Rakkaus, jolla on tropiikin kasvot

Teos: Tessa Hadley: Vapaa rakkaus (Gummerus, 2023)

Suomennos: Marianna Kurtto

Äänikirjan lukija: Laura Malmivaara

Phyllis Fischer on neljääkymppiä lähestyvä perheenäiti Lontoon vauraalla esikaupunkialueella, jossa puutarhoja hoidetaan antaumuksella. Fischerin perhe on asunut pitkään Kairossa, jossa hänen miehensä Roger on työskennellyt diplomaattina. Nyt mies on konttorihommissa ulkoministeriössä, eikä hänen orientaalisten kielten asiantuntemuksensa tee kummoista vaikutusta uudessa naapurustossa.

Perheessä on kaksi lasta, joista vanhempi, Colette, kokee jäävänsä sievän ja sosiaalisesti taitavan äitinsä varjoon. Colette ei ole se eteerinen nymfi, jollaiseksi äiti hänet joskus nimesi, vaan kömpelö, lihava teinityttö, jolla on rumat NHS-lasit .

Kyseessä on Tessa Hadleyn (s. 1956) kahdeksas romaani, ja ensimmäinen suomennos hänen laajasta tuotannossaan. Hadley tunnetaan kotimaassaan ”kirjailijoiden kirjailijana”, ja hän on julkaissut teoksiaan jo 1980-luvun alkupuolelta saakka. Koskaan en ollut kuullut Hadleysta ennen viime viikonloppua, vaikka seuraan Britannian kirjamarkkinoita suht aktiivisesti.

Romaanin tarina alkaa vetävästi kohtalokkailta illalliskutsuilta Fischerin perheen talossa, jonne tulee vain yksi vieras, pariskunnan yhteisten ystävien poika Nicholas. Nick on juuri muuttanut Lontooseen, ja tekee kohteliaisuuskäynnin pariskunnan luokse pitkin hampain. Sukupolvien välinen kuilu on syvä: Nick kuuluu 1960-luvun lopun kuohuvaan nuorisoon, joka ei voi ymmärtää Rogerin sota-ajan kokemuksia. Sillä tavallaan Roger on kunnioitusta herättävä sotaveteraani, vaikka toisen käden vamma on hänellä peräisin vasta sodan jälkeisiltä vuosilta.

Eniten Nick halveksuu vanhempiensa ikäluokan kolonialistista mentaliteettia. Hän opiskelee Claude Levi-Straussia ja pilkkaa Aasiaan ja Afrikkaan lähteneiden ekspatriaattien naiivia asennemaailmaa. Kommunismi ja sosialismi tuntuvat Nickistä ikävystyttäviltä tavoista järjestää maailmaa, mutta hänen kapinansa kohdistuu varsinkin porvarillista perhemallia kohtaan.

Nickin ja Phyllisin välille muodostuu kiihkeä seksisuhde, jossa Phyllis oli alun perin aktiivisempi osapuoli. Lontoon Ladbroke Groven poikamiesboksista tulee Phyllisille houkutteleva vapauden vyöhyke. Perhe-elämä tuntuu koko ajan ahtaammalta elämäntavalta. Phyllisin on tehtävä kipeitä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen.

Romaanissa on hienovaraisia jäkikoloniaalisia juonteita, vaikka perheen Egyptin-vaiheet jäävät vain pinnalliseksi sivujuonteeksi. Muutettuaan Lontooseen Phyllis tutustuu Nickin asuintalon mustiin naapureihin, jotka tavoittelevat sellaista keskiluokkaista idylliä, josta Phyllis on juuri luopunut. Phyllisin valinta ei ole helppo, eikä se herätä automaattista luottamusta edes Lontoon boheemeissa piireissä.

Phyllisin nupullaan oleva ystävyyssuhde grenadalaiseen sairaanhoitaja-Barbaraan toi tarinaan juurevaa realismia. Samalla hän kokee uutta kiinnostusta Afrikkaan, sellaisista näkökulmista, joista hän ei ollut kuullutkaan asuessaan Egyptissä. Oireellista myös on että Barbara on hänen ensimmäinen ei-valkoinen ystävänsä, vaikka hän on asunut Kairossa vuosikymmenen. Lukija pääsee kirjan Lontoon-osioissa tutustumaan keittobanaanin makuiseen maailmaan, jossa moni hankkii elantoaan obeah-rituaaleja tarjoamalla.

Juonellisesti teoksen rakkaustarina on vähän liiankin raflaava, mutta Hadleyn kielenkäyttö ja arkisten yksityiskohtien havainnointikyky nostavat romaanin ansiokkaan taideproosan osastolle. 1960-luvun lopun maailma tuntui hänen muovaamanaan jopa raikkaalta, vaikka noista vuosista on kirjoitettu paljon.

Seksuaalinen vapautuminen, vapaa rakkaus ja halu kyseenalaistaa perherakenteita kuuluvat 1960-lukulaisten entisten nuorten sukupolvikokemukseen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Ehkä tässä teoksessa onnistutaan etäännyttämään tuota kokemusta siksi, että kirjailija itse ei ole kuulunut tuohon sukupolveen, eikä romaanin päähenkilökään ikänsä puolesta varsinaisesti sukella tuon maailman syvään päätyyn.

