Wunderkind ja maailmanvalloitus

Teos: Sanna Tahvanainen: Kirsikoita lumessa (Otava, 2019)

Kun näin e-kirjastossa Sanna Tahvanaisen (s. 1975) romaanin kannen, epäilin sen pitävän sisällään höttöistä chicklitiä, jossa joku suomalainen matkustaa New Yorkiin onnea onkimaan. Tahvanainen on minulle uusi tuttavuus kirjailijana, vaikka hän on jo ehtinyt julkaista paljon äidinkielellään ruotsiksi. Hän on kotoisin Dragsfjärdistä, asuu Helsingissä ja julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa jo 19-vuotiaana.

Onnen onkimisesta romaani toki kertoo, mutta sen päähenkilönä on kaikkien runotyttöjen ikoni, Sylvia Plath (1932-1963). Teos sijoittuu kesäkuuhun 1953, jolloin 20-vuotias Sylvia matkustaa Bostonista New Yorkiin valloittamaan maailman Mademoiselle-lehden kesätoimittajana. Hän on saanut homman voitettuaan lehden novellikilpailun; hänen kanssaan on yhdeksäntoista muuta valittua ”tip top”-tyttöä, jotka kaikki asuvat samassa kerroksessa Barbizonin naistenhotellissa.

Sylvia tulee köyhistä oloista, ja pelkää, että köyhyys loistaa huolella valittujen asujenkin läpi. Hommaa varten on ollut pakko investoida asukokonaisuuksiin, sillä kesätoimittajilta vaaditaan moitteetonta pukeutumista. Ajan tyyliin hieno nainen käyttää hattuja ja hansikkaita myös kesähelteillä. Ja kyllä Sylvia välittää muodista, vaikka hatun käyttäminen ahdistaa. Runoilijana hänellä on tarkka värisilmä, ja lohenpunaisen ja avokadon yhdistelmä on tuon kesän hitti.

Harjoittelukuukausi on omanlaisensa kapitalistinen partioleiri, jolla oikean vaikutelman antaminen on tärkeämpää kuin lehden toimittamisen taito. Sylvia ei edes pääse haluamalleen kirjallisuustoimittajan paikalle, istumaan ihailemansa Carson McCullersin siskon rinnalle, joka on lehden kulttuuritoimittaja. Työ on äärimmäisen ulkonäkökeskeistä, ja tyttöjen on oltava valmiita kuvaussessioihin minä hetkenä hyvänsä. Vaikka työhön liittyy myös luksusetuja, kuten kauneushoitoja Elizabeth Ardenin hoitolassa, kuvaus sen reunaehdoista on paikoitellen ahdistavaa luettavaa.

Kirsikoita lumessa on Sylvian lempihuulipunasävy, mutta kirsikka-metaforaa käytetään myös neitsyyden säilyttämisestä. Monikaan lehden tyttöporukasta ei enää ole neitsyt, ja seksuaalisten kokemusten kartuttaminen on yhtä tärkeää cv:ssä kuin yliopistojen eliittiklubien jäsenyys. Sylvialla on tapana merkitä kalenteriinsa seksuaaliset valloitukset mustalla, ja myös pisteyttää miesten kyvyt.

Monella harjoittelijalla on kaipuu ”vanhaan maailmaan”, ja ne, jotka ovat päässeet lomailemaan Ranskassa tai Italiassa, saavat arvostusta osakseen. Sylvia on tietoinen oman sukunsa juurista Saksassa ja Itävallassa, mutta hänellä ei ollut varaa lähteä lukion pyöräretkelle Ranskan maaseudulle. Eurooppa-haaveisiin liittyy paljon sellaisia pinttyneitä kliseitä, joita amerikkalaisissa leffoissa ja romaaneissa kierrätetään. Sylvialla suurimmat haaveet liittyvät Britanniaan, mutta moni uusista ystävistä ei tiedä, kuka on Dylan Thomas.

Kauheita kankkuspäiviä tähän unelmien kuukauteen mahtuu monia, ja Alka-Seltzerin sihinä rauhoittaa runoilijanalun hermoja. Töihin on pakko joskus mennä suoraan rakastajan luota, jazzklubin jatkoilta. Lehden toimituksessa on joka päivä cocktail-tunti kello 15, sillä tiimin vetäjä Betsy Talbott Blackwell ei luultavasti pärjäisi ilman päivittäistä vodka-annostaan.

