Pössypuiston valaistuneet tähdet

Teos: Elizabeth Acevedo: Runoilija X (Karisto, 2019)

Suomennos: Leena Ojalatva

Aika usein somen syövereissä kohtaan kyselyjä, joissa etsitään lukemistoa nuorelle, joka lukee vähän ja sitäkin lähinnä pakotettuna. Tällaisiin kyselyihin on aina vaikea vastata, sillä en ainakaan itse ole omalla persoonallani onnistunut toimimaan lukuhalun nostattajana tuntemilleni nuorille.

Mutta nyt, nyt uskallan suositella, ja jopa runokirjaa vähän lukevalle teinille. Huh huh. Löysin nimittäin teoksen, joka voisi toimia lukuhaluttoman nuoren rippilahjana, tai lukemistona rippileirin aikana. Kyseessä on runomuotoinen romaani, jossa liikutaan New Yorkin Harlemissa ja käydään erittäin vastenmielistä ”vahvistusopetusta” eli katolisten nuorten rippikoulua.

Kirjan kertoja on 16-vuotias Xiomara, alias Mira, Dominikaanisesta tasavallasta tulleiden maahanmuuttajien jälkeläinen, jotka ovat saaneet lapsensa kypsässä iässä. Mami on syvästi uskova katolilainen, joka pitää kaksostensa syntymää Jumalan ihmeensä, ja omistautuu kodilleen ja lapsilleen sataprosenttisesti. Hän on saanut myös Papin pysymään poissa bodegoista ja rommin juonnista, ja perhe on niin kunniallinen kuin Harlemissa musta perhe voi suinkaan olla. Xiomaran veljellä Xavierilla kaikki asiat tuntuvat sujuvan helpommin kuin siskollaan: hän on päässyt akateemisilla saavutuksillaan pois ghettosta lasipalatsia muistuttavaan eliittikouluun, kun taas Xiomara käy paikallista high schoolia ja turhautuu.

Xiomaran elämä muuttuu, kun hän saa uuden äidinkielen opettajan, neiti Galianon, joka perustaa kouluun lavarunouskerhon. Hän ei kerhon alkuvaiheessa edes uskalla tulla mukaan, vaikka opiskelee genreä YouTuben videoiden pohjalta ahkerammin kuin kukaan muu.

Kirjassa käsitellään kehonkuvan, seksuaalisuuden, seurustelun, päihteiden käytön ja muiden ”normiteinien” teemojen lisäksi uskonnollista identiteettiä, raikkaalla ja moniuloitteisella tavalla. Xiomara elää elämäänsä ehkä maailman vapaamielisimmässä kaupungissa, ja joutuu piilottelemaan seurusteluaan äidiltä ja tämän kirkkokavereilta. Toisaalta isä Sean on tärkeä keskustelukumppani, joka ei anna ihan pölhöjä vastauksia kasvavan nuoren kysymyksiin.

Tässä kirjassa eletään dominikaanilaista kulttuuria newyorkilaisessa ”taskussa”, puhutaan paikallista murretta, ja uhataan kapinallisia nuoria kuuliaisuuslomalla vanhempien kotimaahan. Näin omasta näkökulmastani en pitäisi tuota rangaistuksena, eikä Xiomarakaan ole varma, onko se uhka vaiko mahdollisuus. Espanjaa kirjassa puhutaan runsaasti, ja lukija joutuu välillä pähkäilemään pitkien sitaattien merkitystä. Itse pidin paljon espanjankielisistä osioista, vaikka en kaikkea ymmärtänytkään, sillä tekstin suullisuus välittyy erinomaisesti niiden kautta. Dominikaanisen tasavallan juuristaan Acevedo muistaa seuraavaa:

”Esivanhemmat: ylititte ankarimmat vedet/&vedet&vedet/&vastarannalla/yhä haukkoen/henkeä/unelmoitte meidät/ylös vuorovedestä/&me nousemme/teidän vuoksenne/teidän ansiostanne.”

Olen aivan innoissani kirjan löytämisestä siksikin, että saan tällä kuitattua maahaasteessani kohdan 43/196: Dominikaaninen tasavalta. Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 10 ”Rodullistetun kirjailijan teos”, vaikka se sopisi ainakin viiteen muuhunkin kohtaan.

Mainokset

Kaalikääryleitä Bronxissa

Teos: Teemu Luukka: New Yorkin uhmatar. Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina. (Otava, 2018)

En ennen tätä päivää tiennyt Tyyni Kalervosta (1900-1993), New Yorkin suomalaisyhteisön tahtonaisesta, vaikka Amerikan siirtolaisten historia on jo jonkun aikaa kiinnostanut. Eniten olen siihen tutustunut kaunokirjallisuuden kautta, varsinkin Antti Tuurin teosten välityksellä.

