto ja fiinimmät vaatteet kuin monilla, ja Tiinalla lapsenpiika, vaikka kotiapulaiset ovat kiellettyjä.

Teoksen nimi Korttitalo viittaa Peeterin peliaddiktioon, ja historiaan tuomittuna uhkapelurina. Pelaaminen jatkuu salaisissa piireissä myös kommunismin aikana, ja kasvava Tiina joutuu todistamaan mystisten rahakätköjen olemassaoloa kodissaan. Peeterillä on paras ystävä vanhoilta ajoilta, Paul, jota hän ei esittele perheelleen. Muutenkin isän menneisyyteen liittyy paljon mystiikkaa; Tiinalla saattaa olla myös isoveli jossain, elävä tai kuollut, kukaan ei siitä tiedä.

Ihailen suuresti Aareleidin kykyä kirjoittaa lapsuudesta lapsen silmin. Kirja on kauttaaltaan loistelias, mutta varsinkin 1940-50-luvun kuvaukset kolahtivat minuun suuresti. Tiina on osittain pikkuvanha älykkölapsi, mutta hän pysyy kuitenkin kirjassa aitona lapsena pelkoineen ja maagisine ajatuksineen. Hänen vanhempiensa henkinen poissaolo johtaa siihen, että hän saa pihapiiristä muita kasvattajia, kuten Ida-tädin ja kirjoja hamstraavan rouva Wunderlichin, jolta tyttö saa usein kirjalahjoja.

Koskettavin osio on kertomus Tiinan ystävyydestä venäläisen Vladimirin eli Vovan kanssa. Naapurustossa on kaksi koulua, ja virolaisen ja venäläisen koulun oppilaat ovat vihoissa keskenään. ”Neuvostokansojen ystävyys” on tyhjyyttään koliseva slogan, ja varsinkin virolaisten koulussa on muodikasta heitellä tomaatteja ja mätiä kananmunia venäläisten puolelle. Tästä huolimatta Tiina ystävystyy iltamissa Vovan kanssa, ja kaksikko alkaa tapailla kaveripohjalla molempien luona ja kaupungilla. Kaveruutta jatkuu, kunnes Vovan perhe lähetetään komennukselle muualle, eikä pojasta sen jälkeen kuulu enää mitään.

Venäläisten ulkomaalaisuus korostuu tässä kertomuksessa, eivätkä paikalliset nuoret ota Pushkinin runoutta helposti sydämensä alle. Vovan kanssa juoksevaa Tiinaa saatetaan pitää joissain piireissä maanpetturina. Ystävyyden kuvauksessa korostuu kuitenkin viattomuus, sillä Vova tulee pietarilaisesta paremmasta perheestä, jossa poikia on kasvatettu herrasmiehiksi.

Kirjassa Aareleid peilaa Tiinan äidin ja isän tapaa olla maailmassa: molemmilla on salaisuutensa ja hiljaisuutensa, eikä kumpikaan tunne toista kovin hyvin. Äiti tekee lopulta itsekkäämpiä valintoja, kun taas isä on kiintynyt tyttäreensä ja haluaa kasvattaa tätä luonaan. Kirja kuvaa hyvin sosialistisen järjestelmän perhearvoja, eli yhdellä miehellä sai virallisestikin olla kaksi vaimoa surijoina, eikä Tiinaakaan vanhempien moniavioisuus pahemmin hetkauta.

Lapsuuden muistojen saralla monet kirjassa kuvatut ilmiöt tuntuivat tutuilta suomalaisesta näkökulmasta. Ruokalajeissa ja vaatetuksessa on ollut yhtäläisyyksiä, ja myös Suomen puolella lapsia peloteltiin mustalaisilla, jotka kaappavat heidät kärryihinsä. Tarina ei lumonnut minua eksoottisuudellaan, vaan pikemminkin tuttuudellaan.

Olen käynyt Tartossa vain kerran, enkä tunnista kaikkia kirjassa koluttuja nurkkia, mutta teos saattaa inspiroida Tarton-kävijöitä katsomaan kaupunkia uusin silmin. Kaduilla ja rakennuksilla on suuri rooli kerronnassa, ja vanhoille nurkille palataan vielä nykyisyyden perspektiivistä. Tiinasta kasvaa kulttuuripersoona, joka kerää antiikkia ja haluaa isänsä muotokuvan restauroitua, mutta tämän tyyppiset yritykset eivät enää menesty kapitalistisessa Virossa.

