Paul Auster RIP (1947-2024)

Teos: Paul Auster: The Invention of Solitude (Faber&Faber, 1982)

Löysin tämän kuuluisan kirjailijan omaelämäkerrallisen esikoisteoksen syksyllä kierrätyshyllystä mökkimatkalla Toivakasta, ja minulla kesti puoli vuotta saattaa se loppuun, vaikka teos on ohut eikä erityisen vaikea. Paul Austerilta olen tainnut lukea aiemmin vain pari teosta, ja mielessäni ne sekoittuvat hänen vaimonsa Siri Hustvedtin teoksiin. Molemman tuotannoissa ei mielestäni ole mitään vikaa, mutta se viimeinen valaistuminen teosten suhteen uupuu vielä.

The Invention of Solitude koostuu kahdesta erillisestä osasta, joista ensimmäinen on enemmän henkilökohtainen ja minä-muodossa kirjoitettu, ja toinen, The Book of Memory, hieman etäisempi, esseemäisempi ja kolmannessa persoonassa kirjoitettu. Siinä noin kolmikymppinen mieskertoja menettää isänsä äkillisesti, ja on samalla tuore taaperon isä. Miehen suku on leimallisesti juutalainen molemmilta puolilta, mutta hänen vanhempansa eivät ole olleet erityisen uskonnollisia, ja näin uskonto hänelle on merkinnyt lähinnä bar mitzvah-juhlien viettoa.

Miehen vanhemmat ovat eronneet tämän aikuisuuden kynnyksellä ja sisko on mielisairaalassa. Näin ollen lapsuuden kodin tyhjentäminen jää kertojan vastuulle, ja tämän urakan kautta hänen on aika tutustua paremmin sukuhistoriaansa. Myös takkuinen suhde edesmenneeseen kalvaa häntä: vaikka isän ja pojan välit ovat olleet asialliset, ei poika voi ymmärtää isänsä latteaa tunne-elämää ja intohimon puutetta. Ainoan lapsen syntymänkin hän kuittasi vain tokaisemalla: ”A beautiful baby. Good luck”.

Kirjan varsinainen jännitysnäytelmä on niin hurja, että olisin voinut lukea erillisen romaanin pelkästään siitä. Vuonna 1919 miehen isoäitiä syytettiin miehensä murhasta Wisconsinin Kenoshassa, mutta mummo vapautettiin vankilatuomiosta osittain mielenterveyssyistä. Sam-isän perhe oli tullut Amerikkaan 1900-luvun alussa Itävallasta, ja englantia puhumattoman äidin tilanne vaikutti kohtuuttoman hankalalta jo ennen tragediaa. Mies oli lähtenyt nuoremman matkaan, ja ennen tätä perhe oli viettänyt stressaavaa kiertolaiselämää Yhdysvaltojen ja Kanadan välillä paeten aina uutta häätöä.

Tarinassa murhaajaäidin poika Sam sitten asettuu aloilleen New Jerseyhin, ja perustaa veljensä kanssa kiinteistöfirman, joka isännöi yli sataa köyhien kerrostaloa. Auster ei vie isän henkisen tilan psykologisointia liian pitkälle, mutta syitä paikalle jämähtäneeseen, eleettömään elämäntyyliin voi etsiä miehen lapsuudesta.

Kirja muistuttaa siitä, että ken sukututkimuksen polulle ryhtyy, voi olla valmis löytämään epämiellyttäviä faktoja jopa lähisukulaisista. Austerin veljekset jatkoivat äidistään huolehtimista kuolemaan saakka, ja tämä tarkoitti perhetragediasta vaikenemista.

Teoksen toinen osa jäi kieltämättä kalpeammaksi kokemukseksi, vaikka siinäkin käydään läpi juutalaisten ja muiden itäeurooppalaisten siirtolaisten historiaa. Ylipäänsä saan Austerista kuvan, että hän on ainakin nuorena kirjailijana ollut täysin Eurooppaan suuntautunut vaikutteineen. Tässäkin käsitellään teemaa, kuinka juutalaiset älyköt ja kirjailijat Anne Frank mukaan lukien ovat niin sodan kuin rauhan aikana joutuneet ahtautumaan hyvin pieniin tiloihin maailman metropoleissa pystyäkseen luomaan. Sama ongelma vaivaa myös kertojaa, joka joutuu avioeron jälkeen muuttamaan varastokopin kaltaiseen tilaan New Yorkissa. Aiemmat, vastaavat ahtautumiset Pariisissa runoilijana ja kääntäjänä ovat olleet himpun verran romanttisempia, sillä siellä asuessaan Auster koki kohtaavansa enemmän suurten klassikkokirjailijoiden haamuja.

Varmasti pitkän uran tehnyt Auster on luonut nahkansa kirjailijana moneen otteeseen, mutta tässä teoksessa oli jopa hellyyttävää kotikutoisuutta, eikä sitä takuulla ole kirjoitettu maailmanvalloitus mielessä. Olen siis tyytyväinen tähän löytööni, enkä välttämättä heitä sitä ensimmäisten poistojen mukana, sillä hyllyssäni on aina tilaa hieman harvinaisemmille nidoksille.

(kirjoitettu vuonna 2021, julkaistu 1.5.2024, päivä kirjailijan kuoleman jälkeen)

Central Parkin kuuhulluudesta

Teos: Paul Auster: Kuun maisemissa (Tammi, 1990)

Suomennos: Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola

Toinen äskettäin lukemani Keltaisen kirjaston romaani oli Paul Austerin Kuun maisemissa, ja se komppasi hyvin sen rinnalla lukemaani irlantilaissaagaa (Colm Toibin: Brooklyn).

Teos sijoittuu 1960-70-lukujen vaihteeseen, ja se kertoo nuoresta opiskelijamiehestä, Marco Stanley Foggista, joka on muuttanut Chicagosta New Yorkiin opiskelemaan Columbia Universityssa. Marco on vähävarainen orpo, joka on elänyt opiskeluaikansa äärimmäisessä niukkuudessa. Valmistumisen aikoihin hänen ainoa tukensa elämässä, Victor-eno kuolee, ja nuori mies joutuu kohtaamaan asunnottomuuden kurimuksen aivan yksin.

Tavallaan Marco on nihilistinen työn vieroksuja, miltei ”ideologinen työtön”, joka ei halua ratkaista ongelmaansa perinteisin keinoin eli työtä hakemalla. Oikeastaan hän on jo kodittomaksi jäädessään niin huonossa hapessa fyysisesti, ettei hän kykene ajattelemaan kovin selkeästi. Onnekseen hän kuitenkin tulee uuden ystävänsä, kiinalaistaustaisen tanssijan Kitty Wun pelastamaksi, ja pian tämän jälkeen hän saa töitä henkilökohtaisena avustajana.

