Teos: Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M. J. Rose: Perjantai-illan klubi (Bazar, 2022)
Suomennos: Jänis Louhivuori
Äänikirjan lukija: Kirsti Valve
Jos olisin eilen käynyt pubivisassa ja minulta olisi kysytty, kuka oli Hilma af Klint (1862-1944), olisin vastannut että hän oli Gustav Klimtin puoliso, joka myös maalasi tauluja, mutta jäi kuuluisan miehensä varjoon. Nimet olisivat menneet autuaasti sekaisin, enkä olisi osannut sijoittaa Hilman töitä mihinkään koulukuntaan, taidesuuntaukseen enkä välttämättä edes maahan. Eli Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M. J. Rosen romaani Perjantai-illan klubi on minulle sopiva johdatus De Fem-ryhmän tuotantoon Tukholmassa 1800-1900-lukujen taitteessa.
Hilma af Klintin lisäksi taiteilijaryhmässä vaikuttivat Anna Cassell, Cornelia Cederberg, Sigrid Hedman ja Mathilde Nilsson. Anna oli Hilman elämänkumppani, Cornelia ja Mathilde olivat sisaruksia, ja Sigrid oli ryhmän ainoa äiti.
Perjantai-illan klubissa naiset kokoontuivat Hilman ateljeeseen harjoittamaan henkisyyttä, ja siinä sivussa maalamaan. He olivat tutustuneet spiritismiin laajemmassa, kaupungin kulttuurieliitin suosimassa Edelweiss-piirissä, mutta kokivat tämän kerhon ilmapiirin liian aggressiivisena – muun muassa August Strindberg kävi tässä kerhossa räyhäämässä kännissä. Yhteys edesmenneisiin henkiin tuntui kuitenkin luomisen kannalta tärkeältä. Naisilla oli erilaisia perhetaustoja, mutta perjantai-illan seanssit auttoivat heitä palaamaan takaisin taiteen maailmaan.
Tarinan nykyisyydessä amerikkalaisen taidehistorioitsijat Ebun ja Blythe matkustavat Tukholmaan konferenssiin, ja kohtaavat uudelleen aiemman lyhyen seurustelun jälkeen. Millaista taikaa on näiden loistavien naisten energioiden tutkimuksessa ja voiko tämä lähentää kaksikkoa toisiinsa pitkän radiohiljaisuuden jälkeen?
De Femin tarina keskittyy varsinkin vuosiin 1906-7, jolloin Hilmalla oli työn alla mystinen temppeliprojekti. Tuolloin hän loi ihmiselämän kaaresta suurikokoisia maalauksia rantamakasiinissa, joka oli ryhmän tuolloinen tukikohta. Samaan aikaan hänen kadonnut muistikirjansa aiheutti pahennusta kaupungin baareissa, sillä niissä oli eroottisia luonnoksia Annasta. Muistikirjan takaisin saaminen oli siksikin elintärkeää, että tuollaisista kuvista olisi Ruotsissa voinut pahimmillaan joutua linnaan.
Tämäntyyppisiä teoksia vähän arvostusta saaneista naistaiteilijoista on julkaistu paljon, ja löysin heti yhteyden tämän ryhmän ja monen suomalaisen tuon ajan naistaiteilijan välillä. Ehkä kuitenkaan kukaan omista pioneereistamme ei ollut yhtä vahva pioneeri ja näkijä kuin Hilma af Klint.
Tässä teoksessa erityistä oli kollektiivisen tekemisen euforia, ja henkisen kokemisen korostuneisuus. Toki kirjassa on paljon henkilöitä suhteessa sivumäärään (eli kaikkiin ei voi tutustua kovin syvällisesti), ja varsinkin tuo nykypäivän taidehistorioitsijoiden love story jäi hieman ohueksi, mutta silti opin kirjasta paljon.
Ehkä jopa enemmän henkimaailman kanavoinnista kuin taidehistoriasta.
Teos: Ann Patchett: Hollantilainen talo (WSOY, 2021)
Suomennos: Laura Jänisniemi
Äänikirjan lukija: Santeri Kinnunen
Ann Patchett (s. 1963)oli minulle ennen eilistä tuntematon amerikkalainen kertoja, jonka teoksen Hollantilainen talo valitsin luettavaksi pelkästään minua puhuttelevan kansikuvan vuoksi. Luvassa oli perinteisen kuuloista amerikkalaista sukudraamaa, joka sijoittuu Philadelphiaan ja New Yorkiin. Teoksen keskiössä on erikoinen art deco-vaikutteinen kartano, jonka sotaveteraani Cyril Conroy ostaa pilkkahintaan 1950-luvun alussa. Talo oli rakennettu vuonna 1922 hollantilaiselle Van Houbekin suvulle, jotka olivat rikastuneet tupakkakauppiaina. Suku oli köyhtynyt 1930-luvun talouslaman aikaan, ja talo oli päässyt rapistumaan, mutta neuvokas Cyril koki tekevänsä hyvät kaupat ostaessaan kiinteistön irtaimineen kaikkineen.
Cyril muuttaa taloon vaimonsa Elnan ja kahden lapsen kanssa. Elna on talokaupoista järkyttynyt, sillä perhe on ennen tätä asunut armeijan tukikohdassa vaatimattomissa oloissa ja kasvattanut omat vihanneksensa. Yhtäkkiä hänen miehensä osoittautuu taitavaksi kiinteistökauppiaaksi, ja luokkahyppy tuntuu tapahtuvan lähes yhdessä yössä. Elna ei ole onnellinen lasikartanon rouvana, ja laittaa kaikki energiansa katolisen kirkon hyväntekeväisyystyöhön. Hän on myös harvinaisen poissaoleva äiti, joka jättää lapsensa palveluskunnan kasvatettaviksi.
Danny-poika on vasta kolmivuotias, kun äiti katoaa perheen elämästä. Isosisko Maeve on kymmenvuotias, ja joutuu ottamaan huolenpitäjän roolin. Isä keskittyy enimmäkseen uusien kiinteistöjen haalimiseen, ja rikkaudet moninkertaistuvat äidin lähdön jälkeen. Lapset saavat kuulla, että äiti on lähtenyt Intiaan, mutta pian hänestä aletaan puhua ikään kuin hän olisi jo kuollut.
Lasten ollessa toisella kymmenellä isän elämään purjehtii määrätietoinen yksinhuoltaja-Andrea, joka rakastuu hollantilaiseen taloon päätäpahkaa. Cyriliin tekee vaikutuksen naisen kiinnostus talon ylläpitoon, ja avioliitto solmitaan järkevältä pohjalta. Andrealla on kaksi tytärtä, jotka esitellään Cyrilin lapsille vasta vähän ennen häitä. Uusperheen solmiminen ei ole kummallekaan osapuolelle luontevaa, ja avioliittoakin varjostaa pariskunnan vakaumuksellinen ero.
Kirjassa oli kiinnostavaa roomalaiskatolisen uskon kuvaus. Conroy ovat irlantilaistaustaisia katolisia, ja myös äiti Elna omaa kelttiläiset juuret. Uusi äitipuoli taas tekee ison numeron protestanttisuudestaan, ja suhtautuu miehensä katolilaisuuteen alentuvasti. Dannyn ollessa teini-ikäinen isä ottaa asiakseen tarjota pojalleen kunnon katolilaisen kasvatuksen, eli Danny päätyy kirkkoon kuoripojaksi. Sunnuntait ovat isän ja pojan yhteistä aikaa, josta Andrea on salaa mustasukkainen.
Cyrilin terveys ei ole ollut entisensä toisen maailmansodan Ranskan-keikan jälkeen. Hän on puolikuntoinen sotaveteraani, joka ei pysty huonon polvensa vuoksi kiipeämään kaikkiin omistamiinsa kiinteistöihin. Myös elämä lasikartanossa asettaa miehelle rajoitteita. Kun hän sitten reilu viisikymppisenä kuukahtaa yhdellä rakennustyömaistaan, Danny ja Maeve saavat kokea klassisen pahan äitipuolen koston.
