Taidehirviön tunnustukset

Teos: Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto. Gummerus, 2018

Käännös: Marianna Kurtto

Rachel Cuskin lukeminen johti toiseen kulttikirjailijaan tutustumiseen, eli Jenny Offilin teokseen Syvien pohdintojen jaostoon. Englanniksi kirjan nimi on Dept. of Speculation, mikä saa minussa ihan eri vibat aikaan kuin suomenkielinen nimi.

Teoksissa on jotain yhteistä: molemmissa on kertojana ammattikirjoittaja, luovan kirjoittamisen opettaja, jolla on haasteita parisuhteen ylläpitämisessä. Offilin teos on vielä Cuskin teoksia kryptisempi ja kokeilevampi muodoltaan, ja se sopii parhaiten filosofisten sitaattien, anekdoottien ja erikoisten tiedeuutisten ystäville. Niille, jotka keräilevät lehtileikkeitä ja jotka myös näkevät maagisia yhteyksiä keräilemiensä leikkeiden välillä. Niille, jotka tietävät, millainen mielentila on Stimmung, eli tila ennen akuuttia skitsofreniakohtausta.

Teoksen kertoja on keski-ikäinen nainen, jolla on mielenterveyshaasteita, mutta joka siitä huolimatta on onnistunut pääsemään populaarin tiedelehden faktantarkistajaksi. Työ ei aivan elätä hänen pientä perhettään, mutta aviomiehellä menee vähän paremmin mainosmusiikin säveltäjänä. Perhe asuu boheemissa kurjuudessa New Yorkissa, mutta nainen pitää vuokrakämppien täitä ja luteita osana taiteilijaelämää. Tyttären syntymä muuttaa pariskunnan elämää dramaattisesti, ja varsinkin lapsiperheen alkuvuodet ovat kaoottista survivalismia. Äidin rooli on pehmolelujen kutistamista itsepalvelupesuloissa, ja hengailua ensiapupoleilla, jonne onnettomuusaltis lapsi onnistuu itsensä jouduttamaan tavallisten leikkipuistoreissujen lopputulemana. Joulukorttien vuosiraportteihin nainen haluaisi kertoa raa’an totuuden heidän kuulumisistaan, mutta ei tohdi järkyttää kunnollisia sukulaisiaan.

Äitiyttä suurempi haaste kertojalle on kuitenkin avioliitto, joka alkaa rakoilla liitoksistaan tyttären mentyä kouluun. Miehen alkoholismi ja uskottomuus kulkevat rinta rinnan, eikä kumpaankaan ole helppoa parannuskeinoa. Samalla nainen itse jättää lääkkeitä ottamatta ja tuntuu sekoilevan ansiokkaasti selvin päin. Tosin hänen luovan kirjoittamisen oppilaansa sekoilevat vielä enemmän, ja hän löytää itsensä myös oppilaiden viereltä psykiatrisilta osastoilta näiden yritettyä päättää päivänsä.

Varaventtiilinä parisuhteen kriisissä toimii ystävä nimeltä Filosofi, jonka kanssa hän ei jaksa aloittaa kuormittavaa sivusuhdetta edes kostomielessä. Sen sijaan hän lainaa mieheltä rahaa, jota piilottelee asunnossaan mystisiin paikkoihin. Patologinen suhde rahaan olikin kiinnostava yksityiskohta, joka herätti minussa omakohtaisia pohdintoja.

Pariskunta kommunikoi parhaiten kirjoittamalla toisilleen sähköpostia, jotka nainen arkistoi ”Dept of Speculationiin”. Suhteessa on syvää kiintymystä, jonka nainen tajuaa jätettyään miehensä yhdeksi yöksi pakenemalla Holiday Inn Expressiin jonnekin kaupungin äärirajalle. Lopulta yrityksenä ratkaista kriisiä perheeseen hankitaan koira ja he muuttavat Pennsylvanian maaseudulle, jossa uuden alun mahdollisuus on läsnä. Ohiosta kotoisin olevalle miehelle muutos ei ole järisyttävä, sillä hän on tottunut kiittämään bussikuskeja matkasta ja pelaamaan lautapelejä tervehenkisenä perheharrastuksena. Nainen itse taas kärsii enemmän vieroitusoireista ja pelkää villieläinten hyökkäystä terassilleen valosaasteettomassa yössä.