Marco pääsee asumaan avustettavansa Thomas Effingin luo. Vanha mies on sokea ja pyörätuolissa, ja tarvitsee kahden ihmisen hoivapanostuksen. Marcon tehtävänä on ulkoiluttaa Effingiä ja auttaa tätä muistelmien kirjoituksessa. Hänellä on myös taloudenhoitaja rouva Hume, joka suhtautuu Effingin oikkuihin pitkän kokemuksen aikaansaamalla paatumuksella.

Kirjallinen työ vie nuoren ja herkän Marcon todella syviin vesiin, ja ainoastaan seksisuhde Kitty Wun kanssa auttaa häntä pitämään päätä koossa kirjoitusrupeaman aikana. Effingin elämä on suuri mysteerio, sillä mies väittää joskus olleen taidemaalari nimeltä Julian Barber, mutta välillä Marcon on vaikea uskoa synkkämielisen hoidokkinsa tarinaa.

Romaani osoittautuu monipuoliseksi ja uskottavuuden rajoja kokeilevaksi sukusaagaksi, josta ei vaiheita puutu. Kirjan nykyisyys kestää muutaman vuoden, mutta sen siivillä matkataan jopa 1800-luvun puolelle Effingin lapsuuteen ja nuoruuteen. Long Island on yksi keskeinen tapahtumapaikka, jossa nuori Effing perustaa perheen ja hylkää sen taiteellisen kuuhulluuden vaivaamana. Miehen fantasmagorinen matka jatkuu utahilaiseen luolaan, jossa hän tuottaa elämänsä tärkeimmät kuumaisemat. Myös Marco palaa Utahiin etsimään Effingin sinne jättämiä aarteita, mutta löytää luolan paikalta tekojärven, joka on niellyt maalaukset.

Olen lukenut Paul Austerilta muutaman teoksen, mutta muistikuvissani ne sekoittuvat pahasti John Irvingin tuotannon kanssa. Tämä romaani tuntuu helpommin mieleenpainuvalta kuin jotkut hänen myöhemmät teoksensa siksi, että tarina oli kompakti ja varsin eksentrinen. Asunnottomuuden ja köyhyyden kuvaus kosketti minua tässä teoksessa erityisesti, ja arvostin Austerin kertojan otteessa tarkkaa fyysisyyttä näitä ilmiöitä kuvatessa.

Sukkahousut ja segregaatio

Teos: Colm Toibin: Brooklyn (Tammi, 2011)

Suomennos: Kaijamari Sivill

Viikonloppuna luin neljä Keltaisen kirjaston romaania paperiformaatissa, mikä minulle nykyään on jonkun sortin äärisuoritus. Olen juuri muuttanut ja kärsin akuutista kirjapuutostaudista, johon on löytynyt vähän lievitystä kirjastojen kierrätyshyllyistä. Kirjoja omistan tällä hetkellä vain pienen hyllyllisen, ja näistä valtaosa on jo moneen kertaan luettuja keräilyobjekteja.

Colm Toibinin Brooklyn oli näistä neljästä lukemastani klassikkoteoksesta ehdottomasti paras. Teos on historiallinen romaani, joka kuvaa irlantilaisen nuoren naisen Eilis Laceyn yksinäistä maastamuuttoa New Yorkiin 1950-luvulla.

Eilis Lacey elää pienessä Enniscorthyn kauppalassa leskiäitinsä ja vanhemman, naimattoman Rose-siskonsa kanssa. Kolme veljeä ovat kaikki lähteneet töihin Birminghamiin, eikä kukaan heistä suunnittele kotiinpaluuta. Käytännössä Rose-sisko elättää perheensä kirjanpitäjänä, mutta perhe elää epävarmassa niukkuudessa. Eilisin tulevaisuus kotinurkilla ei vaikuta kovin lupaavalta, ellei hän löydä itseään varakkaampaa aviomiestä.

Nuoren naisen tilanne muuttuu käden käänteessä, kun kylään saapuu amerikkalainen pastori Flynn suoraan Brooklynistä. Pappi näkee Eilisissä potentiaalia, ja onnistuu järjestämään hänelle työtarjouksen Bartoccin tavaratalosta. Eilis lähtee matkaan kevyin pakaasein ja valmisteluin, eikä tiedä paljoa tulevan kotimaan realiteeteista.

Koti-ikävä iskee nuoreen naiseen niin, että hän miltei saa potkut myyjän työstään surkean olemuksen vuoksi. Meikkaamisessa ja muodikkaiden asusteiden valinnassa on opettelemista, ja tavaratalon osastonhoitaja neiti Fortini joutuu opettamaan Eilisille kädestä pitäen bikinialueen karvanpoiston. Koti-ikävään löytyy helpotusta isä Flynnin seurakunnasta, ja kirkon jouluillallisen järjestelijänä Eilis kokee enemmän tyydytystä kuin tavaratalon naisten vaateosaston tiskin takana. Köyhyys ja osattomuus vaivaa varsinkin irlantilaisia ikämiehiä, ja joulunvieton kuvaus toi minulle todelliset vibat Fairytale of New York- joululaulusta.

Toibin kuvaa kiinnostavasti tuon ajan rotujännitteitä Brooklynissa, sillä alue oli 1950-luvulla muuttumassa entistä enemmän mustien asuinalueeksi, kun samaan aikaan irlantilaiset ja italialaiset tekivät lähtöä kohti Long Islandin uudisrakennusalueita. Eilis oppii palvelemaan mustia naisasiakkaita hyväntahtoisesti, mutta mustien naisten sukkahousuja pidetään edelleen segregoidussa nurkassa erossa valkoisten naisten vastaavista.

Kyseessä on varsin virtaviivainen ja helppolukuinen lineaarinen kertomus, jonka aika-akseli on vain reilun vuoden. Tässä ajassa Eilis ehtii jo menemään naimisiin italialaisen putkimies-Tonyn kanssa, vaikka ei ole täysin päässyt eroon koti-ikävästään. Eilisin sitoutuminen pika-avioliittoon ei ole kovin vankalla pohjalla, ja sitä koetellaan varsinkin sen jälkeen, kun hän on palannut Irlantiin perhettä kohdanneen tragedian jälkeen.

Vaikka kirjaan mahtui surua ja köyhyyttä, niin kyseessä on varsin toiveikas, jopa glamoröösi tarina, joka jätti keveän mielen. Moni muu lukemani irlantilaisten maastamuuttotarina on ollut paljon rankempi, mutta Eilisin tarinassa oli selkeä eteenpäin menemisen meininki. Lukisin mielelläni tarinaan jatkoa, mutta en tiedä, onko sitä luvassa.