Teemu Luukka työskenteli 80-luvulla baarimikkona Kalervon omistamassa Little Finland-baarissa Manhattanilla, ja oppi näin tuntemaan legendaarisen pomonsa, joka edelleen jaksoi painaa pitkää päivää levottomanoloisilla nurkilla yli 80-vuotiaana. Luukan haaveena on pitkään ollut kirjoittaa yleisempi kirja New Yorkista, mutta yhteisten tuttavien ehdotuksesta hän päätyi kirjoittamaan Kalervon elämäkerran. Se ei kuitenkaan kerro vain Kalervosta ja hänen ravintoloistaan, vaan näkökulma on laajempi, yhteisöllinen ja sosiaalihistoriallinen.

Tyyni Kalervo, omaa sukua Hyryläinen, oli keskisuomalais-hämäläisen perheen kasvatti, Urho Kekkosen ikätoveri, joka eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan varsin politisoituneessa ilmapiirissä. Hänen vanhempansa eivät osallistuneet kansalaissotaan, mutta varsinkin äiti oli aktiivinen sosialistisissa piireissä Helsingissä. Nuoren tytön tukiopettaja oli Otto Ville Kuusinen, ja koko Kuusisen klaani oli Hyryläisille niin tovereita kuin sukua.

Nuori Tyyni ei taas kansalaissodan jälkimainingissa jaksanut piitata politiikasta, vaan lähti kotinsa henkistä perimää pakoon Raumalle, jossa tutustui ensi kertaa ravintola-alaan Kauppakamarin tarkoilijana. Nainen ehti opiskella montaa alaa, ainakin sairaanhoitoa ja hierontaa, mutta ravintolabisnekset veivät naisen mukanaan muutaman vuoden Amerikan-siirtolaisuuden jälkeen.

Tyyni oli Amerikkaan muuttaessaan 24-vuotias, ja vietti ensimmäiset kuukaudet kylmässä ja köyhässä Kanadassa. Meininki ei suuruuksista haaveilevaa neitoa miellyttänyt, vaan hän loikkasi luvattomasti Buffaloon ja sieltä New Yorkin. Luukka kuvaakin herkullisesti sen ajan paperittomuutta, ja sen tuomia käytännön haasteita. Töitä paperittomille siirtolaisille aina löytyi Isossa Omenassa, mutta hän ei voinut poistua maasta silloinkaan, kun varaa Suomen-matkaan olisi jo ollut.

Kirjassa kuvataan suomalaisyhteisön ”white flightia” Harlemista Bronxiin ja sieltä Manhattanille, jossa Tyyni piti viimeisintä Little Finland-juottolaansa vuodesta 1969 saakka. Varsinkin Harlemin ja Bronxin arjen kuvaus on herkullista, ja siinä nousee hyvin esiin myös suomalaisten sopeutuminen afroamerikkalaiseen menoon, vaikka suhteet eivät aina olleet kitkattomat. Tyynin baarit eivät olleet mitään leppoisia perheravintoloita, vaan niissä kävi narkkareita, prostituoituja, mafiosoja ja merimiehiä. Päiväsaikaan niissä saattoi kuitenkin saada kaalikääryleitä, ja muutenkin nostalginen Suomi-menyy oli hyvin esillä.

Tyyni ei ollut mikään puhdas pulmunen, vaan hän oli vilppiin ja silmänkääntötemppuihin taipuvainen, ja varsinkin alkoholia hän laimensi aina, kun silmä vältti. Juopuneilta hävisi arvoesineitä, eikä baarien kirjanpitokaan ollut täysin aukotonta. Monella tapaa hän oli diiva ja suuri persoona, joka jakoi mielipiteitä. Madamen jatkuva lämmin suhde Kekkosen kanssa oli jopa tragikoominen ”kortti”, jolla hän onnistui keplottelemaan itselleen milloin mitäkin etuoikeuksia. Eniten nauratti vanhan rouvan reissut Suomeen, joilta hän salakuljetti lakkalikööripulloja turkkinsa sisällä.

Teos on varsinainen runsaudensarvi, ja se kattaa myös valtavan määrä New Yorkin yleisempää historiaa. Joissain kohdissa skippasin sen ”faktabokseja”, joissa tunnelmoitiin yleisemmässä ajan hengessä. Omaan makuuni kirjassa oli hieman liikaa faktaa, mutta se ei millään muotoa laimentanut tämän eksoottisen ja rikkaan elämäntarinan tenhoa.

Kuvaliitteet edustavat kirjassa parhautta, ja eniten ihastutti ja puistatti Tyynin vanhuuden kokemus, jossa hän pääsi samaan kuvaan Donald Trumpin ja Rosa Parksin kanssa Ellis Islandin juhlagaalassa joskus 80-luvulla.

Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka ovat lähiaikoina matkaamassa New Yorkiin, koska tämän kirjan vinkkien perusteella voisi tehdä todella jännittävän ”finglish”-kiertueen moneen kaupunginosaan.

HELMET-haasteessa teos sopinee moneen kohtaan, mutta sijoitan sen kohtaan 30: ”Kirjan kannessa on kaupunkimaisema.”