Pystyn referoimaan teoksen tunnelmia ja tapahtumia sujuvasti, mutta tunnustan, etten täysin sisäistänyt kirjan ”pointtia”. Ehkä teos kertoo eniten mielenterveyden haasteista silloin, kun sairas ihminen on tarpeeksi älykäs vältelläkseen leimaavaa ja kategorisoivaa terapeuttista tai medikaalista kieltä. Kirja vaatii lukijaltaan täydellistä pysähtymistä, ja mahdollisesti useampia lukukertoja, sillä sen viitteet ovat monikerroksisia ja runsaita. Tähän verrattuna Rachel Cuskin proosa on jopa suoraviivaista, mutta keskusteluyhteys teosten välillä on selkeä. Cuskin teokset kertovat yleisemmällä tasolla keski-ikäisten elämänkriiseistä, kun taas tässä kirjassa kertojaa vaivasi selvästi muukin kuin vanheneminen ja hankala avioliitto.

Maaninen lukutahtini johtuu siitä, että halusin ottaa kaiken irti BookBeatin ilmaisesta koekuukaudesta, joka loppuu pian. Jenny Offilin teos on niin tiivis, että syvällisten pohdintojen lukija voi hyvin saada siitä itselleen päänvaivaa kokonaiseksi kuukaudeksi. Itsekin toivon mukaan palaan pian hitaampaan lukuasentoon, sillä kirjaston Ellibsin käyttäjänä olen usein tilanteessa, jossa mitään muuta luettavaa ei ole kuin Enni Mustosta. Juuri nyt lukisin mieluummin yhden Jenny Offilin teoksen vuodessa kuin Mustosen tuotannon yhdessä viikonlopussa.

Mainokset

Uudelleensyntymä Manhattanilla

Teos: Ottessa Moshfegh: My Year of Rest and Relaxation (Penguin, 2018)

Jostain syystä mieleni poimuihin on syöpynyt amerikkalaisen Ottessa Moshfeghin henkilöhahmo Eileen samannimisessä teoksessa (2015), joka kertoo alkoholistin aikuisesta tyttärestä, joka ei pysty katkaisemaan kipeää suhdettaan synnyinkotiinsa. Suomalaisesta näkökulmasta kirjan narratiivi oli jopa kulahtanut, mutta Moshfeghin kertojan lahjat vakuuttivat. Painoin kirjailijan nimen mieleeni uskoen, että häneltä saattaisi tulla toinenkin teos, jossa tutkitaan yhteiskunnan todellisia marginaaleja.

Teoksessa My Year of Rest and Relaxation on nimetön kertoja, 25-vuotias taidehistorioitsija, joka on linnoittautunut asuntoonsa Manhattanilla aikoen vaipua lääkehuuruiseen uneen välivuoden tekosyyllä. Hän on orpo ja perinyt vanhempansa niin, että eläminen Manhattanilla on mahdollista ilman kunnollista työsuhdetta. Ennen välivuottaan hän on työskennellyt taidegalleriassa, joka myy lähinnä eritteiden, roskien ja kuolleiden eläinten värittämää postmodernia tekotaidetta, mutta työ ei tuo hänen elämäänsä mieltä eikä merkitystä. Ainoa henkilö, joka sytyttää hänet eloon, on Whoopi Goldberg, jonka leffoja hän suurkuluttaa harvinaisina hereilläolon tunteina. Enimmäkseen hän nukkuu, tai käy hössöttävällä, epäammattimaisella terapeutillaan Dr. Tuddlella valehtelemassa oireistaan, jotta tämä määräisi lisää lääkkeitä unettomuuteen.

Kirja sijoittuu vuoteen 2000, ja kuvaa osuvasti New Yorkin todellisuutta hetkeä ennen 9/11-katastrofia. Kertoja on syvästi kyllästynyt omaan aikaansa, kulttuuriinsa, sen ihmisiin, mutta ei myöskään kykene ratkaisemaan ongelmiaan jättämällä itse tehtyä oravanpyöräänsä. Ainoa henkilö, joka välittää hänestä, on collegenaikainen ystävä, juutalainen Reva, joka ikätoverina vielä uskoo amerikkalaiseen unelmaan, miehen metsästykseen ja oman aseman parantamiseen ulkonäön kohennuksen kautta. Reva käy mitättömissä toimistotöissä, viettää arki-iltojaan baarien tyttöjeniltojen happy houreissa ja viikonloppujaan retriiteissä, joissa opetetaan naisia parantamaan itseään henkisesti ja ulkonäöllisesti. Hänellä luultavasti on paha alkoholiongelma, mutta hän esittää edustavansa normaalia elämää.