John Irvingin reaaliaikaseuranta

Teos: John Irving: Viimeinen tuolihissi (Tammi, 2023)

Suomennos: Aleksi Milonoff

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Aloitin viime viikolla John Irvingin uusimman tiiliskiviromaanin lukemisen. Raportoin lukemastani nyt reaaliajassa, eli en edes yritä kirjoittaa siitä perinteistä kirja-arviota. Kirjoitan siis urheilupainotteisesta kirjasta vähän kuin kisastudiosta.

27.10.2023, n. 11%. Kirjan kertoja Adam Brewster syntyy v. 1941 New Hamphiressa nuorelle yksinhuoltajaäidilleen. Äiti on liikunnallinen, ja käy talvitöissä Aspenin hiihtokeskuksessa laskettelunopettajana. Adam elää isovanhempiensa kasvattamana sukutalossa, ja tutustuu äitiinsä lähinnä kesäisin. Laskettelusta ei tule Adamille pakkomiellettä, mutta suvun kiintymys talviurheiluun tahdittaa pojan elämää. Kirjan alkuosassa käydään läpi laskettelun historiaa, tekniikoita ja hiihtokeskusten salaisuuksia. Jossain vaiheessa äidin ja pojan elämää tulee sulostuttamaan lumikenkäilijä ja äidinkielen opettaja Elliot Barlow, josta tulee Adamin isäpuoli.

28.10., n. 25%. En ottanut kirjasta yhtään selvää ennen siihen tarttumista. Alkuvaiheessa urakkaa näin Irvingin videon, jossa hän mainostaa kirjaansa ei-heteroseksuaalisten hahmojen kautta: kertojan perheessä vain hän itse on hetero.

14-vuotias Adam saa tietää äitinsä lesboudesta suht ikävällä tavalla hänen häidensä iltana. Samana iltana isoisä, ”vaippamies”, ”emerituslapsi” kuolee salamaniskuun. Hääkuvaus on kieltämättä eeppistä, vaikkakin juhlissa on myös sellaista vaivaantumista, etten lukijana ollut varma, olisinko halunnut olla niissä mukana.

Myös tarinat Adamin seksuaalisesta heräämisestä ja ensimmäisistä tyttöystävistä ovat ikimuistoisia. Ja huh, kuinka tuo mies onnistuu telomaan itseään seksin aikana, tai muuten päätymään noloihin tilanteisiin!

29.10, 31%. Koko kirja ei kerro laskettelusta, vaan välillä vieraillaan Adamin nuoruuden painimolskeilla. Tämä on Adamin ja tämän isäpuolen yhteinen harrastus, ja pian myös Rachel-äiti alkaa käydä Adamin otteluissa. Rachel ei suostu pysymään pelkästään katsomossa, vaan pian hän tulee mukaan myös poikien harjoituksiin opettamaan kaikenlaista kilpaurheilusta. Äidistä tulee monen teinipojan seksisymboli, vaikka hän seurustelee jo avoimesti Mollyn kanssa.

30.10, 51%. 1970-80-luvuilla Adam ei enää urheile yhtä intohimoisesti kuin aiemmin. Hän kirjoittaa sekä romaaneja että elokuvien käsikirjoituksia. Tässä vaiheessa monet tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin, jossa Adam on paljon tekemisissä teatteria tekevän serkkunsa ja tämän naisystävän kanssa. Myös isäpuoli Elliott muuttaa New Yorkiin, ja aloittaa sukupuolenkorjausprosessin. Adam kokee samalla kotoisuutta että ulkopuolisuutta New Yorkin homopiireissä.

Yleinen välihuudahdus. Herman Melvillen Moby Dick on tämän romaanin kulmakivi, ja jos lukija ei ole tätä klassikkoa lukenut, kaikki romaanin hienoudet eivät avaudu. Tästäkään huolimatta en aio lukea Moby Dickiä, mutta onneksi moni muu kirjassa käsitelty klassikko olikin jo tuttu.

Ainoa ongelma, jonka olen havainnut Irvingin runsaissa kaunokirjallisissa maailmoissa, on se, että hänen tahdissaan myös lukemisesta voi tulla kilpaurheilua. Tällaista suorituspainetta koin nyt vahvasti, koska en koe pystyväni venyttämään tätä lukukokemusta moneksi kuukaudeksi, kuten normaalit lukijat tekisivät. En pysty handlaamaan 1200-sivuista tekstimassaa lyhyissä pätkissä, koska silloin päädyn kertaamaan menneitä kappaleita ihan tolkuttomasti. Muistini kapasiteetti ei riitä pitkään ja hitaaseen lukuprosessiin, kun kyseessä on valtava tiiliskivi.

31.10. 100%. Kirjan toisessa puoliskossa käsitellään muun muassa HIV/AIDS-kriisiä varsin koskettavalla tavalla. AIDS: in loppuvaiheen fyysisistä oireista en olekaan pitkään aikaan lukenut näin tarkkaa kuvausta. Adamin isäpuolen ystävistä moni kuolee dramaattisesti, ja Elliot kokee jopa syyllisyyttä siitä, ettei ole itse sairastunut.

Teoksen toisessa puoliskossa kuolee jengiä niin AIDS:iin, onnettomuuksiin kuin ampumavälikohtauksiin. Adamin lähipiiri lähtee sukulomalle Sveitsiin, ja jopa Rachel-äiti, joka on nuorempana suhtautunut varautuneesti kaikkeen ulkomaanmatkailuun, osaa vanhempana nauttia eurooppalaisista hiihtokeskuksista.

Jossain vaiheessa Adam muuttaa New Yorkista Vermontin hiihtokeskukseen ollakseen taas lähellä äitiään. Mies onnistuu löytämään pidempiaikaisen elämänkumppanin vasta 50-vuotiaana. Ja vielä silloinkin hän tuntuu kovin riippuvaiselta äidistään, varsinkin tämän ihmissuhdeneuvoista.

Adamin biologisen isän vaiheet ovat yksi sellainen juonenkäänne, jonka koin turhana tai vähemmän kiinnostavana. Paul Goodesta tulee jossain vaiheessa kuuluisa näyttelijä, jolla on monia seksiskandaaleja. Hän on kirjaimellisesti pelkkä siittäjä, joka on 14-vuotiaana hässinyt 19-vuotiaan hiihto-opettajansa kanssa Aspenissa.

