Golden Oldies: Margaret Drabble

Teos: Margaret Drabble: A Summer Bird Cage (Penguin, 1963)

Viime viikolla luin pienissä osassa tätä Margaret Drabblen (s. 1939) esikoisteosta kuin nykypäivän chicklit-teosta. Kyseessä ei ole aivan tyhjäpäinen viihderomaani, mutta se kertoo nuorista naisista, jotka yrittävät löytää paikkaa svengaavasta Lontoosta 1960-luvun alusta. Drabble kirjoittaa omasta sukupolvestaan ja todennäköisesti siinä on myös omaelämäkerrallisia mausteita.

Teoksen Sarah ja Louise ovat sisarukset vakaasta kodista Warwickshirestä, ja molemmat tyttäret ovat päässet opiskelemaan Oxfordiin. Louise on sisaruksista vanhempi ja glamöröösimpi, ja siskonsa seurassa Sarahille jää automaattinen perävaunun paikka. Valmistuttuaan Louise kokeilee työelämää PR-toimistossa, mutta päättää pian ratkaista toimeentulo-ongelmansa menemällä naimisiin rikkaan miehen kanssa. Sarahille taas riittäisi älliä jatkaa opintoja Oxfordissa, mutta hänkin päätyy Lontooseen onnea onkimaan siskonsa tavoin.

Kirja keskittyy kesään, jona Loulou menee naimisiin kirjailija Stephen Halifaxin kanssa. Kihlaus on ollut lyhyt, ja häiden järjestelyn kiire hämmentää perhettä. Tiettävästi Louise ei ole raskaana eikä hänellä ole haaveita perheen perustamisesta. Sulhanen on jokseenkin tunnettu kirjailija, mutta tosiasiassa mies elää sukunsa rahoilla. Stephen on hankala luonne, ja masennukseen taipuvainen. Louise tottuu pian selittämään liittonsa tilaa parhaiten päin ulkomaailmalle, myös siskolleen.

Sarah saa sekalaisia hanttihommia BBC:ltä, ja päätyy kimppakämppään nuoruuden ystävänsä kanssa kotipuolesta. Gill ei kuitenkaan jaksa kauaa katsoa Sarahin sotkuja keittiössä, vaan päättää palata Warwickshireen. Sarah yrittää parhaansa opetella boheemiksi kulttuuripersoonaksi, ja ehkä hän onnistuu tässä jopa paremmin kuin siskonsa. Heillä on paljon yhteisiä tuttavia, ja häntä ärsyttää se, kun Louisen poissaollessa keskustelut juhlissa silti kääntyvät häneen.

Teos käsittelee kai vahvimmin sisarkateutta, ja sisarussuhdetta, jossa puntit eivät ole tasan. Kuten ne eivät koskaan ole, riippumatta perheen asemasta. Tässä tarinassa sisaruksille tarjoutuu kuitenkin mahdollisuus ymmärtää toistensa motiiveja paremmin kuin ennen. Heillä ei ole takanaan mitään suurta jaettua traumaa, ja muutenkin romaanin sävy on kepeän ilkikurinen.

Hyvin eri tyyppistä naiseutta tämän romaanin hahmot ovat rakentamassa kuin juuri lukemieni Anita Brooknerin romaanien tyypit. Brooknerin kirjojen naiset ovat perhekeskeisempiä, ja moni heistä uskoo pääsevänsä elämässä eteenpäin vain jonkun miehen siivellä. Tässäkin kirjassa Loulou haluaisi olla kuuluisan kirjailijan muusa, mutta hanke kariutuu alle vuodessa, ja Louloun on aloitettava taas hustlaaminen epävarmoilla työmarkkinoilla. Yhteistä kirjan hahmoille on kuitenkin epämääräinen haahuilu elämän poluilla. Eniten pidin molemman kirjailijan teoksissa siitä, että niiden hahmot osaavat tehdä joutenolosta todellisen taiteen lajin.

Norjalainen näkki muuttaa Chicagoon

Teos: Nathan Hill: Nix (Gummerus, 2018)

Suomennos: Raimo Salminen

Tämän kesän ikuisuusprojektini on ollut amerikkalaisen Nathan Hillin suurromaani Nix, jonka nappasin mukaan kierrätyshyllystä joskus keväällä. Olen lukenut kirjaa pienissä osissa äärimmäisen tylsistymisen hetkinä. Teoksessa on paljon minua puhuttelevia elementtejä, mutta sen volyymi ja jokseenkin toisteinen kirjoitustyyli osoittautuivat haasteeksi.

Teoksen päähenkilö Samuel Andresen-Anderssonilla on pohjoismaiset juuret molempien vanhempien puolelta. Isän puolelta suku on vakaata viljelysväkeä, mutta äidin isä Frank, alun perin Frithjof, on saapunut Yhdysvaltoihin 1940-luvulla salaperäisesti ja asettunut asumaan Iowaan.

Iowasta on henkisesti pitkä matka Chicagoon, jonne Samuelin äiti Faye lähtee opiskelemaan vuonna 1968. Fayen vanhemmat eivät haluaisi lähettää tytärtään moiseen paheiden pesään, vaan toivoisivat tälle paikkaa paikallisessa valtionyliopistossa. Mutta Faye on koulunsa ensimmäinen, joka saa stipendin Chicagoon, eikä hän voi jättää tätä mahdollisuutta käyttämättä.

Kun Samuel on yhdeksänvuotias, Faye hylkää perheensä, Samuelin ja tämän tasaisen Henry-isän, joka elättää perhettään markkinoimalla pakasteaterioita. Hylkäämisestä tulee nuorelle miehelle piilevä trauma, joka estää tätä etenemästä elämässään. Hänestä tulee alisuoriutuva englannin professori, joka tuhlaa suurimman osan ajastaan nettipelaamiseen.

Vuonna 2011 Faye palaa maailman eetteriin järjestämällä yhden naisen mellakan Chicagossa republikaanien presidenttiehdokasta vastaan. Hän syyllistyy pikkukivien heittämiseen populistista Sheldon Packeria kohti. Maan uusien terrorismilakien mukaan Faye on merkittävä turvallisuusuhka, ja hänellä on riski saada teostaan pitkä tuomio.

Samuel ei edes ehdi huomata koko insidenttiä pelaamiseltaan, mutta hänen kustantajansa Guy Periwinkle pakottaa huomaamaan sen. Hän on joskus ollut kuuma kirjailijanalku, mutta ura on valitettavasti hiipunut. Nyt kustantaja painostaa häntä kirjoittamaan paljastuskirja äidistään haistaen tarinassa eeppisen markkinaraon. Oikeastaan Samuelilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua, ja tämä johtaa hänet myös norjalaisten sukusalaisuuksien alkulähteelle.