Mielenterveyden näkökulmasta teos on erinomaisen voimaannuttava, huolimatta siitä, että sen asetelma on suomalaisesta näkökulmasta elitistinen. En tunne yhtään masennuspotilasta, jolla olisi ollut varaa pitää näin äärimmäistä ”välivuotta” elämästään, mutta jo ajatuskokeena se hykerryttää. Teos on järisyttävän humoristinen siitä huolimatta, että siinä käsitellään kuolemanvakavia teemoja. Masentuneeksi henkilöksi kertoja tekee kuitenkin hämmentävän tarkkoja havaintoja lähiympäristöstään silloin, kun poistuu asunnostaan selvin päin. Tuo piiri vaan pienenee koko ajan, ja lopulta hän jaksaa vain kömpiä lähikorttelin egyptiläiseen bodegaan työväenluokkaiselle suodatinkahville pyjamoissaan.

Psyykenlääkkeisiin liittyvä huumori avautuu parhaiten niille, joilla on kokemusta niiden pitkästä käytöstä. Osa lääkelitanioiden tuotteista ovat oikeasti olemassa, osa fiktionaalisia, joiden vaikutukset ovat ylimaallisia. Kertojan käyttämät cocktailit saattavat saada hänet kolmen vuorokauden syväpuudutukseen, kun taas välillä hän sekoilee lääkekoomassaan solmien outoja nettisuhteita tai tilaten turhaa tavaraa, joka täyttää kaikki kaapit. Historiallisesta näkökulmasta tässä eletään kuitenkin internetin alkuaikoja, ja tämän tyyppinen nettielämä on sen jälkeen saanut aivan uusia ulottuvuuksia. Omalla vaatimattomalla tavallaan teos tuntuukin jo historialliselta romaanilta, ja tuntuu, että vuonna 2019 asuntoihinsa linnouttautuviin nettierakoihin ei enää suhtauduttaisi niin ymmärtäväisesti kuin tässä romaanissa (koska ilmiö on sen jälkeen yleistynyt).

Teos ei tosiaankaan tuottanut pettymystä, vaan tämä oli yhtä hurja kirja kuin Eileen, vaikka ei kuvannut vastaavaa julmuutta ja heitteillejättöä. Itsetuhoisuuden kuvauksena teos on aukoton, mutta antaa silti toivoa paranemisesta. Ystävyyden kuvaus on herkullisen poliittisen epäkorrekti, tosin juutalaisuuden kuvauksessa on jo paikoitellen ylilyöviä piirteitä. Luulen tosin, että New Yorkin juutalaisten oma itseironian taso on sitä luokkaa, että tämä yhteisön ulkopuolisen kirjailijan lempeä irvailu ei kirjan juutalaisia lukijoita loukkaa.

Myös tämän teoksen kuuntelin äänikirjana, koska se ei ollut saatavilla painettuna. Tätä oli todellinen ilo kuunnella, ja vastaavasti koin, että siinä olisi vahvoja elokuvallisia piirteitä. Näkisin tämän tarinan mielelläni elokuvana tai tv-sarjana, ja ehdottomasti siihen pitäisi saada johonkin sivurooliin (tai cameo-esiintyjäksi) Whoopi Goldberg. Erityisiä pointseja annan myös kirjan nimestä, joka ironisoi loistavalla tavalla työttömyyttä aggressiivisen kilpailevassa jälkikapitalistisessa kulttuurissa.

Joutsenon naisten hurja odysseia

Astrid Swan: Viimeinen kirjani (Nemo, 2019)

Latasin Astrid Swanin teoksen mukaani pääsiäisreissulle, ja kirja oli jo jäädä lukematta, koska en ollut varma, pystyisinkö siihen. Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat kuunnelleet Swania viime vuosikymmenellä, eli tiesin hänen urastaan jo ennen naistenlehtien juttuja syövän kanssa elämisestä. Sitä en tiennyt, että Swan on muusikon uran rinnalla kirjallisuuden maisteri, joka tekee väitöskirjaa Helsingin yliopistossa.