Teoksen perhe-elämän kuvaus eroaa vastaavista kotimaisista kertomuksista luokka-aseman näkökulmasta. Kirjan vanhemmat edustavat maailmaa, jossa on totuttu jättämään lapsia muiden hoiviin pitkiksikin jaksoiksi. Vaikka tässä naisen malli on sovinnaisen porvarillinen, Phyllisin kaltaisten naisten on mahdollista järjestellä asioitaan niin, että aikaa jää nuorelle rakastajalle. Perheessä on piika hoitamassa raskaat työt, ja nuorempi lapsi on juuri lähdössä sisäoppilaitokseen. Suomalaisessa yhteiskunnassa tämän tyyppisen vauraan ylemmän keskiluokan olemassaolo on ollut marginaalisempaa tuohon aikaan. Ja varsinkaan meillä ei ole ollut sukuja, joiden vauraus on kerätty siirtomaiden palvelusvuosien aikana.

Pidin eniten Hadleyn kirjoitustyylistä, mutta olisin mielelläni lukenut enemmän hahmojen poliittisesta elämästä. Vapaan rakkauden kuvaus ei suorastaan seisauttanut vertani, mutta viihdyin muuten teoksen sallivassa ilmapiirissä.

Erään strutsifarmin tarina

Teos: Christina Lamb: House of Stone. (HarperCollins, 2007)

Christina Lamb on brittiläinen toimittaja, jolla näkyy olevan hyvin samansuuntaisia maantieteellisiä intressejä kirjoissaan kuin itselläni on ollut. Olen lukenut häneltä yhden teoksen Pakistanista, toisen siirtomaa-ajan Rhodesiasta, ja nyt kolmannen, jossa Rhodesia muuttaa nimeään Zimbabweksi.

House of Stone on tosi tarina Nigel Houghista, valkoisesta farmarista, joka päättää jäädä Zimbabween maata viljelemään, vaikka olot ovat epävakaat. Kirja kertoo myös Aquinata Shamvista, perheen mustasta lastenhoitajasta, joka muuttaa tiluksille asumaan perheineen 1990-luvun lopussa.

Nigel ja Aqui ovat melkein ikätovereita, mutta ovat eläneet täysin eri todellisuuksissa tässä äärimmäisyyksien maassa. Nigel on elänyt tyypillisen etuoikeutetun rhodesialaisen lapsuuden ja nuoruuden vanhempiensa tiluksilla ja sisäoppilaitoksessa, kun taas Aqui on kasvanut syrjäisellä maaseudulla eristyksissä valkoisten todellisuudesta. Erikoisen nimensä hän on saanut irlantilaisista papilta, mutta valkoisia hän on nähnyt lähinnä uskovaisen hyväntekijän roolissa.

Neljäntoista vuoden iässä tyttö lähtee piikomaan Maranderon provinssikaupunkiin, ja pian hän on naimisissa komean, mutta juopon Tendain kanssa. Ennen avioitumista hän on ehtinyt toimia ZANU-puolueen mobilisoijana omassa townshipissään. Liitto on onneton, mutta siitä huolimatta lapsia perheeseen syntyy viisi. 1990-luvulla Aquin on ryhdyttävä taas piikomaan, koska muutakaan työtä ei ole saatavilla.

Nigel on ehtinyt tässä välissä opiskella Etelä-Afrikassa kahdessa yliopistossa, ryhtyä kaupalliseksi lentäjäksi, ja tehdä huonoja bisneksiä Kiinassa strutsinlihan maahantuojana. Hän perustaa perheen vasta kolmikymppisenä, ja muuttaa takaisin Zimbabween kasvattamaan tupakkaa ja strutseja. Hänen farmillaan on 200 työntekijää, ja hän joutuu huolehtimaan monien työntekijöiden jälkikasvusta, koska moni heistä menehtyy HIV:iin kesken kaiken.

Valkoisten farmareiden tilanne on ollut maassa tukala 70-luvun lopulta saakka, mutta 2000-luvun alkuvuosina koetaan uusi pohjakosketus mustien ja valkoisten välisissä suhteissa. Moni Nigelin tuntema farmari menettää henkensä, kun vihaiset sotaveteraanit ilmaantuvat tiluksille vaatimaan maita itselleen sotakorvauksena. Nigel itse myös menettää tiluksensa, mutta perhe ei edelleenkään suostu muuttamaan pois synnyinmaastaan.

Nigelin ja Aquin suhde joutuu myös koetukselle, kun lastenhoitaja osoittautuu liian lojaaliksi ZANU-puolueen kannattajaksi. Tosin hän ei itse haaveile valkoisten tilusten sosialisoinnista, mutta hän jää talon valtauksen tilanteessa hankalaan välikäteen. Kaksikko kuitenkin onnistuu korjaamaan välinsä, ja he ovat yhteyksissä senkin jälkeen, kun Nigel ei enää ole Aquin työnantaja.

Kirjasta noin puolet on Zimbabwen lähihistorian kertaamista, mikä sinänsä on sivistävää länsimaisille lukijoille. Olisin kuitenkin mieluummin lukenut tämän paikallisen draaman erillisenä teoksena, sillä näiden kahden perheen tarinoissa riitti pohdittavaa yhteen kirjaan tarpeeksi.

Kirjaa kirjoittaessaan Lamb ehti matkustaa Zimbabween 12 kertaa, ja loppuvaiheessa hän oli jo Mugaben hallituksen mustalla listalla valtion vihollisena. Silti hän onnistui kyläilemään maassa vaivihkaa, mutta vankilaan joutumisen riski oli olemassa.