Tämä kirjoittamani alustus kattaa vain puolet romaanin teemoista. Mukaan mahtuu myös MeToo-liikehdinnän alkusointeja, Irakin sotaa, luonnonsuojelua, klassista musiikkia ja Allen Ginsbergin runoutta. Itselleni haasteellisimmat osuudet liittyivät nettipelaamisen, vaikka kieltämättä tuota maailmaa avattiin sen omasta logiikasta käsin ansiokkaasti.

Pidin eniten norjalaisten kansantarujen ja uskomusten luovasta käytöstä uudessa kontekstissa. ”Nix” viittaa norjalaiseen näkkihahmoon, josta Faye saa kuulla isältään niin pelottavalla tavalla, että hän saa siitä psyykkisiä oireita. Myös ollessaan putkassa vuoden 1968 mielenosoitusten aikana hän juttelee huumepäissään näkeille ja tontuille. Tämä ulottuvuus muistutti minua Siri Hustvedtin teoksista, joissa osassa on myös norjalaistaustaisia hahmoja.

Kirjan piirtämä kuva viime aikojen yliopistomaailmasta oli surkuhupaisa, ja eniten minua puhutteli ”special needs” – kortin käyttö. Vaikka Samuel oli proffana laiska ja näköalaton, hän kuitenkin yritti suoriutua tehtävistään jonkunlaiseen yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojaten. Hänen velttouttaan nousi hyväksikäyttämään nuori nainen, joka lavasti hänet potentiaaliseksi hyväksikäyttäjäksi. Vammaiskortin väärinkäyttö lienee amerikkalaisessa koulujärjestelmässä muutenkin yleistä, varsinkin, kun ADHD:n diagnosointi ja lääkitseminen on huippulukemissa.

Kyllähän tässä romaanissa on aineksia 00-luvun ja 2010-luvun amerikkalaiseksi epookkiromaaniksi, kun se käsittelee niin suuria poliittisia teemoja. Kansalaisoikeuksien kysymys on esitetty varsin painokkaasti verraten tilannetta 60-luvun lopun ja 2010-luvun alun pisteisiin. Tälle yhteiskunnalle on lopulta hyödyllisempää, jos yksi sukupolvi lihoo ja vammautuu turruttavien nettipelien äärellä kuin alkaisi rähinöidä kaduilla.

Olen tyytyväinen, että vihdoin sain kirjan luettua loppuun, ja että huolimatta fragmentaarisesta lukutavasta minulla lopulta jäi vahva vaikutelma ainakin romaanin juonesta. Yleisellä tasolla teos oli omaan makuuni himpun verran liian vakavamielinen ja järeä, vaikka folklore toi siihen vähän kevennystä ja helpotusta.

Rauhattomuutta Rauhanyhdistyksessä

Teos: Anna-Maija Ylimaula: Papintyttö (WSOY, 1976)

Äänikirjan lukija: Vappu Nalbantoglu

Ellu on Kuusamossa ja Oulussa kasvanut nuori nainen, joka tulee lestadiolaisesta kodista. Isä on pappi ja äiti on synnyttänyt ”vain” seitsemän kertaa, sillä Jumalalla on tapana armahtaa joitakin naisia. Ellun lapsuus on kulunut pappilassa varsin yhteisöllisissä merkeissä, sillä vanhempien rooliin on kuulunut kiertävien saarnasmiesten kestitseminen.

Kun Ellu sitten lähtee oppikouluun, äiti rohkaisee häntä hakemaan Oulun tyttölyseoon. Edessä on pitkä aika kortteerissa uskovan pariskunnan nurkissa kaupungissa. Perheen isä onnistuu tekemään tämän kämppäkaverin raskaaksi, ja tietysti sikiö abortoidaan, koska lapsi ei ole toivottu ”taivaan taimi”.

1970-luvulle tultaessa Ellun vanhemmat alkavat ottaa etäisyyttä Rauhanyhdistyksen, jonka kontrolli jäsenistään on tiukentumassa. Toki isä ja äiti edelleen elävät aktiivista uskonelämää, mutta maailma ja kotiseurakunta ovat muuttumassa. Ellu itse valitsee maailman, mutta vanhemmat hyväksyvät tyttärensä tulevan sulhasen, joka ei ole ”meikäläisiä”. Ehkä heille kuitenkin on parempi vaihtoehto se, että tytär pyrkii elämään avioliitossa kuin keräilisi kokemuksia vapaasta rakkaudesta.

Kyseessä on melko tyypillinen nuoren naisen kasvukertomus, jossa päähenkilö pyrkii ottamaan etäisyyttä synnyinkotinsa arvomaailmasta. Koen, että kirjan lapsuuden kuvaus voisi olla tämän päivän lukijoille kiinnostavampaa kuin kuvaus sodan jälkeen syntyneiden ikäluokan nuoruudesta. Kuusamon pitäjää ja sen sosiaalisia suhteita uskovien ja ei-uskovien välillä Ylimaula kuvaa sosiologisella tarkkuudella.

Itse lähestyin teosta siksi, että keräilen Suomen herätysliikkeitä kuvaavaa kirjallisuutta, ja tämä teos oli tarjolla uutena äänikirjapainoksena. En ehkä olisi löytänyt tätä muuten, sillä näiden kirjojen keräily ei vielä omalla kohdallani ole kovin vakavaa tai systemaattista. Kirjassa kiinnosti eniten ajankuva ja julkaisun ajankohta. 46 vuoden viiveellä teos ei tuntunut näkökulmaltaan täysin vanhentuneelta, mutta odotin hieman räväkämpää tyyliä.

Rohkeaa teoksessa varmasti on oman aikansa spekseistä seksuaalisuuden kuvaus, sillä romaanin Ellu haluaa vapautua yhteisönsä naiseuteen kohdistuvista rajoitteista. Hän kirjoittaa opettajan mielestä räävittömiä kouluaineita, uskaltaa puhua orgasmeista, ja pettää aviomiestään vanhan ystävän kanssa ainakin kerran. Hän käy viettämässä vaihto-oppilasvuotta Iowassa Kuusamoa pienemmässä tuppukylässä, jossa käydään kirkossa vähintään yhtä ahkerasti kuin lestadiolaiset seuroissa. Tukholmaan hän muuttaa vihittynä vaimona, ja kokeilee siellä kotiäitiyttä. Tämä johtaa hänet kapinahengessä psykiatrin puheille, mutta hän saa huomata, että tämä on naapurimaassa varsin yleistä ja jopa trendikästä puuhaa kotiäideille.

Suosittelen kirjaa sellaisille lukijoille, jotka eivät ole lukeneet paljoa lestadiolaisuudesta tai muista kotimaisista herätysliikkeistä. Itse en oppinut teoksen kautta itse lestadiolaisuudesta paljoa uutta, ja kaunokirjallisena teoksena lukukokemus jäi vähän latteaksi. Ehkä parhaiten jäi mieleen oululainen kortteeriperhe, ja kauhunsekainen episodi, jossa määräilevä Elsa-vaimo pakotti tunteilevan aviomiehensä Sylvesterin tappamaan perheen syöpään sairastuneen koiran kylpyammeeseen. Kaikki kirjan hahmot eivät ainakaan edustaneet stereotyyppisiä sukupuolirooleja, eli tässä suhteessa uskonlahkon sisäisen moninaisuuden kuvaus oli onnistunutta.