Teokseen mahtuu vakavampaakin ajankuvaa, sillä tuona kesänä McCarthyn hallitus teloittaa vakoilusta tuomitun Rosenbergin juutalaisen pariskunnan. Kommunisminvastaisuus saa brutaaleja muotoja, ja myös osa tyttöporukasta on sitä mieltä, että teloittaminen on oikeutettua. Sylvialla taas on sutinaa ainakin yhden venäläistaustaisen diplomaatin ja yhden virolaisen mansikanpoimijan kanssa, jonka nimi on Ilo Pill.

En oikeastaan kuulu Plath-fanikerhoon, vaikka toki olen hänen tuotantoonsa ja elämäntarinaansa tutustunut. Voin hyvin kuvitella, että Tahvanaiselle tämän kirjan kirjoittaminen on ollut merkittävä askel, ja takana täytyy olla intohimoinen suhde kirjailijan tuotantoon. On myös hieno valinta, että romaanin aika-askeli on näin rajallinen. Plathin myöhemmistä vaiheista kun on jo olemassa tarpeeksi fiktiivisiä kuvauksia.

Tästä teoksesta sain samanlaisia viboja kuin Riitta Jalosen romaanista Kirkkaus, joka kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Molemmissa näkyy kirjailijan rakkaus päähenkilöä kohtaan, ja halu kulkea uskollisesti hänen vanavedessään. Pidin molemmista teoksista tasavahvasti, mutta molemmista paistoi tietyntyyppinen ”fanifiktion” tunnelma, joka ei ole millään tavalla negatiivista, jos oletetaan, että myös lukijat ovat ensisijaisesti faneja.

Sillä tavalla teos on lukijaystävällinen, että siitä voi nauttia, vaikka lukija ei olisi runotyttö sydämestään tai vaikka Plathin tarinakaan ei olisi täysin tuttu. Aihepiiri osuu chicklit-kirjallisuuden ytimeen, mutta valittu näkökulma pyrkii myös poistumaan tuosta genrestä. Vaatteilla ja meikeillä on suuri rooli kerronnassa, mutta onneksi Sylvialla on syvästi kokevana taiteilijasieluna kykyä nähdä myös unelmien kaupungin rosoisempia puolia.

Erotiikkaa kansallispuvuissa

Teos: Leonard Cohen: The Favourite Game (McClelland and Stewart, 1963)

Luin tänään arvion uudesta dokumenttileffasta, jossa kuvataan Leonard Cohenin (1934-2016) ja hänen norjalaisen rakastettunsa Marianne Ihsenin arkea Hydran saarella Kreikassa 60-luvulla. Leonard ja Marianne poistuivat tuonilmaisiin samana vuonna lyhyen ajan sisällä toisistaan, ja olivat vielä ennen poismenoaan yhteydessä kirjeitse – asia, josta iltapäivälehdet saivat paljon klikkiotsikkoja, olihan kyse eeppisestä rakkaustarinasta, mahdollisesti Cohenin elämän onnellisimmasta.

Sitten aloin etsiä e-kirjaa Hydran taiteilijakommuunista, mitä en löytänyt (tuosta ajasta on kirjoitettu muuten paljonkin), mutta löysin Cohenin esikoisromaanin, jonka hän on kirjoittanut asuessaan tuolla saarella.

Cohenilla oli kai tarkoitus alkaa kirjailijaksi ennen nousuaan maailmanmaineeseen laulajana. Hän löysi runouden kauan ennen kuin oppi soittamaan kitaraa, ja julkaisi 60-luvulla runojen lisäksi kaksi romaania, jotka jäivät suuren maailman unohdukseen.

The Favourite Game on puoliksi omaelämäkerrallinen kasvukertomus nuoresta Lawrence Breavmanista, joka syntyy varakkaaseen juutalaisperheeseen Montréalin Westmountissa. Alue sijaitsee kukkulalla, jonne köyhät eivät jaksa kiivetä. Nuori Lawrence on tottunut maalta tuleviin kotiapulaisiin, jotka edustavat kanadalaista pioneerikansaa. Hänen äitinsä korostaa venäläistä identiteettiään Uudessa Maailmassa, ja isä sairastaa hänet pian tappavaa keuhkotautia. Suvun miehet ovat näyttämässä Larrylle oikeaa tapaa tulla juutalaisen yhteisön pilariksi, mutta nuori mies kokee tuon elämäntavan tukahduttavaksi.