Teos on monisyinen sukuromaani, jonka keskiössä on ehkä liiankin tiivis sisarussuhde. Danny ja Maeve ottavat tavakseen ajella vanhan kotinsa tienoilla, ja stalkata Andreaa, joka tuntuu poistuvan talosta vain harvoin. Yhteiset hetket vanhalla kotikadulla ovat molemmille merkittäviä, ja he tuntevat olonsa kotoisiksi polttamalla ketjussa tupakkaa autossa. Maeven läsnäolo Dannyn elämässä on niin keskeinen, että hänen tuleva vaimonsa Celeste kokee usein jäävänsä kolmanneksi pyöräksi.
Kirjassa seurataan sisarusten elämää keski-ikään saakka, heidän omituisia päähänpinttymiään ja pakkomielteitään. Perheetön Maeve omistautuu veljensä yrityksen kirjanpidolle, ja siinä sivussa hän myös toimii pakastevihannesfirman talousjohtajana. Danny taas on päässyt opiskelemaan lääketiedettä isänsä perustaman säätiön turvin, mutta tuntee kutsumusta vain isältä perittyyn vimmaan kunnostaa rähjäisiä kerrostaloja. Taloilla, arkkitehtuurilla ja kaupunkisuunnittelulla onkin suuri rooli romaanissa, ja se kertoo myös kiinnostavasti USA:n itärannikon isojen kaupunkien sosiaalihistoriallisesta kehityksestä.
Pidin kirjassa psykologisesta näkökulmasta, jossa ulkoisesti suht tavallisten hahmojen sisältä löytyy kummallisuuksia. Kirjassa käydään ahkerasti kirkossa, pyritään auttamaan vähäosaisia ja kasvattamaan lapsia kunnon kansalaisiksi, mutta sisäisesti keskeiset hahmot ovat tuuliajolla. Myös johtuen sisarusten ikäerosta heidän muistonsa vanhemmistaan ja varhaisesta lapsuudestaan eroavat. Vanhalla kotikadulla hengailu tuntuu olevan molemmille niin tärkeä identiteetin ankkuri, etteivät he pärjää henkisesti ilman säännöllistä käyntiä talon tienoilla. Tässä menneisyyteen takertumisessa on samalla jotain kiehtovaa ja uhkaavaa, mikä estää molempia menemään ”eteenpäin” elämässään. Toisaalta romaani myös kyseenalaistaa ”eteenpäin” menon logiikkaa, ja puolustaa ihmisiä, jotka roikkuvat menneisyydessään siitä huolimatta, ettei se ole ollut erityisen onnellinen.
Pitääpä tutustua Patchettin muuhunkin tuotantoon, sillä koin tämän teoksen sekä esteettisesti stimuloivaksi että psykologisesti viisaaksi. Hollantilainen talo on ainoa häneltä suomennettu teos, mutta tuotantoa on hyvin saatavilla englanniksi BookBeatissa.
Teos: Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014)
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen
Jostain syystä en syttynyt sveitsiläisen nuoren komeetan Joel Dickerin esikoisteoksesta sen julkaisuvuonna, vaikka kuulin siitä kehuja monelta taholta. Itse asiassa en edes tiennyt, että teos sijoittuu Yhdysvaltojen itärannikolle, ja alkaa olla jo ”historiallinen” lähestymistavaltaan, jos 1970-luku mahtuu historiallisen romaanin kategoriaan. Nyt viime viikonloppuna koukutuin Dickerin teoksista niin, että kuuntelin häneltä kaksi suurta eeposta putkeen.
Aloitin tuoreimmasta, mutta kerron nyt ensin tästä esikoisesta, sillä sen maailma tuntui tutummalta ja juoni piirun verran helpommalta, vaikka molemmissa teoksissa koukutus perustui huikeaan juonen pyöritykseen ja ennalta-arvaamattomiin käänteisiin. Molemmat teokset ovat dekkareita, joissa kuitenkin ihmissuhteet ja päähenkilöiden urakehitys vie yli puolet huomiosta.
Tässä teoksessa tuntematon omakustannekirjailija ja entinen lukion äidinkielen opettaja Harry Quebert matkustaa vuonna 1975 New Hampshireen, Auroran merenrantakaupunkiin, ja vuokraa sieltä talon aikomuksenaan saavuttaa siellä asuessa kirjallinen läpimurto. Harry on 34-vuotias yksineläjä, joka pienessä kaupungissa pääsee pian paikallisten naisten suosioon, sillä Aurorassa kuka tahansa New Yorkista saapuva kulttuuripersoona on Suuri Tapaus. Harrylle Suuren Kirjailijan rooli lankeaa vaivatta, mutta muuten hän on emotionaalisesti hankala tapaus, joka etsii enemmän muusaa kuin elämänkumppania.
Ja omaksikin kauhukseen hän iskee silmänsä 15-vuotiaaseen pastorin tyttäreen Nolaan, joka on nuoresta iästään huolimatta jo viettelevä Nainen, jolla kuitenkin on viattoman pikkutytönkin piirteitä. Orastava suhde kehittyy salaisena, sillä se ei kestäisi päivänvaloa edes platonisena ystävyytenä. Harrylla on pakkomielle Nolasta, eikä hän voi kuvitella kirjoittavansa mistään muusta kuin kielletystä rakkaudesta.
Kun Nola sitten katoaa elokuisena iltana, ja samalla hänen auttajansa, Deborah-muori, joka on soittanut Nolan takaa-ajosta hätäkeskukseen, tulee ammutuksi, Harryn elämä kääntyy entistä erakoituneempaan suuntaan. 1990-luvun lopussa hän ystävystyy yliopisto-opettajana Marcus Goldmanin, nuoren opiskelijansa kanssa, joka osoittaa hyvin samansuuntaisia piirteitä kuin Harry nuorena. Harrysta tulee Marcusin kirjoittamisen mentori, ja Marcus onnistuu menestysromaanin kirjoittamisessa nuorempana kuin Harry itse.
Kirjan rikosjuoni on hurja, eikä sitä kannata googlailla etukäteen liikaa. Siinä on ripaus Twin Peaksia, mutta enemmän löysin siitä hengenheimolaisuutta mm. John Irvingin, Paul Austerin ja Elizabeth Stroutin teosten kanssa. Stroutin Olive Kitteridge-teosten maailma sijoittuu Mainen osavaltioon, jossa liikutaan myös tässä, kun salarakkaat etsivät turvallista treffipaikkaa. Tuntui, että Dicker on päässyt Uuden Englannin osavaltioiden mentaliteetin ytimeen lähes yhtä autenttiselta tavalla kuin Strout.
Kirjan traagisimmat sävyt liittyvät nuorten tyttöjen hyväksikäytön kollektiiviseen hyväksyntään, ja mielenterveyden horjumiseen, jossa ei aina osata arvata perimmäisiä juurisyitä. Teos on myös mestarillinen tutkielma epävakaasta persoonallisuudesta, jonka merkit saattavat olla joillain näkyvissä jo suht nuoressa iässä.
Tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että nautin kirjan ilmapiiristä siitä huolimatta, että niin moni sen henkilöistä teki tietoisesti tai tiedostamatta muille pahaa. Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhteen käsittely oli tässä mielestäni sopivan historiallista siitä näkökulmasta, että käsitykset sopivasta seurustelusta ovat olleet eri vuosikymmeninä (ja – satoina) erilaisia. Harry Quebertistä ei tehdä tässä hyväksikäyttäjäroistoa, mutta hän saa maksaa kovan hinnan suhteesta, ja 33 vuoden jälkeen tällainen suhde muuttuu myös oikeuden silmissä entistä epäilyttävämmäksi.