Nuoren työläisparin kujanjuoksu

Teos: Lassi Sinkkonen: Solveig ja Jussi (WSOY, 1973)

Äänikirjan lukija: Talvikki Eerola

Jatkoa edelliseen postaukseen, eli käsittelen tässä jatko-osaa teokseen Solveigin laulu. Teokset voi toki lukea toisistaan erillisinä, mutta tämän kakkososan ymmärrys voi jäädä ohuemmaksi, ellei ole lukenut ensin päähenkilö Solveigin kasvutarinaa.

Tämä romaani sijoittuu 1960-luvulle, ja sen keskiössä on pääkaupunkiseudulla omaa paikkaa etsivä nuoripari, joista molemmat ovat jääneet yksin maailmaan ilman perhepiirin tukea. Jussi ja Solveig ovat tavanneet lähes viattomasti Helsingin keskustan lounasbaarissa, ovat seurustelleet ja tutustuneet toisiinsa ajan kanssa, ja suhtautuvat yhteiseen tulevaisuuteen vakavin mielin. Varsinkin Solveigille on tärkeää osoittaa, että tasapainoinen, rakkauteen perustuva parisuhde on mahdollista, koska hän on jäänyt ilman tätä mallia omassa lapsuudessaan.

Naimisiin mennään maistraatissa lähinnä asunnon saamisen vuoksi noin parikymppisinä. Kumpikin osapuoli kokee olevansa ateisteja, ja varsinkin Jussi pilkkaa avioliiton instituutiota, mutta käytännön syistä rakkauden on taivuttava oman aikansa normeihin. Ennen naimisiin menoa Jussi on ollut itseoppinut älykkö, joka on viettänyt aikaa filosofian keskustelupiireissä, mutta naimisiin mentyään miehen lukuhalut ehtyvät.

Pari ehtii elää saman katon alla yli vuoden ennen kuin Solveig tulee raskaaksi. Jussin työtilanne on koko ajan heikompi kuin Solveigin, vaikka kummatkin ovat yhtä kouluttamattomia. Solveig on käynyt vuosikausia samassa insinööritoimistossa ja edennyt siellä konttoristiksi. Siistit sisätyöt sopivat Solveigille, mutta valitettavasti konttoristin palkka ei riitä elättämään kasvavaa perhettä, varsinkaan kun Jussin tuloista ei ole koskaan varmaa takuuta. Raskausuutinen ei siis olekaan iloinen perhetapahtuma, vaan perheenlisäys alkaa nostattaa Jussissa kohtuuttomia paineita.

Pariskunnalla on varaa asua vain alivuokralaisina muiden nurkissa. He ehtivät asua kahdessa kodissa Espoossa, joista ensimmäisen kuvaus oli tragikoominen. Myöhemmin Solveig päätyy asumaan yksin pienen poikansa kanssa Vantaalle, jossa asumisolot kurjistuvat entisestään. Töissä käydään julkisilla kulkuneuvoilla järjettömän kaukana, eikä varsinaista vapaa-aikaa ole lähes ollenkaan.

Romaani kertoo 1960-luvun kaupunkilaisista nuorista, jotka ovat jo kuulleet sukupuolten tasa-arvosta, mutta tästä huolimatta Jussi päätyy käyttäytymään perityn miehen mallin mukaan kotitöitä ja lastenhoitoa vältellen ja omaa kohtaloaan surkutellen. Toki mies on myös masentunut, ja on aiemmin pyrkinyt pakenemaan tätä rakastumisen aiheuttamaan kuohuntaan. Hänellä ei kuitenkaan ole vielä parikymppisenä minkäänlaista kapasiteettia perhe-elämään, ja monella tapaa hänen tekemänsä ”hatkat” ovat ennalta-arvattavat.

Puolet romaanista kertoo Solveigin yksinhuoltajaelämästä pesulan työntekijänä. Solveigin lapsenhoitojärjestely on varsin omintakeinen, ja ymmärrettävistä syistä se ajautuu kriisiin. Sinkkonen onnistuu tässä romaanissaan tuomaan esiin monia yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten puutteellisen asumisen, vuokramarkkinoiden kusetukset, päivähoidon epämääräiset kuviot ja yksinhuoltajien kohtuuttomat työtaakat. Toki teos kertoo osuvasti myös ajasta, jolloin ehkäisykeinot olivat edelleen rajalliset, eikä varsinkaan miehillä ollut suurta intressiä koko aiheeseen.

Tässä kirjassa en enää jaksanut innostua perheriidoista, kun niitä mahtui jo ykkösosaan mittavasti. Sen sijaan koin, että pesulan naisten ryhmäkohtauksissa oli suurta draamallista potentiaalia. Tuulikki-nimisen työkaverin hahmo oli myös kiinnostava, ja hänen kauttaan päästiin sille avoimen vasemmistolaiselle tasolle, mitä Solveigin laulusta ei löytynyt.

Henkilökohtaisesti tämä teos puhutteli minua pääkaupunkiseudulla joskus asuneena yksinhuoltajana siitä huolimatta, että oma tilanteeni oli silloin varsin erilainen kuin Solveigin. Olisin varmasti ollut näistä kirjoista vielä enemmän liekeissä 20 vuotta sitten kuin nyt, mutta nytkin ne toivat paljon uusia näkökulmia perheiden ja parisuhteiden tunneilmapiirin historiaan.

Uimaretki valkoisten rannalle

Teos: Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S, 2021)

Suomennos: Pauliina Vanhatalo

Äänikirjan lukija: Tuija Kosonen

Deborah Levy (s. 1959) on minulle toistaiseksi tuntematon brittikirjailija, jolla on juutalainen tausta ja eteläafrikkalaiset juuret. Hän aloitti kirjailijan uransa 80-luvulla, mutta uran katkaisi äitiys, ja hänen tunnetuimmat teoksensa on julkaistu vasta 2010-luvulla.

Tämä tiivis omaelämäkerrallinen teos on vastaus George Orwellille naisen arkisen kirjoittamisen haasteista. Orwellin alkuperäinen essee on nimeltään ”Why I write”, ja tämä teos on rakennettu sen mukaan väliotsikot mukaan lukien. Levyn lähtökohdat ovat tiukan feministiset, ja hän selkeästi kuuluu vielä siihen sukupolveen naisia, jonka kirjoittamista lasten saaminen on merkittävästi rajoittanut. Jossain nurkan takana on leikkipuiston äitien ”halivalimaailma”, jota Levy kyllä aikanaan tarkkaili, mutta on pystynyt käyttämään näitä havaintojaan hyväksi vasta pitkällä viiveellä.