Noin 65% kohdalla meinasin jo luovuttaa, koska en enää pysynyt kärryillä siitä, ketkä kaikki olivat kuolleet. Vaikka kirjan poliittiset protestit ja mielenosoitusten joukkokohtaukset olivat järeitä, ne olivat myös puuduttavia.

Kirjan loppuvaiheessa Adam rakennuttaa taloa Vermontiin, ja lisääntyy varsin suunnitelmallisella tavalla kustannustoimittaja-Gracen kanssa. Parisuhde vaikuttaa vakaalta, muttei kovin rennolta. Pariskunta vierailee poikansa Matthew’n kanssa usein Torontossa, jonne Adamin näyttelijälesboystävä Em muuttaa sen jälkeen, kun Nora-serkku ammutaan teatterissa.

Tämä on nyt neljäs kirjoittamani bloggaus Irvingin kirjoista, ja mahdollisesti kuudes häneltä lukemani teos. Viime kesänä luin teoksen Viimeinen yö Twisted Riverillä, joka oli ”vain” 700-sivuinen. Tuo lukukokemus oli paljon nautinnollisempi, koska päätin olla kirjoittamatta siitä mitään. Tuntui myös, että siinä oli uudentyyppisiä hahmoja ja teemoja, eli se tuntui vähemmän toisteiselta kuin moni muu Irvingin teos. Tässä kirjassa palataan taas Irvingin lempiaiheiden pariin, eli tämän kirjan ja monen muun välillä on selkeä jatkumo.

Jos nyt yhden teeman kirjasta kaivan, minkä vuoksi kirja kannattaa lukea, se on heteroseksuaalisuus sellaisen henkilön kokemana, joka on kasvanut ei-heteronormatiivisessa ympäristössä. Romaanin seksikohtauksiin mahtuu aitoa outoutta, ja ne ovat myös aika viihdyttäviä.

Rakkausromaanin genren uudistuksesta

Akwaeke Emezi: Hölmö rakkaus (Kosmos, 2023)

Suomennos: Kaisa Kattelus

Äänikirjan lukija: Irene Omwami

Feyi Adekola on menettänyt elämänsä rakkauden onnettomuudessa, ja takana on viisi rakkaudetonta vuotta New Yorkin urbaanissa sykkeessä. Hän ei etsi uutta kumppania, mutta eräänä päivänä hän löytää bileistä kuuman Milanin, jonka kanssa seksi sujuu maagisesti ensi kerrasta saakka. Vapaa rakkaus kuuluu luontevasti hänen lähipiirinsä elämäntapaan, eikä nuorilla ole suurempia paineita sitoutua toisiinsa. Panokavereita on kaikilla, ja kaveripiirissä moni on jo käynyt läpi kaikki kandidaatit. Ristiin naiminen on yleistä, ja toisten seksuaalisia kykyjä on tavallista vertailla avoimesti.

Tämän jälkeen Feyi löytää Nasirin, jolla on suurempia odotuksia romanssirintamalla. Hän haluaa myös edetä tutustumisessa hitaammin kuin mihin Feyi on tottunut. Nasir on kotoisin Karibialta, ja hänen perheellään on siellä luksushuvila. Pian Feyi saa kutsun paratiisisaarelle, joka avaa hänen elämässään uusia horisontteja.

Joy on Feyin asuinkumppani ja uskottu, joka tuntee ystävänsä taipumukset paremmin kuin Feyi itse. He ovat myös kokeilleet lyhyen aikaa seurustelua, mutta suhde ei toiminut. Hänen kanssaan seksistä puhuminen on täysin pidäkkeetöntä.

Tässä teoksessa monet henkilöhahmot ovat kuvattu niin, ettei heidän sukupuolensa/seksuaalinen suuntautumisensa tule lukijalle täysin selväksi. Seksin kuvaukset ovat varsin graafisia, mutta samaan aikaan ambivalentteja. Henkilöt puhuvat miehistä ja naisista, mutta lukija saa itse päättää, onko kyseessä biologinen vai sosiaalinen sukupuoli. Ehkä kiinnostavinta kirjassa ovat puhetavat seksuaalisuudesta, eli romaani selvästi tutkii erilaisia ilmaisun muotoja.

Vakavammalla tasolla teos kuvaa nuoren lesken surutyötä, ja onnettomuuden jälkeisistä traumoista ja vammoista parantumista. Feyi on elänyt monta vuotta vakuutusrahoilla, eikä hänen taiteilijan uransa ole edennyt aikoihin. Uuden rakastetun kautta hän sitten pääsee syvemmälle taidepiireihin, koska hänen julkkiskokki-isänsä on hyvin verkostoitunut. Isä on myös toipumassa suuresta surusta, ja yllättävästi tämä yhdistää isäntää ja tämän uutta, nuorta vierasta.

Ruokakuvaukset romaanissa ovat ainakin huikeita, eli teos tarjoaa virikkeitä kaikille aisteille. Ruoan ja erotiikan risteymät ovat aina kiinnostavia, ja tämä ulottuvuus oli mielestäni kirjan suuri vahvuus.

Joskus 90-luvulla luin vastaavaa kokeilevaa rakkausproosaa Jeanette Wintersonilta, mutta noissa kirjoissa tyyli oli klassisempi/korkeakirjallisempi. Tämä teos on selkeästi suunnattu nuorille aikuisille, ja sen elämismaailma on lopulta aika arkinen. Tyypit puhuvat ronskia arkikieltä, ja elävät kapitalistisessa kulutuskulttuurissa kyseenalaistamatta sen mekanismeja. Henkilöillä ei ole suurempia taloudellisia kriisejä, ja he voivat tehdä kuluttamisensa suhteen helppoja valintoja. Tämän koin kirjan suurena puutteena, koska henkilöiden etuoikeutettu asema tekee heistä omalla tavallaan yksiulotteisia. He elävät omassa kuplassaan, ja ovat kykenemättömiä kuvittelemaan toisenlaista todellisuutta kuin omansa.

Olen ymmärtänyt paremmin Akwaeke Emezin (s. 1987) Nigeriaan sijoittuvia teoksia kuin näitä uudempia, joissa seikkailee nigerialaistaustaisia hahmoja Yhdysvalloissa. Tätä teosta yritin lukea kirjaa jo keväällä englanniksi, mutta silloin en jaksanut tarinaa kuin muutaman sivun. Nyt annoin kirjalle uuden mahdollisuuden, koska Emezin kirjailijan ura kiinnostaa minua yleisemmin. Hän on varsin tuottelias, ja on onnistunut julkaisemaan teoksia useammassa genressä. Vaikka kaikki häneltä lukemani teokset käsittelevät sateenkaariasioita, ainakin ne ovat olleet tyyliltään ilahduttavan erilaisia.