Asiat, joista Lamb kertoo kirjassaan eivät Robert Mugaben kuoleman jälkeen tunnu enää kovin tulenaroilta, mutta ne ovat saattaneet olla sitä vuonna 2007. En näkisi Zimbabwea edelleenkään minään sananvapauden mallimaana, ja lyhyt katsaus sen lehdistöön tänä päivänä antaa vaikutelman maasta, jossa journalismi on tukahdutettu potentiaalisena ilmaisukanavana.

Kielletyn luostarin yrttitarhassa

Teos: Metropoliitta Panteleimon: Toivon ankkuri (Saga Egmont, 2020)

Äänikirjan lukija: Jarkko Pajunen

Pari viikkoa sitten innostuin Anneli Kannon tuoreesta uskonlahkoaiheisesta dekkarista, jossa päähenkilö muuttaa pienelle paikkakunnalle kohtaamaan omituista karismaattista yhteisöä. Nyt jatkan samantyyppisellä dekkariasetelmalla Metropoliitta Panteleimonin kyydissä. Tätä Ylä-Savoon sijoittuvaa sarjaa olen lukenut aiemminkin, mutten oikeassa järjestyksessä.

Sarjan uusimmissa osissa Elisabet Urhonen on jäänyt leskeksi ja muuttanut asumaan pois Koskijärveltä. Hän asuu lähimmässä kaupungissa (Kuopiossa?), mutta vierailee edelleen paikkakunnalla kyläilemässä ystävänsä Impin luona. Uudemmissa osissa eletään 1960-lukua, kun taas sarjan alkuosa sijoittuu 1950-luvulle.

Elisabet on ratkaissut jo monia murhia Koskijärvellä, eikä paikallinen poliisi aina suhtaudu suopeasti tämän puuhiin. Nyt hän pääsee tutustumaan Toivon Ankkurin yhteisöön, joka on asettautunut asumaan vanhaan kartanoon kirkonkylän kupeeseen. Yhteisö aiheuttaa pahaa närää paikallisissa ihmisissä, varsinkin pappilan sisäpiirissä. Paikallinen ruustinna kokee velvollisuudekseen valistaa kuntalaisia laittoman ”luostarin” epäsiveellisestä elämästä ja teologisista harhapoluista.

En tiennyt, että luostarin perustaminen oli pitkään Suomessa laissa kiellettyä. Kirjan juoni nojaa pitkälti tähän lakiin, vaikka kuvattu yhteisö ei ole leimallisesti uskonnollinen. Siinä sekalainen poppoo on muuttanut yhteen elämään vaihtoehtoista elämää ja viljelemään puhdasta ruokaa. Yksi yhteisön perustajista on entinen seurakuntasisar, joka on hakenut vaikutteita toimintaan luterilaisesta naisten yhteisöstä Länsi-Saksasta. Tässä ei kuitenkaan kuvata varsinaista lahkoa, eikä kukaan yhteisön asukkaista ole kovin karismaattinen.

Kuten kirjan kansikuvasta voi päätellä, teoksessa hukkuu ihmisiä. Elisabet päätyy tekemään taustatutkimuksia Pohjanmaalle, josta suurin osa yhteisön jäsenistä on kotoisin. Tämä juonen käänne olikin hyvä ratkaisu, sillä se laajensi sopivasti tarinankerronnan horisonttia.

Olen lukenut aika monta aatteellisiin yhteisöihin sijoittuvaa dekkaria, ja tämä oli ehkä myötämielisin kaikista lukemistani. Eli tässä vain kuvataan varsin realistisin keinoin kommuunissa asumisen reunaehtoja, ja kirjailijan äänensävy on varsin kunnioittava. Toki yhteisöä vastustavan ruustinnan hahmoon mahtui ripaus huumoria, mutta en muuten lukenut tätä naurun tikahtuen.

Innostuin lukemaan sarjasta kaksi osaa putkeen, ja kolmaskin on vielä varauksessa. Tämä oli hienolla tavalla maadoittava lukukokemus, koska ennen tätä luin useamman varsin raskaan Afrikka-aiheisen teoksen, joissa käsiteltiin suurempia murheita ja järeitä maailmanpoliittisia kysymyksiä. Toki tässäkin kuvattiin maailmanpolitiikkaa riittävästi, mutta suhde kommunismiin ei lopulta muodostunut kirjan veljeksiä erottavaksi asiaksi.

Moni lukija saattaa pitää Koskijärvi-sarjaa liian simppelinä, mutta minulle kelpaa välillä mainiosti hyppy hitaampaan ja yksinkertaisempaan maailmaan, jossa kesäkeitto oman maan kasviksista on suuri makuelämys, ja jossa yleisönosastoon kirjoittaminen tuo ihmisille riittävää jännitystä. Luen näitä kirjoja ennen kaikkea ajankuvan vuoksi, ja optimistisen elämänasenteen.

Valkoisen ylivallan kuolintoreissa

Teos: Peter Godwin: Mukiwa. A White Boy in Africa. (HighBridge, 1998/2019)

Äänikirjan lukija: Peter Godwin

Jos saisin valita yhden matkakohteen maailmalla siitä kertovan kirjallisuuden mukaan, se olisi Zimbabwe. Tuo diktatuurin, talouskriisin ja hallinnollisen katastrofin kurittama valtio tuskin olisi leppoisa lomakohde, mutta silti haluaisin matkustaa sinne tapaamaan tarinankertojia.