Kirjassa keski-ikäinen kirjailija matkustaa Mallorcalle kirjoittamaan samaan tuttuun pikku hotelliin, jossa on käynyt jo parikymppisenä. Hotellia ei mainita missään turistioppaissa, mutta siitä huolimatta se on aina täynnä. Nainen tuntee monet kyläläiset aiemmilta reissuiltaan, ja kokee sielujen sympatiaa hotellin pitäjän Marian ja kulmakaupan kiinalaisen miehen kanssa. Miehellä on tapana siteerata George Sandia ranskaksi tiskinsä takaa, mikä selkeästi syventää heidän muutenkin lämmintä ystävyyttään.

Kirjassa kertoja palaa lapsuuteensa Etelä-Afrikassa, nuoruuteensa Lontoossa ja nuoren aikuisuuden aikaan ennen perheen perustamista, jolloin hän matkusteli paljon Itä-Euroopassa vielä kommunismin aikana. Ilmeisesti hän oli hyvin kiinnostunut tuon ajan avantgardistisesta teatteritaiteesta, ja haki siitä inspiraatiota omaan proosan kirjoittamiseensa. Mallorcalle hän ottaa mukaan tuon ajan päiväkirjoja, joiden välistä pursuaa elintärkeitä puolalaisia ruokareseptejä. Valkoisen borssin ja kurkkukeiton valmistaminen taitavat myös jotenkin liittyä juutalaisten diasporaan, mutta muuten juutalaisuus ei nouse kovin keskeiseksi teemaksi.

Kirjan keskeisin tarina kuitenkin liittyy Levyn perheeseen, jossa isä joutui apartheidin vastustajana vankilaan 1960-luvulla. Muu perhe muutti asumaan Durbaniin Dorrie-tädin luo, jossa vain valkoisille tarkoitettu uimaranta oli lähellä. Tuonne pääsi mustia paikallisia vain jäätelönmyyjinä. Dorrien tyttärellä Melissalla oli intialainen heila, pinkit glitter-kynnet ja sihteeriopiston pääsykokeet edessä. Kasvava Deborah koki, että Melissa-serkku oli ainoa, joka kannusti häntä oman äänen löytämiseen. Suhde vanhempiin jäi etäisemmäksi siksi, että isä oli vankilassa ja tyttö itse joutui katoliseen sisäoppilaitokseen. Täällä hän ei kuitenkaan pärjännyt, ja tuli siksi lähetetyksi tädin luo asumaan ilman muuta perhettä.

Britanniaan muutto merkitsi perheelle suurta kulttuurista hyppyä, sillä valkoihoisuudesta ja yhteisestä kielestä huolimatta tavat olivat kovin erilaiset. Maanpaon käsite tulee nuorelle Deborah’lle tutuksi, vaikka lontoolaisen yleinen ystävällisyys tuntuu hyvältä verrattuna rotusorron merkitsemiin naapuruussuhteisiin. Perhe joutuu ottamaan alivuokralaisia selvitäkseen taloudellisesti, ja egyptiläinen väitöskirjaopiskelija Farid tuntuu ottavan talossa miehen paikan. Pian perheen vanhemmat eroavat, ja tämän jälkeen Faridin käytös muuttuu entistä dominoivammaksi. Hänellä on tapana lyödä Deborah’n pikkuveljiä aina, kun äidiltä silmä välttää. Samalla hän kirjoittaa väitöskirjaa Karl Marxista, ja toivoo sillä elättävänsä kotiin jääneen perheen.

Olisin voinut lukea pidemmänkin tarinan kirjailijan lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta ei tässä selvästikään pyritä perinteiseen omaelämäkertaan. Levyn tyyli ei ole aivan yhtä eklektinen kuin vaikka Rachel Cuskin, mutta jotain yhteistä löysin tämän teoksen ja Cuskin trilogian välillä – ainakin tavassa kertoa yksinäisen keski-ikäisen naiskirjailijan matkailusta, kirjoittamisretriiteistä ja satunnaisista tuttavuuksista tien päällä. Levy antaa vaikutelman, ettei koti ole hänelle luontevin kirjoittamisen paikka, sillä siellä hän kokee tulevansa vangituksi Brillo-saippuavillan tukahduttavaan maailmaan.

Ihailen Levyn kykyä mahduttaa näin paljon elementtejä tiiviiseen formaattiin. Jään innolla odottamaan tämän ”elävän omaelämäkerrallisen” sarjan muita osia, joista bongasin ainakin teokset The Cost of Living ja Real Estate. Voisin kaivaa nämä englanniksi jo ennen niiden suomennosta, sen verran vetävästä tekstistä on kyse.

Terroristi opettajainhuoneessa

Teos: Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into, 2021)

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Tänään minulla ei ollut lähetysompeluseuran tunnelmat käsitöitä tehdessä, vaan melkein jännäkakka housuissa. Kuuntelin kirjaa, jonka yksi tapahtumapaikka oli aivan kotinurkillani, Pyhäjärven saarella, jonka edustalta löydettiin kuollut saksanopettaja Helga Konrad.

Tämä yksinäinen nainen oli palvellut Kalevan lukion saksan opettajana yli kolmekymmentä vuotta. Hän asui Hervannan Atomikadulla, mutta rakkaampi paikka hänelle oli mökkisaari, kesäparatiisi, jossa hän harrasti öljyvärimaalausta. Helgan tauluissa kuvattiin erikoisia tapahtumia, niissä oli ripaus kauhua ja väkivaltaa. Kuten palava vene iltahämärässä Suomenlahden aallokossa.

Kovin harva tamperelainen oli oikeasti tutustunut tähän salaperäiseen saksalaiskaunottareen, vaikka ainakin nuorempana hän oli ollut lukiopoikien päiväunien kohde. Paikallinen komisario Ruokosalmi muisti kerran suudelleensa opettajaa, ja kehtasi retostella tällä kuolinsyytutkimuksen aikana.

En paljasta juonesta liikaa, jos kerron, että tämä hiuksia nostattava saaga liittyy Baader-Meinhofin äärivasemmistolaiseen RAF-terroristiryhmään, ja sen yhteyksiin DDR:ään. Toki ryhmästä löytyy myös yllättävä suomalaisvahvistus, jonka identiteetin paljastuksesta myös Saksan valtion salainen poliisi on kiinnostunut. Vaikka terroristiryhmä oli julkisesti ilmoittanut lopettaneensa toimintansa vuonna 1998, sen jättämä jälkipyykki oli vielä pestävänä vuonna 2018, johon romaanin nykyhetki sijoittuu.

Minulla ei 70-luvun lapsena ollut vahvaa muistikuvaa Baaderista tai Meinhofista, mutta kyllä tapausta politiikan tutkimuksen opinnoissa jotenkin sivuttiin. Oma kiinnostukseni Saksaan, ja varsinkin sen lähihistoriaan, on syventynyt vasta viime vuosina, joten tämä oli ensimmäinen lukemani teos Baader-Meinhof-kultista, ja pirun onnistunut sellainen myös tiedollisesti.