Larry saa ensimmäisiä seksuaalisia tuntemuksia yhdessä koulutoveri Lisan kanssa, jonka kanssa he pakenevat puistoihin leikkimään sotilasta ja huoraa. Kaksikon mielestä sotilas edustaa esimerkillistä mieheyttä, siinä missä huora esimerkillistä naiseutta. Kaupungin bordellit ovat paikkoja, jonne kunnon juutalaispojalla ei ole asiaa, mutta niiden olemassaolosta ollaan tietoisia. Ranskankielisen enemmistön naiset ovat seksuaalisesti avomielisiä, mutta kokemuksellisesti kaukana englantia puhuvista juutalaisista, jotka käyvät omaa kouluaan rikkaidenrannalla.

Larry etsii rakkautta useamman tytön ja naisen luota, ja löytää sanojen voiman heitä hurmatessaan. Ensimmäinen vakavampi suhde hänellä on kommunisti-Tamaraan, jota hän pitää rakastajattarenaan kolmen ensimmäisen opiskeluvuoden aikana. Parikymppisenä hän saa Montréalista tarpeekseen ja karkaa New Yorkiin, jossa hän elää naimisissa olevan Shellin kanssa. Avioliiton kaltainen yhteiselämä ei kuitenkaan sovi hänelle, ja hän palaa Kanadaan vanhoihin kuvioihin. Ehkä naissuhteita tärkeämpi ystävyys hänellä on Krantzin kanssa, lapsuudenystävän, jonka kanssa hän saa maistaa vapautta öisillä ajeluilla kaupungin ulkopuolelle jukeboxien ja neonvalojen maailmaan.

Romaanin lopun kertomus juutalaisesta lastenleiristä jää ohueksi, mutta kertoi minulle eniten juutalaisen yhteisön olemassaolon oikeutuksesta ja paineista. Larry kokee monesti olonsa kauttaaltaan eurooppalainen, varsinkin uimarannoilla, joissa hän on ainoa kalpeaihoinen olmi aurinkoa palvovien amerikkalaisten keskellä. Toki myös juutalaisten leirillä palvotaan aurinkoa, ja varsinkin ystävä-Krantz osallistuu fitness-kulttuuriin täysin purjein.

Romaani on kauttaaltaan rehellinen, konstailematon, oman aikansa portetti taiteilijasta nuorena miehenä, jota ei ole kirjoitettu ainakaan dollarinkuvat silmissä. Juutalaisen identiteetin käsittely kiinnosti minua siinä eniten, osana kanadalaista mosaiikkina. Eroottisen odysseiansa aikana Larry löytää kotiapulaisen huoneesta pornoleffan, jossa eri etniset vähemmistöt harrastavat seksiä kansallispuvuissaan. Oliko juutalaisillakin siinä osa, ja millaista on juutalainen seksi verrattuna kristilliseen synnin ja katumuksen maustamaan seksuaalisuuteen?

Vaikka romaani on paikoitellen hiomaton, siinä on lämmin, humoristinen henki, ja siitä kyllä tunnistaa Cohenin persoonan, jossa varmasti on ollut paljon muuttumatonta vuosikymmenten läpi. Seksuaalisesti utelias, mutta sitoutumiskammoinen mies haluaa tuottaa naisilleen mielihyvää, ja osaa viettelyn taidon paremmin kuin arkisen rakastamisen.

Cohenin laulujen naishahmot taitavat olla enimmäkseen omaelämäkerrallisia, ja tätä teosta lukiessani minua nauratti törmätä Heatheriin, hieman naiiviin, maalta tulleeseen kotiapulaiseen, jonka Larry houkuttelee hypnoosipotilaakseen kotitalonsa kellarissa. Kiinalaista teetä ja appelsiinejä tarjoileva Suzanne viittaa hänen lastensa äitiin, jonka kanssa suhde oli myrskyisämpi kuin Mariannen kanssa. Ja kuka onkaan ”Chelsea Hotelin” nainen – ei kukaan vähemmän kuin Janis Joplin, huh huh!

Olen mahdollisesti myös silmäillyt Cohenin toista ja viimeiseksi jäänyttä romaania Beautiful Losers (1966), mutta en muista lukemastani mitään. Kirjaa on kritisoitu hajanaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta, ja Hydran saaren aikojen hippimeininkikin on taatusti vaikuttanut sen visioihin. Molemmat romaanit ovat saatavilla Sammakko-kustantamon julkaisemina suomeksi, mutta painokset ovat loppuunmyydyt. Oma Cohen-faniuteni lienee ollut vielä laimeaa viime vuosikymmenellä, kun en noita teoksia itselleni hankkinut.