Kirjassa on liitteenä valokuvia, joten on mahdollista, että romaani pohjautuu kirjailijan omaan sukutarinaan. Kuvat sopivat hyvin romaanin henkeen, vaikka ovat hieman epätarkkoja.

Teos sopii HELMET-haasteessa kohtaan 8: ”Balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos”. Haasteeni on jumittanut tässä kohdassa kuukausia, ja nyt tämän luennan jälkeen alan olla sen loppusuoralla.

Weetabixin jälkikoloniaaleista merkityksistä

aminatta fornaAminatta Forna (s.1964) on brittiläis-sierraleonelainen toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut monipuolisesti isänsä kotimaasta, niin fiktiota kuin faktaa. Olen aiemmin lukenut häneltä romaanin The Memory of Love, ja nyt pelastin hyllyssäni vuosikausia lukematta olleen omaelämäkerrallisen teoksen, The Devil that Danced on the Water (Flamingo, 2002).

Kirja on jäänyt minulta kesken siksi, että huomasin sen olevan täynnä sellaista yksityiskohtaista poliittista historiaa, jonka perehtymiseen aikani ei koskaan riittänyt. Uudella lukukerralla päätin, että lukisin kevyemmin ne osiot, jotka keskittyvät täysin maan sisäisiin valtataisteluihin, ja yrittäisin löytää kaiken keskeltä yleisemmän tarinan. Tämän tyyppisiä postkoloniaaleja poliittisia omaelämäkertoja olen joskus tutkinut työkseni, mutta nyt tuon maailman jättäneenä yritän muistaa, että niihin voi suhtautua keveämminkin.

Aminatta Fornan poliitikkoisä vangitiin Freetownissa vastustajiensa toimesta vuonna 1974, ja hirtettiin maanpetoksesta tuomittuna vuonna 1975. Mohamed Forna oli nuori, vasemmistolainen radikaali, joka ehti ennen katoamistaan palvella maataan lyhyen aikaa valtiovarainministerinä. Syytösten kehän isää kohtaan laukaisi se, että hän uhmakkaasti erosi ministerin tehtävästään ja julkaisi erokirjeensä paikallisessa lehdessä. Ammatiltaan Forna oli lääkäri, ja hänellä oli suuria suunnitelmia maan terveydenhoitojärjestelmän uudistamiseksi. Fornan ensimmäinen vaimo, Aminattan äiti, oli skotlantilainen Maureen, joka yritti parhaansa elää afrikkalaisen poliitikon vaimona, mutta ei onnistunut tehtävässä.

Teos on moniulotteinen, ja kirjoitettu tutkijahenkisen toimittajan pikkutarkkuudella. Forna on varmasti halunnutkin saada aikaan mahdollisimman kattavan, runsaisiin lähteisiin pohjautuvan dokumentin isänsä lyhyestä urasta, koska Sierra Leonen poliittisesta historiasta ei ole olemassa hyllytolkulla analyysia. Maan lukutaitoprosentti on edelleen matala, ja suuri osa sen arkistoista, kirjastoista ja muista muistamisen paikoista on tuhoutunut sisällissodan jäljiltä. Valtion ylläpitämiä laitoksia on olemassa nimellisesti, mutta koska palkkoja ei makseta tai maksetaan vuosia myöhässä, ei ns. työpaikoilla myöskään tehdä varsinaisesti töitä. Kirja on paikoitellen selvästi kirjoitettu hänen maanmiehilleen ja -naisilleen, mutta perheen tarina on yleismaailmallisesti koskettava ja relevantti.

Forna kertoo perheestään ja kahdesta suvustaan, jotka eivät oppineet tuntemaan toisiaan, niin tasapuolisesti kuin mahdollista. Tasapuolisuus tosin on vaikeaa, koska vanhempien avioeron jälkeen lapset eivät tavanneet äitiään lainkaan, ja yhteys skottilaiseen sukuun jatkui vasta aikuisena. Isän teloituksen aikaan Aminatta oli 11-vuotias, ja tuli pitkälti brittiläisten sisäoppilaitosten kasvattamaksi. Äitipuoli Yabome joutuu myös uuden miehensä lapsista kohtuuttomaan vastuuseen, ja hän huoltaa heitä myös pakolaisena Lontoossa, kun isä on vankilassa. Isän kuoltua lapsettomasta Yabomesta tulee persona non grata, joka pystyy jättämään talonsakin lukitsematta sekasorron ja äärimmäisen köyhyyden keskellä. Yabome myös auttaa Aminattaa aineiston keruussa, kun hän palaa maahan 25 vuoden päästä.