Santee maneetay

Teos: Robert Antoni: Karnevaalit (LIKE, 2005)

Käännös: Einari Aaltonen

Joulun aikana olen ehtinyt edistää maahaastettani, sillä hyllystä löytyi lukemattomia kirjoja ainakin seitsemästä eri maasta. Viime vuosikymmenellä olen keräillyt kaunokirjallisuutta varsinkin Karibian maista, mistä olen nyt kiitollinen, sillä hyllystäni löytyy teoksia monelta minulle tuntemattomalta pikkusaarelta.

Trinidadin ja Tobagon suhteen hyllyssäni on jopa yliedustusta: vaihtoehtoina olivat ainakin Robert Antoni, Shani Mootoo ja VS Naipaul. Noista saarista jopa tiedän jotain, sillä olen tavannut sieltä kotoisin olevia ihmisiä, ja juuri vähän aikaa sitten luin latvialaisten omituisesta siirtomaahankkeesta Tobagolla 1600-luvulla. Saaret ovat aidosti monikulttuurisia, mikä tekee paikallisesta kulttuurista jännittävän monipolvisen. Tästä hybridiydestä kertoo myös Robert Antonin romaani Karnevaalit, joka näyttää jääneen minulta kesken vuonna 2007.

Antoni tuli kuuluisaksi bestsellerillään Isoäitini eroottiset kansantarinat (mitä en myöskään ole lukenut). Hän on taustaltaan valkoihoisten valloittajien jälkikasvua, johon on sekoittunut kreoliverta. Teoksessa Karnevaali valkoihoinen yliopistomies William matkustaa kotipuoleen viettämään vuosittaista laskiaiskarnevaalia ystäviensä kanssa. Hän on aikanaan päässyt opiskelemaan New Yorkiin noinkutsutulla saaristipendillä, mutta on piinallisen tietoinen ihonväristään, joka tekee hänestä etuoikeutetun. Hänen suvullaan on ”vanhaa rahaa”, ja on tottunut elämään suojeltua elämää klubiensa suojeluksessa. William valitsee vierailuajaksi karnevaalin siksikin, että tietää hänen vanhempiensa olevan poissa kotoa sen aikana. Saaren rikkaat matkustavat tuolloin Barbadokselle golfaamaan ottaakseen hajuraon hampunpolttajista ja muusta roskaväestä.

Luin kirjaa enemmän etnologisena kertomuksena kuin romaanina. Romaanina teos ei ole ainakaan juonellisesti kummoinen: Robert on ollut teinistä saakka rakastunut serkkuunsa Racheliin, eikä tunnu pääsevän eroon pakkomielteestään, vaikka Rachel on jo neljättä kertaa naimisissa. Kun hän tapaa Rachelin sattumalta New Yorkin baarissa, hän tietää romanssin saavan uutta tuulta purjeisiinsa siitä huolimatta, että Rachel on kaupungissa viettämässä neljättä kuherruskuukauttaan espanjalaisen nuoren sotilaskarkurin kanssa. Suvun ranskalainen haara on palannut juurilleen Provenceen, mutta Rachelia veri vetää karnevaaleihin. Rakastetut kohtaavat serkusten tädin ylläpitämässä hotellissa, jonne Rachel lopulta saa porttikiellon, koska aiheuttaa talossa vesivahingon.

Kirjassa ryypätään ja poltetaan pilveä rankasti, ja muutenkin karnevaalin kuvaus on lähteelleen uskollista. Kiinnostavaa siinä on Maaemo-lahkon toiminnan kuvaus, sillä saarella lähes 20% tunnustaa rastafariuskoa, ja kuvatun tyyppisiä yhteisöjä taitaa olla joka niemessä ja notkossa. Robertin seurue ottaa karnevaaliteemakseen Maaemo-lahkon parodioinnin, ja esiintyy provosoivasti puolialastomana kaakaosäkkihameissa. Paljasrintaisia naisia ei edelleenkään hyväksytä katukuvassa 2000-luvulla, ja muutenkin katolisen kirkon läsnäolo aiheuttaa rietasteluun ikäviä reunaehtoja. Katolisten nunnien Maria-seura on myös liikkeellä HIV-valistajina, ja jo lentokentällä muistutetaan kumin käytön tärkeydestä.

”Santee maneetay”, eli kreolikielellä ”sans humanité” on tyypillinen karnevaalinajan toivotus, eli kehotus ryyppäämään epäinhimillisesti. Ryyppäämistä kiinnostavampaa on paikallisen ruokakulttuurin kuvaus, joka kertoo myös saarten suhteellisesta vauraudesta. Tässä tyypillinen ravintolamenyy:

”Alkupaloiksi oli täytettyjä taskuravunkilpiä, jamaikanpippuria, chip chip-cocktailpaloja – pieniä ostereita, jotka kulautetaan limetin ja chilikastikkeen kera. Kulhokaupalla höyryävää, tulisesti maustettua callaloo-keittoa. Bull-jhol-suolakalaa ja zabucaa, vanhaa orjaruokaa, jossa on suolattua turskaa ja alligaattoripäärynää.