Ja tämä teos on häpeilemättömän akateeminen omaelämäkerta, joka ammentaa paljon feministisestä ja postkoloniaalista ajattelusta. Yksi sen innoittajista on Swanin ystävä Koko Hubara, jonka kanssa käydyt hiekkalaatikkokeskustelut lymyävät teoksen taustalla. Mahdollisesti hänen yhteytensä Hubaraan on vahvistanut hänen kiinnostustaan oman sukunsa juutalaiseen perimään. Swanin isoisän isä oli puolanjuutalainen, mutta hänen isoisänsä ei saanut juutalaista kasvatusta. Suvun musikaalisuus juontaa todennäköisesti juurensa johonkin Puolan kaupunkiin, jossa kaikki miehet soittivat puhallinsoittimia. Tänne hän kokee kaihoavansa, ja toivoo vielä matkustamansa ”juurihoitoon”.

Olin erityisen otettu teoksen sukututkimuksellisesta annista, varsinkin Astrid Joutseno-nimisen iso-isotädin tarinasta. Astrid Joutseno oli klassinen pianisti, joka toimi Kerttu Wanne-nimisen viulutaiteilijan säestäjänä ja elämänkumppanina. Naiset olivat sen verran menestyneitä, että pääsivät kiertueille Amerikkaan saakka. Astrid-täti myös pelastaa Astridin isoisän lastenkodista, jonne tämän teiniäiti on joutunut pojan hylkäämään. Pojasta kasvaa esimerkillisen porvarillinen, klarinettia soittava rehtori, jonka kohtalona on elämä Pieksämäen kaukaisessa korpipitäjässä. Swanin isoisä on tärkeä hahmo, vaikka hän nimeääkin tämän ”kusipääksi”.

Kirjan runoja lukiessani itkin vuolaasti, enkä pystynyt kunnolla lukemaan pitkää Imetysrunoa, kun se veti suoraan kyynelsuoneen. Sairauden osuus tässä kirjassa ei kuitenkaan ole keskeinen, eli kyseessä ei ole perinteinen vertaistukiteos rintasyöpään sairastuneille. Toki sairauden edetessä Astrid alkaa tulkita maailmaa rintasyöpälasien läpi, ja varsinkin hänen parisuhteessaan se näkyy erämaakautena. Tosin tässä kuvataan mielestäni aitoa ja vilpitöntä rakkautta, ja myös kiinnostavalla tavalla kahden kulttuurin uusperheen arkea.

Eli kyseessä on todellinen ylistyslaulu elämälle, kaikissa sen sävyissä. Kuoleman läheisyys on kaikkialla läsnä, mutta kertoja oppii elämään kroonisen sairautensa kanssa päivä kerrallaan. Levinneen syövän hoidot ovat fyysisesti uuvuttavia, ja nuori nainen joutuu tekemään valintoja, jotka yleensä kuuluvat paljon vanhempien naisten elämään. Yhteiskunnan sponsoroimat muoviperuukit eivät kuitenkaan tyylitietoiselle taiteilijasielulle kelpaa, mutta onneksi hän saa ystävältä aidoista hiuksista tehdyn vaihtoehdon.

Pidin tästä teoksesta jopa enemmän kuin Koko Hubaran Ruskeista tytöistä, joka myös on loistava. Identiteettipohdinnat ovat näissä teoksissa samansuuntaisia, ja kuvauksissa elämästä New Yorkissa on myös yhtymäkohtia. Toivon tälle teokselle moninaista lukijakuntaa, ja rohkaisen myös sellaisia lukijoita tarttumaan kirjaa, jotka pelkäävät kuoleman teemaa. Sillä jos minä, superherkkis, pystyin kirjan lukemaan, se kertoo, että Swan käsittelee vaikeaa aihettaan todella taitavasti, kaihtamatta vaikeimpia tunteita. Sydämestäni myös toivon, ettei teos jää Swanin viimeiseksi.

Kysymysmerkki on puolikas sydäntä

Teos: Sofia Lundberg: Toinen puoli sydäntä. (Otava, 2019)

Suomennos: Terhi Vartia

Aika moni naispuolisista ystävistäni näyttää lukeneen ruotsalaisen Sofia Lundbergin menestysromaanin Punainen osoitekirja. Tämä historiallisesti laaja-alainen järkäle vei lukijansa muun muassa Pariisiin ja Amerikkoihin, uskomattomiin seikkailuihin, joissa vilisi historiallisia kuuluisuuksia. Luin kirjaa tunnetasolla sujuvasti sen maailmaan uppoutuen, mutta historiallisen kuvauksen tasolla koin sen liioitellun ylitsepursuavaksi.