Hehtaaritilalla Singaporessa

Teos: Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset (Otava, 2019)

Käännös: Jaana Isomarkka

Äänikirjan lukija: Maija Lang

Rachel ja Nick ovat nuoria professoreja New Yorkissa ja ovat seurustelleet jo parin vuoden ajan. Molempia yhdistää kiinalainen etninen tausta, mutta he eivät lopulta tunne toistensa perhekulttuureja paljoa. Nick on käynyt Rachelin äidin luona kiitospäivän illallisilla, mutta Rachel ei tiedä Nickin singaporelaisesta perheestä mitään. Hän on kunnioittanut poikaystävänsä oikeutta yksityisyyteen, ja koska hän on onnellinen suhteen nykyisyydessä, hän ei ole halunnut painostaa miestä avautumaan kotioloistaan.

Yhtäkkiä Nick pyytää Rachelia mukaansa kesälomalle Aasiaan, matkalle, jonka olisi tarkoitus alkaa hänen parhaan ystävänsä Colinin häistä. Rachel uskoo, että kutsu on merkki suhteen vakiintumisesta, ja lähtee matkaan uteliaan jännittyneenä.

Nick kuuluu kuitenkin sukuun, johon ei astuta noin vain, varsinkaan, jos uudella tulokkaalla ei ole minkäänlaista taustaa seurapiireissä. Rachel on köyhän mannerkiinalaisen yksinhuoltajan tytär, joka on viettänyt lapsuutensa kierrellen Yhdysvaltoja äidin epämääräisten ravintolatöiden perässä. Hän ei pyri peittämään vaatimatonta taustaansa, joka on varsinkin Nickin äidille myrkkyä. Isoäiti on suvun arvonsa tunteva matriarkka, joka omistaa 20 hehtaarin tontilla sijaitsevan kartanon Singaporen kaupunkialueella, kasvitieteellisen puutarhan naapurissa. Mummon tila on satumainen, epätodellinen ja turvaluokituksessaan maailmanluokkaa. Tilalla palvelevat brittiarmeijan perintöä kunnioittavat gurkha-sotilaat ja Thaimaan kuninkaalta perityt kamarineidot.

Kwan vie lukijansa ökyrikkaiden maailmaan, jossa vanha ja uusi raha muodostavat julmia nokkimisjärjestyksiä. Singaporen sisäänlämpiävissä piireissä Nick on yksi saaren kuumimpia poikamiehiä, jolle ottajia riittäisi. Rachelin ilmaantuminen suihkuseurapiireihin kuin puskasta on hälytyssignaali miestä metsästäville paikallisille kaunottarille kuten myös Nickin sukulaisille, jotka toivoisivat hänen löytävän sopivan piireihin kuuluvan morsiamen. Rachel saa turpiinsa jo ökyhäiden polttareissa, jossa hänen huoneeseensa tuodaan varoittava verinen viesti.

Pelkäsin etukäteen, että teos olisi ärsyttävän pinnallinen, mutta koin tämän poikkeuksellisen valaisevaksi viihdekirjaksi. Koska en luultavasti koskaan itse tule tutustumaan tähän jengiin, oli kiinnostavaa tirkistellä heidän maailmaansa, kaikessa absurdiudessaan. Paikoitellen tuntui, että olisin palannut 80-luvun Dallasin ja Dynastian kissatappeluiden maailmaan, mutta noiden sarjojen rikkaus oli moukkamaisen tuoretta ja vaatimatonta tähän verrattuna.

Kirjan suku palvoo kaikkea brittikulttuuriin liittyvää, mutta suhtautuu amerikkalaiseen kulttuuriin pitkin hampain. Silti monet suvun nuorista on mennyt opiskelemaan Amerikkaan, ja sinne asettautumista pidetään pahimpana syntinä. Toisaalta sukulaisilla on kartanoita etelä-Englannissa, joissa harrastetaan golfia ja hevosurheilua. Myös Ranskan muotihuoneissa ramppaamista pidetään kansalaishyveenä, kun taas todelliset toisinajattelijat, kuten Nickin isä Philip, viihtyvät Australian rennossa ilmapiirissä.