Forna kertoo lapsuudesta kahden kulttuurin välissä, aikana, jolloin Freetownista sai tuoretta maitokaakaota paikallisen meijerin tuottamana. Äidin perimää perheessä oli länsimaiset aamiaismurot, ja varsinkin Weetabix, ja äärimmäiseen hätään haetaan ekspatriaattien supermarketista sveitsiläistä maraschinokirsikkajäätelöä. Lapsilla on aina uusimmat lelukotkotukset, kuten Cindyt ja Action-Manit. Toisaalta lasten äiti on hieman hippi, mutta kulutuskriittisyys ei vielä 60-luvulla kuulu siihen pakettiin. Äiti on myös presbyteerisen kasvatuksen saanut tehokas taloudenpitäjä, mutta Afrikassa hänen ei tarvitse usein kokata itse.

Äiti ei sovellu poliitikon vaimoksi, koska tähän elämäntapaan kuuluu miehen pitkät, joskus ilmoittamattomat poissaolot, ja uskottomuuden katsominen läpi sormien. Elämä ei ole helppoa myöskään Yabomelle, jota isä pettää yhtä lailla, mutta Yabome ei kenties naimisiin mennessään ole elätellyt suuria romanttisia kuvitelmia. Isä jopa tutustuttaa lapset erääseen rakastajattareensa, nuoreen länsimaiseen asianajajaan, jonka pitkät sääret ruskettuvat kauniisti tenniskentällä. Ottaen huomioon, että isällä ja lapsilla on vain muutama vuosi yhteistä ns. normaalia perhe-elämää, siihen mahtuu jo siinä ajassa uskomaton määrä turbulenssia ja yllättäviä käänteitä. Afrikkalaisen avioliiton menestyksen salaisuutena tässä korostetaan miesten ja naisten erillisiä elämiä, ja Yabome oppii ottamaan ilon irti statuksestaan sen lyhyen ajan, kun iloa riittää.

Forna ei rakenna isänsä ympärille sankarikulttia, vaan näyttää ihmisen, joka oli selkeästi länsimaisen koulutuksen ja sukunsa moniavioisen perimän ristipaineessa. Isällä on kuutisenkymmentä sisarusta, joista juuri hän on ainoa ulkomailla koulutuksen saanut rahasampo. Eikä häntä aikanaan valittu menestymään, vaan koska hänen äitinsä oli kuollut, häntä pidettiin sopivana uhrina lähetyskoulun kasvatiksi.

Isällä on tarjota lapsilleen Sierra Leonessa pysyvyyttä sen maan mittakaavalla (talo, palveluskunta ja laajennettu perhe), kun taas äiti Maureen on kasvattanut lapsiaan Aberdeenissä asuntovaunussa. Tämä siksi, että kukaan vuokranantaja ei ole valmis vuokraamaan kämppää naiselle, jonka lapset eivät ole valkoisia. Rasismi on Skotlannissa arkipäiväistä 60-luvulla, mutta se on sitä vielä 70-luvulla Lontoossakin äitipuolen hoivissa, vaikka mustan äitipuolen arjessa on huomattavasti enemmän afrikkalaisia.

Pidin tässä kirjassa pidäkkeettömästi lapsuuden kuvauksesta, ja myös Sierra Leonen historian kuvauksesta, varsinkin siitä näkökulmasta, että sekin maa on joskus ollut toimiva yhteiskunta. Aikuisiän paluun kertomus on kieltämättä masentava, ja siihen mahtuu niin paljon kärsimystä ja tuskaa, ettei sitä voi sulattaa ainakaan yhdeltä istumalta. Tavallaan koin, että tässä hyvin tiiviissä 400-sivuisessa teoksessa oli kaksi teosta, ja että sen jakaminen kahteen osaan olisi selkeyttänyt kerrontaa.