Kun näin kirjastossa Lundbergin uusimman teoksen, pelkäsin löytäväni Punaiselle osoitekirjalle jatkoa. Toinen puoli sydäntä ei onneksi sitä ole, mutta kirjan maantieteellisissä koordinaateissa on paljon toistoa. Myös tässä teoksessa nuori nainen lähtee yksin Pariisiin etsimään onneaan muodin maailmasta, ja päätyy Yhdysvaltoihin tekemään satumaista uraa, unohtaen juurensa ja jopa ruotsin kielen. Muuten tarina on erilainen, ja sen aika-akseli vaatimattomampi. Oikeastaan kirjan ”pihvi” sijoittuu 1970-80-luvuille Gotlannin saarelle, ja on kuvaus lapsiperheköyhyydestä hyvinvointivaltiossa.

Elin on nykyisyydessään menestynyt muotikuvaaja, jolla on mies, aikuistuva tytär ja unelmakämppä Manhattanilla. Viidenkympin kynnyksellä elämän kulisseissa kolisee tyhjyys, ja tyttären muutettua Juillardin taidekoulun opiskelija-asuntolaan avioliittoa ei tunnu pitävän kasassa mikään. Viimeinen niitti on, kun Elin ei ehdi tyttärensä synttäri-illallisille, minkä jälkeen aviomies Sam muuttaa erilleen. Nykyisyysaspekti kirjassa ei ole kovin omaperäinen, eikä se sellaisenaan muodostaisi massasta poikkeavaa tarinaa.

70-80-luvun meiningissä sen sijaan on potkua, sillä köyhyyden ja kurjuuden lisäksi teos kertoo gotlantilaisesta kyläyhteisöstä. Naapurin Aina toimii perheen adoptiomummona, ja lähikaupan Gerd osoittaa hyväsydämisyyttä senkin jälkeen, kun Elin jää kiinni maidon varastamisesta sisaruksilleen. Marianne-äiti on miehissä riippuva, alkoholismiin taipuvainen haihattelija, joka ei omalla työllään kykene perheen elatukseen. Perheen isä joutuu vankilaan ja pian löytyy uusi isä, jonka rahankäyttö on vielä holtittomampaa kuin Mariannella. Elin kirjoittaa isälleen kirjeitä vankilaan, mutta ei tiedä sen osoitetta. Koulussa hänen ainoa ystävänsä on tuleva velipuoli Fredrik, joka pystyy olemaan kiusaamatta resuisia, vääränlaisiin vaatteisiin pukeutuvia sisaruksia.

Elinin pahan olon taustalla on tragedia, josta hän vaikenee ja joka on tehnyt hänestä ”tyhjän taulun” läheisilleen. En osannut arvioida, kuinka uskottavaa hänen historiattomuutensa oli, mutta koin osan juonesta taas kerran epäuskottavana. Ainakin kökköjä ihmissuhteita tähän kirjaan mahtui kiitettävästi, eikä Elinin omaksuma amerikkalainen pintakiilto paljoa paikannut menneisyyden jättämiä haavoja ja aukkoja. Viimeisenä yrityksenä pelastaa parisuhdettaan ja suhdetta tyttäreensä Elin aloittaa visuaalisen päiväkirjan pitämisen. Kirjaan hän enimmäkseen piirtelee luonnonkukkia, noita huumaavia muistoja Gotlannin kivisiltä pellonreunoilta.

Taas kerran pikaluin Lundbergin teoksen koukuttuneesti, mutta en tiedä, mitä muistan siitä ensi viikolla tai ensi kuussa. 70-80-lukujen ajankuvasta pidin, ja pystyin samastumaan moneen ilmiöön, kuten ”Sommartider”-hitin kuuntelemiseen uusilla korvalappustereoilla. Kirjan Ruotsi-kuvaan mahtui ainakin rosoa ja särmikkyyttä, eikä Gotlantia ihannoitu kadotettuna paratiisina, vaan saarella asui tavallisia ihmisiä ongelmineen ja suruineen.

Siinä tämä teos erottui edukseen edellisestä, ettei siinä ollut historiallisia julkkishahmoja eikä avaintapahtumia – edes 9/11-iskuja ei muistaakseni mainittu ainakaan merkittävästi. Tästä kirjasta ei siis tullut oloa, että olisi käynyt kaupallishenkisessä museossa, vaan yksilöiden tarinat olivat yksityisiä ja heidän omiaan.

Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Kaalikääryleitä Bronxissa

Teos: Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina. (Otava, 2018)

En ennen tätä päivää tiennyt Tyyni Kalervosta (1900-1993), New Yorkin suomalaisyhteisön tahtonaisesta, vaikka Amerikan siirtolaisten historia on jo jonkun aikaa kiinnostanut. Eniten olen siihen tutustunut kaunokirjallisuuden kautta, varsinkin Antti Tuurin teosten välityksellä.

Teemu Luukka työskenteli 80-luvulla baarimikkona Kalervon omistamassa Little Finland-baarissa Manhattanilla, ja oppi näin tuntemaan legendaarisen pomonsa, joka edelleen jaksoi painaa pitkää päivää levottomanoloisilla nurkilla yli 80-vuotiaana. Luukan haaveena on pitkään ollut kirjoittaa yleisempi kirja New Yorkista, mutta yhteisten tuttavien ehdotuksesta hän päätyi kirjoittamaan Kalervon elämäkerran. Se ei kuitenkaan kerro vain Kalervosta ja hänen ravintoloistaan, vaan näkökulma on laajempi, yhteisöllinen ja sosiaalihistoriallinen.

Tyyni Kalervo, omaa sukua Hyryläinen, oli keskisuomalais-hämäläisen perheen kasvatti, Urho Kekkosen ikätoveri, joka eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin politisoituneessa ilmapiirissä. Hänen vanhempansa eivät osallistuneet kansalaissotaan, mutta varsinkin äiti oli aktiivinen sosialistisissa piireissä Helsingissä. Nuoren tytön tukiopettaja oli Otto Ville Kuusinen, ja koko Kuusisen klaani oli Hyryläisille niin tovereita kuin sukua.

Nuori Tyyni ei taas kansalaissodan jälkimainingissa jaksanut piitata politiikasta, vaan lähti kotinsa henkistä perimää pakoon Raumalle, jossa tutustui ensi kertaa ravintola-alaan Kauppakamarin tarkoilijana. Nainen ehti opiskella montaa alaa, ainakin sairaanhoitoa ja hierontaa, mutta ravintolabisnekset veivät naisen mukanaan muutaman vuoden Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen.

Tyyni oli Amerikkaan muuttaessaan 24-vuotias, ja vietti ensimmäiset kuukaudet kylmässä ja köyhässä Kanadassa. Meininki ei suuruuksista haaveilevaa neitoa miellyttänyt, vaan hän loikkasi luvattomasti Buffaloon ja sieltä New Yorkin. Luukka kuvaakin herkullisesti sen ajan paperittomuutta, ja sen tuomia käytännön haasteita. Töitä paperittomille siirtolaisille aina löytyi Isossa Omenassa, mutta hän ei voinut poistua maasta silloinkaan, kun varaa Suomen-matkaan olisi jo ollut.

Kirjassa kuvataan suomalaisyhteisön ”white flightia” Harlemista Bronxiin ja sieltä Manhattanille, jossa Tyyni piti viimeisintä Little Finland-juottolaansa vuodesta 1969 saakka. Varsinkin Harlemin ja Bronxin arjen kuvaus on herkullista, ja siinä nousee hyvin esiin myös suomalaisten sopeutuminen afroamerikkalaiseen menoon, vaikka suhteet eivät aina olleet kitkattomat. Tyynin baarit eivät olleet mitään leppoisia perheravintoloita, vaan niissä kävi narkkareita, prostituoituja, mafiosoja ja merimiehiä. Päiväsaikaan niissä saattoi kuitenkin saada kaalikääryleitä, ja muutenkin nostalginen Suomi-menyy oli hyvin esillä.

Tyyni ei ollut mikään puhdas pulmunen, vaan hän oli vilppiin ja silmänkääntötemppuihin taipuvainen, ja varsinkin alkoholia hän laimensi aina, kun silmä vältti. Juopuneilta hävisi arvoesineitä, eikä baarien kirjanpitokaan ollut täysin aukotonta. Monella tapaa hän oli diiva ja suuri persoona, joka jakoi mielipiteitä. Madamen jatkuva lämmin suhde Kekkosen kanssa oli jopa tragikoominen ”kortti”, jolla hän onnistui keplottelemaan itselleen milloin mitäkin etuoikeuksia. Eniten nauratti vanhan rouvan reissut Suomeen, joilta hän salakuljetti lakkalikööripulloja turkkinsa sisällä.