Kiinnostava yksityiskohta oli singaporelaisrouvien harras kristillisyys, jota he harjoittavat omissa piireissään. Rouvien siteeraamat Raamatun lauseet tuntuvat kolisevan tyhjiltä heidän arkisten puuhiensa keskellä, jotka ovat täynnä manipulaatiota ja juonittelua. Sain nauraa eniten näiden raamattupiirien maisemissa, ja koin myös jonkinlaisia ahaa-elämyksiä kristinuskon postkoloniaalisesta tulkinnasta.

Pidin myös paljon puutarhanhoitoon liittyvistä yksityiskohdista, ja luonnonkuvauksen näkökulmasta Singapore alkoi kiinnostaa enemmänkin kuin kaupunkikulttuurin. Katuruoan näkökulmasta teos taas on loputon aarreaitta, joka hyvin saattaa inspiroida turismiin paikan päälle.

Tämä on nyt toinen tänä vuonna lukemani teos, joka sijoittuu Singaporeen. Aiemmin lukemani teos oli vahvan sosiaalipoliittinen kertomus intialaisista siirtolaisista, joka kuvasi rikkaan yhteiskunnan syrjään jääneitä. Ruokakuvausten ulkopuolella on vaikea uskoa, että lukisin tässä samasta yhteiskunnasta. Toki voin myöntää, että Balli Kaur Jaswalin romaani Inheritance kosketti minua syvemmältä, mutta tämäkin teos on omalla tavallaan kriittinen luenta yhteiskunnasta, joka palvoo menestystä ja mammonaa.

Taidehirviön tunnustukset

Teos: Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto. Gummerus, 2018

Käännös: Marianna Kurtto

Rachel Cuskin lukeminen johti toiseen kulttikirjailijaan tutustumiseen, eli Jenny Offilin teokseen Syvien pohdintojen jaostoon. Englanniksi kirjan nimi on Dept. of Speculation, mikä saa minussa ihan eri vibat aikaan kuin suomenkielinen nimi.

Teoksissa on jotain yhteistä: molemmissa on kertojana ammattikirjoittaja, luovan kirjoittamisen opettaja, jolla on haasteita parisuhteen ylläpitämisessä. Offilin teos on vielä Cuskin teoksia kryptisempi ja kokeilevampi muodoltaan, ja se sopii parhaiten filosofisten sitaattien, anekdoottien ja erikoisten tiedeuutisten ystäville. Niille, jotka keräilevät lehtileikkeitä ja jotka myös näkevät maagisia yhteyksiä keräilemiensä leikkeiden välillä. Niille, jotka tietävät, millainen mielentila on Stimmung, eli tila ennen akuuttia skitsofreniakohtausta.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen nainen, jolla on mielenterveyshaasteita, mutta joka siitä huolimatta on onnistunut pääsemään populaarin tiedelehden faktantarkistajaksi. Työ ei aivan elätä hänen pientä perhettään, mutta aviomiehellä menee vähän paremmin mainosmusiikin säveltäjänä. Perhe asuu boheemissa kurjuudessa New Yorkissa, mutta nainen pitää vuokrakämppien täitä ja luteita osana taiteilijaelämää. Tyttären syntymä muuttaa pariskunnan elämää dramaattisesti, ja varsinkin lapsiperheen alkuvuodet ovat kaoottista survivalismia. Äidin rooli on pehmolelujen kutistamista itsepalvelupesuloissa, ja hengailua ensiapupoleilla, jonne onnettomuusaltis lapsi onnistuu itsensä jouduttamaan tavallisten leikkipuistoreissujen lopputulemana. Joulukorttien vuosiraportteihin nainen haluaisi kertoa raa’an totuuden heidän kuulumisistaan, mutta ei tohdi järkyttää kunnollisia sukulaisiaan.

Äitiyttä suurempi haaste kertojalle on kuitenkin avioliitto, joka alkaa rakoilla liitoksistaan tyttären mentyä kouluun. Miehen alkoholismi ja uskottomuus kulkevat rinta rinnan, eikä kumpaankaan ole helppoa parannuskeinoa. Samalla nainen itse jättää lääkkeitä ottamatta ja tuntuu sekoilevan ansiokkaasti selvin päin. Tosin hänen luovan kirjoittamisen oppilaansa sekoilevat vielä enemmän, ja hän löytää itsensä myös oppilaiden viereltä psykiatrisilta osastoilta näiden yritettyä päättää päivänsä.

Varaventtiilinä parisuhteen kriisissä toimii ystävä nimeltä Filosofi, jonka kanssa hän ei jaksa aloittaa kuormittavaa sivusuhdetta edes kostomielessä. Sen sijaan hän lainaa mieheltä rahaa, jota piilottelee asunnossaan mystisiin paikkoihin. Patologinen suhde rahaan olikin kiinnostava yksityiskohta, joka herätti minussa omakohtaisia pohdintoja.