Tämä on yksi järeimpiä lukemiani omaelämäkerrallisia teoksia, joka laittaa taas minut kysymään, miksi omaelämäkertoja ylipäänsä kirjoitetaan. Tämä ei ole Fornan yksilökeskeinen kasvutarina, eikä psykologisviritteinen tilitys siitä, millaista oli selviytyä isän teloituksesta. Paikoitellen teoksen subjektina on koko Sierra Leonen rikki mennyt maa, jossa ei ole voittajia eikä häviäjiä, vaan kaikki ovat kanssakärsijöitä.

Karhuja, kiimaa ja kermavaahtoa

Irving isäni hotellitMinulla on hämärä muistikuva John Irvingin klassikkoteoksen Kaikki isäni hotellit (Tammi, 1981, suom. Kristiina Rikman) lukemisesta, mutta on mahdollista, että olenkin vain nähnyt sen elokuvana. Olen pelastanut tämän Keltaisen kirjaston teoksen kesän aikana, ja jemmaillut sitä pahan päivän varalle. Eilen paha päivä saapui, ja annoin kirjalle uuden mahdollisuuden. Sen alku tuntuikin hyvin tutulta, mutta loppupuolen tapahtumia en muistanut lainkaan, en varsinkaan Wienin-seikkailuja.

Irving on kiinnostava kirjailija siinä mielessä, että hänen teoksissaan toistuvat tietyt teemat, symbolit ja kiinnostuksen kohteet – kuten karhut, paini, sirkus, ja ilmeisesti siihen liittyvät historialliset ”friikit”, kuten kääpiöiden käyttö kaupallisiin tarkoituksiin. Olen lukenut Irvingiä laiskanlaisesti ruuhkavuosinani, enkä osaa varmasti sanoa, kuinka monta teosta olen häneltä lukenut – ehkä kolme tai neljä. Pidän hänen ilkikurisesta tyylistään, pikkutuhmista seksuaalisista havainnoista ja amerikkalaisten kliseiden nerokkaasta uudelleensijoittelusta uusiin, epämukaviin konteksteihin. Teokset ovat kuitenkin sen verran tiheitä tunnelmiltaan, etten luultavasti jaksaisi lukea useampaa Irvingiä putkeen.

Kaikki isäni hotellit on tavallisen epätavallinen sukutarina, perhedraama tai -tragedia, riippuen lukijan omista painotuksista. Siinä perheen isä Win Berry päätyy miltei hetken hairahduksesta hotellialalle, vaikka hänellä olisi turvattu leipä edessä newhampshirelaisen sisäoppilaitoksen opettajana. Win Berry on tyypillinen self made man, työväenluokkaisista oloista Harvardiin itsensä taistellut haaveilija, joka tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa kuin tässä hetkessä. Toisen maailmansodan aattona hän perustaa perheen, siittää lapsia armeijan lomillaan ja kohtaa sodan päätyttyä elatusongelman.

Isä uskoo hotelliprojektiinsa, vaikka Dairyn tuppukylä New Hampshiressä ei todellakaan ole mikään turistirysä. Ainoa potentiaalinen asiakaskunta on koulun oppilaiden muualta tulevat vanhemmat, jotka käyvät vierailemassa jälkikasvunsa luona. Bisnekset etenevät verkkaisesti, ja kun isä saa kirjeen vanhalta ystävältään herra Freudilta (sic!) Wienistä, hän tietää todellisen mahdollisuutensa avautuneen.

Innostuin teoksessa eniten Wien-osuudesta, vaikka se oli liioittelussaan vielä äärimmäisempi kuin kertomus karmeasta Dairystä. Matkalla Wieniin perhettä kohtaa tragedia, ja ehkä juuri siksi eloon jäänyt perheen puolikas jää suremaan seitsemäksi vuodeksi vieraaseen kaupunkiin ja hotelliin, joka nimetään uudelleen Hotel New Hampshireksi. Vaikka hotelli on rähjäinen ja huonomaineinen prostituution ja kommunistiaktivistien kehto, Win Berry onnistuu kauppaamaan sitä amerikkalaisille ja brittituristeille, eritoten ryhmämatkaajille.