Molemmat lukemani romaanit olivat myös tutkielmia maallisesta menestyksestä, ja molemmissa oli ainakin yksi kirjailijapäähenkilö. Koska itse olen lukenut niin monia romaaneja romaanin kirjoittamisesta, niin tuo Dickerin uudempi teos, joka sijoittuu sveitsiläisen pankkimaailman, oli minulle yllättävämpi elämys – siksi, etten yleensä syty Sveitsistä kirjallisena miljöönä, enkä sijoitusneuvojista romaanihenkilöinä. Mutta molemmat olivat vangitsevia tarinoita, jotka auttoivat minua melko jännittävässä elämäntilanteessa.
Bloggaamiseni tulee varmasti syksyn aikana vähenemään, vaikka lukeminen on ollut minulle elintärkeä järjissä pysymisen keino myös silloin, kun en ole ehtinyt raportoida lukemisesta. Tuntuu myös siltä, että mieluummin lukisin yhden Dickerin tiiliskiven kuukaudessa kuin suuremman määrän kepeämpää viihdekirjallisuutta.
Kesällä kuulin suru-uutisen Lucinda Rileyn menehtymisestä, joka kyllä kosketti, vaikka kirjailija ei aivan top 10:n suosikkeihini mahdukaan. Rileyn kirjoja on liikenteessä maamme kirjanvälityspisteissä sen verran runsaasti, ettei niiltä ole voinut välttyä, ja itse aloitin niihin tutustumisen muista kuin tästä huippusuositusta sisarsarjasta.
Olen nyt siis lukenut seitsemän siskon saagasta ekan ja vikan osan. Ekan luin toissa kesän seksihelteiden aikana uimarannalla, ja tämä toinen on mennyt kotona sisätilassa hieman analyyttisemmassa asennossa. Olin sarjan aloitusosan jälkeen sitä mieltä, että kaupallinen sapluuna on jo nähty ja koettu, mutta nyt seitsemännen osan Keniaan sijoittuva historiallinen osio alkoi kiinnostaa.
Nykyisyydessä Papa Saltin adoptiotytärten kuopus Electra menestyy mallina New Yorkissa. 26-vuotiaana tämä uraohjus asuu hulppeassa asunnossa Central Parkin laidalla, hänellä on henkilökohtainen avustaja ja hän lentelee maailmalla kuvauksissa lähes joka viikko. Hän on myös vaikeassa päihdekoukussa, joka ihme ja kumma ei tunnu vaikuttavan ulkomuotoon. Vodkaa ja kokaiinia kuluu päivittäin loputtomia määriä, ja uusi lasti saapuu kotiovelle pelkällä puhelinsoitolla.
Electra on siskoista ainoa, joka ei ole avannut Papa Saltin jättämää hyvästelykirjettä, jossa tämä paljastaa jotain lapsensa biologisesta syntymästä. Hän on unohtanut kirjeen eksänsä asunnolle Malibuun. Eksän ilmoitettua uudesta kihlauksestaan hän toimittaa pikaisesti Electralle tämän miehen residenssiin jättämät tavarat, ja naisen on aika kohdata totuus itsestään.
Electralla on vuosien varrella käynyt monia mustia naisia väittämässä oletettua sukulaisuutta, eli pyytämässä rahaa rivien välistä. Kuitenkaan hänen näköisiään ei tule vastaan joka nurkan takaa edes Harlemissa, hän on pitkä ja ylväs afrikkalaiskaunotar. Nainen on tosin kasvanut Genevejärven saarella, ja käynyt koulunsa Sveitsissä paljon valkoisemmassa ympäristössä kuin aikuisuuden kotikaupungissa New Yorkissa.
Electran ”juurimatka” sijoittuu Keniaan, jossa kokonaan musta maasaiprinsessa Stella syntyy metsässä klaaninsa hylkäämänä vuonna 1940. Stella tulee valkoisen amerikkalaisen Cecilyn adoptoimaksi, vaikka laillisesti tämä adoptio ei ole mahdollista. Lapsettoman parin on järjesteltävä tytölle musta taloudenhoitaja äitihahmoksi, ja peitetarina on raskasta ylläpitää.
Cecily on elänyt etuoikeutettua elämää niin New Yorkissa kuin Kenian siirtomaapiireissä, ja Happy Valleyn Paradise Farmillakin hän tuntuu kohtaavan enemmän eläimiä kuin paikallisia afrikkalaisia. Hänen brittimiehensä Bill taas tuntee maasaikulttuurin kuin omat taskunsa, mutta pariskunnan järjestelty avioliitto on haastava. Naapuritilan Katherine on oikea sydänystävä, jonka kanssa jaetaan ilot ja surut, kun taas kummitäti-Kitin raisua elämäntapaa hänen on vaikea ymmärtää.
Kirjassa käydään läpi niin kolonialismin historiaa Keniassa kuin kansalaisoikeusliikkeen vaiheita Yhdysvalloissa. Ehkä jokainen lukija ei kaipaa johdantoa siihen, mitä Martin Luther King ja Rosa Parks saivat aikaan, eli osa tässä esitellyistä tiedoista ovat liian alkeellisia, ellei lukija ole todella nuori. Tosin olihan supermalli-Electran ja ihmisoikeusasianajaja-Stellan lähentyminen kiinnostavaa seurattavaa, kun naiset tuntuivat tuntemisensa alkuvaiheessa edustavansa niin eri arvomaailmoja.
Jos nyt epäuskottavuuksia alkaa kaivaa, niin minun oli vaikea uskoa Electran päihteiden käytön määrää suhteessa hänen elämänsä tahtiin. Ulkoisesti häntä ei edelleenkään tunnistanut syvällä päihteissä rypeväksi tapaukseksi, vaikka käyttöä oli jo jatkunut kauan. Toki hänellä oli apuna maailman kalleimmat kauneustuotteet ja alan ammattilaiset, mutta hän eli ns. rappiovaiheessa, jossa kukaan normaaleilla geeneillä varustettu ei olisi pitkään aikaan ollut työkuntoinen.
Ehkä sarjan sisaret ovatkin supervoimia omaavia Disney-prinsessoja, jotka osaavat vetää myös kokaiinia tyylipuhtaasti.
Tämä oli minusta vetovoimaisempi tarina kuin sarjan aloitusosa, ja pystyin hyvin eläytymään kaikkien kolmen naispäähenkilön tarinoihin. Toki tämän sarjan kaikkien hahmojen elitistisyys rasittaa, kun sarjassa eletään koko ajan maailmassa, jossa lentoja varaillaan maailman ääriin lyhyellä varoitusajalla, ja asutaan aina parhaissa hotelleissa. Mutta kyseessä on aikuisten satukokoelma, ja jos tämän genremääritelmän pystyy sisäistämään, silloin kirjojen parissa voi viihtyä paremmin.
Sarjan muut osat eivät kiinnosta minua yhtä paljon kuin tämä, mutta muistaakseni minulla oli toissa vuonna jotain yritystä Norjaan sijoittuvan Myrskyn sisaren kanssa, joka päättyi tylsistymiseen. Muissa osissa kohdemaina näkyisi olevan ainakin Espanjaa, Australiaa ja Irlantia. Siskojen hahmoista kiinnostavin minusta on henkinen eläinhoitaja Tiggy, jonka juuret ovat Andalusian romanikulttuurissa. Saatan siis vielä jatkaa seikkailuja sarjan parissa, vaikka lähiaikoina ei näytä olevan aikaa näin mittaviin eepoksiin.
Teos: Vivian Gornick: Kiinni toisissamme (Gummerus, 2021)
Suomennos: Arto Schroderus
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
Maailmassa on paljon feministisiä kirjaklassikkoja, jotka ovat menneet ohi tutkani. Jossain vaiheessa elämää tutkin feministisiä omaelämäkertoja, mutta vuonna 1987, jolloin Vivian Gornick (s. 1935) julkaisi teoksensa Fierce Attachments, en vielä ollut kovin tiedostava. On myös kiinnostavaa, että kirja on suomennettu näin pitkällä viiveellä, mutta sen täytyy liittyä jotenkin kustannusmaailman trendeihin.