Juuri nyt yritän selvittää itselleni joitain Zimbabwen itsenäisyyttä edeltäneen sisällissodan yksityiskohtia, ja kerrottakoon, että se ei ole ollut kovin helppoa, koska tuo sota oli harvinaisen sekava. Materiaalia siitä on kyllä saatavilla, mutta kaikki ei avaudu henkilölle, joka ei ole vieraillut maassa. Kirjoitan juttua ystävistä, jotka ajautuvat tuossa sodassa eri leireihin, yksi on Neuvostoliiton rahoittamissa joukoissa, ja toinen päätyy Mugaben porukoihin.

Maailma kyllä tunnistaa ja muistaa Mugaben hahmon, mutta harva tietää prosessista, joka johti Mugaben nousuun valta-asemaan. Itseä kiinnostaa lähinnä se, mitä tapahtui Mugabea vastustaneille kommunisteille, jotka omalla tahollaan kaavailivat maahan toisenlaista totalitaristista komentoa.

Peter Godwinin (s.1957) Mukiwa ei ole varsinaisesti poliittinen muistelma, vaan se kertoo nuoresta valkoisesta rhodesialaispojasta, joka kasvaa keskiluokkaisessa perheessä lähellä Umtalin kaupunkia ja Mosambikin rajaa. Tarina alkaa vuodesta 1964 ja jatkuu 70-luvun loppuun, jolloin Peter joutuu armeijan palvelukseen jo alaikäisenä.

Yksi nuoren Peterin lapsuuden traumoista liittyi naapurin miehen, köyhän suurperheen isän Oop Peterin murha, josta epäiltiin monia kylän mustia miehiä. Tämä johti oikeusdraamaan, jossa Peterin äidillä oli keskeinen rooli todistajana. Kaikkia perheen palveluskuntaan kuuluneita epäiltiin, ja he joutuivat kuulusteltavaksi myös sukulaistensa toimista. Tuomiolle joutui musta kolmikko, joista yksi selvisi hengissä, koska hänen äitinsä ei pystynyt tarkentamaan nuoren miehen syntymäaikaa.

Rhodesia oli todella kummallinen valtio, jonka kehitys oli erilainen verrattuna Etelä-Afrikkaan. Kahden umpirasistisen valtion lait olivat erilaisia, ja Rhodesiassa valtaa piti Ian Smith, konservatiivinen skotti, jonka suosio valkoisten parissa johtui toisen maailmansodan sankaruudesta. Rhodesiassa mustien ja valkoisten suhteet olivat mahdollisesti läheisempiä kuin Etelä-Afrikassa, mutta mustilla ei ollut sielläkään kansalaisoikeuksia. Tästä huolimatta heillä oli paremmat asumisolot ja terveydenhuolto kuin mustilla Etelä-Afrikassa, ja tämä johti myös siihen, että ihmiset onnistuivat vaatimaan oikeuksiaan pontevammin kuin Etelä-Afrikassa.

Tämän kirjan perhe on poliittisilta mielipiteiltään liberaaleja, eivätkä Peterin vanhemmat kannata Ian Smithin linjaa. Maahan on syntynyt vapaamielisempi valkoisten puolue, joka kannattaa mustien täysiä poliittisia oikeuksia. Muuten maahan pesii 70-luvun aikana yleinen tappiomieliala, ja suuri osa valkoisista perheistä on valmistautunut muuttamaan muualle lyhyessä varoitusajassa. Kaikilla ei kuitenkaan ole mitään paikkaa, jonne palata, ja osa kokee Rhodesian olevansa heidän ainoa kotimaansa.

Tämän teoksen perhe oli yllättävän sympaattinen, joten päähenkilön tilanteeseen oli helppo samastua. Kiinnostavaa oli varsinkin kertojan äidin työn kuvaus, sillä hän oli maaseudun päivystävä lääkäri, joka oli paljon tekemissä mustan väestön kanssa. Kaikki perheen mustat yhteistyökumppanit eivät kuulu palveluskuntaan, vaan he kohtaavat myös mustia poliiseja, opettajia ja muita keskiluokan edustajia. Myös Peter itse päätyy opettamaan mustien alakoulun luokkaa osana lukion opetusohjelmaa.

Paikoitellen tarina on humoristisen hyväntuulinen, vaikka tässä eletään todellisuudessa, jossa ihmisten on nukuttava aseiden keskellä, ja meininki on varsin punaniskaista. Loppua kohti Peter joutuu hankaukseen ”omiensa” parissa, koska häntä pidetään mustien kanssa veljeilijänä ja näin mahdollisena maanpetturina.

Rhodesian brittitaustaisista valkoisista jäi vaikutelma, että monilla sinne muuttaneilla oli melko matala koulutustausta, ja siitä johtuva heikko itsetunto tai epäilevä suhtautuminen kaikkea kirjasivistystä kohtaan. Toki tässä kuvataan eri vaiheessa maahan muuttaneita, ja näiden ryhmien välillä oli selviä statuseroja. Sain vaikutelman, että kirjailijan vanhemmat olivat muuttaneet maahan Englannista työn perässä, eli heillä ei ollut tunneperäistä suhdetta viljelysmaahan ja kolonialismin muistoihin. Tavallaan heitä ei pidetty vielä täysin paikallisina, kun taas joissakin suvuissa maata oli viljelty 1800-luvulta saakka.