Pariskunta kommunikoi parhaiten kirjoittamalla toisilleen sähköpostia, jotka nainen arkistoi ”Dept of Speculationiin”. Suhteessa on syvää kiintymystä, jonka nainen tajuaa jätettyään miehensä yhdeksi yöksi pakenemalla Holiday Inn Expressiin jonnekin kaupungin äärirajalle. Lopulta yrityksenä ratkaista kriisiä perheeseen hankitaan koira ja he muuttavat Pennsylvanian maaseudulle, jossa uuden alun mahdollisuus on läsnä. Ohiosta kotoisin olevalle miehelle muutos ei ole järisyttävä, sillä hän on tottunut kiittämään bussikuskeja matkasta ja pelaamaan lautapelejä tervehenkisenä perheharrastuksena. Nainen itse taas kärsii enemmän vieroitusoireista ja pelkää villieläinten hyökkäystä terassilleen valosaasteettomassa yössä.

Pystyn referoimaan teoksen tunnelmia ja tapahtumia sujuvasti, mutta tunnustan, etten täysin sisäistänyt kirjan ”pointtia”. Ehkä teos kertoo eniten mielenterveyden haasteista silloin, kun sairas ihminen on tarpeeksi älykäs vältelläkseen leimaavaa ja kategorisoivaa terapeuttista tai medikaalista kieltä. Kirja vaatii lukijaltaan täydellistä pysähtymistä, ja mahdollisesti useampia lukukertoja, sillä sen viitteet ovat monikerroksisia ja runsaita. Tähän verrattuna Rachel Cuskin proosa on jopa suoraviivaista, mutta keskusteluyhteys teosten välillä on selkeä. Cuskin teokset kertovat yleisemmällä tasolla keski-ikäisten elämänkriiseistä, kun taas tässä kirjassa kertojaa vaivasi selvästi muukin kuin vanheneminen ja hankala avioliitto.

Maaninen lukutahtini johtuu siitä, että halusin ottaa kaiken irti BookBeatin ilmaisesta koekuukaudesta, joka loppuu pian. Jenny Offilin teos on niin tiivis, että syvällisten pohdintojen lukija voi hyvin saada siitä itselleen päänvaivaa kokonaiseksi kuukaudeksi. Itsekin toivon mukaan palaan pian hitaampaan lukuasentoon, sillä kirjaston Ellibsin käyttäjänä olen usein tilanteessa, jossa mitään muuta luettavaa ei ole kuin Enni Mustosta. Juuri nyt lukisin mieluummin yhden Jenny Offilin teoksen vuodessa kuin Mustosen tuotannon yhdessä viikonlopussa.

Uudelleensyntymä Manhattanilla

Teos: Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation (Penguin, 2018)

Jostain syystä mieleni poimuihin on syöpynyt amerikkalaisen Ottessa Moshfeghin henkilöhahmo Eileen samannimisessä teoksessa (2015), joka kertoo alkoholistin aikuisesta tyttärestä, joka ei pysty katkaisemaan kipeää suhdettaan synnyinkotiinsa. Suomalaisesta näkökulmasta kirjan narratiivi oli jopa kulahtanut, mutta Moshfeghin kertojan lahjat vakuuttivat. Painoin kirjailijan nimen mieleeni uskoen, että häneltä saattaisi tulla toinenkin teos, jossa tutkitaan yhteiskunnan todellisia marginaaleja.

Teoksessa My Year of Rest and Relaxation on nimetön kertoja, 25-vuotias taidehistorioitsija, joka on linnoittautunut asuntoonsa Manhattanilla aikoen vaipua lääkehuuruiseen uneen välivuoden tekosyyllä. Hän on orpo ja perinyt vanhempansa niin, että eläminen Manhattanilla on mahdollista ilman kunnollista työsuhdetta. Ennen välivuottaan hän on työskennellyt taidegalleriassa, joka myy lähinnä eritteiden, roskien ja kuolleiden eläinten värittämää postmodernia tekotaidetta, mutta työ ei tuo hänen elämäänsä mieltä eikä merkitystä. Ainoa henkilö, joka sytyttää hänet eloon, on Whoopi Goldberg, jonka leffoja hän suurkuluttaa harvinaisina hereilläolon tunteina. Enimmäkseen hän nukkuu, tai käy hössöttävällä, epäammattimaisella terapeutillaan Dr. Tuddlella valehtelemassa oireistaan, jotta tämä määräisi lisää lääkkeitä unettomuuteen.