Kirjan nykyisyydessä eletään 1980-lukua, jolloin keski-ikäinen, eronnut toimittaja Vivian käy usein pitkillä kävelyillä äitinsä Bessin kanssa. Bess on ensimmäisen polven venäjänjuutalainen emigrantti, joka on päätynyt maahan nuorena tyttönä. Hänen elämäänsä on kuulunut tiiviisti kommunistisen puolueen jäsenyys, mutta poliittista aktiivisuutta on hillinnyt avioliitto. Bess on kuitenkin jäänyt leskeksi jo 46-vuotiaana, ja elänyt sen jälkeen elämäänsä suruun kietoutuen. Äidin käsitykset rakkaudesta ovat ristiriidassa hänen poliittisen taustansa kanssa, ja perinteisen juutalaisen naisen malli nostaa päätään hänen persoonassaan, vaikka hän ei harjoita uskontoa.
Jos kirjaa lähtee lukemaan vähäisillä taustatiedoilla, kuten itse tein, voi olla välillä vaikea tunnistaa, mille vuosikymmenelle tämän bronxilaisen voimakaksikon muistot sijoittuvat. Kirja onkin äärimmäisen taidokas läpileikkaus 1900-luvun historiaan, sillä siinä käydään läpi myös aikoja ennen Vivianin syntymää. Vivian on jo uraa tekevä aikuinen 60-luvun opiskelija-ja hippiliikkeen nostaessa päätään, joten tämä ei ole ensisijaisesti kertomus seksuaalisesta vapautumisesta, eikä edes feministisestä liikkeestä. Sen sijaan se kertoo juutalaisesta kulttuurista, työväenluokan naisten yhteisöllisyydestä ja tiiviistä äitisuhteensa, joka on välillä ajaa molemmat hulluiksi.
Bess on äiti, joka toki haluaa tyttärelleen parasta. Itse hän ei ole voinut opiskella, joten tyttären koulutus on hänelle ykkösasia. Vivian pääsee 17-vuotiaana City Collegeen, joka on yleinen työväenluokan suosima opinahjo. Kuitenkin opintojen aikana kokemuksellinen railo äidin ja tyttären välillä alkaa syventyä, ja pahimmat riidat käydään akateemisesta kielestä. Äidin on vaikea sulattaa sitä, että hänen tyttärensä sanavarastoon on tullut sanoja, joita hän ei ymmärrä. Tämä on huomattavasti kuormittavampaa kuin tyttären miessuhteet, joista riitely ei ole yhtä murhanhimoista.
Kerrostalo, jossa Vivian kasvaa, on enimmäkseen juutalaisten asuttama, mutta muita etnisyyksiä tutkitaan naapurustossa uteliaisuudella. Äidin ystävistä merkittävin on nuorena leskeksi jäänyt ukrainalaistaustainen Nettie, jonka lapsen isä oli juutalainen. Nettie elää elämäänsä juutalaisyhteisön liepeillä, sillä hänellä ei tunnut olevan muutakaan kotia. Bess tarjoutuu avuliaasti lapsenvahdiksi ja auttaa muutenkin tätä epäkäytännöllistä naapuriaan kotitöissä. Vuosien varrella suhde kuitenkin kääntyy mykkäkouluksi, sillä Nettien seksuaalinen käyttäytyminen ylittää sopivuuden rajoja. Riitaa aiheuttaa myös Bessin kommentit työssä käymisestä, sillä Nettie ei köyhyyden keskellä ole kiinnostunut työelämästä. Hän elää tuon ajan marginaalisella työttömyyskorvauksella, ja lukuisten yövieraiden sponsoroimana.
Vivian näkee naapurinsa seksielämää useaan otteeseen, ja kokee Nettien mentorina naiseuden saloihin. Kun Nettiellä ei ole miesvieraita, hän kuluttaa aikaa keittiössään virkaten pitsejä. Vivianille naapurin käsitöiden tekemisen seuraaminen edustaa leppoisaa kodikkuutta, sillä hänen oman kotinsa tunnelmat ovat paljon kiihkeämmät.
Kiihkeys onkin peritty ominaisuus, joka seuraa Viviania myös parisuhteisiin. Muutaman vuoden hän onnistuu asumaan Kaliforniassa, mutta palaa New Yorkiin jo kolmikymppisenä avioeronsa jälkeen. Elämään mahtuu myös yksi äärimmäisen kiihkeä suhde nuoruuden ihastuksen Davyn kanssa – juutalaismiehen, jonka luulisi miellyttävän myös äitiä. Tämä mies kuitenkin hurahtaa ortodoksijuutalaisuuteen, ja muuttuu ahdasmieliseksi korvakiharatyypiksi.
Kirja ei ole menettänyt tenhoaan kohta 35 vuoden hyllyelämän aikana, vaan taatusti löytää uusia lukijoita tässä maailman ajassa. Itseäni kiinnosti eniten perheen kommunistiset yhteydet, vaikka tämä ei ollutkaan kirjan keskeinen teema. Ajattelin kirjaa lukiessani myös Emma Goldmanin uraa ja kirjallista tuotantoa – naisen, jonka oli pakko jättää rakas New York poliittisena pakolaisena. Gornickin perheessä poliittinen toiminta on maltillisempaa, mutta ilmeisen systemaattista.
Syksyllä luin mielenkiinnolla Elizabeth Gilbertin teoksen Tyttöjen kaupunki, joka käsittelee naisten asemaa New Yorkissa toisen maailmansodan aikana, ja uusia työllistymisen mahdollisuuksia. Tässä kirjassa sota ei ole keskiössä, sillä Gornickin aktiivisen muistelun aika alkaa vasta alakouluiästä, jolloin sota on jo loppunut. Silti kirja kuvaa samaa ilmiötä, naisten yhteisöä, jossa miesten rooli on marginaalinen.
Kirjaa suosittelen varsinkin niille, jotka etsivät amerikkalaisia vaihtoehtohistorioita. Toki New Yorkin juutalaisten tarinoissa on myös paljon ”valtavirtaista” historiaa, mutta varsinkin työväenluokan näkökulma tuntui tässä raikkaalta. Kirjan taustalta voi kuulla myös ripauksia jiddischiä ja venäjää, ja muutenkin juutalaisen elämänmenon kuvaus tuntuu autenttiselta.
Teos: Lesley-Ann Jones: John Lennon-rocktähden elämä, rakkaudet ja kuolema (Aula & co, 2021)
Suomennos: Juha Ahokas
Äänikirjan lukija: Markus Järvenpää
Kuuntelin männä viikolla virkatessani maanisesti öiseen aikaan silmät ristissä tuoreen John Lennon-elämäkerran, ja se jäi hyvällä tavalla kummittelemaan mieleeni, vaikka en pystynyt omaksumaan sitä kokonaisuutena näin hätäisesti läpi käytynä.
Uskallan väittää, että The Beatles-tuntemukseni on ikäluokkani edustajana keskivertoa laajempi, mutta en muista lukeneeni heistä aiemmin kokonaista teosta. Vannoutunut fani en ole ollut, mutta elin muutaman vuoden tosi fanin kanssa, ja tämä lisäksi myös lapsuudenkodissani bändiä kuunneltiin usein. Olen tottunut pitämään The Beatlesia musikaalisena esikuvana, järkyttävän muuntautumiskykyisenä jättiläisenä, jonka biiseistä löytyy varmasti jokaiselle jotakin.