Tämä kertomus keskittyy pitkälti paikallisen yhteisön kuvaukseen, ei niin paljoa perheen sisäisiin jännitteisiin. Vertasin tätä tarinaa Alexandra Fullerin omaelämäkerralliseen kirjasarjaan, joka on saanut bestsellerin aseman Yhdysvalloissa. Fullerin kirjat kertovat täysin erityyppisestä brittiperheestä, joka on aidosti eksentrinen ja myös dysfunktionaalinen. Olen lukenut kolme osaa tätä sarjaa, ja se tuntuu jo niin kotoisalta, että kaipaan sen henkilöitä. Huomaan nyt, että saatan viimeinen osa on minulta vielä lukematta.

Tämä teos tuntui todella monipuoliselta ja kattavalta kertomukselta, jossa kertoja joutuu nuorena todistamaan raskasta vallanvaihtoprosessia. Tilanne uudessa maassa Zimbabwessa ei ole myöhemmin yhtään helpompi, vaan silmittömän tappamisen toimintamalli periytyy uusille hallitsijoille. Godwin palaa Zimbabween toimittajana 80-90-luvuilla, mutta tämä teos keskittyy Rhodesian valtion vaiheeseen, ja elämään maassa, joka oli jatkuvassa kauppasaarrossa, boikottien ja moraalisen paheksunnan kohteena.

Kapernaumin taidekoulussa

Teos: Heikki Turunen: Simpauttajan hinta (WSOY, 2023)

Äänikirjan lukija: Antti Heikkinen

Heikki Turusen Simpauttaja on avautunut minulle kokonaisuutena suht myöhään, ottaen huomioon, että Pohjois-Karjalan radanvarsien maisemat ovat minulle tuttuja jo lapsuudesta.

Uudessa autofiktiivisessä romaanissa Simpauttajan hinta Turunen valottaa menestysromaaninsaassa taustoja, ja menestyksen seurauksia tuttuun hersyvään tyyliin.

Siinä nuori Heino Oinonen tavoittelee paikkaa Helsingin Ateneumissa (kansan suussa raamatullisessa Kapernaumissa), mutta jää lehdelle soittelemaan, ja joutuu palaamaan kotiin häntä koipien välissä. Heikka asuu synnyinkodissaan Hupelissa Vornaskylässä, kansallismaiseman keskellä, ja joutuu toimettomana työllisyystöihin. Tuolloin ei vielä tunneta termiä ”välivuosi”, vaan nuoren miehen työllistyminen on kylän kollektiivinen huoli. Eletään vuotta 1964, ja Heikan ikätoveri Katri Helena on jo breikannut biisillä Puhelinlangat laulaa.

Kansakoulupohjaisen Heikan kirjoittajan lahjat huomataan, ja pian hän aloittelee toimittajan uraansa Lieksan Lehdessä. Ura jatkuu armeijan jälkeen Joensuussa Karjalan Maassa, mutta Heikan on vaikea sopeutua elämään alivuokralaisena kerrostalossa. Nuori mies kerää häätöjä öisellä metelöinnillään, ja etsii elämänsä naista kaupungin baareista tragikoomisella otteella. Ideat runokokoelmasta ja kahdesta romaanista kypsyvät, mutta kirjallinen läpimurto ei synny yhdessä yössä.

Noin puolet kirjan sisällöstä koostuu Heikan naisseikkailuista ja seksuaalisen etsinnän kuvaamisesta, ja toinen puolisko maaseudun elämänmuotojen puolustamisesta. Teos on kirjoitettu nuorelle naiselle, joka asuu Kalasatamassa ja kuuluu milleniaalien sukupolveen. Nainen on Turusen sivusuhteesta syntynyt tytär, joka saapuu isän elämään 27-vuotiaana. Tavallaan kirja on kirjoitettu yleisemminkin sille ikäluokalle, joka elää nyt nuorta aikuisuuttaan. Kuinka moni tästä ikäluokasta tunnistaa heinäseipään tai tietää, kuinka sitä pitäisi käsitellä?

Kirjan traagisin hahmo on Heikan ensimmäinen pidempiaikainen naisystävä Hannele/Milaja, joka osoittautuu skitsofreenikoksi ja ripustautuu mieheen hälyttävällä tavalla. Milaja haluaa viettää Heikan kanssa häitä, vaikka tämä ei ole valmis menemään naimisiin, ja valehäiden episodi on kuin suoraan kauhuleffasta. Heikka ei aluksi ymmärrä naisen sairauden vakavuutta, mutta saa kokea sen seuraukset ikimuistoisella tavalla.

Milaja ei ole teoksen ainoa itsemurhan tekijä, vaan itsetuhoisuus on yleistä myös Vornaskylällä. Tavalliset kylän ukot ja akat pelkäävät eniten Paiholan A-mielisairaalaan joutumista, ja myös Heikka on jo itse hakeutumassa hoitoon yksinäisyytensä syvimmässä alhossa.

En välttämättä ole Turusen tuotannon ahkerin lukija, mutta kyseisestä Vornaskylästä (eli Vuonislahdesta) satun tietämään keskivertolukijaa enemmän. Siksi tämän polveilevan teoksen seuraaminen ei ollut minulle vaikeaa, mutta olin silti hukkua sivuhenkilöiden suureen määrään. Yritin lukijana keskittyä enemmän teoksen suuriin linjoihin, tyyliin ja Antti Heikkisen ilmiömäiseen karjalan murteen luentaan kuin kymmenien kyläläisten ja sukulaisten kohtaloihin.