Kaksikielisen romaanin haasteista

Teos: Sonja Karlsson: 14 tuntia takaisin (Kosmos, 2023)

Äänikirjan lukija: Krista Kosonen

Syksy on tuonut tullessaan monia kiinnostavia esikoisromaaneja, ja Sonja Karlssonin teos 14 tuntia takaisin on yksi niistä. Se kertoo kahdesta viipurilaisesta siskosta, Hertasta ja Olgasta, jotka lähtevät Amerikkaan etsimään parempaa elämää vuonna 1929, ja palaavat vuonna 1970 hautaamaan veljeään.

Siinä välissä Karjalan kannas on luovutettu Neuvostoliitolle, eivätkä sisaret pahemmin tunne Suomen muita seutuja. Suku asuu ripoteltuna eri paikkakunnilla Itä-Suomessa, ja veljen kanssa ollaan oltu yhteydessä vain kirjeitse. Vuosikymmenet ovat muuttaneet siskoja suuresti, eivätkä he ole kuuluneet niihin siirtolaisiin, jotka ovat vaalineet kotiseuturakkautta suomalaisissa kirkoissa ja yhdistyksissä.

Molemmat siskot ovat lapsettomia, ja varsinkin vauraalle Olgalle se on ollut parantumaton haava. Olga päätyy asumaan San Franciscoon fiiniin omakotitaloon, jonne pariskunta on sisustanut lastenhuoneet varmuuden vuoksi. Hertta on elänyt huoletonta sinkkuelämää New Yorkissa, ja edennyt piikomisesta konekirjoittajaksi.

Romaanissa suuri osa dialogeista käydään englanniksi, ja tähän liittyy kustannustoimituksellisia haasteita. Arvostan suuresti sitä, että romaanissa on pyritty mahdollisimman autenttiseen kuvaukseen kaksikielisyydestä. Kirjan sisarukset ovat valinneet englannin kielen pääasialliseksi kommunikaation kanavakseen. Heillä tuntuu olevan enimmäkseen anglotaustaisia ystäviä. Kertoja itse on innostunut Shakespearen soneteista, ja näkee paljon vaivaa syventääkseen kielitaitoaan kohti akateemista tasoa.

Romaanissa ei puhuta karjalan murretta, vaikka siskot ovat kotoisin työväenluokkaisesta perheestä, eivätkä ole paljoa poistuneet maakunnastaan. He puhuvat myös keskenään sujuvaa suomen yleiskieltä, vaikka ovat eläneet niin eristyksessä äidinkielestään. Aika usein Amerikan siirtolaisuuden kuvauksissa käytetään fingliskaa, koska monille kielten sekoittuminen on ollut tyypillistä viestintää. Itse koin, että romaanin henkilöt puhuivat liian siistiä suomea ja englantia. Uskottavampaa olisi ollut, jos varsinkin suomen puheesta olisi tehty jotenkin haparoivaa. Englannin haparointia kuvataan kuitenkin vähän. Olgan ja tämän miehen Emilin sekakielisyyteen viitataan, mutta sitä ei kuvata.

Fiktiota kirjoittaessa ei ole aina tarkoituksenmukaista löytää mahdollisimman autenttista historiallista puheenpartta. Riippuu myös suunnitellusta kohdeyleisöstä, millaisia kielellisiä valintoja kirjailija tekee. Korkeasti koulutetuille nuorille kaupunkilaislukijoille kaksikielisen dialogin lukeminen ei ole ongelma, ja moni voi kokea tämän virkistäväksi. Suomessa ei kuitenkaan pahemmin julkaista romaaneja, joissa vastaavaa strategiaa käytettäisiin suomen ja ruotsin välillä – ja ruotsi kuitenkin on toinen virallinen kielemme.

Koen, että tässä romaanissa tehty dialogivalinta saattaa jättää ulkopuolelle muun muassa vanhempia lukijoita, joita kirjan teema saattaisi erityisesti kiinnostaa. Se on harmi, koska Karjalan evakkojakin on vielä elossa.

Muuten romaanissa on monia hienoja oivalluksia siirtolaisuudesta ja säkenöiviä hetkiä. Kyseessä on hyvin eri tyyppinen siirtolaisuuden kuvaus kuin tyypilliset tarinat Minnesotan ja Michiganin mainareista, lokareista ja heidän keittiöpiioistaan. Itseäni kuitenkin kiinnostavat enemmän nämä punaniska-alueet, niiden peräkylät, ja suomalaiset suvut, jotka ovat vaalineet suomalaisuuttaan neljässä tai viidessä polvessa. Ne kiinnostavat siksi, että tiedän niistä paljon vähemmän kuin suurista kaupungeista.

On kuitenkin hienoa, että muunkinlaisista siirtolaisista kirjoitetaan. Tässä tavataan ihmisiä, jotka tietoisesti pyrkivät nousemaan sosiaalisesti ja pääsemään piireihin. Koin, että romaanin parasta antia oli henkilöhahmojen psykologinen kehityskaari, ja myös Olgan myöhempi muistisairauden kuvaus.

Kirjassa vietetään noin kolmannes ajasta tuolla vuoden 1970 eeppisellä Pan Amin lentomatkalla, ja se tarjoaa nostalgiaa kaikille lentomatkailun faneille. Uskon, että moni lukija saattaa tarttua teokseen pelkän lentämisen kuvauksen vuoksi – mikä sekin on yksi tapa nauttia kirjallisuudesta.

Kirjoittamista dollarinkuvat silmissä

Teos: Colleen Harper: Verityn varjo (WSOY, 2023)

Suomennos: Taina Wallin

Äänikirjan lukija: Anniina Piiparinen

Lowen Ashley on nuori kirjailijanalku, joka yrittää epätoivoisesti elättää itseään Manhattanilla. Häätö on jatkuva uhkakuva hänen elämässään, ja tämän vuoksi hän etsii kuumeisesti mitä tahansa kirjoittamiseen liittyviä toimeksiantoja. Tilannetta ei yhtään helpota se, että hänellä on ollut kuuma suhde kustannustoimittajansa Corrien kanssa. Seksisuhteen päättymisen jälkeen ammatillinen suhde on nihkeä. Lisäksi Lowen on toiminut viimeisen vuoden äitinsä saattohoitajana syövän loppumetreillä, minkä vuoksi hän on harvinaisen heikossa hapessa.