Muistan myös kuulleeni Lennonin kuolemasta 8-vuotiaana, mutta olin liian nuori ymmärtääkseni tapahtumaa yhden rock-aikakauden päätöksenä. Varmaan eniten olen ollut innoissani The Beatlesista lukioikäisenä, mutta innostukseni liittyi enemmän biiseihin kuin henkilöhistoriaan. En koskaan valinnut bändistä suosikkijäsentä, mutta John Lennonin tarina on kiinnostanut eniten, varsinkin bändin hajoamisen jälkeinen aika.
Kirjaan nyt ylös joitain asioita, jotka askarruttivat minua tässä kirjassa tai joista en tiennyt tähän mennessä.
Teoksessa käydään läpi Lennonin kompleksista äitisuhdetta. Lapsena John muutti asumaan tätinsä luo, koska nuori äiti Julia ei kyennyt takaamaan pojalleen kunnollista asumista. Suhde äitiin ei koskaan katkennut, mutta siihen liittyi piirteitä, jotka saattoivat vaikuttaa kasvavan pojan mielenterveyteen. Teini-ikäisenä John alkoi viettää aikaa äitinsä nurkissa, koska tämän elämäntapa oli rennompi ja boheemimpi kuin tiukkapipoisen tädin. Äidillä oli taatusti vaikutus siihen, että poika uskalsi unelmoida täyspäiväisestä muusikon urasta. Lähtökohdat molemmissa talouksissa olivat kuitenkin vaatimattomat, ja itsensä elättämisen eetos meni taiteen arvostamisen edelle. Perheen ja suvun köyhyys oli kuitenkin vähäisempää kuin oletin.
En tiennyt/muistanut, että ennen maailmanmainettaan The Beatles musisoi jopa kolmen vuoden aikana Hampurin musiikkiklubeilla. Tähän periodiin liittyvät tarinat ovat ehkä raflaavimpia, sillä vieraassa maassa nuoret miehet joutuivat todella testaamaan rajojaan. Asuinolosuhteet olivat surkeat, ja amfetamiinijohdannaisia kului pelkästään hereillä pysymiseksi ylipitkinä työpäivinä. Vaikka keikkamuusikon työ oli kaukana taiteellisesta vapaudesta, bändi alkoi saada paikallisia faneja ja tukijoita, joista osa pysyi projekteissa mukana myöhemminkin.
Lennonille bändin kasvava kaupallisuus ja brändäys oli vaikea pala niellä, ja hänen kapinallisuutensa ilmeni monella tasolla. Varsinkin USA:n keikoilla bändin oli mahdollista laulaa ja soittaa mitä tahansa fanien melutason takia, ja välillä Lennon käytti tätä tilannetta hyväksi. Vaikka Lennon lopulta päätyi asumaan New Yorkiin vuosikymmeneksi, hän onnistui jo ennen tätä polttamaan siltoja amerikkalaisen median kanssa. 1970-luvulla hän oli presidentti Nixonin mustalla listalla, ja FBI kuunteli hänen puhelujaan. Lennonilla oli poliittista vaikutusvaltaa ehkä enemmän bändin hajottua, ja varsinkin hänen rauhanaktivisminsa oli jatkuvan syynin alla.
Hurjin episodi kirjassa sijoittui 60-luvun loppuun, jolloin John ja Yoko hakivat inspiraatiota heroiinista ja joutuivat vierottamaan itse itsensä aineesta. Uusperheen tilanne oli muutenkin haasteellinen, ja Onon Keiko-tyttären huoltajuuskiista ja sitä seurannut kidnappaus vaikuttivat myös Lennonin elämän valintoihin. On myös monella tapaa ironista, että ensimmäistä perhettään laiminlyönyt Lennon muuttui miehenä, isänä ja elämänkumppaninsa Onon tavattuaan.
On päivänselvää, että totaalisen symbioottinen parisuhdearki, jota John ja Yoko elivät vuosikausia, on kuormittavaa mielenterveydelle. Lennon taipui 70-luvulla leipää leipovaksi koti-isäksi, ja kertoi kokeneensa tasapainoista onnea tässä roolissa, mutta tässä vaiheessa pariskunta oli jo eriytynyt piirun verran. Ono kävi tuolloin töissä kodin ulkopuolella, tosin nämä työt koostuivat pitkälti miehensä omaisuuden hallinnasta. Onolla oli enemmän bisnesosaamista kuin miehellään, vaikka hänen taiteensa ei ollut kovin kaupallista.
Kummallisesta sivusuhteesta kiinalaistaustaisen avustaja May Pangin kanssa en muista lukeneeni ennen, tai aihe ei ole kiinnostanut. Omituista tässä oli Yokon rooli jopa miehensä seksielämän organisoijana.
Kirja ei varsinaisesti korosta Lennonin elämän ylilyöntejä, mutta Jones pyrkii rehellisyyteen miehen persoonan pimeämpien puolten kanssa. Lennon oli käytökseltään piikikäs ja haastava jo ennen rocktähteyttä, joten kaikkea persoonan kehitystä ei voi laittaa kuuluisuuden piikkiin. Bändin menestyksen huippuvuodet olivat silkkaa hullunmyllyä kaikille sen jäsenille, mutta Lennonin persoonaa menestys hajotti eniten.
Kiinnostavaa oli myös kuulla Lennonin ja Onon terapiakokeilusta, jossa vetäydyttiin kuukausiksi kalifornialaiseen retriittiin etsimään sisäistä lasta. Vaikka tätä on arvioitu myöhemmin rahanahneen ”gurun” puoskaroinniksi, se kertoo kuitenkin Lennonin halusta selvittää menneisyytensä solmuja.
Kirja herätti minussa monia kysymyksiä luovuudesta, varsinkin luovan toiminnan reunaehdoista tilanteessa, jossa henkilöt ovat maailmankuuluja artisteja, joilla on omat henkivartijat. Ihmetyttää myös se, että huolimatta bändin loppuajan ristiriidoista he saivat aikaan uskomattoman priimaa kamaa. Lennonin soolouran ja levytyksiin Onon kanssa en ole perehtynyt syvällisesti, joten tämä kirja antoi paljon vinkkejä tuon jakson avaamiseen.
Näin maalaisena/maakunnan kasvattina on todettava, että Yoko Ono saattaa olla ensimmäinen performanssi/käsitetaiteilija, josta olen kuullut. Tässä teoksessa hänen rooliaan tutkitaan myös kriittisesti, mutta vähättelemättä hänen osallisuuttaan toimijana maailmanhistoriassa. Itse olen aina ihaillut häntä myös sen uran vuoksi, jota hän teki jo ennen Lennoniin tutustumista.
Kirjassa on kiinnostavia, kirjailijan omia biisilistoja, jotka on taustoitettu perusteellisesti. Näihin tutustumalla voi tällainen maakunnan perustason pubivisan Beatles-tietäjä nostaa huikeasti osakkeitaan seuraavalle kierrokselle. Pidin muutenkin kirjailijan äänestä ja otteesta, hän on pitkän linjan musiikkitoimittaja, eikä tämä teos ole hänen ainoa kirjoittamansa rock-elämäkerta.
Noin vuosi sitten luin brittiläisen Harriet Tycen esikoisteoksen Veriappelsiini, ja nyt on hänen seuraavan trillerinsä vuoro, joka niinikään sijoittuu Lontooseen ja lakimaailmaan, ja jossa keskiössä on hajoava perhe. Esikoinen oli virkistävää vaihtelua, ja kakkosestakin olin ehtinyt kuulla hyvää. Varsinkin sen teema, eliittikoulut ja niiden ulossulkemisen mekanismit, kiinnosti, sillä Britannian eriarvoistumiskehitys on aihe, jota seuraan muutenkin kuin fiktion kautta.