60-70-lukujen taiteilijaelämän kuvauksena teos on railakas, mutta myös himpun verran ahdistava. Romaanin kertoja ottaa kaiken irti Joensuun yöelämästä, ja onnistuu venyttämään boheemin taiteilijan myyttiä suht pitkälle, mutta työhulluus, varsinkin rakkaus maaseudun fyysisiin töihin, pelastaa hänet alkoholisoitumasta lopullisesti.

Näin tässä teoksessa yhtymäkohtia Joonatan Tolan teoksiin, varsinkin isähahmon persoonaan, vaikka Tolan kirjoissa eletään myöhempää aikaa ja niissä kuvatut ongelmat ovat rankempia. Tämän teoksen Heikka ei ole rahankäytössään yhtä järjetön kuin Tolan teosten isä, mutta kuvattu kaupunki ja sen kulttuuripiirit ovat hyvin samansuuntaisia.

Olen omasta mielestäni melko ”inessä” pohjoiskarjalaisessa kulttuurissa, ja tästä huolimatta teos jätti minut runsaudessaan hämmentyneeksi. Olisi siis kiinnostavaa lukea maakuntaa vähemmän tuntevien ja nuorempien lukijoiden vaikutelmia teoksesta.

Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.

Norjalainen näkki muuttaa Chicagoon

Teos: Nathan Hill: Nix (Gummerus, 2018)

Suomennos: Raimo Salminen

Tämän kesän ikuisuusprojektini on ollut amerikkalaisen Nathan Hillin suurromaani Nix, jonka nappasin mukaan kierrätyshyllystä joskus keväällä. Olen lukenut kirjaa pienissä osissa äärimmäisen tylsistymisen hetkinä. Teoksessa on paljon minua puhuttelevia elementtejä, mutta sen volyymi ja jokseenkin toisteinen kirjoitustyyli osoittautuivat haasteeksi.

Teoksen päähenkilö Samuel Andresen-Anderssonilla on pohjoismaiset juuret molempien vanhempien puolelta. Isän puolelta suku on vakaata viljelysväkeä, mutta äidin isä Frank, alun perin Frithjof, on saapunut Yhdysvaltoihin 1940-luvulla salaperäisesti ja asettunut asumaan Iowaan.

Iowasta on henkisesti pitkä matka Chicagoon, jonne Samuelin äiti Faye lähtee opiskelemaan vuonna 1968. Fayen vanhemmat eivät haluaisi lähettää tytärtään moiseen paheiden pesään, vaan toivoisivat tälle paikkaa paikallisessa valtionyliopistossa. Mutta Faye on koulunsa ensimmäinen, joka saa stipendin Chicagoon, eikä hän voi jättää tätä mahdollisuutta käyttämättä.

Kun Samuel on yhdeksänvuotias, Faye hylkää perheensä, Samuelin ja tämän tasaisen Henry-isän, joka elättää perhettään markkinoimalla pakasteaterioita. Hylkäämisestä tulee nuorelle miehelle piilevä trauma, joka estää tätä etenemästä elämässään. Hänestä tulee alisuoriutuva englannin professori, joka tuhlaa suurimman osan ajastaan nettipelaamiseen.

Vuonna 2011 Faye palaa maailman eetteriin järjestämällä yhden naisen mellakan Chicagossa republikaanien presidenttiehdokasta vastaan. Hän syyllistyy pikkukivien heittämiseen populistista Sheldon Packeria kohti. Maan uusien terrorismilakien mukaan Faye on merkittävä turvallisuusuhka, ja hänellä on riski saada teostaan pitkä tuomio.

Samuel ei edes ehdi huomata koko insidenttiä pelaamiseltaan, mutta hänen kustantajansa Guy Periwinkle pakottaa huomaamaan sen. Hän on joskus ollut kuuma kirjailijanalku, mutta ura on valitettavasti hiipunut. Nyt kustantaja painostaa häntä kirjoittamaan paljastuskirja äidistään haistaen tarinassa eeppisen markkinaraon. Oikeastaan Samuelilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua, ja tämä johtaa hänet myös norjalaisten sukusalaisuuksien alkulähteelle.

Tämä kirjoittamani alustus kattaa vain puolet romaanin teemoista. Mukaan mahtuu myös MeToo-liikehdinnän alkusointeja, Irakin sotaa, luonnonsuojelua, klassista musiikkia ja Allen Ginsbergin runoutta. Itselleni haasteellisimmat osuudet liittyivät nettipelaamisen, vaikka kieltämättä tuota maailmaa avattiin sen omasta logiikasta käsin ansiokkaasti.

Pidin eniten norjalaisten kansantarujen ja uskomusten luovasta käytöstä uudessa kontekstissa. ”Nix” viittaa norjalaiseen näkkihahmoon, josta Faye saa kuulla isältään niin pelottavalla tavalla, että hän saa siitä psyykkisiä oireita. Myös ollessaan putkassa vuoden 1968 mielenosoitusten aikana hän juttelee huumepäissään näkeille ja tontuille. Tämä ulottuvuus muistutti minua Siri Hustvedtin teoksista, joissa osassa on myös norjalaistaustaisia hahmoja.

Kirjan piirtämä kuva viime aikojen yliopistomaailmasta oli surkuhupaisa, ja eniten minua puhutteli ”special needs” – kortin käyttö. Vaikka Samuel oli proffana laiska ja näköalaton, hän kuitenkin yritti suoriutua tehtävistään jonkunlaiseen yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojaten. Hänen velttouttaan nousi hyväksikäyttämään nuori nainen, joka lavasti hänet potentiaaliseksi hyväksikäyttäjäksi. Vammaiskortin väärinkäyttö lienee amerikkalaisessa koulujärjestelmässä muutenkin yleistä, varsinkin, kun ADHD:n diagnosointi ja lääkitseminen on huippulukemissa.