Sitten seurasi lukuisia pääruokia, joita tuli katkeamattomana virtana ja jotka me jaoimme keskenämme. Curryvuohta ja buss up-shotia, itäintialaista leipää. Cascadoux’ta, turpeasuomuista jokikalaa miedon shristophene, mantelikurpitsan tapaisen vihanneksen kanssa höyrytettynä.” Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kulttuurisena kertomuksena Karnevaalit onnistuu paremmin kuin juonellisena romaanina, jonka pääteemaksi jää insesti/saaren asukkaiden sisäsiittoisuus. Toisaalta ”herkumpi serkku”-teema on uskottava, koska tässä kuvataan eristetyissä oloissa kasvaneita nuoria, jotka syystäkin lähetetään maailmalle etsimään onneaan ja tulevaa puolisoaan. Williamin parhaan ystävän Laurencen hahmo oli astetta kertojaa särmikkäämpi. Toki Laurence mustaihoisena ranskankielisenä kreolina on paljon seksikkäämpi postkoloniaali älykkö kuin kalpea kirjallisuuden assistentti William.

Kirjassa käsitellään saaren etnisiä jännitteitä monella tasolla. Euroopasta ja Amerikasta tulleisiin paluumuuttajiin ja satunnaisiin kävijöihin ei kaikkialla suhtauduta lämpimästi, vaan varsinkin valkoisiin naisiin suhtaudutaan jopa vihamielisesti. Rachel saa ystäväporukan eräretkellä osakseen kohtuutonta häirintää, ja insidentit muistuttavat heitä aiemmasta raa’asta raiskauksesta, joka tapahtui, kun nuoret olivat vielä lukioikäisiä ja asuivat saarella pysyvästi. Onneksi kirjaan mahtuu paljon muutakin kuin serkkujen lihallista nostalgiaa, eivätkä hekään jääneet rypemään mahdottoman rakkauden hiipuvaan arinaan.

Pidin kirjasta vahvan paikallisen suutuntuman vuoksi, mutta luin sitä enemmän matkakertomuksena kuin romaanina. Trinidadin karnevaaleista näyttää hyllystäni löytyvän enemmänkin luettavaa, joten voin halutessani elää tätä aistien ilotulitusta uudelleen ja uudelleen. Intialaistaustaisen Shani Mootoon tuotanto kiinnosti minua tällä rastilla enemmän kuin Antonin, mutta omistamani kirja häneltä oli ruotsiksi, enkä juuri nyt mielessäni venynyt ottamaan vastaan karibialaisrytmejä sillä kielellä.

Maahaasteessa olen nyt kohdassa 16/196: Trinidad ja Tobago. Aiempia rasteja suoritan viiveellä, koska aika moni kirja on jäänyt kesken.

Historian havinaa lyhytjänteisille

Teos: Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. (Aula &co, 2018)

Suomennos: Sarianna Silvonen

Tom Hazard on lontoolaisen yläkoulun uusi historianopettaja, joka saa 12-vuotiaissa aikaan taianomaista ryhdistäytymistä. Hänen tarinankerron taitonsa on vangitseva, ja lähikortteleihin liittyvä muistinsa ilmiömäinen. Välillä mies käyttäytyy kummasti oppitunneilla, kärsii pahoista päänsäryistä ja tuntuu vetäytyvän omiin maailmoihinsa, mutta lasten vanhemmilta saatu palaute kertoo omaa tarinaansa. Tähtiopettajasta halutaan pitää kiinni, sillä vastaavia pedagogisia lahjakkuuksia on vaikea saada sitoutumaan Tower Hamletsin ongelmanuoria pursuavaan valtion kouluun. 

Matt ihastuu päätä pahkaa ranskanopettaja Camilleen, mutta pelkää tunteidensa osoittamista siksikin, että ”päivänkorentoihin” liiallinen sekaantuminen on häneltä kiellettyä. Hän kuuluu salaiseen yhdistykseen, jonka säännöissä kielletään ihmisolioihin rakastuminen. Tämä siksi, että rakastuminen johtaa automaattisesti vaikeuksiin, jos ei kumppanin niin ainakin ulkomaailman taholta. Eikä ihme, koska oikeasti Tom on yli 400-vuotias albatrossi, ”alba”, eli hitaasti vanheneva poikkeusyksilö. 

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään on kevyt ja toiminnallinen aikuisten satu, jossa tavataan muun muassa Shakespeare, kapteeni Cook, Scott Fitzgerald ja suuri määrä noitavainon riivaamia ihmisiä. Teoksen keskiössä on Lontoo, mutta Tom Hazard ehtii pitkän elämänsä aikana elää myös Pariisissa, ympäri Yhdysvaltoja, Islannissa ja Kanadassa. Hän pääsee laivapojaksi Tyynenmeren saaria valloittamaan, kokeilee mainarin kovaa elämää kuparikaivoksissa Arizonassa, mutta onnellisin hän on kausina, jolloin hän voi elättää itseään muusikkona. Silti luutun tai pianonsoitto vievät hänet liian lähelle inhimillisiä tunteita, rakastumisen kiihkoa, jonka tietää olevan hänelle hengenvaarallista. 