Teoksen kertoja on nelikymppinen Sadie Pence, lakinainen, joka on uhrannut kerran lupaavasti alkaneen uransa äitiydelle. Hänellä on vain yksi tytär, Robin, jonka kanssa hän muuttaa kahdestaan New Yorkista Lontooseen. Robin on perinyt isoäitinsä, jota ei ole koskaan nähnyt. Lydia-mummo ei aikanaan antanut anteeksi tyttärelleen sitä, että hän uhrasi uransa perheen perustamiselle. Kaksikko muuttaa Sadien lapsuudenkotiin, koska tämän avioliitto Andrew’n kanssa vetää viimeisiään.
Robinin perinnön ehtona on, että tämä kävisi mummon määräämää Amshamin yksityistä tyttökoulua Pohjois-Lontoossa – samaa, jota Sadie kävi aikoinaan. Sadien omat muistot koulusta ovat ikävät, mutta elämä äidin kanssa oli vielä ankarampaa. Rapistuneessa kotitalossa on goottilaisen kolkko tunnelma, eikä Sadie uskalla astua omaan lapsuudenaikaiseen huoneeseensa aikoihin. Äiti tuntuu määräävän tyttären elämän suuntaa diktaattorin elkein vielä haudasta käsin, vaikka he eivät tavanneet yli vuosikymmeneen.
Robinille järjestyy yllättäen koulupaikka, vaikka jonot kouluun ovat pitkät. Aloittaminen kuudennelta luokalta ei ole helppoa, sillä tytöillä on menossa pänttääminen yläkoulun pääsykokeisiin. Kaikki omankaan koulun kasvatit eivät siis etene yläkouluun, ja varsinkin porteilla hengaavien kotiäitien huomio tuntuu keskittyvän lasten koemenestyksen vertaamiseen.
Tämä oli vähintään yhtä koukuttava teos kuin Veriappelsiini, jonka voi helposti ahmaista yhdessä illassa. Kauhun elementtejä teoksessa on muuallakin kuin koulun porteilla, mutta samalla teos antaa yhteiskunnallista pohdittavaa luokkaerojen teeman ja oikeusdraaman muodossa, joka ei liity Robinin luokan tyttöihin. Teoksessa siis seurataan Sadien työllistymisen alkumetrejä avustavana juristina tapauksessa, johon liittyy opettajan ja alaikäisen oppilaan suhde.
Varsinainen jännitys keskittyy kuitenkin Robinin koulun vanhempainyhdistyksen äitijengiin, sen dynamiikkaan ja tapaan uusintaa kieroutuneita sosiaalisia suhteita. Ehkä näin pohjoismaisesta näkökulmasta osa tapahtumista tuntui yliammutuilta, mutta varsinkin teoksen alkupuolella meininki myös nauratti. Kuolleita ja kadonneita kymmenvuotiaita surtiin ja etsittiin, mutta loppujen lopuksi kirjassa kiinnostavampaa oli näiden kilpailevien äitylien arki kuin lasten kokema julmuus. Lasten kohtalolla ei siis mässäilty liikaa, vaan luulen, että herkempikin lukija kestää tämän pyörityksen.
Erikoista teoksen asetelmassa siis oli, että päähenkilö oli pakotettu valitsemaan Lontoon paremmalla puolella sijaitseva perintötalo ja eliittikoulu – pakotettu siksi, että ilman merkittävää työhistoriaa hän ei ehkä olisi voinut asua lainkaan koko kaupungissa. Sadien kiintymys koko Britanniaan oli vähäistä, ja hän olisi mieluummin jäänyt asumaan New Yorkiin, ellei olisi ollut niin vihainen sikailevalle miehelleen.
Teos siis osoitti, ettei kaikki etuoikeus ole niin ruusuista kuin miltä se ulospäin näyttää, ja että lasten turvallisuus on suhteellinen käsite, varsinkin, jos kyse on yhteisöstä, jossa kaikkea mitataan materiaalisen ”eteenpäin menemisen” näkökulmasta. Varsinaista sivistystä tämä kallis opinahjo tuntui enimmäkseen tarjoavan naamiaisten muodossa, eli antiikin Kreikan sivilisaation kurssin läpäisi, jos mutsilla oli aikaa ideoida mahdollisimman kallis naamiaisasu.
HELMET-lukuhaasteessa kuittaan nyt kohdan 49: ”Vuonna 2021 julkaistu kirja”. Alkuperäisteos on viime vuodelta, mutta suomenkielinen on julkaistu tällä viikolla.
Lukuvuosi vetää viimeisiään, ja sattuneesta syystä tähän vuoteen on mahtunut vähemmän seikkailullisuutta englanninkielisten alkuperäisteosten osastolla kuin aiempina vuosina. Olen siirtynyt lähes kokonaan äänikirjojen maailmaan, ja käyttämissäni palveluissa englanninkielisten teosten valikoima on ollut valitettavan heikko. Siksi on ilo lopetella vuotta laadukkaassa seurassa teoksen parissa, jonka kuunteleminen oli vaivatonta ja viihdyttävää.
Imbolo Mbue (s. 1981) on kamerunilais-amerikkalainen naiskirjailija, jonka oma maahanmuuton historia ajoittuu samaan ajankohtaan kuin tämän esikoisromaanin konteksti. Kirjassa eletään 2000-lukua ja Obaman valtaannousun kautta, mikä merkitsi uusille Afrikasta muuttaneille siirtolaisille lupausta rajattomista etenemisen mahdollisuuksista. Siinä eletään New Yorkissa Harlemin kunnallisilla köyhäintaloilla, joilla haaveillaan siitä päivästä, kun lupa-asiat järjestyvät ja mahdollisuus ensimmäiseen asuntolainaan avautuu.
Jende Jonga on kolmikymppinen sekatyömies, jonka serkku Winston on houkutellut tämän Amerikkaan keksityn turvapaikkahakemuksen tekosyyllä. Hänen vaimonsa Neni on joutunut lopettamaan yliopisto-opinnot raskauden vuoksi, ja innostuu amerikkalaisesta unelmasta enemmän kuin miehensä. Hän pääsee opiskelemaan farmasiaa helposti, ja on alusta asti maassa laillisesti opiskeluviisumilla. Pariskunnan statusero on selkeä, eikä Jenden keksitty tarina vaimon suvun aikaansaamasta vainosta ole uskottava oikeuden edessä.
Kun Jende saa työtarjouksen Clark Edwardsin, Lehman Brothers – pankissa työskentelevän uraohjuksen autokuskina, pariskunta uskoo heidän onnensa kääntyneen. Mies alkaa tehdä ympäripyöreää päivää kuskaten niin Clarkia, tämän vaimoa Cindyä ja nuorinta poikaa töihin, kouluun ja rientoihin. Cindyn paimentaminen on välillä raskasta, koska tällä on alkoholiin kiedottu opioidiriippuvuus. Sekä mies että vaimo käyttävät Jendeä uskottunaan, vaikka Jende on hyvin tietoinen siitä, että tämä rooli on menetettävissä yhdessä yössä. Ystävyys, ystävällisyys ja näennäinen rentous ovat Manhattanin rikkaille keinoja tulla toimeen omien palveluskunnan palkkaamiseen liittyvien epävarmuuksien ja ristiriitaisuuksien kanssa.
Jenden vaimolle miehen työpaikka on merkki taivaallisesta väliintulosta, vaikka pariskunta ei olekaan erityisen uskonnollinen. Onnenkantamoinen lähentää parin suhdetta, ja pian perheeseen odotetaan toista lasta. Raskauden aikana Jende alkaa määräillä vaimoaan ja rajoittaa tämän liikkumista, eikä Neni ole varma, haluaako hän palata perinteiseen patriarkaalisen perhekuvioon. Suhteessa on myös väkivaltaa, johon Neni ei halua etsiä apua muuten kuin tukeutumalla sukulaisiinsa.