Kyllähän tässä romaanissa on aineksia 00-luvun ja 2010-luvun amerikkalaiseksi epookkiromaaniksi, kun se käsittelee niin suuria poliittisia teemoja. Kansalaisoikeuksien kysymys on esitetty varsin painokkaasti verraten tilannetta 60-luvun lopun ja 2010-luvun alun pisteisiin. Tälle yhteiskunnalle on lopulta hyödyllisempää, jos yksi sukupolvi lihoo ja vammautuu turruttavien nettipelien äärellä kuin alkaisi rähinöidä kaduilla.

Olen tyytyväinen, että vihdoin sain kirjan luettua loppuun, ja että huolimatta fragmentaarisesta lukutavasta minulla lopulta jäi vahva vaikutelma ainakin romaanin juonesta. Yleisellä tasolla teos oli omaan makuuni himpun verran liian vakavamielinen ja järeä, vaikka folklore toi siihen vähän kevennystä ja helpotusta.

Rauhattomuutta Rauhanyhdistyksessä

Teos: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö (WSOY, 1976)

Äänikirjan lukija: Vappu Nalbantoglu

Ellu on Kuusamossa ja Oulussa kasvanut nuori nainen, joka tulee lestadiolaisesta kodista. Isä on pappi ja äiti on synnyttänyt ”vain” seitsemän kertaa, sillä Jumalalla on tapana armahtaa joitakin naisia. Ellun lapsuus on kulunut pappilassa varsin yhteisöllisissä merkeissä, sillä vanhempien rooliin on kuulunut kiertävien saarnasmiesten kestitseminen.

Kun Ellu sitten lähtee oppikouluun, äiti rohkaisee häntä hakemaan Oulun tyttölyseoon. Edessä on pitkä aika kortteerissa uskovan pariskunnan nurkissa kaupungissa. Perheen isä onnistuu tekemään tämän kämppäkaverin raskaaksi, ja tietysti sikiö abortoidaan, koska lapsi ei ole toivottu ”taivaan taimi”.

1970-luvulle tultaessa Ellun vanhemmat alkavat ottaa etäisyyttä Rauhanyhdistyksen, jonka kontrolli jäsenistään on tiukentumassa. Toki isä ja äiti edelleen elävät aktiivista uskonelämää, mutta maailma ja kotiseurakunta ovat muuttumassa. Ellu itse valitsee maailman, mutta vanhemmat hyväksyvät tyttärensä tulevan sulhasen, joka ei ole ”meikäläisiä”. Ehkä heille kuitenkin on parempi vaihtoehto se, että tytär pyrkii elämään avioliitossa kuin keräilisi kokemuksia vapaasta rakkaudesta.

Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa päähenkilö pyrkii ottamaan etäisyyttä synnyinkotinsa arvomaailmasta. Koen, että kirjan lapsuuden kuvaus voisi olla tämän päivän lukijoille kiinnostavampaa kuin kuvaus sodan jälkeen syntyneiden ikäluokan nuoruudesta. Kuusamon pitäjää ja sen sosiaalisia suhteita uskovien ja ei-uskovien välillä Ylimaula kuvaa sosiologisella tarkkuudella.

Itse lähestyin teosta siksi, että keräilen Suomen herätysliikkeitä kuvaavaa kirjallisuutta, ja tämä teos oli tarjolla uutena äänikirjapainoksena. En ehkä olisi löytänyt tätä muuten, sillä näiden kirjojen keräily ei vielä omalla kohdallani ole kovin vakavaa tai systemaattista. Kirjassa kiinnosti eniten ajankuva ja julkaisun ajankohta. 46 vuoden viiveellä teos ei tuntunut näkökulmaltaan täysin vanhentuneelta, mutta odotin hieman räväkämpää tyyliä.

Rohkeaa teoksessa varmasti on oman aikansa spekseistä seksuaalisuuden kuvaus, sillä romaanin Ellu haluaa vapautua yhteisönsä naiseuteen kohdistuvista rajoitteista. Hän kirjoittaa opettajan mielestä räävittömiä kouluaineita, uskaltaa puhua orgasmeista, ja pettää aviomiestään vanhan ystävän kanssa ainakin kerran. Hän käy viettämässä vaihto-oppilasvuotta Iowassa Kuusamoa pienemmässä tuppukylässä, jossa käydään kirkossa vähintään yhtä ahkerasti kuin lestadiolaiset seuroissa. Tukholmaan hän muuttaa vihittynä vaimona, ja kokeilee siellä kotiäitiyttä. Tämä johtaa hänet kapinahengessä psykiatrin puheille, mutta hän saa huomata, että tämä on naapurimaassa varsin yleistä ja jopa trendikästä puuhaa kotiäideille.

Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka eivät ole lukeneet paljoa lestadiolaisuudesta tai muista kotimaisista herätysliikkeistä. Itse en oppinut teoksen kautta itse lestadiolaisuudesta paljoa uutta, ja kaunokirjallisena teoksena lukukokemus jäi vähän latteaksi. Ehkä parhaiten jäi mieleen oululainen kortteeriperhe, ja kauhunsekainen episodi, jossa määräilevä Elsa-vaimo pakotti tunteilevan aviomiehensä Sylvesterin tappamaan perheen syöpään sairastuneen koiran kylpyammeeseen. Kaikki kirjan hahmot eivät ainakaan edustaneet stereotyyppisiä sukupuolirooleja, eli tässä suhteessa uskonlahkon sisäisen moninaisuuden kuvaus oli onnistunutta.