Vaikka teksti oli helppoa ja melkein liiankin sujuvaa, en ahmaissut tätä yhdeltä istumalta, vaikka potentiaalia tässä on juuri sellaiseksi teokseksi. Pidin Tomista henkilöhahmona, vaikka paikoitellen koin, että Haig laittaa postmodernin ihmisen 1600-luvun teemapuistoon. Tom kohtaa ensirakkautensa ollessaan oikeasti 18-vuotias, orvoksi jääneen hedelmäkauppias-Rosen, joka asuu siskonsa kanssa kahdestaan omassa talossaan Hackneyssä. Ja vaikka 1600-luvun miljöön kuvaus on verevää, en ollut täysin vakuuttunut rakkaustarinan uskottavuudesta. Koin, että mentaliteettien tasolla kirjasta jäi paljon uupumaan, tai vaihtelut eri aikakausien välillä olivat niin nopeita, että paikoitellen kirja sortui pinnallisiin huitaisuihin. 

Luinkin tätä ensin nuortenkirjana, ja uskoisin sen keskeisenä kohderyhmänä olevan itseäni nuoremmat lukijat. Kirjan tarjoama historiallinen anti on kuin kävisi fuusioruokaa tarjoavassa buffetissa: kaikkea voi maistaa vähän, mutta ruokalajeja on vaikea muistaa jälkikäteen. 1600-luvulle sukellettiin jo hieman pidemmäksi aikaa, maisteltiin kyyhkyspiirasta ja palsternakkamuhennosta, mutta muut seikkailut jäivät lyhytjänteisiksi. Teoksen nykyisyydessä oli ehkä terävimpiä havaintoja, joiden kautta lukija voi pohdiskella omaa suhdettaan elettyyn historiaan. 

En kuulu teoksen kohderyhmään, koska luen paljon historiallista fiktiota ja arvostan huolellista pohjatyötä. Yleensä pidän myös enemmän sellaisista historiankuvauksista, jotka eivät pursua merkkihenkilöitä. Tässä julkkisten litania oli vähintään yhtä rasittava kuin Enni Mustosella, ja yhteen kirjaan oli ympätty vielä neljän vuosisadan kulttuuri-ikonit. Muuten aikamatkailun idea oli fantasiakirjallisuuden perussettiä, ei hirvittävän kekseliästä sellaista, mutta toimivaa juonen punonnan kannalta. 

Olen lukenut monia brittiromaaneja, joiden taustalla luulen olevan laskelmoitu menestysromaanin kaava, ja tämä kuuluu niihin kirkkaasti. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja uskon sen menestyvän vielä paremmin. Ongelmana tämän tyyppisten hyvän mielen fantasiateosten kanssa on, että ne pyrkivät miellyttämään keskivertolukijaa, joka tässä tapauksessa on kai nuorehko kaupunkilainen, jonka ymmärrys historiasta on sosiaalisen median värittämä. Ainakaan scifin ja fantasian suurkuluttajille tämä ei ole suunnattu, mutta sopisi hyvin jollekulle, joka vasta tutustuu noihin genreihin. 

Musapuolella kirja miellytti minua eniten, ja päähäni jäi soimaan muun muassa Don Henleyn ”Boys of Summer” vuodelta 1984. Sille annan pointsit, koska en kyseistä biisiä edes muistanut, vaikka se oli niin tunnelmallinen.  

Kotkanpojan karu maailmankiertue

StatovciTeos: Pajtim Statovci: Tiranan sydän (Otava, 2016)

Aloitin Tiranan sydämen pian sen julkaisun jälkeen, ja sain sen loppuun kaksi vuotta myöhemmin. Lukemisessa ei ollut ainakaan kieleen tai kerrontaan liittyvää ongelmaa, vaan ehkä minua vaivasi teosta aloittaessani empatiaähky. Teoksen alkupuoli on aika murheellinen, ja muistaakseni jaksoin nuorten albaanipoikien maastapakokuvausta siihen saakka, kun Bujar tuli työnantajansa raiskaamaksi.

Luin kirjan toisella kierroksella kokonaan alusta, ja olin ilmeisesti vireämmällä tuulella, koska sain sen nyt luettua melkein yhdeltä istumalta. Minulla ei ole tietoa Albanian lähihistoriasta enempää kuin muilla ikäisilläni keskivertokansalaisilla, eikä maa ole ainakaan toistaiseksi ollut matkahaaveideni kärkisijoilla. Maata olen tiiraillut joskus 1980-luvulla laivan kannelta jossain Korfun saaren edustalla. Tuolloin maa oli ehdottoman suljettu, ja siihen liittyi pelonsekaista kauhua.

Teoksessa naapurin pojat, Bujar ja Agim, karkaavat kotoaan 15-16-vuotiaina pian kommunismin kaatumisen jälkeen. Bujar on juuri menettänyt isänsä hoitamattomaan syöpään, ja äidinkin terveys on vaakalaudalla. Agimin länsisuuntautunut perhe on varakkaampi, ja tämän vanhemmat ruokkivat Bujaria ja tämän siskoa pitkään heidän äitinsä masennuksen aikana. Agimin isältä varastetuilla säästöillä pojat pystyvät elämään herroiksi muutaman viikon, minkä jälkeen alkaa kolkko pakomatka kohti myyttistä länttä.