Yksi keskeinen etappi romaanissa on vuoden 1975 ETYK-kokous Helsingissä, jossa monien asiantuntijoiden mielestä sinetöitiin Euroopan tulevaisuuden suunta. DDR:n johtajat, mukaan lukien Erich Honecker, käyttäytyivät kokouksessa poikkeuksellisen voitonriemuisina, ehkä siksi, että isäntämaa Suomi oli ollut heille niin pitkään myötämielinen. Oih, olisinpa ollut vaikka opiskelijaharjoittelija noissa geimeissä. Mutta olin tuolloin alle kolmevuotias, enkä realistisesti voi muistaa tapahtuneesta kuin sen, mitä myöhemmin historian tunneilla kerrottiin.

Antti Vihinen kertoo loppusanoissa kirjoittamisen motivaatiostaan, ja pitkä perehtyminen aiheeseen kyllä näkyy kerronnan itsevarmuudessa. Tämän lisäksi romaaniin mahtuu hieman leppoisampaa Tampere-kuvausta, jonka paikallisuuden tuntu on vähintään yhtä väkevää kuin Seppo Jokisella. Pikilinnan talon mustasukkaisuusdraama toi muuten vakavaan vääntöön sopivaa koomista helpotusta. Toki kotoisuutta lisäsi myös se, että olen myös asunut Pikilinnassa. Ja talossa oli todella huono ilmanvaihto.

Itse kultin kuvaus tuntui hermoja riipivältä, varsinkin vankilakohtaukset, joissa moni marttyyriksi pyrkivä terroristi onnistui riistämään henkensä korkean turvallisuustason laitoksessa. Tosin näistä itsemurhista on edelleen liikkeellä monenmoista salaliittoteoriaa. Tuntui myös hieman karmivalta todeta, millaista palvontaa suht tolkulliset ihmiset edelleen harrastavat Ulrike Meinhofin haudalla.

Viime aikoina TV:ssä on tullut hienoja kansainvälistä yhteistyötä vaatineita rikossarjoja. Tämä on minulle sellainen tarina, jonka ehdottomasti haluaisin nähdä ruudulla. Luulen, että produktio voisi olla iso hitti myös Saksassa, jossa muutenkin harrastetaan lähihistoriaan liittyviä poliittisia draamoja.

Äänikirjan toteutuksessa ilahdutti lukija Jukka Pitkäsen hieno saksan ja Tampereen murteen taito. Saksan ja ranskan taitoisia lukijoita kun on lopulta aika vähän, ja varsinkin ranskaa mongerretaan äänikirjoissa järkyttävän huonosti. Tässä kirjassa puhuttiin enemmän tamperetta kuin Berliinin murretta, mutta molemmat tuntuivat todella autenttiselta.

Luin talvella Gustaf Skördemanin Geigerin, jossa kaiveltiin ruotsalaisten DDR-kytköksiä piinallisen riipivässä perhedraamassa. Tämä teos tuntuu vähintään yhtä nerokkaalta, mutta koska se puoliksi sijoittuu omaan lähimpään elinpiiriini, se tuli vielä enemmän iholle.

Kaiken kaikkiaan Punainen prinsessa tuntui suvereenilta kansainväliseltä debyytiltä, jossa joka aspekti tuntui viimeisen päälle harkitulta. Itse ainakin pysyin tarinassa mukana yhdeltä istumalta, ja jatkan vielä kuuntelua toisen kierroksen kuten huvipuiston parhaassa laitteessa.

Posotusta, pimputusta, pompotusta

Teos: M. A. Numminen: Kaukana väijyy ystäviä. (Docendo, 2021)

Äänikirjan lukija: Tuomas Nevanlinna

Pari viikkoa sitten kuuntelin Lasse Lehtisen tuoretta ruokamuistelmateosta, jossa kerrottiin muun muassa legendaarisesta Bulgarian Sofian itäblokkilaisten nuorisofestarista, jonne osallistui Suomesta jopa 600 hengen delegaatio. Seurue matkusti paikalle omalla erikoisjunalla, ja muutenkin reissuun liittyi varsin koomisia piirteitä. M.A Numminen oli valittu Suomea edustamaan silmäätekevien gaalailtaan, mutta hänen koneellisen musiikin esityksensä keskeytettiin agendaan sopimattomana. Tästä muistelosta intouduin kaivamaan esiin Nummisen oman tuoreen omaelämäkerran ensimmäisen osan, joka kattaa ajan 1960-luvun alkupuolelta vuoteen 1989. Lehtisen kirjasta en saanut aikaan blogitekstiä ainakaan vielä, vaikka siinä oli minulle paljon kiinnostavaa ruokasisältöä. Molempia teoksia vaivaa runsaudenpula ja ulkokohtainen tapahtumakeskeisyys.

Nummisesta minulla on enemmän omakohtaisia muistoja kuin Lehtisestä, ja varsinkin tarinointi hänen urastaan lastenmuusikkona kolahti. Mieshän päätyi levyttämään lastenlauluja lähes vahingossa YLE:n radiotoimituksen pyynnöstä, mutta innostui asiasta ja kiersi maan lastentapahtumia ja kouluja pienen ikuisuuden. Myös hänen kiinnostuksensa ruotsinsuomalaisten lasten kielenopetukseen on ollut pitkälinjaista, ja paljastaa miehestä vakavampaa akateemista puolta.

Muistan myös kuulleeni Nummista keikalla jossain yhteiskuntatieteiden häppeningissä. Hän opiskeli 60-luvulla sosiologiaa tosissaan, ja jatkoi alan julkaisujen seuraamista muusikon uran kiireiden keskellä. Jossain vaiheessa hän pääsi myös osallistumaan musiikkisosiologien konferensseihin maailmalla. Suomessa taas hän on ollut erityisen tervetullut puhuja äidinkielen opettajien päivillä, johtuen suomen kielen käytön innovatiivisuudestaan. Vastaavaa kulttimainetta hän on kantanut kirjastoalan ihmisten parissa, joille hän teki joskus pari nimikkobiisiä.

Kyseessä on teos, jota kannattaa lukea pienissä erissä. Itse kuuntelin tätä kolmessa osassa, ja nämä pätkät tuntuivat liian pitkiltä. Ongelmana tekstissä on kiireisen kalenterin kertaaminen, joka olisi voinut käydä läpi reippaan editoinnin. Tämä tapahtumakeskeisyys ei taas jätä paljoa tilaa sisäiselle elämälle, eli emme saa kuulla paljoakaan suuren taiteilijan epävarmuuden hetkistä tai kriisivaiheista.