Mitä Wien sitten on? Ikuisia kanelinmakuisia kermavaahtoviiksiä, seksuaalista vapaamielisyyttä, oopperaan liittyviä legendoja, neuvostotankkien raunioita, muistoja turkkilaisten maahantunkeutujien kidutusvälineistä. Berryn perhe elää kaupungissa 50-60-lukujen vaihdetta, jolloin itä-länsisuhteita kirjoitetaan kuumeisesti uudelleen rautaverhon molemmin puolin. Nuorille amerikkalaisille kiihkeät sosialistiset ikätoverit (jotka pitävät suttuista hotellia toimistonaan) esiintyvät eksoottisina lintuina, mutta John-kertoja kokee myös seksuaalista kiinnostusta nimimerkki Keskenmenoon.

Kirjan insestiulottuvuuden koin hieman vaivaannuttavana tai liiallisena, kaiken muun överiyden keskellä. Myös se, että kertojan nimi on John, viitaa jonkun tason omaelämäkerrallisuuteen, vaikka ymmärtääkseni John Irving ei tulekaan hotellinomistajien suvusta. Ainakin Irvingin biografiaa tutkiessa huomaan, että hän on ollut parikymppisenä opiskelijavaihdossa Wienissä, eli siksikin teoksen ajankuva tuntuu hyvin autenttiselta. Kirjassa myös puhutaan ihan sujuvaa saksaa, ja raaputetaan pintaa syvemmälle Itävallan historiaa.

Teoksessa on myös suomalaisia sivuhenkilöitä, ohikiitävissä rooleissa. Hotelliin majoittuu kuuluisa suomalainen lääkäri-isä, joka on laittanut uhkean, isokokoisen tyttärensä peräkylän huonotasoiseen kouluun. Isä kiinnostuu hotellissa majoittuessaan perheen nuoremman tyttären Lillyn lyhytkasvuisuudesta, ja antaa tälle tyrmäävän diagnoosin. Isä ja tytär pukeutuvat identtisiin sinivalkoisiin villapaitoihin, ja halailevat toisiaan jatkuvasti. (Hmh, havainto suomalaisesta halailukulttuurista taisi mennä Irvingiltä metsään?)

Irving on myöhemmin perehtynyt Suomeen enemmänkin, eli ainakin teoksessa Kunnes löydän sinut (Tammi, 2009) vieraillaan Helsingissä tatuointiteeman ympärillä, samoin kuin muissa Itämeren satamakaupungeissa. Tämä voisikin olla seuraava teos Irvingiltä, jonka voisin lukea, sillä nämä Euroopan-matkojen kuvaukset kiinnostavat minua enemmän kuin periamerikkalaiset teemat. Tatuoinnit ovat myös yksi Irvingin kestoteemoista, vai sanottaisiinko kaunokirjallisista pakkomielteistä. Tai voisi niitä omaperäiseksi ”käsialaksikin” kutsua.

Ottaen huomioon, kuinka hurjia juonenkäänteitä romaanissa Kaikki isäni hotellit on, se jää kuitenkin enemmän mieleeni karnivalistisena veijariromaanina, jossa fyysisyys ja eläimellisyys nostavat päätään sivistyksen ja sivilisaation kustannuksella. Varsinkaan karhuteemaa on vaikea unohtaa, ja vaikka kuinka inhoaisi eläinten inhimillistämistä kaupallisiin tarkoituksiin, en usko, että tämän romaanin karhujen parissa voisi kukaan mieltänsä pahoittaa.

keltainen kirjastoHuonokuntoisia Keltaisen kirjaston teoksia olen bongaillut kierrätyskoreista enemmänkin, enkä läheskään aina niitä ota mukaani, vaikka periaatteessa juuri Keltaisen kirjaston keräily voisi minua kiinnostaa. Olisi coolia omistaa yksi hyllyllinen ”keltaista” ja toinen hyllyllinen Penguinin vanhoja oransseja niteitä. Mutta nämä haaveet liittyvät edelliseen elämääni, jolloin ajattelin vielä levittäväni elintilaani iän kertyessä, en kaventavani sitä, kuten on käynyt. Keltaisen kirjaston kirjat vanhenevat, ja muuttuvat jopa haiseviksi siinä missä muutkin kirjat, ja tämäkin kappale, jota nyt pidän käsissäni, on niin loppuun luettu, ettei sillä ole rahallista arvoa. Suuri taito on viedä kierrätyskirja takaisin sinne, mistä on sen ottanutkin. Sitä nyt harjoittelen, pienin askelin.