Sukupuoli-identiteetti ja etninen identiteetti/kansallisuus nousevat rinnakkaisiksi teemoiksi, ja kirjan anonyymiksi siirtyvä kertoja kokee olevansa etnisen taustansa kanssa vielä enemmän hukassa kuin sukupuolen tai seksuaalisuuden. Italiassa hänen on oltava albaani turvapaikkaa hakiessa, mutta Berliinissä hän on bosnialainen, Madridissa italialainen, New Yorkissa espanjalainen, Suomessa turkkilainen – hän kertoo uusille ihmisille koko ajan parannettua versiota pakotarinastaan, onhan hän megalomaanisen tarinankertojan lapsi.

Suomi on tarinassa vain yksi etappi, jossa kertoja kohtaa rakkauden transsukupuolisen naisen hahmossa. Nuori teologian opiskelija Tanja on korjausprosessissa, ja hänen ystävänsä haluavat suojella häntä ylilyönneiltä rakkaussuhteissa. Kertojalle Tanjan vauras sukutausta muodostuu suuremmaksi ymmärryksen muuriksi kuin hänen muutoksessa oleva sukupuolisuutensa. Suhde on traaginen, eikä kuvausta kevennä paljoa päähenkilön parodinen osallistuminen talent-kilpailuun vale-Tanjana. Varsinkaan, kun hän tekee tämän rakastetultaan piilossa.

Tiranan sydän on kevytlukuinen, mutta emotionaalisesti raskas, vakava ja traaginen teos, jossa vertaillaan aiheellisesti ja osuvasti Euroopan eri laitojen ihmisten huolia ja murheita. Sukupuolivähemmistöjen oikeudetkin asettuvat huolten spektrillä eri kohdille riippuen siitä, millaisissa oloissa eletään materiaalisesti. Statovci tuo romaaniinsa ansiokkaasti myös paikallisia albanialaisia tarinoita, joissa sukupuolen käsityksiä on venytetty. Toisaalta kirjassa kuvataan äärimmäisen konservatiivista yhteiskuntaa, jossa edelleen 1990-luvulla miehet kourivat muniaan julkisella paikalla miehekkyyden osoituksena.

Transsukupuolisuudesta olen viime aikoina lukenut monta fiktiivistä teosta, jossa aihetta lähestytään vahvasti ilmiö edellä. Sellaiset teokset tarjoavat helppoa samastumispintaa ja vertaistukea prosessin keskellä oleville ihmisille ja heidän omaisilleen. Tiranan sydän lähestyy sukupuolen moninaisuutta tarinankerronta edellä, ja se tekee tästä romaanista kaunokirjallisesti vahvan ja uskottavan esityksen aiheesta.

Herra Lewis Hennalan kasarmilla

huomenna kevätTeos: Pasi Pekkola: Huomenna kevät palaa (Otava, 2018)

Vuosi 1918 alkoi olla minun lukemistoissani loppuun taputeltu teema jo alkuvuodesta, mutta on näitä romaaneja silti tipahdellut senkin jälkeen, välillä kieltämättä muun lukemiston puutteessa.

Pasi Pekkolan aiempaan Kiina-aiheiseen romaaniin olin  ihastunut, ja tiesin romaanissa Huomenna kevät palaa olevan myös vahva lapsinäkökulma. Aloitin romaanin lukemisen jo alkusyksystä, mutta sain sen loppuun vasta tällä viikolla. Takkuilu ei ainakaan johtunut kielestä, henkilöhahmoista, eikä juonestakaan, joka oli uskottava, mutta kekseliäs. Ehkä kärsin empatiavajeesta: lasten sota-aiheisia teoksia olen lukenut liikaa varsinkin muista sodista ja muilta mantereilta. Näkökulma ei varsinaisesti muutu, olipa kyseessä Kambodzha, Syyria vaiko Fellmanin pelto.

Teoksessa on kolme kertojaa, Eeva, Eino ja ”Kukkakeppi”-Henrik, jotka ovat kotoisin samasta Villilähteen kylästä Lahden kupeesta. Eeva ja Eino ovat punakaartilaisen lapsia, ja Henrik läheisen kartanon nuorin poika, juuri ja juuri kelpoinen sotimaan. Henrik on jo ennen sotaa lähennellyt teini-ikää lähestyvää Eevaa isäntämiehen elkein; myöhemmin Hennalassa hän ei ole tuntevinaan tyttöä. Henrikistä tulee valkoisten parissa legendaarinen ”Hurja-Henkka”, joka suorittaa punaisten teloituksia konemaisesti ja tunteettomasti, koska käsky käy.