Kirjan ”pihvi” löytyy kuitenkin molemman pariskunnan suhteesta rahaan, ja vuoden 2008 finanssikriisin vaikutuksista arkielämään. Jongan pariskunta ehtii hyötyä rikkaasta työnantajasta vain hetkellisesti: on yksi vaurauden kesä, jolloin hunaja ja oliiviöljy virtaa Hamptonien lomaparatiisiin suonista. Neni pääsee hetkeksi piikomaan Cindylle, ja saa palkkioksi käytettyjä luksusmerkkivaatteita. Samalla hän vihkiytyy laihdutusohjelmien ja anti age-kosmetiikan saloihin.
Ajattelin teosta lukiessa Edith Whartonin klassikkoromaaneja ja 90-luvun hittikirjaa, Tom Wolfen teosta The Bonfire of the Vanities. Siirtolaiskuvauksena teos ei merkittävästi poikennut vastaavista lukemistani aasialaistarinoista, paitsi että tässä turvapaikkajärjestelmän hyväksikäytön teema on keskeinen, ja siitä hyötyvien asianajajien rooli tulee myös näkyväksi. Kirjan pariskunta representoi tässä työteliään ja kuuliaisen maahanmuuttajan stereotypiaa, vaikka aviomies ei ole koko ajan laillisesti työluvan omaava. He voisivat ratkaista ongelmiaan huomattavasti radikaalimmin keinoin, mutta päätyvät lopulta tyytymään lain sanelemaan kohtaloonsa. Amerikassa heille syntyy tytär, joka on automaattisesti maan kansalainen. Tämäkin on heille saavutus ja lupaus tulevasta tienaamisen mahdollisuudesta.
Kuuntelin kirjaa joulun pyhinä ruokakoomassa, joten en ollut kaikista vastaanottavimmassa moodissa sen syvällisemmälle talouden analyysille. Sitä kuitenkin oli, ja se kohdistui ovelasti myös länsiafrikkalaisten omiin yhteisöihin. Mbue selvästi haluaa herätellä afrikkalaisia lukijoitaan tutkailemaan omaa arvomaailmaansa, ja rahakeskeisen maailmankuvan seurauksia. Koin, että kirja oli kirjoitettu tasavahvasti afrikkalaisille ja länsimaisille yleisöille, ja että siinä oli tavoitettu hieno tasapaino eri yleisöjen odotusten suhteen.
Teos löytyy äänikirjana BookBeatista, ja sitä kannattaa kokeilla, vaikka vierastaisi afrikkalaisia aksentteja. Minusta teos pääsi ”nextille levelille” juuri luettuna, ja alun ja lopun musikaaliset insertit loivat sopivaa tunnelmaa.
Patti Smithin kirjoista olen kuullut hehkuttavaa ylistystä jo pitkään, mutta joku minussa on saanut vastustamaan näitä teoksia, jotka pursuavat pelkkiä taiteen ja kulttuurin legendoja. Mutta tässä vaiheessa, kun Yhdysvalloista tulvii lähinnä älyvapaita, masentavia ja ahdistavia uutisia, voi olla lohdullista lukea toisenlaisista ajoista.
Patti Smith (s.1946) on Trumpin ikätoveri, jonka iso osa aikuiselämästä on kulunut New Yorkissa kuten istuvalla presidentilläkin. Monilahjakas nainen on kunnostautunut monella taiteen alalla, ja tuntenut elämässään lähes kaikki merkittävät kulttuurialan vaikuttajat. Elämän yliopistona toimi Manhattanin Chelsea Hotel, jossa nuori Patricia eli kiihkeästi ensimmäisen elämänkumppaninsa Robert Mapplethorpen kanssa. Ihan kakaroita keskittyy tuohon aikaan, vaikka siinä on myös fragmentteja pariskunnan lapsuudesta.
Patti Smithistä olisi voinut tulla aivan tavallinen alakoulun opettaja, ellei olisi tullut vahingossa raskaaksi 19-vuotiaana ja tämän vuoksi erotetuksi collegesta. Ensimmäisen lapsensa hän antoi adoptioon ja pian tämän jälkeen matkusti Philadelphiasta New Yorkiin ilman tarkkaa suunnitelmaa tulevasta. Alkuaikojen taiteilijanura oli välillä niukkaa, välillä rutiköyhää, mutta Smithin ja Mapplethorpen symbioottinen suhde johti lopulta päämäärätietoiseen tekemiseen, yhdessä ja erikseen.
Pattin ja Robertin suhde oli romanttinen, muttei leimallisesti eroottinen. Ehkä nuorelle Pattille arkielämä luovuutta pursuavan, lupaavan kuvataiteilijan kanssa oli tärkeämpää kuin uskollinen parisuhde ja perheen perustaminen. Viittauksia Robertin latenttiin homoseksuaalisuuteen oli nähtävissä jo miehen varhaisissa töissä, mutta Patti alkoi nähdä selviä merkkejä miehen sivusuhteista toisiin miehiin vasta parin muuttaessa tuohon hotelliin, jossa vapaa rakkaus oli muutenkin enemmän sääntö kuin poikkeus.
Olin yllättynyt siitä, kuinka vähän kirjassa kuvataan päihteiden käyttöä. Patti Smith itse ei ole addiktiivinen persoona, ja huumeisiinkin hän tutustuu vain vahingossa. Samaan aikaan hänen kumppaninsa käyttää säännöllisesti LSD:tä ja kannabista. Eniten käytössä naista harmittaa aikataulujen venyminen ja hitaus, se, että miehellä voi huumepäissään kestää puoli päivää pelkkien asusteiden valintaan.
Patti itse on taiteentekijänä kurinalainen proletääri, joka käy jossain töissä läpi tämän glamoröösin elämänvaiheen. Suurin osa Chelsea Hotelin asukkaista ei näin tehnyt, mutta Pattilla on pragmaattisen selviytyjän geenit. Onnella ja sattumallakin on osansa pelissä, tai kuten hän sanoo: ”satuin vaan saamaan yhden parhaista hevosista.”
Goottilainen varis oli itse Salvador Dalin kuvaus nuoresta taiteilijasta, jota hän oppi pitämään kunnianimekkeenä. Tämän teoksen perusteella saan vaikutelman, että kuvataide oli nuorelle Smithille se varsinainen intohimon kohde, jolle hän uhrasi enemmän aikaa kuin kirjoittamaan ja musisoimaan oppimiselle. Smithin tie kohti punkin papittaren asemaa ei ollut alkuvaiheessa itsestäänselvä, vaan musahommia aloitellessaan hänelle tuli yllätyksenä, että kitara pitää virittää.
Kirjassa on jännää vuoropuhelua esineiden maailman kanssa, joka alkaa jo Smithin varhaisesta lapsuudesta. Hän kiintyi jo lapsena roskiksista löytämiinsä katolisiin patsaisiin ja muihin uskonnollisiin reliikkeihin, ja suhteessaan Robertiin läheisyyttä ilmaistiin monenlaisten amulettien välityksellä. He myös tekivät koruja omaan käyttöön ja myyntiin, ja tällaisen pajan pitäminen oli melko työlästä Chelsea Hotelin pienimmässä ja halvimmassa huoneessa.
Koin teoksen sivistävänä, koska siinä vilisee paljon minulle tuntemattomia taidemaailman hahmoja, varsinkin Smithin omalta ajalta. Teoksen historiallisiin kerrostumiin oli helpompi samastua, sillä 1800-luvun goottilaisromantiikka miellyttää minunkin silmää ja korvaa.
Laitoin heti Smithin uusimman teoksen, Apinan vuoden, varaukseen, sillä oletan sen pitävän sisällään enemmän rock-elämäntavan kääntöpuolta. Tämä teos on kuvaus tietynlaisesta viattomuudesta ja idealismista, luovuuden alkukehdosta, jota pahat inhimilliset impulssit, kuten kateus ja ahneus, eivät vielä päässeet pilaamaan. Tästä kirjasta pidin sen elämäniloisuuden ja leikkisyyden vuoksi. Kateellisuutta voi toki kukin tahollaan kokea siitä päivittäisestä näkymästä, joka ulottui Pattin kantapöytään Chelsea Hotelin aulassa, mutta tuo oli yhden amerikkalaispolven eliittisiiven rajoitettu näkymä, ja lumottu maailma, jota emme voi millään taikapillillä puhaltaa takaisin.