Teos on varsinainen runsaudensarvi, ja se kattaa myös valtavan määrä New Yorkin yleisempää historiaa. Joissain kohdissa skippasin sen ”faktabokseja”, joissa tunnelmoitiin yleisemmässä ajan hengessä. Omaan makuuni kirjassa oli hieman liikaa faktaa, mutta se ei millään muotoa laimentanut tämän eksoottisen ja rikkaan elämäntarinan tenhoa.

Kuvaliitteet edustavat kirjassa parhautta, ja eniten ihastutti ja puistatti Tyynin vanhuuden kokemus, jossa hän pääsi samaan kuvaan Donald Trumpin ja Rosa Parksin kanssa Ellis Islandin juhlagaalassa joskus 80-luvulla.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka ovat lähiaikoina matkaamassa New Yorkiin, koska tämän kirjan vinkkien perusteella voisi tehdä todella jännittävän ”finglish”-kiertueen moneen kaupunginosaan.

HELMET-haasteessa teos sopinee moneen kohtaan, mutta sijoitan sen kohtaan 30: ”Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.”

Santee maneetay

Teos: Robert Antoni: Karnevaalit (LIKE, 2005)

Käännös: Einari Aaltonen

Joulun aikana olen ehtinyt edistää maahaastettani, sillä hyllystä löytyi lukemattomia kirjoja ainakin seitsemästä eri maasta. Viime vuosikymmenellä olen keräillyt kaunokirjallisuutta varsinkin Karibian maista, mistä olen nyt kiitollinen, sillä hyllystäni löytyy teoksia monelta minulle tuntemattomalta pikkusaarelta.

Trinidadin ja Tobagon suhteen hyllyssäni on jopa yliedustusta: vaihtoehtoina olivat ainakin Robert Antoni, Shani Mootoo ja VS Naipaul. Noista saarista jopa tiedän jotain, sillä olen tavannut sieltä kotoisin olevia ihmisiä, ja juuri vähän aikaa sitten luin latvialaisten omituisesta siirtomaahankkeesta Tobagolla 1600-luvulla. Saaret ovat aidosti monikulttuurisia, mikä tekee paikallisesta kulttuurista jännittävän monipolvisen. Tästä hybridiydestä kertoo myös Robert Antonin romaani Karnevaalit, joka näyttää jääneen minulta kesken vuonna 2007.

Antoni tuli kuuluisaksi bestsellerillään Isoäitini eroottiset kansantarinat (mitä en myöskään ole lukenut). Hän on taustaltaan valkoihoisten valloittajien jälkikasvua, johon on sekoittunut kreoliverta. Teoksessa Karnevaali valkoihoinen yliopistomies William matkustaa kotipuoleen viettämään vuosittaista laskiaiskarnevaalia ystäviensä kanssa. Hän on aikanaan päässyt opiskelemaan New Yorkiin noinkutsutulla saaristipendillä, mutta on piinallisen tietoinen ihonväristään, joka tekee hänestä etuoikeutetun. Hänen suvullaan on ”vanhaa rahaa”, ja on tottunut elämään suojeltua elämää klubiensa suojeluksessa. William valitsee vierailuajaksi karnevaalin siksikin, että tietää hänen vanhempiensa olevan poissa kotoa sen aikana. Saaren rikkaat matkustavat tuolloin Barbadokselle golfaamaan ottaakseen hajuraon hampunpolttajista ja muusta roskaväestä.

Luin kirjaa enemmän etnologisena kertomuksena kuin romaanina. Romaanina teos ei ole ainakaan juonellisesti kummoinen: Robert on ollut teinistä saakka rakastunut serkkuunsa Racheliin, eikä tunnu pääsevän eroon pakkomielteestään, vaikka Rachel on jo neljättä kertaa naimisissa. Kun hän tapaa Rachelin sattumalta New Yorkin baarissa, hän tietää romanssin saavan uutta tuulta purjeisiinsa siitä huolimatta, että Rachel on kaupungissa viettämässä neljättä kuherruskuukauttaan espanjalaisen nuoren sotilaskarkurin kanssa. Suvun ranskalainen haara on palannut juurilleen Provenceen, mutta Rachelia veri vetää karnevaaleihin. Rakastetut kohtaavat serkusten tädin ylläpitämässä hotellissa, jonne Rachel lopulta saa porttikiellon, koska aiheuttaa talossa vesivahingon.