Kukaan näistä nuorista ei selviä sodasta ilman syviä traumoja. Eeva ja Eino otetaan kasvateiksi maatilalle Pohjanmaalle, mutta kumpikaan ei juurru vieraaseen maakuntaan. Eeva lähtee maailmalle, ja Eino kokee olevansa siskonsa hylkäämä. Hänestä tulee naimakauppojen kautta menestynyt liikemies, mutta vierauden kokemus vaimon yltäkylläisyyteen tottuneessa suvussa on vahva. Henrik taas pakenee häpeäänsä Amerikkaan, jossa hän elää ulkopuolisen tarkkailijan yksinäistä elämää suomalaisen yhteisön reunamilla.

Kirjassa on kolme aikatasoa, sodan tapahtumat, 1930-luvun loppu ja 1950-luku, jolloin lapset ovat nelikymppisiä. Vaikka lapsuuden kuvaus oli koskettavaa, pidin enemmän sodan seurausten kuvauksesta. Varsinkin Henrikin New York-kuvaus oli riipivää, koska hän ei päässyt sodan varjoista eroon siirtolaisenakaan. Tuntui, että sinne muuttaneiden muistot olivat kitkerämpiä kuin kotiin jääneiden. Henrikin pakkomielle luontaislääketieteeseen pitää sisällään piilotetun fasismin siemenen, eikä hänen ammatillinen toimintansa Suomessakaan tunnu kestävän päivänvaloa.

Eevan ja hänen ystävänsä Ellenin ystävyydessä oli ripaus Bonniea tai Clydea, tai Thelmaa ja Louisea. Näiden keski-ikäisten orpojen elämänasenne oli harvinaisen dekadentti ja juureton, ja koin kauhua lukiessani Eevan visiiteistä tohtori Koivusen vastaanotolle. Kirja sai minut pohtimaan vaihtoehtohoitojen ja ns. uskomushoitojen historiaa aivan uudesta näkökulmasta, mikä oli yllättävä plussa teoksessa, jonka pääteema oli kansalaissota.

Tässä teoksessa ja äskettäin lukemassani Tapani Heinosen romaanissa Ja satakieli lauloi Fellmanin pellolla oli päällekkäisiä teemoja, ja osittain koin lukevani samaa kirjaa kahdesti. Pekkolan teos on kuitenkin rakenteellisesti helppolukuisempi ja kompaktimpi esitys naisten ja lasten asemasta sodan loppumetreillä.  Lahden kaupungin kasvua ja kehitystä kuvataan myös tarkkapiirteisesti ja lämmöllä. Se oli vetävää kerrontaa myös kaupunkia huonosti tuntevalle lukijalle.

En aina innostu elävistä eläinhahmoista romaaneissa, mutta Einon herra Lewis-kanin läsnäolo lohdutti lohduttomimmissa kohdissa. Satujen ja tarinoiden korjaavasta roolista traumakokemuksissa teos antaa varsin kattavan esityksen. Myös hevosten rooli kasvaa loppua kohti metaforiseksi, ja pidin varsinkin kansikuvan symboliikasta.

Ehkä tämä teos oli vahvempi sisarussuhteen kuvauksena ja puheenvuorona lääketieteen etiikasta kuin sotakirjana. Se miellyttänee varmasti sellaisia lukijoita, jotka ovat enemmän kiinnostuneita sodan psykologisista vaikutuksista kuin itse taisteluista ja toiminnasta.

Lukulistallani vuoden 1918 suhteen on vielä ainakin Jari Järvelän Kosken kahdella puolen, joka näyttää päässeen kuuden Finlandia-finalistin joukkoon tänään. Kai näistä tuoreista kansalaissota-teoksista voisi joku päivä tehdä jonkun vertailevan koosteen, jos virtaa riittää.

Minnesotan luterilaisella hautuumaalla

hustvedtTeos: Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia (Otava, 2008), 364 s.

Käännös: Kristiina Rikman

Mistä sain: Kierrätyshyllystä

Siri Hustvedt, yhdessä aviomiehensä Paul Austerin kanssa, ovat edustaneet minulle pitkään liian etabloitunutta kirjallisuutta. Yhden teoksen Hustvedtiltä luin jo 1990-luvulla, jolloin hän ei vielä ollut kuuluisa, ja nimi jäi silloin mieleen omaperäisenä kertojana. Austeria olen lukenut vähemmän kuin hänen vaimoaan, mutta noin ylipäänsä teokset, joissa liikutaan New Yorkin taiteilijapiireissä tuntuvat edelleen liian yliedustetuilta.

Amerikkalainen elegia on tyypillinen New York-teos, jossa hyväosaisten, korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten ongelmia ratkotaan psykoanalyytikon sohvalla. Mutta se on myös 9/11-teos ja siirtolaisteos, jossa norjalaisten ja jamaikalaisten maahanmuutto ristivalottuu kiinnostavalla tavalla. Siinä myös poistutaan New Yorkista moneen otteeseen, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Kirjassa kaksi keski-ikäistä sisarusta, Inga ja Erik, tekevät surutyötä professori-isänsä poismenon jälkeen. Erik on eronnut psykoterapeutti, ja Inga leskeksi jäänyt kirjailija. Ingalla on enemmän huolia kuin veljellään, koska hänen ex-miehensä aiheuttaa draamaa vielä haudan takaa ja hänen tyttärensä on traumatisoitunut oltuaan lähellä 9/11-tapahtumia. Erik on suvun terapeutti, mutta tarinan aikana hän joutuu kohtaamaan myös omia heikkouksiaan ja lukkojaan.