Kirja sijoittuu vuoteen 2000, ja kuvaa osuvasti New Yorkin todellisuutta hetkeä ennen 9/11-katastrofia. Kertoja on syvästi kyllästynyt omaan aikaansa, kulttuuriinsa, sen ihmisiin, mutta ei myöskään kykene ratkaisemaan ongelmiaan jättämällä itse tehtyä oravanpyöräänsä. Ainoa henkilö, joka välittää hänestä, on collegenaikainen ystävä, juutalainen Reva, joka ikätoverina vielä uskoo amerikkalaiseen unelmaan, miehen metsästykseen ja oman aseman parantamiseen ulkonäön kohennuksen kautta. Reva käy mitättömissä toimistotöissä, viettää arki-iltojaan baarien tyttöjeniltojen happy houreissa ja viikonloppujaan retriiteissä, joissa opetetaan naisia parantamaan itseään henkisesti ja ulkonäöllisesti. Hänellä luultavasti on paha alkoholiongelma, mutta hän esittää edustavansa normaalia elämää.

Mielenterveyden näkökulmasta teos on erinomaisen voimaannuttava, huolimatta siitä, että sen asetelma on suomalaisesta näkökulmasta elitistinen. En tunne yhtään masennuspotilasta, jolla olisi ollut varaa pitää näin äärimmäistä ”välivuotta” elämästään, mutta jo ajatuskokeena se hykerryttää. Teos on järisyttävän humoristinen siitä huolimatta, että siinä käsitellään kuolemanvakavia teemoja. Masentuneeksi henkilöksi kertoja tekee kuitenkin hämmentävän tarkkoja havaintoja lähiympäristöstään silloin, kun poistuu asunnostaan selvin päin. Tuo piiri vaan pienenee koko ajan, ja lopulta hän jaksaa vain kömpiä lähikorttelin egyptiläiseen bodegaan työväenluokkaiselle suodatinkahville pyjamoissaan.

Psyykenlääkkeisiin liittyvä huumori avautuu parhaiten niille, joilla on kokemusta niiden pitkästä käytöstä. Osa lääkelitanioiden tuotteista ovat oikeasti olemassa, osa fiktionaalisia, joiden vaikutukset ovat ylimaallisia. Kertojan käyttämät cocktailit saattavat saada hänet kolmen vuorokauden syväpuudutukseen, kun taas välillä hän sekoilee lääkekoomassaan solmien outoja nettisuhteita tai tilaten turhaa tavaraa, joka täyttää kaikki kaapit. Historiallisesta näkökulmasta tässä eletään kuitenkin internetin alkuaikoja, ja tämän tyyppinen nettielämä on sen jälkeen saanut aivan uusia ulottuvuuksia. Omalla vaatimattomalla tavallaan teos tuntuukin jo historialliselta romaanilta, ja tuntuu, että vuonna 2019 asuntoihinsa linnouttautuviin nettierakoihin ei enää suhtauduttaisi niin ymmärtäväisesti kuin tässä romaanissa (koska ilmiö on sen jälkeen yleistynyt).

Teos ei tosiaankaan tuottanut pettymystä, vaan tämä oli yhtä hurja kirja kuin Eileen, vaikka ei kuvannut vastaavaa julmuutta ja heitteillejättöä. Itsetuhoisuuden kuvauksena teos on aukoton, mutta antaa silti toivoa paranemisesta. Ystävyyden kuvaus on herkullisen poliittisen epäkorrekti, tosin juutalaisuuden kuvauksessa on jo paikoitellen ylilyöviä piirteitä. Luulen tosin, että New Yorkin juutalaisten oma itseironian taso on sitä luokkaa, että tämä yhteisön ulkopuolisen kirjailijan lempeä irvailu ei kirjan juutalaisia lukijoita loukkaa.

Myös tämän teoksen kuuntelin äänikirjana, koska se ei ollut saatavilla painettuna. Tätä oli todellinen ilo kuunnella, ja vastaavasti koin, että siinä olisi vahvoja elokuvallisia piirteitä. Näkisin tämän tarinan mielelläni elokuvana tai tv-sarjana, ja ehdottomasti siihen pitäisi saada johonkin sivurooliin (tai cameo-esiintyjäksi) Whoopi Goldberg. Erityisiä pointseja annan myös kirjan nimestä, joka ironisoi loistavalla tavalla työttömyyttä aggressiivisen kilpailevassa jälkikapitalistisessa kulttuurissa.