Brittiläinen menestyskirjailija Jessie Burton on tekijä, josta henkilönä tiedän vähän, mutta hänen aiempi, Espanjan sisällissotaan sijoittuva Muusa teki minuun vaikutuksen aistovoimaisuudellaan ja monitasoisuudellaan. Esikoisromaania Nukkekaappi en ole lukenut, sillä myönnettäköön, ettei sen konteksti, 1600-luvun Amsterdam, kiinnostanut suuresti. Tunnustus on hänen kolmas romaaninsa, jossa eletään 1980-lukua ja nykypäivää Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Teokset tuntuvat virkistävän erilaisilta, vaikka kaikissa valotetaan luovien ihmisten elämää ja luovuuden aikaansaamia haasteita.
Teos kertoo 35-vuotiaasta Rose Simmonsista, joka kokee vakavaa jumitusta elämässään niin työelämässä kuin parisuhderintamalla. Rose on yksinhuoltajaisä Mattin kasvattama, eikä hän koskaan ole suostunut avaamaan tyttärelleen tämän äidin tarinaa. Äiti on kadonnut tyttären elämästä jo tämän ollessa vauva, ja Matt on palannut New Yorkista Lontooseen aloittamaan perhe-elämää yksin.
Puolet teoksen narratiivista keskittyy kuvaamaan Rosen äidin Irenen ja tämän naispuolisen kumppanin Connien rakkaustarinaa aikana, jolloin homo- ja lesbosuhteet eivät vielä kaikkialla olleet arkipäivää. Constance Holden on Irenen tavattuaan jo kuuluisa kirjailija, jolla on oma talo Hampstead Heathissa. Irene on tätä viitisentoista vuotta nuorempi multitaskaaja, kahvilan tarjoilija, teatterin paikannäyttäjä ja alastonmalli, joka rakastuu päätä pahkaa naiseen, jonka ei tarvitse murehtia tavallisten pulliaisten lailla toimeentulostaan.
Pariskunta päätyy etsimään kalifornialaista unelmaansa Hollywoodiin, jossa Connien esikoisromaanista on tekeillä elokuva. Connie sulautuu Ireneä paremmin luovan luokan energiseen suunnitelmatalouteen, jossa kenelläkään ei ole aikaa elää hetkessä. Viinaa virtaa ja tupakkaa poltetaan vielä sisätiloissa, mutta aikaansa seuraavat ovat jo alkaneet lisätä levää palautumisjuomiinsa. Irene ei löydä unelmatehtaassa sisäistä ambitiotaan, vaan päätyy surffailemaan Malibu Beachille Matt-nimisen runoilijan kanssa, toisen britin, jolla on Irenen lailla rikas elättäjä.
Irene tulee syrjähypystään raskaaksi, eikä Connie halua suhteeseensa lasta. Hän pakenee pattitilannetta New Yorkiin, jossa sielläkin hänen kohtalokseen koituu kuluttava pikaruokalan tarjoilijan työ. Brittiaksentilla saa kuitenkin paremmin tippiä jopa täytettyjä patonkeja myydessä, mutta Irene ei selviäisi arjestaan ilman puertoricolaisen työkaveri Yolandan apua.
Äidin etsintä tulee Roselle ajankohtaiseksi matkalla Bretagneen Matt-isän luo, jossa tämä asuu vanhuuden päiviään uuden ranskalaisen vaimon kanssa. Syövästä parannuttuaan Matt on vihdoin valmis raottamaan Rosen äitimysteeriota edes piirun verran. Rose saa pakkomielteen Constance Holdenista, kulttikirjailijasta, joka kaksi feministissävytteistä teosta tuottaneena vajosi maan alle hiljaisuuteen parhaimmassa luomisiässään. Missä on Connie, ja voisiko hänellä olla avain taskussaan Irenen salaisuuteen?
Kirjan 1980-luvun ajankuva on maalailevan tunnelmallista, ja siihen on helppo uppoutua, sillä muistikuvamme tuon ajan populaarikulttuurista ovat niin anglovaikutteisia. Ehkä kuitenkin valitsisin mielenmaisemakseni mieluummin 1930-luvun Andalusian kuin 1980-luvun Beverly Hillsin olkatopattuine unelmineen. 1980-luvun Lontoo on minulle jo elettyä elämää, ja paluu tuon kaupungin kerrokselliseen menneisyyteen on aina tervetullut nostalgiatrippi.
Irenen ja Connien suhde tuntuu Rosesta talolta, jonka ikkunoita hän tirkistelee, mutta joiden huoneisiin on puutteellinen näkymä. Connie ei enää asu hulppeassa kaupunkitalossaan Hampstead Heathissa, vaan on erakoitunut ja vetäytynyt jonnekin maaseudulle. Tie kulttikirjailijan luo on kuoppainen, ja Rose valitsee epärehelliset keinot tavoittaakseen naisen huomion.
Pidin myös nykypäivän kuvauksesta, johon ei liittynyt pelkästään äidin etsintää. Rosen aikaansaamattoman miesystävä Joen burritobisnesidean verkkainen kehittely oli koominen lisä tähän perhedraamaan. Samoin hänen parhaan ystävänsä Kellyn ura Instagram-vaikuttajana tuntui hämmentävän todenmukaiselta: kukapa viitsisi löydä päivätöissä, jos kuvaamalla lapsen kanssa askarteluja voi tienata pienen omaisuuden?
Teoksen varsinainen draama, johon nimikin viittaa, jää arkisemmaksi kuin odotin, mutta oikeastaan on hyväkin, ettei teos seuraa Britanniassa suosittujen psykologisten trillerien päätähuimaavaa juonenpyöritysformulaa. Tarina keriytyy enemmän kannesta tutun vihreän jäniksen symboliikan ympärille kuin suuren tunnustuksen.
Teoksen vahvuus on enemmän kiinnostavissa henkilöhahmoissa kuin juonessa, ja se sopii hyvin kaikille meistä, joilla oma paikka maailmassa on vielä pahasti hukassa. Brittiyhteiskunnassa 35 vuoden ikä on jo korkea välietappi, jolloin aikuisella ihmisellä odotetaan olevan joidenkin perusasioiden kunnossa, kun taas Suomessa on tavallista, että tuon ikäinen on yliopistosta valmistuttuaan onnistunut saamaan vain merkityksettömiä työllistämistöitä joltain hikipajalta. Näin en lukenut tämän romaanin Rosen tilaa kovin varoittavana esimerkkinä ajelehtimisesta, eikä teoksessa muutenkaan ollut keskiössä työvoimapolitiikka. Hyvin se kuitenkin antoi tilaa matalapalkkaisille puurtajille, kotiapulaisille, tarjoilijoille ja kaiken maailman henkilökohtaisille assistenteille, joiden työsuhteet voivat katketa sormen napsauksella, jos kemia pomon kanssa pilaantuu.
Burtonin teoksissa on sen verran taiteellista ambitiota, ettei niihin kannata suhtautua pelkkänä viihteenä tai ”lukuromaaneina”. Viihteellisyyttä tekstiin tuovat kielellinen sujuvuus ja koukuttava kerronta, joista kumpikaan piirre ei ole dismeriitti. Koen myös hänet vahvasti visuaalisena kirjailijana, jonka luomissa tuokiokuvissa on myös elokuvallista potentiaalia. Visuaalisuus välittyy jo kansikuvista, ja vaikka tämä kolmas teos ei keskity kuvataiteisiin, on siinäkin kuvilla keskeisempi merkitys kuin vaikka musiikilla.
Anun ihmeelliset matkat 