Toki kirjassa kerrotaan rankasta bilettämisestä, huumekokeiluista, vaimon vaihtamisesta suuren rakastumisen vuoksi nelikymppisenä, mutta huolimatta värikkyydestä teos on jollain tasolla liiankin korrekti. Se ei täysin täyttänyt laatuvaatimuksiani siitä, millaista on kiinnostavaa omaelämäkerrallista kirjoittamista. Usein kiinnostavimmat muistelmat keskittyvät johonkin perin mitättömään tai arkiseen, ja löytävät merkitystä muualta kuin menestyneen ihmisen tähtihetkistä.

Ymmärrän Nummisen tavan olla juoruamatta läheisistä yhteistyökumppaneistaan, ja rakkauselämään liittyvään tahdikkuuden, mutta tämä toimintakeskeinen tykitys ei näytä Nummisen yksityisempiä kasvoja.

Moni ns. boomer-sukupolven viimeaikainen oma/elämäkerta on jäänyt minulta kesken, johtuen siitä ärsytyksestä, joka tulee maailmasta, jossa kaikki järjestyy tietyn eliittiryhmän taiteilijoille kuin Manulle illallinen, ja jossa tunnetaan ihan kaikki keskeiset vaikuttajat, alkaen istuvasta presidentistä. Tästä näkökulmasta Nummisen teos on esimerkkitapaus: vaikka kirjassa mainitaan joitain epäonnistumisia/bumerangeja, miehen elämä on niin kiireistä, etteivät ne paina hänen elämänsä vaa’assa. Toinen asia, joka ärsytti, oli suurimman osan naisista esittely ”sen ja sen vaimona”.

En silti olisi jaksanut saattaa tätä järkälettä loppuun, ellen olisi jäänyt lukijana/kuulijana plussan puolelle. Ehkä kirjan tärkeintä antia jälkipolville on rehellinen arvio 60-70-lukujen kulttuuriradikaalien roolista ja syvistä poliittisista kuiluista vasemmiston kentillä. Nummisen arviossa taistolaisuudesta on lähes uskonnollisia piirteitä, tai hän koki joidenkin ystäviensä huumorintajun kadonneen lähes tyystin heidän liityttyään tuohon liikkeeseen. Itse en olisi osannut sijoittaa Nummista niin maltilliseen vasemmistolaissiipeen kuin mitä tässä kuvataan, tai positioon, joka ei selkeästi kannattanut valittua linjaa.

Muistelmille on luvassa jatkoa, joka alkaa strategisesti itäblokin hajoamisen prosessista. Toivon mukaan niissä olisi enemmän myös yksityiselämän pohdintoja, ja vähemmän keikkakalenterin yksityiskohtaista penkomista. Tässä ensimmäisessä osassa ulkomaan keikkojen kuvaukset olivat toki hohdokkaita, ja pitäisin New Yorkia Nummisen kaltaisen monilahjakkuuden henkisenä kotina.

Uusrahvaanomaisuuden tyylilajin esittelystä annan artistille täydet pisteet, sillä tässä esitetään täydellinen vaihtoehto lapuanliikkeen toiselle tulemiselle. Termi oli minulle uusi, ja se todella keksittiin kriitikkopiireissä Nummisen 70-luvulla omaksumalle tyylille. Tämä myös selittää Nummisen valtavan suosion Ruotsissa, josta en myöskään ollut ennen kirjan lukemista tietoinen.

Makaaberi rakkaustarina

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä (Karisto, 2020)

Äänikirjan lukija: Veera Kiiskinen

Tänä vuonna en seurannut Finlandia-palkintoehdokkaisiin liittyvää uutisointia paljoakaan, mutta uutinen Anni Kytömäen voitosta ei yllättänyt. Voittajateosta olen aloittanutkin lukemaan jo alkusyksystä, ja aion saattaa sen loppuun ennen uutta vuotta. Tommi Kinnusen teos oli myös vaikuttava, mutta ei ollut minulle ”se” hittikirja tänä vuonna. Nyt ajattelin kokeilla Anne Vuori-Kemilän teosta, joka sai äskettäin murska-arvion Helsingin Sanomissa. Jätin strategisista syistä tuon arvion lukematta, sillä halusin muodostaa teoksesta itsenäisen kuvan. En itse asiassa tiennyt siitä muuta kuin että siinä kuvattaisiin syrjään jääneiden kokemuksia lähimenneisyydessämme.

Kirja yllätti totaalisesti, sillä se kertookin sateenkaarihistoriasta yhden epäonnisen naisparin tarinan kautta. Siinä eletään 1960-80-lukuja Pohjois-Pohjanmaalla, jossain Kokkolan seudulla ja Oulussa. Kertojia on useita, ja lapsinäkökulma on varsinkin alkuosissa vahva.

Antti on herkkä ja empaattinen poika, joka elää pikkukaupungissa puutaloyhteisössä kommunistisen isänsä komennossa. Isä on tehtaalla lakkokenraalin maineessa, ja yhdessä naapurin aatetoverien kanssa he parantavat maailmaa lukemalla Tiedonantajaa. Jossain vaiheessa aate laimenee, Mosse muuttuu Taunukseksi ja juustoakin saa taas syödä ilman syyllisyydentuntoa.

Antti ystävystyy naapurissa vuokralla asuvan taksikuski-Gulffin kanssa, koska kyydit ”porvarien pirssissä” houkuttelevat häntä. Gulffi ja Elffi ovat erikoinen pariskunta, jonka luonnottomista yöllisistä puuhista koko kortteli kuhisee. Kerran Antti otetaan mukaan reissuun ”piiriin”, eli mielisairaalaan, jossa Elffi on hoidossa. Ilman lasta Gulffi ei pääsisi osastolle katsomaan rakastettuaan, joten Antti saa esittää potilaan biologista lasta.

Vanhaksipiiaksi itsensä kokeva Elffi eli Siiri on perustanut perheen kypsässä iässä yhteiskunnan painostamana. Hänellä on epilepsia, joka oli pitkään yksi niistä taudeista, jotka käsitettiin olevan esteenä naimaluvalle ja lisääntymiselle. Siiri onnistuu salaamaan taudin mieheltään pitkään. Heidän ainoa lapsensa Timo syntyy kahdeksan vuoden yrittämisen jälkeen, ja perheonni jää lyhyeksi.

Siirin ja Railin rakkaustarina on arkinen, mutta makaaberi. Sitä varjostaa Siirin pohjaton suru pojan menettämisestä, eikä yhteiselämää tee helpommaksi naapurien avoimen vihamielinen suhtautuminen. Pariskunta muuttaa usein, eroaakin välillä, mutta Siiri ei pärjää omillaan, vaan kaipaa kumppania perään katsomaan. Raili vaihtaa taksikuskin ammattinsa hautaustoimiston työntekijäksi, mistä tulee hänelle kutsumusammatti.

Kiinnostavaksi kirjan naisparin tekee se, että he eivät ole erityisen tiedostavia. Molemmilla on maalaiset juuret, ja vaikeuksia tulla toimeen sukulaistensa kanssa. ”Kaapista ulos tuleminen” ei vielä kuulu heidän käsitteistöönsä, vaan he yrittävät vain elää omaa pientä arkeaan vähäisillä voimillaan. Koin varsinkin pariskunnan arkisen kommunikaation kuvauksen osuvaksi.