Snobismia suoraan suoneen

loistava-menneisyysEdward St. Aubyn (s.1960) on brittikirjailija, jonka tuotanto on mennyt minulta kokonaan ”ohi” 1990-luvulla. St. Aubyn julkaisi Patrick Melrosesta kertovan autofiktiivisen trilogiansa Yhdysvalloissa vuosina 1992-4, ja sarjaa täydentävät vielä kaksi myöhempää osaa. Kirjasarja on noussut uuteen suosioon v. 2017, kun siitä alettiin tehdä tv-sarjaa. Samaan syssyyn Otava päätti suomentaa kirjasarjan, josta trilogia on julkaistu samoissa kansissa Loistava menneisyys – nimellä (2018, suom. Markku Päkkilä).

Luin trilogiaa hitaasti kahden viikon laina-aikana, kykenemättä ahmimaan sen varsin raskaita teemoja. Trilogia kertoo paljon muustakin kuin insestistä ja suonensisäisten huumeiden käytöstä, ja tyylillisesti se tuntuu perineen paljon Evelyn Waughin Mennyt maailma– teoksesta. Waughiin viitataan myös intertekstuaalisesti kaivaten hänen reippaita juhliaan. Kirjan konteksti on kompromissittoman yläluokkainen, eikä tästä henkisestä perimästä tunnu kukaan saavan potkuja, vaikka saapuisi juhliin verinen ruisku kyynärtaipeessa. (Tätä teoksissa ei tapahdu, mutta Patrick tuntuu viettävän 80-luvun rikkaiden ystäviensä vessoissa.)

Ensin täytyy tunnustaa, että olisin luultavasti ihastunut kirjasarjaan pidäkkeettömämmin 20-vuotiaana kuin 45-vuotiaana. Varsinkin trilogian toinen osa Bad news (Ikävä juttu) olisi taatusti kolahtanut silloiseen rappioromantiikkaa ihannoivaan itseeni. Sarja kolahti edelleen, mutta oli myös rankkaa lukea päähenkilön pohjattomasta itsetuhoisuudesta. Ja osa huumetrippien kuvauksista tuntui jopa pitkäveteiseltä, koska ne olivat sekasortoisella tavalla perin sivistyneitä ja oppineita.

Trilogiassa siis kartoitetaan ”tuhlaajapoika” Patrick Melrosen elämää 5-vuotiaasta noin kolmikymppiseksi, jolloin hän on parantunut pahimmasta huumehelvetistään ja palannut Britannian seurapiireihin. Patrickin alkoholisoitunut pedofiili-isä kuolee miehen ollessa parikymppinen, ja hänet lähetetään New Yorkiin hakemaan tämän tuhkia. Ensimmäinen osa sijoittuu siis 60-luvun Provenceen, toinen osa New Yorkiin vuonna 1982, ja kolmannessa osassa seikkaillaan Lontoossa ja Cotswoldsin maaseudulla vuonna 1990.

Patrick on tullut isänsä hyväksikäyttämäksi 5-vuotiaasta eteenpäin, eikä hänen sekakäyttäjä-äidillään riitä voimia puuttua asiaan, vaikka hän on tietoinen miehensä taipumuksista. Myöhemmin vanhemmat eroavat, rikas amerikkalainen äiti nousee ahdingostaan, mutta isä jää Ranskaan elämään rappioelämää ex-vaimonsa antamilla almuilla. Kasvavalle Patrickille ainoa lohtu on se, ettei isä ole menestynyt, vaan kenties lunastanut hänelle kuuluvan alhaisen paikan yhteiskunnassa.

Trilogiassa on vähän osioita, jotka eivät tavalla tai toisella liity päihteisiin. Nuorten huumeriippuvuuksia ei moralisoida, koska vanhempien ikäpolvi marinoituu kosteilla lounaillaan saaden aikaan lähes yhtä pahaa jälkeä. 1990-luvulle tultaessa lähes jokainen Patrickin elossa oleva ystävä kuuluu NA- tai AA-ryhmään, joiden hoivissa heistä tulee ympäristölleen sietämättömiä. Patrickiä itseään vainoaa edelleen kolmikymppisenä lapsuuden synkät varjot huolimatta lukuisista terapiasuhteista. Vihan tunteen käsittely tuntuu olevan hänen elämänsä läpileikkaava teema, vielä hankalampi kuin päätös lopettaa suonensisäisten huumeiden käyttö.