Minnesotan-puolen kuvaus on kiinnostavampaa kuin New Yorkin, ja norjalaisyhteisön kuvauksessa on taatusti paljon yhteistä suomalaisten siirtolaisten polkujen kanssa. Kirjassa palataan sisarusten lapsuuden maisemiin, vanhalle sukutilalle, luterilaiseen kirkkoon ja hautausmaalle – paikkoihin, joiden arvomaailma on erilainen kuin New Yorkissa. Luterilaista mentaliteettia tutkitaan pappishahmojen, heidän oman collegen ja kirkon rituaalien kautta. Vaikka sisarukset eivät ole erityisen uskonnollisia, heidän lapsuusmuistonsa tuntuvat liittyvän vahvasti etnisesti merkittyyn uskonnollisuuteen.

Hustvedt tekee myös tarkkoja havaintoja norjalaissiirtolaisten kielenkäytöstä, eikä lienee kummallista, että kolmannen polven siirtolainen, sisarusten isä Lars puhuu vielä nuorena kömpelöä sekakieltä. Minnesotan maalaisyhteisöissä lapset ovat kasvaneet norjan kielen keskellä kouluun menoon saakka, ja kielen ylläpitäminen on ollut suvuissa tärkeää.

Jamaikan historia avautuu Erikin uuden vuokralaisen, Mirandan ja tämän tyttären Eglantinen kautta. Lapseton Erik ihastuu vuokralaiseensa ja haluaisi toimia Eggyn varaisänä. Eggyllä on kuitenkin biologinen isä kuvioissa, eikä tämä katso uutta orastavaa suhdetta hyvällä. Eggyn isä on huumeriippuvainen valokuvaaja, joka kuvaa ihmisiä salaa, usein murtautumalla näiden asuntoihin öiseen aikaan. Samalla hän menestyy taiteilijana teemojensa rankkuuden vuoksi. Erik joutuu miehen uhriksi, varsin mauttomalla tavalla, ja tämäkin järkyttää herkkää, yksityisyyteen tottunutta miestä perinpohjaisesti.

Amerikkalainen elegia ei ole Hustvedtin tunnetuin teos, mutta pidin siitä sen huolellisen rajauksen ja henkilöhahmojen särmikkyyden vuoksi. Se on nopealukuinen teos, jossa keskiössä on sisarusten sisäinen maailma ja pohdinta tiettyjen henkisten ominaisuuksien periytymisestä. Lars-isän sota-aikaisten kirjoitusten kautta jäin ensin odottamaan suurempienkin salaisuuksien paljastumista, mutta sukusalaisuudet eivät lopulta ole tämän tarinan suurin juonellinen koukku.

Näin tässä teoksessa yhteyden Hustvedtin myöhempään teokseen Vapiseva nainen (2011), joka jäi minulta kesken. Hänen kiinnostuksensa psykoanalyysiin ja neurologiaan on jossain vaiheessa ollut ylenpalttista, ja näissä teoksissa on myös temaattista päällekkäisyyttä, vaikka Vapiseva nainen ei ole fiktiota. Amerikkalaisessa elegiassa esiintyy piilevää kritiikkiä psyykenlääkkeiden liiallisesta käytöstä, vääristä diagnooseista ja potilaiden heitteillejätöstä, ja Erikin potilaat nousevat kiinnostaviksi sivuhenkilöiksi.

Pohjoismaisesta painotuksesta huolimatta tyypillisen amerikkalaista kirjassa ovat Mirandan ja Ingan ihmissuhdedraamat, joissa on paljon yhteistä huolimatta erilaisista taustoista. Mirandan ex-mies tekee kyseenalaista taidetta ja joutuu oikeuteen kunnianloukkauksista, kun taas Ingan kuollut mies pääsee postuumisti lööppeihin kaksinnaimisesta ja tunnustamattoman pojan löytymisestä. Asianajajilla uhkaaminen ja roskajournalismi kuuluvat teoksen päähenkilöiden arkeen. Hustvedt osaa kuitenkin kertoa näistä ilmiöistä elegantisti niin, etten kokenut joutuvani keskelle suurta saippuaoopperaa.

Se, että luen tätäkin bestselleriä 10 vuoden viiveellä, kertoo jotain menneisyydestäni lukijana. Hustvedt oli aikanaan Suomessakin niin paljon tapetilla, että häneen liittyvä julkisuus tympi jo ennen kirjoihin tarttumista. Amerikkalainen elegia tuntuu kuitenkin jo miltei klassikolta, eikä sen tematiikka ole kymmenessä vuodessa kulunut tai haihtunut.