Antti ja Timo kohtaavat jo lukiolaisina, mutta heidän tiensä risteytyvät uudelleen Oulussa opiskelijoina. Aikuisena Timo yrittää luoda uudelleen suhdetta äitinsä kanssa, mutta välissä on paljon kipeitä hiljaisuuksia. Antti luopuu porvarillisista insinöörin opinnoistaan ja aikoo ryhtyä kirjailijaksi.

Romaanin kehys on dekkarimainen, ja tätä juonta en spoilaa arviossani. Itse en keskittynyt niinkään kirjan pillerinhuuruiseen kuoleman kulttuuriin, vaan enemmän ajankuvaan, jossa Mäki-Kemilä onnistuu hyvin. Musiikkia, tv-ohjelmia ja poliittista änkyröintiä tarjotaan sopivasti, mutta näistä ei tule itse tarkoitusta.

Minusta teos oli oiva valinta Finlandia-ehdokkaaksi, ja tänä vuonna lukemastani kotimaisesta kirjallisuudesta se kuuluu lupaavimpaan kärkeen. Ehkä kielellisesti en löytänyt tästä teoksesta aivan vastaavaa tenhoa kuin esim. Kinnusen ja Kytömäen teoksista, mutta koukuttava juoni ja monipuolinen henkilögalleria pitivät hyvin otteessaan.

Jo romaanin nimi antaa vihiä tulevasta synkkyydestä, eikä lukijaa päästetä näillä liukkailla pinnoilla helpolla. Jos itsetuhoisuuden kuvaus ei kiinnosta marraskuussa, sen lukemista voi hyvin siirtää valoisampaan aikaan. Toisaalta teokseen mahtuu hersyvää huumoria, jopa tilannekomiikkaa, joten loppuvaikutelma ei ollut epätoivoinen.

Olen myös lukenut Vuori-Kemilän esikoisteoksen Taivas ilman reunoja (2018), jossa mielenterveyden teema oli vielä vahvempi kuin Mustassa jäässä. Romaanien välillä on selkeä yhteys, vaikka niiden tematiikka ja aika-akseli poikkeavat toisistaan. Toivottavasti Finlandia-ehdokkuus saa uudet lukijat myös tuon esikoisteoksen pariin, joka aikanaan sai paljon vähemmän huomiota.

Kaksi kanavaa, monta uraa

Teos: Kauko Röyhkä: Marjatan poika (Docendo, 2019)

Äänikirjan lukija: Kari Nissinen

Viikonlopun raskaan historiallisen rupeaman jälkeen oli pakko keventää, joten hyppäsin lähihistoriaan, 1960-70-lukujen yhtenäiskulttuuriin, aikaan, jolloin radiossa oli vain kaksi kanavaa. Kauko Röyhkä on vuosien varrella saanut aikaan yhtä paljon kirjailijana kuin muusikkona, mutta jostain syystä en nuorempana edes tiennyt hänen romaaneistaan.

Nyt Marjatan poika on jo neljäs Röyhkältä lukemani teos. Kaikkien teosten suhteen minulla on ollut joku ongelma, yleensä kerrontaan liittyvä, mutta teoksiin on ollut helppo tarttua, koska tietää niiden olevan helppolukuisia. Pohjoinen näkökulma on myös ollut plussaa, tässä autofiktiossa se keskittyy Ouluun ja Pelloon, johon kirjailijan äidin sukujuuret sijoittuvat.

Nuori Jukka-Pekka vietti kaikki lomansa Pellossa, sillä hänen äitinsä oli yksinhuoltaja ja nojasi sukulaistensa hoitoapuun. Marjatta korvasi saamaansa apua runsain tuliaisin, ja myös koko suvun joululahjat hankittiin SOK:n tukusta äidin työsuhde-etuna. Pojan lapsuudessa äiti elättää työllään myös siskoaan, joka toimii Jukka-Pekan hoitajana. Välillä tuiralaiseen yksiöön pasahtaa myös lomailemaan Martta-isotäti Kolarista, ja muidenkin sukulaisten yökyläily on tavallista.

Jukka-Pekka/Kauko elää niukkuudesta huolimatta suojattua lapsuutta, ja äidin pärjäämisen eetos on jokseenkin pöyhkeää. Hän arvostaa enemmän Aalto-maljakkoja ja Artekin huonekaluja kuin ystäviä, eikä uuden miehen katselu kuulu tämän siivoushullun naisen repertuaariin. Äidin ja pojan suhde ei kuitenkaan ole täysin symbioottinen, vaan teini-ikään tullessa siihen kasvaa railo. Äiti ei katso hyvällä poikansa kiinnostusta elokuviin ja rock-musiikkiin, vaan haluaisi ainoan poikansa esiintyvän miehekkäämmin.

Koska en ole kasvanut Oulussa ja kokemukseni kaupungista ovat rajalliset, en varsinaisesti intoutunut Rattori-klubin meiningistä. Sen sijaan Pellossa viihdyin mainiosti, odottelemassa Kaukon mummon kanssa yölinjan saapumista kylän raitille ja juoruilemassa bussista nousseista hahmoista. Välimaan suku ei ollut uskonnollinen, joten tarina ei saa noille hoodeille tyypillistä lestadiolaistwistiä. Silti hahmogalleriaan mahtuu meheviä kylähulluja, joista olisin voinut lukea enemmänkin.

Oikeastaan nuoren Kaukon kasvutarina on yllättävän kunnollinen. Seksin ja päihteiden käytön suhteen hän on ollut myöhäisherännäinen, ja ensimmäisissä bändiviritelmissä hän oli se tyyppi, joka joutui odottelemaan muita bändin jäseniä saapuviksi päiväkaljoiltaan. 70-luvun lopun musaskenessä hänen linjansa tuntuu jopa raikkaalta, sillä hän ei edustanut puhtaasti mitään genreä. Vastaava oman tien kulkeminen näkyy hänessä myös poliittisesti, eli hän ei lämmennyt ainakaan yhteiskunnalliset ongelmat edellä menevälle punkille.

Mikä kirjassa eniten ärsytti oli nuoren taiteilijan suhtautuminen vastakkaiseen sukupuoleen. Kaikki naiset ovat hänelle potentiaalisia tyttöystäviä, mutta hän ei näe naisia mahdollisina bändikavereina tai muuten luovina olioina. Ainoa naispuolinen artisti, jota hän tuntuu arvostavan, on Patti Smith. En nyt lähde vetämään oidipaalista tulkintaa hänen tilanteestaan, mutta hankala, ellei mahdoton isäsuhde voi olla tässä vääristymässä takana. Nuori taiteilija kyllä arvostaa naisia, mutta ideaali nainen on hänelle työn sankari ja nalkuttava pirttihirmu, tai vaikeasti tavoitettava taidekoulun patchoulintuoksuinen nymfi. Ne tytöt, jotka ovat hänestä kiinnostuneita, eivät häntä suuresti kiinnosta.