Kirjassa ryypätään ja poltetaan pilveä rankasti, ja muutenkin karnevaalin kuvaus on lähteelleen uskollista. Kiinnostavaa siinä on Maaemo-lahkon toiminnan kuvaus, sillä saarella lähes 20% tunnustaa rastafariuskoa, ja kuvatun tyyppisiä yhteisöjä taitaa olla joka niemessä ja notkossa. Robertin seurue ottaa karnevaaliteemakseen Maaemo-lahkon parodioinnin, ja esiintyy provosoivasti puolialastomana kaakaosäkkihameissa. Paljasrintaisia naisia ei edelleenkään hyväksytä katukuvassa 2000-luvulla, ja muutenkin katolisen kirkon läsnäolo aiheuttaa rietasteluun ikäviä reunaehtoja. Katolisten nunnien Maria-seura on myös liikkeellä HIV-valistajina, ja jo lentokentällä muistutetaan kumin käytön tärkeydestä.

”Santee maneetay”, eli kreolikielellä ”sans humanité” on tyypillinen karnevaalinajan toivotus, eli kehotus ryyppäämään epäinhimillisesti. Ryyppäämistä kiinnostavampaa on paikallisen ruokakulttuurin kuvaus, joka kertoo myös saarten suhteellisesta vauraudesta. Tässä tyypillinen ravintolamenyy:

”Alkupaloiksi oli täytettyjä taskuravunkilpiä, jamaikanpippuria, chip chip-cocktailpaloja – pieniä ostereita, jotka kulautetaan limetin ja chilikastikkeen kera. Kulhokaupalla höyryävää, tulisesti maustettua callaloo-keittoa. Bull-jhol-suolakalaa ja zabucaa, vanhaa orjaruokaa, jossa on suolattua turskaa ja alligaattoripäärynää.

Sitten seurasi lukuisia pääruokia, joita tuli katkeamattomana virtana ja jotka me jaoimme keskenämme. Curryvuohta ja buss up-shotia, itäintialaista leipää. Cascadoux’ta, turpeasuomuista jokikalaa miedon shristophene, mantelikurpitsan tapaisen vihanneksen kanssa höyrytettynä.” Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kulttuurisena kertomuksena Karnevaalit onnistuu paremmin kuin juonellisena romaanina, jonka pääteemaksi jää insesti/saaren asukkaiden sisäsiittoisuus. Toisaalta ”herkumpi serkku”-teema on uskottava, koska tässä kuvataan eristetyissä oloissa kasvaneita nuoria, jotka syystäkin lähetetään maailmalle etsimään onneaan ja tulevaa puolisoaan. Williamin parhaan ystävän Laurencen hahmo oli astetta kertojaa särmikkäämpi. Toki Laurence mustaihoisena ranskankielisenä kreolina on paljon seksikkäämpi postkoloniaali älykkö kuin kalpea kirjallisuuden assistentti William.

Kirjassa käsitellään saaren etnisiä jännitteitä monella tasolla. Euroopasta ja Amerikasta tulleisiin paluumuuttajiin ja satunnaisiin kävijöihin ei kaikkialla suhtauduta lämpimästi, vaan varsinkin valkoisiin naisiin suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Rachel saa ystäväporukan eräretkellä osakseen kohtuutonta häirintää, ja insidentit muistuttavat heitä aiemmasta raa’asta raiskauksesta, joka tapahtui, kun nuoret olivat vielä lukioikäisiä ja asuivat saarella pysyvästi. Onneksi kirjaan mahtuu paljon muutakin kuin serkkujen lihallista nostalgiaa, eivätkä hekään jääneet rypemään mahdottoman rakkauden hiipuvaan arinaan.

Pidin kirjasta vahvan paikallisen suutuntuman vuoksi, mutta luin sitä enemmän matkakertomuksena kuin romaanina. Trinidadin karnevaaleista näyttää hyllystäni löytyvän enemmänkin luettavaa, joten voin halutessani elää tätä aistien ilotulitusta uudelleen ja uudelleen. Intialaistaustaisen Shani Mootoon tuotanto kiinnosti minua tällä rastilla enemmän kuin Antonin, mutta omistamani kirja häneltä oli ruotsiksi, enkä juuri nyt mielessäni venynyt ottamaan vastaan karibialaisrytmejä sillä kielellä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 16/196: Trinidad ja Tobago. Aiempia rasteja suoritan viiveellä, koska aika moni kirja on jäänyt kesken.