Joutsenon naisten hurja odysseia

Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo, 2019)

Latasin Astrid Swanin teoksen mukaani pääsiäisreissulle, ja kirja oli jo jäädä lukematta, koska en ollut varma, pystyisinkö siihen. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuunnelleet Swania viime vuosikymmenellä, eli tiesin hänen urastaan jo ennen naistenlehtien juttuja syövän kanssa elämisestä. Sitä en tiennyt, että Swan on muusikon uran rinnalla kirjallisuuden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Ja tämä teos on häpeilemättömän akateeminen omaelämäkerta, joka ammentaa paljon feministisestä ja postkoloniaalista ajattelusta. Yksi sen innoittajista on Swanin ystävä Koko Hubara, jonka kanssa käydyt hiekkalaatikkokeskustelut lymyävät teoksen taustalla. Mahdollisesti hänen yhteytensä Hubaraan on vahvistanut hänen kiinnostustaan oman sukunsa juutalaiseen perimään. Swanin isoisän isä oli puolanjuutalainen, mutta hänen isoisänsä ei saanut juutalaista kasvatusta. Suvun musikaalisuus juontaa todennäköisesti juurensa johonkin Puolan kaupunkiin, jossa kaikki miehet soittivat puhallinsoittimia. Tänne hän kokee kaihoavansa, ja toivoo vielä matkustamansa ”juurihoitoon”.

Olin erityisen otettu teoksen sukututkimuksellisesta annista, varsinkin Astrid Joutseno-nimisen iso-isotädin tarinasta. Astrid Joutseno oli klassinen pianisti, joka toimi Kerttu Wanne-nimisen viulutaiteilijan säestäjänä ja elämänkumppanina. Naiset olivat sen verran menestyneitä, että pääsivät kiertueille Amerikkaan saakka. Astrid-täti myös pelastaa Astridin isoisän lastenkodista, jonne tämän teiniäiti on joutunut pojan hylkäämään. Pojasta kasvaa esimerkillisen porvarillinen, klarinettia soittava rehtori, jonka kohtalona on elämä Pieksämäen kaukaisessa korpipitäjässä. Swanin isoisä on tärkeä hahmo, vaikka hän nimeääkin tämän ”kusipääksi”.

Kirjan runoja lukiessani itkin vuolaasti, enkä pystynyt kunnolla lukemaan pitkää Imetysrunoa, kun se veti suoraan kyynelsuoneen. Sairauden osuus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole keskeinen, eli kyseessä ei ole perinteinen vertaistukiteos rintasyöpään sairastuneille. Toki sairauden edetessä Astrid alkaa tulkita maailmaa rintasyöpälasien läpi, ja varsinkin hänen parisuhteessaan se näkyy erämaakautena. Tosin tässä kuvataan mielestäni aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja myös kiinnostavalla tavalla kahden kulttuurin uusperheen arkea.

Eli kyseessä on todellinen ylistyslaulu elämälle, kaikissa sen sävyissä. Kuoleman läheisyys on kaikkialla läsnä, mutta kertoja oppii elämään kroonisen sairautensa kanssa päivä kerrallaan. Levinneen syövän hoidot ovat fyysisesti uuvuttavia, ja nuori nainen joutuu tekemään valintoja, jotka yleensä kuuluvat paljon vanhempien naisten elämään. Yhteiskunnan sponsoroimat muoviperuukit eivät kuitenkaan tyylitietoiselle taiteilijasielulle kelpaa, mutta onneksi hän saa ystävältä aidoista hiuksista tehdyn vaihtoehdon.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin Koko Hubaran Ruskeista tytöistä, joka myös on loistava. Identiteettipohdinnat ovat näissä teoksissa samansuuntaisia, ja kuvauksissa elämästä New Yorkissa on myös yhtymäkohtia. Toivon tälle teokselle moninaista lukijakuntaa, ja rohkaisen myös sellaisia lukijoita tarttumaan kirjaa, jotka pelkäävät kuoleman teemaa. Sillä jos minä, superherkkis, pystyin kirjan lukemaan, se kertoo, että Swan käsittelee vaikeaa aihettaan todella taitavasti, kaihtamatta vaikeimpia tunteita. Sydämestäni myös toivon, ettei teos jää Swanin viimeiseksi.

Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.