Kuulun itse siihen lukijakuntaan, joka ei etukäteen tiennyt kaikkea Röyhkän vaiheista, joten minulle teos tarjosi paljonkin uutta, mutta uskolliset fanit luultavasti tuntevat tämän tarinan jo ennen kirjaan tarttumista. Parasta teoksessa on tarina siitä, kuinka melko vaatimattomista oloista ponnahtanut nuori onnistuu lyhyessä ajassa tavoittamaan unelmiaan. 1980-luvun alun hengessä on kuplivaa optimismia, ja näin Marjatta päätyy aiemmasta epäuskostaan huolimatta olemaan pojastaan ylpeä – ellei muusikkona, niin ainakin nuorena esikoiskirjailijana.

Goottilaisen variksen jalanjäljissä

Teos: Patti Smith: Ihan kakaroita (Siltala, 2015)

Suomennos: Antti Nylen

Äänikirjan lukija: Anna-Riikka Rajanen

Patti Smithin kirjoista olen kuullut hehkuttavaa ylistystä jo pitkään, mutta joku minussa on saanut vastustamaan näitä teoksia, jotka pursuavat pelkkiä taiteen ja kulttuurin legendoja. Mutta tässä vaiheessa, kun Yhdysvalloista tulvii lähinnä älyvapaita, masentavia ja ahdistavia uutisia, voi olla lohdullista lukea toisenlaisista ajoista.

Patti Smith (s.1946) on Trumpin ikätoveri, jonka iso osa aikuiselämästä on kulunut New Yorkissa kuten istuvalla presidentilläkin. Monilahjakas nainen on kunnostautunut monella taiteen alalla, ja tuntenut elämässään lähes kaikki merkittävät kulttuurialan vaikuttajat. Elämän yliopistona toimi Manhattanin Chelsea Hotel, jossa nuori Patricia eli kiihkeästi ensimmäisen elämänkumppaninsa Robert Mapplethorpen kanssa. Ihan kakaroita keskittyy tuohon aikaan, vaikka siinä on myös fragmentteja pariskunnan lapsuudesta.

Patti Smithistä olisi voinut tulla aivan tavallinen alakoulun opettaja, ellei olisi tullut vahingossa raskaaksi 19-vuotiaana ja tämän vuoksi erotetuksi collegesta. Ensimmäisen lapsensa hän antoi adoptioon ja pian tämän jälkeen matkusti Philadelphiasta New Yorkiin ilman tarkkaa suunnitelmaa tulevasta. Alkuaikojen taiteilijanura oli välillä niukkaa, välillä rutiköyhää, mutta Smithin ja Mapplethorpen symbioottinen suhde johti lopulta päämäärätietoiseen tekemiseen, yhdessä ja erikseen.

Pattin ja Robertin suhde oli romanttinen, muttei leimallisesti eroottinen. Ehkä nuorelle Pattille arkielämä luovuutta pursuavan, lupaavan kuvataiteilijan kanssa oli tärkeämpää kuin uskollinen parisuhde ja perheen perustaminen. Viittauksia Robertin latenttiin homoseksuaalisuuteen oli nähtävissä jo miehen varhaisissa töissä, mutta Patti alkoi nähdä selviä merkkejä miehen sivusuhteista toisiin miehiin vasta parin muuttaessa tuohon hotelliin, jossa vapaa rakkaus oli muutenkin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olin yllättynyt siitä, kuinka vähän kirjassa kuvataan päihteiden käyttöä. Patti Smith itse ei ole addiktiivinen persoona, ja huumeisiinkin hän tutustuu vain vahingossa. Samaan aikaan hänen kumppaninsa käyttää säännöllisesti LSD:tä ja kannabista. Eniten käytössä naista harmittaa aikataulujen venyminen ja hitaus, se, että miehellä voi huumepäissään kestää puoli päivää pelkkien asusteiden valintaan.

Patti itse on taiteentekijänä kurinalainen proletääri, joka käy jossain töissä läpi tämän glamoröösin elämänvaiheen. Suurin osa Chelsea Hotelin asukkaista ei näin tehnyt, mutta Pattilla on pragmaattisen selviytyjän geenit. Onnella ja sattumallakin on osansa pelissä, tai kuten hän sanoo: ”satuin vaan saamaan yhden parhaista hevosista.”

Goottilainen varis oli itse Salvador Dalin kuvaus nuoresta taiteilijasta, jota hän oppi pitämään kunnianimekkeenä. Tämän teoksen perusteella saan vaikutelman, että kuvataide oli nuorelle Smithille se varsinainen intohimon kohde, jolle hän uhrasi enemmän aikaa kuin kirjoittamaan ja musisoimaan oppimiselle. Smithin tie kohti punkin papittaren asemaa ei ollut alkuvaiheessa itsestäänselvä, vaan musahommia aloitellessaan hänelle tuli yllätyksenä, että kitara pitää virittää.

Kirjassa on jännää vuoropuhelua esineiden maailman kanssa, joka alkaa jo Smithin varhaisesta lapsuudesta. Hän kiintyi jo lapsena roskiksista löytämiinsä katolisiin patsaisiin ja muihin uskonnollisiin reliikkeihin, ja suhteessaan Robertiin läheisyyttä ilmaistiin monenlaisten amulettien välityksellä. He myös tekivät koruja omaan käyttöön ja myyntiin, ja tällaisen pajan pitäminen oli melko työlästä Chelsea Hotelin pienimmässä ja halvimmassa huoneessa.

Koin teoksen sivistävänä, koska siinä vilisee paljon minulle tuntemattomia taidemaailman hahmoja, varsinkin Smithin omalta ajalta. Teoksen historiallisiin kerrostumiin oli helpompi samastua, sillä 1800-luvun goottilaisromantiikka miellyttää minunkin silmää ja korvaa.

Laitoin heti Smithin uusimman teoksen, Apinan vuoden, varaukseen, sillä oletan sen pitävän sisällään enemmän rock-elämäntavan kääntöpuolta. Tämä teos on kuvaus tietynlaisesta viattomuudesta ja idealismista, luovuuden alkukehdosta, jota pahat inhimilliset impulssit, kuten kateus ja ahneus, eivät vielä päässeet pilaamaan. Tästä kirjasta pidin sen elämäniloisuuden ja leikkisyyden vuoksi. Kateellisuutta voi toki kukin tahollaan kokea siitä päivittäisestä näkymästä, joka ulottui Pattin kantapöytään Chelsea Hotelin aulassa, mutta tuo oli yhden amerikkalaispolven eliittisiiven rajoitettu näkymä, ja lumottu maailma, jota emme voi millään taikapillillä puhaltaa takaisin.