Tähän saumaan Lowen saa erikoisen työtarjouksen, johon myös liittyy kuoleman läheisyys. Verity Crawford on menestyskirjailija, jonka kirjasarja on jäänyt kesken traagisen onnettomuuden vuoksi. Hän on elossa, mutta elää vihanneksena sänkynsä pohjalla, ja vaatii ympärivuorokautista hoitoa. Lowen saa tarjouksen kirjoittaa sarjan viimeiset kolme osaa kirjailijan jättämien materiaalien pohjalta. Hän saa kutsun työskennellä Crawfordien sukutilalla, mikä sekin tarjoaa Lowenille mahdollisuuden hengähtää hetkeksi.

Jeremy on kirjailijan aviomies, joka manageroi vaimonsa bisneksiä. Hän vaikuttaa vähän liiankin uhrautuvaiselta, ottaen huomioon, että perheen kaksostytöt ovat kuolleet hämärissä olosuhteissa. Nyt perhe on kolmihenkinen, ja vain viisivuotias Crew-poika toimii isälleen tolkullisena juttukaverina. Crew on selvästi terapian tarpeessa.

Tiluksille saapuessaan Lowen saa käsiinsä Verityn päiväkirjan, jossa kerrotaan koko Verityn ja Jeremyn parisuhteen kaari ensi tapaamisesta viimeaikaiseen suruaikaan. Vai onko Verity edes surrut kunnolla tytärtensä poismenoa? Millainen äiti hän on ollut lapsilleen, ja millainen vaimo Jeremylle? Onko ura mennyt kaiken muun ohi, vai mitkä ovat olleet hänen motiivinsa toimia kuten hän toimi – ja vielä kirjoittaa tapahtumista täysin avoimesti?

Olen lukenut Colleen Harperin aiemman hittikirjan Se päättyy meihin, mutten saanut aikaan siitä blogitekstiä, koska kirja ei herättänyt minussa suuria tunteita. Näin ollen suhtauduin myös tähän teokseen lievällä varauksella. Ja varaukseni kasvoi koko ajan, eli koin teoksen ilmapiirin ja henkilöt vastenmielisiksi. Jopa enemmän koin näin tätä kirjaa lukiessa kuin aiempaa, jossa vain käsiteltiin parisuhdeväkivaltaa tavalla, joka tuntui ahdistavalta.

Olen varma, että moni pitää tätä teosta onnistuneena psykologisena trillerinä, koska se onnistuu yllättämään juonellisesti vähän joka käänteessä. Minusta jopa alun perin hyvää tarkoittava päähenkilö Lowen osoittautui tyhjäpäiseksi onnenonkijaksi, eli en pystynyt samastumaan yhteenkään teoksen henkilöön, ja näin pidin kirjaa falskina aikuisten satuna, jonka todennäköisesti unohdan jo tällä viikolla.

Kaksi tähteä ja täysteilaus. Totaalista ajan haaskausta oli tämä.

Viisi kynttilää vakan alla

Teos: Sofia Lundberg, Alyson Richman ja M. J. Rose: Perjantai-illan klubi (Bazar, 2022)

Suomennos: Jänis Louhivuori

Äänikirjan lukija: Kirsti Valve

Jos olisin eilen käynyt pubivisassa ja minulta olisi kysytty, kuka oli Hilma af Klint (1862-1944), olisin vastannut että hän oli Gustav Klimtin puoliso, joka myös maalasi tauluja, mutta jäi kuuluisan miehensä varjoon. Nimet olisivat menneet autuaasti sekaisin, enkä olisi osannut sijoittaa Hilman töitä mihinkään koulukuntaan, taidesuuntaukseen enkä välttämättä edes maahan. Eli Sofia Lundbergin, Alyson Richmanin ja M. J. Rosen romaani Perjantai-illan klubi on minulle sopiva johdatus De Fem-ryhmän tuotantoon Tukholmassa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Hilma af Klintin lisäksi taiteilijaryhmässä vaikuttivat Anna Cassell, Cornelia Cederberg, Sigrid Hedman ja Mathilde Nilsson. Anna oli Hilman elämänkumppani, Cornelia ja Mathilde olivat sisaruksia, ja Sigrid oli ryhmän ainoa äiti.

Perjantai-illan klubissa naiset kokoontuivat Hilman ateljeeseen harjoittamaan henkisyyttä, ja siinä sivussa maalamaan. He olivat tutustuneet spiritismiin laajemmassa, kaupungin kulttuurieliitin suosimassa Edelweiss-piirissä, mutta kokivat tämän kerhon ilmapiirin liian aggressiivisena – muun muassa August Strindberg kävi tässä kerhossa räyhäämässä kännissä. Yhteys edesmenneisiin henkiin tuntui kuitenkin luomisen kannalta tärkeältä. Naisilla oli erilaisia perhetaustoja, mutta perjantai-illan seanssit auttoivat heitä palaamaan takaisin taiteen maailmaan.

Tarinan nykyisyydessä amerikkalaisen taidehistorioitsijat Ebun ja Blythe matkustavat Tukholmaan konferenssiin, ja kohtaavat uudelleen aiemman lyhyen seurustelun jälkeen. Millaista taikaa on näiden loistavien naisten energioiden tutkimuksessa ja voiko tämä lähentää kaksikkoa toisiinsa pitkän radiohiljaisuuden jälkeen?

De Femin tarina keskittyy varsinkin vuosiin 1906-7, jolloin Hilmalla oli työn alla mystinen temppeliprojekti. Tuolloin hän loi ihmiselämän kaaresta suurikokoisia maalauksia rantamakasiinissa, joka oli ryhmän tuolloinen tukikohta. Samaan aikaan hänen kadonnut muistikirjansa aiheutti pahennusta kaupungin baareissa, sillä niissä oli eroottisia luonnoksia Annasta. Muistikirjan takaisin saaminen oli siksikin elintärkeää, että tuollaisista kuvista olisi Ruotsissa voinut pahimmillaan joutua linnaan.

Tämäntyyppisiä teoksia vähän arvostusta saaneista naistaiteilijoista on julkaistu paljon, ja löysin heti yhteyden tämän ryhmän ja monen suomalaisen tuon ajan naistaiteilijan välillä. Ehkä kuitenkaan kukaan omista pioneereistamme ei ollut yhtä vahva pioneeri ja näkijä kuin Hilma af Klint.

Tässä teoksessa erityistä oli kollektiivisen tekemisen euforia, ja henkisen kokemisen korostuneisuus. Toki kirjassa on paljon henkilöitä suhteessa sivumäärään (eli kaikkiin ei voi tutustua kovin syvällisesti), ja varsinkin tuo nykypäivän taidehistorioitsijoiden love story jäi hieman ohueksi, mutta silti opin kirjasta paljon.

Ehkä jopa enemmän henkimaailman kanavoinnista kuin taidehistoriasta.