Nuoren työläisparin kujanjuoksu

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveig ja Jussi (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Jatkoa edelliseen postaukseen, eli käsittelen tässä jatko-osaa teokseen Solveigin laulu. Teokset voi toki lukea toisistaan erillisinä, mutta tämän kakkososan ymmärrys voi jäädä ohuemmaksi, ellei ole lukenut ensin päähenkilö Solveigin kasvutarinaa.

Tämä romaani sijoittuu 1960-luvulle, ja sen keskiössä on pääkaupunkiseudulla omaa paikkaa etsivä nuoripari, joista molemmat ovat jääneet yksin maailmaan ilman perhepiirin tukea. Jussi ja Solveig ovat tavanneet lähes viattomasti Helsingin keskustan lounasbaarissa, ovat seurustelleet ja tutustuneet toisiinsa ajan kanssa, ja suhtautuvat yhteiseen tulevaisuuteen vakavin mielin. Varsinkin Solveigille on tärkeää osoittaa, että tasapainoinen, rakkauteen perustuva parisuhde on mahdollista, koska hän on jäänyt ilman tätä mallia omassa lapsuudessaan.

Naimisiin mennään maistraatissa lähinnä asunnon saamisen vuoksi noin parikymppisinä. Kumpikin osapuoli kokee olevansa ateisteja, ja varsinkin Jussi pilkkaa avioliiton instituutiota, mutta käytännön syistä rakkauden on taivuttava oman aikansa normeihin. Ennen naimisiin menoa Jussi on ollut itseoppinut älykkö, joka on viettänyt aikaa filosofian keskustelupiireissä, mutta naimisiin mentyään miehen lukuhalut ehtyvät.

Pari ehtii elää saman katon alla yli vuoden ennen kuin Solveig tulee raskaaksi. Jussin työtilanne on koko ajan heikompi kuin Solveigin, vaikka kummatkin ovat yhtä kouluttamattomia. Solveig on käynyt vuosikausia samassa insinööritoimistossa ja edennyt siellä konttoristiksi. Siistit sisätyöt sopivat Solveigille, mutta valitettavasti konttoristin palkka ei riitä elättämään kasvavaa perhettä, varsinkaan kun Jussin tuloista ei ole koskaan varmaa takuuta. Raskausuutinen ei siis olekaan iloinen perhetapahtuma, vaan perheenlisäys alkaa nostattaa Jussissa kohtuuttomia paineita.

Pariskunnalla on varaa asua vain alivuokralaisina muiden nurkissa. He ehtivät asua kahdessa kodissa Espoossa, joista ensimmäisen kuvaus oli tragikoominen. Myöhemmin Solveig päätyy asumaan yksin pienen poikansa kanssa Vantaalle, jossa asumisolot kurjistuvat entisestään. Töissä käydään julkisilla kulkuneuvoilla järjettömän kaukana, eikä varsinaista vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan.

Romaani kertoo 1960-luvun kaupunkilaisista nuorista, jotka ovat jo kuulleet sukupuolten tasa-arvosta, mutta tästä huolimatta Jussi päätyy käyttäytymään perityn miehen mallin mukaan kotitöitä ja lastenhoitoa vältellen ja omaa kohtaloaan surkutellen. Toki mies on myös masentunut, ja on aiemmin pyrkinyt pakenemaan tätä rakastumisen aiheuttamaan kuohuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä parikymppisenä minkäänlaista kapasiteettia perhe-elämään, ja monella tapaa hänen tekemänsä ”hatkat” ovat ennalta-arvattavat.

Puolet romaanista kertoo Solveigin yksinhuoltajaelämästä pesulan työntekijänä. Solveigin lapsenhoitojärjestely on varsin omintakeinen, ja ymmärrettävistä syistä se ajautuu kriisiin. Sinkkonen onnistuu tässä romaanissaan tuomaan esiin monia yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten puutteellisen asumisen, vuokramarkkinoiden kusetukset, päivähoidon epämääräiset kuviot ja yksinhuoltajien kohtuuttomat työtaakat. Toki teos kertoo osuvasti myös ajasta, jolloin ehkäisykeinot olivat edelleen rajalliset, eikä varsinkaan miehillä ollut suurta intressiä koko aiheeseen.

Tässä kirjassa en enää jaksanut innostua perheriidoista, kun niitä mahtui jo ykkösosaan mittavasti. Sen sijaan koin, että pesulan naisten ryhmäkohtauksissa oli suurta draamallista potentiaalia. Tuulikki-nimisen työkaverin hahmo oli myös kiinnostava, ja hänen kauttaan päästiin sille avoimen vasemmistolaiselle tasolle, mitä Solveigin laulusta ei löytynyt.

Henkilökohtaisesti tämä teos puhutteli minua pääkaupunkiseudulla joskus asuneena yksinhuoltajana siitä huolimatta, että oma tilanteeni oli silloin varsin erilainen kuin Solveigin. Olisin varmasti ollut näistä kirjoista vielä enemmän liekeissä 20 vuotta sitten kuin nyt, mutta nytkin ne toivat paljon uusia näkökulmia perheiden ja parisuhteiden tunneilmapiirin historiaan.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.