Tyylillisesti St. Aubynin teokset eivät muistuta Karl Ove Knausgårdin pikkutarkkaa arkista kerrontaa, mutta isäsuhteen käsittelyssä heillä on paljon samaa (huolimatta siitä, ettei Knausgårdin isä ollut pedofiili). St. Aubynilla tosin huomio kiinnittyy sivuhenkilöihin ja laajempaan maailmaan, kun taas Knausgårdin pitkät monologit ovat enemmän introspektiivisiä. Uskoisin kuitekin, että ”Knasun” ystävät saattaisivat ammentaa paljon myös tästä trilogiasta, jolle on luvassa kaksi jaksoa lisää. Sivumäärä jää vaatimattomammaksi, ja teokset ovat myös helpompilukuisia. Ehkä St. Aubynin tarkoituksena ei ole myöskään luoda kirjallisia spektaakkeleja, vaan luin teoksia aitoina pyrkimyksinä nostaa seksuaalisen hyväksikäytön ja riippuvuuksien välisen yhteyden teemaksi, joka vaatii myös yhteiskunnallista tarkastelua.

Luin teokset oikeassa järjestyksessä, ja suosikkini kaikessa kammottavuudessaan oli ykkösosa Never Mind. Kolmososaa Some Hope en luultavasti olisi jaksanut lukea itsenäisenä teoksena. Siinä esimerkiksi kartanon emäntä Bridgetin hahmo ei olisi avautunut lainkaan yhtä kiinnostavana, ellen olisi ensin tavannut häntä 60-luvun Ranskassa pilveä polttavana, seksuaalisesti vapautuneena tytön huitukkana.

Teoksessa käydään läpi vuosikymmenten yläluokkaisilla päivällisillä, joiden snobistiset järjestelyt tuottavat Patrickille nautintoa. Suvun perimä on edelleen se järjestys, joka pitää hänen elämäänsä jollain tasolla pystyssä. Cotswoldsissa hän pääsee juhliin, joihin osallistuu prinsessa Margaret, mutta niissä hän tyytyy terapeuttisiin keskusteluihin ex-narkkariystäviensä kanssa. Illallispöydässä prinsessa Margaret saa leningilleen peurapaistin kastiketta, joka kaiken lisäksi oli makunsa puolesta pohjanoteeraus. Kaikkia kartanon vieraita ei voida kutsua samaan pöytään prinsessan kanssa, vaan heidät lähetetään taksilla piiloon Bossington-Laneille naapurikartanoon.

St. Aubynin huumori kohdistuu aateliston ja muun yläluokan sisäsiittoisuuteen, pakkomielteisiin ja ahdasmielisyyteen. Miespuolisten perillisten tuottaminen sukuun on edelleen monien miesten ykkösprioriteetti, joka ohittaa aviollisen uskollisuuden. Lasten läsnäolo aikuisten juhlissa on suuri etikettivirhe, ja heidän ottaminen mukaan sunnuntain jumalanpalveluksiinkin on kyseenalaista. Sakasti on anglikaanisessa kirkossa sopiva paikka säilyttää sylilapsia, eikä evankelisille irtiotoille ole suurta sosiaalista tilausta.

Minulle teosten suurin anti oli niiden tietynlaisessa terapeuttisuudessa, jossa kuitenkin aidon snobistisesti piikiteltiin terapiakulttuurille. Odotan sarjan loppuosilta lisää johtopäätöksiä huumevieroituksesta ja oivalluksia päihteettömästä elämästä. Patrick Melrosen yläluokkainen narkkielämä oli kyllä yhtä raadollista luettavaa kuin kaikki muukin ”alan kirjallisuus” huolimatta siitä, että päähenkilöllä oli varaa hotellien huonepalveluun ja runsaisiin tippeihin limusiinikuskeille. ”Alan kirjana” se vakuutti siksi, että St. Aubyn onnistuu pysymään toiveikkaana sortumatta kuitenkaan tyypillisimpiin sentimentaalisuuksiin.