Kovan onnen lasikartanossa

Teos: Ann Patchett: Hollantilainen talo (WSOY, 2021)

Suomennos: Laura Jänisniemi

Äänikirjan lukija: Santeri Kinnunen

Ann Patchett (s. 1963)oli minulle ennen eilistä tuntematon amerikkalainen kertoja, jonka teoksen Hollantilainen talo valitsin luettavaksi pelkästään minua puhuttelevan kansikuvan vuoksi. Luvassa oli perinteisen kuuloista amerikkalaista sukudraamaa, joka sijoittuu Philadelphiaan ja New Yorkiin. Teoksen keskiössä on erikoinen art deco-vaikutteinen kartano, jonka sotaveteraani Cyril Conroy ostaa pilkkahintaan 1950-luvun alussa. Talo oli rakennettu vuonna 1922 hollantilaiselle Van Houbekin suvulle, jotka olivat rikastuneet tupakkakauppiaina. Suku oli köyhtynyt 1930-luvun talouslaman aikaan, ja talo oli päässyt rapistumaan, mutta neuvokas Cyril koki tekevänsä hyvät kaupat ostaessaan kiinteistön irtaimineen kaikkineen.

Cyril muuttaa taloon vaimonsa Elnan ja kahden lapsen kanssa. Elna on talokaupoista järkyttynyt, sillä perhe on ennen tätä asunut armeijan tukikohdassa vaatimattomissa oloissa ja kasvattanut omat vihanneksensa. Yhtäkkiä hänen miehensä osoittautuu taitavaksi kiinteistökauppiaaksi, ja luokkahyppy tuntuu tapahtuvan lähes yhdessä yössä. Elna ei ole onnellinen lasikartanon rouvana, ja laittaa kaikki energiansa katolisen kirkon hyväntekeväisyystyöhön. Hän on myös harvinaisen poissaoleva äiti, joka jättää lapsensa palveluskunnan kasvatettaviksi.

Danny-poika on vasta kolmivuotias, kun äiti katoaa perheen elämästä. Isosisko Maeve on kymmenvuotias, ja joutuu ottamaan huolenpitäjän roolin. Isä keskittyy enimmäkseen uusien kiinteistöjen haalimiseen, ja rikkaudet moninkertaistuvat äidin lähdön jälkeen. Lapset saavat kuulla, että äiti on lähtenyt Intiaan, mutta pian hänestä aletaan puhua ikään kuin hän olisi jo kuollut.

Lasten ollessa toisella kymmenellä isän elämään purjehtii määrätietoinen yksinhuoltaja-Andrea, joka rakastuu hollantilaiseen taloon päätäpahkaa. Cyriliin tekee vaikutuksen naisen kiinnostus talon ylläpitoon, ja avioliitto solmitaan järkevältä pohjalta. Andrealla on kaksi tytärtä, jotka esitellään Cyrilin lapsille vasta vähän ennen häitä. Uusperheen solmiminen ei ole kummallekaan osapuolelle luontevaa, ja avioliittoakin varjostaa pariskunnan vakaumuksellinen ero.

Kirjassa oli kiinnostavaa roomalaiskatolisen uskon kuvaus. Conroy ovat irlantilaistaustaisia katolisia, ja myös äiti Elna omaa kelttiläiset juuret. Uusi äitipuoli taas tekee ison numeron protestanttisuudestaan, ja suhtautuu miehensä katolilaisuuteen alentuvasti. Dannyn ollessa teini-ikäinen isä ottaa asiakseen tarjota pojalleen kunnon katolilaisen kasvatuksen, eli Danny päätyy kirkkoon kuoripojaksi. Sunnuntait ovat isän ja pojan yhteistä aikaa, josta Andrea on salaa mustasukkainen.

Cyrilin terveys ei ole ollut entisensä toisen maailmansodan Ranskan-keikan jälkeen. Hän on puolikuntoinen sotaveteraani, joka ei pysty huonon polvensa vuoksi kiipeämään kaikkiin omistamiinsa kiinteistöihin. Myös elämä lasikartanossa asettaa miehelle rajoitteita. Kun hän sitten reilu viisikymppisenä kuukahtaa yhdellä rakennustyömaistaan, Danny ja Maeve saavat kokea klassisen pahan äitipuolen koston.

Teos on monisyinen sukuromaani, jonka keskiössä on ehkä liiankin tiivis sisarussuhde. Danny ja Maeve ottavat tavakseen ajella vanhan kotinsa tienoilla, ja stalkata Andreaa, joka tuntuu poistuvan talosta vain harvoin. Yhteiset hetket vanhalla kotikadulla ovat molemmille merkittäviä, ja he tuntevat olonsa kotoisiksi polttamalla ketjussa tupakkaa autossa. Maeven läsnäolo Dannyn elämässä on niin keskeinen, että hänen tuleva vaimonsa Celeste kokee usein jäävänsä kolmanneksi pyöräksi.

Kirjassa seurataan sisarusten elämää keski-ikään saakka, heidän omituisia päähänpinttymiään ja pakkomielteitään. Perheetön Maeve omistautuu veljensä yrityksen kirjanpidolle, ja siinä sivussa hän myös toimii pakastevihannesfirman talousjohtajana. Danny taas on päässyt opiskelemaan lääketiedettä isänsä perustaman säätiön turvin, mutta tuntee kutsumusta vain isältä perittyyn vimmaan kunnostaa rähjäisiä kerrostaloja. Taloilla, arkkitehtuurilla ja kaupunkisuunnittelulla onkin suuri rooli romaanissa, ja se kertoo myös kiinnostavasti USA:n itärannikon isojen kaupunkien sosiaalihistoriallisesta kehityksestä.

Pidin kirjassa psykologisesta näkökulmasta, jossa ulkoisesti suht tavallisten hahmojen sisältä löytyy kummallisuuksia. Kirjassa käydään ahkerasti kirkossa, pyritään auttamaan vähäosaisia ja kasvattamaan lapsia kunnon kansalaisiksi, mutta sisäisesti keskeiset hahmot ovat tuuliajolla. Myös johtuen sisarusten ikäerosta heidän muistonsa vanhemmistaan ja varhaisesta lapsuudestaan eroavat. Vanhalla kotikadulla hengailu tuntuu olevan molemmille niin tärkeä identiteetin ankkuri, etteivät he pärjää henkisesti ilman säännöllistä käyntiä talon tienoilla. Tässä menneisyyteen takertumisessa on samalla jotain kiehtovaa ja uhkaavaa, mikä estää molempia menemään ”eteenpäin” elämässään. Toisaalta romaani myös kyseenalaistaa ”eteenpäin” menon logiikkaa, ja puolustaa ihmisiä, jotka roikkuvat menneisyydessään siitä huolimatta, ettei se ole ollut erityisen onnellinen.

Pitääpä tutustua Patchettin muuhunkin tuotantoon, sillä koin tämän teoksen sekä esteettisesti stimuloivaksi että psykologisesti viisaaksi. Hollantilainen talo on ainoa häneltä suomennettu teos, mutta tuotantoa on hyvin saatavilla englanniksi BookBeatissa.

Aikuinen, viisitoistakesäinen ja rakkaus

Teos: Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta (Tammi, 2014)

Suomennos: Anna-Maija Viitanen

Äänikirjan lukija: Jukka Pitkänen

Jostain syystä en syttynyt sveitsiläisen nuoren komeetan Joel Dickerin esikoisteoksesta sen julkaisuvuonna, vaikka kuulin siitä kehuja monelta taholta. Itse asiassa en edes tiennyt, että teos sijoittuu Yhdysvaltojen itärannikolle, ja alkaa olla jo ”historiallinen” lähestymistavaltaan, jos 1970-luku mahtuu historiallisen romaanin kategoriaan. Nyt viime viikonloppuna koukutuin Dickerin teoksista niin, että kuuntelin häneltä kaksi suurta eeposta putkeen.

Aloitin tuoreimmasta, mutta kerron nyt ensin tästä esikoisesta, sillä sen maailma tuntui tutummalta ja juoni piirun verran helpommalta, vaikka molemmissa teoksissa koukutus perustui huikeaan juonen pyöritykseen ja ennalta-arvaamattomiin käänteisiin. Molemmat teokset ovat dekkareita, joissa kuitenkin ihmissuhteet ja päähenkilöiden urakehitys vie yli puolet huomiosta.

Tässä teoksessa tuntematon omakustannekirjailija ja entinen lukion äidinkielen opettaja Harry Quebert matkustaa vuonna 1975 New Hampshireen, Auroran merenrantakaupunkiin, ja vuokraa sieltä talon aikomuksenaan saavuttaa siellä asuessa kirjallinen läpimurto. Harry on 34-vuotias yksineläjä, joka pienessä kaupungissa pääsee pian paikallisten naisten suosioon, sillä Aurorassa kuka tahansa New Yorkista saapuva kulttuuripersoona on Suuri Tapaus. Harrylle Suuren Kirjailijan rooli lankeaa vaivatta, mutta muuten hän on emotionaalisesti hankala tapaus, joka etsii enemmän muusaa kuin elämänkumppania.

Ja omaksikin kauhukseen hän iskee silmänsä 15-vuotiaaseen pastorin tyttäreen Nolaan, joka on nuoresta iästään huolimatta jo viettelevä Nainen, jolla kuitenkin on viattoman pikkutytönkin piirteitä. Orastava suhde kehittyy salaisena, sillä se ei kestäisi päivänvaloa edes platonisena ystävyytenä. Harrylla on pakkomielle Nolasta, eikä hän voi kuvitella kirjoittavansa mistään muusta kuin kielletystä rakkaudesta.

Kun Nola sitten katoaa elokuisena iltana, ja samalla hänen auttajansa, Deborah-muori, joka on soittanut Nolan takaa-ajosta hätäkeskukseen, tulee ammutuksi, Harryn elämä kääntyy entistä erakoituneempaan suuntaan. 1990-luvun lopussa hän ystävystyy yliopisto-opettajana Marcus Goldmanin, nuoren opiskelijansa kanssa, joka osoittaa hyvin samansuuntaisia piirteitä kuin Harry nuorena. Harrysta tulee Marcusin kirjoittamisen mentori, ja Marcus onnistuu menestysromaanin kirjoittamisessa nuorempana kuin Harry itse.

Kirjan rikosjuoni on hurja, eikä sitä kannata googlailla etukäteen liikaa. Siinä on ripaus Twin Peaksia, mutta enemmän löysin siitä hengenheimolaisuutta mm. John Irvingin, Paul Austerin ja Elizabeth Stroutin teosten kanssa. Stroutin Olive Kitteridge-teosten maailma sijoittuu Mainen osavaltioon, jossa liikutaan myös tässä, kun salarakkaat etsivät turvallista treffipaikkaa. Tuntui, että Dicker on päässyt Uuden Englannin osavaltioiden mentaliteetin ytimeen lähes yhtä autenttiselta tavalla kuin Strout.

Kirjan traagisimmat sävyt liittyvät nuorten tyttöjen hyväksikäytön kollektiiviseen hyväksyntään, ja mielenterveyden horjumiseen, jossa ei aina osata arvata perimmäisiä juurisyitä. Teos on myös mestarillinen tutkielma epävakaasta persoonallisuudesta, jonka merkit saattavat olla joillain näkyvissä jo suht nuoressa iässä.

Tunnen melkein syyllisyyttä siitä, että nautin kirjan ilmapiiristä siitä huolimatta, että niin moni sen henkilöistä teki tietoisesti tai tiedostamatta muille pahaa. Nuoren tytön ja vanhemman miehen suhteen käsittely oli tässä mielestäni sopivan historiallista siitä näkökulmasta, että käsitykset sopivasta seurustelusta ovat olleet eri vuosikymmeninä (ja – satoina) erilaisia. Harry Quebertistä ei tehdä tässä hyväksikäyttäjäroistoa, mutta hän saa maksaa kovan hinnan suhteesta, ja 33 vuoden jälkeen tällainen suhde muuttuu myös oikeuden silmissä entistä epäilyttävämmäksi.

Molemmat lukemani romaanit olivat myös tutkielmia maallisesta menestyksestä, ja molemmissa oli ainakin yksi kirjailijapäähenkilö. Koska itse olen lukenut niin monia romaaneja romaanin kirjoittamisesta, niin tuo Dickerin uudempi teos, joka sijoittuu sveitsiläisen pankkimaailman, oli minulle yllättävämpi elämys – siksi, etten yleensä syty Sveitsistä kirjallisena miljöönä, enkä sijoitusneuvojista romaanihenkilöinä. Mutta molemmat olivat vangitsevia tarinoita, jotka auttoivat minua melko jännittävässä elämäntilanteessa.

Bloggaamiseni tulee varmasti syksyn aikana vähenemään, vaikka lukeminen on ollut minulle elintärkeä järjissä pysymisen keino myös silloin, kun en ole ehtinyt raportoida lukemisesta. Tuntuu myös siltä, että mieluummin lukisin yhden Dickerin tiiliskiven kuukaudessa kuin suuremman määrän kepeämpää viihdekirjallisuutta.